Title: Kotipoluilta IV - Pieniä kertoelmia
Author: Lassinen, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotipoluilta IV - Pieniä kertoelmia" ***


KOTIPOLUILTA IV

Kirj.

Emil Lassinen



Porvoossa,
Werner Söderström,
1898.



SISÄLLYS:

Halla.
Kaksi markkaa.
Kesäinen kertomus.
Lompakko.
Kaksi hääiltaa.
Tyhjää varjoa vain.
Surman sijoilla.
Taistelu ja voitto.
Maailmankiertäjä.
Heikkas-ukon romaani.



Halla.


Se oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen
virmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian
paljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä,
niinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin
säälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet,
kaiken hentouden.

Niin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati
yhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula
mahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri.
Kiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi
ja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta,
vaurastumisesta ei puhettakaan.

Kun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär
jo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin
viittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon
hallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa
seisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä
oli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja
jäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan
heidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. -- Mutta tuon Esterin
tähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti... se on niin
erilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon,
niin...

Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan,
mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille.
Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja
se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi,
mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli
vaikeinta.

Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista
saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta,
perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja
ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.

Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista,
jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas
torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias
nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain
oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa
ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa
suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.

Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne
eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista
vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea
pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei
vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään
pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään
silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten
välillä.

Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla
mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja
mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin
puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen
käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä
aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka
jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi.
Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa
painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin
oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin
ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli
vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi
suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon
ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti
puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän
vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.

-- Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä
vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.

-- Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului
vastaus.

-- Harakkamainen!... Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko
päivänä nauranut eikä puhunut turhia.

Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen
ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut
iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma,
oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen
naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan
kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.

Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen
osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo
heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka
oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden
silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti
vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia
kysymättäkin.

Miinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut
ymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne
olivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo
nainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka
milloinkaan tule kunnon ihmistä.

Ilmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se
puhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte
porstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla
viivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri
sieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.

-- Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa... sinulla on vaan erinomainen
halu purra minua.

Ensimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli
tunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja
antoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä
kykeni, rakentaakseen sovintoa.

-- Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita,
sanoi hän vaimolleen.

-- Ja häijynsekainen, lisäsi tämä... sitä ei ole opetettu eikä
kasvatettu.

-- Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten
sellainen.

Veli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte
kahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois
turhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.

Kesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista
hän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja
Esteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta
näkemään, miten ruokkija potkaisi hänen "Heleenaansa", kun sekin juoksi
noukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa
pärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta,
jonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa
lähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi
kyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet
neito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.

Syksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan
piti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista,
paljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa
oli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen,
raidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa
kieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.

-- Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta
mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.

-- Muuten vaan... minä kudotan Einolan Katrin kanssa...

Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut
kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin
itselleenkin.

-- Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo... kangas on yhtä hyvää ja
lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja...

-- Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole...

-- Väri ja raidat, Jumalan nimessä... ottakoon sitte Esteri minun
osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla
armopaloilla. Sellainen rikas neito...

-- Ei se kuulu asiaan.

-- Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella
minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle,
Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille...

Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle.
Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai
olla kelpaamatta.

Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli
monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen
teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.

Yhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin
entinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei
rinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat
kourat.

Kotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen
muutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois
synnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä,
ylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.

Mutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden
hän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei
ystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa
avoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua.
Kirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa.
Unelma murskautui pian.

Suosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää
yrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut
häntä... oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta
hänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.

Jos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut
selitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa
tehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja
tuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se
oli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden
täytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko
hänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?

Ehkä, ehkä...!

-- ... Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli
ijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut... se on Vanhalan Kalle
varakas isäntä... ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa,
kiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa
tarkoin ennenkuin kiellät.

Esteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään... häntä oikein pelotti pelkkä
ajatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.

-- Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa...

-- Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta
neljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin
asia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.

-- Mutta se on niin ilkeätä.

-- Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat.
Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä
kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi
lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?

Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien
alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa
ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä
kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin
Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut...

-- En minä tiedä, ei taida sopia... kylmät väreet soutivat taasen
Esterin sydämmessä.

-- Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.

-- Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme
sanaa vaihtaneet.

-- Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa... ja se on
ruvennut mieltymään.

-- Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat... enkähän minä tunne
Kallea kohtaan...

-- Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä
vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä...

Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen
kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien
eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot
kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän
kiusallakin...

-- No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.

Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli
paluumatkalla Einolan Katrin luota.

Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa... koetti tyynnyttää mieltään,
mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei
hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä... hän ei saanut
kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja -- kuitenkin perikadossa, soi
alati hänen korvissaan.

Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan
Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri,
Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska,
samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että
hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.

Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä
lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän
tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä
perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei...

Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta.
Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen
sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin
silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin
asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.

Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.

Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka
oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun
miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän
enää voinut niellä harmiansa.

-- Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi... mutta minä olen
perintötalon tytär.

Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja
riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi
pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut
kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman
välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä
kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi
kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt
vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään,
oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei
ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.

Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja.
Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi
veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui
lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään;
Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu
ystävyys tuli liian myöhään.

Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri
istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.

-- Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.

Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen
aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut
häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt
se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.

-- En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri
purevan ivallisesti... Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena
vuotena... niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä
kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä...

-- Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset
talonemännäksi.

-- Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä.
Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.

Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut
veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että
hän oli torpasta syntyisin.

Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri
lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen,
siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei
yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun
hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät
kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri
pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi
sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen
neitoijällään.

Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja
kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni
sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu
varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi
jonkin ajattelemattomuuden.

Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä
niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt
nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme
vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla
pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo
torut vanhemmiltaan.

Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian
lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi
naiseksi -- -- --



Kaksi markkaa.


Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte
kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä
ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin
viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja
niin ruton somasti... Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja
toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein
veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen
pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte
pysyi lujassa.

Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin
oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu
usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen
keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön
tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä
eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.

Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja
huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin
orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa,
poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä
tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman
kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat
työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri,
Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan
maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen
tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.

Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään
kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua,
sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku
ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi
tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen
alalla tai läksyjen oppimista.

Kerran -- koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet -- kihmelteli
Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä
koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös
korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää,
katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki
Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi
olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla,
niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli
näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.

Mitä tämä merkitsi?

Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet
korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi
heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin
pikajuna.

Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se
on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan
ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on
tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka,
anna minulle...

-- Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä,
poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun...

-- Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.

Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua
suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat
hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.

-- No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain
äkäisesti.

Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa
itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään
punakkana ja pyöreänä.

-- Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla
äänenpainolla ja ottaa rahan esille.

-- Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi... olen maar minä nähnyt
isällä ja äidillä...

-- Niin, keskeyttää hänet Selmi... mutta onko sulla itselläsi,
poikanen, milloinkaan ollut tällaista?

Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa
sanaa suustaan.

-- Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?...

-- Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.

-- Ei suinkaan, ei... mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun
mark-ka-ni.

-- Jokohan tuo nyt on?

-- No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?

-- Sinun, lapsikulta.

-- No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?

-- Enhän minä enää... miten sinä?...

-- No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.

-- Mistä?

-- Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle.
Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta
rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan
kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin.
Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka
kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt
koskettaa.

Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.

-- Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa
tai jotakin muuta, mutta...

-- Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin
nähdä...

-- Mennään vaan... ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.

-- Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja
Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.

-- Minä heitin siinä lystikseni pylläkän... tuossa noin näet ison
varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.

Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän
nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän
saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut
pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta
kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa.
Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne
vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat
ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita
kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista
syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:

-- Kuulkaahan, isä.

-- No, mitäpä nyt?

-- Yläsen Selmi löysi tänään markan.

-- Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?

-- Raastuvan takaalta.

-- Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.

Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin
löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan
aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella
innolla penkoa sänkyvaatteita.

-- Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.

-- Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.

Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta
alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut
enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän
oli jäänyt takapajulle aimo matkan.

Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin
kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut
ensinkään väsyä ihmettelyihin.

Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä
olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin
luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle.
Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus
tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos
ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana
alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että
paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi... Mutta eipä sattunut
sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi
Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina
asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.

Lehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja
Alasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena
kävelevän katua.

-- Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän
palvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.

-- Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?

Mutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran
etunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin,
ja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta
Alasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku
jatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä
ja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä
sunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun
kulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että
kulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa.
Saku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:

-- Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.

Surkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran
pormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin
valkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä
tiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli
lähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli -- ja
itku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja
kuitenkin...

Tuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä
sunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena
ja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle.
Rouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa.
Kadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä
kulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien
astelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena,
kumaraisena ja vilkuili sivuilleen.

-- Kuulehan, Alfred... ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti
puhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille,
ja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen
katukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun
pääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta
Saku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään
muita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle... ja hän pysähtyi ja
näytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän
yhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät
pyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen
jälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka
livisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys -- -- --

Selmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.

-- Missä olet ollut koko iltapäivän?

-- Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.

-- Tule heittämään nappia.

-- Tokkopa tuota viitsii... On tässä muutenkin lystiä.

-- Mitä lystiä?

-- No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla
ja...

-- Tyhjä käsi lakkarissa... mitä suotta visertelet? Käy pois
heittämään.

-- Eipä tiedä, jos on tyhjä... pensaassa on väliin jäniskin ja
poikaset.

Selmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan
tikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei
tietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun
löytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja
kädessä oli... no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.

-- Huonosti sulta käy heitto... en minä noin viitsisi syrjään...

-- Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?

-- Heittäisinpä niinkin... tällä lailla minä heittäisin.

Saku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä,
tähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.

-- Käyppä katsomaan putosiko paikalle.

Selmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla
askeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti...

-- Hyvänen aika, tämähän on...

-- Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi... Se sen pitäisi olla.

-- Ketun korvat, markka tämä on selvästi... Selmillä oli jo raha
kädessä... Onko se omasi?

-- Eiköhän tuo liene omia.

Pojat katsoivat "kissan silmää" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta
kysymys:

-- Miten sinä sen olet saanut?

-- Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi
veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin
äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä... ja Saku
kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi
Selmi:

-- Tietävätkö ne tuolla jo?

-- Eihän ne vielä...

Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja
markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki
verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat
yhtä arvokkaat.

Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:

-- Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä
kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.

Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat
vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi
tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.

Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.



Kesäinen kertomus.


Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla
nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista,
ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä
olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin
palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita,
kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.

Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan
päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa
kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan
jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin
oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin
puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa... ja kuitenkaan
ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt
veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se
hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa,
joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.

Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo
kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana
värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä
kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva,
hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi
ne kauneimmalla ruusunvärillä.

Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi,
että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa
sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?

Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin.
Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja...

Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.

-- No, taivas, mikä lapsen on, mikä?

-- Minä olen onneton, kerrassaan onneton... Emmi peitti kädellään
silmänsä.

-- Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii...

-- Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä
hetkellä.

-- Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää...

Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.

-- Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?

-- Unhotti koko kirjeen.

-- Ja siitä on kyynel silmässä... oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas
mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista... ja
Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun
rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa,
että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen
kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään,
varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä,
ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle
samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole
tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla
yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana...

-- Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että
rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää.
Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee
minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä...

-- Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi... ja
niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo
suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä
salmensuuhun...

-- Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin... Emmi käänsi päätään pois
ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.

Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten
ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä,
toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa.
Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi",
"rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka
sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska
toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä
oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät
mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa
väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin
seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja
rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut
kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta
muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma",
joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin
sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä
rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei
astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut
rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta.
Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu
aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän
käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta
Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei
näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä
hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli
Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi
peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä
tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut
huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan.
Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti
ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona,
pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana.
Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää
yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.

Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän
erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän
itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän
perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen
ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi
hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa
joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan
astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin
muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.

Emmi tunsi poskensa kuumenevan... ajatuksiin tuli outo rauhattomuus,
joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti
rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies,
avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan
epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi
syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen
sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä
itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa
mielipiteitä.

Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki
hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon
matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi,
muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut.
Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja
mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin
ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli
hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut
kyennyt selvin lausein lausumaan.

Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi
vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä,
mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin
hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja
antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet,
teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä
vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa
havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen
seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset
naisheikkoudet... elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon
lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta
puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli
vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai
valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento
loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan... Emmi
rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja
siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät,
pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut
Otto-vainajan eläessä.

Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa
lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun
Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten
tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään
äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän
näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn
johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus... ja ennenkuin Emmi ehti
mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen
kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!

-- -- Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi,
vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo
lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa
kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen
tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä
oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä,
kostaa kovasti...

Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja
alkoi kirjoittaa: -- -- -- että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa
omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka
pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä
teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette
varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta,
tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette
jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta... Mikä
esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään
muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole... että
morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki
mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette
itsekkäisyydessänne...

-- Mutta jopahan minä nyt olen mieletön... Emmi melkein punastui
suuttumuksesta omaa itseään kohtaan... ja ihan naurettavan turhamainen.
Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.

Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka
viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri
huonetta...

Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen
elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta
illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle.
Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon,
ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja
vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka
puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama...

Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle.
Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa
kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja
kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja
liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä... Alma oli
huomannut merkinannon ja vastasi siihen...

Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa
ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain
keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli
laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:

    Kaukana korvessa käkönen kukkuu,
    sulhonsa suloutta ylistää;
    Paimenten soitanto laitumen tieltä,
    ääntänsä korviini vilistää.
    Hoi laari laari laa -- -- --

Herettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden.
Katuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan -- -- --

-- -- Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti
Emmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin
ja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui,
jopas kasvoilla leikki onnen ilme.

-- No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö
kädessä.

-- On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime
postiin.

-- Ei olisi siis kannattanut "kyyneleitä poskille vuodattaa".

-- Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.

-- Niin, niin... oikein oiva lohdutus.

-- Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.

-- Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.

-- Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.

-- Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan
hukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut
tänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne
lähtöäni.

-- Alma, kuulehan... Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä
häntä alkoi naurattaa kovin... Alma...

-- No, sano pois vaan...

-- Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?

-- Tiedät sinä sen kysymättäkin.

-- Mutta jos sentään... ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.

-- Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?

-- Enhän minä sitä ensinkään.

-- No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn
itselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.

-- Jos minä olisin poika, niin...

-- Ole hupsuttelematta... olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.

-- Enpähän olisi... saataisiin nähdä että minä...

-- Elä tyhjiä... parempi että mennään vattujen etsintään.

-- Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On
niin hauskaa oikein väsyttää itsensä.

He lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi
piti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti,
jonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.

Ja pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta
uhkuva laulanto:

    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu,
    honkain humina ja luonto muu.
    Itse en sydäntä hillitä taida,
    riemusta soikohon raikas suu.
    Hoi laari laari laa -- -- --



Lompakko.


Kiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä
kuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei
miettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka
luovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.

Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa,
vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan
keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka
niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa,
harvalukuista... Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma
hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä...

Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.

-- Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä
neljä-, viisikymmentä, mutta...

-- Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta
näin veronmakson lähellä... ja emännän mieleen muistui, kuinka monta
elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen
vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara
pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim.,
aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta
rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.

-- Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät
entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka
puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.

-- Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa
Poutalan isännän kanssa...

-- Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun
uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin
että... Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli
tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat
nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta
vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja
urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon
kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja
vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin,
markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi
salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei
pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin
vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä
sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi
vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan
tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat
nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se
ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä
köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!

-- Jos saisi lainaksi jostakin... mutta mistäpä sitä saisi?

-- Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää
tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo.
Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle
nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle,
varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi.
Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi
rahansa takaisin.

Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui
kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta
vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan
oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta
varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää
paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.

Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin
päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi
sitte lopulta:

-- Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.

-- Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän
perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte?
Etteikö sovi?

-- Ei tosiaankaan... ei nyt tällä kertaa.

-- Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie... ja kuten sanottu,
maksanhan minä syksyllä takaisin.

-- Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä... mutta jos te möisitte
varsanne, niin ehkä...

-- Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän
Poutalan isännälle... Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi... Varsa
on koko talon ainoa hevostoivo... Ei minun sovi, ei millään ehdolla.

-- Oma asianne... ei minunkaan sovi.

-- Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia
nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala
pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä,
kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi... Te
olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta... Juha oli kovasti
suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.

-- Ei auta muu, täytyy olla, ei auta... oma suu lähinnä. Isännällä on
entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin
turskailla ja röystäillä.

-- Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina
syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte...? Onko jäänyt maksamatta?

-- Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät
kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.

Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta.
Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat
sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka
sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia,
veisivät mielistikin.

Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli
räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun
isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli
kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan:
tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan... Sitte räyhääjät menivät
jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa
pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko
onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella
laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa
toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja
sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on
veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät,
minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte
vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-,
seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit... Ne ehkä
antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä,
rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.

Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka
ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen
saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine
liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus,
tarkempi tirkistys... ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko,
paksu ja pehmeä.

-- Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.

Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri
saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.

Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat
kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa
askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku
kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi... älä hiisku
mitään... lähde joutuin kotiisi... ei kukaan nähnyt sinua.

Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan
tuollaisia... Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes
viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn
tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia.
Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu
näkisi.

Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei
voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan.
Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella
pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen
työ.

Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan
isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin.
Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi... se tulee sinulle
perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei
auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun
köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat
sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin
tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin...

Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään
povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia
kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.

Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.

       *       *       *       *       *

Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin...

Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin.
Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean
laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja
otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin
ijäisyyden leiman.

-- Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen
perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa... äiti.

-- Mitä nyt? Janottaako sinua?

-- Ei... mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on
jotakin...

-- Nytkö heti?

-- Nyt heti... minulla on omallatunnollani jotakin.

-- Kyllä lähetän... vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen
entiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja
kasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.

Hetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu
tuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte
vaiti.

-- Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.

Poutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.

-- Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja
selvästi... se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen
löysin minä.

Kummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.

-- Silloin oli veronmakso lähellä.

-- Niin oli.

-- Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.

-- Niin oli.

-- Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin
kova köyhyys ja puute... ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla
tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä
häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.

-- Kyllä minä ymmärrän... olkoon niinkuin sanot.

-- Jumal' armahtakoon minua... sairas veti pari rajua, vihlovaa
henkäystä... äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli
varas... Jumal' armahtakoon minua... Älä hukkaa, naapuri, sitä
liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta
repimiselle... hoida sitä hyvin...

Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi
liikkumattomana.

Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.

Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata
liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa
oli silloin rahaa ollut...



Kaksi hää-iltaa.


-- Nyt ne tulee, nyt ne tulee... Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi
Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui
Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat,
klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle...

Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin
pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.

-- Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa... että
kuuluu klaneetin soitto tännekin.

Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli
tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne
kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä
pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin
että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului
etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät
varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan,
sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen
valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan
huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä
varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen
saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden
yhteydessä.

Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt
näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä
häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti
jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut
tulla kysymykseenkään.

Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu,
omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja
kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä
kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin
leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty,
ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.

Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän
nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti
tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi
hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.

Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin
yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä,
lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä
valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet
lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran
sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut
ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon
liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan
Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin.
Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja
huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä
tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen
loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin
raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja
tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon
ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.

-- Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta... so, ala notkua vain.

-- Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen... muljota kahta
paremmin.

-- Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.

Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa,
mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua
häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan
uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen
levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.

-- Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti...
Oletko milloinkaan?

-- Olen, Tuomoseni, vastasi äiti... olen minäkin viettänyt häitä.

-- Oliko paljo väkeä?

-- Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.

-- Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko
suurikin pöly?

-- No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa... Äiti koetti vastata
kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei
ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.

-- Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei...?

-- Muuten vain, keskeytti äiti... nukutaan jo pois, että jaksetaan
nousta aamulla ylös.

-- Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja
hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?

-- Ei tiedä... parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.

-- Kylläpä minä vain tiedän...

Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte
uneen.

       *       *       *       *       *

Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle
elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka
hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei
sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei
sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.

Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen
aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan,
rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu,
lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku
erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset
ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.

Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan
olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja
tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki
varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt
välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi
tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin
purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.

Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen
kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja
Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla
tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa.
Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti,
kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut
ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen
huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka,
ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi
Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen
pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa,
joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille,
eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian
kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin
löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.

Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai
päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.

Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä... ei ottanut koko
asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän
käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain
onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.

Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta.
Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat
ja katsoivat toisiaan hätäisesti.

-- Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä
tähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.

Tuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen
katseensa niin välinpitämätön.

-- Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva
huolettomasti.

Tuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa
kuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne,
syystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat
olivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.

-- Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen
ettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.

Ja niin he erosivat.
**
Loppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä
tapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo
oli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: "se oli aivan turhaa"
kaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän
epäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä
tanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin
asemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon
tyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten
talollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän
sen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi
julkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti
lentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin
tahtoi välttää.

Tuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen
suosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen
rinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina
ilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.

Tanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen
silmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan
kadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.

-- Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä
kertoja.

-- Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat:
"se oli aivan turhaa."

Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen
kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä
seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes
ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä
Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja
hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta
asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus
vaiko rikkaus -- Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita -- lopulta
voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.

Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti
kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset
toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä
ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille,
jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi
alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi
takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi
paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.

Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä.
Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin
hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon
vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla
maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia
nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on
kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna.
Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta
köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa.
Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi
Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta
antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.

Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:

-- Se on tuo Eeva taipumaton... parasta lie myöntyä.... minä olen aivan
väsyksissä.

-- Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä... Mieshän se on Tuomo,
vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua,
että harakatkin ovat saaneet nauraa.

-- Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja...

-- Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että
tunkeusit niiden väliin.

-- Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.

-- Se on isänsä tytär!

Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä
siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.

-- On se isänsä tytär...

       *       *       *       *       *

Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä.
Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat
Onnelaa kohti.

Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva.
Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja
kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa
kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että
kadehtija.

Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa,
haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko.
Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun
Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.

Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko
hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä
kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina
rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt
oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.

Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi
häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin
syleilivät Kivelän eukkoa... ne olivat kuin onnenhaltijattaren
riemuhuutoa...

-- Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä
vuotta taaksepäin?

Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana
poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin
kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut
klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän
ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti,
suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!

Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen
toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka
pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat,
pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen
rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi
tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä
vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten
oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin
kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi
ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon
kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea
vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi
rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo
itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon
maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan
Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi.
Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä
täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka
mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.

Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa
vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen
hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden
nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta
maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon
tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja
raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin
kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet,
henkineet, huojuneet, varttuneet.

Siunattu hääpäivä!

Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului
häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää,
hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.



Tyhjää varjoa vain.


Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi
maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran
haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne
ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan
moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja
olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni,
joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten
hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni
johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen,
tuomiolleen... Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa...

Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan
pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui
useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään
omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin
puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni.
Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin
katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä
kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen
henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien
voimien olemassa oloon ihmiselämässä.

Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään.
Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan
päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko
hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa.
Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti
puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen
alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten
tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä
luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli
hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan
kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin
hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina
voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.

Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan
luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla
tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta
täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin
höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn,
salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin
voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan
käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle,
tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli
asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa
pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se,
että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan,
istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli
totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan,
loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta
kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli
valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen
suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani
useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side
oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin
kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi.
Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän
itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin.
Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee
se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa
kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen
kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan
vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta
on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus
naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on
tyhjää varjoa vain.

Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän
kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta
aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää
tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen
asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet
hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä
kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi,
katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään
miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut
häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa,
mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia
sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli
katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä,
kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja
meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina
kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä
miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla
kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa
elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään,
lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän
välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon
kestävää ystävyyttä.

-- Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä,
tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt
ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.

Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan
ivallisesti:

-- Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?

-- Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä.
Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis...

-- Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys
naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.

-- Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.

-- Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?... ja hän
melkein sävähti innoissaan.

-- No, en minä sitä sanokaan, muuten vain...

-- Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron... Hänen kasvojensa ilme jo
todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni
ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.

-- Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo
äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja
alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin
oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari.
Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan
lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima
tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe
paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat
ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin
kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä
yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä
tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin
lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani
myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman
perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja
kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä,
mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi
ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat
suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin
meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat
rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet
säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa,
sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat.
Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta
lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa
äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin
perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli
kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri,
johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa
huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa,
varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen
poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin...

Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen
tulevaisuuden varalle.

-- Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei
sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella
rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden
pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen
syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi
tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan,
ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se,
että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan
iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan
vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän,
morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni.
Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui
niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri
lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle
parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan.
Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen
olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli
onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli
hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen
pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja
sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan
syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä
tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut
entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin
sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista
katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän
onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei
säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi,
ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään.
Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan
terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät
elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui
konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin,
äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin.
Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani,
hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli
varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet
väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte
puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä
entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana
muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä
tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja
kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku
alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi
repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä
kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli
vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä
konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne
muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada
selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja
missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin
päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää
vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi
pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta
rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin,
ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi
mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa
tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen
ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea
työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen... Minkäs sille, maksetaan pois
ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen
konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi,
nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P--n
kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin.
Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten
kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle
selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes.
Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet
tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta
tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun,
näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut
tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä.
Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään
koske, millä tolalla kuljen... Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro
minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua... Eihän tuossa mitään
kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja
eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä.
Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti...
Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle
sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen
piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat
keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja
hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä
sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin
vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman
liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän
värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin... Kenen
kanssa?... Sen Hurmasen Naiman kanssa... Löin kädelläni otsaani, aloin
kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen
Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan
kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle
kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut
asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi
minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää
kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä
vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana
silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan
luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka.
Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi.
Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi.
Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta
rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi
isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta.
Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta,
mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen
yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää
pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin
räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin.
Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin
vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi
omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla
kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun
luokseni.

Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja
kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja
ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle
mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi
ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.

-- Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan
ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte
kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa
kummipoikani turmion kuiluun.

-- Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan
muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja
jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.

-- Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei
ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa,
lapsensa ja tupansa.

Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa,
lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena
välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti
vaikuttanut minuun, kuin nyt.

-- Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa
huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet
Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki
tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen
kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin
suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille,
viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä,
kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen
lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari
päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta
syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi,
talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä
taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa
oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.

-- Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin
minä.

-- En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.

Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin
vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin
ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin
hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka
tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.

-- Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai
toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen
äänettöminä... henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa
painoa.

Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on
vain tyhjää varjoa sekin.

Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies
Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte
odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.

-- Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa
puoliystävällisellä äänellä.

Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat.
Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.

-- Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa
huvimatkan syntymäkanpunkiini.

Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen
mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat
molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut
kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin
liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli
tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja
ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut
häntä.

-- Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.

-- Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.

-- Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?

-- Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi.
Ihmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.

-- Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen
henkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.

Niissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.



Surman sijoilla


I.

-- Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.

-- On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.

-- Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?

-- Aivan sama... rikas Markku se on.

-- Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.

Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina
Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan
Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin
odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.

-- Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.

-- Kiitoksia... tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha
taloon ja onnea talon asukkaille.

-- Kiitos... emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.

Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas
Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet
esille, virkkoi hän:

-- Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.

-- Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään
kahdeksannesmanttaalin suuruisia.

-- Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu.
Onkohan velkaa tässäkin?

-- Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta
taloa koko kylässä.

-- Hm... ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin
ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei
haitannut, ei, päinvastoin... hm!

Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi
aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas
Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon,
vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki
pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta... ja hän rykäsi
kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.

-- Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.

-- Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.

-- No niin, vähäsen... ja lopun voi arvata.

-- Niin, ihan niin... ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta
lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli
liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti
jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.

-- Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin... ja Markun isäntä nauroi
uudestaan entistä leveämmin.

Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi
ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin,
virkahti Markun isäntä:

-- Eikö sovi istua? Hm... Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme
erää.

Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli
vesiharmaata leninkiään.

-- Miten vanha sinä olet?... kysyjän ääni tavoitteli olla
mahdollisimman ystävällinen.

-- Täytän kohta seitsemäntoista.

-- Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän
jo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän... Mutta sinä
olet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.

Pitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.

-- Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin
lauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä,
täysikasvuinen neito.

-- En minä arvaa, en... Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.

-- Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja...

Kamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi
Rantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:

-- Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin
Markku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän
Aina Maria... sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä
naimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen
kunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.

-- Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.

-- Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu
mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa,
silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa
tule sulle tarjolle tällaisia.

Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.

Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat
vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee
nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia
päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle,
joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se
sattuu olemaan nuori -- ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin
rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se
teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas.
Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja
hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki
paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus... että
jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö... tuo tyttö se toki on
viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja...

-- Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi
kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.

-- Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa
onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.

Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua
kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.

-- No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.

-- En minä oikein vielä... jos antaisitte olla toiseen kertaan... en
minä näin äkkiä.

Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä
suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa... ujostelee vaan, kun
on nuori ja lapsellinen.

Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin
lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli
Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja
vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi
pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä
luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin
Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla
oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin
ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan
olisi päässyt heidän vehkeittensä perille... että he kattelivat
toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla
monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri
ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli
kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei
oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin
luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri
ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä.
Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei
milloinkaan.

Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui
uneen.

Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:

-- Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä
olemme...

-- En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa
pois.

-- Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle
kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä... Muista Viljolan Ainaa, joka
rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa.
Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo
ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on
rakkaus... rakkaus... rakkaus... se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se
hukkui silakan suolaveteen.

-- Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko
sinne päinkään.

-- Lapsi, lapsi... ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa
muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä
huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin.
Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri
pellavamaa, hopeata ja silkkiä... olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja
kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö,
tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!

Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte
hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat
kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin
sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.

Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen,
kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä
menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi
suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.

Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen,
tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.

-- Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten
maailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin
hyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi...

-- Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä
vihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en
niistä kauvemmin huoli.

-- Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.

-- Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.

-- Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa
narrata. Kun on kihlat otettu, niin...

-- Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.

-- Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette
pappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität
äitiäsi.

Aina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun
isäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi,
johon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät
Porvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.

Seuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen
avioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja
kunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria...

Häät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy...
Markun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta
puuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti
häitä niin kovasti.


II.

Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan
peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko
tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.

Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria.
Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka
oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan
takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti
huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua,
kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi.
Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa
naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin
vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria
hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta,
että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.

Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina
Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan
työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja
hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen
määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.

Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi
oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi
puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja
purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja
soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui
kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki
sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja
hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.

Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa
Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja
Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti
tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti
kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että
menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.

-- Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin
kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo
nykertyä polvilleen.

-- Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana
ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on,
että voitat sen suosion.

-- Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että
tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen
vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.

-- Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole
varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla...
aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.

Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori
emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli
sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista,
että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden
tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta
ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen,
lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen
ihmisiä... Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei
edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina
sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai
kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut
ensimmäistä vaimoa ohjatessa.

Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta
sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut
suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus,
se toisin hetkin ihan kuohutti verta.

Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä
iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa
karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt
kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään,
virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:

-- Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (-- hän ei koskaan sinutellut miestään --)
eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin.
Sitä on työtä niin että ihan kätkee.

-- Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei
Liisa-vainaja milloinkaan...

Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen
Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla...

Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli
Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan
myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema
lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran
pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan
alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria
ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä... ja nyt
häntä puistutti.

Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja
loihti mieleensä Laurin kuvan... niskakiharat, kirkkaat silmät,
veitikkamaisen naurun...

Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet... rupesivat hyväilemään
väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian...


III.

Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena
tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä
pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut
muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan
miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta
saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia.
Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta
huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli
muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.

-- Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran
Reetalta.

-- Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin
istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja
sitä se osaa...

-- Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee
minuakin niin kamalasti.

-- Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen
Liisaan.

-- Ohoh, se ei voi olla totta.

-- Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin
aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki
pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja...

-- Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.

-- Paljo pienempi se oli... muutama jauhokoura liiemmäksi minulle,
enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa.
Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan
kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.

Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei
hän osanut muuta kuin ihmetellä.

Seuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita,
herneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma
muuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän
iloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta.
Häntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli
vapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin.
Se ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän
oli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan
kuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi
päivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!

-- Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi
Aina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet
päivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan
nisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä
ensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei
enää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan
virkistyy uudeksi ihmiseksi... ryypätään.

Ja Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle.
Kumpikin sitte lähti omalle asialleen... Tunnin kuluttua oli Markun
takakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat
emännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu
törrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja
hienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo
oli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista
nestettä.

-- Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin
samallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna
yhteen ja oteta kutoja?

-- Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta
minulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja
yksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki
langat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.

-- Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen,
juodaanhan?

-- Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.

-- Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria
lisää.

Ja kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin
kevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä
vapaudestaan.

-- Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi...

Aina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä
pudottaa kahvilautasen kädestään... sillä porstuassa kuului askeleet,
sellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut
kellään muulla kuin...

-- Kiesus sentään...

Ovi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle
Henrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:

-- Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko
kuormani.

Sitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun,
nisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen...

Viimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina
Mariaa.

Katse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.


IV.

Aina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui
vahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta
Kaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön.
Reetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se
oli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän
mielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen
luonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten
ateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan
ruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän
tapana ollut.

Kaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle... virkkoi harmillisesti ja
korvallistaan kynsien:

-- Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään
kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.

-- Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti... vaikka
menee huonommastikin.

-- Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa
vartoessa.

-- Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.

-- Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta
keräämään koko kylän akkoja Markulle.

Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä.
Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena
kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan
mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.

-- Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte
virtensä päätökseksi, kolmannella jo...

Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi
hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon
komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.

Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri,
äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.

Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria
hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa
aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut
muihin kuin omaan itseensä.

Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin.
Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät
umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta
silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän
Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja
silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina
Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään,
joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti
yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.

-- Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän
orjanne.

-- Jaa etkö sinä ole?... pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi;
niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään
raivoon.

-- En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin
lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te
petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään
nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille
elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte
kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin
hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan
Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä
henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta,
jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa
elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut... veitte minut
väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin
teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja
pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle.
Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi... kirottu Porvari-Jussi,
sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää
tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle
Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta
kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te
olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta
kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.

Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen
mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi
häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän
kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin...
yhä kovemmin.

-- Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan...

-- Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?... kaksi pientä, harmaata silmää
tuijotti Aina Mariaan... kaksi käärmeen silmää.

-- Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta... kyllä minä
olen nöyrä ja tottelevainen... en minä koskaan enää, en koskaan...
Kaarle Henrikki kulta...!


V.

Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen
tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä
ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta
tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli
Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja
työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi
määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä
tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen
jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi,
hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle:
karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan -- mutta samassa
näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria
rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.

Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös
ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän
sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla
kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän
terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi
koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan
lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan
Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun
ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo
säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin
auttamaan Reetaa.

Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian
parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle
tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi
tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi
äitiään... rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin
suostui... lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken
huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella
hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo
ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria
tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään
ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:

-- Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo... tämä on vaarallista
tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä...

-- Kai sitä täytyy mennä... ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti
Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä
muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja
yksityiskohdatkin.

Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi
ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati
laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte
kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä
toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin
Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan
tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa,
vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään
lapsensa kovat tuskat.

Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se
rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan
juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan
alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi
tulista hiiltä silminä.

Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat
kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.

-- Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen
kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka
hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt
me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä... minä ja Lauri. Leikkasitko
Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se
oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan
alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät
kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä.
Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau...

Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.

Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien
kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:

-- Tulit liian myöhään... Aina Maria on jo muuttanut majaa.

-- Hm, virkkoi Kaarle Henrikki... näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa
että hevonen tahtoi tukahtua.

Muuta enempää ei hän sanonut.

       *       *       *       *       *

Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan
ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan
emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt.
Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton
kuolema.

Komean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se
oli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden
puolen.

Pari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi
Markulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani
juhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.

Eihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo
ja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan
vuoden vanha.

-- ... Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle
Henrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä
mukavasti nojaan... jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm...

-- No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi... se on
tyttö kaikinpuolinen...

Hevonen samassa karkasi juoksuun... Porvari-Jussin sanat hukkuivat
kulkusten kilinään.



Taistelu ja voitto.


Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin
kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä
silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä
Kyllikin uusi armastelija ja...

Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien
kuningas Learia -- hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle...

-- No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani... no,
poikaseni...

-- Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka
irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta
kaunopuhujan.

-- Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen",
kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy,
poikani, syy, syy...

-- No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan
Kyllikin.

-- Hm... kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.

-- Älä naura tuolla tavalla... ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa,
armasta...

-- Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo... ja ystäväni, jota klassillisen
luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi
lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä
sydäntäsi... niskottele paholaista vastaan...

-- Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja
runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki...
Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai
Kossuth tai...

-- Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä
mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan.
Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja
niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka
on tuo Kyllikki, poikaseni?

-- Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö... lummekukka... tähtönen...
ruusu... luojan taideteos... enkeli...

-- Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?

-- No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.

-- Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat
häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta.
Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja
viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi
aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti
sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!

-- Luuletko että minä rahojen vuoksi...? Häpeä toki, sinä Shakespearen
ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä
rakasta Kyllikkiä todellisesti?

-- Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri
kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus,
nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu... mutta, tullaksemme
jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni,
tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?

-- Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin
siellä...

-- Ja hän oli siellä.

-- Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja,
niitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen
väreilyä, sitä kaulaa... oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule
kaunopuhujaa pian... pian...

-- Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle
sanaakaan...

-- Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.

-- No, voihan tuon ymmärtää... mutta, poikaseni, onko hän
pääkaupunkilainen?

-- Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien
rannoilta.

-- Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?

-- Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin
suonissa.

-- Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko...?

-- Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi
sairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte...

-- On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen.
Onnittelen sinua, poikani.

-- Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön... mutta kerran päivä nousee
idästä, kerran, vannon minä.

-- Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.

-- Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa
nauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.

-- Ja sinä kurttiseeraamaan heti.

-- Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että
olin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta
on näin talvellakin puhtosempaa.

-- Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin
rahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi
naiselle pienen valeen.

-- No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?
Olisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut
selittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes
oli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä
kynsiä Hamletia kirjoittaessaan... että hän varasteli Montaignelta
ajatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?

-- Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että
teit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi
Korkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.

-- Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma
talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.

-- Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti...
ei suostunutkaan ehdotukseesi.

-- Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari
kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri
Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin
telefoonipylväät... Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia
maistereita.

-- Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä... ei ole knalli
tyhjän jatkoa.

-- Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin
lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme,
mokomakin velkasaksa.

-- Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.

-- Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen
romukalu.

-- Ha-ha-haa...ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi
ähittelevästi... ja vei voiton sinulta.

-- Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta
kaunopuhuja, tee pian tai muuten...

-- Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.

-- Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti.
Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne,
kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman
teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan
sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään
montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia,
kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia,
joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin
sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä,
sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä,
neiti?

-- Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?

-- Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla... kaunopuheisuus miellytti
häntä.

-- No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?

-- En, minä nolostuin... en osannut virkkoa selvää sanaa.

-- Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?

-- Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen
taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.

-- No, entä sinä?

-- Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta
meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui
ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra
Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma
tällä kertaa...

-- Mutta sinä et mennyt.

-- En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.

-- Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri
Halliparran rinnalla.

-- Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan
päivät, kun olisin kaunopuhuja.

Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin,
raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi
Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla
viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei
ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua
puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin
laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja,
joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia.
Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin
eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia
maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa...

-- Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun
pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä
asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.

-- Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?

-- Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.

-- Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille
pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka
Huttunen, minä.

Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin
sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.

Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon
alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat
aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät
paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis
pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni,
"viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan,
kun minä pidin puheita unissanikin.

Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä
usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja
varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin.
Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti
minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian
todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän
häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti
maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät
viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut
ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.

Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin
ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?

-- Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on
pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.

Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä
uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen
paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla
olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä,
joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian
parterilla... kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me
kallistuimme lähemmäksi toisiamme... ja Kyllikin, ihanan armaan
Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja
lemmen enkelit...

-- Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit
aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet
vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.

Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran
seurassa, sanoin rohkeasti:

-- Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä
ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen
kuiviin... eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen --
maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. --

-- Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan,
huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.

-- En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin
ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja
pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet
kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita
laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki
nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle,
heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää
hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra
Halliparta, oletteko asuneet maalla?

-- Olenpa niinkin... te olette, herra Huttunen, itserakas ja...

-- Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.

-- Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja...

-- Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta,
oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma.
Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa?
Suulas akka ja viilipytty...

-- Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta
kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne
tulee, että me kaupunkilaiset... Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan
minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta
lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa
ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun
jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta
Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:

-- Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse
ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset.
Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.

Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi
sitten:

-- En minä voi päättää... en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte,
tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra
Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne
todeksi. En minä voi päättää... en ainakaan vielä.

Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin,
vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan
kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin
se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti
iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani
Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:

-- Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan
paljo.

-- Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne
nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein
tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita,
uusia ihania kohinoita...

Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.

Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena
ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin
kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen
maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin
tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen
maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti
hopean pehmeällä äänellään nauramaan. -- Oi kuinka hyvältä tuo nauru
soi minun korvissani -- ja maisteri Halliparta oli tukehtua
suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja
kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin
poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut
sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän
taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut
naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin
tarkoittanut saada ajetuksi.

-- Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten
uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä
ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on?
Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?

-- Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi
Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa... numeroita ei voi
lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.

Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua
uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt
minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.

Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi
arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä
onnesta -- kihlasormus oli sormessani.

Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:

-- Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö... voitto on minun.

-- Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?

-- Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka
koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti
sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei!
Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä...
pyyhi partaasi, oppinut maisteri.

-- Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.

-- En muista kuin osia... olimme vanhalla hautausmaalla... istuimme
puusohvalla... ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen
edessään.

-- Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.

-- No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei
maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja
rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas
Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen
silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot
ajatukset ja tunteet syttyivät...

-- Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?

-- Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas
maailmassa... ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut
puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.

-- Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on,
klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia
olisi sinun käynyt...

-- Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja
minulle... hih-hei, hih-hei!

Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.

-- Kyllä tulen, poikani.

-- Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja
silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut,
hyvästi kaikki.

Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni
lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.

Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni.
Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.

Ei ollut missään hänen vertaistaan.



Maailmankiertäjä.


Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme,
joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan.
Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet
erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta
muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita
ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin
mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin
huomaamattamme.

Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota
olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi
surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä
lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden
vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat
kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin
löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi
ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen
luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan
vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä.
Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia
yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli
ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa
tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa,
tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on
elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä
tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani,
vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä
kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan
oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan
häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa
mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan
hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen
ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen
huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento
esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan
toisellaisilta...

-- Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee
myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla... sitä punoutuu joku
lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin
onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on
jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta
on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä
yhteiskunnan ajopeleissä.

-- Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.

Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:

-- Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku
Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä,
muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku
kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras
kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti
silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne
poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen
tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin
ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset
silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän,
jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin...

Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa
kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse
että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja
minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo
iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja.
Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen,
sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta
ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili
äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin
häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä,
puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä
pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me
komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita,
konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme
kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset,
meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin.
Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja
hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki
oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin
kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan
miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan
lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia,
kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata
mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.

Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla,
kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni
kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja
astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin
puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin
haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin
synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä
otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt
vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla
äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni
välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin
nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan,
vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä
aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä.
Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka
lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen
puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin
kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa
tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto
murheen murtamana. -- Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä
iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se
menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä,
Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. -- En
pelkää, vastasin minä. -- Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee
kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi,
sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi... Aura
siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi
hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan,
kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä
ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää.
Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt
sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja
hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun
muistan korvissani nytkin -- sellainen hän oli...

Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin
hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään
ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa,
äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni
vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla
ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin
entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin
synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen.
Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan
silmäin nähden -- joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme,
miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun
luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia,
lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti
saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja
lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt,
mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin
kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut
tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä
taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri
päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin
tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi
äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon
huudahduksen ja meni tainnoksiin.

Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka
kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka
melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin
kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään
erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka
ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee
kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti
toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen
itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi
mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että
piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä
välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni
ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja
väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu
lääninvankilaan...

Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana... kuulemani
sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa
päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen
katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut
olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki
todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä
mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää
meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.

Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen
verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja
että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän
jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti
viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha
emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.

Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän
valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen
kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista,
inhoa...

-- Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman
miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien
liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa,
vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran
asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin
suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä
hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman
kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä
ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat
määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että
hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja
että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla.
Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä
rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain
hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi
tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini
hengen; hän, hento olento, murtui.

Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut
kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt,
joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea
nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle
maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari
vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni.
Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä
muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden
häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti
kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen
kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman
kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään;
minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa
minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain
umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä,
kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä
alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden
viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä
vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen
itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin
niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi
jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni
vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen
olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen
välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan,
että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.

-- Entä Aura siskosi? kysyin minä.

-- Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana
pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen
soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni
puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja
huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin
sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan
hyvästit koko maailmalle.

-- Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? --
Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin
miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen
vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.

-- Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista... paitsi
ehkä yksi ainoa...

-- Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.

Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:

-- Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin
kaunokirjallisuuden alalla.

-- Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.

-- Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti.
Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt
päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen
sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli
halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä
julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut
uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia
kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni
kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo
kauniita rakennuksia... antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla
vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli
puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli,
luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun
tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin
haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt.
Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä
onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle.
Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja
tiheämmin. Inkeri -- se oli tytön nimi -- ujosteli alussa kovin, mutta
vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa,
saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo
luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja
lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.

Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin,
metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta,
en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan...

Jotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa
muistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen
etten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme
hellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä
silmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea
jälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon.
Silloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää
kadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se
on tällainen.

Tuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin
neljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme
hänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.

Paperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli
suuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset
helmet, kädessä sukankutimet...

-- Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla
ne himmenevät kaikki muut.

Hän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä
vähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin
saada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi
kysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.

Oli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat
paperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja
säilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se
silmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi
ja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä... oli
hupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on
niin koleata, sisällötöntä.

Myönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.

       *       *       *       *       *

Hiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli
jo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän
piammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet
illan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu
puhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.

-- Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.

-- No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani
tervehtimässä.

-- Entä sitte?

-- En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota
en ole kokenut.

-- Eiköhän tuota löytyne.

Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa
hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi
hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.

Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle.
Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän
myöskin tahtoo tavata Inkin...

-- Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi... tehtaan
öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni... tunnen itseni
väsyneeksi ja raukeaksi... voin ottaa asuntoni torpassa... Inki on
onnellisissa naimisissa... ei siinä mitään vaaraa ole... kiitos
kaikesta... voi hyvin... olisi hauska jos vielä tavattaisi...

Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä,
puoli vartaloa ulkona.

Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti
minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.

En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.



Heikkas-ukon romaani.


Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman
tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja
leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt
milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli
tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa
herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata
joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi
hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa,
josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua
huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen
tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet
kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin
saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä
olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian
sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla,
joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja
joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen,
milloinkaan väsynyt.

Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä -- Heikkanen
ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä
jutelmassa häntä siksi nimitän -- etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä
juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain
suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa
tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän
savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko
kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä,
ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi.
Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa
kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen
vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.

Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä
asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen
omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi
ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa
mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat
pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua,
sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle
mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen
omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen
pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti
hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille
sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin
elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa
syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi
hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä
yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.

Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa
piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin.
Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista,
joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi,
johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä.
Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja
kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin
everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut
vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa
pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten
olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian
perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte
toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa
pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä,
lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan
itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului
itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni
Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät
kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi.
Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta.
Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen
puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella
puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä
välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli
joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut
tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas
elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin
tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka
paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen
ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli
tapahtunut.

Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä
eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs
omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka
kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan
haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat
olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet
sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät
loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa
näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki,
arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset
huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti
vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan
kytkettynä.

Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen
omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen
maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa
eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina,
kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti
puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman
osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen
kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden
pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa
lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen
kotonaan.

Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.

Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa,
erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi
uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan
uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin
noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen
elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista
vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni
sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran
innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni
ja odottamattani -- -- --

Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää
kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon
lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin
kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen
takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset.
Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä
soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa.
Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia
etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan
astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan
portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus.
Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis,
viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko
olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.

-- Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.

-- En minä vielä kauan... ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.

-- Pian tässä keritään vesille... madot ovat jo eiliseltä reilassa.

Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin,
arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla.
Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget
veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me
tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko
oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen
nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on
tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla
matoon ja viskaten sen jälleen veteen.

Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat
madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt
kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.

-- Soudamme kotiin, vastasin minä... onhan tuota saalista jo tuossa.

-- No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä.
Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten
valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä
hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut
liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja
komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas
vuosikymmen oli jo kulumassa.

Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:

-- On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine
päivänpaisteineen, tuulineen.

-- Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti...
erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia
koukerolta.

-- Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini
kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita
täynnä.

Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte
kertomaan:

-- Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa,
suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan
pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat
tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä
varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli
pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja
ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä
kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä
etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi.
Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut
sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan
kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties
mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden
renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli
aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan
ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden
kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle.
Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku
tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen
päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko
kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani,
kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja
värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka
saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa
suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen
iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten
suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä
minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin
hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain
vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja
onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut
mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä
salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman
varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan
hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen
koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen
sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja
lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat
minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka
henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että
sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita
hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen
ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin
kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin
kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan
syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi,
sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli
mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en
voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani
Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois?
Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani
vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi
päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan
lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys
oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi... Kyllä minun on hyvä
ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että...
Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi... Mikä olisi
parasta? kysyi Juliaana neiti... Että eroisin, vastasin minä, voimatta
tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän
punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta
sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale
toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti
minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien
muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti
pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään
ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan
isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut
kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani,
kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan
puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja
niin kovasti... Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan
kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin
onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois
sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo
parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei
ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi
kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme
ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista.
Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan
isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin
rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa
lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja
järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta,
kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli
oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa
ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut,
lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui
muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti
ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi
hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.

Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen,
mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään,
mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja
rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta
rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä
mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen
liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat
sanat: ... täytyy erota, Harri... velvollinen tottelemaan isääni...
jääköön muistoksi sinulle... askeleesi siunatkoon... hyvästi.

Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen
kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi
eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi
mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin
viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden
kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt
Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen
yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta,
tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös
notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä
iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että
lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit
selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun
eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka
pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin
ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin
ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on
elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen
sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne
ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.

-- Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.

-- Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli
heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille
seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin
mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt
levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan
voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden
tuoksua.

-- Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos
juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset
puhuvat siitä yhteen tapaan.

-- Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli
kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston
tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.

-- Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka
vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko...

-- Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt
hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran
joutuu epätoivoon... niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen
tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on
kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä
odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi
kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele
ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on
tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun
puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden
elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän
odottaa minua luokseen.

Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan
sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi
tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.

-- Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan
unhottanut airojen liikuttamisen...

Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa
ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme
lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.

Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää
elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään,
jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.

Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotipoluilta IV - Pieniä kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.