Title: Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin - Kertomus Korpivaaran Tutjanpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä
Author: Kivinen, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin - Kertomus Korpivaaran Tutjanpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

PÄSSIÄKIN***


RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN

Kertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.



I


Jyrki Mutasen talo on siellä Hukansalon perukoilla, niin että
sinne tulee Korpivaaran Tutjunpohjastakin kymmenisen virstaa.
Poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen oli harmistunut, kun täytyi
nimismiehen käskystä lähteä jumppaisemaan semmoista matkaa ja aivan
tyhjää emätöntä hamuilemaan, niinkuin nyt sitä Heikki Piiparista, sitä
hieroja Piipariskan poikaa, joka oli ollut laivamiehenä "Mainingissa"
ja sitten ruvennut viinankauppiaaksi, mutta täytyi sitä näön vuoksi
lähteä, vaikka arvasihan sen etukäteen, että siinäkö ne nyt olisivat
Heikki Piipariset niin otettavissa kuin rukkaset naulasta.

Eikäpähän siitä ollut, tästä nimittäin Heikki Piiparisesta, mitään
kuulunutkaan. Kaiketi se oli lähtenyt kaupunkiin viinamatkoilleen.
Siellähän ne maksavat enemmän limonaatipullollisesta, jos se on hyvästi
puhdistettua.

Tuomas Kontkanen jatkoi matkaa Jyrki Mutasen taloon asti, mutta siinä
hän päätti kääntyä takaisin. Saapihan sille nimismiehelle sanoa
käyneensä Rumpsun kulmalla asti, jos se sitä kysyy. Ei siellä Rumpsussa
kuitenkaan ole sen paremmat näkemiset kuin tähänkään asti, etenkin kun
kuuluu Lassi Kettunenkin siirtäneen sen viinatehtaansa Sarkkisenlammin
taakse.

Jyrki Mutasen tuvassa oli talon koko miesväki koolla
alusvaatteisillaan, istuen miettiväisinä mikä missäkin, ukko-Jyrki itse
sekä pojat Iivo, Otukka ja Petukka. Ne olivat tietysti odottamassa
saunaan käskyä, koska näkyi sauna lämmitetyn.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

-- Päiviä, vastasi ukko-Jyrki kotvasen kuluttua, ja Iivo, Otukka ja
Petukka vastasivat puolestaan kukin aikanansa.

Poliisi istuutui ovenpuolimmaisen ikkunan poskeen ja oikaisi
lapikkaanvarsiaan. Silloin hän huomasi jaloistaan irronneen suuren
savikokkareen, työnsi sen siisteyden nimessä kengänkannalla penkin alle
ja arveli:

-- Mistähän sitä tällä Hukansalon tiellä aina niin jumalattomasti tuota
rapaa riittänee, vaikka ei ole satanut pitkään aikaan?

-- Näkyyhän siinä sitä riittävän, myönsi Jyrki Mutanen.

-- Riittää sitä, murahtivat Iivo ja Otukka kumpikin vuorostaan, ja
Petukkakin sanoi:

-- Riittääpä vainenkin.

Keskustelu ei tahtonut ottaa lähteäkseen oikein rentonaan. Talon
miehet vastailivat yksikantaan ja tuntuivat olevan jollain tavoin kuin
varuillaan. Poliisin saapuminen näin äkiksestään tänne salolle vähän
epäilytti, vaikka ei pelkoon mitään varsinaista aihettakaan ollut, nyt
kun se Lassi Kettunenkin oli hävinnyt näiltä mailta.

Puheltiin siinä vähin vuodentulosta. Se oli ollut keskulainen, mutta
mitä ohriin tuli, niin huomautti ukko-Jyrki:

-- Kehnostako lie vain tullut otriin ruostetta.

-- Vai ruostetta.

-- Ruostetta.

Iivo selitteli asiaa:

-- Puidessa näet jyvä lentää ruumenien mukana, ja kun tarkastelee sitä
sisältä, niin se on sydämetön... ihan musta.

-- Kato kehvetti! ihmetteli poliisi Kontkanen. -- Ei sitä tuolla
Tutjunpohjan puolessa ollut otrassa mitään vikaa, enempää kuin
muissakaan eloissa.

Mutta Otukkakin todisti:

-- Musta ja sydämetön on piru sisästä... näet se otranjyvä... ja
ruumenien mukana se lentää.

-- Lentääpä vainenkin, vastasi Petukka, nuorin Mutasen pojista.

Poliisi muisti nyt Mustankankaan Sorjoselta kuulemansa asian ja kysyi:

-- Onkohan täällä päin eilen illalla missä palettu, kun mainitsi se
Mustankankaan Sorjonen, että oli näkynyt tulipalon kajastus täältä
Hukansalolta päin?

Mutaset ymmärsivät nyt, että se olikin poliisi sen tulipalon johdosta
liikkeellä, ja ukko-Jyrki ilmoitti:

-- Ka sehän se palahti sen Asko Lappalaisen perikunnan mökki siellä
Rumpsussa... oltiin siellä meiltäkin.

-- Mikähän tuon poltti?

-- Hukkuset lapset vain olivat kotona, niin oli se vähämielinen poika
puhaltanut hellasta tulen päreeseen ja sitten sätkännyt uunilla oleviin
pellaviin... siitä oli sitten tuli levinnyt tupakkaorsiin, niin että
pian oli koko mökki tulessa.

-- Ja se paloi pohjiaan myöten?

-- Urkon... ei jäänyt kuin se saunanröttelö, joka on siellä notkossa.

-- Joo, sauna jäi, vakuutti Otukka, ja Petukka sanoi:

-- Jäipä vainenkin.

Piika Riitta, joka pistäytyi ovipielessä ottamassa sen vasikkojen
sangon, kertoi:

-- Ei olisi älyttykään, mutta se Tutjunpohjan Piiroisen Annastiina
huusi, että tulkaa sukkelaan Lappalaisen mökille, siellä paletaan.

-- Joo, Annastiina sen ensiksi älysi, myönsi Iivo Mutanen, ja veli
Otukka todisti samaa, veli Petukan vahvistaessa loukostaan:

-- Älysipä vainenkin.

-- Mitenkäs se Annastiina oli sinne joutunut? hoksasi poliisi kysyä.

Miehet eivät jostakin syystä olleet kuulevinaan kysymystä, mutta
piika-Riitta ilmoitti ulosmennessään:

-- Se oli piian kanssa hakemassa lampaita täältä salolta.

-- Vai jo se Simo Piiroinenkin on käskenyt hakea lampaat pihaan, sanoi
poliisi. Sitten hän kysyi:

-- Saikohan tuo sen mustankirjavan pässinkin kiinni, vai jäikö se
metsään niinkuin viime syksynäkin?

Ukko-Jyrki oli lähtenyt ajamaan sikaa porstuasta. Iivo vastasi talon
puolesta:

-- Jääneen kuuluu se pässi taas saamatta.

-- Vai jäi se taaskin. Tapattaisin minä Simo Piiroisena koko peuran.

-- Olisi se jäänyt talveksi metsään viime vuonnakin, jollen minä olisi
sitä Petukan kanssa kiinni ottanut, kertoi Otukka.

Petukka selitti aikamiehen äänellä:

-- Se jää semmoinen pässi akkaväeltä aina kiinnisaamatta... ja se
ryöstäytyy akkaväeltä irti, jos saisivatkin kiinni. Puskea tärähdyttää
takapuoliin ja pääsee silloin irti. Vaan mies kun oikein täyttä väkeä
puhaltaa perässä eikä anna petolaiselle hengenvetoaikaa, niin jo pitää
antautua... perhanan.

-- Antautua sen pitää miehelle, myönsi poliisi.

Ja ajatellen, minkälainen työpaikka sillä Annastiina-raiskalla on
mahtanut olla siitä pässistä, kysyi hän:

-- Eikös se pyytänyt täältä Mutasesta miestä avuksi, jotta olisi saanut
sen pässin kiinni... Annastiina?

Mutasen pojat katsoa muljauttivat toisiinsa. Sitten Otukka tunnusti:

-- Lähettihän se piian pyytämään, mutta ei meiltä joudettu.

Petukka miehevästi rähähti:

-- Ja kehnopa häntä lekkaskoon joka syksy mieron pässien hännässä!
Tulkoon Simo Piiroinen itse lekkasemaan, tai lähettäköön vaikka rengin.

Iivo oli ottanut piippunsa naulassa riippuvien housujensa taskusta ja
alkoi rassailla sitä. Puolustaakseen talonväen menettelyä selitti hän:

-- Nämä kun olivat olleet ahdosta puimassa, niin olivat väsyksissä,
Otukka ja Petukka... minä olisin muuten lähtenyt, mutta kun oli tuo
lapikas hiertänyt kantapäätä, niin ei kärsinyt juosta, ja ukko-Jyrki
taas on liian vanha juoksemaan pässiä kiinni.

-- Onhan se jo liian vanha pässin kanssa kilpasille, ukko-Jyrki, myönsi
poliisi Kontkanenkin.

Sitten hän herkesi vähän leikkisäksi, iski silmää Iivo Mutaselle ja
sanoi:

-- Vaikka eipä se olisi tainnut huoliakaan ukko-Jyristä juoksemaan,
Annastiina. -- Tätähän se tietysti Iivoa lähetti hakemaankin, mutta
kova lykky kun oli tältä kantapään hiertänyt.

Iivoa tämä leikki oikeastaan kyllä miellytti. Mutta kun hän ei tahtonut
sitä näyttää ja kun hän sitäpaitsi, tiesi poliisinkin hienostelleen
Annastiinaa, niin torjui hän Tuomas Kontkasen puheen:

-- Mitäpäs se minusta, Annastiina. Tämän poliisin kanssahan se oli
ollut laskiaistakin ajamassa siellä Kiiessalon Surakan tansseissa... ja
juttuavathan ne muutakin.

-- Juttuavat ne... tiesi myöskin Otukka, ja Petukka vahvisti asian
päätökseen:

-- Juttuavatpa vainenkin.

Erinäisistä syistä ei poliisista ollut mieleen, että Annastiina
Piiroisen ja hänen nimensä vedettiin toistensa yhteyteen... varsinkaan
nyt enää, kun poliisi oli suorastaan kartellut Annastiinaa. Melkein
jyrkästi hän vakuutti:

-- Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme,
Annastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta
sattumalta kirkolla... eikä ole meillä toisissamme mitään
näkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet
saavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua
nyhtämälläkään...

Vaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä
polviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen,
että mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?

Tuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi
parannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen
leikinkantaan:

-- Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut... olisin minä
toki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on
Annastiinakin.

-- Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.

-- Eihän siinä erikoisempia virheitä... todisti Otukka Mutanen.

Ja Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan
jurahdutti:

-- Ei ole huohmattu virheitä... erityisempiä.

-- Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui
Iivo vähäisen vaitiolon jälkeen.

Siihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi
vasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi:

-- Onhan se -- tämä Simo Piiroinen -- enemmän semmoinen ruokalepomies.

Tuomas Kontkanenkaan ei tahtonut kiistää yleisesti tunnettua tosiasiaa
ja sanoi siis:

-- Niin vain.

-- Niin vainenkin, kuului Petukan jurahdus hämärtyvästä tuvannurkasta.

Mustunut seinäkello Otukan pään yläpuolella alkoi uhista ja löi sitten
viisi kertaa särkyneellä äänellä.

-- Vai polttivat ne penskat sen Lappalaisen perikunnan mökin, sanoi
poliisi.

-- Polttivat.

-- Eihän se tietysti ollut missään vakuutuksissa?

-- Vieläpä se missä! kielsi Iivo Mutanen.

-- No jo tuli vakainen vahinko.

-- Tuli... kokonainen sarkapakkakin kuuluu palaneen.

-- Sekö Pekka Turuselta ostettu?

-- Se.

-- Katohhan!

Mutta Tuomas Kontkanen oli huomannut, että kello jo on viisi.

Hän nousi lähteäkseen ja arveli:

-- Pitää tästä lähteä kävellä kankuttamaan, niin että ennättää tästä
vaikka tuonne Mustankankaan Ratilaiseen yöksi.

Mutasen veljekset katsoa muljauttivat merkitsevästi toisiinsa.

-- Ennättäähän tästä vielä... päivännäöllä, myönsi Otukka.

Painaessaan lakin päähänsä tiedusteli poliisi:

-- Ei ole tainnut näkyä sitä Heikki Piiparista näillä mailla?

-- Ei ole tainnut näkyä, arveli Iivo kaikkien puolesta.

Poliisin mentyä katsoa irvottivat Mutasen pojat toisiinsa merkitsevästi
alta kulmien.

-- Sitäpäs se tuo poliisi Kontkanen sitä Mustankankaan Ratilaisen
Iitaa...

-- Ka mitäs sitten.

-- Sitäpä vainenkin.



II


Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari
kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki
Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli
ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä
lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin.
Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö
liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä.
Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut,
että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se
yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä
penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt
harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua,
kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen
tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt
paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän
viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä
ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää
saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa
hörähtelikin matalalla äänellä.

-- Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki
Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja
ilmoitti:

-- Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla... puolimaissa.

-- Vai jo se...

    "Nuotioilla nokisilla
    ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

-- On niillä oltu niilläkin... nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen,
kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten
ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin,
niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään
ymmärrä... kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä
yöjalkareissut mieleenkään...

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa
ja sitten lähempää.

-- Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

-- Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja
posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen
askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen
vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka
asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui
turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian
nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia
postinkuljettajalle.

-- Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi
mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta
pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei
ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä,
joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi
silmäillä kahvia odotellessaan.

-- Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi
mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

-- Siinä yhdeksän korvissa.

-- No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli
mustatukkainen.

-- Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman
matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää
kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia
pannuun.

-- Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

-- Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen
istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

-- Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi
postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja
sanoi:

-- Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

-- Riittää siitä.

-- Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. -- Ei taida sentään satalukuja
tuhansia tulla?

-- Satojako tuhansia... mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi -- vaikka
olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. -- Vaan tässä se
onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi
muutettuna.

-- Vai ihan miljoonissa... kuka lienee niin rikas kuolija ollut,
seisoneeko siinä lehdessä?

-- On tässä nimikin... m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

-- Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki
Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja
löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

-- Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin
avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä
syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät
olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi
linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi
toisilta:

-- Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo
syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki
Piiparinenkin.

Maistettiin.

-- Hähhäh... miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi,
tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet
pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi
piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista
jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

-- Kukahan lie sen miljoonan saanut... mistä siinä lehdessä sitä juttua
oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

-- On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä
Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki
postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä
kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni
väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan
kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

-- No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika...

-- Tuota... sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan?
kysyi postinkuljettaja.

-- Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä
Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen... kun olen hänellä renkinäkin
ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana
niinkuin venemiestä...

-- Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

-- Samako... kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta
hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

-- Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi
taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen
tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti
Panhelaiselle:

-- Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on,
niin siellä se Ameriikassa on... siellä sen poikakin on, se Konsta
Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana
sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä
vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten
samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan
siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt... ei se ollut sen sortin
miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

-- "M-r Joh-n Piiroinen..."

-- Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka
on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut... sillä on,
tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee
ollut kolme -- neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua
koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen
nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, -- elikkä nyt niinkuin Joh-n,
herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi
päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas
halvattu... ja nyt tuli Piiroisesta pohatta -- paljonko siinä luettiin,
että siltä jäi?

-- Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa... niin tähän on painettu.

-- No voi sun hitto...

-- Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi
postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

-- Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita
kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

-- Ei ole vielä naimisiin joutunut?

-- Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut... eikä
tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli
vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu
siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen.
Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä
aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja
sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää,
koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi
kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa
tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun
on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin... se
onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut
kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä
tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

-- Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta
kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille...
eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin -- ja
valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi
tulemaan puheliaaksi.

-- Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki
Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo
käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli
sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

-- Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

-- Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

-- Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies,
rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa
samalla penkillä röhötettiin.

-- Niin, kun nukutti... puolustautui Piiparinen.

-- Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin
höyli ja nöyrä... ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä
tiedän, valehteli postinkuljettaja.

-- Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

-- Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

-- Pape... papa... papatuksen papelaisia, matki humalainen. -- Vieläkö
sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

-- Eiköpä tuo alkane jo piisata... jos vielä päähän nousee, kainosteli
postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

-- Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan...
ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen... piianperhana pisti oven
ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

-- Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran
tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

-- Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. -- Vielä
täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

-- Kiitoksia... tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä... hyvästi nyt ja
suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen
ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

-- Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

-- Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi...
mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin
liestymällä, retusi putelimies.

       *       *       *       *       *

-- Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

-- Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia
hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi
hän:

-- Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen
arveli:

-- Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä... mutta hyvä sillä oli
viina.

-- Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

-- Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.



III


Poliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen
parahiksi kylpemään... olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan.
Poliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja
sitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa
vuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.

Siellä oli Ratilainen tiedustellut, että:

-- Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo
Piiroiselle vävyksi?

Mutta poliisi oli varmasti väittänyt:

-- Valetta se on alusta loppuun... kuka hänen sitten lienee muninutkin.

Ratilainen myönsi:

-- Sitähän minä, että valettahan se... jos lienee sen Piipariskan
keittämää.

-- Voipi se olla Piipariskankin... mistäs sinä olet näin hyvää viinaa
saanut?

Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin
hyvä tuttava.

-- Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.

Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita
vieraalle kahvia kamariin.

-- Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi
Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. -- Tuli tässä nukutuksi
vähän herroiksi... se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut...

-- Isä joi jo kahvit... taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä
rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.

Poliisi hörppi kahvia.

-- Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.

Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.

-- Eihän tuota tiedä vielä... piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.

-- Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.

Iita kaasi toisen kupin.

Sitten hän kainosteli:

-- Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt... onhan siellä parempiakin.

-- Niinkö ketä?

-- No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar... taikka
joku muu... arveli Iita Ratilainen.

Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen
kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:

-- Kukapahan tuosta nyt... liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.

-- Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään
huomaa, kertoi Iita.

-- Ka en tiedä... en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.

Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:

-- Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin
kävellessäänkään.

Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta
pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla
tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.

Sitten hän sanoi:

-- Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan...

Iita pisti väliin:

-- Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!

-- Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.

Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:

-- En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani
pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin
antaapa heidän olla häiringittä.

Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:

-- Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa
pelehtimässä... Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta
lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä
kiinni... vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin
olevan metsässä... tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin
palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.

Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja
Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut... jos lienee
tosissaan ollutkaan.

Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja
poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin
vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:

-- Älähän nyt... pudotat vielä tuon rikan.

-- Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.

Samassa kuului askeleita porstuasta.

Iita riuhtaisihe ja suhahti:

-- Päästä irti... älyävät!

Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan
kamariin vaan häipyivät kuistille.

-- No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja
sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.

-- Pitänee tuota yrittää tulla... jos isä laskee, lupasi Iita.

-- Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.

       *       *       *       *       *

Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin
oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli
hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli
kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut,
rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja
mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen
pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli
pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan
hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan
Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän
on käynyt.

Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi
Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi
sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen
selkäpuolelta tutulta.

-- Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.

Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat
jalkajuonet tuottanut.

-- Sattuipas pakana kohdalle!

Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä,
niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden
välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat
olivat pyyhkäisseet päästä.

-- Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki
Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.

Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua
tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu
halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella
kivellä ja tervehti Kontkasta:

-- Ka, poliisi Kontkanenhan se on... minä jo tuolla metsässä
arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen
räiskettä kuulunut takaapäin.

-- Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.

-- En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:

-- Älä valehtele.

-- Ei, en minä kuullut... tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta
ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.

-- Älä siinä kärsääsi rässää... kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi
vihoissaan.

Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:

-- Joo... onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan
toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme... tuli niin
kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin
mustilaisen lapsesta kylvettäessä.

-- Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on,
kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?

-- He he... enhän minä poliisia... mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki
Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.

-- No senkös täytinen sinua juoksutti?

Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.

Heikki Piiparinen leperteli:

-- Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin... niinkuin nyt
tätä minuakin... mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa
kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon,
ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen
vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä
ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään... minä läksin
perästä juoksemaan... arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin
kiinni... vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi
lentää louhottamaan... pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut
poikue siinä tienvieressä.

-- Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän
kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.

-- Mikä laukku?

-- Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.

Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut
laukkua.

-- No niinpähän on pudonnut kehveli... niin on tipahtanut kuin linnun
tipaus lennossa... mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.

-- Se on löytäminen!

Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.

Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:

-- Pitäisihän sen löytyä... se oli hyvä laukku vielä... no kaikkiaan,
kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan
kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.

-- Tyhjä!

Poliisi murahti halveksivasti.

Sitten hän julmistui.

-- Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa...!

Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:

-- Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!

Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:

-- Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!

Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.

-- Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!

Heikki Piiparinen sanoi:

-- Pääsen minä tästä nostamattasikin... vaikka senkö helvetin kentraali
sinä luulet olevasi minua komentamaan!

-- Olen minä! äyhkäisi poliisi.

Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi
tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka
viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin
kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.

-- Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on
kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.

-- Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. -- Luuletko sinä tästä
pullikoimalla pääseväsi!

Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin
lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli
tultukin.

Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut
kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon
juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli
näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.

Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.

-- Ähäh! ilkkui; poliisi. -- Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!

-- Ka, mitäs tässä... hävettää vain vähän... niinkuin Hartikaista hyvä
ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi
mieheksi.

-- Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin
kanssa, ilmoitti poliisi.

-- Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki
Piiparinen alttiisti.

Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:

-- Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?

Poliisi harkitsi asian:

-- Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.

-- Joo, no siinä katsannossa... myönsi Piiparinen nostaen laukun
selkäänsä.

Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:

-- Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo
itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.

-- Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.

-- Niin, no, minä vain siltä varalta.

Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on
talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.

Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein
rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.

Oltiin ääneti muutama minuutti.

Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:

-- Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä...? aprikoi hän kuin
itsekseen.

Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen
sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.

Sentähden vastasikin Piiparinen itse:

-- Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli
niin siististi tehtykin... niin oli latjattu halot tasaisesti ja
säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.

Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.

Käveltiin.

-- Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. -- En ole
polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä... vaan ei taida olla
lupa...?

Poliisista se oli yhdentekevää:

-- Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.

-- Jos hänen pistäisi savuamaan sitten... vaikka eivät nuo itikat enää
hätyytäkään, tuumi Piiparinen.

Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.
Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.

Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin
taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:

-- Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?

-- Olisihan noita ollut itsellänikin... vaan voihan tuon ottaa, kun
tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.

Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:

-- Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?

-- Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja... vaikka onhan niitä samoja
Kettusellakin.

Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi
muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.

-- Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla,
sanoi Piiparinen.

-- Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. -- Varsinkin noilla
alavammilla paikoilla.

Käveltiin.

-- Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen
pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.

-- Niin se paahtaa kuin kesällä.

-- Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät
kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti
Piiparinen. -- Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.

Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä
kilpajuoksua:

-- Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun
töminässä... kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin
että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia
semmoiseksi pekunaksi!

Poliisia vähän kainostutti kehuminen:

-- En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun
sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla
suorana.

Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin
väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin
ihailla Kontkasen vikkelyyttä.

-- Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi
asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.

Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan
haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta
viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan
olla sanomatta:

-- Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla
on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?

Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.

-- Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden
kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka
narrasi... sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne
Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät
korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin
juoksijan.

Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin
uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä
Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka
oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.

-- Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään
pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:

-- Eihän se pakko... mutta kun se on tuo liha heikko.

Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:

-- Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis...

Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään
pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.

-- Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa,
satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia...

Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.

Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta
kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:

-- Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä
laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen
palkinnon.

-- Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti.
Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin
välinpitämättömästi:

-- Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.

-- Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka
tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen
aikanaan tietoonsa.

Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen
vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki
poliisin vähän epävarmaksi.

Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen
takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan
silmiin ja sanoi rutosti:

-- Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran... eikö
juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman
miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen
ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?

Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki
Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi
hänet.

Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja
sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi
antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.

Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.
Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.

-- Noh? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se
oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.

-- Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:

-- Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee
muidenkin tietoon... vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p--si.

Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.

-- Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki
Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan
lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla
pakanat kuuluivat ennen uhranneen. -- Olisihan tuo mukava kuulla, minkä
arvoinen se sinun uutisesi on.

-- Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos
minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.

-- Jospa sinä petät? epäili poliisi.

-- Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.

Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä
poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.

-- Muuten vain... jotta saisit sotkea jälkesi.

-- Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. -- Saat pitää sen,
jollet muuten usko... ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.

Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä
olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:

-- No anna paukahtaa sitten, niin nähdään...

Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain
tupakoi ja huomautti:

-- On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan
lepuuttamassa... maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven
pinta yhtään sammalta kasvamaan.

Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti
häntä narrinaan?

-- Tuota... vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen
Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.

-- Mitäs se tähän kuuluu?

-- No kuuluupahan vain.

Poliisi sanoi:

-- Ei ole... jos lie ollut ennenkään.

Heikki Piiparinen tupakoi.

Sitten hän sanoi harvakseen:

-- Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina
olla...



IV


Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen,
ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli
vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

-- Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian
umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet
sinä tässä...

-- Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän
juonitteli:

-- Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön...
eto känttyrään!

-- Mistä ne sen tietävät... kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus,
ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen.
Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin
käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä
vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä
vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

-- Missähän se on Annastiina... olisiko kotonaan, vai jos lienee
lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili
poliisi.

-- Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran
olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi
sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt
langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

-- Voipihan sen... ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin
uutisensa:

-- Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä
Piipariskalla... tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin
oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan
siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt.
Eikö liene mitä reumatistia... sanoi olleen jalkojensa märkinä koko
ajan.

-- No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. -- Ihan se vetää kuin
meidän puolta!

-- Vetää se... lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

-- Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä...? kysyi Heikki
Piiparinen.

-- Kyllä minä osaan... ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä
se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen... olisin minä sen jo
ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

-- Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut... se oli niin
sottailtu.

-- Hyh... vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin... no sittenhän
se sopii niinkuin suutarin näppi sinne...

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla.
Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä
saanut oikein selvää.

       *       *       *       *       *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle
päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen
valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki.
Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää
Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja,
niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli
lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä
valitellen makasi Roivaan sängyssä.

-- Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli
Piipariska.

-- Johan minä, sanoi Heikki. -- Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin
pikemmin.

-- Joko ne... ohhoh kun viileksii pahasti... joko ne olivat saaneet sen
pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

-- Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin
lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

-- Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat,
niin että tupakkasylki leualle valui... siinä on sitten jonninjoutavia
miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin,
kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla
telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

-- Voi voi voi, valitteli Annastiina. -- Älkää hyvä Piipariska...

-- Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

-- Koskee siihen... se on niin hellänä jotta oikein.

-- Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. -- Antaahan kun
minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

-- En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin... ottivat ne viime
vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä
huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

-- Olisi edes lähtenyt se Iivo... kun ollaan rippikoulutovereitakin...
eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

-- Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä
kiinni. -- Vai Iivo... toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen,
harvakseltaan:

-- Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt
tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin
suuret luut, eikä ne paljon maksa -- luut, meinaan. Neljin pennin
kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet...
luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi.
Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli
jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

-- Luita, luita on Iivossa... ja siinä nahka päällä, jota kylvettää,
milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä
kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli
vähän niinkuin... niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin,
että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

-- Mitäs se nyt tämä Heikki... häpeili Annastiina. -- Eihän meillä
Iivon kanssa mitä...

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

-- Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että
sinä katsahdat Iivon puoleen... itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole
itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän
ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan...

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan
semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan -- olisi
päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja
Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka
toiselta pyydetty -- mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että
Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa,
jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein
kiihtyneesti selittää:

-- Niin minä itkin... niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä
Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta -- voi hyvä
isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt
-- niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin...

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että
äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään.
Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

-- Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan
seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset
miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat...

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin
sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

-- Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta
siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia
kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime
kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

-- Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja
seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

-- Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se
poliisia hakisi, lisäsi Heikki. -- Tiesinhän minä sen, kun olin silloin
laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä
vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat
alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

-- Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska
sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. -- Vai huolitko,
Annastiina?

-- Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt
ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen -- kaiken
varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä,
semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen
rikasta leskeä.

-- Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen
Annastiinalta.

-- Jaksaahan se... isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina,
käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

-- Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. --
Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

-- Onhan se.

-- Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi
olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka
toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

-- Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta
kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi
hän:

-- Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

-- Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se
kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on
hänkin olevinaan, mutta...

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin
sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui
mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä
se tuo poliisi putosi... ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä
siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin
heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut
milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki
tietää...

-- Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti
kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

-- Täällähän minä, murahti Heikki.

-- Kuka se on? suhahti Annastiina.

-- Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka
tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

-- Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen
alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun
se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

-- Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi
ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. -- Pitäisi käydä ottamassa
selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu
siellä keitelleen.

-- Vai Lassi Kettusta...

-- Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

-- Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

-- Eihän se... se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun
tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

-- Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

-- Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

-- Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

-- Päivää, Annastiina!

-- Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi
tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

-- Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

-- Ei se tulekaan... uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee
Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

-- Uskonhan minä... toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

-- Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin...

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

-- Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut
äänestä Annastiinaa... puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli
Kasurisesta... se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan,
koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian
säännölliselle ladulleen kysyi hän:

-- Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta
hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen
viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän
alkoi kerkeästi selittää:

-- Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut
märkinä juoksennella päiväkaudet... lampaita ajelemassa. Mutta kyllä
tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten
annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

-- Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

-- Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

-- Antautuivathan ne lampaat... mutta se iso pässi jäi taas saamatta
kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

-- Ähäh... vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli
poliisi. -- Sekö, joka viime syksynäkin?

-- Se sama.

-- Vai taas se rietas... se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun
saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen.
Sitten hän jatkoi:

-- Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

-- Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. -- Kun
eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan
rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

-- No jopa ovat miehiä...

Ja Heikki Piiparinen:

-- Niinhän ne ovat Mutasessa... mutta olisipa sattunut vaikka tämä
poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin
antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

-- Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut
juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä
yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.
Hän sanoi:

-- Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan
kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi... antaahan se sitten
Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

-- Annan minä... keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

-- Antaahan se Annastiina papuja... ja ottaahan se tämä poliisi pässin
kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä,
lupasi Tuomas Kontkanen.

-- Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. --
Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

-- Hyväinen aika... eihän sitä nyt tarvitse... kyllähän isä lähettää
miehet... sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

-- Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi
kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

-- Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi
pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

-- Ka onhan tässä tämä minä... kyllä minä joudan.

-- No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja
huudahti:

-- No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle
Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen
kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän
salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle
salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

-- No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun
asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

-- Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista
kuin joku Mutasen poika...

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

-- Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos
tämä kehen suostuisi.

-- Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki
Piiparinen. -- On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin
kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään
Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea
ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

-- Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja
törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi
Annastiinalle:

-- Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta,
jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

-- Vieläkö sinua kolottaa?

-- Kolottaahan se vähän... vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

-- Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli
hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin
herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas...

-- Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

-- Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen
hännässä!

-- Kiitos! kuiskasi Annastiina. -- Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon
vaivaa...

-- Vaivaako... mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni,
vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi
olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun
tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää.
Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään
ilmoittanut.

-- Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi
hamettaan ja röijyään. -- Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

-- Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki
Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

-- Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas
Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin
onnellisena.

-- Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä
Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi
melkein haikeasti:

-- Harvassa... harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa
kiinni...

-- Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

-- Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi
Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät
kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

-- No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi
meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!



V


Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka
Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen
leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!

Mikäs siinä!

Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka
Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että
morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi
sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän
valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain
puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin
muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa
maakunnassa.

Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.

Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia
kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä
yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa
kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen.
Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi
takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa
mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.

Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran,
että puhe luisti.

-- Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.

-- Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.

-- Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi
sulhanen.

-- No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa,
miellytteli puhemies.

-- Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan
hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!

-- No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.

-- Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon
Pötkänlahden kievariin?

-- Minusta nähden.

-- Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna
jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.

Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:

-- Hevo-neee...eee!

Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta
Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.

-- Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!

Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan
junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:

-- No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää
koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö
sinä olet aisoissa!

-- Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.

-- Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.

Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:

-- Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä
pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?

Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja
ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään,
kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.

Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.
Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:

-- No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se
huolinutkaan sinusta?

-- Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis
puhemies.

-- Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin
Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen
kiukusta punoittaen.

Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla
oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka
se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.

Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo
Mutanen vain yhä irvoitellen:

-- Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain
silmiä ole vienyt!

Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli
ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.

-- P--leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä
pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.

Sitten hän kiljaisi:

-- Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan
muutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi
kahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä
kotivävynä asua.

Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli
piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen
irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas
jäljellepäin.

-- Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen
äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.

Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti
Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä
entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja
särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään
sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.

Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen
Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden
kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.

-- Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava
konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.

-- Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.

-- Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti
viereiseen huoneeseen.

-- Jahah! kuului sieltä miehen ääni.

-- Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?

-- Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä
paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.

-- Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu
auki seisomaan.

-- En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä
katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.

Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana,
pudonnut kädestä lattialle.

-- Niin, tässä se on, sanoi neiti.

Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:

-- Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta.
Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan
suuruinen perintö...

Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut
alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.

Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä
Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.

Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista,
hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.

Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.

Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa
paperiin käärityssä kotelossa.

Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä
vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja
juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa.
Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja
läksivät vihdoin kihlojen ostoon.

Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä
kiinni:

-- Mistäspäin isännät ovat kotoisin?

-- Tuoltapa vain Korpivaarasta.

-- No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...

       *       *       *       *       *

Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla
kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin
Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.

Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,
Aapeli Kasurinen vähän edellä.

Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa
silmiin.

Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti
Kasurinen kiroten:

-- Mitäs siinä luimistelet, s--nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!

Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran
Tutjunpohjaa.

Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti,
että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä
tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei
tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä
hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta
hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka
Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.

Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.

-- Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.

Hevonen pysähtyi.

-- Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli
Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!

Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli
sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän
ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä,
vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä
kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon
asti, ja nousi sitten taas kärryille.

Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan
sietämättömäksi.

-- No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän
kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.

-- On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. -- Sitävartenko sinä sitä
Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä
tyrkyttänyt?

-- Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän
hyökkäykseen.

Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:

-- Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun
sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä
tiimalta pääset miljuneeriksi!

-- Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:

-- Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!

-- Älähän nyt... itsehän sinä...

-- Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen
leskeä!

-- Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua,
aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...

-- Mutta sinä _tyrkytit_, p--le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että
kaiku honkametsästä vastaan rähähti. -- Sinä tyrkytit ja sanoit,
että mitäs siitä Annastiinasta, _köyhästä_, siinä on Mönkkösen
leski, _rikas_, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit,
tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole
silmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei
se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse,
riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.

-- No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti
hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.

Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:

-- Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!

Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt
joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.

-- Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan
katsellut ja aikonut.

Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui
hänen menetyksensä.

-- Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen
Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...

Puhemiehenkin täytyi myöntää:

-- Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän
Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...

-- Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.

Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää,
kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä
suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut,
kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha
mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta
eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket
kuin maitovauvalla.

-- Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä
kyllä vielä keino keksitään.

Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:

-- Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä
kihlatkaan annettu?

Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka
sanaan vastaan noitunut.

-- Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin
sinne päin. Mitäs siitä.

Aapeli Kasurinen vaikeni.

Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä
selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen
oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja
annettu.

-- Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana
ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton
kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään.
Eihän sitä sillä tavalla...

Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:

-- Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta,
niinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä
leikkinä... -- niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli
vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin
kihlatkin näkee...

Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää
toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja
samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti
hän murahtaen:

-- Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...

-- Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että
sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.

Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken
asiasta:

-- Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen
enää ole mitään sanomista.

Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:

-- Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se
Mönkkösen leski...

Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:

-- Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!

Sitä myöten tuntui asia selvältä.

Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan.
Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat
taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön
täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.

Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan
kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.

-- Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt,
päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.

Puhemies kaiveli nenäänsä.

Sitten hän ilmoitti:

-- Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä
saatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan,
että se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin
Annastiinaa katsomassa.

Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.

-- Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?

Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:

-- Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan
valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.

Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.

-- Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen
silleen! huudahti hän riemuiten. -- Se on ollut siitä kovassa
kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.

Aapeli Kasurinenkin sanoi:

-- Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä
lähteä sitä asiaa juohtamaan...

Puhemies huomautti:

-- On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen
sitten...

Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen
polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:

-- Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit
Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon
sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten
lukossa.

-- Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta
tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.

-- No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian
merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän
seikan.

Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:

-- Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:

-- Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei
olisi kaupungissa käyty.

-- Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi
Kasurinen.

-- Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen
olisi kuullut!

-- Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...

-- Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.

Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.

-- Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään,
kun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko
kaupungissa!

Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli
täydellisesti ymmärtänyt.

-- Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me
oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen
olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla
vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.

Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi
selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat
mielensä mukaan!

-- Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?

-- Jotta ne ovat sinulla?

-- Niin.

-- Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut
tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia
valmiiksi ostettuina.

-- Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me
ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?

Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:

-- Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään
mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi
toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei
tullut kauppoja.

Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella
tolalla. Kiitollisena hän huudahti:

-- Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita
siitä Ameriikan perinnöstä!

-- Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.



VI


Oli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias
Heikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat
kiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti,
kun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat
tulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta
tuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä
kohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä
hyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä,
ennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät
nurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin
koivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki
Piiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja
vastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.

Lappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili
hikeä otsaltaan ja noitui pässiä.

Sitten hän sanoi:

-- Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana
hevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta
lainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan... minä lähden nyt oikaisemaan
sajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.

-- Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?

-- Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja
pannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.

Pässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki
Piiparinen totesi:

-- Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin... syököön niitä joutessaan,
juuttaan riista!

       *       *       *       *       *

Heikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka
kontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti
koukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:

-- Mistäpäin sinä kävelet?

-- Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki
Piiparinen välinpitämättömästi.

Otukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli
siirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen
oli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun
talossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua
ainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi
tarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:

-- Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän... kävi meilläkin.

-- Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain.
Sitten hän kertoi:

-- Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa,
niin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin
tein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa
Tutjunpohjaan.

-- Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa
kaivosta. -- Taisit saada juosta lämpimiksesi?

-- Eipä tuota erikoisemmin...

Otukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:

-- Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.

Heikki Piipariselle hän sitten arveli:

-- Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja
tamma taas olisi kengitettävä.

-- Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. --
Tänäänkö se sieltä takaisin tulee?

-- Eikö tuo tulle tänäpäivänä.

Auttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka
sitten:

-- Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.

-- Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.

Heikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään
hän kysyi:

-- Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?

-- Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään
kaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei
Heikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:

-- Missäs sinulla on se pässi?

-- Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki
Piiparinen riihen luota.

Vähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi
riisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi
hän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen
heiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:

-- Petukka!

Otukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se
tuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:

-- Missä lie Petukka... mitä sinä sillä?

-- Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni
sitä Simo Piiroisen pässiä.

Ukko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi
alushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei
hän voinut olla Otukalta kysymättä:

-- Onkohan se humalassa, tuo Iivo!

Otukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa
lavakärryihin, ja arveli sitten:

-- Ei se oikein humalaiselta näytä.

Sitten hän huusi velimiehelle:

-- Mitäs sinä siitä pässistä?

-- Ei se sinuun kuulu... nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?

-- Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.

-- Häh?

-- Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin
kiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.

Iivo kuunteli suu auki.

Sitten hän kirosi:

-- Perr...

Ja huusi sitten:

-- Oliko sillä se pässi matkassaan?

-- Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.

Iivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta
ohjasperillä ja huusi:

-- Hyvästi!

-- P--a evääksi! toivotti veli Otukka.

Ukko Jyrille lausui hän arvelunaan:

-- Taisi se sittenkin olla humalassa.



VII


Suutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska
pöydän ääressä kahvia juoden.

Roivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:

-- Terveisiä Tutjunpohjasta... johan tämä Annastiina pääsee taas omilla
jaloillaan kävelemään.

-- Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. --
Mikäs siinä... parhaillaan olevasta tytöstä.

Piipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:

-- Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.

-- Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. -- Poikkesin
tullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti
kahvit.

-- Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli
Piipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan
kuppiin.

Roivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:

-- Niissähän se vain tahtoo olla... ei kuole eikä parane.

Ja tuokion kuluttua ilmoitti hän:

-- Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin... eikö liene
pahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki
turvoksissa.

-- Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko
Mertasella, selitti Piipariska. -- Eikö tuo liene siitä alkuisin koko
vaiva.

-- Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.

Piipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:

-- Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun
kahviasi... Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.

-- Ainahan niistä... alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:

-- Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?

Roivas todisti:

-- Jo toki... antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat...

-- Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita
kahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.

Annastiina kysyi:

-- Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?

Roivas ryästeli ja myönsi:

-- Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se
kipeä ihminen -- tämä Annastiina -- kykenee semmoiseen, niinkuin nyt
villin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.

Ja käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:

-- Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa
ottamaan kiinni sitä pässiä... lupasi ottaa vaikka ampumalla... sanoi
tapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.

Silloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen
ovat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:

-- Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat
sinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää
parane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat
ihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin
paikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina
mistään parempaa miestä saisi?

Roivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli
Mustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei
hän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:

-- Olisiko ruveta saunan lämmitykseen... vaan jos pitänee kantaa
retuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.

Annastiina kainosteli:

-- Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä... tokko tuo Tuomas Kontkanen
minusta huolisikaan...

-- Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. -- Niin että
kysytään häneltä...

-- Ei saa joutavaa...! huudahti Annastiina hätäissään. -- Luulee vielä
että...

Samassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:

-- Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.

       *       *       *       *       *

Piipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten.
Niitä nyt juotiin.

-- Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.

-- Puuttui... mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä
lopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät
siinä pässinkään kintut riittäneet.

-- Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi...
ihasteli Piipariska. -- Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta
hakemaan... antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.

-- Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.

Roivaskin myönsi:

-- Antaahan se Jussi.

Vaiettiin.

Sitten sanoi Piipariska:

-- Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole
vielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.

Annastiina oli hämillään.

Poliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan
kädenselkään ja sanoi:

-- Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.

-- Vaikka johan se olisi aika... ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska
kiiruhti vakuuttamaan:

-- Olisipa hyvinkin... eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?

-- Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.

Roivaskin silloin huomautti:

-- Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko... niskaansa
huokumaan.

-- Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä
kärkiä.

-- On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten
salavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti
lattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli
uskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.

-- Onhan sitä yhteiskunnassa... tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja
Piipariska riensi täydentämään:

-- On sitä... ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen
oikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole
olemassakaan.

Roivas sylkäisi ja selitti:

-- Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät
olleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.

Poliisi Kontkanen arveli:

-- Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä... kun vain
yhdyttäisi jonkun, joka huolisi.

Silloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:

-- No tässä on tämä Annastiina Piiroinen... kysy nyt vaikka häneltä,
huolisiko hän.

Poliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten
Annastiinaan ja kysyi:

-- Mitä sanonee sitten tämä Annastiina... huolineeko tästä minusta?

Oli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.

Vihdoin sanoi Annastiina hiljaa:

-- Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä...

Ja taas vaiettiin.

       *       *       *       *       *

-- Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun
on tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä,
jotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.

Annastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:

-- Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan
kirkolle panemaan kuulutuksiin?

-- Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. -- Mitenkäs sitä näin
äkiksestään...?

-- Mitäs se enää pitkittämisestä paranee... onhan me jo toisiamme
katseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.

-- Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona... arveli Annastiina
epätietoisena.

-- Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa
mitä tahdot, houkutteli poliisi.

-- Senpuolesta... mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti...

Poliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan
mennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään
vesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi
kätensä hänen vyötäisilleen.

        *       *       *       *       *

Suostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin
tuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana
ivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä
huolinutkaan.

Saavat nyt nähdä!

Hyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.

-- No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.

-- Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin,
että rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen
riemuissaan.

       *       *       *       *       *

-- No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan
ovelta.

-- Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. --
Pitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.

-- Älkäähän nyt... minnekkä teillä semmoinen kiire... hätäili
Piipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt
huomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.

Mutta Annastiina sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä
viipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!

-- Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt
pässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi
Kontkanen.

Onnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.

Sattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään,
vaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.

-- Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas
Kontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa,
heidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka
menee Hirvolanniemelle.

Poliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja
Annastiinan kasvot säteilivät.

       *       *       *       *       *

Roivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun
Heikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi:

-- Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja
pistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi
ovelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin
ovi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan... kukahan pirulainen sen
sitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?

-- Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut
taas salolle, arveli Roivas.

-- Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki... ja sitäpaitsi
siinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan
saunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.



VIII


Annastiina Piiroisen ja poliisi Tuomas Kontkasen lähestyessä sitä
Korpivaaran Hirvolanniemen Pekka Turusen taloa oli sille Pekka Turusen
vaimon Riitta Tolvasen viisivuotiaalle pojalle Kustille, sille samalle,
jonka sen Tutjunpohjan Simo Piiroisen poika Konsta Piiroinen -- elikkä
nyt niinkuin tämän Annastiinan veli -- oli tehnyt Riitta Tolvaselle
vähää ennen kuin hävisi maasta, juuri tapahtunut rötös.

Se oli se Kusti seisonut uunin edessä ja viskellyt lattialla olevia
roskia ja lastuja palavaan pätsiin, kun se rötös oli tapahtunut. Se
oli Kusti jäänyt seisomaan uunin eteen, silmät naljallaan ja jalat
vähän harallaan eikä ollut niinä miehinäkään, mutta vanhaemäntä, Pekka
Turusen äiti, joka oli navetanpuolimaisen ikkunan ääressä soudattamassa
sitä Riitta Tolvasen nuorempaa lasta, minkä miniänsä oli tehnyt tälle
Pekka Turuselle itselleen, oli kuullut äänestä ja nähnyt Kustin
muistakin meiningeistä, että niin se vain taas kävi.

Vaikka se vanhaemäntä olikin ollut poikansa naimiskauppaa vastaan, kun
se otti Riitta Tolvasen välittämättä siitä, että tämä oli "palkinnon
juossut" tyttö, niin ei se kuitenkaan kohdellut pahasti Kustia. Oli
pikemminkin ottanut sen ikäänkuin omaksi nimikokseen ja pesi aina sen
housutkin, milloin vahinko tuli, mikä muuten pyrki tulemaan harva se
päivä.

Mutta nyt vanhaemäntä suuttui.

Vast'ikään päivällä oli hän pessyt Kustin toiset pöksyt, jotka paraikaa
riippuivat uunin kupeella kuivamassa, ja silloin oli hän taas uhannut,
niinkuin oli uhannut lukemattomia kertoja ennenkin, että annahan olla,
jos sinä vakainen poika vielä kerran tämän teet, niin kylmässä vedessä,
tuolla räystään alla olevassa korvossa minä sinun kinttusi pesen, pesen
koko pojan, niin että muistat yhden kerran kylpeneesi.

-- Vai jo sinä pakanan eväs ryvetit ne paremmatkin housusi, vaikka
on sinulle seitsemänkymmentätuhatta kertaa sanottu, että jollet
sinä herkeä siitä tavasta, niin kummat tulee! Annan minä sinulle
rapakintulle semmoisen kylvetyksen... meneppäs ja ryvetä toiset pöksyt
samana päivänä, ikäänkuin ei tässä minulla olisi muuta tekemistä kuin
sinun pöksyjäsi ja rötöksiäsi pestä -- vaikka saa tässä tehdä puskuta
aamusta iltaan työtä, niin että väkkärämylly pyllyn edessä pyörisi...

Eikä se vanhaemäntä nyt tyhjää uhkaillutkaan. Kesken saarnaansa törmäsi
hän ylös kätkyen äärestä ja kaapaisi vihaisesti Kustia kohti.

Silloin se Kusti älähti ja läksi pinttelemään ovesta ulos, mutta
rappusilla sai vanhaemäntä häntä tukkapäästä kiinni, ja sinne räystään
alla olevalle vesikorvolle se nyt tuli lähtö.

Ja ihan näet repimällä kiskoi vanhaemäntä paidan ja housut Kustilta ja
armotta nosti hänet hyvineen huonoineen kylmään veteen.

Oli siinä rähäkkä.

Kusti kirkui niinkuin olisi sikaa pistetty ja räiskytti hurjasti vettä,
ja vanhaemäntä huuhteli häntä vain armotta vesikorvossa ja säksätti:

-- Vai vielä sinä vihollisen kuvainen minutkin kastelet... minä
kun sinua oikein läväytän takapuolille, niin tokko herkeät
roiskuttamasta... läväytänkö, säväytänkö?!

Annastiina ja Tuomas Kontkanen kuulivat melun lähestyessään kujasia
myöten taloa, ja Kontkanen huomautti:

-- Taitavat antaa sille Kustille tasapään taputusta, kun kuuluu
tuollainen mökä.

Heidän tultuaan pihaan navetan ja tallin välisestä solasta näkivät
he vanhanemännän täydessä taistelussa, kuulivat hänen yhä kovasti
riitelevän, ja samassa kuului kämmenenkin läiskähdys paljaaseen
paikkaan.

-- Uskotkos, jokos nyt uskot, jokos uskot nyt, häh? Annanko vielä
toisen takakakkaran, vai joko alat vähemmällä uskoa?

Annastiina ja Tuomas Kontkanen pysähtyivät sen verran syrjemmälle
toimitusta katsomaan, ettei vesi päälle räiskynyt.

Ja vanhaemäntä riiteli:

-- Otanko vielä korvistasi kiinni ja painanko umpisukkulaan, niin että
kuplat pinnalle nousevat, vai joko uskot ilman sitä?

Tuomas Kontkanen muisteli:

-- Joka uskoo ja kastetaan...

Sitten kysyi hän:

-- Kotonakos se on Pekka?

Vanhaemäntä ei torailultaan kuullut koko kysymystä taikka ei ollut
kuulevinaan, vaan räkätti Kustille:

-- Ja ala nyt pinkaista sukkelaan tupaan ja pane tuo paita päällesi ja
kiipeä uunille lämmittelemään, ja muistakin se, että se oli viimeinen
kerta... tuolla opotan lähteessä minä sinut vastakerralla uitan, naru
kaulassa...

       *       *       *       *       *

Kusti kollotteli yksitoikkoista itkua uunilla, jonne oli paitasillaan
kiivennyt. Hän olikin saanut kylvetyksen, joka kyllä pysyisi mielessä
tuotatuonnemmaksi. Vanhaemäntä oli huuhdellut hänen housunsa samassa
vedessä kuin Kustin itsensäkin, vääntänyt niistä veden ja ripustanut ne
uunin kupeelle toisten housujen viereen kuivamaan.

Sitten huusi hän uunille:

-- Herkeätkö volisemasta... herätät vielä tuon lapsen. Minä kun piiskat
haen ja yhdenkerran piiskaan sinut siitä voimastasi...

Kusti jo hiljensikin kollotustaan ja lopetti sen sitten kokonaan
löydettyään uunilta ne Ate Kirkisen lapikkaat, jotka Ate oli aamulla
tervannut ja nostanut uunille kuivamaan. Kusti nuuhki lapikkaita, jotka
haisivat hänestä hyvältä. Terva oli jo melkein kuivanut, ja hän alkoi
koetella lapikkaita jalkoihinsa, mutta varret olivat niin pitkät,
etteivät jalat ylettyneet pohjaan asti.

       *       *       *       *       *

Vasta nyt vanhaemäntä huomasi tai oli huomaavinaan vieraat, jotka
olivat käyneet penkille istumaan, ja tervehti heitä. Piiroiset eivät
hänestä olleet mieluisia vieraita tuon Kustin tähden, kun ei Simo
Piiroinen ollut suostunut maksamaan eläkettä Kustista, vaikka se
oli hänen poikansa poika, mutta syytönhän se tämä Annastiina oli
oikeastaan siihen, mitä hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet, niin
ettei myöskään sopinut nurjaa mieltä vieraille näyttää. Vanhaemäntä
kyllä mielessään vähän kummeksi tätä vierailua, etenkin kun toisena
oli poliisi Kontkanen, mutta ei ruvennut mitään siitä kyselemäänkään.
Arvelihan vain, että tottapa puhuvat asiansa itse.

-- Kotonakos se on isäntä? uudisti Tuomas Kontkanen taannoisen
kysymyksensä.

-- Ei ole kotona... minne lienee lähtenyt asioille sen Piippuvaaran
Kasurisen kanssa, eikä ole vieläkään kotiutunut, vastasi vanhaemäntä ja
kysyi sitten Annastiinalta:

-- Terveenäkös teillä siellä Tutjunpohjassa on oltu?

-- Terveinähän siellä on oltu, vastasi Annastiina.

Ja poliisi selitti:

-- Terveinähän siellä ne vanhukset... mutta tämän Annastiinanhan sen
näet tuolla salolla lampaidenhakumatkalla tapasi semmoinen tauti, ettei
kotiinsa päässyt... miten lienee sisuksensa vikuuttanut niin pahasti,
että minä läksin tätä viemään kirkolle tohtoroitavaksi, kun kuuluu
tohtorilla huomenna olevan vastaanotto...

Vanhaemäntä alkoi hyssytellä lasta, joka oli ruvennut kitisemään, ja
kysyi:

-- Mikäs tälle Annastiinalle sitten oikein mahtoi tulla?

-- Pässiä kiinnitavoitellessa miten lienevät sisussuonet venähtäneet,
kertoi poliisi Kontkanen.

-- Vai semmoinen sattui.

-- Semmoinen.

Tuomas Kontkanen vilkaisi salavihkaa Annastiinaan ja jatkoi:

-- Satuin olemaan siellä Hukansalolla -- Jyrki Mutasessa -- kun olin
kävellyt sitä Lassi Kettusen viinatehdasta etsimässä, niin tämä
Annastiina pyysi, että enkö minä lähtisi saattamaan häntä tohtoriin.

-- Eivätkös ne antaneet Jyrki Mutasesta hevosta? kysäisi vanhaemäntä.

-- Ei toki pyydettykään, kun olivat niin jaloja, etteivät lähteneet
edes Annastiinan avuksi pässiä kiinniottamaan... sinne jäi salolle koko
pässi, kertoi poliisi.

-- Vai eivät saaneet pässiä kiinni?

-- Eivät... mitäs ne, paljaat naiseläjät, kun tämä Annastiinakin
kipeytyi.

Sitten ilmoitti Tuomas Kontkanen asiansa:

-- Sitävartenhan me oikeastaan poikettiin tänne että kysymään, saisiko
teiltä hevosta huomiseen, jotta päästäisiin sinne tohtoriin. Vaan eihän
sitä taida saada nyt, kun ei sattunut isäntäkään pihaan?

Vanhaemäntä vaikeni kotvasen, mutta ei sentään voinut olla lopuksi
sanomatta:

-- Saaneehan tuon hevosen minunkin luvallani, mutta kyytimiestä ei ole
antaa, kun se Ate Kirkinenkin minne lienee lähtenyt kylälle.

Siihen poliisi vastasi:

-- Onhan sitä tässä kyytimiestä minussakin Annastiinalle, kun vain
neuvotte, mikä hevonen ja kärryt saadaan ottaa.

       *       *       *       *       *

Jo nousi syysillan kuu, kun Annastiina ja Tuomas Kontkanen läksivät
hyvää vauhtia ajamaan Hirvolanniemestä kirkolle päin. Oli lämmin ilta,
alavammilla paikoilla vain tuli vastaan kuin viileä ilmajoki, jonka
poikki nopeasti sukellettiin. Komeana nousi kuu yli Rutakon metsäisten
vaarojen ja hopeoi koko Korpivaaran pitäjän.

-- Minä panen käteni tänne sinun selkäsi taakse, ettei hakkaa tuonne
takalautaan, sanoi Tuomas Kontkanen. Sitten hän heläytti hevoselle:

-- Hei tamma, vai mikä ruuna sinä olet, annappas huhkia!

Ja muistellen kosimista Roivaan mökissä sanoi hän:

-- Oikein se sanoi tuo Roivas, että eukko se on otettava niskaansa
huokumaan, ennenkuin vanhenee... lämmin sinulla onkin minun selkäni
takana nukkua, Annastiina!

-- Hi hi... naurahti Annastiina kainostellen.

Sitten hän kipristeli vähän ja pyysi:

-- Älä kutkuttele sieltä kainalosta.

-- En minä kutkuttele, lupasi poliisi Kontkanen.

Ja onnensa yltäkylläisyydessä hän huudahti:

-- Sitten on tavara tallella, kuin autuaalla aitassaan!



IX


Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden
viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä
salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja
polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa
kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin
tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla
säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.

Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen
sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin
huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen,
häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena
karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.

On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen
itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on
ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan
lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä
päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:

    "Hospoti pokkaa,
    pojat syövät rokkaa..."

On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt
hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa
paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus
ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi
piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen,
leipäinen tuoksu.

       *       *       *       *       *

Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt
hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista
kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui
penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:

-- On taidettu ruveta piiraisten tekoon?

Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään
ja sanoi:

-- Kah, Mutasen Iivohan se on.

Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä
vieraalle kättä.

-- Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.

-- Rauha, kiitoksia.

Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:

-- Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni
muutenkin lämmitettävä.

Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:

-- Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?

Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:

-- Eihän se asiaksi asti... taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin
näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.

-- Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että
takapuoliaan pyyhkeilemässä... halla, kehaisi Iivo.

-- Vai ei ensinkään.

-- Ei.

Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi
Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:

-- Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.

-- Kahohhan!

-- Niin tuli... niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko
otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.

-- No kaikkiaan... minkäslaiset teillä oli kaurat?

-- Onhan ne.

-- Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. -- Minä
alan tässä näitä jo ummistella.

Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun
ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun
uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:

-- No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin... oletteko siivolla
siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää
kolista.

-- Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin
likoamaan... mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.

Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien
varassa ja kysyi:

-- Kotonakos se on se Annastiina?

-- Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli
lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna
tulee kotiin, kertoi emäntä.

-- Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.

-- Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. -- Piiroinen itse jo
arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.

-- Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.

-- No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit
Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin
karsinaan, toimitteli emäntä. -- On siitä nyt ollut sinulle vaivaa...

-- Mitäpäs tämä... tämänvertainen, murahti Iivo.

Henriikka meni.

-- Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo
jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen
kertaan, kun ei sattunut pihaan...

-- Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?

-- Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole
Simo Piiroisella siitä vaivoja.

Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin.
Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.

-- Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.

-- Vai kaupungissa kävit!

-- Kaupungissa.

-- Kuuluuko sinne mitä?

-- Eihän tuota tullut kuulluksi... Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi
olleen.

-- Vai oli Aapelikin!

-- Oli.

Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.

Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:

-- Sanoi se -- Aapeli Kasurinen -- panevansa sen saamisensa hakuun,
jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.

Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli
vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari
kertaa silmiään.

Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.

-- Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein.
On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään
joutua mierolle...

Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:

-- On sillä nyt kiire niillä rahoillaan... Aapeli Kasurisella. Luulisi
hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.

-- Ahne se on, järäytti Iivo.

Ja jatkoi sitten:

-- Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa
sen akakseen, se Aapeli.

-- Vai sitä se Aapeli...

-- Sitä.

Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän
kehoitti vierasta:

-- Ottaisit nyt Iivo kahvia... ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää
omassa tuvassaan kahvia keittää.

-- Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän
ääreen.

Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman
jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:

-- Arvelin tässä... kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä... että jos
toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että
työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan...

Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.

Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:

-- Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.

-- Lähettäähän se... milloin mistäkin, jurahti Iivo.

Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein
ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin
ja leikkasi lisää vehnästä.

-- Iivossa... Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli
hän hartaasti ja kiitollisena.

-- Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi
Iivo juotuaan kolmannen kupin.

-- Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. -- Tässä meillä olisi
kohta piiraatkin joutuneet... kun sattui tulemaan kerran meillekin
tämmöinen vieras kuin tämä Iivo... eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin
pian vetäytyä sieltä pihaan.

-- Onhan tässä jo tullut istutuksi... tulenpahan huomenna uudestaan,
niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.

-- No voi sitä Iivoa... hykerteli emäntä hyvillä mielin.

Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo
Mutanen verkalleen:

-- Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle -- vaan
ei sattunut kotosalle -- että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä
kaupunkituliaisista?

Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen
pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.

Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:

-- Onpas siinä korea loota... mitä hänessä mahtanee olla?

-- Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi
käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.

-- Kyllä on korea... kultapuustaimet kannessa ja kaikki...

-- Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki,
selitti Iivo.

-- Hyvä isä... kello! huudahti emäntä. -- Taitaa olla ihan kultakello...

-- Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi... murahti Iivo katsellen
tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.

-- Mutta mitäs... mitenkäs... eihän tämä... tapaili emäntä tuntien
olevansa sekaisin päästään. -- Että ihan kultakello... mitenkäs sitä...
että Annastiina...

Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi
hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta
ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan
edestakaisin.

-- Se on siinä suhteessa... sanoi Iivo. -- Siinä suhteessa... että jos
Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello...

Emäntä alkoi nyt käsittää asian:

-- Olisikos tämä... niinkuin että suoraan sanoen -- kihloiksi...?

-- Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan... huolineeko sitten
Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.

Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja
mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.

Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä
paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.

Vihdoin emäntä sanoi:

-- Omahan se on asiansa... Annastiinan... kukas häntä voi pakottaa
vasten mieltään... mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa
kihlat... Iivolta.

Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:

-- Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.

Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:

-- Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai
vienenkö vielä pois?

-- Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä
kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän
sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun
tulee kotiin... tai annat itse, jos tulet huomenna.

-- Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.

Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:

-- Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö
siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?

Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:

-- Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin... niinkuin niistä rahoistakin.

Emäntä nauraa hekautti:

-- No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen... se on aina
semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt...

Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja
ajatteli:

-- Kelpasipas kultakello emännälle... kelpaa se silloin Annastiinalle
itselleenkin.



X


Kun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli
kuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut,
sanoi hän vain:

-- Vai jo on pässi kotona.

Sitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi
pässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja
sanoi:

-- Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.

Sitten läksi Simo Piiroinen saunaan.

Illalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli
hän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä
ostettuun savikuppiin ja arveli:

-- Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.

Näin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja
nukkui.

Oli sunnuntai, puolenpäivän aika.

Aamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja
pantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen
istui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi
karsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa
tuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja
hänen puhemiehensä Pekka Turunen.

Simo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen
Kasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä
saamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon... mennyt vaikka
riiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat
olisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan
ollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli,
että tulkoot sitten, mitäpäs tässä.

Vieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla
toisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:

-- Täällähän se on emäntäkin.

-- Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski
istumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.

Vieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi
nuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:

-- Löytyykö mitä?

-- Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:

-- Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?

-- Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.

Aapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän
ikäänsä ja arveli sitten:

-- Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?

Emäntä myönsi, että:

-- Osapuilleen... ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:

-- Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla... toinen
toistaan matalampia.

-- Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen
jotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:

-- Tulihan ne... kasvullisuuden puolesta... mutta nyt kun on
ollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin
juurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa... paikoin oli sitä
niin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista
ja lantuista... ja noista turnipsistakin... ihan panivat raasuiksi,
kehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.

-- Vai söivät niin tarkkaan.

-- Söivät.

-- Tokkos kaalit säilyivät?

-- Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.

Aapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:

-- Hyväkös se tuli sinulle vuosi?

Simo Piiroinen katsoa muljautti raskaasti kysyjään. Hän luuli
arvaavansa tarkoituksen. Jos hän sanoo, että hyvä, niin Aapeli
Kasurinen tahtoo antaa ymmärtää, että "etpäs maksa velkojasi, vaikka
olet hyvän vuoden saanut". Jos taas moittii vuodentuloa huonoksi,
niin on Kasurisella sen parempi syy karhuta pois saamisensa häviöön
menevästä talosta.

Siitä syystä Simo Piiroinen vastasikin vältellen:

-- Eihän tuota nyt taida osata sanoa kummallekaan päin.

Emäntä, joka oli alkanut kahvia puuhata, oli käsittänyt Aapeli
Kasurisen tarkoitukset aivan samalla tavalla. Missä se nyt viipyy, se
Iivo Mutanen? Nyt sen pitäisi olla tässä.

Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kävi emännän
huolestuminen. Hän alkoi jo arvella, että taisi Iivo Mutanen eilen
illalla pilkoillaan narrata. Taikka vaikkapa ei olisi sitäkään tehnyt,
mutta jos on kääntänyt päänsä yönseutuna. Tai sitten on ukko Jyrki
kieltänyt antamasta rahoja.

Emännästä alkoi, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, tuntua yhä
varmemmalta, että ukko Jyrin syytä tämä on. Ja hän äkäili ajatuksissaan
Jyrki Mutaselle:

-- Paholaisen ukko, kun et edes kuolekaan! Mikähän sitä kahmua oikein
hengissä pitänee?

Välistä taas pilkahti mieleen epäilys, että jos se sittenkin on alkanut
peruutua koko kaupoista, se Iivo. Mutta toiselta puolen: olihan se
vast'ikään, eilen illalla, jättänyt kalliin kultakellon kihloiksi.
Mikäs sen mielen nyt olisi yhdessä yössä muuttanut?

-- Missäs teidän Annastiina on? kuuli emäntä Pekka Turusen kysyvän.

Emäntä havahtui kuin unesta ja sanoi:

-- Siellähän se on ollut Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään
Piipariskalla, kun oli kipeytynyt lampaidenhakumatkalla tuolla
Hukansalolla, mutta johan sen pitäisi ruveta tänä päivänä kotiutumaan.

-- Vai ei sattunut Annastiina kotiin, sanoi Aapeli Kasurinen pettyneenä.

-- Ei.

Aapeli Kasurinen harkitsi asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei aikaa
ollut menetettävänä. Täytyi vain ryhtyä toimeen, vaikk'ei Annastiina
kotona ollutkaan. Saattaa tulla yhdenkin päivän myöhästymisestä
katuminen.

Hän iski siis merkitsevästi silmää Pekka Turuselle, ja puhemies antoi
päännyökkäyksellä merkin, että hän oli ymmärtänyt ja oli samaa mieltä
kuin Kasurinenkin.

Hän aloitti siis:

-- Vai lampaita se Annastiina on ollut hakemassa... saiko tuo nuo
kaikki kotiin?

-- Ei se saanut pässiä kiinni, mutta toi toki tuo Iivo Mutanen eilen
sen pässin... tässä olisikin ollut niin paljon muuta murhetta ja
tekemistä, että ei olisi oikein joudettu itse lähteä sitä pässiä
metsästämään, selitti emäntä.

Aapeli Kasurinen jonkin verran synkistyi, kun kuuli Iivo Mutasen
tehneen palveluksen talolle, mutta Pekka Turunen jatkoi asian taitavaa
kehittelemistä:

-- Onhan sitä tässä talon pidossa jos mitäkin huolta ja murhetta,
varsinkin jos milloin asiat ronklaavat, niin etteivät tahdo mennä
niinkuin pitäisi... kun on esimerkiksi semmoinen ökätalo kuin tuolla
Aapeli Kasurisella, niin on sillä isännällä tietämistä...

Piiroisen emäntä ja isäntä luulivat taas käsittävänsä tarkoituksen:
sitä se nyt valmistelee, että täytyy periä saatavansakin pois, kun on
niin paljon huolia ja vastuksia.

-- Kun ei se Iivo Mutanen nyt ikänä tule! tuskitteli emäntä itsekseen.

Ja katkeruudesta särähtelevällä äänellä sanoi hän:

-- Mikäpäs se on Aapeli Kasurisella eläessä... rikkaalla... ei muuta
kuin olla ja köllehtiä. Toista se on köyhällä ja velkaisella.

-- Onhan tällä Aapelilla varallisuutta, kehui puhemies ottaen
tilaisuudesta vaarin. -- Mutta se tällä on vajanaista, kun on leskimies
ja emännätön talo...

-- Siinäpähän tuo on mennyt, kehaisi sulhasmies vuorostaan
näyttääkseen, ettei hän sentään ollut niin akkaväen vaivainen.

-- Paremminhan se kumminkin luistaa, työ ja muu meininki, kun on
emäntäkin talossa.

Piiroiset arvasivat, että tämä tarkoittaa sitä Mönkkösen leskeä...
rikasta. Emäntää harmitti, että vieraat nyt rupeavat täällä sillä
kehumaan, eikä voinut olla pistelemättä.

-- Eihän sen tarvitsisi Kasurisen tulijain puutteessa akatta olla...
onhan sitä aina tarjokasta, rikkaalla... ottipa häntä sitten tytöstä
taikka leskestä!

_Leskestä!_ Pekka Turunen ja Aapeli Kasurinen katsoa muljauttivat
toisiinsa ja totesivat, että se oli nyt siitä Mönkkösen leskestä.
Molemmat olivat yksimieliset siitä, että tässä oli ruvettava
rivakammin asiaa ajamaan ja ennenkaikkea saatava Mönkkösen leski pois
päiväjärjestyksestä.

Puhemies valjastikin jo suunsa ilmoittaakseen, että ei se Aapeli
Kasurinen nyt ainakaan leskistä huoli -- eikä tarvitse huolia, mutta
samassa kuului kärryjen jyrinää ilmoittaen uusien vieraiden saapumisen.

-- Sieltäpähän tulee se Mutasen Iivo! pääsi emännältä iloinen
huudahdus. -- Mutta kukas se on tuo toinen?

-- Näkyy olevan Särkilammin Teppo Kiiskinen, ilmoitti Henriikka.

-- Niin, Teppo Kiiskinenhän se onkin.

-- Minulla olisi sinulle vähän kahdenkeskistä, sanoi Aapeli Kasurinen
rutosti nousten seisomaan, sillä hän tahtoi saada asian päätökseen,
ennenkuin Mutasen Iivo, irvisko, ennättäisi sotkea sen.

-- Mennään tuonne kamariin, sanoi Simo Piiroinen ajatellen, että nyt se
sitten paukahduttaa sen velkomisensa.

Miehet menivät porstuanperäkamariin, ja puhemies Pekka Turunen kävi nyt
suoraan asiaan käsiksi.

       *       *       *       *       *

Simo Piiroinen tunsi suurta helpotusta. Hyvinhän tämä nyt menikin.
Velasta ei mitään puhetta, ja varakas mies vävyksi.

Ja kun ei Annastiina ollut vastustellut silloin, kun oli aikaisemmin
ollut puhetta siitä mahdollisuudesta, että hän joutuisi emännäksi
Piippuvaaran Kasuriseen, niin katsoi hän voivansa hyvällä
omallatunnolla luvata:

-- Mitäpäs siinä olisi minulla vastaan... ja Annastiinan minä kyllä
tiedän suostuvan... niin että olkoon vain minun puolestani.

-- Annatko kättä päälle? kysyi Aapeli Kasurinen innostuneena.

-- Raahtiihan tätä, sanoi Simo Piiroinen ja ojensi kämmenensä.

       *       *       *       *       *

Sillävälin olivat Iivo Mutanen ja hänen puhemiehensä Teppo Kiiskinen
tulleet tupaan.

-- Eikös se ole Piippuvaaran Aapeli Kasurisen hevonen, joka on tuolla
aidassa kiinni? kysyi Iivo Mutanen tupaan tultuaan.

Emäntä sanoi, että senhän se, ja ilmoitti, että vieraat juuri läksivät
isännän kanssa kamariin.

-- Taitavat olla sillä asialla? sanoi Iivo Mutanen, ja emäntäkin
arveli, että sillä kai ne ovat.

-- No kyllä ne nyt saavat sen toimitukseen! takasi Iivo Mutanen
reilusti.

Piiroisen emännällä oli nyt keveä mieli ja hyvä olla. On se sentään
mies, tuo Iivo, vaikka sitä jotkut syyttä suotta moittivat. Emäntä
alkoi heti kantaa päivällistä pöytään, latoi sinne piiraat,
uunipaistit, kiisselit ja rusinasopat, ja kun Aapeli Kasurinenkin ja
Pekka Turunen samassa palasivat isännän kanssa tupaan, niin käski
emäntä kaikkia puoliselle.

Miesväki asettui pöytään. Iivo Mutanen huomasi, ettei Aapeli Kasurinen,
joka näytti olevan erikoisen hyvällä tuulella, ollut häntä paljon
näkevinäänkään, mutta hän irvotti vain rauhallisesti ja odotteli
aikaansa.

-- Kiitoksia vain siitä pässin tuomisesta, sanoi Simo Piiroinen
Iivolle. -- Siinä se nyt on pässi edessäsi vadissa, niin että ota
hänestä itsestään palkkasi.

-- Tuli kyllä syötyä pihasta lähtiessä, kertoi Iivo Mutanen, mutta
pitäneehän tätä pässiä maistaa.

-- Minulla tämä onkin ensimmäinen vero tänä päivänä, ilmoitti Teppo
Kiiskinen. -- Maha jo taisi arvella, että onko kurkku hirtetty, kun ei
ruokaa saanut.

-- Kuuluu se Lappalaisen mökki palaneen siellä Rumpsussa, sanoi Simo
Piiroinen.

-- Öyhähtihän se, vakuutti Iivo Mutanen, ja puhtaaksi menikin.

-- Tuli siinä sitten kurssi lutikoillenkin, otaksui Teppo Kiiskinen.

-- Tuli.

Nyt tulivat tupaan Piipariskakin ja Heikki Piiparinen, jotka Annastiina
oli eilen illalla kutsunut. Nähdessään Piipariskan huudahti emäntä:

-- No siinähän se on tämä Piipariskakin... minnekkäs se Annastiina on
jäänyt?

Piipariskasta oli vähän kummaa, ettei Annastiina vielä ollut
kotiutunut, mutta kun häntä ei haluttanut ruveta selvityksiin, niin
vastasi hän vain:

-- Eikö tuo tulle sieltä perästäpäin, kunhan kerkeää.

Emäntä päätteli tämän johdosta, että Annastiina on poikennut
Tiilikaisen mökille niitä kehruuksia tietämään, ja sanoi Heikki
Piipariselle:

-- Käy sinä Heikki kanssa yhteen pöytään.

-- Näkyy olevan ruotsi ruualla, tuumi Heikki Piiparinen. -- Mahtuneeko
tuohon enää, kun on niin monta ruumiillista miestä.

-- Lyödään liha tiukempaan, niin ainahan siihen rakoon vielä yksi laiha
mahtuu, sanoi Teppo Kiiskinen.

-- Ota sinäkin Heikki Piiparinen tuota karkulipässiä, kehoitti isäntä.

-- Vai jo se on kotona... kadonnut lammas, ihmetteli Heikki Piiparinen,
ja emäntä ilmoitti uunin luota:

-- On se nyt... tuohan se Iivo Mutanen sen toi.

-- Vai tämä livo se toi pässin, sanoi Heikki Piiparinen vain.

Piipariska oli mennyt lieden ääreen ja alkanut lämmitellä kohmettuneita
käsiään.

-- Siellä on tainnut ruveta tuulemaan, kysyi emäntä.

-- Yltymässäpäinhän se on, myönsi Piipariska. -- Onkin kohta semmoinen
nujakka, etteivät köyhät pysy pystyssä muuten kuin kivi kainalossa.

Ja paistattaen luisevia käsiään tulen hohteessa, valitti hän:

-- Lieneekö pohjatuulta, kun oli niin kylmää, että oli koko ruumis
kontistua, vaikka kovasti käveltiin.

Teppo Kiiskinen selitti rusinasoppansa ääressä:

-- Se on tuo pohjatuuli aina kylmää... tuulipa se sitten idästä taikka
lännestä.

       *       *       *       *       *

Oli syöty, oli röyhtäyteltykin.

Miehet istuivat mikä missäkin penkeillä ja tupakoivat sekä muljauttivat
toisiinsa silloin tällöin puoleksi äkäisen, puoleksi epäluuloisen
katseen, nimittäin Aapeli Kasurinen ja Turunen toiselta ja Iivo Mutanen
toiselta puolen. Teppo Kiiskinen ja Heikki Piiparinen pysyttelivät
enemmän puolueettomina ja odottivat levollisesti tapahtumien kehitystä.

-- Ei sitä Annastiinaa vain kuulu, huomautti Aapeli Kasurinen viimein.

Sanoi ja sylkäistä töpsäytti.

-- Eihän tuota kuulu, päivitteli emäntä. -- Missähän se mahtaa oikein
viipyä?

Siihen ei kukaan vastannut.

Viimein sanoi Teppo Kiiskinen vakavasti:

-- Tällä tuntuu olevan oikein ikävä Annastiinaa... tällä Aapeli
Kasurisella.

Aapeli Kasurinen ei vielä vastannut. Mutta hän punastui uhkaavasti.

-- Jos sillä lienee hyvinkin kiireellistä asiaa Annastiinalle, arveli
Iivo Mutanen naama ärsyttävässä irvessä. -- Mutta taitaa olla niin
kahdenkeskistä, ettei sitä saa sivulliset kuunnella.

Emäntä hymähti Iivon puheille. Osaa se tuo Mutasen Iivo!

Mutta Aapeli Kasurisen kärsivällisyys oli joutunut liian kovalle
koetukselle eikä kestänyt enää.

Hän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta,
pani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:

-- Saa sen kuulla sivullekin... ei siinä ole mitään estettä enää...
_tässä_ se on minun asiani!

-- Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.

Vaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.

-- Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. -- Nehän on oikeat
kihlat.

-- Joo... kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.

Ja sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:

-- Mönkkösen lesken kihlat.

-- Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:

-- En minä valehtelekaan.

Tuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat
lapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat
taas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät
uunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi
hermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut
puuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro
tuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.

-- Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit
ostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin,
selitteli Iivo Mutanen painavasti. -- Katsotaanpas, onko tuossa
kellossa hopeaperät, niin nähdään.

Iivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:

-- Perr... nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat
turpaasi, niin että tupa helähtää.

-- No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. -- Ja
Annastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten
tähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.

-- Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. -- Minä en ole
sinua millään kaupunkireissulla nähnytkään...

-- Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa
olekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?

-- Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin
mitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli
Kasuriselle.

-- Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan
kaupunki, valitteli emäntä.

-- Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen
painokkaasti. -- Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä
Hirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!

-- Älä valehtele, hylky! huusi Aapeli Kasurinen.

Mutta silloin emäntä todisti kovalla ja kimakalla äänellä:

-- Ei se valehtelekaan, Iivo Mutanen. -- Iivolle menee Annastiina,
ja Iivolta on Annastiinalla jo kihlakellokin... vaikka paikalla käyn
hakemassa piironginlootasta, jollette usko.

Aapeli Kasurinen kuunteli tätä ilmoitusta suu auki.

Sitten hän huusi:

-- Hoi, Simo Piiroinen, sano sinä nyt, kun olet isäntä talossasi, kuka
tässä on oikea sulhanen!

Mutta silloin huomattiin, ettei Simo Piiroinen ollutkaan tuvassa.
Kuultuaan emäntänsä ilmoituksen, että Annastiinalla oli jo kihlat Iivo
Mutaselta, oli hän vähin äänin pujahtanut ulos ovesta.

-- No minne se Simo nyt katosi! huusi kiihtynyt Aapeli Kasurinen. --
Tämäpähän vasta oikea kettujen kiies on tämä talo! Juokse sinä Pekka
Turunen etsimään isäntää.

-- Selvitään tässä isännättäkin, sanoi emäntä, mutta Pekka Turunen
läksi kuitenkin etsimään Simo Piiroista huudellen ulkona:

-- Hoi Simo! Mihinkä sinä hävisit?

Silloin sanoi emäntä lujasti ja topakasti:

-- Se on nyt uskominen, kun minä sanon! Minä olen ottanut kihlat
Iivolta Annastiinalle, ja jos Annastiinalla ei itsellään ole mitään
Iivoa vastaan, niin kyllä minä olen sanani kokoinen.

Aapeli Kasurinen ähkyi harmaana kasvoiltaan, ja Heikki Piiparinen
huomautti rauhallisesti:

-- Taisi tulla syöneeksi liian lujasti pässipaistia, tämä Aapeli
Kasurinen, kun noin ähkii.

Mutta Aapeli Kasurinen ähisi:

-- Näytän minä teille... koko Piiroisen matkueelle!

Pekka Turunen oli huudellen etsinyt Simo Piiroista ympäri taloa ja
pihaa. Vihdoin löysi hän isännän tallin takaa kiusaantuneen näköisenä
seisomasta.

Nähtyään, että hänet oli löydetty, mutisi Simo Piiroinen:

-- Piti lähteä vähän jäähdyttelemään... kun siellä oli niin vari,
siellä tuvassa.

-- Tule hiidessä tupaan selvittämään tämä soppa, huusi Pekka Turunen ja
alkoi raahata vähän väkistelevää Simo Piiroista muassaan.

Heidän astuessaan sisään huusi Aapeli Kasurinen:

-- Mitä h--tin rinkitanssia tämä on? Annatko sinä Annastiinan minulle
vai et?

Simo Piiroinen hikoili.

-- Ka... enhän minä häntä väkisten... en minä tiennyt, että hänellä oli
jo toiset kihlat...

-- Ethän sinä tiennyt, matki Aapeli Kasurinen vihoissaan. -- Et sinä
tiennyt... mutta tiedätkös sinä Simo Piiroinen, mikä tämä on?

Aapeli Kasurinen kaivoi velkakirjan taskustaan, piti sitä ylhäällä
ilmassa ja huusi:

-- Tiedätkös sinä edes sitäkään, milloin jaksat tämän lunastaa?

Nyt oli saapunut Iivo Mutasen suuri hetki, se hetki, jota hän oli
odotellut.

Hän kaivoi taskustaan tukun seteleitä, vei ne emännälle ja sanoi,
jyräytti kovalla äänellä:

-- Antakaa nämä Simo Piiroiselle ja käskekää sen tellätä ne tuon
Kasurisen kulkkuun... että se kerrankin saa mahansa täyteen!

Nopeajärkinen Pekka Turunen oli heti huomannut, että Aapeli Kasurinen
oli tärvelemäisillään kaikki toiveensa, kun ryhtyi tällä tärkeällä
hetkellä uhkailemaan saatavallaan, ja kun hän sitten vielä näki, että
Simo Piiroiselle oli odottamatta ilmestynyt rahatkin velkakirjan
lunastusta varten, niin hyppäsi hän Aapeli Kasurisen viereen ja
kuiskasi tälle jotain korvaan.

Aapeli Kasurinen murahti, mitä, sitä eivät muut kuulleet, ja Pekka
Turunen kuiskaili taas hänen korvaansa.

Sitten nousi Aapeli Kasurinen seisomaan ja sanoi:

-- Sinä kai luulet, Simo Piiroinen, että minä sitä Annastiinaa rahojen
tähden... mutta nyt sinä saatkin nähdä, mikä mies minä olen!

Aapeli Kasurinen repi velkakirjan kappaleiksi ja kävi heittämässä
paperipalat lieteen, jossa ne heti leimahtivat tuleen.

Simo Piiroinen se vain seisoi hölmönä keskellä tupaa rahat kädessä.
Hänestä oli käsittämätöntä, minkätähden hän oli saanut rahat, ja vielä
käsittämättömämpää, minkätähden Kasurinen poltti velkakirjan.

-- Ja nyt ei siitä velasta puhuta sen enempää, sanoi Aapeli Kasurinen.
-- Ja Iivo Mutaselle saat antaa takaisin setelirepaleensa!

Aapeli Kasurinen tempaisi rahat Simo Piiroisen kädestä, astui penkillä
istuvan Iivo Mutasen eteen, paiskasi rahat päin hänen naamaansa ja
huusi:

-- Korjaa roskasi!

Iivo Mutanen keräili sata- ja viisikymmenmarkkaset lattialta, laski ne
kahteen kertaan, pisti poveensa ja hyppäsi sitten tasajalassa Aapeli
Kasurisen eteen kiljaisten:

-- Sinäkö syötävä tässä tulet minun silmilleni paiskelemaan!

-- Minä! karjaisi Kasurinen.

-- Menkää hyvät miehet erottamaan, ennenkuin rupeavat tappelemaan!
huusi emäntä hätäissään.

-- Antaapa heidän koitella, sanoi Teppo Kiiskinen.

-- Vai sinä paholaisen rokonrikkoma tässä vielä Annastiinankin
veisit... ikäänkuin ei sinulle välttäisi se silmäpuoli Mönkkösen
leski... mokomallekin pirun kanssa samalla rokkariihellä olleelle
kahmulle! ärjyi Iivo Mutanen vihanvimmassa, ja hänen pienet silmänsä
tuikkivat peloittavan punaisina.

Ja Heikki Piiparinen selitti lempeästi, hartaasti, harvakseen
jurnutellen:

-- Onhan tälle... tälle Aapeli Kasuriselle, rakas Luoja kolme
hyväätyötä tehnyt: luonut, lunastanut ja rotierannut...

-- Sen kun kerran paiskaan kuonoosi...! ärjyi Iivo Mutanen, mutta
Aapeli Kasurinen kiukusta puhisten, varoitti:

-- Älä luule, etteivät puut piisaa kirstunlaudoiksesi, vaikka vielä
pitempikin olisit! Sanonko minä sinulle vielä toisenkin sanan...?

-- Puhu vain kuin vertaisellesi! huusi Iivo Mutanen ja tölmäisi äkkiä
Aapeli Kasurista rintaan.

Silloin Aapeli Kasurisen vanhat, kauan uinuneet tappeluvaistot
heräsivät, ja hän hihkaisi:

-- Vai rupeat sinä tosiaankin tappelemaan... katso sitten miten autuas
lentää!

Aapeli Kasurinen tarrautui Iivo Mutaseen rinnuksiin, ja Teppo Kiiskinen
huomautti:

-- Nyt se kohta nähdään, kummanko paidassa kaulus kestää.

-- Hyvä isä... menkää hätään miehet, ennenkuin tappavat toisensa!
parkui emäntä, mutta Teppo Kiiskinen varoitti:

-- Älkää menkö miehet... siinä voi joutua rutistukseen!

Aapeli Kasurinen ja Iivo Mutanen rynnistelivät ja tappelivat. Naiset
parkuivat. Henriikan lapset olivat paenneet uunille.

Iivo Mutanen ponnisteli hirmuisesti ja huusi:

-- Nyt kun minä mätkäisen sinut, niin sinusta ei jää kuin märkä sija
lattialle...

-- Ja paha haju taivaalle... lisäsi Heikki Piiparinen rniettiväisesti.

Silloin aukeni tuvan ovi, ja Annastiina astui sisään.

Nähdessään tappelun pysähtyi hän hämmästyneenä ja kysyi:

-- Mikä metakka tämä on?

-- Sulhaset tässä vain tanssivat, kun morsian on poissa, selitti Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen huusi tappelijoille:

-- Nyt metsot yrittäkää, kun koppelo katsoo päältä!

Huomattuaan Annastiinan lopettivat Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen
tappelun ja irtautuivat toisistaan hengästyneinä ja pieksettyinä.

-- Oli siinä oikein rakkauden ryske, ihasteli Heikki Piiparinen.

Mutta Teppo Kiiskinen sanoi:

-- Kenenkäs se nyt osaa tämä Annastiina ottaa, kun kumpikin henkiin
jäivät?

Poliisi Tuomas Kontkanen, joka oli jäänyt sitomaan hevosen aitaan ja
panemaan sille heiniä eteen, astui nyt tupaan. Heikki Piiparinen tuumi:

-- Aina ne nuo poliisitkin vasta sitten tulevat, kun tappelu on lopussa.

Päästyään yleisestä hälinästä sen verran selville, että Iivo Mutanen
ja Aapeli Kasurinen olivat tapelleet Annastiinan takia, sanoi poliisi
Kontkanen rauhallisesti:

-- Olisitte vain jatkaneet tappelua... meidät kuulutettiin tänään
Annastiinan kanssa.

-- Onko se totta, Annastiina? sai emäntä Piiroinen viimein kysyneeksi.

-- Totta se on... mitäs valehtelemista siinä olisi, vastasi Annastiina.

-- Se on sitten niinkuin kolmas sulhanen tänä päivänä, laski Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen esitti:

-- Taitaa tulla sitten uusi tappelu.

Seurasi melkein minuutin pituinen äänettömyys.

-- No sait sinä sitten Simo Piiroinen arvohenkilön sillä miljoonallasi,
kun yhden poliisikonstaapelin vävypojaksesi, sanoi Aapeli Kasurinen
viimein ivallisesti.

-- Onhan siinä hintaa... poliisille, murahti Iivo Mutanen.

-- Häh... millä miljoonalla? kyseli Simo Piiroinen älyttömänä.

-- Et ole tainnut kuullakaan vielä, että Jussi-veljesi on kuollut
Ameriikassa ja jättänyt sinulle miljoonan perintöä? alkoi Pekka Turunen
kertoa.

Kun Pekka Turunen oli kertonut kaiken mitä tiesi, pyörähteli Simo
Piiroinen sekaisin päästään pöydän luona ja höpisi:

-- Miljoona... miljoona perintöä...

Emäntä ja Annastiina eivät kyenneet sanomaan mitään.

Vihdoin emäntä pudisteli itseään kuin olisi unesta herännyt, nousi ja
käveli ulos. Takaisin tullessaan oli hänellä kädessään pieni kotelo,
jonka ojensi Iivo Mutaselle sanoen:

-- He, Iivo, kellosi!

Iivo Mutanen pisti kellon taskuunsa ja arveli:

-- Taitaa tästä joutaa taas kotiinsa.

Iivo läksi, eikä kukaan häntä pidättänyt, ja Teppo Kiiskinen seurasi
häntä.

Mutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä,
minne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:

-- Miljoona... miljoona...

-- Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi
Tuomas Kontkanen.

Kukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille
istumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.

Se istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena
tapahtumia.

Viimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:

-- Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten
köllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?

Heikki Piiparinen katsoi tarkemmin -- oli jo alkanut hämärtää -- ja
myönsi:

-- Joo... silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä
siitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.

-- Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on
lehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama
kymmenen tuhatta... ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle...
sillä on näet akka Ameriikassa.

-- Älä valehtele! huusi poliisi Kontkanen tuntemattomalle, mutta tämä
kaivoi lehden taskustaan ja sanoi:

-- Saahan tämän lukea... tähän se on painettu.

Poliisi otti lehden vapisevin käsin, luki ja sanoi:

-- Voipas vaivattu... niin näkyy olevan. Sitten antoi hän muidenkin
lukea uutisen.

-- Lähtään, sanoi Aapeli Kasurinen Pekka Turuselle.

-- Siellä on sinunkin hevosesi tuolla pihalla, Pekka Turunen, muisti
Tuomas Kontkanen. -- Ota se sieltä.

-- Ennätätte vielä valvonta-ajalla Mönkkösen lesken luo, huomautti
Heikki Piiparinen.

Sitten katsoi hän vähän uteliaana poliisi Kontkaseen ja kysyi:

-- Entäs sitten?

Poliisi raapaisi korvallistaan ja sanoi:

-- Tottapa se oli näin menevä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin - Kertomus Korpivaaran Tutjanpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.