| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Runopisareita
Author: Soini, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runopisareita" ***
RUNOPISAREITA
Kirj.
LAURI SOINI
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.
SISÄLLYS:
Pisareita.
Ylös!
Vala isänmaalle.
Kuni tammi tarhalatva.
Suomen tulevaisuus.
Suoraan vaan!
Ennen ja nyt.
Oisko isäin henki tuo?
Miks' on maassa kärsimystä?
Vuoden päättyessä.
Ahkeroi!
Sunnuntaina.
Lemmetön liitto.
Vanha mieronmies.
Kotona jos olla vois!
Mä en voi olla siellä.
Taaton neuvo.
Satakieli.
Kuusikossa.
Hehku, rinta!
Riehu, myrskytuuli!
Kevään oikkuja.
Keväiset jäät.
Yliopiston kirjastossa.
Vapaus voittaa!
Se lienteytyy.
Kuusi ja koivu.
Eestäs löydät.
Kyyhkyselle.
Tie ja tähti.
Hyvä siemen.
Kahdenlaisia kuulioita.
Kaksin.
Lemmen terhenissä.
Oon kuni hurja oronen.
Kallein omaisuus.
Uusi kotimme.
Jos tahdot, impi vain.
Hienottarelle.
Udutar.
Petetty.
Muistolaulu.
Tulen tienoolla.
Tuolla minun mielitietty.
Kuin orjanruusu.
Epätietoinen.
Monihyväinen.
Kypsyä saa pellon vilja.
Ihme.
Pisareita.
Salomaalla sammalesta
Henki tuores henkäeli,
Utu untelo yleni
Kevätpäivän paistaessa.
Utu tuores tuoksahteli
Pyrkien yhä ylemmä;
Läksi pilvyenä piennä
Ilmankantta kaartamahan.
Pirskutteli pilvi pieni
Tullut synkältä salolta
Pienosia pisareita,
Vihmeheisiä vetosen.
Pienosista pisareista
Toiset lehdille lehahti,
Kuhahteli kukkasille,
Niillä hetken heiluellen
Lailla helmen hopeaisen,
Kunnes idän irju viima
Kukan nuppua nujersi,
Vartta väänteli väkisten,
Puotti pienosen pisaran,
Uuvutteli unholahan.
Pisareista pienosista
Toiset tulla tuiskahteli
Läikkyville lainehille,
Selän siintävän vesille,
Sinne peittyen peräti.
Toiset tuulen työntäminä
Vaapsahtivat vuoristolle,
Siellä uupuivat ijäksi.
Kovan kallion kolohon.
Mutta muutamat putosi
Kostukkeeksi kynnöksille,
Vainioille vihrehille,
Niittylöille nääntyville.
Jospa joutuisi jokainen
Pienen pienikin pisara
Kostukkeeksi kynnökselle,
Kylvetylle kunnakselle! --
Silloin siintävä, sorea
Kukka kaunis kasuaisi,
Vilja viihtyisi vihanta
Suomen suurilla saloilla,
Syänmailla synkeillä.
Ylös!
Korvessa kulkee eellehen pienoinen joukkokunta,
Sen tiellä murrokoita on ja kylmää talvilunta.
On vanhuksia joukossa ja kansaa myöskin nuorta,
He pyrkii korven reunalle korkeeta kohden vuorta.
On monta vaaraa, vastusta ja paljon seisokkeita,
Mont' kertaa ollaan eksyä ja tehdään polvekkeita,
Vaan eellä miehet viisaimmat ne oikeahan johtaa,
Lyö jälkijoukko merkkiä ja viitat ylös nostaa.
Niin kulkee joukko vitkalleen tietöntä taipaletta,
Uus ura aukee kansalle vaeltaa vastuksetta.
Mut monta uupuu korpehen kun voimat hervahtaapi
Ja korven synkän kätköhön nuot raukat jäädä saapi.
Mut urhot vahvat vitkalleen lähestyy korven laitaa
Ja vihdoin läpi lehvien he aukon nähdä taitaa.
Ja tuota kohden uljaasti nyt joukko asteleepi
Ja matkan määrän löydöltä jo rinnat riemuitseepi.
Niin päästään korven reunalle ja siihen joukko jääpi
Ja helpotuksen huokauksen nyt urhot hengähtääpi.
Siin' henki tuores, vienonen tuoksuupi sammalesta
Ja hienon hieno tuulonen henkäilee luotehesta.
Ja maahan päälle sammalen nyt miehet istahtaapi,
Nyt heiltä raajat raukenee, uupuupi, uinahtaapi.
Mut maasta usvaa henkäilee mieslauman tienohilla
Ja peittää urhot uinuvat pehmeillä untuvilla.
Niin siinä joukko pienonen rauhassa uinuaapi
Ja matkapuuhat mielestään se siinä unhottaapi. --
Mut vihdoin joukko nuorien jo nousee valvehille
Ja rohkein heistä huudahtaa miehille nukkuville:
"Jo ylös, joukko, joutukaa, matkalle lähtekäämme,
Ei olla vielä perillä, vaan sinne pyrkikäämme!
Vain hiukan päivä pilkistää meill' usvan katvehessa,
Mut nähdä me sen tahdomme täydessä loistehessa!
Siis joutukaatte! Ylöspäin yks'voimin rynnätkäämme,
Siell' usvain yläpuolella varmasti kerran näämme
Me puolenpäivän päivyen, sen tosiloistavuuden,
Siell' vapaavallan löydämme, maan ihanaisen uuden!"
Vaan vakaamielet vanhukset kyljelleen käännähtääpi,
Yks'mielisesti yhteissuin nuorille äännähtääpi:
"Pois lähdön touhu heittäkää, unelle uupukaatte,
Te huudollanne huimalla pois rauhan meiltä saatte!
Tuo turhaa on kun vuorelle luulette pääsevänne,
On vuoren rinta louhuinen, siell' murtuu elämänne.
Te täällä meidän tavalla rauhassa nukkukaatte
Ja tähän korven reunalle uus pelto perkakaatte!"
Niin lausuu joukko vanhojen ja paikallensa jääpi,
Mut nuorten joukko intoisa vain ylös rynnistääpi --
Ja ilma seestyy yhtenään kun tullaan ylemmäksi
Ja päivänterä lämmittää jo ilman lempeemmäksi.
Ja halki usvan ylemmäs tuo joukko aina saapi,
On eellä pojat uljaimmat, ne siellä huudahtaapi:
"Vain ylös, ylös rynnätkää, usvien yläpuolla
On ilma raitis, puhtonen ja toivonmaa on tuolla!"
1895.
Vala isänmaalle.
Kotilahden rantamalla
Kalliolla korkealla
Istuskelen aateskellen,
Isänmaata ihaellen.
Suomen luonnon suloisuutta,
Suvi-illan ihanuutta
Silmäillessä siintäville
Kiitää aatos taivahille.
Sydämeni syttyväksi
Tunnen tulenkipinäksi,
Kotilehdon koivahille
Noin ma kuiskin kuuluville:
Sulle, sulle ainoalle,
Kotimaalle rakkahalle,
Elontyöni annan sulle
Jos on voimaa suotu mulle!
Armas maani, vapauttasi,
Kunniaasi, lakiasi
Töin ja toimin puollustella
Tahdon aina miehuudella.
Armas kansa, vannon sulle,
Onnesi on onni mulle!
Herravallan salonlasta
Soisin la'ata sortamasta!
Niin mä kuiskin koivahille,
Kallioille kivisille;
Nyt sen taasen kuuluville
Huudan taistoveljyille.
1895.
Kuni tammi tarhalatva.
Niin on kansa kalevainen
Kuni tammi tarhalatva,
Jäykkä oksainen, jykevä.
Paljon tammi tarvitseepi
Paistetta keväisen päivän
Ennen kuin se ennättääpi
Lehvät lehtihin pukea --
Kauvan tammi tarvitseepi
Harmajan halata hallan
Ennen kuin se hellittyypi,
Luopi maahan lehtyensä.
Kauvan kansa kammoaapi
Ulkomaista mahtavuutta --
Kauvan taasen tallentaapi
Mihin kerran mielistyypi:
Niin on kansa kalevainen
Kuni tammi tarhalatva,
Jäykkäoksainen, jykevä.
1894.
Suomen tulevaisuus.
Oi josko vuotta tuhannen
Tuntisi tulevaista,
Ja koko ajan seuraten
Sukua suomalaista
Kun eläisi, niin tietohon
Sais synnyinmaansa kohtalon!
Tää maamme onko armahin
Sallittu sortuvaksi,
Miehemme hurmevirtoihin
Johdettu joutuvaksi;
Vai saammeko me orjana
Vain vaijeta ja -- vaipua?
Vai onko sankarmainehin
Maa isäin mahtavaksi
Nouseva, lipuin liehuvin
Vapautta nauttivaksi --
Ja onko Suomen soittokin
Taas soipa äänin sointuvin?
Niin on jos valon virrallen
Sen kansa kiiruhtaapi
Ja kansan lapsi jokainen
Kyllikseen juoda saapi
Totuuden kultamaljasta --
Maa uljas toipuu Suomesta!
1893.
Suoraan vaan!
Kuin vanha, väärä kiertotie
On jääpä hylkyriksi,
Kun oikaisahan uusi vie,
Käy suunnat selvemmiksi --
Niin nuori Suomi kulkekoon
Vain suoraan, salvat ratkokoon
Se miesnä, ryhdikkäästi!
Niin -- vanha polku rauhaisaa
Ois käydä kaartamalla,
Mut elon taiston mellakkaa
Vain onkin maailmalla.
Jos tarvis on, niin taistellaan,
Siis, nuori Suomi, suoraan vaan
Kuin tulta oisi alla!
Sen nuorten joukko muistakoon,
Ett'eipä uinumalla
Uus ura aukee murrokkoon,
Mut työllä toimekkaalla.
Ei säikähtää saa vuortakaan
Jos mielinemme voittamaan --
Siis -- suoraan ilomiellä!
Jos pelottaa yö hirmuillaan,
Se on vain oma syymme;
Jos tosi-innoin taistellaan,
Ei joudu hukkaan työmme.
Uus aika luo jo valoaan --
Siis, nuori Suomi, suoraan vaan!
Pois kannot tieltä lyömme!
1894.
Ennen ja nyt.
Seutua monta maastamme,
Saloista, saaristoista,
Muistoisaa löytyy kansamme
Tuimista taisteloista.
Ois paljon niitä laskien,
Nyt käyn mä Kärnäkoskellen.
Niin synkkä muuri seisoopi
Nyt muistonamme siellä,
On moni urho kansani
Siell' kuollut ilomiellä.
He meidän eestä kuolivat,
Nuo rauniot sen kertovat.
Pien puro juoksee rauhassa
Pensaitten katvehessa,
Se tuimemmassa vauhdissa
On isäin hurmehessa
Virrannut miekkain huiskaissa
Ja surmanuolten tuiskaissa.
Kauniina kukkii seutu nyt,
Lehdistö lemuaapi,
Pensaat on puron peittänyt,
Siivekkäät sirkuttaapi, --
Nyt luonto juhlii, leikkii vaan,
Kuin totta ei ois ollutkaan.
Mut urhotkin nuo rauhassa,
Miekkoiset miehet maamme
Jo nauttii rauhaa haudassa,
Me, me nyt vuoron saamme;
Mut pois me miekat hyljätään
Ja valonvoimin rynnätään.
Kärnäkoskella 1892.
Oisko isäin henki tuo?
Kauvaksi aatos harhailee
Luontoa katsellessa.
Mi sulohämy leijailee
Kesällä lehdikossa!
Kuin täyteläistä, tenhoisaa,
Kuin vienoa, kuin utuisaa,
Kuin pyhää, kuinka eloisaa
On luonto kaikkialla! --
Ois, oisko isäin henki tuo
Mi tuoksuellen tulee luo?
Niin, ehkä sielut isäimme
Liitelee luonnossamme,
Katsellen kuinka kansamme
Nyt kestää vaivoissamme.
Ja sikspä onni Suomessa
Ain kartuu vain, kun ilmassa
On isäin henki elossa
Turvana toimissamme. --
On, on se isäin henki tuo
Mi tuoksuellen tulee luo.
1893.
Miks' on maassa kärsimystä?
Miks' on maassa kärsimystä?
Oishan onni suotuisampi?
Miks' on yötä olemassa,
Oishan päivä ihanampi?
Miks' on suotu sorrantata,
Saishan vallita vapaus? --
Siks' on maassa kärsimystä
Kuni huolen huntusitta
Arvoton ois onni meille.
Siks' on yökin olemassa
Kuni ilman yöhyettä
Ei ois päivyen valoa.
Siks' on suotu sorrantata,
Että vois vallita vapaus
Kahlehitten katkettua.
1895.
Vuoden päättyessä.
Taasen uutimensa sulki
Mennyt vuosi vaiheineen,
Ajanmeren aalto kulki
Valkamalle vaahtoineen;
Aate kahlehia vailla
Ei vain liiku aallon lailla --
Milloin, milloin liikkuukaan!
Moni laiva lainehilta
Laski elon rantahan,
Eksytteli elonilta
Monta haudan helmahan;
Rahavalta vaisealle
Ei vain murru mullan alle --
Milloin, milloin murtuukaan!
Ajan virta aaltoaapi,
Vuodet viepi vauhdillaan,
Vuoroin surut, riemut saapi
Ihmisrinnat kuohumaan;
Hengenvalta vapauttahan
Ei vain pääse nauttimahan --
Milloin, milloin päässeekään!
1895.
Ahkeroi!
Jos huolen hyrskyt purteesi
Rajuna aaltoaapi,
Jos pyrintösi, toiveesi
Vastukset vaimentaapi --
Et varmaan _ahkeroi?_
Jos toivot viljan vihreän
Sa maasta nousevaksi
Niin kuoki, kynnä yhtenään,
Maa kaiva kuohkeaksi --
Ja aina _ahkeroi!_
Jos taidon, jospa kunnian
Sa toivot voittavasi,
Jos tahdot tunnon puhtahan
Säilyttää rinnassasi --
Niin aina _ahkeroi!_
Jos tyynen rannan saavuttaa
Sa tahdot maailmassa
Ja tosi-onnen omistaa
Elossa tulevassa --
Niin sinne _ahkeroi!_
1895.
Sunnuntaina.
On vienontyyni aamu sunnuntain,
Niin hiljaksehen luonto uinuu vain,
Niin hiljaa taas on pinta lahtosen,
Kun pois jo souti kirkkovenhonen.
Lahdesta taasen lähtee venhonen
Niin hiljaan edelleen vain liukuen.
Ei kirkolle näy vievän venhon tie,
Se saarehen vain salmen suussa vie.
Mies tupaan venhostaan käy suruinen,
On jossa joukko koolla pienoinen;
Siell' veli veljelleen suo surujaan
Ja painavia syntitaakkojaan.
Siell' veli veljyttänsä lohduttaa
Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa,
Siell' jokainen on yhdenvertainen
Ja rauhan henki täyttää huonehen.
Saaresta lähtee pieni venhonen
Niin vinhakasti eespäin kiitäen.
Mies jäntevästi soutaa airoillaan,
On taivaan loiste hällä poskillaan.
1894.
Lemmetön liitto.
On päivän pitkän pääksytysten
Mies korven kanssa taistellut,
On sinne maahan vieretysten
Lehväiset kuuset rauvennut.
Kun illan hämy kuusikossa
Vihreiset lehvät tummentaa,
Mies kotiin kirves kainalossa
Jo uupuneena astahtaa.
Siell' kodin pienen kynnyksellä
Jo vaimo vastaan kiiruhtaa,
Vaan eipä lemmen silmäyksellä
Hän miestään tahdo armastaa;
Mut uhkuu rinta katkeruutta
Ja tulta säihkyy silmistään,
Soi ääni vihan vimmakkuutta
Kun tyhjentää hän sydäntään.
"Sun kuka käski taaton luota
Minua tulla narraamaan
Ja tänne hökkeliisi tuoda
Puutteessa aina huokaamaan?"
Kun kaikk' on "huolet" huovennettu,
Noin päättyy saarnat katkerat,
Vaan silmäin hehku sammutettu
Ei oo, eik' katseet raivoisat.
Mies allapäin on, minkäänmoista
Ei ääntä päästä huuliltaan,
On rinta täysi kai helmoista,
Hän hiljaa huokaa huolissaan.
Aamulla työhön kaihoissansa
Hän astuu eestä perehen,
Taas siellä huolet rinnastansa
Pois kukkuu korven käkönen.
1894.
Vanha mieronmies.
Penkin päässä istuissahan
Mieronmiehen miettehet
Luisuu lapsuusmuistoissahan,
Kuvat sieltä kaunoiset
Sielun silmään kuvastaapi, --
Uni silloin voiton saapi.
Vanhus nukkuu, unissahan
Elää ajat armahimmat:
Hän on lapsuuskodissahan,
Siellä siskot, vanhemmat
Häntä hellii lempiellen,
Hänkin laulaa riemuellen.
Unikuvat nuoruutehen
Sielun siivittelevät,
Kera neidon armahaisen
Kukkatietä kiitävät...
Mutta -- neidon kaunokaisen
Viepi tuoni, ihanaisen!
Tuosta vanhus tuskissahan
Havahtuupi unestaan,
Hetken on hän iloissahan,
Tuska kun ol' unta vaan...
Mutta -- elo synkempihän
Oli hällä ilmissähän!
1895.
Kotona jos olla vois!
Pien mökki luona kuusien
Vain lemmitty on mulla.
Ain muistan korven vilpoisen,
Sen humun, hengen tuorehen;
Sinn' syämen halaa tulla.
Kuin muinen siellä huiskisin
Ja kuusten virttä kuulisin.
Ma muistan lehdon raikkahan
Lehdillä liehuvilla
Ja muistan lahden rauhaisan,
Sen pinnan vienon loiskinnan
Ja ruohot rantamilla --
Jos siellä aina olla vois,
Se suurin onni mulle ois!
Ma muistan tuvan pienosen,
Sen lämmön leppoisimman
Ja äidin helman hellän sen
Ma muistan aina lämpösen
Ja katseen rakkahimman --
Oi, onni mulle nytkin ois
Jos äidin laulu korviin sois!
Jäi kotiin onni, kärsimään
Mun täytyi maailmalle;
On kaiho karvas matkassain,
Mut muistot lohdutuksenaan
Ne seuraa kaikkialle --
Siis rintain huokaa: onni ois,
Oi, kotona jos olla vois!
1893.
Mä en voi olla siellä.
Läpi elontieni sielussain
Yks' kuva armas säilyy,
Se surussain ja riemussain
Vain arvokkainna päilyy.
Lapsuuden koti pieni on
Tuo kuva unhottumaton --
Vaan voi en olla siellä.
Mä lasna siellä uinailin
Unelmat herttaisimmat,
Pelloista kodin perkkailin
Vainiot vihannimmat.
Mä siellä tunsin tuntehet
Niin viattomat, vienoiset --
Vaan voi en olla siellä.
Mun yltyi sielu isoomaan
Tiedonpuun omenoita,
Epäillä alkoi toiveitaan
Ja utu-unelmoita;
Aatteita alkoi etsimään,
Totuuden tielle pyrkimään,
Sai ihanteensa siellä.
Vaan vanha taatto kauhistui
Mun koiton "kiihkoiluista".
"Tuo poika", lausui, "hullaantui,
Ei _leipää_ tule nuista".
Hän tiedon kielsi kerrassaan,
Kuin seinä seisoi kiellossaan. --
Siks' voi en olla siellä.
Me kauvan, kauvan taisteltiin,
Hän seisoi horjumatta;
Kun vihdoin viimein vaijettiin
Jäi kumpii kaatumatta.
Mä väistyin, elän aatteillen',
Hän elää leivän etehen --
Siks' voi en olla siellä.
1895.
Taatom neuvo,
Niin hiljaa illan henki soi,
Se vaivojansa vaikeroi,
Huokailee huoliansa.
Tuo utuvirsi ikuinen,
Tuttuni sulosointuinen
Taas uus on -- uudestansa.
Se soittaa rintaan mennehen
Niin pyhän muiston muinaisen
Taattoni tanhuilta. --
Se oli ilta sunnuntain,
Ma istuskelin kaihoissain
Rannoilla kotosilla.
Mun oli lähtö maailmaan
Sen kiertoteitä kulkemaan,
Siks' kaihostui mun rinta.
Niin siinä tunnin, toisenkin
Ma istuin. -- Vanhan taatonkin
Näin luoksein tulevaksi.
Hän hiljaa astui, arvellen,
Kuin takaperin aikoen,
Vaan tuli luokse asti.
Hän lausui -- ääni hiljalleen
Värähti, kuulin selvälleen --
Hän lausui lauhkeasti:
"No, miltä tuntuu; erota
Pois pienen kodin suojasta
Laajoille aavikoille?" --
"Tok' oisin täällä mielelläni,
Jos ei ois pakko lähteäin
Maailman matkateille."
Niin virkin, katseen vanhukseen
Loin, näinpä suuren kyyneleen
Poskella ryppyisellä.
Kuin kaunihilta näyttikään
Tuo vanhus sarkaliivissään
Ja kyynel poskuella!
Niin hiljaa huokui kuusonen
Suruista virttä laulellen --
Ja taatto lausui mulle:
"Oot nuori, tahdot maailmaan
Sen kuohukoita tuntemaan,
En siitä sua moiti.
Niin, koita, poika, koita vaan!
On _tietää_ hyvä hyrskyt maan,
Kun ei vaan niihin sorru."
Niin lausui hän ja maailmaan
Mä läksin sitten matkaamaan
Pois taattovanhan luota.
Ma jouduin elon kuohuihin,
Tuon illan pian unhotin,
Purjehdin karikossa.
Vaan nyt ma taaton kyyneleen
Ja neuvon muistan uudelleen,
Nyt vasta vaaluvoissa.
Mi onni oisi ollutkaan,
Jos unhottanut milloinkaan,
Sit' ois en aavikoissa!
1893.
Satakieli.
("Lastuja" luettuani.)
Kukkalaakson laitamalla,
Leppoisassa lehdikössä
Liverteli lintu pieni,
Satakieli kaunokainen.
Koko luonnon laulukunta
Silloin ääntänsä alensi,
Kuulostellen kummastellen
Soittajata sulosuista,
Jonka helkyntä heleä,
Virsi vieno vieryellen
Yli lehtojen levisi.
Hetken helkyteltyänsä
Tuo on soittaja sorea
Lehahtihe lentämähän,
Kohden pilviä kohosi.
Miksi soittaja sorea
Kohden pilviä kohosi,
Kohosiko kuullaksensa
Enkel-laulua iloista
Taaton luota taivahasta?
Siksi soittaja sorea
Kohden pilviä kohosi:
Sieltä silmäelläksensä
Kansan suuria suruja,
Syänten piirtoja syviä.
Sitten tuolta tultuansa
Lintu lemmestä liversi,
Soitti syntyjä syviä,
Ilmoitteli ihmehiä;
Soitti suurille _sopua_,
_Vapautta_ vangituille,
_Totta_ soitti säikkymättä.
1895.
Kuusikossa.
Mä päivän mailleen vaipuessa
Jo auran jätän kädestäin
Ja kotikorven katvehessa
Ma istun rauha syämessäin.
Vienosti kuuset huokaileepi,
Hiljalleen illan henki soi;
Tuo sävel kaikui sydämeeni
Ja soinnun heikon siellä loi.
Mun sydän silloin soitteleepi
Äänettä kaihosointujaan,
Vaan vihdoin rintan' aukeneepi
Ja ääneen laulaa tunteitaan.
Niin hiljaa laulaa virsiänsä
Mun ääni heikko, soinnuton
Ja kuuset soittaa lehviänsä
Mun mukaan heikon laulelon.
Jos sattuis laulelmista noista
Yli korven kaiku kuulumaan,
Niit' ellös moiti, kuusikoista
Ei taide-soinnut kaijukaan.
1894.
Hehku, rinta!
Miksi, miksi nuori rinta
Raivoelet rauhatonna,
Miksi rauhan riistät multa,
Yöllä karkotat unosen?
Toiset tuolla surutonna,
Huoletonna huiskehtiipi;
Mun sydän sälähteleepi,
Rinta tuikkaapi tulessa.
Riehuele vain mun rinta
Hehkuele hersymättä,
Hehku tulta, innostusta,
Tarmokkuutta, urhoutta!
Hehku, rinta, riutumatta
Riehu pitkin päivyeitä!
Mun on onni ollakseni
Tunnetulten tulviessa.
Jos sä tyynnyt jollonkullon,
Tyynny aivan ainiaaksi.
Mieluisampi mullan alla
Maata on kun maailmalla.
18/3 1895.
Riehu, myrskytuuli!
Taas tuisku tuima tuivertaapi
Ja talvimyrsky myllertää
Ja lumipilvet pelmuaapi
Ja kylmä viima viheltää.
Ma kurja, kolkko ihmislapsi
Taas elämään nyt innostun,
Taas tunnen rinnan toivovaksi
Mä pyörteheisiin taistelun.
Vaikk' äsken päivän paistaessa
Ma hautaan tunsin toivovain,
Nyt lumituiskun huiskaessa
Mä elää, elää tahdon vain.
Siis riehu, myrskytuuli tuima,
Sa riehu, mylvi yhtenään!
Myrskyittä, taisteloitta huima
Mä elää en voi ensinkään.
22/3 1895.
Kevään oikkuja.
Taas koittaa kevät, hyisen hallan
Pois lämmin päivä hiuvottaa,
Ja talven kylmän hirmuvallan
Pois suven tuuli karkottaa.
Mut -- kevätpäivät ihanimmat
Saa saastaa ensin ilmoillen;
Saa kaikki kätköt likaisimmat
Se nähtäväksi ihmisen.
Vaan kunhan päivä paistaneeksi
Saa maahan hieman kauvemmin,
Niin likaan tuohon nousseheksi
Saa nurmivaippa vihrehin.
29/3 1895.
Keväiset jäät.
Kuullos, ystävä, kevähän jäille
Onpi mennä sun vaarallinen;
Jäinen vaippa vois murtua rikki,
Omaks jäisit sä aaltosien.
Ellös konsana siihen sa luota,
Jospa talvella kestikin jää.
Se jo kehnoni, kun sitä murtaa
Kevätpaiste ja lauhea sää.
Ulapalle jos on sulla into,
Säre tieltäsi pettävät jäät;
Oman purtesi turvin sa aallot
Sitten purjehdi vaahtoovapäät! --
Ellös aattehen aalloissa myöskään
Kulje vanhoja siltoja vaan;
Koko sielusi tarmolla syöksy
_Itse_ solmuja aukasemaan!
1/4 1895.
Yliopiston kirjastossa.
Mä tänne hairahduin ja oikein en
Mä tiedä, missä taasen lienenkään.
Niin outo tunne mulle rintahan
Nyt hiljallehen alkaa elpymään.
Niin tuntuu ilma lumoovaiselta
Kuin vienon vieno henki taivainen
Tääll' hiljaa liihoitellen asustais. --
Tää taivaan etusuoja lienekin?
Kun nään nuo holvimuurit muhkeat
Ja suurensuuret tiedonlähtehet,
Ma salon lapsi tyyten peljästyn
Ja toivon kauvas täältä pääseväin.
Vaan kun mä aijon sitten lähtemään
Niin jäädä tekee mieli kuitenkin. --
Ken pois nyt pyrkisikään taivaastaan,
Kun oven löytäisin vain salihin!
13/4 1895.
Vapaus voittaa!
Jäykästi uhkaa seistä jää
Ja murtuissansa temmeltää,
Mut paiste kevätpäivyen
Tuo aaltosille vapauden!
Vaikk' pimeyden kahlehet
Tahtookin hyytää sydämet,
Niin työ ja taisto pelvoton
Vapauden viepi voittohon!
1894.
Se lienteytyy.
Niin paksu pilvi nousee metsän takaa.
Se peloittaa,
Se ennustaa
Satehen maille pian vihmovan.
Vaan kun on noussut ylös ilmahan,
Se lienteytyy,
Se hämärtyy
Ja pisaretta tuskin maahan sataa. --
Niin moni täällä ihminen
Ihmeitä lausuu ilmoillen,
Vaan kun on aika toimintaan,
Hän uupuu unten maailmaan.
1895.
Kuusi ja koivu.
Kaks puuta seisoi rintehellä,
Kuus toinen, koivu rinnallaan.
Tuo koivu alkoi terhennellä
Kun kerran istuin juurellaan:
"Sa kehno kuusi, lehtiäni
Katsoppas vihrehiä vaan --
Ja katso noita lehviäsi,
Ne kauniit ei oo ollenkaan!"
Ol' hiljaa kuusi, huokaellen
Vain heilutteli lehviään;
Hän huokui koivun kopeudellen,
Kun ylpeillä voi lehdillään.
Mut tuuli syys ja tuimin tuulin
Vei koivun lehdet mennessään
Ja koivun kerran hiljaa kuulin
Ma huokailevan yksinään:
"On onnekkaampi mua kuusi
Kun lehvänsä on suojanaan;
Mun loistoni vei tuima tuuli,
Ma turvaa mistä saanenkaan!"
Ol' hiljaa kuusi, huokaellen
Vain heilutteli lehviään
Ja lehviänsä levitellen
Suojella koitti veljyttään.
1894.
"Eestäs löydät."
Kerran poika pienenlainen
Päivän metsässä myräsi,
Heilahteli heinämaalla.
Ilta tuosta kun tuleepi,
Poika potrana palaapi,
Luoksi maammonsa meneepi.
Tuosta tuon sanoiksi saapi,
Laskettaapi lausehiksi:
"Päivän metsässä myräsin,
Heilahtelin heinämaalla;
Pitkän pieleksen tekasin,
Heinäsuovan suurenlaisen."
Tuosta äitivanha virkki,
Tuosta virkki, tuon saneli:
"Eestäs löydät lapsueni
Mitä jätät jälkehesi."
Tuota poika tuumaileepi,
Arvellen ajatteleepi:
"Kuta tehdä, kuin eleä,
Kunne suovani sukea,
Pitkä pielonen veteä,
Kun se vaivanen viruupi,
Turma tielleni tuleepi?"
Poika tuosta toisen päivän
Vielä metsässä mekasti,
Heilahteli heinämaalla.
Illan tullen asteleepi,
Luoksi maammonsa meneepi.
Tuosta jo sanoiksi virkki,
Tuosta laski lausehiksi:
"Päivän metsässä mekastin,
Heinäniittyllä humasin.
Heinäsuovani sytytin,
Poltin pieleksen poroksi.
Nyt se vieläkö viruupi
Turma tielleni tuleepi?"
Äiti vainen vanha virkki,
Noinpa virkki, noin pakisi:
"Eestäs löydät lapsueni
Mitä jätät jälkehesi."
Poika parka peljästyypi,
Hätäellen hämmästyypi;
Tyystin tuosta tuumaileepi,
Arvellen ajatteleepi:
"Kuta tehdä, kuin eleä,
Kun se vieläkin viruupi,
Tielle tuhkakin tuleepi?"
Tuosta kohta kolmannenkin
Poika päivyen peräsi
Hiostellen heinämaalla.
Illan tullen asteleepi,
Hyvillänsä hyppeleepi,
Luoksi maammonsa meneepi.
Naurusuulla nalkuttaapi,
Laskettaapi lausehiksi:
"Taaskin metsässä myräsin
Kesäpäivän pitkänlaisen.
Tuhkan konttihin kokosin,
Pikku pussihin peräsin,
Kannoin kontin kalliolle
Lahden laajan laitamalla,
Siitä järvehen siristin,
Vetosehen vieryttelin.
Nyt se vieläkö viruisi,
Tuhka tielleni tulisi,
Kun sen tuuli tuiskutteli,
Aallot aavalle ajeli,
Selvälle selän vedelle,
Ulapalle aukealle."
Äiti vain varoen virkki,
Sanat sattuvat saneli:
"Eestäs löydät lapsueni
Mitä jätät jälkehesi. --
Heinäsuovasi sytytit,
Poltit pieleksen poroksi;
Käyös uutta alkamahan,
Suovoa sukeamahan!"
"Anna olla, ajan mennä,
Päähän päivien samota;
Kaikki tielle se tuleepi
Minkä tuhmasti tekeepi,
Minkä toimin toimittaapi."
1894.
Kyyhkyselle.
Kultalintu kyyhkyläinen,
Lehdon lempeä eläjä,
Miksi vainen vaikerrellen
Huokaelet huolissasi
Lehtoloitten lehviessä,
Tullessa suven suloisen?
Tule tänne kyyhkykulta,
Istu mun olkapäähyelle,
Kyynäsvarrelle kykähdä,
Usko mulle huoliasi,
Kerro kaihosi kovimmat; --
Mulla myöskin murhe musta
Sydäntäni synkistääpi,
Niinpä mulla kuin sinulla
Kaiho mieltä kaiveleepi. --
Ehkä oisi armahampi
Kaksin meidän kaihoella.
Huolissamme huokaella.
Tuosta[1] kyyhkynen kyhähti
Lähimmälle lehväselle,
Siinä huolensa selitti,
Laati mulle murehensa:
"Minä hautelin halulla
Muinen kymmentä munoa
Pienosiksi poikasiksi.
Pyy se pienonen pyrähti
Leveälle lehväselle
Luoksi pienosen pesäni;
Siinä piiskutti pahainen,
Vihelteli viekotellen,
Pyysi muutella munia.
Vailuhia vaihetella.
Enkös onneton eläjä
Silloin muutellut munia,
Vaihetellut vailuhia!
Sitä itken tuon ikäni,
Sitä vaivanen valitan:
Kuni kymmenen munoa
Kaikki kahtehen katosi!"
1894-95.
[1] Kansantarinan mukaan.
Tie ja tähti.
Syksyn yössä synkimmässä,
Kuljin kerran kotihin
Yli aavan nevaniityn
Varovaisin askelin.
Mustaa, synkkää ympärillä
Oli jokapuolellain,
Usvaa unteloista henki
Raskahasti rintaham.
Valo kodin ikkunasta
Vieri vihdoin silmähäin.
Siihen silmin tähystellen
Kiiruhdin mä sinnepäin.
Sinne katson, jalkoihini
Katsoa en muistakaan,
Mutahautaan mustimpahan
Suistun sormin sorkkimaan.
Kun mä pääsin pälkähästä
Taasen maalle marssimaan,
Aijoin aivan ainaiseksi
Tuosta tulla tuntemaan:
Ei oo oikein, määränpäähän
Yksiten vain katsahtaa,
Täytyy myöskin tarkastella
Tietä sinne kulkevaa!
1894.
Hyvä siemen.
Maanmies parahimmat
Siemeneksi viljat
Jättää puidessaan,
Kun hän parahimman
Sadon niistä saavan
Tietää kootessaan. --
Sivistyksen siemen
Myöskin punniskellen
Kylvettävä ois,
Ettei ohdakkeita,
Rikkaruohokkeita
Toukomaamme tois.
1894.
Kahdenlaisia kuulioita.
Kirkossa pappi pauhailee,
Saarnailee helvetistä
Ja naiset itkee, huokailee
Ja uipi kyynelissä.
Vaan miehet istuu jäykästi,
Ei murru mieli heiltä,
Mielessään muistot maalliset
On kärsimysten teiltä.
Kun pappi muuttaa aihettaan,
Taivaasta saarnaileepi,
Miehetkin silloin innostuu
Ja rinta lämpeneepi.
22/3 1895.
Kaksin.
Ahon aukean rajassa,
Koivumetsän katvehessa
Multakummusta kohosi:
Yksi pienonen petäjä,
Toinen kauno koivahainen.
Tuo on pienonen petäjä
Kohotteli kokkoansa,
Pientä päätänsä ylensi;
Niin hän suureksi sukesi,
Kohottihen korkeaksi.
Kesän armahan ajalla,
Suvituulen suudellessa
Koivu oksansa ojensi,
Lehdet vehreät levitti
Kukkana kukoistamahan
Männyn lehvien lomasta.
Syksyilman irjuessa
Tuima tuuli kun kulutti
Lehdet koivulta komeat,
Silloin peitteli petäjä
Leveillä lehvillänsä
Kaunokaista koivahaista
Tuiman tuulen suutelulta.
Tuopa kauno koivahainen,
Impi vihreä vereltä,
Vielä vieno vartalolta,
Kiertelikse, kaartelikse
Männyn oksien lomitse
Varren ympäri vakavan.
Kerran koivikko komea
Maahan kaikki kaadettihin
Kuivavaksi kaskoseksi;
Kaksi puuta kaunokaista,
Yhtenen yhistynyttä,
Heitettihin heilumahan
Tuulen tuuviteltavaksi.
Kaksi puuta kaunokaista
Siinä yhdessä yleni
Sini-ilman siintäville.
Kerran syksyn tuima tuuli
Halki haiverti ahoja,
Tuosta puuhkean petäjän
Päälle paksusti puhalsi;
Kaksi puuta kaunokaista
Tuuli murskaksi muserti,
Maahan paiskasi pahasti.
Kaksi puuta kaunokaista
Kaksin maassa nyt makasi,
Pahoinakin päivinänsä
Oksat yhtehen sovitti.
1895.
Lemmen terhenissä.
Mä elon melskehessä haparoin,
Kuin haparoipi yössä matkamies --
Ja valon tuikkehesta unelmoin
Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies.
Niin unelmoin -- ja kolkon tyhjyyden
Mä silloin tunsin rinta-alhossain
Ja sinne tänne silmä kaihoten
Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain.
Vaan silloin siinti tähti silmähäin
Katveesta öisten usvain hämärten, --
Se kirkastuen kiilui tännepäin,
Kuin päivyt väistyessä yöhyen.
Mut salomaalla päivyt suvinen
Kun alkaa korven takaa pilkoittaa,
Se armas vyhtyy peittoon usvien
Ja hämärästi maahan ullottaa.
Niin munkin lemmenaamu terheniin
Niin hentoisihin velloo tienohon,
Kuin kuolevaisen taivasunelmiin
Luo epäusko verhon untelon.
Sa uuvut ihanaisin impyein
Mun syämessäni utu-untuviin, --
Se liekö vasta alku päivyein,
Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin!
Vaan haihtuupihan usvat huomenen.
Kun päivä ylemmäksi yllättää
Ja lämmin hohde niityn nurmehen
Lempeemmin kuni ennen hellittää.
Ja siihen luottaen ma uskallan
Silmältää kohden onnenpäivyttäin.
Sun, impi, katsees toivon hehkuvan
Pois usvat unteloiset syämestäin!
18/4 1895.
Oon kuni hurja oronen.
On hurja nuori oronen,
Oon itse ihan semmoinen.
Kun orhi tulen valtavan
Saa nähdä luonaan leimuvan
Ja hälle savu sieramiin
Saa karvas tunkeuneeksi, niin
Hän tulta kohden korskuen
Kuin tuuli syöksyy pelmuten
Ja liekin kuumuudestakin
Hän veisaa viisi tietenkin.
Mä myöskin lapsi ihmisen
Kun hehkun lemmenliekkien
Rintaani tunnen tuikkivan,
Niin silloin tyyten tulistun
Ja toivon tulen roihuhun,
Unhottain koko maailman
Ja tuiman tulikuoleman.
On kyllä hurja oronen,
Vaan itsekin oon semmoinen.
13/4 1895.
Kallein omaisuus.
Niin kallis, impi, mulle on
Silmäisi rimpi pohjaton,
Ja äänes sointu vienoinen
Ja poskeis hehku herttainen
Ja huultes juoma verraton
Niin kallis, impi, mulle on --
Vaan _kallehin_ sun omaisuus
On tunteittesi puhtoisuus.
1894.
Uusi kotimme.
Sulle armahin asunnon,
Mökin rauhaisan rakennan
Taaksi niityn nurmikkoisen,
Kukkakummun kukkulalle.
Siellä pienosen pesämme
Sisustelen sievimmästi,
Kaunihimmasti kalustan;
Laitan kolme korkeata
Isohkoa ikkunata,
Joista iltojen iloksi
Tienoita tähystelemme.
Yhdestä me ikkunasta
Näämme nurminiittyjämme,
Vainioita vihreöitä,
Kukkamaita kaunehia.
Toisesta me ikkunasta
Yli lehdon lehtisimmän
Näämme läikkyvän lahelman,
Näämme saaria satoja,
Rauhaisia rannikoita,
Ikkunasta kolmannesta
Näämme suuria saloja,
Kolkoimpia korpimaita,
Sydänmaita synkeöitä. --
Vaikka kukkakunnahilla
Kukkuisimmekin käkenä,
Totta onnemme ei oisi
Jos ei tietoa pahasta,
Huolta huonosta ajasta.
1894.
Jos tahdot, impi, vain.
Me kätösehen käsi painetaan
Ja kaksitellen käydä aletaan.
Me rinnan korpitietä astutaan
Ja maata myöten murrot murretaan.
Niin hiljalleen me kauvas kuletaan,
Kun toinen toisehemme turvataan.
Niin maalle vapauden joudutaan
Ja muita mukanamme huudetaan!
Jos tahdot, impi, vain.
10/4 1895.
Hienottarelle.
Sa, impi, päivän paistetta
Noin miksi karttelet? --
Jaa -- siks: kun siten muotosi
Hienoisna varjelet.
Vaan kuullos! Turha toimi on
Vain pintaa kiilloittaa
Jos sydän jäähän jähmettyy
Ja lunta tallentaa.
Kasvoilles kesän päivyen
Suo paistaa esteettä!
Se pinnan kyllä päivettää
Vaan syäntä lämmittää.
1894.
Udutar.
Uduttaren usvalinna
Tuoll' on pilvitarhassaan,
Sinne höyhenvienosilla
Purjehdin ma unelmilla,
Toivon auerhaavehilla
Uinun hetken helmassaan.
Udutar mun kukkasilla
Ummistaapi kokonaan,
Juovuttaa mun hunajilla,
Silmät sulkee suudelmilla,
Sitten usvapurjehilla
Maahan tuopi tointumaan.
Liihytellen linnahansa
Lentää taas hän tanssimaan;
Soittaa sulosointujansa
Kultakanteloisellansa,
Houkuttaa taas soitollansa
Linnaansa mun toivomaan.
1894.
Petetty.
Hän tuli lailla pilvyen
Jot' tuuli tutjuttaapi
Ja loisti lailla päivyen --
Niin pauloinsa mun saapi.
Mä lemmin häntä, lempeään
Hän hetken mulle leikki
Ja sitten läksi, itkemään
Mun raukan tänne heitti.
Mun sydän itkee kaihoissaan
Ja rinta raukka riutuu,
Mun toivo hänen tulostaan
Vain vähemmäksi hiutuu.
Jos sattuiskin hän tulemaan,
Ei löytäis neitoansa,
Vaan äidin heikon, kalvakkaan,
Mi vaalii kuvoansa.
1894.
Muistolaulu.
Pienosella purtosella
Kera neidon armahan
Valkamasta vaelsimme
Tasangolle lahdelman.
Yli tyynen peilipinnan
Rannikolle soudettiin,
Laihopellon laitamalle
Nurmikolle istuttiin.
Siinä elontoivehia
Toisillemme kuiskailtiin,
Muinaisajan armautta
Kaihoellen muisteltiin.
Tässä muistimmehan muinen
Haapalehdon ollehen,
Johon laaja laihopelto
Oivin ojitettu on.
Poissa on se keinuinensa,
Jossa illoin istuttiin,
Lemmekkäitä lauleloita
Käsikäissä laulettiin.
Hiljaa huokui haavikossa
Silloin vieno tuulonen,
Loihti nuoreen rintahamme
Lemmenruusun puhtosen.
Muinaisaikaa muistellessa
Silmiini sain kyynelet,
Kyynelet myös immeltäni
Kostutteli poskuet.
Pienosehen purtehemme
Hiljalleen me hiivittiin.
Muinaiselle haavistolle
Muistolaulu laulettiin.
1894.
Tulen tienoolla.
Kilvan kiiti kautta ilman
Lintupari lentäen,
Hennon pääskyn saaliiksensa
Tahtoi saada varpunen.
Kauvan pääsky pieni lensi
Eessä tuiman vainoojan,
Kunis sattui lentämähän
Tulen liekin lieskahan.
Säkenissä säihkyvissä
Paloi siivet pääskysen,
Tuleen varpunenkin lensi
Lentimensä polttaen.
Vaipui linnut hiljallensa,
Tuonne tulen tienoollen.
Elelivät ystävyssä
Yhteisäänin laulellen. --
-- -- -- -- --
Kilvan kaksi kaunokaista
Juoksi kotikentällään;
Impi eellä hipsutellen,
Poika kinteryksillään.
Kauvan juoksi neito nuori
Suuteloita peljäten,
Kunis sattui lentämähän
Luoksi lemmenliekkien.
Sieltä lemmen säkeneitä
Sattui immen sydämmeen,
Ennen osunut jo noita
Oli pojan rintaseen.
Vaipui kaksi kaunokaista
Luoksi lemmenliekkien.
Elelivät ystävyssä
Yhteisäänin laulellen.
1894.
Tuolla minun mielitietty.
Tuolla minun mielitietty,
Minun ainut armastettu
Toisen kanssa kainaluksin
Kiitää tanssitanhuilla.
Tuolla heiluu hymyhuulin,
Hymyhuulin, simasilmin
Kera mieron miehyitten.
Kuni tähti taivahilta
Lammen kalvoon kuvastuupi
Syksy-illan synketessä --
Niin mun tuikki tuntehissa
Kultaseni kuva muinen
Yli maailmoiden mahdin.
Kuni syksyn vaisu viima
Sulan järven jähmentääpi
Hyväilyllä hyyhmäsellä --
Niin mun hyytyy sydän hylky,
Lemmenhehku hervahtuupi
Kohden moista morsianta:
Jok' on mieron mielitietty,
Leveälän lempilintu.
1894.
Kuin orjanruusu.
Kuin orjanruusu kaunoinen,
On viekas impi semmoinen:
Ne mieltä viehkeydellään
Voi ihastuttaa hetkisen,
Vaan pistävillä piikeillään
Myös viedä ilon entisen.
1894.
Epätietoinen.
Niin lämmön lemmensuudelman
Toi mulle illan tuulonen,
Se lemmityltäni mun on,
Jok' on niin ihmeen herttainen.
Vaan häntä lempii monikin,
En tiedä, ketä lempii hän,
Siks olen epätietoinen:
Mull' laittoiko hän suukon tän.
1894.
Monihyväinen.
Paljonhan on pisareita
Salolammen lainehissa;
Eikö vain enempi mulla
Liene lempi-impyeitä.
Kun mä immikön ihanan
Näen näppärän näköisen,
Heti hellyn lempimähän,
Sydän syttyvi tulehen.
Vaan kun impyet ihanat
Silmän tieltä siirteleiksen,
Heti lempeni lepääpi,
Rakkauteni raukeaapi.
Näin mä leikin, lempiellen
Katson kaikki kassapäiset,
Kuljeskelen kuiskutellen
Toisen luota toisen luokse. --
Paljonhan on pienosia
Kukkasia kunnahalla;
Enempi on empimättä
Mulla lempi-impyeitä.
1895.
Kypsyä saa pellon vilja.
Kypsyä saa pellon vilja,
Saavat niittyjenkin nurmet,
Sekä sitten säästetähän
Vaisun talvosen varaksi. --
Impi umpun auvetessa,
Lemmenkukan lehviessä
Temmataan jo juuriltansa;
Jos ei heti hellittäisi,
Ikuisesti ilman jäisi.
1894.
Ihme.
Neidon nuoren lehtotiellä
Näin mä punaposkisen,
Omaks pyysin häntä siellä
Lempeäni vannoen.
Kauvan häntä mairittelin,
Kauvan juoksin jäljessään,
Kaikin tavoin suksuttelin --
Hän ei suostu sittenkään.
Vihdoin viimein kyllästyen
Takaperin käännähdin,
Taaksi katsoin -- ihme! -- hänen
Perässäni huomasin.
1895.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runopisareita" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.