Title: Kirjoja ja kirjailijoita II
Author: Koskenniemi, Veikko Antero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirjoja ja kirjailijoita II" ***


KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA II

Kirj.

V. A. Koskenniemi



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

I

Aleksis Kiven kirjeet.
Kaarlo Kramsu, vapaan Suomen runoilija.
E. Aspelin-Haapkylä kirjallisuusarvostelijana.
"Papin tytär".
J. Siljo.
F.E. Sillanpään esikoisteos.
"Kansallista itsetutkistelua".
Gustav Philip Creutz.
Topelius lyyrikkona.
Arvostelusta ja arvostelun arvostelusta.

II

Eräs kirja kansanvallasta.
Leo Tolstoi ja Venäjän vallankumous.
Georg Brandesin teoksia I & II.
Tshekkiläiset maailmansodassa.
Romain Rolland ja hänen "Jean Christophensa".
Emile Verhaeren ja hänen viimeinen runokokoelmansa.
Tutkimus Gustaf Frödingistä.
Shakespearen ja Cervantesin päivänä.

III

Goethe ja Luther
Goethen äiti
Eräs Goethen ystävätär
Goethe sotakirjailijana
Goethe ja Napoleon


Tähän kokoelmaan, samoinkuin sen edeltäjäänkin, kerätyt kirjoitelmat
ovat alkuaan laaditut sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä
julkaistut.

Helsingissä, helmikuussa 1918.

_V.A.K._



I



ALEKSIS KIVEN KIRJEET.


Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven
kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä
huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin
omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.

Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan
kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja
monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle.
Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme
Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että
jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua
olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä
varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme
hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja
muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa
kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis
ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista
runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on
vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun
uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin
lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin
näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin,
runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä
lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen
muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä
kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.

Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole
yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta,
alakuloinen -- mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen,
jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On
muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen
jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka
on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen
aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran
värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille
otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että
kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä.
Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen
pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon,
että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin
muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen
elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme
sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.

Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä
apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä
samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla
kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla
kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä
runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät
hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti
arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle
ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun
välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä
sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka
antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun.
Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi
onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut.
Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen
runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin
päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven
Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä.
Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven
tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa,
kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin
epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista,
että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin
mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä
yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu
meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin
Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta
on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan
raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.

Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin
tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa
kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta
kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea
maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja
kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään --".
Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee
huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria,
tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla
on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan
komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta
vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan
hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä
hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota
Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se
on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan
vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se
on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan
lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään
voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että
tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja
terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.

Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen
elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä
hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen
kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs
24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een
ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa -- puhumattakaan
siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia
psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa
kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän
kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista.
Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä
molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa
todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen
optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen
nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu
Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki
valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja
vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta
unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä
sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän
saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä
tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen
aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien
"pessimismiä" -- kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa
äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän
kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään,
tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka
on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta,
jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään,
todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute
usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä
kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai
Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle,
jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa
epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton
tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan
mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.

Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman
harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä
idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran
pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi
rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä
turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän
suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä.
Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä
koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia
virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat
tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut
tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan
saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla
hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset
avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen
ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen
työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla
ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän
kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni
vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva
taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa,
täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun,
jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia
halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän
johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä,
että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen
pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet
matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!

Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan
laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n
kaunopuheiseen tapaan: "_Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le
génie_" (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa
suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee
tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka
ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä
yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä -- jonkalaisia
taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu --, hänen suhteensa
vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta
(kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut
avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä
ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella
Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja
vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa
puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.

Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan
sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä
käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä
liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin
lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että
ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen
mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa
näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen,
mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen
oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy
kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille
ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta
kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain
tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on
ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta
kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on
ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua
kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja
elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin
mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä
liikkuneet.

Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin
rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä
ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja
historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista
ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja
lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät
myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta
kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun
alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä
ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain
taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti
jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly
hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään
ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon
suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli
jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen
ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin
epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme
ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella
-- sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän --, että Kiven suuruus
olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin
sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista
suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä
ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka
on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman
sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on
Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut
nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen
mahtiin ja merkitykseen.

Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen
suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket,
niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan
arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon
kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen
kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä,
mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta
kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä
runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin
mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen
työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa
kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton -- meillä ei ole mitään
mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että
hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman
perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan
kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet,
emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen
minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme,
että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa
selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa
kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan
ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme
kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden
työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis
Kivi?

Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea --
koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.



KAARLO KRAMSU, VAPAAN SUOMEN RUNOILIJA.


On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon
läheltä.

Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut
uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova
työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä
milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina
kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan
läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka
vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka
harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?

Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella
on näinä päivinä meillä lausuttu --, ja nykyhetkihän on tuonut
sen kaikkien huulille -- on sille varmaan monen mielessä antanut
syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja
unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta,
puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen
kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin
yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana
-- sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään.
Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden
1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut
vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi
ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat,
pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja
henkensä.

Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen
kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja
tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko
sielunsa paatosta kuin _Kaarlo Kramsu_. Hänelle yksin oli vapaus
_intohimo_. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja
yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän
tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on
mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta
vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri
kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen
yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus
on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on
kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun
arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa
suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman
kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen _talonpojan_ vapauden
ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin
Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän
kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa
enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun
talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa
pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä
heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan
hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään
Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja
he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka
osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme
lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa --
epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei
sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen
tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin
ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien
joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän
runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen
säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi
ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle
uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä.
Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa
joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä
"ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa,
pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu,
soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana,
uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.

Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat
viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden,
entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen
mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija
jos kukaan.

Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa,
suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan
valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz,
Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä
ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta
Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä
leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama
kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo!
Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein
pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita.
Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto
tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että
jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen
hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa
vastaan.

Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein
luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon
ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita -- jo ennen
sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa -- helähtää
Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin
ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja
ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin
"porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu
oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa
ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa
suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea
tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee
Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa
kuuluu.

Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen
harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet,
ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän
puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin,
tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama
mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä,
melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja
Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin
kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata
Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee
hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on
nostettu, ja lisää:

    Patsaasehen piirrettihin
    nimi vieraskielinen.

Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan
ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä
optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa
suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään
syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä
runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" -- kirjallisuutemme synkin
lyyrillinen itsetunnustus -- on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut
saada juuria.

Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus
saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi
huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen
jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet
ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.

    Ma nousin, lähdin kulkemaan
    ja hyvin tunsin oman maan:
    se nousnehelle nurmen alta
    viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa _kansaansa_. Hänen
isänmaassaan asuu ventovieras kansa.

    Se lauloi kielin vierahin:
    "On Suomi maista ihanin."

Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä
vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa
viimeisestä taistelusta.

    Se kertoi, kuink' eest' isänmaan
    se tyynnä kulki kuolemaan,
    ja kuinka vielä kuoltuansa
    jäi kaikumahan kunniansa.

Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon
tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän
palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa,
että hänen kansansa "kuoli kunnialla".

Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo -- samoinkuin useat
muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan
painavat runot -- kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin
luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein
ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine,
mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee
tulevaisuuttansa luodessaan.

Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden
kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin
koskaan.

Keväällä 1917.



E. ASPELIN-HAAPKYLÄ KIRJALLISUUSARVOSTELIJANA.


Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen
seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu,
seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä
moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime
vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse
tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä
ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta -- ja me huomaamme, että
meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää
meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin,
Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.

Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä
kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen
perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus-
ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin
selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa
ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen,
elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes
elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään
yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien
vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli
vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana
Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä
vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin
välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka
meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän
oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin
ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut
rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei
häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt
arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa
C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja
joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä
(lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään.
Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein
uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden
alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen
antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät
anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa
oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla
suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin
lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli
omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan
yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja
heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.

Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli
epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa,
mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen
halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona
joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina
huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa.
Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun
verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia
kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt
tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen
välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja
tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen
käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt
historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi
tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin
teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin
Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija
esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä
pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja
hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa
referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.

Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti
kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi
huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja
Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin
pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu,
kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin
kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien
psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä
ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien
kirjojen tunnemaailmaan -- hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta
laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä
myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun --, mutta hänen miehinen
luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa
teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän
yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi
kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa
pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä
mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka
asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken -- esim. meidän
jälki-nietzscheläisillemme -- samoinkuin niille, joiden estetiikan
avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen,
iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen
modernienkin asevarastosta.

Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta
hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja
myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta
runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita
moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan
esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta
syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista
elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai
tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin,
joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän
kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta,
mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista
ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten
mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää
nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta
vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia
siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka
luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti
vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa
vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon
puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän
kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne
periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide,
siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten
v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa -- ja sehän
on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia -- oli suomalainen esteetikko
ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.

Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan
koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika
ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja
optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin
harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen
luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin,
joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että
hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin
Kiellandin nuorinta novellettia:

    Det med min smak står mycket slätt,
    ty jag vill högre prisa
    än Kiellans yngsta novellet
    en gammal Geijersk visa.

Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle
persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle
yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan
ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja
tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien
säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä
hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä
antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä
tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen
tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista
henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen
myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat,
ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan
säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia
hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti
Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa
senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys
hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen
omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä
aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.

Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen
kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin
aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa
asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja
takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin
m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin
saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin
tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan
ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan
rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti
kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut
ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä
vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia
kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon
syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön.
Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut
pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja
hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän
suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta
huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen
arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla:
"se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään
kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät
kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki
on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden
kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre
suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.

Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin
arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa
laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen
luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset
elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä
kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen
asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin
siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita
eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.

Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus.
Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle
tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja
moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen
palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä
oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen:
hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon
sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu
ritarillisilla aseilla.



"PAPIN TYTÄR".


Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena
-- ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua
uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen
omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka
tapauksessa virheettömimmälle novellille.

Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären"
ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä
kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle -- sellaisessa nuoressa
kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä
enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa
tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee
sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti
eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. _Kirjat_
vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen
vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin
ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee,
ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen
lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta
vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme
kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja
nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu
tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä
"Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä
novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka
arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa
voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi
korotetulta päivän-saavutukselta.

"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin
aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi
riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja
hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti
ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi
kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa,
uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu
maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman
pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen
"täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan
sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin
kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista
runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina.
Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen
kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa,
mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan
aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt
ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta
kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää,
että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan
kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran
tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman
osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa
tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään.
Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija
menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella
80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin
"Rahaa"-novellin.

Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta
elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja
ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan
perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon
oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä
vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori
tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta
saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla
onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka
"yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei
ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri -- poikkeuksellinen on
vain Ellin oma luonne -- ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen
naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan
on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli
enää itse ole itselleen uskollinen.

Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren
välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi.
Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa
on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle.
Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole
vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen
lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään
muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää
neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta
jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä,
jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.

"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä
klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin
pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka
ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma
on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua
oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka
paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka
ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.

Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista
ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia.
Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä
erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman,
"Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin
verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen
valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä
Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja
maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä
kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella
tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on
kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja
hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän
hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi
on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä
Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja
onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään
vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne
huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista
mannaa: "-- Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne
povea ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin...
rohkeihin otteluihin... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista...
j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin
koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa
vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus
löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa,
kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään
yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.

"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin
kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein
nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa
romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy
eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu
samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää
meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan
ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija
niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet
ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei
kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys,
joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se
koskettaa.

Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja
kiitollisia.



J. SILJO.


Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja"
ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.

Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee
nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään
vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen
lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea
vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään
liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan
pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä
lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle
vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja
säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa
käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja
painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma
ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa
seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä,
sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman
tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen
innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja
kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on
viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei
ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.

Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön
tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella
kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden
mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää
sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin
"Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta
kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat
ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen
ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän.
Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi
olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset
ja uhmat.

Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi,
että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha.
Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä,
niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja
uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä
niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta"
pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi
runossa suorittaa hän vaalinsa:

    Polta rantaan varmat laivat,
    unhoon peitä mennehet
    säästä paluun häpeet, vaivat,
    heikot askelet!

On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä
runoilijassa, spartalaista ja samalla -- kristillistä. Ei ole helppo
sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus
ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen,
että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle
ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä.
Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan
tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa
ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan
jälkimäisestä muutamia säkeitä:

    Herra, vielä armon anon,
    Herra, vielä voimas suo:
    tuta tahdon elon janon,
    tahdon rientää elon luo,

    jaloin paljain käydä halaan,
    tieni hurmein kostuttaa,
    jotta joka askel-alaan
    verenkukka versoaa;

    suudelmin maan tahdon peittää,
    ihmiselon polkeman,
    tielle sydämeni heittää,
    tomuun eteen kulkijan;

    maassa matain, sovitusta
    pyytää pyhän elämän,
    rukoella siunausta
    tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen
ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon",
hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen
luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja
"välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen
yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään
"kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei
ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo
paisuvine loppu-akkordeineen:

    ELÄMÄN KEMUT.

    En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä!
    Näin sameaksi viinis, en tippaakaan
    ma maistanut siitä.
    En kiitä, en myöskään soimaamaan
    pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.
    Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

    En viiniäis juonut, ja karkelo muu
    oli ahdasta mulle:
    sun viinittäs sieluni humaltuu,
    sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle,
    ei harmaa päivä, ei päätös muu.
    Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu:
    ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe
    vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka
runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta
hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa.
Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä -- niin
m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan"
--, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta
kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää
ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen
"Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä
viimeisen:

    Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot
    toivo toisen jälkeen herää elämään,
    sydän päivään avaa sadat sala-kennot,
    pyytäin suven mettä, pyhintään;

    luottain elon isään, joka aina pitää
    murheen vähimmästä matajasta maan,
    jonka käden alla kaunihisti itää
    jyvä pienin esiin piilostaan;

    jonka kutsu johtaa elon vapahdusta
    mullan raskaan alta, uumenista yön,
    jonka joka katse hehkuu lupausta
    hedelmistä nuoren luomistyön.

Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto
ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen
tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin
Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen
"Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon,
nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason.
Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa
rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän
koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus
ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä
mailleen:

    Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi --?
    En muuta ma muistaa saata:
    minä aaltoja, tuulia paimensin,
    minä kuuntelin metsää, maata.

En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä
kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen
riviin -- "minä aaltoja, tuulia paimensin" --, näen ikäänkuin itse
meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien
kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja
kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on
niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.

Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka
sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty,
josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon
taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian
askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön
huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä
useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja
ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan --
leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja
epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon
runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että
"_voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin_"
puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä,
tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon
runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus --
harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin
hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen
taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa
kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa
lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä
helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä
minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen
aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo
Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka
muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin
Shakespeare-kääntäjän haudalle.

En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut
kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen
runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla
paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet
korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut
ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle,
totiselle ja ankaralle runolaadulle:

    Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan,
    sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.



F.E. SILLANPÄÄN ESIKOISTEOS.


F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi
tyyppikin -- ansioineen, rajoituksineen.

Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi
mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa
ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia
ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä
ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa
sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja
pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous
ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät
keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä
sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä
on hiukan vaarallinen tapa kutsua -- pienillä kaunopuheisilla eleillä
-- siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja
lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista
halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa
tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.

Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua
esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole
tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa"
muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja
tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus.
Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja
vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit
ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa
ja sankarittarensa -- Elias, Lyyli, Olga -- elävät kaiken aikaa
joutilaassa _dolce far niente_-tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa,
mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä
tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä
tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa
uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin
laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi
jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat
osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää,
varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka
kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen
parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten
kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten
varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla
-- kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä
havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista
on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja
esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia
luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa
piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin
esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on
tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy
yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla,
joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta
mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu.
Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen,
rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan
ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä
kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt.
Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin
hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon.
Vahvin on tunnelma kirjan alussa -- ensimäiset sivut ovat tässä
suhteessa aivan verrattomat --, loppupuolella tai oikeammin jo
keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja
raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn
ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.

Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se,
luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on
kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä
kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä
itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä,
milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin:
"Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai:
"Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi
pienen leikkauksen." Tai: "Meillä... on kuitenkin vielä viimeinen
tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta
ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan -- kohtaus on kirjan
ratkaisevin tapaus --, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen,
ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse",
mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi
aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on
"kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.

Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan.
Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat
epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin,
joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja
kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat
nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla
leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin
onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia
käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan
läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla
lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka
ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain
aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on
yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei
esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava
palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys
ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän
vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican
vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi
on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän
innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee
muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar -- i
blåa vågornas hamn.)

Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa
vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme
kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa.
Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä
suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat
omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei
jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina,
tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin
Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen
rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä
kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan,
renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt
Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva
sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään
ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä
on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin
dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat
näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä
niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten
alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen
rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei
mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".

"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on
arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa
ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka
melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän
luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen
erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on
kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa
aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä
ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen.
Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen
lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa
verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin
hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä
kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun
pojat kulkevat yöjalkaan?

Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee,
ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.



"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".


Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi
voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä
päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun
kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen
luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän
tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen
kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.

Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä
kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden,
keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä
väitän", "minä uskon"!

"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta
kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka
ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan
kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti
sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme
osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät
panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia
elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa
tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja
"Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter
Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin
kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.

Seuraavassa vain muutama reunahuomautus Volter Kilven kirjaan.

Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus
Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran
uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei
Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että
täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on
oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston
tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan.
Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että
psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten
taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha".
Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta
kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k.
eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja
suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä
suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen,
niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole
enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta
kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä
vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen,
sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja
heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on
jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä
meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi
nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten
taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja
ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin
henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä
kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen
historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin
sivistyksellemme -- joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten
ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen
-- niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen
sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin
on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto
ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään
irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti
uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen
sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa
menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän
henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen
ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".

Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen
kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli
tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja
ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren"
välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin
katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan
(mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään
polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja
tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä
Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian
puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten
ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen
aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän
polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että
suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se
ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa
suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan
lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta,
varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.

Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa
kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni
jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä,
että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena
runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen
säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme
ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla.
Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista
sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten
runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän
kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta.
Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se
joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen,
joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden
rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri
osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme
on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä
ulkomaalainen kieli hyvänsä.

Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on
mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus.
Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet
ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen
muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin
ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin
retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa
suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä
on vuohia enemmän kuin lampaita -- jos jälkimäisten, ankarasti ottaen,
lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on
vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään
paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä
omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy
tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai
toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin
paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat
valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle
alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu
tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään
näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään
hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka
varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut -- aiheettomasti --
vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että
tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.

Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut,
puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan
painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja
johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti
lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen
komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan
ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään
puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen
kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei
tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden
takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen
sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa,
ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme
kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.

"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja.
Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa
että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista
Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen
seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä
huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa
hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin
hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta
ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä
omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen
hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin
itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä
suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.



GUSTAV PHILIP CREUTZ.


Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér
kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu
myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle
Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa
lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin
runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi
Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin
runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta"
ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo
paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut
maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä
huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan",
ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena.
Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on
eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle
rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert
Bonnier. Stockholm, 1917.]

Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen
"yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät
Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain
ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa,
mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin
monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin
runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä
vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar
tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta
silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin
arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua
sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse,
löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan
eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin
luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa
nykyaikaiseen lukijaan.

Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä
suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen
suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten
yhteydessä runoilijan elämäkerran.

Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain
hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot
tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa
Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli
syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa,
tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään
suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään
Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa
taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me
suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka
ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen
myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä
voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz
piti itseään ruotsalaisena.

1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin
tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa
vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon
(ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin
kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva
Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien
hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja
siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa
painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.

Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin
mielikuvamaailmasta -- ja rococo'n estetiikasta --, on luettava
hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on
arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja
hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka
lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla
papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla
ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me
aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja
käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja
lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään
kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu
vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat
väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään
yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin
"Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus
herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja
onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa.
Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa
kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen,
varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista.
Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo
ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat,
joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen
luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin
Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa
lainannut.

Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763
nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta
myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi
diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä,
tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka,
joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville
ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen
käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen
elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen
hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen
rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat
häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei
jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla
oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin
tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä
olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä
isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi
tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin
kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista
melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta,
mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka
Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin
aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz
kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa
myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen
tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen
hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse
valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle
samanlaatuisia tehtäviä.

Mutta diplomaattisen toimintansa ohella -- joka ei ollut niinkään
vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi
kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta
asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista --
ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa
ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien
sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa
ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja
Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis-
ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja
taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt
Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen
hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli
tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja
isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren
herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon,
antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa
hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta
ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina
juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa
viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia
alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren
kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei
Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti
riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin
lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt
velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana
elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö
hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan
Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?

Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa
toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi
ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa
ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei
nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin
ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni
huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n
kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään
Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja
-kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli
"pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän,
että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on
vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen
mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi
katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen
ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet
merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.

Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet
kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz
hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa
omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä
lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä
suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin,
häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta
oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä
ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä
tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut -- painovapauteen.

Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille
kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa
lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki
hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa,
vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti
hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin
leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin,
ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa
suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta
suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli
epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen
luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan
enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän
jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei
hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä
voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on
ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin
tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei
hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti
oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä
hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli
eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan.
Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja
heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä
mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti,
kun hän kehoitti kumartamaan _niin_ syvään, ettei "ylhäinen houkka"
huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa
vakaumuksesta.

C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla
on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli
suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen
elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet
tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898)
julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni
sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin
kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena
ruotsalaisiin verraten -- lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja
köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli -- pitää paikkansa
Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään
kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä
syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.

Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut
Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen
valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista
kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on
mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa
nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata
runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn
ilmapiiriin.



TOPELIUS LYYRIKKONA.


Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin
Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina.
Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä
lapsien liittolaisen ja uskotun -- suuren "sedän", jonka kaltaista
ei todennäköisesti koskaan enää tule --, hänen historialliset
seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia
ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua
myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana
ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan
ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin
lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen,
jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti
hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen
merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea
vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä
hänellä saturunoilijana kieltämättä on.

Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta
lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius,
vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla
Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin
älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa
on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen
molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni
aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi
Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin.
Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta,
niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti
havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen.
Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius
samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan
tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden
historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset.
Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen
taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka
oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista.
Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas
mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen
rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain
runoilijain rinnoissa.

Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien,
lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen
sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa
säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa
väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä
"ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa
ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin
ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman
suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä
Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy
poljennon hilpeään helinään:

    Jag gungar på högsta grenen
    af Harjulas högsta ås;
    vidt skina de blåa vatten
    så långt de af ögat nås!
    Af Längelmänvesis fjärdar
    der skimrar ett silfverband,
    och Roines älskliga vågor
    i fjärran kyssa dess strand.

Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen
suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen
seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.

Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava,
vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää
voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru
löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska
leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin
syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä
ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin
ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna
Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen
lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista
erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma
alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään
toisen laulurunous voisi korvata.

Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät
varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande
studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) --
kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana
toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen
runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee
aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta.
Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija
arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni
tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on
samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen
tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen
ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon
"Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta".
Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman
ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet
(joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään
ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa
viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:

    Hans röst man hörde på afstånd ren,
    hans gyllne lyra i solen sken,
    hans piska small, och i raskt galopp
    han körde till gården opp.

Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka
kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se
ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla
erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on
yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa
kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja
persoonallisuudessa.

Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja
Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä
taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin
niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa
toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan
"Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin.
Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja
Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:

    "Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."

Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties
kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä
jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään
tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee
"este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta.
Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä
edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta.
Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä
titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin
ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat
surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat
uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa,
koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen
kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin
kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen
runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään
muussa runossa. --

"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan
isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi
ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna,
jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista
juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja
keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri
koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden
näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja
todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää
viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen
sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain
persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään,
runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka
sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota
viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen
yksinkertaisesta perustunnelmasta.

Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa,
että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia
seuralaisia Suomenmaassa.

Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.



ARVOSTELUSTA JA ARVOSTELUN ARVOSTELUSTA.


"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen
voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus
arvosteluoloihimme" on _Volter Kilpi_ tuonut päiväjärjestykseen
kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan
varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja
kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan
lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa.
Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen
arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta,
kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti
vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun
syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden
oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin
Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän
kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset
karakteristiikkansa arvostelijoista -- ainakin toiset niistä -- ovat
kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja
todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin
alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni
aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima
hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt
hukkaan.

Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin"
enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan
erilleen Kilven mielipiteistä -- tarkoitukseni olisi esittää vain
eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu
esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että
arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan"
kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että
kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina,
edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja"
että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja
oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin
kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja
kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin
kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain
kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt
maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne
ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa
siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa
jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat
yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.

Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän
ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja
syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja
liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla
itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan
poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse
siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot
kuin _Lessing_ ja _Herder_ saaneet aikaan Saksan klassillisen
kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella
toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa
itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään
aikaan: sellaisen arvostelijan kuin _Georg Brandesin_ elämänpaatos on
nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten
kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän
oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella
ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja
uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa
suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla
lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa
kutsutut kirjailijoiksi. _Sainte-Beuve'in_, Ranskan romantiikan
loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat
kuuluvansa runouden valittuihin, _Taine'in_ ja brandesianismin
vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset,
yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän
aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän
sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko
henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet
vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa
historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja
elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä
rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi.
Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen
päässä._Boileau'n_ kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on
jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa
kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät
alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta
herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä,
joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot
eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian
ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä,
mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan
Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä _Fredrik
Cygnaeus_, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin
että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.

Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on
olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole
uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen
kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja
pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta
ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri
käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide-
ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata
tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni
osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa
tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja
yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin _jossain mielessä_ ovat
taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään
platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on
luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky
ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. _Oscar
Wilde_ on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän
aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen
vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen
aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli
meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija _Oscar
Levertin_. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden
vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus
hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten
tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin
ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta
suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi
hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan
tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana,
ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman
yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä
määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään
tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut
ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja
dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. -- Toista miehekkäämpää
ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska
Dagbladetin" arvostelijana _Fredrik Böök_, Ruotsin tällä hetkellä
ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole
kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista
kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden
eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen
kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan,
missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma
vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri
ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin
Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri
_C. D. af Wirsén_, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka
hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin.
Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä
siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein
sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä.
Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti
miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus
oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan
kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän
asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina
henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli,
joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa
tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna
väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. -- Yleensä
on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on
kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun
alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja
opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden
kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen
kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava _Jules Lemaître_, Renan'in
oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut
ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi
niiden vaikutusta, ja _Emile Faguet_, joka henkevällä, herkästi
satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä
taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.

Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä
niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden
Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka
kieltämättä muodostavat meillä -- ja kaiketi muuallakin -- n.k.
resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen
kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain
rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä
joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa
sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian
korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä
tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon
tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän
lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa
pikkurunoelmassa:

    Mies mull' oli vieraana muuankin.
    Oli sopumme mitä parahin:
    näki pöydässä ruokani tavallisen
    ja söi sitä vatsan-täydellisen
    ja jälkiruokahan tultuaan
    söi senkin suuhunsa makeaan.
    Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan,
    rupes ruokiani moittimahan:
    "Ei sako soppaa haitannut,
    oli paisti hiukan palanut --"
    Pyhä sakramentti!
    Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.

Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa -- "ei
sako soppaa haitannut j.n.e." -- sitä kylmäkiskoista, unettavaa,
epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi
resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut
Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen
kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta
on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta,
on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen
holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.

Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se
arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta
liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi.
"Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt,
tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on
mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä
hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään
sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan
niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan
tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi
ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono
runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että
jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija
on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan
sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen
voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei
se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan.
Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien
vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle
valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite-
ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta
konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa
rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että
hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos
hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta,
pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta
nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme
tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri
mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien,
uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen
vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä
samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja
"Hamletin" painavuutta.

On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain!
Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka
hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka
komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.

Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että
kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!



II



ERÄS KIRJA KANSANVALLASTA.

(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)


Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman
kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan,
lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja
jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman
taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit,
vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei
yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu.
[Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi
uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut,
mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa,
on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile
Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".

Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan
teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan
kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.

Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti
Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta
historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa
psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen
päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään
tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina
mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri,
joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta
potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen
ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se
miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy-
ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena
ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa
siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on
itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän
ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa
muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen
mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä
maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja
periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita
Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä
nykyhetken sosialismin teoreetikolla.

Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian
periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa
hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa
siihen johtopäätökseen, että se on -- _sic veniunt verba_ --
epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.

Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee
jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa
kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä
pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu,
ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien
tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille.
Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita
pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä
itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu
edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska
ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta
pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee
samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle
itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen,
joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on
kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin
ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää
kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi
sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden
luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen
älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä
ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta
se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön
niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu
demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden,
että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi,
sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan
tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse
kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen,
erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli
kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä,
mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi
itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan
oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.

Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii
kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on
valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta.
Se valitsee hallituksen -- mikä sille hätätilassa suotakoon --,
mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se
sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta.
Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän
kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei
tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta
myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet,
niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään,
jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin
kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat
ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan
kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä
Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee
valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan
ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin
suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.

Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet
tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset,
dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha
määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön
kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko
tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan
lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on
edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka
se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin
pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen.
Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on
kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä
ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa,
vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä
sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia
hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.

Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin
sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän
polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta.
Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan
sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa
demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan
intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.

Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä
vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän
tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista.
Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle
hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset,
mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä
osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää -- sentähden, että laki,
joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt,
vastustaa -- sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta
tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa
lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja
vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait
syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee
toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun,
säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä,
että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja
intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen
valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.

Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella
valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko
traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen.
Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus
olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa
muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan.
Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille
kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen
kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa
uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta
kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne
kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita,
ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä
meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä
herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta.
Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa
elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät
kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä,
pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen
juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa
mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon,
johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi
viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään
ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman
vanhuutensa.

Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä
päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan
nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua
kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta
vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään
kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta
mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään
kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa
itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian
henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki
ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin
lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on
velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella
ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta
tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä
merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole
tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle
on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika,
puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin
nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta
nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja
eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan
kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille
vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti
ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että
kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät
jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut
kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei
suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu.
Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä
ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa.
Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase.
Epäkohteliaisuus on demokraattista.

Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen
yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia
itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden
vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli
kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä).
Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu
katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi
mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi
parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat
yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä
virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti:
"Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen
yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden
kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin
saaliiksi.

Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä
on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden
hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa).
Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa
vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin,
muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että
valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin
liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan,
koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat
niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään
periaatetta, joka olisi _yksin_ hyvä ilman toisten tukea ja joka
voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä
ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre
hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee
koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat
sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden
intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle
ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa
rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En
tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella,
"että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen
vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi
syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen,
siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja
tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.

Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa
tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että
se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan
demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta
tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii,
toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä
tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti
tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan
hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä
hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä
vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta
silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.

Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei
tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin
ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada
vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä
sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin
lukisivat tämän teoksen _huvikseen_. Samoinkuin historiasta tiedämme,
että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana
tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla
suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat
rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse
_Democratia Imperatrix_ valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu
kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä
epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa
mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.



LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.


Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on
mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen
sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren
vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä
vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet,
mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään
ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään
punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet
meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja
sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa
samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen
vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja
anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä
vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen
positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa
ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa
joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri
suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.

Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen
on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti
kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien
persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut
sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja
monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan
myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien
mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin.
Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän
kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin
Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa
sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan
kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim.
Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja,
jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin
jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee,
onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille
yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi
kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli
"suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin
asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme
siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain
puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan,
mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se
epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt.
Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit
_Tseidshe_ ja _Tsereteli_, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä
bolsheviki-sosialisti _Maxim Gorjki_, joka esiintymättä valtiollisena
toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten
ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä
muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa
asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää
persoonallisuutta.

Tämä persoonallisuus _on_ sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa
tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä
kuolemansakin jälkeen: _Leo Tolstoi_.

Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän
Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä
on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on
käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä
enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö
vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen
todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin
täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän
itse _on_ tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla
ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella
edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa,
joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen
Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin
pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti
hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä,
niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin
on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.

Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna
länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen
fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia
tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että
heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa
saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se
hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" -- niinkuin Tolstoi
yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja
vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain
Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa,
missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania
Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan
voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun,
on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan
voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen
menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava,
suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen
Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen
mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö.
"Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana
aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu
teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta
yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen.
Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä
suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa
hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen
hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka
näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä
sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän
kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin
mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain
tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista
tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se
omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa
sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna
Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen
suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin.
Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja
luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs
ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että
hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus:
hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.

Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta
historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa
joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee
historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää,
että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis-
ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella
säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa
koskevissa asioissa.

Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu,
myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan
perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen
yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja
Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata
valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin,
niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla
kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän
on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota,
alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin
vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin
kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään
vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat
kaikki nämä tyytymättömät -- eri syistä tyytymättömät -- toisensa kuin
Abrahamin helmassa.

Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen
aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja
heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä.
Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään
uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä
auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan
ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan
järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti
luotaman, ei olekaan.

Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin
jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin
lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen
terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän
vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja
etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.

Syysk. 1917.



GEORG BRANDESIN TEOKSIA.


I

Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua
sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa
hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden
alussa ilmestyi, jälkimäinen osa -- yhteensä yli tuhat suurta sivua.
[Georg Brandes: Voltaire, 1917.]

Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan
melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä
aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää
toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla.
Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa
neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä
tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa
siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes
muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.

Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty
kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut
germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja
ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen
kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt -- joskin
sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä --, mutta
sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä
kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja
sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään
nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia
siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in
rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan
puheilla saksalaisten barbariasta.

Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja
aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että
Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu
raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.

Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.

Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista
löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta
siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on
pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja
Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija,
edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita
voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä
tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus,
pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän
jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää
myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.

Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin
ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen
ja Brandesin välillä on silmiinpistävä -- voipa saada vaikutelman, että
se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa:
jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi
kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö.
Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi
lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen
kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon,
taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa
muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat
kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin,
sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes
ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa
useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian
vähän huomattu.

Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan
(ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v.
1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa
koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana,
oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla
laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle
katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko
aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko
ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja
ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen
rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja
hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine
kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että
tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään
Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin -- episoodi,
joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan
varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.

Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan
Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m.
viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla
tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan
itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta,
joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä
hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan,
ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai
lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen
intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea
vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia
ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin
vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa
määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli,
että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen
suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi
turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää
osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä
tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista
vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli
kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä
Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin
lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan
viranomaisten käsien ulottuvilta.

Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että,
niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä
maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana
ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä
pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa
väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan
herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä
kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin
viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa
olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka
suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen
yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin
älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin
kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa
selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin -- tai ehkä oikeammin
latinalaisin -- eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan
saavutettu.

Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja
kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa,
enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää
hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti
tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se
näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin
yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin,
on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita
ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme,
samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli
kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön,
Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon,
täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus
puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen
mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut
yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista
vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä
suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen
ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen
ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin
lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin
hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla
harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman
historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä
tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin,
johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta.
Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin
yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen
syyttäjä.

Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä
tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa,
jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen
over Europa -- Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt
Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä
keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa
tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku
keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä.
Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi
Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että
kirjailija ja mies oli yhtä.

Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu.
Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä
vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina
II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen
oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa
julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta
vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa
sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan
tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan,
radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella
alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran
lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia
sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä
vallankumouksen miinat räjähtävät.

Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan,
Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa
vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa
tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.


II

Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme
ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg
Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja
kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle
maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin
huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on
takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n
aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen
epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen
sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja
historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden
takaa nykyinen maailmanpalo -- tuo hirvittävä valonheittäjä, joka
lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen,
kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta
syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin
syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja
osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään
valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat,
joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen -- niin
esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa
aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen
kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin
ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla -- silloin uskonnon, nyt
kansallisuuden nimessä."

Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan
näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi
ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä
korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin
on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut
ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen
kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja
sanomalehtimiehenä.

Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin
suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein
väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies,
journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on
pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus
itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat
sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja
tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että
sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.

Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin,
koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan
maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen
siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta
suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv.,
"Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen
virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun,
ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet
jotain julkaista -- vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien
päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin
jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä,
poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos
vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä
yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä
keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies,
kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen
tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla
aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi
jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja
Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen,
kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se,
mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut,
nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.

Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella,
siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että
Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole
luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä,
tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista
tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta
odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä
tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn
valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen
rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys,
millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista
vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja
tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa
kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta
kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä
lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen
niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja
epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti
yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa
kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja,
joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei
sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta -- hyvä, lisätkäämme
ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.

Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja,
joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim.
"Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut
merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden
muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa
kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen
harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin
täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja
että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä
kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet
m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen
muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain
uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa
sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle,
minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan
on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä
lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä
mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille
tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta
sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä
mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan
ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua
hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen
poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu
hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen
barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat
ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.

Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen
arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa
opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren
kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan
lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan
on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin
selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja
kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta
runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla
auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan.
Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina
täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka
on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti
esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa,
mutta kauneus on hänen rakastettunsa.

Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia
sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse
vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista.
Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla
profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt
on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta
profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se
kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan
oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin
painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan
ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu-
ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan.
Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien"
ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti
huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian
kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi,
jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin,
Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista
ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen
kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset
ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän
tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin
varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut
vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään
paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita
siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen
kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata
pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus,
pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.



TSHEKKILÄISET MAAILMANSODASSA.


Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot
Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat
usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun
aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden,
kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta
ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään
keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden
oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa
viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän
kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei
tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen
yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä
kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä
ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta.
Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka
ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu
böömiläisessä rautatievaunussa.

Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi,
toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen
urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. -- Missä ikänä
kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa
maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää
samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka
ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin
itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli
toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään
häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja
vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi
tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden
kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen
poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle -- se oli heidän uskonsa
ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus
Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.

Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä
jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa,
missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt
Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut
ilmi. Saman upseerin nimi on myöhemmin esiintynyt Mjasojedovin ja
Suhomlinovin oikeusjutuissa. Asiasta nousi jo silloin suuri hälinä,
varsinkin saksalaisissa ja unkarilaisissa lehdissä, eikä se liene
ollut omiaan parantamaan saksalais-unkarilaisten ja slaavilaisten
muutoinkin huonoja suhteita Itävalta-Unkarin kansaperheessä. Tämä
itsemurha kaikkineen mitä siihen sisältyi ennusti jo kaukaisesti sitä
katastroofia, josta Sarajevon murha seurauksineen teki hirvittävän
todellisuuden.

Ennen viime vuosien tapauksia lieneekin ollut jotenkin yleinen se
mielipide -- myöskin muualla kuin missä sitä nimenomaan toivottiin
--, että Itävalta-Unkari kirjavine kansallisuuskarttoineen oli
valtiona elänyt yli aikansa ja että sen hajoamisprosessi oli läheisten
vuosien kysymys. Maailmansota on lukemattomien yllätystensä joukossa
valmistanut yllätyksen myöskin tässä suhteessa. Tämä monikansainen
keisarikunta on taistellut menestyksellä ulkonaista vihollista vastaan
kolmella rintamalla ja suoriutunut, kesken sotaa, senkin kriitillisen
ajankohdan yli, jolloin kuolema kävi Hofburgissa temmatakseen valtikan
vanhan keisarin kädestä. Ulkonainen slaavilaisvaara, joka sodan alussa
oli hyvin uhkaava sekä idässä että etelässä, on voitollisesti torjuttu,
ja uusien vihollistenkin, Italian ja Romanian, liittyessä entisiin on
Habsburgien valtakunta, tilapäisistä tappioistaan huolimatta, osottanut
odottamatonta sotilaallista voimaa.

Vastaako tämä edullinen ulkokuva täysin valtakunnan sisäistä tilaa,
sitähän on vaikea näin kaukaa päätellä, mutta jo niukanlaiset
sanomalehti-uutisetkin Itävalta-Unkarista ovat antaneet aihetta
epäilykseen, ettei niin ole asianlaita. Varsinkin lienee tyytymättömyys
Habsburgien keisarikunnan suurimman ja korkeimmalla sivistystasolla
olevan slaavilais-kansallisuuden, tshekkiläisten kesken saanut
hyvinkin huomattavia ja vaarallisia muotoja. Siitä ovat olleet
merkkinä sodan alussa yleisiksi käyneet tshekkiläisten sotilasten
karkaamiset venäläisten puolelle sekä eräitä böömiläis-liikkeen
johtajia vastaan nostetut oikeusjutut kuolemantuomioineen (joita
yleensä ei kuitenkaan liene pantu täytäntöön). Jotensakin elävän kuvan
siitä, mitä Habsburgien monikansaisessa valtakunnassa sodan kestäessä
niin sanoaksemme _en famille_, perheen keskuudessa, on tapahtunut,
antaa Nobel-kirjaston hoitajan _Alfred Jensenin_ teos "Slaavilaiset
ja maailmansota", jonka ainehisto perustuu kahteen vuosina 1915 ja
1916 tehtyyn matkaan Itävalta-Unkariin ja Balkanille. [Alfred Jensen:
Slaverna och världskriget. -- Albert Bonnier, Stockholm 1916.] Jensen
on entisestään tunnettu slaavilaisen kirjallisuuden, m.m. Mickieviczin
"Pan Taddeuksen", ahkerana mutta hiukan runottomana kääntäjänä sekä
eräiden kansa- ja kielitieteellisten teosten ja matkakuvausten
julkaisijana. Hänen kiintymyksensä slaavilaiskansoihin on ilmeinen,
mutta se ei kuitenkaan yleensä väärennä hänen uudessa kirjassaan hänen
arvosteluaan, paitsi ehkä pikkuserkkuihimme unkarilaisiin nähden, joita
hän luultavasti tshekkiläisiltä ja slovakeilta on oppinut vihaamaan.
Enemmän häiritsee mielestäni tässä kirjassa tekijän vetinen ja ponneton
kielenkäyttö, joka tosin on sopusoinnussa hänen jotenkin laimean ja
ylimalkaisen idealisminsa kanssa, mutta joka ei koskaan salli ajatuksen
kiteytyä lujaksi persoonalliseksi mielipiteeksi tai edes yksityisiksi
väitteiksi. Mieltäkiinnittävimmät ovat tshekkiläisiä koskevat luvut.

Kuinka tärkeä tshekkiläiskysymys itse asiassa on, käy selville,
kun muistamme että tätä kansallisuutta, lukien siihen myöskin sen
läheiset sukulaiset slovakit, on maailmassa kaikkiaan lähes kymmenen
miljoonaa. Niistä asuu kuitenkin yhtenäisellä alueella Böömissä ja
Määrissä vain kuusi miljoonaa, loput, esim. slovakit, Unkarissa
sekä hajallaan keisarikunnassa, m.m. Wienissä, joka 400,000:een
nousevine tshekkiläisasutuksineen on tavallaan suurin tshekkiläinen
kaupunkiyhteiskunta. Sitä paitsi on böömiläisiä muuttanut suuret määrät
Amerikkaan. Kansansivistyksessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä
jättävät tshekkiläiset jälkeensä kaikki muut slaavilaiset kansat.
Ollakseen katolilainen maa, on Böömissä lukutaidottomien prosenttimäärä
häviävän pieni, kuitenkin nähtävästi hiukkaista suurempi kuin esim.
Ranskassa. Onkin sanottu että böömiläisissä heidän virallisesta
katolilaisuudestaan huolimatta asuu protestanttinen henki. Sitä paitsi
on terveellinen saksalainen vaikutus heihin ollut suurempi kuin
muihin slaavilaisiin. Heidän taipumuksensa musiikkiin ja filosofiaan
rinnan heidän ilmeisen, slaavilaisten kesken poikkeuksellisen
yhteiskunnallisuutensa kanssa tarjoaa monia vertauskohtia saksalaisiin.
Heidän rotutietoisuutensa ei sekään liene pienempi kuin saksalaisten
-- seikka, jonka useammin kuin kerran ovat saaneet katkerasti todeta
Böömin alueella asuvat saksalaiset (n. 37 % koko asukasluvusta).

Kun maailmansota puhkesi, virisi saksalaisuuden ja tshekkiläisyyden
taistelu entistäkin kiivaammaksi, sillä böömiläiset pelkäsivät,
että keskusvaltain ehdoton voitto huonontaisi heidän tilaansa ja
saattaisi heidät eristettyyn asemaan suuressa kaikki-saksalaisessa
tulevaisuudenvaltiossa. Böömissä ja varsinkin Määrissä otettiin vastaan
Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle ilmeisellä tyytymättömyydellä.
Talonpojat kätkivät jyvänsä ja jauhonsa sotilasviranomaisilta ja
keisarikunnan ensimäiset vastoinkäymiset Galitsiassa ja Serbiassa
johtuivat suureksi osaksi tshekkiläisen sotilasaineksen niskoittelusta
ja petollisuudesta. Sotilasviranomaiset tarttuivat tarmolla asiaan
ja kaikkiaan lienee Böömissä ja Määrissä sodan alussa julistettu
noin tuhat kuolemantuomiota, joista kuitenkin suuri osa jätettiin
toimeenpanematta. Myöskin sensuuri tuli hyvin ankaraksi. Lehtiä
lakkautettiin ja niitä, joiden sallittiin ilmestyä, pakotettiin
painattamaan suurella tyylillä viralliset sotauutiset ja kieltäytymään
politikoimasta. Tammikuun 15 pnä julisti Böömin käskynhaltija
"yleiseen turvallisuuteen katsoen" saksankielen ainoaksi viralliseksi
kieleksi maassa. Missä laajuudessa tätä kieltämättä merkillistä
julistusta on käytännössä sovitettu, se ei käy ilmi Jensenin
kirjasta, mutta itsessäänhän se on ensiluokkainen sortotoimenpide.
Useita kirjalijoita, niiden joukossa Böömin ensimäinen satirikko
S. J. Machar ja tunnettu novellisti Viktor Dyk, vangittiin. Ja kun
Prag ja sen mukana koko tshekkiläinen maailma v. 1915 valmistautui
viettämään suurimman böömiläisen Juhana Hussin 500-vuotismuistojuhlaa,
kiellettiin kaikki suurpiirteisemmät juhlallisuudet ja päivää
vietettiin vain paljastamalla kaikessa yksinkertaisuudessa
uskonsankarin muistopatsas raatihuoneen torilla. Lopulla vuotta
1915 hajoitettiin "Sokol"-yhdistys. Tähän toimenpiteeseen antoi
keisarikunnan hallitukselle tavallaan kylläkin perustellun aiheen
se laajasuuntainen itävaltalais-vastainen propaganda, johon tämä
kansallinen "urheilu"-yhdistys on antautunut kesken sodan paloa. Maassa
levitettiin yleisesti venäläisystävällisiä julistuksia ja Venäjän
rinnalla suitsutettiin myöskin Ranskalle, jota tshekkiläiset alkoivat
mielenosotuksellisesti ylistää ystävänään.

Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan
kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain
tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin
armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka
kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui --
edelleen Jensenin mukaan -- kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas
osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni
Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen
venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään.
Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä
Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia
tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet
venäläisten tappioiden jälkeen.

Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista
liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja
filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa
kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen
kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa
suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan
tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa
sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" -- väite, jota lievästi
sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.

Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin
pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia,
että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän
saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan
myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut
niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että
ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta,
saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä
yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman
kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia
valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen
erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan.
Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit,
joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia.
Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien
italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut
hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi
kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä
kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa.
Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä
vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi
on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka
on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa
Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille
tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on
sodan aikana esiintynyt.

Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä,
jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa
että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio,
jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai
että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä
ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti
niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä,
vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja
Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen
paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin
englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista
ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin
puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan
riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan
tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle
ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan
kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin
suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos
Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa,
jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain
diplomaattipöytien ääressä.



ROMAIN ROLLAND JA HÄNEN "JEAN-CHRISTOPHENSA".


Romain Rolland'illa (ja hänen suurella romaanillaan) on ollut oma
kohtalonsa nykypäiväin europpalaisessa kirjallisuudessa: kuin
Noan kyyhkysen on hänen ollut vaikea löytää oksaa mille istuutua.
Niinkuin aikoinaan Voltaire, Rousseau, Madame de Staël ja monet
muut ranskalaiset, lienee _Jean-Christophe'inkin_ tekijä löytänyt
toistaiseksi turvapaikan puolueettomasta Sveitsistä, mutta hänen
romaanillaan ei ole ainakaan vielä varmaa, vakiintunutta asemaa
missään kirjallisuudessa, kaikkein vähimmin ehkä juuri Ranskan.
Ruotsin akatemian päätös antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto
"Jean-Christophe'in" tekijälle ei liene herättänyt missään niin suurta
tyytymättömyyttä kuin palkinnonsaajan kotimaassa, missä ei ole voitu
unohtaa niitä karvaita sanoja, joita Romain Rolland sekä ennen sotaa
että sen aikana on lausunut maanmiehistään. Mutta tyytyväisiä eivät
ole häneen saksalaisetkaan. Sillä vaikkakin hän ennakkoluulottomammin
kuin ranskalaiset yleensä on suhtautunut Saksan yhteiskuntaan ja
kulttuuriin, vieläpä tunnustaen erikoista ihailuaankin germaanisen
hengen syvyyttä ja rikkautta kohtaan, niin ovat ainakin saksalaiset
natsionalistit loukkautuneet siitä tavasta, millä hän romaanissaan on
asettanut saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen rinnan, tavasta,
jossa he kaiken näennäisen puolueettomuuden alla ovat olleet
huomaavinaan ranskalaisesti tarkoituksellista yksipuolisuutta. Myöskään
ei Romain Rolland'in sodanaikainen polemiikki eräiden saksalaisten
professorien kanssa ole ollut omiaan lähentämään hänen suhteitaan
Saksaan. Kun koko Europpa, myöskin n.k. puolueeton, tällä hetkellä on
kahtena leirinä, joiden tunnusmerkkeinä ehkä ensi sijassa juuri voi
pitää Ranskan trikolooria ja Preussin kotkaa, niin ovat mielipiteet
Rolland'in kirjailijapersoonallisuuden arvosta ja merkityksestä hyvin
jaetut ja ristiriitaiset myöskin muissa maissa kuin niissä kahdessa,
joita riitakysymys Saksa-Ranska lähinnä koskee.

Mutta riippumatta siitä, miten arvostelemme hänen koettaan vertailla
toisiinsa saksalaista ja ranskalaista henkeä ja sivistystä, on
mielestäni luettava hänelle katoamattomaksi ansioksi, että hän
niin rohkeasti ja ainakin silminnähtävällä puolueettomuuden
halulla on käynyt käsiksi nykyisen Europan ehkä polttavimpaan
kulttuurikysymykseen. Kuinka toisenlainen, kuinka paljon miehisempi,
kiinteämpi ja syvempi onkaan hänen otteensa kuin esim. Maurice
Barres'in, joka ranskalaiskiihkoisissa romaaneissaan on hänkin
koettanut suorittaa jonkinlaista saksalaisen ja ranskalaisen
kansallishengen inventeerausta, päästen erehtymättömällä varmuudella
aina siihen tulokseen, että ansiot ovat Vogesien länsi- ja puutteet
itäpuolella! Romain Rolland lähestyy kunnioituksella sekä germaanista
että romaanista henkeä, hän tunnustaa, että jokaisen kansansielun
pohjalla on jotain arvoituksellista, erittelylle saavuttamatonta eikä
hän tuomitse sentähden kaikkea mitä hän ei ymmärrä. Ja silloinkin,
kun hän käyttää rankaisevaa satiiria ja ivaa (kuten esim. _La Revolte
ja La Foire sur la place_ niteissä), ei hänen arvostelunsa koskaan
ole vahingoniloinen eikä itsevanhurskas, vaan tuntee lukija helposti
hänen ivansakin alla hänen oman myötäelämyksensä ja kärsimyksensä.
Tämä kaunis piirre Romain Rolland'issa, todella harvinainen sellaisena
kansallisten intohimojen kuohuttamana aikana kuin nykyinen, tulee
näkyviin myöskin niissä sanomalehti-artikkeleissa, joita hän sodan
kestäessä on julkaissut sveitsiläisissä lehdissä ja jotka hän itse
on koonnut niteeksi nimellä _Au-dessus de la Mêlée_ ("Taistelun
yläpuolelta"). Tässä kirjasessaan sanoo hän m.m.: "Olen viime vuonna
saanut runsaasti vihamiehiä. Tahdonpa sanoa heille: he voivat vihata
minua, mutta he eivät onnistu opettamaan minua vihaamaan. Minulla ei
ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun asiani on sanoa mitä pidän
oikeana ja inhimillisenä, huolimatta siitä, miellyttääkö se ihmisiä
vai eikö. Tiedän että kerran lausutut sanat itsestään raivaavat
tietä itselleen. Minä kylvän ne veren tahraamaan multaan. Luotan
tulevaisuuteen. Laiho on kerran nouseva."

Romain Rolland on syntynyt pienessä Clamety'n kaupungissa keskisessä
Ranskassa v. 1866. Kouluopintonsa alkoi hän kotikaupungissaan, missä
hänen isänsä oli notariona, ja jatkoi Parisissa. Ylioppilaaksi tultuaan
kirjoittautui hän historiallis-maantieteelliseen tiedekuntaan, mutta
hänen halunsa ja sydämensä vetivät musiikkia ja kirjallisuutta kohti.
Hänen nuoruutensa jumalia olivat Spinoza ja Leo Tolstoi. Aluksi
saavutti hän huomiota musiikkihistoriallisilla tutkimuksillaan, joiden
perustalla hänet lopulta nimitettiin professoriksi Parisin yliopistoon.
Opettajatoimensa ohella harjoitti hän musiikkikritiikkiä sekä julkaisi
joukon taiteilijamonografioja, m.m. Millet'stä, Beethovenista,
Michelangelosta (käännetty myöskin suomeksi) ja Tolstoista. V. 1904 hän
alkoi eräässä aikakauslehdessä julkaista "Jean-Christophe"-romaaniaan,
jonka viimeinen ja samalla kymmenes osa valmistui v. 1912.
Terveydellisistä syistä oli Rolland'in jo v. 1910 pakko luopua
opettajantoimestaan yliopistossa.

Erityisen aiheen kiinnittää lukevan yleisömme huomiota tähän
jättiläisromaaniin antaa sen paraikaa ilmestyvä suomennos. Kaksi
nidettä, _Sarastus_ ja _Aamu_, tulivat kauppaan viime kevännä, kaksi
seuraavaa nidettä, _Nuorukainen_ ja _Kapinaannousu_, tullevat jouluksi.
Ensi vuoden kuluessa saanemme näin ollen "Jean Christophe'in" ehkä jo
kokonaisuudessaan suomeksi. Ilmestyneiden osien suomennos, jota olen
siellä täällä vertaillut alkutekstiin, tuntuu tarkalta ja ilmehikkäältä
ja antaa mielestäni oikean kuvan Romain Rolland'in hiukan karusta ja
kuvaköyhästä, mutta samalla täsmällisestä kielenkäytöstä.

Olen jo edellä maininnut sen aatteellisen taustan
(saksalais-ranskalaisen sivistysprobleemin), jota vastaan romaanin
päähenkilön kehitys ja kohtalo kuvastuu ja joka antaa tälle
teokselle sen huomattavan aseman ajankohtamme ehkä keskeisimmässä
kulttuuriväittelyssä. Yhtä edulliseksi ei arvostelu mielestäni
muodostu, jos tarkastaa "Jean Christophe'ia" vapaana taideluomana.
Teoksella on epäilemättä liian suuressa, joskus aivan väsyttävässä
määrässä kuvaileva eli deskriptiivinen luonne: tekijä puhuu, selittää,
erittelee, kuvailee henkilöidensä puolesta, antamatta tarpeellisessa
määrässä heidän itsensä toiminnallaan paljastaa sisintänsä.
Draamallinen heimo jää siten verraten heikoksi. Toiselta puolenhan
ei romaanin perusaatekaan ole aivan uusi eikä vailla vertauskohtia.
Goethen "Wilhelm Meister" ja Kellerin "Der grüne Heinrich" tulevat
mieleen. Ajatus kuvata yksityisen persoonallisuuden kehitystaistelussa
aikamme kuumeista, monikirjavaa elämää, sen ristiriitaisia pyrkimyksiä,
sen uskoa ja epäuskoa on myöskin viime aikoina syntynyt yhtaikaa
useissa kirjailija-aivoissa. Noin kymmenen vuotta sitten koetti
Edvard Stilgebauer hakea sille muotoa suuressa romaanissaan "Götz
Krafft, Geschichte einer Jugend", joka kuitenkin muodostui tekijälleen
suuremmaksi taloudelliseksi kuin taiteelliseksi voitoksi. Ehkä vielä
lähemmäksi Rolland'in ajatus- ja mielikuvamaailmaa tulee Jakob
Wassermannin "Das Gänsemännchen", joka ilmestyi v. 1914 ja lienee
kirjoitettu samoihin aikoihin kuin "Jean Christophe'in" viimeiset
osat. Suoranaista vaikutusta teoksesta toiseen olisi luullakseni
tässä turhaa, jopa lapsellistakin etsiä -- siitäkin huolimatta,
että Rolland on jättänyt vertaileville kirjallisuustutkijoille
houkuttelevan johtolangan antaessaan päähenkilölleen saman sukunimen
kuin Stilgebauerkin. Epäilemättä ovat nämä kirjailijat kukin löytäneet
aiheensa keskeltä ajan kuohuvaa elämää. Se on yhteisomaisuutta,
niinkuin ilma, jota kaikki hengitämme.

Romain Rolland'in sankari Jean-Christophe Krafft on syntynyt
pienessä kaupungissa Reinin varrella rappeutuneesta ja köyhästä
musiikkerisuvusta. Hänen lapsuutensa kehityskamppailu on mitä vaikein,
mutta samalla sitkeä ja vastustamaton kuin luonnonvoiman. Hänessä elää
taiteilija-neron sielu, joka vastustusten kohdatessa karaistuu ja
voimistuu, kokoontuu ja yksinäistyy taiteellisen luomistyön tehtäviin.
Pohjaltaan on hän germaaninen taiteilijaluonne: persoonallinen,
väkivaltainen, idealistinen, mutta mietiskelyssään seestymätön ja
muodoton. Useita piirteitä on Rolland lainannut häneen Beethovenin
elämäkerrasta, mutta arvostelijat ovat myöskin olleet huomaavinaan
Jean-Christophe'in vaiheissa yhtymäkohtia m.m. Rousseau'hon, Tolstoihin,
Gluckiin, Wagneriin ja Händeliin. Jean-Christophe'in kohtalo muodostaa
tavallaan tyypillisen nykyaikaisen taiteilijatarinan olematta silti
abstraktinen tai kuivan vertauskuvallinen. Se sisältää samalla
tiivistettynä nykyaikaisen ihmisen elämäntarinan. Samat kysymykset ja
ongelmat, samat ristiriidat, pettymykset ja houkutukset, jotka tulevat
Jean-Christophe'in tielle, kohtaavat myöskin jokaista, joka nykyajassa
silmät avoinna ja vilpittömällä mielellä koettaa tunkeutua läpi sen
kaaoksen, joka meitä kehdosta alkaen ympäröi ja joka peittää meidän
tiemme pilviin ja sumuihin.

Emme tahdo kiiruhtaa lukijan edelle yksityiskohtaisemmin seuraamalla
juonen kulkua tässä merkillisessä romaanissa.

"Jean-Christophe" on kaiken kaikkiaan niitä kirjoja nykyajassa,
joista turvallisesti voi ennustaa, että ne jäävät elämään meidän
jälkeemme. Romain Rolland ei tosin ole niitä harvoja kadehdittavia
runoilijaneroja, jotka keveästi ja vaivattomasti näyttävät löytäneen
kaiken sen mitä toiset turhaan etsivät ja jotka tuntuvat syntyneen
sanan verraton valmius ja mahti huulillaan. Romain Rolland'in
ajatus taistelee vaivaloisesti selkeyteen. Siltä puuttuu se hieno
älyllinen kimallus, joka on ominainen useille hänen maanmiehistään,
myöskin pienemmille kyvyille kuin hän. Mutta siinä on syvyyttä ja
hellittämätöntä pyrkimystä, mikä paljastaa filosoofin ja moralistin.
"Jean-Christophe" on suurpiirteinen yritys läpileikkaukseen
aikakautemme moraalista ja kulttuurista. Se on niitä hengentuotteita,
joissa sokean vihan ja itsekylläisten rotu-ennakkoluulojen silpoma
nykyishetki voi nähdä pintaa syvemmälle, oppia, etteivät inhimillisten
ansioiden ja puutteiden rajat kulje valtakuntien ja kansojen rajoja
myöten, tuntea ne valtasuonet, jotka johtavat maasta maahan ja antavat
-- kuinka ajankohtamme koettaneekin sitä kieltää yhteisen verenkierron
europpalaiselle kansaperheelle.



ÉMILE VERHAEREN JA HÄNEN VIIMEINEN RUNOKOKOELMANSA.


Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus,
joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.

Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä
useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan,
viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt
yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman,
alkuperäisimmän lyyrikon.

Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus -- hänen nimeäänhän
ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva,
joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka
tuovat jotain uutta maailmaan?

Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan,
että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja,
rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan
ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa,
jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita
myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät
valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset
suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat
eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain
kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko
kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen
itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen,
elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla _kaikkea_.
Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt:
lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari
maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta
ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän
karjatalous lehmineen päivineen -- kaikki muuttuu juhlaksi hänen
silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky
hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina
tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn
aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin -- myöskin Rubensin
-- täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit
olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren
sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen
säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla
nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.

Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän
runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat
hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja
runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan
alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja
voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein
hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa
hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia
elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo
värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja
valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä
aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä
naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille
_Venus de colportage_ oli vieras jumaluus.

Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana
tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin
runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen
runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä
hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan
lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän
ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki
on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että
Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen
realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes
Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä
virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan
ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan,
jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä
käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa
kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein,
varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia
runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut.
Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita,
vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin
sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.

Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin
runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen
maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa.
Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella
voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi,
paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka
etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen
ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan,
tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa,
yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun
alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen
ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille
jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa,
molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin
hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin
ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen
filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen
kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."

Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä
lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä,
mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin
hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija
on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja
laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo
jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain
Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän
ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.

Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko
Flanderi, v:lta 1911):

    Kevään valveutuminen.

    Jo kiekuu kukko kaula ojonaan
    ja häärii kanatarha herääväinen
    ja auringossa harhaa mettiäinen
    ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

    Pois maille Pohjan korppi hankkien
    nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
    Mut Flander toukotöihin kiihkeästi
    käy kylväin alla ilmain sinisten.

    Ja apila ja vehnä vakoihin
    kuin kultahiekka vierii verkallensa,
    ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
    se vastaa toukoväen toiveihin.

    Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
    taas karjat laitumille samoilevat,
    kuin hullut vasikat ne kisailevat
    päin kenttiä ja puita töytäissään.

    On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
    Kuin on niiden siivet välkkyväiset!
    Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
    on sateesta ja armost' auringon.

Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin
lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja"
(v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen
kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.

    Kaksi kuninkaanlasta.

    Oli kaksi lasta kuninkaan,
    vesi eroitti heidät toisistaan,
    vesi syvä, ja silta ainoinen
    niin oli hämärän kaukainen.

    He lempivät. Miksi? Siksi vaan
    vesi ett' oli syvänä uomassaan
    ja että he sillan ainoan
    ties olevan äärillä maailman.

Verhaerenin viimeinen kokoelma "Sodan punaiset siivet", _Les Ailes
rouges de la Guerre_, jonka nimi kyllin selvään ilmaisee kirjan
sisällön ja aiheen, on paras, voimakkain, persoonallisin maailmansodan
inspiroima kaunokirjallinen teos, jonka allekirjoittanut on lukenut.
Sodan tuska ja kauhu, kuoleman hävitys ja suuruus on siinä eletty niin
pelottavalla voimalla kuten vain se voi elää, joka, niinkuin Verhaeren,
on rakastanut elämän turvallista askartelua, toimeliasta luovaa työtä,
maalaistalojen patriarkaalista rauhaa ja suurkaupunkien kiivasta
kamppailua edistystä kohti, voittoon luonnonvoimien yli. On jotain
samalla kertaa traagillista ja voitollista säkeissä, joilla Verhaeren
tunnustaa uskonsa ihmisajatukseen keskellä hävityksen kauhistusta ja
aseiden raatelua. Hänen runonsa ei ole edes synkimpänä tuskan hetkenä
menettänyt kykyään nähdä suuresti, nähdä myöskin hetken yli. Hänen
säkeidensä lyyrillinen lämpö ja voima on pysynyt ehtymättömänä, siitä
huolimatta, että historian hetki on niin väkivaltaisella tavalla lyönyt
rikki hänen vanhan soittimensa ja tehnyt hänestä, hedelmällisyyden,
elämänilon, työn laulajasta sodan kärsimysten runoilijan. Niinkuin
Arnold von Winkelried, Sveitsin mies, tuntuu hän keränneen omaan
rintaansa ne tuskan piikit, jotka ovat olleet ojossa hänen maataan
ja hänen maanmiehiään kohti. Hän on sodan päivinä kärsinyt jokaisen
kärsivän maanmiehensä kanssa niinkuin hän rauhan aikoina oli iloinnut
kaiken kanssa, mikä hänen kauniissa isänmaassaan ja koko avaran
maan pinnalla iloitsi, toimi ja teki rauhan hedelmällistä, luovaa,
ihanaa työtä. Ja mitä muuta voikaan runoilijakutsumus olla kuin
kerätä ihmiskunnan tuskan aikana kaikki tuska ja ilon päivinä kaikki
ilo rintaansa ja kajahduttaa ne monikertaisina takaisin maailmaan,
kaikille, jotka ymmärtävät runon rohkaisevaa, sydämiä vilvoittavaa
kieltä?



TUTKIMUS GUSTAF FRÖDINGISTÄ.


Ruotsalaisen tri John Landquistin "sielutieteellinen ja
kirjallishistoriallinen tutkimus" Gustaf Frödingistä, viimeisten
vuosikymmenien enimmän luetusta lyyrikosta pohjoismaissa, kuuluu
sisältönsä puolesta kaikkein painavimpiin teoksiin mitä joulun aikoihin
saapui kirjakauppoihimme Pohjanlahden takaa. [John Landquist: Gustaf
Fröding. Albert Bonnier, Stockholm, 1916.] Kirja on omiaan herättämään
meilläkin mielenkiintoa, ei ainoastaan Frödingin takia, joka kuten
tunnettu on saavuttanut Suomessa niin suuren suosion että jo kaksi
valikoimaa hänen runoistaan on käännetty kielellemme, vaan myöskin ja
ehkä etupäässä siitä syystä, että tämä teos tuntuu psykoloogisessa
erittelyssään tavanneen eräitä hermosolmuja, jotka usein värähtävät
elinvoimaisen lyyrillisen runouden alla.

Gustaf Fröding kuoli puoli vuosikymmentä sitten noin viidenkymmenen
vuotiaana, mutta jo kauan sitä ennen oli vaikea hermotauti tai
oikeammin mielisairaus eristänyt hänet ihmisistä ja aktiivisesta,
toimivasta elämästä. Hänen sairautensa juuret ulottuvat kauas
taaksepäin ajassa, ehkä runoilijan lapsuuteen saakka, mutta taudistaan
huolimatta oli hän tuottelias kuolemaansa asti, pitempiä tai lyhempiä
väliaikoja lukuunottamatta, jolloin hänen henkiset kykynsä olivat
pahimmin lamassa. Vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, siis
vuosikausien sielullisten pakkotilojen jälkeen, kirjoitti hän yhden
ihanimpia runojaan. Fröding hermosairaalan avuttomana potilaana,
tämä elämän ja rakkauden apollooninen laulaja, tämä kirkasälyinen
oppositsionimies, tämä kielen verraton taituri synkkien pakkotilojen
ahdistamana, "pahan hengen riivaamana" ja kuunnellen olemattomia
ääniä hiljaisuudessa -- vastakohta tuntuu ensi hetkessä todella
hämmästyttävän suurelta. Vaistomaisesti nousee huulille kysymys:
missä ovat taudin merkit tässä sädehtivässä lyriikassa? voiko se
mikä on juureltaan ja ytimeltään sairas kantaa terveen hedelmän?
onko tämä runous syntynyt mielisairauden inspiroimana vai onko se
syntynyt taudin uhallakin, taistelussa sitä vastaan? mitä mittaa,
mitä arvosteluperustetta on meillä enää terveydelle ja sairaudelle
taiteessa, kun se mikä tuntuu yleispätevimmältä, elinvoimaisimmalta
ja kirkkaimmalta pohjautuu epänormaaleihin sieluntiloihin, on imenyt
tenhonsa kärsimyksistä ja varjoista?

Näihin ja samantapaisiin kysymyksiin etsii Landquist
kirjassaan vastausta. Hänen teoksensa ei ole mikään tavallinen
runoilijaelämäkerta, vaan sarja sielutieteellisiä esseitä, joissa
tekijä koettaa eri puolilta lähestyä sitä mikä Frödingin runoudessa
ja persoonallisuudessa tuntuu keskeisimmältä ja oleellisimmalta.
Lähtien muutamista helposti havaittavista erikoisuuksista hänen
mielle- ja tunne-elämässään tunkee Landquist kieltämättä usein
sangen pitkälle niihin mieskohtaisiin elämyksiin -- todellisiin tai
kuviteltuihin --, jotka antavat Frödingin runoille niiden psykologian
ja värin. Yhden käytännöllisen kokemuksen saamme jo päällisin
puolin seuratessamme Landquistin menettelytapaa, kokemuksen, jota
meilläkin sopii kirjallisuus- ja taidetuomareille suositella: me
opimme hänen esitystään seuratessamme näkemään, miten varovaisesti
on sellaisia arvoja kuin "terveys" ja "sairaus" taidearvostelussa
käsiteltävä, jollemme tahdo tiilikivellä tappaa kärpästä lähimmäisemme
päälaelta, käyttääksemme Kierkegaardin kuvaa. Sairaus ja terveys
taiteessa ovat liian yhdistettyjä, monimutkaisia käsitteitä, jottei
porvarillisesti hyvinravittu, normaalinen keskinkertaisuus, käyttäen
itseään mittapuuna, helposti niitä pidellessään joutuisi ylivoimaisten
tehtävien eteen. Viimeistä sanaa ei henkisen kulttuurin terveys-arvoa
mitatessa ole luonnollisesti myönnettävä lääkärillekään, joskin hän
osaltaan voi usein valaista ja selittää monta tähän alaan kuuluvaa
erikoiskysymystä. Kuinka pitkälle yksipuolinen lääkärinäkökanta
voi viedä henkisiä ilmiöitä arvostellessa, sitä osottaa m.m. erään
müncheniläisen aesculapiuksen tutkielma, jossa vetoamalla Otto
Weiningerin sydämentykytyskohtauksiin ja muihin siihen verrattaviin
taudinoireihin todistettiin Weiningerin koko tuotannolla olevan
merkitystä vain hullujenhoidon alaan kuuluvana tapauksena! Yhtä
hullunkurinen on toiselta puolen kieltämättä pitkätukkaisten
jälki-nietzscheläisten romantinen lapsenusko, että tie nerollisuuteen
on sama kuin hulluuteen ja että välttämätön valtakirja niinkutsuttuun
taiteilijamaailmaan on kyky voida osottaa itsessään ainakin jotakin
eriskummaista, jollei muuta niin luonnonvastaisia paheita tai
teeskenneltyjä intohimoja. Molemmista näistä yksipuolisuuksista on
ruotsalainen tutkija pysynyt täydelleen vapaana. Hänen selityskokeensa
eivät perustu minkäänlaisille teoreettisille ennakko-otaksumisille, hän
ei liioittele taudin merkitystä Frödingin runouden syntymähistoriassa
eikä myöskään poleemisessa mielessä koeta eristää Frödingin tuotantoa
niistä sieluntiloista, joita runoilija tautinsa aikana koki.

Sattuvasti osottaa Landquist, ettei hän asettamalla Frödingin
runouden yhteyteen hänen mielisairautensa kanssa suinkaan vähennä
Frödingin lyriikan arvoa tai sen yleispätevyyttä. "Käsityksemme
mukaan on nim. Frödingin runous olennaisimmalta osaltaan ilmaus
hänen _terveen_ minänsä taistelusta sairautta vastaan. Kärsimys on
opettanut häntä kunnioittamaan ja esittämään hyvän ja terveen elämän
ihannetta. -- Mutta silloinkaan, kun Fröding tulkitsee enemmän
tai vähemmän sairaita elämyksiä, ei hänen runonsa ole menettänyt
pätevyyttään eikä kykyä temmata meitä mukaansa. Sielullisesti sairaat
henkinet tilat, ainakin senlaatuiset, keveämmät, joita pääasiassa
kohtaamme Frödingin runoissa, tai taistelut sairaita mielialoja
vastaan, eivät ole muuta kuin suurennusta normaalisen sielunelämän
kokemuksista." Ja toisessa yhteydessä sanoo tekijä: "Ei ole yksinomaan
etu tässä kärsimysten maailmassa olla henkisesti ja ruumiillisesti
liian terve. Terveys tuntee vain itsensä, mutta sairaus tuntee
sekä sairauden että terveyden. Terveys on usein pelkurimainen: se
pakenee kärsimystä ja kieltää myötätuntonsa. Terveys on itsekäs:
se sulkee itsetyytyväisyydessään silmänsä, se täyttää itsensä
itsellään, omilla iloillaan ja toiveillaan. -- -- Raskasmielisyyden
leimaamalla elämänkatsomuksella on paremmat edellytykset löytää totuus
olemassaolossa. Raskasmielisyys ei väisty elämän tieltä, vaan pitää
tarkasti silmällä elämän katoavaisuutta, tuskaa ja puutteellisuutta.
Raskasmielisyys pitää kirjaa elämän hukkaanmenneistä mahdollisuuksista
ja kätkee uskolliseen muistiinsa kaiken ihanan, joka on kadonnut."

Ainoastaan hyvin harvoin, julkaistuista runoista ehkä vain parissa
kolmessa, voi huomata, että tauti on heikontanut tai väärentänyt
runoilijan arvostelukykyä. Sensijaan on se luonnollisesti vaikuttanut
määräävästi hänen tunne- ja mielikuva-elämänsä suuntaan ja väriin.
Se teki hänestä "muukalaisen elämässä", kehitti sairaalloisen herkän
oman-syyllisyyden tunteen ja kasvatti ennen kaikkea hänessä rikkaan,
erinomaisen monivivahteisen unielämän, missä hän löysi korvausta
sille todellisuudelle, joka oli häneltä kielletty. Ensimäisiä
niistä maailmoilta, joiden lumoihin hänen mielikuvituksensa joutui,
olivat Walter Scottin ritari- ja linnanherra-romantiikka sekä
"Tuhannen ja yhden yön" itämaalaiset seikkailutarinat. Myöskin
Vanhan Testamentin aihepiiriin oli hän jo varhain perehtynyt ja
siltä pohjalta runoili hän, kuten tunnettua, muutamia vakavimmista,
suurpiirteisimmistä runoistaan. Kun hän antaa mielikuvitukselleen
vallan, vapautuu runoilija-potilaassa kaikki mikä hänessä on kovaa,
miehekästä ja hallitsevaa ja sellaisina hetkinä pukeutuu hänen
toteuttamaton elämänkaipuunsa Simsonin, Salomon, Cellinin, kuningas
Erikin, sultaanin tai muinaisajan Jarlien hahmoon. Hänen hieno
sivistyksensä ja herkkä vastaanotto-kykynsä sallii hänen kokonaan
eläytyä vieraihin kulttuureihin, hän on yhtälailla kotonaan sulttaanin
hovissa ja englantilaisessa ylimys-linnassa kuin vermlantilaisessa
talonpoikaistuvassa. Hänen unensa avaa hänelle loppumattomia
mahdollisuuksia. Se irroittaa hänet hänen taudistaan, tekee hänet
vapaaksi, objektiiviseksi, antaa hänelle leikkivän huumorin, miehekkään
myötätunnon lähimmäisiä kohtaan ja filosoofisen kaukonäköisyyden. Kun
Strindberg kosti sen mistä hän sisimmässään tunsi jääneensä osattomaksi
elämän harhakuvan kylmäverisellä paljastuksella, milloin hän ei
kostanut anatemahuudoilla ja häväistysromaaneilla, niin kosti Fröding
valloittamalla mielikuvituksessa, runon näyissä, monikertaisesti sen,
mitä ei todellisuus ollut hänelle suonut.

Paljon jää tietysti niin yhdistetyssä persoonallisuudessa ja runoudessa
kuin Frödingin tutkimukselta selittämättä. Minkätähden toisen samaa
tautia potevan mielialat ja ajatusyhtymät jäävät voimattomiksi,
sisäistä yhteyttä vailla oleviksi houreiksi tai pukeutuvat, niinkuin
sairaalain päiväkirjat usein voivat osottaa, ajatuksettomiksi rytmi-
ja riimileikeiksi -- ja minkätähden juuri Frödingin tauti salli
potilaan kerätä sairaat mielialansa ja tunnelmansa kristallikirkkaaksi,
loogilliseksi, rohkeilla ja rikkailla soinnuillaan hiveleväksi
runoksi? Minkätähden Frödingin onnistui säilyttää tautinsakin keskellä
sisimpänsä koskemattomana, saavuttamattomana, niin että hänen runonsa
suurimmalta osaltaan vaikuttaa raittiilta ja terveeltä? Joka näihin
kysymyksiin voisi vastata, hän olisi ratkaissut yhden taiteellisen
luomispsykologian vaikeimpia ongelmia.

Joka kohdassa ei ruotsalaisen tutkijan todistelu tunnu aivan yhtä
vakuuttavalta. Kun hän koettaa riistää Frödingin erinomaisen
kehittyneeltä syyllisyyden-tunteelta kaiken todellisen aiheen,
on hän varmaan mennyt liian pitkälle -- tehden sen kenties
halussaan polemisoida Fredrik Böökiä vastaan, joka muistaakseni on
puolustanut aivan päinvastaista olettamusta. Syventyessään Frödingin
mielikuvamaailmaan ja koettaessaan sen avulla selittää runoilijan
erikoisuutta, unohtaa hän liiaksi mikä alkuperäinen, perustusta
laskeva merkitys rytmillä on runoudessa ja varsinkin sellaisessa kuin
Frödingin, joka tuntuu juuri poljennollaan ja soinnuillaan laulavan
itsensä lukijan muistiin. Kun Fröding esim. kertoo houreissaan
kuullessaan Benvenuto Cellinin bassoäänen lausuvan sanat "några
ussla maravedi", niin ei ole uskottavaa, että niinkään suuressa
määrässä näiden sanojen aineellinen sisältö on inspiroinut runoilijaa
"Benvenuton kostoon" kuin niihin sisältyvä ylpeä, uhitteleva rytmiaines.

Yleensä on sanottava, että Frödingin runoilijahahmo kasvaa ehkä
entistäkin suuremmaksi Landquistin kuvauksessa, kun sen inhimillinen
tausta, tuskan, kärsimysten ja taistelujen tausta, nyt alkaa
piirtyä eteemme. Ruotsalainen tutkija lausuu kirjassaan rohkean
väitteen että "henkinen kulttuuri on pääasiassa onnettomien työtä"
ja että "poissuljetut ja heikot ovat ajatelleet ihmiskunnan suuret
ajatukset." Olisi vaarallista vaatia näille väitteille yleistä
pätevyyttä, mutta kieltämättä sisältävät ne paljon totuutta. Esteet,
vastoinkäymiset aineellisessa maailmassa ovat usein ulkonaisena aiheena
valloitusretkiin hengen maailmassa. Niin antoi Gustaf Frödingillekin
hänen muukalaisuutensa ihmiselämässä, hänen kärsimyksensä ja tautinsa
hänen ajatuksilleen ja mielikuvilleen niiden lyyrillisen nousun.
Hänen runonsa kohoaa taudin ja kärsimyksen yli saavuttamattomana
mieskohtaiselle tuskalle. Se on se voittosaalis, jonka runoilija
tempasi kohtalolta taistellessaan sen pimeiden voimien kanssa.



SHAKESPEAREN JA CERVANTESIN PÄIVÄNÄ.


Samana päivänä, huhtikuun 23:na, 300 vuotta sitten saapui Styxin
rannalle kaksi vaiherikasta vaeltajaa: toinen tuli pikamarssissa
ja kuin uhmaten, ikäänkuin uusia seikkailuja hakien, toinen tuli
miettivänä, verkkaan ja viipyen, ilman pelkoa ja ilman uhkaa. Toinen
tuli Madridista Espanjassa, toinen tuli Stratfordista Englannissa,
ja yht'aikaa astuivat he Karonin venheeseen. Kun he katsoivat
taakseen elämän rannalle, näkivät he kulkeneensa pitkän tien, ylös
vuorenrinteitä ja alas kuiluihin, ilojen ja kärsimysten kautta,
toivoen ja epäillen, nousten ja langeten, ja he tunsivat, ettei mikään
inhimillinen ollut jäänyt heille vieraaksi. He olivat rakastaneet ja
vihanneet, he olivat yhtälailla istuneet viisaiden ja narrien pöydässä,
he olivat yksinäisyydessä ajatelleet ja uneksineet, he olivat miekka
vyöllä ja malja kädessä kulkeneet iloisissa Bacchus-kulkueissa ja
jokainen hedelmä hyvän- ja pahantiedon puussa oli ollut heidän kättensä
ulottuvilla.

Shakespeare ja Cervantes! Heidän tiensä yhtyivät kerran, kuolemassa,
niinkuin tähtiradat joskus leikkaavat toisensa avaruudessa. Kalliimpaa
lastia ei Karon ole soutanut kuoleman rannalle kuin sinä päivänä:
niin paljon tietoa elämästä, niin paljon tietoa siitä salaperäisestä,
samalla kertaa ylevästä ja naurettavasta pikkumaailmasta, jota sanotaan
ihmiseksi. Selvemmin kuin kukaan toinen olivat he lukeneet niitä
hieroglyyfejä, joita ihmissydän piirtää elämän kankaalle sinä lyhyenä
kautena, jona sen on suotu lyödä, iloita ja kärsiä, mitata aikaa ja
iäisyyttä, eikä itse Platon tietänyt elämästä enemmän kuin he.

Kuinka kalpeaksi jääkään kaikki se tieto, mitä käsitteet ja systeemit
ja tieteen rakennelmat ovat meille välittäneet, verrattuna siihen
mitä suuret runoilijat ovat antaneet, runoilijat, jotka itse elämän
povelta ovat ammentaneet sanojensa totuuden ja tehon. Ihmiskunnan
viisaudenkirjojen joukossa on suurimmilla runoteoksilla aina oleva
ensi sija. Kuinka syvästi meihin tehookin esim. Salomon Sananlaskujen
katkera, kokemuksissa terästynyt tieto kaiken turhuudesta tai Platonin
dialoogien ajatuksen-kuutamokirkkaus ja rauha tai Kantin ja Laplacen
pyörryttävät tähtinäyt tai Darwinin läpitunkeva katse luonnon
kehityskulun uumeniin -- aina tulemme löytämään suurista runoluomista,
sellaisista kuin "Kuningas Lear" ja "Hamlet" ja "Don Quijote" ja
"Faust" syvimmän vastauksen mielemme kysyntään ja levottomuuteen ja
etsintään, ikäänkuin niissä kuulisimme itse elämän äänen puhuvan. Ja
kuinka kauas ihmiskunta loittoneekin ajassa näistä runoluomista, palaa
se aina niiden luo, niinkuin janoinen palaa lähteelle, mistä hän kerran
muisti juoneensa kirkkainta, raikkainta ja puhtainta vettä.

Suuret runoilijat, joilla on kyky monistaa itseään, antaa lihastansa ja
verestänsä elämää kymmenille ja sadoille ihmishahmoille ja -tyypeille,
kansoittavat sen hengen yhteiskunnan, joka elää ajasta aikaan, jolla
on omat kuninkaansa, omat prinssinsä ja narrinsa ja surevat äitinsä
ja petolliset rakastettunsa -- kaikilla ikuisuuden merkki otsallaan.
Joku filosoofi sanoo, että ihmiskunta on kokoonpantu elävistä ja
kuolleista ja että kuolleet ovat enemmistönä ja muodostavat vahvemman
osan. Sellaisia "kuolleita" ovat Shakespeare ja Cervantes. He ovat
ihmiskunnan todellisia hallitsijoita. Ajatukset, tunteet, näyt,
runoluomat, jotka ovat ensi kerran liikkuneet heidän aivoissaan,
jatkuvat elävien tajunnassa vielä kolmesataa vuotta sen jälkeen
kuin niiden isät ja luojat ovat kuolleet ja jatkuvat yhä tulevissa
sukupolvissa.

Tulee mieleen, kun ensi kerran näin Rembrandtin "Yövartion": en ollut
tiennyt että taulu oli niin valtava, kokonaisen seinän suuruinen --
sen väripinnan hohtavasta valohämystä karkasivat renessanssin soturit
esiin niin todellisina, niin yliluonnollisen todellisina, että heidän
elämänilonsa, heidän kiireinen touhunsa, heidän aseidenkalskeensa
ja rummunpäristyksensä tuntui täyttävän ilman. Taulun edessä kulki
nykyisen Amsterdamin porvareita, kulki ulkomaalaisia, turisteja,
ja kaikilla oli omat ilonsa ja huolensa, omat harrastuksensa --
joku teki muistiinpanoja matkakirjaansa, joku nauroi, joku pudotti
käsilaukkunsa ja kumartui sitä ottamaan -- toiset olivat väsyneen,
toiset ikävystyneen, toiset huolettoman näköisiä -- ja kaikki olivat
he harrastuksineen, ajatuksineen, mielihaluineen kuin epätodellisia
haamuja, kuin unta, kuin varjo-olentoja nähtyinä Rembrandtin
taulun todellisuutta vastaan. Samoin on suurten runoluomien. Nekin
elävät itse asiassa verevintä, täyteläisintä, ikuisinta elämää
ihmiskunnan keskuudessa. Läpi aikojen ratsastaa La Manchan ritari,
suuriin ihanteihinsa kompastuva idealisti, hehkuen Dulcinealleen ja
taistellen tuulimyllyjä vastaan -- me kuulemme hänen Rosinantensa
kavionkapseen siinä ajassa, jossa elämme. Ja hänen perässään näemme
hänen aseenkantajansa, mielikuvituksettomana ja itsekkäitä etuja
tavoittelevana, mutta vaistomaisesti tuntien palvelevansa jotakin
itseään suurempaa. Ja kun kuningas Lear maailman kiittämättömyyden
lyömänä ja oman syyllisyytensä tunnossa tyhjentää arolla pohjaan asti
kärsimysten kalkin, on ihmiskunta aina tunteva hänessä epätoivonsa
ikuisen edustajan, suuren veljen, joka traagillisuuden gloorialla
on ympäröinyt kärsimyksen. Ja nuori sydän, jonka elämäntoivo on
lyöty rikki, on Ofeliassa tunteva osasisarensa ja koristava, kuten
hän, itse itseään niillä kukkasilla, joita elämä häneltä kielsi.
Falstaffin rehevä nauru ja hekumallinen ilo remahtaa vielä ilmoille
läpi hyvinhoidetun ja säädyllisen yhteiskunnan. Ja kun Hamletin nimi
mainitaan, tuntee ihmiskunta yhä ikäänkuin olisi satutettu johonkin
sen arvoituksellisimmassa sisimmässä, kuin vaadittaisiin sitä tilille
siitä maailmanvalheesta, jolla se surmaa puhtaimpansa ja tulisimpansa.
Ja kuinka sammumaton onkaan -- mainitaksemme yhden vuorosanakatkelman
-- se elämänvalaistus, joka levittäytyy Prosperon sanoista hänen
lausuessaan jäähyväisiä:

    Sama kude oo meissä kuin mik' unelmissa on.

Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän,
Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän,
Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien"
älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon
käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän,
Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: _ihmissydän_ --
ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa
haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen
iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.



III



GOETHE JA LUTHER.


On sanottu, että Saksan kansa on historiansa aikana rakastanut vain
kolme kertaa: Kaarle Suurta, Lutheria ja Bismarckia. Mutta jos nykyajan
saksalaiselta kysymme, ketkä historian persoonallisuudet ovat ensi
sijassa hänen kansallisen kiintymyksensä ja ylpeytensä esineinä, saa
luullakseni keskiaikainen valloittaja-keisari useimmissa tapauksissa
unohtua ja sensijaan sukeltaa Lutherin ja Bismarckin väliin Goethen
nimi. Jos joku voisi kilpailla näiden kolmen, maansa suurimman
uskonnollisen reformaattorin, suurimman runoilijan ja suurimman
valtiomiehen kanssa kansansuosiosta, niin olisi kai se sitten vain
sotapäällikkö Hindenburg (jonka maine ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt
saada historian pyhitystä).

Jos etsimme syytä siihen kiintymykseen ja rakkauteen, mitä Saksan kansa
tuntee näitä kolmea persoonallisuutta kohtaan, löydämme enemmän kuin
riittävän selityksen heidän elämäntyössään, joka on niin runsain määrin
tullut koko kansan hyväksi. Mutta myöskin toista tietä löydämme siihen
selityksen: nämä miehet ruumiillistuttavat henkilöllisyydessään itse
kansansielua, sen sisimpiä ominaisuuksia, tarpeita ja pyrkimyksiä.
He ovat niiden voimien verevin ja vapain ilmenemismuoto, joita
kansansielussa uinuu. Edustaen elämänsuuntaansa ja kykyjensä puolesta
eri aloja henkisessä luomistyössä on heissä samalla paljon yhteistä,
paljon sellaista, minkä jokainen vaistomaisesti tuntee -- ilman että
hän aina voi tietoisesti eritellä, mistä vaikutelma johtuu -- olevan
juuri saksalaiselle hengelle ominaista. Kansat ovat, suuresti katsoen,
itseään rakastavia Narkissoksia. Suurissa miehissä rakastavat he
itseään, omaa kuvaansa kirkastettuna ja ihannoituna.

Lutherin ja Bismarckin saksalaisuus, samoinkuin heidän keskenäinen
henkinen sukulaisuutensa, on niin ilmeinen, ettei se kaipaa
todisteluja. Heissä oli molemmissa lisäksi kansallistunne hyvin
elävä -- piirre, joka Lutheriin nähden on sitä merkittävämpi, kun
itse kansallisuus-aate nykyaikaisessa mielessä on paljon myöhempää
alkuperää. Heidän molempien rajussa, alkuvoimaisessa, vastakohtien
välillä heilahtelevassa ja pohjimmaltaan kuitenkin hallitussa
luonteessa on paljon sukulaisominaisuuksia, samoinkuin heidän
karkeissa ja voimakkaissa ulkonaisissa piirteissään. Bismarck
eli nuoruudessaan samantapaisen uskonnollisen murroskauden kuin
Lutherkin, vaikka sen käytännölliset tulokset muodostuivat toisiksi.
Molemmat olivat häikäilemättömiä ajaessaan asiaansa, mutta vain
määrättyyn pisteeseen saakka. Heissä ei ollut mitään hurmahenkistä.
Rajoittamisen ja järjestämisen tarve oli heissä yhtä kehittynyt kuin
kyky avata ajatukselle ja käytännölle uusia aloja. Ja lopuksi oli
heissä tosiasiain, realiteettien taju, nerollisuuden ehkä merkillisin
tunnus, erinomaisen voimakas. Heidän vaistonsa ja ajatuksensa toimi
ihmeteltävällä selkeydellä ja notkeudella, heidän minuuttinsa, tuntinsa
ja päivänsä olivat henkisesti hedelmällisemmät kuin tavallisilla
ihmisillä kuukaudet ja vuodet. Heissä eli molemmissa nuoren kansan
väsymätön luomisvoima ja aina uudistuva, ehtymätön tuoreus --
Lutherissa sentään vieläkin raikkaampana ja alkuperäisempänä kuin
Bismarckissa (joka hengen suuruudessa ei luonnollisesti kohoa Lutherin,
renessanssineron, tasoille).

Pinnallisesti katsoen voi Goethe tuntua vieraalta ja kaukaiselta
verrattuna Lutheriin ja Bismarckiin. Hänen nimeltään puuttuu molempien
viimemainittujen leveää kansanomaisuutta, hänen elämäntyönsä oli
ylimyksellisempi luonteeltaan ja se on välittömästi tullut vain
rajoitetumman kansanosan omaisuudeksi. Voisi ehkä erehtyä uskomaan,
että Goethe on Saksan kansanhengelle vain panashi, kunniatöyhtö,
kun Luther ja Bismarck ovat aseita, työn ja taistelun aseita, sen
käsissä. Sellainen käsitys olisi harhaanjohtava: Goethe elää yhä ja
tulee elämään toimivana tekijänä Saksan hengenelämässä, täydentäen
Lutheria ja Bismarckia, persoonallisuuden monisäikeisessä kehityksessä
heitä kumpaakin rikkaampana. Omistaen luonteessaan paljon vähemmän
ulospäin kääntyvää aktiivisuutta kuin Luther ja Bismarck, ei hänen
yhteiskunnallista vaikutustaan luonnollisesti voi heihin verrata,
mutta sensijaan on hän välillisesti, omassa henkilöllisyydessään,
antanut saksalaisille esikuvan, jonka merkitys ulottuu varmaan vielä
kauas tulevaisuuteen. Goethessähän saksalaiset omistavat rikkaimman,
monipuolisimman neron, mitä renessanssin-jälkeinen maailmanhistoria
tuntee. Vaikkakin kaikki ohjelmallinen saksalaisuus oli hänelle
täysin vierasta, jopa siinä määrin, että häntä on voitu syyttää
suorastaan epäisänmaallisuudesta, on hän kuitenkin rotunsa ja kansansa
täysverinen edustaja, Lutherin ja Bismarckin heimolainen. Kosketus- ja
vertauskohdat hänen ja m.m. Lutherin välillä eivät kenties ole niinkään
vähäiset kuin ensi silmäyksellä uskoisi.

Harvoin luullakseni muistetaan, että Luther esiintyy henkilönä yhdessä
Goethen näytelmistä -- "Götz von Berlichingenissä". Hän esiintyy tosin
puolittain inkognito, "veli Martinin" nimellä, mutta ei tarvitse kuulla
muuta kuin pari hänen vuorosanoistaan, ennenkuin ymmärtää, että se
Martin, jota tässä tarkoitetaan, on kuuluisin niistä miehistä, jotka
ovat tätä nimeä kantaneet. (Lutherin ja Berlichingenin elämänajat
sattuvat sitäpaitsi yhteen.) Veli Martinilla ei ole suurta sijaa
näytelmässä, mutta hänen vuorokeskustelunsa draaman päähenkilön
kanssa ensi näytöksessä valaisee sekä nuoren Goethen sankaria että
Lutheria sellaisena kuin tekijä on hänet käsittänyt. Se kuva, mikä
näytelmässä annetaan luostariveli Martinista, omistaa nähtävästi
tekijän täyden myötätunnon samoinkuin Götzinkin. Koko näytelmä, jonka
tapaukset ovat sovitetut uskonpuhdistuksen aikoihin, onkin hengeltään
selvästi protestanttinen. Kuvaavia ovat tässä suhteessa m.m. seuraavat
Martti-munkin sanat -- sanat, joiden elämää-myöntävässä hengessä sekä
Luther että Goethe tapaavat toisensa: "Minusta ei mikään ole vaikeampaa
kuin etten saa olla ihminen. Köyhyys, pidättyväisyys, tottelevaisuus --
nuo kolme munkkilupausta, joista jokainen erikseen on luonnon edessä
kestämätön, ovat yhdessä sietämättömät." Vielä etemmäksi lentävät
Martti-munkin maalliset toivomukset: "Suokoon Jumala, että hartiani
olisivat kyllin voimakkaat kantamaan haarniskaa ja käsivarteni kyllin
luja syöksemään vihollisen hevosen seljästä!"

Goethe oli kirjoittaessaan "Berlichingenin" 24-vuotias. Senjälkeen emme
tietääkseni tapaa, emme ainakaan millään huomattavammalla sijalla,
Lutherin nimeä Goethen teoksissa tai hänen elämäkerrassaan, ennenkuin
vasta Goethen keskusteluissa Eckermannin kanssa, siis runoilijan
vanhuudessa. Kerran vertailee Goethe nuorelle puhetoverilleen m.m.
Lutherin uskonpuhdistustyötä siihen, mitä hän, Goethe, oli tehnyt
oikaistessaan Newtonin valo-teorioja ja hän vetoaa jälkipolven
tuomioon. (Jälkipolven tuomio on langennut toisin kuin Goethe
edellytti: Newton oli oikeassa, Goethe väärässä!) Paljon huomattavampaa
on pari muuta keskustelua, joissa Goethe puhuu Lutherista. Kerran
hän lausuu m.m.: "Luther oli merkillinen nero, hän on vaikuttanut
jo läpi aikojen ja mahdotonta on aavistaa sitä kaukaista päivää
tulevaisuudessa, vuosisatojen takana, jolloin hän lakkaa olemasta
produktiivinen, tuottava." Vielä huomattavampi on seuraava Goethen
lausunto, jota nyt, Luther-juhlan aikana, sopii muistella: "Emme
lainkaan tiedä, mistä kaikesta meidän on kiittäminen Lutheria ja
uskonpuhdistusta. Olemme päässeet vapaiksi henkisen vajavaisuuden
kahleista, meille on sivistyksemme kehittyessä tullut mahdolliseksi
tunkeutua takaisin lähteelle ja käsittää kristinuskoa sen täydessä
puhtaudessa. Meillä on jälleen rohkeutta seisoa lujasti maakamaralla ja
nauttia Jumalan suomasta ihmisluonnosta. Edistyköön henkinen kulttuuri
yhä edelleen, juurtukoot luonnontieteet yhä syvemmälle, laajetkoon
ihmishenki kuinka paljon hyvänsä, milloinkaan ei se ole pääsevä
kristinuskon ylevyyden ja siveellisen kulttuurin yläpuolelle sellaisena
kuin se loistaa meitä vastaan evankelioissa. -- -- Ja mitä pitemmälle
me protestantit pääsemme jalossa kehityksessä, sitä nopeammin seuraavat
katolilaiset perässämme." Huomattavaa tässä lausunnossa m.m. on, että
Goethe, joka yleensä pysyttäytyi kaikkien kirkollisten tunnustusten
ulkopuolella, on käyttänyt sanontatapaa "me protestantit". Tämä ei ole
suinkaan sattuma, Goethe oli epäilemättä protestantti myöskin muussa
mielessä kuin siinä, että hän oli lutherilaisen seurakunnan jäsen.

Luther ja Goethe muistuttavat suuresti toisiaan siinä
hellittömättömyydessä, millä he pitävät kiinni totuudesta, omasta
totuudestaan. Lutherin vei tämä tinkimättömyys taisteluun vallitsevaa
uskonnollista käsitystä ja paavillista kirkkoa vastaan, Goethen se
johti sisäänpäin, itseensä, omaan yksilöllisyyteensä, löytämään oman
tiensä, omat askeleensa maailmassa. Luther on epäilemättä jäykempää
ja kovempaa ainesta kuin Goethe, hänessä on enemmän taistelijaa
ja sankaria, hänessä on myöskin kieltämättä jäljellä suuri määrä
keskiaikaista luostariveljeä, huolimatta siitä, että hän kielsi
munkkilaitoksen. Goethe ei ollut mikään sankari sanan tavallisessa
merkityksessä -- sekä paholainen että paavi saivat hänen puolestaan
olla rauhassa. Kristinuskon ja vielä Lutherinkin jyrkkä siveellinen
dualismi oli hänessä lieventynyt ja vaimentunut. Hän ei uskonut
ehdottomaan hyvään eikä ehdottomaan pahaan. Hän uskoi inhimillisyyteen,
jossa hän, panteisti, samalla näki jotain jumalallista. Ne vuosisadat,
jotka erottavat Lutherin ja Goethen, ovat antaneet jälkimäiselle jo
itsessään kehittyneemmän ja vapaamman perinnön. Inhimillisyys taimi
Goethen elämäntyössä useammalla sirkkalehdellä ja sen kukinta ja
hedelmä tuli myöskin loistavammaksi ja rikkaammaksi. Mutta jos koetamme
katsoa historiallisesti Lutheria ja Goethea, ottaen siis huomioon
sen perinnön, minkä kumpikin oli aikakaudeltansa saanut, kasvaa
uskonpuhdistajan hahmo epäilemättä suuremmaksi, jättimäisemmäksi kuin
runoilijan.

Yhdellä alalla sivuavat heidän tiensä toisiaan hyvin läheltä:
kielellisessä luomistyössä. Lutherhan vaikutti raamatunkäännöksellään
ratkaisevasti nykyisen saksalaisen kirjakielen syntymiseen. Pysytellen
lähellä kansankieltä, lainasi hän samalla omasta persoonallisuudestaan,
omasta mielikuvituksestaan ilmaisukeinoilleen mehua ja voimaa. Niin
elää tämän thüringeniläisen vuorityömiehen pojan hiukan karkea, mutta
miehinen ja voimakas henki koko Saksan kirjakielen, hengellisen ja
maailmallisen, valtavalla alueella. Mutta myöskin Goethe painoi, kolme
vuosisataa myöhemmin, lähtemättömän leimansa saksankieleen ja sen
kuvallisiin ja rytmillisiin ilmaisukeinoihin. Sivuten hänkin muutamina
kausinaan läheltä kansan ilmaisutapoja, etenkin kansanlaulua, antoi hän
omasta yksilöllisyydestään saksalaiselle kielenkäytölle siihen saakka
saavuttamattoman älyllisen ilmehikkyyden ja tunteellisen herkkyyden.

Molemmissa, Lutherissa ja Goethessä, elää Saksan kansansielu tuoreinta
ja syvällisintä elämäänsä, he ovat siveellisesti voimakkain ja
älyllisesti korkein ilmaisumuoto tuon kansan hengestä, joka näköään
sulkee itseensä niin paljon vastakkaisia piirteitä, käsitteellisen
ajattelun syvyyden ja käytännöllisen tarmon, runouden ja proosan,
taipuvaisuuden ja kömpelyyden, hienouden ja karkeuden, tuon
kansan, joka tällä hetkellä, valmistautuessaan viettämään suuren
uskonpuhdistajansa juhlaa, taistelee voitollisesti puolta maailmaa
vastaan.



GOETHEN ÄITI.


Niistä lukuisista naisista, jotka ovat vaikuttaneet Goethen elämään,
on ehkä Friedrike Brion, nuoruudenrakastettu, naisena viehättävin ja
Marianne von Willemer, runoilijatar, henkilöllisyytenä merkitsevin,
mutta "rouva neuvos", Goethen äiti, on varmaan jakamattomimmin saanut
osakseen jälkimaailman samoinkuin oman aikansakin myötätunnon. Hänen
maineensa perustuu kyllä pääasiassa, voimmepa sanoa yksinomaan siihen
tosiasiaan, että hän on suurimman saksalaisen runoilijan äiti,
mutta tämä frankfurtilainen pormestarintytär ja raatimiehenrouva
edustaa samalla elämäniloisessa, käytännöllisessä ja rehevässä
persoonallisuudessaan parhailta puolilta saksalaista naista
yleensä, puolisona ja äitinä. Sellaisena ovat hänen maanmiehensä
säilyttäneet hänen kuvansa ja sellaisena ansaitsee hän, saksalaisen
naisen edustajana, meidänkin mielenkiintomme. Hän ei ollut niitä
ylimaailmallisia runottaria, jotka romantiikan päivinä näyttelivät
huomattavaa osaa Saksan hengenelämässä ja erikoisesti Goethen muiston
vaalijoina, hän oli joka suhteessa yksinomaan kodin ja perheen
hengetär, ja joskin hän osasi kirjoittaa asiallisia ja hauskoja
kirjeitä, ei hän kuvitellutkaan että hänen kutsumuksensa viittaisivat
siihen maailmaan, missä hänen poikansa laakerit kasvoivat.

Monessa kohdin Goethen runoudessa olemme näkevinämme vilahduksen
Goethen äidistä, Aja-rouvasta, mutta tuskin missään on hänen
luonteensa kuvattu niin ilmielävänä ja samalla ikäänkuin hellällä
huumorilla kuin "Hermannissa ja Dorotheassa", Hermannin äidin
hahmossa. Voipa mielestäni syyllä sanoa, että tämä kertova runoelma
kokonaisuudessaankin on suuremmassa määrin kuin mikään muu Goethen
teos Aja-rouvan hengen läpitunkema. Se rehevä, hyvinvoipa elämä,
joka muodostaa tämän eepoksen terveen ja raikkaan ilmakehän,
vie ehdottomasti ajatukset siihen frankfurtilaiseen kotiin ja
elämänympäristöön, missä Aja-rouvan toimeliaat kädet pitivät valtikkaa.
Täydellä syyllä lähettikin Goethe äidilleen tämän teoksensa erikoisen
hienoissa silkkisissä kansissa: Aja-rouva ei voinut olla tuntematta
että osa hänen omaa saksalaista sydäntään sykki tässä runoelmassa. Hän
kirjoittikin pojalleen tämän lahjan johdosta: "Teos ansaitsee niin
kauniin painoasun. Se on verraton mestariteos. Kannan sitä kaikkialla
mukanani niinkuin kissa pentujansa."

Jotenkin täydellisesti sointuukin yhteen se kuva, minkä saamme
majatalon emännästä ja Hermannin äidistä Goethen runoelmassa, sen kuvan
kanssa, minkä Aja-rouva antaa itsestään nuorelle Fritz von Steinille:
"Järjestyksen ja rauhan rakkaus ovat luonteeni huomattavimpia
piirteitä. Sen vuoksi ryhdyn suoraan asioihin käsiksi ja suoritan
vastenmielisimmän ensin. Kun kaikki on saatu järjestykseen ja
epätasainen saatu tasoitetuksi, tahdon nähdä sen, joka saattaa voittaa
minut hyväntuulisuudessa." Muotokuva lähentelee saksalaista rouva- ja
äitityyppiä, kuitenkin ehkä sillä rajoituksella, että saksalaisessa
naisessa yleensä lienee enemmän sentimentaalista liikatunteilua kuin
rouva Goethessä.

Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi v. 1731 vanhasta
kunnianarvoisesta, vaikka verraten varattomasta frankfurtilaisesta
porvarisuvusta. V. 1747 valittiin hänen isänsä kaupungin korkeimmaksi
virkamieheksi, elinkautiseksi pormestariksi ja ylituomariksi. Keisari
Kaarle VII halusi hänet aateloida, mutta pormestari kieltäytyi
kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain taakkana.
Pormestarin tytär kävi tavallisen kansakoulun ja sai sitä paitsi
opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Hän ei koskaan oppinut aivan
virheetöntä oikeinkirjoitusta (mikä käy selville hänen kirjeistään),
mutta sensijaan avasi varmaan hänen lapsuutensa kansanvaltainen
kasvatus hänelle tavallista laajemmat näköalat ihmisten ja yhteiskunnan
elämään ja hävitti hänessä paljon sellaisia ennakkoluuloja, joista
ranskalaisten kotiopettajattarien kasvattamat aatelisneitoset eivät
suinkaan olleet vapaita. Kun varakkaan räätälin poika ja lakimies
Johann Caspar Goethe, joka oli hankkinut itselleen "keisarillisen
raatiherran" arvonimen, kosi Elisabethia, ylipormestarin tytärtä,
tapahtui se sentähden, että hän tulevan vaimonsa avulla pääsisi
yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan asemaan ja virkatoimeen.
Ylipormestari Textor antoi suostumuksensa -- tyttären mielipiteen
tiedusteleminen ei kuulunut ajan patriarkaalisiin tapoihin. Elisabeth
oli naimisiin mennessään seitsemäntoistavuotias, hänen miehensä
kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Caspar Goetheä kuvataan ankaraksi
ja jäykäksi herraksi. Hänen suuri elämyksensä oli kolmenkymmenen vuoden
iässä suoritettu Rooman-matka, josta näkyvänä muistutuksena olivat
hänen kotinsa seiniä kolistavat kartat, kuparipiirrokset ja pienet
marmoripatsaat. Varakkaana, riippumattomana miehenä vetäytyi hän
syrjään julkisista toimista ja kulutti aikaansa m.m. sepittelemällä
italiankielellä kuvausta Roomanmatkastaan. Hänellä oli jonkun verran
soitannollisia taipumuksia, mutta hänen mielikuvituksensa oli
hedelmätön ja kuiva. Hänen iloton ja ankara luonteenlaatunsa ilmeni
perheen keskuudessa painostavana kotityranniutena, joka lienee pannut
usein nuoren rouvan synnynnäisen hyväntuulisuuden kovalle koetukselle.
Vuoden avioliiton jälkeen syntyi heidän ensimäinen lapsensa, joka sai
nimen Johann Wolfgang ja joka teki Goethen nimen yhdeksi kaikkein
tunnetuimpia nimiä maan päällä. Seuraavana vuonna syntyi tytär
Cornelia, ainoa pariskunnan lapsista, joka, paitsi Wolfgangia, jäi
elämään sivu varhaisimpien lapsuusvuosien.

Nerothan ovat aina jossakin mielessä käenpoikia lapsuutensa kodissa:
he kasvavat pian vanhempiaan suuremmiksi ja ikäänkuin vavahduttavat,
vaistomaisessa pyrkimyksessään avarampaan maailmaan, kotinsa
perustuksia ja seiniä. Nuoren Johann Wolfganginkin suhde kylmään
ja ankaraan isään tuli pian katkeraksi, melkein vihamieliseksi.
Sensijaan olivat äidin ja pojan välit mitä läheisimmät ja säilyivät
sellaisina läpi elämän. Rouva Goethe taisi mielikuvituksellaan
eläytyä jo varhain poikansa maailmaan, ottaa osaa hänen iloihinsa ja
suruihinsa ja suojella häntä isän liian ankaralta kädeltä: "Minä ja
Wolfgangini vedimme aina yhtä köyttä. Olimme molemmat nuoria. Ikäeromme
ei ollut niin suuri kuin hänen ja isän välillä." Äitinsä johdolla
perehtyi Johann Wolfgang leikkien salaisuuksiin, oppi seurapelejä
ja ennen pitkää suuren määrän käytännöllistä elämänviisautta. Äidin
mielilauseiksi mainitaan usein seuraavat kaksi, jotka epäilemättä
sivuavat läheltä sitä elämänkatsomusta, mikä ainakin miehuuden
voimakkaampaan aikaan oli keskeisintä myöskin Goethelle: "Kokemus
synnyttää toivoa" ja "Opi elääksesi, elä oppiaksesi".

Rouva Goethe joutui poikansa kautta tuttavuuteen mitä erilaisimpien
taiteellisten, kirjallisten ja ruhtinaallisten henkilöiden kanssa
ja kaikki ihastuivat säännöllisesti elämäniloiseen ja viisaaseen
frankfurtilaisrouvaan, ja satunnaista tutustumista seurasi usein
pitkä kirjevaihto. Senkin jälkeen kuin Johann Wolfgang jo oli poissa
kotoa, Weimarissa, oli rouva Goethen koti usein "maasta kattoon
asti täynnä kaunosieluja". Varsinkin tuli weimarilaisten tavaksi
tehdä pyhiinvaellusretkiä Frankfurtiin, Goethen lapsuudenkotiin.
Talon isäntä, joka muutamien vuosien väliajoilla seuranneiden
halvauskohtausten jälkeen kuoli v. 1772, oli seurassa harvasanainen
ja sulkeutunut, mutta rouva Goethellä riitti sen sijaan ystävyyttä,
vieraanvaraisuutta ja elämäniloa kaikille. Aina ritarillinen
Wieland vihki talon "Casa santaksi" (pyhäksi taloksi) ja kertoili
Weimariin palattuaan: "Aja-rouva on kaikkien naisten kuningatar."
Herttuatar Anna Amalie, Goethen ystävän ja suosijan Karl Augustin
äiti, kävi hänkin "Casa santassa" ja hänen ja rouva Goethen välille
rakentui sydämellinen, kestävä ystävyys. "Kun herttuatar saa kirjeen
Aja-rouvalta, niin ei hän muusta puhu, on kuin hänelle olisi tapahtunut
suuri onni", kirjoitti Wieland Merckille. Myöskin Karl August tutustui
rouva Goetheen. Kiitoskirjeensä käyntinsä jälkeen frankfurtilaisrouvan
kodissa alkaa hän tuttavallisilla sanoilla: "Rakas Aja äiti!" Myöskin
useat muut Goethen tuttavat puhuttelivat rouva Goetheä yksinkertaisesti
äidikseen. Preussin kuningas ja kuningatarkin osottivat suurta
huomaavaisuutta "rouva neuvosta" kohtaan, muita ruhtinaallisia
henkilöitä mainitsematta.

Useat ulkomaalaisetkin, joiden tietoisuuteen Goethen maine oli
tunkeutunut, osottivat kunnioitustaan myöskin hänen äidilleen. Heidän
joukostaan mainittakoon vain saksalaisen kulttuurin hieno tuntija,
madame de Staël, jonka kunniaksi ylhäiset frankfurtilaisrouvat panivat
toimeen suuren juhlan. Goethen äiti, joka oli pukeutunut loistavimpaan
pukuunsa, oli tilaisuutta varten ripustanut Preussin kuningattaren
lahjoittamat käädyt kaulaansa ja piteli kädessään kultarasiaa, johon
oli maalattu hänen poikansa pienoiskuva (!). Rouva Goethe tervehti
vierasta arvokkaasti ja lausui niin suurella äänellä, että se kuului
yli koko salin: _Je suis la mère de Goethe!_ (Minä olen G:n äiti.)
Epäilemättä lankeaa pieni huumorin säde tällaisessa kuvaelmassa yli
rouva Goethen frankfurtilaisen arvokkuuden. Voimme otaksua, että
ranskalainen kirjailijatar taisteli pientä hymyä vastaan niiatessaan
Aja-rouvalle.

Rouva Goethe säilytti henkisen joustavuutensa kuolemaansa saakka, joka
tapahtui 77:n vuoden iässä. Kuolinvuoteellaan antoi hän määräyksiä
hautajaiskaakun rusinoista ja siitä, mitä saattoväelle oli tarjottava.
Hän tahtoi lääkäriltään täsmälleen tietää, milloin kuolema tulisi ja
otti sen vastaan samalla tyyneydellä ja alistuvalla iloisuudella kuin
elämänsä muutkin suuret tapaukset.

Goethe on tunnetuissa muistosäkeissään sanonut perineensä äidiltään
hyvän tuulensa ja halun sepitellä satuja, mutta itse asiassa voinee
väittää hänen saaneen äidiltään vielä paljon enemmänkin: Goethen
terveessä ja avarassa persoonallisuudessa, hänen väsymättömässä
sydämessään, yhtä alttiissa iloille ja suruille, hänen nopeassa ja
vaivattomassa arvostelukyvyssään on jotain Aja-rouvan hengestä,
frankfurtilaisen raatimiehen rouvan, jota saksalaiset runoilijat,
kaunosielut ja ruhtinaat niin mielellään kutsuivat "äidikseen".
Aja-rouvan kautta pohjautuu Goethen nerous tukevasti voimakkaaseen ja
luomiskykyiseen saksalaiseen keskisäätyyn.

       *       *       *       *       *

Norjalaisen kirjailijattaren Clara Tschudin teos "Goethen äiti", joka
ilmestyi viime jouluksi suomalaisena käännöksenä ja joka eräiden
toisten lähdekirjain ohella on tarjonnut ainehiston yllä oleviin
riveihin, ei tunnu joka suhteessa aivan kriitilliseltä, mutta antaa
runsaine kirjeotteineen elävän ja nähdäkseni pääasiassa oikean kuvan
esitettävästään. Kuvaus Caspar Goethestä on sensijaan yksipuolinen,
naisellisesti liioitteleva. Elävämpi aikatausta olisi varmaan myöskin
antanut kuvaukselle enemmän arvoa ja historiallista mielenkiintoa.



ERÄS GOETHEN YSTÄVÄTÄR.


Saksan romantiikan kolme kuuluisinta runotarta, Rahel Varnhagen,
Caroline Schlegel-Schelling ja Bettina von Arnim, ovat löytäneet
kaikki kuvaajansa nykypäivien niin rikkaassa ruotsalaisessa
elämäkerrallisessa ja kirjallisuushistoriallisessa kirjallisuudessa.
Vuonna 1908 julkaisi Ellen Key pirteän ja nerokkaan, mutta paikoin
liian aktiivisesti osaaottavaisen monografiansa Rahelista, noin
puolikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Beatrice Zaden "Caroline" ja
viime vuodenvaihteessa saman tekijän kirja Bettinasta. Nämä kolme
perusteellista, pääasiassa ensikäden lähteistä ammentavaa teosta
antavat erinomaisen silmäyksen romantiikan sisimpään luonteeseen,
missä naisellisella aineksella oli niin huomattava sija, samalla kun
ne sisältävät mieltäkiinnittäviä todistuskappaleita naispsykologiasta
yleensä. Rahel, Caroline ja Bettina -- niin on kirjallisuushistoria
lyhyesti ja tuttavallisesti nämä runottaret ristinnyt -- ovat tavallaan
uusimman ajan naisen edelläkävijöitä, ehkei sen naisen, joka hakee
vapautusta sukupuolestaan ja pyrkii lainsäädäntötietä niinkutsuttuun
yhdenvertaisuuteen miehen kanssa, mutta kyllä sen, joka rajoittumatta
yksistään kodin piiriin näkee tehtävänsä miehen ymmärtäjänä ja
innostuttajana hengen työssä, vaalien samalla omaa kehitystään ja
tahtoen, miehen tavoin, päästä osalliseksi kaikista tietämisen puun
hedelmistä. Näillä romantiikan naisilla on ollut suuri vaikutus
miehiin, aikakautensa ensimäisiin luoviin kykyihin, mutta syvemmälle
katsoen ovat he itse olleet riippuvaisia miehistä -- vähimmin ehkä
Rahel, joka on heistä itsenäisenä ajattelijana alkuperäisin -- ja
ilman poikkeusta ovat he myöskin tämän riippuvaisuutensa tunnustaneet.
Heidän nerollisuutensa on itse asiassa ollut hyvin naisellista
laatua: tunteen ja älyn herkkää, salamannopeaa vastaanottokykyä,
eetillisen innostuksen voimaa ja epäitsekkyyttä sekä sanan, puhutun
ja kirjoitetun, verratonta valmiutta. Kuvaavaa heille kaikille on,
että he ovat _kirjeiden_ muodossa jättäneet jälkeensä varsinaisimmat
ja arvokkaimmat todistuskappaleet itsestään. Kirje, puhutun ja
painetun sanan välimuoto, on ikäänkuin itsestään tarjoutunut heidän
aseekseen, se on antanut heille tilaisuuden tuoda kirjoitelmiinsa
jotain kahdenkeskeisen keskustelun välittömyydestä ja vapaudesta,
se on sallinut heidän käyttää heidän kukkeassa kaunopuheisuudessaan
kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan yhteisiä muistoja, harrastuksia ja
mielikuvia kaikupohjanaan ja siten verhota sanottavansa eräänlaiseen
intiimiin, läheiseen tunnelmaan. Niiden takana kuulee puhutun äänen. Ne
antavat myöskin aavistaa, miten suuri merkitys heidän persoonallisella
seurustelullaan on ollut, merkitys, ettemme sanoisi lumous, josta
aikakauden ensimäiset miehet ovat antaneet lukemattomia todistuksia.

Johtavin aihe Bettinan monivaiheisessa elämässä on hänen
Goethe-ihailunsa, eli, niinkuin hän sitä itse kutsui, hänen rakkautensa
Goetheen. Se syttyi hänessä nuorena tyttönä Frankfurtissa, missä
muistot Goethen nuoruudesta vielä olivat ilmielävät, se syntyi paljon
ennen kuin hän vielä oli nähnyt ihailunsa esinettä ja se oli hänen
viimeinen ajatuksensa, kun hän puoli vuosisataa senjälkeen päätti
elämänsä.

Äidin puolelta olivat runoilijaystävyydet kulkeneet ikäänkuin perintönä
suvussa. Bettinan äidinäiti, Saksan ensimäinen romaanikirjailijatar
Sophie von la Roche oli ollut Wielandin rakastettu ja heidän
rakkautensa muisto elää useissa Wielandin nuoruudenrunoissa. Noin
viisikolmattavuotiaana tutustui Goethe la Roche'in perheeseen, missä
Sophie'n kaunis kuusitoistavuotias tytär Maximiliane pian alkoi
kahlehtia hänen naiselliselle viehätykselle altista sydäntään.
Maximiliane ei hänkään jää kylmäksi, mutta äidin tahdosta menee hän
naimisiin häntä itseään paljon vanhemman, rikkaan frankfurtilaisen
kauppamiehen Brentanon kanssa Goethe jatkoi vielä senkin jälkeen
seurusteluaan Maximilianen kanssa Brentanon kodissa, kunnes aviomiehen
mustasukkaisuus teki siitä lopun. Brentanon ja Maximilianen
avioliitosta syntyi monta lasta, niiden joukossa runoilija Clemens
Brentano sekä Bettina. Bettinan syntymävuosi on 1785.

Goethestä on sanottu, että hänen luonteessaan on jotain, mikä osottaa
hänen syntyneen viinirajan eteläpuolella. Samaa voi mielestäni
sanoa Bettinasta. Ehkä voi hänessä myöskin huomata merkkejä isän
italialaisesta syntyperästä. Bettinan iloisessa rohkeudessa,
haaveellisessa luonnon-mystiikassa, läikkyvässä ja samalla tulisessa
tunteellisuudessa, hänen alinomaisessa juhlamielessään on jotain
eteläistä ja kenties myöskin katolilaista. Varsinaisen kouluopetuksensa
saikin hän Fritzlarin luostarissa lähellä Casselia. Luostaria
ympäröivät suuret puistot ja metsät, missä satakielet lauloivat
kesäöinä, ja niissä sekä Ederin rantamilla yksikseen samoten oppi
Bettina nähtävästi enemmän kuin varsinaisessa luostarikoulussa.
Katolilainen oppi ja kristinusko jäivät hänelle sisimmässään vieraiksi
ja sensijaan kehittyi hänessä seurustellessa luonnon kanssa syvä
uskonnollinen panteismi, joka täytti hänet omituisella hurmautuneella
yhteenkuuluvaisuuden tunteella kaiken kanssa, mikä eli ja liikkui.
Siinä on epäilemättä jotain Goethen uskontunnustuksesta, kuitenkin
ilman jälkimäisen tasapainoa ja kirkkautta. Pakollisten rukousten,
hartaushetkien ja opetustuntien jälkeen juoksi hän vapautuneena
puutarhaan: "Siellä oppi enemmän jokaisesta pienestä, auringonsäteestä
kuin koko kirkkohistoriasta." Läheinen yhdyselämä luonnon kanssa
kehitti hänessä varmaan myöskin sitä epäitsekästä itsensäunohdusta
sekä vapaudentarvetta, jotka olivat hänen luonteensa hallitsevia
piirteitä. Vieroittamalla hänet ihmisistä ja houkuttelemalla häntä
jatkuviin yksinäisiin haaveiluihin vaikutti se toiselta puolen sen,
että hänen oli vaikea sopeutua yhteiskunnan muotoihin ja että hän
usein esiintymisellään loukkasi ja loitonsi luotaan tuttaviaan ja
ystäviään. Yksinäisyydessä luonnon parissa menetti hänen arvostelunsa
ikäänkuin mittasuhteensa kohdistuessaan ihmiselämään. Tässä ilmenee
yksi puoli hänen rajoituksistaan verrattuna hänen suureen ihailtuunsa,
Goetheen, jonka vapaudentarve ei suinkaan ollut pienempi, mutta joka
nerollisuutensa yksinäisyydessä tunsi itsensä riippumattomaksi myöskin
keskellä yhteiskuntaa, vieläpä hovin läheisyydessä, ja joka koteutui
yhtä helposti jokapäiväisen, toimivan elämän käytäntöön kuin luonnon
salaisuuksiin ja ajatuksen korkeimpiin maailmoihin.

Bettinan ensimäisen Goethe-kauden voi laskea siitä, kun hän
yhdenkolmatta vuotiaana alkaa Frankfurtissa vieraskäyntinsä rouva
Goethen, runoilijan äidin luona. Elisabeth Goethe oli tällöin
seitsemänkymmenen viiden vuotias, mutta vielä elämäniloinen ja
nuorekas. Hän oli lisäksi vielä vanhoilla päivillään erinomainen
kertoja. Istuen hänen jalkojensa juuressa kuunteli Bettina tämän vanhan
naisen kertovan Goethen nuoruudesta tarinoita, jotka lähtemättömästi
jäivät hänen mieleensä ja yhtyivät siihen mielikuvaan, jonka hän oli
saanut Goethen runoista. Niin kasvoi hänen tyttö-unelmistaan hänen
"rakkautensa" Goetheen. Goethe tuli hänelle niin läheiseksi kuin
vain luonto sitä ennen oli ollut. Yksinäisyydessään "seurusteli" hän
Goethen kanssa, hän luki "Wilhelm Meisterin" ja löysi Mignonissa
oman sielunsa. Goethe, joka todellisuudessa tällöin oli jo lähes
kuudenkymmenen vuotias, oli hänen unelmissaan yhäti nuori niinkuin hän
oli ollut niihin aikoihin, joista rouva Goethe kertoi. Hänen suurin
halunsa oli saada kerran nähdä ihailunsa esinettä kasvoista kasvoihin,
päästä Weimariin. "Koko elämäni on ollut valmistusta kohtaukseen
sinun kanssasi", kirjoitti hän myöhemmin päiväkirjassaan. V. 1807
täyttyi viimein hänen hartain toivomuksensa. Varustettuna isoäitinsä
nuoruudenrakastetun Wielandin suosituskirjeellä, tulee hän Goethen luo.
Tästä ensi kohtaamisesta kerrotaan, että Goethe osotti Bettinalle,
joka vihasi mukavia huonekaluja, paikan sohvassa, kunnes Bettina äkkiä
hypähti seisoalle huudahtaen: "Ei, tässä en voi istua!" Hymyillen
vastasi Goethe: "No hyvä, valitkaa siis itsellenne parempi paikka!"
Samassa hetkessä oli Bettina istuutunut Goethen polvelle ja kietonut
käsivartensa hänen kaulaansa.

Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä
toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui
kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän
kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla
kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa",
joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä
kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja
kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen
keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison,
mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea -- vaikka varmaan
aiheettomammin -- samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut
hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä
kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan
tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane
pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa
naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa.
Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan
suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen
oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan
puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli
onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän
vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. -- Hänen tunteensa
Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen
oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija."
Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen,
ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen
tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli
hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes
Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.

Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea
Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin
muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on
hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä
vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen
vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen
Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät.
Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka
päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa;
miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut
Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen,
mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta
weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat
läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija
Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset
Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli
loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa
berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin.
Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia,
johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen
sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli
kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli
hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla
kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.

Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen
viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt
luonnoksen.

Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään
että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän
arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen
ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot,
joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle
tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa
teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan
panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä
niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää
hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja
piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne,
mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia
tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea.
Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään
harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja
syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi
kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä
yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan
hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka
antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja
runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.



GOETHE SOTAKIRJAILIJANA.


Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen
vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus",
kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista"
mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle,
joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä
vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään
ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut
vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen
kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet
kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja,
mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen
henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä
ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet
hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen,
asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe,
jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten
edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten
tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen
ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli
hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen,
kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen -- tuskin muuta.
Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa,
hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole
samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi.
Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa
muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana,
epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä
tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut
vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys,
joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa
tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin
suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."

Goethen suhteesta _sotaan_ voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen
suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka
tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi
vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä
"rauhan lapsi" -- täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä
käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen,
haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt
sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin
eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan
arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä
erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin
oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa
kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa
mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja
elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa,
millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin
kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain
näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen
mielestään toisia teitä.

Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen
kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen
tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui,
huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa
kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792,
43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin
nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista
ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä
Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään
tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri
ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa,
jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat,
täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena
kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä,
Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja
tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa
27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle
vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.

Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen
kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen,
joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä
kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos _Kampagne in
Frankreich_ (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden
ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa
äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin
se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa
että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan
sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken
sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen
kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti
neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan
hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon
korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.

Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että
"Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken
kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi
sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen
eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä
muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän
muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa
Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen
muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä
tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen
päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon.
Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä
Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen
todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on
niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus,
joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä
erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia
kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä
nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty
pitämään sitä todellisena päiväkirjana.

Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut!
Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän
sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden
kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita
hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai
joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa
rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta"
ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan.
Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee
hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen
ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten
sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan.
Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään,
mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan
valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan
Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään
esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan
havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa
sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä,
milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa
sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa
tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana
kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen
kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita.
Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta
markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista
emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran
tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat
Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne
eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin
kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle
vierasta.

Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä
tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle
kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla
itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta,
että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria
itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää,
mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja
ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut
olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet
mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut
eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet
kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."

Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen
taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät
lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista -- ehkä sentähden
että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin
kysyntä -- ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä
itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe
kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan,
jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai
se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin
ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin
kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja
maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen
yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä.
Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin
Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.

Saksalaisten sotaretki Ranskaan kääntyi Valmy'n taistelun jälkeen
heidän ratkaisevaksi tappiokseen -- siitä huolimatta että saksalaisia
ja heidän liittolaisiaan johti aikakauden suurin strateegi,
Braunschweigin herttua Karl Ferdinand, ja siitä huolimatta, että heidän
mieslukunsa, ainakin alussa, tuskin oli pienempi kuin ranskalaisten.
Valmy'n taistelun jälkeen oli Goethe lausunut profeetalliset
sanat: "Tällä hetkellä ja tässä paikassa päättyy ajanjakso
maailmanhistoriassa." Valmy'n voitolla Ranskan vallankumous tavallaan
kruunasi itsensä. Se osottautui paljon voimakkaammaksi kuin saksalaiset
olivat laskeneet.

Kukaan ei kantanut saksalaisten tappiota keveämmin kuin Goethe.
Pakolliselta sotaretkeltään palasi hän takaisin Weimariin runottariensa
pariin ja eli taas pian keskellä kuohuvaa luomiskautta.



GOETHE JA NAPOLEON.


Goethe ja Napoleon tapasivat toisensa vain lyhyinä hetkinä kahden
päivän aikana, mutta heidän kohtauksensa jätti molempiin lähtemättömän
vaikutelman. Ja jo paljon ennen mieskohtaista tapaamistaan olivat nämä
aikakautensa suurimmat henget askarrelleet toistensa mielikuvituksessa.

Heidän kohtaamisensa tapahtui lokakuussa 1808. Molemmat
maailmanvalloittajat olivat silloin voimansa kukkuloilla. "Faustin"
runoilija oli jo tosin lähes kuusikymmenvuotias, mutta hänen
luomiskykynsä ei ollut vielä herpaantunut ja hänen älynsä ja henkinen
näköpiirinsä olivat laajemmat ja kirkkaammat kuin koskaan. Suurella
itsekurillaan oli hän kehittänyt kaikki voimat persoonallisuudessaan
kukkaansa ja hedelmäänsä. Faust-tarina eli viimeistä kypsyys-kauttaan
hänen sielussaan. Myöskin Napoleonin tähti loisti korkeimmillaan.
Jenan ja Auerstädtin laakerit olivat vielä tuoreet ja yhä uusia tuntui
voitonjumalatar tarjoilevan suosikilleen. Saksalaisten runoilijaa ja
ranskalaisten keisaria erotti toisistaan paitsi rodun, luonteen ja
elämänalan suunnatonta erilaisuutta, myöskin iässä kaksi vuosikymmentä.
Mutta se mikä heitä yhdisti merkitsi sittenkin enemmän: nerous, luova
persoonallisuus. Molemmat olivat he yksin kansansa keskuudessa,
molemmat olivat maailmankansalaisia, molempien taistelunäyttämönä
oli koko ihmiskunta. Molemmissa oli mitä suurimmassa määrässä sitä
sielullista ainesta, josta Nietzsche myöhemmin runoili "yli-ihmisensä".

Napoleonin seuralainen Egyptinretkellä (v. 1798) Bourrienne on
julkaissut luettelon niistä kirjoista, joita silloisella kenraali
Bonapartella oli mukanaan henkisenä asestuksenaan. Näiden kirjojen
joukossa, uuden ja vanhan testamentin sekä koraanin rinnalla, tapaamme
myöskin Goethen "Wertherin". Kaikkiaan oli Napoleon seitsemän kertaa
lukenut "Wertherin", ja myöskin muita Goethen luomia mainitaan hänen
seuranneen tarkkaavaisuudella. Meistä nykyajan lapsista, joista Goethen
nuoruudenromaanin rococorakkaus helposti tuntuu jo väljähtäneeltä,
saattaisi näyttää selittämättömältä sellaisen voima-luonteen kuin
Napoleonin kiintymys "Wertheriin", jollemme muistaisi, että tämä
tunteellinen romaani oli aikakauden hengen mukainen ja että se
varsinkin Ranskassa, missä Rousseau'n "La nouvelle Heloïse" oli
avannut sille tietä, tapasi ilmestyessään yleistä vastakaikua. Että
Napoleonin tuttavuus "Wertherin" kanssa ei kuitenkaan ollut mitään
ajan kirjallisen muodin aiheuttamaa velvollisuus-lukemista, vaan että
hänellä oli romaaniin mitä persoonallisin suhde, se käy ilmi m.m. hänen
keskustelustaan Goethen kanssa tästä teoksesta.

Edellisessä kirjoituksessa "Goethe sotakirjailijana" mainitsimme
Goethen kielteisestä suhteesta vallankumoukseen, missä hän
pääasiassa näki vain sekasorron ja hävityksen. On syyllä sanottu,
ettei hän ymmärtänyt niitä aatteita, jotka muodostivat sellaisen
kansanliikkeen kuin Ranskan vallankumousnäytelmän taustan, ennen kuin
ne ruumiillistuivat Napoleonissa, josta samalla tuli vallankumouksen
päättäjä. Sensijaan herätti kohta hänen -- persoonallisuuden suuren
tuntijan -- mielenkiintoa ja myötätuntoa Napoleonin henkilöllisyys,
miehen, joka pian oli täyttävä maailman nimellään. Vanhuutensa
uskolliselle puhekumppanille Eckermannille tunnustaa Goethe usein
Napoleon-ihailuaan, sanoen m.m. olevansa onnellinen siitä, että
oli saanut elää Napoleonin aikana. Niinikään puhuu hän usein
valloittajakeisarista _luovana_ nerona, tuntuupa monista hänen
lausunnoistaan käyvän ilmi, että hän piti Napoleonia omassa ajassaan
ainoana vertauskohtanaan, jopa suorastaan hengenheimolaisenaan.

Syksyllä v. 1808 piti Napoleon Erfurtissa liittolais- ja
vasalliruhtinaittensa kanssa neuvotteluja, joihin Weimarinkin herttuan,
Goethen ystävän ja isännän, oli saavuttava. Runoilija seurasi herttuan
toivomuksesta tämän mukana. Napoleon sai eräältä ministeriltään tietää,
että Goethe oli kaupungissa ja lähetti hänelle kohta sanan saapua
luokseen.

Kun Goethe astui Napoleonin huoneeseen, istui keisari paraikaa
aamiaispöydässä. Napoleon nosti silmänsä, katsoi kauan sisääntulijaan
ja lausui historiallisiksi käyneet sanansa: _Vous êtes_ (toisten
mukaan: _Voilà_) _un homme_! -- Te olette mies! Läsnä oli vastaanotossa
myöskin kenraali Daru, jolle Napoleon, keskustelussaan tavantakaa
sanantuojien keskeyttämänä, saneli silloin tällöin määräyksiään. Ensin
johti keisari puheen Goethen näytelmiin ja myöhemmin "Wertheriin".
Hän huomautti runoilijaa siitä, että tämä oli perustellut Wertherin
itsemurhan, paitsi onnettomalla rakkaudella, myöskin loukatulla
kunniantunnolla, liittäen siten perusteluunsa pääaiheeseen nähden
asiaankuulumattoman tunteen. Erästä toistakin kohtaa romaanissa
suvaitsi keisarikriitikko arvostella, heikkoutta, johon nähden
Napoleonin arvostelu Goethen omien sanojen mukaan oli erinomaisen
sattuva. Mikä tämä kohta oli, sitä ei Goethe suostunut kertomaan
edes Eckermannille tämän nimenomaisesta pyynnöstä. Syistä, joita ei
tunneta, arkaili Goethe luovuttaa tätä Napoleonin arvostelua suuren
yleisön tietoon. Senjälkeen liukui keskustelu taas näytelmiin, joista
Napoleon Goethen kertoman mukaan lausui painavia huomautuksia.
Kohtalotragedioista puhuen sanoi keisari m.m.: "Mitä tekee meidän
päivinämme kohtalolla? Politiikka, se on kohtalo." Vielä koski
puhe Goethen mieskohtaista asemaa sekä Weimarin hovia. Tavantakaa
ilmaisi keisari mielihyväänsä Goethen vastausten johdosta sekä
nauroi sydämellisesti hänen leikilleen. Kaikkiaan oli vastaanottoa
kestänyt noin tunnin ajan. -- Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen
nimitettiin Goethe Ranskan kunnialegioonan jäseneksi.

Noin viikon kuluttua tapahtui Goethen ja Napoleonin toinen kohtaus,
jota kesti jonkun verran kauemmin. Napoleon vieraili Weimarin hovissa,
missä eräänä iltana sen jälkeen kuin keisarin omat näyttelijät
olivat Goethen ja Schillerin teatterissa esittäneet Voltairen
näytelmän "Caesarin kuolema", pidettiin tanssiaiset. Napoleon
kutsui tanssin aikana Goethen rinnalleen ja puhui hänen kanssaan
m.m. illan kappaleesta. Tällöin sanoi keisari: "Vakavan näytelmän
tulisi olla kouluna ruhtinaille ja kansoille; sillä se on tavallaan
historiankin yläpuolella... _Teidän_ olisi pitänyt kuvata Caesarin
kuolemaa, suurpiirteisemmin kuin Voltaire, näyttää maailmalle, kuinka
onnelliseksi hän olisi sen tehnyt, jos hänelle olisi annettu tarpeeksi
aikaa suurten suunnitelmiensa toteuttamiseksi." Tuntematonta on, mitä
Goethe tähän vastasi. Varmaa sensijaan on, että hän olisi voinut
kertoa jo neljäkymmentä vuotta sitten ylioppilaana Strassburgissa
hautoneensa Caesar-aihetta. Varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän
ollut siinä määrin ympäristönsä myrsky- ja kiihko-mielialan lumoissa,
että hän oli juhlinut Brutusta, murhamiestä, mutta pian oli hänestä
kehittynyt Caesarin innokkain ihailija. Suunnitellusta näytelmästä
syntyi kuitenkin vain pieniä katkelmia ja yksityisiä vuorosanoja.
Seisoessaan nyt silmästä silmään Napoleonin kanssa ei hän varmaankaan
voinut olla tuntematta miehuus-ikänsä Caesar-ihannetta. Illan kuluessa
sanoi Napoleon vielä Goethelle: "Teidän täytyy tulla Parisiin! Vaadin
sitä teiltä ehdottomasti. Siellä saatte avaramman katseen maailmaan.
Sieltä löydätte yllinkyllin aiheita runouteenne." Tunsikohan Saksan
suurin runoilija hetken ajan kiusausta noudattaa tätä ranskalaisten
keisarin kutsua? Weimar oli itse asiassa pieni pesä, mutta Parisi oli
maailman pääkaupunki ja historiallisten tapausten keskus. Schillerin
ja Herderin kuoleman jälkeen oli hän jäänyt henkisesti yksinäiseksi
-- houkutteliko häntä ajatus päästä elämään Napoleonin läheisyydessä,
tulla samaan asemaan Tuillerioissa kuin hänellä oli ollut pienen
Weimarin hovissa? Tätä kaikkea emme tiedä. Varmaa on, että jos tämä
houkutus hänessä syntyi, se pian taas hälveni. Goethe jäi Weimariin,
missä hän oli vähitellen kypsyttänyt, toisen toisensa jälkeen,
suuret runoteoksensa ja missä hän persoonallisuutensa voimalla oli
luonut ympärilleen oman henkisen ilmakehänsä, hedelmällisimmän mitä
Saksassa oli olemassa. Häntä eivät suinkaan pidättäneet noudattamasta
keisarikutsua kansalliset ennakkoluulot tai isänmaanrakkaus -- tunne,
joka Goethessä oli hyvin heikosti kehittynyt -- vaan ehkä juuri ensi
sijassa hänen erinomainen tarpeensa varjella persoonallisuuttaan
kaikilta häiritseviltä ulkonaisilta vaikutuksilta ja vaaroilta. Hän
varmaan sisimmässään, huolimatta siitä kiintymyksestä mitä hän tunsi
useita puolia kohtaan ranskalaisessa kulttuurissa, oudoksui sitä uutta
maaperää, johon hänen, 60-vuotiaan, olisi ollut juurruttava Napoleonin
pääkaupungissa.

Paitsi näitä kahta kertaa eivät Goethe ja Napoleon tavanneet toisiaan
mieskohtaisesti, mutta sensijaan elivät he kyllä usein toistensa
ajatuksissa. Kun Napoleon kolme vuotta heidän kohtauksensa jälkeen,
kärsittyään Venäjällä hirvittävän tappionsa, saapuu yksinäisellä
retkellään Europan läpi Weimariin, missä muutetaan hevosia hänen
rekensä edessä, muistelee hän Goetheä ja kehoittaa paikalle saapunutta
Ranskan lähettilästä viemään runoilijalle hänen terveisensä. Goethe
puolestaan joutui heidän tapaamisensa jälkeen siinä määrin Napoleonin
persoonallisuuden lumoihin, että yksin sellaisetkin teot, joista
historia yleensä on Napoleonia tuominnut, kuten Enghienin herttuan
mestaus, tuntuivat hänestä oikeutetuilta "varoittavina esimerkkeinä
kansalle, joka kaikkialla sekaantuu häiritsevästi neron suunnitelmiin".
Se tunnustus, jonka Napoleon oli hänelle antanut, painoi hänen
mielessään enemmän kuin koko muun maailman moite tai kiitos. Hänestä
tuntui, niinkuin hän sanoi, kuin jos Napoleon olisi pannut pilkun i'n
ylle hänen elämäntyössään. "Suurin äly mitä maailma milloinkaan on
nähnyt", kirjoitti hän Napoleonista v. 1815 Boisserée'lle, ja Saksan
kansan ja pikkuruhtinasten noustessa taisteluun Napoleonia vastaan
sanoi Goethe kylmyydellä, jonka saksalaiset vieläkin tuntevat pienenä
okaana Goethen kunniaseppeleessä: "Heidän touhunsa on turhaa, mies on
heille liian suuri." Ja vielä vanhuudessa retkeilivät Goethen ajatukset
usein St. Helenan vangin luo, jota hän keskusteluissaan Eckermannin
kanssa vertasi hengen suuruudessa milloin Rafaeliin, milloin
Shakespeareen, milloin itseensä. --

Suurten ulkonaisten tapahtumain, sotien ja vallankumousten
keskellä eläen, kuten me nykyhetken ihmiset elämme, saattaa tuntua
vähäpätöiseltä, historiallisten tapausten ryöppyävään mereen
hupenevalta mitättömyydeltä kahden suuren persoonallisuuden kohtaus
keskenäisessä ymmärtämyksessä, olipa että nämä henkilöt olivat rotunsa
ja ajankohtansa hallitsevimmat ja edustavimmat. Mitä merkitsevät
yksilöt silloin, kun suuret kansat ovat liiketilassa, mitä merkitsevät
persoonallisuudet ja kaikki inhimillinen viisaus silloin, kun sokeat
aseet ja intohimot puhuvat! Tällainen arvostelu on kuitenkin varmaan
liian perustelematon ja pikainen. Historia, joka toisinaan tuntuu
tekevän veristä pilkkaa kaikesta yksilöllisestä ja inhimillisestä
suuruudesta, antaa meidän sentään toisin ajoin aavistaa, ettei
persoonallisuuden kehitys, kukka ja hedelmä mene maailmankaikkeudelta
hukkaan, vaan että väin sitä tietä, hitaasti ja arkaillen, ihmiskunnan
kehitys kiertyy eteenpäin. Sodat ja vallankumoukset menevät,
persoonallisuudet jäävät. Keskellä sodan ja hävityksen vedenpaisumusta
pelastavat persoonallisuudet, niinkuin muinoin Noa arkkiinsa,
omassa henkilöllisyydessään elämän, luovan elämän häviöltä. Heidän
elämäntyönsä kätkee ihmiskunnan kehityksen siemenen iäti itukykyisenä
ihmiskunnan tulevia toukoja ja elonkorjuita varten.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirjoja ja kirjailijoita II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.