Title: Kotipoluilta II - Pieniä kertoelmia
Author: Lassinen, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotipoluilta II - Pieniä kertoelmia" ***


KOTIPOLUILTA II

Kirj.

Emil Lassinen



Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.



SISÄLLYS:

Elli.
Muuan lammasjuttu.
Juha Juhanpojan elämän tarina.
Miisu raukka.
Kotoinen jutelma.
Ei pyyssä kahen jakoa.
Kilparadalla.
Paininlyöjä.



Elli.


I.

Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia
ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja
kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat.
Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin
näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä
oli Elli, isän pieni peipponen.

Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä
lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko,
tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se
kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta...

Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.

Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi
yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti,
ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa
akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi,
toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui
Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija
lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.

Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli
viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui
usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja
hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko
näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä
pisteli.

Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli
vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa
niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan
ruumista... Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia,
vainioita, lehtoja...

Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli,
kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan
taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan
lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja
varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas
korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes
saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten
näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.

Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia
tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin
ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat
huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös
taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei
yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli
jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.

Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta,
hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli
varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat
marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.

Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista.
Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan
kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat
huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin
hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut
hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi
kulkevan matkamiehen hevoista.

Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin
omituisen vakavalta...

Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli
käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi
paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi
omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä
varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot
laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän
päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi
kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti
alkaa.

Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä.
Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen
tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia
tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla
ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää
huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa
ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä
muisti ja vilkas mielikuvitus.

Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä
asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja
Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon
mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja
ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi
kodikasta ja kaunista.

Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli
tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu,
rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja
muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen
kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain
tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista
juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi
torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja
häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja
nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin
historiallinen kunnia.

Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli
aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi
ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä
kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa
jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään.
Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja
sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel
tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.

Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän
sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä
äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän
polvella.

-- Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin;
ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.

-- Äiti, mitä sanoit?

-- En mitään, en ihan mitään, Elliseni...

Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen
Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut
samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti
pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa
ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut
löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian
likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia.
Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa.
Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja
järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte
käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin
juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.

-- Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu...

Hän sopi matamin kanssa ruokajärjestyksestä siten, että tytöt saivat
päivällä lämmintä keittoa, illalla kumpainenkin korttelin kuorimatonta
maitoa ja aamuisin kupillisen kahvia. Muu kaikki tuotiin kotoolta.
Sieltä sai hyvin kulkemaan vuodenaikana minä hyvänsä. Itsekin usein
tulevat voita myymään torille.

Tutkintopäivien loputtua lähti Ellin äiti Viljamäen emännän seurassa
kotimatkalle. Elli ja Aina tulivat saattamaan tulliportin ohitse.
Erotessa pirahteli kyyneleitä, mutta kun kärryt olivat kadonneet
näkyvistä, haihtui surukin. Katuja käydessä oli niin paljo uutta
näkemistä, että kyynel kuivui tietämättä, ja silmä sen sijaan kirkastui.

-- Eikö mennä tuonne torniin? kysyi Elli, kun olivat joutuneet torille.

-- Jos uskaltaisi, tuumi Aina.

-- Eihän sieltä pääse putoamaan. Tule nyt. Mentiin yhdessä, Elli asteli
edellä, Aina jälessä.

Toisessa kerroksessa vedettiin henkeä ja silmäiltiin särkyneestä
ikkunasta ulos.

-- Tuolta ylhäältä näkee kauemmaksi.

Elli lähti taas astumaan kiemurtelevia portaita ylös ja Aina seurasi
häntä, pitäen Ellin hameen poimuista kiinni. Kolmanteen kerrokseen
näkyi koko kaupunki, jopa läheiset maatalotkin, laitumineen,
karjalaumoineen.

-- Minä menen vielä ylemmäksi, tule mukaan.

-- En minä uskalla.

Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli
istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä,
mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:

-- Juna tulee, joudu pian.

Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja
syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme.
Vihelsi ja pysähtyi asemalle.

-- Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!

Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia,
kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa.
Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi.
Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi
valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset
pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko
paistoi vinosti.

-- Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.

-- Ne ovat koulupoikia.

-- Ovatkohan?

-- Ovat, niistä tulee pappeja.

-- Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan
veljeä.

-- Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas.
Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.

Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin
ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo
kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä
sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean
kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja
kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät
juoksemaan kadun poikki.

Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin
tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas
rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää
joutuu pyörälle.

Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla.
Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli
hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati
omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli
terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli
saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti,
siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat,
ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.

Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei
yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt,
säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat
kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta
ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin
ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana
entistä.

Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä
tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi
täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä
kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että
Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui
pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti
yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin
että vesi herui silmistä.

Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja
näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta.
Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä
jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa
kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi
jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja
hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi
alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen
huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.

Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja
se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona,
loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen
viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta
äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli
päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta.
Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista
vanhoja.

Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä.
Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen
keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat
ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi
luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli
pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.

Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan
oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu
höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.

Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä
ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen
tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä,
vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta,
ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä,
suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja
taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta
olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa
jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin,
lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen
toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.

Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se
luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet
puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen
mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.

Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma
elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat
ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä -- kaikki oli
kallellaan.

Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät
välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän
matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja
uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti
huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta
oli äkkiä tullut munkki ja nunna.

Seurasi sitte rakastuminen... ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat
juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen.
Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs,
kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi
korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi,
jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa
ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus
lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän
julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren
miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin
juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen
laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui
lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla
rakastettunsa edestä.

Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan,
hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat
jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin
yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja
vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat
sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan.
Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta
kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.

Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.

Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset
katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat
ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella
uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon
paiste pilvenraosta.

Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan
sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa
lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia
tunteita... ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.

Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän
istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun
kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu
askeleistaan, ryhdistään.

-- Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää
naurua tulemasta.

-- Kysy.

-- Mutta jos naurat.

-- Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.

-- Elli... sano josko... sinä vielä... tunnet rakastavasi.

-- Sano sinä ensin.

-- Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.

-- Samoin minuakin.

Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli
lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin
lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja
ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana
ajatuksena.


II.

Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä
illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja
muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja
mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan
kulunut kokonainen päivä... kokonainen viikko... kokonainen kuukausi.

Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa... tuo ajatus kierteli tuhansia
teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo
määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua
opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista
vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada
tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi
jollakin tavoin.

Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista
huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti
sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle
kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän
järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri
hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja
tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein
mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin
kanteleesta, jonka alkuvärsy on:

    Aamu aurinkoinen,
    Joki juokseva,
    Koski kuohuvainen
    Kaikuu kiitosta, kiitosta!

Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran.
Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan
ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että
viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta
kuin kansakoulun tietomäärä.

Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta.
Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen
kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi
siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.

Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina
vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin
niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.

Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen,
ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei
auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu... ja se tapahtui siten,
että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen.
Kaupunkia kohden vei matka.

Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi
tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja
tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma,
jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi
historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet
junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.

Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana
kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen:
"Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa
tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus
lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."

Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.

Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje,
rappuja ylös Ellin kamariin.

-- Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.

-- On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä
kukkarostaan hopearahan.

-- Tuon saat vaivasta.

Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette
luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte
toimen konditorissani -- kadun varrella. Käykää personallisesti
ilmottautumassa. Kunnioituksella -- -- -- -- --"

Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan.
Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa
käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri
sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti
kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.

-- ... Vai niin... Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen
vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti
sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.

Elli istui, hiukan hämillään ja arkana. Piirongilla käydä naksutti
sievä kultakello ja seinällä oli alastoman naisen kuva.

-- Teidän tulisi hoitaa kassaa ja palvella vieraita... olla kaikille
iloinen ja kohtelias. Ei se ole vaikeata, kun tottuu. Paljoko pyydätte
kuussa?

-- Enhän minä vielä voi palkkaa vaatia, kun en edes tiedä jos kykenen.

-- Kyllähän te nyt toimeen tulette. Saatte aluksi viisitoista markkaa
kuussa ja tämän kamarin asuaksenne. Tyydyttekö?

-- Tyydyn, Elli hiljaa vastasi.

-- Elääkö isänne?

-- Elää.

-- Mikä mies hän on?

-- ... Kappelin lukkari.

-- Vai niin.

Jota kauemmin herra katseli Elliä, sitä viehkeämmäksi kävi hän
liikkeiltään, silmäyksiltään. Ajatuksiin tuli usein kaunis kanarialintu
ja rautahäkki.

-- Niin paljo pulloja tuolla, virkkoi Elli arasti. Eihän teillä
ravintolaa ole.

-- Ei, ainoastaan ulkomaisia viinejä. Meillä käy pelkkiä hienoja
vieraita... olemme hyvässä maineessa... Tulette viihtymään
oivallisesti. Voitteko piankin ottaa toimen haltuunne?

-- Voin jo tänäpänä.

-- Se on hyvä. Lähetän rengin asuntoonne noutamaan kapsäkkiänne.

-- Kiitoksia, mieluummin toimitan itse. Ajattelematta asiaa minnekään
päin ja kysymättä keneltäkään neuvoa, muutti Elli vielä samana
päivänä konditoriin. Ensi työkseen peitti sanomalehdellä alastoman
naisen kuvan ja siirteli sitte huonekaluja oman makunsa mukaan,
Työnsi sohvan ikkunan edestä pois, jotta valo pääsi vapaammin sisään.
Sohvan entiselle sijalle asetti pöydän, pöydälle kirjat, albumin,
piirustusvihon ja Ainan valokuvan.

Meni sitte myymälään oppimaan leivoksien ja viinien hintoja.

Outoa oli elämä, mutta muuten kovin mukavata. Naispalvelijat tottelivat
pienintäkin viittausta eikä Elli saanut käsin koskea mihinkään
karkeampaan. Iltasilla valvominen tuntui alussa oudolta, mutta pian
siihenkin tottui. Aamulla sai nukkua niin paljo kuin halutti.

Vieraita kävi paljo. Nuoria rouvia poikkesi ostamaan lapsille
leivoksia, itse joivat teetä ja joskus lasillisen mietoa viiniäkin.
Yhden kanssa tuli Elli ihan ystäväksi. Eräänä iltapäivänä, jolloin
ei vielä ollut vieraita, tuli nuorekas rouva myymälään, lihava
pojantyllerö rinnalla. Elli parhaillaan kirjoitti kirjettä Ainalle.
Oli muutenkin hyvällä tuulella, joten rupesi vaihtamaan sanoja
vieraan kanssa. Tunsi heti kummallista kiintymystä. Jo parissa
silmänräpäyksessä tultiin ystäviksi. Elli valitti miten vaikeata on,
kun pitää valehdella ja sanoa, että tortut ovat ihan tuoreita, vaikka
todellisuudessa ovat jo monen päivän vanhoja. Ennen rouvan lähtöä
rupesi Elli piirtämään kirjeesen pojan kuvaa. Rouva kielsi lähettämästä
kirjettä perille ennenkuin hän tulisi toisen kerran käymään ja saisi
nähdä miten kuva oli onnistunut.

Isäntä oli erinomaisen kohtelias. Mutta siitä huolimatta Elli ei
mielellään jäänyt hänen kanssaan kahden kesken. Kylmä väre kävi aina
illoin ruumiin lävitse, kun isäntä hyvää yötä toivottaessaan puristi
kättä. Puristus perin kiusasi. Toisinaan se oli kovempi, toisinaan
pehmeämpi, mutta aina siinä oli jotakin, joka vaikutti kiusallisesti.

Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi.
Mutta kerran -- isäntä oli silloin matkalla -- hän sattumalta kuuli
piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt
on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi
näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa
parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen
ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli
vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään
raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän
illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli
kaksi hyvää ystävää.

Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli
vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli
melkein aina hyvällä tuulella.

Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka
käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä
leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli
ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti
toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.

Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään
lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti
seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.

Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin
saapuville.

-- Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa
tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.

-- Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla
kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.

Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.

-- ... Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.

-- Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.

-- Sitte kun hänestä on tullut kesy lintu, ostamme me. Upseerit
lähtevät ja isäntä meni heidän kanssaan.

Rantapuiston ravintolassa juotiin sinä iltana kolme pulloa samppanjaa,
siinä vakuutuksessa, että Ellistä aikaa myöten tulee hyvinkin kesy
lintu.

Seuraavana iltana oli konsertti lyseon juhlasalissa. Isäntä toi Ellille
eturivin piletin ja lupasi itse jäädä siksi aikaa vieraita palvelemaan.

-- Älkää tuota eilistä muistelko. Ne ovat molemmat kunnon poikia...
Vähä hurjia tosin, mutta se on nuoren veren syy.

-- Se oli niin hävytöntä.

-- No, ettehän siitä tulleet sen pahemmaksi. Pukunne sopii erinomaisen
hyvin. Ottakaa tuo kello... pitäkää sitä joka päivä.

-- Eihän se minun ole.

-- Minä annan sen teille. Ottakaa heti.

-- Minulla on rahaa, että voin itsekin ostaa.

-- Tietysti teillä on rahaa, mutta ottakaahan sentään.

-- No jos nyt otan täksi kertaa... Elli jo astui piironkia kohden,
aikoen ottaa kellon, mutta äkkiä hän pysähtyi ja katsoi isäntää
silmiin. Minä en ymmärrä mitä varten...

-- Tehkää nyt minulle kerran mieliksi.

-- Teille mieliksi... Elli ei varmasti tiennyt mikä isännän käytöksessä
oli sopimatonta; sen vaan tunsi, että se kiusasi häntä. En minä huoli
kellosta.

Ja Elli lähti kellotta.

Tapaus ei johtanut enempään ajattelemiseen, ei edes epäilemiseenkään.
Elli oli siksi luonnon lapsi. Lasikaapissa hän tosin ei ollut kasvanut,
mutta oma maailma, oma sielunelämä oli hänellä ollut kirkkaana,
täydellisenä pienestä pitäen. Kuviin ei kukaan painellut tahrapilkkuja
ja Elli sai häiritsemättä nauttia niiden kirkkaudesta, puhtaudesta.
Siten vieri lapsuus. Sitte näköpiiri laajeni, elämä ja maailma näkyivät
silmiin semmoisina kuin olivat. Saastaa, kurjuutta kyllä tuli silmän
kantamaan, mutta ne olivat niin yleisiä kuin rikkaruohot puutarhassa.
Syyt ja yksityiskohdat pysyivät vieraina, salassa. Niitä vaikuttimia
ja yksityiskohtia, jotka saattavat hyvän ja puhtaan ihmisen tekemään
syntiä ja pahuutta, ei Elli koskaan ajatellut. Hyvä ja paha olivat
hänestä yleisiä, kuten kukka ja rikkaruoho.

Ensimmäinen ystävä kävi usein konditorissa. Ellin kamarissa juotiin
teetä, katseltiin vihkoja ja juteltiin pitkät hetket. Rouva oli papin
tytär, miehellä oli virka kaupungissa ja avioliitto oli onnellinen.
Kerran hän taas tuli semmoisena aikana, jolloin ei ollut vieraita ja
kerrotutti Ellillä miten tämä haki opettajan virkaa ja sitte lähti
umpimähkää kaupunkiin.

-- Ja sinä viihdyt täällä hyvin.

-- No viihdyn.

-- Onhan pöydällesi ilmaantunut uusi kirja. Rouva otti paksun,
hienokantisen kirjan käteensä ja katsoi nimilehteä.

-- Isäntä antoi... ja käski lukemaan.

-- Käskikö lukemaan?

-- Käski ja kehui olevan hauskan.

-- Mutta Elli hyvä, tämähän on epäsiveellinen kirja, pahinta myrkkyä
täynnä.

-- Onko? Anna kun katson.

Elli avasi kirjan ja luki kappaleen alusta: Roger tule syliini, virkkoi
Antoinette, ja rakastakaamme koko yö, siksi että kukko laulaa ja päivän
koi sarastaa idässä. Ja Roger vaipui Antoinetten syliin, sydän sydäntä,
silmä silmää, suu suuta vastaan...

Sitte seurasi puoli tusinaa viivailtuja rivejä.


III.

Elli ei enää viihtynyt myymälässä. Hän oli omituisen epäluuloinen, arka
ja hajamielinen. Milloin nukkuissaan näki unia, oli aina putoovinaan
alas huimaavasta korkeudesta syvimpään syvyyteen. Aamuisin herätessä
ei mieli ollut virkeä. Tuntui kuin olisi joku musta varjo seurannut ja
väijynyt häntä alituiseen. Pieni kolahduskin pani ruumiissa kulkemaan
kylmiä väreitä.

Sitä kesti koko kesän.

Syksypuolla tuli isäntä erään kerran yöjunassa kotiin matkalta. Elli
istui vielä myymälässä käsityönsä ääressä, vaikka ei vieraita enää
ollut ketään. Huoneet tuntuivat kolkoilta, kamala hiljaisuus vallitsi
koko talossa, mieleen tuli kaikkea mustaa, kamalaa. Kun isännän
askeleet kuuluivat paraatirapuissa, vavahti Elli ja siirtyi lähemmäksi
kyökin ovea...

-- Odotitteko minua? virkkoi isäntä, tullen suoraan Ellin eteen.

-- Odotin, että saavat kyökissä nukkua. Elli nousi seisomaan ja antoi
kätensä.

-- Sepä oli kauniisti tehty. Tiedättekö, minä matkalla aina ajattelin
ja muistelin teitä. Isännän äänessä kuului selvästi, miten intohimojen
vallassa hän oli.

Elli punastui eikä saanut sanaakaan suustaan.

-- Kuule, Elli, virkkoi isäntä ja tarttui rohkeasti Elliä vyötäisten
ympäri kiinni. Jos tahdot, on täällä kaikki omaasi. Tämä talo, rahat,
kaikki mitä minulla on, on sinun... jos vaan tahdot...

-- Mutta minäpä en tahdo.

Samassa Elli tempasi kellon nuorasta kiinni ja kilisti niin kovaa kuin
jaksoi. Kilistystä seurasi vapaus.

-- Sinä olet kavala, kuten kaikki naiset. Palvelustyttö ilmaantui
samassa silmänräpäyksessä kynnykselle.

-- Sytytä kynttilä, käski Elli, ja mene isännän edellä. Itse jäi hän
myymälään odottamaan siksi, että tyttö palasi.

-- Nyt menemme sulkemaan ovet ja sitte tulet minun luokseni maata.

Palvelustyttö totteli niinkuin kone, pani Ellin sänkyyn maata ja nukkui
heti.

Lamppu paloi koko yön, Elli istui sohvalla eikä nukkunut rahtuakaan.
Kultakello, epäsiveellinen kirja ja yöllinen kohtaus isännän kanssa
antoivat ajattelemisen aihetta koko yöksi. Niiden tarkoitus paljastui
kaikessa alastomuudessaan Ellin silmäin eteen. Kylmät väreet kävivät
ruumiin lävitse. Ja vihdoin kävi mieli niin ikäväksi, että täytyi
itkeä. Tuo seikka, että häntä oli pidetty rikkaruohona, kuohutti
kyyneleitä talvinaan poskille.

Vihdoin tuli aamu...

-- Ette saa kesken kuukautta erota, virkkoi isäntä siististi ja
kohteliaasti. Jääkää vielä tuonnemmaksi, ehkä sitte...

Elli vastasi ehdotukseen siten, että pani kassan avaimet pöydälle.

-- Tarkastakaa tilit heti.

-- Minne nyt pyritte?

-- Sanomaan rouvalle hyvästi.

-- Hm... menkää vaan. Isäntä otti avaimet ja ryhtyi tarkastamaan
vaillinaisen kuukauden tilejä. Tuota tehdessä harmi ikäänkuin uppoutui
johonkin syvään suohon. Kasvoille ilmausi kylmä välinpitämättömyys,
ja kun Elli astui paraatirappuja alas, jättääkseen ijäksi päiväksi
konditorin, kuului sieltä hänen jälkeensä:

-- Mene hiiteen.

Elli lähti viivyttelemättä.

Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä
vedenselkä, rannat, salmet, kirkko... Koko lapsuuden maailma oli siinä
kuin suuri kuvataulu.

Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.

-- Kyllä minä itse... olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy
kovasti. Menkää edellä.

Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin.
Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.

Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita
edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:

-- ... Tuli kaupungissa ikävä.

-- Taisi tulla.

Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja
keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet
helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin
kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo
häärinä, liikkeet, käynti... kaikki olivat äidille elämänvettä.

-- Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa
ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä
niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.

Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi
sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä
tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten
ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.

Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui
kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan
oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä
vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen
taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui
puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla
vedellä.

-- Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?

-- Täällä.

-- Eikö sinun ole nälkä?

-- On.

Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.

Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen
pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa,
vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia
silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:

-- Eikö sinun ole uni?

-- On... olen kovin väsynyt.

-- Minä teen sijan omaan kamariisi.

-- Elkää sinne... tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli
pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte
isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli
lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin
metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen
pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin.
Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.

-- Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.

-- Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.

He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut
puhtaana, kärventymättömänä kotiin.



Muuan lammasjuttu.


Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.

-- Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata
menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.

-- Panettelua, sulaa panettelua.

-- Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä...

-- No vieläpä...?

-- Jussikin.

-- Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!

Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat
kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä
olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä
palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein
tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana
huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten
oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut,
joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.

Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein...

-- Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi...

-- Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät...

-- Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle... ei
minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.

-- No... ei minunkaan.

Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen
vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on
tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn
eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä
rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.

Muiden ominaisuuksien ohessa oli Klaarallani huomattavassa määrässä
n.s. uudempaa sivistystä. Hän oli käynyt kansanopistossa sekä muutenkin
vartuttanut tietojaan kaikilla nykyajan keinoilla.

Hän kuului naisliikkeen tukevimpain pylväiden joukkoon... ja hän oli
pakanalähetyksen ja muiden tärkeiden aatteiden asiamies.

Kaikki sivistyneet ihmiset, jotka joko sattumalta tai muuten joutuivat
meillä käymään, vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että Klaara oli
erinomaisen viisas ja teräväpäinen vaimo, että hänellä oli laaja
näköpiiri -- harvinainen seikka meikäläisten seassa -- että hän oli
seudun kaunistus j.n.e. Kuunnellessani noita vakuutuksia, minä tietysti
nostin päätäni pystymmäksi. Ei siltä, että olisin ollut kehujen
tarpeessa. Tiesinhän minä itse paremmin kuin kukaan muu Klaarani
viehättävät, hurmaavat puolet. Hänen terävästä älystään minulla oli
joukottain todistuksia... ja muita vankempi oli juuri tuo, että hän oli
valinnut miehekseen minut...

-- Milloin joutuu ruispelto tyhjäksi? kysyi vihdoin Klaara, hymyillen
kylmästi kuin sydäntalven aurinko. Milloin?

-- Kultaseni, se on jo tyhjä.

-- Joko?

-- Eilen vietiin viimeinen elokuorma riiheen.

-- Hyvä, sitte Jussi voi huomenna ajaa kotiini.

-- Mitä siellä, mitä?

-- Näetkös, se lammas ja pässi...

-- Vainenkin...

-- Nyt kun pelto joutui auki, on sopiva tuoda ne.

-- Niin on. Menköön siis Jussi huomenna.

Lammas ja pässi kuuluivat Klaaran myötäjäisiin. Syystä tai toisesta
ne olivat jääneet tuomatta näihin asti. Minä en puolestani niistä
välittänyt, lampaita kun oli vanhaltaan meillä kahta vaille
neljäkymmentä, mutta Klaaran tähden.

Ja Jussi lähti seuraavana huomenisena matkaan, palaten jälleen illalla
kotiin, rattailla kirjava lammas ja muhkea, mustasarvinen pässi. Klaara
ja minä menimme häntä vastaan pihalle, autoimme elukoita rattailta
alas ja opastimme niitä navettaa kohti, jonne toiset lampaat jo olivat
ajetut.

-- Eikö ole muhkea pari? kysyi Klaara, lampaan tanssittaessa häntä
navetan edessä kelpo lailla.

-- On, kaiken puolesta.

-- Arvaapa mikä tämän nimi!

-- Tiedäthän, Klaaraseni, ett'en ole vikkelä arvailemaan.

-- Se on paha virhe. Tämän nimi on Ulrika Eleonoora.

-- Vie pentele! Entä tämän mustasarvisen nimi sitte? Luulletiki Kustaa
Maurits Arm...

-- Ei sinne päinkään. Sen nimi on Väinämöinen.

-- Vie pentele!

-- Kasvatetaan näistä uutta rotua.

Aamulla ajettiin lampaat tyhjään ruispeltoon. Nuo kaksi tulokasta
elivät omikseen, pysytellen laumasta erillään ja tarkastellen peltoa
joka suuntaan. Eellimäisenä vilisti Ulrika Eleonoora, kaula pitkänä
ja silmät luotuina naapurien peltoihin päin. Wäinämöinen jöntysteli
jälessä, aina väliin haukaten makeata neulaheinää pientareista, joihin
ei viikate sinä kesänä ollut koskenutkaan.

-- Minusta näyttää tuo Wäinämöinen pieneltä veitikalta, uskalsin minä
epäröivästi huomauttaa... eikä tuo toinenkaan näy olevan tottunut
säännöllisiin elämäntapoihin.

-- Tyhjiä ennakkoluuloja, vastasi Klaara. Näin ensipäivänä niitä kiusaa
uteliaisuus. Päivän kahden kuluttua talttuvat kyllä.

Mutta Klaara erehtyi. Päivän kahden jälestä jöntysteli kolmasosa laumaa
Ulrika Eleonooran ja Wäinämöisen kintereillä, ja viikon kuluttua
tuntui siltä kuin olisi itse hornan henki muuttanut joka elukan
sieluun. Ne nimittäin eivät enää pysyneet alallaan viittä minuutia.
Yhdestä pellonkulmasta läähättivät toiseen kulmaan, niinkuin olisivat
alituisesti paenneet näkymätöntä pyssymiestä tai äkkiä menettäneet
kaiken järkipahansa. Pellolta kuului myötänään kellonkilinä.
Kellokas, joka ennen oli ollut suvulleen flegmatisen luonteen
esikuvana, kannustihe nyt ensimmäisten riveissä, mäkättäen ja muuttaen
alinomaa marssin suuntaa. Muu joukko seurasi jälessä, sekalaisessa
järjestyksessä, kuten reservipojat komppania-äksiisissä.

Pellon-ahteella oli korkea, suippeneva kivi, jonka lakka oli tasainen,
seinät pykälmiä ja koloja täynnä. Kiveltä olimme Jussi ja minä
aikoinamme katselleet maailman laveutta, joten sen koloihin kätkeytyi
monta muistoa. Ja nyt minä eräänä päivänä sain nähdä ihmetapauksen,
joka sotii kaikkea järkeisuskoa vastaan. Ulrika Eleonoora, Wäinämöinen
ja kellokas olivat nimittäin silmälle näkymättömien tikapuiden avulla
kiivenneet ylös kiven lakalle, ja sieltä nyt loivat nuolaita katseita
naapurien peltoihin. Koloissa ja pykälmissä oli tovereita niin paljon
kuin niihin mahtui, jäännös määki kiven juurella surkeasti, juuri kuin
olisi viimeinen tuomio tulossa.

-- ... Ja minä siis olin oikeassa, virkoin Klaaralleni, jonka kasvoilla
leikki enkelin suloinen hymy. Tuo Wäinämöinen kumppanineen on sittenkin
pieni...

-- Hirveätä, keskeytti Klaara suuttuneesta, kun tuommoisenkin asian
suhteen saatat asettua pessimistin kannalle.

-- Ystäväiseni, lisäsi hän sitte suopeammalla äänellä, opettele itseäsi
optimistiksi, sitten vasta elämä tuntuu elämältä.

Koetin seurata Klaarani neuvoa. Kun lammaslauman marssiharjoitukset
yhä kiihkenivät, naurelin minä itsekseni, tuumaillen että on se tuokin
somaa huvitusta maailmassa. On ruohoa ja Jumalan kauniita päiviä, joten
ei luulisi olevan tuskan pujoakaan ja yhtäkaikki on hätä ja levottomuus
noin ankaran kova. Mutta ehkä liekin -- koetin totutella optimistiksi
-- pelkkää huvitusta, nautintoa.

Mutta kerranpa sitte astui Ulrika Eleonoora ja Wäinämöinen erhetyksestä
aidan yli naapurini oraspeltoon. Heitä seurasi kellokas ja kymmenkunta
muuta lauman urheampaa, jälelle jääneet määkivät hurjan kamalasti,
juosten aidan juuressa edes ja takaisin...

Menin heti ilmoittamaan asiain tilaa Klaaralleni, joka levollisena
kuunteli sanatulvaani, kunnes jouduin loppuponteen, nimittäin siihen
että Wäinämöinen ja hänen kumppaninsa olisivat hengiltä otettavat.
Silloin hänellä oli suuret kyyneleet valmiina.

-- Tapa ennemmin minut, virkkoi hän äänellä, joka olisi saanut
kallionkin pehmenemään.

-- Mutta kultaseni, ymmärräthän...

-- En minä tahdo mitään ymmärtää.

Minun ei auttanut muu kuin myöntyminen. Jussi pantiin vielä samana
päivänä kohottamaan aitaa korkeammaksi, lampaat saivat pitää
valloissaan samaisen ruispellon ja Klaarani kyyneleet kuivuivat.
Mutta itse minä elin kauheassa epäilyksen tilansa. Mieleni oli
aina jännityksessä. En nähnyt uniakaan enää muista kuin lampaista,
oraspelloista ja hirmuisen korkeista aidoista, joita vielä yhä
kohotettiin aidaksilla. Tilani rupesi käymään arveluttavaksi
hereilläkin ollessa, sillä minä en muuta ajatellut kuin lampaita ja
yhäti lampaita. Toisin hetkin kuvittelin mielessäni, että minä itsekin
olin lammas, väliin Wäinämöinen, väliin kellokas, väliin...

Niiden peijonain elin-ohjelma ei muuttunut hituistakaan. Päivän pari
ne uteliaina töllistelivät kohotettua aitaa, mutta jo kolmantena ampui
koko lauma itsensä oraspeltoon. Epätoivo valtasi minut, sillä tapasin
joutua silmänkantamaan juuri kuin viimeiset velikullat hyppivät yli.
Niin viipahtelivat kuin vuohet, sorkat eivät edes koskeneetkaan aitaan.

Meille tuli Klaaran kanssa kuuma kohtaus.

Luonnollisesti hänellä taaskin oli suuret kyyneleet valmiina.
Kinaillessa sitäpaitse hiipi vereeni aviomiehen ylpeys, joten minä
piankin rupesin malttumaan. Kun kovin myrsky oli mennyt ohi, virkoin
minä nauravasti:

-- Klaaraseni, nyt saat valita kahden ehdon välillä.

-- No...?

-- Joko sinä lähetät sanan teurastajalle... tai rupean minä
sirkustirehtööriksi.

-- Mokomat ehdot! Oletko milloinkaan kuullut sanottavan, että me naiset
olemme kekseliäitä?

-- Olen useastikin.

-- Nyt sitte saat sormin kokea, että se on totta.

-- No...?

-- Ei lainkaan vastaväitteitä, minä yksin otan asian käsiini.

Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden
selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he
taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään
laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin
nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja
alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi
kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan
vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan
minulle:

-- Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.

Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara
avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu
pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen
seiväskalikka.

Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi
minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus
naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.

-- Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa
ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä
niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on
huono muisti.

-- Onko niin?

-- Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät
enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.

-- Sepä se.

-- Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.

-- Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on...

-- No...?

-- On suotta liian pitkä.

-- Eikö myös liian paksu?

-- No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun
ymmärrykseni mukaan...

-- Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.

Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla
kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka
taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty.
Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista
marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli
kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika
Eleonoorasta.

Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.

-- Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella
ilolla. Edes joku.

-- En minä näin alussa... lopussahan tuo kiitos seisoo.

-- Etkö näe miten ovat muuttuneet?

-- Näen kyllä.

-- Mitä siihen sanot?

-- Mitä tuohon erittäin osaisin sanoa. Yhden huomautuksen kuitenkin
pyydän...

-- No...?

-- Tuo kova ruokahalu voi johtua tämänpäiväisestä paastosta.

-- Vieläpä mitä! Lammas ei pidä lukua nälästä eikä janosta, kun se
siksi tulee. Sen näit jo itsekin.

-- Näin kyllä.

Klaaran esitykseen, että jätettäisi lampaat yöksi peltoon, suostuin
kernaasti, sillä ilma oli lämmin. Maata mentyäni nukuin monesta aikaa
huolettomasti, näkemättä hyviä tai pahoja unia. Heräsin aamulla viiden
ajoissa. Klaaraa herättämättä puin päälleni ja menin ulos. Aurinko
juuri nousi metsänrannasta, ruohon kastepisarat kimaltelivat silmiini
kuin lukemattomat timantit.

Melkein tietämättäni ohjautuivat askeleeni ruispeltoon päin.

Tähystelin, tirkistelin, hieroen unta pois silmistäni, mutta lampaita
en nähnyt, en aivan ainoatakaan. Ei kuulunut kellonkilinää ei
hiikahdusta missään. Tarkastelin joka ojankin, mutta en löytänyt muuta
kuin jälkiä. Sitte silmäni kääntyivät rajanaapurini oraspeltoon.
Sielläkään, ei niitä ollut. Pelto oli tasainen kuin pöytä, joten
saatoin yhdellä silmäyksellä tarkata sen yltä ylitsensä.

-- No kummitus ja... Astelin kohotettua aitaa kohti.

Tultuani lähelle näin jotakin aivan hirmuista, joka kylmetytti vereni,
huimasi päätäni. Neljäkymmentä seipäänkapulaa roikkui aidan ylitse oman
peltoni puolella ja toisella puolella kellui neljäkymmentä lammasta
hengetönnä, kuristuneena. Poloisten vatsat olivat pulleat, silmät
sameat. Keskimäisenä roikkui Wäinämöinen ja häntä kahdenpuolen kellokas
ja Ulrika Eleonoora, ja niiden rinnalla sitte jokaikinen elukka, yksi
kunkin seiväsparin välissä.

-- No kummitus ja...

Aioin istua pientareelle itkemään, mutta korviini kuului samassa
vihellys, jonka heti tunsin. Katsottuani riiheen päin, näin Jussin
nojaavan veräjää vastaan, nenä suorassa viivassa lammasrivin kanssa.

Kuni pyörtynyt astelin veräjää kohti,

-- Jussi... veikkonen!

Hän vihelsi herkeämättä.

-- Näetkös, jokaikinen sorkka, aivan jo-kai-nen.

-- Missä emäntä?

-- Nukkuu vielä... näkee ehkä kauniita unia kiltistä lammaslaumasta.

-- Eiköhän sopisi käydä herättämässä?

-- Eiköhän niin?

Me lähdimme yhdessä, Jussi viheltäen, minä epäröivin askelin, kuten
humalainen.

Avattuani makuukamarin oven, näin että Klaara nukkui vielä. Vasen käsi
oli sievästi ohimon alla, oikea oli suljunut peitteen päälle. Hengitys
oli tasainen, säännöllinen.

Katselin häntä kauan, hengittäen hiljaa ja tyynnyttäen mieltäni.
Aviomiehen ylpeys rupesi kiertämään suonissani. Tuo itsepäinen olento
oli minun pikku vaimoni, pikku Klaarani...

-- Kultaseni virkoin minä, koskettaen häntä otsalle, herää jo.

Klaara havahtui.

-- Missä olet ollut?

-- Pellolla.

-- Oh, miten siellä voidaan?

-- Noin ylimalkaan voidaan siellä hyvänpuoleisesti. Tosin Wäinämöinen
ja...

-- Herran tähden! Mikä niitä vaivaa?

-- Kultaseni, parasta lie että itse käyt ottamassa selon. Minä en
ymmärrä...

Klaara nousi joutuin ylös ja puki päällensä.

-- Mene riihipihan kautta, neuvoin minä, ne ovat siellä aidan
tienohilla.

Klaara lähti.

Minä jäin istumaan sängyn laidalle. Itsekään en tarkoin tiennyt
minkälaisia aatoksia syntyi päähäni. Ainoa minkä voin varmuudella
väittää todeksi, oli kasvojeni helakka hilpeys. Istuin nimittäin suuren
kuvastimen kohdalla, ja kun katsoin muotoani, oli se ainakin yhtä
heleä kuin Klaaran edellisenä iltana. Silmäni loistivat kuin kaksi
sähkölamppua, kasvoillani leikki kirkas paiste...

Minä näetsä seurasin Klaaran askeleita riihipihalle... ja veräjälle...
ja ruispellolle... ja kohotetun aidan luokse, jonka ylitse roikkui
neljäkymmentä lammasta ja neljäkymmentä seipäänkapulaa.



Juha Juhanpojan elämän tarina.


I.

Naimisen kautta Juha Juhanpoika keikahutti itsensä Kytämäen isännäksi.
Marianna, köyhän talon tyttö, iski silmänsä Juhaan, renkimieheen,
ja lorun lopuksi tuli pappilassa käynti, vihkiminen ja pieni Juha,
joka viimemainittu jo pienestä pitäin näytti omaavan isän tyynen,
miettiväisen luonteen. Lapsi elähytti isän mieltä niinäkin hetkinä,
jolloin kaikki muu maailma vääntyi vinoksi. Tuntui niin sanomattoman
kodikkaalta, kun poika pyllytteli lattialla, kaateli kumoon astioita,
matki kukon laulua. Pojan jälestä syntyi vielä tyttö, pieni Marianna,
joka oli yhtä valkeaverinen kuin äitikin, mutta sitte vietiin kehto
ylisille korjuusen eikä se enää ilmaantunut permannolle, vaikka vuosi
toisen jälestä vierähti isän ja äidin olan ohi.

Paitse heitä neljää kuului taloon vielä kantavanhukset. Ne
olivat hankkineet itselleen huolettoman tulevaisuuden, ottamalla
muona-eläkkeen, joka tosin ei ollut aivan suuri, mutta joka siltä oli
omiaan imemään talon parhaat mehut. Eläkemaksujen vuoksi täytyi Juhan
jo ensi vuosina takertua jyvälainoihin, ja noiden lainojan tuttavuutta
riitti sitte koko miehuuden ijän. Juha oli niiden suhteen aivan kuten
uistimeen tarttunut hauki. Irtautumisyritykset eivät milloinkaan
luonnistuneet. Yhtä koukkua hellittäissä tarttui leukaan kaksi uutta
syvempään ja lujempaan.

Pellot olivat pienet, ja pieni tuo oli talokin. Myötäisinäkään vuosina
ei herunut viljaa kukkuroiksi hinkaloon, epäsuotuisina aikoina
kutistuivat tulot vieläkin vähempään. Kun oli papin saatavat maksetut,
lainat kuitatut ja muut pienet tilit tehty, ei useinkaan syksyisin
jäänyt aittaan sanotttavin eloa. Hyvä, jos enää peittyi hinkalon pohja.

Tulevaisuuden piti tietysti muuttaa olot paremmalle kannalle. Pellot
pöllähtävät kasvamaan leikkisämmin, pikku Juhasta ja Mariannasta
koituu lisää työvoimia, ja karjaa lisääntyy navettaan. Ja jonakuna
päivänä muuttavat majaa vanhuksetkin, ensin ukko, joka on lihavampi ja
ahnaampi, ja sitten akka, joko lainaa kaikki ajatukset ukolta. Pitää
vaan odottaa ja raataa eikä antautua surun ja epätoivon alle. Onhan,
siksi toisekseen, kuitenkin oma koti, oma kynnys. Ei tarvitse renkinä
rekailla eikä kauppailla käsivarsiaan vieraan työhön. Ja kuten sanottu,
sopii toivoa parempia aikoja peltojen, työvoimien ja eläkemaksujen
suhteen. Sitte voi vähä huoata ja iloita, mutta sinne saakka pitää
raataa väsymättä. Työllä ja raatamisella on moni köyhä mies päässyt
varoihin, moni uupumaisillaan oleva talo hyviin voimisiin. Pitäjässä
löytyy monta isäntää, jotka ovat köyhyyden kanssa vetäneet käsikapulaa,
vetäneet niinkauan että on tullut voitto syliin. Isännän arvo ja asema
se on hänelläkin, siitä ei pääse minnekään. Verokuiteissakin seisoo
selvin sanoin: Kytämäki, Juha Juhanpoika...

Tuommoista herkkupöytää näytti Juha ajatuksilleen milloin epätoivo
pyrki vierailemaan mieleen.

Eläkemaksujen lisäksi tuli vielä muuan hornan henki, jonka kylmä
puhallus tuntui joulu-öinäkin Juhan sielussa, nimittäin kolmentuhannen
markan suuruinen velka, joka kasvoi korkoa kuuden mukaan ja jonka
vakuutteeksi Juhalta oli viety Kytämäen kiinnekirja. Luja aikomus
suorittaa säännöllisesti velan korot ehkäpä joku markkanen pää-omaakin,
oli töytännyt lukemattomiin salakareihin, joita ei Juhan silmä
milloinkaan osannut edeltäpäin keksiä ja joiden olemassa oloa ei hän
onnettomuudekseen osannut ajatellakaan, ennenkun jo oli purjeineen
päivineen kumossa. Siten korkojen suoritus vuosi vuodelta jäi
tulevaisuuden niskoille... ja jyvälainat iskivät nekin yhä useampia
koukkuja saaliisensa.

Kun olisi ollut myödä pölkkyjä edes pienempikin määrä, niin mikäpä
sitte hätänä. Pääsisi yhdellä hyppäämällä rajaviivan yli, edistymisen
ja vaurastumisen kultaiselle puolelle. Mutta eipähän ollut pölkkyjä,
ei pieniä eikä paksuja. Pieni metsäpalsta oli parhaakseen suota
ja kallioita, jossa ei ihmeeksi näkynyt kunnon hirttä. Havukuusia
ja närämäntyjä kyllä löytyi, mutta niistä ei heltinyt hopeata
lapiokaupalla. Sysiksi niitä kyllä sopi polttaa, ja Juha ryhtyikin
heti vihkimisen jälestä puuhiin, mutta sekään työ ei voinut työntää
häntä köyhyyden ojan yli. Kun sydet viho viimeinkin olivat ajetut
rautaruukiin ja hikoilemisesta ja valvomisesta vihdoinkin saatu
heliseviä käteen, ilmaantui rahareikiä semmoinen hirvittävä joukko,
että pää joutui pyörälle pelkästä miettimisestä mihin reikään lykätä
markka raukat. Valinta oli vaikea, kun kaikki reijät irvistivät yhtä
rumasti, yhtä äkäisesti.

Samoin oli laita kaikkien satunnaisten tulojen. Markat eivät
milloinkaan saaneet unta vetää Juha Juhanpojan lakkarissa, niiden
täytyi hankkia lähtöön piammiten. Salakarin tapaisia menoja, joita
ei Juha ymmärtänyt odottaa, sylkähti aina esille kuten ohdakkeita
kaurapeltoon. Milloin hommattiin kylään kansakoulua, milloin tehtiin
uutta siltaa, milloin järjestettiin vaivaishoitoa, milloin mitäkin
yhteistä etua harrastettiin. Silloin aina takseerattiin Kytämäen
talokin äyrinsä mukaan, aivan kuin olisi saatu vihiä, että Juha juuri
sillä erällä sattui omailemaan heliseviä.

Sitkeä, perherakas mies kärsii kaikkea, ja niin kärsi Juhakin, yhä
toivoen että onni vihdoin kääntää kevätkylkensä häneen päin. Joll'ei
ennemmin, niin myöhemmin, joll'ei ensi vuonna, niin sitte seuraavana.
Pitää vaan odottaa ja raataa, ei hyvä koskaan tule liian myöhään.
Nuori Juhakin jo rupee röyhistelemään mitallaan äidin olan tasalle,
ja tallissa telmii varsa pojan nimellinen, pyöreä ja uljas kuin lohi.
Kun he neljään kynteen alkavat vetämään onnen köyttä Kytämäkeen päin,
täytyy sen seurata mukaan, vaikka sitte kappale harmaata kalliota
laahaisi perässä!

Ensimmäinen potkaus hyvin voinnin rajaviivaa kohden tuli, viivyteltyään
kappaleen toistakymmentä vuotta, äkkiä kuin kevään raesade. Juhan
astellessa eräänä iltana sysihaudalta kotiin nokisena ja hikisenä,
juoksi Marianna parkuen häntä vastaan.

-- Joudu, joudu... Juha.

-- No mikä nyt hätänä? Onko valkea irti?

-- Ei, ei... vaari on kuollut.

-- Sepä se.

-- Voi toki kun...

-- Älä suotta ulise, jouti se kuolemaan.

Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja
rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi,
elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta
talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia.
Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa
veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja
hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet
jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin
oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa
ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää -- pellot, rakennukset,
työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella --
kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita
vetisiksi, läskiä laihaksi.

-- Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.

-- Noh...

-- Häpeä toki.

Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan
ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa
oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä
vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä,
äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen
oli kylmennyt kuin kärpänen.

-- Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.

-- Älä joutavia ulise.

Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti
asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui
mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta
se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä
kärki -- ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli
aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra
suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon,
tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni
kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan -- -- --

-- Hm...

Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys
tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata
leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi.
Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja
lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan
kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti,
oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja
Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus
tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin
saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan
kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin,
jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.

Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli
häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta
notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla
muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta
kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden
kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui
sydämmessä katajaisen makua -- tuntui aivan siltä kuin olisi nuori
lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet
väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja
kaiken muun hyvän nauttimista.

Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä
kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana
päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä
jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka
kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat,
elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi
Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä
ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja
takapuheita.

Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa
tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita,
nelikko silakoita, leiviskä voita... koko tuo hirmuinen eläkevero oli
lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun
lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään
pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot
mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua
ulkotöissäkin.

Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen
markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton
suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai.
Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli
enemmän, paljoa enemmän!

Kun alkoi tukkien veto Kytämäen metsän takaa, riensi Juhakin
joukkoon, kahdella hyvällä hevosella. Poika oli jo seitsemäntoista
vanha, pitkä ja hoikka, mutta työhön tottunut ja sitkeä luonnoltaan
kuin isäkin. Lyötiin kuormaa reen täydeltä ja saatiin rahaa sen
mukaan. Syksytalvella kävi Juha Juhanpoika kaksi erää velkamiehensä
luona, vetäen kummallakin erällä satamarkkasen esille ja palaten
jälleen kotiin, sydän täynnä toivoa. Onni oli vihdoinkin kääntänyt
kevätkylkensä Kytämäkeen päin. Viisi kuusi vuotta vielä tämmöistä
ponnistelemista, niin tottapa jo on puolet pääomaakin surmattu...
siitä velasta, jonka vaarivainaja laiskuudessaan ja saamattomuudessaan
teki. Muorin kuoltua voi Juha poika saada hypoteekkipankistakin
puolitoistatuhatta markkaa kuoletuslainaa, niin pääsee puhtaasen eroon
velkamiehestä... ja saa kiinnekirjan käteensä!

Kahdenpuolen joulua kiirehdittiin talontyöt tehdyiksi. Kevätpuolella,
veronmakson jälkeen lähdettiin taas tukinajoon. Keli oli jo
huononpuoleinen, aurinko sulatti tiet pehmeiksi, kannot ja kivenkyljet
rupesivat hohtamaan lumen alta. Mutta vetopalkkaa kohotettiin, kun
pölkkyjä oli vielä paljo vetämättä. Eräänä iltana ajoi Juha kuormansa
kahden kiven selkään, jotka aurinko oli sohjuiselle tielle loihtinut.
Reki istui tuiki lujasti kiinni.

-- No nuo peijakkaat.

Juha haki kangen, koetti painaa kenoa ylös, jotta olisi päästy liikkeen
alkuun, mutta voimaa puuttui käsivarsista... kuorma ei pikahtanutkaan
paikaltaan. Poika, joka ajoi jälessä, ehti paikalle ja haki hänkin
kangen.

-- Menkää peräpuoleen ja auttakaa sieltä, käski hän isää... vääntäkää
vasempaan.

He yhdessä ponnistivat, hevosen yrittäissä vetämään, mutta kuorma ei
hievahtanutkaan.

-- Jos lie pakko purkaa, arveli isä... ei se taida myöntyä menoon.

-- Sitte tulee puoliyö, ennenkuin ehdimme rantaan ja kotiin. Koetetaan
kovemmin... onhan takimainen reki vapaa.

-- Aivan vapaa.

Poika työnsi uudelleen kangen etumaisen reen alle, nosti raivosti
olkavoimallaan. Isä auttoi peräpuolta, vääntäen vasempaan, ja hevonen
venyttihe vetäessä suoraksi kuin sukkavarras.

-- No... hei... Kas heltipä peijakas... Jeesus, mikä sinun on?

Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti
puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse
oli sydäntä vihlaiseva.

-- Herra Jeesus...

Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja
muut jäntereet äkkiä vedetty poikki... kurkkukin kieltäysi tekemästä
palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.

-- Pois kotiin... pian... pian.

Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota
pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui
surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.

-- Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen
kotiin.

-- Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.

-- En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei...

Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana,
ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti,
että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton
oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti
kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä
vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.

-- Mikä sinun tuli, Juha?

-- En tiedä. Kun pääsisi kotiin pian... pian...


II.

Toipuminen edistyi kovin vitkalleen, vaikka koetettiin keinoja
useampia. Kytämäessä kävi hierojat, rohtoin tuntijat eli kaikki,
joilla oli vähänkin mainetta lääketaidon alalla. Mutta potilas
virui yhä vuoteella. Vihdoin joutui piirilääkäri käymään pitäjässä
virkatoimillaan, ja joku hyvänsuopa ihminen lähetti tuosta tiedon
Kytämäkeen. Juha pani hevosen puihin, ajoi lääkärin perään ja sai tämän
palatessa poikkeemaan heille. Mutta lääkärin käynti nipisti loputkin
toivon tähkät. Vamma oli kerrassaan parantumatonta lajia. Poika ei
toinnuttuaankaan enää kykenisi raskaasen työhön.

-- Eikö milloinkaan?

-- Ei milloinkaan.

Onnettomuuden tapaus löi syvät jäljet Juhan koko olentoon. Tuntui
sydämmessä siltä kuin olisi äkkiä lyöty poikki joku paksu jänne, joka
surullisimpinakin hetkinä oli yksinään kaiuttanut toivon säveltä. Koko
viheriäinen tulevaisuus peittyi hyisen hallan vaippaan, ja tuntui ettei
sitä vaippaa mikään aurinko voi sulattaa... se oli niin valtavan jäinen
ja kylmä. Työkään ei enää luistanut entiseen tapaan. Valju, sairastava
poika pyöri alati ajatuksissa, hervaisten käsivarsien voiman,
murtaen mielenlujuuden, sitkeyden. Entinen vahva vakaumus taistelun
lopullisesta voitosta ja menestyksestä alkoi jo toisinaan horjahdella,
tuntuipa väliin siltä kuin olisi elon polku kulkenut kauttaaltaan
pelkkien soiden yli, joiden pohjattomiin kuljuihin voi liukastua minä
silmänräpäyksenä hyvänsä.

Yritys surmata velkaa, raukesi kuin mikäkin tuulen tupa seuraavana
talvena. Juha palkkasi päivämieheksi erään entisen talonisännän, jota
raa'an luontonsa vuoksi kylässä kutsuttiin Villi-Heikiksi. Tämä oli
laiska, saamaton ja leveäsuinen, kuten ainakin semmoiset henkilöt.
Kokeiltuaan viikon kaksi, lakkasi Juha rahatyöstä -- pojan epätoivoinen
tila pyöri alinomaa aatoksissa, jäytäen käsivarsien voimaa ja sitkeyttä
-- mutta Mariannan ehdotuksesta pani hän Villi-Heikin omin hotein
tukinajoon, ruveten itse häärimään sydenpolton kanssa. Tuo oli onneton
teko, sillä muutamana iltana näki Juha hevosen ajajatta pyrkivän tallia
kohden... ontuen kolmin jaloin! Eläin raukkaa oli surkea nähdä. Se
oli ryvetetty märäksi, vasen takajalka letkui velttona, ponnettomana.
Juha riensi hevoista vastaan, nähden samassa mieshenkilön katoovan
metsänkäänteesen. Arvatenkin Villi-Heikki oli saattanut hevosen kodin
näkymään, koskapahan eväsnyyttikin löytyi köyteen kiinnitettynä.

Hevosen vasen takajalka oli kolmesta kohden poikki.

Vankka kirous pääsi Juhan huulilta, huomatessaan asianlaidan, mutta
Mariannan ehdittyä paikalle hän jo voitti suuttumuksensa. Ei tahtonut
pahoittaa vaimon mieltä, jonka ehdotuksesta tämmöinen surullinen
seuraus johtui. Muistaen miten alhaiselta yhteiskunta-asteikolta oli
huipannut talon-isännäksi, ei Juha muutenkaan ollut kärkäs Mariannan
mieltä pahoittamaan, saati sitte nyt, kun oli pojankin suhteen surua
täysin mitoin.

Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa
nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät
iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut
eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin.
Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli
ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen
summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu
korkeuteen... kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli
hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai
ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei
kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta
ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin
varkain lähenteli...

Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.

Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut
jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan
päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa
mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista
viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä,
rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.

-- Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja...

-- Suru sen teki.

-- Mitä surua sulla on? Mitä?

-- Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka... vaarivainajan
velka haetaan ulos.

-- Mi... mitä...?

Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen
ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä.
Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin... olivat yksi
toistaan kuumempia, polttavampia.

-- Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?

-- Sitä että se haetaan ulos.

-- Juoruja, tuumi äiti.

-- Ei ole kuin sydänpäivän totta. Kaikki on jo haettu takavarikkoon...
ja tänäpänä kuulutettiin kirkossa, ett'ei Kytämäen isännän Juha
Juhanpojan kanssa saa kukaan tehdä viidenkään pennin kauppaa.

_Juha Juhanpojan elämän tarina_.

-- Isä, älä usko juopuneen lorinoita.

-- Ei oo uskomisesta väliäkään. Huomenna tai ylihuomenna tulee
kiiltonappinen herra ja lukee plakaatista saman historian. Sitte sitä
sopii uskoa.

Tuvassa pääsi äänettömyys valtaan.

-- Velka kuuluu tavoittelevan viiteen tuhanteen ja siihen sulaa koko
talo hölyineen pölyineen. Olisi haettu ulos jo viime vuonna, mutta
varrottiin muorin kuolemaa... nyt tuli sopiva aika iskeä.

Äiti ei enää virkkanut sanaakaan. Todellisuus paljastui äkkiä kamalassa
alastomuudessaan esille. Kruununpalvelijain tulo, vasaran pauke,
yleisön tungos... kaikki nuo tanssivat pikakuvina ajatusten läpi.
Heidät perii hukka, kerjuusauva...

-- Talkoossa ei puhuttu muusta kuin Kytämäen oloista. Meidän velkamme
ja omaisuutemme oli kaikkein huulilla. En voinut kuunnella noita
puheita, vaan hiipielin varkain pois joukosta. Villi-Heikki tuli
vastaani ja...

-- Vietteli sun juomaan. No...

Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon...
äiti ja Marianna olivat äänettöminä.

-- En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja... mutta nyt en kelpaa
muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt
Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla
oli. Voi meitä polosia...!

Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi
heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe
suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:

-- Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit
viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.

-- Eihän se erittäin...

Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän
vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään...
eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.

Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko,
sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa,
ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan
terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan
päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä
haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä,
mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo
vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja
olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta...

Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut
yhteenkään suostua.

-- Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa,
suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on
sula mahdottomuus.

-- Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.

-- Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on
velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas
onkaan manttaalistaan?

-- Neljänneskolmatta osa.

-- Hm... tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;

-- Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta...
lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja...

-- Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit
itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee
kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun
sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.

-- Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen
viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi
kaikki paremmin hinnoissa.

-- Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.

Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua
heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen
tuloa.

-- Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei
tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.

-- Ei suinkaan, ei...

Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein
nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään
metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti
häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat... kaikki viedään häneltä pois,
vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä
hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen...

Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin,
silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät
vieterirattaat seisoivat portinpielessä.

Jokohan tuo oli... nimismies!

Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin
pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä
selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan;
kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.

Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.


III.

Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin.
Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus
pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai
tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää
neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko
huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.

Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä
muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien
varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi
kylänvanhinten vaatimukseen... niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten
kohtalo.

Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin
kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät
kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä
jäsenellä.

Poika koetti onneaan rullatehtaan työmiehenä, mutta unhotti jonakin
kiihtymyksen hetkenä parantumattoman vammansa ja joutui toisen kerran
sairasvuoteelle. Kun häntä muutenkin haittasi ryypiskelemisen halu,
erotti tehtaanhoitaja hänet työstä säälimättä. Poika jätti tehtaan,
elättäen itseään miten milloinkin sattui. Väliin oli hän postilaukun
kuljettajana jollakin kartanon-omistajalla, väliin karjakauppiaiden
apulaisena, väliin yritti hän takertua talonpojan töihin. Mutta
viinanhimo saattoi vallata hänet minä silmänräpäyksenä hyvänsä, ja
silloin hän jätti vakonsa kesken kyntämättä ja lähti tiehensä. Häntä
ruvettiin sanomaan "maailman Jussiksi!". Repaleinen puku yllä ja
sydämmessä katkera viha kaikkia parempiosaisia kohtaan kuljeskeli
onneton poika seudun ympäri. Halu edes vähänkään kohota kurjasta
tilastaan, nukahti yhä sikeämpään uneen.

Juha eli kituutellen mökissään. Häntä jo alkoi vaivata vanhuus,
lisäksi mieli oli niin kummanlaisen veltto, ett'ei työ, raataminen
enää houkutellut. Aatoksien ja ruumiin välille alkoi ilmaantua
sopusuhtainen, uupunut henki, toisen nukahtaessa nukahti toinenkin.
Menneistä päivistä, niiden riemuhikkaista toiveista oli joku hämärä
muisto jälellä, joka pääasiallisesti kohdistui verokuittiröykkiöön.
Noissa keltaisiksi savuttuneissa papereissa seisoi jok'ikisessä:
Kytämäki, Juha Juhanpoika...

Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin hän heilui isäntänä, suorittaen
kantavanhuksille runsasta eläkettä ja yrittäen surmata suurta velkaa ja
sen korkoja. Nyt oli Kytämäki toisen oma; ja tuli, jonka harmaa savu
aamuisin nousi uuninpiipulta ylös avaruuteen, ei enää ollut Mariannan
tekemä.

Vaimonkaan suru ei asustanut kielenkärjessä. Ani harvoin puhelu
eksyi menneisin aikoihin, silloinkin virkattiin korkeintaan joku
pintapuolinen sana. Siten koko entisyys vähä vähältä hautaantui
unhotukseen. Vaimo kehräili kylän emännille, Juha kävi taloissa töissä,
havuja pilkkoomassa ja riihiä kuivaamassa. Elämä ei vaatinutkaan suuria
tuloja, sillä nautinnot ja mukavuudet rajoittuivat tuiki pieneen alaan.
Vaimo tyytyi kermattomaan sikurikahviin, Juha ei pyhäpäivinäkään
vaatinut parempaa herkkua, kuin eräänlaista keittoa, jota valmistettiin
siten, että kiehutettiin kaljaa ja muherrettiin siihen leipää sekaan.

Muutamana syksy-iltana vaimo sitte valitti tuntevansa kovaa polttoa
rinnan alla. Täytyi heittää kehruu tuokseen, sillä tauti rupesi
kourimaan yhä kovemmin. Juha valmisti koiruoho-kahvia -- ainoa
lääke, jota hänellä oli varastossa ja jonka hyvät ominaisuudet hän
tunsi omasta kokemuksestaan -- mutta sekään ei lievittänyt tuskia,
päinvastoin ne yltyivät nopeasti ja aamupuolella oli sairas jo
tunnotonna. Saman päivän illalla hän veti viimeisen henkäyksensä.

Punniten pelkältä terveen järjen kannalta kuolontapausta, ei Juha
hetkeksikään menettänyt henkistä tasapainoaan. Hän eli ja liikkui
konemoisesti. Ainoa tunne, joka uupuneessa sielussa tuikahti tuleen,
oli kiitoksen tapainen huokaus, kun Luoja oli niin laupias ja lopetti
vaimon vaivat, kärsimykset. Mielellään olisi hän lyöttäytynyt itsekin
mukaan, sillä mitään sidettä ei enää löytynyt, joka olisi häntä
kiinnittänyt elämään. Kuolo olisi ollut hänellekin paras.

Asianhaarain vuoksi ei Marianna saattanut tulla kirkolle sinä
sunnuntaina, jolloin entinen Kytämäen emäntä haudattiin. Poikaakaan
ei näkynyt. Hänen polkunsa olivat siksi sekaisia, ettei hänelle saata
tietoa, joten vainajan lähimpiä omaisia ei seisonut haudan vierellä
muita kuin Juha. Tämä neuvotteli, toimituksen loputtua, hetkisen
aikaa haudankaivajan kanssa, joka pään nyökäyksellä näytti suostuvan
esitykseen. Esitys koski haudan peittämistä, johon työhön Juha pyysi
päästä omin käsin osakkaaksi. Seuraavana huomenisena hän siis jälleen
asteli kirkkomaalle, odotellen siellä siksi että haudankaivaja saapui.
Yhdessä sitte täyttivät haudan...

-- Vanhako sun vaimosi oli?

-- Kuudenkymmenen...

-- Paras aika köyhälle siirtyä pois.

-- Paras aika.

Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan
kangistuivat... täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi
haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne
tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti
rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin
tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.

Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen
kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi
vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä
oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin,
auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.

Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan
alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon.
Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin
oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin
hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty,
puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot
olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri,
ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut
luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen
viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte
työnsivät Kytämäestä pois...

Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja
lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen.
Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli
sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta
ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi
terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia... ja
sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa
pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.

Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas
tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen,
ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää
joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen
kertaan herran-siunausta.

-- ... Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja...

Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli
pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu.
Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan
silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa
juopunutta omaksi pojakseen.

-- Olkoon minulle armollinen...

Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet
vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin
iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä
kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja
ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka
elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että
semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.



Miisu raukka.


I.

Ehkä lienettekin käräjäherroja, virkkoi kyytimieheni, kun lähdimme
ajamaan majatalon pihalta leveälle maantielle, joka vei kirkonkylään ja
kaupunkiin... vai...?

-- Varsin niitä.

-- Ja ehkä ensikertalainen näillä tienoin.

-- Vallan.

-- Arvasinhan minä sen. No kimo, sinä pirun perintö. Saatuaan hevosen
juoksemaan, hän tunteettomasti lauloi:

    Mikkeliss' oli markkinat
    Ja Kajaaniss' oli myös.
    Eläähän nuo kaksi nuorta
    Vaikka ahon syrjäss'.

-- No kimo, sinä...

Tuo hevonen häntä vihatti kuin synti. Oli vanha markkinakalu,
hinnalleen kallis ja petoksella sitäpaitse työnnetty hänelle. Viime
antinmarkkinoilla nimittäin. Hän oli ollut hiukan ryypyssä, kuten
miesten tapana on semmoisissa tilaisuuksissa. Raastuvan kulmassa tuli
Janne kimon kanssa häntä vastaan ja...

-- Mikä se Janne on miehiään?

-- Mikäkö on? Hitto vieköön, hän on juuri käräjätalon poika. Isä on
herastuomari.

-- Hyvä, entä sinun isäsi?

-- Minun isäni... onpahan vain eläkemies.

-- Hyvä, varsin hyvä.

-- Mutta ei ole hädän haamuakaan. Mulla on talonosuuteni lainassa,
naimisen kautta ehkä saan satoja lisää. No kimo, sinä...

Ja hän taasen kertomaan miten Janne petkutti hänet hevosenvaihdossa.
Otti nuoren varsan ja sata markkaa väliä... ja työnsi hänelle tämän
kimon, vanhan markkinakalun, jolla oli satakin tapaa, mutt'ei
ainoatakaan hyvää.

-- Juoksun suhteen kuitenkin...

-- Jos tuo tuommoinen juoksi tai oli juoksematta. Kun on molemmissa
takajaloissa patti. Mutta minkäs tekee... olin silloin hiukan ryypyssä,
kuten...

-- Kyllä ymmärrän.

Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni.
Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat
pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan
kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu
myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas
leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula
näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat
huonosti kehittyneet.

-- Mikä nimesi on?

-- Kaaleppi... isä kun on kova lukumies, niin...

-- Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?

-- Täytän kohta kaksikolmatta.

-- Älähän mitä.

Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä
mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt.
Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.

-- Meitä on kolme veljestä.

Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin
hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin
kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin
vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa,
katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa...

Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä.
Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli
seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.

Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin
höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.

-- Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.

-- Vai siellä on.

Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle,
jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen
kaupungintapaiselta.

-- No kimo...

Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas -- mäki
oli pitkä, luisuva.

-- ... Nyt auta Herra.

Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä
pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin
vimmattu.

-- Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti... On varmaankin
Miisu.

Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään
vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut
ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten
säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.

Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.

-- Kuulehan kun...

Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään
vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon
keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta
ylös ja virkoin uudestaan:

-- Kuulehan kun...

Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen
huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.

-- Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan...

Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä.
Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen
kantelon parahdus.

-- Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä
tuhoja.

-- Voi mua, voi.

Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta
suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa
itkemään.

-- Älähän nyt... eihän tässä mitä.

-- Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja
olenkin nukkunut.

Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha
hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli
paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois
haravoiduksi.

-- Koska se on syyni?

-- Huomenna.

-- Hm.

Tuo oli hyvin ikävä juttu... sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä
enemmän hän alkoi käydä säälikseni.

-- Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun
olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui
aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin
maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt
onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.

-- ... Joudat saamaankin.

Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten
kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.

-- Käykää pois rattaille. Tuo on Miisu, Vaivalan huutotyttö.

-- Ja Vaivalan isäntä on sun veljesi.

-- Aivan niin. Ei se suuri talo ole, mutta Ananias veli häärii
kuin piru markkinoilla. Ottaa markan siitä, josta ei toinen saisi
penniäkään. Käykää pois rattaille. Ei tule turmioksi sulle Miisu,
vaikka saatkin tänä iltana koivukeppiä.

-- Niinkö luulet?

Tunsin sydämmessäni sääliä ja vihaa. Tyttö raiska näytti kovin
kärsineeltä. Kasvot olivat laihat, kädet likaiset, puku vanha ja
repaleinen. Huulissa oli yskän rohtumia, kasvoissa ilkeitä näppyjä.

Mutta silmät olivat suuret, harmaat ja kirkkaat!

-- Missä käsin veljesi talo on?

-- Tuolla etäämpänä.

-- Onko maantien varrella?

-- On aivan.

-- Sepä hyvä, Miisu, pane harava tuohon aidalle ja tule rattaille.

Mitään virkkamatta totteli tyttö ja me lähdimme ajamaan.

-- Kuinka vanha olet?

-- Käyn kahtatoista.

-- Elääkö äitisi vielä?

-- Ei. Eipä mun sitte...

Raukka oli orpo ja joutunut huudolle jo viiden vuoden vanhana.
Ei muistanut enää isän muotoa eikä äidin ääntä. Huutolaisena oli
kierrellyt taloja ja kyliä, viime uudenvuoden päivästä saakka oli ollut
Vaivalassa. Siellä oli olo ollut kaikkein tukalinta. Täytyi tehdä vähin
joka lajia työtä, toruja ja kuritusta sai joka päivä.

-- Isännältäkö?

-- Siltä juuri. Se ei kärsi katsella tämmöisiä huutotyttöjä. Sanoo että
syömme talon köyhäksi ja olemme pelkkänä harmina.

-- Siinä ei liekään liiottelua, arveli Kaaleppi. Sinustakaan ei makseta
vuodessa muuta kuin kuusikymmentä markkaa. Ei tule monta penniä aterian
osalle, vaatteista puhumattakaan. Kyllä tuommoisista on huolta ja
harmia.

-- Ei pitäisi sitte huutaman taloon, virkoin minä, jollei hoida
ihmisellisesti.

-- Huutavat nuo muutkin. Eikä tuota Vaivalassa erittäin piinata.
Menetellään noin vaan kohtuuden mukaan.

Saavuimme Vaivalan kohdalle. Kaaleppi pysäytti Kimon ja ärähti tyttöä
menemään matkoihinsa. Tämän mieleen kaiketi muistui kuritus ja torut,
koskapahan taas rupesi nyyhkyttäen itkemään.

-- Voi mua, että nukuin.

-- Maltahan, virkoin minä ja astuin alas rattailta. Minä tulen kanssasi.

Astelimme tytön kanssa tupaa kohden. San auki töllisteli Kaaleppi
jälkeemme. Hän ei aavistanutkaan mielentilaani.

Talo näytti vähäpätöiseltä rakennuksien suhteen. Mutta kaikki oli
ehjää ja oivassa kunnossa. Piha oli lakaistu puhtaaksi, ikkunat olivat
kirkkaat, etehinen siisti, maitoastiat kauniissa järjestyksessä.

-- ... Raukka nukkui vahingossa liiemmäksi, virkoin minä isännälle, joka
sytytteli piippuaan lieden puolella, ja pelkää nyt saavansa kuria.
Tuossa on teille markka, jos sillä voitte palkata jonkun haravoimaan
kivet maantieltä. Kun kuuluu olevan huomenna syyni.

Laskin markan astiakaapille, helähdys kuului yli tuvan.

-- Huomenna se on syyni, virkkoi isäntä, vetäen vyötään kireämmälle ja
katsoen ovea kohden. Sopiihan tuo ansaita itsenikin.

Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät
pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt
leikkimistä, vastaansanomista.

-- Harava jäi sinne aidalle.

-- Jaha.

Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi
etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin
hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä,
silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.

-- Hyvästi!

Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi
korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria
aikaansaanut.

En milloinkaan...!


II.

Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin
samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille
käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain
vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.

Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi,
kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni
erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui
kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki
puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt
ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni
johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.

Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen
salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta
mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat
kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään
keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia,
Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.

-- Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun
pikaisen katseen.

Hänellä oli kauniit silmät... suuret, kirkkaat ja harmaat!

-- Hyvää iltaa, Miisu.

Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme
pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia
kärsinyt tyttö raukka.

-- Hyvää iltaa.

Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian
keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen
minua jo vähän kiusatti.

-- Jaksatko sinä nyt hyvin?

-- Kyllä.

Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän
hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.

-- Sepä hauskaa. Oletko jo vanhakin?

-- Seitsemäntoista.

Hän nauroi taas miellyttävästi ja naurullaan hän sammutti eloon
heränneen muiston. Niin ainakin minusta näytti.

Hänen oli raskas hengittää, sillä kureliivi oli puristettu kovin
lujasti vyötäisten ympäri. Hän muutenkin tahtoi kaikinpuolin esiintyä
sievänä, miellyttävänä.

-- Muistatko ennen nähneesi minua?

-- En.

-- Koetapahan muistella.

-- Maksaako tuo vaivan?

Hän nauroi ja sovitti epäjärjestykseen joutunutta kutriaan. Rupesin
tuntemaan kiusallista vastenmielisyyttä. Tuo hienoileminen ja
muistamattomuus minua suututti.

-- Ajattele kuusi vuotta taaksepäin. Missä olit silloin?

-- Vaivalassa.

Hän loi silmänsä alas, joutui hämille ja aikoi lähteä. Mutta minä
pidätin hänet ja pyysin häntä vielä malttamaan hetken.

-- Etkö muista miten Vaivalassa ollessasi pelätit erään kerran
matkustavaisen herran kyytihevosen. Nukahdit mäen alle ja tuuli
lehutteli liinaasi.

-- En muista.

-- Etkö lainkaan?

-- En.

Hän rupesi punehtumaan kasvoiltaan. Valehteli nähtävästi vastoin
parempaa tahtoansa, mutta ei ollut kylliksi taitava salaamaan häpeää,
jonka valehteleminen sydämmessä synnytti.

-- Sepä kummallista, ett'et muista.

Hän lähti edelläni ulos, liiti kevein askelin kiertoportaita alas ja
katosi pihalla näkyvistäni.

Mutta vielä myöhään illalla istuin minä ikkunanpielessä, sillä unetar
viivytteli tuloaan. Ajatuksia, mietteitä heräsi mielessäni monenlaisia.
Enimmäksen olivat karvalleen harmaita, sumuisia.

Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät
olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.

Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua,
toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten
yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä
kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi
kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian
alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti
illan iloja, yön kemuja.

Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta
korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui
tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä
pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.

-- Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja
lyöden kättä pöytään... Osta, saat halvalla.

-- En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja
sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja
puolitoistasataa väliä... Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että
mun musta oriini...

--- Korpelainen on tyhmä pässinpää.

-- Sanoi että...

Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului
pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.

-- Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni...
hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä.
Ei ole lainkaan ihme.

-- Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.

-- Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en
tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä... että
minä...

-- Tuki suusi, juopporatti.

Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.

-- Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt...

Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli
oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru...

-- Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä
mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en
epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta
pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi
vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä -- eipä
siihen tarinaan enää muuta sopinut. -- Parempi, ett'en olisi häntä
lainkaan tuntenut.

Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli,
estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän
lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta
rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan
huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu
hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta
kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas,
mieli viaton, kaino...

Mutta tuskin lie nyt enää -- hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa
hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai...
Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää
kurjuutta, pelkkää kärsimystä.

Houkka tyttö.

Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä.
Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli
sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa
onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin
loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi.
Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen
onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle
vaimolleni...


III.

Juttu oli tavallista ilettävämpi...

Jäin seisomaan lautakunnan puolelle, enkä mennyt viereiseen kamariin,
joka oli käytettävänäni ja jossa tavallisesti vietin juttujen väliajat,
asiapapereita selaillen ja muistiinpanoja tehden.

Katseeni keksi käräjätuvan ovenpielessä naisolennon, jonka heti tunsin
Miisuksi. Hän oli puettu mustiin, kasvonsa näyttivät vaaleilta,
melkeinpä sairailta. Liikahtamatta hän seisoi ovenpielessä, silmät
luotuina lattiaan, vartalo hieman kuin kokoonkutistnneena. Mutta
äänensä oli selvä, kaunis. Hillittyjä värähdyksiä kuului väliin ja
silmään varastihe väliin kyynel.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin viimeksi tapasimme toisemme. Nyt
hän esiintyi päällekantajana, hakien eläkettä lapselleen! Kaikki oli
käynyt kylmien laskujeni mukaan.

Vastaajana oli käräjätalon Janne, pitkä mies, jonka käytös oli röyhkeä,
hävytön. Hän piti päätään ylpeästi pystyssä, paksuilla huulillaan
leikki ylenkatseellinen hymy, katse oli irstaisen leikkisä.

Hän puhui rohkeasti, väitti syytöstä valheeksi, katsoen aina väliin
irstaan leikkisästi Miisua, jonka poskille vähitellen alkoi leviämään
punan hohdetta.

Puoli tusinaa vieraitamiehiä huudettiin sisälle.

Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Syytetyn sitkeän vastarinnan tähden
oli tuomari pakoitettu koskemaan erityisseikkoihin, joita jo julkinen
häveliäisyyskin kieltää mainitsemasta. Jota kauemmin juttua jauhettiin,
sitä törkeämmäksi se muuttui laadultaan. Lautamiehet purivat huultaan
ja tuomari koetti tiukoilemalla tehdä ääntänsä juhlalliseksi,
arvokkaaksi. Janne nähtävästi riemuitsi. Nosti päätään yhä ylpeämmin
pystyyn, asetti paksut huulensa yhä ylenkatseellisempaan hymyyn,
katseli ympärilleen yhä julkeammin. Ja Miisu raukka seisoi ovenpielessä
liikahtamatta, silmät luotuina lattiaan. Vartalo näytti kutistuvan yhä
enemmän kokoon, posket rupesivat hohtamaan yhä kovemmin... hänellä
luulletikin jo oli viimeiset voimat käsillä.

Talon palvelustyttö, Miisun entinen toveri, todisti viimeiseksi.
Todistus oli törkeä ja erittäin sitova. Janne hieman hämmästyi, kun ei
kyennyt kiertämään eikä sekoittamaan tytön sanoja.

-- Pyydän ylöslykkäystä tuleviin käräjiin, hän lopulta virkkoi,
katsoen hävyttömän leikkisästi Miisua, joka seinään nojaten seisoi
liikahtamatta.

-- Miksi? kysyi tuomari.

-- Hänellä oli muitakin armastelijoita...

-- Voitko näyttää toteen?

-- Voin.

Ovenpielestä kuului katkonaisia, tukahutettuja sanoja. Miisun kasvot
näyttivät kalpenevan ja kokoonkutistunut ruumis rupesi vavahtelemaan.
Mutta voimat olivat lopussa, ei ainoatakaan ehjää sanaa tullut
kuuluville.

-- Nyt Janne valehtelit, kuului rohkea ääni yli oikeussalin.

Se oli käräjätalon piika, joka noin lausui ovea avatessaan ja ulos
lakituvasta astuessaan.

-- Saadaan nähdä, kultaseni.

Janne nauroi hävyttömästi, toistaen samassa vaatimuksensa.

Siihen suostuttiin. Oikeus julisti väliaikaisen päätöksen, jonka mukaan
asia lykättiin seuraaviin syyskäräjiin, tarkempaa käsittelyä varten. Ja
tuli vastaajan silloin sakon uhalla näyttää väitteensä todeksi.

Hitain askelin ja katse luotuna lattiaan poistui Miisu käräjätuvasta.
Olisin rientänyt hänen jälkeensä, mutta en voinut, sillä seuraavassa
jutussa täytyi minun olla saapuvilla. Juttu oli sekasotkuinen
maanjako-riita, vanha pöpö, joka oli jo monta tuomaria pannut
pälkähäsen.

Viivyin tällä erällä monta päivää käräjissä. Olin tullut tunnetuksi ja
saanut joukon juttuja ajaakseni.

Ajattelin Miisua usein iltahetkinä, väliin tahtomattanikin hänen
kohtalonsa pyörähti mieleeni. Ennen poismenoani kyselin palvelustytöltä
tarkemmin, miten raukan laita nyt oli.

Kurjuutta ja puutetta -- pitihän tuon tietämänikin -- oli ollut tähän
asti. Usea antaa kyllä armopaloja, mutta tavalla semmoisella, että
saajan sydän kirvelee kuin palohaava. Kaiken muun lisäksi tuli vielä
sairaus. Luoja tietää, mikä lopuksi olisi tullut, jollei sovintoa olisi
saatu aikaan.

-- Ovatko he sitte sopineet keskenänsä?

-- Ovat.

-- Milloin?

-- Eilen.

-- Paljoko Janne maksoi?

-- Kuusisataa markkaa.

-- Hm... ja lapsi elää.

-- Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.

-- Hm, virkahdin minä tyynesti.

Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle
kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta
otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen
kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten
Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä,
ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita
syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon
määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki
jotaki tavatonta.

Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi,
melkein täydelliseksi arvoitukseksi.


IV.

Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen
mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat
pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat
matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.

Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen
käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään
linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin
lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla
hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat
ajoneuvot.

-- Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka
tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.

-- Se on vielä nuori ja tottumaton.

-- Miksi semmoisella lähdit kyytiin?

-- No... lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua
ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini.
Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja
mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.

Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan
paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen
ajaa juoksuakin.

Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä
lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä
kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja
kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas.
Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin.
Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja
vaimolla pieni lapsi sylissä.

-- Hyvää päivää... tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi...

-- Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.

-- Nyt sitä ollaan naineita miehiä.

-- Niin näkyy.

-- Miisu, muistatko vielä tuota herraa?

Miisu ei vastannut mitään. Luulin huomanneeni, että hän veti liinaa
enemmän silmilleen.

-- Se maksoi markan sun edestäsi. Kimo, sinä pirun...

-- Teillä on vielä sama hevonen.

-- On, eihän siitä enää hennonut eritä, kun kerran tuli tavoille.

Kaaleppi oli minun mielestäni muuttunut paljo ihmisellisemmäksi.
Suupielet olivat puhtaat, leuassa ei näkynyt rumia karvoja ja kasvot
olivat tulleet lihavammiksi. Paksuissa vaatteissaan hän melkein näytti
täysin kehittyneeltä mieheltä.

-- Peltomieheksikö nyt aiotte ruveta?

-- Niinhän nuo on aikeet.

-- Taloonko vai...?

-- Ei, torppaan nyt ensiksi on aikomus. Jos rupee myötämään, niin sitte
ehkä iskemme taloon kiinni. Kimo, sinä...

-- Kukapa olisi uskonut, että teistä tuli pari, Miisusta ja sinusta.

-- Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte,
että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa
pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin
kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä
nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei
sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen
kerran. Ja asiasta tuli selvä.

-- Onneksi olkoon.

-- Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut.

Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies.
Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa
nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka
piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.

-- Nyt on oikea koiran ilma.

-- On.

-- Onko matka pitkäkin?

-- Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu
kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän
samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin
kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija
ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.

-- Tietysti.

-- Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat
niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm...!

Kaaleppi iski silmää minulle ja hymystä päättäen, joka leikki hänen
suupielissään, ei hän sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut. Ennemmin se
lie ollut kiittelyä tai jonkinmoista hyväilyä.

-- Kimo, sinä...

Kimo halusi muiden perään, heitti kärsimättömästi päätään ja otti pari
askelta eteenpäin. Miisu ja minä jouduimme vallan lähekkäin. Näin
osalta hänen kasvojansa, jotka olivat huolellisesti peitossa, näin
lapsen kauniit silmät.

-- Mitäs muuta sitte kuin hyvästi ja hyvää voimista.

-- Hyvää voimista.

Kuulin Miisun äänen... kauniisti se kajahti korvissani. Rattaiden
ruvetessa vierimään hän työnsi päähinettään ylös ja loi minuun
ystävällisen katseen. Silmänsä olivat vielä kauniit, kirkkaat ja
harmaat.

-- Kimo, sinä pirun perintö.

Saatuaan hevosen juoksemaan, rupesi Kaaleppi tunteettomasti laulamaan:

    Mikkeliss' oli markkinat
    Ja Kajaaniss' oli myös.
    Eläähän nuo kaksi nuorta
    Vaikka ahon syrjäss'.



Kotoinen jutelma.


Lammasjutun jälestä antautui Klaara kaikella innollaan kanahoidon
alalle, seikka, joka ilahutti minua suuresti kahdestakin syystä.
Ensinnäkin sen vuoksi, että Klaaran mieli lammas-onnettomuuden jälestä
pysyi kauan aikaa painuksissa eli siihen saakka, kun hän innostui
kanahoitoon. Minä en ollut mies saattamaan häntä entiselleen, en
millään keinolla. Hän huokaili, toivotti itselleen kuolemaa ja hyräili
myötänään pohjattoman epätoivoisia säveliä. Monta kertaa sydäntäni
oikein särki, kun kuulin hänen väräjävin äänin hyräilevän:

    "Kyynel vuotaa silmästäni, sydän rauhatonna lyö,
    Ja mun kaiken elämäni peittää murheen musta yö."

Koetin lohduttaa häntä hyväilyllä ja viittauksilla, ettemme me
ihmiset itse kudo kohtalon lankoja, emmekä siis ole vastuun-alaisia
jokaisesta epäonnistuneesta yrityksestä, jonka parhaan harkintamme
mukaan ja hyviä tuloksia saavuttaaksemme teemme. Vakuutin että sattuma
on usein ratkaisijana suurissakin tapahtumissa, saati sitte elämän
pikkuseikoissa, jommoisiin lammas-onnettomuus kuitenkin kaikkine
sivuasioineenkin auttamattomasti kuului. Mutta Klaara ei ottanut
kuullakseenkaan vakuutuksiani.

-- Sinä koetat pettää minua, vastasi hän aina jyrkästi. Toisin
ajattelet ja toisin puhut. Se ei ole ensinkään kauniisti tehty sinulta,
ja se vaan lisää suruani.

Koetin sitte hyväilyjä, mutta ne hän työnsi armottomasti luotaan. Sanoi
heti suuttuneesti:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

Vielä oli toinenkin tärkeä syy, joka pani mieleni iloiseksi heti,
kun huomasin että Klaara oli ruvennut innostumaan kanahoitoon. Siitä
aamusta saakka nimittäin, jolloin Klaara palasi riihiveräjän luota
kamariin, irroitti hän itsensä koko talouden komennosta, mikäli
se oli ulompana tupa-askareita ja vasituisia naisten toimia. Ei
mitään sanakahakoita ja erimielisyyksiä Jussin ja minun kanssa, ei
mitään uusia keksintöjä, ei mitään erinomaisuuksia, kaikki meni
hiljaa ja kuulumattomasti. Alussa tuollainen asiain tila miellytti
minua. Huomasin että Jussi lakkasi viheltelemästä, ja huomasin,
ettei kukaan muukaan mutissut, kuten naimisemme alussa, jolloin ei
lammas-onnettomuus vielä ollut tapahtunut. Mutta pian kylläännyin
tuohon hiljaisuuteen ja tyytyväisyyteen. Rupesin kaipaamaan jotakin,
jota en itsekään tiennyt mitä se oli. Tuntui vaan ikävältä,
yksitoikkoiselta, melkeinpä toisinaan kuolettavaltakin. Piiat ja
rengit tekivät tehtävänsä, päivät tulivat, ja menivät, mutta ei
sattunut mitään erinomaisempaa. Elämä oli meillä ihan samallaista kuin
isä-vainajani aikana.

Jussiakin ahdistelivat samat tunteet, ei häntäkään enää ajan pitkään
tyydyttänyt tuollainen myyrämäinen elämä, joka ei tuonut mukanaan
mitään äkkioutoa tai harmistuttavaa, joka olisi edes hetkeksi häirinnyt
yksitoikkoisuuden tasapainoa.

-- Tarvitsisi tapahtua jotakin uutta, virkkoi hän minulle kerran,
ymmärräthän?

-- Tosiaankin tarvitsisi tapahtua, vastasin minä. Sitte vanhat
unhottuisi. Ehkä jo...

Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi
poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä
säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään
muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin
kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta
sanoihin, kuin lausuin:

-- Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka
syksyllä asetin riihen parsille.

-- Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara
synkkämielisesti.

-- No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja...

-- Ota kun mielesi tekee.

-- Ja viedä ne puusepälle.

-- Vie... vie laudat puusepälle.

-- Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja
lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka
yrittää sulattamaan jäämerta.

-- Mitä? Mitä tarkoitat?

-- Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat
vietiin riihen parsille. Etkö muista?

Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi
päättäväisesti:

-- Ei, ei... älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten
jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja
virkkoi:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

-- Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta
väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden
sattuessa osotamme.

-- Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa
nauratte yhdessä.

Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi,
Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt
vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden
koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin
äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.

Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta
sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.

-- Milloin? Puhutko totta...ja minä laskin harjan kädestäni pois.

-- Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.

Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas
hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.

-- Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen
hymy.

Molemmat kanat olivat kynnyksellä, ja Klaara riputteli arvatenkin ohran
jyviä niille, koskapahan oikea käsi ehtimiseen työntyi hameen taskuun
ja pudotti jotakin polulle. Ja polkua myöten siirryttiin sitte vähä
vähältä ylös asuinrakennukseen päin. Klaara nähtävästi teki ensimmäisiä
tuttavuuksiaan kanojen kanssa ja opetti niitä kiintymään itseensä.

-- Jussi, usko pois, virkoin minä iloisesti, tuosta koituu hyviä
seurauksia.

-- Se on varma, vastasi Jussi. Asiat ovat hyvällä alulla, oikein
hyvällä...

Siitä pitäin kävi Klaara joka päivä navetassa, eikä aikaakaan, kun jo
tapasin hänet eräänä päivänä molempain kanojen kera lasikuistin edessä.
Päivä paistoi lämpimästi, hietikkoa oli paljaana rapun edessä... talvi
veti viimeisiä virsiään.

-- Nuo ovat sieviä kanoja, virkoin minä, istuen samassa Klaaran
rinnalle. Tiedätkö minä pidän niistä molemmista paljon, oikein paljon.
Sinä et uskokaan miten...

-- Ja niin ihmeen oppivaisia ja terävä-älyisiä, keskeytti Klaara. Ne
ovat jo kiintyneet minuun... seuraavat vaikka minne. Tahdotko että
näytän?

-- Ei, ei, en minä tahdo. Istutaan vaan tässä, kyllä minä uskon
ilmankin.

-- Muuten olen arvellut, että kanahoitoa tarvitsisi edistää ja parantaa
meillä. Se on kovin huonolla ja alkuperäisellä kannalla. Ajattele,
ainoastaan kaksi kanaa näin suuressa talossa.

-- Se on totta, parantaa sitä sietäisi, vastasin minä.

-- Tarvitseisi oikein rakentaa kanahuone.

-- Niin tarvitseisi.

-- Se on hyvin kannattavaista, kanahoito. Ruustinnalla on sata kanaa ja
joka kana tuottaa voittoa viisi markkaa vuodessa. Sata kertaa viisi on
viisisataa.

-- Niin on... mutta pappila on kyläisessä kylässä, täällä voi haukat
tehdä surmaa.

-- Minä ammun haukat pyssyllä. Luuletko etten uskalla ampua?... ja
Klaara nousi seisomaan uhkaavan ja ylpeän näköisenä.

-- Mikset uskalla, kyllä minä sen uskon, vastasin minä ja vedin hänet
istumaan syliini. Heikkoa vastarintaa tuntui vielä.

-- Rakennetaanko kanahuone?

-- Rakennetaan, vastasin minä... ja samassa katosi viimeinenkin
vastarinta.

-- Mutta ei ihan vielä, vaan vasta sitte kun on kanoja lisääntynyt.

-- Oh, kyllä minä ymmärrän... sitte tulevana kesänä tai sen jälestä.

Siitä hetkestä saakka kääntyi elämä entiselleen meillä. Klaara
puuttui jälleen talonkomentoon semmoisissakin asioissa, jotka olivat
ulkopuolella emännän toimintapiiriä. Jussin vihellykset rupesivat
silloin tällöin kuulumaan kartanolla, ja piiat saivat keskinäistä
mutisemisen aihetta. Ja Klaara innostui puuhaamaan kanahoidon
alalla. Molemmat kanat munivat pitkin kesää ja hautelivat munistaan
poikasia, joten meillä syksyn tullen oli siipikarjaa noin tusinan
vaiheille. Toinen verta lie joutunut haukkain ja varisten herkuiksi,
sillä huolimatta siitä, että Klaara usein pamahutteli kartanolla
minun haulikollani -- hänellä oli tosiaankin siihen rohkeutta, niin
kahdenkymmenen-vuotias kuin olikin -- kävi piikain kesken usein kuiske,
että taas vei yhden.

Seuraavana kesänä ruvettiin tosiaankin meillä rakentamaan kanahuonetta,
mutta sitä ennen sattui erinomainen tapaus, josta seurasi että minä ja
meidän talon koko väki kirjoitimme itsemme eläinsuojelusyhdistykseen
jäseniksi. Oli nimittäin siipikarjan joukossa Pyrho-niminen kukko,
komea ja suurikasvuinen lintu, jolla oli paksut, karvaiset jalat,
lihavat heltat leuan alla ja komeat, loistavan väriset pyrstöhöyhenet.
Jussi ja minä pidimme Pyrhosta kaikkein enin, kopean käynnin ja ehkä
etupäässä römeän äänen vuoksi, joka sillä oli. Se ei koskaan kiekunut
virttään yhteen jaksoon, vaan keskeytti sen ja laski sitte päälle
lopputörähdyksen, paksun ja römeän törähdyksen, joka olisi pannut
pahimmankin äkäpussin nauramaan makeasti. Ja miten lie sitte ollutkaan,
mutta Pyrho peijakas joutui surkeaan epäsopuun erään nuorekkaan
emäntänsä kanssa. Pieksi ja kuritti sitä armottomasti, milloin väin
pääsi kynsin lähelle. Klaara koitti vitsalla rakentaa sopua niiden
välille ja opettaa Pyrholle sievempiä gentlemanin tapoja, mutta vitsa
ei auttanut. Pyrho oli liian pahanpintainen tekemään parannusta ja
ottamaan oppia. Kanaraukan ei ollut tuleminen ruokailemaan muiden
kanssa, vaan täytyi kaarrella loitompana, herransa vihaa ja julmuutta
peläten. Kun ei mikään keino auttanut, tuli Klaara pyytämään minulta
neuvoa. Annoin ainoan syntysanan, joka oli tiedossani ja virkoin:

-- Ei auta muu kuin tappaa tuo onneton. Mikä sen nimi taasen onkaan?

-- Margareeta... erinomaisen huono muisti sinulla on joskus.

-- Niin vainenkin. Ei auta muu kuin tappaa Margareeta.

-- Ei, ei, ei ikinä.

Semmoista ei Klaara kärsinyt kuulla mainittavankaan, sillä Margareeta
oli hänen lempikanansa. Muni suuria munia, hautoi tyystin ja oli
väriltään harmaanpilkullinen, oikein hienon maun mukainen.

-- En minä muuta keinoa tiedä.

-- Mutta minäpä tiedän. Te miehet olette olevinanne niin viisaita ja...

-- Sano pois.

-- Tapetaankin Pyrho. Siinä se on parempi keino.

-- Mutta kultaseni, tiedäthän että Jussi ja minä...

-- Sinun ja Jussin mieltä ei katsota tässä asiassa.

Pyrho tapetaan ja sillä hyvä.

Katsoin viisaammaksi olla tekemättä enempiä vastaväitteitä.

-- Tapetaan sitte Pyrho. Surkeani mun tosin tulee, sillä on niin
miehekäs ääni, ja se vetää kaksi virttä siinä kuin muut kukot yhden,
mutta minkäs tekee, kun ei se kerran ota parantaakseen tapojaan, niin
tapetaan pois. Kyllä sanon Jussille...

-- Jussia siinä ei ensinkään tarvita, tehköön vaan omia töitään.

-- Mutta, Klaaraseni, tiedäthän että minä kammoan kaikkea teurastamista
ja...

-- Et sinäkään tarvitse puuttua asiaan, minä tapan itse Pyrhon.

-- Jaha, jaha. Tee vaan oman tahtosi mukaan, en minä kiellä.

Illalla istuimme Jussin kanssa vajan edessä. Oli haravain korjausta
ja muina heinänteon lähtöön valmistusta. Puhelimme heinänkorjuusta
ja ilmoista, jotka olivat viime aikoina näyttäneet pelottavan
epävakaisilta. Äkkiä vihjasi Jussi minua kylkeen ja virkkoi:

-- Nyt on Pyrho raukan viimeinen hetki, katsoppa. Klaara oli
ilmaantunut kartanolle, yllä harmaanpilkullinen pukine ja kädessä
kyökkiveitsi.

-- Tipa, tipa, tip tip-tip.

Tuskin kanaparvi oli kuullut äänen, kun jo hyökkäsivät kilvassa
hoitajaansa kohden, Pyrho ensimmäisenä ja Margareeta joukon jälessä,
pelokkaana ja arkailevana.

-- Tipa, tipa tip-tip... Ja Klaara kumartui ja kaappasi sukkelasti
syliinsä kukon. Huusi sitte piikaa avukseen ajamaan kanoja koppiin
päin ja käveli itse kyökin seinustaa kohden. Siellä Pyrho vielä päästi
viimeisen kaksijaksoisen virtensä. Erinomaisen sukkelasti kietasi
Klaara siltä niskat nurin... nujerti noin vaan ympäri, kuten olisi
pehmittänyt lankakerää, ja vetäsi sitte kyökkiveitsellä kurkun auki,
sitoi niinirihmalla jalat kiinni ja ripusti Pyrhon kyökin seinään. Se
ei enää liikahuttanut siipeäkään.

Henkeä pidättäen olimme me seuranneet Klaaran mestarityötä.

-- Tuo oli sukkela kiepaus, virkkoi vihdoin Jussi.

-- Oli kieltämättä, myönsin minä... se kävi kuin sähkön työ.

Tuli aamu, ilma oli kirkkaanpuoleinen. Jussin kanssa syttyi meille
kiivas, heinäntekoa koskeva väittely, ja me emme aikoneet kumpikaan
taipua. Mutta kesken väittelyä tunkeutui korviimme huuto, että kukko
oli yöllä kadonnut kyökin seinästä, ei tietty minne ja mitenkä.
Höläkässä joku arveli, että oli ehken käynyt talossa varkaita yöllä,
joko kaksi- tai nelijalkaisia, yhdentekevä. Väittelymme keskeytyi
hetkiseksi, mutta yltyi taas kahta tulisemmaksi, ja minä aioin juuri,
kun ei muu auttanut, isäntämahdillani kerrankin nolata Jussia,
mutta samassa kuului huuto, että kukko söi ruohoa puutarhassa. Joku
piioista oli sattumalta keksinyt sen siellä. Menimme Jussin kanssa
puutarhaan, jonne Klaara ynnä talon koko naisväki oli keräytynyt. Ja
aivan oikein, siellä käveli Pyrho viinimarjapensaan lähellä aamiaisen
hommassa. Naisväki siunaili, mutta Klaaran kasvot olivat punaiset kuin
tulenliekki. Nähtyäni veripisaroita ruohostossa ja älyttyäni Klaaran
sydämmen tilan, katsoin Jussia paljonsanovasti silmiin. Jussi käsitti
katseen, meni ja kaappasi kukon syliinsä, ja sitte me läksimme kaksin
tarhan puolelle. Takaisin palatessani kannoin kädessäni päätöntä Pyrhoa
ja ripustin sen jälleen kyökin seinälle, samaan naulaan, josta se oli
yöllä pötkinyt alas puutarhaan.

Sitte menin Klaaraa tapaamaan, mutta ovi olikin teljetty. En saanut
vastausta, jos puhuin mitä tahansa.

Seuraavana päivänä alkoi heinänteko. Jussi oli käyttänyt hämminkiä ja
asianhaaroja hyväkseen ja ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotta
peräytyminen enää olisi ollut hullunkurista. Löimme kumoon sinä päivänä
aika kappaleen nurminiittyä ja illan tullen palasimme kotiin. Seuraava
päivä oli sunnuntai. Ruumiini tuntui koko lailla taintealta ja samaa
valitti Jussikin. Heinänteko on sellaista, että se ensi päivänä koskee
kovimmin luihin. Kun tekee sitä useampia päiviä, ei se enää tunnukaan,
vaan menee kuin rasvattu.

Iltapuolella huomasin, että tupaan kertyi vähin erin koko talon
alustalaiset, muonarengit, mökkiläiset ja kaikki, jotka vaan kynnelle
kykenivät. Kysyin Jussilta mitä se merkitsi, mutta hän ei tiennyt
mitään. Vihdoin karjapiika ilmoitti minulle, että emäntä oli lähettänyt
kutsut.

-- Kielsikö virkkamasta Jussille ja isännälle asiasta? lisäsi Jussi...
Tietystikin.

Piika ei vastannut.

Ajattelin sinne tänne, mutta en kehdannut kysyä keltään saapuneelta,
mikä oli asiana heillä. Tupakkia poltellessa Jussin kanssa kului aika
sentään, ja vihdoin ilmaantui Klaara tupaan innokkaan näköisenä,
mutta hyvin vakavana, arvokkaana. Ja hänellä oli paperiarkki kädessä
ja hän silmäili siihen joitakuita hätäisiä silmäyksiä ja alkoi sitte
hiukan väräjävin äänin puhua, miten kaikkein ihmisten velvollisuus on
lieventää luontokappalten kärsimyksiä ja toimia siihen suuntaan, ettei
pienintäkään, vähäpätöisintäkään elukkaa kidutettaisi, piinattaisi.

Jota pitemmälle hän puhui, sitä innokkaammaksi, lämpöisemmäksi
muuttui ääni. Ja tultuaan esitelmässään siihen kohtaan, miten huonot
esimerkit julmentavat ja kivetyttävät kasvavan lapsen sydämmen, tuli
hän ihan haltioihinsa. Sanat kuohuivat voimaa, intoa ja niin lämmintä
asianharrastusta, että kuulijain silmät tahtoivat väkisinkin kostua.

Esitelmän loputtua ehdotteli hän, että perustettaisi kotoinen
eläinsuojeluyhdistys ja että kaikki saapuneet antaisivat kirjoittaa
itsensä jäseniksi siihen. Haettiin puhdas paperiarkki ja Klaara
kirjoitti ensimmäiseksi nimensä. Minä olin toinen järjestyksessä,
sitte seurasi naisväki; ne suostuivat empimättä. Mutta miesten
puolelta alkoi kuulua vastaan-kynsimistä, ja kun asiaa jankutettiin
enemmän ja syvemmin, niin Jussi rupesi yhä taipumattomammaksi. Asiassa
oli yksi terävä kärki: satimilla ja ansoilla pyydystäminen oli
eläinsuojelusyhdistyksen jäseniltä kielletty.

-- Ei, helkkarissa, ei se sovi renkimiehelle, intti Jussi itsepäisesti
vastaan.

Silloin Klaara rupesi kaunopuhujaksi. Viittaamalla ettei kenenkään
sovi hylätä hyvää asiaa aineellisen edun vuoksi, kysyi hän Jussilta
mikä valtakirja renkimiehellä olisi eläinrääkkäykseen. Mikä on yhden
velvollisuus, on toisenkin. Ei voida syyttää valistuksen puutettakaan
nykyaikana, jolloin opit ja aatteet lentävät ilmojen halki jokaisen
nenän eteen. Ei puutu ampuma aseitakaan. Teollisuus on niin edistynyt,
että paimenpoikakin voi vuoden kahden säästöllä hankkia itselleen oivan
rihlapyssyn...

Kun en kuitenkaan ollut erittäin varma, minkä vaikutuksen kaunopuhe
tekisi Jussiin, kuiskasin hänelle, että jos suostuu muiden mukaan,
ostan hänelle lahjaksi samallaisen haulikon kuin itsellänikin oli.
Kuiskauksellani oli ihmeellinen vaikutus -- Jussi taipui heti.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän ja antoi kirjoituttaa nimensä. Muut
niskoittelijat seurasivat hänen esimerkkiään ja siten yhdistykseen
tuli heti kolmattakymmentä jäsentä.

Klaara oli tyydytetty. Ei mitkään ikävät muistot painaneet enää hänen
mieltään.

Seuraavana päivänä otimme kuivia heiniä kaksi ladollista. Tuskin oli
viimeinen häkki saatu suojaan, kun jo alkoi hereä sade. Mutta siitä ei
ollut vähintäkään haittaa meille. Kiittelin omaa onneani ja Jussia,
joka oli itsepäisesti komentanut väen heinäntekoon.

Sade-aikaa kesti pari päivää, jolla ajalla meille tuli vierailemaan
muuan Klaaran kansanopisto-tuttava. Pyrho paistettiin ja me söimme
oikein hienon päivällisen uusimman ruokataiteen sääntöjen mukaan,
joihin Klaara kansanopistoa käydessään oli tutustunut. Tietysti olisin
mielelläni jutellut vieraallemme Pyrhosta vähän laveammin, mutta Klaara
pyysi nimenomaan, etten sitä tekisi. Palkinnoksi lupasi hän jotakin
iloista, oikein iloista.

Ystävättären mentyä pois, seestyi ilma, joten heinänteko taas kävi
hyvin päinsä. Aioin juuri lähteä viikatetta heiluttelemaan, kun Klaara
huusi minua ja käski tulemaan takaisin. Menin kamariin... Klaara istui
sohvalla.

-- Se palkinto, muistathan...

-- Tosiaankin, sen olin vähällä unhottaa. Mitä iloista sinulla nyt...?

-- No, eipähän juuri mitään erinomaista... Klaara punastui kovasti
ja ääni aleni melkein kuiskaukseksi... Ne laudat vaan saisit viedä
puusepälle.

-- Klaara, oma kultaseni... lintuseni.

-- Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.

En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä
suloinen sinfoonia.

Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin
niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian -- mahtipontisesti ja
ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua
isällisesti. Ja virkkoi sitte:

-- Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle... On semmoista
pehmeämäistä, lauheaa.

-- Taitaa olla.

Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä,
ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.

Sitä huiteli oikein lystikseen.



Ei pyyssä kahen jakoa.


Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi
vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen
kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka
pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli
oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se
oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät
piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen
äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen
kamalan karvaita tunteita rinnassa.

Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä,
syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä
pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja
vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain
herkku, kuningasten ruoka.

Hiltu oli niin hänen makuisensa. Semmoinen helakkanauruinen,
karskiluontoinen ja toisinaan semmoinen vallaton vekkuli... ihan kuin
kevätpuro, joka porisee, tanssii ja hyppii reunojensa yli ja pelkällä
lorinallaankin iloittaa ihmisen mielen. Saada tuommoinen arka pyy,
tuommoinen vekkulimainen kevätpuro taloon emännäksi -- siinä ajatus,
joka tuntui Vilpun sydämmessä suloiselta, kuin käen ensimmäinen kukunta
keväillä.

Hän oli kahdeksannes-manttaalin ainoa perillinen, riski kaskenpolttaja
ja pellonkyntäjä. Heillä oli hyvät heinämaat, sileäkarvaista karjaa,
lampaita, porsaita eli kaikkia surun ja ikävän lauhdukkeita, jommoisia
nuori vaimo ensi aikoina välttämättä tarvitsee ja joiden parissa pian
häipyy kodin kaipuu ja muut ikävät. Hiltu ja hän sopisivat niin hyvin
toisilleen. Sellainen reipas, vilpas ja pikkuisen vekkulimainen emäntä
loistaisi hänen, järkevän miehen ja vankan raatajan rinnalla, kuin
pystyvalkia talvisiltana. He eivät milloinkaan sanoisi pahaa, häijyä
sanaa toisilleen. Hän aina koettaisi ohjata asiat niin päin, että
Hiltun olisi hyvä ja hauska häärätä karjan, lampaiden ja askareiden
kanssa, ja ettei se milloinkaan katuisi kauppojaan, kun jätti tyttöset
päivät ja lähti miehelään, taipui talon emännäksi.

Nuo oli tosiaan niin ruohokkaita laitumia Vilpun ajatuksille, ettei
hän suurin muunlaisiin tuumiin kajonnutkaan. Yksin miettiä tuommoisia
asioita, muiden tietämättä nauttia niiden vihantaa tuoksua ja kuitenkin
seuroissa näyttäytyä Hiltua kohtaan ihan tavalliselta tuttavalta --
semmoista kesti vuoden ajan. Mutta sittepä joku vihjasikin Vilppua
kylkeen ja virkkoi:

-- Oletkohan kuullut, ketä Salmelan Hiltu sulhonaan suosii?

-- En, vastasi Vilppu, joka luuli itseänsä tarkoitettavan.

-- Etkö tosiaankaan ole kuullut? Se on poika vallan naapuristasi...
kumma kun et tuota tiennyt.

-- Kuka poika? Aatuko Hiltun sulhanen? kysyi Vilppu hätähisesti ja
makea tyytyväisyyden hymy katosi hänen kasvoiltaan.

-- Niin ne jutut kulkee eikä ne vallan akkain omia liekään. Se on Aatu
vikkelänpuoleinen poika.

-- No, onhan se sitäkin, mutta...

Oman itsensä vuoksi oli Vilpun vastenmielistä uskoa tuota, vaikka
hänen täytyikin myöntää, että naapurin Aatu oli hänen tasallaan joka
kohdassa. Oli myöskin kahdeksannesmanttaalin ainoa perillinen, oli
notkea työmies, ja hiukkasen kaukomielen muotoinen. Yhdessä olivat
Vilpun kanssa viettäneet lapsuuden ajat, yhdessä olivat miehistyneet
roteviksi raatajiksi. Talot olivat naapureja, semmoisia sivutaloja,
joissa elämä on niin kadehdittavan rauhaisata, sopuisata, ja joissa
runsaat karjan-antimet ja monet muut edut korvaavat kulkuneuvojen
kehnouden ja yksitoikkoisuuden. Kylän ja talojen välillä oli metsää,
suota ja niittyä puolen penikulman vaiheille.

-- Voi olla tottakin... ja eikähän se minuun kuulu.

Vilppu koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka tunsi kylmien
väreiden viimoja sydämmessään. Uutinen oli niin outo ja se kerrassaan
mullisti koko nykyisyyden ylösalasin. Aatuko aikoikin ryöstää hänen
pienen pyynsä, lorisevan kevätpuron, jonka hän ajatuksissaan oli jo
aikoja sitte omakseen omistanut. Aatuko sen nyt kaappaakin ihan hänen
nenänsä edestä, jättäen hänet sattumalla onneaan kokeilemaan muilla
mailla, muiden tyttöjen parvessa. Ja jos niin on naapurin pojan
aikomus, pitääkö hänen, Vilppulan Vilpun, väistyä siivolla syrjään ja
heiluttaa lakkia Aatun onneksi? Pitääkö hänen noin ihan kynsilaukan
vedotta luopua Salmelan Hiltusta? Eipä. Ei, ei. Ei niin sovulla
luovuta, onhan vielä vara vetää kapulaa omaan puoleen... ehkä on
hyväkin vara.

Ja sukkamielinen Vilppu rupesi uhalla kasvinkumppalinsa kilpakosijaksi,
oli aina sille haittana, silmätikkuna. Ei sitä tilaisuutta sattunut,
johon hän ei voinut sovittaa itseään Aatun tielle, kiusoittamaan
häntä ja estämään hänen kosimapuuhiensa edistymistä. Siten kahdesta
parhaasta ystävästä tuli vantterat vihamiehet, jotka tervehtäissäkin
toisiaan katsoivat vinoon, puhumattakaan siitä, että he salaa
vainusivat ja nuuskivat toistensa askeleita ja pienempiäkin puuhia.
Vihdoin Vilppu joutui niin pitkälle, että osti sormuksen ja meni eräänä
lauantai-iltana tarjomaan sitä Hiltulle. Mennessään teki päätöksen
rynnätä oikein karhun voimilla tytön kimppuun.

-- Pane sormeesi tuo, sanoi hän, asettaen sormuksen pöydälle...
kyllä ymmärrät minun tuumani. Mutta Hiltupa ei huolinutkaan Vilpun
sormuksesta... ei ottanut sitä edes hyppysiinsäkään.

-- Pane pois vaan se, virkkoi hän loistavin katsein... kyllä ymmärrät
minun tuumani. --

-- Miks'ei kelpaa sulle Vilppulan Vilpun sormus? On sillä talo
sellainen, että se akan elättää. On lehmiä, lampaita, vasikoita. Et
kadu päiviäsi unissasikaan, etpä, peukalo vieköön.

-- Ei talot eikä karjat kuulu asiaan.

-- Elähän viitsi arkkiveisuja lukea. Taloihin sinä pyrit, kuten
kaikki muutkin tytöt pyrkivät. Mikä sitte kuuluu asiaan, jollei talo,
heinämaat, pellot, porsaat...?

-- Tämä... tämä kuuluu asiaan -- Hiltu näytti sormusta -- näetsä olen
jo Aatulta ottanut.

-- Hm, hm... ja Vilppua niin tukehutti... sulla on siis jo Aatun
kihlat. Onko se parempi minua?

-- Ei se paremmuuteen kuulu. Tottahan toki tuon verran...

-- Mihin se sitte kuuluu?

-- No ymmärräthän, että minä tykkään Aatusta.

-- Mutta minusta et tykkää, niinkö? Olenko minä Aatua huonompi?

-- Älä tuollaisia puhu, ymmärräthän ettei tyttö voi kahdesta pojasta
pitää ihan yhdellä tavalla. Moni muu taasen tykkää sinusta samaten kuin
minä Aatusta.

-- En minä huoli muista tytöistä... minä tahdon sinut.

-- Se on nyt myöhäistä.

-- Myöhäistä, tiedätkö kuinka kauan minä jo olen sitä ajatellut?

-- Herranen aika, mistä minä sinun ajatuksesi olen tiennyt?

-- Mutta nythän sitte tiedät. Lähetä pois Aatun kihlat ja pane tuo
sormeesi... Minä en ikinä huoli muista tytöistä. Sinua olen aina
ajatellut ja...

-- Nyt itse luet arkkiveisuja. Kuulehan, ajattele että minä olisin
sinun kihlattusi, ja ajattele että sitte tulisi joku toinen tyttö,
vaatien sinua tekemään eron minusta ja ottamaan hänet. Taipuisitko?

-- Ei, ei, sitäpä minä vain en tekisi.

-- Mitä varten sitte minua vaadit semmoiseen tekoon? Vie sormuksesi
jollekulle muulle tytölle... niitä on kyllin sinunlaisellesi miehelle.
Ja nyt ei enää sanaakaan äsköisistä. Ne ovat selvänä.

-- Hm, hm, eihän tässä väkipakko auta. Hyvästi Hiltu, hyvästi!

Vilppua taasen tukehutti ja hän lähti kiireesti pois; Salmelasta.
Oli suuttunut Hiltulle ja koko maailmalle, kun ne olivat pitäneet
häntä suurena narrina, ja olivat panneet hänen alakynteen, surkeasti
alakynteen. Aatu oli parempi, kelpoisampi ja se oli päässyt Hiltun
sulhaseksi. Saa tuumia kihlajaisia, häitä ja muita hauskoja asioita,
mutta hänen, Vilppulan Vilpun, täytyy jörritellä yksin, hän ei saakaan
viettää häitä Salmelan Hiltun kanssa, eipä saakaan. Ja muista tytöistä
ei hän huoli, ei kuuna päivänä, olkoot miten sieviä ja iloisia tahansa.

Aatu oli ollut kavala häntä kohtaan, perin kavala. Tiesi kyllä hänen
pyyteensä ja aikeensa, tiesi hyvinkin, mutta mitäs teki? Salaa, hänen
tietämättään meni liputtelemaan ja suikauttelemaan tytölle, ties
mitä lie liputtanut ja suikahutellut. Sai sen mieltymään itseensä;
sai ottamaan kihlat ja vannomaan rakkaudenlupauksen. Jos olisi
suoruutta löytynyt miehessä, niin Vilpulle, kasvinkumppanilleen,
olisi tunnustanut asian, ja yhdessä sitte olisivat voineet mennä
Salmelaan. Ja olisivat voineet sanoa Hiltulle, että tässä ne ovat
seudun porhakkaammat pojat, Aattolan Aatu ja Vilppulan Vilppu, valitse
kumman tahdot omaksesi. Jollet itse voi päättää, niin anna että lyömme
arpaa, kummalleko meistä Luojan luoma kohtalo on sinut suonut. Se olisi
ollut suora miehen teko, se. Mutta yksin meni Aatu suikauttelemaan ja
liputtelemaan tytölle. Ties mitä lie liputellut ja...

Vilpun viha oikein kuumeni, kun ajatteli kaikkea tuota... eikä vihaa
voinut kylmentää kylmä syksy-yökään, joka veti ohutta jäätikköä suon
lampiloihin ja niittyjen notkelmiin. Ei, hänen oli vain kuuma, ylen
kuuma. Loukattu ylpeys myllerti sisälmyksissä niinkuin jouluoluen käyte.

Mutta vait! Ken se, joka tuolla astelee Vilppua vastaan niin notkeasti
ja reippaasti kuin kuninkaan poika. Se on Aattolan Aatu, hänen
kasvinkumppalinsa. Se on se sama Aatu, joka vei voiton Vilppulan
Vilpulta, joka ryösti häneltä pienen ja aran pyyn -- juuri sama mies,
ja matkalla kultansa, Salmelan Hiltun luo.

Vilppu sivusi polulta metsään, siksi että Aatu ehti ohitse. Asteli
sitte jälleen polkua pitkin, ja kun tuli ojan rannalle, niin pysähtyi
tähystelemään veden kalvoa ja omaa kuvaistaan. Oja alkoi suon
salalähteistä ja juoksi jokeen. Siinä oli mustaa vettä, pohjalla oli
pehmeätä suomutaa paksulta. Leveä pintalauta oli pantu portaaksi
ojan yli, joka lie ollut siltä kohdalta kolmen kyynärän levyinen.
Tultuaan porraslaudalle, otti Vilppu sormuksen esille, aikoen pudottaa
sen ikuiseen hautaan, ojan pohjamutaan. Mutta äkkiä hänen naamansa
muuttui lystikkääksi, suunpieliin tuli kovin makea iva. Ääneensä
nauraen virkkoi hän: -- Enpä, Juutas vieköön, pudotakaan sormusta
tuonne. Minä ennemmin pudotan sinne Aattolan Aatun, tuon korskean
sulhaismiehen. Pieni kylmä kylpy ei tee tuliselle rakkaudelle pahaa.
ja sittepähän ei Aatu perin unhota Vilpun olemassaoloa. Ja Vilppu
meni kotiinsa, otti vajasta kaarisahan, tuli jälleen ojan luo ja
irroitti porraslaudan. Sahasi sen alipuolelta yli puolen välin poikki,
eli juuri siksi, että se hyvin kannatti oman painonsa. Asetettuaan
laudan jälleen paikoilleen, meni hän erään vallan lähellä olevan
typpyrän pensaikkoon, laati sinne kuusen ja katajan havuista itselleen
makuusijan, sytytti piippunsa palamaan ja alkoi viettämään aikaansa.
Syys-yö oli pitkä, salaperäisen synkkä. Tuuli kohisi metsässä, ja
kun se kulki suon kautta, kuului sen humina peloittavan kamalalta.
Mutta puoli-yön tienoissa nousi kuu metsän laiteelta ylös, poistaen
synkkyyden, salaperäisyyden. Vilpustakin alkoi tuntua hupemmalta,
maatessaan pensaikossa ja jo etukäteen nauttiessaan koston-aikeistaan.
Vaikka oli kylmä, saattoi hän hiukan torkahtaakin; hän oli nimittäin
puettu vahvasti. Tuuli ei voinut tunkeutua hänen vaatteidensa lävitse.
Ja siinä torkahdellessaan hän vuoroin ajatteli Hiltua, vuoroin omaa
itseään ja Aatua, ja sitä suhdetta, joka heidän kolmen välillä nyt
oli. Päätteli myöskin, että suhde tulee kestämään vaihtumatonna kuun
päivän, sillä ainakaan hän ei osaltaan lepy, ei milloinkaan. Vaan pitää
vihanturkit yllään koko elämän ajan sekä Aatua että Hiltua kohtaan
niissä kun oli syytä molemmissa, Aatussa enemmän, Hiltussa vähemmän.

Torkan ollessa vahvimmillaan, tunsi hän kosketuksen, ikäänkuin joku
olisi tuupannut häntä kylkeen ja käskenyt heräämään pian. Hän kavahti
pystyyn, hieroi silmiään, katsoi suoniittyjen yli. Näki miesolennon
astuvan reippain askelin polkua pitkin. Astuja oli Aattolan Aatu,
Hiltun kosijamies. -- Nyt menet satimeen, menet, Juutas vieköön,
niinkin... ja ihan selkein silmin.

Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen
hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä,
oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt...

Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen
kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden
solinaa, kirouksia.

-- Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki... se mies on oikein emäpaholainen.

Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan
kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte
itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.

-- Senkin ryökäle, hirtehinen... minä siltä mieheltä löisin kallon
halki, jos nyt... uh, uh, huh.

Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin
liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä
pyykkivaatteita toisiaan vastaan.

Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja
päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen
soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.

-- Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän
kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun
kädestä, se.

Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella
ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan
naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä,
ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän
sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo
mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni
sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja
kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten
pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja
keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen
vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa
päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain
hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla
mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan
pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.

Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.

       *       *       *       *       *

Kukkurallinen vuosi oli kulunut Aatun ja Hiltun hääpäivästä, mutta
yhäti vielä kantoivat isännät vihanturkkeja yllään. Eivät käyneet
toistensa luona ja sovittivat askeleensa niin, etteivät tarvinneet
hyvää päivääkään sanoa milloinkaan toisilleen. Vilppu erittäin oli
puskevannäköinen, ja hän se pahimmin muljotti ja oli ikäänkuin epäsovun
ylläpitäjänä. Aatun täytyi seurata samaa tahtia ja tehdä kaikissa
asioissa juuri samaten kuin naapurikin.

Yöllinen tapaus ojan rannalla ei levinnyt kenenkään tiedoksi,
sillä Vilppu oli siksi hienotunteinen ja jalomielinen, ettei siitä
hiiskahtanutkaan. Ei sopinut hänen luonteellensa semmoinen työ. Hän
oli vain tahtonut kostaa Aatulle jollakin tavoin, mutta ei missään
tapauksessa häpeään saattaa häntä. Sitäpaitse hän, ollen ainoa
sivullinen, joka tiesi tapauksen, nautitsi siitä monin verroin enemmän.
Ei sitä päivää eikä iltaa, jolloin ei hän olisi Aatun onnetonta
loiskahdusta muistellut. Ja sitä pulikoimista, pärskinätä ja silmitöntä
suuttumusta. Ne aina vetivät hänen naamansa lystikkääksi, ja, tapausta
muistellessaan, hän aina tunsi makeata itsetyydytystä. Se oli niin
sukkela kolttonen, ettei sitä kukaan muu olisi osannut keksiä, ei
kukaan.

Sitte tuli Aattolaan ristijäiset, Vilppu sai kutsun kummiksi. Hän tuumi
ja tuumi. Mennäkö vaiko olla menemättä? Kutsu merkitsi samaa kuin
veljellisen käden ojennus Aatulta. Pitikö hänen tarttua ojennettuun
käteen, vaiko kääntää selkänsä? Asettuako jälleen entiselle ystävyyden
kannalle, vaiko jatkaa loppumattomiin tuota riitaista väliä? Aatu
ryösti häneltä pyyn -- mutta eihän pyyssä kahen jakoa. Toinen olisi
kaikissa tapauksissa tullut jäämään paitse. Kohtalo oli viskannut hänet
kovaonnisen penkille. Oliko hänellä syytä olla suuttunut siitä, ettei
Aatua paiskattu hänen sijalleen ja häntä Aatun sijalle? Oliko? Kysymys
oli niin monihaarainen ja monijuurinen, ettei siitä ihmisen järki
voinut päästä selville. Kenties oli asia noin, kenties oli se näin.
Se ainakin oli varma, ettei tasaista jakoa mitenkään voinut tapahtua.
Toisen aina olisi täytynyt jäädä puuveitseen.

Vilppu tuumi asiata, tuumi perinpohjin -- ja meni Aattolaan
ristijäisiin. Antoi monen ajan takaa kättä Aatulle ja Hiltulle. Ja kun
näki pikku-olennon, jonka kummiksi häntä oli kutsuttu, niin vallan
hymähti nauruun. Ei enää muistellutkaan istuvansa kovaonnisen penkillä
eikä tuntenut lainkaan vihan myllerryksiä sisälmyksissään. Kun hän
erotessa jätteli hyvästi Hiltua, tuli Aatu hänen lähelleen, kosketti
häntä olkapäähän ja virkkoi:

-- Minulla olisi hiukan kahteen mieheen puhumista sinulle. Tuleppa
tänne toiseen huoneeseen.

Vilppu meni. Kukaan ei tiedä mitä tärkeitä kasvikumppanit siellä
keskenään juttelivat, mutta se tuli tiedoksi kaikille, että Vilppu
jo seuraavana iltana meni kosimaan Salmelan vanhempaa tytärtä. Tyttö
suostui empimättä, ja silloin Vilppu virkkoi:

-- Minulla on tässä jo sormuskin, koetetaan jos sopii. Sormus sopi kuin
valettu.

Ja sitte pidettiin kihlajaiset ja häät. Kun hääpäivästä oli kulunut
kukkurallinen vuosi, tuli Vilppulaankin ristijäiset. Aatu ja Hiltu
pääsivät vuorostaan kummeiksi. Heille ja vaimolleen Vilppu sitte
kertoi, miten oli pannut Aatun satimeen, puksahtamaan mutapohjaiseen
ojaan.

-- Näette, hyvät ystävät, minä olin silloin niin surkean sukkamielinen.
Aioin ensin pudottaa sormukseni ojaan, mutta sitte minä sahasinkin
porraslaudan poikki. Ja sitte tuli Aatu Salmelasta ja roiskahti mies
kuin hirsi sinne ojaan. Istuin pensaikossa Suopellon typpyrällä, näin
ja kuulin kaikki. Tiedättekö, hyvät ystävät, se sanoi minua, tuo Aatu,
emäpaholaiseksikin, se oli niin tuimasti suuttunut.

Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.

-- Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa... mutta oli onni
onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni,
arka ja...

Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.

Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan
rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen,
niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin
tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun
ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa -- saat
kaikkea mitä mielesi tekee.

Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä,
että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla.
Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat
kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan
toisenkin kerran...



Kilparadalla.


I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui
tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo
useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun
parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen
kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän
koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista,
jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle
kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se
vihlasi mennä, niin jotta, niin... Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut
ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan,
hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien
typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein
suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat
tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa,
ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin
niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli
kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen
laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli
kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin.
Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla
suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten
talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa
käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli
sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha
Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja
jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin
hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki
rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja
Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli,
ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa
yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat
melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään.
Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka
meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan
Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä
kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti
ohjia ja...

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia
ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies
ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli
ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena
kilpailemaan? -- Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä
estäisi häntä ottamasta palkintoa? -- Olihan hänellä juoksija-tamma,
ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä
laskiaisena mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

-- Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka
teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita
ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin
paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään
kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä
tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan
mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin
tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei
sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla
viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte
ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika,
reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon
voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä.
Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen
sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui
kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta
ulos, jännittyi mieli -- hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä
virkkoi epäilevästi:

-- Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun
luullakseni ravuri.

-- Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset
toista sorttia.

-- Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti... ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja
virkkoi sitte:

-- Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani
pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä
ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan
kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan
hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa.
Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain
lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut
aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa,
pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

-- Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä... jos käy
hyvinkin.

-- Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

-- Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten
mielipiteissään kallistui käytännön puolelle... ja sehän olisi oikein
hyvä asia.

-- Kukapa sen tietää, perästä kuuluu...

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei
sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen
näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa,
mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä,
vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös
kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon
vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa.
Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin
sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi,
toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry
ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä.
Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton
ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt
enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran
sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut
vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut
sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi,
mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne
milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta
sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen,
nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi
nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa,
Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten
lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen
vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei
minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu
noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu
puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli
juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että
Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle
joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli
nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei
ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi,
lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin.
Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta
kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti
välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi
ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä
ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi
palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin
piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän,
Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle -- Sukan avulla. Kaappaa
ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa
kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti
juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla.
Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään
mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan
omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks'ei Sukkakin voi tuoda hänelle
yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai -- nai kenen
tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi
Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä
omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen.
Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien
lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa
sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö
on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään.
On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja
hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja
varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista
vaan, semmoista... mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin,
se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän
suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat
asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa... olkoon onneksi
kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa
kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai -- nai kenen tahansa.


II.

Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus
oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia
huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin
nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.

-- Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän
Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?

-- Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi
Pekka.

-- Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?

-- No ei tiedä, josko nyt sopii...

Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin
ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi
terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.

-- Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle
haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?

-- On kylläkin.

-- Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta
kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen
huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan
kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan
tiukka meno, se paras, ymmärräthän.

-- Hyvä, alappa sitte.

-- No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja
Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi
paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys
ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan
juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi
hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen
kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen
alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen
minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi
niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä
hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin
radalla.

-- No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?

-- No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.

-- Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei
kaviot koske maahan lainkaan?

-- Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi
ajaa -- ajan minäkin vaikka meidän Timolla.

-- Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?

-- Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.

-- Vai niin maar, vai juoksee sekin... hyvä on...

Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän
sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään
käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman
pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin
irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie
lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa -- mutta
odottakoonpas!

Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää
Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle
mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia
mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa
kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan
epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli
niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot?
Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi
ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta
kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi
maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen
asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen
keitos hänelle.

Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei
ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan
lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja
nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä
ollut suurempi. Mutta jos sittekin...!

Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka
vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla,
nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti
hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja.
Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin
palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla
aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.

-- Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee... Pää kallellaan
tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa.
Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee... Onko se totta,
poikaseni?

-- Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy
koitoksille.

-- Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä
vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee.
Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies
vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta,
livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä
sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa
jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin
ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.

-- Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee... sinä olet aika poika
keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin
seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?

-- On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti
kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.

-- Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.

Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia.
Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti
eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia
Sukan juoksijaominaisuuksista.

Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan
kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan
lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet,
ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio
Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu.
Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka
tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.

Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan
jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja
koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla
muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli
selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi
joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin
vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi
sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli
juoksijahevonen sittekin.

Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin --.


III.

Kilpa-ajot olivat huomenna.

Koko päivän oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi
huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat
kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden
sekaan oli palotellut leipää -- ja lukitsi sitte oven.

Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän
kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan
levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi
yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta
kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta.
Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi
on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä
saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti -- ja
varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin
taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi
tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan
suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti,
jos...

-- Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.

Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja
kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista
epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta,
luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei
tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana
kotiin.

Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa
kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen
ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.

-- Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin
juokse, niin...

-- Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.

Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti
ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan
hyvästejä.

-- Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä... ei sitä tarvitse noin
nenästä taluttaa.

-- Samat sanat, lisäsi Pekka... kyllä tässä vaan tiedetään.

Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden
alla, mutta ilma oli tyyni -- hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli
haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut
väljempirintaista lajia.

Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit,
kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven
jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun
harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies,
joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin
mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni
lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa
nimen, sukupuolen ja ijän.

-- Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on
virheetön ja mitan täyttävä.

-- Kyllä, kyllä se on... näkeehän sen pelkällä silmälläkin.

-- Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.

-- No, ei häntä vielä tiedä kehua... mutta pian se nähdään.

Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.

-- Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee.
Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan,
Pekka, koetetaan kovasti.

Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli
Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden
kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa
kunniaksi.

Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana
tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin -- ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän
tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.

Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti
palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto
viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin
kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka
ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun.
Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla,
joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori
hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille.
Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi
niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään
suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi
Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos
-- mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää...

-- Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan
lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.

Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa
pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen
silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita
kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen
leveä hymy huurteisissa suupielissä.

Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän -- ja Sukka
kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan
sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä,
suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään
ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy
suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka
tuntoihinsa.

-- Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.

-- Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?

Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman
sanan.

-- Myönnetään, aja.

Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti
livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan
sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.

Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.

-- Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.

Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet
kuultivat valkoisena.

-- Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa... eikö myönnetä?

Hetkisen hiljaisuus.

-- Ei myönnetä... se olisi hevoisrääkkäystä.

-- Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.

Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan
eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:

-- Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.

Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.

Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja
mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama,
leveä hymy suupielissä.


IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian
kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin,
noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa.
Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut
keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen.
Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten
ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset -- oli niissä
kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti,
vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se
punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan.
Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja... no ei se ole narri, joka
narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin
he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän
näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille,
niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei
tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä
kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen
kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät
tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka,
syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan
kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja
omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja
niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa.
Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä
taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania
säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli
perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden
kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan
kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi,
milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta.
Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka
itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut
perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka
naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen
Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin
kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu
hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti
kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi
kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon.
Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan
rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen.
Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

-- Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että
sinä meille tulit.

-- No, mitäs ihmettä siinä... joutaahan sitä... eihän tämä ensi kerta
ole.

-- Menetkö kilpa-ajoihin?

-- Minne? Kesähän nyt on.

-- Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin
hevoismies ja...

-- Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä
hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että...?

-- No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat
kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

-- Maija, elä ole enää suuttunut.

-- Mistäpä minä...? Ethän sinä ole mitään pahaa... Maija koetti nauraa,
mutta ei se oikein onnistunut.

-- Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut
ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

-- Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava... hyvitys alkoi riittää.

-- Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa...?

-- En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa
silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu
levisi kasvoille.

-- Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja
minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin.
Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

-- Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena
harmitti minua...

-- Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

-- No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi
ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi
kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin
kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat,
sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.



Paininlyöjä.


Hän oli seudun kuulu paininlyöjä ja tunnettu lähellä ja kaukaa
voimastaan ja taitavuudestaan.

Kahdeksantoista vanhasta saakka oli hän niittänyt pelkkiä voittoja,
oli kohonnut korkeimpaan kunniaan renkimiesten kesken ja olennollaan
häirinnyt kylän piikatyttöjen tyyneyttä, mutta jörömäinen ja
vitkallinen kun oli luonteeltaan, ei tullut ryhtyneeksi tuumista
tositoimiin. Elosteli vaan naimattomana renkinä ja tanssitteli
Serafiiaa, jonka kanssa hänellä oli vahvat ja varmat tuumat.

Minä tunsin hänet sukuperiä myöten. Hänen vanhempansa asuivat
katajikkomäen kupeella, jossa heillä oli mökki, heinälato, navetta,
pihlaja, tuomi ja muitakin sirpaleita maailman rikkaudesta. Kuolivat
neljänkymmenen vaiheilla eli juuri sinä aikana, jolloin Olavi alkoi
röyhistellä niskaansa ja jolloin hän ensi kertoja juopui voiton
hurmeesta. Minä lienen silloin ollut noin kuuden tai seitsemän vanha.

Vuodet kuluivat paininlyönnissä, Olavi lähenteli jo kolmeakymmentä.
Hän oli kukistumaton suuruudessaan. Ei työntynyt ilmoille sitä miestä,
joka olisi kääntänyt hänen töppösensä taivasta kohti, eikä sitä luultu
työntyvänkään kuuna päivänä. Moinen luulo oli minullakin. Luulin
minäkin muiden mukana, ett'ei milloinkaan tule Olavin voittajaa, ett'ei
hänen milloinkaan tarvitse nielaista tappion karvautta sisuksiinsa.

Kerran minäkin, kuten useat muut ennen minua, kysyin häneltä:

-- Miks'ei Olavi ota hyyriväkeä tuonne Katajistoon, kuu huoneet
seisovat tyhjinä?

-- Tyhjinähän niiden pitääkin seisoman, vastasi hän, niin kauan...

-- Niin kauan, että mitä?

-- Niin kauan, että Olavi... mutta sehän ei kuulukaan sinulle... on
vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä...

-- Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy
ja happanee ja sitte se toukittuu...

-- Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe
nenääsi pitemmälle.

-- Näenpä... minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.

-- Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei,
mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.

-- Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.

-- Sinäkö... kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa
noita...

Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät,
kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta.
Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit
alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman
mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli
jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja
kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut
vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.

Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut
mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät
vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia
virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen
kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin
noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin
pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että
oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen,
joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut
viidessä maaherran läänissä.

Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta
ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo
melkein keltaisiksi kuivahtuneet... ja paininhengetär oli melkein
kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut
tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä
ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä
syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja
ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin
olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran
alkua ja perustusta.

Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään
ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin
kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä
ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja
lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli
lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei
etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat
laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt,
melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen
korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän
tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän
voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi
umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.

Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli
taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen
miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat
kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään
moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui
yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen
ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin
heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin
sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille,
lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut
ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.

Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta
väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen.
Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi
pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan
kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi
toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen
todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua
voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.

Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä
taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla.
Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta
painitantereesta.

Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen
lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja
virkkoi sitte:

-- Käy juttuja, että olet painimies.

-- Onhan sitä oltu sitäkin... ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.

-- Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.

-- Kuulut olevan.

Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten
sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan
hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden
poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni
huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa.
Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea
käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä
enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin
ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani
outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.

-- Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa
suoraksi... Tuolla on pehmeä kenttä.

-- Onhan siellä tanner... sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi
pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä
seisoalle.

Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki
pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet.
Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken... mielenkiinto oli
jännitetty kovin kireälle.

-- Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko...?

-- On täällä vähin tapana kaikki painit.

-- Heitetään sitte housunkauluksesta.

-- Heitetään siitäkin.

He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat
itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin
panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi
heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet,
tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat
lajinsa paraita.

-- Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen
maltillisesti ja lauhkeasti.

-- No jospa niinkin, vastasi Olavi, joka jo jäsenissään tunsi, että oli
tavannut vertahisensa.

Olavi teki heittonsa, pannen noin puolet voimaansa liikkeelle.
Vastustajan toinen jalka kohosi ylös, mutta samassa oli Olavikin
kiertyä seljälleen. Väen voimalla hän kuitenkin pelastui tappiosta.

-- No nyt se on sun vuorosi.

Pohjalainen teki heittonsa oivasti, mutta jalka luisahti ja toinen
polvi taipui maahan -- Olavista tuntui kuin olisi tapaturma ollut
edeltäpäin tarkoin harkittu -- ja ainoastaan ylen sukkela ja notkea
liike pelasti hänet tappiosta.

Kolmas heitto oli taasen Olavin. Notkuttiin, huojuttiin, varmennettiin
kahmausta, ja sitte Olavi teki heittonsa täydellä voimalla. Pohjalaisen
toinen jalka kohosi taaskin ylös, mutta samassa Olavikin alkoi kiertyä
pitualleen nurmikolle. Hän tosin rynnisti vastaan jättiläisvoimillaan,
mutta se ei auttanut. Verkalleen, kuten paksujuurinen honka, taipui hän
alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tunsi allaan pehmeän nurmikon. Hän oli
hävinnyt omaan heittoonsa. Voittaja makasi poikittain hänen päällään,
ja kasvoille levisi jälleen tuo puoli-uneen nukahtanut ilmaus, jota oli
sietämätön nähdä.

-- Voitit tällä kertaa, virkkoi Olavi, puhkuen kuin kone.

-- No eipähän tätä juuri voitoksi käy sanominen... olihan toki sen
verran, ettei tullut tappiota.

Odottamaton häviö löi syvän vaikutuksen Olavin koko olentoon ja
muutti koko maailman muodolleen. Kylän kujat, loukot, ihmiset, kaikki
muuttuivat. Niissä jokaisessa oli jotakin irvistelevää ja ähittelevää,
joka ei suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Elämän iloinen ja hupainen
puoli kätkeytyi ikäänkuin piiloisille. Aistimet tunsivat kitkerää lemua
joka taholla ja ajatukset muodostivat jonkinmoisen mustan väripadan,
jossa iloisimmat ja hilpeimmätkin vaikutukset tuhrautuivat pikimustiksi.

Olavi ei enää tuntenut itseään samaksi tyyneksi ja tanakaksi mieheksi,
kuin ennen muinaisina päivinä. Nivelien ja jäsenien rautaiset juotokset
tuntuivat äkkiä pehmenneen melkein tinaksi, ja samoinpa se sisäpuolinen
tanakkuuskin ravistui. Tappio repi siihenkin rakoja kirjavinaan, ja
rakoloista sitte tunkeutui mielenkarvaus herrastelemaan ja isännyyttä
pitämään sinne, missä ennen makea tyytymys oli loikonut.

Karvain pala kuitenkin voittajan olento. Semmoinen laiha,
puolikasvuinen kämpyräjalka mieheksi. Jolla ei ollut lihaksia eikä
liikuntoa ja jonka naamalla unikeko myötänään vetelehti. Semmoinen
turvelo se kierti alleen hänet, seudun notkeimman väkimiehen, joka
kymmenkunnan vuotta oli roimahutellut mittaisiansa ja paksuisiansa
miehiä tusinoittain tantereelle...

Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa
housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin
ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan
heittoonsa... ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella.
Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi
taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla,
ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita... oli muka ollut onnettaren
sormipäillä koko kaato.

-- Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.

-- Veli veikkonen, se on vallan erilainen.

Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin
jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten
vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän,
joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan
kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä
entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti
sotkussa.

Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö
lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan
työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä
löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan,
jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi
mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku.
Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa
kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa
vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.

Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki
edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja
kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti -- mitään
muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.

Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle
kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama
määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin
astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja
pelimanni.

Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät
kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa
tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui
sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:

-- Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet
kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää
väittelyä.

-- Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla
värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.

Samassa he puskivat yhteen. Talkookansa muodosti piirin heidän
ympärilleen, seuraten tarkasti jokaista askelta, jokaista liikettä,
jonka paininlyöjät tekivät.

Nytpä se olikin kysymyksessä miehen voitto. Notkuvat liikkeet,
varovaiset askeleet olivat vain johdantona pääkohtaukseen ja leikkisän
hymyn ja pilapuheiden taakse kätkivät paininlyöjät varsinaisen
mielentilansa, jossa voiton into kiehahteli ja kuohahteli.

-- Tämä tämmöinen on mieluista miehen luille.

-- On, on... maistuu kuin mesileipä naisväelle.

He paransivat kahmaustaan ja tekivät muutamia notkeita taivahduksia,
valmistautuakseen lopulliseen ratkaisuun. Olavi sitte virkkoi.

-- Sinä kai heität ensiksi.

-- Sopiihan se sekin.

Vielä muutamia suotanpäisiä kaarestuksia ja askeleita, ja sitte Saku
työnsi vasemman jalkansa kauas eteensä, molemmat polvet taivahtivat
lähes nurmikkoon saakka, täysivoimainen tempaus, ja Olavin roteva
ruumis roimahti Sakan hartiain yli tanterelle pitkäkseen. Ja kuului
tömähdys, kuten olisi paksu petäjä kaatunut.

-- Tämä tämmöinen se on miehen voitto... ja nukkuva ilmaus jälleen
levisi Sakun kasvoille.

Talkookansa seisoi äänettömänä, mutta vihdoin ihmetyksen suhina surahti
ilmoille.

-- Kas se oli miehen heitto... olipa peeveli vieköön.

-- Niin löi kuin turkkilaista... pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn
siiven.

-- Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta
sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.

Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle
pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit,
jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja
sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen
ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset
asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja
hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle
pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa,
ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta -- toisin sanoen,
eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies.
Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen
oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt
kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle
kumoon.

Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen
kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että
tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten
lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja
sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut
pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio
sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi
kaatumatonkin...

Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui
ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka
oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta
tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja
tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua...

Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti
rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja
muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin
muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi.
Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen
pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka
hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.

Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät
iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman
ristiriitaisuuksia.

Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni
Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään
hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan
ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä
kylän kujilla.

Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän
puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.

-- Tästä tulee siirryttäväksi vähän tuonnemmaksi, virkkoi hän
tasamielisesti ja ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä aivan vähäpätöinen
seikka.

-- No, onkin siltä totta ne jutut. Mikä päähäsi pisti?

-- Ei mikään erittäin. Tekee vain mieleni tirkistellä maailmaa ja...

-- No, no, kyllähän se on ymmärrettävä asia. Tulet ensi syksynä
takaisin.

-- Eipä tiedä... tulin tuomaan teille viiden vuoden arentimaksun.

-- Hm, hm, vai viiden vuoden... ja Linnalan isäntä otti mustuneen
setelikäärön Olavin kädestä. Sinä olet kummantapainen mies, sinä Olavi.
Noh oma asiasi, juokse vaikka järveen. Et nai etkä pysy paikoillasi,
vaikka sinulla on omahinen talo, säästöpankin vastakirja, riski morsian
ja... noh, omia asioitasi nuo on kaikki, juokse vaikka järveen, kuten
jo sanoin. Niin, hyvästi vaan. Sinä olet isäsi poika, umpimielinen,
kovasisuinen, ylpeä... vankka työmies, rehellinen palvelija,
luotettava... juokse vaikka järveen, kunhan vaan vuoden päästä tulet
takaisin.

Pyhämies-viikolla lähti Olavi.

       *       *       *       *       *

Entistä menoaan vieri kylän elämä. Pieniä muutoksia sattui siellä ja
täällä, kuten väen lisäännystä, vähennystä ja muuta sen tapaista.

Kun ei Olavia vuoden päästä kuulunut takaisin, meni Serafiia naimisiin
säätynsä mukaisesti. Saku oli jo nainut hänkin ja siten joutunut kylän
kantaväestön riveihin. Vuoden kahden kuluttua kävi hänelle, kuten
Olavillekin. Toinen, verrempi mies paiskasi hänet paininlyönnissä
alleen -- ja ennen pitkää sillekin voittajalle ilmaantui vaarallinen
kisaveikko.

Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain
muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin
kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien
intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot,
verenvuodon -- kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin
ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea
kohden.

-- Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

-- Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

-- Käykääpähän painamaan puuta.

-- Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta.
Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

-- No mitä kuuluu?

-- Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.

-- Vieläkö Olavi kunnostelee paininlyönnissä yhtä ahkeraan kuin ennen.

-- Ei... ne ovat jääneet kaikki semmoiset, ei olla enää niitä
miehiäkään. Sinustahan se piti tulla väkimies sinustakin, muistan mä
entisiä puheitasi.

-- Ei ole vielä tullut.

-- Ei suinkaan, ei. Vieläkö täällä ovat voimankoetukset vanhassa
varressa?

-- Kyllä ne vähän siihen lajiin ovat. Ei Saku kauan Mattina pysynyt.

-- Eikö pysynyt? Kuka voitti? kysyi Olavi vilkkaasti.

-- Kallen Tuomas.

-- No vie sua... vai paisui siitä semmoinen.

-- Ja pian se tuli Tuomaankin kaataja.

-- No vie sua seitsemän.

Puhe takertui hetkeksi. Olavi, joka keskustelun jälkimäisellä osalla
oli ollut hyvinkin vilkas, muuttui taas joroksi ja äänettömäksi.

-- Entä naimispuuhat? kysyin minä, vilkastuttaakseni häntä hiukan.

-- Niistä ei kuulu mitään.

-- Se kävi, kuten luultiinkin, homehtui ja toukittui kokonaan.

-- Niin teki.

-- Se on Serafiiakin jo naimisissa.

-- Kuuluu olevan.

-- Meneekö Olavi tervehtimään?

-- On aikomus, mutta olisi pieni toimitus ensin tehtävä.

-- No mikä?

-- Näetsä, ne Katajiston huoneet seisovat siellä tyhjinä.

-- Niinhän ne seisovat. Pannaanko huutokaupan kuulutus kirkkoon?

-- Ei... näetsä minulla on aikomus lahjoittaa ne Serafiialle. Mulla on
itselläni pieniä säästöjä, olen vasta miehuuden kynnyksellä... ja kun
en milloinkaan aio naida, niin ajattelin että Serafiian sopii saada ne.
Minulla, näetsä, oli vahvat ja vakavat tuumat, vaikka...

-- Minäkin sen kyllä uskon.

Mielihyvissäni katselin minä jörömäistä Olavia ja miellyttävämpiä
sanoja, kuin mitä hän nyt puhui, ovat korvani harvoin kuulleet. Tiesin
miten ahdasta Serafiialla oli toimeentulo kahden pienen lapsen kanssa,
vaikka mies ei ollutkaan juoppo tai muuten kykenemätön.

-- Pyytäisin sinua kirjoittamaan lahjakirjan nyt paikalla.

-- Kyllä minä kirjoitan.

-- Ja siihen lahjakirjaan pitää erittäin merkitä, että huoneet menevät
perinnöksi vanhimmalle lapselle. Tyttökö se taasen onkaan?

-- Tyttö se on.

-- Ettei niitä saa hävittää velkoihin eikä muutenkaan myydä.

Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa.
Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan
suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin
empimättä suostui.

-- Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja
puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen
kertaan.

-- Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä
ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.

-- Kyllä me voimme.

-- Hyvä on.

Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös,
painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen
jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi
tirkistämään.

-- Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.

Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin
kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni
häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan
maaperän kynnettäväksi.

Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa
paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotipoluilta II - Pieniä kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.