Title: Kuningas Eerik ja lainsuojattomat - Historiallinen romaani
Author: Ingemann, Bernhard Severin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Eerik ja lainsuojattomat - Historiallinen romaani" ***


KUNINGAS EERIK JA LAINSUOJATTOMAT

Historiallinen romaani


Kirj.

B. S. INGEMANN


Suomentanut

Maija Halonen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



EDELLINEN OSA



ENSIMÄINEN LUKU.


Själlannin koillisella rannikolla, noin puoli peninkulmaa
Gilleleijestä, on Sjöborgin kylä. Usein sattuu täällä lapion- ja
aurankärki kilahtamaan vanhojen rakennusten peruskiviin, ja täällä
näkee jätteitä kivitetyistä kaupunginkaduista, joiden nimiä ei
kukaan enää muista, ja joilla nyt vilja itää ja karja käyskentelee
laitumella. Vielä kolmannentoista vuosisadan loppupuolella oli
täällä pieni kauppakaupunki, joka oli rakennettu ikivanhan Sjöborgin
raunioille. Mäen töyrällä, melkein umpeen kasvaneen Sjöborgjärven
kaislikossa, on vielä maassa jätteitä ikivanhoista harmaakivimuureista.
Täällä oli ennen vahva ja hyvin varustettu Sjöborgin linna, missä
kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla säilytettiin kaikki
tärkeät valtiovangit. Sitä kohtaa, mille linna oli rakennettu, ympäröi
siihen aikaan järvi joka puolelta, muodostaen siten luonnolliset
varustukset, joten kaivetut linnanhaudat olivat tarpeettomat. Linnaa
ympäröivät maavallitukset; se oli rakennettu suurista, louhituista
harmaakivistä ja varustettu vahvalla neliskulmaisella tornilla, missä
vaarallisimmat valtiovangit säilytettiin. Syvässä tornikellarissa oli
ilma ummehtunutta ja pilaantunutta, eikä sinne tunkeutunut ainoatakaan
valonsädettä; mutta tornin ylin vankilahuone sai ilmaa ja valoa
pienestä, pyöreästä ristikko-ikkunasta, joka oli kahdeksantoista
kyynärän korkeudella maasta. Tässä ylimmässä tornihuoneessa vartioitiin
vielä vuoden 1295 loppupuolella Stig-marskin liittoutuneisiin kuuluvaa
huomattavimpaa osanottajaa: mahtavaa ja levotonta arkkipiispa Jens
Grandia. Hänet oli vangittu kuningas Eerik Menvedin alaikäisenä ollessa
osallisuudesta Eerik Silmänräpyttäjän murhaan, sekä lainsuojattomien
kuninkaanmurhaajien suojaamisesta.

Tällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä
mahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa
kuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen:
Cum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat
säädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut
niin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston
kesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko
maassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen
oikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut
noudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus
isänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja
sekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan
myöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin
osa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he
rukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen
sulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana,
jolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja
kansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja
verisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta.
Jumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti
pelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi
interdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.

Kuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän
oli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi
pian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten
luonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen
solvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen
oikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla
se oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden
ritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen;
hänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä
oli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina
aikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä
huolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen
ja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin
turhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä
hän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja
järkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat
karaisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen
kuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa
maata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa.
Eerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin
valtaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän
Pietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia
kristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin
hänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen
paavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman
neuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin
kanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä
rikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua
arkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet
majesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli
vanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana
tahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka
onnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle.
Hänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää,
tuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus],
jonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin
prinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta
asti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta
johon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä
ja voimalla.

Sillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa
laajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan
lähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan
nuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä,
ellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei
tuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista
ja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin
kierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi
kuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan
paavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio
vangin.

Mutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta
kuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta,
josta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen
että valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin
uhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.

Ylpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen
ja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan.
Vankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna
pimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka
useimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen.
Arkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti,
joka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä
hyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli
kuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan
vapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.

Edellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse
tarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan
arkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa
kostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä
ylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut
tämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan
käskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen,
missä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja
raitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin
vartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt,
tuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti,
Jesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja
mielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin,
sanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla
arkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti
kuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja
nöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja
paavillisen hovin kanssa.

Eräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja
vanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät
arkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen.
Voimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi
linnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka
roistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys
yhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman
otsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen
lammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat
kiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton.
"Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!" murisi hän. "Onko hän
paholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää
tepsi?"

"Olenhan minä sen teille jo sanonut", vastasi paksu pulleaposkinen
kokki hyvin merkitsevän näköisenä. "Hän puhelee näkymättömien henkien
kanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan.
Hän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän
kanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi
sanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen
sanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan,
tänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska -- --
koska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa."

"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen
keittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet
hänen noituudestaan saaneet alkunsa?"

"Ne ovat aivan tosia!" sanoi kokki -- "Ei leukaan sen täydellisemmin
tunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari
Kristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta
loihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia
Lundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu
hävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina
omistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma,
mutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen
sitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset
kirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!"

"Sinä olet oikeassa, Martti! Hän on saatanallinen ihminen, eikä häntä
osaa kyllin tarkasti vartioida. Hänen kirottua oppiaan minä en ole
koskaan voinut sietää." Tässä linnanvouti jäi miettiväisenä seisomaan
arkkipiispan vankilaan vievän oven kohdalle.

"Niin, olkaa vain varuillanne, isäntä!" jatkoi kokki. "Hän täyttää
pian koko talon perkeleellisillä kujeillaan, ja saattaa meidät kaikki
helvettiin ellei hänen vankilaansa puhdisteta ja hänelle anneta
parempaa ruokaa ja juomaa. Minun puolestani hän kyllä saa kuolla
nälkään ja mädätä likaisuuteensa: se olisi kuitenkin tuhat kertaa
parempi mokomalle kirotulle maankavaltajalle ja noitamestarille.
Mutta kun paholainen on talossa, lienee viisainta muistella omia
pikkusyntejään eikä kohdella pahemmin vangittua paholaista, kuin mitä
toivoisi hänen meitä kohtelevan --"

"Pötyä, Martti! Ei paholainen ole meidän lähimäisemme", keskeytti
linnanvouti hänet epäluuloisen näköisenä. "Jos en itse olisi kuullut
sinun toruvan ja sättivän tuota kirottua arkkipiispaa, niin luulisinpä
melkein sinun olevan liitossa hänen kanssaan."

"Ei, isäntä! Siihen en ainakaan rupeaisi. Ennen olen liitossa vaikka
itse Belzebubin kanssa, ja sen voivat tornivahditkin todistaa.
Ei kellään heistä ole suurempaa iloa hänen kiusaamisestaan ja
pilkkaamisestaan kuin minulla. Silloin kun hänen täytyi sian tavoin
juoda ummehtunutta vettä ja syödä homehtunutta leipää tuolla alhaalla,
lauloin minä juomalauluja keittiössä ja avasin ikkunan, että hän
saisi tuntea paistinhajun, joka tuoksahti hänen nenäänsä. Enkä minä
koskaan astu hänen ovensa ohi, laulamatta yhtä ja toista, joka voisi
suututtaa häntä. Keväällä minä tekasin laulun vapaudesta ja toukokuun
vihreydestä; se häntä erityisesti harmittaa. Kuulkaamme nyt, isäntä",
ja hän lauloi ääneen vankilanoven ulkopuolella:

    "Niin hyvä on vapaana olla.
    Kevätniittyjä kierrellä, kaartaa.
    Ohi tornin lintunen lentää,
    Tule mukaani, vanki, jos voit!
    Pois Hammerhuusiin ma riennän,
    On Rönne mun matkani pää."

"Oletko sinä järkesi menettänyt, Martti?" keskeytti hänet linnanvouti.
"Taitaisitpa kehoittaa häntä pakenemaan Bornholmilla olevaan linnaansa?"

"Kyllä se jää häneltä tekemättä ainakin niinkauan kuin hän tuolla
makaa. Ettekö kuullut miten syvään hän huokasi? Se oli vain harmista
ja suuttumuksesta. Voihan pieninkin lintunen lentää keväällä hänen
linnaansa pesimään, mutta hän vain ei voi liikuttaa kättä eikä jalkaa.
Tuon laulun minä sepitin vartavasten kiusatakseni ja suututtaakseni
häntä."

"Siinä olit oikeassa, Martti. Kyllä se häntä harmitti", sanoi
linnanvouti tyytyväisenä. "Sinä olet rehellinen mies. Ahah, nyt
kuulin itsekin hänen huokaavan. Mutta sellaisia lauluja ei sinun
kuitenkaan pitäisi laulaa hänelle. Niistä hän saa päähänsä vain
turhia suunnitelmia ja elohopeaa jalkoihinsa. Tiedänhän minä että
sinä, Martti, olet kelpo ja hyväntahtoinen mies, kunhan vain et olisi
hieman yksinkertainen. Jos piispa ymmärtäisi noituutta, niin ei hän
varmaankaan olisi näin kauan täällä pysynyt. Minä pikemmin luulisin
hänen olevan hiukan päästä vialla."

"Varokaa vain itseänne, isäntä, se mies ei piru vieköön ole hullu. Ei
ole yhtään piispaa koko maassa, joka panisi hänet pussiin latinassa."

"Vähät minä siitä onko hän hullu tai viisas", murahti linnanvouti
astuen rappuja ylös vahtihuoneeseen. Hän avasi oven siihen huoneeseen,
joka sijaitsi ylinnä tornissa, aivan arkkipiispan vankilan yläpuolella.
Täällä oli aina kaksi vartijaa vartioimassa, jotka pitivät vankia
silmällä lattiassa olevan kolon kautta. Sitäpaitsi oli vielä
öisin kaksi muuta vartijaa huoneessa vangin luona, istuen hänen
päänahaksensa vieressä, missä ne olivat hänen ainaisena kiusanaan,
estäen usein puheellaan hänet nukkumasta. Mutta tuo äskettäin levinnyt
huhu arkkipiispan noitumistaidosta oli saattanut koko talonväen
säikähdyksiin, niin ettei kukaan senjälkeen uskaltanut öiseen aikaan
olla hänen luonaan. Kun linnanvouti astui ullakkohuoneeseen, istuivat
siellä olevat vahtisoturit lautapelin ääressä arpanappulaa heitellen.
Nämä piilottivat äkkiä arpanappulat ja nousivat kunnioittaen seisomaan.

"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio", murahti linnanvouti. "Sillä
aikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla
heittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään
häntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte
olla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka
kaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla,
katsotaanpa mitä hän siellä hommailee!" Näin sanoen linnanvouti
kumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. "Luulenpa hänen nukkuvan",
kuiskasi hän, "hän makaa aivan liikkumatonna selällään."

"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei
menehtyisi löyhkään", sanoi kokki.

"No niin", vastasi linnanvouti, "eivät mitkään keinot ole
halveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta.
Katsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata
tuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut
omassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä
kutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen
kestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin
luo?"

"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette
hurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te
jalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion
alaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä
hyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän
ei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole
vertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä
teette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka
hetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin
mitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen
osakseen."

"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa
kiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa
kunnossa", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. "Avotaivaan alla ei
hänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi."

"Sellaisena se on teidän määräyksestänne", jatkoi kokki teeskennellyllä
äänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin
reikiin. "Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä
hän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä
on piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet
synnintuntoon."

"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt.
Mutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä
tahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin
tarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia
pienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis
ilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi.
Katsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta
keinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä."

"Voi hyvä isäntä", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä
pannen kätensä ristiin, "teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te
puhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet
kohoavat silmiini."

"No niin!" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. "Minutkin
oli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan
tonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä
totuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja
lähimäistensä pelastukseksi."

"Niin, niin, isäntä", jatkoi Martti hartaan näköisenä. "Kunpa vain
voisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä
olla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle
sielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja
pyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja
pyöveli --"

"Suus kiinni, Martti", keskeytti hänet linnanvouti. "Sellaisia sanoja
et saa käyttää isännästäsi, vaikka tarkoittaisitkin hyvää. Mutta
kuuletteko, nyt sieltä alhaalta kuuluu puhelemista. Voitko kuulla mitä
hän sanoo? Luulenpa hänen mötisevän kreikkaa tai latinaa."

Kokki heittäytyi vatsalleen lattialle ja asetti korvansa kolon
kohdalle. "Jes siunatkoon!" kuiskasi hän, näyttäen aivan pelästyneeltä.
"Hän manaa esiin Aristotelesta, paholaisen koulumestaria, usuttaen
hänet teidän kimppuunne. Hän vakuuttaa teidän olevan täysin kypsyneen
hänen kouluunsa."

"Vai niin! Sepä on juuri hänen kaltaistaan, senkin jumalaton koira!
Mutta minä luulen kuulevani sieltä toisenkin äänen! Martti, ei suinkaan
kukaan ole hänen luonaan?"

Martti kuunteli uudestaan. "Jumala auttakoon! Kuulitteko sen?" kuiskasi
hän ja ponnahti pystyyn pelästyneen näköisenä, vilkaisten samalla
ovelle ikäänkuin aikoen siitä paeta.

"No mitä nyt? Mikä sinua vaivaa, Martti? Mitä kuulet?"

"Pankaa itse korvanne koloon, herra, niin saattehan kuulla. Voi, armias
Jumala meitä varjelkoon. Paholainen on kaikesta päättäen hänen luonaan.
Puolen yön aikaan se kuuluu tulevan hakemaan teidät, jos te ette anna
hänen hyvälle ystävälleen arkkipiispalle paistia, viiniä, ja puhtaita
vaatteita. Kuulkaapas vain itse!"

Linnanvouti heitti epäilevän silmäyksen kokkiin, mutta asetti kuitenkin
korvansa koloon, pitäen samalla silmällä Marttia sekä pelästyneitä
vartijoita. Hän ei ollut kauan maannut tässä asennossa, ennenkuin hän
yhtäkkiä ponnahti ylös aivan kuolonkalpeana, sillä nimi Jasper Mogensen
kaikui oudosti, hillityn ja luonnottoman naurun säestämänä, aivan kuin
jostakin syvästä rotkosta, eikä ääni ollenkaan ollut arkkipiispan äänen
kaltainen.

"Kuulitteko nyt sen, isäntä?" sanoi Martti. "Tuota, joka nyt kutsuu
teitä, minä en totisesti haluaisi nähdä likempää."

"Hiljaa!" kuiskasi linnanvouti, lähestyen taas lattiassa olevaa koloa.

"Jasper Mogensen!" kuului nyt sama kauhistava ääni aivan kuin hänen
jalkojensa alta, ja niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla.
"Kestitse minun korkeasti oppinutta mestariani ja kumppaniani, taikka
taitan minä sinun niskasi ja väännän sinun tekopyhän sielusi nurin!"

Tämän korisevan äänen kuullessaan vartijat heittäytyivät pitkälleen,
lattialle ja rukoilivat Ave Mariansa. Linnanvouti vapisi ja tutisi,
mutta Martin pulleat posket olivat tulipunaiset ja hänen silmistään
tihkui vettä kuin jostakin salaisesta ponnistuksista, ja samalla hän
puristi yhteen huulensa, seisoen aivan kuin pelästyksen lamauttamana.

"No saakoon hän sitten sen mitä pyydetään", sammalsi linnanvouti.
"Jos täällä ovat moiset temput kyseessä, ei junkkari Kristoffer eikä
kukaan muukaan voi vaatia että minä tässä asettaisin sekä sieluni että
ruumiini vaaranalaiseksi. Anna sinä vain piispan herkutella, Martti,
anna hänen syödä ja juoda itsensä vaikka kuoliaaksi, jos se häntä
miellyttää. Mutta pakenemaan häntä ei päästetä, vaikka hänellä olisi
tuhat paholaista auttajana."

"Sen estäminen taitaa tulla teille kovinkin vaikeaksi, hyvä isäntä",
vastusteli Martti muka huolestuneena. "Tuonlaiselle mylvijälle ei liene
kovinkaan vaikeaa lentää avaimen reijästä piispa mukanaan."

"Sen tahdon nähdä ennenkuin sen uskon", sanoi linnanvouti, joka näytti
toipuneen pelostaan. "Kyllähän sinä, Martti, olet kelpo mies, mutta
taidatpa olla hiukan taikauskoinen ja yksinkertainen. Luulenpa tässä
muuten olevan jonkin kepposen tekeillä; mutta sen minä sanon sekä
sinulle että teille toisille: jos huomaan petollisuutta tai että jokin
teistä on vähimmänkin osallinen näihin pirunjuoniin, niin saatte sen
kalliisti maksaa. Teidät poltetaan elävältä tai kidutetaan niin totta
kuin laki ja oikeus vallitsevat maassa."

"Herra meitä varjelkoon!" huudahtivat pelästyneet vanginvartijat
yhtaikaa.

"Sen minä sanon teille", jatkoi linnanvouti, "ei tämä ole muuta
kuin pelkkää kujeilemista ja petkutusta. Koetellakseni häntä tuolla
alhaalla minä tahdon jonkun aikaa antaa hänelle hyvää ruokaa sekä annan
puhdistaa hänen huoneensa. Mutta jos hän panee toimeen vielä muita
kepposia niin joutuu hän taas takaisin koiranluolaan. Ja sen minä sanon
teille, miehet, että jos joku teistä uskaltaa auttaa hänet pakoon, niin
hirtetään teidät joka mies. Saatte nyt kaikki kolme valvoa täällä tämän
yön."

"Oi, voi, emme me uskalla, ankara isäntä!" rukoili vanha vartiamies.
"Jos paholainen mellastelee täällä tornissa, niin me emme uskalla olla
täällä ilman Martti-mestaria. Eikö hän saa jäädä istumaan luoksemme?"

"No, jää sitten noiden typerien miesten luo täksi yöksi, Martti", sanoi
linnanvouti. "Sinä olet kuitenkin heistä järkevin. Minä kyllä siitä
palkitsen sinut, ja huomenna kyllä toimitan tänne miehiä, jotka eivät
pelkää."

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi Martti rohkeasti. "Kyllä minä
pidän miehet virkeinä tämän yötä. Sen, jolla on hyvä omatunto, niinkuin
teillä ja minulla, ei tarvitse pelätä pirunvehkeilyjä."

"Se oli oikein sanottu, Martti. Mutta saata nyt minut ensin alas
portaita. Äsken kumartuessani alkoi minua hiukan pyörryttää. Ja sinä
voitkin samalla tuoda ruokaa ja juomaa vangille ja teille kaikille."

"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta", sanoi Martti
ja seurasi linnanvoutia ovelle. "Nyt on kaikki hiljaista ja
järjestyksessä", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. "Kyllä
minä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä
meidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki
kohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin,
kolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja
säädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa."

Saatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja
sieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös
torninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja
ruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. "Vie sinä, Matti,
ruoka ja viini koiralle tuonne alas", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle,
"mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä
tekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija
yötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen
päälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme.
Katsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista
olutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos
vain tulet selvänä takaisin."

Vanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita
hänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi
pöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden
kanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään
senvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille,
josta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä
oli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän
istui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut
toveriltaan.

"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti", sanoi ratsumies Niilo,
työntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä
kasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja
tarttui oluthaarikkaan. "Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa
tarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana.
Sieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista
armeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu
piispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen
asian laidan olevan, Martti?"

"Oh, se ei kuulu meille maallikoille", vastasi Martti. "Minä en tunne
en valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt
ja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon
haluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä
nenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla
rauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo
Niilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?" sanoi hän arpanappuloita
laskevalle miehelle. "Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin
rehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä
on omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen,
täytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi
meidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä
hopearahoja meillä kyllä on riittävästi!" Näin sanoessaan iloinen kokki
heitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta
juomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja
helisteli arpanappuloita. "Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti",
sanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, "voimmehan sitten
jälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä
hopeaäyristä?"

"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan", rastasi Martti. "Mutta
minä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni
kostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja
sietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi
mullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan
hutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista.
Sen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen
silmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset
sopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan."

"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian
voimakasta", sanoi varovainen Yrjö. "Sima kohoaa heti päähäni. Jos
aikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme
suinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin."

"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata", vastasi Martti, "mutta olkoon se
minun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin
minkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja."

He joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. "Tahdotteko kuulla uutisia,
miehet", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret
nojaten pöytään. "Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan.
Silloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja
viini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa."

"Mitä sanotte, kuningasko!" huudahti ratsumies Niilo. "Silloinpa täällä
juhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin
tekemistä."

"Saattepa nähdä, että silloin piispa vapautetaan", sanoi vanginvartija
Yrjö arpanappuloitaan pyöritellen. "Ei hän nyt sentään liene niin
hullu, että tälläkin kertaa ärsyttelee kuningasta niinkuin teki
viimein."

"Saatte, nähdä että sen hän kyllä uskaltaa", vastasi kokki. "Se mies
ei välitä ei kuninkaista eikä keisareista, ja jos siinä on perää,
että Rooman paavi on hänen puolellaan, niin voi kuningas vielä joutua
tappiolle."

"Mitä paavi voi meidän kuninkaallemme?" kysyi ratsumies Niilo. "Onhan
hän, pahus vieköön, aina Roomalais-maassa asti, toisella puolen suurta
valtamerta, eikä hänellä ole ratsumiehiä eikä sotalaivoja tänne
lähettää."

"Mutta onpa hänellä jotakin, joka on vieläkin terävempää", sanoi
Martti. "Onpa hänellä pari avainta, niin pari avainta, ja nepä johonkin
kelpaavat. Sata miestä ei jaksa niitä kantaa, ja niillä hän voi sulkea
ja avata sekä taivaan että helvetin joillekin meistä, aina sen mukaan
miten milloinkin haluaa. Helvetinportit hän mielellään jättää auki,
sillä siinä on aina niin suuri liike; mutta taivaanportin hän sulkee,
häpeä sanoa, aina iltasin ja pistää avaimen päänalukseksensa alle."

"Mutta sehän on pyhällä Pietarilla?" intti ratsumies Niilo. "Eikö hän
seiso siellä vartioimassa öin ja päivin?"

"Siinä olet aivan oikeassa, Niilo; mutta pyhä Pietari on paavin serkku.
Sitäpaitsi paavi pistää hänet taskuunsa ja ottaa häneltä joka ilta
pimeän tullessa pois avaimen, niinkuin linnanvouti sinulta. Paavi on
muuten meidän Herramme käskynhaltija, niinkuin tiedät, ja kun hän
suuttuu, voi hän yhdellä ainoalla sanalla sulkea koko maan kirkot ja
tuomita meidät kaikki luinemme ja lihoinemme, vieläpä sielummekin
kaupanpäälle paholaisen valtaan."

"Herra varjelkoon!" huudahti Niilo tehden ristinmerkin. "Ja sinä luulet
hänen uskaltavan tehdä tämän meidän kuninkaallemme ja tämän maan
kristityille?"

"Sanotaanpa hänen ankarasti uhkailevan. Kunhan edes paholainen veisi
muassaan kirotun piispan tuolta alhaalta! Hän on syyllinen kaikkeen
tähän onnettomuuteen. Olisi parempi maalle ja valtakunnalle, jos hän
aikoja sitten olisi livistänyt tiehensä."

"Niinkö arvelet, Martti? Mutta silloinhan on typerää pitää miestä
vankilassa."

"Se on kuninkaan yksityisasia", vastasi Martti. "Hän kyllä tietää mitä
tekee, ja hänellä lienee siihen omat syynsä. Taisipa olla piispallakin
oma osansa Finnerupin jutussa, silloin kun ottivat hengiltä kuninkaan
isän. Vaikk'ei tuo Eerik Silmänräpyttäjä suurenkaan arvoinen ollut;
mutta hän oli kuitenkin kuningas ja salaliitto oli kyllä olemassa.
Herra varjelkoon minun sitä puolustamasta. Eikä kukaan myöskään voi
moittia meidän kuningastamme siitä, ettei hän voi antaa anteeksi
piispalle. Mutta se nyt on varmaa, että maalle olisi suurempi hyöty
siitä jos kuningas olisi vähemmän ankara, ja paholainen veisi piispan."

Heidän näin puhellessaan palasi vanha vanginvartija puolihumaltuneena
takaisin ja heittäytyi pitkäkseen pöydän vieressä olevalle penkille.

"Kas vain, Matti, miten poskesi ovat alkaneet punoittaa", sanoi kokki
hymyillen. "Oletpa tainnut lakkia piispalta viinin -- se oli oikein!
Kuka tietää, vaikka se olisi ollut myrkytetty."

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä sanot, Martti!" soperteli vanhus
kauhistuneena ja sylkäsi. "Minä en ole maistellut tippaakaan hänen
viinistään. Ei sinun tarvitse minua härnätä!"

"Ole sinä vain rauhassa, ukkoseni!" lohdutteli Martti, -- "itsekin
siitä join portaita noustessani. No, oliko hän mielissään muutoksesta?"

"Hän ei sanonut sanaakaan, toveri! Ennen se koira antaa pistää itsensä
vartaaseen kuin sanoisi sanankaan sinulle. Hän kai luulikin minun
tuoneen hänelle myrkkyä. Mutta kuolema ja kirous!" keskeytti hän ja
sylkäsi taas -- "en olisi sentään ikinä uskonut --"

"Ole vain levollinen, Matti! Ethän sinä ole maistellut tippaakaan.
Mutta huuhdoppas sinä tuolla kurkkusi, voin vakuuttaa sinulle sen
olevan terveellistä. Ja nyt minä vielä laulan teille hauskan laulun,
josta voi piispallekin olla hyötyä."

Kaadettuaan kaikille viiniä, hän rykäsi ja lauloi:

    Vankina hämähäkin verkossa
    on Sjöborgilla kärpänen.
    Vielä uhmaten uskaltaa uhkailla,
    vaikka jo kiinni on siivet sen.
    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan!

    Hyvinvointinsa päivinä istahti
    se jo nenälle kuninkaan,
    ja sinne se jättää uskalsi
    mik' ei miellytä milloinkaan.
    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan!

"Mikä laulu tuokin on?" kysyi ratsumies Niilo, -- "sitä en ole ennen
kuullut."

"Se on pilkkalaulu piispasta tuolla alhaalla", -- vastasi Martti, "ja
sen minä olen itse sepittänyt. Katsokaas, härnätäkseni häntä oikein
aikatavalla, ja pilkatakseni hänen oppiaan, olen pistänyt siihen
mausteeksi hiukan latinaakin. Sen olen oppinut isä Yrjänältä." Ja nyt
hän jatkoi:

    "Crimen laesae Majestatis"! [Majesteettirikos]
    nyt verkko se palkakseen jää.
    "Custodibus inebriatis" [Kun vahdit ovat päihtyneet]
    Ketut ketuilla metsästää.
    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan!

Kokin näin laulaessa kovaäänisesti, kuului kahleitten helinää
arkkipiispan vankilasta, jolloin molemmat puoleksi päihtyneet
vanginvartijat hypähtivät ylös, ja Yrjö, joka vielä oli selvä,
mutta joka ei ollut kuunnellut laulua, käytti tilaisuutta hyväkseen
puhaltaakseen muutaman kokin hopearahoista taskuunsa. "Antaa sen koiran
kulutella kahleitaan", sanoi Martti jääden rauhassa istumaan. "Hän
kuuli kyllä minun pilkkaavan häntä laulullani ja se häntä harmitti;
mutta se on hänelle vain hyväksi."

"Sinä olet oikeassa, Martti!" sanoi ratsumies Niilo, kurkistaessaan
alas lattiakolon kautta. "Hän riuhtoo kahleitaan kuin riivattu. Usko
pois, sinun latinantaitosi häntä suututti. Mutta eipä se haitaksi
ole -- antaapa hänen vain kuulla, ettemme me maallikotkaan aivan
oppimattomina elele."

"Tulkaa toverit, juomaan!" huusi kokki ja jatkoi laulamistaan, alkaen
samalla hoiperrellen kävellä lattialla niinkuin olisi ollut aivan
juovuksissa:

    Hei, hei, sinä uhmaava vanki
    linnunlaulun sä tunnet, mi soi?
    Jospa unhoitit myös latinankin
    et onnea löytää sä voi!
    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan!
    Linnun myötäkö viestin viedä?
    Rooman porttiinko johtaisi tie?
    Tai minne ei suuntasi tiedä,
    sama taival sen takaisin vie.
    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan.

Viimeistä värssyä laulaessaan hän heittäytyi pitkälleen arkkipiispan
vankilan kolon kohdalle ja tirkisti sinne alas.

"Tuo petollinen kokki on lähetetty tänne, minua kiduttamaan!" kuuli hän
vangin syvään huoaten kuiskaavan.

    Uhmailkoon vaan, ja suriskoon vaan
    kehno kärpänen verkossaan!

lauloi Martti täyttä kurkkua, ja noustuaan hoiperrellen hän yhä
uudelleen lauloi loppusäettä, mihin vahtimiehet ääneen nauraen yhtyivät.

"Oletpa aikatavalla päissäsi, Martti!" sammalteli ratsumies Niilo
kellahtaessaan pöydän alle. "Etkö ollenkaan hoksaa, että me olemme
täällä vartioimassa emmekä kapakassa." -- Sen sanottuaan sotamies
painoi raskaan päänsä alasvierineelle oluthaarikalle ja nukkui siihen.

"Mutta minne ratsumies Niilo hävisi?" soperteli vanha torninvartija,
joka jo oli ehtinyt tyhjentää kokonaisen suuren ruukullisen
voimakkaasti päihdyttävää saksilaista olutta. "Annanpa vaikka hirttää
itseni, jos hänet saan näkyviini."

"Hohhoi, se juoppolalli kuorsaa jo pöydän alla!" vastasi Yrjö. -- "tepä
vasta olette oivallisia vartijoita. Minä tässä saan ainoana selvänä
vartioida kaikkien teidän edestänne. -- Hei, Martti, ollaanpas me
järkeviä, ja pitäkäämme vaari toimestamme! Täällä sinun hopearahasi
likoavat oluessa ja simassa. Pannaan pöytä puhtaaksi, niin saamme
heittää niistä arpaa! Se, jolle lankee korkein arpa, pistää rahat
taskuunsa. Saat kernaasti heittää ensiksi."

"Sanasta miestä!" vastasi Martti. "Mutta ilman vilppiä ja petosta." Hän
otti arpanopat ja heitti. "Jos osaat laskea, niin laske", sammalteli
hän niihin katsomatta. "Kaksi, kolme -- vain seitsemän sinä sait",
sanoi Yrjö vetästen nopeasti arpanopat itselleen. "Katsoppas, nyt minä
viskasin", hän pyöritteli noppia, asettaen ne osoittamaan korkean
luvun. "Voittanut! Rahat ovat minun! Katso itse!" Hän vetää rahat
itselleen.

"Kyllä minä sinuun luotan, -- sinä olet rehellinen mies!" vastasi
Martti ja täytti hoiperrellen hänen haarikkansa. "Rahat ovat sinun.
Mutta nyt sinun täytyy, autuuteni kautta, juoda myöskin minun
lemmittyni malja, sitten minä menen nukkumaan. Juo se malja pohjaan
asti, muuten sinä olet roisto, joka täällä istut vain minua nylkemässä."

"Hyvä on, Martti-poikani! Kauniin Gilleleijen Kaarinan malja! Näetkös
nyt, enkö minä ole rehellinen." sanoi Yrjö ja tyhjensi haarikan yhdellä
kulauksella. "Nyt ei ole enää tippaakaan jälellä."

"Se oli oikein! Oletpa sentään kunnon mies", änkytti kokki ja kellahti
lattialle, missä hän pian kuorsasi kaikkia muita äänekkäämmin.

"Senkin pöllöpää", murisi Yrjö, joka myöskin tunsi päänsä raskaaksi.
"Häntä voi vetää nenästä niin paljon kuin vain tahtoo." Hetken kuluttua
oli hänkin painanut päänsä käsivarsiensa varaan ja nukkunut. Kun hän
alkoi kuorsata, nousi Martti Madsven aivan selvänä ja katseli tarkasti
himmeän lampun Valossa kolmea nukkuvaa vahtimiestä. Heti kun hän oli
tullut vakuutetuksi siitä, että he nukkuivat sikeästi, hiipi hän hiljaa
lattiassa olevalle kololle, josta hän katseli alas vankiin. "Arvoisa
herra!" kuiskasi hän. "Nyt minä olen juottanut heidät kaikki kolme
pähkähumalaan. He nukkuvat kuin kivet. Teidän ei tarvitse epäillä
minua. Minä olen aina ollut teille uskollinen. Minun on täytynyt
kiusata ja pilkata teitä vain pettääkseni noita toisia. Minä olen
valmis lähtemään teidän asioillenne, minne vain käskette."

"Puhutko totta, Martti?" kuiskasi vangittu arkkipiispa.

"Totisesti, sieluni autuuden kautta!" vastasi kokki. "Te olette
pelastanut minun henkeni, ja salannut sen minkä kyllä tiedätte.
Senvuoksi olenkin luvannut pyhälle Martinukselle pelastaa teidän
henkenne maksakoon mitä hyvänsä."

"Jumalan nimeen! Tahdonpa siis uskoa sanaasi", sanoi vanki. "Jos tahdot
pelastaa henkeni, niin mene Kauppiassatamaan minun kaniikkini, Hans
Kodisen, luo ja neuvottele hänen kanssaan! Pyydä hänen hankkimaan
minulle kynän ja mustetta, viilan ja köysitikapuut."

"Hans Rodis on Esromissa, herra", vastasi kokki. "Hän pyysi minun
toimittamaan tämän pienen makkaran teidän hurskaisiin käsiinne. Jos
voitte kahleiltanne, niin asettakaa kätenne tänne kolon kohdalle! Kas
vain, miten hyvästi se siitä mahtuikin!"

Näin sanoessaan Martti työnsi reijän läpi ohkosen kokoonkierretyn
kääryn, joka oli piiloitettu makkarannahkaan. Siihen oli kiinnitetty
nuora, jonka avulla hän nyt laski sen alas.

"Minä sain sen!" kuului vangin ääni alhaalta. "Kiitetty olkoon
kuninkaitten Herra! Minun uskollinen palvelijani lähettää minulle sen
mitä tarvitsen. Elä irroita nuoraa", jatkoi hän vähän ajan kuluttua.
"Aseta lamppu kolon kohdalle! Vain yksi ainoa valonsäde!" Kokki totteli
hiljaa ja ääneti. "Minä kirjoitan pari tärkeää sanaa päämiehelleni
Hammerhuusiin, toimitatko sinä kirjeen uskollisesti hänen käteensä?"

"Sen teen, sieluni ja kunniani kautta! Mutta kiirehtikää!"

"Sinun palkkasi pitää oleman runsas sekä maassa että taivaassa; valoa
vain lisää!"

"Kaikki on jo edeltäpäin puhuttu!" kuiskasi kokki ja piteli lamppua
kolon lähellä. "Kunhan vain Hammerhuusiin voi luottaa. Sitten vasta
kun taas näette minut, on aika käsissä. Käyttäkää vain viilaa hyvin
varovasti. Me pidämme kaniikin kanssa huolen muusta. Niilo Brock
ystävineen auttaa meitä. Kysten Juhana ja Ola Ark ovat mukana. Olkaa
vain rohkealla mielellä, herra! Minuun te voitte luottaa. Mutta
kiirehtikää! Nuo juopporallit alkavat jo liikutella jäseniään, pelkään
heidän heräävän."

"Vielä vain silmänräpäys!" kuiskasi vanki. "Vedä nuorasta, se on
valmis", jatkoi hän hetken kuluttua. Martti vetäsi äkkiä ylös
nuorassa riippuvan makkaransuolen, missä hän huomasi kokoonkierretyn
pergamenttilehden. Hän pisti sen huolellisesti piiloon. "Hiljaa, nyt
ne heräävät!" kuiskasi hän. "Minun täytyy taas alkaa mellastella."
Tämän sanottuaan paksu kokki pyöritteli itsensä pitkin lattiaa puoleksi
humaltuneiden heräävien vartijoiden luo ja alkoi kaikin voimin
tuupiskella heitä. "Hihhei, nyt pehmitetään lihaa", huusi hän, "ja nyt
survotaan pippuria! Mikä kokkare täällä puurossa on? Se on survottava
rikki."

"Voi, voi! Oletko tullut hulluksi, Martti! Minähän tässä olen!" huusi
ratsumies Niilo.

"Mitä turhia tässä sopotatte", jatkoi Martti husien ympärilleen.
"Minä en ole hullu enkä päissäni, mutta tänne minä en pahus vie, enää
jää. Vai tahdotteko te puurokokkareet olla mestarikokkia viisaampia?
Luuletteko te saavanne minut uskomaan, että ratsumiehiä on padassani?"
Hän huusi ja räyhäsi kuin päihtynyt ja työntäistyään lampun pöydältä,
hän horjui ulos tornihuoneesta ja kompuroi alas rappusia. Kun
torninvartijat aamulla selvisivät oli Martti kadonnut eikä häntä
löydetty mistään koko linnasta.



TOINEN LUKU.


Auringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva
kädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan
metsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi
kirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli
kieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen
seuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja
kun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti
ja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan
oli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa
peittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat
heidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän
rahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta
sotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla
ratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen
puhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta
pöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet
kunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä
oli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin
savustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä,
sotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat
niin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän
tanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi,
ellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia
talonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet
todistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli,
ja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti
ulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.

Nuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin
olisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin
luostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.

"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi
metsässä olevaan tienhaaraan. "Taitaapa olla viisainta, että ainakin
aluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette
Gilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen
laivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää
samalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa
muistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti
sen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne,
mutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette
kuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika
tulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja
siten teette tyhjäksi koko puuhamme."

"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!" sanoi
yksisilmäinen mies. "Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee.
Yhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä
pääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan
papin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli
se siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei
saisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni
loppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana
pyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta
minä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni
siitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin
maallikoita vastaan."

"Se oli hurskas ajatus", sanoi Martti. "Jos vain et olisi sellainen
verikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla
hurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin."

"No siitä ei ole pelkoa", vasta silmäpuoli. "Minulla on täällä
villapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa,
vaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta
uskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että
öin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan
mädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen
kuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut
paastosta -- ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi;
eikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun
sallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon
mieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark,
kärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?"

"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään
ja heittämään häntä oman onnensa nojaan!" keskeytti hänet Martti.
"Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden
lailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä
väkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja
säästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen."

"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste", aikoi nyt toinen Islantilainen
puhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. "Sinä olet hullu
härkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä
vapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies
vallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan
kuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta
kädestään."

"Senkin typerä turska!" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. "Etkö usko
siihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut?
Heti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään
Bornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin
haluamme kuninkaan maille."

"Top tykkönään, ystävä kulta!" oikaisi häntä Martti. "Niin kauan vain
kun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän
harjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa
voi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen
mitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen
vuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan
ja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet.
Minä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään
minut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää
minut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!"

"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!"
sanoi silmäpuoli. "Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa,
senkin paistinkääntäjä! -- Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin
aikaisin metsästäjiä liikkeellä?"

Kuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja
koirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta
eteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.

"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!" huudahti
Martti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen
epäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden
suojaan.

Suuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin
ja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen
istuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti
ylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita,
joihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset
ja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut
muita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili.
Kuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi
takajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti
olevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas
itse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla
oli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat
kultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti
sen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään
mestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas
käytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei
oikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea,
valkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä,
kärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti
koristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein
muistutti kimaltelevaa haarniskaa.

Tämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen
seurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla
puolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä
täyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti
ollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin
ystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen
ilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli
heittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän
peitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa
kuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän
näytti pitävän tarkasti silmällä.

Marski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen,
oli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden,
kasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä
drotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja
pelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja
ylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa
ja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia.
Sekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen
kanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä
hienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja
sivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin
oli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä
raakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset
luotaan.

Muiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta
huomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari
Rumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli
pienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat;
hän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin
jumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset
mielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen;
hänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli
pikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka
luulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta
kuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja
hänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän
vaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.

Nämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet
arvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse
oli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa
eteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle
metsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de
Dacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja
astronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin
hienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan
kreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli
yllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien
saksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun
nämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta
koviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan
hän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina
Stambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen,
olisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä
kirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella
ylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet
kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella
hän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli
osoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli
kuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli
Johannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän
Neitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen
riitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus
Venensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen,
mikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun
tuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua;
muuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen
voima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään,
herätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä
osanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta
ja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen
aikakautensa oppineille.

Kuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta,
jonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui
mitä ihanin näköala Esromjärvelle. "Seis!" huusi kuningas ja hypähti
ratsunsa selästä. "Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista
syömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?"

"Aivan varmasti, herra kuningas!" vastasi marski Olavin poika, jolloin
hän ja drotsi myöskin laskeutuivat ratsujensa selästä, jättäen ne
kuninkaan ratsupojille. "Tästä kulkee valtatie Esromiin ja Sjöborgiin.
Mutta jos oikein tunnen markkreivin, niin hän ei ratsasta Örekrogin
läpi ennen kuin siellä kaikki tytöt ovat valveilla ja voivat ihailla
hänen kauneuttaan ja ratsastustaitoaan. Hänellä on yhä vielä mielessään
kaikenlaiset turhat rakkausseikkailut."

"Sanotteko te rakkautta turhaksi, urhokas marskini?" keskeytti hänet
kuningas. "Unohdatteko te, että minä olen sulhasmies, enkä toivoakseni
ole kaikkein kylmäkiskoisempia?"

"Sulhasmies? Herra kuningas!" vastasi marski. "Meillä Tanskassa
sanotaan sulhasmieheksi vasta hääpäivänä, ja ennen sen saapumista voi
paljon tapahtua?"

"Paljon?" toisti kuningas, ja hänen iloisille, vilkkaille kasvoilleen
levisi äkkiä totinen ja ankara ilme. "No niin! Paljon voi tapahtua
vähässä ajassa. Mutta, jos aika tehdään minulle liian pitkäksi, voi se
päivä, jota ikävöin, koittaa milloin vain tahdon."

"Siitä Jumala ja pyhä Neitsyt meitä varjelkoon!" huudahti drotsi Åke
puoliääneen ja loi nuoreen kuninkaaseensa katseen, missä levottomuus ja
sydämellisin osanotto kuvastuivat.

"Anna torvensoittajien alkaa soittaa, Åke", keskeytti kuningas nämä
lausunnot, jotka eivät olleet hänelle mieluisia. "Tänään saamme kauniin
päivän, alkakaamme se iloisesti!"

Drotsin viittauksesta alkoivat torvensoittajat, jotka seurasivat
metsästysseuruetta, puhaltaa kuninkaan lempikappaletta, yleisesti
tunnettua laulua Axel Thordsonista ja kauniista Valborgista.

"No niin, sävel on kyllä kaunis, vaikkei erityisen iloinen", sanoi
kuningas. "Missä ovat Rumelant ja Poppe? Vahinko, etteivät he osaa
laulaa tanskankielellä. Näihin säveleihin eivät myöskään heidän
monimutkaiset mestarilaulunsa sovellu."

"He väittelevät taas hengellisistä asioista", sanoi marski. "Heidän
paikkansa olisi paremminkin pappeinkokouksessa kuin metsästysretkellä."

"Kuunnellaanpas toki kuitenkin kerran heitä!" sanoi kuningas.
"Uskallanpa lyödä vetoa siitä, että mestari Poppe on oikeassa, vaikka
mestari Rumelant voittaisikin tässä sanakiistassa."

Aamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa
kuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä
seisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät
suitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena
hevosensa selässä, katsellen järvelle.

"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan
oikeauskoisten sielujen kuullen", intoili pieni, kiivas Rumelant
lyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. "Meidän syntimme takaavat
meille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän
mitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on
minkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille
armon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa
meille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen
on kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä."

"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?"
huudahti pitkä mestari Poppe. "Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on
meidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan
kunniaa."

"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!" huudahti hänen vastustajansa. "Se asia
on selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta
kuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi
mitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi
langenneet syntiin?"

"Ei totisesti, rakkahin ystäväni! Mutta pahus vieköön -- --"

"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja
ihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän
ota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan
ja ihanuuteen meidän syntiemme tähden."

"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!" huudahti Poppe
kuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. "Minä en nyt tiedä mitä
vastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä
kunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos
sen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät
kuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa
minut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei
sitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?"

"Kakkaat herrat!" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. "Elkää
puhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin,
kaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse
kirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset
aseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden
valon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman
synneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden
sijaan."

"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän
synnistä ja armahduksesta", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken
kanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. "No niin, sitä voisi
jatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun
nyt aijon Sjöborgiin."

"Niin, kuninkaani", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja
sydämellisellä osanotolla. "Jos ajattelemme miten suuren armon
tarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa
anteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio."

"Hänelle, jota tarkoitat, minä en ikinä voi antaa anteeksi", keskeytti
kuningas hänet kiivaasti. "Hän istui ylinnä isäni salamurhaajien
neuvottelussa -- istukoon hän senvuoksi alinna valtakuntani rikollisten
joukossa. Ellei paavi tahdo häntä tuomita, niin minä teen sen itse.
Hänen vertansa minä en halua; mutta koko ikänsä hän olkoon kunniaton ja
lainsuojaa vailla."

"Oikeudenmukaisesti voi kuitenkin ainoastaan paavi tuomita hänet,
minun kuninkaani!" huomautti Åke. "Ja niin kauan kuin hän istuu täällä
vangittuna, ei hän voi puolustaa asiaansa oikean tuomioistuimen edessä;
senvuoksi olisi minun mielestäni kohtuullista --"

"Ei, Åke!" keskeytti kuningas hänet -- "ei ole viisasta eikä
oikeudenmukaista päästää irti tätä vangittua murhaajaa, että hän
valheella itsensä vapauttaisi ja tulisi kunnioitetuksi samanmielistensä
parissa; viisasta se olisi vain minun oman rauhani ja onneni
saavuttamiseksi" --

"Ja myöskin maan ja valtakunnan", vastasi Åke. "Se on ainakin varmaa,
herra kuningas, että niin kauan kuin tämä vaarallinen vanki istuu
Sjöborgissa, ei drotsi Hesselin eikä valtaneuvos Litlen onnistu saada
teidän naimasopimuksenne lupakirjaa. Ja jos oikein ymmärsin viekkaan
Isarnuksen viittaukset, niin oli hänellä jo salainen valtakirja
paavilta panna täytäntöön onneton Veilesäädös sekä teitä että koko
valtakuntaa vastaan."

"Ja jos niin olisi", sanoi kuningas nousten, "niin luuletko sinä
todellakin minun ja valtakunnan senkautta joutuvan kirotuiksi?
Uskaltaisivatko Tanskan piispat ja papit toteuttaa interdiktin heidän
kuningastaan ja kansalaisiaan vastaan? Olethan sinä itse, rakas
Åke, minulle osoittamasi uskollisuuden tähden, ollut kaksi vuotta
arkkipiispan pannaan julistamana, ja olethan siltä pysynyt terveenä
ja hyvissä voimissa? Onko ainoakaan pappi Tanskassa uskaltanut sulkea
sinulta kirkonovea, kun olet astunut sinne minun rinnallani, tai
kieltänyt sinulta ehtoollisen minun läsnäollessani?"

"Mutta pyhä isä ei olekaan vielä vahvistanut minun kiroustani",
vastasi Åke. "Ja kuitenkin, herra kuningas, minua värisyttää sitä
ajatellessakin: moni rehellinen kansalainen luo minuun katseen, joka
surettaa ja melkein kauhistuttaa minua. Pannansäde on hirvittävä
vangitun rikollisenkin kädessä -- minut se olisi maahan nujertanut,
ellei minulla olisi sitä toivoa, ettei vanhurskas Jumala taivaassa
välitä kuningasmurhaajan kirouksista. Pyhä isä on sen varmasti poistava
minun oikean asiani ja teidän rukouksenne tähden."

"Se hänen täytyy tehdä!" huudahti kuningas kiihkeästi. "Muuten minä
opetan sinut uhmaamaan vääryyden valtaa. Ehkäpä piakkoin sekä minä että
koko Tanskan kansa joudumme saman kohtalon alaiseksi, rakas Åke. Mutta,
jos Jumala ja pyhä Neitsyt sen suovat, ei se saa meitä lannistetuksi
eikä saatetuksi häviöön -- siitä uskallan antaa vaikka henkeni ja
kruununi." -- --

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo herrani ja kuninkaani!" huudahti Åke
pelästyneenä, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi, sillä kuningas
viittasi hänelle nopeasti huomattuaan samassa pyöreät, punakat kasvot,
jotka jännitetyn tarkkaavasti kuuntelivat sen puun takaa, jonka
vieressä he seisoivat. "Kuka siellä?" kysyi kuningas. "Se ei ole meidän
metsästäjiämme! Seisotko sinä siellä urkkimassa, mies?"

"Vieras kulkija!" sanoi Åke kiivaasti. "Tule tänne, kuka sinä olet?"

"Mitä herroilla on asiaa?" sanoi Martti astuen esiin. "Minä luulin
teidän puhuneen minulle. Katsokaas, minä olen huono kuuloinen, niin
että jos teillä on minulle asiaa, saatte huutaa kovaa."

"Kuka sinä olet?" kysyi Åke kovalla äänellä, luoden häneen samalla
tutkivan katseen. "Mitä sinä täällä teet, roisto?"

"Rosvotko?" sanoi kokki tekeytyen tyhmän näköiseksi. "En minä teitä
rosvoksi luullut. Mutta enpä tahdo kieltää, että hiukan pelästyin
hevosianne, enkä juuri mielinyt tyhjävatsaisena tulla vastaanne."

"Hyvä Jumala, miesparka on hullu", sanoi kuningas. "Åke, anna hänen
mennä rauhassa. Jos hän kuulikin keskustelumme, niin ei siitä ole
vahinkoa."

"Kyllä, herrat, nälkäiset hevoset merkitsevät jotakin, korkea
herra!" jatkoi Martti katsellen kuningasta huomattavan osanottavasti.
"Valkoinen hevonen merkitsee voittoa ja pikaista tuomiota Herran
vihollisille -- sanoo isä Yrjänä" --

"Sitä parempi!" sanoi kuningas vilkkaasti ja antoi hänelle pari
kultarahaa. "Mene Jumalan nimeen! Sinä sanoit yksinkertaisuudessasi
totuuden: valkoinen hevonen on minun."

"Mutta veripunainen merkitsee kapinaa -- ja keltainen ruttotautia",
jatkoi Martti ja hän näytti olevan liikutettu vastaanottaessaan
kuninkaan lahjan ja suudellessaan hänen kättään. "Katsokaa senvuoksi
minä pelästyin kun näin teidän noiden kahden elukan välissä. -- Muuten
minä olen raihnainen syntinen. Minä olen pyhiinvaellusmatkalla omieni
ja muiden syntien tähden, ja nyt minä tahdon rukoilla teidänkin
edestänne, korkea herra." Näin sanoen hän astui nopeasti tien yli ja
oli kadonnut metsään.

"Mitä hän tarkoitti punaisella ja keltaisella hevosella?" kysyi
kuningas vakavana. "Hurskaat luostariherrat tekevät kansan
taikauskoiseksi meidän suhteemme."

"Se mies ei ollut hullu eikä kuuro", vastasi Åke. "Hän tahtoi vain
sanoa jotakin mieliksi Teille, päästäkseen vapaaksi. Nuo maankulkijat
eivät katso lempein silmin meidän ankaraa marskiamme; tuon punaisen
ratsun, jolla hän tänään ratsastaa, hän muuten pari päivää sitten
vaihtoi teidän veljeltänne, junkkari Kristofferilta. Minun
keltainen hevoseni on kaikkialla tunnettu, ja senjälkeen kun tulin
pannaanjulistetuksi olen minä kansan silmissä täydellinen rutto ja
onnettomuus teidän rinnallanne."

Nämä vakavat mietteet kokin puheiden johdosta keskeytti äkkiä
metsäkoirien melu, niiden hyökätessä äänekkäästi haukkuen tiheään
orjantappurapensaikkoon. "Metsäriistaa!" huusivat metsästäjät.
Mutta odotettujen metsäotusten sijaan juoksivat molemmat
piiloutuneet pakolaiset ulos pensaikosta. He olivat heittäneet
yltään talonpoikaistakit ja mytyt selästään pelastaakseen kepeissä
asenutuissaan pakenemalla; mutta näin he ilmaisivat itsensä ja
herättivät epäluuloja. Marskin käskystä otettiin heidät heti kiinni ja
tuotiin metsästysseurueen eteen.

"Mitä tämä on?" huudahti kuningas säpsähtäen. "Olemmeko täällä
ihmismetsästyksellä! Mitä tämä merkitsee?"

"Pari karannutta lålantilaista ratsumiestämme, herra kuningas. Minä
tunnen heidät: olen jo kauan etsinyt näitä miehiä. Juuri näitä Lålannin
kreivi on antanut ajaa takaa rosvoina ja murhaajina."

"Viekää heidät sitten Flynderborgiin tuomiotaan odottamaan!" käski
kuningas. "Mitä tekemistä heillä on täällä? Kuulusteltakoon heitä
tarkasti!"

Hämmästyneet pakolaiset vietiin heti syrjään sidottaviksi ja linnaan
kuletettaviksi. He olivat tähän asti seisoneet hiljaa ja alakuloisina,
mutta kun he huomasivat, että heidät sidottaisiin, alkoivat he heti
tehdä mitä hurjinta ja epätoivoisinta vastarintaa. He haavoittivat
miekoillaan kolmea kuninkaan metsästäjistä, ja siitä syntyneen huudon
ja melun aikana riistäytyivät he äkkiä irti ja syöksyivät järveen.
Pari metsästäjää ratsasti heti heidän jälestään, ja joukko villihanhen
metsästykseen tottuneita koiria usutettiin heidän päälleen; mutta
pakolaiset uivat niin nopeasti ja taitavasti veden alla, ettei kukaan
huomannut heitä ennenkuin he jo olivat vastakkaisella rannalla, missä
he nopeasti katosivat metsään.

Kuningas oli seurueineen mennyt alas rantaan tätä ihmettä katsomaan.
Annettiin muutaman metsästäjän ratsastaen kiertää järven toiselle
puolelle, jos mahdollisesti saisivat kiinni karkulaiset. Drotsi Åke
olisi myöskin tahtonut lähettää muutaman metsästäjän kiinniottamaan
tuota kuuroutta teeskentelevää miestä, jonka hän varmasti uskoi olleen
tekemisissä näiden vaarallisten pakolaisten kanssa.

"Ei", sanoi kuningas, "häntä ei saa ajaa takaa. Sille jolle minä hetki
sitten annoin hopeaa, minä en heti pane rautoja käsiin."

Palattiin taas katetun aamiaispöydän luo. Heti kun oli virkistäydytty
noustiin ratsujen selkään ja aijottiin jatkaa matkaa, mutta samassa
kuului metsästystorven ääniä Örekrogiin vievältä tieltä, ja kolme
ruhtinaallisesti puettua herraa, muutaman ritarin ja metsästäjän
seuraamana, lähestyi heitä täyttä nelistä. Ne olivat kuninkaan
veli, junkkari Kristoffer, Brandenburgin nuori markkreivi Waldemar,
joka paraillaan vieraili kuninkaan luona, sekä Meklenburgin urhea
kreivi Henrik, joka äskettäin oli astunut sotapäällikkönä kuninkaan
palvelukseen. He palasivat Örekrogista, missä prinssi Kristoffer
kuminkaan puolesta oli vastaanottanut kuninkaallisen lähetystön
Ruotsista. Sanottiin markkreivin muka huvitteluhalusta seuranneen
häntä ja ihaillakseen kaunista seutua; mutta hän oli lähtenyt sinne
itseasiassa vain prinssi Kristofferin kehoituksesta, joka hyvin
kiihkeästi toivoi nuorta markkreiviä ystäväkseen. Prinssi näytti olevan
aivan eroamaton hänestä ja vei hänet usein mukanaan matkoilleen, kun
hänet, omien hartaiden toivomustensa mukaan, lähetettiin kuninkaan
asioille, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä hyvin mahtipontisena
toimittaessaan yhtä ja toista kuninkaan nimessä.

Prinssi Kristoffer eli junkkari, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin,
oli kahta vuotta nuorempi veljeään kuningasta. Vaikka hän oli kookas
ja voimakas, ei hänen ruumiinrakenteensa ollut läheskään niin
sopusuhtainen kuin kuninkaan. Hänen pitkänomaisilla, karkeapiirteisillä
kasvoillaan, joita paksu, musta ja riippuva tukka ympäröi, oli synkkä,
melkein vaaniva ilme, joka herätti epäluottamusta, muistuttaen
kansalle liiankin paljon hänen vihattua ja murhattua isäänsä. Hänen
veljensä, kuningas, muistutti sensijaan enemmän äitiään, kaunista,
viisasta Agnes-kuningatarta, joka kuninkaan alaikäisyyden aikana
suurimmaksi osaksi oli johtanut valtakunnanholhoushallitusta, mutta
nyt eli onnellista yksityiselämää toisen puolisonsa, Holsteinin kreivi
Gerhardin kanssa Nyköpingin linnassa. Sitä kansansuosiota, jonka
ritarillinen kuningas Eerik Menved jo lapsuudessaan oli saavuttanut,
ei veli näkynyt suovan hänelle, ja moni luuli prinssin salaa koettavan
voittaa itselleen mahtavaa puoluetta maassa. Siinä tapauksessa,
että valtaistuin joutuisi vapaaksi, hän kyllä tänä hetkenä oli se
kuninkaallinen prinssi, joka ensimäiseksi voi toivoa tulevansa valituksi
kruununperilliseksi; mutta siihen ei ollut minkäänlaisia toiveita.
Joskin arkkipiispan vankeuden johdosta oli ollut erimielisyyttä
veljesten välillä, niin ei kuningas kuitenkaan vähääkään epäillyt
veljeään; päinvastoin hän sai kuninkaalta yhä lisää luottamustoimia
ja hänelle uskottiin suuria läänityksiä valtakunnassa. Mutta drotsi
Åke epäili suuresti prinssin kunnianhimoisia ja petollisia aikeita;
ja drotsin epäilykset Kristofferin suhteen pikemmin kasvoivat kuin
vähenivät kun hän huomasi sen teeskennellyn innon, millä prinssi oli
ottavinaan osaa kuninkaan naimis-asiaan. Sekä tästä kuninkaalle niin
tärkeästä asiasta, että Ruotsin kuninkaan Birgerin naimisesta kuninkaan
ja Kristofferin sisaren, prinsessa Mereten kanssa neuvoteltiin näihin
aikoihin ahkerasti Ruotsin ja Tanskan hoveissa. Viisitoistavuotias
Ruotsin kuningas oli kokonaan riippuvainen valtakunnanneuvostostaan,
jonka jäsenten mielipiteet olivat mitä erilaisimmat, ja drotsi Åke
pelkäsi prinssi Kristofferin matkustaneen ruotsalaista lähetystöä
vastaan ainoastaan, jos mahdollista, vaikeuttaakseen tätä
kahdenkertaista liittoa. Mutta peläten saavansa aikaan vaarallisen
riitaisuuden veljien välille, ei Åke uskaltanut ilmaista kuninkaalle
epäluulojaan. Kuningas ei vähääkään epäillyt veljeään, päinvastoin
hänen mielestään Kristofferin kohteliaisuus ruotsalaista lähetystöä
kohtaan oli osoite hänen veljellisestä osanotostaan. Hän vastaanotti
nyt veljensä ja markkreivin mitä suurimmalla ystävyydellä, ja
tervehdittyään heitä sekä reipasta Henrik-kreiviä, kääntyi hän
ruotsalaisen lähetystön puoleen, jotka muutaman tanskalaisen ritarin
kanssa seurasivat ruhtinaallisia herroja. Mielihyvällä kuningas
tervehti kookasta ruotsalaista lähettilästä, kuningas Birgerin
uskollista neuvonantajaa, Ruotsin viisasta valtionhoitajaa ja marskia,
ritari Torkkeli Knuutinpoikaa. Hän oli kookas keski-ikäinen mies, jonka
kasvot olivat vakavat ja jalopiirteiset. Mutta melkein jonkinlaisella
levottomuudella tarkasteli kuningas hänen seuralaistaan, kuihtunutta
kalpeaa vanhusta, jonka kylmillä, viekkailla kasvoilla väreili ainainen
hymy, ja jonka harmaista tuiottavista kamelikurjen silmistä kuvasti
ilkeämielisen vaaniva katse. Tämä mies oli ruotsalainen valtaneuvos
ja drotsi, herra Juhana Brunke, joka lähinnä Torkkeli Knuutinpoikaa
oli Ruotsin tärkein valtiomies, ja näkyi olevan yhtä hyvissä kirjoissa
heikon kuningas Birgerin kuin hänen kunnianhimoisten veljiensä luona,
joiden kunkin heikkoudet hän tunsi, osaten ne käyttää omaksi edukseen.

Kun kuningas oli tervehtinyt näitä herroja, keskeytti hän metsästyksen
ja lähti heidän kanssaan Esromin luostariin, missä hän heti puhui
lähetystön kanssa ja vastaanotti kirjeet kuningas Birgeriltä,
prinsessa Ingeborgilta ja sisareltaan Meretelta, joka aikaisemman
sopimuksen mukaan, Ruotsin tulevana kuningattarena, sai kasvatuksensa
ruotsalaisessa hovissa. Luettuaan kirjeet näytti kuningas hyvin
iloiselta ja tyytyväiseltä. Se into, millä hän kiirehti häitään,
toivoen ne vietettäviksi seuraavana kesänä, oli otettu mitä suurimmalla
mielihyvällä vastaan ruotsalaisessa kuningasperheessä, ja prinsessa
Ingeborgin kirje huokui hellintä rakkautta ja kiintymystä. Ne
esteet ja vastaväitteet, jotka lähettiläät suullisesti lisäsivät,
koskivat etupäässä selkkausta paavillisen hovin kanssa sekä puuttuvaa
sukulaisuusdispensia, jota kuningas rakkausinnossaan ei katsonut
niin tärkeäksi kuin se oikeastaan todellisuudessa oli. Hän pyysi
lähettiläitä vierailemaan luokseen pariksi viikoksi, jona aikana hän
toivoi saavansa kaikki esteet poistetuiksi. Ilta vietettiin iloisesti
metsästellen, ja illalla palasi kuningas koko suuri seurue muassaan
Sjöborgiin. Samana päivänä oli sinne saapunut suurissa kuormavaunuissa
kuninkaallinen keittiö ja siihen kuuluva palvelijakunta.

Vanha vankilinna näytti nyt muuttuneen kuninkaalliseksi huvilinnaksi.
Suuret salit loistivat ruhtinaallisen komeina, niistä kajahteli se melu
ja hälinä joka aina seuraa hovielämää. Paitsi tornihuoneita olivat
linnan lukuisat huoneet vähän aikaa sitten korjatut asuinhuoneiksi.
Linnan sopiva asema metsästämiseen katsoen ei kuitenkaan ollut ainoana
syynä kuninkaan tänne tuloon. Metsästäessään hän oli usein ennenkin
viipynyt muutaman päivän tässä linnassa; mutta tällä kertaa hän
näytti aikovan viipyä täällä kuukauden tai kauemminkin. Hänellä oli
tärkeimmät miehensä mukanaan, ja vaikka hän usein oli metsästämässä
ei hän kuitenkaan antanut tärkeiden hallitusasioiden odottaa. Hän
työskenteli usein myöhään yöhön salakammiossaan; sekä drotsi Åke että
marski vastaanottivat joka päivä tärkeitä käskyjä, jotka koskivat
valtakunnan oikeushoitoa, sotalaitosta ja maan porvarillisia asioita;
päivittäin saapui ja lähti viestejä kuninkaallisille linnanpäälliköille
ja kaupunginvoudeille ympäri maata, ja usein saapui kuninkaalle
tärkeitä kirjeitä vierailta mailta. Kuningas ei kysellyt koskaan
vangitusta arkkipiispasta, jota hän ei ollut muistavinaan. Jonkinlaisen
sovinnon aikaansaaminen tämän tärkeän vangin kanssa oli kuitenkin
epäilemättä kuninkaan Sjöborgissa oleskelun salaisena tarkoituksena.
Nyt jos koskaan oli tärkeää saada tämä kiusallinen asia ratkaistuksi,
joka ei ainoastaan ollut hänen häittensä esteenä, vaan uhkasi tulla
suuresti vaaralliseksi koko maalle; mutta tätä kuninkaan täällä
oleskelun syytä ei saisi kukaan huomata, kaikkein vähiten vangittu
arkkipiispa itse, joka senkautta voisi jännittää vaatimuksensa
hyvinkin korkealle. Kuningas ei näyttänyt vielä itsekään tehneen tässä
asiassa ratkaisevaa päätöstä. Vaikkei kostonhimo milloinkaan ollut
kuulunut hänen heikkouksiinsa, hän päinvastoin useimmiten osoitti
mitä ylevintä jalomielisyyttä, niin oli tuo tärisyttävä muisto hänen
isänsä kuolemasta tehnyt hänet katkeraksi ja kovaksi jokaista kohtaan,
joka oli ollut liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä hänelle
ollut mahdollista ottaa ensimäistä askelta arkipiispa Grandin kanssa
sopiakseen. Kuningas näytti odottavan uhkamielisen vangin itse ensiksi
pyytävän tavata häntä ja nöyrästi tunnustettuaan rikoksensa anovan
sovintoa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut, ja viikko kului toisensa
jälkeen. Päivittäin kasvoi Sjöborgissa vieraitten luku. Brandenburgin
markkreivin sekä ruotsalaisten lähettiläiden läsnäolo, samoinkuin
koko iloinen metsästysseurue ja junkkari Kristofferin hoviseura,
aikaansaivat muuten niin autiossa linnassa elämän ja iloisuuden, joka
oli melkein liian räikeänä vastakohtana sen vakavalle tarkoitukselle ja
niille monille synkille muistoille, jotka liittyivät paikkaan.



KOLMAS LUKU.


Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan.
Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet
satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin
kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat
vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa.
Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta
verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla
reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka
usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi
suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti
tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen
rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana
ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä
tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista
hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas
välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He
ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin
suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan
linnantupaan.

Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten
läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin
Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden
harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin
kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut
hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa
laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa
tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas
heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen
langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen
laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä
joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit,
Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja
ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai
aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.

"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti.
"Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä
vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte
minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän
asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin
kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. -- Kun meidän
vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus
valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin
päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla
vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan
lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita,
tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi
kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan
poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat
häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten
porvarien kestitsemisestä.

Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta
seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan
päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi
kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti
ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat
lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin
heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa
kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä
sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli
ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet
hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot
hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen
kylmästi.

Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat
seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta
laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja
huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän
jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä.
Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän
omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun
elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."

Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään;
mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan
kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä
kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas
Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä
tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on
silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."

"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni
ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin
kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi
ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen
takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen,
mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka
eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle
kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä
ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä
suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja
ilkeämielisen vihollisensa.

Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin
Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä.
Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän
ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa
paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse.
Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi
Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle
lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi
heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt
jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen
hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden
saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta
lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt
minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa.
Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja
ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan
olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat
ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan
heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian
päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä
kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt
muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan
saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja
säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker,
pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt
kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja
oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä
lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski
hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa
kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa
toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla
ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että
ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään
aavistanut.

"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä
Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin
minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko
sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän
helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.

Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli
vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi
hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni
uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra
rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman
taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa -- sen
täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa;
mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli
tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin
sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa,
herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa,
jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."

"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket
hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä
enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän
kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki
päinmäntyyn."

Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin
hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni.
Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä
ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa
taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä
hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän
ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat
herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.

"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä
kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan
ihmeellisiä tarinoita."

"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen
hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään
peloittava kaiku."

"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik --
"antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari
Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"

"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri,
vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä
sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän
vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen
hänen vertaistaan."

"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta
kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä
en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."

"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski
hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin
että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä
siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli
Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."

"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi
ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle
urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin
joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina
tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan
saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä
syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee
parantamaan."

Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen
takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin,
Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut
Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun
hänet viimeksi näin."

"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut
kaikkia sanoja.

"Minun murhatun isäni", sanoi kuningas. "Etkö sinä muista, kun hänen
kirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit
asetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin
viimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni,
ja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla."

"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!"
sanoi Åke -- "Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen
eikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana
peruuttaa sen."

Kuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan
siinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen
sulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein
ritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään
lohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä
kuvasti jalo suuttumus. "Minkä lupasin vainajalle, sen pidän", sanoi
hän hetken vaiti oltuaan. "Viisas kuningas hajottaa jumalattomat" -- --

Kuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa
ohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.

"Murhaaja! Petturi!" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten
vaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä
sille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät
hämmästyneinä avuksi. "Nuoli -- Sala-ampuja -- Petturi!" huusivat he
kilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta
eivät nähneet ainoatakaan ihmistä.

"Kirotut petturit!" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti
vasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin
valkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen
huutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta
talonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä
liehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään
juoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu
miekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.

"Tässä minä olen!" huusi mies. -- "Minä ammuin -- minä, Mads Jude.
En minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä!
-- eivät he ole mitään tehneet -- mutta minä uskallan otella teidän
kaikkien kanssa." Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa
ja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen
takajaloilleen. "Kirottu saatana!" huusi marski Olavinpoika ja hosui
turhaan uhkarohkeaa sankarioliota. "Antaudu tai olet kuoleman oma!"

Kuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä
hän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs
koettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien
kanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan
kiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä.
"Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?"
huusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.

"En totisesti heitä", huusi mies. "Stig-marskin miestä ei elävänä
vangita. -- Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin
Mads Jude kykenee.": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun;
mutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen
epätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna
maahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin
päähänsä. -- "Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!" ähkyi hän. "Antakaa
minun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti", -- Enempää hän ei
saanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä
pitkäkseen.

Samassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä
olivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina
kuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen.
Siinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita;
talonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja
harvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan
vanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman
näköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan
valtaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan
ympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että
uteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin
lapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta
ja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä
tarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.

"Astukaa esiin! Ketä te olette?" kysyi kuningas ja ratsasti heitä
lähemmäksi.

Nuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli
kiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden
häneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: "Kuningas Eerik
Eerikin poika!" sanoi hän. "Sinun vihollisesi lapset ovat sinun
käsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko
Tanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle -- meidän viimeisen
ystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme
oli onneton, lainsuojaton Stig-marski" -- --

"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!" huudahti
kuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. "Hm, te tahdoitte siis
täydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja
kuninkaanmurhaajien kanssa" -- --

"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!" sanoi vanhin ja painoi kätensä
sydämelleen, "Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. -- Me
tahdomme vain pois sinun valtakunnastasi" -- --

"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?"
keskeytti kuningas hänet. "Viekää heidät Kallunborgin linnaan",
sanoi hän metsästäjille. "Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat
syyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä
en tahdo nähdä heitä." Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen
näkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat
saaneet hänet vihansa valtaan.

Ei kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä
kuin Drotsi Åke. "Herra kuningas!" sanoi hän hiljaa "mitä syytä
viattomilla tytöillä on" -- --

"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?" keskeytti kuningas
hänet nopeasti. "No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden
penikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti.
-- Pois täältä!"

"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas", alkoi Åke
taas puhua. "Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon
heille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle."

"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!" vastasi kuningas ääneen. "Heitä
on kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä
kunniasanallanne." Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan
ja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu
seurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää
metsästäjää.

Molemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien
keskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt
kaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä
ylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan
lähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan
satulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin
kuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä;
hänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä
kuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta.
Hän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa
pidättää osanottoaan. "Ole rauhassa, jalo neito!" huudahti hän.
"Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa
nyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut
mielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena.
Herra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut
Esromiin", -- sanoi hän kahdelle metsästäjistä --. "Pyytäkää minun
nimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä
pitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!"

Miehet tottelivat heti ja veivät pois ruumiin. Polvistuva neito nousi.

"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!" jatkoi Åke. "Te
ette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti
tutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita
teidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet
velvoittaa."

"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?" sanoi
vanhempi sisarista. "Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä
vankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää
olko kova minun sisar paralleni!"

"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse
pelätä kovaa kohtelua, ja jos te -- niinkuin varmasti toivon -- voitte
todistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen."

"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä",
vastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. "Tässä maailmassa
ei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti
henkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti
meidät oman onnemme turviin --" lisäsi hän hiljemmin.

Vieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa
neitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka
tunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi
tunteellisen drotsin sydäntä. "Minä tahdon olla teidän ystävänne ja
suojelijanne koko elämäni ajan", huudahti hän syvästi liikutettuna.
"Sen minä lupaan ritarikunniani kautta."

"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!" vastasi kaunis vanki.
"Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik
kuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!"

"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä", sanoi Åke, ja hänen poskensa
hehkuivat -- "mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä --, jos te,
niinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä.
Ritarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan
ja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia."

Drotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien
hevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset
voivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin
ensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin
levottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan
hyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan
alakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä
säihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas
loi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän
valtiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen
totelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja
melkein iloinen. "No, ajetaan nyt kovaa", sanoi hän iloisena --

    "Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha
    Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."

"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen
velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa
heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."

"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan",
huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen
hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa
itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän
seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.

He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui
alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin,
mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä
nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista
sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja
kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten
ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi
liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole
lainsuojaton ja onneton."

"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi
nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta
erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta
myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä
voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka
päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen
saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan
kaikkialla."

"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja
katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen
suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille
voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja
näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."

"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon
tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin
suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä
voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa
sydämessäänkään."

"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen -- "mutta te olette
oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat
taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori
Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas
puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan
voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan
sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."

"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja
oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari
uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."

"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra
kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen
tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme
kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei
ainakaan tule minun pääni päälle."

"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?" kysyi Åke säpsähtäen -- "minä en
ymmärrä teitä."

"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin
tähtäsi", vastasi neito, "niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin
ystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan
sivuuttanut lentävää kotkaa." Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden
puhuisiko enempää. "Kuitenkin -- teidän täytyy se tietää -- jos ei
minun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa
käsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan
suojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta
kiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei
kuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te
sanotte."

"Totisesti, jalo neito", huudahti Åke hämmästyneenä, "te olette
torjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan
ihmisen aikeet?"

"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme
tähden -- ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen
meidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut
morsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta
isännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa
asti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran
saapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen
jousipyssyynsä. -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" -- Hän vaikeni
ja purskahti itkuun.

"Teillä on ollut julma saattaja", sanoi Åke hiljaisella äänellä.
"Elkää itkekö hänen kuolemaansa! -- Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka
tiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän
hurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa
kiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt
mielipuolen ajatuksia! -- Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin
vaarallisia tietoja."

"Mutta miksi te kysyitte sitä minulta, jalo ritari?"

Veri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. "Mielipuoli
mies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne", alkoi hän
taas puhua, "teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa,
voidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia
teidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! --
Minä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani
ja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan
tarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät
vankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen."

"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan
pojalta", vastasi Margareta. "Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet
ja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä
täältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan
maanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri -- ja onhan kristittyjä
ihmisiä muissakin maissa."

"Rohkeutta vain, Margareta!" huudahti nyt nuorempi sisar, joka
levottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän
keskusteluaan. "Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja
ritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa
-- niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti
vapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten
kuninkaallisesti kärsimämme vahingot."

"Oi, rakkahin sisareni!" vastasi Margareta alakuloisena. "Sitä minkä
me olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata.
Meidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen
kuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa" -- --

"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo
puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen
kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt
kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa
oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa.
Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen
kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään
unhoita teitä onnessani."

Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja
ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.

"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt
hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut;
mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."

"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen
niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo
on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella
kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin
vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan
ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä
isänään."

"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa.
"Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista
kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi!
Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa -- mutta kiitä Jumalaa, ettet
tiedä kaikkea."

"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli
häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en
tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken,
niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. --
Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja
hurskas."

Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä
ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri
Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja
ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä
herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin
markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti,
jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä,
muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti
hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään,
arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan
ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa
pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla
kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin
näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän
aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että
Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata
heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa
talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän
saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä
huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan
ketä he olivat.

"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara
ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä
kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat
nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa
suoraan, ketä he ovat?"

"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!"
vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina
Kallundborgiin."

"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti
samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät
koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa -- sen minä
lupaan heille."

Nuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan,
mutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.

"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella
kunnioituksella", sanoi Åke rauhallisesti. "Se on minun kuninkaani
tahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa."

"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!" huudahti
prinssi suuttuneena. "Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne
lähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle
minun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!" Hän
sanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa,
ettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja
ratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen;
mutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi
Åkeen ja hänen vankiensa seuraan.

Tämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra,
jonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka
ja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän
herätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan,
koettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen
nuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni
viiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka
tahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten
väsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja
oli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen
kamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden
monien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin
sepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken
rinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin
Åke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.

"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!" keskeytti
viimeinkin herra Palle äänettömyyden -- "Eipä ollut tämä matka
minullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän
silloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut
vapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän,
että kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta
silloin yhtä hyvin jäädä kotiin."

"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!" vastasi Åke
välinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.

"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän
vankejanne, kohdellaan", jatkoi herra Palle, "mutta ymmärrättehän
toki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin
linnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en
totisesti halua muutaman maankuleksijan tähden."

"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille
näiden naisten nimen ja syntyperän?" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa
kulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. "Heidän
syntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan
kunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä
kertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia
vastaan."

"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!" vastasi Palle.
"Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä
halvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin;
nythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen
valtiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit
vastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme."

Tuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. "Teidän luvallanne,
herra Palle", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa -- "tästä kulkee
tie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä
meidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä
tai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte
pitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä
kunnollisesti tai -- te ymmärrätte minut --" hän löi miekkaansa ja
vaikeni.

"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä -- muuten
miekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!" vastasi Palle.
"Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä,
ja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En
ole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia." Tämän
sanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli
heitä rivolla katseellaan. "Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti
hän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista.
"Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin
narrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär?
Viimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär."

"Niin olin silloin", vastasi Ulrika nauraen. "Laulussa 'herra Palle
kosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan
kuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on
hyvin hauska."

Jos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin
tuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden
pienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin
voimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti
hevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä
heidän ohitseen.

"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?" kysyi Åke
ihmetellen.

"Kyllä, jotenkin hyvin", vastasi Ulrika nauraen. "Olenpa kerran tehnyt
hiukan pilaa hänestä."

"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti",
keskeytti Margareta-neito hänet. "Herra Palle oli kauan kiusannut
häntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen
tungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän
joutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi
sitä estää, niin hän varmasti kostaa meille."

"Mutta mitä te sitten teitte?" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi
kertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. "Jumalan nimessä, rakas
Ulrika! Tuossa hän taas on", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.

Herra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin.
Hän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän
mitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan
päinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät
kokonaan vankeudesta. "Minä olen nähnyt heidät ennenkin", lisäsi hän,
"ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi
matkalla vankilaan." Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo.
"Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!" kuiskasi hän. "Elkää enää
puhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut.
Jos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären,
niin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla
kunnioituksella. -- Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän
kauniit silmänne suopeudella minua katselisivat" -- --

Katsomatta häneen alkoi Ulrika-neito laulaa:

    "Mua kuulkaa, te ritari Palle!
    Tähän pyyntööni suostukaa:
    Kun messu on laulettu,
    heti vaunuuni joutukaa!"

"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!" keskeytti hänet
Palle. "Minä en tahdo kostaa teille, -- mutta uskokaa minua kaikkein
suloisin neiti!"

Välittämättä hänestä, lauloi tyttö ääneen:

    "Sitten puki hän ajopojan
    siniverkahan kaunoisaan,
    ja itse neiti Gunilla
    oli läsnä ja toimessaan",

"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!"
keskeytti Palle hänet taas. "Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä
rakastan ja kunnioitan." -- --

Oikullinen neito nauroi ääneen ja jatkoi laulamistaan:

    "Oli rikas ritari Palle
    joka vaunuihin kiiruhti,
    ja tuo rikas ritari Palle
    ajopoikaamme suuteli.

    Oli itse neiti Gunilla
    joka hepoa ohjasi,
    ja se on totta min' kerron:
    hän armaasti hymyili."

"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa", kuiskasi
Palle kiukustuneena. "Te laulatte kauniisti", sanoi hän ääneen,
"osaatteko laulun loppuun asti! -- Jos vielä laulatte yhden ainoankin
värssyn", kuiskasi hän, "niin saatte sen kalliisti maksaa."

"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!" rukoili Margareta, ja
Ulrika vaikeni.

Herra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin
vangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen.
Suureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää
hymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja
kuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan
laulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan.
Molemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he
huomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura
oli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa
aikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä.
Yhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat
lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari
Helmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle
kuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut
Helmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi
kaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa
hänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut
kihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan
ollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota,
ja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin
kunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo
olleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen
lisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun
loppusäkeen:

    "Niin hyvin hän satulassa istuu."

Hän loi taakseen metsästäjiin vihasta säihkyvän katseen; mutta
metsästäjät eivät olleet sitä huomaavinaan, ja yksi heistä lauloi nyt
ääneen:

    "On paras ja vakavin neuvoni tää
    Pois riennä, pois, älä tänne jää --
    niin hyvin hän satulassa istuu."

"Teidän metsästäjänne, herra drotsi, tahtovat karkoittaa minut pois
ilkeällä laulullaan", sanoi herra Palle kääntyen Äkeen. "Oletteko te
tai tämä kaunis neitonen antanut heille siihen kehoituksen."

"Te ette taida erikoisesti laulua rakastaa, herra Palle!" vastasi Åke.
"Se on vahinko. Iloiset miehet tahtovat tehdä matkamme lyhemmäksi."

"Jos oikein kuulen", murisi Palle, "niin voi se laulu yhdelle ja
toiselle lyhentää tien taivaan valtakuntaan ellei heti lakkaa."

"Niinkö arvelette?" vastasi Åke välinpitämättömästi. "Jos haluatte
seurata meitä, niin saatte pitää hyvänänne iloisuutemme. Laulakaa
kiireesti laulu loppuun, pojat!" huusi hän metsästäjille, "muuten herra
Palle suuttuu." Ja nyt lauloivat metsästäjät iloisesti:

    "Ei morsiamein näin kertoa saa
    että karkaan kun veljensä ahdistaa.

    Herra Helmer hän olikin yltiöpää,
    ja veljiä vastaan hän rynnistää.

    Ensin oven hän kaasi ja Langinkin
    ja niin sitä puututtiin miekkoihin."

"Kuolema ja kirous!" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. "Jos
kerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea."
Samassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena
metsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen
ennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi,
haavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä
hyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät
metsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan
huudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. "Seis,
miehet!" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien
väliin. "Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän
asian herra Pallen kanssa." Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen
vastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra
Pallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin
vievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti
miekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat
haavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun
metsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen
suuntaan kuin minne oli aijottu. "Taisinpa kuulla väärin", sanoi
drotsi Åke metsästäjille, "tuskin käski kuningas meidän viedä nämä
naiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse
hallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut,
tapahtukoon tämä minun edesvastuullani." Kun hän nyt kääntyi
sivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä
talonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta
ja katosi äkkiä metsään. "Kagge!" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui
sisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen,
jolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.

Drotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge
oli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä
kuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen
aatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien
joukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa
paennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty
astumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului
vangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden
vaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa
heidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän
vartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.



NELJÄS LUKU


Sillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin.
Muukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi
ratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä
kardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä
itsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat
kysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota
hän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty
pappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan
kirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa
seurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin
hänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä
ratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista.
Näiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian
ja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän
puhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän
hyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan
keskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä.
Tärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan.
Kaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän
pelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa
outo näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja
sitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan
tulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä
itse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois
hallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet
talonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän
pelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla,
keltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä
katseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa
hänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein
kivettävän Medusa-pään vaikutus. "Rakas, herra paavi, elkää saattako
meitä onnettomuuteen!" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat
sairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta,
yhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti
vain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa
komeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen
päidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian
muuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat
kehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne
uhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta
poistuessaan.

Tämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer
nyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan
luottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa
kardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille
hengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi
filosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi,
ratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti
taisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän
ratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen,
drotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana
sanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.

"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!" -- sanoi
prinssi tuttavallisesti. "Tämän salaperäisen vieraan käynti voi
olla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin
valtaneuvostolle kuin meille."

"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat
toivovatkaan" -- vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. "Mitä te muuten
arvelette, jalosukuinen herra junkkari?"

"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä",
jatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui
puiden lomitse kuutamossa. "Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny,
on onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla
toimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai
päästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra
drotsi?"

"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!" vastasi Brunke. "Kuollut
ei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo."

"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan", jatkoi prinssi. "Nyt hänet
ehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan
ennen -- tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella
äänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin
pitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta
säälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia
he tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi
pakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme.
Minä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi
ollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi
viisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan
otettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden
palkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin
myöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta
neuvonantajaansa."

"Hyvin mahdollista, jalosukuinen prinssi!" vastasi Brunke viekkaasti
hymyillen. "Minä en vielä kuitenkaan huomaa vaaraa, ja vaikka olisinkin
niin onnellinen, että näkisin sen ja ymmärtäisin teidät -- niinkauan
kun Torkkeli Knuutinpoika on valtakunnanhoitaja ja niin suuressa
suosiossa ja arvossa" -- -- hän vaikeni olkapäitään kohauttaen.

"Hän kohoaa vain suistuakseen", jatkoi prinssi. "Antakaa nyt vain hänen
voittaa myöskin veljeni suosio! -- Se ei kohota hänen luottamustaan
teidän valtaneuvostossanne. Hän kaivaa jo itselleen hautansa
ystävyyssuhteellaan teidän vaarallisien herttuoittenne kanssa sekä
sillä korkealla lankoudella, josta huhuillaan."

"Voihan olla mahdollista, korkea herra", vastasi Brunke ilkeästi
nauraen, "ettei hänen kehuttu viisautensa ole kovinkaan suuren
arvoinen. Kyllä hätä neuvot keksii. Jos teidän kuninkaallinen veljenne
ei vain olisi niin kärsimätön rakastaja, ja meidän kaunis prinsessamme
olisi häneen vähemmän kiintynyt".

"Lastenpäähänpistoja!" keskeytti hänet prinssi. "Tässä täytyy
ainoastaan valtioviisauden vallita, eikä lapsellisten hassutusten.
Teidän nuori kuninkaanne ei liioin kiirehdi naimistaan, ja siinä
hän tekee viisaasti. Meidän kesken puhuen, Brunke!" kuiskasi hän
tuttavallisesti ja melkein pysähdyttäen hevosensa. "Minun sisareni
ei ole sovelias puoliso teidän kuninkaallenne, ja hänen tunteellinen
sisarensa vieläkin vähemmän minun veljelleni. Tämä kaksinkertainen
yhdysside tulee vahingolliseksi molemmille valtakunnille. Te joudutte
helposti osallisiksi meidän onnettomasta suhteestamme paavilliseen
hoviin, ja jos vihamielisyys teidän kuninkaanne ja hänen veljiensä
välillä puhkeaa ilmiriitaan, niin ei ole epäilystäkään kenen puolelle
prinsessa Ingeborg, kuningattarena, kehoittaa minun rakastetun veljeni
asestamaan Tanskaa: tiedättehän itse paremmin kuin minä, että hän
rakastaa paljon enemmän sotaista herttua Eerikkiä kuin kruunattua
veljeään."

"Totisesti, minä ihailen teidän valtioviisauttanne, korkea-arvoisa
herra!" vastasi Brunke imarrellen, vaikka hänen viekas katseensa näytti
oivaltaneen prinssin salaisimmat ajatukset. "Te olette yhtä viekas
kuin ylevä: te asetatte Tanskan ja Ruotsin onnen tärkeämmiksi kuin
teidän oman sisarenne ja veljenne yksityiset sydänasiat. Siitä minä
tunnen teidän ylevän ruhtinaallisen henkenne, joka asettuu pikkumaisten
perhesuhteiden yläpuolelle. Mutta totta puhuen, minä en käsitä miten
tämä kaksinkertainen liitto voitaisiin estää tai peruuttaa ilman
rauhanrikkomusta. -- Niinkauan kuin teidän kuninkaallisella veljellänne
on täällä valta ja hän vain seuraa omaa tahtoaan" -- --

"Odottakaa, Brunke!" kuiskasi prinssi. "Se vieras, jonka me tuomme tänä
iltana hänen luokseen, muuttaa pian asioiden tilan tässä maassa. Minua
itseänikin värisyttävät nämä tulevat tapahtumat; mutta entiselleen
ei myöskään voida jäädä. Teidän nuori kuninkaanne tarvitsee myöskin
viisaan neuvonantajan, joka hänen nimessään voi hallita maata ja
kansaa. Siihen ei kukaan sovi teitä paremmin. Toimikaa, urhokas Brunke,
jos joudutte vaaraan, niin voitte luottaa minuun." --

"Piiloittakaamme nämä asiat salakammioon, arvoisa herra!" kuiskasi
Brunke ja katseli varovaisesti ympärilleen. "Sanotaan, että metsällä
ja maallakin on korvat. Ehkä olisi viisainta, jos minä tästälähtien
esiintyisin muka ollen armollisen herrani epäsuosiossa" --

"Oikein, Brunke! Vastustakaa minua huomenna päivällispöydässä kuninkaan
kuullen, minä sanon teille sanan, josta te teeskentelette suuttuvanne."

"Jokaisen julkisesti minulle lausumanne epäsuosiollisen sanan, ylhäinen
herrani, pidän minä salaisen suosionne osoitteena. Sen ainakin voin
luvata teille", lisäsi hän nopeasti kuiskaavalla äänellä, pidellen
kättä suun edessä "että kumpaakin naima-asiaa viivytellään niin
kauan kuin suinkin. Mitä minuun itseeni tulee luotan minä teidän
ruhtinaalliseen sanaanne."

"Tuossa on käteni, ovela Brunke", vastasi prinssi ojentaen hänelle
kätensä. "Mutta nyt saamme kiirehtiä. Kardinaali on jo järven
rannalla." Molemmat kannustivat ratsujaan ja saavuttivat pian muun
seurueen järvenrannalla, jonne oli rakennettu lauttaussilta silloisen
vilkkaan liikenteen vuoksi. Heidän siinä seisoessaan tuli ritari Palle
ratsastaen täyttä nelistä ja kertoi aivan hengästyneenä prinssille
drotsin ja hänen molempien metsästäjiensä hyökänneen hänen kimppuunsa
yhtaikaa.

"Hyvä, sepä oivallista", vastasi prinssi tyytyväisenä. "Tämän
epäritarillisen tekonsa saa drotsi vielä kalliisti maksaa. Voitte kai
valallanne todistaa mitä sanotte. Palle? Muuten ei sitä kukaan usko".

"Valallako?" toisti Palle hehkuvin poskin koettaen peittää
hämilläoloaan. "Joka ei tahdo uskoa minua, olkoon pahus vie, uskomatta.
Minä olen luvannut olla vannomatta ja kiroamatta."

"Mene sitten helvettiin puheinesi!" murisi prinssi suuttuneena ja
kääntyi häneen selin.

Palattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut
salakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran
johdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin
pyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen
onnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran
pahantekijöitä Sjöborgin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski
Olavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. Mutta
luottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut
nuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua
ruotsalaisen marski Torkkeli Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli
nyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä
Tanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti
kuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti
otti osaa.

Torkkeli Knuutinpoika oli komea mies, hiukan yli neljänkymmenen. Hänen
tummanruskea tukkansa oli ennenaikoja harmaantunut, ja hän näytti
miehekkäällä sielunvoimalla saavuttaneen sen itsensähillitsemisen,
minkä hän sekä tunsi että osasi arvossa pitää. Hän oli tuntuvalla
vaikutusvallallaan valtiomiehenä ja valtionhoitajana saavuttanut
yleisen kunnioituksen sekä isänmaassaan että muukalaisissa
hoveissa. Vallan ja arvon kunnianhimoinen tavoittelu kuvastui hänen
tulisesta katseestaan. Hänen kasvojensa jalo, voimakas ilme ilmaisi
lujaa itseluottamusta ja kaikkien niiden pikkumaisten keinojen
ylenkatsomista, joilla vähemmin lahjakkaat valtiomiehet usein koettavat
peittää todellisen valtioviisauden puutettaan. Istuessaan siinä
vastapäätä nuorta kuningasta, yllään sininen ritaripuku, kaulassa komea
kunniaketju, ja puhellessaan vapaasti ja osanottavasti hänen kanssaan,
olisi voinut luulla hänen olevan kuningas Eerikin isällisen ystävän
tai sukulaisen, ellei hän, kaikkea sitä kunnioitusta vaariinottaen,
mihin nuorukaisen ylhäinen asema hänet velvoitti, ilman minkäänlaista
mielistelyä olisi osannut vastaanottaa kuninkaan hänelle suoman
luottamuksen, ilmaisten sen ohella harrasta ihailua, joka ei suinkaan
vähentänyt hänen arvoaan muukalaisen kuninkaan lähettiläänä.

Vaikka Torkkeli Knuutinpoika Ruotsin valtionhoitajana kuningas
Birgerin ja valtakunnanneuvoston puolesta oli valtuutettu myöntymään
Tanskan kuninkaan toiveeseen hänen häittensä määräämiseksi seuraavaksi
kevääksi, oli se kuitenkin sillä tärkeällä ehdolla, että paavillinen
dispensi siksi ajaksi saavutettaisiin. Mutta se kiihkeys millä
kuningas aina väisti luotaan kaikki esteet, oli pakoittanut tähän asti
valtakunnanhoitajan esittämään nämä ehdot niin lempein sanoin kuin
mahdollista. Nyt hän taas mainitsi ne, ottaen samalla puheeksi vangitun
arkkipiispan asian.

Veri kohosi nuoren kuninkaan poskille ja hän vaikeni äkkiä. Hän näytti
taistelevan kovaa sisäistä taistelua. Hän katseli pari kertaa taakseen,
ikäänkuin jotakin kaivaten; viimeinkin kiintyi hänen katseensa
huomattavalla mielihyvällä ja tyytyväisyydellä Torkkeli Knuutinpojan
viisaisiin rehellisiin kasvoihin. "Minä kiitän tulevaa veljeäni ja
lankoani onnelliseksi", sanoi hän, "kun hänellä on teidänlaisenne
mies ystävänä ja neuvonantajana. Mitä vanha valtaneuvos Jon ja minun
rakas drotsi Hesselini olivat minulle lapsuudestani asti, olette
te nyt hänelle. Selkkaukset paavillisen hovin kanssa ovat pitkäksi
aikaa riistäneet minulta paraimmat ja kokeneimmat neuvonantajani.
Minun rakkaalla drotsi Åkellani ei ole enempää kokemusta kuin minulla
itsellänikään. -- Minä luotan teihin, uljas marski Knuutinpoika. Jos
minä olisin teidän herranne ja kuninkaanne, mitä te silloin neuvoisitte
minun tekemään tässä tärkeässä asiassa?"

"Tavata vanki ja kuulla hänen puolustuksensa -- ilman kiihkoa,
kaikkein armollisin herra!" vastasi ruotsalainen valtiomies --. "Minun
tietääkseni hän ei ole ainoastaan tehnyt vääryyttä, vaan myöskin
kärsinyt vääryyttä; sillä pitkällinen ja kova vankeus on kärsimys,
ja rangaistus, joka vasta laillisesti langetetun tuomion jälkeen on
oikeudenmukainen."

"Teinkö siis väärin antaessani vangita valtiorikoksentekijän, joka oli
osallinen isäni murhaan -- kamalaan kuninkaanmurhaan?" sanoi Eerik
kiivaasti ja nousi. "Olisiko minun pitänyt antaa hänen vapaasti paeta
ja kiihoittaa kansaa vastaani senvuoksi, ettei hän ollut paavin tai
vertaistensa tuomitsema? Voinko antaa kanoonisen lain määrätä, kun se
tahtoo vapauttaa kapinoitsijan ja kuninkaanmurhaajan?"

"Herra kuningas, lienee ollut välttämätöntä, että te ehkäisitte
hänen pakonsa ja valtiorikolliset aikeensa", vastasi Torkkeli
Knuutinpoika, joka oli noussut yhtaikaa kuninkaan kanssa, "jos teillä
ei silloin ollut aikaa hankkia siihen paavillista suostumusta.
Mutta anteeksi, teidän armonne, jokaisen tarpeettoman ankaruuden
tätä vielä tuomitsematonta valtiovankia vastaan olisin minä, teidän
neuvonantajananne, vapaasti ja avonaisesti leimannut yhtä vaaralliseksi
kuin kohtuuttomaksi."

"Minun tieteni hän ei ole saanut kovaa kohtelua osakseen", vastasi
kuningas. "Sitä tapaa millä meneteltiin häntä vangittaessa minä
suuresti paheksuin, ja sitä, mitä tapahtui täällä minun alaikäisyyteni
aikoina, minä en hyväksynyt. Urhokkaan drotsi Thorstensonin panin
senvuoksi viralta -- minä kadotin hänessä uskollisen, vaikka ehkä
liian ankaran ja innokkaan ystävän; mutta omalle veljelleni olen
antanut ankarat nuhteet. Ilkeämielisen valtiorikoksellisen tähden
on häiritsevää erimielisyyttä tullut minun ja veljeni välille,
joka syvästi surettaa minua ja voi koitua vaaralliseksi maalle ja
valtakunnalle. Voiko kohtuudella vaatia minulta enempää?"

"Jalo herra ja kuningas!" alkoi Torkkeli Knuutinpoika lämmöllä puhua.
"Te suotte minulle luottamuksen, jota minä suuresti pidän arvossa,
tuntien ansaitsemattomaksi sen kautta saamani kunnianosoitteen. Minä
voin, Jumalalle kiitos, vapaasti ja avomielisesti siihen vastata:
minä toivon, että teidän ja minun kuninkaani välinen kaksinkertainen
sukulaisside on solmiva teidän kesken pysyvän liiton; mutta minä
en tahdo väärinkäyttää teidän luottamustanne. Elkää uskoko minulle
mitään sellaista, jalo herra, jota toivoisitte etten minä tietäisi,
jos minun joskus, siitä Jumala varjelkoon meitä, uskollisuudesta
omaa kuningastani ja isänmaatani vastaan, täytyisi tulia teidän ja
Tanskanmaan viholliseksi! Siinäkin asemassa ollen minun täytyisi
kunnioittaa ja ihailla teidän ylevää luonnettanne, ja minä tiedän, että
te ette käsitä minua väärin."

"En, herra Torkkeli Knuutinpoika!" vastasi kuningas ojentaen hänelle
kätensä "Joskin teidän tänään tai huomenna, uskollisena ruotsalaisena
valtiomiehenä, täytyisi olla minun viholliseni, niin minä en kuitenkaan
käsittäisi väärin teidän sydäntänne ja ritarillista mieltänne. Teidän
kunnioituksenne on minulle suuriarvoinen. Vastatkaa minulle vapaasti!
Uskotteko te minun tässä asiassa toimineeni väärin?"

"Kyllä, herra kuningas!" vastasi marski Knuutinpoika. "Antakaa siis
minun vastaukseni olla kysymyksenä, mihin te paraiten voitte itse
vastata! Jos valtaneuvos Jon ja drotsi Hessel olisivat olleet teidän
luonanne tänä aikana, uskotteko te, että te silloinkin olisitte
siirtänyt niin kauvaksi sen sovinnon tarjouksen, jonka minä kuitenkin
arvelen olleen päätarkoituksena teidän harvinaisen pitkään oleskeluunne
täällä?"

"Ei minun, vaan vangitun rikoksellisen tulee ottaa ensimäinen askel
sovintoon", vastasi kuningas. "Mutta nyt olen minä ikävystynyt tähän
pitkään odotukseen. Tässä, minulla on valmis sovintoehdoitus, jonka
olen antanut drotsin laatia. Huomenna tahdon tavata vangin" --

"Miksei vielä tänä iltana, jalo kuningas!" sanoi marski Knuutinpoika.
"Jos te olette valmis sovintoon, niin silloin te sallitte minun
onnellisena hetkenä olla neuvonantajanne. Teidän oman hartaimman
toiveenne täyttyminen on ehkä lähemmässä yhteydessä tähän yritykseen
kuin itse uskotte" --

"Hyvä on! Tahdon nähdä hänet vielä tänä iltana -- vielä tällä
hetkellä", sanoi kuningas ja vetosi kellonnauhasta. Kamaripalvelija
astui sisään. "Sano linnanvoudille, että vangittu arkkipiispa tuodaan
tänne!" Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Kuningas heittäytyi
tuoliinsa vaipuen syviin ajatuksiin. Torkkeli Knuutinpoika aikoi
poistua.

"Ei, jääkää! Minä pyydän teitä!" sanoi kuningas ja vaikeni taas
hetkeksi, "tänä yönä isäni murhattiin", -- alkoi hän puhua
liikutuksesta väräjävin äänin. "Se mies, jota nyt odotan, oli
murhaajien ensimäinen neuvonantaja. Teidän tulee olla todistamassa,
etten minä ole kostonhaluinen enkä vääryyttä rakastava; mutta teidän
tulee myöskin nähdä, etten minä oman korkeimman onneni tähden
silmänräpäykseksikään voi alentaa itseäni ja unohtaa mihin minua
se kruunu velvoittaa, jota kannan. Lukekaa! Vain näillä ehdoilla
hän vapautetaan." Näin sanoen hän ojensi valtionhoitajalle pöydällä
olevan kirjoitetun pergamenttilehden. Torkkeli Knuutinpoika luki sen
hiljaa, ja kuningas tarkasti hänen kasvonilmeitään hänen lukiessaan.
"No, mitä sanotte?" kysyi hän kiivaasti. "Eikö minun vaatimukseni ole
kohtuullinen ja oikeutettu, -- valtakunnan ja kruunun turvallisuutta
-- sovintoa kirkon kanssa -- kuuliaisuutta maanlaeille niin kauan kuin
hän on minun alamaiseni, -- omassa asiassani minä en tahdo tuomita --
majesteettirikoksentekijänä tuomitkoot hänet paavi."

"Minun täytyy tunnustaa, herra kuningas, teidän vaatimustenne olleen
lempeämmät kuin olin odottanut. Jos teidän syytöksenne häntä vastaan
ovat täydellisesti oikeutetut, niin tahtoisin sanoa tätä sovintoa
ylevämieliseksi -- ja kuitenkin -- mahtava herra -- kuitenkin minä
epäilen hänen allekirjoittavan sitä: Luopuminen Hammerhuusista" --

"Siitä linnasta hänen täytyy luopua", keskeytti hänet kuningas.
"Maankavaltajalla ei ole oikeutta omistaa linnaa maassa. Vaikka hän
istuisi pyhän Pietarin istuimella -- niin hän on minun alamaiseni."

"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa
edestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän
armonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa
kuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella
käskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä
käyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen
tarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta."

"Siihen hänet pakoitetaan", huudahti kuningas Eerik kiivaasti,
"niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä
ole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä
pannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on
asettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä
oikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä
vastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle
kunnialliselle ritarille." Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti
kellonnuorasta.

Toinen kamaripalvelija astui sisään.

"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!" käski kuningas. "Antakaa
alimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa
minun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!" Kuninkaan viittauksesta
kamaripalvelija poistui nopeasti.

"Te hätäilette, suurvaltaisin herra", sanoi Torkkeli Knuutinpoika.
"Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua
julkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja
onnettomuudeksenne!"

"Minun asiani ei kammo valoa", vastasi kuningas. "Minun sanottavani
katkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen
kansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat
todistajien läsnäoloa."

"Mutta varovaisuus ja -- suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra!
-- valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista",
vastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi
sanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa
Grandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.

Linnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen
saattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli,
tuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään
erityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu,
ilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa
olivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli
avopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän
liikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa;
mutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei
ulkomuotonsa herättäisi sääliä.

Hänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja
surumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa
kohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan
ja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.

"Te voitte mennä!" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He
tottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki
kuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä
ja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet
vangitun arkkipiispan vietävän sisään.

Ylpeä vanki oli jäänyt seisomaan kahden askeleen päähän ovelta, eikä
ollut vielä suonut kuninkaalle ainoatakaan katsetta eikä tervehtinyt
häntä. Hän seisoi liikkumattomana kuin rautapatsas, ja kylmä,
harhaileva katse näytti nyt vasta saavan eloa, kun se äkkiä oudosti
leimahtaen kiintyi hopeakrusifiksiin [krusifiksi = ristiinnaulitun
Jeesuksen kuva], joka oli hyllyllä kuninkaan rukousjakkaran
yläpuolella, hänen kypäränsä vieressä.

"Te seisotte teidän herranne ja kuninkaanne edessä, arkkipiispa Grand!"
alkoi nyt kuningas Eerik puhua, mutta vaikeni taas voittaakseen vangin
raa'an röyhkeyden herättämän suuttumuksen.

"Niin, aivan oikein! Minä seison taivaallisen Herrani ja kuninkaani
edessä", vastasi arkkipiispa pannen kätensä ristiin, ja kääntämättä
katsettaan krusifiksista. "Hän on langettava tuomionsa minun ja tämän
maailman itsevaltiaiden välillä."

"Te seisotte myöskin teidän maallisen herranne ja kuninkaanne edessä"
-- jatkoi Eerik, "te seisotte tämän maan ja valtakunnan laillisen
hallitsijan edessä. Te saatte viimeisenä tuomiopäivänä vastata siitä,
mitä olette rikkonut minua ja Tanskanmaan kruunua vastaan -- mutta
ensiksi täällä -- niin totta kuin oikeutta, on olemassa maan päällä --
ensiksi täällä! Minä olen lähettänyt valituksen teidän rikoksestanne
pyhän Pietarin tuomioistuimelle; pyhä isä on kehoittanut minua
päästämään teidät vapaaksi, että hän saisi kuulla teidän puolustuksenne
tai tunnustuksenne --"

"Miksi te sitten ette ole totellut, kuningas Eerik!" keskeytti vanki
hänet, ja käänsi nyt vasta ylpeän katseensa kuninkaaseen. "Vai
viivyttelettekö te siksi kunnes pyhä pannansäde sulattaa kruunun
päästänne?"

"Yksin kaikkivaltias Jumala määrää miten kauan minä kannan kruunuani",
vastasi kuningas, "ilman hänen kaikkivoipaa tahtoaan ei mikään
voima maailmassa voi minua vahingoittaa." Hän vaikeni hetkeksi.
"Kun me päästämme vapauteen vaarallisen rikoksellisen", jatkoi hän
rauhallisemmin, "täytyy hänen antaa meille takuu ja vakuus puolestaan.
Alhaisimmallakin rikoksellisella on oikeus puolustaa itseään, mutta,
ei tehdä uusia rikoksia tuomarinsa luo mennessään. Jos hänelle vielä
on omatunto ja kunnia pyhä, ja me tahdomme uskoa häneen, niin hän voi
vannoa. Jos hän ei sitä tahdo, niin silloin voidaan häntä kuulustella
vankilassa, ja hän saa puolustautua kahleissaan."

"Mitä takuuksia ja lupauksia vaatii kuningas Eerik Eerikinpoika sen
vangin vapauttamiseksi, jonka hän laittomasti ja tuomiotta, vastoin
Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta, antoi vangita ja rääkätä?" kysyi
arkkipiispa katkerasti.

"Siitä millä oikeudella teidät vangittiin, vastaan minä meidän suurelle
Tuomarillemme tuolla ylhäällä", vastasi kuningas kohottaen kätensä.
"Nyt on vain kysymys siitä millä oikeudella ja millä ehdoilla teidät
voidaan vapauttaa, senvuoksi minä annoin kutsua teidät. Tietäkää siis,
arkkipiispa Grand! Vaikka te varmasti olitte osallinen minun isäni
murhaan -- ja vaikka minä kammoon teitä katkerimpana verivihollisenani
ja suurimpana maankavaltajana Tanskassa, niin minä en kuitenkaan
pelkää irroittaa teidän rikoksellisia käsiänne silloin kun kohtuus
sen vaatii. Mutta täällä te ette saa kohottaa kättänne tai ääntänne
majesteettia eikä kruunua vastaan. Ennenkuin te jätätte nämä muurit,
täytyy teidän autuutenne valalla Jumalan ja Tanskan ritariston edessä
luvata mitä minä, kruunun ja kansan suojelijana, olen vaativa. Kun te
olette lukenut vapauttamisenne ehdot ja suostutte vannomaan valan minun
valtaistuimeni edessä kaikkien minun miesteni kuullen, niin voi teidän
vankeutenne vielä tänä hetkenä lakata." Kuninkaan viittauksesta ojensi
Torkkeli Knuutinpoika arkkipiispalle pergamenttilehden, ja asetti
kynttilät häntä lähemmäksi.

Vastaanottaessaan lehden, vapisivat ylpeän vangin kädet, ja lukeminen
oli hänelle huomattava rasitus; kuitenkin näytti siltä kuin hänen
voimansa ja uhkansa olisi kasvanut mitä pitemmälle hän luki, mutta
luettuaan loppuun hymyili hän ivallisesti ja rutisti pergamentin
kädessään. "Jättäisinkö kostamatta häväistykseni", huusi hän,
"sitoisinko itse kieleni, ettei se saisi julistaa teille iankaikkista
kuolemaa ja kirousta -- luopuisinko viimeisestä maallisesta
puolustusaseestani -- alistaisinko pyhän kirkon oikeuden maallisen
itsevaltiaan mielisuosion alaiseksi! Ei, kuningas Eerik Eerikinpoika!
Minä olen vielä voideltu ja vihitty arkkipiispa, jolla on oikeus
siunata tai kirota se kruunu, jota kannat. Näissä kahleissanikin minä
voin yhdellä sanalla pudistaa kruunun sinun päästäsi. Minun ruumiini on
sinun vallassasi, tyranni, mutta elävän Jumalan nimessä, ei kuitenkaan
minun vapaa kuolematon henkeni. Ennenkuin minä suostun yhteenkään
näistä kohdista, saat sinä pyöveliesi kanssa riistää joka jäsenen minun
ruumiistani irti, niinkuin minä tällä helvetinsopimuksella rikkirevin
kaiken yhteyden sinun ja tämän maailman itsevaltiaiden kanssa." Näin
sanottuaan hän repi rikki asiakirjan kuninkaan nähden, ja heitti
palaset lattialle polkien niitä niin että kahleet kalisivat.

"Mielipuoli!" huusi kuningas katkeroituneena. "Jää sitten vankilaasi
ja uhmaile minua siellä kuolinpäivääsi saakka! Minä en vapauta
sinua sieltä ennenkuin sinä olet valallasi vahvistanut jokaisen
sanan jonka nyt jalkoihisi poleksit, vaikka senvuoksi joutuisinkin
satakertaa paavin pannaan." Tämän sanottuaan kuningas vetäsi kiivaasti
kellonnauhasta. Ritarisalin ovi avattiin, ja alimarski ilmestyi ovelle.
"Vahdit!" käski kuningas. "Vanki viedään takaisin vankilaan."

Salakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt
levottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät
hänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet
nyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden
tapahtuneen.

"Takaisin!" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin
ovi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan
oli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä
krusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki
kädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain
askelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä
kuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen
kynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.

"Anathema!" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä
ja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. "Tanskan kuningas
Eerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä
julistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että
sinä olet laskettu kirkon suureen pannaan" --

"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni -- kapula suuhun!" huusi
kuningas astuen kynnyksen yli.

"Anathema!" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. "Joka koskee minuun,
hän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas
Eerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän
virkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän
minä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan
turmelukselle." Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen
salamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.

Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi
taas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus
näytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan,
alkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja
hoviseurueen puoleen. "Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen!
Elkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa!
Kirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa -- kirottu se palvelija
joka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa -- kirottu se
kieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on
saatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee
tai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan
saatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme
Jeesuksen tulemisen päivänä. Amen!" Tämän sanottuaan hän kumarsi,
suuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana
seisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen
näköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä
sydämelleen. "Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!" lisäsi arkkipiispa,
riemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla
vaipan laihalta rinnaltaan. "Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi
rikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion.
Minun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja
hänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti."

Salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla
ilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen
osanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa.
Näytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla
olisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa;
hän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta
nyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa
joukkoon. "Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät
perkeleelle, jonka oma hän itse on", huudahti hän mitä kiivaimman
vihan vallassa. "Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan
tuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun
isäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen
edessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa,
ja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata
minun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei,
jokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen
kirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä
tuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa,
tunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!"

Ritarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat
kuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja
rakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan
näyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä
heidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta,
jolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.

"Pois pahantekijä!" toisti kuningas. "Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin
hän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi
viivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö
uskalla totella kuningastanne?"

Vahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin
huomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana
seisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä
käydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua.
"Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa", huudahti hän, "ja minä
tahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä.
Minä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja
majesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai
maalliselta taholta, ja -- kaikkien pyhimysten nimessä -- minä aijon
sen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo
ei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden
puolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan
esineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte
uskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen
majesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?"

Nyt näytti viimeinenkin pelko ja epäilys kadonneen hänen ritareistaan
ja hovimiehistään. Meluavat hyväksymishuudot kaikuivat salissa.
Turhaan arkkipiispa koetti saada ääntään kuuluviin. Suuttumus häneen
oli yleinen, ja vähääkään arastelematta tarttuivat nyt vahdit häneen
viedäkseen hänet takaisin vankilaan. Mutta ennenkuin he ehtivät ovelle,
avattiin se, ja prinssi Kristoffer sekä Brandenburgin markkreivi
paavillinen lähettiläs keskellään astuivat sisään, hengellisen ja
maallisen seurueensa saattamina. Kaikki säpsähtivät nähdessään
kookkaan, muukalaisen prelaatin. Tämä astui ylpeänä prinssin ja
markkreivin edellä, tervehtien ääneti ja itsetietoisesti kuningasta
ja ritaristoa, luullen hyväksymishuutojen, jotka kaikuivat hänen
sisääntullessaan, mutta nyt äkkiä vaikenivat, tarkoittaneen häntä;
hän näytti säpsähtävän huomatessaan kahlehditun, sistersiennipukuisen
vangin, jota oltiin poisviemässä. Hän viittasi, ja vartijat astuivat
syrjään. Vangittu arkkipiispa tunsi äkkiä olevansa vapautettu
sotilaitten lujista käsistä. "Gloria in exelsis!" [= kunnia
korkeudessa] huusi Grand kohottaen kahlehditut kätensä ja polvistui
kardinaalin jalkoihin. -- "Ole siunattu, sinä Herran sanansaattaja!"
jatkoi hän latinaksi. "Katsokaa miten arkkipiispaa Tanskassa
kohdellaan! Katso ja tuomitse pyhän Isän nimessä, sinä hänen ylhäinen
lähettinsä! Minä olen pyhän virkani nojalla julistanut tämän julkean
kuninkaan kirkon pannan, koska hän on uhmaillut Jumalan lakia ja
kanoonista oikeutta. Teidän ylhäisyytenne, vahvistakaa se pyhän isän
nimessä, tai saatte nähdä arkkipiispa Grandin kuolevan tähän teidän
jalkoihinne suuttumuksesta ja häpeästä."

"Nouse ylös, kunnianarvoisa veli, ja ole turvassa!" vastasi Isarnus
myöskin latinaksi ja auttoi polvistuvan arkkipiispan nousemaan
"Minä tuon mukanani hänen pyhyytensä valtakirjan: _Cum Ecclesia
Dacianan_ constutionin julkaisemiseen. -- Lukekaa tämä asiakirja maan
kielellä kuninkaalle ja hänen miehilleen, arvoisa apotti Magnus!"
Näin sanoen hän ojensi paavillisella sinetillä varustetun, suuren
pergamenttikirjeen Esromin vanhalle apotille, joka oli saattanut hänet
tänne. Apotti avasi sen vapisevin käsin, mutta silmättyään siihen,
valahti vuolas kyynelvirta hänen kurttuisille poskilleen. "Minä en
voi", änkytti vanhus, "hän on minun herrani ja kuninkaani. Minä
vannotan teitä, herra, armiaan Jumalan nimessä, elkää käyttäkö sitä
valtaa, mikä teille tässä on annettu, meidän kuninkaamme ja maamme
turmioksi! Tämä asia vaatii mitä tarkinta miettimistä; tämä valtakirja
ei myöskään ole pätevä." Nämä viimeiset sanat hän sanoi latinaksi, ja
kardinaali näytti säpsähtävän.

Paavillisen lähettilään äkillinen esiintyminen näin tärkeänä hetkenä,
hänen outo ulkonäkönsä sekä hänen salaperäinen käytöksensä ja vieras
kieli, jota puhuttiin, oli taas lamauttanut kaikki tuskallisella
pelolla, saattaen jokaisen sanattomaksi. Itse kuningaskin näytti
hetkeksi kadottaneen varmuutensa kun kaikkien huomio oli kääntynyt
tähän peloitta vaan vieraaseen. Nyt astui kuningas pari askelta
eteenpäin ja aikoi muutamin voimakkain sanoin osoittaa olevansa täällä
valtias; mutta samassa riisti kahlehdittu arkkipiispa asiakirjan apotin
vapisevasta kädestä. "Tässä on paavillisen pannan ja interdiktin
valtakirja", huusi hän. "Herra olkoon kiitetty! Hänen tuomionsa on
vanhurskas. Pankaa täytäntöön valtakirjanne, kunnianarvoisa herra!
Anathema ja kirkon kirous kuninkaan ja tämän hänen rikostoverinsa
ylitse!" Näin sanoen hän kohotti kahlehditun kätensä sekä kuningasta
että prinssi Kristofferia kohti, jota tämä äkkinäinen ja odottamaton
kohtaus näytti suuresti pelästyttäneen.

"Ei sanaakaan enää täällä, pikaisen kuolemanrangaistuksen uhalla,
julkea konna!" huudahti kuningas voimakkaalla äänellä katkerimman
suuttumuksen valtaamana. "Henkivartijat, viekää mielipuoli pahantekijä
vankilaan! Poistukaa kaikki täältä! Me tahdomme valtaneuvostossa tutkia
minkä valtakirjan nojalla tämä herra voi neuvotella Tanskan kuninkaan
kanssa. Kun hän haluaa ja se on meille soveliasta, vastaanotamme me
hänet salakammiossamme." Näin sanoen kuningas poistui salakammioonsa.
Ei kuulunut ainoaakaan sanaa ritarisalista; itse arkkipiispakin näki
parhaaksi vaieta, kun kaksi henkivartijaa vartijoiden kanssa astuivat
esiin viedäkseen hänet ulos salista. Kaikki ritarit ja hoviherrat,
samoinkuin prinssi Kristoffer seurueineen poistuivat ääneti sieltä.
Vain vartiossa olevat henkivartijat jäivät jälelle; he tarttuivat
keihäisiinsä ja asettuivat tavallisille paikoilleen kuninkaallisten
huoneiden oville. Myöskin apotti Magnus oli poistunut salista,
joten kardinaali Isarnus seisoi nyt melkein yksin keskellä lattiaa
amanuensinsa ja tulkkinsa kanssa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen,
äkkiä tyhjentyneeseen saliin. Sitten vasta kun hän tulkkinsa kautta
oli ilmoittautunut henkivartiopäällikölle ja pyytänyt päästä kuninkaan
puheille, vastaanotettiin hänet niillä kunnianosoituksilla, jotka
paavillisen lähettilään arvo-asema vaati. Hänet ilmoitettiin heti,
ja vähän senjälkeen oli hänellä tulkkinsa avulla salainen keskustelu
kuninkaan kanssa.



VIIDES LUKU


Äskeisen tapahtuman johdosta olivat kaikki mitä suurimmassa
jännityksessä, ja linnassa vallitsi tuskastuttava hiljaisuus.
Muukalainen prelaatti poistui kuninkaan salakammiosta vasta myöhään
yöllä. Kuningas ei näyttäytynyt; mutta hänen käskystään oli
hovisääntöjä mitä ankarimmasti noudatettava. Vieraalle kardinaalille
ja hänen seurueelleen varustettiin huoneet pitempiaikaista oleskelua
varten; häntä kunnioitettiin kuin ruhtinaallista vierasta.
Ruotsalaisten lähettiläiden matka siirrettiin. Seuraavana päivänä
oli taas kuninkaalla pitempi salainen keskustelu paavillisen
lähettilään kanssa. Tämän herran oleskelu linnassa ja hänen peloittava
valtakirjansa oli karkoittanut kaiken hauskuuden ja iloisuuden sieltä.

Drotsi Åke ei ollut vielä seuraavanakaan iltana palannut Stig-marskin
vangittuja tyttäriä saattamasta Hän oli onnellisesti saattanut heidät
Vordingborgin kuninkaankartanoon; mutta aikoessaan ratsastaa heidän
jälestään holvattuun porttikäytävään, oli hänen päälleen hyökätty
takaapäin; tuntematon käsi oli haavoittanut häntä vaarallisesti, ja
hänet kannettiin tiedottomana kuninkaankartanoon. Sillaikaa hänen
metsästäjänsä turhaan etsivät salakavalaa vihollista, jonka he luulivat
tunteneensa samaksi pitkäksi, talonpoikaispukuiseksi mieheksi,
joka pienellä työhevosella ilman satulaa oli usein ratsastanut
heidän ohitseen, mutta joka aina oli kadonnut yhtä pian kuin oli
ilmestynytkin, näyttäen arvattavasti salateitä seuranneen heidän
jälkiään tänne Esromista.

Vordingborgin linnanherra oli hyvin pelästyneenä vastaanottanut
vaarallisesti haavoitetun ritarin, jonka hän heti tunsi nuoreksi
drotsiksi, kuninkaan suosikiksi. Heti kun drotsi Åke oli tullut
tajuihinsa, ilmoitti hän linnanherralle ketä naiset olivat, ja että
heidät täällä säilytettäisiin valtiovankeina, joiden turvallisuudesta
hänen tuli vastata. Heidän oleskelunsa täällä oli saatettava heille
niin mukavaksi kuin mahdollista oli tällaisissa olosuhteissa.
Linnanherra antoi heti sulkea portit ja asetettuaan vartijat
annettiin vieraitten liikkua vapaasti sisemmällä pihalla. Kuninkaalle
ilmoitettiin tapahtumasta pikaviestillä.

Sjöborgissa rauhoittui mieliala kun kuningas kolmantena päivänä
ilmestyi päivällisille, missä hän rauhallisen ja iloisen näköisenä
istui veljensä Kristofferin ja paavillisen lähettilään välissä. Heidän
salaiset keskustelunsa näyttivät aikaansaaneen rauhallisen käänteen,
ja luotettiin kuninkaan laajoihin tietoihin ja valtioviisauteen.
Sanottiin paavillisen lähettilään erinomaisesti viihtyvän pohjoisessa
ilmanalassa: eikä hänelle olisi vastenmielistä kokonaan asettua tänne,
sitten kun kuningas oli sopinut paavillisen hovin kanssa, ja Lundin
arkkipiispan istuin Jens Grandin erotettua joutuisi avonaiseksi.
Arveltiin kuninkaan keskustelun salaperäisen Isarnuksen kanssa
etupäässä koskeneen arkkipiispan viraltapanoa ja hänen omavaltaisen
pannaanjulistuksensa peruuttamista, ja toivottiin varmasti kardinaalin
suostuvan näihin arkkipiispan vapauttamis-ehtoihin, ennenkuin kuningas
täytti paavilliset vaatimukset. Kului muutamia päiviä, eikä ratkaisevaa
päätöstä näyttänyt syntyvän. Vangitun arkkipiispan asemassa ei
tapahtunut minkäänlaista muutosta: häntä vartioitiin tarkasti.

       *       *       *       *       *

Huolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä
pitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä,
ennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä
hämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei
se voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri
maan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen
päivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan
seurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä
pakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut,
joita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät
vielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen
aikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat
paikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä
oven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita
sotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin,
sillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin
tarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka
olivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä
erään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä
näytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja
koukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin
valepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan
lähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin
korviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli
lisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata
vangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt
tuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.

Pelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön
valvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista,
avaimet kädessään. "Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja", mutisi hän.
"Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden."

"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki
hulluiksi", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven
seisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.

"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?" huudahti
linnanvouti. "Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen
hulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen
toisensa jälestä livistää tiehensä. -- Puhu, mies! Missä pahuksen
pesässä olet sinä piileskellyt?"

"Voi, rakas isäntä!" huokaili Martti. "Kiittäkää te pyhää Hubertia
siitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani
vaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä
tähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin,
enkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin
päivänä täytyy olla varuillaan. -- Jumalattomuuteni rangaistukseksi
riivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo
luulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin
monelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu
hurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä
parissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään
mitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää
koossa pysyn."

"Vai niin!" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen.
"Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja
monet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa."

"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime
vuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena
Sjöborgin kadulle."

"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin
päivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja
juossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti!
Etkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen
asioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri,
ja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri
aikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen
tuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön."

"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?" vastasi Martti
ja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. "Jos minä olisin
juoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan
pähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki
ymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen,
minä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista
oliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut
selväpäinen. "-- Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin
hullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin.
Täällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen.
Sanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! "-- Minä
tahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos
vain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun
rehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten
nöyrimmästi teille hyvästi!"

"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi,
Martti!" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen.
Samassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen
pyövelinsielunsa läpi. "Sinä et ole milloinkaan ollut minulle
tarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin
karannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse
ehtiä kaikkialle."

"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä.
Tuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen."

"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet", mutisi linnanvouti ja katseli
häntä yhä tarkasti. "Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen
niin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin
muukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä -- ja mitä
siinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas
olet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin
sinua tarvitaan keittiössä -- ja öisin -- no niin, siitä voimme puhua
myöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt
saanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin;
ja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi."

"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni", sanoi
Martti. "Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä
vain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä
jos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin
tanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin
tiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin
kuristaa hänet hengiltä."

"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve
ja järjissäsi", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. "Minun täytyy
saada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen
onnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon
junkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin
joutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille
herroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta
kirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin
tahtoen auttaa piispaa pakenemaan."

Martti kalpeni. "Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?" huudahti
hän hätäisesti. "Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla
varuillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin
sitoa."

"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas
minulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. -- Kuninkaan väen pitäisi
vartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina
henkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!" Näin
sanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet
mukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä
yönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli
jotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat
pihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan
linnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin.
"Minne nyt on matka?" kysyi linnanvouti.

"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin", vastasi
eräs metsästäjistä. "Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa
hiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava."

"Milloinka te palaatte?" kysyi linnanvouti. "Sitä minä en tiedä",
vastasi metsästäjä. "Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa
Esromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun."

"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä",
mutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli
tarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava
ovi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski,
molemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa
selkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi
piiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat
hiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali
Isarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas
linnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien
iloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas
ja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön
ovelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista
kuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua,
katseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta
synkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen,
tukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari
kertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä
uudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti
sitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan,
astuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä
olevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa.
Illemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella
ja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää
viiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän
istui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen
valtiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha
tornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella
olivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla
pikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: "Minä olen
onneton mies", huokaili hän, "minä en ole saanut unta silmiini kolmeen
yöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi
paennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan
parempaa oloa", jatkoi hän, "jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja
papistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja
yhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. -- Uneksinpa eräänä yönä
piispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi
ollut hyvä!"

"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!" vastasi Martti. "Taitaisittepa
kernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan?
Tietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä
minä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne
hätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle -- eikö
totta?"

"Oletko hullu, Martti! Sen saisin maksaa hengelläni", mutisi
linnanvouti. "Minun puolestani hän saa hirttää itsensä milloin haluaa,
kunhan vain minä en siitä tiedä. Jospa joku kunnon ystävä häntä
hiukan avustaisi. -- No, niin, se voisi, niinkuin jo sanoit, pelastaa
maan ja valtakunnan suuresta onnettomuudesta, ja sillä voisi ansaita
suuren kuninkaallisen palkinnon. Mutta kiitänpä Jumalaani ja Luojaani,
jos tässä voin oman henkeni pelastaa. -- Jospa löytäisin edes yhden
luotettavan ihmisen, joka uskaltaisi olla vartioimassa häntä tänä yönä,
niin saisin nukkua rauhallisesti. Uskaltaisitkohan sinä, Martti?"

"No miksi en minä, kunhan vain saan hyvän maksun. Jos hän alkaisi olla
minulle liian vaivaksi, niin helppohan hänelle on antaa korville, eikä
sitä kukaan huomaa."

"Oletko tosissasi, Martti? Uskaltaisitko todellakin" -- --

"Nitistää hänet hengiltä? Niinkö, isäntä?"

"Hiljaa, enhän minä sitä tarkoittanut. Pyhä Gertrud varjelkoon minua
yllyttämästä ketään sellaiseen tekoon, vaikka se olisikin koko maan ja
valtakunnan pelastus, ja josta köyhä mies voisi tulla onnelliseksi koko
elämänsä ajaksi! -- Ei, en minä sitä tarkoittanut, uskaltaisitko sinä
antaa minun lukita sinut sinne yöksi hänen kanssaan?"

"Kyliä, yhdellä ehdolla, isäntä?"

"Mikä se olisi?"

"Ettette suutu minulle, ettekä myöskään aseta minua syytteeseen, jos
ette huomenna tapaisi meitä samassa tilassa kuin tänä iltana --"

"Ole höpisemättä, Martti. Minulle on yhdentekevää millaisina teidät
tapaan. Minä maksan sinulle kymmenen hopea äyriä jokaisesta yöstä,
jonka valvot hänen luonaan ja sata viimeisestä -- --"

"Mutta, jos nyt tuo hurskas herra, jollakin taikakeinollaan pääsisi
pakenemaan, niin kai minua syytettäisiin siitä että hän pääsi
vapauteen?"

"Ha, ha, oletpa sinä aika irvihammas, Martti!" mutisi linnanvouti,
ilkeästi nauraen. "Se vapaus, jonka sinä voit hänelle antaa
senjälkeen kun minä olen lukinnut oven sinun jälkeesi, ei häiritse
minun yörauhaani. Onhan aivan selvää", jatkoi hän luoden Marttiin
levottomasti tarkastavan katseen, "että sinun täytyy antaa minun ensin
tarkastaa vaatteesi tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei sinulla ole
viilaa tai muita työaseita mukanasi? Niihin varovaisuuskeinoihin minä
olen aina ryhtynyt kun olen pannut jonkun häntä vartioimaan."

"Sehän on selvä. Te olette tunnontarkka mies!" näin sanoen riisui
Martti takin yltään ja käänsi nurin kaikki taskut. "Mutta tottapuhuen,
isäntä, se ei käy päinsä. Jos sattuisi taas tuo kirottu pyhä
Veitintanssi minut riivaamaan" --

"Loruja! Olethan sinä terve ja reipas" --

"Mutta isäntä hyvä, minä olen niin tuittupäinen, ja piispa on minulle
vihainen vanhoista ajoista asti. Minä olen niin usein häntä härnäillyt,
niinkuin kyllä tiedätte, ja jos hänen päähänsä pistäisi suututtaa minua
tai hyökätä kimppuuni ja minä olisin pakotettu puolustamaan, niin
syntyisi siitä pian sellainen mellakka, että vartijat ja koko talonväki
joutuisivat jalkeille."

"Ei se mitään tee. Sinä olet rohkea mies, Martti! Tule! Vahdin ei
tarvitse seisoa liian lähellä ovea häiritsemässä sinun ja piispan
yörauhaa. Jos joudut hänen kanssaan oppineeseen väittelyyn elämästä
kuoleman jälkeen -- niin ei sen tarvitse joutua maallikkojen korviin.
Juo vielä pikarillinen viiniä -- ja tule sitten! Minä tarvitsen rauhaa
ja piispa myöskin." Martti nyökäytti ja joi.

Jesper Mogensenin karkeilla tekopyhillä kasvoilla oli liettävä hymy
kun hän lyhty kädessä kulki Martin edeltä ylös vankilanportaita. Hän
pysähtyi pari kertaa levottomana ja piteli lyhtyä Martin kasvoja
vasten, joka tyytyväisenä seurasi häntä. "Sinä olet niin tyytyväisen
näköinen kuin olisit matkalla öisiin kemuihin", mutisi hän. "Astu
edeltä, minä en siedä sinun tassuttelevan jälestäni."

Martti totteli ja oli hyvin totisen näköinen. "Elkää vain antako
vahdin aavistaa mitään", kuiskasi hän ja osoitti nuoraa, jonka hän oli
köyttänyt vyötäistensä ympäri.

Linnanvouti nyökäytti hänelle rauhoittuneen näköisenä. Hän käski vahdin
poistua kauemmaksi ovelta; sitten hän avasi sen puoleksi ja kurkisti
lyhdyn avulla sisään. Nähtyään vangin makaavan rauhallisesti, kädet
kahleissa, työnsi hän Martin sisään. "Hyvää rauhallista yötä!" sanoi
hän ilkeästi hymyillen ja paukahutti oven kiinni hänen jälestään.
Hän pani tarkasti telkeet ovelle ja astui alas torninportaita. Lähin
vartija huomasi hänen usein katsovan taakseen niinkuin pelkäisi hän
jonkun seuraavan häntä tai niinkuin olisi hänen omien askeltensa
kaiku herättänyt hänessä epäluuloja. "Typerä saatana!" mutisi hän.
"Vastatkoon itse teoistaan, -- mitä se minuun kuuluu?"

Kun Martti Madsvend oli työnnetty pimeään vankilaan, jäi hän ääneti
seisomaan siksi kunnes lukkojen ja telkeiden synnyttämä melu oli
tauonnut ja hän oli kuullut linnanvoudin rautakantapäiden kumean äänen
häipyvän porraskäytävään; silloin vasta hän läheni vangin vuodetta
aikoen puhua; mutta samassa hän kuuli laulua ja kovaäänistä puhetta
päänsä päältä; vankilan yläpuolella olevassa ullakkohuoneessa vietti
vanha torninvartija Matti hauskaa iltaa sisarenpoikiensa ja vartijoiksi
asetettujen nuorten talonpoikien kanssa. Martti jäi ääneti seisomaan
ja kuunteli. Heidän änkyttävä puheensa ja uninen laulunsa ilmaisi
hänelle siman ja saksilaisen oluen, jonka hän salaa oli kantanut sinne,
maistuneen heille makealta. Katossa olevasta kolosta lankesi heidän
lampustaan valonsäde arkkipiispan vuoteelle, valaisten hänen soikeat,
kalpeat kasvonsa. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikahtamatta, ja
näytti nukkuvan raskaasti. Martti istuutui kostealle kivipermannolle,
eikä häirinnyt hänen lepoaan, ennenkuin ullakkohuoneessa juopottelevien
melu oli lakannut ja hän yön hiljaisuudessa voi kuulla heidän
kuorsaamisensa. "Nukutteko te, arvoisa herra?" kuiskasi hän nyt ja
nousi.

"En, sinä Herran uskollinen palvelija!" vastasi arkkipiispa heikolla
äänellä ja kohotti päätään. "Minä ja Herran kosto olemme vain
nukkuvinamme siksi asti kunnes aika on herätä ja toimia."

"Nyt on meidän aika livistää tiehemme", jatkoi Martti -- "onko täällä
kaikki valmiina?"

"Jo aikoja sitten. Sinä viivyit kauan; sekin oli Jumalan tahdosta:
vielä kahleissanikin minä olin Herran rankaisevana vitsana. Mutta
kyllä minä melkein varmasti uskoin sinun pettäneen minut tai että olit
joutunut kiinni --"

"Siis, te kunnianarvoisa herra, luulitte minua ketuksi tai lampaaksi.
Onko teillä nuoraportaat?"

"Tässä, mutta ole varovainen, Martti. Sido se kiinni paksuimpaan
rautatankoon; se on lujassa. Ota pois ne toiset, ne ovat viilatut
poikki -- mutta hiljaa. Kahleet saan itse irroitetuiksi. Sinun viilasi
oli tylsä; mutta Herra sen teroitti minun kädessäni; hänen enkelinsä
ovat saattaneet minun viholliseni sekä kuuroiksi että sokeiksi."

"Mutta nyt se vasta vaikein solmu on sidottava, hurskas herra!"
kuiskasi Martti hymyillen viekkaasti. "Saadaan nyt nähdä auttaako
Herran enkeli teitä edelleenkin. Ylös ikkunalle lienee hän opettanut
teidän kiipeämään; mutta alas torninmuurille on kahdeksantoista
kyynärää, ja sitten on vielä se kirottu linnanmuuri. Linnanhaudan
ja järven on meidän Herramme toki tälläkertaa varustanut sillalla.
Katsokaapas tätä nuoraa! Jos minä nyt hirttäisin teidät tähän niin
voisi minulle siitä onnenpyörä kiepahtaa käsiini: mutta siihen minä
olen liian hurskas mies. Minä sidon sen vain vetosolmuun, että sitten
voimme vetästä nuoraportaat jälestämme alas; nyt minä menen ensiksi
alas auttaakseni teitä. Kas niin, nyt vastaan minä nuoraportaista,
kunhan te nyt vain voitte pitää itseänne kiinni siinä, kunnes minä
ulotun teihin alhaalta. Mutta --"

"Jumala kaikkivaltias meitä auttakoon", kuiskasi Grand tuskaisella
äänellä ja loi iloiseen kokkiin puoleksi epäluuloisen katseen. "Auta
minut ensin ikkunaan! Minä olen väsynyt ja heikko. No! Mitä sinä
ajattelet, Martti, kiiruhda ennenkuin saavat meidät ilmi!"

"Minulla on omat epäilykseni, arvoisa herra!" kuiskasi Martti. "Minä
olen harras kristitty, ja minä tiedän kyllä paavilla olevan minun
ja kaikkien kristittyjen sielut taskussaan. Te olette pelastanut
minun henkeni. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut vapauttaa
teidät, maksakoon mitä hyvänsä; mutta minä olen myöskin kunniallinen
tanskalainen mies, ettekä te voi vaatia, että minä teidän tähtenne
petän maani ja valtakunnan, tai syöksen nuoren, uljaan kuninkaani
onnettomuuteen. Jos minä olisin aikasemmin nähnyt hänet ja tiennyt
hänen olevan niin uljaan herran, niin olisinpa tainnut miettiä
ennenkuin lupasin vapauttaa teidät. Te olette julistanut hänet pannaan
ja manannut hänet paholaiselle. Mutta siihen hän, Jumal'auta, on liian
hyvä. Ja jos minä nyt autan teidät vapauteen, niin täytyy teidän luvata
minulle, pyhän Neitsyen ja pyhän Martinuksen kautta, päästää hänet
pannasta ja olla tekemättä kiusaa hänelle tai kenellekään tässä maassa."

"Hourailetko sinä, Martti!" huudahti piispa äärimmilleen suuttuneena ja
hämmästyneenä. "Rupeatko sinä itsevaltiasta jäljittelemään ja minulle
ehtoja asettelemaan? Jos sinä et pidä minulle antamaasi lupausta, niin
minä julistan sinut kiroukseen ja iankaikkiseen pannaan."

"Vai niin, arvoisa herra!" kuiskasi Martti ja laskeutui nopeasti alas
ikkunasta nuoraportaita myöten, pidellen kädessään nuoran riippuvaa
päätä, millä hän voi irroittaa solmun, joka kiinnitti nuoraportaat.
"Sanonpa silloin teille hyvästi ja vien nuoraportaat mukanani
helvettiin."

"Martti, rakas Martti, elä petä minua!" kuiskasi arkkipiispa
rukoilevalla äänellä ja nousi tuskallisen kiireisesti ylös ikkunaan.
"Minä en tahdo olla kovempi kuninkaalle tai kellenkään muulle tässä
maassa, kuin mihin minut Jumala, kirkko ja omatuntoni velvoittavat."

"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa
ja turvassa?" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.

"Varmasti, aivan varmasti! Ole nyt vain vaiti ja auta minut täältä!"

"Sitten minä uskon teitä -- aluksi!" kuiskasi Martti ja kiipesi alas
nuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella
maasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti
alas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos
ikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta
hapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä
askeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian
lyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin
neuvon koettaisi päästä maahan. "Auta minua, auta minua, Martti!"
rukoili hän hiljaa. "Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!"

"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte
sananne, arvoisa herra!" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla
ottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.

"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!" änkytti
hätääntynyt vanki. "Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun."

"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!" kuiskasi Martti. "Jos
olette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne
kiviin."

Arkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja
pudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat
hänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun
huudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen.
Ja kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta
hengittää tai puhua.

"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!"
kuiskasi Martti hädissään. "Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos
me viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija
tulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin." Näin sanoen
hän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa
sisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta
tarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet
näin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka
syvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä
muurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen
papin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa
kun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei
pelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan
auttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen.
He pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka
yli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa
lankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi
yli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle.
"Minä en voi enää astua askeltakaan", huudahti hän. "Minä en jaksa
rantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta."

"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille
hevosen?"

"Se on pyhä laina, joka on sinulle vain siunaukseksi", sanoi Grand.

"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt
unohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja
tallimiehet, etteivät ne heräisi!"

"Rukoilen Kaikkivaltiasta meitä auttamaan -- kiirehdi!"

Martti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän
yli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota
pidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei
kuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. "No
niin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen", mutisi hän ja
avasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen
piti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen
miehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi
kaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos.
Tallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin
että hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän
talutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta
ei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki
tuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa
asennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen
totisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan
jonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen,
vaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen
selkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan.
Siellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista
karkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet
kalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat
kunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille
siunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui
venheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat
ja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin
pian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä
rannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen
päivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden
esteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut
pannaan Tanskan kuninkaan.



KUUDES LUKU.


Sjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime
kuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä,
oli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu,
ja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella
olevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella
ei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle,
niinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja
Gilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui
kuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa
suuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään
kohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia
harakoita.

Vanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja
Esromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa
pakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä
olevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin
sen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä
samanlaista koria kantaen.

"Se oli siis kuitenkin totta!" sanoi vanhus. "Täällä on talo tyhjänä.
Uskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu
lentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu
olleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt
saamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut
nuo linnut tänään?"

"Katsokaa, katsokaa, isäntä!" huusi renki. "Tuolla hän riippuu."

"Rist' varjele!" huudahti Jeppe ja pysähtyi. "Siinäpä riippuu totisesti
mies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin
hänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta
rahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät;
enpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten
ilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky
näin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!" Hän otti esille koristaan
pienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen
rengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.

"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!" alkoi
vanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman
vaikutuksesta hän jatkoi: "No niin, minä sanon niinkuin ennenkin:
Kukin palkkansa ansaitsee, -- paha pahalla palkitaan. Kuolleista
täytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli
muutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa
eikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei
ainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi
muutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan.
Muistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas
vain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle.
Rukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin
tinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta
useampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia
hänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä
on, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa
oloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön
herrasväki pääse Herran armosta osalliseksi."

"Se on totisesti tosi sana, isäntä!" vastasi nuori kalastaja. "Mutta
eikö voisi sanoa samaa myöskin meidän nuoresta kuninkaastamme, tietysti
kaikella kunnioituksella?"

"Kuninkaastako? Oletko hullu, Ola?" huudahti vanhus tulisesti. "Onko
sinut paholainen sokaissut ja riivannut? Sellaistako kristillisyyttä
sinulle on opetettu luostarissa? Sinäpä vasta mainio miehenalku olet!"

"Elä suutu, isäntä!" vastasi poika. "Totuus on totuus, olkoon sitten
karvas tai makea, ja kutkutelkoon rikkaiden tai köyhien neniä, sanoo
isä Yrjänä. Ja me tanskalaiset olemme vapaa kansa, jotka uskallamme
lausua suoraan käräjillä asiamme, olkoon vastassamme ylhäinen herra
tai yksinkertainen talonpoika. Te tiedätte kyllä itsekin isäntä, ettei
kuningas ole se mies, häpeä sanoa, joka antaa armon käydä oikeudesta
silloin kun on kysymys lainsuojattomista tai heidän suvustaan ja
ystävistään. Ajatelkaapas vain Stig-marskin kauniita tyttäriä, heidät
hän on sulkenut Vordingborgin neitsyttorniin ainoastaan senvuoksi,
että heidän isänsä oli lainsuojaton mies; ei hän sillä ainakaan
erityisesti sääliä osoittanut. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen hyvin
väärin piinatessaan ja kidutellessaan piispaa täällä niin kauan. Ei
voinut kukaan todistaa hänen olleen hitossa lainsuojattomien tai
Etelä-Jyllannin herttuan kanssa. Kaikessa tapauksessa hän oli mahtava
hengenmies, jota vain Jumala ja paavi ovat oikeutettuja tuomitsemaan,
niin ainakin isä Yrjänä sanoo."

"Vai niin! Hän puhuu rohkeasti tuo isä Yrjänä!" mutisi vanhus ja
istuutui miettiväisenä kalakorilleen. "Mutta sanokoot vain nuo hurskaat
herrat mitä haluavat, sen minä kuitenkin tiedän, ettei meillä ikinä ole
ollut Tanskassa lainkuuliaisempaa kuningasta. Antaessaan hirttää tuon
miehen --"

"Siinä hän teki hyvän työn, isäntä, sitä en minäkään kiellä", jatkoi
renki. "Vaikkei nyt linnanvouti olisikaan auttanut piispaa pakoon,
jonkavuoksi hänet kuitenkin hirtettiin, niin on hän rehellisesti
ansainnut silmukan paljosta muusta; hänelle ei kuningas tehnyt
minkäänlaista vääryyttä. Mutta säälinpä sentään torninvahti Mattia ja
hänen sisarenpoikiaan: Heidän täytyy nyt istua kahleisiin kytkettyinä
Flynderborgissa, vain senvuoksi, että olut oli painanut heitä liian
raskaasti tuona valvonta-yönä vankilatornissa. Ei kukaan muu
auttanut piispaa pakenemaan", lisäsi hän katsoen hiukan karsaasti
toisella silmällään, "kuin tuo Martti Madsven, senkin hirtehinen. Isä
Yrjänä sanoi hänen tehneen siinä sekä uskaliaasti että hurskaasti;
senvuoksi onkin pyhä Martinus pelastanut hänen henkensä ja auttanut
hänen livistämään maasta. Mutta nyt on hänkin lainsuojaton mies, ja
tottapuhuen on paholainen saanut haltuunsa hänenkin sielunsa."

"Kuuleppas Ola!" alkoi vanhus puhua ankaralla äänellä ja nousi. "Varo
sinä parrattoman suusi puheita, ainakin silloin kun puhut paholaisesta,
taivaallisesta Isästämme ja kuninkaasta. -- Mitä Martti Madsvendiin
tulee, on minulla hänenkin suhteensa sinulle sana sanottava, mutta
ensiksi kuninkaasta! Sanotaan pelkuriksi sitä, joka ei uskalla itseään
puolustaa. Kuningas on kansansa pää, ja kun päätä pakottaa, niin
pakottaa kaikkia jäseniä; sen on jokainen kunnon tanskalainen saanut
näihin aikoihin tuntea. Lapsesta asti on meidän nuori kuninkaamme
saanut monta kovaa kokea. Mutta Herra on ollut hänen kanssaan tähän
päivään asti ja suojellut sekä hänen sielunsa että ruumiinsa,
huolimatta arkkipiispasta, paavista ja koko papistosta. On kyllä totta,
että me olemme vapaa kansa, jokaisella on oikeus ääneen ja pelkäämättä
lausua totuus sekä ylhäiselle että alhaiselle. Mutta se, joka uskaltaa
sanoa pahan sanan kuninkaasta, joutuu minun kanssani tekemisiin niin
kauan kuin minulla on kieli suussa ja terve nyrkkini tallella. Sinä
olet vielä pojannaskali, Ola! Sinä et tiedä mitä täällä tapahtui
silloin kun sinä vielä makasit kapalossa maitopullon vieressä. Jos
lainsuojattomat olisivat lyöneet sinun isäsi kuoliaaksi, silloin kun
sinä vielä kepillä ratsastelit, niin etpä taitaisi ottaa heitä syliisi,
vaikka nyt ratsastaisit sadalla hevosella."

"Siinä te, isäntä, olette totta maar' oikeassa!" vastasi poika
innokkaasti. "Henki hengestä! huutaisin minä ja löisin kuoliaiksi
heidät kaikki, missä ikinä heidät tapaisin, se olisi rehellisesti tehty
hurskaan asian puolesta. Mutta kosto on kuitenkin Heran, ja kuninkaan
tulisi olla hiukan kylmäverisemmän ja viisaamman kuin jonkun meistä.
Parempi hänen olisi kärsiä vääryyttä kuin asettaa maa ja valtakunta
vaaraan oikeuksiaan puoltaessaan."

"Akkojenloruja!" keskeytti vanhus hänet. "Vai munako tässä opettaa
kanaa munimaan? Laillisuudessa on pysyttävä, vaikka koko maailma
hävitettäisiin. Niin täytyy kuninkaan ajatella. Ei hän turhaan miekkaa
kanna."

"Mutta, rakas isäntä, sekä isä Yrjänä että kaikki Esromin hurskaat
herrat ja monet meidän kaupunkimme järkevistä miehistä arvelevat
kuitenkin kuninkaan menevän liian pitkälle kiihkossaan, saattaen siten
itsensä ja koko maan onnettomuuteen. Senvuoksi onkin arkkipiispa nyt
julistanut hänet pannaan. Mutta hän potkii vain tutkainta vastaan ja
käy kaikesta huolimatta kirkossa silloin kun tahtoo."

"Luulenpa kyllä taivaallisen Isämme suovan hänelle anteeksi senlaisen
uhmailun ja jumalattomuuden", sanoi vanhus päätään nyökäyttäen. "Eipä
taida tässä maassa olla ainoaakaan piispaa, joka lukitsisi häneltä
kirkonoven senvuoksi, että mestari Grand on hänet julistanut pannaan
Sjöborgissa. Silloin kun se konstikas herra pistettiin linnaan,
huhuiltiin heti, että kaikki kirkot koko maassa suletaan. Mutta niinkös
kävi! Vaikka Rooman paavi lähettäisi kymmenen käskyä, niin eivätpä
pahus vie, kuitenkaan tottele. Nyt kun arkkipiispa on vapaa, ei täällä
näytä olevan suurtakaan hätää. Sitäpaitsi olemmehan me ennenkin nähneet
Tanskan kuninkaan olleen pannaan julistetun ja kuitenkin kantaneen
kruunua ja valtikkaa kuolinhetkeensä asti."

"Mutta kyllä siitä vielä voi syntyä aika sekamelska, isäntä!" vastasi
poika. "Ilman paavin suostumusta ei täällä enää voi häitäkään viettää,
ja tällaista oloa saattaa vielä kestää kauankin, kun hän nyt kaiken
lisäksi on alkanut ahdistella niitä kaniikkeja ja prelaateja, jotka
ovat olleet arkkipiispan kanssa liitossa. Kauppasataman rikas Hans
Rodis on menettänyt koko omaisuutensa senvuoksi, että lähetti vangille
viilan ja työkaluja vankilaan. Eipä käynyt paljon paremmin myöskään
Lundin mestari Peiterille, ja kaikki arkkipiispan kirkkotilukset ovat
jo otetut takavarikkoon. Senlaisesta rohkeudesta ei ole näihin asti
kuultu koko kristikunnassa, sanoo isä Yrjänä."

"Siinä asiassa kuningas seuraa parhaiden miestensä neuvoa eikä sinun
tai isä Yrjänän!" murahti vanhus. -- "Siitä hän ja valtakunnanneuvosto
vastatkoot. Häntä on vain liiaksi ärsytetty, sen minä sanon, ja kohtuus
on kaikella, myöskin hurskaudella ja kärsivällisyydellä. Varo riitoja,
Jeppe, sanoi autuas isä vainajani -- Herra olkoon hänen sielulleen
armollinen, -- mutta jos kuitenkin riitaan joudut, niin suoriudu siitä
kunnialla. Ei kannata kiveä voilla pehmitellä; ei, kova kovaa vasten."

"Teidän luvallanne, sanoi paholainen, asettaessaan selkänsä
orjantappurapensasta vasten", keskeytti nuori kalastaja hänet
hymyillen. "Mutta sanottiinpa hänen katuneen, kun tunsi sen pistokset.
Olenpa minä joskus kuullut toisenkin vanhan ja viisaan sananlaskun: Jos
et ylitse pääse, niin kömmi alitse, sanoi vanha tätini minulle. Jos
meidän nuori kuninkaamme olisi saanut sentapaisen opetuksen ylpeältä
drotsi Hesseliltä, joka opetti hänen heiluttamaan keihästä ja miekkaa,
niin olisi se ehkä ollut onneksi maalle ja valtakunnalle, sanotaan --"

"Loruja!" keskeytti hänet vanhus ja nosti taas korin selkäänsä.
"Senlainen oppi kyllä kelpaa sinulle ja sinun tädillesi, sekä isä
Yrjänälle, joka sanoo kaiken, mitä sinä ajattelet. Mutta se mikä
soveltuu rotille ja hiirille, ei ole kunniaksi haukalle ja kotkalle.
Nöyryys on kullan arvoinen. Mutta, jos kuningas aikoo kulkea portin
kautta, niin hän ennen lyö sen murskaksi kuin matelee sen alitse." Sen
sanottuaan hän heitti vielä kerran silmäyksen kuninkaan ankaruuden
ja nopean lainkäytön mykkään todistajaan, ja alkoi sitten ääneti ja
ajatuksiinsa vaipuneena astella Gilleleijeen vievää tietä kotiinsa päin.

"Mutta kuulkaahan, isäntä, jos te nyt kerran kaikessa olette kuninkaan
puolella", alkoi poika puhella, astuessaan hänen jälessään, "niin
mitenkä silloin voitte puolustaa Martti Madsveniä tai uskoa hänen
voivan välttää hirsipuuta? Onhan hän aina ollut lainsuojattomien
puolella. Te tiedätte yhtähyvin kuin me muut, että hän auttoi
arkkipiispan pakenemaan Sjöborgista. Kyllähän minä näin hänen
pistäytyvän teillä jouluaaton edellisenä iltana, ennenkuin hän meni
merille mustalla pyhiinvaeltajalaivalla."

"Jos tahdot pysyä eheänahkaisena, senkin lörppäsuu, niin varo itseäsi
juttelemasta sitä muille", huudahti vanhus kiivaana ja kääntyi
uhkamielisenä häneen päin. "Synneistään Martti Madsven nyt suorittaa
katumusmatkaa, sillä se joka joulunaikaan lähtee aavalle merelle
palvellakseen Jumalaansa ja Vapahtajaansa, hän ei minun tietääkseni ole
huono kristitty eikä myöskään maankavaltaja."

"Mutta kaikki sen tietävät", -- --

"Kyllä sitä aina juoruillaan jos jotakin. Ei sinuun eikä minuun kuulu
mitä Martilla on ollut tekemistä mestari Grandin ja lainsuojattomien
kanssa. Mutta sen minä ainakin tiedän: nähtyään meidän nuoren
kuninkaamme, ja saatuaan häneltä rahalahjan, ei ole kukaan hänelle
Marttia uskollisempi. Muuten oli Jumalan onni, että mestari Grand pääsi
karkaamaan", lisäsi hän, "sillä, uskonpa itsekin uljaan kuninkaamme
toimineen siinä asiassa liian kiivaasti. Jos Martti Madsvenillä on
ollut sormensa siinä pelissä, niin saanee hän sen kalliisti maksaa.
Mutta siitä minä panen vaikka kaulani pantiksi, ettei hän sillä ole
tarkoittanut pahaa maalle eikä kuninkaalle."

"Aika jumalaton narri hän vain on, kujeilija, vatsassa puhuja ja
senlisäksi lainsuojaton maankiertäjä, joka varmasti joutuu hirsipuuhun,
jos hän vielä joskus astuu jalkansa tanskalaiselle pohjalle", sanoi
nuori renki kiihkeästi. "Onhan synti ja häpeä, että teidän nuori,
kaunis Kaarinanne itkee siniset silmänsä punaisiksi hänen tähtensä."

"Vai niin, siinäkö sitä ollaan?" sanoi vanhus. "Taitaisitpa kernaammin
suoda hänen itkevän ne punaisiksi sinun itsesi tähden. Heitä ne turhat
tuumat mielestäsi, Ola! Jos Martti tulee kotiin ennen juhannusta,
niinkuin lupasi Kaarinalle ja minulle, ja jos hän silloin suoriutuu
selväksi asioissaan, niin saatpa tanssia hänen häissään. Mutta, jos
koetat panetella häntä minulle tai Kaarinalle, niin saat panna tavarasi
myttyyn ja purjehtia tiehesi. Nyt tiedät minun tahtoni." Näin sanoen
astui vanhus voimakkain askelin edelleen. Nuori mies seurasi nolona ja
äänetönnä häntä rantaan, missä Jeppe irroitti erään kalastajaveneen
purjehtiakseen pohjoisempaan myömään kalojaan, joita hän ei enää saanut
Sjöborgissa kaupaksi.

"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa", alkoi nuori
kalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse
sinne isäntänsä jälestä, "eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä.
Te ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja
täytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika
veitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän
voisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä
rakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin
tehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt
taivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki
ansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta,
vanhanpuoleista maankiertäjää." -- --

"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?" keskeytti hänet
vanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. "Luuletko sinä
minun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa
näkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta
sitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan
tästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. -- Mutta
mitä perkelettä tämä on?" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme
veneessä. "Mistä tuo mies tuli?"

"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?"
kysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta
penkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen
talonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi
ritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti
turhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan.
Hänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta
tuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa,
mutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä,
vaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.

"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?" murahti Jeppe
kalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. "Jos aijotte Skanöriin,
miksette silloin mennyt lauttauspaikalle?"

"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon
karanneen arkkipiispan tähden", vastasi vieras. "Joka mies tietää
Grandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät
houkkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan
pois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää,
minne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että
minä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta
salata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut
laivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät
siitä runsaasti."

"Vai niin!" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui.
"Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa
paeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa
ja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta
ensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette
lainsuojaton? --"

"Lainsuojaton?" toisti vieras säpsähtäen. "Kuka sanoo, että minä olen
laillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta
ja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin
sukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu;
jos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta
Jumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen
pakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla."

"Entä teidän nimenne? Herra?" alkoi kalastaja taas puhua, ja
asetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin
rajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika
olivat lentää selälleen. "Te ette siis salli itseänne kutsuttavan
lainsuojattomaksi?" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja
katseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää
juopaa. "Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin
arpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon
kuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja
drotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin
teitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun."

Muukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti
kätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan.
"Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin
satamaan, vaikkapa olisin itse paholainen", huusi hän. "Se
aseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna
halvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden
kanssa."

"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun", vastasi Jeppe
rauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä.
"Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää
kädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta
kolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin
mies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen",
lisäsi hän, "niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista
nimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin
ja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette
Jeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun."

"Senpä näemme", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti
paljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä
tiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan
raudoitetun airon lyönnistä.

"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä
nostan purjeet!" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon
luotaan ja alkoi järjestellä purjeita. -- "Ei hän siitä kolauksesta
kuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa.
Mutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia
lainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin
Gilleleijestä."

Nuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja
kalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.

Kalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke
Kagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla,
jotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän
murhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt
uskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin
tyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän
rauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen
hänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan,
oltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti
haavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa
ratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille
ja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita
hänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet
tunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki
lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin
oli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi
hänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.



SEITSEMÄS LUKU.


Samana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin,
uneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan
"Neitsyttornissa." Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena
rukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin
aamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan
tornihuoneen.

"Apua, apua!" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. "Nukutko sinä,
Margareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?"

"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?" kysyi hiljainen Margareta ja
tarttui hellästi sisarensa käteen. "Nyt sinä varmaankin taas uneksit
tuosta onnettomasta ritari Kaggesta?"

"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin
onneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen
olevan turvassa!"

"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi
sinun sielustasi!" jatkoi Margareta. "Hänen käy vielä kuitenkin
onnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut
sinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen
rakennellut."

"Ne mitä sinä, siskoni, kutsut meidän ilmalinnoiksemme ovat kuitenkin
monta vertaa paremmat kuin tämä liiankin tosi vankilalinnamme. Mitenkä
voit sanoa ritari Kaggea julmaksi? Hänen uljaat sudenkulmakarvansa
ovat minun ihastukseni. Voi, rakas sisko! Minä uneksin hänen olevan
hengenvaarassa. Hän seisoi kahleissa edessäni ja pyysi minua
rukoilemaan kuningasta hänen henkensä edestä."

"Hän on varmasti sinun paha enkelisi, Ulrika!" vastasi Margareta.
"Hänen syynsä on, että me nyt istumme täällä. Kun sinä et vain olisi
uskonut hänen imarteluaan ja viekasta kieltään! Hän ei kuitenkaan
rakasta ketään maailmassa niinkuin itseään."

"Sisko kulta, miten voit noin sanoa? Etkö itse kuullut kun hän vannoi
kalliin valan ja lupasi viedä meidät vapauteen henkensä uhalla?"

"Mutta silloin kun hänen olisi pitänyt uskollisena ja miehekkäänä
ritarina pysyä sanassaan, oli hänelle kuitenkin oma halpa kostonsa
ja elämänsä meidän rauhaamme ja vapauttamme kalliimpi", vastasi
Margareta. "Hän teroitti sen nuolen, jolla Mads Jude ampui kuningasta.
Mutta ennenkuin se jänteeltä ponnahti, oli hän livistänyt tiehensä ja
jättänyt meidät ansaan."

"Mutta hän seurasi kuitenkin meitä hengenvaaran uhalla tänne portille
asti, ja jos ei sinulle drotsi olisi sekä minua että itseäsi rakkaampi,
niin emme me nyt istuisi täällä."

"Jos meidän vapautemme saavutetaan vain konnantöillä ja salamurhilla,
niin ennemmin voimme istua täällä vangittuina koko elämämme ajan" --
vastasi Margareta. "Jos jalo drotsi Åke olisi ollut vihollisemme eikä
ystävämme, niinkuin hän on osoittanut olevansa, niin en minä kuitenkaan
olisi jättänyt häntä siihen tilaan ja antanut hänen vertavuotava olla
ilman apua ja hoitoa. Ennemmin minä istun koko elämäni vangittuna kuin
pakenisin hurjan salamurhaajan kanssa ja antaisin jalon drotsin epäillä
minua vähimmästäkään osallisuudesta tähän konnantekoon."

"Sinä oletkin liian tunnontarkka, Margareta sisko! Minua kohtaan
sinä kyllä olet puoleksi enkeli, mutta tunnusta pois: Et sinä vain
Vapahtajamme rakkauden tähden jäänyt niin ylevästi drotsia hoitamaan.
Onhan hän jotenkin kaunis nuori mies, vaikkei häntä juuri voi verrata
ritari Kaggeen. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut miten hellästi
te toisianne katselette aina silloin kun sinä hänen haavansa sidot.
Kyllä hän nyt on sinulle kiitollinen, --"

"Elä suutu, rakas Ulrika!" vastasi Margareta, sävähtäen hehkuvan
punaiseksi. "Mitä pahaa siinä on, että minä hoidan häntä hyvästä
sydämestä?"

"Hoida vain niin hyvästä sydämestä kuin tahdot, enhän minä koskaan
ole sanonut siinä pahaa olevan. Puhu sinä vain aina siitä jalosta ja
hurskaasta, niinkuin hän olisi ainoa kunnon ritari koko kristikunnassa.
Mutta suo sitten minulle edes oikeus puolustaa ritari Kaggea ja
huolehtia hänestä, kun hän syöksyy hengenvaaraan minun tähteni!
En minäkään hyväksynyt sitä että hän karkasi silloin kun meidät
vangittiin. Siitä minä ripitänkin hänet aikatavalla kun tavataan; mutta
mitä hän olisi voinut niin monelle? Päästyään pakenemaan, hän kuitenkin
toivoi vapaana ollen voivansa pelastaa meidät. Enkä minä sano sitäkään
oikein ritarinteoksi, että hän pimeässä porttiholvissa hyökkäsi
drotsin kimppuun, antamatta torvensoittajan ensin ilmoittaa tuloaan.
Mutta onhan kaikessa taistelussa viekkaus luvallinen suurta ylivoimaa
vastaan ja kuitenkin se oli uhkarohkea yritys, jonka hän ehkä vielä saa
maksaa hengellään, vaikkei siitä meille ollutkaan hyötyä. Oi, jospa
minä vain tietäisin hänen olevan turvassa, niin minä olisin mielelläni
kärsivällinen ja kestäisin vielä jonkun ajan tätä vankeutta. Kunhan
kuningas saa tietää mitä minä nyt tiedän, niin hän muuttaa mielensä ja
kohtelee meitä prinsessoina."

"Onneton! Mitä sinä puhut?" keskeytti hänet Margareta kauhistuneena ja
kalpeni. "Kuka mieletön ihminen on sinulle sellaista kuvitellut --"

"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle
ilmaista, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti
hymyillen. "Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes
voisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että
ritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun
sinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton
ritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle
tämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi.
Tämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven."
Näin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti
leikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen
vaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi
riimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja
junkkari Kristofferin nimien viereen. "Katsoppas, siskoseni!" sanoi hän
niiaten, "nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen
sinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran
ovat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle,
että kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin
sukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen
asia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin
hänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten
sisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai
paljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi
ja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin
talossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon
alaiseksi kuin koko sinun sukusi."

"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta,
rakas Ulrika!" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. "Polta nuo
onnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni.
Kaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat
sinulle vain häpeää ja ikävyyksiä."

"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi
kuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla", vastasi Ulrika ylvästellen,
katsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. "Ja katso!" jatkoi hän
käännettyään sen. "Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi
ja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa
sivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista
ja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle
Haldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka
saa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen."

"Oi, rakkahin sisareni!" huudahti Margareta huolestuneena.
"Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi
kunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut
kuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti
onnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen
suonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi
kuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä
kuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä
todellakin on ylevä ja suuri."

"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!" sanoi Ulrika keikauttaen
niskojaan. "Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain
perätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin
tärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne
tosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua;
mutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei
uskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää
todeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme,
ovat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka
sinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni,
silloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan:
katsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee
kauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä."

"Sisko raukka, sisko raukka!" päivitteli Margareta ja sulki hänet
itkien syliinsä. "Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita
julkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista
lapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva
ja ylenkatse? -- Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin
sinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta
onnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi
sinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja
auttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää
Neitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle
silloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet
olivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni
kuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta,
harhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani
lupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!"

"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät
minua, sisar Margareta", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. "Äiti
olikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän
koskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä
mustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä
tuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä
kuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä
olisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä
saisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit
häiritsemättä minua sillä. -- Mutta ei sentään, täytyisihän minun
silloin erota sinusta --, sitä minä en kestäisi", lisäsi hän hellästi.
"Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi",
jatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea -- "olenhan minä
sanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut
osallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä
meidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä
voit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos
minä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän
vanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet,
sen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi
antamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän
Jumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan,
enkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa.
Enkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä
niin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki
on turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen
syytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin
kohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää
siitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että
ruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan,
joka minulle oikeudella kuuluu?"

"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!"
vastasi Margareta. "Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden
sanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta,
kuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja
tultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt
häpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta.
Tuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän
on, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka
ei tiedä mistään kunniasta."

Heidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa,
ja päivä oli valjennut. "Katsoppas nyt minua!" sanoi hän peilaillessaan
itseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. "Täytyykö minun
todellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä
olisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen,
sisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on
puhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi
minun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen,
täytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen
olevan."

"Peili on varmasti petollinen imartelija", vastasi Margareta. "Se
näyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän
luurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan
katoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja
turmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle
liijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut
täyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen
meidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta
sinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä
vähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea
--"

"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas
siskoni!" keskeytti Ulrika hänet. "Onhan paksu, typerä herra Palle
aivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli
ennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle
anteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan
minun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin
toivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden;
mutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö
hänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja
senvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli
selvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä
olit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin
anteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä
kaunis ja ehkä vähän enemmänkin?"

"Rakas soaistu lapseni!" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle
ja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. "Täytyykö
sinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote
ennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme
uskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä
osanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi
ei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet
olevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka
oli Finnerupin ladossa?" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen
rukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi
kauniin päänsä messukirjaan.

"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut", huudahti Ulrika
aivan kalpeana. "Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. --
Oi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on
totta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra
Kaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota
ylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi
vihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin
täytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä
Stigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi
koskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla
iloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä
ympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit
tälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile
sinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä
ajatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä
joka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta,
olkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja
karkoitettu." Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia
kiharoitaan silmillään.

"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan
kuin elän", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta
ja sulki sisaren hellästi syliinsä. "Emmehän edes ole toivottaneet
toisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt
sinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille
molemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta!
Elä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja
surettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi
minun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta;
mutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. -- Elä
vain itke!"

"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi
minun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en
sitä voi, enkä tahdo." Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä
hiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.

"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin
Jumalan rakkautta!" vastasi Margareta. "Mutta elä vain ole suruissasi!"

"No niin, sen lupaan", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän
hymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. "Onnellista uutta vuotta,
sisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi
ennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin
ulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!" Ja nyt hän
alkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:

    "Ma linnan tiedän, mi himmentää
    Voi kuninkaan kartanot suuret.
    Kultaa ja hopeaa kimmeltää
    Sen harmaakiviset muurit."

"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee", pyysi Margareta. Ulrika
totteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli
hän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä
olla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui
pieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille
tavallisen aamujuoman. "Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille
onnellisen uuden vuoden, jalot neidot!" sanoi tyttö niiaten ja asetti
lämpimän olutjuustovadin pöydälle. "Isäntä pyytää minun kysymään
haluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä
yönä vieraita", lisäsi hän jutteluhaluisena. "He ovat nukkuneet täällä
ylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he
tulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan
on pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota;
luullaan drotsin aikovan matkustaa."

"Matkustaa?" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi.
"Oi, niin", lisäsi hän hiljaa, "Onhan se mahdollista, jos se on
välttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut
hänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun
täytyy joutua siteitä vaihtamaan."

"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!" sanoi Ulrika.
"Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!"

"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi
vuoden pitkään", vastasi tyttö nauraen. "Tukkanne on mainiosti
asetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset
ja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar,
ikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni
peittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran
kun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden
olevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti
Ulrika!" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan
hänen somaa olentoaan. "Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno,
ylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä
näin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei
noiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä
taloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten
oli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne
ihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme
olevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties
prinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku
sopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä
olisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota
valkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen,
eikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa."

"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti",
vastasi Margareta syvään huoaten. "Mutta tule nyt, pikku Kaarina!
Sillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni
messu laulettu loppuun."

"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun",
sanoi kamarineito. "Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta!
Ette te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan."

"Samaa minäkin sanon!" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi
innokkaasti syödä olutjuustoaan. "Drotsi on siis parantunut ja aikoo
matkustaa!" jatkoi hän. "Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta
maata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa."

"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen
näkyviinsä!" vastasi kamarineito. "Niinhän tekin ajattelette, neiti
Margareta?"

"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni", huokasi Margareta. "Mutta
tulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan -- --"

"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!"
sanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. "Sinä unohdat melkein aina
aamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian
aikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska
sidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa
minut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää
yksin tänne lukkojen taa. -- Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi,
miten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun
ohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian
kauan. Odota, nyt minä tulen!" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti
sitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.



KAHDEKSAS LUKU.


Linnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin
kuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu
salakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin
eli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin
ja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi
linnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä
pitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella,
muurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä
olivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin
yläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni
kellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni
rakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu
lipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia
sydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta
ympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät
linnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se
hyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu.
Se oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko
sotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä
asui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun
portin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran
kun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies
talonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän
vaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan
yli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he
palasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.

Vangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun
vain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti
liikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi
teljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista.
Portinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin
kun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko
kylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta
Neitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein
huviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti
mieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.

Kun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos
pimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan
erään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle
lasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. "Kas, kas!"
huudahti hän iloisesti. "Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla
vaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden
hevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden
mukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne
drotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta
mitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?"

"Mennään naistupaan!" kehoitti Margareta. "Ei ole soveliasta, että he
näkevät meidät niin aikaisin täällä salissa."

"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän
sovinnaisuuden vuoksi!" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja
vastenmielisesti sisartaan naistupaan.

Vähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään,
mukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat
saksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra
Ribolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui
viimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo
alkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. "Kuninkaan puolesta",
sanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun
päästään, "lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat
herrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani
kautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa
maisteri!"

"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia
terveisiään", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle
kätensä. -- "Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette
vielä tunne vieraitanne", jatkoi hän. "Minun nimeni te tiedätte,
minun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä
herrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa
teidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden."
Hän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin
Schwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka
olivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin
nähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan
elintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin
verraten. "Nämä oppineet herrat", lisäsi hän, "suositellaan teille
kuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat.
Kuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto
heille avoinna."

"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni",
vastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja.
"Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto]
ja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan
entisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli
Rye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden
kirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en
paljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta
siitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset,
sallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi,
Jumala minua auttakoon, rakas drotsi!" kuiskasi hän Åkelle. "He ovat
varmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan
tanskaa?"

"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa _bongesta_ ole täällä linnassa?"
kysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella.
"Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä
tutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan _Saxo Gramaticuksen_
jäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia _Sveno Agonista_ sekä
kaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu-
ja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina
antiquitatis" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].

"Minä iloitsen erikoisesti siitä", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant
puhua, "mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne
[lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista,
erikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä
koskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan
maanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista,
minun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan
olen laulanut."

"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas
Waldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten
joukossa", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään.
"Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa
teille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston
viereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille
kaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan,
arvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi
minulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä
senkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja
toivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!" Näin sanoen
hän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat
herrat.

"Sallikaa minun ensin puhua täällä pari sanaa kahden kesken drotsille!"
sanoi mestari Petrus jääden etusaliin drotsi Åken kanssa, jonka
kalpeille poskille oli kohonnut heikko puna kun naistuvan ovi sulettiin
ja hän vain puoleksi sai tervehtiä Margareta-neitoa. Näki selvästi
vaarallisen haavan tuottaneen hänelle kärsimyksiä, sillä hänen
pääasentonsa oli vielä jäykkä, ja vasen käsivarsi siteissä.

Kookas, hengellinen herra tarttui hänen käteensä ja katseli häntä
tarkasti kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Kuningas on lähettänyt
minut tänne etupäässä teidän tähtenne, rakas drotsi Åke", sanoi hän.
"Te tiedätte miten rakas te olette ollut hänelle lapsuudesta asti ja
arvaatte miten suuresti hän teitä kaipaa. Mutta ennenkuin minun on
sallittu puhua teille sanaakaan kuninkaan ja maan asioista, on minun
käsketty ottaa selvä teidän ruumiinne ja sielunne terveydestä. Sanotaan
teidän olleen vaarallisesti haavoitetun, mutta samalla kerrottiin
teidän olevan myöskin henkisesti sairaan. Kaikenlaiset levottomat
ajatukset ja sekavat unet ovat teitä vaivanneet, niin että te usein
olette ollut enemmän hengellisen kuin ruumiillisen lääkärin tarpeessa.
Jos voitte luottaa minuun, niin uskokaa minulle levottomuutenne!"

"Minä olen ollut synkkämielinen siitä asti kun jouduin pannaan
julistetuksi", vastasi Åke. "Minä tiedän hyvästi sen ristin olleen
minulle liian raskaan, mutta Herralle ja pyhälle Neitsyelle kiitos,
se on nyt keventynyt. Valo on välähtänyt sieluuni, selvittäen minulle
kaiken sen mikä oli minun elämässäni ja kohtalossani arvoituksellista
ja käsittämätöntä. Minä ja minun asiani eivät ole niin tärkeitä. --
Sanokaa minulle vain: mitä tekee kuningas? Mitenkä voidaan hänet ja
maa pelastaa häviöstä tänä sekasorron aikana? Jumalan nimessä, sanokaa
minulle" -- --

"Ei vielä sanaakaan siitä, rakas drotsi!" keskeytti mestari Pietari
hänet. "Ensiksi minun täytyy ottaa selville kykenettekö te ottamaan
osaa maalliseen toimintaan. Sen sielun, joka tahtoo voimakkaasti toimia
maan ja kuninkaan rauhan puolesta, täytyy ensin saavuttaa rauha itsensä
kanssa."

"Minä olen sen jo saavuttanut, arvoisa herra. Sen terveemmäksi ei minun
sieluni enää tässä maailmassa tule. Kuultuani arkkipiispan paenneen
ja julistaneen kuninkaan pannaan, hyppäsin minä ratsuni selkään ja
ajoin Sjöborgiin, mutta minut kannettiin puolikuolleena vuoteelleni.
Levottomuuteni on yhä kasvanut kuultuani kerrottavan kuninkaan
kiivaudesta ja vihasta, ja näiden synkkien aavistusteni painamana
olen usein kuumehoureissani nähnyt rosvojen ja murhaajien ympäröivän
kuninkaani."

"Olkaa rauhallinen, jalo drotsi! Ei yksikään kuningas ole ollut sen
enemmän kansansa rakastama. Vanhurskauden ja rakkauden enkelien
näkymätön vartio suojelee häntä silloinkin kun hän on petturien ja
verivihollistensa ympäröimä. Minä tiedän teidän olleen kuninkaan isän
luona Finnerupin ladossa tuona verisenä pyhän Cecilian yönä. Sitä mihin
lapsena saitte olla todistajana, ette varmasti koskaan voi unohtaa."

"En koskaan!" huudahti Åke kiihkeästi. "Usein minä olen valittanut
sitä, ettei minulla ollut voimia eikä rohkeutta estää onnettomuutta.
Silloin vasta kun lato murhatun kuninkaan ympärillä oli ilmiliekissä,
tulin minä taas tajuihini; minä riistin miekan, vanhan mielipuolen
Pallen kädestä, kun hän hyökkäsi ruumiin päälle sitä runnellakseen.
Minä työnsin saman murha-aseen hänen rintaansa, jolla hän oli murhannut
kuninkaansa. Tuo verinen tapahtuma sekä tuon mielipuolen vanhuksen
kuolonkatse ovat sitten usein kammottavina ilmestyneet eteeni. Tuo
kamala näky oli melkein häipynyt sielustani, kunnes kuningas lähetti
minut eräänä päivänä, kaksi vuotta sitten, vangitun arkkipiispan luokse
Sjöborgiin pakoittamaan häntä tunnustamaan. Mutta kun minä näin tuon
hirveän valtiovangin kohottavan kahlehditun kätensä ja kuulin hänen
manaavan minut helvettiin kirkon kauneimmalla kirouksella, niin olin
minä taas mielestäni Finnerupin ladossa, missä hornan henki puhui
minulle arkkipiispan kautta, singauttaen minulle kirouksen sanat
syntieni tähden. Mitä kamalimmat unet ahdistivat minua kuumeeni aikana,
ja minä taistelin kaikenlaisia hirviöitä ja pahoja henkiä vastaan.
Mutta ollessani kaikkein kovimmissa tuskissa minä näin kuitenkin aina
taivaallisen enkelin vieressäni, joka hurskain rukouksin karkoitti
pahat henget luotani, kuiskaten minulle lohdutuksen ja rohkeuden
sanoja. Vihdoinkin näin valon kirkastavan tämän pimeyden: minusta
tuntui, että jos ei minulla lapsuudessani ollut voimia ja rohkeutta
uhrata henkeäni entisen isäntäni edestä, niin voisin nyt pelastua
kirouksesta, uhraamalla sen hänen poikansa edestä, meidän jalon, nuoren
Eerik kuninkaamme puolesta. Se on minun täysin vakaa päätökseni, olen
luopunut kaikista oman onneni vaatimuksista. Tuo lohduttava enkeli
seisoi sittemmin todellisuudessa ilmielävänä minun edessäni; mutta
hän ei tahdo eikä voi minua siitä estää. Tuo enkeli oli vanhin ja
hurskain Stig-marskin vangituista tyttäristä. Arvoisa herra, vain
teille sen uskon. Hän on minulle omaa sieluanikin rakkaampi, ja
hän on ihmeellisesti vahvistanut minua päätöksessäni. Pelastamalla
minun henkeni ja säilyttämällä sen minun herrani palvelukseen, joka
on tuominnut koko hänen sukunsa lainsuojattomaksi, on hän koettanut
sovittaa osan pelottavan isänsä rikoksesta. Jokainen askel, minkä otan
seuratessani rakasta, nuorta kuningastani, vie minut yhä kauvemmaksi
Stig-marskin suvusta tässä maailmassa; mutta Jumalan avulla se
ei lamauta minun rohkeuttani eikä veltostuta käyntiäni. Katsokaa
kunnianarvoisa herra, siitä hetkestä asti, jolloin elämäni kutsumus
minulle selvisi, minä olen saanut rauhan niiltä pahoilta hengiltä,
jotka minua ahdistivat, ja minä tunnen nyt olevani melkein terve
sekä ruumiin että hengen puolesta. Nyt te tiedätte kaikki, hurskas
herra! Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, minkä sanoman tuotte minulle
kuninkaalta?"

"Vielä kuitenkin muutama sana teistä itsestänne, rakas drotsi!" vastasi
mestari Petrus lempeällä äänellä ja tarttui häntä käteen, katsellessaan
Åken raskasmielisiä, mutta päättäväisiä kasvoja kirkkaalla,
rauhallisella katseellaan. "Teidän päätöksenne on jalo ja kaunis,
vaikka siinä vielä osaksi ilmeneekin teidän taipumuksenne liioitteluun,
siinäkin missä se on kiitettävä. Te voitte uhrata teidän elämänne
ja toimintanne kuninkaan ja maan palvelukseen, tarvitsematta siltä
etsiä marttyyrikuolemaa. Ei teidän tarvitse luopua elämän ilosta ja
onnesta senvuoksi, että korkeampi elämän päämäärä on silmäinne edessä.
Mutta senlaisista nuoruuden liioitteluista en tahdo soimata teitä.
Oli aika, jolloin minä itsekin toivoin kuolevani marttyyrina pyhän
Neitsyen kunnian puolesta, ja vieläkin minä toivoisin ylpeydellä tämän
kohtalon osakseni, mutta minä en etsi sitä enää sokeasti haaveillen
enkä hengellisestä turhamielisyydestä. Sen lohduttavan enkelin, josta
te puhuitte, jalo drotsi, hänet, joka seisoi täällä vangittuna neitona
edessänne, minä toivon oikeuden vapauttavan, eikä teidän silloin
tarvitse olla toivoton oman sydänsalaisuutenne suhteen. Minäkin olen
tuntenut sellaisen olennon", jatkoi hän liikutettuna, "lähinnä pyhää
Neitsyttä on hän minulle kallein naissielu, joka on elänyt tai elää
maailmassa. Hän on todellakin taivaallinen morsian täällä maan päällä,
ja sekä hänen, että minun velvollisuus ja asema eroittavat meidät tässä
maailmassa. Mutta suoraan sanoen, minä en usko teillä eikä kenelläkään
toisella maailmallisella miehellä olevan voimaa tai syytä sellaiseen
kieltäytymiseen, ja maaniseen elämänkutsumukseen, olkoon se vaikka
kuinka suuri ja kaunis, tuskin sellainen uhri on tarpeen. Mutta siinä
määrätköön onni ja sen korkeampi ohjaaja. Minä iloitsen sydämellisesti,
että ihanin inhimillinen tunne on syttynyt rinnassanne, sillä se on
lähinnä elämää jumaluudessa, rikkain aarre, mikä voidaan ihmissielulle
lahjoittaa."

"Aivan varmasti!" huudahti Åke ja syöksyi ihastuneena hänen syliinsä.
"Minä en kuitenkaan enää koskaan voi tulla aivan onnettomaksi.
Olettehan te selvästi nähnyt minun tilani, elkää enää salatko minulta
mitään!"

"Hyvä on, uljas, urhea ystäväni!" sanoi mestari Petrus puristaen
hänen kättään. "Minä näen teidän olevan henkisesti terveen. Teidän
ehkä vähän liian tunteellinen ja haaveileva sielunne elää jaloa ja
voimakasta elämää, jonka tunne on tosi ja ihana. Minä tahdon riistää
teidät pois tästä rauhallisesta ja toimettomasta asemasta, joka vain
antaa lisävirikettä teidän liialliselle mietiskelyhalullenne. Minä
en enää kauvemmin epäile käyttää koko teidän voimaanne kuninkaan ja
maan palvelukseen. Katsokaa, tässä on salainen kirje kuninkaalta." Hän
ojensi drotsille sinetillä suletun kirjeen.

Åke mursi nopeasti auki sinetin. "Hm. Mitä tämä merkitsee? Te tunnette
sisällön?"

"Minä olen itse kirjoittanut kirjeen kanslerin poissaollessa. Kuninkaan
ja junkkari Kristofferin välit ovat rikkoutuneet; riisumalla häneltä
aseet nöyryytetään hänet. Ennenkuin aurinko on kahdesti laskenut täytyy
teidän tai herra Riboltin piirittää Holbekin linna ja kohdata kuningas
Kallundborgin edustalla, mukana sata sotilasta."

Drotsi Åke tuijotti hämmästyneenä vuoroon kirjeeseen, vuoroon mestari
Petrukseen. "Suuri Jumala!" huudahti hän. "Niinkö pitkälle on menty!
Siis kansalaissota, verinen veljesriita!"

"Rauhoittukaa, jalo drotsi! Juuri se pitää teidän estää. Mutta
hiljaa, varovaisesti. Minulla on sitäpaitsi suullinen kysymys teille
kuninkaalta", -- näin sanoessaan mestari Petrus veti Åken pois oven
luota ja jatkoi kuiskaten: "Onko junkkari hiljattain antanut hakea
täältä jonkun kirjoituksen? Urheaa herra Riboltia ei voi epäillä; mutta
voiko linnankappalaiseen luottaa?"

"Linnanherran uskollisuudesta voin taata", vasasi Åke. "Kappalaista
minä en tunne. Mutta mitä tarkoitatte?"

"Junkkari Kristoffer väittää vieneensä tänne talteen ne kirjeet,
jotka hän anasti Lundin sakaristosta. Mutta äskettäin etsittiin
niitä täältä turhaan; ne olisivat nyt välttämättömän tarpeelliset
kuninkaan ja mestari Grandin välisessä vaarallisessa oikeusjutussa.
Nuo mukanani tulleet, muukalaiset herrat tutkivat arkiston uudelleen.
Minun täytyy kiirehtiä Ruotsiin rauhoittamaan sikäläisten mieliä: Te
tiedätte lähettiläiden äkkiä matkustaneen luotamme. Välit ovat kireät,
neuvottelut katkaistut. Vihastuneena Grandin paosta kuningas meni liian
pitkälle; hän tahtoo nyt mahtisanallaan viedä kaikki perille. Myöskin
slesvigiläisten herttuoiden kanssa on hän riitautunut. Kardinali on
jättänyt hovin, hän uhkaa hirvittävällä valtakirjallaan."

"Onnettomuus onnettomuuden jälestä!" huudahti Åke. "Suuri Jumala, mikä
tästä vielä tulee?"

"Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla paremmaksi kuin miltä nyt
näyttää", jatkoi mestari Petrus rauhallisesti. "Jos te ja marski voitte
hankkia rauhan maallisten vihollisten kanssa, toivon minä virkaveljieni
kanssa, Jumalan avulla, saavuttavani ainakin sovinnon hengellisten
kanssa. Kansleri Martinus ja rovasti Guido ovat lähetetyt Roomaan
ehkäisemään Grandin vaikutusta siellä. Useimmat maan piispoista ovat
kuninkaan puolella. Dominikaanien provinsialipriorit sekä kapitulit
vastustavat veilekonstitutionia; ei ainoakaan pappi pane täytäntöön
interdiktiä, ja, niinkuin sanoin, kansa on kuninkaalle uskollinen."

"Mutta tämä onneton riita junkkarin kanssa -- rauhan rikkominen
herttuoitten kanssa -- kiristyneet välit Ruotsin kanssa -- kuninkaan
pikaisuus ja kiivaus -- ja tämä peljättävä Isarnus, lisäksi
lainsuojattomat", --

"Te olette oikeassa, drotsi Åke! Ihmisvoima ei kykene hajottamaan
niitä pilviä, jotka nyt uhkaavat Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme
taivaalta", alkoi hengellinen herra taas puhua. "Mutta muistakaa",
lisäsi hän juhlallisesti, "pilvien takaa loistavat taivaan tähdet,
ja tähtien kulkua johtaa suuri, vanhurskas Jumala. Elkää unohtako,
rakas drotsi, silloin kun vanhurskauden ankara käsi tuntuu rusentavan
meidät, ei Vapahtaja ja hänen taivaallinen äitinsä ole kaukana. Ei
mikään onnettomuuden tähti ole niin lujassa vanhurskauden taivaalla,
etteivät pyhän Neitsyen lempeät rukoukset voisi sen kulkua siirtää ja
sen uhkauksia lepyttää. Rohkeutta, jalo drotsi", jatkoi hän rauhallisen
lempeästi. "Ei kukaan siirrä tulevaisuuden verhoa. Niin paljon luulen
kuitenkin vilkaisseeni tuohon suureen salaperäiseen kirjaan, etten ole
kadottanut toiveitani Tanskan tulevaisuuden paremmista päivistä, niin
kauan kuin Jumala ja pyhä Neitsyt varjelevat suojelevalla kädellään
kuninkaan hengen. Hänen onnensa tähden ohella kohoaa tai laskee Tanskan
kansan onni."

"Te olette oppinut ja jumalinen mies, arvoisa mestari Petrus", sanoi
Åke, joka oli kävellyt levottomana edestakaisin, kuninkaan kirje
kädessään, "mutta, suokaa anteeksi nyt vaivutte te, enkä minä,
mietiskelyihin. Minä luotan enemmän teidän vanhurskauteenne ja selvään
käsitykseenne Kaikkivaltiaan taloudenhoidosta täällä maanpäällä meidän
päivinämme kuin teidän tähtitietoonne ja hurskaisiin tulevaisuuden
ennustuksiin. Nyt on joka hetki tärkeä, hurskas herra! Mutta mitä
on tehtävä, kun ette te, eikä kukaan muu järkevä mies voi hillitä
kuningasta? Onko arkkipiispan pako saanut hänet uhmaamaan kaikkia
vaikeuksia. Aikooko hän nyt vaatia vain oikeutta, mutta ei armoa
paavin hovista? Aikooko hän, pannasta ja interdiktistä huolimatta
jopa ilman sukulaisuusdispensia, pakottaa järkevän ruotsalaisen
valtaneuvoston suostumaan vihkimiseen? Onhan se mahdotonta! Hylkääkö
hän kaikki järkevät arvostelut, antaakseen miekan ratkaista hänen ja
herttuan väliset riitaisuudet? Ja aikooko hän nyt itse valloittaa
veljensä linnoituksen ja pakoittaa hänet siten yhtymään julkisesti
vihollisiin!"

"Minä olen ollut yhtä hämmästynyt kuin te, jalo drotsi. Minä
olen soimannut kuninkaan kiivasta menettelyä. Minä olen turhaan
koettanut estää näitä liian kiihkeitä yrityksiä. Hänen tahtonsa on
järkkymätön. Mutta vaikka olenkin pelännyt näitä seurauksia, niin on
minun kuitenkin täytynyt ihailla hänen kuninkaallista sieluaan, joka
uskaltaa niin paljon majesteetin arvon säilyttääkseen, luottaessaan
asiansa oikeuteen. Kahden vuorokauden kuluttua seisoo hän ritareineen
Kallundborgin linnan edustalla opettaakseen kapinallista veljeään
tottelemaan --"

"On siis totta tuo puhe Kallundborgin linnan sulkemista ja sen uusista
linnoituksista?"

"Ikävä kyllä! Junkkarin niskoittelu on kiihoittanut kunninkaan
ylimmilleen, mutta vieläkin enemmän hänen viekkaat yrityksensä
estää naimista. Ovela drotsi Brunke on ilmaissut hänet, luultavasti
synnyttääkseen eripuraisuutta veljesten välille ja herättääkseen
kapinan maissa."

"Hm, ja samalla kertaa uudistavat slesvigiläiset herrat vanhat
vaatimuksensa --"

"Ehkä he ovat liitossa junkkarin kanssa. Mutta he eivät ole
peloittaneet kuningasta. Ja jos he ovat jo unohtaneet Grönsundin
tappion, niin kyllä hän osoittaa heille, että hän myöskin uskaltaa
kohdata heidät maalla. Marski Olavinpoika kokoo kaiken jalkaväen heitä
vastaan Haderslebenin seuduille."

"Entä arkkipiispa ja kardinaali? Missä he ovat?"

"Grand uhkaa Bornholmista, ja Isarnus Axelhuusista. Hän vaatii
vapautusta arkkipiispalle ja vastustaa Lundin kirkkotilusten
takavarikkoon ottamista. Roeskilden piispa Juhana sekä konciliot
horjuvat; pelätään, että interdikti pannaan täytäntöön."

"Armias Jumala! Ja kuitenkin uskaltaa kuningas ajatella häitään?"

"Ensimäisenä kesäpäivänä aikoo hän olla Helsingborgissa, mukanaan
hääväki tai sotajoukko. Mutta tämä lienee ollut kiivauksissa lausuttu
sana minulle ja marskille. Jumala auttakoon häntä siitä!"

"Hän jännittää jousensa liian korkealle -- sen täytyy laueta. Mutta
vielä eräs asia. Ovatko ne lainsuojattomat saatu kiinni, joiden jälillä
oltiin?"

"Minä en tiedä, mutta heidän kuolemantuomionsa on langetettu.
Viimeisten murhayritysten jälkeen on kuningas tullut leppymättömäksi,
ja hän on määrännyt palkinnon jokaisen lainsuojattoman päästä. Åke
Kagge kuuluu olleen liitossa Stig-marskin tyttärien kanssa, joten nyt
on hyvin vähän tai ei yhtään toivoa onnettomien tyttöjen vapautuksesta."

"He ovat viattomia! Elävän Jumalan nimessä, he ovat viattomia!"
huudahti Åke kiivaasti. "Minun täytyy joutua kuninkaan luokse. On jo
aikakin", hän irroitti vasemman kätensä siteestä ja heilutti sitä
jotensakin jäykästi. -- "Se on hyvä", jatkoi hän, "minun oikea käteni
ei ole jäykkä. Minun täytyy joutua Kallundborgiin ennen kuningasta.
Jos linna on valloitettava ja petollista junkkaria on kuritettava,
niin olkoon se minun asiani. Omaa veljeään vastaan ei minun kuninkaani
sentään saa nostaa aseitaan. Hän menee liian pitkälle, eikä enää osaa
hillitä vihaansa."

"Osaa kyllä", keskeytti mestari Petrus hänet. "Hän pyytää erityisesti
teidän säästämään junkkaria, missä hyvänsä hänet tapaatte. Te otatte
Holbekin haltuunne niin hiljaisesti ja rauhallisesti kuin mahdollista.
Jos te vielä voisitte rakentaa rauhan veljesten kesken, jalo drotsi,
niin ehkä pelastaisitte maan ja valtakunnan."

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja linnanherra palasi sieltä. "Teidän
aamujuomanne jäähtyy, arvoisat vieraani!" sanoi hän kohteliaasti.
"Mutta mitä näenkään, herra drotsi, teidän olkasiteenne."

"Se on jo poistettava", vastasi Åke. "Minua on täällä hemmoteltu,
ja pidetty liian hyvänä. Minä kiitän nyt teitä ja teidän jaloa
vankianne välskärinhoidosta. Kuningas tarvitsee terveitä käsivarsia ja
miekkoja. Voitteko nyt heti luovuttaa minulle pari sataa miestä linnan
varusväestä?"

"Kaksi sataa miestä on aseissa linnanpihalla tunnin kuluttua, jos te,
hera drotsi, sen käskette kuninkaan nimessä", vastasi herra Ribolt.
"Uskallanko kysyä mihinkä niitä tarvitaan?"

"Minä lähden Holbekiin ja Kallundborgiin. Tuossa näette sen vakuudeksi
kuninkaan nimen ja sinetin", hän ojensi linnanpäällikölle kuninkaan
kirjeen. "Se on myöskin teille; mutta asia pysyköön meidän keskeisenä."

"Junkkaria vastaan? Suuri Jumala! Herra drotsi, onko tämä mahdollista?"
huudahti herra Ribolt hyvin hämmästyneenä ja löi kätensä yhteen.

"Olettehan kuullut, että junkkarin päähän on pälkähtänyt rakentaa uusia
vallituksia ja sulkea portti kuninkaan miehiltä. Se on varmaankin
vain huonoa pilaa tai väärinkäsitystä. Mutta myönnättehän itsekin,
että sellainen portti on ajoissa murrettava auki, koska kuningas itse
on matkalla sinne ja aikoo sisään. Siis kaksi sataa miestä tunnin
kuluttua, mutta kaikessa hiljaisuudessa luonnollisesti."

"Kaikki on valmiina ennenkuin soitetaan päivämessuun", vastasi
linnanpäällikkö varmasti ja rauhallisesti. "Mutta teidän haavanne,
herra drotsi! Voitteko te todellakin vaaratta lähteä, muuten minä olen
valmis?"

"En jouda vaaroja ajatella, minun täytyy ja minä tahdon lähteä!"
vastasi Åke. "Siis päivämessuun soitettaessa -- ja suu tukkoon asiasta!
On vain kyseessä lainsuojattomien takaa-ajo -- ymmärrättehän?"

"Oikein! Niin saavat uskotella toisiaan täällä linnassa puolen tunnin
ajan." Näin sanoen herra Ribolt kiirehti linnanpihalle, ja drotsi Åke
mestari Petruksen kanssa poistuivat naistupaan.

Äskeinen jännitys ja kiihtymys oli pannut drotsi Åken veren liikkeelle
ja tehnyt hänet taas terveen näköiseksi. Suuressa naistuvassa,
jossa vieraat vastaanotettiin, ja jonne kokoonnuttiin pyhäpäivinä
ennen jumalanpalvelusta, otti vanha talonemäntä vastaan Åken ja
mestari Petruksen, tarjoten itse vierailleen lämpimän aamujuoman
kiiltävissä hopeamaljakoissa. Keskellä salia suuren, pyöreän, valkealla
ripsireunaisella pumpuliliinalla katetun pöydän ympärillä, istuivat
saksalaiset mestarilaulajat, höyryävät maljat edessään, hauskasti
keskustellen naisten kanssa. Neiti Ulrika kyseli uteliaana heidän
matkoistaan vieraiden ruhtinaiden luona, joista varsinkin mestari
Rumelant oli väsymätön kehumaan; samaten hän myöskin oli väsymätön
luettelemaan kaikkia niitä kunnianosoituksia, jotka olivat tulleet
hänen osakseen hänen lauluistaan näiden hänen suurten ja ylhäisten
suosijoittensa luona.

Myöskin neiti Margareta otti osaa keskusteluun vieraiden kanssa.
Mutta hänen kysymyksensä olivat ujoja ja häntä huvitti paljon enemmän
heidän taiteensa kuin se onni, jota he olivat etsineet ja löytäneet
ylhäisten linnoista. Hän antoi vakavan mestari Popen tarkasti kuvata
itselleen niiden kuuluisien rakkauslaulujen hengen ja sävyn, joiden
kaunein kukoistusaika ei ainakaan mestari Popen mielestä vielä ollut
loppuun kulunut. Hän päinvastoin väitti jalon laulutaidon nyt vasta
täydellisesti kehittyneen uutta ja korkeinta kauneutta palvellessaan,
kun ei enää jatkettu yksitoikkoista kevään vihreyden, maallisten
naisten kauneuden, epätoivoisen rakkauden ylistystä, vaan laulettiin
säännöllisissä laulumuodoissa siveellisistä ja jumalallisista aiheista
sekä tärkeistä jumaluustieteellisistä dogmeista. Kun nyt ruhtinaat
ja keisarit eivät enää niinkuin ennen itse harjoittaneet jaloa
laulutaitoa, vaan oli se melkein yksinomaan kunniallisten porvarien
rakastama, oli hänen mielestään suuri onni, että oli semmoisia
herroja ja ruhtinaita kuin Tanskan kuningas, joka kunnioitti ja
suosi taidetta, ja, lauluista innostuttiin vielä hänen ritariensakin
linnoissa ja heidän jalojen neitosten parissa. Hän ylisti tanskalaisen
ritarirunouden jaloa, runollista henkeä, mutta hänen mielestään olivat
sekä ne että rakkauslaulut liian maailmallisia ja pintapuolisia. Tästä
Margareta hiukan loukkaantui, vaikka hän myönsikin kernaasti oppineelle
mestarilaulajalle kaikkien tanskalaisten laulujen, jotka hän tunsi ja
osasi käsittelevän rakkausseikkailuja, mutta ei ainoakaan raamatullisia
tai teologisia aiheita.

Kun drotsi Åke astui naistupaan, nousi Margareta vastaamaan hänen
tervehdykseensä, ja hän huomasi levottomana drotsin poistaneen
käsivarren siteestä. Hän ei enää jaksanut seurata mestari Popen
selityksiä, vaan hän pyysi anteeksi että hänen, haavalääkärinä, täytyi
poistua toimeen, jota ei kauemmin voinut siirtää. "Anteeksi, herra
drotsi!" sanoi hän Åkelle ja osoitti poistettua sidettä. "Tähän en ole
antanut suostumustani. Mutta olettehan oman käsivartenne herra", lisäsi
hän, huomatessaan miten keveästi Åke sitä liikutti. "Haava on melkein
parantunut. Varovaisesti te voitte kyllä käsivarttanne käyttää, kunhan
vain voitte olla maltillinen. Mutta jäykkä kaulakääre" -- --

"Sen kannan muistona teistä, siksi kunnes taas tapaamme, jalo neito!"
vastasi Åke. "Vaikka luulenpa melkein sen jo olevan tarpeettoman.
Tunnin kuluttua täytyy minun lähteä linnasta. Minä saan kiittää
teidän taitoanne ja väsymätöntä huolenpitoanne siitä, että nyt
kykenen liikkeelle. Minä toivon pian näkeväni minun jalon herrani ja
kuninkaani", lisäsi Åke hiljaa ja vei hänet mukanaan linnanpuutarhan
puoleiseen ikkunansyvennykseen. "Mutta ikävä kyllä ei vielä ole
sovelias aika minun toimia teidän vapautenne puolesta."

"Emmehän me pyydä armoa inhimillisiltä tuomareiltamme, vaan ainoastaan
sen mikä on oikeuden ja kohtuuden mukaista", vastasi Margareta
hiljaisen totisesti. "Minä luulin hyvän ja oikeuttaharrastavan
kuninkaan olevan aina valmiin kuulemaan syyttömästi tuomittuja."

"Minua surettaisi syvästi, jalo neiti Margareta", sanoi Åke, "jos
minun jalo kuninkaani näyttäisi teistä hetkenkään harjoittavan
vääryyttä; mutta teidän asianne on tullut hämäräksi ja epäilyttäväksi
niille, jotka eivät, niinkuin minä, tunne teidän hurskasta mieltänne
ja rakastettavaa olentoanne. On saatu selville, että rikoksellinen
aseenkantaja Åke Kagge on ollut teidän seurassanne: teidän onneton
luottamuksenne tähän roistoon on heittänyt varjon myöskin teidän
viattomaan matkaanne. Mutta minä vakuutan teille elävän Jumalan nimeen,
että minä puhdistan teidät siitä syytöksestä. Jos maallinen oikeus on
sokea, niin on Jumalantuomio ja minun ritarillinen miekkani varmasti
avaava heidän silmänsä."

"Elkää Jumalan ja pyhän Neitsyen tähden, rakas drotsi!" huudahti
Margareta pelästyneenä. "Jos tahdotte uskaltaa kalliin henkenne jonkun
asian edestä, niin tehkää se tuon korkeamman ja tärkeämmän puolesta,
mihin olette itsenne vihkinyt, mutta ei muutaman vankiraukan kohtalon
tähden! Eihän vääryyden kärsiminen ole suurin onnettomuus tässä
maailmassa", lisäsi hän hiljaisella ja hellällä äänellä, kohottaen
pitkäripsiset silmäluomensa ja luoden katseensa puutarhaikkunan kautta
kirkasta sinitaivasta kohti. "Elkää hätäilkö meidän tähtemme! Me
odotamme mielellämme Herralle otollista hetkeä. Kun me vain ajattelemme
sitä kuormaa, minkä Herra kantoi meidän puolestamme, niin onhan meidän
pieni ristimme kepeä kannettava tämän lyhyen elämämme aikana. Jumala
olkoon teidän kanssanne, jalo drotsi Åke", jatkoi hän. "Sydämellinen
kiitos teidän lempeydestänne, jolla te melkein olette saattanut vankina
olomme tuntumattomaksi! Me tulemme nyt suuresti teitä kaipaamaan!
Minä unohdan taas pian shakkipelin, mutta mitä silloin yhdessä
puhelimme, en minä koskaan unohda. En myöskään unohda niitä kauniita
lauluja, jotka minulle opetitte, ja kun me tytöt puhelemme Florezista
ja Blanzeflorista, niin me aina muistelemme teitä ja yhteisiä
iltahetkiä täällä takkavalkean ääressä, ja kaikkia niitä kauniita
ritariseikkailuja, joita meille kerroitte. Jos kuningas tulee tänne
keväällä, niinkuin kerrotaan, niin tulettehan te myöskin?"

"Ehkä", vastasi Åke. "Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa
kuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat
ensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon
kaiken parhaaksemme!"

"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!" sanoi Margareta
tuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle
käsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. "Sekin mikä meistä
näyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta
parhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa
sitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle
iloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat."

"Rakas, hurskas Margareta", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä
hänen käsivarrelleen, "uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään
osaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka
päivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde,
josta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen
elämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä."

"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta
ijäisen elämän lähteestä", vastasi Margareta, "vaikka sen syvin salattu
alkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien
edestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä
ja armahtavalla rakkaudellaan."

"Rakkahin sielu maailmassa", huudahti Åke tunteittensa valtaamana.
"Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua", hän vaikeni ja
jatkoi tyyneemmin: "Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko
silloin niitä lauluja, jotka teille opetin?"

"Oi varmasti -- mutta -- vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän
kanssanne, herra drotsi!" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi
punastuen pois kätensä. "Niinkuin jo sanoin teille", lisäsi hän ääneen,
astuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan
peittää hämilläoloaan, "teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää
myöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa."

"Jos teille sopii, herra drotsi", sanoi mestari Petrus, joka
kohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen
keskusteluaan kauniin neidon kanssa, "niin ehkä voisimme jatkaa
asioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?"

"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi
jalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle." --

"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein
sopineet yhteen", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä,
missä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja
suosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista
kuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi
mestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin
drotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän
kirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään
täydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa
linnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon
molempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa
tienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa
istuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun,
jolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen.
Herra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja
kirkolle.

"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra
linnanpäällysmies?" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos
vaunusta. "Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?"

"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista", vastasi
herra Ribolt. "Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti
saatu kiinni", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta
missä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin
kapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli
valahtanut.

"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?"
kysyi huolehtiva linnanrouva. "Tule istumaan minun paikalleni, minä
kyllä kestän."

"Oi, antakaa minun istua tässä!" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla
kasvonsa. "Margareta, Margareta!" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui
sisartaan vasten. "Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu -- hänen
henkensä on vaarassa!"

"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!" kuiskasi Margareta. "Nehän olivat
vain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen
puolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän
aurinkonsa paistaa kaikille meille."

Vaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat
kirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua
ja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat
keskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja
ylhäisestä syntyperästään.



YHDEKSÄS LUKU.


Drotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin
linna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi
kimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä
olevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana.
Holbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen
asemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja
autioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen
laivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen
edestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia
pienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä
suuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina,
samoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti
korjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä,
aikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.

Åken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli,
hiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli
selittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja
annettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen
tehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin
lumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä
unessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä
turvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen.
Tutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei
näkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta
tuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli
punapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla
asteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies,
näyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli
käsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo
tuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen
sillankaiteella.

"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin
nuoranpunojalle hamppuköyden pätkä", sanoi paksu ritari ja nauroi
omalle sukkeluudelleen.

"Vai luuletteko te, herra Palle, niin varmasti minun köydensilmukkaan
joutuvan!" murisi mies. "Teidän on helppo kiusotella, sillä te ette ole
luotu hukkumaan eikä hirteen roikkumaan. Tuollainen möhömaha kelluu
veden pinnalla kuin oluttynnyri, ja se, joka teidät hirttää, saa ensin
tekasta teille kaulan."

"Hyvä on", vastasi Palle haukotellen, "silloinhan minulla onkin
oikean valtiomiehen vartalo. Sellainen olisi toki tarpeen sinulle ja
sinun kaltaisillesi rohkeille herroille. Mitä helvettiä ne niin kauan
viipyvät! Kylläpä ne pahukset siellä viivyttelevät ja neuvottelevat
pitkään."

"Mutta taitaapa siinä ollakin tärkeät asiat esillä, herra Palle",
mutisi mies, ja löi käsivarsillaan rintoihinsa pysyäkseen lämpimänä.
"Kunpa minulla edes olisi kannu saksalaista olutta, niin pysyisivät
silmäni auki."

"Jos voit pitää yhden silmäsi auki, on sekin kunniallista, koska
sinulla ei toista ole", ivaili ritari. "Mitä ihmettä junkkari nyt
ajattelee?" jatkoi hän. "Siellä hän istuu lämpimässä salakamarissaan
tärkeistä asioista neuvotellen, ja jättää minut tänne pakkaseen ja
kylmään -- minut, joka olen hänen oikea kätensä ja vihitty kaikkiin
hänen salaisuuksiinsa. Kuule, sanoppas minulle. Kyste, mitä merkitsee
tämä salaperäinen öinen retki? Kyllä minä tunsin Niilo Brockin ja
Juhana Papaen. Ne ovat niitä pahuksen miehiä, kyllä minä tiedän mitä he
kilvessään kantavat. Mutta kuka oli se kolmas kyttyräselkäinen mies,
jonka sinä toit tänne, hänellä oli punainen vaippa yllään?"

"Minä uskon nyt varmasti hänen olleen itse paholaisen", vastasi
karkuri tehden ristinmerkin, "ainakin hän on noita. Annan vaikka
hirttää itseni, ellei hän ole taitava noitatemppujen tekijä. He
kutsuivat häntä viisaaksi mestari Thraudiksi. Paavi kuuluu tuominneen
hänet roviolle, ja sekä kuninkaat että ruhtinaat ovat ajaneet hänet
maanpakolaisuuteen. Mutta hänpä heistä vähät välittää, hän vain nauraa
hohottaa tämän maailman hallituksille ja herrauksille, eikä hän välitä
merellä ollessaan ei Jumalan Pojasta eikä pyhästä Neitsyestä. Jos hän
on oikeassa, niin ovat kaikki kristityt narreja, eikä meidän tulisi
totella ketään muuta kuin sitä omaa Herraa, joka on meissä itsessämme
ja kaikessa, mutta se menee jo yli minun ymmärrykseni. Osaa hän välistä
olla hurskaskin; sen minä nain kun hän hyvästiksi suuteli arkkipiispan
kättä ja vastaanotti synninpäästökirjan, jonka hän kuitenkin heitti
heti mereen. Hän on Niilo Brochen hyvä ystävä, ja sanotaanpa hänen
osaavan tehdä kultaa."

"No, toivonpa hänen sitten opettavan meille ja junkkarille sen taidon!"
sanoi Palle. "Olisipa synti jos hänet poltettaisiin niin vähäisen
kerettiläisyyden vuoksi, siitä hänet kuitenkin poltetaan kerran
toisessa maailmassa. Mutta sanoppas minulle, Kyste, jos sinä ja herrasi
tulette Hammerhuusista, miten silloin uskallatte astua junkkarin
silmien eteen? Onhan arkkipiispa manannut sekä hänet että kuninkaan
paholaiselle, ja täytyypä minun sanoa junkkarin olleen hänelle
paholaistakin häijymmän."

"Sen kai suuret herrat ymmärtävät paremmin", vastasi Kyste. "Minä
palvelen sitä, joka parhaiten maksaa, enkä kysele sen enempää
heidän asioitaan. Jos minä olisin tiennyt, ettei arkkipiispa tuonut
äyrityistäkään mukanaan vaan kadotti lisäksi senkin, mitä Skånesta
odotti, niin enpä, pahus vie, olisi pannut henkeäni kaupan hänen
tähtensä."

"Taisittepa tehdä tukalan matkan hänen kanssaan Sjöborgista?"

"Sen voitte uskoa. Kyllä otti kovalle ennenkuin saimme hänet
pelastetuksi. Meidän täytyi ensin paeta Venin suojaan, ja me olimme
hengenvaarassa kaksi yötä ja kokonaisen päivän Saltholmenin luona.
Purjelaivat ja kirotut kalastajaveneet ajoivat meitä takaa, mutta
sumu ja arkkipiispan rukoukset taisivat auttaa meidät sillä kertaa.
Kamalassa myrskyssä me purjehdimme henkemme kaupalla Kåsebergiin,
ja Hammerhuusiin saapuessamme me olimme melkein nääntyneet nälästä
ja kylmästä. Ja mitä siitä saimme palkaksemme? Hullu Martti Madsven
sai piispankirjeen pyhiinvaellusretkelle, minä ja Ola Ark saimme
kuivan siunauksen kolmella laihalla sormella, ja uuden synninpäästön
kymmeneksi vuodeksi. Voihan siitäkin olla hyötyä, enkä minä hylkää
jumalanlahjoja, mutta eivät senlaiset lahjat täytä vatsaa eikä
kukkaroa. Mutta siitä seuraa, tietysti se", lisäsi hän, "että meidän
on lupa etsiä leipämme, mistä sen löydämme ja saamme ryöstellä meidän
herramme arkkipiispan vihollisia kuolinpäiväämme asti, eikä meiltä
senvuoksi kiirastulessa kärvennetä hiuskarvaakaan; mutta" -- --

"Malta mielesi, Kyste; onhan sekin jonkinlainen ammatti", keskeytti
hänet Palle. "Mutta jos sinun uudet herrasi ovat arkkipiispan puolella,
niin enpä totta totisesti saa päähäni mitä he täällä tekevät: junkkari
ja arkkipiispa ovat kuin kissa ja koira."

"Niinkuin jo sanoin, sen ymmärtävät suuret herrat paremmin", vastasi
karkulainen. "En minä tässä rupea selvittelemään niitä he puhuivat
arkkipiispan kanssa Hammerhuusissa; mutta jos he nyt saavat mestari
Grandin leppymään junkkarille ja pannan julistuksen peruutetuksi,
niin eipä taitaisi prinssillä olla mitään asiaa vastaan, ja toinen
palvelus on toisen ansainnut: jos junkkari joutuu riitaan kuninkaan
kanssa, on hän selkänojan tarpeessa, ja jos he saavat kuninkaan pois
valtaistuimelta, niin taitaa silloin junkkari kohota ja voi taas auttaa
puolestaan ystäviään. Mutta se ei kuulu minuun; käyköön täällä muuten
miten hyvänsä, kunhan täällä vain syttyisi aika sekamelska, että
pääsisi hyvästi ansaitsemaan. Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu? Ettekö te
kuullut hevosten kavioiden kopsetta tuolta puolen linnan?"

"Sinä näet unia, Kyste? Kuka näin myöhään tulisi linnaan?" sanoi Palle
ja kuunteli levottomana.

"Tuossa minun herrani tulevatkin. Tulkoon tänne nyt vaikka itse
paholainen", sanoi karkuri ja kiiruhti venheeseen.

Kaksi kookasta herraa, yllään suuret, harmaat umpivaipat, astuivat
punatakkisen, pienen kyttyräselkäisen miehen seurassa linnanmuurissa
olevasta salaovesta, ja astuivat pienen laskusillan yli, joka johti
linnan alimman vallihaudan poikki. He kiirehtivät laivasillalle, missä
he ääneti nyökäyttäen tervehtivät herra Pallea ja astuivat sitten
sanaakaan sanomatta venheeseen. Se työnnettiin heti rannasta ja purjeet
nostettiin. Herra Palle pudisti arvelevan näköisenä päätään katsoessaan
heidän jälkeensä ja samassa hän luuli kuulevansa etäistä hevoskavioiden
kopsetta ja aseidenhelinää linnanportin ulkopuolelta; hän kiirehti
kapean laskusillan yli, jonka vieressä hän oli vartijoinut, ja vetäsi
sen ylös jälestään, jonka tehtyään hän kiirehti muurissa olevan
salaoven kautta linnaan.

Linnanmuurien edustalla, vastakkaisella puolella, seisoi drotsi Åke
ratsumiehineen. Hän oli antanut heidän varovasti ja yhden kerrallaan
taluttaa hevoset puolivalmiin sillan yli, jota ei vielä voitu nostaa.
Hyvin varustettu linnanportti oli lukittu, ja he olivat jo pari kertaa
koputtaneet saamatta minkäänlaista vastausta. "Kuka siellä?" kuului
vihdoinkin väsynyt ääni muurilta, portin yläpuolelta. Ääni oli linnan
vartijan, joka nyt nousi, pidellen toisessa kädessään pitkää keihästä
ja toisessa hälytys-torvea.

"Nukutko sinä vartiopaikallasi, mies!" huusi Åke ankaralla äänellä.
"Etkö sinä näe, että täällä kuninkaan väki haluaa päästä sisään? Joudu!
Anna heti avata portit! Täällä tulee uusi varusväki."

"Uusi varusväki! Emme me ole kuulleet täällä siitä mitään", murisi
vartija. "Minä saanen puhaltaa torveeni niinkuin junkkari on käskenyt."

"Vähinkin ääni maksaa henkesi, mies!" uhkasi drotsi. "Siellä missä
kuningas käskee, ei junkkarilla ole mitään sanomista."

"Jumala teitä siunatkoon, jos totta puhutte, ankara herra!" sanoi
vartija iloisena. "Sitten ei minun tarvinne huomenna ratsastaa
puuhevosella senvuoksi, että satuin nukahtamaan."

"Joudu tai me murramme auki portin."

Åken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää
vastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja
heti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien
ympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien
hevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta
herättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat
ikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut.
Mutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua
kokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen.
Hän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että
he olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt
itse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa
ja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti
poistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä
kuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. "Eläköön kuningas!" kaikui
suusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää
vaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari
Kristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian
kun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi
Åke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi
linnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe
oli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli
yhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa
majoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.

Ennen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä,
ollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan
puolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty
linnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa
kenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki
siitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.

"Herra drotsi", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan
kaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: "Sanoittehan te itse, että me
emme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan
te kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria
vastaan, jos hänet tapaisimme?"

"Se oli kuninkaan käsky meille kaikille", vastasi drotsi.

"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit
pakenemaan", jatkoi ratsumies. "Herra drotsi, seisoessani takaportin
luona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista;
he katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin
tietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän
tulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti
pois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me
annoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen,
jonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka
tuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas,
äkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa
melkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden
sylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän.
Hän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle
meitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen
niskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä
tunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole
niin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin,
niin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä
kuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä" --

"Hyvä on", keskeytti drotsi hänet -- "sinä teit aivan oikein. Kuninkaan
ja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko
prinssin tukka kaunis tai ruma." Sitten hän kannusti hevosensa ja
matkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi
kuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi
joukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen
mukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai
jossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta
ratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle
Myllymäelle kaupungin ulkopuolella.

Huhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden
mukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin
Kallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän
kiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti
heidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa,
junkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo
kauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja
hänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut
niistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin
herra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan
sekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein
kuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty
Kallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman
varusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja
maanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä
voitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli
linnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka,
mukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan
nimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista
lähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset.
Itse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista,
väliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas
meritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön
ja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita
linnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko
kaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse
linnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin
pois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.

Suuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja
antaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja
linnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen
vieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt
kotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen
sanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja
jos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan
vasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin
kreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin
ystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona
olevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat
ulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai
puolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen
seurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin
kunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista
herroista.

"Saatte nähdä, että kaikki on vain väärinkäsitystä, teidän armonne!"
sanoi nuori rajakreivi kevytmielisellä ja välinpitämättömällä äänellä,
hypähtäessään ratsunsa selästä ja järjestellessään komeaa pukuaan.
"Ainakin siihen on syynä veljenne jonkinlainen väärä kunniantunto
tai pikemminkin hänen täällä olevan päällikkönsä, sekä teidän urhea
marski Olavinpoika; sillä kunnon miehellä on aivan omituinen lahja
loukata kaikkia ihmisiä, aavistamatta siitä itse vähääkään. Sen olette
toki itsekin huomannut. Sellaista väkeä voi käyttää vain ystäviä
ja vihollisia narraillakseen. Minä olen kernaasti sukulaisten ja
hyvien ystävien kesken välittäjänä", jatkoi hän iloisesti. "Jokaisen
riidan jälkeen juodaan aina hyvät sovittajaiset, ja silloin juhlitaan
iloisesti. Minä tunnen junkkarin viinikellarin tuolla linnassa, se on
parempi kuin minkään priorin. Jos hän ei tahtonut avata sitä teidän
ärtyiselle marskillenne, niin hän on luultavasti tahtonut säästää sen
rakkaimmille vieraille."

"Jumala suokoon, että olisimme tulleet tänne ystävälliseen juhlaan,
herra markkreivi", vastasi kuningas vakavana hiljaisella äänellä ja hän
koetti peittää syvää liikutusta katsellessaan kaunista talvimaisemaa,
joka levisi hänen eteensä. Aurinko kirkasti vuonon ja kaupungin.
Linnan muurit ja tornit kohosivat ylpeinä harmaaveljesten luostarin
kiiltävän kuparikaton takaa. Vanhasta Frue-Kirkestä viittasivat Esbern
Snaren viisi göthiläistä kirkontornia uljaina taivasta kohti, ja
uloinna vuonon rannalta kohosi pyöreä meritorni. "Jos minun veljeni voi
puolustautua", jatkoi kuningas, "niin hän ei pelkää tavata minua, vaan
tulee velvollisuutensa mukaan minua vastaan."

"Mutta hän ei varmaankaan tiedä odottaa teitä. Ehkä hän on
metsästysretkillä, tai matkustelee tiluksillaan", sanoi rajakreivi.
"Jalolla junkkarilla on kuuma veri. Minä olen aina valittanut, että
hänen kiihkeällä toiminnanhalullaan ei ole määrättyä päämäärää,
jonkavuoksi se usein häiritsee hänen ruhtinaallisen mielensä
tasapainon, saattaen hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa
ymmärtämään hänet väärin."

"Jos näen oikein, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik varjostaen
kädellään silmiään auringonpaisteelta, "niin tulee tuolta kaupungista
joukko ihmisiä meitä vastaan. Ne ovat varmaankin porvarit, jotka
tahtovat osoittaa teille rakkauttaan ja uskollisuuttaan."

"Hm! He olivat myöskin ynseitä marskille", sanoi kuningas. "Minulle on
kansa uskollinen. Minä tiedän, että vaikka minä kulkisin spitalisena
maan läpi, ei ainoakaan talonpoika eikä porvari sulkisi minulta
oveaan. Monen silmissä minä olen pannan julistuksen jälkeen melkein
spitalitautinen", lisäsi hän, "kuitenkin saan kaikkialla osakseni
rakkautta. Minun veljeni vain kääntää minulle selkänsä ja kieltäytyy
minua tottelemasta tänä ahdistuksen aikana."

"Korkea-arvoisa junkkari ei voi olla täällä", alkoi taas rajakreivi
puhua -- "muuten hän kiirehtisi teitä vastaan pyytämään anteeksi
päällikkönsä ajattelemattomuuden ja saattamaan meidät herkulliseen
juhlapöytään. Linnan varustukset hän on pannut erinomaiseen kuntoon",
jatkoi hän, "siitä minä teidän sijassanne oksin hänelle kiitollinen,
herra kuningas! Kallundborg on tärkeä linnoitus sota-aikana ja hyvä
satama teidän laivastollenne."

"Juuri senvuoksi ei ainoakaan läänitysmies ole oikeutettu lukitsemaan
linnaa maan lailliselta hallitsijalta tai hänen sotapäälliköltään",
vastasi kuningas. "Minä pidän arvossa teidän pyrkimystänne koettaa
puhdistaa minun harhaanjohdettua veljeäni, herra rajakreivi!" lisäsi
hän hetken vaiti oltuaan. "Mutta olkaa vakuutettu siitä, että jos
veljeni voi puhdistautua, jos hän voi antaa minulle ruhtinaallisen
sanansa siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa tässä
niskoittelussa, niin ei hän tarvitse minkäänlaista vierasta puolustajaa
siellä, missä veli on hänen herransa ja tuomarinsa."

Rajakreivi kumarsi kohteliaasti ja vaikeni, ja pyyhkäistessään
kädellään kasvojaan hän näytti salaavan loukkaantuneen ilmeen.

"Haluaako teidän armonne puhua porvarien kanssa?" kysyi nyt kreivi
Henrik. "He näyttävät pelolla odottavan teidän suostumustanne saada
lähestyä teitä."

"Se on ymmärrettävää, herra kreivi. Antakaa heidän tulla tänne!"

Kreivi Henrik ratsasti nyt epäröivää porvarijoukkoa vastaan ja palasi
pian takaisin kuninkaan luo, mukanaan kaupunginvouti ja kaksitoista
kylän vanhinta, jotka porvarillisissa juhlapuvuissa ja paljain päin
astuivat kuninkaan eteen ja kumarsivat syvään. Useampaan kertaan
kumarrettuaan alkoi kaupunginvouti pelokkaasti ja arastellen puhua:
"Korkea-arvoisin herra ja kuningas! -- Teidän armonne korkea läsnäolo
-- meidän halvan kaupunkimme ilo nähdä teidän korkeastikuninkaallinen
armonne" -- --

"Ei näy olevan kovinkaan suuri", -- keskeytti kuningas hänet. "Puhukaa
minulle vain aivan suoraan, kaupunginvouti, ilman minkäänlaisia
verukkeita. Te pelkäätte minun korkeastikuninkaallisella armollani
olevan tällä kertaa määränsä, ja että minä vaadin teidät ankaraan
edesvastuuseen siitä kohtelusta, jonka minun marskini sai osakseen
täällä --"

"Teidän korkeasyntyinen veljenne, meidän ankara herra junkkari, on
käskenyt linnanpäällikön --" änkytti kaupunginvouti.

"Täällä ei puhuta, nyt siitä mitä hän on käskenyt palvelijansa tekemään
tai olemaan tekemättä", keskeytti kuningas hänet. "Siitä niskoittelusta
saa hän itse tai hänen linnanpäällikkönsä vastata minulle. Mutta kuka
on käskenyt teidän kieltäytyä tottelemasta minun käskyläistäni?"

"Linnanpäällikkö, herra junkkarin ja teidän omassa nimessänne
armollinen kuningas", vastasi linnanvouti. "Mutta kun marski näytti
meille valtakirjansa ja käski meidän tekemään aivan päinvastoin, emme
me voineet pitää heidän käskyään todenmukaisena, emmekä myöskään sitä
totelleet. Lyhyen mietintöajan jälkeen sai marski ja hänen väkensä,
myöskin kaiken mitä hän vaati, vaikka me saimme sen kalliisti maksaa --"

"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti. "Rangaistiinko teitä senvuoksi,
että tottelitte minun käskyjäni?"

"Me emme valita, teidän armonne, emmekä tahdo soimata teidän omaa
korkeaa sukuanne ja sitä herrautta jonka olette meille antanut. Se
vääryys, millä meitä on kohdeltu, on vain vähäinen meidän surumme ja
häpeämme rinnalla, jos olemme joutuneet jalon herramme ja kuninkaamme
epäsuosioon."

"Te olette saaneet kärsiä vääryyttä minulle osoittamanne uskollisuuden
vuoksi, mitenkä minä voisin senvuoksi olla teille vihainen, kunnon
porvarit!" sanoi kuningas liikutettuna. "Kaikkien pyhien miesten
nimessä, silloinhan en ansaitsisi kutsua ainoaakaan uskollista sielua
joukostanne omakseni. Minkä olette vääryyttä kärsineet, se teille
runsaasti palkitaan. Me olemme tulleet tänne vaatimaan tiliä siitä mitä
on tapahtunut. Missä on prinssi Kristoffer?"

"Me emme tiedä, kaikkivaltaisin herra!"

"Missä on sitten hänen linnanpäällikkönsä? Miksei hän tule tänne meitä
vastaanottamaan?"

"Hän väittää saaneensa sellaiset ohjeet, herra kuningas, jotka ovat
niin uskomattomat, ettemme me uskalla niitä lausua."

"Mitä! Kuka uskaltaa täällä käskeä minun läsnäollessani?" huudahti
kuningas kiivaasti. "Mutta, ei, se on mahdotonta", lisäsi hän
rauhallisemmin ja hillitsi kiivautensa. "Se mies on mielipuoli tai
sairas. Ratsastakaa linnaan, kreivi Henrik! Ilmoittakaa minun tuloni!
Minä vietän siellä yön ritarieni ja sadan miehen kanssa. Te pidätte
huolen muusta sotaväestäni, kaupunginvouti!"

Kreivi Henrik lähti heti liikkeelle ja ratsasti linnaa kohti mukanaan
pienempi joukko ratsumiehiä.

"Suurvaltaisin herra kuningas!" jatkoi kaupunginvouti tuskallisella
äänellä. "Minun ja näiden toverieni henki ja omaisuus ovat teidän
ja maan omat. Mutta elkää olko vihoissanne meille siitä, mitä me
emme ole voineet estää! Linnanportti on lukittu. Nostosilta vedetty
pois. Muureille on asetettu sotaväkeä ja linkoja. Linnan päällikkö on
julistanut meille saaneensa käskyn ampua kaupunki palamaan hehkuvilla
kivillä ennen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua siitä hetkestä,
jolloin teidän sotaväkenne piirittää linnan."

"Raivoaako hän!" huudahti kuningas. "No hyvä! Siis pois kaikki sääli!
Me tahdomme nähdä kuka täällä on herra. Satulaan, miehet! Kunnon
porvarit, te olette minun kuninkaallisen suojelukseni alaisia!" sanoi
hän kaupunginvoudille ja kylän vanhimmalle. "Jos he kärventävät
yhdenkään oljenkorren teidän päänne päältä minun tähteni, niin he
saavat sen kalliisti maksaa. Jokainen kapinallinen rangaistaan
ankarasti, kantakoon hän vaikka kuinka pystyssä päänsä."

"Kunnia kuninkaalle! Eläköön nuori Eerik kuningas!" huusi
kaupunginvouti heiluttaen hattuaan, ja tähän tervehdyshuutoon yhtyi
koko porvarijoukko, heiluttaen lakkiaan ja myssyjään.

"Nyt tilaa, lapset!" käski kuningas ja tyynnetteli ratsuaan. "Minä
tahdon nähdä kuka uskaltaa lukita sen portin, josta me haluamme sisään."

"Suokaa minun pysähdyttää teidät hetkeksi, teidän ylhäisyytenne!"
sanoi Brandenburgin rajakreivi, joka myöskin oli hypähtänyt satulaan
ja nyt ratsasti paljastetuin päin kuninkaan luo. "Ennenkuin te
ryhdytte minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, toivoisin minä, teidän
vieraananne, ja sekä teidän, että teidän ruhtinaallisen herra veljenne
puolueettomana ystävänä, saada silmänräpäyksen ajan keskustella teidän
kanssanne kahden kesken --"

"Hyvä, sitä minä en teiltä kiellä, herra rajakreivi! Syrjään, hyvät
ystävät!"

Kaikki poistuivat etemmäksi, ja rajakreivi jäi samaan nöyrään asentoon,
korkea sulkahattu kädessään "Teidän herra veljenne on kunnioittanut
minua ystävyydellä joka velvoittaa minun puhumaan hänen puolestaan
hetkenä jolloin hän itse ei ole saapuvilla. Se mikä täällä on
tapahtunut ja edelleen tapahtuu teidän tahtoanne vastaan, osoittaa
epäilemättä niskoittelua. Mutta on mahdotonta, että se tapahtuisi
teidän herra veljenne käskystä: siihen -- anteeksi tämä lausuntoni
-- siihen on hän minun mielestäni liian viisas. Meidän sisimmät
ajatuksemme tuomitkoon korkeampi sielujentutkija. Elköön meidän parhaat
ystävämmekään kuvitelko tietävänsä, mitenkä aijomme pelinappulamme
siirtää Kuitenkin -- minä menen takaukseen junkkari Kristofferin
puolesta tässä asiassa, siksi kunnes hän itse voi astua teidän eteenne
todistamaan syyttömyytensä Minä tarjoudun etsimään hänet ja tuomaan
hänet teidän luoksenne. Hän on varmasti Holbekin linnassa tai Samsössä.
Tahdotteko luvata minulle olla ryhtymättä sillaikaa minkäänlaisiin
väkivaltaisiin toimenpiteisiin, korkeintaan pitää linna piiritettynä?"

"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan
häntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä
suuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin
ulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni
edessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista
iltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien
pyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon
itseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi."

"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!" vastasi rajakreivi
päättäväisesti hetken aikaa mietittyään. "Jos en minä vuorokauden
kuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra
veljenne -- niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai
valloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas
osoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, -- mutta sitten
minä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille
kummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana."

"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille
kiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille
kohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa?
Siihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä
Neitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!" Näin sanoen hän kohotti oikean
kätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi
eteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen
kovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar
muutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana
Holbekiin vievää tietä.

Kun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki
sillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä
puolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen
kätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä
unohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili
levottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän
vielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli
antanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.

"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!" huudahti kuningas. "Vaikka he tietävät
minun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen
antamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?"

"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!" sanoi kreivi
Henrik. "Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan
rynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni."

"Ei vielä!" vastasi kuningas ja vetäsi kätensä pois miekankahvalta.

Samassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin
harjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko
suljettuna. "Linnaa ei avata aseellisille miehille", huusi sotilas
korskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, "sitä
puolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen
ylhäisyytensä junkkarin ankara käsky."

"Mielipuoli!" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan
vastauksen.

"Ei sanaakaan enää, kreivi!" sanoi kuningas ankarasti. "Me
emme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja
majesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka
puolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä
varten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos
kapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa
kaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja
pelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle
tieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä.
Jumalan haltuun!" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja
ratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä
olevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla,
kiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies]
ja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla,
laihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan
jäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora
köytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki
ilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He
vastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman
näköisinä.

"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!" sanoi kuningas lempeällä
äänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti
heidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. "Minä
tulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon
Jumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän
luostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme.
Eihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer
on asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me
toivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän
rakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon
odottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani
ja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä
vaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain
tahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin
monen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille
hyvitetään."

"Suurvaltaisin herra!" vastasi guardiani. "Elkää turmelko millään
maallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän
pelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte,
meidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte
kunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan
majan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää
yksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako
meitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin
ankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!"

"No, niin ankaria ei täällä sentään olla", sanoi kuningas
hyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja
luotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio
= ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen
paastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine
liharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. "Täällä
me emme ainakaan tule puutetta kärsimään", jatkoi kuningas. "Täällä ei
meille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla
mitalla."

"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne
lähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen
mukanaan", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän
kumarsi syvään kuninkaalle.

"Siunauksenko?" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen
otsalleen. "Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan
turmelukseen, kunnianarvoisa isä?" kysyi hän katkerana hiljaisella
äänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan
katseen.

Vanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän
teki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. "Pyhä kirkko
julistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille
sovituksen armon kääntymyksen kautta" -- sanoi hän ja liitti yhteen
laihat kätensä. "Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman
päähän."

"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on
kostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi
kunniattomaksi?"

"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani,
niin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio
sydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne
rusentaisi minut", -- vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi
yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. "Mutta Herra vapauttakoon
minun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon!
Kirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!" jatkoi hän. "Mutta
kosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen.
Meille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi
mitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku
meidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää
kirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn
tule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus."

"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa
lohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te
ette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän
kynnyksen yli?"

"En totisesti!" vastasi guardiani juhlallisesti. "Minä tiedän, ettei
minun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka
ylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi
luovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä
tiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa
teidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous
voi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua
teidän kruunatusta päästänne."

Kuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme.
"Siunatkaa minua, hurskas isä!" sanoi hän hiljaa. "Teidän sananne
tunkivat sieluni syvimpään."

"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne
ja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!" rukoili
vanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle
päälle -- "jos te itse olette sovittava ja vanhurskas", lisäsi hän
painolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.

"Hm, sovittava", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, "myöskin
kapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?"

"He eniten ovat laupeuden tarpeessa", vastasi guardiani. -- "Elkää
vihastuko, herra kuningas", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin
painolla. "Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti
huulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan -- kirjoitetaan
siinä -- niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle
anteeksi!" --

"Mutta jos hän ei kadu?" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen
katseen.

"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun
äitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!"
kuiskasi hengen mies. "Loukkaantunut veli", sanoo Salomo, "pysyy
suljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu
linna."

"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden
linnat voidaan maan tasalle hävittää", huudahti kuningas äkkiä
ankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa
synkistyivät. "Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut
luottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen.
Eikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja
koettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne,
sillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen
erehtyneen. Mutta kylliksi siitä!" keskeytti hän äkkiä vakavan
keskustelun. "Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme
hylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän
matkan." Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon.
Guardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä.
Luostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti
hiukan vähentyneen.



KYMMENES LUKU.


Kallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja
sotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä
kuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima
käytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon
laskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi
Åke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen
linnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja
neuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti
hän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo
luostarin kirjastoon.

Täällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena
luostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli
avoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien
kirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian
käsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla
vertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien
kirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme
maallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas
itse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana
Leijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von
Strassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas
tarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.

Kun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään
ja hypähti ylös. "Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!"
huudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi
hämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. "Oletko sinä todellakin
täällä?" jatkoi hän. "Miten huonon näköiseksi olet käynyt! -- niin,
sinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!" huudahti hän
katkeroituneena ja polkasi jalallaan. "Koska saan heidät juurrutetuiksi
maastani?"

"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!" sanoi Åke. "Minä olen taas
terve ja teidän palvelukseenne valmis."

"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi
siis sinulle minun kirjeeni?"

"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani!
Vaikka minä pelkään tämän askeleen" -- --

"Anna sen jäädä minun huolekseni, Åke! Tehtiinkö teille vastarintaa?"

"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa
vuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen."

"Hyvä! Entä junkkari?"

"Minä en nähnyt häntä. Sanottiin hänen olleen siellä, mutta hän pakeni."

"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut
sinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes
suuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa
vääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?"

"Hän ei ensinkään näyttäytynyt; hän oli ruvennut epäilemään."

"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee
itsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen
häpeälliset lausuntonsa Brunkelle", --

"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä,
minun kuninkaani!" huomautti Åke, "eikä kukaan voi luottaa viekkaan
Brunken puheisiin" --

"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien
pyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin
sanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle
kaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen
ystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. -- Ei minulla
ole valittamisen syytä!" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti
kätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli
kyynel. "Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni", jatkoi hän
rauhallisena ja totisena, "on minustakin tullut pannaanjulistettu mies
niinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä
miettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä
tuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo
tehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja
synteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko
maailman pappeja ja piispoja."

"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!" huudahti Åke huolestuneena.
"Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta
hengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden
kautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka
käsittää koko suuren maailman."

"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! -- ja rakkaus -- mitä sinä siitä
tiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja
voimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta
kohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko
papistoa vastaan."

"Taivaan tähden! Rakkakin herrani ja kuninkaani! Ajatelkaa kuitenkin"
-- --

"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi", keskeytti
kuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. "Meidän autuudenasiamme on
siksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä
käskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä
olet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet
heitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että
ihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan
oikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja
laupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki.
Tule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus
on kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen --
ja vieläkin enemmän -- se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta
siitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan
arkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen.
Jos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän
kirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos
perkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on
kuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja
katso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan
nimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut
tuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos
he sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä
vaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne,
joille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille."

Åke vaikeni ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton," jatkoi
kuningas. -- "Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä,
sekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla
katkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä."

"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun
kuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi
anteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä."

"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä
asiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon
paavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi
niin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen
rikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista -- niin ehdinhän minä
vielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan."

"Mutta naimislupa -- --"

"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille
muille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se
kielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu.
-- Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni
on kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule", -- jatkoi hän iloisesti --
"niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen
minulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle
Norjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä
sinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten
onni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien
rakastajien mukana." Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki
innostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.

"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista", sanoi kuningas, "ja meidän
omat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän
kirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen
sanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet."

Sillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja
kuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa
veljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin
rauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.

Oli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi
tuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei
missään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden
askeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä
talviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat
ryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat
drotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin
linnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden
helinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.

Åken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle
linnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan
merilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan
ränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään
erityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys
linnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan,
syrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi
Henrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen
olisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen
kalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan
ränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa
kreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin
takaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän
ja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti
takaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja
murhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin,
jonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena
arkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi
Henrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä
hypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden
venheeseen.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi
keihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä
kulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.

Juuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän
tikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen,
sillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja
hyppäsi venheeseen.

Pakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille;
mutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa
köyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti
ponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan
köyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään
paljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi
katkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen
pakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta
putosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen
kaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.

Kreivi Henrikin huudon kuultuaan kiirehti yhä useampia meritornin
luona olevia sotilaita avuksi, ja pian vietiin vanki köytettynä
meritorniin. Drotsin käskystä oli kuitenkin hänen kädetön käsivartensa
ensin sidottu, että verenjuoksu tukkeutuisi. Vaarallisesti haavoitettu
sotilas kannettiin myöskin torniin, ja sillaikaa kun oltiin välskäriä
hakemassa tutkittiin vangitun ryövärin vaatteet tarkasti. Paitsi
synninpäästökirjaa ja rukousnauhaa, sekä muutamia kallisarvoisia
kirkkokoristeita, jotka nähtävästi olivat varastettua tavaraa,
löydettiin sieltä vielä pikeä, tulikiveä ja muita sytytysaineita,
ja hänen hattunsa vuoriin oli hyvin huolellisesti ommeltua avain ja
salakirje. Paatuneelta rosvolta ei tarvinnut ainakaan aluksi odottaa
minkäänlaista tunnustusta. Drotsi otti huostaansa avaimen ja kirjeen ja
poistui kreivi Henrikin kanssa lähimmän vartiotulen luo.

Täällä hän avasi salakirjeen ja luki sen hiljaa.

"Ei kenellekään!" seisoi siinä. -- "Tottele ja vaikene, muuten olet
kuoleman oma! Puolustautukaa viimeiseen asti! Elä säästä kaupunkia! --
piiloita tai polta paperit hätätilassa! -- pidä salaluukku valmiina!
-- Anna hänen voittonsa tulla hänen turmiokseen! ja minä vastaan
seurauksista. Kirjeentuojan voitte käyttää kaikkeen. Polttakaa heti
tämä salakirje. -- Ei keneltäkään!"

Eräs pappi oli drotsi Hesselin johdolla opettanut kuninkaalle,
prinssi Kristofferille ja Åkelle siihen aikaan hyvinkin harvinaisen
kirjoitustaidon, ja hän luuli nyt kauhukseen tuntevansa noissa
vääristellyissä kirjaimissa prinssi Kristofferin raskaan käsialan. Hän
piiloitti nopeasti kirjeen ja oli valahtanut aivan kuolonkalpeaksi.

"No mitä loitsuja te siitä luitte, herra drotsi?" kysyi kreivi Henrik.
"Te ette voi oikein hyvin." -- --

"Varmaankin tuo kirje oli aijottu linnanvoudille", huudahti Åke
kiihkeästi, ja veri kohosi taas hänen poskilleen. "Se ei ole
keneltäkään eikä kenellekään, kuitenkin minä luulen ymmärtäväni sen
sisällön."

"Näyttäkää tänne, herra dotsi! Eihän se ole mikään salainen
rakkauskirje. Mies oli varmaankin vakooja ja petturi."

"Niin totta kuin minun jalon kuninkaani sielunrauha on teille rakas,
herra kreivi", vastasi Åke kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä,
"niin sallikaa tämän onnettoman salakirjeen jäädä yksin minun
tietooni! Niin paljon vain tahdon sanoa teille: se koskee kuninkaan
onnettomia perhesuhteita; mutta tämänkin arveluni suhteen pyydän teidän
vaikenemaan. Tässä ei ole minkäänlaisia todisteita ketään vastaan,
vain epäilys, onneton ajatus -- mutta se johdettakoon vastakkaiseen
päämäärään, -- se tehdään tyhjäksi." Näin sanoen hän otti kirjeen
poveltaan ja heitti sen vartiotuleen.

"Te olette varovainen, drotsi!" sanoi kreivi Henrik, rypistäen
otsaansa. "Minä en halua tulla osalliseksi teidän synkistä
valtiosalaisuuksistanne. Drotsina te parhaiten tiedätte mitä täällä
on salattava, tai ilmaistava. Minä kysyn vain sotamiehenä ja
piirityspäällikkönä: jos tuo kirje, jonka te niin hätäisesti hävitätte,
oli vietävä linnaan, niinkuin te arvelette, niin täytynee täältä
jostain silloin olla salainen käytävä sinne? Se on välttämättömästi
etsittävä. Ilman piirityskoneita on meille aika vaikea hyppäys päästä
ulkomuurien yli."

"Te olette oikeassa! Täällä täytyy jossain olla salainen käytävä",
huudahti Åke äkkiä, silmät innosta loistaen. "Minulla on siitä
jonkinlainen aavistus, muistan kuulleeni tarinan meritornista
alkavasta salakäytävästä. Vanki näyttäköön sen minulle. Minä vien itse
salakirjeen perille, mutta en sitä, joka äsken liekkeihin hävisi ja
jonka nyt vain Kaikkitietävä näkee, vaan muunnoksen siitä, sellaiseksi
kuin sovittava henki sen uudelleen kirjoittaa minun sielussani."

"Hyvä on. Minä seuraan teitä miehistöni kanssa."

"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt,
hän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai
yli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos
salakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen
vaikea päästä sen läpi."

"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta,
drotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys."

"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!" sanoi Åke varmasti, hetken
mietittyään. "Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä
kenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna
ennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen
vangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin
olla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä.
Jos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi!
Linnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan,
ennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja
-- jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako
rauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa."

"Ha, haa!" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle,
"sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte
yhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra
valtiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia
ketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten
olemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen
herra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, -- väijyä veljensä
ja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen."

"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!" -- sanoi
Åke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. "Tehän huudatte niin kovaa
kuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi
tietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli!
Sanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon.
Se musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain
paljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja
saattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen."

"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!"
vastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden
terävän katseen ympärilleen. "Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut
puhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin
suuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni
yli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi
maksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?"

"Kalliimman hengen pelastukseksi", sanoi Åke, "minun täytyy päästä
varmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani
jalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea
ne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! -- Hyvästi! Se, joka
on ollut kaksi vuotta pannaan julistettu", jatkoi hän liikutettuna,
"hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia." Vartiotuli
valaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan
tummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän
surumielinen. "Elkää seuratko minua!" lisäsi hän. "Katsokaa, minä
uskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja
silloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin."
Tämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja
poistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi
osanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.



YHDESTOISTA LUKU


Vanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa
kaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu,
pyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien
muurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti
kaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin
vahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes
ne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne
ripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen
suuhun.

Vahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan,
joka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä
hengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki
harmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun.
Pöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri
oli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu
oli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja
synkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan
soturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven
niinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren
aikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke
arveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.

Tähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli
vangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä
hengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu
kiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana.
Kaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.

Kun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan
keltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille;
hän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin
vangittu villipeto. "Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu
kuningaskoira!" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan
--. "Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa
paholaisille. -- Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla,
ja minä makaan täällä helvetin porstuassa. -- Se oli sinun syysi, sinä
kalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi
typerän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi."

"Miten niin?" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen
kuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. "Miten voit uskoa
pannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?"

"Katsoppas, toveri!" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti
ympärilleen. "Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi
minulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne
ovat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken
irti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus
maailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta,
niin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. -- Se minua
kuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa", jatkoi hän ilkeästi
hymyillen. "Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa
paremmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka
sen aikoi tehdä on saatanan oma -- huu -- tuo nälkäinen kala purasi
minua kynnenjuureen."

"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?" kysyi Åke
nyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. "Tunnusta
totuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!"

"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?" mutisi ryöväri.
"Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin
syntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut
monen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin,
myöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta
jos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon
se uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen
vannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle."

"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?" jatkoi Åke katsellen
ympärilleen hämärään kivihuoneeseen.

"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?" mutisi vangittu ryöväri
irvistellen. "Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!"

"Siis kuitenkin täältä!" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti
ympärilleen. "Ja onhan tämä avain sinne?" Näin sanoessaan hän otti
esille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty
ryövärin vaatteista.

"Oikein, toveri! Helvetin avain", toisti mielipuoli murhaaja, rumasti
nauraen.

Åke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään
minkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla
liuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti
eräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän
irroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle.
Silloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää
paikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti
tarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein
liian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi
luukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä
luolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.

Näiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla
kamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi
uhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman
valepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin
veriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet
sidottiin. "Hyvä!" sanoi hän. "Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat
minun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi."

"Hyvä vaihtokauppa!" mutisi Ola Ark. "Jos onni seuraa minun takkiani,
niin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun
ruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!"

Åke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen
kulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet
melkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja
aikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui
vangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. "Armoa, armoa!"
huusi hän. "Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. -- Nyt tulee
perkele itse minut repimään. -- Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne
pimeään! Armoa, armoa!" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.

"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!" sanoi Åke. "Minä en voi
auttaa sinua." Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen
lyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi
mielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas
tikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä.
Hän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut
ottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän
luolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.

Åkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni
kosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän
oli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti
kapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän
tuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän
astui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän
piteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean
salakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta
osoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan.
Hän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä,
joka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin
ravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin
hänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen
pimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja
rohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli
kaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu
ja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui
vähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä
hengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka
jäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa
hän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys
antoi hänelle uusia voimia. "Onko siellä ketään?" huusi hän ja kääntyi.
Mutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.

Oli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä.
Ettei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt
miekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut
lapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan
mukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä
läheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan
epäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen
mahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet
häntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja
hänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. "Jos tämä salakulku on
rehellistä ja ritarillista", ajatteli hän itsekseen, "niin miksi en
ottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein
valon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa
ruumislavitsalla ja kiroaa minua -- tai hän on päässyt irti ja hiipii
minun jälestäni pimeässä?" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän
oli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina
käännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon
läsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään
jännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt
sieltä karkoittamaan. "Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako
hänen raivoava henkensä minua!" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin
kuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin
hän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. "Tai oletko
sinä taas siellä, vanha Palle?" huudahti hän melkein kirkaisten.
Finnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut
hänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan
kuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen,
seisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen
päässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa
pahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma,
joka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen
kuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas
hänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi
hänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan
kädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa
hiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä
miekan kilahtavan muuria vasten. "Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala
murhaaja! Sinäkö siellä oletkin?" huudahti hän varsin tyytyväisenä,
keksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi
näkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan
sivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi
helähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän,
suonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.

"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!" kähisi
raaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi
haavoittuneen ryövärin äänen. "Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina,
nyt on sinun vuorosi, toveri!" Hirvittävä ääni muuttui villipedon
ulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa.
Hän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua
hirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan
otella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen
onnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja
hän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon
kanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien
kierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa
ympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja
arvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.

"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!" huokasi Åke, ja
nousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen
liikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan.
Nyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan
veressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää.
Hän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui
kuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin
estettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan
edessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä
liikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään,
ja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan
kuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn
valossa tuimat soturinkasvot. "Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?" kysyi
sotilas.

"Ei kenellekään keltään", vastasi Åke, muistaen samassa salakirjeen
salaperäisen omistuksen.

"Oikein. Sinä tiedät tunnussanat", vastattiin, "olet kai yksin?
Aseetonna?"

"Niinkuin näet. Avaa joutuun!"

"Odota vain! Ilmoitan ensin vahdille!" Luukku sulettiin, ja Åke kuuli
torven toitotuksen, mihin vastattiin etempää. Vähän ajan kuluttua
avattiin rautaportti, ja kookas panssaripukuinen sotilas astui hänen
luokseen salakäytävään, lyhty toisessa ja paljastettu miekka toisessa
kädessä. Hän tarkasti lyhtynsä valossa valepukuista drotsia päästä
jalkoihin asti ja astui hätkähtäen pari askelta taapäin: "Hyi, senkin
verikoira, minkä näköinen sinä olet!" huudahti hän inholla. "Tukalaa
on kunnon miehelle laskea mokomiakin vieraita sisään, silloin kun,
kuningas itse saa olla ulkopuolella."

"Minulla oli kova ottelu tänne tullessani, kunnon kansalainen!" sanoi
Åke, "mutta kiirehtikäämme!"

"No, no, odota hiukan, roisto! Ensin side silmille!"

"Mitä -- side! ja lisäksi haukkumasanoja minulle." -- --

"Se on selvää, Rääsyjussi! Voisithan yhtähyvin olla urkkija kuin
verikoira ja ryöväri. Sinä näyt olevan niitä pahimpia roistoja: side
silmille heti paikalla, koira! Tai minä potkasen sinut takaisin
ketunluolaasi."

Åken oli vaikea pidättää suuttumustaan ja muistaa, ettei hän täällä
ollut drotsi eikä voinut puolustaa itseään. Hän kesti ääneti raa'an
kohtelun, antoi sitoa vaatteen silmiensä eteen ja taluttaa itsensä
rautaportin läpi. Hän kuuli, että se lukittiin hänen jälestään
rautatangoilla. Heti senjälkeen hän kuuli rautaketjujen ja pyörien
kolinaa, niinkuin vipusiltaa ylösvedettäessä, ja hän huomasi itseään
kuletettavan keinuvan sillan yli.

"Astu nyt suoraan eteenpäin, tai putoat syvyyteen." -- murahti hänen
saattajansa hänen takanaan. Kylmä väristys karsi hänen selkäänsä, mutta
hän vaikeni ja astui eteenpäin.

"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut", murisi
sotilas hänen takanaan, "mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen
kertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta."

Åke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka
heti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten
ulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien
välissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan
kulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän
säästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään
ja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta
sanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen
sen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului
taas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan
etempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa
aivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta
melua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden
liikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän
seisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.

"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan", kuuli hän varoittavan
äänen huutavan jälestään. "Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet
kuoleman oma." Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen.
Hänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja
heille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta
huomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi
hän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin
sisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta
sidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet
oli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja
käytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa
eräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen
käskettiin odottaa linnanpäällikköä.

Oli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli
jäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän
näytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.

"Kenen luulet minun olevan?" kysyi Åke.

"Junkkarin salaisen palvelijan", kuului vastaus. "Se joka noin verisenä
ja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia
mukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on
Kallundborgin kaupunki ilmiliekissä."

"Sen estäköön Jumala!" huudahti Åke. "Tuokaa linnanpäällikkö heti
tänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta."

"Siltä et ainakaan näytä", sanoi mies säpsähtäen. "Siinä tapauksessa
minä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?" Mies
poistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta
ja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla
oleviin linkoihin.

"Seis pojat!" huusi nyt karskea ääni pihalta. "Tänne on tullut viesti
junkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista."

"Pohjaltaan kunnon mies!" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa
linnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen
näköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui
sisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot
ja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta
ja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren
miekkansa kahvalle. "Mikä mies sinä olet?" kysyi hän kovalla ja
tuikealla äänellä. "Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani?
Vastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut
kuoliaaksi tuohon paikkaan --"

"Ei keneltäkään kenellekään", vastasi Åke, ja linnanpäällikkö vetäsi
kätensä pois miekankahvalta.

"No, puhu sitten turman lintu! Jos minua jostakin kiellät, niin et
ainakaan säälimästä tai epäröimisestä? Onko kaupunki sytytettävä
palamaan? Sytytetäänkö harmaaveljesten luostari ensiksi? Siellähän
nukkuu kuningas tänä yönä."

"Kaupunki jätetään rauhaan", vastasi Åke. "Heti auringon noustua
avataan linna kuninkaalle. Paperit jätetään hänelle ja salaluukku
naulataan kiinni" --

"Oletko mieletön, mies!" huudahti linnanpäällikkö hämmästyneenä.
"Uskallatko sinä lausua sen mitä minä tuskin rohkenen ajatella?
Peruuttaisiko junkkari sinun suusi kautta sen minkä hän kuoleman uhalla
kielsi minulta omallaan? Ketä silloin rangaistaan kaikesta mitä täällä
on tapahtunut, ja kuka vastaanottaa kuninkaan vihan purkaukset?"

"Teidän täytyy paeta sekä kuninkaan että junkkarin näkyvistä, ja
te viette maanpakolaisuuteenne mukaanne teidän salaisuutenne, sekä
tietoisuuden siitä, että olette suorittanut hyvän teon." -- --

"Ja koko elämäkseni olisin leimattu maailman silmissä petturiksi ja
valapatoksi? Ei, mies! vaikka se olisikin junkkarin käsky, niin minä
en sitä tottele. Sen minkä minä olen vannonut, sen minä pidän. Mutta
junkkari vastatkoon kaikesta: minä olen myönyt hänelle henkeni, mutta
minun päällikkökunniani on minun omani. Näytä minulle kirjoitettuna
se, minkä sinä sanoit! Muuten minä annan hirttää sinut urkkijana ja
petturina!"

"No, Jumalan nimeen sitten!" sanoi Åke, heittäen yltään
maankulkurikauhtanan ja lakin, ja seisoi nyt tunnetussa ritaripuvussaan
linnanpäällikön edessä. "Minä en voi, enkä minä tahdo pettää
teidänlaistanne kunnian miestä. Minä olen drotsi Åke Johnsson: Minä
ilmoitan teille velvollisuutenne enkä junkkarin tahtoa. Tehkää
minulle mitä tahdotte: mutta siitä vastatkoon omatuntonne Jumalalle,
kuninkaalle ja itsellenne. Mutta, jos kuningashuone ja isänmaa ovat
teille omaa ylpeyttänne ja luuloteltua uskollisuusvelvollisuuttanne
rakkaammat, niin seuraatte minun neuvoani ja suostutte siihen suureen
uhraukseen, jonka minä teiltä vaadin."

"Herra drotsi!" vastasi päällikkö, kumartaen ylpeästi ja kylmästi.
"Te olette ryhtynyt liian uskaliaaseen leikkiin: Te olette minun
vankini. Minä en ole nyt oman toimintani herra. Ja vala ja lupaus
ovat miehen halua ja miehen tahtoa kalliimmat. Katsokaahan, minä olen
vanhanaikainen sotilas. Minä en ymmärrä teidän hienoa valtiotaitoanne,
enkä teidän monimutkaisia hyveitänne. Minun lakini saatte kuulla:
Tottele laillisen yliherrasi käskyä, ja vastatkoon hän seurauksista,
joka sinulle käskyt antoi!"

"Mutta, jos te näette sillä olevan mitä turmiollisimmat, mitä
hirvittävimmät seuraukset, jos teidän läänitysherranne on rikkonut
läänitysvalansa ja käyttänyt väärin oikeutensa -- --"

"Se ei koske minuun. Minä pysyn kuuliaisena sille, jolle vannoin
kuuliaisuus- ja uskollisuusvalani: Hän vastatkoon siitä mikä täällä
tapahtuu, olkoon se pahaa tai hyvää!"

"Mutta, jos te vannoitte jumalattomalle kapinoitsijalle
uskollisuusvalan" --

"Silloinkin täytyy minun pitää minkä vannoin -- vaikka hän palkaksi
antaisi hirttää minut siitä -- muutoin joudun helvettiin. Tässä ei
ole valinnan varaa. Jos minä olisin astunut paholaisen palvelukseen,
herra drotsi, niin minun täytyy kestää loppuun asti, vaikka se olisikin
kauhistuksen loppu."

"Uljas herra, teidän ylpeytenne on sokaissut teidän silmänne näkemästä
totuutta ja oikeutta!" huudahti Åke ja katseli rautapukuista päällikköä
melkein ihaillen. "Mutta kuulkaa minua. Minä vannotan teitä elävän
Jumalan nimessä." -- --

"Suokaa minulle anteeksi, herra drotsi!" keskeytti päällikkö hänet
rauhallisesti ja kylmästi. "Minun aikani on täpärällä, minulla ei
ole kukaties enää monta tuntia elonaikaa. Minä en odota kiitosta
en kuninkaalta enkä junkkarilta, ja mahdollisesti vain niukan
ilon vankilan ja hirsipuun tuolta puolen. Mutta: olkoon kaikella
järjestyksensä. Te menette nyt torniin ja minä muurin harjanteelle.
Huomenna te kukaties istutte kuninkaan oikealla kädellä, silloin kun
minä riipun hirsipuussa. Mutta niin kauan kuin me olemme paikoillamme,
täyttäkäämme kukin tehtävämme, ja -- niinkuin jo sanoin: olkoon
kaikella järjestyksensä." Tämän sanottuaan hän polkasi lattiaan, ja
kolme sotilasta astui sisään.

"Viekää heti tämä herra vankitorniin!" käski linnanpäällikkö ja
viittasi kahdelle lähimmälle sotamiehelle.

"Ja sinä, Pentti", jatkoi hän kääntyen kolmanteen. "Anna taas kuumentaa
kivet -- viesti oli väärä. -- Menkää!"

Molemmat sotilaat tarttuivat heti Åkeen ja vetivät hänet pois muurissa
olevan salaoven luo, jonka he avasivat. Åke kääntyi vielä kerran ja
huusi linnanpäällikölle kovalla äänellä, mitä kiihkeimmän levottomuuden
ja jännityksen valtaamana. "Ajatelkaa kuolematonta sieluanne, ennenkuin
työhönne ryhdytte. Muistakaa, että on toteltava enemmän Jumalaa
kuin syntisiä ihmisiä!" Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä salaovi
sulettiin hänen takanaan.

Kolmas sotilas seisoi vielä paikallaan, ikäänkuin odottaen ankaran
käskyn peruuttamista, mutta silloin osui häneen jyrkän linnanpäällikön
uhkaava katse. "Kivet ovat kuumennettavat! Sanoinhan minä sen jo äsken!
-- Oletko sinä kuuro? Kiiruhda, mies! Kuuliaisuus tai kuolema niinkauan
kuin minä täällä käsken!"

Sotilas kääntyi nopeasti ja kiirehti ääneti ja synkkänä ulos ovesta,
jonka vieressä seisoi.

Linnanpäällikkö käveli nyt lujin askelin pari kertaa edestakaisin
lattialla, pidellen kättä korkealla otsallaan. Viimeinkin hän pysähtyi
rukouslavitsan ääreen ja notkistaessaan polvensa, osui hänen katseensa
aukiolevaan Aikakirjaan. "Te palvelijat!" mutisi hän ja liitti yhteen
kätensä, "olkaat teidän herroillenne lihassa alamaiset kaikissa
asioissa." Sitten hän nousi, teki ristinmerkin leveän panssaroidun
rintansa yli ja astui ääneti, mutta varmoin askelin ulos ovesta.



KAHDESTOISTA LUKU.


Oli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli
odotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti
rauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista
olivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden
vartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät
rauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat
edestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas
kreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen,
jonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään
harmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä
aina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut
kaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi,
mutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa
kiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi
sotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla,
sekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen
laakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi
kotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa
oli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva
ääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi
kauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin,
ja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta.
Silmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin
ja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot
järjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta
onnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni
talo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin
olkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin
osui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata
ja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin,
missä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.

Kuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä
innokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä
paikalla kun jokin talo syttyi tuleen.

Kuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan
katseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan
luostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän
hevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.

"Herra kuningas!" huudahti kreivi Henrik. "Porvarit voivat sammuttaa,
mutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön."

"Ei vielä", vastasi kuningas päätään puistaen. "Katsokaa", jatkoi hän
viitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit
valaisivat. "Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa
tuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun
kärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!"

Päivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta
uloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin
muuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun
sarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän.
Porttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt,
samoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen
kohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla
kiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva
levottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja
yöllisten rauhattomuuksien kostoa.

Sillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa.
Hurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun,
eikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.

"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?" kysyi hän kreivi
Henrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon
ulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan
kiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. "Minä en nähnyt häntä koko yönä,
enkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä.
Hänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen,
vähiten silloin kun vaara on tarjolla."

"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen", sanoi kreivi Henrik,
koettaen salata levottomuuttaan. "Tuon meritornin luona sattuneen
seikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona", lisäsi
kreivi naurahtaen. "Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja
rauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat.
Hän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän
pyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää."

"Omituista!" sanoi kuningas. "Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla?
Ja tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te
vangitsitte? Onko hän tunnustanut?"

"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan
käsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön
jälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen
vienyt -- vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä
hukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos.
Keskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet
kiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun
tullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia."

"Mitä? Drotsia!" keskeytti kuningas hänet. "Mitä se seikkailu Åkeen
kuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan
kanssa?"

"Niin, sehän on totta, teidän armonne", vastasi kreivi Henrik
rykien. "Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui
yönvalvomisesta."

"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt,
kun Åke on poissa", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia
kohti. "Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan
on."

Kreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan
katoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka
tekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat
sen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna.
Kaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli
nyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä
levottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan
mennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin
sieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin
eroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen
drotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.

"Loruja, lapset!" sanoi kuningas. "Viekää minut tuohon kirottuun
ruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!" Hän astui nyt nopeasti
hämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko
huoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa,
joka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran
pätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin
varpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten
eräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. "Mitä minä näen?"
huudahti kuningas hämmästyneenä. "Drotsin töyhtöhattu. -- Siis
murhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä
vaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan
vangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?"

"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan",
vastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja
muutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin.
"Niin totisesti!" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä.
"Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat
rangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin,
vaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä
kulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat
kuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin
ja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta,
mutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin
katsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa,
henkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja
peloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. _Sancta Maria,
ora pro nobis_! --" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]

"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!"
keskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. "Uskotko sinä
todellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen
ruumiinsa että sielunsa."

"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!" vastasi munkki
tehden ristinmerkin. "Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi
yhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt
vain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja
-- vastoin hänen tahtoaan -- vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin
kun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä
röyhkeyttä enää sitä epäillä."

"Uskotko sinä samaa minun drotsistani, minun uskollisesta Åkestani?"

"Elkää vihastuko, herra kuningas!" vastasi fransiskaani avomielisesti,
painaen kättään vasten laihaa rintaansa. "Minun omatuntoni kieltää
minun todistamasta väärin haudan partaalla siten miellyttääkseni tai
imarrellakseni mahtavia ja ylhäisiä tai salatakseni niitä ihmeellisiä
asioita, jotka nyt tapahtuvat meidän silmiemme edessä paatuneiden
parannukseksi. Jalosukuinen herra drotsi on aivan käsittämättömästi
kadonnut. Ja koska me tiedämme, että hän on kirkon suureen pannaan
julistettu, ja koska meidän arvoisa arkkipiispamme on jättänyt hänet
lihan turmeluksen alaiseksi ja suuren sielun vihollisen valtaan" -- --

"Vaikene, röyhkeä! Sinä et tiedä mitä puhut", huudahti kuningas
kiivastuen, ja loi vapisevaan luostariveljeen salamoivan katseen.
"Ottakoon pahojen henkien ruhtinas omansa, siitä minä en halua
kiistellä hänen enkä sinun kanssasi. Mutta sen minä tiedän ettei
ainoakaan perkele voi taittaa hiuskarvaakaan minun uskollisen Åkeni
päästä, olkoon hän elävä tai kuollut. Täällä on tapahtunut murha,
hirveä konnantyö", jatkoi hän, "häpeämätön petos! Niin totta kuin
minua Jumala ja kaikki pyhimykset auttakoot, siitä otetaan selvä ja se
ankarasti rangaistaan. Pois täältä munkki, mene kammioosi ja rukoile
Jumalaa valaisemaan järkesi! Sinun tähtesi kyllä on hyvä, olisi synti
suuttua sinuun. Menkää pois, lapset, te olette täällä tiellä! Tänne,
uskolliset mieheni! Lattia on revittävä auki! Jos ei drotsia löydetä
hajoitetaan torni maan tasalle, tähän ei jätetä kiveä kiven päälle."

Kuninkaan ankaraa käskyä totellen poistui munkki sekä muu liikaväki
tornista. Sotilaat toivat keihäitä ja keksejä sekä mitä muuta saivat
käsiinsä ja alkoivat heti murtaa auki kivilattiaa. Pian huomattiinkin
tuo irtonainen, rautaluukkua peittävä kivi, jota tuskin ollenkaan
eroitti ristikkoaukosta johtuvassa niukassa päivänvalossa. "Kas, kas!"
huudettiin. "Kellariluukku, salainen luola!"

"Haa, murhaajan luola! Siinä se on!" huudahti kuningas. "Tänne joutuun
tulisoihdut! Minä haluan mennä itse alas."

"Jättäkää se minun tehtäväkseni, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik.
"Tämä on varmaankin salakäytävä linnaan", lisäsi hän hiljemmin, "ehkä
voisimme käyttää sitä hyökkäyksessä" -- --

"Ei kreivi! Kuninkaan tie ei kulje ketunkäytävien kautta", keskeytti
kuningas hänet ylpeästi. "Tuokaa vain minulle takaisin kunnon Åkeni!"

Tuotiin tulisoihtuja, ja käytävä tutkittiin tarkasti. Kuningas saatiin
kuitenkin estetyksi laskeutumasta alas. Kreivi Henrik kiirehti kolmen
sotilaan seuraamana, innokkaana ja uteliaana eteenpäin soihtu kädessä.
Maanalainen ilma oli usein vähällä sammuttaa soihdut, kuitenkin
löydettiin ja tunnettiin ryövärin ruumis, jonka heti kaksi sotilasta
kantoi ylös, sillaikaa kun kreivi Henrik kolmannen kanssa jatkoi
tutkimuksiaan. He saapuivat lopultakin suurelle rautaportille, jota
he turhaan koettivat murtaa auki. Sen takaa kuului torven soittoa ja
aseiden helinää, ja kreivi Henrikistä oli viisainta kiirehtiä takaisin.

Kuningas oli sillaikaa ottanut tarkan selon drotsin yöllisestä
käynnistä tornissa, ja nähtyään ryövärin ruumiin, sekä kuultuaan kreivi
Henrikin palattua mitä tämä oli saanut selville, tuli hän hiukan
tyynemmäksi. "Uhkarohkea drotsi on varmasti elossa, joskaan ei aivan
turvassa, herra kuningas!" vastasi kreivi, noustessaan väsyneenä ja
hengästyneenä ylös salakäytävästä. "Koska murhaaja tavattiin kuolleena
ja yksin, niin hän ei ole voinut nujertaa meidän uljasta drotsiamme;
mutta sen kyllä huomasi, että heillä oli ollut kova ottelu keskenään.
Tässä on drotsin miekka; se oli aivan ruumiin vieressä. Tästä alkaa
todellakin salakäytävä linnaan; mutta se on tarkasti vartijoitu, ja me
olimme vähällä joutua vihollisen käsiin."

"Hyvä! Nyt siis tiedämme missä Åke on", sanoi kuningas. "Hänen
tarkoituksensa on ollut hyvä -- aika kepposet hän vain teki meille.
Mutta ennen auringon laskua hän on Jumalan avulla vapaa!" lisäsi hän.
"Voi, niitä pettureita, jos koskevat hiuskarvaankaan hänen päässään!"

Kuningas poistui meritornista, ja rynnäkkö valmistuksiin ryhdyttiin
vieläkin innokkaammin.

Ennen päivällistä pysäytti kuningas valkoisen ratsunsa linnan itäisten
varustusten ulkopuolelle. Hän oli synkkä ja äänetön. Hän katseli
usein levottomassa jännityksessä ja yhä yltyvällä suuttumuksella
linnanportille päin, mistä hänen veljensä junkkari Kristofferin
pitäisi tulla, jos sovinto vielä voisi tulla kysymykseen; mutta ei
prinssiä, eikä rajakreiviä alkanut näkyä. Pari ratsumiestä, jotka
olivat lähetetyt tähystämään pyhän Yrjänän hospitaalin luona olevalle
Myllymäelle, tulivat täyttä nelistä ratsastaen määräaikana takaisin,
ilmoittaen, ettei ketään herrasväkeä näkynyt tiellä.

"Eteenpäin siis, elävän Jumalan nimeen!" huudahti kuningas hiljaa,
hyvin liikutettuna. "Minulla ei ole enää veljeä. Mitta on täysi. --
Antakaa puhaltaa rynnäkköön, kreivi Henrik. Julistakoon torvet minun
vihani."

Tuskin tämä oli sanottu, niin torvet puhalsivat rynnäkköön, ja kaikki
olivat liikkeellä. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja torninvarjo
lankesi luostarinkatolle. Kaikki sotavoimat pantiin silmänräpäyksessä
liikkeelle. Hyökkäys tehtiin drotsin laatiman suunnitelman mukaan,
kolmelta taholta yhtä aikaa, kahdelta taholta kuitenkin vain
näön vuoksi että saataisiin vihollinen eksytetyksi, jota vastoin
päähyökkäys, mihin koko sotavoima vähitellen yhdistettiin, suunnattiin
torniportin luona olevaa itäistä muuria vastaan.

Uloin nostosilta oli pian revitty reippaiden venemiesten ja laivurien
avulla. Kaikkien kaupungin palotikapuitten avulla noustiin heti
etuvarustusten ylitse. Täällä ei näkynyt olevan minkäänlaista
päällikköä, ja sekä junkkarin själlantilaiset että samsölaiset
talonpojat taistelivat vastenmielisesti ja pakosta maamiehiänsä
vastaan. Saksalaiselle kreivi Henrikille tehtiin urhokasta vastarintaa;
mutta siellä missä vain kuningas itse näyttäytyi, heittivät muurilla
olevat tanskalaiset aseensa, antautuivat ja pyysivät armoa.
Etuvarustukset joutuivat heti kuninkaan käsiin, ja hän nousi itse
ensimäisenä niille; mutta portin yläpuolelta olevasta tornista kohtasi
heitä nyt mitä voimakkain vastarinta. Sen takaa kuului vahva, ääni, ja
tornin ampumareijistä ja harjalta singahti heitä vastaan taaja kivi- ja
keihässade. Kreivi Henrikin täytyi kiireisesti muodostaa keihäskatos
kuninkaan suojaksi ja sillaikaa koetettiin turhaan repiä alas suurta
rautaista ristikkoaitaa, joka muodosti ylösvedetyn nostosillan haudan
ylitse, etuvarustusten ja portin välille.

"Sytyttäkää portti tuleen!" käski kuningas suuttumuksen kiihkossa.

"Tänne polttoaineita!" huudettiin suusta suuhun, ja pian virtasi
kaupungista väkeä valloitettujen etuvarustusten yli sisävallituksille,
minne he kantoivat pikisoihtuja, sytykkeitä ja rikkilyötyjä
tervatynnyreitä, jotka he heittivät rautalanka-aidan yli. Hyökkääjien
innokkaasti huutaessa kietoutui portti ja torni savun ja liekkien
valtaan.

Tämän linnan itäistä sivua vastaan suunnatun kiivaan ja ankaran
ottelun aikana, seisoi vangittu drotsi Åke neliskulmaisen
parveketornin ristikkoikkunassa, joka kohosi linnan vasemmanpuoleisen
päärakennuksen keskeltä, aivan parvekesalin yläpuolelta. Kohtisuoraan
hänen vankilaikkunansa alla, syvällä linnanpihalla, olivat suuret
linnanportaat eli parvekesilta, mistä käytävä johti etusaliin.
Vankilatornin erotti hyökkäyksenalaisesta portista pyöreä linnanpiha
sekä sen molemmat etelän ja pohjoisen puolella olevat siipirakennukset.
Korkealla olevasta vankilansa ikkunasta saattoi Åke siis suurimmaksi
osaksi seurata sekä hyökkäävien että puolustavien liikkeitä,
ja erilaisia yrityksiä. Hänen oli onnistunut kiivetä korkeaan
ikkunasyvennykseen vankilaristikon sisäpuolelle. Täältä hän tykyttävin
sydämin, kertaakaan katsettaan kääntämättä, tuijotti yli linnan
pihan tornia kohti. Hän tiesi päähyökkäyksen suunnattavan sinne.
Hän oli jo jonkun aikaa kuullut taistelunhälinää, ja hän näki nyt
kaikkien sotavoimien yhtyvän ahdistamaan ja puolustamaan tätä yhtä
kohtaa. Nyt hän näki paksun savupatsaan kohoavan portin ulkopuolelta
ja huomasi puolustajien samoihin aikoihin panevan liikkeelle kaikki
porttitornin suurimmat puolustuskoneet, aikoen kivillä ja hirsillä
rusentaa piirittäjät, ennenkuin heidän onnistui sytyttää portti tuleen.
"Haa! Täällä minun täytyy seisoa toimetonna, silloin kun kuningas
on taistelussa ja vaarassa!" huudahti hän ja ravisti raivoissaan
rautaristikkoa. Samassa irtaantui palanen vanhaa muuria ja sen mukana
osa rautaristikkoa, ja hän oli vähällä kaatua takaperin vankilan
lattialle. "Merkki!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kiitos, hyvä
enkelini! Sinä olet kuitenkin pahaa voimakkaampi." Hän aikoi heti tätä
sattumaa hyväkseen käyttäen paeta uhkarohkeasti tornista ja päästä
hyökkäävien avuksi, ehkäpä hän saisi portin avatuksi heille. Hän
sitoi olkaliinansa vielä lujaan ristikonosaan ja aikoi laskeutua sen
avulla alempana muurissa olevalle penkereelle; mutta samassa hän kuuli
äänen, joka pakoitti hänet peräytymään ja täytti hänet kauhulla. Hän
oli kolauttanut päänsä yhteen torninpilareista, joka ulottui pitkin
koko parvekesalirakennusta, johtaen äänen hänen korvaansa äärettömästä
syvyydestä. Kohtisuoraan hänen allaan, korkeiden puuportaiden tai
parvekesillan alapuolella, oli kaivolla varustettu syvä kellari,
ja sen yli kulki käytävä parvekkeelle ja linnan suureen etusaliin.
Tämä kellari ja sen syvä kaivo olivat hätätilassa linnan viimeinen
puolustus. Se voi koitua mitä kamalimmaksi haudaksi jokaiselle
piirittäjälle, joka ei tuntenut sen rakennetta, sillä parvekesillan
ylin porras oli salainen luukku, joka kellarista päin äkkiä voitiin
vetäistä alas, jolloin sisään tunkeutuva vihollinen ja mahdollinen
voitonherra syöksyisivät syvyyteen. Junkkari oli vasta äskettäin
antanut rakentaa tämän salahaudan linnan puolustukseksi. Ei kuningas
eikä Åke tunteneet tätä, ja salaisena hätäpuolustuskeinona se oli
pidetty salassa useimmilta linnan asukkailta. Tämän salaluukun olemassa
olosta oli Åke saanut vihiä tuon hävittämänsä salakirjeen kautta.
Salaman nopeudella välähti varmuus tästä hänen sielunsa läpi, kun
etäinen ääni linnankellarista tunkeutui hänen korvaansa:

"Seiso siellä, kunnes portti rumahtaa auki ja he tunkeutuvat tänne
sisään!" kajahti linnanpäällikön ankara ääni oudon kumeasti. "Ole
varuillasi. Sinä hetkenä, jolloin kuulet askeleita parvekesillalta,
vetäiset sinä lukon auki!"

Heikompi ääni vastasi, mutta Åke ei eroittanut siitä mitään.

"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle",
kuului taas linnanpäällikön ääni. "Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä
että tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita
hänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä
olet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu."

Åke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä
sanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko
hirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä
vapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.

Tuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus,
mutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä
voimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta
savupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä
puolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta
kajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja
ontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan
ristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin
voimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.

Sanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä
uskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui
olkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai
jalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli
onnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se
ristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä
ylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin
olkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti,
mutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan
kiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes
hänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton
päälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin
niin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja
jalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville,
oli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja
ensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän
ja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein
riippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä.
Nyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä
voitonhuudon: "Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!" Kuningas
ratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei
voinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta
pian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan.
"Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku", huusi
hän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli
uupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä
yleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka
seisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva
torninpenger. "Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!"
vaikeroi hän. "Minun täytyy alas." Hän tunsi putoamisellaan ja
kuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. "Eläköön
kuninkaani!" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti
putoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle
tapahtui.

"Åke -- Åken ääni!" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta
tulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten
alapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä;
muutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan
parvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei
kukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa
puurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.

"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!" huusi nyt äkkiä kreivi
Henrik. "Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin
salahauta."

Pitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta,
parvekkeen rautakaiteesta.

"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan
tuolla ylhäällä", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista
huolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi
hänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt
ylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja
näkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana
ja verisenä parvekesillalla.

"Kuollut, kuollut!" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen;
mutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin
huojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan;
suureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. "Pois
haudasta, minun kuninkaani!" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti
itsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. "Åke,
suuri Jumala, mitä tämä merkitsee!" huudahti kuningas ja nosti hänet
syliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea
pää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen
yli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. "Te seisotte haudan
partaalla, kuningas Eerik!" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä.
"Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin
määrännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne
edessä." Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla
olevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. "Miksi viivyttelet,
roisto!" huusi hän jyrisevällä äänellä. "Poista salpa! Vedä lujasti!"

"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!" kaikui rukoileva ääni
linnankellarista syvältä hänen altaan. "Minä en voi -- ennemmin olen
valapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningas hyvin ihmeissään -- "Onko mies
mieletön? Kuka hän on?"

"Linnanpäällikkö, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi
paljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.

"Sitokaa mieletön!" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja
kääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse
käsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen
yli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt
kuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan
sotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen
mahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.

Sitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi
etteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa
pelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja
olivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi
kookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden
henkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin
marmoripatsas. "Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!" mutisi
hän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen
ryppyistä poskeaan.

Kreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. "Herra kuningas!"
sanoi hän kuuluvasti. "Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari
on hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi
ankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on
sanottavaa puolustuksekseen."

"Tulkoon hän heti tänne!" käski kuningas, ja hänen kasvojensa
ankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. "Tuomion hetki on
lyönyt", lisäsi hän, "mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen
puolustustaan."

Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi
kuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää
kuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon
huumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä.
Kuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon
ja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi
kuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen
lempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen:
"Muistakaa, että olette veljenne tuomari!" kuiskasi hän heikolla
äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen
vaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään
korkeaa, polttavaa otsaansa.

Taas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit
olivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen
viereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä,
ja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella
molemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin
jähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta,
jonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu
kiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi
kumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän
ritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta
ja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin
rasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä
junkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan,
jotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja
astui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan,
kuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan
kylmä ja teeskennelty hymy. "Minun suurvaltaisin herra veljeni on
tullut omituisella tavalla vieraakseni", sanoi hän katkeralla äänellä,
tehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. "Minä valitan, etten ole
saanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni
vastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni
typeryydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä."

"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini
linnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni",
vastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. "Täällä minua
kohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty
tottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti
minun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset
ja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! -- Vielä
sen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti,
uhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta... seuraa
kuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani", jatkoi hän
liikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin
synkkiin kasvoin, "minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni
voisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin
näyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte
puhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi,
niin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain
kivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai
ei?"

"En, kuka minua syyttää?" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti
ja ylpeästi. "Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja
majesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun
päällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, -- missä
hän on?"

"Täällä!" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen
takaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän
kääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan
katseen.

"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari", jatkoi
linnanpäällikkö, "minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän,
mutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne,
ainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä
seison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren
Jumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa,
täyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran
käskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen.
Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen.
Minulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!"

"Hourailetko, mies!" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. "Olenko minä
käskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?"

"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne", toisti
linnanpäällikkö --, "olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää
tai kruunua -- niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te
ette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä,
niin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot
viimeisellä hetkelläni!"

"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja
majesteettirikoksentekijä!" huudahti prinssi raivostuneena ja astui
uhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. "Uskallatko sinä noin
väärentää minun käskyjäni? -- Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät
minulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta
minun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan
ja kansalaissodan maahan -- sinä olit Stig-marskin ystävä -- sinä olet
lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen."

Kuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö
näytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä
omituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta", jatkoi junkkari
ja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. "Kurja, voitko
kieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi
lainsuojattomien ystävä?"

"Syntyperästäni minä olen ylpeä", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua,
voitettuaan entisen rauhallisuutensa. "Enkä minä myöskään kiellä
onnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi
tuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen
syytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte."

"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!" huusi junkkari
nopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. "Hän on minun laillinen
alamaiseni. -- Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa.
Se rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti
musertava hänen oman päänsä."

Muutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät
linnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja
loivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.

"Odota!" käski kuningas kiivaasti. "Niin kauan kuin minä itse olen
läsnä täällä, käsken vain minä."

Junkkarin ritarit peräytyivät nöyrästi nämät sanat kuultuaan. Sidottu
linnanpäällikkö oli kohottanut silmänsä kattoa kohti ja näytti
salaisesti valmistautuvan kuolemaan.

"Te kiellätte siis kaiken osallisuutenne siihen, mitä täällä on
tapahtunut, junkkari Kristoffer", jatkoi kuningas synkkänä ja
miettiväisenä, ja taas viivähti hänen tutkiva katseensa junkkarin
hurjan intohimoisilla kasvoilla. "Minä en vaadi teiltä autuuden valaa,
sillä veljen autuudella minä en halua itselleni ostaa kruunua enkä
elämää. Mutta minä vaadin teidän todistuksenne pantiksi teidän ritari-
ja ruhtinaskunnianne. Minuun ei kuulu tämän päällikön syntyperä eikä
hänen ystävyytensä minun verivihollisteni kanssa, nyt on kysymyksessä
vain tämä kapinallinen ja petollinen teko. Uskallatteko te ritari- ja
kunniasanallanne vannoa teidän päällikkönne toimineen omavaltaisesti ja
vastoin teidän käskyänne?"

"Kyllä! Ritari ja ruhtinaskunniani kautta!" huudahti prinssi kasvot
punakkana hehkuen ja hän purasi suuttuneena huuleensa.

"Sen sanan saatte katua viimeisen tuomion päivänä, junkkari!" karjasi
linnanpäällikkö hänen korvaansa, ääni kajahti kuin haudasta ja hän
tuijotti häneen kuolevan katseella.

"Vaikene, mielipuoli valehtelija!" keskeytti junkkari hänet. "Minä
näytän teille, minun kuninkaallinen veljeni ja lääninherrani!" jatkoi
hän kovalla äänellä ja kääntyi pois tuijottavasta vangista. "Minä
näytän teille, että kykenen pitämään linnanväkeni kurissa. Täällä ei
ole turhaan uskallettu loukata teitä minun nimessäni, eikä täällä ole
suotta väärinkäytetty uppiniskaisuuteen ja majesteettirikokseen sitä
valtaa, jonka te olette minulle uskonut. Minä vaadin silmänräpäyksessä
tuomion tälle petturille maalain mukaan."

"Minä en voi kieltää teitä tuomitsemasta palvelijaanne", vastasi
kuningas. "Teidän päällikkönne on saatettava linnan oikeuden eteen
vastamaan rikoksistaan ja hänet on tuomittava lain mukaan. Mutta jos
hänet tuomitaan syylliseksi todisteiden ja tietojen puutteessa, joista
ei täällä kellään muulla voi olla tietoa kuin teillä -- niin täytyy
teidän langettaa tuomio minun nimessäni, junkkari Kristoffer, niin
totta kuin teidän omatuntonne voi vastata siitä Jumalan ja ihmisten
edessä."

"Hyvä! Hän on tuomittu! Ennen aurinkoa hän on pyörällä teilattu",
mutisi junkkari. "Te olette kuulleet kuninkaan käskyn -- totelkaa!
Viekää vanki linnanoikeussaliin!" käski hän nyt kiivaasti ja
valtiasliikkein ritareitaan, ja he veivät silmänräpäyksessä pois
vangin, joka loi ylpeän, halveksivan katseen herraansa, viitaten
uhkaavasti taivasta kohti.

Kuningas oli heittäytynyt ääneti ja miettiväisenä eräälle tuolille
ja nojasi otsaansa käteensä; hän näytti taistelevan ankaraa sisäistä
taistelua. Hän hypähti nyt äkkiä ylös ja loi ankaran läpitunkevan
katseen veljeensä: "Tuomitse palvelijasi minun nimessäni niinkuin
tahdot itse tulla tuomituksi kaikkitietävän, vanhurskaan Jumalan
edessä!" sanoi hän varoittaen. "Minä annan sinulle korkeimman
armahtamisoikeuden. Jos hän on mielipuoli, niin voidaan hänen verensä
säästää lakia rikkomatta. Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en vaadi
sitä puheesi pantiksi. Ritarin ja ruhtinaan kunniansana ei tarvitse
veristä vahvistusta. Tuossa on käteni, veli Kristoffer!" lisäsi hän,
ja hänen äänensä vapisi. "Minä tahdon uskoa sinua, olkoon sinun
palvelijasi syytön tai syyllinen." Junkkari ojensi hänelle ääneti ja
synkkänä kätensä, kääntäen kasvonsa syrjään. Silmänräpäyksen ajan
vallitsi yleinen, tuskastuttava hiljaisuus.

"Antaa soittajien ruveta soittamaan, herra junkkari! Nythän täällä jo
vallitsee rauha ja hyväsopu, arvoisat ystävät!" keskeytti rajakreivi
Valdemar nopeasti äänettömyyden leikillisellä, iloisella äänellä.
"Minua ilahduttaa, että olen siihen ollut avullisena, vaikka senvuoksi
ratsastinkin parhaan oriini pilalle. Nyt me tahdomme unohtaa koko
ikävän asian ja annamme junkkarin hyvän viinin huuhtoa pois kaiken
väärinkäsityksen."

"Te olette oikeassa, kreivi!" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean
katseen ympärilleen saliin. "En tahdo toki unhottaa olevani isäntä
täällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan
päistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan." Sen sanottuaan hän
avasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän
seurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon
kanssa.

Kuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla
hillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä.
Rajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen
kuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli
vain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti
välttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin
sivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut
vain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen
drotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän
vältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla,
ja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian
avattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu
junkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja
äkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien
ja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain
kuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet,
ja pikarienkilistely.

Oli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian
kuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas
seurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin
ajaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten
pöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan
kysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen
seuransa, vastasi hän lyhyesti: "Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni.
Minä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina
paras selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista."

Kuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi
Kristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar
koetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset,
jotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin
molemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.

Kuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin
vihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen
ja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta,
osoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa
kokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen
näköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan
kanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä
piakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut
kuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen
hänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen
ja tyhjensi pikarinsa pohjaan. "Minä jään, Kristoffer!" sanoi hän
hiljaa tuttavallisella äänellä. "Olkoon kaikki unohdettu ja välimme
kuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet
kinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme." Kuningas
näytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen
mieliala valtasi toisetkin.

Illallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin
ääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään
uskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan
jonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin
kohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla
hän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui
oikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille
pergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija
poistui nopeasti.

"Mitä se oli, veljeni?" kysyi kuningas.

"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan,
linnanoikeuden tutkimusten tuloksena"; vastasi junkkari häneen
katsomatta. "Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on
hänen elämänsä tai kuolemansa."

"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni,
mutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen", vastasi kuningas
ankaran totisena. "Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio
minun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi
ja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät
ajatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä --"

"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä", huudahti junkkari
kiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi
äkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.

Kuningas katsoi kauan hänen jälkeensä vakavan ja huolestuneen
näköisenä. Hän kavahti pari kertaa äkkiä paikaltaan ja piteli kättä
otsalla. "Haa, olisiko se mahdollista!" huudahti hän. "Mutta ei
sentään, antoihan hän minulle kunniasanansa." Rajakreivi lähestyi nyt
iloisena ja istuutui vapaana olevalle paikalle kuninkaan luo pelipöydän
ääreen, missä hän pian osasi alkaa vilkkaan ja mieltäkiinnittävän
keskustelun.



KOLMASTOISTA LUKU.


Drotsi oli naistuvasta kannettu etempänä olevaan huoneeseen, joka
oli rauhallisempi ja mihin ei levottomuus muualta linnasta kuulunut.
Vaikkei hän tuossa vaarallisessa putoamisessa ollut taittanut
käsivarsiaan eikä jalkojaan, oli kuitenkin hänen koko ruumiinsa niin
pahasti runneltunut, ettei hän voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä.
Vahvistavan kylvyn jälkeen hänet vietiin vuoteeseen, missä hän heti
vaipui uneen. Mutta tuo hirvittävä jännitys oli tärisyttänyt hänen
sieluansa siihen määrin, ettei hän saanut rauhallista lepoa, vaan hän
heräsi aina vähän päästä mitä kauhistuttavimpiin kuumehoureisiin.
Väliin hän oli taistelevinaan kuolleitten kanssa synkässä haudassa,
väliin hän häälyi mittaamattomien syvyyksien yli. Mutta voimakkaimmin
näytti hänen mielikuvituksissaan askartelevan kuninkaan pelätty
hengenvaara, ja hän näki yhä edessään salaluukun parvekesillan
yläpäässä. "Varo kuninkaani, nyt aukenee hauta jalkojesi alla! -- Elkää
uskoko häntä, elkää luottako häneen. Hän on petturi!"

Oli myöhäinen ilta. Lamppu paloi Åken huoneen pöydällä. Vanha kuihtunut
sairaanhoitajatar istui tutisevana hänen vuoteensa vieressä ja mutisi
alituiseen itsekseen hampaattomalla suullaan. Nyt avattiin ovi, ja
kuningas astui hämärään sairashuoneeseen, kreivi Henrikin ja junkkari
Kristofferin saattamana. Sairaanhoitajatar poistui heti, niiaten
pelästyksissään usean kerran, kuitenkaan keskeyttämättä mutinaansa
ja itsetiedotonta itsekseenpuheluansa. Junkkari ja kreivi Henrik
jäivät seisomaan ovelle, missä he puhelivat hiljaa ja keskeyttämättä
metsästyksestä ja hevosista, sekä oven yläpuolella olevista suurista
hirvensarvista. Kuningas lähestyi drotsin vuodetta, ja otti lampun
pöydältä voidakseen oikein katsella häntä. Åke näytti hetkisen nukkuvan
rauhallisesti, mutta kun kuningas nyt seisoi hänen vuoteensa vieressä
ja osanottavasti huolehtien kumartui hänen kauniita, kalpeita kasvojaan
kohti, avasi drotsi äkkiä silmänsä ja tuijotti hurjasti häneen.
"Sinäkö täällä, kuninkaani!" kuiskasi hän. "Oletko vielä elävänä tässä
murhaajainluolassa? Varo itseäsi! Elä luota häneen!"

"Toinnu, Åke! Sinä hourailet!" sanoi kuningas. "Sinun hurskas
toivomuksesi on täyttynyt: minä ja veljeni olemme sopineet. Katso!
Tuolla hän seisoo! Hänkin tuli sinua katsomaan. Koko asia johtui
väärinkäsityksestä, tuon kapinoitsijan epätoivoisesta päähänpistosta,
joka oli lainsuojattomien sukulainen ja ystävä. Rauhoitu, rakas Åke!
Minä olen nyt rauhallisesti vieraana veljeni luona! Me olemme juoneet
yhdessä veljellisen sovinnonmaljan. Brunken asiassa minä olen tehnyt
hänelle vääryyttä. Minä tahdon antaa hänelle takaisin sekä Holbekin
että Kallundborgin. Hän seuraa nyt minua retkelle herttuoita vastaan."

"Suuri, ylevä kuningassielu!" huudahti Åke ja näytti taas
hetkeksi vapautuneen tuskallisista unistaan. "Onko yksi sana ja
pikarillinen viiniä sammuttaneet kaiken vihamielisyyden. Jumalalle
ja pyhälle Neitsyelle siitä kiitos! Rakkaus parantaa kaikki haavat
-- ja sovinnollisuus on hyvä avu. -- Mihin asti ulottuu sinun
sovinnollisuutesi ja rakkautesi, minun kuninkaani?" jatkoi hän
taas vähän kiivaammin ja melkein puoleksi uneksien. "Ulottuuko se
myöskin lainsuojattomiin ja heidän onnettomaan sukuunsa? -- Myöskin
Stig-marskin sukulaisiin ja lapsiin?"

"Haa, elä mainitse minulle tuota kirottua nimeä, Åke!" keskeytti
kuningas hänet kiivaasti ja ankarasti. "Niin kauas ei minun
sovinnollisuuteni ikinä ulotu. -- Nuku nyt rauhassa, uskollinen Åkeni!"
lisäsi hän taas lempeästi ja hellästi. "Elä ajattele sellaista, mikä
olisi paras kokonaan unohtaa! Minä kuulin pahimman vaaran olevan jo
ohitse, ja sinä voit ehkä huomenna tai parin päivän kuluttua seurata
minua."

"Missä nukkuu kuninkaani tänä yönä?" kysyi Åke tuskallisella äänellä,
ja tuijotti taas hurjana eteensä.

"Aivan tässä viereisessä huoneessa. Rauhoitu nyt vain ja nuku
turvallisesti! Minä nukun veljeni katon alla", -- --

"Tulkaa, herra veljeni!" keskeytti Kristoffer heidät, lähestyessään
nopeasti vuodetta. "Elkää enää puhelko sairaan uneksijan kanssa! Hän
voi tartuttaa teihinkin kuumenäkynsä!"

"Hyvää yötä, Åke!" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä.
"Minä tahdon pitää minkä lupasin", sanoi hän junkkarille. "Minä nukun
täällä hänen läheisyydessään."

"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!" vastasi junkkari
kylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.

Kreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata
kuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. "Katsokaa, katsokaa!"
kuiskasi hän. "Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin
kanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan
alla kohisee voimakas virta. -- Se on varmasti verinen Slie. Olkaa
varuillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!"

"Te uneksitte, drotsi Åke!" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin
kuumeisen käden. "Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon." Sen sanottuaan
hän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin
silmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien
tähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän
vetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui
taas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla
vaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat
painuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet,
joten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle
paikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän
taas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään
pyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa
linnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke
makasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui
kuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.

"Mitä se oli!" kysyi hän äkkiä ja sai vaivoin päänsä kohotetuksi.

"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät", vastasi
sairaanhoitajatar. "Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda
soittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa
eikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan
sovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin", lisäsi hän.
"Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm,
hm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä.
Minun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin
ottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli
vain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa,
millä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen
junkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin
hänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha
linnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta!
Sanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän
vielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli.
Mutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin."

"Teloitetaan?" toisti Åke. "Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas
on ankara ja kiivas. -- Haa! Mutta tiesikö hän --"

"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen
korkeasukuinen veljensä on vannonut väärin", huokasi vanhus. "Mutta
mitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa
pelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin
yhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta
junkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä
herroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi
heidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet
mestattiin --, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta
koettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä
taidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini.
Mutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei
puhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen
pussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta."

"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi
turhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui
tiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan,
ja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu
kädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti
pari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. "Hm, hm! Hänellä on
totisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin", mutisi
hän. "Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän
kuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole
luottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua
kuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen
hengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että
hänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra
pyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra,
herätkää!" Hän puisteli drotsia turhaan. "No, totisesti, luulenpa hänen
nukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi.
Eipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla
paljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä
elää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. -- Kuulkaa, nyt
he saattavat kuninkaan vuoteeseen", jatkoi hän kuunnellen, "tässähän
hänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain
henkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, --
hän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme --, niin miehet, sen hän
tekee. -- Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen
hengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas.
Hän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, -- eikä hän muuten pidä eroa
rikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma
veljensä kuolemaan, -- niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa.
Ihminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin
hurskas? Hm, hm, mutta junkkari, -- niin, niin, taivaan Isä meitä
hänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa
täällä silloin alkaa toinen elämä, -- niin, miehet, kyllä varmasti
alkaa. Niin, niin!" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun
ääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.

Noin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta,
joka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti
vielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen
ympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva
kalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi
puoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten
kasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta
ei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua,
mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen
minkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja
muinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä
maanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen
oli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet
saataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen
ruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi
valkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen
lattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. "Kenen kanssa sinä puhelet,
aave? Mitä sinä mutiset haudassasi?" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli
vieläkin voimakkaammin suutaan. "Murha! Murha!" sanoi vanhus vihdoinkin
selvästi soperretuksi. "Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä."

Kauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin
kirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti
syrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän
näki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä
telineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea;
hän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi
kuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului
hiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan
mestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän
huomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti
valaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt
kauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän
lamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta.
Käsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään,
pimeään ritariluhtien käytävään. "Murhattu, -- kuningas on murhattu!"
kaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut
hänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni.
"Tässähän hänen piti nukkua -- aivan minun vieressäni", ajatteli hän
ja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen
avatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä
käytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan
pilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa
käytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein.
Viimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan
kauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi
osa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma,
vaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta
hiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin
seisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli
piiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä,
vaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän
valo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille -- ne olivat junkkari
Kristofferin.

"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!" huusi Åke raivostuneena ja
hyökkäsi häntä kohti.

Kamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin.
"Murhaaja! Apua! Mielipuoli!" huusi hän paljastaen miekkansa.

Tämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi
Henrik astui ulos kynttilä kädessä. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän
kiihkeästi, mutta hiljaa. "Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?"

"Kuningas! Kuningas!" huudahti Åke riemuissaan. "Hän elää! Herralle
kiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin
täällä?"

"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!" huusi junkkari
ja pisti miekan tuppeen. "Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi
Henrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan.
Kun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi
kuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein
näen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai
leikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen
hulluinhuoneeksi."

"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne", sanoi kreivi Henrik ja
loi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. "Te tiedätte meidän
hyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia", lisäsi
hän keveällä hovimiesäänellä, "ja lienee hän unissaan luullut teidät
murhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi -- hänen
uskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin
siihen syynä."

"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra", sanoi Åke nyt
täydellisesti tointuneena. "Se onneton oli varmaankin teidän
linnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja
käskynne."

"Oikein", vastasi prinssi. "Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun
palkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin."

"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra",
jatkoi Åke, "koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä
pyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä
juuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen
sattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan
makuuhuoneesta."

"Menkää maata, hullu ihminen", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi,
käsi miekan kahvalla. "Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi
vahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa
yörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava
ja sulettava telkeitten taakse." Tämän sanottuaan hän otti nopeasti
kynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt,
ja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.

"Minulla on hirvittävä epäluulo", kuiskasi Åke kreivi Henrikille.
"Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on
liian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!"

"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi", sanoi kreivi.
"Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki
mahdollista. -- Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö."

Senjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja
pian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos
Kallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi
Henrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä
ratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi
Åke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen
vähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen
seurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.

Kuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän
matkaa seurueensa edellä.

"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla
useimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli", sanoi
kuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös
mäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan
kaupunkia ja linnaa. "Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti
sinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan
lienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky,
minkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani."

"Hm, teloitettu rikoksellinen", mutisi Kristoffer. "Onko hänen päänsä
tervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni --
tuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä
te valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen,
herra veljeni", lisäsi hän moittivalla äänellä, "se näky näyttää minun
mielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys
haihtuisi mielestänne."

"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?" vastasi kuningas.
"Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä,
mutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle
antamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä
sinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt
sen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden
tuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei
myöskään ollut minkäänlaista kiirettä."

"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan",
sanoi Kristoffer kiivaasti. "Minulla omasta puolestani ei ollut
minkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten
minä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän
drotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä."

"Hän on nyt aivan toipunut", vastasi kuningas. "Minä tiedän hänen yöllä
kulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella."

"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?"
sanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. "Jos hän olisi ollut täydessä
tajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana,
halpamaisimpana panettelijana."

"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän
puolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle
ymmärrettäväksi."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Kristoffer erittäin levottomana.

"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien
edessä", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja
rasittunutta ulkomuotoa. "Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin
kunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja
liikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse
sen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio;
tiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi
asiaksi."

Kuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän,
ja hän hengitti taas vapaammin. "Niin juuri, kuninkaallinen veljeni",
sanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, "hän
oli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein
miellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut.
Mutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua
paremmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat
puolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. -- Teidän drotsinne on
kelpo mies", lisäsi hän, "ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva.
Mutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan
noiden typerien unien johdosta."

Nyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia
veljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue
kulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli
kohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia
slesvigiläisiä herttuoita vastaan.

Kuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut
ratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti
koettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik
Silmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti
kuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja
lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli
kuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden,
kuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta.
Mutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän
kuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta
hänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa
horjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat
suunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan
kuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä,
haluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen
vaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä
hänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin
olleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik
Menvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana
yhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena
aikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista
voimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja
samalla säilyttää oma henki ja elämä.

Herttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten
unohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä,
että lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat
saattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon
jälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa
kaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas,
usein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa
loistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti,
kutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa
jonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta;
mutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä
edelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta
hätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta
pidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että
huolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän
oli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja
valtion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka
kädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden
lievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja,
vanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa
rauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa.
Drotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä
päivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun
ja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna
miehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten
kun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta,
sotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran
katseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen.
Hän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla,
jotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan
mykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista
rajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana,
josta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi,
sai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat
suosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut
papillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava
pannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan
ja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja
kunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen
asiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä
junkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän
lisännyt kansan kiintymystä häneen.

"Eerik kuninkaamme eestä!" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki
hatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. "Pois punalakkinen
roomalainen!" huusi joku rohkeampi joukosta. "Pois kaikki kavaltajat!
Kuningas Eerik eikä kukaan muu!" kuultiin usein huudettavan kun hän
ratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.

"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!"
huusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi
kuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin
tervehdykseen.

"Kiitos, kiitos, lapseni!" vastasi hän silloin tavallisesti kättään
kohottaen. "Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä
hänet jo ensi kesänä kuningattarenanne."



JÄLKIMÄINEN OSA.



ENSIMÄINEN LUKU.


Haderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän
verinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa,
Slesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin
polveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin
Jaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman
kuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa
edellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut
maankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle
kuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät
kiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt
kuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä
vastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan
huotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka
kestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden
sotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän
palvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat
kunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi
Gerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista
kohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa
välillä Vordingborgin linnassa.

Drotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas
sovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli
puolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa
joskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen
isäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein
isällisessä suhteessa kuninkaaseen.

Norjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka
jälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä
lainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin
ja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen
vuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan
kanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla
olisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun
verivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan
Tanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi,
toiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet
ryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille,
kuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen
tallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen
armotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin
vähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa
vieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin
kanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia
vihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas
alituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita
jotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.

Solmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas
tarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei
antanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa
päivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä,
joita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti
hän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille
Roskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla
luullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta
täytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta
kunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa
oli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä
usein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma.
Lainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja
heillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia,
jotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa
tai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa
kapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät
valtakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa
lain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset
haaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa,
liittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden
vihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat
myöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin
kuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet
kieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista
porvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät
menivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa
tähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja
vääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä
lainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja
lainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista
menettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin
huolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti
suljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja
myöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai
vaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden
toimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen
veljensä junkkarin välillä.

Ensimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla
teillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin
herttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata
loistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan
ilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista
ja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja
loistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun
rauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana
voitonjuhlana.

Seurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue
aseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa
myrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä,
lähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia).
Matkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset.
Kuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet
lukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat
turvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat
kärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista
vierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit
vanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa
oli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita,
jos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä
eivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti
luostarisääntöjä vastaan.

Matkustavat herrat ja palvelijat eivät myöskään näyttäneet tälläkertaa
tahtovan kulkea rikkaan luostarin ohitse koettelematta sen
vieraanvaraisuutta. Luostari välkkyi valkeine päätyineen ja kirkkaine
kuparikattoineen yli metsänreunan iltahämärässä. Lähestyttiin suurta
tammikujaa luostarin alueella, asemiesten iloisina viittaillessa
savuaviin uuninpiippuihin. Mutta molemmat etumaiset herrat olivat
kääriytyneet viittoihinsa, vetäneet suuret matkahattunsa silmilleen
ja näyttivät nyt, huolimatta kiihtyvästä rajuilmasta, niin omiin
mietteisiinsä vaipuneilta, etteivät ollenkaan välittäneet tiestä tai
luostarin houkuttelevista savupilvistä. Ne olivat samat kaksi kookasta,
vaiteliasta ritaria, jotka olivat käyneet junkkari Kristofferin luona
Holbekin linnassa, samana yönä, jolloin linna joutui drotsi Åken
valtaan. Pientä kyömyselkäistä herraa, joka silloin oli seurannut
heitä, ei nyt näkynyt; mutta heitä seurasi junkkarin kamaripalvelija,
paksu, lyhytkaulainen ritari Palle, joka alituisesti valitteli
ilman huonoutta ja näytti olevan yhtä väsynyt matkaan kuin ikävään
seuraansakin.

"Tänne lehtokujaan, herraseni!" huusi hän kärsimättömänä. "Ette
suinkaan aikone matkustaa edelleen tässä herran ilmassa? On vielä aika
taipale Nevstediin, ja Koiranluolan krouviin on myös pitkä matka. Me
tarvitsemme hyvän illallisen ja kunnollisen yörauhan. Minä tunnen
kyökkimestari-veljen."

"Minä tunnen abotin", sanoi pisin totisista herroista ylpeän näköisenä.
"Joka tapauksessa tunnen myös itseni ja asemieheni ja tiedän mitä
matkustava mies voi vaatia."

"Paras herra Brock, elkäämme Jumalan nimessä hätiköikö", sanoi Palle
hieman levottomana hevostaan pidättäen. "Jos esiinnymme väkivaltaisesti
ja sopimattomasti voisivat hurskaat herrat paiskata luostarinportin
kiinni aivan nenämme edessä ja vielä senlisäksi hankkia meille
kuninkaan epäsuosion. Ainakin yösijaa tulee etsiä varovasti, jos aikoo
kiertää lakia ja oikeutta."

"Pyh, täällä ei meidän tarvitse välittää kuninkaanjulistuksista, eikä
mistään maallisista lakipykälistä", vastasi herra Brock pilkallisesti.
"Pyhän Benediktuksen sääntöjä ei kukaan kuningas voi horjuttaa."

"Elkäämme vain, hyvät herrat, rikkoko veljeskunnan sääntöjä", huokasi
ritari Palle taputtaen tyhjää vatsaansa, "muuten voimme saada nauttia
paastoruokaa tänä iltana ja oppia P. Benediktukselta kieltäytymään
lihasta."

"Jos sitä opittaisiin luostarissa, niin tuskinpa olisi Nevstedissä niin
paljon lahtareita", huomautti toinen ritareista. "Olkaa levollinen,
herra Palle. Minä lupaan teille lihavan paistin illalliseksi.
Maksavathan Nevstedin lahtarit joka sunnuntai veronsa silkassa
paistissa ja makkaroissa."

"Abotti tietää kyllä asiansa", sanoi herra Brock nyökäyttäen. "Se
on mies, joka osaa pitää puoliansa niinhyvin ylhäisiä kuin alhaisia
vastaan. Uskokaa minua, herra Pape, Nevstedin porvarit voivat
kernaasti lähettää hänelle viiniä paistin kera. Koko kaupunkihan saa
kiittää luostaria ja rikasta abottia varttumisestaan. Niin, elämme
nyt porvarien ja kauppiasten ajassa. Nyt on siellä kaupunkeja ja
kauppaloita, missä ennen nähtiin linnoja ja talonpoikien asuntoja;
kauppatalot kasvavat yli herraskartanoiden ja luostarien. Sitä eivät
kuningas ja valtiomiehet ymmärrä; mutta sen ymmärtää ainoastaan hän
tuolla ylhäällä."

"Te tunnette siis itse abotin herra Brock?" kysäsi Palle ihmetellen ja
loi häneen uteliaan katseen. "Hän lienee mahtava herra, ja arkkipiispa
Grandin hyvä ystävä, kuten kerrotaan. Ei suinkaan teillä ole mitään
asiaa hänelle? Varmaankin tunnette hänet paremmin kuin minä veli
kyökkimestarin, se onkin ainoastaan pintapuolinen tuttavuus. Kun oikein
ajattelee, niin olisi ehkä viisainta näinä rauhattomina aikoina kulkea
luostarin ohi ja tyytyä Koiranluolan krouviin, siinä tapauksessa
nimittäin, ettei teillä todellakaan, herra Brock, ole tänne mitään
asiaa. Te olette kenties tuntenut abotin jo kauankin? Ehkäpä olette
sukuakin hänelle --"

"Jatkakaa! Sehän käy mainiosti. Jos teillä on lisää kyseltävää, tai
enemmän epäilyksiä, niin antaa kuulua yhdellä kertaa ja jättäkää minut
sitten rauhaan", sanoi ritari Brock halveksivasti. "Rehellisesti
sanoen, rakas herra Palle, te olette melkein liian utelias. Olettehan
kysellyt minulta tällä matkalla enemmän kuin kokonaisena vuotena
tahtoisin tunnustaa rippi-isälleni."

"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte
minua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä", vastasi Palle
suuttuneena. "Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään
teille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen
uskotuimpia ystäviään."

"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo", huomautti ylpeä
ritari.

"Ja ettekö luule minun tietäväni?" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän
näköisenä. "Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja
ystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia -- eikö
totta --?"

"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata
vahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman
kätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen
junkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille
suurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen
kaupungin kaduilla."

Toinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja
häpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti.
Portinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka
siellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.

"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä", kuului vastaus. "Jos
olette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä
kielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja
pyhän Pietarin nimessä."

"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli", vastasi
hengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla
portti oli suljettu.

"Näittekö", sanoi ritari Brock. "Täällä merkitsevät kuitenkin vielä
pyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja
maalliset apostolit."

Vaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät
talousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan
herrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden
heille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija
oli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi
illallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan
ensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi
hän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio =
ruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.

Korkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat
luostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti
Johannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu
edessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville
veljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui
11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija
kahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin
luostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään
mustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti
syöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta.
Matkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen
näköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän
Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille
katsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden
pakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita.
Mutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja
kohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat
kasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän
teki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja
pyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti
silmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten
edelleenkin tuntemattomina. --

Paitsi noita kahtatoista veljeskunnanjäsentä, ja munkiksipukeutunutta
lasta, istui pöydässä vielä eräs henkilö; hänelläkin oli yllään
musta benediktinikaapu, mutta ilman kalottia ja täydellistä
veljeskunnanpukua. Hän oli vieraitten saapuessa nopeasti kääntänyt
kasvonsa syrjään, ja näytti aikovan poistua. Mutta heti ritari Brockin
voimakkaan äänen kuullessaan, hän kääntyi äsken saapuneisiin vieraisiin
päin, nyökäyttäen tuttavallisesti ritari Brockille. Nyt huomasi, ettei
tällä henkilöllä ollut tonsuuria, olipa hänellä sitävastoin tuuheat,
sotaiset viikset. Punakellertävä tukkansa oli vedetty silmäripsien ja
otsan peitoksi.

Ritari Brock säpsähti, mutta tervehti häntä kuitenkin ääneti.

"Maailmallinen vieras, joka on etsinyt suojaa veljeskuntamme pukimissa,
käyttämällä hyväkseen luostarimme suojelusoikeutta", lausui apotti.
"Minä voin esittää hänet teille vain hänen nimeään mainitsematta,
samoin minä myöskin vastaanotan teidät, pyhän Benediktuksen ja pyhän
Pietarin nimessä, kysymättä teidän nimeänne maailmassa tai teidän
matkanne tarkoitusta."

"Teidän vierasvaraisuutenne ja jalomielisyytenne on tunnettu kautta
koko maan, hurskas herra!" sanoi ritari Brock uudelleen kumartaen.
"Emmehän ole karkulaisia, eikä myöskään meidän matkamme tarkoitus ole
mikään salaisuus. Mutta me vastaanotamme kuitenkin kiitollisuudella ja
kunnioituksella sen suojaa, minkä nämä pyhät muurit tarjoavat kaikkia
rajuilmoja vastaan."

"Siitä hetkestä asti, jona minä Jumalan armosta vastaanotin
papinhatun ja pyhän käyräsauvan", alkoi apotti puhua kirkollisen
ruhtinaan mahtavuudella, mutta pää kumarassa ja jonkinlaisella
opitulla kaavamaisella äänellä. "Olkoon se sanottu ilman turhamaista
itserakkautta ja ainoastaan taivaallisen Herramme kunniaksi! Siitä
hetkestä asti, jolloin pyhä Pietari ja hänen pyhä perillisensä
asettivat minut näiden sielujen ja tämän hurskaiden ja turvattomien
suojakodin herraksi, olen minä halvan kykyni mukaan, pyhän Benediktus
Nursialaisen hengessä, sekä Benediktus Anianin hurskasta tahtoa
silmällä pitäen, koettanut auttaa ja suojata kaikkia matkustavia
ja pyhiinvaeltajia, sekä myöskin kaikkia hätääntyneitä sieluja,
niin hyvin hurjistuneita luonnonvoimia kuin inhimillistä julmuutta
ja jumalattoman maailman ahdistusta vastaan. Te keskeytitte minun
jumaliset selitykseni, arvoisat vieraani! Minä puhuin kirkon mahtavasta
vallasta, jota maailman sokeat lapset koettavat solvaista näinä
jumalattomina aikoina meidän suureksi kiusaksemme. Minä teroitin
meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuuksia näiden lasten ja minun
alamaisteni mieleen, niiden julmuuksien ja taivastajärisyttävien
vääryyksien johdosta, joita joka päivä saamme sekä kuulla että nähdä.
Olette kai tekin kuulleet miten häpeällisesti kuninkaan miehet ovat
kohdelleet lainsuojattoman Jaakko kreivin miehiä Hallannissa, ja mihin
mielettömiin omavaltaisuuksiin kuninkaallinen läänitysmies Jonas Friis
on äskettäin ryhtynyt täällä minun apottikuntani pyhän alueen rajalla?"

"Se minkä kuulin, on melkein uskomatonta, hurskas isä!" vastasi ritari
Brock. "Vapauden ja itsevaltiuden ystävät kertovat kuitenkin asian
aivan toisessa valossa. -- Huhu lienee myöskin osaksi liioitellut
läänitysmiehen omavaltaista käytöstä."

"Minun vieraani tässä voi todistaa sen", vastasi apotti.
"Läänitysmiehen laittoman raakamaisuuden onneton uhri oli hänen hyvä
ystävänsä ja toverinsa."

"Se on niin totta kuin minä tässä istun", alkoi munkinpuvussa oleva
sotaisa herra puhua, nousten seisomaan. Hänen puhetapansa oli
norjalaista ja tukan luisuessa silmänräpäykseksi hänen otsaltaan,
huomattiin hurjasti leimuavien silmien yläpuolella harjasmaiset,
melkein yhteen ulottuvat tuuheat kulmakarvat, sekä niiden yläpuolella
suuri, punainen arpi. "Niin käsitellään nykyään lakia ja oikeutta
Tanskassa", jatkoi hän. "Minä saavuin tänne luottaen rauhaan ja
Hindsgavelin sovintoon, mutta senjälkeen kun vapauden ystävät
julistettiin lainsuojattomiksi ei täällä enää tunneta lakia eikä
oikeutta. Minun ystäväni oli pelastanut minun henkeni ja vapauttanut
minut vankeudesta; hän oli samoin kuin minä Norjan kuninkaan
palveluksessa. Kolme päivää sitten keskellä kirkkainta päivää, otti
Jonas Friis itse hänet vangiksi minun rinnaltani ja laahasi hänet
taloonsa. Minä pääsin pakenemaan apottikunnan rauhoitetulle alueelle.
Mutta kun minä eilen hurskaan apotin miehien avulla aijoin vapauttaa
ystäväni, löysimme me hänet hirtettynä Jonas Friisin lukittuun
linnanporttiin."

"Aivan niin! Mitä hurjempia he ovat, sitä lähempänä on heidän
loppunsa", huudahti ritari Brock voimakkaalla sankariäänellään ja
kolahutti suuren miekkansa lattian liuskakiveä vasten. "Se herra,
jolla on noin kiivaat palvelijat, ei pysy kauvan vallassa. Tämä
väkivallanteko sytyttää -- --"

"Me emme täällä välitä maailman hälinästä ja melusta", keskeytti apotti
hänet äkkiä, ja annettuaan hänelle salaa varoittavan viittauksen, hän
loi ankaran katseen tarkasti kuunteleviin, hämmästyneisiin munkkeihin,
jotka istuivat nöyrinä, päät kumarassa, ja näyttivät enemmän pelkäävän
kuin rakastavan mahtavaa päällysmiestään. "Maailmalliset asiat ovat
minulle ja minun alamaisilleni vain hengellisten välikappaleina",
jatkoi pappi hurskaan hartaana "ja minä sallin niistä puhuttavan
vain silloin kun voimme saada niistä opetuksia pyhän Benediktuksen
ja Anianin hurskaan tahdon ja käskyn mukaan. Nyt minä kiellän täällä
enää puhumasta näistä asioista. Virkistäkää itseänne, minun arvoisat
vieraani! Rukoile hiljainen rukous, veli vuoteenvalmistaja, ja huolehdi
vieraista! Rukoilkaa hiljaisuudessa ja menkää levolle, lapset! Kukin
veli menköön ilta-askareilleen! Tuntemattomat vieraani!" lisäsi hän.
"Elkää uskoko näiden täällä näkemienne maallikkoveljien toimittavan
yksin ne ruumiilliset työt, jotka ovat meidän kaikkien tehtävät: vain
vahvistaakseni ruumista täyttämään meidän veljeskuntamme ankaria
velvollisuuksia annan minä, niinkuin näette, joskus erikoisia
vapautuksia vaivaisen ruumiimme halutessa liharuokia."

Veljeskunnan jäsenet ja munkkipukuiset pojat liittivät nyt kätensä
yhteen ja mumisivat rukouksen. Kun he kaikki syvään ja nöyrästi
kumartaen olivat suudelleet apotin kättä, joka sitä varten oli
ojennettu tuolinkaiteelle, poistuivat he ääneti huoneesta. Itse hän
jäi istumaan korkeaan nojatuoliinsa ja tarkasti vieraitaan tutkivin
katsein. "Te olette tervetulleet, ritari Niilo Brock ja Juhana Pape!"
sanoi hän nyt tuttavallisella äänellä, vilkaisten sivulleen herra
Palleen. "Tätä herraa minä en tunne. Mutta toivottavasti te ette ole
tuoneet mukananne muita kuin teidän uskotuimpia ystäviänne."

"Hänen ylhäisyytensä junkkari Kristofferin kamaripalvelija, ritari
Palle, saattaa meidät Vordingborgiin herransa käskystä", sanoi ritari
Brock nopeasti, "mutta me emme voi kehua tuntevamme häntä tarkemmin."

"Vai niin! Olkaa tervetullut, ritari Palle!" lausui apotti ylpeän
kohteliaasti, ja hänellä oli jälleen entinen mahtava prelatinilmeensä
--. "Teidän herranne, hänen ylhäisyytensä junkkari Kristoffer,
kuuluu nyt katkerasti katuvan meidän oppineelle ja hurskaalle
arkkipiispallemme osoittamaansa kovuutta, haluten rauhaa ja sovintoa
pyhän kirkon kanssa. Kaikista erehdyksistään huolimatta näyttää hänellä
kuitenkin olevan taipuisampi luonne kuin hänen veljellään, ja se voi
olla hänelle vielä hyväksi. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta
nöyrille hän antaa armonsa."

"Niin, minun herra junkkarini on varmasti muuttanut mielensä, hurskas
isä!" vastasi Palle, ja pisti suuren lihapalasen suuhunsa, ollen siten
estetty jatkamasta puhettaan.

"Hyvän herra Pallen ruumiinrakennus on enimmäkseen virkistyksen ja
levon tarpeessa", vastasi ritari Brock huomattavalla painolla. "Hänen
selitystensä mukaan vallitsee nyt junkkarin ja hänen veljensä välillä
mitä parhain sovinto."

"Vai niin, hm -- no niin! Sehän on hurskasta, että veljet sopivat, kun
se vain tapahtuu sydämenpohjasta", keskeytti prelati hänen puheensa.
Senjälkeen puhuttiin vain vähän ja aivan mitättömistä asioista.
Ritari Pallen ruokahalu näytti huomattavasti vähentyneen huomatessaan
keskustelun käyvän varovaiseksi ja nähdessään munkinkauhtanaan
pukeutuneen pakolaisen, joka oli jäänyt istumaan pöydän vähemmän
valaistuun päähän, tuijottavan terävästi ja taukoamatta häneen. Kun ei
kukaan enää syönyt eikä juonut, liitti apotti yhteen kätensä ja mumisi
latinalaisen rukouksen. Sitten hän soitti pienellä hopeakellolla, ja
isä taloudenhoitaja astui sisään.

"Tämä herra haluaa heti päästä levolle", sanoi apotti viitaten Palleen.
"Ehkä te haluatte olla hänen conturbenaliksenaan [conturbenalis
= makuutoveri] tuolla ylhäällä." Näin sanoen hän viittasi ritari
Papaelle, ja tämä harvapuheinen herra seurasi heti Pallea ja
hovimestaria luostaripihan poikki syrjempänä olevaan vierastaloon.
Niin pian kun apotti oli jäänyt yksin ritari Brockin ja valepukuisen
luostarivieraan kanssa, antoi hän heille salaisen viittauksen ja nousi.
Hän otti lampun käteensä ja avasi seinässä olevan salaoven, josta
tultiin pitkään, holvattuun munkkikäytävään. Itse hän astui edeltä,
ja he seurasivat häntä ääneti munkkikäytävän läpi ja kiertoportaita
luostarikirjastoon ja prelatin salakammioon; hän avasi itse kaikki ovet
ja lukitsi jokaisen tarkasti jälestään.

Herra Pallen mukavuudenhalu sekä hänen uteliaisuutensa ja salainen
pelkonsa näyttivät joutuneen keskenään ristiriitaan. "Kenenkä luulette
tuon teräväsilmäisen pakolaisen olleen, ritari Papae?" kysyi Palle
vaiteliaalta huonetoveriltaan heti kun isä taloudenhoitaja oli jättänyt
heidät kahdenkesken heidän makuuhuoneeseensa.

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi ritari nyreästi ja alkoi
riisuutua.

"Hän oli varmasti joku lainsuojattomista", jatkoi Palle levottomana.
"Ei ole hyvä asia istua samassa pöydässä ja nukkua saman katon alla
senlaisen miehen kanssa: se voisi herättää epäilyksiä."

"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!" vastasi nyrpeä ritari.
"Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne,
välittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla
arveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus
ovat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen
näinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän
junkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte
olemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet."

"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?" sanoi
Palle suuttuneena ja ylvästellen. "Luuletteko minun aristelevan omaa
nahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut
henkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin
vapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista
ja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan,
-- ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla
joutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan.
Koska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää
teille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä
silloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän
kanssanne. Mutta lainsuojaton -- ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku
kuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme
sellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä."

"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!" sanoi ylpeä Papae,
ylönkatseellisesti hymyillen. "Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan
hyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi
sekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te
säilytätte hänen salakirjeittensä sinetin" -- --

"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti", vastasi Palle
sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen
nimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen
puheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen:
minä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla
ole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista --
eihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin.
Mitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?" lisäsi hän nopeasti. "Mutta
olkoon miten tahansa", jatkoi hän, "niin kuitenkin minä pyydän teidän
ajattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole
leikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken,
teidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän
aikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä
sanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä,
näettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin
linnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia."

"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!" sanoi ritari Papae ja taputti
häntä säälivästi olkapäälle. "Enpä paljostakaan haluaisi olla
teidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle
onnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia,
voidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa -- taitaapa
olla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa
herransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan." Tämän jälkeen
ritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti
nauraen.

"Taas typerä juoni!" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän
heittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät
taistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut
rauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi
taas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt
täydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja
korkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa
ja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja
hän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli
pimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt
valoa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen
lampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta,
jonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion.
Sen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet
puhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös
pitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin
vaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla
kiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen
ruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan
omituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään
vanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti
kypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti
voitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja
viiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla
sanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan
sieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta.
Sekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle
ja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti
haki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot
kuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja
täytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi
hopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan
kumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.

"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!" kuiskasi Palle. "Mitä
ihmettä tämä nyt merkinnee?"

Nyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti.
Viimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin
kättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen.
Tämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: "Kas
niin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta,
Kagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää
hiustakaan vihitystä päästänne?"

Kuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon.
Se oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi
luisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa,
tai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan
ja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa
makuuhuoneeseensa.

Apotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen.
Kun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat
metsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra
Palle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin
suurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset
ritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se
oli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet
kulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli
kiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle
uskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa
tuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu
siitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan
lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin
vaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran
kaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien
mahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili
alussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia.
Mutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja
vaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru
keskeytti hänen synkät mietteensä.

"Minä tapasin hyvän ystävän ja sukulaiseni tuolla metsäluostarissa",
sanoi herra Brock välinpitämättömällä äänellä Pallelle. "Hän on hauska
mies, kuten huomaatte: hän nauraa omille ajatuksilleen, silloin kun
hänen seurastaan puuttuu iloisuus ja hauskat leikkipuheet. Hänellä on
lemmitty Vordingborgissa, jonka hän aikoo yllättää; mutta senvuoksi
hän haluaa olla tuntematon, ja te osannette vaieta, ellette halua
sopimattomalla sanalla itse joutua vaaraan?"

"Olkaa rauhassa", vastasi Palle. "Vaiteliaisuus on avu, jonka pakko
opettaa jokaiselle viisaalle miehelle meidän aikanamme. Ja helppohan
minun on vaieta, kun minä en edes tiedä teidän arvoisan ystävänne ja
sukulaisenne nimeä."

"Sen minä voin uskoa teille: hänen nimensä on Juhana Limbek, mutta hän
kutsuu itseään Åke Mustaparraksi, joka lähti pyhiinvaellusretkelle
pyhälle maalle", jatkoi ritari Brock hiljaa. "Mutta pitäkää se
salaisuutena! Minun serkkuni ei kärsi itseään pilkattavan, nähkääs,
ja jos te häiritsette hänen rakkausseikkailuaan turhilla puheilla
niin varokaa silloin hänen miekkaansa. Hän on taitavampi miekkailija
kuin paholainen itse, sen minä voin vakuuttaa teille. Hän on
rakkausasioittensa vuoksi taittanut monen uljaan ritarin niskan."

"Tuskinpa hän minusta saa kilpakosijaa", vastasi Palle, "vaikka minun
sanotaankin olevan kauniimman sukupuolen suosikin."

"Niin sanokaa se vielä toisen kerran", ivaili ritari Brock nauraen.
"Kuka ei tuntisi tuota kaunista laulua herra Pallen kosimaretkestä
neiti Gunillan ajopojan luo."

"Paholainen vieköön kaikki hienot neidit ja kosimaretket!" vastasi
Palle suuttuneena. "Oletteko tekin kuullut sen valheellisen
pilkkalaulun? Tuo ovela neitonen ei nyt enää taida päästä kujeilemaan
rehellisen miehen kanssa, jos on totta, että Stig-marskin karanneet
tytöt istuvat elinkautisessa vankeudessa Vordingborgissa."

Panssaroitu matkatoveri tuli nämä sanat kuultuaan hyvin tarkkaavaiseksi
ja mittaili herra Pallea ivallisin, suuttunein katsein.

"Katsokaappas nyt", kuiskasi ritari Brock, "minun rakastunut serkkuni
ei voi edes kuulla puhuttavan neidoista tai kilpakosijoista, sillä
heti hänen verensä joutuu kuohuksiin. Olkaa varuillanne, herra Palle,
ja elkää vain sekaantuko hänen asioihinsa!" Näin sanottuaan hän
kääntyi pois hämmästyneestä kamaripalvelijasta ja liittyi molempiin
toisiin matkatovereihinsa, joilla yhtä vähän kuin hänellä oli halua
puhelemiseen. Melkein sanaakaan vaihtamatta, jatkettiin matkaa synkissä
mietteissä Vordingborgiin.



TOINEN LUKU.


Silloin kun nuo molemmat mahtavat ja tunnetut ritarit Niilo Brock ja
Juhana Papae, lainsuojaton ystävänsä välissään ja huolestunut herra
Palle sivullaan, seurueineen ratsastivat Vordingborgin kaupunginportin
läpi, vallitsi sellainen melu ja väentungos kaupungissa, ettei heitä
melkein ollenkaan huomattu. Kuningas oli saapunut, mukanaan veljensä
junkkari ja lukuisa ritarijoukko: drotsi Åke Johnsson; marski Niilo
Olavinpoika Biler, Meklenburgin kreivi Henrik, ja melkein kaikki
hänen tärkeimmät miehensä olivat hänen mukanaan. Linnan täyttivät
ruhtinaalliset vieraat ja heidän uhkeat seurueensa. Äskettäin olivat
Slesvigin herttua Waldemar ja hänen veljensä, sankarivartaloinen
Langelandin herttua Eerik, ratsastaneet linnaan, ja väkijoukolla oli
paljon puhumista herttua Eerikin pitkistä sääristä, jonka vertaisia ei
kukaan ollut nähnyt.

"Olipa se pahuksen mies, tuo pitkäsääri", sanoi portin luona oleva
vartiosotilas toverilleen. "Sehän oli hän, joka löi kuoliaaksi drotsi
Skelmin Nyborgissa aivan kuninkaan nenän edessä."

"Eipäs toveri, hän tappoi hänet vuoteessaan, sen tiedän parhaiten",
vastasi toinen vartiosotilas. "Minä olin itse kuninkaan
henkivartiojoukossa Danehovella. Siitä on jo tarkalleen neljä
vuotta ensi mätäkuussa. Kuumuus oli ankara ja Danehovella juotiin
aikalailla; se pitkäsäärinen herra on tuima mies kun hän kiivastuu
tai on juovuksissa, ja sillä kertaa taisi hän vetää yhtäköyttä
lainsuojattomien kanssa. Tuskinpa pitkäsääri olisi uskaltanut niin
karkeaa pilaa, jos kuningas olisi ollut läsnä. Hänen täytyi samana yönä
karata Nyborgista, eikä hän kolmeen vuoteen uskaltanut tulla kuninkaan
silmien eteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta on hän kuitenkin reipas
mies", jatkoi vahtisoturi, "ja saatuaan selkäänsä Grönsundissa, on
hän oppinut paljastamaan päänsä kuninkaallemme. Olkoon kuinka julma
ja huimapää tahansa, niin hän on kuitenkin sata kertaa rehellisempi,
kuin vanhettunut veljensä, tuo keltainen linnunpelätti Slesvigistä."
Nyt tuo yleisesti vihattu ruhtinas sai kuulla kunniansa. Tiedettiin,
että kunnianhimoinen ja rikkiviisas herttua Waldemar oli tavoitellut
Tanskan kruunua kuninkaan alaikäisyyden aikana ja että häntä oli
epäilty salaisesta yhteydestä marski Stigin ja lainsuojattomien
kanssa. Grönsundin suuren meritaistelun jälkeen oli hänen ylpeä
mielensä kuitenkin lannistettu; hänen viimeinen vihamielisyytensä ja
tottelemattomuutensa lääniherraansa kohtaan muistutti loppuunpalaneen
tulivuoren voimatonta purkausta. Herttuan kalpeat ja laihtuneet kasvot
ja pitkä nenä olivat rahvaan raa'an pilan ja purevien huomautusten
yleisinä esineinä, vaikka vielä yleensä näyttiin pelättävän hänen
tunnettua viekkauttaan ja hienoa valtioviisauttaan.

Sitävastoin kuultiin paljon kiitospuheita kuninkaan isäpuolesta,
Holsteinin kreivi Gerhardista, eli yksisilmäisestä kreivistä, joksi
häntä rahvas kutsui. Häittensä jälkeen kuningatar Agneksen kanssa,
oleskeli hän usein Nyköpingin linnassa ja oli nyt samana päivänä
saapunut Falsterista, ollakseen sovittajana kuninkaan ja herttuoiden
välisessä riidassa. Luotettiin yleensä hänen oikeamielisyyteensä
ja viisauteensa ja siedettiin mielellään hänen suoraa ja rohkeata
olentoaan.

Joka hetki saapui uusia matkustavia kaupunkiin ja linnaan, heidän
joukossaan huomattiin useita mahtavia prelaatteja, joiden tiedettiin
olevan kuninkaalle uskollisia, muunmuassa Århusin ja Riiben piispat
ynnä dominikaanien maakuntapriori, kunnianarvoinen mestari Olavi, joka
oli asettunut Tanskan papiston paaville lähettämän anomuksen etunenään,
interdiktin toimeenpanon vastustamiseksi, Veilesopimuksen mukaan.
Tätä rakastettavaa, tanskalaismielistä prelaattia lempeine, tyynine
ukonkasvoineen ja lumivalkoisine hiuskiehkuroineen, kansa melkein
jumaloitsi, ja missä hän vain näyttäytyi, siellä kuiskailtiin hänen
olevan sen, joka tahtoi vapauttaa maan pannasta ja kirkonkirouksesta.

Jokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan
miehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan
suuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa
olivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat
marskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat
ritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka
oli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän
haudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä
varustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella
lupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät
olleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne
vielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista
hurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina
ritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle
oli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa
herralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään
epäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse
hän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä
salaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta
rauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin
ystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla
mielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari
Brockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka
puhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista;
hän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän
halveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän
luuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän
ei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä
ollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin
pihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.

Huolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta
linnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista,
ja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään
yleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan
ja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli
sijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen
ruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan
ylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja
kaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari
Brockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras
metsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari
Krummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa,
ja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin.
Samassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä
saksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten
seurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät
linnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä,
tai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset
menivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät
aikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla;
toiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle
kaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin
nuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista
sotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta
hyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden
kanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa,
joka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä
kallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa
ja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret
ritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.

Tärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä
kokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi
Gerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä
kuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui
airut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin.
Täällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja
kreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä
läsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla
vahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista
vaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet
tärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan
talonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi
mitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua
kohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen
veljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella
tässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria
ja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä
murhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä
ikinä heidät kohdattaisiin.

Kun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas
ympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella,
sillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia
oli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli
erinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille
kuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös
herätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän,
tulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan
ja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse
istui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja
välinpitämättömältä.

Drotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota,
tehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla
kuuntelevaan kokoukseen.

Loppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman
vaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti
tunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin
luovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan
tähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa
Sofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous
hajoitettiin.

Kreivi Gerhard aikoi jäädä vielä muutamiksi päiviksi sinne, ja
samoin Langelandin herttua, joka oli erittäin tyytyväinen kuninkaan
oikeudenmukaisuuteen ja yleensä koko sopimukseen. Mutta hänen veljensä
Slesvigin herttua jätti heti koko seurueineen linnan, eikä hänellä
näyttänyt olevan vähääkään halua ottaa osaa tätä seuraaviin juhliin.
Hän jätti Vordingborgin hattu painettuna syvään silmille, eikä
koskaan oltu nähty häntä niin masentuneena ja nöyryytettynä. Junkkari
Kristoffer seurasi häntä jonkun matkaa, näyttäen tässä tilaisuudessa
tahtovan voittaa itse kuninkaankin jalomielisessä osanotossa ja
kohteliaisuudessa tätä harmin ja petetyn kunnianhimon musertamaa
Tanskan kruunun kilpailijaa kohtaan. Junkkarin seurueeseen liittyivät
ritari Brock ja herra Papae, jotka mielellään käyttivät jokaista
tilaisuutta hyväkseen ollakseen junkkarin läheisyydessä.

Vasta myöhään illalla palasi junkkari Kristoffer takaisin. Hän oli
lähettänyt ritari Papaen muun seurueen kanssa edeltäpäin ja tuli vasta
tuntia myöhemmin, ainoastaan ritari Brockin seuraamana, kaupunkiin. He
ratsastivat hitaasti pitkin pimeätä tietä, puhellen keskenään hiljaa
ja herkeämättä. He näkivät kaupungin soihtujen ja roihujen valaisemana
rauhan kunniaksi. Monesta talosta kuului laulua ja harpunsoittoa.
Linnassa oli ritarisali valaistu; sieltä kaikui myös soitto ja laulu,
ja kuningas otti vieraineen osaa juhlaan. Ajoradalla työskenneltiin
lyhdyn ja kynttilän valossa, ja puusepät puuhailivat aitauksen ja
korkean lavan rakentamisessa seuraavan päivän turnajaisia varten, mihin
kuningas itse aikoi ottaa osaa.

"Hm, tuohon kuluneeseen lastenleikkiin ei hän koskaan väsy", mutisi
Kristoffer, heidän ratsastaessaan ajoradan ohi ja nähdessään nämä
valmistukset. "Hän tuhlaa moiseen turhuuteen enemmän, kuin mitä minulla
on tuloja Kallundborgista ja Samsöstä vuodessa; hän köyhdyttää sillä
koko maan ja taittaa lopuksi niskansa tuossa narripelissä."

"Sen lisäksi ovat hänen hovimiehensä liiaksi kohteliaita ja nöyriä", --
vastasi ritari Brock -- "eipä taida olla ainoatakaan noiden puolensadan
Riikinkukko-henkivartijan ja Pyöreänpöydän-ritarin joukossa, joka ei
kernaasti antaisi työntäistä itseään joka päivä satulasta ritarillisen
herransa huviksi."

"Sellainen kohteliaisuus palkittaisiin heille huonosti, jos he
uskaltaisivat yrittää sitä" -- vastasi junkkari. -- "Vähäisimmistäkin
turnajaisista pidetään ankaria ritarikäräjiä, ja hän pitää lähes
tarkempaa tiliä tuulenpieksännästä kaikkia vieraita lakeja ja
kunniatapoja vastaan kuin siitä, mitä tässä maassa on hyödyllisiä
tapoja."

"Pitääkö hän vierasten ritarienkin ja miekkailijain puolta tällaisissa
juhlissa?" -- kysyi Brock. -- "Olen ensi kertaa katsomassa tätä
ihanuutta."

"Kyllä", -- mutisi junkkari. -- "Joka turhamaisuutta voi mairitella,
sille kelpaa mikä koru tahansa. Tähän asti hän on todella käynyt
voittamattomasta Artur-kuninkaasta."

"Ehkäpä hän sentään voisi tavata suurempansa" -- lausui Brock
hillitysti ja katsoi varovasti ympärilleen. -- "Itse en koskaan
miekkaile pilan päiten; mutta varautukaa huomisen varalle, arvoisa
junkkari! Tunnetteko vanhan tarun syyhyisestä, rakastuneesta epäjumala
Balderista ja rohkeasta Hotherista?"

"Kuinka?" kysyi junkkari säpsähtäen.

"Minulla on hyvä ystävä -- tunnen erään vieraan ritarin, hyvän
miekkailijan, joka varmaankin sellaisessa hauskassa leikissä mielellään
esittäisi Hotherin osaa --"

"Vai niin!" -- mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen.
-- "Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne
pysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua
minulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen
kertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään
tuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla
minun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin
kauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? -- --"

"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!" -- keskeytti
ritari Brock hänet nopeaan. -- "Minä puhun vain leikistä, -- tiedän
että täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla.
-- --"

"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin", -- mutisi junkkari
synkeänä, -- "mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet
elämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä,
olimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan
selville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas
ajatellaan vakavia asioita." Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti
linnanpihaan.

Kun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta
linnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton
helkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan
nopeasti tornipatsaan taa.

"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa
-- ja ennen satakielen saavuttua!" -- mutisi junkkari nauraen
pilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. -- "Hm,
millainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet
jo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko
Jyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä
ritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä
kiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja,
joita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille.
Tuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja
Blanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se
on tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä
ulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin
tornien huuhkajille."

"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari", --
sanoi hänen seuralaisensa, -- "niin ei olisi tarvis selittää hänen
esiintymistään ehdottomasti ilveilyksi."

"Hm, hyvin mahdollista!" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. "Tännehän
drotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin,
eikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin
on kosijansa." Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.

Linnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita
tallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa
kuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä
laskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra,
tiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen
ja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan
hänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle,
muutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen
raskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen
kikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä
näkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan
häntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin
neitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä
kolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli
soiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi
kuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella
hän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki
nyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka
suureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan,
silloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui
pelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin
salaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan;
mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän
kuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä,
mutta hillitty ääni alhaaltapäin:

    "Agnete, sa kuule, mit' anelen:
    ole mulle ainoa armainen!
         Haa, haa, haa!
    Ole mulle ainoa armainen:
    Tupa huomenna tanssia täys on."

Tuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja
hento naisääni lauloi korkealta:

    "Oi kautta Luojani, olen sun,
    siniaalloille jos viet mukaas mun, --
         Haa, haa, haa!
    Siniaalloille jos viet mukaas mun,
    vaan et meren pohjahan.
    Tupa huomenna tanssia täys on."

"Haa, Gunilla-neidon ääni -- Ulriika Stigin", mutisi Palle. -- "Vai
niin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu -- ja tuo maanpakolaiskoira minun
alueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!" Kiihkeässä kateudessaan
hän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota;
sitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen
raskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten.
Mutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista,
ennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen
ohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen
oikeassa kylessään. "Murha! Apua!" -- ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän
ei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan
ja tekevän lopun hänestä. "Ah, minä syytön miesparka!" -- valitti hän.
-- "Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen!
Nuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!" Hän keinottelihe
pystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan
poikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa.
Tukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta
hän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että
hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä
oli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta
kauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi
hän kävi. "Drotsi, -- noutakaa drotsi!" -- huudahti hän lopulta hiljaa.
"Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää." Tästä
lauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen
muutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei
tiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen
tahtoonsa ja viedä sana drotsille.

Tuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt
Ulriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu
sekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu.
Suuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen
siskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta
alttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita
sekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä;
siellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta
keskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi
Neitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera _mater dolorosana_
(murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi;
etualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen
vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut
isäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva
Ingeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana
tämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän
ei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.

Linnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen
neitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja
itki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan
oli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun
pieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli
Ulriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja
tytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain
kuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan
Kallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin
ja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta,
hänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta
ankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös
jonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus
katkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika
uteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja
pukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin
Margareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään
kun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon
puuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa.
Kun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta,
tanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli
Ulriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön
kanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän
oli erityisesti mielistynyt.

Ulriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa.
Hän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen
Kaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan
kauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet
pusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin
omien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän
avasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.

"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?" -- kysyi Margareeta
osanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden
osoitukseensa.

"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi", -- lausui Ulriika
-- "sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja
yksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan
aivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa
ja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut
minulle hyviä sanoja joka päivä."

"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä
rakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme
ovi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten
ne, joilla ei toivoa ole."

"Sepä onkin siis totta", -- sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena
ja kuivaten silmiään, -- "että kun sinä vain saat ommella ja lukea
rukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja,
niin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä
en siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla
alhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut
pois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa
kuin tässä ikävässä vankikopissa."

"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita,
rakas sisko!" -- huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti
itseään vaistomaisesti. -- "Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa,
kuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän
Pietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan -- --"

"Muistanhan sen --", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. -- "Mutta
tulihan enkeli viemään hänet ulos."

"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla
sellainen enkeli" -- jatkoi Margareeta. -- "Tarvittaisiin vain ainut
enkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni
taas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja
kunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä,
ja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin
Agneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit
samanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän
kyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä
kuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen."

"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi --" vastasi Ulriika
kiivaana. "Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen
sulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa,
eikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta.
Sellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon
rehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! -- Ei hän
ole ollut rumakaan, -- hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan
kuin ritari Kaggella. Kuulehan!" ja hän lauloi:

    "Oli kultakutri hän puhtoinen,
    ja hän katseen loi niin riemuisen."

"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki", -- huomautti Margareeta, --
"että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät
toisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea
hänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut
kuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin."

"Ah, sinä olet kohtuuton", -- huudahti Ulriika kiivaasti, -- "niin
julman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin
luotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin"
-- lisäsi hän puolittain kaihoisasti, -- "silloin et sinä saa itkeä
etkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! --
Vai tahdotko tulla mukaan?"

"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta,
malttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän
kuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi.
Kuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen
sanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja
laskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen,
mitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta."

"Kuningas!" -- toisti Ulriika kiivaasti ja nousi ylpeänä. --
"Kuningas on oikein kostonhimoinen, jäykkä, väärämielinen tyranni,
-- sen minä sanoisin hänelle vasten silmiä, vaikka tietäisin,
että hän varmasti on todellinen veljeni, kuten sanotaan. Mutta
olkoon hän varuillaan", -- jatkoi hän uhmaavin katsein. -- "Ei ole
ritarillista eikä kuninkaallista pitää jaloja ritarintyttäriä ja ehkäpä
aivan kuninkaantytärtä vankilassa. Tiedän kyllä maailmassa yhden
ritarin, joka rohkenee kostaa puolestamme ja vapauttaa meidät tästä
alennuksesta."

"Sinä säikytät minua, rakas, hurja lapsi! Taas sinä uneksit hirveän
korkeasta synnystä ja ajattelet jumalatonta kostoa! Se ei johdu omasta
mielestäsi: eihän vain se kauhea Kagge ole taas täällä?"

"Jos hän täällä olisi, niin sanoisinkohan sen sinulle, jotta sinä
tunnollisuutesi tähden menisit ja kertoisit sen herra drotsille ja minä
saisin nähdä ainoan ystäväni huomenna teilipyörällä? Ei, Margareeta,
niin kauas ei sisaruutemme vaikuta! Vähän aikaa sitten pidin niin
hartaasti sinusta" -- jatkoi hän itkevällä äänellä, "mutta nyt en
siedä sinua, -- sinä vihaat ja halveksit sitä ainoata, joka välittää
minusta, ja sinä kyllä peloittaisit minut hänestä, ellen minä tuntisi
häntä paremmin. -- Et tee siinä kauniisti, Margareeta!" -- Hän puhkesi
katkeraan itkuun, piti käsiään silmiensä edessä ja työnsi huolekkaana
osanottavan sisarensa luotaan siroilla kyynäspäillään.

"Elä itke, elä ole katkera, rakas Ulriika!" -- pyyteli Margareeta.
-- "En vihaa yhtä ainoata ihmistä. Ehkäpä Kagge onkin paljoa parempi
kuin minä luulen. Mutta jos hän on täällä ja voit saada sanan hänelle,
niin pyydä taivaan tähden häntä pakenemaan ja välttämään uusien
onnettomuuksien synnyttämistä!"

"Ei, ei!" -- sanoi Ulriika kiihkeästi ja polki pientä jalkaansa
ottamatta käsiä kasvoiltaan. -- "Kuka sanoo, että hän on täällä?
Kunpa hän olisikin ja auttaisi minut pois täältä! Kun minä sitten
olisin poissa, niin sinä kyllä kaipaisit minua, Margareeta, ja
pahoittelisit sitä, että olit tänäiltana saanut minut niin katkeraksi
ja surulliseksi. Nyt saat minut hyvittää jälleen. Menen nyt maata enkä
suutelekaan sinua." Samassa hän hyppäsi vuoteen luo, heittäytyi sille
vaatteineen kenkineen ja painoi tyynyn päänsä yli.

Margareeta istuutui vuoteenlaidalle ja puheli hänelle hellästi ja
rakkaasti. Hän tahtoi ottaa paksun untuvatyynyn pois siskon kasvoilta,
mutta tuo pieni itsepäinen piti siitä kiinni kahden käden ja näytti
kuin olisi itkenyt sen alla. Margareeta pelästyi hänen ehkä olevan
sairaan. Lopulta hän oli itse puhkeamaisillaan itkuun. Mutta silloin
Ulriika helähti nauramaan ja hyppäsi pois tyynyjen alta. "Katsopas, nyt
olen taas hyvä!" -- sanoi hän riehakkaasti ja teki sievän tanssihypyn.
-- "Tules nyt Margareeta, niin saat nähdä loistoasuni! Minä näet
aion huomisiin tanssiaisiin, sen sanon. Ja jos et päästä minua pikku
Kaarinan kanssa ovesta, niin minä hyppään ikkunasta ja taitan niskani,
ettäs tiedät. Tule katsomaan pukuani!" Samassa hän otti vakaisaa
sisartaan kaulasta, suuteli häntä ja kiiti hänen kanssaan pieneen
pukukammioon.



KOLMAS LUKU.


Ritarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla.
Mutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa
vakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän
vaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja
lautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten
ritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja.
Nämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen
vieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä
suurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen
melkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan,
käyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat
muinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan
hymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. "Ei, tuo on liikaa" -- huudahti
hän. -- "Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut
minuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille
mieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!"

"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen
hyväntekijäni!" -- vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan
tuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin,
ettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin
sokin.

"Keskeytä! Annahan minun --!" -- huusi silloin mestari Poppe
urhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun
uljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon
suosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä
tai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti
hetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant,
ja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin;
tuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin
pysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille
lapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja
hän yskäisi jonkun kerran. "Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!" --
keskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. -- "Jo riittää täksi
kertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa;
melkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt
tanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä
sankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella
sankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain
katkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi.
Tahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin
kun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita
mestareitakaan", -- jatkoi hän. "Suurin osa runoistamme on koko kansan
omaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?"

Åkea oli vähää ennen kutsuttu ulos, eikä kukaan tiennyt missä hän oli.

"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme",
-- sanoi kuningas --, "mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin
kauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne."

"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!" --
vastasi marski. -- "Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos
haluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan." Sitten
hän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin
tulisi se manalasta:

    "Läks sotaan nuori Ulf von Jerm,
    läks urhona kuninkaansa.
    'Te mulle miehiä lainatkaa,
    minä kostan isäni kuolon!'"

"Vaiti!" -- tiuskasi kuningas polkaisten jalkaa.

Marski vaikeni ja katsoi häneen silmät hämmästyksestä selko selällään.

"Mitä te ajattelette, herra marski! Tahdotteko muistuttaa kuninkaalle
hänen isänsä kuolemaa?" kuiskasi Henrik kreivi hänen korvaansa.

"Herra Luoja, kuka sellaista ajattelee!" -- sanoi marski poistuen
nopeasti syrjään. Vähän senjälkeen tuli hovimestari pyytämään
kuningasta ja hänen vieraitaan illalliselle, avaten samalla ruokasalin
oven.

Kuten tavallisesti kuninkaan ollessa läsnä noudatettiin kaikkia
ritarisääntöjen mukaisia pöytätapoja. Kullakin ritarilla oli määrätty
paikkansa sekä omituinen pieni ruokaliinansa, ja kun kuningas astui
paikalleen, kulki hän mielellään ympäri ritariensa pöydän, heittäen
silloin tällöin tarkastavan katseen näille pikku liinoille, joiden
piti olla aivan levällään kunkin ritarin istuinsijan kohdalla, leipä
ja lautanen määrätyssä järjestyksessä niillä. Jos liinassa näkyi
reikä tai halkein, tai leipä oli väärinpäin, niin se antoi aihetta
kunniaakoskevaan syytökseen sitä ritaria kohtaan, jonka liina ja leipä
olivat, ja sellaisen syytöksen alaisen oli kohta lähdettävä pöydästä
ja hän oli suljettuna ritaripiiristä siksi kunnes hyvitti rikoksensa.
Turnajaisten edellisenä päivänä oli useimmiten joku aseairut ja pari
aliairuetta saapuvilla kuninkaan ja hänen ritariensa pöydän luona
katsomassa, että tapoja noudatettiin. Näin oli tänäkin iltana. Kun
kuningas saapui pöydän keskikohdalle, hän pysähtyi huomatessaan kolme
lautasta, joilla leipä oli väärinpäin; hän säpsähti ja kutsui airuen.

"Kenen paikka tässä on?" -- kysyi hän katsoen ankarasti.

"Korkeain ritarien hra Niilo Brockin ja hra Papaen, herra kuningas", --
vastasi airut, laskien sauvansa ja jäykistäen ryhtinsä, -- "sekä erään
Åke Krummedingen, jota ei kukaan tunne; hän se on, jonka on sallittu
esiintyä kypärä päässä täällä salissa ja pysyä äänetönnä pyhällä
haudalla tehdyn ritarilupauksen mukaan."

"Kuka on hänen syyttäjänsä?"

"Joku nimittämätön ritari, Teidän Armonne. Mutta hän on antanut
asesaliin verhotun kilpensä panttiin; hän ilmoittautuu, kun niin
vaaditaan."

"Hyvä, tee tehtäväsi, airut!" Niin sanoen kuningas kävi paikalleen.

Kohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän
salaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen.
Nähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin
kasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja
hra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan
näköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään,
suoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä
heidän edessään olevien kolmen liinan yli. "Ritari Niilo Brock! Ritari
Johan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!"
-- sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. -- "Tanskan ritariston
nimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston
väliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen
teosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan
kuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes
olette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos
voitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan
teidät vangeiksi." Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat
esiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki
vieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja
henkivartijaa veti miekkansa.

"Tyhmää ilvettä!" -- mutisi kookas ritari Brock nousten.

-- "Tuossa, airut!" -- huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa
keskelle pöytää. -- "Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa,
siellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. -- Kuka
se on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?"

"Täällä hän on", -- kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi
kynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan
tähystäen noita kolmea syytettyä.

"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen", -- huudahti
ritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. -- "Kohtaamme toisemme, herra
drotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen
jälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni
häväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja
ystävieni kunniaan." Samalla hän antoi airueille miekkansa.

Myös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa
halveksivasti hymyillen pöydälle. "Tuossa on minun panttini", sanoi
hän, "ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten
vaikka liitossa paholaisen kanssa." Näin sanoen hän sinkautti suuren
sotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat
molemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta
drotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön,
naamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen
ruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä,
yhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen
silmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen
alta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan
ritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse
noita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi
asianmukaisesti ja laillisesti.

Tämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen
hiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi
uhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon
avustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin;
mutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista,
riippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet
valtaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat
kansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei
pidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin
tai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin
drotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan
suosikilla, oli kyllä kadehtijansa. "Säälittää tuo nuori herra drotsi",
-- kuiskasi eräs junkkarin ritareista, -- "hän käy niin usein kuin
unissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä
kiihkollaan vihaa kuningasta vastaan." Tuntemattomasta kypäräisestä
ritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista
hän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi
uskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui
kaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. -- Kaikki kuitenkin
istuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät
he sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta,
joka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon
ja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan
mielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui
Åke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään.
Hän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan
pöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa,
ja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan.
Hän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut
huomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta
hänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen,
minkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden
synkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui
viinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan,
kreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen
totisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin.
"Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!" -- sanoi
hän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas
jatkoi: "Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille
tapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä!
Toivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen
vihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi
Gerhard ja herttua Eerik!"

"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!" -- kaikui joka
suusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja
torvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän
läpi juhlasalin.

Junkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen "eläköön"-huutoon, ja
kuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä
niin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen
katsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin
katse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa
punersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa
kulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen
istui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin
liinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään.
Kuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä
oli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja
harmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä
kohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä
pöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan
halkeimen.

Drotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista
kasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi
sormen suulleen. -- "Musiikkia!" huudahti hän ja viittasi airuelle.
Kohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi
totinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen.
Kuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen
olevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava
pöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen
täytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.

Aterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea
tulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa
vetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi.
Vähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi,
suussaan valkea, kasaan rutistettu liina.

Kuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt
tuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen
edessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas
siirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi
kiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. "Ken on
tohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?" --
huudahti hän. -- "Jos te itse, drotsi Åke, -- niin viime kerran minä
nimitän teitä drotsikseni."

"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!" -- vastasi Åke. --
"En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista
palvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut
Teille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä."

"Salasyyttäjää minä halveksin", -- jatkoi kuningas. -- "Se on laitonta
-- se ansaitsee rangaistuksen; sitä on -- mutta, ei, tässä ei tutkimus
käy päinsä. Jos hän on petturi", -- jatkoi hän hetken kuluttua, ja
taas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, "-- jos hän todella voisi, --
Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias
Jumala ei tahdo estää, -- mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan
hänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko
äitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö
minun itsenikin joskus!" -- hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan
olisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. "Katsos minua, Åke!" --
jatkoi hän taas, -- "voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?" --
hän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. -- "Täällä polttaa",
-- jatkoi hän -- "mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki.
-- Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan -- ei hän voi
minua rakastaa -- pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän
herransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään!
Nyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken
uskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? -- Minä
en tiedä vielä mitään, en _tahdo_ tietää mitään. Olen nähnyt pahaa
kyllin --" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä
maahan. -- "Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin
kun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja
hänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset
kätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä
hetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät
voineet kajota minuun" -- jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. -- "Ei
yksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, -- vaikka olin
pattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. -- Tiedän sen, Åke, --
olen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni
välissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja -- ei
syntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua
tästä voidellusta päästä!" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja
kuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen
kasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään
röyhkeimmänkin vihollisen.

"Herra kuninkaani!" -- huudahti Åke sydämellisen iloisena. -- "Se
henki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja
oikeamielisyyden että myös rakkauden henki --"

"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! --" keskeytti kuningas hänet
nopeaan. -- "Vie hänelle tämä!" -- Hän riisti kaulaltaan kultaketjut,
joissa riippui madonnan kuva.

"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan
muistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä
päivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!" Kuningas
kääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä
liikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut
kädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi
nyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: "Huomenna pidetään ritarikäräjiä.
Syytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä
on laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä
syytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain
ystäväni! Mene Jumalan nimeen!"

Åke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta
silloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä
kohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke
poistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan
kuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla
kaunistetun rukousnauhan. "Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas
Ingeborg!" -- lausui hän syvästi liikutettuna. -- "Mitä minä sinun
sielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun
enkelisi Jumalan kasvojen edessä. -- Kristoffer, Kristoffer, Jumala
antakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!" -- Samalla
hän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui
hiljaisena työpöytänsä ääreen.



NELJÄS LUKU.


Varhain seuraavana aamuna seisoi eräs aliairut drotsi Åken
makuuhuoneessa, suuri sulkahattu toisessa kädessään ja pitkä, terävä
miekka toisessa. Drotsi pukeutui nopeaan, jännitettynä kuunnellen
tarkkaan, mitä hänelle kerrottiin. Nuo kolme syytettyä ritaria
olivat yöllä hävinneet niiden nihtien kera, jotka keskiyöllä olivat
tulleet vahtien sijaan heidän ovelleen. Tallista oli viety ritari
Brockin ja hra Papaen hevoset. Linnassa ei näkynyt ainoatakaan heidän
asemiehistään, mutta se suuri, lihava hevonen, jolla Krummedingeksi
itseään sanova ritari oli saapunut, seisoi vielä tallissa. Airut, joka
toi Åkelle tämän tiedon, ojensi samalla hänelle sen miekan, minkä
hänelle illallispöydän ääressä tuo salaperäinen kypäräpää ritari oli
luovuttanut, sekä pyysi drotsia huomaamaan erään kummallisen laitteen
siinä. Kahva oli ontto ja sisälsi nestettä, jota saattoi sulalla
pyyhkiä terään. Muuan koira, jolle oli vedetty naarmu ihoon tällä
miekalla, oli kuollut kouristukseen.

"Haa, myrkytetty ase!" -- huudahti Åke kauhistuneena ja ojensi miekan
inholla takaisin. -- "Vie se kohta käräjäsaliin! Kai voit valalla
todistaa, keneltä sait sen?"

"Se on vaikeata, herra drotsi, kun ei kukaan tiedä, kuka hän todella
oli", vastasi airut. -- "Mutta sen voin vannoa, että sain tämän
siltä äänettömältä kypäräpäiseltä ritarilta, jota kutsuttiin herra
Krummedingeksi. Lisäksi voin ilmoittaa, herra drotsi", -- jatkoi hän,
-- "että junkkarin kamaripalvelija, ritari Palle on yöllä kuollut
haavastaan, vaikka se oli niin pieni, että me kaikki nauroimme viime
hetkeen asti hänen tuskilleen. Välskäri vannoo häntä haavoitetun
kolmisärmäisellä, myrkytetyllä tikarilla."

"Herrra armahtakoon!" -- huudahti Åke. -- "Hänen kuolinhädässään
oli siis todella syytä! -- Haa, meillä on ollut täällä vieraanamme
salamyrkyttäjiä! Ehkäpä hän on täällä vieläkin." -- Drotsi läksi
nopeasti. Vähän senjälkeen kuului linnanpihalta marski Olavinpojan
karski ääni, ja ennenkuin soitettiin aamusaarnaan, ratsasti portista
ulos täyttä ravia päällikkö mukanaan ratsujoukko. Sanottiin, että itse
marski ratsasti metsälle; hän ajoi metsästäjäparven kera koirineen
Fruelundin läpi. Drotsi tutki linnan läpeensä. Ennenkuin aamusaarna
oli lopussa, toi marski metsästäjineen kytketyn miehen vanhaan
Valdemar-torniin. Se oli tuo äänetön kypäräpää ritari; hänen partansa
ja kulmakarvojensa väri oli vaihtunut, ja kohta tiedettiin, että hän
oli yksi lainsuojattomista.

Se touhu, minkä linnassa sai aikaan kaikki hovitalous ja lukuisain
vierasten kestitseminen, veti kuitenkin päähuomion pois näistä
vakavista yrityksistä. Kaikkien mieltä kiinnittivät odotetut
turnajaiset ja ritarijuhlat. Asemiehet puhdistivat herrojensa aseita ja
loistavia satulavaippoja; muhkeita ratsuja kengitettiin ja ruokittiin.
Lauhkea kevätilma lupaili iloista juhlapäivää. Kaupungista ja maalta
parveili linnaan korupukuista kansaa. Uljasasuiset ritarit juoksivat
kiireissään edestakaisin. Kaikki ajoradalle päin olevat linnanikkunat
olivat jo täynnä juhlapukuisia naisia ja useimmat näyttivät
unhoittaneen sekä aamusaarnan että messun juhlan takia. Jotkut kyllä
kuiskuttivat, ettei muka turnajaisista tullutkaan mitään; mutta ei
kukaan sitä oikein uskonut. Kansa oli nyt kerran päässyt liikkeeseen,
ja vielä tehtiin valmisteluja, jotka kiinnittivät odotusta. Sillävälin
nähtiin kuninkaan kuten tavallista ratsastavan messuun ruhtinaallisten
vieraittensa ja henkivartionsa kera. Hän oli totinen ja mietteliäs.
Junkkari Kristoffer ratsasti ääneti ja synkkänä hänen vierellään;
kaulassaan hänellä oli ne suuret, rinnan yli ulottuvat madonnakuvaiset
kultaketjut, joita tavallisesti itse kuningas kantoi, ja tätä kunnian
osoitusta pidettiin merkkinä siitä, että veljesten väliltä oli häipynyt
kaikki väärinymmärrys. Junkkarin silmät kuitenkin karttoivat kuninkaan
katsetta, eivätkä veljekset vaihtaneet sanaakaan kirkkomatkalla ei
mennen eikä tullen.

Messusta kuningas läksi kaikkine miehineen oitis ritarisaliin,
ja siellä julistettiin airueitten kautta, että siellä pidettiin
ritarikäräjiä ja linnaoikeutta. Mutta marski oli peruuttanut
turnajaiset ja muut julkiset huvit, ja kaikki pyrkivät nyt ritarisaliin
näkemään, kuinka kuningas käytti oikeutta ritariensa kanssa. Hän
istui erikoisen ankarana ja totisena korkealla norsunluisella
tuomarintuolillaan, suuren loiston ympäröimänä. Hän tutki ensin eräiden
nuorten ritarien asioita; heitä oli syytetty pienemmistä hairahduksista
sekä ritarilain rikkoumuksista. Ne, jotka eivät voineet todistaa
syyttömyyttään maallisilla oikeustavoilla tai jotka, jos heitä vastaan
jäi epäilyksiä, turvautuivat ritarilliseen kunnianpuolustukseen miekoin
ja terävin keihäin, ne karkoitettiin hovista ankarasti. Mutta ne, jotka
tunnustivat ja katuivat vähäisempiä hairahduksia, saivat luvan voittaa
rohkeilla urostöillä itselleen jälleen paikan ja arvon kuninkaan
miesten joukossa.

Drotsi esiintyi sitten omassa ja kuolleen ritari Pallen nimessä
syyttämään Åke Krummedingeksi sanottua ritaria mainitun ritarin
salamurhaajaksi sekä ritari Brockia ja hra Papaeta maankavaltajiksi ja
salaliittolaisiksi valtakuntaa ja kuningasta vastaan, ja hän tarjoutui
siinä tapauksessa, ettei hänen esittämiään todisteita pidetty pätevinä,
omasta ja kuolleen ritarin puolesta tukemaan syytöstään miekalla ja
keihäällä, taistellen henkensä uhalla pettureita vastaan ja alistuen
Jumalantuomioon. Kun kaksi niin raskaan syytöksen alaisista ritareista
oli laittomasti paennut, julistettiin heidät epäilyksenalaisiksi
ja haastettiin kuuden viikon ja yhden päivän kuluessa saapumaan ja
puolustautumaan, elleivät halunneet joutua pettureina tuomituiksi;
mutta niin sanottu Åke Krummedinge, jonka oikea nimi oli pätevästi
saatu selville, tuotiin tuomioistuimen eteen. Hänellä olivat päällään
samat vanhat varustukset kuin hänen tullessaan, sama kypärä ja kilpi,
jotka hän oli tuonut metsäluostarista ja jossa nyt vasta huomattiin
Videin mainio vaakuna; mutta hänellä ei ollut mitään teräasetta
ja häntä ympäröi vankka vartio. Kiiltävä mustuus oli poissa hänen
pujoparrastaan, joka nyt oli kuin sianharjasta, sekä hänen tiheistä
kulmakarvatöyhdöistään, joita rahvas piti ihmis-suden merkkeinä ja
joista varsinkin maanpakolainen Åke Kagge hyvin tunnettiin. Hän
oli kalpea ja pälyi villisti ympärilleen. Kuullessaan nimensä sekä
syytteen ja nähdessään kuninkaan taajassa ritaripiirissä, hän ikäänkuin
häpeili noloa ja nöyryytettyä ryhtiään; hän kohotti päätään ja astui
esiin kasvoillaan ylpeä ja uhmaava ilme, vieläpä oikaisten ryhtinsä
ritarillisemmaksi. "Terve sinulle, kuningas Eerik Eerikinpoika!"
-- lausui hän äänekkäästi, -- "terve teille, uljaat hovimiehet,
jotka kunniakkaasti palvelette hovia! Kristus varjelkoon jokaisen
tanskalaisen poikaa siitä onnettomuudesta, mikä tuo minut tänne! Mutta
jos täällä on saapuvilla vapaita ja rohkeita Tanskan miehiä, niin siltä
mieheltä ei puutu puoltoa, joka tuli maanpakolaiseksi Tanskan vapauden
ja Tanskan ritariston kunnian tähden."

"Elä puhu vapaudesta ja kunniasta sinä, joka voit kerskua vain
röyhkeydelläsi ja tihutöilläsi", -- lausui kuningas halveksivan kylmänä
ja tyynenä. -- "Hurskaan ja rehellisen miehen nimen turvin sinä olet
luikerrellut minun saliini kunnian miesten keskuuteen ja käyttänyt
väärin ritariston pyhiä oikeuksia, peittääksesi petostasi. Naamiosi on
pudonnut petturi, myrkytetyt aseesi ovat paljastaneet sinut! Juudastyön
takia sinut karkoitettiin Tanskasta; olet sentään uskaltautunut eteeni.
Olet jo rohjennut tehdä linnassani yhden salamurhan; mutta toista sinä
mietit. Voitko sitä kieltää? Onko sinulla sanaa puolustukseksesi,
kurja!"

Vanki puri huultaan ja kiristi hampaitaan. "Jos en tullut juuri pyhältä
haudalta", mutisi hän, "niin tulin kuitenkin ystävien ja sukulaisten
haudoilta sekä murhattujen asetoverien ruumiiden luota. Se narri,
jolta sulin täällä suun, oli hengetön lihamöhkäle, johon vain koetin
tikariani. Mitä muuta minulla on mielessäni, se ei ketään liikuta.
Mutta mitä olen luvannut, se oli vakaa aikomukseni täyttää. Petoa
vastaan on mikä ase tahansa kunniallinen, kuningas Eerik, ja kun
lainsuojattomalla ei ole mitään oikeutta eikä turvaa, niin kuinka,
uskotte, että hän sallii Teidän kurjain lakienne sitoa itseään?"

"Jos olette pohtineet asiaa, kunnon miehet", -- lausui kuningas, --
"niin julistakaa tälle röyhkeälle rikolliselle tuomio inhimillisten ja
jumalallisten lakien mukaan!"

"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta",
-- päättivät tuomarit yksimielisesti. -- "Ankaran lain mukaan hän
menettäköön kätensä ja silmänsä." Airut julisti kovalla äänellä tämän
tuomion.

Åke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista,
ja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain
puolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista
kuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen
puolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle
polvelleen tuomari-istuimen eteen. "Muistakaa, herra kuningas Eerik",
-- lausui hän alenneella äänellä, -- "että minä palvelin Teidän
isäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan
toivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin
mahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse
katkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä."

"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä",
vastasi kuningas. -- "Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme
myös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista
harmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt
viimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus,
minun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta
ja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä
oikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan
kuningas!"

"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa
sanan puolestani?" -- huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös.
-- "Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!" -- jatkoi hän katsoen
raivoisasti ympärilleen. -- "Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin
maanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma
on ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut
kipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä
häpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina
ja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan
salissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen
hirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät
mestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko
hakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni,
ettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte
kohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä
olen ritari" -- huudahti hän nyt ylpeänä. -- "Minä vaadin, että minut
tuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta
tämän maan lakien alainen en enää ole."

"Kuka löi sinut ritariksi?" -- kysyi kuningas halveksivin katsein.

"Tanskan valtakunnan suurin mies", -- vastasi vanki ja ojensihe
ylpeänä, -- "se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole
arvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig
Andersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja
turhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan
oikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne."

"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!" -- huudahti kuningas hehkuvin
poskin. -- "Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse
vaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se
ritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä
vain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi
kunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset
silmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella
tavalla ritariston vuoksi -- ja henkesi vain minun isäni takia!"

Kuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien
muodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain
mukaan.

Kolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa
ratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä
kuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa
ympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko
dominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös -- ei
tosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan
syöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut;
kaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita
katsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat
pienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta
ja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä
mitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan
hänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei
kukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka
tuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti
kotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri
salaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit
korkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne;
ritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten
astui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja
kädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut
kirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen
varuksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä
heitti kappaleet hänen jalkoihinsa.

"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?" huudahti Ulriika
kauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi
kalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet.
"Kagge, Kagge! Armias taivas!" -- huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi
tytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen
hiljaisen siskonsa hoiviin.

Vaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi
ripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä
Vordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin
katkeroitunut rahvas yhtyi.

Aseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle
tunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla
häpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi
oli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon,
teki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin
ja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen
ja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle "vigiliaa", jota he
tavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen.
Kun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan
elontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu
näytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan
hänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon.
Kuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu
ja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. "Niin
sanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi" -- huusi pappi, -- "heidän
pöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, --
tulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, -- olkoon heidän
huoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis."

"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!" huusi
kuningas kiivaasti, -- "hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, --
täällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa."

Mutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta
kuninkaan sanoja, lisäsi vielä: "kun hän tuomitaan, niin hän loppuu
kuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi -- --"

Nämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti
raivokkaana pappiin. "Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies" --
huusi hän, -- "ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä
rukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että
kuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin
pois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin
ladossa."

"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!" -- sanoi kuningas, vaivoin
hilliten syttyvän vihansa, -- "mutta ei enää yhtään hengellistä
kirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä
seisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä."

Pappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja
kysyi: "Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!"

"Ritari Åke Kagge, Videin ylhäistä sukua", -- vastasi aliairut.

"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi", -- huusi airut,
-- "sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin
kavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi."

Kuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta
lausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: "se ei ole hänen
nimensä", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta
huudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä
vettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi
veden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: "näin huuhdon
ritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista." Kun tämä sana oli
sanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin
todella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas
mestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen
ylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin
linnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä,
Åke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen,
ikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen
yltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän
lepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä
tilassa lähteä kuljettamaan.

"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on
täällä rauha huomiseen asti", -- kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä
ääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena,
kuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen
kaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet
ristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.

Kaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki
mestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.

"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne
huomiseen asti!" -- toisti esimies. -- "Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa
valmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni
on pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä
käsken maallista mahtia tässä taipumaan."

Kaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta
viimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä
asetettiin ovelle vahva nihtivartio.

Kun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon,
viedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät
he oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut
arvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet;
toiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä
oli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja
paareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen
tuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön
kuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä
väkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan
vihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen
liian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt
syntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän
sai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen
kauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin
muuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari
Kaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista.
Ruumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia
menoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu,
ennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista
kuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis.
Kuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt
kovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat
epäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge
arkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen,
joka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan
tässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin
sukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja
hänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen;
se ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa
uskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut,
että nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä
paareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen
tarkastuksen jälkeen haudattu.



VIIDES LUKU.


Kaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti
kaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne
juhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn
sovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat
kaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari
Kristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun
mukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet
läänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli
ilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit
valtiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin
henkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön
ankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan
tytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu
ketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli.
Nuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein
selvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän
itse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi.
Linnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia,
joiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta
suojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian
päättyvän onnellisesti.

Kuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen
Vordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä
oli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin
ritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa.
Hän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet
kuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien
neitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke
ollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan
yleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja
hän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan
käymällä heidän luonaan.

Oli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet
puhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat
pilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa,
ja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut
salakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi
eteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli
linnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä
Stig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut
tätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa;
hän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan
syytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja
onnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista
Margareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän
seurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera
saapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen
hellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä
siskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein
katsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. "Te pedot, te olette
tappaneet hänet!" -- huusi hän. -- "Te olette murhanneet uskollisen
ritarini. -- Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle?
Katsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne,
tulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää
ja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun
alennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte
nyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta
vapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani!
Tiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti,
pelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton;
hänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua
taivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen
voin vannoa evankeliumin kautta."

"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan
täälläolon ja rikolliset aikeet", -- sanoi ylin tuomareista. -- "Herra
drotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät
molemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi."

Drotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui.
"Tuo onneton lie raivopäinen", -- sanoi hän nopeasti tyyntyen, --
"hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme -- hänen
tunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut
hänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla
tietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla
sisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä,
sanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan
täällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?"

"Minä tiesin sen, herra drotsi!" -- vastasi Margareeta tyynenä, käsi
rinnallaan. -- "Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen
nimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain
kuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö
ja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja
kuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan,
olisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten
väitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta
sielua vielä suurempaan onnettomuuteen."

"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!" -- sanoi tuomari. --
"Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja."

Kuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia
kuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen
onnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi
toivoa.

Drotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen
piti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin
askelin edestakaisin salakammiossaan.

"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!" -- sanoi marski. --
"Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, -- ja
heitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he
ovat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme."

"Keitä tarkoitatte, herra marski?" -- kysyi Åke hajamielisenä. "Olette
kai saanut kirjeitä?"

"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät
nyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja
kirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi
linnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse
Isä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat
niin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle
rikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi;
mutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita
me annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka
hän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen
korvansa."

"Jumalan tähden, herra marski!" -- huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti
hänen silmissään. -- "Ette kai te ollut sentään hänen salainen
syyttäjänsä."

"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa
salaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä
ja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen
semmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat
arveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän
olisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa
-- niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt
pientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden
kolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui
parahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että
senkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua."

"Luvallanne sanon, herra marski, Te olitte kovin hätäinen; te olette
siten jännittäneet yhä kireämmiksi kuninkaan ja hänen veljensä välit."

"Sitä parempi; katketkoot tai kestäkööt -- siitä ystävyydestä
ei tule totta. Mutta olette kuitenkin osittain oikeassa: noihin
apinaseremonioihin minun ei olisi pitänyt sekaantua. Minun olisi
pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja puolustaa sitä heti kädelläni tai
hengelläni. Mutta antakaa sen asian jäädä. Tiedättekö muuten että
mestari Grand on täällä?"

"Grand -- Arkkipiispako? -- Missä?"

"Köpenhaminassa, kuninkaan turvakirjalla varustettuna. Olipa sekin
tyhmä temppu. Sen olette varmaankin te neuvoneet."

"Se nähtiin välttämättömäksi", vastasi Åke tukahduttaen suuttumuksensa
marskin loukkaavasta karkeudesta. "Neuvo ei sitäpaitsi ollut minun,
niinkuin te erittäin kohteliaasti otaksutte. Valtakunnanneuvosto
ja kuningas itse havaitsivat sen viisaimmaksi. Kardinaali vaati
sitä ja tarjoutui välittäjäksi. Jos arkkipiispa taipuu ja peruuttaa
pannakirouksensa voinee kai hän saapua tänne henkilökohtaisesti
turvattuna."

"Ettekö vielä tunne sitä miestä paremmin?" sanoi marski. "Ennenkuin
hän alentuu armoa pyytämään, antaa hän maan ja taivaan sortua. Tosin
kuningas tässä kohden ei ole häntä paljoa parempi; mutta jos hän
haluaa arkkipiispan hengiltä, ei hän piru vie olisi antanut hänelle
turvakirjaa ja sallinut hänen laskea jalkaansa tanskalaiselle
maaperälle, vaikka koko valtakunnanneuvosto olisi saanut pelosta
vatsanväänteitä. Nyt istuvat Grand ja tuo kirottu punahattu, kahtena
paavina Axelhusissa, eikä kukaan uskalla taittaa heiltä hiuskarvaakaan.
Sieltäpäin voivat he nyt alkaa pelinsä ja kädenkäänteessä mullistaa
koko maan. Kardinaalihan on jo vahvistanut tuon kirotun Veilekirkkolain
ja Roskilden piispa antaa sulkea kaikki kirkkonsa. Nouskoon myrsky
sitten pian, jos se kerran on välttämätöntä, ja sitten riippuu kaikki
siitä, minne tuuli ja virta vievät tässä vastuksien ja vaikeuksien
meressä."

"Jumalani, onko se mahdollista?" huudahti Åke kummastuneena. "Onko
teillä varmoja tietoja, marski? Tietääkö kuningas siitä?"

"Minä olen antanut hänelle pari kaunista kirjepulveria tyhjään vatsaan;
kuulettehan hänen kannuksistaan ja saappaankoroistaan, että hän on
saanut ne kunnolla sisäänsä. Tehän olette jättänyt hänelle kirjeitä
Ruotsista, drotsi? Ne olivat varmaankin vain rakkauden tunnustuksia ja
kohteliaita lauluja hänen morsiameltaan. Oliko siellä joitakin järkeviä
uutisia?"

"Ainoastaan hyvin vähän ilahduttavaa", vastasi Åke, katsoen levottomana
kuninkaan ovelle. "En tiedä mitä prinsessa on kirjoittanut, mutta
rehellinen mestari Pietari ei saa mitään aikaan valtakunnan neuvostossa
kuninkaan häiden suhteen."

"Kuolema ja kirous", sanoi marski hieroen käsiään, "silloin on hänestä
vaikea saada sanaakaan tänään. Siinä on teille solmu, jota huolimatta
kaikesta valtioviisaudestanne, viisas herra drotsini, on vaikea
aukaista. Mutta jos tunnen kuninkaan oikein, jättää hän teidän hienon
viisautenne paholaiselle ja turvautuu minuun ja hyvään miekkaansa."

"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä
paavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan", vastasi Åke.
"Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua."

Nyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi
eteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja
ankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään
hänen luokseen huolestuneen näköisinä.

Tuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten
ratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista
ritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka
saattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.

       *       *       *       *       *

Niiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea
Ruotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli
tehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen
ja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät
hänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja
ruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä
ja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla,
likellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä
ja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.

"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa", lauloi kansa mielellään,
nähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan,
joka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut
kuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.

Drotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin
sivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa
viedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.

"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?" keskeytti vihdoin ritari
Helmer äänettömyyden. "Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen
luona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan."

"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan", vastasi Åke. "Sen hän
on luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin
vastenmielisesti täältä -- Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien
uhkarohkeudella ei ole rajoja."

"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni",
sanoi Helmer. "Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut;
mutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän
nimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan
hänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin
onnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja
rehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta
vähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella -- hyi,
pahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen
ei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma
siitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja
kuopattu, herra drotsi? -- Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei
osaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin
nähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi."

Åke säpsähti. "Minä en nähnyt häntä kuolemansa jälkeen", vastasi
hän. "Kuitenkin ovathan kaupunginvouti ja veljeskunnan päällysmies
ilmoittaneet hänen kuolemansa, niin ettei voine olla epäilystä sen
todenperäisyydestä."

"Pyhän-Hengen-veljeskunnan päällysmies on tosin pyhä Jumalan mies",
vastasi Helmer pilkallisesti hymyillen, "häntä ei kai voine epäillä
petolliseksi maankavaltajaksi, vaikka hän olisikin mestari Grandin
hyvä ystävä ja voisi toivoa pelastavansa niin korkean ja pyhään sukuun
kuuluvan kunniattoman elämän. Minä kuulin ensi kerran tuon epäiltävän
huhun, silloin kun ruumis oli heitetty roistojen hautaan ja oli se jo
sammuttamattoman kalkin turmelema; sehän oli terveydellisistä syistä
erittäin hyvin ja varovasti tehty. Väitetään siinä olleen ruumiin
Pyhän-Hengen sairaalasta, jolla oli parta ja silmäripset oivallisista
tanskalaisista sian harjaksista."

"Voisiko se olla mahdollista!" huudahti Åke. "Olisiko hän elossa ja
vapaana? Hm, silloin tulee hän meille myrkyllisemmäksi viholliseksi
kuin kaikki lainsuojattomat yhteensä. Kunniaton voi uskaltaa mitä
hyvänsä -- hänellä on tuskin enää mitään kadotettavaa."

"Olkoonpa miten hyvänsä", vastasi Helmer. "Jos Åke Kagge on maanpäällä,
niin ovat, Jumala paratkoon, minun käsivarteni ja hyvä miekkani
myöskin, ja missä tavannenkin hänet, on hän minun vallassani."

"Jos se roisto on elossa ja joutuu meidän käsiimme, niin voimme
ainoastaan sitoa hänen kätensä ja senjälkeen pestä omamme lipeässä",
vastasi drotsi.

He jatkoivat taas matkaansa hetken vaitelijaina ja vakavina. Joka
kerta kun drotsi Åke ajatteli marski Stigin onnettomia tyttäriä
neitsyttornissa, kohosi huokaus hänen sydämestään, ja tuntiessaan
kuninkaan tärkeän kirjeen rinnallaan luuli hän tuntevansa siellä
kuninkaan ja valtakunnan tulevien kohtalojen painon.

"Me saimme ainoastaan lyhyen määräyksen", tarttui, Helmer Blå taas
puheeseen väsyneenä pitkään vaitioloon. "Loput saisimme tietää teiltä,
drotsi; mutta te näytte unohtaneen puhetaidon Vordingborgissa."

"Tehän tiedätte tärkeimmän", vastasi Åke. "Se koskee kuningas Erikin
korkeinta onnea täällä maanpäällä, ja voinette kai oivaltaa, että
sukulaisuusvapautus on hyvin epävarma arkkipiispan ja paavin välisten
asioiden ollessa tällä kannalla. Jollemme saa taivutetuksi kuningas
Birgeriä ja hänen valtaneuvostoaan hyväksymään häitä ennen juhannusta,
vieläpä vastoin paavia ja papistoa -- niin -- enempää en saa sanoa
ääneen --" lisäsi hän hillityllä äänellä, "niin että pelkäänpä asioiden
käyvän huonosti, ritari Helmer."

"Tuskinpa sentään huonommin kuin oli käydä minulle silloin kun
tahdottiin vastustaa minun häitäni?" sanoi Helmer. "Urhoollinen
kuninkaamme tietää yhtähyvin kuin minäkin kuinka sellaisia solmuja
paraiten aukaistaan." Näin sanoen löi hän reippaasti kilisevään
miekkaansa.

"Se kävi laatuun teidän lankojenne suhteen, uljas Helmer", sanoi
drotsi, "silloin oli kyseessä vain puoli tusinaa huonoimpia
ritareitamme. Mutta nyt ovat kysymyksessä maa ja Valtakunta. Kuningas
on kiivas luonteeltaan, kuten tiedätte, ja aivan liian halukas
noudattamaan teidän reipasta kosintatapaanne. Jos hänen täytyy voittaa
morsiamensa sodalla ja laivastolla, niin saamme tänne kesäksi verihäät;
josta on yhtävähän hyötyä Tanskalle kuin Ruotsille."

"Siinä voitte olla jossakin määrin oikeassa, drotsi", vastasi Helmer.
"Minun ja kuninkaan langoilla on jotenkin suuri ero. Kuitenkin kun
kuninkaamme avio-onni ja kunnia ovat kysymyksessä, ei varmaankaan
yksikään tanskalainen ritari arvele asettua hänen sulhaspojakseen,
tappara ja kirves kädessään, kuinka tuimaksi ottelu sitten käyneekin.
Se täytyy meidän myöntää, että ruotsalainen tappelee kuin mies.
Ruotsalainen ritaristo ei ole meitä miehuudessa huonompi; mutta kun
laulamme:

    "'Eerik kuninkaamme eestä!'

"ei kenenkään tanskalaisen miehen sydän ryömi vyön alle, vaikka
ruotsalainen olisikin kymmenen kertaa voimakkaampi ja sillä olisi
kymmenen Torkkeli Knuutinpoikaa leirissään."

"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista", sanoi Åke hillityllä
äänellä, antaen toisten ritarien ratsastaa ohi sekä ratsastaen itse
Helmerin seurassa hitaammin. "Rehellinen ja kunniakas sota on kuitenkin
parempi kuin häpeällinen rauha", jatkoi hän, "kuitenkin varjelkoon
Jumala ja Pyhä Yrjänä syttymästä sotaa juuri nyt, kun rakkaus ja hyvä
tahto näyttävät tahtovan tehdä meidät urhoollisen naapurikansamme
ystäviksi. Jos vain tämä onneton epätietoisuus voitaisiin poistaa,
ylistäisin sekä Tanskaa että Ruotsia onnelliseksi. Sitten vasta, kun
jalo ruotsalainen kuninkaantytär istuu Tanskan kuningatar-istuimella
ja tanskalainen ruotsalaisella, voimme kerran toivoa näkevämme
vanhan kansalliskaunan ja sukulaisvihan viimeisen kipinän sammuvan.
Sanokaamme mitä hyvänsä ylpeydestämme ja kumartakaamme Tanskan
suuruuksia Knut-suuren ja Valdemarien aikoina, me skandinavialaiset
olimme kuitenkin alusta veljiä; me olemme jakaneet maineen ja kunnian
keskenämme koko maailmassa, langobardien, götien ja normannien
joukossa, ja meidän tulee liittyä yhteen taas, jos mieli tulla mitään
pohjoismaisista mahdeista."

"Se voi kyllä olla totta", vastasi ritari Helmer, "ja minä olen
melkein samaa mieltä kanssanne, sitten kun näihin kuninkaallisiin
lastenkihlajaisiin on tullut jotakin muutakin kuin paljasta
valtiotaitoa ja kylmää harkintaa. Alussahan se oli vain viisaan
kuningatar Agneksen ja drotsi Hesselin viekas suunnitelma; mutta
sellaiset liitot ovat harvoin tosia ja vilpittömiä. Ihmeellistä kyllä,
että on käynyt niinkuin kävi; sillä senhän tietää melkein jokainen
sekä täällä että Ruotsissa, että nuori kuninkaamme on melkein enemmän
rakastunut kuin joku ritari Tristan tai Florez uusissa ritarikirjoissa,
ja entäs kaunis prinsessa Ingeborg -- kutsutaanhan häntä jo täällä
toiseksi Dagmariksi, vaikka olemme vain kuulleet hänen olevan erittäin
hurskaan ja lempeän, ja että hänellä samoinkuin Dagmarilla on kauniit,
siniset silmät ja kaunis kultainen tukka. Haluttaapa minua suuresti
saada nähdä häntä; sillä eihän kukaan tanskalainen tai ruotsalainen
ritari voi häntä kyllin ylistää ja hänen tähtensä ollaan melkein
valmiit unohtamaan omat kauniit naisemme. Siihen minä en kuitenkaan voi
suostua."

"Minä näin hänet Helsingborgissa kreivi Gerhardin ja kuningatar
Agneksen häissä", sanoi Åke ja hänen raskasmieliset silmänsä loistivat.
"Silloin oli hän vielä melkein lapsi. Mutta senjälkeen on hän aina
tuntunut minusta Jumalan enkeliltä, joka tuo rauhaa ja rakkautta
näihin maihin ja valtakuntiin. Maailmassa on vain yksi nainen, jota
tahtoisin verrata häneen kauneudessa ja luonteen jaloudessa", lisäsi
hän liikutettuna, mutta vaikeni rykäisten ja hieman hämillään.

"Ei, sanokaa vain suoraan, drotsi Åke, en minä ole mustasukkainen",
sanoi ritari Helmer iloisella ja ylpeällä katseella. "Te tarkoitatte
varmaankin minun nuorta, kaunista vaimoani. No niin, sehän on
kunniallista, jos kaikessa siveydessä ja kunniassa pitää nuorta naista
kauniina. Hän on suloisin nainen koko maassa, sen sanoo jokainen,
sekä täällä että Fyenillä, joka on hänet nähnyt, eikä minulla ole
mitään sitä vastaan. Tiedänhän kuitenkin hänen eniten pitävän minusta,
vaikka jouduinkin, niinkuin tiedätte, onnettomuuteen sekä hänen enonsa
että hillittömien veljiensä kanssa. Nyt hän istuu Kogsböllessä minua
kaivaten; mutta jos Jumala ja Pyhä Yrjänä sallivat, niin saa hän pian
kuulla minusta, jos nimittäin saamme täällä toden teolla tekemistä."

Drotsi Åken kalpeille poskille oli kohonnut puna. "Tällä kertaa
arvasitte kuitenkin väärin, ritari Helmer. Nainen, jota ajattelin
oli toinen, en tahdo siltä kuitenkaan loukata teidän kaunista
vaimoanne. Mutta jos aijomme joutua Kjögeen ennen puoliyötä, täytyy
meidän ratsastaa joutuun", keskeytti hän äkkiä. "Ajanpitkään
kunnollisessa ravissa luulen tanskalaisen oriini vetävän vertoja teidän
arabialaiselle." Näin sanoen hän kannusti orittaan ja ritari Helmer
kiirehti jälestä pelastaakseen rakkaan arabialaisensa kunnian, mutta
hän puisti samalla päätään drotsin puuttuvalle arvostelukyvylle mitä
tulee todelliseen naiskauneuteen.



KUUDES LUKU.


Kjögeen saavuttaessa oli jo kulunut kolme tuntia iltamessusta, ja oli
aikoja sitten maatapano aika porvarillisten tapojen mukaan. Tässä
kaupungissa ei silloin vielä ollut fransiskanien eikä karmeliittien
suuria luostareita, jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi.
Matkustavaisten täytyi siis tyytyä yhteen niistä yksinkertaisista
majapaikoista kuningas Eerik Silmänräpyttäjän ajoilta, joita
usein pilalla kutsuttiin koiranluoliksi, (äyrityistuviksi), tai
silmänräpytyshökkeleiksi, eikä ketään viekoiteltu siellä rikkomaan
luostarissavierailu-kieltoa. Kahden viimeisen vuoden aikana oli
kaupungissa usein käynyt hansalaisia kauppiaita, senjälkeen kun Eerik
kuningas oli laajentanut heidän kauppaoikeuksiaan, ja milloin nämä
toimeliaat kauppiaat saapuivat tai palasivat suurilta Skanörin ja
Falsterbon markkinoilta, taikka sillinpyynnöstä Skånen rannikolla,
poikkesivat he usein Kjögen poukamaan kauppalaivoineen odottamaan
sopivampaa tuulta, tai lastaamaan tavaroitaan Kjögen porvareille.
Lahti oli nyt täynnä hansalaisia kauppalaivoja, ja oli komeaa katsella
lukuisien lyhtyjen valaisemia laivoja. Drotsi Åken oli vaikeaa saada
sijaa seurueineen niin kutsutussa saksalaisessa krouvissa lähellä
satamaa. Vieraiden joukossa, suuressa yleisessä tarjoiluhuoneessa,
jossa myöhään yöhön saakka huviteltiin juomingeilla ja lautapelillä,
vallitsi drotsin ja hänen ritariensa saapuessa kova meteli ja äänekäs
puhe, joka kuitenkin heti lakkasi komeasti puettujen ritarien
astuessa sisään, sillä heidät heti tunnettiin kuninkaan miehiksi ja
henkivartijoiksi. Pitkän kiinnipaalutetun tammipöydän päässä istui
paksu, kookas mies, päässään sopulinnahalla reunustettu lakki ja
yllään lyhyt takki; se oli rikkaudestaan ja ylpeydestään kuuluisa
Berner Kopman Rostokista, joka oli uhannut kuningasta Sjöborgissa. Hän
pöyhisteli ylpeänä penkillään ja oli vielä suuremmaksi mukavuudekseen
asettanut toisen säärensä pöydälle. Hänen suuret kasvonsa hehkuivat
viinistä; hän piti hopeapikaria kädessään ja vieressään oli hänellä
suuri viinikannu. Hänen sivullaan istui hänen hyvä ystävänsä ja
kauppatoverinsa, Henrik Gullansfar Visbystä, suuri rahakukkaro
kädessään, josta hän heitti muutamia kolikoita isännän hattuun. Heidän
välissään oli lautapeli, jonka nappulat uivat oluessa ja viinissä
ja jonka Berner Kopman potkaisi syrjään saadakseen sijaa raskaalle
jalalleen. He istuivat täällä, ympärillään joukko hansalaisia
kauppiaita, laivureita ja merimiehiä, jotka kaikki samoin kuin hekin,
olivat varustetut leveillä lyömämiekoilla ja iloisesti joivat heidän
menestyksekseen. Drotsin ja hänen miehensä tullessa sisään, jäivät
nämä molemmat herrat istumaan mukaviin asentoihin, eivätkä vastanneet
ritarien tervehdykseen, jolloin vieraiden joukossa syntyi tyytymätöntä
kuiskailua ja mutinaa.

Krouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä,
Pyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen
heistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian
hengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka
tulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän
Pyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea
kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut
molemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja
näytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua
asiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.

"Kerta kaikkiaan, ystäväni" tarttui roteva rostokkilaiskauppias
puheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään,
pyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa
katkeamisesta, "lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa
hirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään,
ja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista.
Juuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä.
Mutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta
ryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. -- Me näytämme kyllä kerran
näille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu -- se
punainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee -- ja mitä
rikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja
pikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka
astuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin
teillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin
kaikki itsevaltiaat ja ylimykset!" Näin sanoen potkaisi paksu Berner
Kopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle
nousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat
joivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään
juopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja
kuninkaan henkivartijoihin.

"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät
nahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle", mutisi
suurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen
Gotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja
laivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen.
Åke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman
ja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina,
kuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset,
jotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan
näitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke
vaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille
pysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään
äskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla
hiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän
avonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa,
vilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi
äkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta.
Åke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi
salaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien
muiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen.
Nöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan
tyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt
ritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset
pistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan.
Huomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton
ritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa
toimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa
eivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen
kauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä
vielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta
ritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä
ja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut,
huolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän
yhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja
porvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä
ylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden
lisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja
kateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista
vihamielisyyttä.

Åken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen
eriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään
pöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla
oli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja
jokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja
kaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi.
Hän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa
kanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta
kunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin
sanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin
säkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista.
Hänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy
selässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät.
Hänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän
tasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat.
Hän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja
hänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä.
Hänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla
reunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja
tupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen
muodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein
jotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista,
jotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät
pyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan,
vaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto.
Se oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra
Papaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin
luona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut
hänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki
salaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa,
eikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.

Pikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan
syvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. "Huonosti
väärennettyä!" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin
myös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä
nyrpistäen. "Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius -- taiteen
ja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin
suuressa kuin vähässäkin. _Heureka_!" jatkoi hän itserakkaasti
hymyillen. "Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen
eteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä
konstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria
optillisia keksintöjään -- vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden
käytännöllisestä toteuttamisesta -- niin ilman minun ihmeellisiä
näkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä
tarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja
salaperäinen, herra Laurentius", lisäsi hän hillityllä äänellä,
mutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, "ja ei
ainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän
tieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä
olennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa
vähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla,
omistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella
ja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi
täällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin
jumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin
yhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja
mystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta.
Tietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat
ja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät
kauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan
kustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä
olen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa
kuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja
kuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä
yhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka
suunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja
tuottaa niille miehille."

Drotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä
arvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty
rostokkilaisia kauppiaita vastaan.

Drotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle
viisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä
huomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa
tanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui
hän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla
äänellä. "Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta", jatkoi
hän. "Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen
sisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät
jumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon
ihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se
aika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden
patsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on
palveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin
käy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme
jääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on
pysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin
mieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka
nyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja
loitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat
olivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden
ja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja
kuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa,
kuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista
typeryyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. --"

"Seis, viisas mestarini", keskeytti hänet nuori islantilainen
innokkaasti. "Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa
maailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten
muinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina,
sitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina
tuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut
kauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden
esikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi
haihduttaa.

    "Hullu kuolee,
    viisas kuolee,
    aika itsekin häviää.

    Yhden siedän,
    aina elämän,
    Tuomion kuolleesta miehestä."

"Aivan niin", sanoi pieni mies ivanaurulla. "Tuomio ei kuole;
arvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous
katoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan.
Kun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi,
se oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta:
tuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on
mennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset
isiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien
sukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra
Laurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille
kaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon
palvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini
Roger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä,
on hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi
hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen
seuraajiltaan salassa." Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän
ja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille
ja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi
hämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten
kivestä oli herättänyt.

Nuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle
ja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli
tuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi,
lakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt
kehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa
[poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona,
etsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain
tutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli
Ilotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger
Baconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet
hänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja
joka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten
Englannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera
käydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa
armollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja
hänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan
ja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista
voisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana.
Huhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta
ja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin
papiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin
etsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.

"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo", vastasi
Åke katsellen häntä tarkasti "sillä hän suosii ja suojelee kaikkia
hyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen
tusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi
todistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin
voi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja
kirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden
asian", jatkoi Åke. "Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä
ja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman
kummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän
hyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa
Herraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka
Pyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään
täällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa
luulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin
kanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja
kansansa autuudesta."

"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi", vastasi nuori
islantilainen hieman hämillään. "Täytyy tunnustaa, että matkatoverini
teologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas
eikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään
ymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa
vuoksi luonnon salaisuuksista."

"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa,
korkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena
kaikkea jaloa ja kaunista", huomautti Åke, "niin en paljoakaan luota
hänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi
paljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan."

"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka
opettivat ainoastaan maallisia asioita", vastasi islantilainen. "Mutta
vieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana
siitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden
ilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten
aivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin
harhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan
viisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt
mitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen
Jumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien
vaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut."

"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä,
kunnianarvoisa herra Laurentius?" kysyi Åke.

"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän
rahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt
taikuutena ja paholaisen töinä", vastasi islantilainen innokkaasti,
"jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren,
väärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta
hänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua
hänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta
ja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka
viittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli.
Hän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan,
voineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia;
hän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset
ihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän
varmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on
sammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta
ja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua
kauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi
hän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi
siitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein
ohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja
kaupunkeja."

Kaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat
tekivät ristinmerkin. "Se on mahdotonta -- sellaista ei voi tehdä
kukaan ihminen. -- Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. -- Siinä
täytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!" sanoi yksi toisensa jälkeen.

Drotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen.
"En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja
petokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius", jatkoi hän vihdoin
puhettaan, "vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin
uskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan
olette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän;
ihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon
salaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan
ja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä
ominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole
petkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa.
Hän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä
viisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti
haavelijoita tai petkuttajia."

"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi", vastasi islantilainen, "sitä
olemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen
ihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja
turhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin
kauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta,
enkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, -- jos
ei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin
markkinoilla, herra drotsi", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen.
"Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten
ja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on
hänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen
puutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa,
etten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin
on minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä
maalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin
pyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo
Nidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia
kaniikkejaan vastaan."

Keskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka
melkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. "Drotsi, se oli Kagge!
Siitä ei ole epäilystäkään!" huudahti Helmer. "Mutta kirottua, hän on
jo rostokkilaisaluksella."

"Kuka? Kuollut Kaggeko? Uneksitteko Helmer? Häntäkö tarkoitatte?"

"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa -- ja
niin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja
silmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja
räkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä
rostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä
kaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla;
sekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä."

"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna", vastasi Åke, "jos
rikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa
hansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan
Tanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden
lastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta." Näin sanoen
meni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty
häntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä
ihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien
puheenaineena juomapöydän ääressä.

Drotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän
ei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita
molemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa.
Täällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia
henkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen
ja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella
maaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan
teostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin
levottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin
silmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen
tavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman
luonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja
sen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se
mitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä
syvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla
ja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman
haaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen
muodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria
muistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä
hänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen
puheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä
ollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja
ikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia,
onnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut
ja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen.
Mutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen
maalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi
tunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja
viisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan
hurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot
puhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä
oli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä
kauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia
kummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen
koko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon
ainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty,
olivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa.
Raskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden
pannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa
tarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta
kuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan
tuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. "Voisiko se olla
mahdollista", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä minä ja koko aikakauteni
harhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme
ja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä
vain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin
aika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille
mielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä
ilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin,
johon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme
eläneet -- se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella
kuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina -- se, jonka tähden
pyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat
kaikista maailman rikkauksista ja aarteista -- se, joka oli sieluna
isiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme -- se, joka
teki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä
ja kuolemassa -- voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä,
tietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen
elämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta?
-- Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole
olemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta,
eikä autuutta!" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin
tunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä.
Hän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan
läheltä.

"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas
Laurentius?" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan
hitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän
läpi. "Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään
veljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon,
jossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä
totuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan
hullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren
pyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä,
joka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi
typerät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja
ainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit
luotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä
ei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu
kaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo
alaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut
ilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä
häikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on
jälellä."

"Ei mitään, -- ei mitään, arvoisa mestari", vastasi nuoren
islantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.

"Kyllä varmasti", kuului vastaus. "Sinä itse, sekä iäti suuri luonto
ovat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka
on tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki
totuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit.
Herätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se
vastaamaan!"

"Siihen en kykene, viisas mestarini!" kuului nuori islantilainen
vastaavan. "Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa
sen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan
se minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat
antaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa
lauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona
Endorissa: sinun täytyy _kuolla_, sinun täytyy kuolla huomenna."

"Hyvä on", jatkoi viisas mies, "vaikka vastaus ei olisikaan
ilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi,
leccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää
muuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla
petetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään
valheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena,
epäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja
piispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset
uskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten
umpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin
saavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat
isänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen
unelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot
nyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon
narripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta
kuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan -- ja senvuoksi, että sinä et
näe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi.
Mutta katso, tuo suuri ruumis herää -- se on jumaluus, mutta kuitenkin
meidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle.
Vain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen;
-- vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota
meidän on toteltava. -- Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! -- Totuuden
täytyy päästä esille -- piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä
ja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy
antaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt --
viisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin
meistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä."

Senjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan
työntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma
oli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti
kätensä yhteen miekkansa kahvalle. -- Tuntui niinkuin vuorten painostus
hänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi
virkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. "Kiitos olkoon Jumalalle,
minä tiedän sen kuitenkin paremmin!" sanoi hän lohdutettuna. "Hän
tuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla
ylhäällä on rakkaus itse -- ja se jonka Hän lähetti meille oli tie,
totuus ja elämä."

Hän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli
oppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää
kuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja,
niinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta,
sillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja
alhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin
kolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa
hän kuuli "mestari Grandin" nimen mainittavan, ja hän säpsähti.
Siellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja,
jotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä
puhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista,
kuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut
päästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen
oudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke
vaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen
Skanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia.
Hän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita
eikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita
eikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan
miehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin
mestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi
loppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja
niinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut
aidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset
olivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja
eläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat
kyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien
löyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty,
hajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen
suunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli
tuon kivettyneen maailman: "Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on
sinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!" Tuota ääntä pelästyen Åke
oli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin
hätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä
oli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.



SEITSEMÄS LUKU.


Skanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä
kansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman
kulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista,
Deventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen
ryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia
ryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja
Egyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä
myöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua
englantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat
verat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita
oli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten
pöydillä.

Skanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja
Malmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana
Falsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä
kaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin
vanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi
kaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:

    Kun Kristus maailmahan syntyi
    jo silloin Lund ja Skanör perustuksen sai.

Kaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana
oli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti
liikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli
paljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä
kaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa
tuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita
ritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista
että Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja
hollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen
ohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia,
palvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla
vilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja
ja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten
maallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla
olevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik
Gullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja
lohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen
oikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä
ritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet
myömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa.
Sensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa,
katsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän
kauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista
kuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin
runsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä
skånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin
jo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita,
niin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen
miesten avulla sekaantua siihen.

Eniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion
puoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan
vieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia
ihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni
teki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut
Trand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse
korokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta
ja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin,
amuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat
ulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä
hän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti
ennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi
ja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän
tieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen
jumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen
kauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä
temppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta,
kuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä
tointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa,
oli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja
poenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.

Aivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä
kappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri
seinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan
kauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin
oli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen
kirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat
illempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä
muutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti
silmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli
koko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner
Kopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän
silmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa
jo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt
laivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen
pimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman
pakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin
oli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli
ilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt
olevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat
Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan
asestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä
rukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia
rahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja
uhkamielisinä ritarien ohi.

"Tahtoisinpa tietää montako väärää hopearahaa jo on kilahtanut tähänkin
säästölaatikkoon?" sanoi ritari Helmer ääneen. Lihava rostokkilainen
kääntyi häneen vimmastuneena, mutta gotlantilainen työntäsi häntä
merkitsevästi käsivarteen, ja he astuivat edelleen. Helmer sekä nuo
muut nuoret ritarit seurasivat heitä, ja heillä näytti olevan palava
halu masentaa kauppiaitten ylvästelyä.

Drotsi Åke ei ollut laiminlyönyt käyntiä Trand Fisilierin teltassa,
missä tämä huvitteli ihmetteleviä markkinavieraita näyttämällä
heille kaikenlaisia temppuja ja optillisia näytelmiä. Drotsi oli
ostanut taiteilijalta muutamia hänen ihmeellisimmistä tavaroistaan
sekä antanut selittää itselleen niiden käytön. Hän ei voinut olla
ihmettelemättä Roger Bacon kuuluisia keksintöjä, ja hän katseli
tarkkaavaisesti kaikkea mitä näytettiin. Enimmäkseen oli siellä pieniä
katselukaappeja, joissa suurennuslasin vaikutukset esitettiin tähän
asti Pohjolassa tuntemattomalla tavalla, ja joilla taiteilija herätti
suurta ihmettelyä. Näissä pienissä katselukaapeissa ei esitetty
ainoastaan pienten eläinten muuttumista kamaliksi petoeläimiksi,
vaan nähtiin niissä kuvilla esitettynä kokonainen maailman mullistus
mestari Trandin maun mukaan. Siellä esitettiin hullunkurisella tavalla
pyhimykset ja martyyrit, ihmenäyt ja legendakuvaukset, munkkisaattueet,
madonnaliput ja ristiinnaulitun kuvat kreikkalaisten ja roomalaisten
jumalien rakkaustarinoiden rinnalla. Kaikki nämä kulkivat liikkuvina
ivakuvina katsojien silmien ohi, päättyen loistavaan kuvasarjaan,
missä esiintyivät vertauksellisesti kuvattuina totuus, viisaus,
filosofia, vapaus, porvarilliset ammatit, valtiohoito, luonnontiede
ynnä muuta. Pimeän tultua näytteli mestari Trand pieniä palavia pyöriä,
monivärisesti säteileviä tähtiä ja aurinkoja, jotka lennähtivät ilmaan
kirkkaina valojuovina ja sammuivat äkkiä heikosti pamahtaen.

Tämä viimeksi mainittu oli drotsista sekä kaunista että ihmeellistä;
mutta ne olivat kuitenkin vain pikku asioita verrattuina siihen,
mitä herra Laurentius oli kertonut tämän ihmetaiturin suurista
ja mailmaa mullistavista keksinnöistä. Noiden pienten tähtien ja
aurinkojen näkeminen, jotka singahtivat meren yli, sammuen tyynen
iltataivaan alle, oli jotakin aivan uutta ja outoa, mikä huvitti
katsojia aivan äärettömästi. Mutta huomatessaan kansan ihastuneen
tähän häikäisevään ilotulitusleikkiin, ja ihaillessaan itsekin tätä
salaperäistä ilmanäytelmää, kävi drotsi Åke omituisen vakavaksi. Tämä
välähdys uudesta ja pyhästä taiteesta, jonka salatuista ja valtavista
vaikutuksista hän jo oli kuullut puhuttavan, tuntui hänestä sen
uudenaikakauden lähetiltä, josta salaperäinen taiteilija ennusti, ja
jossa kaikki käsitteet ja mielipiteet laajentuisivat ja muuntuisivat ja
kaikki vanha katoaisi, niinkuin kaikki nämä tähdet ja auringot, jotka
nyt katosivat ja sammuivat mereen. Drotsi Åke ei voinut unohtaa sitä
ihmeellistä taiteilijan ja hänen oppilaansa keskustelua, jonka hän
äsken oli kuullut, siitä suuresta unesta ja erhetyksestä, missä koko
kristitty maailma vielä hoippuili. Hänen mielestään olivat oppineen
mestari Trandin aivan omat käsitykset kuuluisan Leccar-lahkon opeista
vain ylvästelevää ja uhmailevaa järjettömyyttä, jotka, jos ne joskus
tulisivat yleisiksi ja vallitseviksi, kumoaisivat kaiken kauniin,
totisen ja jumalallisen maan päältä. Hänen oma unensa kivettyneestä
maailmasta väikkyi vielä kammottavana hänen sielunsa silmissä. Hänen
ympärillään vallitseva ilo ja kansan melu kävi hänelle lopulta
sietämättömäksi; nuo tuskalliset mielikuvat painoivat häntä, ja hän
pakeni etsimään rauhaa ja lepoa pienestä laivasillankappelista. Hän
notkisti polvea pyhän neitsyen maalatulle puukuvalle, joka täällä
tuttuun tapaansa oli esitetty Jesuslapsi käsivarrella, ja lapsen
kädessä ristihuippuinen maapallo kuin valtakunnan omena. Åke oli
liittänyt kätensä rukoukseen. Mutta luodessaan nyt katseensa kuvaan,
valaisi sen äkkiä ilotulitusteltasta singahtava tulikuula, ja pyhän
neitsyen kuva näytti hänestä räikeässä valaistuksessa ilkeästi
irvistelevältä epäjumalankuvalta. Samassa hän kuuli ilmasta kovan
paukahduksen melkein kuin ukkosen jyrähdyksen, jota seurasi naisten ja
lasten kauhistuttava huuto. Pieni kappeli tärähti; vanha laho neitsyt
Marian kuva horjahti ja putosi hänen jalkoihinsa. Hän hypähti ylös
ja kiiruhti ulos kappelista. Kansan ilo oli muuttunut kauhuksi ja
kiukuksi. Muutamia naisia oli pyörtynyt; erään kapucinimunkin parran
oli tuli kärventänyt. "Noituutta! Perkeleenjuonia!" huusivat kaikki
sekaisin. "Kivittäkää hänet! Polttakaa tuo kirottu noitamestari! --
Hän on kerettiläinen!" huusivat muutamat. "Jumalanpilkkaaja!" huusivat
toiset. "Hän kehuu itsensä niin taitavaksi ihmeidentekijäksi ettei
kenenkään enää tarvitse välittää ei pyhästä neitsyestä eikä muista
pyhimyksistä! -- Hän kehuu ajavansa kilpaa itse Jumalan kanssa! --
Kivittäkää hänet! -- Repikää alas tuo noidanhökkeli!"

Meluten hyökkäsi kiukustunut joukko ilotulitustelttaa kohti. Pieni,
onneton taiteilija oli apulaisensa kera piiloutunut siellä olevien
kirstujen väliin. Pari hurjistunutta talonpoikaa ja maallikkoa veti
heidät esiin sieltä, jättääkseen heidät väkijoukon pahoinpideltäviksi.
Kaupunginvouti ja hänen apulaisensa koettivat turhaan estää näitä
väkivaltaisuuksia. Vihdoinkin joutui drotsi Åke hätään ja huusi
kuuluvalla äänellä: "Seis, maamiehet! Hiljaa, kuninkaan nimessä!
Sitokaa nämä veijarit, mutta elkää kajotko ainoaankaan hiuskarvaan
heidän päässään. Heidät viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi maalain
mukaan, jos he eivät voi puhdistautua. Kaikki mitä he ovat meille
näyttäneet on ollut aivan luonnollista, kansalaiset. Nämä miehet
ymmärtävät enemmän luonnon voimista kuin me; mutta he käyttävät väärin
viisautensa ivaten ja uhmaillen kaikkea mikä on pyhää."

Kiukustunut väkijoukko tyyntyi samassa kun se kuuli kuninkaan nimen
mainittavan ja tunsi hänen ja kansan suosikin. Kaupungin voudin
miehet sitoivat heti Trand Fisilierin ja hänen apulaisensa, ja suuren
väkijoukon saattamana vietiin heidät kaikkine kampsuineen laivarantaan.
Drotsi Åke saattoi itse heidät kuninkaalliseen pitkälaivaan, jonka
seuraavana päivänä oli määrä lähteä Helsingborgiin, ja laivanpäällikön
oli määrä asestetun miehistönsä avulla suojella vankeja kaikilta
hyökkäyksiltä.

Kun vangittu tuhattaituri kuuli olevansa turvassa, mutta joutuvansa
vankilaan, loi hän ympärilleen ylpeilevän katseen. "Minun korkea
vainottu mestarini oli kuitenkin oikeassa", sanoi hän, "vielä ei ole
meidän eikä meidän hengenheimolaistemme aika. On vaarallista olla
viisas hullujen huoneessa. Pieninkin välähdys siitä valosta, joka on
tuleva, on vielä liian voimakas näille heikkonäköisille raakalaisille.
Nero ei tullut ensi kertaa vuosisataa liian aikaisin."

"Vaikene, kurja suupaltti!" huudahti Åke. "Se suuri mies, jota
häväiset kutsumalla häntä mestariksesi, oli hurskas ja viisas
luostariveli, niin minulle on kerrottu, hän ei ollut markkinahuijari
eikä itsetekemänsä pappi. Kiitä pyhää neitsyttä ja hänen poikaansa,
jotka sinä tänään kielsit, siitä, että olet elossa! Minä en antanut
vangita sinua viisautesi vuoksi, vaan sen harhaopin vuoksi, jota sinä
tahdoit levittää kansaan."

Ennenkuin drotsi Åke poistui pitkälaivasta, vei hän vangitun herra
Laurentiuksen syrjään ja katseli häntä osanottavasti ja vakavasti.
"Te olette liian hyvä tämän veijarin kätyriksi ja seuralaiseksi",
sanoi hän. "Sokeasti ihaillessanne hänen tietojansa maallisista ja
katoovaisista asioista, te olette tullut kieltäneeksi ja häväisseeksi
oman pyhän säätynne ja korkean kutsumuksenne, mihin te olette vihitty.
Te olette hyljännyt pyhän Olavin ja teille uskotut sielut, tämän
vaivaisen helvetintulitaiteilijan vuoksi. Teidän ei tarvitse enää
puutteen ja hädän pakoittamana alentaa itseänne. Pitkälaivan päällikkö
on käsketty huolehtimaan tarpeistanne; Helsingborgissa hän hankkii
teille säätynne mukaiset vaatteet sekä matkarahat. Pelastaakseni teidän
henkenne, herra Laurentius, olen minä ollut pakoitettu kohtelemaan
teitä kovemmin kuin olisin toivonut. Kun te tulette Helsingborgiin,
olette te vapaa ja oma herranne; mutta teidän epäiltävän seuralaisenne
täytyy valtiovankina odottaa kuninkaan saapumista ja puhdistautua
hänelle jos voi. Minä tiedän hänen olevan leccar-veljen, ja sellaisena
hänet on kielletty tässä maassa vapaana kiertelemästä ja kansaa
villitsemästä. Minä tiedän myöskin hänen koetelleen viekoitella
teitä lahkoonsa; mutta minä vannotan teitä sen jumalallisen herran
ja mestarin nimessä, jonka te olitte vähällä pettää -- peräytykää,
arvoisa herra Laurentius, ja suojelkaa kuolematon sielunne kadotukseen
joutumasta! Se on varmasti kutsuttu johonkin korkeampaan ja
jalompaan, elleivät vain teidän kasvonne ja lämmin innostuksenne
kaikkeen kauniiseen ja pyhään olisi pettäneet minua. Jumala olkoon
teidän kanssanne! Hyvästi!" Åke poistui laivasta odottamatta syvästi
liikutetun nuoren miehen vastausta, joka kyynelsilmin turhaan koetti
ojentaa hänelle nuoriin köytettyä kättään.

Drotsi souti takaisin Skanöriin laivasillalle. Yö oli pimeä, ja
laivasillalla vallitsi hirveä melu ja rähinä. Vakava ottelu oli
syntynyt drotsin ritarien ja hansalaisten kauppiaitten välillä, jotka
oli ajettu pois majatalosta ja paenneet alas satamaan. Berner Kopman
ja Henrik Gullandsfar laivamiehineen hosuivat rohkeasti ympärilleen,
mutta eivät kuitenkaan asetaidossa vetäneet vertoja ritari Helmerille
ja muille kiukustuneille, nuorille ritareille, joita Skanörin
porvarit avustivat. "Lyökää maahan senkin väärentäjät -- petturit --
ylpeät koirat!" huudettiin. -- "He ovat tuoneet vääriä rahoja tänne
markkinoille! Heillä on lainsuojattomia laivassaan!" Ottelu oli vakava
ja verinen. Hansalaiset vetäytyivät taistellen takaisin veneisiinsä.
Åken oli mahdoton saada rauhoitetuksi heitä. Muukalaiset kauppamiehet
ja suurin osa heidän laivaväkeänsä pääsi viimeinkin pakenemaan
laivoihin pimeän avustamana. He nostivat heti purjeensa, ja vasta kun
he olivat kaukana merellä, alettiin rannalla kaivata ritari Helmeriä ja
drotsin urheaa asepoikaa, Knuut Fyenbota.

Drotsi Åken täytyi aamulla aikaisin jatkaa matkaansa eikä ehtinyt siten
etsiä ritari Helmeriä eikä asepoikaansa. Kun drotsi ja kuninkaalliset
henkivartijat jättivät Skanörin, seurasi heitä kadulla suuri joukko
ihmisiä. Näytti siltä kuin porvarit olisivat arvanneet tämän loistavan
matkueen tarkoituksen:

    "Eestä Eerik kuninkaamme!"

laulettiin täälläkin. "Eläköön kuningas ja hänen urhoolliset miehensä!"
huudettiin. "Tuokaa hänelle ja Tanskalle Dagmar, rakkaat herrat!"



KAHDEKSAS LUKU.


Ritari Helmer Blå oli toisten nuorten ritarien kanssa seurannut
kerskailevaa rostokkilaista ja hänen laivaväkeään heidän majataloonsa;
he olivat sopineet keskenään, että he omin päin kurittaisivat ja
nöyryyttäisivät ylimieliset hansalaiset. Majatalossa oli drotsin
asepoika näytellyt väärää rahaa, millä erästä talonpoikaa oli petetty
Berner Kopmanin markkinateltassa, ja väitettiinpä rostokkilaisten
tuoneen mukanaan monta kirstullista näitä samoja rahoja. Väitettiin
näiden väärien rahojen olevan lainsuojattomien lyömiä, sillä he olivat
edellisenä vuonna saaneet käsiinsä muutaman kuninkaan parhaista
rahanlyöjistä. Usein ennen oli kuultu valitettavan vääriä rahoja olevan
liikkeellä, ja kun nyt kuultiin rostokkilaisten tuoneen niitä oikein
tynnyrittäin, niin oli suuttumus heti kohonnut ylimmilleen, ja pian
oli syntynyt tappelu kauppiaitten ja laivurien kesken. Hansalaisia
Skanörin laivasillalta karkoittaessa oli ritari Helmer hyvin tulisesti
ahdistaen seurannut asestettua laivaväkeä ja oli auttanut vyöryttämään
mereen muutamia heidän kirstuistaan, jotka sisälsivät väärää rahaa.
Lopulta hän ja drotsin asepoika, rohkea Knuut Fyenbo, olivat hyökänneet
venheeseen heidän jälestään, estääkseen heitä pakenemasta; mutta täällä
ylivoima heidät sai vangituksi, ja heidät laahattiin rostokkilaisten
laivaan.

Pahoin haavoitettuna, kädet ja jalat sidottuina oli Helmer ja hänen
toverinsa heitetty laivaruumaan. Täällä he saivat koko yön maata
oluttynnyrien, silakkanelikoiden ja ryytisäkkien keskellä, joita ei
vielä oltu purettu laivasta. Laiva keinui aikatavalla; oli alkanut
pahanlainen rajuilma ja näytti olevan vaikea pelastaa sekä laiva
että lasti. Viimein kuitenkin talttui myrsky. Laivan rajut liikkeet
asettuivat, vähitellen se alkoi liukua eteenpäin hitaasti ja melkein
huomaamattomasti, ja pian vallitsi kannella hiljaisuus. Uupunut
laivaväki tuntui nukkuvan. Ritari Helmer huomasi nyt heikon valojuovan
päänsä yläpuolelta; aluksi hän arveli sen päivänvaloksi, mutta hän
huomasikin pian kuun paistavan alas luokseen kannessa olevasta raosta.
Yläpuoleltaan hän kuuli yön hiljaisuudessa kahden miesäänen puhelevan,
jotka hän pian tunsi Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ääniksi.
"Minä en saa nukutuksi suuttumukselta ja polttavilta haavoiltani",
murisi rostokkilainen. "Katsokaa, tässä on nyt se kauppavapaus ja
turvallisuus, joka on meille kirjeellä ja takuilla vakuutettu,
tässä on rauha, joka on odotettavissa silloin kun kananpoika istuu
valtaistuimella, ja oikeus saavutetaan ritarien keihäänheitolla.
Rutto ja kirous pöyhistyneille ritariroistoille! senkin matelevat
kuninkaanorjat ja lautastennuolijat! He ovat puolustavinaan kansaa ja
porvaristoa, senkin mokomat, vaikka he taistelevatkin vain itsensä ja
korkean herransa puolesta. Jos minä en olisi lausunut noita rohkeita
sanoja pöyhistyneelle ritarikuninkaalle Sjöborgissa, ja jos minä
en olisi ottanut tuota lainsuojatonta kuninkaallista metsäriistaa
laivaani, niin olisivatpa tainneet meidän rahamme olla heille yhtä
hyviä nyt kuin ennenkin. He ovat kaikki oikeata ryövärijoukkoa, nämä
roistot, jotka kutsuvat itseään ritareiksi ja aatelismiehiksi sekä
täällä että Saksassa. Niin kauan kun on valtaistuimia ja linnoja
maailmassa, ei kauppa eikä porvaristo pääse oikeuksiinsa. Heti auringon
noustua hirtetään nuo molemmat äsken vangitut roistot isoon mastoon."

"Kuuleppas, poikani?" kuiskasi Helmer Blå laivaruumassa fyeniläiselle
vankeustoverilleen. "Taitavatpa puhua meistä! Hullusti tässä käy! Jospa
vain voisimme porata laivan upoksiin ennen heitä ja hukuttaa kerskuvat
ryytikaupustelijat, niin voisimme kuitenkin tyytyväisinä mennä hautaan
heidän seurassaan."

"Vähän siitä olisi iloa ja vielä vähemmän huvia, herra Helmer, mutta
olisihan se kuitenkin parempi kuin antaa noiden veitikoiden hirttää
meidät", vastasi asepoika. "Minä olen hangannut vasemman käteni
vereslihalle", jatkoi hän, "mutta olenpa onnistunut pian vetämään sen
pois ansasta. Jos vielä saisin jatkaa puolen tuntia, niin saisin meidän
siteemme irroitetuiksi. Minulla on hyvä puukko taskussani; tässä on
suuri laivapora ja kirves. Monta haavaa tässä; vielä isketään ennenkuin
he saavat nuoran silmun kaulaamme."

"Jumala ja pyhä Yrjänä meitä auttakoon!" kuiskasi Helmer, ja vetäisi
syvään henkeä. "Jos pääsen elävänä täältä ja saan vielä kerran nähdä
rakkaan Annani", lisäsi hän salaa huoaten, "niin minä lupaan pyhälle
Yrjänälle uuden alttarivaatteen, ja jokaisen pitkänenäisen hansalaisen
otsan, jonka tapaan, minä lyön veriseksi."

"Sepä vasta olikin hurskas lupaus, ankara herra", kuiskasi asepoika,
"saattepa nähdä sen auttavan. Nyt minun käteni luisuu silmukasta, mutta
kylläpä ottaakin kovalle."

"Hiljaa!" kuiskasi Helmer ja vieritti itseään lähemmäksi ruuman katossa
olevaa rakoa.

"Sanoinhan minä tuosta rahakaupasta koituvan vain harmia, samoin
kuin yhteydestänne lainsuojattomien kanssa", kuului nyt Henrik
Gullandsfarin pitkäveteisempi ääni ritarien pään päältä. "Sellaisella
on aina pahat seuraukset; se heikontaa luottoa, ja harvoin se ajan
pitkään itsensä maksaa, herra Berner. Ei, puhtaalla hopealla ja
kullalla meidän on maailmaa hallittava, ja tyynesti ja viisaasti on
kultavaltikkaa kannettava! sen minä aina olen sanonut. Jos olisimme
olleet maltillisempia, niin ehkä kauppamme kuitenkin olisi onnistunut
paremminkin Skanörin markkinoilla; mutta te tahdotte aina toimia
väkivaltaisesti, herra Berner."

"Väkivalta väkivaltaa vastaan, siinä minun vakituinen neuvoni
neuvostossa", vastasi rostokkilainen. "Kulta- ja hopeavaltikkaan nähden
te ehkä olette oikeassa; ja kunhan vain kukaan ei huomaa niin voi aina
hiukan kuparia ja tinaa sekottaa siihen; mutta kirkkaalla teräksellä
sitä on suojeltava. Siihen asti kunnes voimme asettaa miekkamme
vaakalaudalle koko maailman kruunuja ja vaakunamerkkejä vastaan, on
meidän suunnitelmamme vain loistava ilmalinna."

"Odottakaa, herra Berner", jatkoi gotlantilainen, "ylpeää Roomaa
ei rakennettu yhtenä päivänä ja kuitenkin siitä tuli maailman
valtias. Antakaa meidän ensin puhdistaa meri ja maantiet pienistä
rosvoilijoista, kyllä vielä tulee linnoissa ja valtaistuimilla
istujienkin vuoro. Kunhan ensin saamme maailmanmeren käsiimme, kyllä
silloin tavaramme tulvivat maailmalle -- se kasaa kultavuoret meille
ja huuhtasee edestämme jokaisen linnan tai valtaistuimen, joka on
meidän tiellämme. Kultaa ja viisautta seuraa myöskin valta. Me
visbyläiset kyllä asumme Tanskan kuninkaan naapureina; meidän täytyy
olla varovaisia, vaikka me viisaina kauppamiehinä uskallammekin
nitistää maaväen hengiltä. Te rostokkilaiset olette liian kiihkeitä.
Vallassaolijoiden kanssa ei pidä liian aikaisin ryhtyä käsikähmään.
Tuo teidän uhkauksenne Sjöborgissa oli typerä teko. Vain teidän
vuoksi vaikenin ja lainasin nimeni teille. Ei kannata uhata, ellei
samalla voi lyödä, yhtävähän kuin kannattaa lyödä ennenkuin on varma
vahvemmuudestaan."

"Vähät minä teidän varovaisuudestanne!" murisi rostokkilainen. "Kyllä
meillä voimia riittää kun vain niitä haluamme käyttää; saammehan
rahalla niin monta sielua palvelukseemme kuin vain tahdomme."

"Mutta ihmissielut ovat kallista kauppatavaraa", huomautti
gotlantilainen, "joka sitäpaitsi usein on vahingoittunutta ja
turmeltunutta. Miten monta mitallista hopeaa onkaan tuo lurjus tuolla
ylhäällä jo maksanut teille! Ja onhan hän kuitenkin vain kunniaton mies
ja luopio meidän korkea-aatelisten verivihollistemme joukosta. Siihen
joukkioon ei kenenkään kunnon porvarin pitäisi luottaa."

"Sellainen mies juuri onkin kullan arvoinen", sanoi rostokkilainen
naurahtaen. "Nielkööt nyt itsensä senkin ylimysmieliset pedot. Paras
rottienhävittäjä maailmassa on nälkiintynyt rottaylimys, jolta on
häntä leikattu. Lainsuojaton ja kuolemaan tuomittu ritari, vailla
linnaa ja tiluksia, ja jolta kaiken lisäksi on kunnia ja nimikin
riistetty -- häntä parempaa kuningas-ahmaria ei ole. Hänellä tuolla on
jo harjaannusta siihen ammattiin; hän oli mukana Finnerupin ladossa.
Minä päästän hänet maihin ensi satamassa. Kohta saamme kalastella
sameassa vedessä. Eipä kääntänyt tuo kruunattu kananpoika meille
turhaan selkäänsä Sjöborgissa. Saatpas nähdä, kohta hänellä on muutakin
ajattelemista kuin häittensä viettämistä kesällä."

"Niin pitkälle ei kuitenkaan ulotu meidän neuvostolta saamamme
valtakirja", huomautti gotlantilainen. "Tämän ritarin kostonaikeet
olkoot hänen omina asioinaan; hänen ja teidän yhteiset salaiset
hankkeenne eivät kuulu liitolle. Minä en tahdo olla missään tekemisissä
hänen laisensa heittiön kanssa. Silloin kun on kysymyksessä koko liiton
menestys ja sellainen laajalle ulottuva hallitussuunnitelma kuin
meidän, pitäisi meidän viisaasti syrjäyttää yksityinen kostomme ja
kaikki pienet henkilökohtaiset pyyteemme."

"Te peräydytte? Te pelkäätte, virkaveljeni? No hyvä, se salakuljetus
olkoon minun asiani, jos niin tahdotte", murahti Berner Kopman alkaen
tulla kovaääniseksi. "Elkää olko huolissanne, viisas herra Henrik!
Teidän ei tarvitse vanhalle laskumestarille ruveta opettamaan suuruuden
ja pienuuden suhteita. Minä voin yhtähyvin kuin te eroittaa sen
mihin ryhdyn Hansaliiton nimessä ja mihin uskaltaudun omassani. Jos
yritykseni ei onnistu, on tappio Berner Kopmanin. Minä tiedän, että
sen miehen selkä kestää enemmänkin. Ja te olette oikeassa: se ei kuulu
neuvostolle."

"Sen epäonnistuminen voi kuitenkin jossakin määrin vahingoittaa
meidän kauppaamme ja yrityksiämme", vastasi gotlantilainen tyynen
harkitsevasti. "Miettikääpäs vain sitä asiaa, herra Berner! Kaikki
tämän maan satamat ovat nyt meille avoinna. Kuningas on ylpeä ja
arvostaan pitävä, mutta hän suosii meitä kuitenkin paljon enemmän
kuin voisi odottaa. Ovathan meidän miehemme ja välittäjämme turvatut
hänen merikaupungeissaan; meidän kauppamme on täällä vapaampi ja
verrattomampi kuin missään. Ei juolahda ainoankaan tanskalaisen
mieleen, kuningasta itseä lukuunottamatta, jolta sen kuulimme, että
tie suolaan ja pippuriin, olueen ja saksalaiseen verkaan on yhtä leveä
ja tasainen kaikille, ja että tanskalainen vilja ja tanskalainen
karja hyvästi voivat maksaa sekä rahdin että tullin. Pyhälle
Nikolaukselle ja pyhälle Hermannille olkoon kiitos, meriliike on vielä
meidän hallussamme; he ovat liian hitaita ja mukavuutta rakastavia
ymmärtääkseen omaa etuansa. Talonpoika tyytyy heikkoon olueen ja
kauppalanporvari kuorittuun maitoon, ja he antavat meidän viedä pois
maltaansa ja kermansa. Mutta jos uhkauksessanne on totta, olkoon se
salainen tai julkinen, ja jos täällä tapahtuu jotakin tärkeämpää,
missä joku Hansaliiton jäsenistä on osallinen, niin ehkä heidän
silmänsä aukeaisivat näkemään, ja silloin meidän kauppavaltamme täällä
Pohjolassa on loppunut."

"Juuri ne silmät, jotka voisivat tulla meille vaarallisiksi, jos ne
tyystin avautuisivat, ne minä tahdon sulkea", mutisi rostokkilainen.
"Suurempaa palvelusta tuskin voitaisiin tehdä Hansalle näissä maissa ja
valtakunnissa. Mutta hiljaa, mikä se oli? Minä kuulin jotakin kolinaa
altamme. Eiväthän vain vangit ole päässeet irti?"

"Vangit! Kuolema ja kirous!" huudahti gotlantilainen. "Jos heidät on
heitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään
elävän ihmisen tulisi tietää."

"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli", virkkoi Berner hohottaen.
"He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee
aurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä
viimeisen kerran. Hohoi, perämies!" huudahti hän "miten pitkällä
ollaan?"

"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa
iltamessuun soitetaan", vastasi käheä ääni peräsimen luota.

"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla,
ennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. -- Ylös,
kaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla."

Malmikellon ääni kutsui pian koko miehistön kannelle.

"Tuo vangit tänne ylös, laivuri", jatkoi laivaherra. "Ja laulakaa,
pojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten
veijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän
koiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla."

Sillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa
jonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä,
ja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi
kiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja
sinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä.
Alhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki
hiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet
ylös sieltä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Berner Kopman ihmeissään. "Mitä he
tekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. --
Alas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina!
Joutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!"

Koko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta
ei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran
laivaherran uhkauksista.

"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!" karahti nyt
ritari Helmerin ääni laivaruumasta. "Ennenkuin minä ja toverini annamme
henkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen
säkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä
vain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet
pohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä."

"Senkin saatana!" huudahti rostokkilainen, valahtaen kalman kalpeaksi.
"Me olemme kaikki hänen vallassaan. Mitä nyt on tehtävä?"

"Meidän täytyy tinkiä heidän kanssaan", vastasi gotlantilainen. "Pois
tieltä, kaikki miehet! Antakaa minun puhua näiden herrojen kanssa.
Olette tainneet keksiä sukkelan sotajuonen, jalo herra ritari", alkoi
nyt herra Henrik kohteliaasti. "Mutta koska me hengenvaaratta emme
voi ottaa asiasta selvää, niin me tyydymme olosuhteiden pakoittamina
tunnustamaan teidän tällä kertaa ovelasti yllättäneen meidät. Minne
meidän kolme miestämme ovat joutuneet, arvoisa herra?"

"He ovat saaneet palkkansa ja makaavat täällä kuolleina", vastasi
ritari. "Ja niin käy teille kaikille, jos tahdotte ilman vilppiä
kanssamme taistella. Me otamme vastaan kolme kerrallaan kuiviltaan;
mutta jos tulee useampia, niin otamme veden avuksi. Heittäkää nyt heti
tänne alas meidän omat hyvät miekkamme, tai muuten saamme koetella kuka
on paras uimari."

"Te olette kunnialla voittanut vapautenne, jalo ritari", vastasi
gotlantilainen. "Jos te tahdotte luottaa sanaani, niin voitte vapaasti
astua tänne meidän joukkoomme; me olemme rauhallista väkeä emmekä me
halua kilpailla teidän kanssanne asetaidossa. Aseenne te saatte heti,
mutta yhdellä ehdolla, ankara herra ritari, te saatte käyttää niitä
vain puolustukseksenne, mutta ette saa hyökätä meidän päällemme niin
kauan kun olette täällä laivassa. Siitä minä vaadin takeiksi teidän
ritarillisen kunniasananne."

"Se olkoon teille annettu kunniani kautta!" huusi Helmer, ja heti kaksi
miekkaa heitettiin alas heille.

"Me viemme teidät vahingoittumatta maihin Köpenhavnin satamaan, jalo
herra", jatkoi Henrik Gullandsfar, "jos te vain lupaatte vaieta
kaikesta siitä, minkä enkä olette sattunut kuulemaan, ja mikä
voisi saattaa meidän suosiomme ylemmillä ilmoilla horjumaan sekä
vahingoittamaan kauppaamme ja liikettämme."

"Kielellään taistelkoot kaupustelijat ja lain väärentäjät", vastasi
ritari ylpeästi. "Minä en viitsisi uhrata sanaakaan juorutakseni siitä
mitä olen kuullut teidän mainioista aikeistanne ja suunnitelmistanne;
mutta tästä hetkestä asti julistan teille kaikille taistelun elämän ja
kuoleman uhalla. Siihen asti kunnes olen astunut maihin olkaa rauhassa,
mutta senjälkeen kun olemme eronneet saatte varoa itseänne."

"Aivan niin", sanoi gotlantilainen. "Me suostumme ainakin aluksi
ehdoitukseenne. Pysykää nyt vain hiljaa, niin pääsette parin tunnin
kuluttua maihin."

Laivalta kuului äkäistä ja levotonta murinaa. Muutamat rohkeimmista
merimiehistä nurisivat häpeällisen rauhan tulleen solmituksi molempien
vankien kanssa, ja Henrik Gullandsfaria syytettiin raukkamaisuudesta
ja petoksesta; mutta ei kellään ollut halua laskeutua laivaruumaan
ja uskaltautua taisteluun urhokasten vankien kanssa, joilla oli
sekä laiva, että miehistö vallassaan. Lopulta oli kaikkien pakko
alistua. Berner Kopman oli vaiti, ja viisas gotlantilainen oli ottanut
päällikkyyden. Hän käski jokaisen menemään aivan tyynesti töihinsä,
ja häntä toteltiin vastustelematta. Laivaherra itse seisoi kokassa
hehkuvin poskin ja silmät pyörien, ja hän koetti suurella ruumiillaan
peittää miestä, jolla, oli yllään musta munkinviitta, ja joka kuiskasi
salaa hänelle ja käänsi alati selän laivan perää kohti.

Alkoi tuulla rivakammin. Tuuli oli suotuisa, ja ennen päivällistä
liukui laiva Kallebonrannalle, Amager saaren ja Solbjergin vihreiden
niittyjen välille, mihin Köpenhaminan etukaupunki Västerbro
sittemmin perustettiin. Oli kaunis kevät päivä. Itäiseltä puolelta,
niinkutsutulta Tioniemeltä eli Linnasaarelta, kohosi auringonpaisteessa
veteen kuvastuen ylevä, äsken uudelleen rakennettu Axelhuus,
muureineen ja tornineen. Tänne rakennettuna oli linna aivan erillään
kaupungista, ja kun sinne ei ollut minkäänlaista siltaa, kulettiin
sinne vain veneillä ja lautoilla. Linnasaaren takaa näkyi kaksi muuta
tiheästi rakennettua pikkusaarta, minne näytti olevan vilkas veneliike.
Se oli kauppalaivurien lastauspaikka Bremerholm (sittemmin Hammelholm),
missä Bremerkauppiaiden pakkahuoneet kohosivat melkein Axelhuusin
korkuisiksi. Rostokkilaislaivaa ei ohjattu suureen satamaan, josta
kaupunki oli saanut nimensä, vaan se kulki Kissansalmen kautta. Tämä
sittemmin täytetty ja asutettu Kallebonrannan lahti ulottui osaksi
myöhemmin syntyneille Raatimiehen- ja Länsikadulle asti, muodostaen
tähän kaupungin laitaan oivallisen sataman kauppiaslaivoille.
Molemminpuolin kissansalmea nähtiin joukko pieniä rakennuksia, seinät
savella rapatut ja katot oljista tai kaisloista; rakennusten välissä
oli kaalimaat ja pienet puutarhat, aidan ja orjantappurapensaikon
ympäröiminä. Laivasillan lähellä oli pyhän Klemensin pieni kirkko.

Heti laivan laskiessa rantasiltaan, pisti ritari Helmer päänsä
eturuuman luukusta ja huomasi miehen hyvin kiireesti hypähtävän maihin
kokasta. Helmer näki hänet vain selästä, hänellä oli yllään saksalaisen
kauppapalvelijan puku; mutta hän oli melkein varma siitä, että tuo mies
oli lainsuojaton Kagge. Pyhän-Annan veljeskunnan viitta oli heitetty
etummaisen soutupenkin alle. Paljastettu miekka kädessä juoksi ritari
Helmer Blå kannelle drotsin asepojan seuraamana, joka oli käärinyt
vasemman kätensä viittaansa. Heidän vaatteensa olivat hiukan repaleiset
ja veriset; kuitenkin näytti heillä olleen aikaa sitoa toistensa
haavat, jopa siistiä pukujaankin. Sanaakaan sanomatta he astuivat
aseellisen laivaväen ohi, jäykästi kumartaen Henrik Gullandsfarille ja
ivallisesti hymyillen pahasti kiukustuneelle rostokkilaiselle, jonka
suuret kasvot olivat kuparinpunaiset suuttumuksesta. Laivasillalla
Helmer ja asepoika heti pistivät miekat tuppeen, ja se joka näki
heidän kulkevan sillalla, huomaamatta veritahroja heidän vaatteissaan,
luuli heitä rauhallisiksi matkustajiksi, jotka olivat saapuneet
rostokkilaislaivalla.

"Pippurisaksa! Pidä silmällä häntä, Knuut", kuiskasi ritari Helmer
asepojalle, kun he molemmat kiireisin askelin kulkivat laivasillalta
pyhän Klemensin kirkkoa kohti, koko ajan tähystellen ympärilleen.
"Minne hän joutui? Tuonne? -- Ei, se oli toinen -- Haa, tuolla hän on!
-- Ei taaskin toinen."

Aina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman,
mutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia
kaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen
laivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana
sekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli
niinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia
miehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku
sekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli
heidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti
pippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän
epämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat
heidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu
ja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna,
kuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja
siitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän
hajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he
joutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska
heidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka
kautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti
vaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat
Kissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja
vajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien
naimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja
sen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina
muukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua
asumaan perheellisinä.

Ritari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista
kaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan
yhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä
loukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän
päästä tunkeilivat hänen ohitseen. "Nuo kirotut pippurisaksat saattavat
minut hulluksi!" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. "Ensimäiseltä
joka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki."

"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra", sanoi asepoika. "Aina
kun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat
olla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä
tuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään
kuin -- olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu -- pyhä
Anton suokoon syntini anteeksi! -- Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö
miten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen
kaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen
joukkoon Kissansalmeen, ankara herra?"

"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää", vastasi Helmer
suuttuneena. "Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan
tänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse
hiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin
hän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?"

"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta
ritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka
tuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin
sitä kaunista eläintä."

"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten
tahtoamme", sanoi Helmer. "Rooman punalakki kuuluu täällä olevan
hieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan
välillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa
Juhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta
jos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän
tulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta
mitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy
tuonne." Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan
omituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän
ihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa
kaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen
lainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien
ja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa
kaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan
vastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin
muristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi.
"Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!" mutistiin varoittaen toisilleen.
-- "Menkää syrjään -- erotkaa, toverit -- ei ole vielä aika -- Alas
Gammelstrandille!"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi
häntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. "Näyttääpä siltä
kuin syntyisi täällä kapina."

"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa?
Ettekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?" kuului nyt
voimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen,
joka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä
oli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä
varustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.

"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette",
vastasi Helmer. "Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä
hänen lakiensa kanssa."

"No, no, uljas herrani", vastasi airut. "Pistäkää kauniisti sormenne
maahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista
kaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä
järjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?"

"Helmer Blå, Kogsböllestä", vastasi ritari laskien kätensä miekan
kahvalleen. "Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät
sen tuntemaan?"

"Teidän luvallanne, ankara herra", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja
katseli häntä ihmeissään, "oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka
löi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua:
'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'"

"Sitä minä en koskaan kiellä", vastasi Helmer itserakkaasti
nyökäyttäen. "Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole
valehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta",
lisäsi hän. "Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni.
Te, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian
Stig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme."

"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer", sanoi
porvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä.
"Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän
uljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne
hänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne.
Mutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina
piispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia
maallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka
kantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne
ritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen."

"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin
pitää miekkansa", sanoi Helmer. "Jos hän on lähettänyt teidät estämään
epäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään
erästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta
rostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan
vaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee,
-- mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai
kuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi
mieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi."

"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra", vastasi airut
hillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan
asestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi.
"Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti
osoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia
vastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti
auttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut
lautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä
haminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta;
mutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin
piispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme
hänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä
kaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne
viittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä
otan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin.
Missä minä tapaan teidät itse?"

"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle
rehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä
menisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä
olevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista
kuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa
rostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut
kuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen
luvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun
kanssani tekemisiin."

"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista
avustusta, herra ritari", kuiskasi airut. "Jos te tahdotte seurata
minun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen
voudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän
eivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja
lapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos
te tahdotte ahdistella pippurisaksoja", lisäsi hän toisen silmänsä
sulkien, "niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei
sakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla
ei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on
puhunut minulle kunnon miehen lailla!" huusi airut käskevällä äänellä
ja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.

Helmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: "Reipasta väkeä
nuo kööpenhaminalaiset", sanoi hän, "onpa synti ja häpeä että heidän
täytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä
tuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme
kuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme;
voimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden
roistojen kanssa kun heidät tapaamme." Hän lähestyi pyhän Klemensin
kirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen
ovelle. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko täällä rutto herran
huoneessa?"

"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin _Cum Ecclesia Dacianan_
[alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta",
vastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun
kirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. "Mahtavien
rikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra
piispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen
täytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen
vangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja.
_Virgo amata ora pro nobis_!" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.

"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä", vastasi
ritari. "Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista
maata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli
syyllinen?"

"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden", vastasi munkki.
"Mutta rangaistus on liian kova, se on totta -- ja siitä joutuvat
nyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja
kapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt
ole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille
kurjat olot."

"Onko hän tullut?" kysyi Helmer äkkiä.

"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen
valtuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo
olisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan
ja kadotukseen. _Ora pro nobis_!" mutisi munkki taas ja kääntyi
ristiinnaulitun kuvaa kohti.

"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan
jalkoihin, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari, "silloin ei teidän
uskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike
ei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä
vieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku
keino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran
huoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja
maassa."

"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa
kaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte
lopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit", huokaili munkki.
"Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen,
ja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien
hurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka
ovat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin
niillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he
meluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he
varmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla."

Pelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset
asettuivat hänen tielleen.

"Odota vähän, hurskas isä", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies,
kädessään suuri kirves. "Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän
Klemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen
päivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!"

"Oletteko mielettömiä?" huusi munkki. "Teettekö väkivaltaa Jumalan
huoneelle?"

"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!" huusi johtaja.
"Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän
Nikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on
se kirkkolaki kumottu!" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet
auki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen
dominikaanin mukanaan.

"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra",
sanoi asepoika. "Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme
toiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö,
heillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä
Axelhuusiin."

"Se on minulle mieleen", huudahti ritari Helmer iloisesti.
"Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa
kestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin
toimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän
tekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään
silmällä pippurisaksaa, Knuut. -- Minä menen uljaitten porvarien
avuksi." Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin
Gammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen
hurjin kapinahuudoin.



YHDEKSÄS LUKU.


Axelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä
kaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet
pari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu
linna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti
käytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa
linnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja
kaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan
ollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta,
sekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet
ymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui
kaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa
Juhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa
Grandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla
istui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti.
Grandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli
myöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka
oli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän
ympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa,
sekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa.
Muukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra,
vähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä
ryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla
hän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin
sekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin
tällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään
kansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja
levottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan
vankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa
lepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli
synkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa,
koko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin
silmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten
eteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali
kirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.

"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli", kuiskasi
Metsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. "Hän on salaisesti
kuninkaan puolella, minä tiedän sen -- hän tavoittelee teidän
arkkipiispanistuintanne."

Grand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi
tutkivan katseen paavilliseen nuntioon.

"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan", alkoi nyt kardinaali ja
kohotti punaista tonsuurihattua, "ennenkuin kuninkaalliset lähetit
astuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä
myönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa,
jonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te
nyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia
noudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan,
määrännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen
kylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että
arvelenpa hänen hylkäävän esityksemme."

"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla", vastasi arkkipiispa
kiivaasti. "Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan,
ei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa
menettämisellä."

"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle,
arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on
kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin
alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali,
täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa
autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin
mahdollista."

"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on
kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja
uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen
hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti
kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu
tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä
Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa
jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa
ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä
ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos
kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä
tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä
viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin
toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa
tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi -- jos te voisitte suostua
sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan
-- ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että
kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten
estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa
Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan,
kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne
maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä
sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja
turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme
maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta
teillä on ollut tuntuvat todisteet."

"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman
suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän
nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte
minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan
veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne
minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun
hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä
hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta
pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen
sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on
saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän
ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa
Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän
minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut
itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan
ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu
petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani
ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä
vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin
kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä
ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti
minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät
että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä
paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te
olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. --"

"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet
kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat
toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä
tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja
haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen --"

"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä
nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen
edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen
isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä
perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain
paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin
tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin
Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan
valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon
vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan
samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien
kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa -- olkoon
se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana,
tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas
Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. --"

"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä
te nyt olette sanonut, arvoisa veli?" kysyi Isarnus yhtä tyynesti
ja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen.
"Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi
ettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä
olen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se
kuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan
tahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen
tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden
siltä astua esiin, arvoisa veli", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti
nousi ja poistui salista.

Syntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen.
Hän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti
suututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys.
Kohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen
herran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien
maakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus,
sekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan
ja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet
vastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja
kunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen
heidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin
ajatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan.
Maakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua
seuraavaan tapaan: "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te,
korkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat
herrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä.
Minä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani
palvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on
käskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja
mielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut --."

"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle
selitetty", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään
nyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: "Minun herrani ja kuninkaani on pari
tuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään,
Hamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa
ja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään,
voidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan
ja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin
läsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei
tahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi
autuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon
pannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja
suojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo
hän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti
käskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen
välttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä
vastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän
voivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän
on täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen
arkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen
luona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut
tässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta
hän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan,
minne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa
syytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on
langetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi,
mihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, -- nämät eivät ole
minun vaan kuninkaan sanoja --; hän vaatii myös maan ja valtakunnan
vapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin
konciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa.
Roskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä
koncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin
he ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja
on dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus,
henkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän."

Nyt nousi iäkäs provinsialipriori. "Pyhän veljeskuntani ja Roskilden
tuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä
asiassa laittomiksi ja tehottomiksi", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä
äänellä puhua. "Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen
papisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä
vaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista
peruuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt
niin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette
ja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin
varmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja
paheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman
välille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa
ja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään.
Haaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat
maahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat
johtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo
kirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista
veilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon
Tanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin,
jopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan
papiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan;
kuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta
tai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä
ketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain
vapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele
emmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että
johtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen.
Dixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä
vastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te
saatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista -- ne
voivat olla verisiä ja kauheita."

Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja
nuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat
lennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle,
jotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja
salin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta
arkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.

"Näinkö se jumalaton belialikuningas rikkoo turvallisuuslupauksensa",
huudahti Grand. "Näinkö minut ja minun uskolliset ystäväni nyt
kivitetään tänne, niinkuin profeetat ja martyyrit, että meidän
veremme huutaisi taivaisiin ja kutsuisi iankaikkisen kadotuksen
salamanleimauksen hänen päänsä yli?"

"Minä vakuutan Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei kuninkaalla
ole minkäänlaista osaa tässä hyökkäyksessä", alkoi provinsialipriori
taas puhua jääden seisomaan. "Kun hän saa tästä kuulla, on hän varmaan
ankarasti moittiva tämänlaista häpeämätöntä rauhanrikkomista. Mutta
tässä jo näette interdiktin seuraukset, arvoisat herrat. Koko kaupunki
on ilmikapinassa; tänne tullessamme väkijoukot hyökkäsivät pyhän
Pietarin ja Neitsyt Marian suljettuja kirkkoja kohti. Jos te ette
nyt pakostakin myönny, piispa Juhana, on ehkä Axelhuus valloitettu
hyökkäyksellä ja hävitetty maan tasalle ennen keskiyötä. --"

Uusi kivi- ja nuolisade keskeytti provinsialipriorin puheen; hän teki
ristinmerkin ja peräytyi. Suuri linkokivi putosi aivan arkkipiispan
kasvojen eteen murskaten pöydän. Grand nousi nyt suuttuneena ja poistui
vaaralliselta paikalta.

"Seuratkaa minua, hyvät herrat ja vieraat", kehoitti pieni piispa
Juhana kirkuvalla äänellä ja avasi nopeasti oven. "Jos vain
vahingoittumatta pääsemme pohjoisen käytävän kautta torniin, niin
ei meihin enää ulotu ainoakaan kivi eikä nuoli. Linna kestää sekä
piirityksen että hyökkäyksen. Minä näytän teille, etten anna
kapinallisen roistojoukon pakottaa itseäni. Mutta meidän täytyy
kiirehtiä; täällä me olemme mitä suurimman vaaran alaisia." Näin
sanoen hän ensimäisenä kiirehti poistumaan parvekesalista. Kaikki
seurasivat häntä pitkää käytävää myöten varmempaan olopaikkaan.
Hyökkäys linnaan kävi kuitenkin joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi, ja
koko pohjoisessa osassa linnaa, joka oli kaupungin puolella, ei ollut
yhtään turvapaikkaa nuolilta ja kiviltä. Muutamat huusivat ja kirkuivat
olevansa haavoitettuja; juostiin umpimähkään eteenpäin ja työnnettiin
kumoon toisensa; jokaisen huolenpito omasta turvallisuudesta oli
kokonaan syrjäyttänyt kaikki arvo ja sääty rajat; ja useimmat
hengelliset herrat kiirehtivät sekä arkkipiispan että kardinaalin ohi.
Provinsialipriorin ja Esger Juulen saattamana pääsi paavillinen nuntius
kuitenkin nopeasti ja vahingoittumatta käytävän läpi. Hitaasti ja
vaivaloisesti astuvaa arkkipiispa Grandia tuki Metsäluostarin apotti,
jonka kömpelö ruumis ei myöskään sallinut kiirehtimistä. Sillä pitkällä
käytävällä, jonka läpi heidän oli kulettava, oli yhdellä sivulla avoin
goottilaisten kaaripylväitten reunustama paksu, muurattu rintavarustus;
ja sen yli lensi tuhka tiheään joukko nuolia ja kiviä, ja pakenevien
prelaatien täytyi kulkea lyyhistyneinä ja melkein konttaamalla
rintavarustusten suojassa.

"Jumalan tuomio kirotulle petturikuninkaalle!" ähkyi arkkipiispa.
"Kapinoiva roskajoukko on hänen kätyreitään. Nyt hän iloitsee meidän
pulaanjoutumisestamme, haluten käyttää sen meidän nöyryytykseksemme."

"Pyhä Benediktus ja pyhä Pietari meitä auttakoot! -- Kumartukaa
syvempään", huudahti paksu apotti ryömien rintavarustusten suojaan,
"tuolla lensi taas linkokivi. Armias taivas, mikä ihmispaljous",
jatkoi hän katsahtaessaan kaupungille. "Kuulkaa miten he huutavat!
He nimittävät teidän nimenne, arvoisa veli, jumalattomasti kiroten.
-- Ne kulkevat edestakaisin veneillä -- ne vetävät esiin yhä enemmän
hyökkäyskoneita. -- Minä näen heidän joukossaan yhden kuninkaan
henkivartijoista."

"Katsokaa, se on kuitenkin tuon uskottoman itsevaltiaan alkuunpanema",
huusi arkkipiispa Grand. "Hän yksin on syypää meidän ja koko maan
onnettomuuteen. Haa, lähetä murhaenkelisi, vanhurskas Jumala! Nujerra
juuriltansa kurja valapatto!"

"Tämän kautta, arvoisat herrat, ja te olette turvassa", kuulivat he
onton äänen kuiskaavan heille käytävän päästä, ja kalpea, kookas mies,
kasvoilla hurjistunut ilme, näyttäytyi käytävän perältä. Hänellä oli
yllään saksalaisen kaupanvälittäjän puku, ja hänen otsassaan oli suuri,
punainen arpi.

"Minun luostarivieraani -- teidän ahdistettu ystävänne ja kostajanne!"
kuiskasi Metsäluostarin apotti. "Kiitettyjä olkoot pyhä Benediktus
ja Pyhä Pietari! Vanhurskas Jumala on kuullut meidän rukouksemme:
murhaenkeli on täällä."

Ovella seisova kookas olento laski sormen suulleen ja katosi mukanaan
molemmat prelaatit, jonka jälkeen käytävän ovi suljettiin.



KYMMENES LUKU.


Hyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät
ja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja
useat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot,
jotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten,
osoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen
kaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja
jonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty.
Grandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa.
Turhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa
palauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan
piispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi
hänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen
kireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle
uutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman,
kun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan
yhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista
ahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin
portit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain
ihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia
asukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät
pohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja
pyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon
tornille soittamaan hälyytyskelloa. "Pois linnasta, tekopyhät
sudet!" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun
käräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä
meteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone
tuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä.
"Veneisiin!" huudettiin. "Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit!
Pahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää
ketään pakoon! -- Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!"

Kuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin
tositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin
sinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla
oli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja
järjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä
sijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään
järkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi
väsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti
hyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.

Neuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa
neuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin
piispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla
paenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin
kanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he
saavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo
tapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa
etunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.

Alkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että
useimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä,
ja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä
turvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu
kaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt
kreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa
etunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat
hänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista
kaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin
suuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista
olivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit
messunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta
kuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.

"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta",
sanoi kuningas kreivi Henrikille. "Kuitenkin, jumalanpalvelusta
ei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi
hartaudella." Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit
molemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti,
vastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne,
jotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan
kaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan.
Levotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä,
ettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan
ainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan
yleistä rauhaa.

"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne", sanoi
kuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan
kansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa,
tunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. "Minä
tulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta
valtakunnassani", jatkoi hän. "Piispa myöntäköön teille sen mitä
oikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen
minä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa", lisäsi
hän ankarasti, "ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan
laillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä
hetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma", ja
niin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus.
Kapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri
joukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin
katuja pitkin.

Gammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi.
Linnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja
soihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään
sitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista
ammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.

"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!" kajahti nyt suusta
suuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen
käsivarren. "Eläköön kuningas!" huusivat kapinalliset, ja moni heitti
luotaan aseensa. "Ei enää taistelua -- kuningas tuomitkoon meidän
ja piispan välillä!" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse;
ihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja
hänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja
soihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat
ympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki
soihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin
piiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä
ampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin
touhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta.
Hän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi,
mutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan
saapuneen. "Rivakasti, miehet!" huusi hän. "Rohkeutta vain, te uljaat
kööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää
itsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!" Hän jakeli vielä muutamia
voimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen
kuninkaan äänen päänsä päältä.

"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå -- tekö täällä? Ja kapinallisten
keskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te
palvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne,
kreivi Henrik."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti ritari Helmer ojentaen
käsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti
korkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, "kuulkaa minua, minä rukoilen
teitä --"

"Ei sanaakaan!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Tahdotteko te
tehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte,
minä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan.
Minä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle.
Jos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin
saatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi
Henrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna
tuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille
minun rauhan tervehdykseni", lisäsi hän hiljemmin. "Viekää Grandille
viimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että
suojeluslupaus pidetään."

"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik
ja hypähti ratsunsa selästä. "Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari
Helmer", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle,
"huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella."

Helmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille
miekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita
ja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan,
jolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan
valkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle.
Kuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen
seurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen
läpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta
edelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois
rannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat
poistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan
näytti pelästyttäneen heitä kaikkia.

Pyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota
kutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton
kansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä
miestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä
sadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu
lakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi.
Täälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä
hengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa
iltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs
munkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.

Kuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon.
Pelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki
revityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä
tyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen.
Levoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme
kasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita
ja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena,
seisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja
ivasanoin.

"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!" sanoi kuningas kuuluvalla
äänellä astuessaan kirkkoon, "Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa
armiaalta Jumalalta anteeksiantoa. -- Mene rauhassa, hurskas isä,
jos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee
meitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme
totuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja
antakoon anteeksi meidän syntimme!" Näin sanoen kuningas polvistui
alttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.

Nyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä
ja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti
Glorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta
yhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä
kirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan
kaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän
Nikolain kirkosta:

"Pyhä neitsyt, rukoile puolestamme!"

Kun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse,
palatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha
täydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat
valot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti
rauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat
raatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan
piispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla
hitain aironvedoin läheni Linnasaarta.

Ritari Helmer Blå seisoi ääneti ja miettiväisenä kreivi Henrikin
vieressä suutuksissaan siitä, että hänet nyt vietiin vankeuteen
siihen linnaan, jota hän äsken voitollisena sotapäällikkönä oli
auttanut porvaria ampumaan. Hän huomasi kyllä toimineensa hyvin
ajattelemattomasti ottaessaan osaa kapinaan, mutta hänen mielestään
kohteli kuningas häntä liian ankarasti; hänen kasvonilmeensä ja
hehkuvat; poskensa osoittivat että hänen ylpeyttään oli syvästi
loukattu. Juuri hänen seisoessaan siinä näihin ajatuksiin vaipuneena,
souti vene Linnasaarelta kovaa vauhtia heitä kohti, suunnaten aivan
lautan vieritse. "Haa, pippurisaksa!" huudahti ritari Helmer äkkiä
ja hyppäsi kuin hurjistunut vieraaseen veneeseen. Kreivi Henrik
näki ihmeekseen vankinsa painiskelevan veneen perällä saksalaisen
kaupanvälittäjän kanssa sekä syöksyvän vastustajansa kanssa syvään
virtaan, vieraan veneen kadotessa nuolen nopeudella pimeyteen.

"Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet!" huusi kreivi lauttamiehille.
Ritari Helmerin töyhtöhattu kellui veden pinnalla jonkun matkan
päässä; se nostettiin sieltä. Mutta ei häntä eikä hänen tuntematonta
vastustajaansa näkynyt missään; vuolas virta näytti silmänräpäyksessä
vieneen heidät mukanaan, ja kaikki etsiminen airoilla ja venekekseillä
oli turhaa.

"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi kreivi Henrik
huoaten. "En ole koskaan tuntenut uljaampaa ritaria; mutta hurja
yltiöpää hän oli aina. Vankeudesta hän kuitenkin pääsi ja ehkäpä
ankarasta tuomiosta huomenna; mutta kuningas on menettänyt uskollisen
ystävän. Soutakaa, miehet, me emme löydä häntä. Ehkäpä hän on auttanut
itseään; hän oli hyvä uimari."

Ohikiitävässä veneessä, joka odottamattomassa ja rajussa painiskelussa
oli ollut vähällä kaatua, oli nähty pari herraa, yllään kaniikkipuvut,
ja kööpenhaminalaiset soutajat luulivat tuntevansa yhden heistä
arkkipiispan viekkaaksi ystäväksi Hans Rodiseksi.

Axelhuusin satamaan oli ankkuroitu kuninkaallinen pitkälaiva Waldemar
Seier, jolla arkkipiispa oli tuotu tänne Hammerhuusista kardinaalin
välittämällä kuninkaan suojeluskirjalla. Suojeluskirjan nojalla oli
sekä laivanpäällikkö että koko hänen väkensä valalla luvanneet viedä
arkkipiispan pois Axelhuusista minä hetkenä hän tahtoi, jos hän ei
luullut olevansa täällä turvassa, sekä viedä hänet ja paavillisen
nuntiuksen mihin vieraaseen satamaan he vain halusivat. Juuri kun
kreivi Henrik aikoi nousta maihin Linnasaarelle, lähestyi suuri
soutuvene kuninkaallista pitkälaivaa.

"Meidän ankara herramme, piispa, arkkipiispa ja punalakki", sanoivat
soutajat. "He soutavat Volmarille."

"Soutakaa sitten heidän jälestään minkä jaksatte", käski kreivi Henrik.
"Jouduimmekin viime hetkessä -- kiirehtikää!" Ennenkuin he ehtivät
pitkälaivalle, olivat kardinaali ja arkkipiispa jo nousseet laivaan
jossa alettiin nostaa purjeita. Veneessä seisoi piispa Juhana muutamien
pappien ympäröimänä ja toivotti onnellista ja turvallista matkaa
ylhäisille vierailleen.

"Minä tuon teille samat tervehdykset kuninkaalta, minun herraltani,
korkea-arvoisat herrat", huusi kreivi Henrik paljastaen päänsä. "Teidän
turvallisesta lähdöstänne on huolehdittu. Niin pian kuin kuningas
kuuli teidän tukalasta tilastanne ja roistojoukon kapinasta, kiirehti
hän henkilökohtaisesti tänne teitä suojelemaan. Minut on käsketty
saattamaan teidät ulos satamasta siksi kunnes olette täydellisesti
turvassa."

"Tervehtikää Tanskan kuningasta minun puolestani ja sanokaa minun
olevan kiitollisen hänen avustaan", vastasi kardinaali tulkkinsa
kautta. "Minä olen itse ollut sen todistajana ja minun täytyy
oikeudenmukaisesti kiittää hänen vihollisillensa osoittamaa
jalomielisyyttä samoin kuin hänen sananpitäväisyyttään ja hänen
kuninkaallista mielenlaatuaan. Minä poistun nyt tästä maasta vaikka
en olekkaan onnistunut luomaan toivomaani rauhaa; mutta minä toivon
vielä kerran näkeväni kuningas Eerikin ja Tanskan suotuisimpien tähtien
vaikutuksessa."

"Kun te tuotte mukananne rauhan ja siunauksen, silloin teidän
ylhäisyytenne on tervetullut", vastasi kreivi. "Mitenkä Tanskan kansa
taipuu pannaan ja interdiktiin, siitä te olette nyt itse nähnyt
mitä vakavimmat seuraukset. Kuningas, minun herrani, pyytää teidän
ylhäisyyttänne viemään pyhän isän tiedoksi tämän sekä hänen nöyrät
tervehdyksensä. Hän jättää turvallisesti oman ja kansansa lainmukaisen
asian hänen pyhyytensä oikeusistuimen ratkaistavaksi. Mutta langetkoon
hengellisen lain ja kanoonisen oikeuden mukaan tuomio miten hyvänsä,
niin täytyy minun herrani, Tanskan kuningas Eerikin, tämän maan
hallitsijana ja yleisen turvallisuuden suojelijana, mitä jyrkimmin
julistaa arkkipiispa Jens Grand ainaisesti _karkoitetuksi_ tästä maasta
ja valtakunnasta."

"Karkoitetuksi!" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa
Grand näyttäytyi kannella. "Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon
voidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla
valtaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen
käskyn julistan minä kirkon suureen pannaan."

Kreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu
kädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.

"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua
jalkani Tanskaan vielä kerran", jatkoi Grand. "Nyt minä puistan
tomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani.
Mutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä
ettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan
pannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin
ja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu
minulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut
kärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan
itsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik
Eerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia
sen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se
varmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!"

Kreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta
ei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. "Laivapäällikkö",
huusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston
luona, "te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen
suojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta
ei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän
rauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja
majesteettirikoksen tekijänä."

Kreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva
lähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen
sana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.

Kreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa,
ja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa,
mutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä
kuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen
kreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja
onnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän
ja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta,
vaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän
jonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli
satamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi
seurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään
ja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan
näköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin
vievää tietä.



YHDESTOISTA LUKU.


Sinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli
tyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen
rauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja
ihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu
mitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja
piispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa
ja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että
arkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi
jo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä
missä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu,
sytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin
siten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona
sekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena
seurauksena.

Kissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän
Klemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen
yöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten
miesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän
keskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari
kädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä
ivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua
ankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin
piispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka
keskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena
kieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja
piispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt
juomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja
sivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin
olleen Axelhuusia ampumassa.

Siellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta
hallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin
kuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan
vain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten
oltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille
sekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella
tarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin.
Siellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta
pari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen
kunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.

"Niin, koettakaapa vain pettää meitä, kööpenhaminalaiset!" sanoi
kuuluuttaja-airut päätään itserakkaasti nyökäyttäen. "Me olemme jo
kerran ennenkin auttaneet kuninkaan pahasta pälkähästä."

"Mitähän nyt paavi ja kaikki maailman piispat hänelle tekevät?" sanoi
aseenkantaja tyhjennettyään pikarinsa. "Onhan peli voitettu, toverit,
kunhan vain kaikki tanskalaiset tästälähin olisivat yhtä urhoollisia
kuin nämä Köpenhaminan miehet. Latinalaisia kirouksia vastaan me
asetamme nuolemme, miekkamme ja linkomme, sekä hyvät tanskalaiset
harmaakivemme. Jos he meiltä sulkevat kirkonovet, niin on meillä,
Jumalan kiitos, kirveet ja miehiä, jotka jaksavat nostaa kirkonoven
yhtä keveästi kuin tynnyrillisen vehnää. Nyt on drotsi, minun isäntäni
ja herrani, matkustanut Ruotsiin kuninkaan morsianta hakemaan", jatkoi
hän. "Siellä minäkin olisin hänen mukanaan, elleivät nuo kirotut
hansalaiset olisi päässeet kimppuuni. Sanovat, ettei niitä kuninkaan
häitä aivan helpolla päästä viettämään; ja ne hurskaat herrat, jotka
aikovat sulkea meiltä kaikki taivaanvaltakunnan portit, ovat aikoneet
estää sen. Mutta lyödäänpäs vetoa, toverit, -- kuningas välittää vähät
erikoisoikeusluvasta, tai miksi sitä kutsunevat, ja hän viettää häänsä
milloin Jumala ja hän itse sen parhaaksi näkevät. Silloin tässä maassa
vasta ilo ja riemu syntyy. Eläköön kuninkaan morsian!"

"Mutta onhan hän ruotsalainen", väitti eräs nuoremmista miehistä.

"No niin, tästälähin ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat hyviä ystäviä ja
toveria", jatkoi Knuut Fyenbo heiluttaen iloisesti pikariaan. "Koska
meidän kuninkaamme antavat toisilleen sisarensa, niin voimme me tanssia
ruotsalaisten tyttöjen kanssa, ja heidän reippaat poikansa tanssivat
meidän tyttöjemme kanssa, eikä enää katsella happamesti toisiinsa
senvuoksi, että on mitelty voimia toisenkinlaisissa tansseissa.
Ruotsalainen prinsessa kuuluu olevan maailman kaunein kuninkaantytär,
niin valkea ja hieno kuin liljankukka ja yhtä hurskas ja lempeä
kuin siunattu Dagmar kuningatar. Eläköön hän ja meidän nuori, uljas
kuninkaamme, sekä kaikki vapaat kunnon miehet ja kauniit tytöt sekä
täällä että Ruotsin maassa! Eläköön kuningas ja hänen morsiamensa!
Konna se, joka ei juo tätä maljaa!"

Kaikki reippaat juomaveikot yhtyivät maljaan. Mutta nyt keskeytti
juomatuvassa vallitsevan iloisuuden kova riiteleminen sisemmästä
vierashuoneesta, missä muutamia varakkaampia vieraita istui lautapelin
ääressä. Asepoika ja nuoret miehet tunkeilivat uteliaina ovelle ja
tirkistivät sisään.

"Vai niin, onko minun paksu rostokkilaiseni täällä?" huudahti Knuut
Fyeniläinen. "Aikooko hän nyt vetää myöskin köpenhaminalaisia nenästä?
Enpä usko hänen tälläkertaa onnistuvan." Ja nyt hän kertoi reippaille
tovereilleen mitä oli tapahtunut Skanörin markkinoilla, mitenkä tuo
mahtava hansalaisherra, jonka kanssa nyt riideltiin, oli tuonut
lainsuojattomien vääriä rahoja maahan, ja että hän, yhdessä ovelan
gotlantilaisen toverinsa kanssa, oli uskaltanut uhmailla kuningasta
Sjöborgissa.

"Sen hän saa kalliisti maksaa", huusivat kaikki yht'aikaa, ja
hyökkäsivät sisempään vierashuoneeseen, missä Berner Kopman ja Henrik
Gullandsfar sekä joukko muukalaisia kauppiaita olivat joutuneet kovaan
riitaan muutamien kaupungin rikkaimpien porvarien kanssa, jotka
syyttivät heitä epärehellisestä pelistä sekä väärien rahojen käytöstä.
Asepoika ja nuoret miehet asettuivat köpenhaminalaisten puolelle, ja
pian syttyi hurja ja verinen ottelu, missä taisteltiin ruukuilla,
kannuilla, kepeillä ja nyrkeillä. Rostokkilainen ja Henrik Gullandsfar
tarttuivat ensin miekkaan; he hosuivat uljaasti ja miehekkäästi
ympärilleen. Pippurisaksat huusivat ja rähisivät kamalasti, mutta
löivät aina harhaan pitkillä kyynäräkepeillään. Viimeinkin he pakenivat
kaikki, Henrik Gullandsfar ensimäisenä. Berner Kopman tahtoi seurata
heitä, mutta kiukustunut aseenkantaja asettui hänen tielleen ja
pakoitti hänet epätoivoiseen taisteluun. "Pois tieltä, pojat!" huusi
hän. "Jättäkää tuo mies, minun osalleni. Minulla on hänen kanssa pieni
asia selvitettävänä."

Kaikki väistyivät syrjemmälle ja muodostivat piirin taistelevien
ympärille. Kiihkeä, kömpelö rostokkilainen hosui ympärilleen sokean
raivokkaasti saaden aina vähän, päästä haavan paljon pienemmältä,
mutta ketterämmältä vastustajaltaan. "Kas, tuon sinä saat vääristä
rahoistasi, mies parka, ja tuon petollisesta pelistäsi -- ja tuon
hävyttömästä kerskailustasi!" huusi poika jokaisella lyönnillä, minkä
vastustajaansa tähtäsi. "Tämän siitä, että aijoit hirttää ritari
Helmerin ja minut, ja tämän senvuoksi että uskalsit uhata meidän
kuningastamme, senkin pippurisaksa!" Viimeinen lyönti oli pahin,
kömpelö mies kaatui kuolettavasti haavoitettuna lattialle sinne
heitettyjen viinikannujen ja lautapelien joukkoon.

Pois karkoitetut pippurisaksat olivat sillävälin meluavin hätähuudoin
kutsuneet yövartijat apuun sekä ne muutamat kaupunginvoudin miehistä,
jotka vielä uskalsivat ylläpitää järjestystä kaupungissa. Piispan
famulus oli kaupunginvoudin puolesta saapunut sinne mukanaan asestettua
väkeä, ja Berner Kopmanin kaatuessa, oli pyhän Klemensin oluttupa jo
vartion saartama. Piispan famulus sekä aseelliset miehet tunkeutuivat
nyt olutkapakkaan ympäröiden aseenkantajan, joka seisoi ääneti, verinen
miekka kädessään, ja tuijotti kuolevaan rostokkilaiseen.

"Ottakaa hänet kiinni! Kahleisiin, senkin jumalaton miehentappaja,
piispan ja neuvoston nimessä!" huusi piispan famulus kirkuvalla äänellä
ja hypähti penkille seisomaan tullakseen paremmin kuulluksi. Hän oli
pienenläntä mies, sinisen maallikkoveljespukunsa yllä oli lyhyt musta
viitta, ja kädessä hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän heilutti
kuin komentosauvaa. Kaikki iloiset juomaveikot olivat vetäytyneet
syrjään, ja drotsin aseenkantaja seisoi yksin rostokkilaisen ruumiin
ääressä, katosta riippuvan himmeän öljylampun valaisemana. Hän heilutti
uhkaavasti veristä miekkaa, eikä kukaan uskaltanut lähestyä häntä.

"Antaa hänen mennä, hän on syytön", huusi nyt voimakas, hiukan
sammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta
porvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja
horjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa
ja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään.
Hän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen
näköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan
famuluksen eteen. "Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän
on syytön", jatkoi hän. "Tuo toinen juopporalli on saanut palkan
teoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa
lautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus
tuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä,
herra famulus."

"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa", huusi piispan famulus
kiihkeänä. "Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia
ja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu,
koskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha
kaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin
elinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!"

"Elkää koskeko häneen, sanon minä!" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua.
"Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka
on uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän
minä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi
lyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman
nenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka
olisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se,
joka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme
murtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on
drotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta
vangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani."

"Mutta mitä te ajattelette?" huusi piispallinen palvelija polkaisten
penkkiin. "Onhan hän murhannut täällä ihmisen."

"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan
piispamme säädöksiä, herra famulus?" huudahti porvarisairut kuuluvalla
äänellä ja nojautui virkasauvaansa. "Täällä maallisessa olutkapakassa
-- täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa
-- täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan
selvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka
revitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto,
joka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa
laki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan.
Sen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa." Kun
hän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän
vähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara
virkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen
voudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää
oikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn
maahan.

Kun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan
murhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu
miekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle
ehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun
silmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon
ja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta
sai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään
hänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta.
Hänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut
elinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli
viisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi
epäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen.
"Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä",
sanoi hän ääneen. "Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki
tollottamassa." Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän
joudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän
astui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko
joku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä
valot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista
kuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja
arkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa
oli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi
pyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren
joukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista
mutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista
neuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui
Bremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen
luona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan
luona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja
pelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle
ja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva
haudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan.
Olutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja
vakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren
miekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan
ja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä
ääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli
levottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen
hän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa
rostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut
koskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset
kohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois
laivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon
äänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta.
Kelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään
kivien välissä. "Pippurisaksa! Minne hän joutui?" kuuli hän ähkivän
huudahduksen, ja hän tunsi äänen.

"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?" huudahti
Knuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja
uimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi
jalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat
rikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat
tahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa
suonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta,
punakeltaista hiustöyhtöä. "Kas, kas!" sanoi hän. "Siinä kaikki
minkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin
vesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme.
Olipa se vähällä viedä minut hengiltä --."

"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra", sanoi
aseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon.
"Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette
merenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti
ollut kova ottelu siellä --."

"Toivoinpa osuneeni oikeaan", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon.
"Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa
ei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni
paikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana."

"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt
pippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään
tiedä oletteko hänet löytänyt?"

"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan
tyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua
kuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi;
mutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän
seisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa
ohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti
hapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko
roisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi
pippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan
henki on vaarassa. -- Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään
oikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä
hauskasti myötävirtaan --"

"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle,
hyvä herra", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen,
"niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen
hansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan
voi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme
mukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä,
jolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen
oikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun,
ankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut
paremmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni
roiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka
uhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut."

"Rostokkilainen? Berner Kopman?"

"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli
eikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli
oikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme
tästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti
tai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän
vankilaluolistaan koko elinaikanamme."

Vaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa,
ja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille.
Portti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja
puomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta
ja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle,
missä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he
möivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä
väsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä
Pyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna
kappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä
mennä tainnoksiin. "Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!" sanoi poika
ja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi
sillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko
täynnä kirkasta, raikasta vettä. "Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun
nimeen!" sanoi hän kiihkeästi. "Sitten minä valelen teidän päätänne
ja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan
virralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin
tunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni
harras kristitty."

Ritari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi
purtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa
kuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen
mielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli
suuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne
heittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa
palaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä
tapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven
eteen. "Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna", huudahti hän hillityllä
äänellä ja liitti yhteen kätensä. "Siinä teit rehellisesti; taisitpa
sen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan
hurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja
reippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi
ja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla." Sitten hän nousi, ja
elpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa
ikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja
heitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. "Kas, tuolla
makaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!"
huusi hän kovaäänisesti. "Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä
voimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin."

"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!" ähkyi aseenkantaja puoleksi
pelästyneenä nousten nurmikolta. "Täytyy minun myöntää teidän
tosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen
ja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden
kainalosauvojen joukkoon."

Helmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen
kannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta
painiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti
syrjään. "Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa
järkevä sana", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. "Tuossa
on vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme
ehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin
järkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet
hänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa
hänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä."

"Olisipa minulla vain hyvä miekkani", sanoi Helmer. "Lainaa minulle
omasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä
molempia."

"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele
voimianne minuun pyhän Annan kunniaksi."

Helmer hymyili ja taputti häntä olkapäälle. Pian he molemmat istuivat
venheessä ja miettivät vakavina minnepäin olisi turvallisin paeta.
Helmer istuutui perään miekka kädessä, ja voimakkain aironvedoin souti
asepoika, nahattoman käden tuskista välittämättä, virtaa ylös, joka
koilliselta puolen kierti kaupunkia. Tämän virran uoma oli siellä,
minne myöhemmin pitkä Gotherkatu rakennettiin. He eivät pysähtyneet
ennenkuin saapuivat Pustervikin kalastajamajoille, jotenkin leveään
kolmikulmaiseen lahteen, kaupungin pohjoispuolella, missä kaupungin
pohjoista puolta suojasi uusi paalutusvarustus. Kun aseenkantaja täällä
lepuutti väsyneitä käsivarsiaan, neuvoteltiin siitä soudettaisiinko
vasemmalla olevan kanavan kautta pohjoiselle portille, mistä pakoon
pääsy kuitenkin oli epävarmaa vai jatkettaisiinko pakoa suuremmalla
vaivalla, mutta varmemmin, virtaa ylös Sorretslövin järvelle. Viimeistä
suunnitelmaa katsottiin viisaammaksi. Helmer tarttui nyt toiseen
airoon, ja alettiin soutaa voimakkaasti edelleen. Yö oli tyven, Pyhän
Annan sillalta asti soutaessa ei oltu nähty ainoaakaan ihmistä.
Samassa lensi vinhuva nuoli pakolaisten pään yli; he kuulivat aivan
takanaan kiivasta airojen loiskinaa ja näkivät kahden veneen lähenevän
Pustervikin tasaiselta rannalta. "Murhaaja! Ottakaa hänet kiinni!
Ampukaa hänet! Sata hopeaäyriä sille, joka hänet saa kiinni!" huusi
voimakas ääni toisesta venheestä.

Helmer ja aseenkantaja tunsivat Henrik Gullandsfarin äänen ja jatkoivat
soutamistaan. Toinen venheistä jättäytyi heidän taakseen estääkseen
paluun; toista venheistä, joka oli täynnä kaupunginvoudin miehiä ja
jota ohjasi Henrik Gullandsfar itse, soudettiin kahdella airoparilla
heidän jälestään jokea ylös. Kokassa seisoi kaksi jousimiestä,
jotka alituiseen tähtäsivät ja ampuivat, mutta näytti siltä että he
olivat tottumattomia tämän vaarallisen aseen käyttöön, jonka nuoli
tunkeutui vahvimmankin haarniskan läpi, tappaen ihmiset melkein heidän
huomaamattaan.

"Te ammutte kehnosti, miehet!" huusi Helmer. "On häpeä tähdätä noin
huonosti. Tuollatavoinko te rautajousta pitelette? Tulkaa vain
lähemmäksi niin opetan teille käsiotteen", jatkoi hän, ja laskettuaan
airon kädestään hän heilautti miekkaa paljastetun päänsä yli. "Niin
totta kuin pyhä Anna on antanut minulle voimani takaisin, ei teille
käy hiusvertaa paremmin kuin minun lankovainajilleni." Rautainen nuoli
suhahti taas hänen päänsä yli, mutta hiuskarvaankaan hipasematta;
toinen murskasi veneen laidan ja särki peräsimen. Helmer tarttui
rautanuoleen, ja kun vene oli nyt melkein saavuttanut hänet, viskasi
hän sen voimiensa takaa sinne mistä se oli tullutkin. Se suhahti
molempien jousimiesten ohi, mutta osui Henrik Gullandsfaria otsaan,
niin että kauppias kaatui selälleen hengettömänä ääntäkään päästämättä.

"Kuolema ja kirous! Helmer Blå on siellä, hän heitti nuolen", huusi
joku voudin miehistä. "Pahus hänen kanssa taistelkoon. Takaisin!"

Kaupunginvoudin miehet ja jousimiehet pakenivat nyt myötävirtaa
kaatuneen gotlantilaisen ruumis mukanaan.

Ritari Helmer tarttui taas airoonsa, ja molemmat uskaliaat pakolaiset
soutivat nyt esteettömästi vastavirtaa Sorretslövin järvelle. Siellä
he nousivat maihin vihreälle niitylle ja antoivat venheen kulkea
myötävirtaa takaisin.

"No nyt sitä ollaan taas kuivilla", sanoi Helmer katsellen ympärilleen.
"Me olemme kaupungin alueen ulkopuolella eikä ole enää kuin sata syltä
kuninkaankartanoon. Kun kuningas saa kuulla tekomme, on mahdollista
että hän sanoo meidän toimineen uljaasti, mutta kuitenkin ankaran lain
mukaan hän antaa sitoa meidät ja sulkea torniin. Siellä me sitten
saamme istua siksi kunnes hänen ja piispan neuvosto ovat päättäneet
rangaistaanko meidät hengiltä otettaviksi vai ainoastaan elinkautisella
vankeudella."

"Peloitteletteko te vain minua", huudahti Knuut Fyenbo ihmeissään.
"Olemmehan kuninkaan suojeluksen alaisia heti kun joudumme
kuninkaankartanoon."

"Mutta hän on täällä piispan alueella samoinkuin me; sen me olemme
kiireessämme unohtaneet", huomautti Helmer. "Kuuluuhan täältä
ympäristöltä enemmän kuin kuusitoista kylää pienelle Roskilden
piispalle. Täällä määrää vain kirkko-oikeus ja piispanlaki, ja minä
tiedän jo ennakolta -- kuningas ei meidän tähtemme väistä hiuksenkaan
vertaa siitä mikä on oikein, vaikka me olisimme hänen parhaita
ystäviään ja olisimme sata kertaa pelastaneet hänen elämänsä."

"Kuolema ja kirous, mitä nyt on tehtävä. Siinä tapauksessa olisimme
hulluja jos pakenisimme hänen suojaansa."

"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy
meitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit
tuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat
aamuauringossa --"

"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä -- ne tuntee jokainen
ritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut,
herra Helmer -- mitä te ajattelette?"

"Sen saat kohta nähdä", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia
ratsuja. "No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme
uskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata
meille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä
se kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta
olen melkein varma", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia.
"Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies
kovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa -- ja
uskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos
sinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä
Henrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä
ei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää
meitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja
vankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä
tiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut.
-- Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin!
Elköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren
vaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan
turnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan
minkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!" Hän oli ottanut
kiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen
selässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja
ei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen
turnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Auringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja
Amagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike
huomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa
kanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu,
näyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä.
Laidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin
talonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat
kylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka
olivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon
hakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä
kuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi
kuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia
komeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.

"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!" huusi nuorempi
heistä. "Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi."

"Ja kuningas!" valitteli toinen. "Kuningas suuttuu, se on vieläkin
pahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman
ääriin. Tulkaa!" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he
huomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet
aidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien
järvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.

Oli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin
ylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon
lakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko
seudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa
kertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan
erilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes
arkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen
mieltään.

"Jumalan nimeen!" sanoi hän päätään nyökäyttäen. "Minun korkein onneni
on kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei
paavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni
ja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei
mikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni."
Hän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä
kuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään.
"Veriviholliseni pääsi elävänä täältä", jatkoi hän. "No niin, minä
olen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen
kanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen
kanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei
voi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen
luvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin
kauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää
myrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän."

"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas",
huomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. "Sen vihollisen,
jota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset
omin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta."

"Sitä minä en heiltä pyytänyt", vastasi kuningas kiivaasti ja
ylpeästi. "Jos minä olisin tahtonut käyttää maallista valtaa täällä
olevia hengellisiä vihollisiani vastaan, niin minä en olisi tarvinnut
kapinallisen roskajoukon apua. Kaupunki on siitä saanut kärsiä; kapina
on ja pysyy kapinana ja rangaistavana rikoksena, sattukoon se minulle
sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Minun mielestäni on piispan ja
koncilion käytös omavaltaista ja laitonta", jatkoi hän, "minä vihaan
pannaa ja kirkonkirousta kuin ruttoa, sen kaikki tietävät; mutta ei
kenenkään siltä tarvitse uskoa minun suosivan kapinaa ja laitonta
väkivaltaa laillista ylivaltaa kohtaan. Sitä vastaan minulla ei
ollut mitään, että he mursivat auki suljetut kirkonovet. Meidän ja
taivaallisen Herramme välille eivät Roskilden piispat voi asettaa
sulkuja ja esteitä; eivät he Jumalan vuoksi ampuneet piispan linnaa.
Eikä heidän hartautensakaan ollut kovin vakavaa; olisi luullut ulvovien
susien laulavan Credoa eikä kristillisesti kastettujen ihmisten. Jos
te, kuten minä, olisitte nähnyt eilisiltaisen temmellyksen Pyhän
Nikolain kirkossa, kreivi Henrik, niin tuskinpa olisitte ottanut
puolustaaksenne näitä kapinallisia."

"Minä ratsastin toissa yönä Pyhän Nikolain kirkkotarhan ohitse,
herra kuningas", vastasi kreivi Henrik, "eikä ollut minun mieleeni
se mitä siellä näin. Näytti siltä kuin joukko kummituksia olisi
temmeltänyt haudoilla kuutamossa. Minä kuulin omituista mutinaa,
mihin sekaantui huutoja ja rukouksia, jotka minun korvissani
kaikuivat kirouksilta. Sanottiin Pyhän Eerikin kiltaveljien siellä
rukoilevan ja suunnittelevan kapinaa piispaa vasaan. Sitä joukkoa en
ainakaan minä tahtonut enempää puolustaa; heidän joukossaan kuuluu
olevan hurjia haaveilijoita ja levottomia yltiöpäitä. Mutta elkää
kuitenkaan vihassanne rangaisko heitä liian kovaa, herra kuningas,
vaikka olisittekin voimakkaalla kädellänne pakoitettu tukemaan
piispanhallitusta. Kun Herran palvelijat itse sulkevat kirkot ja
estävät kunnollisen jumalanpalveluksen pitämisen, niin eipä ole
ihmeellistä että alempi kansa omin päin koettaa toimia parhaansa mukaan
hartaushetkien toimeenpanossa. Onhan melkein mahdotonta ajatella
ettei silloin heidän hartauteensa sekaantuisi uhkaa, huimapäisyyttä
ja haaveellisuutta. Mutta kenen on syy, teidän armonne? Kun Jumalan
sana vaikenee, silloin paholainen lähettää heti pappinsa kansaa
villitsemään."

"Niin, te sanoitte tosi sanan, kreivi, lauman villiintymiseen ovat
paimenet syylliset. Hengellisen hallituksen asioihin minä en kernaasti
kajoa. Mutta yhden asian olen luvannut ja sen minä tahdon rehellisesti
pitää: jokaisen kirkonoven joka tästälähtien suletaan, annan minä
muitta mutkitta murtaa auki, ja jokaisen papin tai piispan, joka estää
minun tai minun kansani jumalanpalvelusta, karkoitan minä maasta ja
valtakunnasta samoin kuin minä karkoitin arkkipiispa Grandin -- vaikka
paavi julistaisi minut tuhat kertaa pannaan senvuoksi. Kas, siinä
minä olen samaa mieltä kuin rehellinen, uskollinen kansani ja nämä
ehkä hiukan liian rohkeat köpenhaminalaiset. Enhän minä voi antaa
kirjallista vakuutusta siitä mitä nyt olen puhunut", lisäsi hän,
"mutta minä kuiskaan sen tuttavallisesti jokaisen tanskalaisen piispan
ja tulevan arkkipiispan korvaan. Mutta ei senvuoksi kukaan voi sanoa
minun olevan kapinallisten puolella. Jos väkivaltaa on käytettävä, niin
olkoon se minun asiani; mutta rauha ja järjestys vallitkoon täällä."

Kuningas vaikeni; hänen poskensa hehkuivat ja hänen vakavista
silmistään leimahti kiihkoisa tuli kääntäessään katseensa ihanasta
auringonnoususta ja luodessaan sen sumuiseen kaupunkiin, jonka korkeat
kirkontornit kimaltelivat aamuruskon hohteessa. Nyt vasta hän avasi
kirjeen ja pienen käärön, jonka Skanöristä tullut laivuri oli jättänyt
hänelle drotsi Åkelta. Hän luki kirjeen tarkkaavaisena. Se sisälsi
kuvauksen drotsin ja hansalaisten kauppiasten sekä Thrand Filisierin
kohtaamisesta Skanörin markkinoilla kuin myöskin yksityiskohtaisen
selvityksen siitä kahakasta, minkä tämä tuhattaituri ja hansalaiset
väärentäjät olivat aiheuttaneet, ja mitenkä drotsin, osaksi
pelastaakseen taiteilijan hengen, oli täytynyt lähettää hänet vankina
Helsingborgiin. Käärössä oli yksi mestari Grandin taiteellisista
kaukoputkista, sekä muutamia hiotuita lasia, jotka Åke oli ostanut
Skanörin markkinoilta, ja jotka hän lähetti kuninkaalle uutena ja
ihmeellisenä keksintönä. Åke ei voinut kirjeessään salata epäluulojaan
tätä ihmeellistä tuhattaituria kohtaan, eikä sitä omituisen levotonta
mielialaa, mihin tämän miehen mielipiteet ja lausunnot olivat hänet
saattaneet.

Myöskin kreivi Henrik oli äskettäin vastaanottanutpa lukenut salaisen
kirjeen drotsilta, missä Åke vannottaa hänen varoittamaan kuningasta
vangitusta islantilaisesta sekä kaikkialla pitämään tarkasti silmällä
niitä, jotka lähestyivät kuningasta. "Elkää luottako junkkariin",
kirjoitti Åke. "Suokoon Jumala minulle anteeksi, jos erehdyn hänen
suhteensa! Kagge elää ja on liitossa muukalaisten kauppiasten kanssa,
jotka uhkasivat kuningasta Sjöborgissa; Helmer ja minun uljain
asepoikani ovat joutuneet heidän kynsiinsä. Lainsuojattomien kosto on
uupumaton. Elkää väistykö askeltakaan kuninkaasta. Suojelkaa hänen
henkeään, sillaikaa kun minä huolehdin hänen onnestaan."

"Minun hyvällä drotsi Åkellani näyttää usein olevan hyvinkin
omituisia päähänpistoja", sanoi kuningas ja pudisti hymyillen päätään
koetellessaan lasia ja ihmetellessään näiden kojeitten vaikutusta.
"Näyttääpä melkein siltä kuin minun rakas Åkeni olisi valmis yhtymään
yksinkertaisen rahvaan käsitykseen, väittäessään tämän jalon taiteen ja
tieteen hedelmät perkeleen töiksi."

"Mitenkä, herra kuningas?" kysyi kreivi Henrik ihmetellen.

"Hyvä ystäväni näkyy olevan vielä heikko sekä hengen että ruumiin
puolesta", jatkoi kuningas. "Hän pelkää koko kauniin maailmamme
joutuvan kadotukseen senvuoksi että silmät aukeavat siellä täällä
näkemään asiat maailmassa oikeammassa valossa. Jumala ties minkä uuden
vaaran hän arvelee nyt uhkaavan tämän taiteilijan kautta. Katsokaapas
vain, kreivi!" Kuningas ojensi hänelle kaukoputken. "Tämä on suuren
Roger Baconin keksintö, tuon viisaan englantilaisen munkin, josta me
olemme kuulleet niin paljon puhuttavan. Eräs oppinut islantilainen,
joka on tuntenut hänet ja omaksunut hänen taitonsa on tullut meidän
maahamme. Tämmöisiä hän kulettaa mukanaan; hän kuuluu ymmärtävän
paljon ihmeellisiä asioita sekä tuntevan luonnon salaisuuksia, jotka
voivat olla suuresta merkityksestä sekä sotalaitokselle että koko
maan menestymiselle. Åken mielestä pitäisi olla varuillaan hänen
suhteensa eikä uskoa hänestä liian hyvää. Minä tahdon kuitenkin nähdä
ja oppia tuntemaan sen miehen; hän on varmasti kunniaksi aikakaudelleen,
eikä hänen tarvitse turhaan käydä minun luonani. No, mitä sanotte,
kreivi? Minun mielestäni tämänlaiset silmälasit ovat hyödyllisiä sekä
kuninkaalle että sotapäälliköille, silloin kun hänen tarvitsisi nähdä
etemmäksi."

"Ihanaa, suurenmoista!" huudahti kreivi Henrik. "Kaupunki, joki, koko
Solbjerg näyttävät olevan niin lähellä, että melkein luulen voivani
koskettaa niitä kädelläni."

"Tämä tulitaituri on myöskin taitava rahanlyöjä ja metallien tuntija"
jatkoi kuningas tyytyväisenä ja katseli kirjeeseen. "Sellaista miestä
me juuri nyt tarvitsemme, kun maassa vilisee lainsuojattomien vääriä
rahoja. Jos hän on liitossa vihollisieni kanssa niinkuin Åke tuntuu
pelkäävän, niin tuskinpa hän silloin uskaltaisi astua minun silmieni
eteen; ei ole vielä ainoakaan vihollinen kohdannut minua rankaisematta.
Hän kuuluu uskonasioissa olevan harhaoppinen; mutta ei se kuulu
minuun. Jos hän on kerettiläinen, niin on se hänen oma vahinkonsa.
Mutta täytyyhän toki myöntää hänen maallisissa asioissa olevan viisaan
miehen."

"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin
teidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas", huomautti
kreivi Henrik. "Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista
kristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä
vuoksi."

"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään", sanoi
kuningas. "Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä
tahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan
tai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen
tai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen
karkoittanut, se on kyllä totta", lisäsi hän hetken mietittyään. "Olen
unohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä
kyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko
ollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat
ympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä
tehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen,
että meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit,
eivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa
he eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin
minkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli
toteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei
tämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän
paha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa
varjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita."

"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi",
huomautti kreivi Henrik. "Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista;
paavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi."

"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä",
vastasi kuningas. "Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka
osoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle
yhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle
manauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä
siitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen
kuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta", lisäsi hän,
"ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla
häneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että
hulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa."

"Katsokaa tänne, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik ojentaen
hänelle kaukoputken. "Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän
hospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä
nyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne."

Pyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen
rajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista.
Tämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen
portin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja
Sorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene
läheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen
miesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he
pyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella
olevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet
hyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa
arkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus
Bunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja
irtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä
hengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin.
He vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin
askelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät
kaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava
apotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin
ylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet
Axelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista
avustusta kapinallista kaupunkia vastaan.

Kun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin
ajatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui
äänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä
oli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik
huomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä
viidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat
joka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin
sairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti
laskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä
hyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan
aikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.

Kaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin.
Yöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut
ennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti
uhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja.
Pelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut
jäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että
hän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan
katkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.

Piispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan,
Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia
ja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä
kiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä
aina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi.
Heitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin
heidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä
leccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja
kristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä
ja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa
pelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta
kirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä
pitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He
olivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa
kohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin
neuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa
ja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin
aurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin,
kiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle,
minne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan
raastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin
kirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä
voimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia
epäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän
Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja
nyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen
ovien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.

Heti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista
katua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston
jäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan
valituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen
puolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle,
samalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon
kaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä
kuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi
tätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
kiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä
yhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja
näihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään
joutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita
heistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja
maallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja
selvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin
kaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien
avustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin
vartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden
vaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti
hyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain
kirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien
sallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.

Kuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon
tornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen
kartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin
olivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin
ehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain
tarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja
kuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän
silloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen
sorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän
katseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei
hetkeäkään epäröivältä. "Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat
etanat tuotavat tänne ylös", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti
kreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat
hiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. "Antakaa heti viedä heidät minun
salakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun
vankiani!"

Kreivi Henrik säpsähti.

"Katsokaa!" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä.
"Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä,
se, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa.
Ratsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille
minun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani.
Jokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen
levottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka
ei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana."

"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani", sanoi kreivi ja polvistui
nopeasti.

Kuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme
hengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen
joukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä
piilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa,
ja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja
täällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.

"Petosta!" huudahti piispa peräytyen. "Juuri sitä minä pelkäsin. Me
hullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan
jalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja
me saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan."

"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin
vangita meidät!" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.

"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette
neuvonut minua ottamaan tämän askeleen."

"Katsokaa, herra veli!" huudahti metsäluostarin apotti viitaten
kauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät
maantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä
näkivät että kuulivat. "Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu;
kuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen
meidän jälestämme. -- Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme
kuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen
itsevaltiaan käsiin."

Samassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät
kohteliaasti. "Seuratkaa meitä, arvoisat herrat", sanoi heidän
päällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. "Meidät on käsketty
saattaa teidät kuninkaankartanoon."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä me vastaanotamme kuninkaan
suojeluksen", sanoi piispa katsellen levottomana ympärilleen, hänen
poskensa hehkuivat ja hän näytti vain osaksi luottavan odottamattomaan
suojelukseen.

"Piispa, piispa, ottakaa hänet kiinni, kivittäkää hänet!" huusi osa
kiihtynyttä roistojoukkoa, joka muutamien kiltaveljesten johtamana
oli eronnut porvarikulkueesta, ja käsissä aseita ja kiviä, kiirehti
hengellisiä herroja kohti.

"Peräytykää, kansalaiset!" huusi ratsumiesten johtaja miekkaansa
heiluttaen. "Me viemme hänet vangittuna kuninkaan luo."

"Vangittu! Piispa on vangittu!" huusivat kapinalliset riemuiten. "Se
oli oikein! Eläköön kuningas! Koiranluolaan Grandin ystävät ja kaikki
pappiskuninkaat!"

"Vangittu!" toisti piispa kauhistuneena ja löi yhteen kätensä. "Haa,
senkin petturit roistot!"

"Rauhoittukaa, kunnianarvoisat herrat!" sanoi nuori henkivartija
hiljaa. "Minä tottelen kuninkaani käskyä. Jos kieltäydytte minua
seuraamasta, täytyy minun käyttää väkivaltaa. Mutta, jos te
olette kuninkaan vieraita tai ei, niin kohdellaan teitä kuitenkin
jokatapauksessa teidän säätynne ja arvonne mukaisesti."

Pian olivat hengelliset herrat kuninkaankartanon porttien sisäpuolella,
ja he katselivat arvelevan näköisinä toisiinsa kun ovi toisensa jälestä
sulettiin heidän jälkeensä, ja he vihdoinkin olivat holvikattoisessa
tornihuoneessa, joka korkealla olevine ikkunoineen sekä raudoitettuine
ovineen, mikä heti lukittiin heidän jälestään, muistutti enemmän
vankilaa kuin vierashuonetta. Se oli kuitenkin mukavasti sisustettu,
ja siellä oli kirjoitusvehkeet ja kaikenlaista sekä hartaus- että
huvituskirjallisuutta. Huone oli kuninkaan salakammio.

Kun kuninkaalliset henkivartijat ja ratsumiehet linnanedustalla
saartoivat raadin ja porvariston lähetit, tulivat nämä melkein yhtä
hämmästyneiksi kuin äsken piispa ja hänen hengelliset seuralaisensa.
Suuri kansanjoukko estettiin pääsemästä kartanoon. Suurin osa
siitä oli aseilla varustettu, ja huutaen uhkauksia piispalle sekä
riemutervehdyksiä kuninkaalle, se oli seurannut kulkuetta.

"Minun herrani ja kuninkaani nimessä!" huusi kreivi Henrik hevosensa
selästä hattuaan heiluttaen. "Kuninkaan uskollisten porvarien
läheteille on kuninkaankartano avoinna, mutta jokainen, joka kantaa
aseita tai meluten ja rähisten häiritsee kuninkaankartanon rauhaa,
on majesteettirikoksentekijä. Teidän herra piispanne on tällä
hetkellä kuninkaan vankina, mutta hän on samalla hänen vieraansa
ja hänen suojeluksensa alainen; siten jokainen hyökkäys piispaa
vastaan on hyökkäys maan hallitsijaa vastaan. Kuningas tahtoo tuomita
oikeudenmukaisesti ja hän haluaa aikaansaada sopimuksen teidän ja
teidän herranne välille. Ennen auringon laskua julistetaan sovittelujen
tulos. Se, joka ei poistu, tuomitaan heti kapinallisena."

Levoton kansanjoukko kääntyi äänetönnä ja alakuloisena takaisin
kaupunkiin. Kapinallisten ylimielinen uhmailu siitä, että kuningas
oli heidän puolellaan, oli pian laimennut. He olivat rohkeasti
luottaneet hänen vihaansa piispaa kohtaan ja hänen suosiollisuutensa
köpenhaminalaista porvaristoa kohtaan, mutta kun ei niistä enää näkynyt
olevan jälkiäkään, alkoi heitä peloittaa hänen oikeudentuntonsa ja
tunnettu ankaruutensa Eikä ollut heistä hyvä merkki sekään, että piispa
hädissään oli etsinyt turvaa kuninkaankartanosta, mutisivatpa jo
kiltaveljet mahtavien ja suurten aina lopulta sopivan keskenään, vaikka
pohjalta olivatkin verivihollisia, saattaakseen köyhälistön välikäteen,
olivatpa sitten oikeassa tai ei.



KOLMASTOISTA LUKU.


Koko päivän vallitsi kaupungissa tuskastuttava hiljaisuus.
Kaduilla liikkui kyllä alituiseen ihmisiä, mutta kaikkialla oltiin
jonkinlaisessa jännittävässä odotuksessa. Aurinko oli jo laskeutumassa
eikä vieläkään oltu saatu minkäänlaisia tietoja kuninkaankartanon
neuvotteluista. Omituinen kulkue veti silloin puoleensa toimettoman
ja horjuvan roskajoukon huomion. Suuri ruumissaatto kulki Pyhän
Klemensin kirkon ohi Gammelstrandille, mutta ei kuulunut laulua
eikä kirkonkellojen soittoa, eikä näkynyt saattueessa kuoripoikia
yhtävähän kuin pappia. Kulkueessa oli suuri joukko vieraita kauppiaita
ja laivureita sekä niinkutsutut kaupanvälittäjät eli pippurisaksat,
jotka, satalukuisina yllään jäykkä komea surupuku, saattoivat kahta
suurta kalliilla samettisella paarivaipalla peitettyä ruumisarkkua.
Hansalainen laivaväki kantoi kirstuja; heidän ylitsensä liehuivat
Rostokin ja Visbyn liput. Pyhän Nikolain kirkon; luona pysähtyi
kulkue. Aikomus oli kulkea kirkkotarhan kautta ja toivottiin että
kirkossa toimitettaisiin sielumessu vainajille; mutta sitä ei
sallittu. Piispan palvelijat sulkivat kirkkotarhan portit sekä
kielsivät ruumiinkantajilta pääsyn kirkkoon ja siunatulle maalle,
koska toinen vainajista oli kaatunut olutkapakassa lautapelin
ääressä. Katkerasti tuomiten ja moittien piispallista hallitusta
kulkue jatkoi matkaansa kirkonmuurien ulkopuolitse Bremersaaren
laivasillalle, missä valkopukuiset soutajat vastaanottivat ruumiit
ja koko surupukuisen saattojoukon venheisiinsä. Noustiin maihin
Bremersaarelle, ja täällä, missä hansalaiset kauppiaat olivat
itsevaltiaita, alkoi koko saattojoukko laulaa juhlallista, saksalaista
hautausvirttä, sillaikaa kun Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin
ruumiit kannettiin kahteen hansalaiseen laivaan, joilla ne vietiin
kristillisesti haudattaviksi Rostokiin ja Visbyhyn. Heti kun laivat
olivat nostaneet purjeensa, kokoontui ruumissaattue Bremer-saarelle
olevaan suureen varastohuoneeseen, minkä oven yläpuolelle kiveen
oli hakattu Bremenin vaakuna: kolme oluttynnyriä ja kaksi avainta
ristiin asetettuina. Täällä tarjottiin lukuisalle laivaväelle ja
kauppapalvelijoille tynnyrittäin kuulua Embdeniläistä olutta,
minkä humaltava voima pian muutti surujuhlan hurjaksi räyhääväksi
juomingiksi. Ei säästetty myöskään simaa eikä viiniä, ja suolaiset
ruokavarat, joita yhä kannettiin, lisäsivät vain hautajaisvieraiden
janoa. Suuri kansanjoukko, joka oli seurannut saattuetta kadulla, jäi
pitkäksi aikaa seisomaan rannalle ja laivasillalle kuunnellakseen ja
katsellakseen päihtyneitä pippurisaksoja, jotka täällä maalaistensa
ja hyvien toveriensa joukossa näyttivät unohtaneen sen kaavamaisen
jäykkyyden mihin he olivat pakoitetut oleskellessaan muukalaisissa
kaupungeissa. Muutamat itkivät pitäessään hoiperrellen puheita rikkaan
Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin surullisesta kuolemasta, sekä
tämän maallisen rikkauden ja mahtavuuden katoavaisuudesta, sillävälin
kun toiset lauloivat juoma- ja rakkauslauluja.

Lopulta kääntyi kuitenkin huomio täältä toisaalle. Kuului huuto:
"Airut, airut!" Sankkoina parvina kiiruhdettiin pohjoisportille. Suuri
pergamenttilehti ja valkea sauva kädessä ratsasti airut portista
sitään, yhden henkivartijan ja suuren ratsumiesparven saattamana. Joka
kadunkulmauksessa sekä kaikilla julkisilla paikoilla saattue seisahtui;
kaksi valkoisilla hevosilla ratsastavaa torvensoittajaa antoivat
merkin hiljaa olemiseen, jonka jälkeen airut luki kaupungin herran,
piispa Juhanan ja köpenhaminalaisten raatimiesten ja valtuutettujen
välisen sinetillä varustetun sopimuskirjeen. Porvarit tunnustivat
tässä valtuutettujensa kautta rikkoneensa hengellistä ja maallista
herraansa, piispaa, vastaan, sekä tehneensä itsensä syyllisiksi
laittomaan ja rikolliseen kapinaan, jonka erikoiset kohdat luettiin.
Kuninkaan esirukouksesta piispa kuitenkin antoi heille anteeksi nämä
rikokset, jotavastoin raadin ja porvariston lähetit, kaupungin ja
porvariston puolesta, olivat luvanneet, että kukin porvari palaisi heti
velvollisuuksiinsa ja tottelisi kaikkia niitä lakia ja säädöksiä, jotka
piispa _kapitulin suostumuksella_ oli antanut tai tästälähin antoi
heille, ja jonka heidän käsi piplialla julkisesti ja juhlallisesti
tuli vannoa raastuvassa. Kaikki levottomien kiltaveljesseurojen talot,
kellot ja tulot lankesivat piispalle väärinkäytettynä omaisuutena,
kapinan sakkoina oli porvarien sitäpaitsi täytynyt luopua muutamista
talonpaikoista Roskildessa ynnä muutamista vallihautojen ulkopuolella
olevista pienistä maatilkuista. Tähän sopimukseen ei kukaan uskaltanut
tehdä vastaväitteitä, sillä airut näytti heille kaupungin oman,
kolmella tornilla varustetun sinetin, joka vihreistä silkkinauhoista
riippui asiakirjoissa samoinkuin köpenhaminalaisen kapitulin sinetit.

Niinpian kuin kaupungin asukkaille oli ilmoitettu tämä sovittelu ja oli
tultu käsittämään miten suopeasti koko tätä ikävää asiaa oli käsitelty,
muuttui jännitys ja pelko yleiseksi tyytyväisyydeksi; mutta kiltaveljet
olivat tyytymättömiä ja nurisivat.

Hallandsåsin markkinapaikalla Itäportin ulkopuolella, missä airut
viimeksi oli lukenut sopimuskirjan, oli saattuetta seuraava
kansanjoukko kasvanut hyvin lukuisaksi, osaksi juopuneita päiväläisiä
ja kapakka-asukkaita, jotka sopimuksen kautta tulivat estetyiksi
jatkamasta vallattomuuksiaan ja hillitöntä vapauttaan, mihin kapina
oli antanut tilaisuuden. Täällä alkoi nyt kuulua tyytymätöntä
surinaa, mutistiin piispan saaneen myönnytyksiä kaikessa ja porvarien
vain vääryyttä osakseen. Mutta nyt esiintyi eräs mies, jota nämä
ihmiset aivan yleisesti kunnioittivat, eräs hyvin paksu ja väkevä
kapakan isäntä. Hänen suuri nenänsä oli punainen ja kätensä kuin
karhunkämmenet, hän oli tunnettu koko kaupungin pahimmaksi juopoksi
ja tappelupukariksi, ja hänen olutkapakkansa Hallandsåsissa oli
levottomimpien ja nurjimpien juoppojen kokoontumispaikka. Hän nousi
oven edustalla olevalle suurelle oluttynnyrille. "Se on oikein ja
kohtuullista, kunnon toverit ja liikeystäväni, rehelliset, arvoisat
porvarit!" huusi hän voimakkaalla tutulla äänellään ja kirosi
karkeasti. "Vain näön vuoksi on piispalle tehty myönnytyksiä. Onhan
hän sitäpaitsi valtias meidän hyvässä kaupungissamme, ja hän on
kyllä oikeutettu vaatimaan että kukin saa juoda oluensa rauhassa ja
saa maksaa kullekin omansa. Jos hän myöntää meille mitä tarvitsemme
sielumme ja ruumiimme ravinnoksi niin eihän meillä ole valittamisen
syytä. Kunhan hän vain sallii pappien laulaa teille messujaan ja antaa
minun kaataa hyvää olutta teille aamusta iltaan ja joskus hiukan
kauvemminkin, niin totta vie, parempaa piispaa emme voi toivoa, ja
minä maksan vastustelematta hänelle kahden äyrin veroni joka vuosi.
Sakot eivät mitään merkitse, kansalaiset, sillä ne ovat siihen pannut
vain näön vuoksi. Ja mitä vahinkoa niistä teille on? Raskaimmat ne
ovat rikkaille sekä näille tekopyhille kiltaveljille, jotka eivät käy
kapakoissa eikä Herran huoneissa meidän muiden kristittyjen kera.
Senkin jöröjukat, eivät he ole parempaa ansainneet. Ihmiset, jotka
eivät tahdo käydä ripillä eivätkä välitä tuomioistuimista eivätkä
ole kanssakäymisessä rehellisten ihmisten tai meidän kanssa, heillä
ei ole mitään tekemistä meidän hyvässä kaupungissamme, menkööt he
menojaan kaikkine lahkolaisineen ja kerettiläisineen. Toverit,
sielunne ja autuutenne puolesta ei teidän enää tästä lähtien tarvitse
olla levottomia! Siitä asiasta on meidän kunnon kuninkaamme ottanut
huolehtiakseen. Ettekö kuulleet mitä hän lupasi meille eilen, ja mitä
sopimuksessa sanottiin? Ilman kapitulin suostumusta ei piispa voi
käskeä meitä mihinkään. Ja koettakoon petkuttaa kapitulia! Siellä
on viisasta väkeä; he kieltävät teiltä yhtä vähän synninpäästön
jokapäiväisistä pikkuerehdyksistänne kuin minä kiellän teiltä mitä
tarvitsette ja jonka maksatte. Muriskoot vain kaikki roistot ja
kiltaveljet", jatkoi hän puiden leveää nyrkkiään, "kyllä me ne miehet
pidämme kurissa. Kuninkaan ja piispan terveydeksi minä juon tänään
kilpaa jokaisen rehellisen miehen kanssa; mutta jokainen, joka rakentaa
riitaa ja eripuraisuutta meidän rauhallisten ihmisten kesken, saa
maistaa meidän nyrkkejämme. Tulkaa nyt sisään lapset, niin saatte hyvän
ryypyn. Eläköön kuningas ja meidän herra piispamme!"

"Eläköön kuningas ja piispa!" huusi suuri joukko vaikutusvaltaisen
kapakoitsijan ystäviä, ja tyytymättömät livahtivat tiehensä.

"He tulevat, he tulevat! Kuningas ja piispa ovat täällä!" kaikui
nyt huuto suusta suuhun, ja ihmisvirta Hallandsåsilta virtaili taas
Itäkatua pitkin suurelle Lahtarikadulle, missä kaikki kaupungin
lahtarit ja lihakauppiaat asuivat, ja mistä myöskin oli kuulunut
jonkinlaista nurinaa sopimuskirjaa vastaan. Kaupungin varakkaimpien
porvarien tyytyväinen mieliala ja etupäässä kuninkaan näkeminen,
sekä pienen Juhana piispan masennettu ylpeys ja nöyrä olento olivat
tukahuttaneet kaikki tyytymättömyyden ilmaukset. Katse maahan luotuna,
hyvin pelokkaan näköisenä, ratsasti nyt tämä prelaati henkisen
seurueensa kanssa kuninkaan oikealla puolen oman kaupunkinsa läpi,
Meklenburgin kreivi Henrikin ja kuninkaan viidenkymmenen ritarillisen
henkivartijan seuraamana. Kaikkialla tervehdittiin kuningasta
riemuiten, piispaa ei oltu huomaavinaankaan, mutta järjestys vallitsi
kaupungissa. Ei ainoakaan kapinoitsijoista uskaltanut lausua moittivaa
sanaa hänelle, kun hän ratsasti kuninkaan rinnalla, eikä kuulunut
ainoaakaan tyytymätöntä ääntä. Kulkue pysähtyi raatihuoneelle, missä
raadin ja kaupungin valitsemat miehet käsi raamatulla vahvistivat
juhlallisesti sopimuskirjan.

Yleinen rauha oli siten palautettu, piispallisen hallituksen arvo
suojattu ja kapinallisten ylimielisyys lannistettu. Levottomat
kiltaveljesten seurat oli hajoitettu, eikä ollut enää pelättävissä
kapinan uusiintumista, kun porvarit itse piispan suostumuksella olivat
liittyneet kaupunginvoudin väkeen ja piispan palvelijoihin estääkseen
enempiä levottomuuksia. Näennäisestä voitostaan huolimatta oli piispa
kuitenkin hiljainen ja vähäpuheinen. Hän ei voinut häpeää tuntematta
vastaanottaa kuninkaan jalomielistä suojelusta, ja hän näytti tuntevan
itsensä loukkaavalla tavalla nöyryytetyksi maallisen suojelijansa
rinnalla. Kapina sekä uhkaava hengenvaara olivat opettaneet hänet
tuntemaan voimattomuutensa. Kuningas oli kyllä Sorretslövin kartanossa
kohdellut häntä arvossa pidettynä vieraana, mutta kylmän kohteliaasti,
ilmaisematta kuitenkaan sanallakaan suuttumustaan häneen. Ainoastaan
sanat piispan riippuvaisuudesta kapitulin suostumukseen oli kuningas
vaatinut liitettäviksi sopimuskirjaan, mutta sen hän oli tehnyt
läsnäolleen ylisuperiorin suostumuksella kovaäänisesti ja käskevästi,
mikä ei sietänyt minkäänlaista vastustelemista. Vielä äsken niin
varman, ja ylimielisen Roskilden piispan, joka pari päivää sitten istui
kardinaalin ja arkkipiispan välillä hyvin varustetussa linnassaan ja
joka omassa kaupungissaan oli toteuttanut levottomuutta herättävän
kirkonsulkemiskiellon, täytyi suuttumustaan salaten tunnustaa
joutuneensa täydellisesti alakynteen. Senjälkeen kun kardinaali oli
poistunut valtakunnasta, arkkipiispa karkoitettu maasta ja hän itse
joutunut alemman rahvaan pilkan ja ivan esineeksi, voi hän ylläpitää
kirkon valtaa maassa harvojen paavillismielisten prelaatien ja pappien
kanssa vain kapitulin ja tanskalaisen papiston avulla, ja jos kuningas
valtansa nojalla ja omalla sekä kansansa jumalanpelolla halusi antaa
tukea hengelliselle hallitukselle.

Kokouksessa raatihuoneella oli piispa koko ajan vaitelias ja
alakuloisen näköinen. Myöskin täällä kuningas kohteli häntä kylmän
kohteliaasti; hänen ilmeensä oli ankara ja totinen, sillä toinenkin
tärkeä ja vakava asia näytti painavan hänen mieltään aina siitä saakka
kun hän oli kuullut arkkipiispan viimeiset sanat kreivi Henrikille.

Raatihuoneelta koko saattue ratsasti Neitsyt Marian kirkkoon, missä
paitsi tavallista Avea laulettiin Te Deum sovinnon johdosta. Täältä
ratsasti kuningas heti takaisin Sorretslövin kuninkaankartanoon, mistä
hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa. Piispa, Metsäluostarin
apotti, ynnä muut hengelliset herrat, seurasivat häntä tavanmukaisesta
kohteliaisuudesta, samoinkuin raadin ja porvariston lähetit. Piispa ei
halunnut palata linnaansa Axselhuusiin, ennenkuin kaikki kapinallisten
hyökkäyksen tuottamat vauriot oli korjatut ja nöyryyttävä kapina
unohdettu. Hän aikoi senvuoksi seuraavana päivänä seurata kuningasta
Roskildeen, missä myöskin oli syntynyt levottomuuksia senjohdosta
että piispa sielläkin oli koettanut toteuttaa interdiktin. Hän oli
siis tänä iltana tavallaan koditon, jonka vuoksi hän vastaanotti
mielihyvällä kuninkaan kutsumuksen viettää seurueensa kanssa yönsä
kuninkaankartanossa, minne sitäpaitsi kaikki, jotka olivat kuningasta
seuranneet, olivat kutsutut juhlalliselle ilta-aterialle.

Sorretslöviä lähestyttäessä oli aurinko juuri laskenut, ja kreivi
Henrik ehdoitti kuninkaalle että poikettaisiin vielä ennen pimeän tuloa
Pyhän Yrjänän hospitaaliin katsomaan piispan spitali- ja ruttotautisten
armeliaisuuslaitosta, se kun oli vain pyssynkantaman päässä
kuninkaankartanosta. Tämän ehdotuksen kuullessaan säpsähtivät piispa
ja metsäluostarin apotti huomattavasti; mutta sen huomasi vain Kreivi
Henrik, joka juuri heidän tähtensä oli ääneen lausunut tämän esityksen,
jonka hän kyllä hyvinkin arvasi kuninkaan hylkäävän.

"On jo liian myöhäistä, kreivi, ja onhan minulla sitäpaitsi vieraita",
vastasi kuningas. "Jos teitä haluttaa niin menkää yksin katsomaan
sairaalaa ja kertokaa sitten käynnistänne minulle. Minä tiedän sen
kyllä olevan piispalle kunniaksi, vaikka minusta olisi ollut sopivampaa
ruttosairaalan sijoittaminen johonkin toiseen paikkaan. Tiedän kyllä,
ettei siellä nykyään ole yhtään ruttotautista." Kreivi Henrik kumarsi
ääneti ja ratsasti heti mukanaan pari nuorta ritaria Sorretslövin
niityn poikki sairaalaa kohti.

"Arvoisat herrat, sallikaa minun seurata teitä, minä haluaisin myöskin
nähdä tämän hurskaan armeliaisuuslaitoksen", sanoi Metsäluostarin
arvokas apotti ja koetti kiirehtää ratsuaan saavuttaakseen heidät,
mutta nämät eivät kuunnelleet häntä, ja ennenkuin apotti ehti pyhän
Yrjänän hospitaaliin, seisoi kreivi Henrik jo sairashuoneessa
tarkastaen terävin katsein erästä potilasta, joka näytti nukkuvan,
mutta jonka pää oli niin kääreihin kiedottu että hän oli kuin
naamioitu. Ylinnä sairaan otsalla näkyi kuitenkin suuren arven
alkua. "Mikä on sairaan nimi?" kysyi kreivi Henrik ankaralla äänellä
hämmentyneiltä ja levottomilta Pyhän Yrjänän veljeksiltä.

"Ei kukaan tunne häntä, arvoisa herra", vakuutti guardiani. "Pari
vierasta kaniikkia kaupungista toivat hänet tänä aamuna tänne pahoin
runneltuna ja haavoittuneena; he olivat löytäneet hänet puolikuolleena
Kallebonrannalta. Meidän täytyi heti laastaroida hänen kasvonsa, ja
niiden poistaminen olisi nyt hengenvaarallista."

"Niin totta kuin elän, on tuo mies lainsuojaton Åke Kagge", sanoi
kreivi Henrik, ja kaikki peräytyivät kauhistuneina vuoteen äärestä. "Te
olette ottaneet suojataksenne kuninkaanmurhaajan", jatkoi kreivi, "ne,
jotka toivat hänet tänne olivat maankavaltajia, sillä sellaisiksi ovat
luettavat kaikki ne, jotka piiloittavat lainsuojattomia."

"Lainsuojaton tai ei, täällä hän saa rauhassa kuolla tai pelastua,
jos se on Jumalan ja Pyhän Yrjänän tahto. Sitä ei voi kuningas eikä
ainoakaan kuninkaanpalvelija estää", kajahti nyt voimakas ääni
hänen takaansa, ja Metsäluostarin kookas apotti seisoi hospitaalin
sairashuoneen ovella. "Tähän armeliaisuuden rauhanmajaan ei ulotu
minkään itsevaltiaan käsi", jatkoi hän. "Minä käsken teitä, veli
guardiani, sekä teitä armeliaisuusveljet, jotka täällä palvelette pyhää
Yrjänää, minä velvoitan teidät piispan ja teidän taivaallisen Herranne
nimessä vaalimaan tätä sairasta niinkuin veljeänne, pelkäämättä
ihmisiä ja kysymättä hänen nimeään ja asemaansa tässä maailmassa. Ehkä
hän kärsii syntiensä palkan, mutta siinä tuomitkoon vanhurskauden
Herra. Jos korkeamman rangaistus on häntä kohdannut, niin hän seisoo
pian tuomarinsa edessä. Rukoilkaa silloin hänen sielunsa puolesta ja
haudatkaa hänet kristillisesti. Mutta jos ihmisten apu ja rukoukset tai
jonkun pyhimyksen avut ja ihmeet hänet parantaisivat, niin sallikaa
hänen vapaasti lähteä täältä pyhän Yrjänän nimessä, menköön hän
ystävien tai vihollisten luo, menköön hän maailman iloon ja kunniaan,
tai häpeään ja kuolemaan mestauslavalle. Teidän tehtävänne täällä on
lääkitä ja virvoittaa; maailmassa on kylliksi paljon itsevaltiaita,
jotka kiusaavat ja sortavat onnettomia ihmisiä."

Kreivi Henrik loi hämmästyneen katseen käskevään prelaatiin, joka
puhui vakuutuksella ja todellakin hurskaan innon elähyttämänä. Ylpeän
soturin kasvot sävähtivät äkkiä hehkuvan punaisiksi, ja näytti siltä
kuin hän olisi hävennyt ahdistaneensa tällaista kurjaa ihmistä, joka ei
voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä ja näytti olevan enemmän kuollut
kuin elävä. "Jumalan ja Pyhän Yrjänän nimessä", sanoi hän peräytyen
pari askelta, "täyttäkää velvollisuutenne sekä tätä rikollista että
minun kaikkien ritarien pyhimystä kohtaan. Minä en vaadi kenenkään
väärin tekemään; mutta sen minä vielä kerran sanon teille: Te olette
ottaneet suojaanne lainsuojattoman ja kunniattoman murhaajan, ja saatte
senvuoksi itse vastata seurauksista!" Hän loi vielä kerran katseen
epäluulonalaiseen sairaaseen, joka makasi hiljaa eikä hänen pahasti
runnelluilla kasvoillaan huomannut minkäänlaista ilmettä. Senjälkeen
kreivi poistui sairaalasta annettuaan apotin ratsastaa edeltä.
Kuninkaankartanoon palatessa kreivi ei lausunut sanaakaan hengelliselle
herralle, joka ylpeänä ja äänetönnä loi häneen riemuitsevan katseen.
Kreivi Henrik ei puhunut kuninkaalle mitään tekemästään havainnosta,
koska hän ei ollut varma siitä oliko nähnyt oikein; mutta koko illan
hän oli harvinaisen hiljainen ja mietteisiinsä vaipunut. Onneton
rikollinen tuntui hänestä nyt niin kurjalta ja mitättömältä, että
hänestä tuntui turhalta pelätä sellaista vihollista.

Illallisaterian aikana kuninkaankartanossa keskusteli kuningas
enimmäkseen raadin ja Köpenhaminan porvariston lähettien kanssa,
jotka nyt ensi kertaa istuivat samassa pöydässä kuninkaan ja heidän
herransa piispan kanssa, ja he tuntuivatkin alussa olevan jotensakin
hämillään tästä odottamattomasta kunniasta. Kuningas puhui taas
mielihyvällä siitä uskollisuudesta, innosta ja urhoollisuudesta, jota
köpenhaminalaiset olivat osoittaneet sekä Stig-marskin aikuisissa
taisteluissa että norjalaisen sodan aikana, ja hän lupasi heille
korvauksen kaikista tappioista, joita he vastedes tulisivat kärsimään
hänen ja valtakunnan tähden niin kauan kun lainsuojattomat häiritsivät
valtakunnan rauhaa. Hän sai pian rehelliset, vaatimattomat porvarit
puhumaan vapaasti ja avonaisesti kaupunkinsa eduista ja puutteista,
sen kaupasta ja elinkeinoista. He kiittivät kuningasta ja piispaa
heidän viisaasta kaupunginlaistaan sekä niistä monista vapauksista
ja oikeuksista, jotka jo olivat kaupungille suodut; mutta he eivät
epäröineet kertoa miten tärkeää olisi kaupungin edistymiselle
Hansakaupunkien yksinoikeuksien supistaminen ja porvareille he
toivoivat suotaviksi samat kauppavapaudet kuin muukalaisille.

"Niin, sitä minä olen jo kauan ajatellut", sanoi kuningas, "ja sitä
asiaa kannattaa miettiä. Minä odotan siitä asiasta lähempää ehdotusta
ja mietintöä teidän herraltanne piispalta, sekä teidän yhteiseltä
neuvostoltanne."

Porvarien kasvot loistivat ilosta tämän kuultuaan; mutta piispa
ei näkynyt olevan kovinkaan mielissään tästä kuninkaan hartaasta
osanotosta piispankaupungin asioihin. Mutta Axelhuusin hengelliset
herrat eivät ottaneet tuskin ollenkaan osaa keskusteluun. Kuningas
itse vaikeni usein, vaipui syviin ajatuksiin ja näytti usein vain
ponnistamalla voivansa pidättäytyä osoittamasta suuttumustaan piispalle
ja Metsäluostarin apotille, joiden hän tiesi olevan Jens Grandin
läheisimpiä ystäviä. Aterian jälkeen porvarit hyvästellessään kiittivät
sydämellisesti kuningasta siitä suojasta ja rauhasta, jonka hän oli
suonut heidän hyvälle kaupungilleen, ja sen jälkeen he palasivat
kaupunkiin ylistellen kuninkaan lempeyttä ja viisautta. Kreivi Henrik
sekä ritarit poistuivat suureen parvekesaliin lautapelien ääreen, ja
kuningas jäi melkein yksin hengellisten herrojen seuraan.

Metsäluostarin apotti ja minoritetin provinsialiministeri koettivat
salaa rohkaista lannistuneen piispan mieltä. Kuningas ei ollut
salakammiossa neuvotellessa eikä myöskään senjälkeen puhunut sanaakaan
piispan interdiktin täytäntöön panosta, ja kuitenkin tiedettiin
hänen olevan siitä hyvinkin suuttuneen. Sovittelukokouksessa ei tätä
tärkeää asiaa oltu kertaakaan kosketeltu, ja kaikki koettivat nyt
jälkeenkinpäin viisaasti välttää jokaisen lausunnon, jonka kautta
kuningas olisi saanut aiheen purkaa tukahutetun suuttumuksen piispaan.

Ne molemmat hengelliset herrat, jotka etupäässä olivat johtaneet
neuvottelua ja puolueettomasti olivat puoltaneet sekä piispan oikeuksia
että kansan vapautta, pysyttelivät kuninkaan lähellä ja koettivat
huolehtia siitä ettei hänen suuttumuksensa arkkipiispan ystäviin
pääsisi valloille. Nämät olivat dominikaanien provinsialipriori, vanha
mestari Olaus, joka kuninkaan neuvonantajana tässä tärkeässä asiassa
oli seurannut häntä Vordingborgista, sekä köpenhaminalaisen kapitulin
kenraalipriori, joka kuului kuninkaan seurueeseen, mutta oli salaisesti
kuninkaan puolella, jopa oli uskaltanut vastustaa interdiktiä. Näiden
molempien miesten puoleen kuningas kääntyi juuri ennen maatamenoa,
tehden heille kysymyksen, joka koko päivän oli ollut hänen sydämellään,
ja mihin hän juuri piispan läsnäollessa halusi saada vastauksen
ennenkuin meni levolle.

"Sanokaa minulle, kunnianarvoisat herrat", sanoi hän ääneen, "miten
pitkälle kanoninen laki voi syyllä ulottaa sukulaisuuden laskemisen
avioliiton estämiseksi? Ja onko kirkon erikoislupa edes välttämätön
Jumalan lain mukaan silloin, kun sukulaisuus on niin etäinen, että sitä
tuskin voidaan muistaa?"

"Se on monimutkainen ja sekava asia, teidän armonne", vastasi kapitulin
kenraalisuperiori vältellen, heitettyään varovaisen syrjäkatseen
piispaan ja Metsäluostarin apottiin. "Voidakseni oikeudenmukaisesti
vastata tähän kysymykseen, täytyy minun pyytää hiukan miettimisaikaa."

"Jos tahtoo seurata vallitsevaa pahaa tapaa", vastasi vanha
provinsialipriori ääneen, luotuaan avomielisen rohkean katseen
molempiin ylhäisiin prelaateihin, "niin on melkein jokainen
sukulaisuusside esteellinen ja voi johtaa indulgensin vaatimiseen.
Kuitenkin, jos tämä ulotetaan liian laajaksi, niin luulisinpä
kirkkoisien olevan yksimielisiä kanssani siitä, että senlainen vain
hyödyttömästi painaa omiatuntoja, samaten kuin se helposti voi herättää
suuttumusta kristityissä ja järkevissä ihmisissä eikä minkäänlaista
hartautta. Jos tällaisissa asioissa tahdottaisiin olla johdonmukaisia,
niin lopulta ei kristikunnassa voitaisi solmia ainoatakaan avioliittoa
ilman paavillisen istuimen erikoislupaa, koska kaikki ihmiset ovat
lihallisia sukulaisia Aatamin ja Eevan kautta."

"Se juuri on minunkin mielipiteeni", sanoi kuningas tyytyväisesti
hymyillen, "asia tulisi siten kovin monimutkaiseksi. Mitä te arvelette
asiasta, puhdasoppinen piispa Juhana?"

Kuninkaan ivallinen hymy tämän lausuessaan saattoi piispan hämilleen.
Hän ei ollut valmistautunut tähän vastausta antamaan ja koska hän
tahtoi yhtä vähän loukata paavin valtaa, kuin joutua tällä hetkellä
kuninkaan vihoihin, niin hän soperteli muutamia sanoja ja koetti
välttää tarkemman selityksen antamista.

"Sallikaa minun, arvoisa herra veli, vastata tähän kysymykseen", alkoi
Metsäluostarin apotti puhua tyynen ja ylpeän näköisenä. "Esimerkillä
voi parhaiten valaista asian", jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen.
"Ei mikään ole meitä lähempänä kuin teidän armonne sukulaisuussuhde
teidän nuoreen morsiameenne Ruotsin prinsessa Ingeborgiin."

"Totisesti", huudahti kuningas säpsähtäen. "Te ette kursaile, herra
apotti! Te käytte suoraan asiaan. Se onkin minulle eniten mieleen.
Pysykäämme siinä esimerkissä; se on todellakin kaikissa suhteissa
minulle lähin."

"Ennenkuin kirkko voi siunata teidän kysymyksessä olevan avioliittonne
tämän korkeasukuisen morsiamenne kanssa", jatkoi apotti kylmän
tyynesti, "tarvitaan pyhän isän dispenssi ja indulgenssi, ja se
kahdestakin syystä: _pro primo_ lankoutenne tähden, ja _pro secundo_
veriheimolaisuutenne tähden. Mitä ensimainittuun kohtaan tulee,
ylhäinen herra, niin on prinsessa Ingeborgin eno, Holsteinin kreivi
Gerhard, niin kuin tiedämme, naimisensa kautta teidän korkeasti
ruhtinaallisen äitinne, leskikuningatar Agneksen kanssa, teidän
ylhäisyytenne todellinen isäpuoli. Kreivi Gerhardin isällisestä
suhteesta sekä armolliseen prinsessaan että teihin, herra kuningas,
johtui; teidän ylhäisyytenne ja prinsessan välillä melkein sisarellinen
ja veljellinen suhde, -- ja naimisen sisarusten välillä eli niiden,
jotka voidaan sellaisiksi katsoa, kieltävät sekä jumalalliset että
inhimilliset lait ankarasti."

"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa
saattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi", keskeytti kuningas hänet.
"Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa,
kunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin
hyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen
veriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen
tarvitaan paavillinen erikoislupa."

"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa", vastasi apotti,
"siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka
saastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton,
jota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja
kirotuksi sukurutsaukseksi."

"Haa, oletteko mieletön?" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha
leimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti
kiihtyneen suuttumuksensa. "Jos totuutta ja henkeä vailla olevat
hirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo
aikoja sitten henkisesti murhattu", jatkoi hän tyynesti. "Mutta sanokaa
suoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden
olevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut
kuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen
minä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen."

"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu", vastasi apotti
tyynesti ja kylmästi. "Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on,
niinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika,
jonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär,
jonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän
tytär: -- ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan
isoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär."

"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni;
onpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus", sanoi kuningas purskahtaen
nauruun. "Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat
herrat", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse
iloisena ja varmana. "Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa
tarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä
voin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä
syntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian
kuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi
raskaampaa syntiä omalletunnolleen", näin sanottuaan hän tervehti
hymyillen ja poistui.

Kuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt
puoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja
he olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas
vastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen
johdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua.
"Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on", sanoi hän ääneen, "että he
nauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on
häpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen.
Tämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan", kuiskasi hän piispan
korvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi
levottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen
ja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää
kaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään
talonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että
hengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin
vierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan
siipirakennukseen.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Keskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan
makuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa.
Hän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi
riisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen,
joka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli
näkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas
yli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka
hän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli
ahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä
tykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat
ihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja
kaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa
siirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen
mielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti
sen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan
kultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle,
ja riisui miekan vyöltään. "Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi"; sanoi
hän itsekseen, "sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä.
Nyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu
tuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen.
Tulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen
nimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta
iloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua." Kuultuaan nyt etusalista
henkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen.
Holvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina
nuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta.
Kuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana
maata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa
kuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla
ja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin
hengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli
kreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi
tarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä
kuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia
tyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin
salaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä
olleet vakavat varoitukset. "Hm, junkkari!" sanoi hän itsekseen,
"hänen oma veljensä -- ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä
unohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa -- onnettoman
linnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan
ei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi,
sulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan
korpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot
synkkiä", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen
huoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista
kivimuurausta. "Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan
tuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä
hänestä -- ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo
pyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat
pistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman
katon alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa
makaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin
kuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan
käytetty." Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan
riisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen
herra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo
lankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi
köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. "Pari sanaa meidän kesken,
armollinen nuori herrani", kuiskasi hän salaperäisesti. "Minä tulen
Nikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset
vaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti
pelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä
kyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä
vastapalveluksen. --"

"Miten?" huudahti kreivi Henrik. "Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä
sanottavaa on teillä minulle?"

"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista", jatkoi hengellinen herra,
"olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä
paljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty
puoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet
venheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli
minulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten
tuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. --
Kapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen
alle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli
peitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa.
Minä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle;
mutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua
puistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti
sairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt
valmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei
näyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo
sanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin
antanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole,
mutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en
saanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat
vartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne."

"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!" huudahti kreivi Henrik
hämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki
kaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä
viinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka
komennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa.
Kreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin
kivettyneinä. "Petos!" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään
eräältä nukkuvalta sotilaalta. "Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa
herra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti
tänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista
naputusta palatessanne. -- Jumalan nimessä, joutukaa!"

Hengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi
parvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja
penkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan
turhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan
näytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.

Kreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan
tuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen
ympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta
kuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen
herrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä
kuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa
ääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan,
ja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen
painautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna,
mutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik
peräytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen
ympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen
salaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi
joka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia,
ja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet
esiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen
näytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa.
Hänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa
toisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä
oman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka
silmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien
hyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin
sivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi
etäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat
lähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli
herättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti
näyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista
kuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain
vartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat
varustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat
olivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli
hyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä
herraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin.
Mitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä
alkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän
heti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti
puistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät
ylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan
asentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin
tavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät
selät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin
he olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada
tämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja
hiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja
miekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin
valaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: "Olkaa varuillanne, pojat,
nyt he ovat ansassa!"

"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!"
kuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa
suuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita
ihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. "Jumala ja pyhä Yrjänä
olkoot kiitettyjä!" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. "Tuskinpa
olisin voinut pitää puoliani noin monelle". Maasotilaat ja nuori
henkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa
asennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän
riippua.

Kun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki
hän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän
puolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä
aseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui
olkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä.
Hän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen
seikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. "Te olette
uneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut
pikarillisen viiniä liikaa", sanoi hän iloisesti. "Sen minä kyllä
huomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette
ollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää
heitä pilkkananne."

"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta", alkoi
kreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat
toinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he
tunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät
kuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin
omituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin
tukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta;
mutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.

"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin", käski kuningas.
"Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä
sitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät
auki", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen.
"Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini
ihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne
minulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä
päättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!" Kun
vartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein
sydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea
ulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.

"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas", alkoi kreivi
Henrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa
ympärilleen. "Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille
palvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä
rehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet",
jatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven -- "ei, sehän
on totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!" huusi hän kiukkuisesti.
"Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille
ei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä."

Nuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt
ja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen
käsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden
ainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten
oli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja
antoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille
oli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä
mitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat
varmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty
mistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat
he hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen
varmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä,
jotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa
jälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja
päättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään
ja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi.
Kohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin
enää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja
totisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori
Olaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin
tehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.

Pari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään
Sorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi,
missä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän
kreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. "Jos te täällä olette
karkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten
avulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne
on haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik,
tästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet
sodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä." Näin sanoen
kuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean
arvoaseman virkaanasetuskirjan. "Jos minä vielä joskus nauraisin
teidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja
näyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi", jatkoi
hän. "Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni
oli murhaajia", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen.
"Kuitenkin -- yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä
vihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset
ystäväni."

Kreivi Henrikin silmät loistivat ilosta; hän kiitti sydämellisesti
kuningasta ja saattoi häntä parvekesillan yli linnanpihalle, missä
kuninkaan lukuisa seurue jo ratsain odotti heitä. Kreivi Henrik hypähti
iloisena satulaan kädessään uusi valtakirjansa, ja marskina ollen hän
heti jakoi tarpeelliset käskyt pakolaisten takaa-ajosta ja kiinniotosta.

Kun ratsastettiin kuninkaankartanon pihalta, kaipasi kuningas kahta
rakkainta turnajaisratsuaan ja suuttui siitä kovasti. "Totta totisesti,
olipa se pahinta kaikesta!" sanoi hän ja loi ympärilleen niin ankaran
ja synkän katseen, että nuoret ritarit katsahtivat pelokkaina
toisiinsa, ja vanhalla maakuntapriorilla näytti olevan lepyttävä sana
huulilla.

"Komeat, tuliset ratsuni! Miten uljaina ne olisivat tanssineet
prinsessa Ingeborgin kirkkovaunujen edessä meidän hääpäivänämme",
jatkoi kuningas kääntyen mestari Olaun puoleen. "Tämä ei tunnu
minusta hyvältä enteeltä. He olisivat mieluummin saaneet polttaa
kuninkaankartanon poroksi kuin ryöstää minulta nämä kuninkaalliset
eläimet."

Nyt vasta saatiin kuulla, että jo edellisenä iltana oli kaivattu sekä
ratsuja että molempia tallirenkejä, joiden oli niistä huolehdittava, ja
joita turhaan oli etsitty kaikkialta.

"Minä vastaan siitä, että ne löydetään", sanoi kreivi Henrik ja lähetti
heti muutaman miehistään niitä etsimään. Ratsastettiin edelleen mutta
kuninkaan hyvä tuuli oli karkoitettu muutamiksi tunneiksi. "Niiden
laisia minä en enää saa mistään", sanoi hän viimein lempeällä äänellä
ja katseli Örekrogiin vievää tietä pitkin salmen yli, leivosten
visertäessä iloisesti hänen päänsä yläpuolella ja hänen pitkien,
keltaisten kiharainsa liehuessa kevättuulessa. "Aina kun ajattelin
meidän hääpäiväämme kuvailin niiden tanssivan hänen vaunujensa
edessä. Kuitenkin, sekin lie ollut vain lapsuusaikojeni haavekuvia.
Luulenpa kiihkeiden toiveiden voivan tehdä meidät taikauskoisiksi ja
lapsellisiksi. Kunhan meillä vain morsian kerran on vaunuissa, niin
kyllä me saamme ne kirkkoon vedetyiksi."

"Siihen saatte kaksi kertaa niin monta kättä kuin täällä Tanskassa
on sydämiä", sanoi kreivi Henrik ja pisti viheriän pyökinoksan
hattuunsa. "Me tuomme nyt kesän mukanamme Helsingborgiin, kuninkaani.
Kas, miten Tanskanmaan metsät kaareutuvat göötiläisiksi kirkoiksi ja
morsiussaliksi!"

"Ei ainakaan sitä kirkkoa ja hääsalia voida minulta sulkea", huudahti
kuningas hiukan katkerasti ja kohotti katseensa yli metsän kirkkaalle
taivaalle. "Eikä myöskään tuota ikuista Jumalan kirkkoa", jatkoi hän,
"käyköön miten tahansa sen esikuvan täällä tomussa. Eikö se ole totta,
mestari Olaus?"

"Hurskas ja rakastavainen sydän on hengen oikea temppeli, herra
kuningas", vastasi lempeä, tyven maakuntapriori. "Siellä missä on
rakkautta ja elävää uskoa, ei siunausta Jumalan avulla puutu."

Kuningas nyökäytti ystävällisesti heille molemmille, ja nyt
ratsastettiin joutuisasti Örekrogiin vievää tietä.



VIIDESTOISTA LUKU.


Sillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin
aurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja
rakkaita lauluja: "Metsän vihreän helmassa", ja "Linnut ne laulavat!"
ja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä "kevään ihanuudesta" ja
"kaikkivoivasta rakkaudesta", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin
ja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt
yli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja
kaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen
valtaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen
suhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä
intohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti
aikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden,
ja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen
mahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä
rauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan
uskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla
saaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen.
Välittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen
drotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet
niin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin
toteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja
peloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen
vastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät
selostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen
naimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä
myöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako
ja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta
johtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista
rohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja
myöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa
paavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten
seurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan
nuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän
uskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä.
Jo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika
olisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa
riistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin
sekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän
johdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja
miehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen
miehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi
häväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin
että Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen
liittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä
voivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli
monta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän
koetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet
ja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan
joutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen
yhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.

Se kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä
drotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin
salaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin
estämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli
Knuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon
vuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut
turvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä
vaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja
kansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti
puhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan,
ja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan
molemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja
aikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan
kanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen,
missä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin
kuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan "Kuningashallitus" hän oli
sitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa
aikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi
sotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.

Tehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista
Tanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta
sekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä
ja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi
turvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti
rakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten
ennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen
Tanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta,
samoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan
kihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän
ymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan
masentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien
asialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus
kuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen
vastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi
molempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa
kautta.

Vihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä
toivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun
ensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen
sanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi
prinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä
varten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla
odotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja
loistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista
morsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.

Helsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat
toukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä
Ruotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana
gootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine
torneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta
kaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja
sitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana
oli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna
sisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä
kuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema
salmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla
hevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan
laajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet
sopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri
tori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt
joka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä.
Paitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden
herraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili
suuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein
kaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja
iloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen
perhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.

Kuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin.
Marski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut
tukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset
puoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita
arkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety
Flyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin
suuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä,
ettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut
aikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli,
kreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen
kuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan
näyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas
majesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen
taipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän
valtioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen
ja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman
avioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea
ruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta
onnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen,
nähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein
ajatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta
sopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä
syvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka
ohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt
hänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman
tulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa
silmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.

Vordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua
Eerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli
saapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka
kohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen
sairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden
aikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi
ja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan
välttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.

Kolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer
lukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti
hänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla,
jonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja
henkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla,
iloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn
harmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi.
Puhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain
salaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin
kuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä
julkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari
näytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka
usein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan
valtaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen
synkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin
hänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen
synkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren
itsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen
oikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja
salaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.

Veljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin
laivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari
onnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää
jokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä
seikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat,
jotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa
ylistääkseen juhlaa lauluillaan.

Papereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut
Lundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt
kuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä
kuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään
löydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle
oikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat
kadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi
julkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös
luovuttaneen ne arkkipiispalle.

Kuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P.
Olavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut
punaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun.
Lähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier
oppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus,
jonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen
oppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty
vapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen
kuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja
teräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja
noituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut
hänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän
itsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena
ihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden
tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä.
Kuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja
harvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti
tätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa
tuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.

Kreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin
onnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti
tarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria,
josta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän
huomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen
välillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan
uskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla,
taikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen
vaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.

Veljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä,
ei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys
korvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä
hovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai
istui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti
puhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä
kreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut
islantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja
ennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen
vilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa
mielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan
kuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman
katseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.

Iltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui
kuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä,
josta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa
löytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa
ja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea
vastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden
vedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä
etevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta
hän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja
unohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä
puhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen
äitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja,
sillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän
turnajaisista ja juhlallisuuksista.

"Sanokaa minulle, herra Thrand", sanoi kuningas oppineelle
pelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle
taivaalle, "mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä
tähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista
on? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman
vaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan
silmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät
niihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten
liikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja
kohtalomme kanssa?"

"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa
selvittäneen, armollisin herra", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä
hänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa
olkapäiden väliin. "Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa
selvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin
salaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka
vähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään,
teidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus
syistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä
on juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt,
Beatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana.
Teoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä
saavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman",
jatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. "Mutta he
pettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla
välittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen
suurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä,
ja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan,
aina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille
selvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä
tieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla."

"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand", sanoi kuningas
päätään pudistaen. "Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme
ja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi.
Huolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea
sitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää
maailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että
tämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet
ja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen
kaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila,
tuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden
yläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä
kieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä
sanassa." Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen
omituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. "Te hymyilette,
aivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi", jatkoi hän.
"Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet
ovat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä,
että jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana
oppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä
ymmärrystä ja viisautta."

"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai
aikamme hurskaita oppineita tässä asiassa", vastasi mestari
Thrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja
varovaisen näköisenä. "Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne
mieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te
kirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne
riippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein
ymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä
niinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo
itsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää
vanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin
niiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä
paljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena
suurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain
ovat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa
vapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas",
lisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; "minä en lue enää
kirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten
itse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan
mieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta
jonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat
ikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa
yläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä.
Huomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo,
jumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se
on juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme
luonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja -- viisasten
kivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä.
Ken voi nähdä vilahduksenkaan siitä -- minkä suurina hetkinä uskallamme
itsestämme väittää -- hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle
on tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten
voimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä
hänen tahtonsa määrää."

Vaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen
kasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili
hänen pienestä syvälle painuneista silmistään. "Seuraa minua sitten
salakammiooni", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja
kuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn
mestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan
tilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään
jätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.

Nuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon
asioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista
runoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta
Snorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella
vuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman,
että senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin
Agnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen
henki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden
ja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt
muutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla
kiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä
Einar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä
pyhimyslaulusta "Geisli" eli "Stråle." Kuningas pysähtyi kuuntelemaan.
Pyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä "Jumalan valtakunnan
säde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta", ja Kristusta
kuvattiin sanoilla "maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä
kirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien
nähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan." Kuningas nyökkäsi
tyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä
vastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein
oli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. "Jatkakaa",
sanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka
oli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui
vielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon
alusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun
elämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen
ylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta
ja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen
astumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan
synnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta,
"millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja
sukukunnille taivaallisen elämän." Senjälkeen hän siirtyi ylistämään
pyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi "Jumalan
valtakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi." Mutta tullessaan
kohtaan, jossa runoilija sanoo, "valhe ja petos aiheuttivat kuningas
Olavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina
apua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta", keskeytti
kuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. "Kiitos", sanoi hän,
"se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo
kuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat
puolustaneet huonoa asiaa minua vastaan", jatkoi hän, "mutta minä
kunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet
sellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin
on ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en
tahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin
uskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja
ylentää mieltämme!"

"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi",
tarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen
laulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi,
missä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja
vielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi
samalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien,
puolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli
syvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi
tähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa
vangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin
kiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta
vankeudessaan.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli
jättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää
siitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke
Kaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta
nähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä
murhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä,
eikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien
sukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat
katsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua
sanaakaan siitä asiasta.



KUUDESTOISTA LUKU.


Kuninkaan salakammio oli aivan kirjaston vieressä, jonne kreivi Henrik
saattoi mennä. Hän epäröi hetkisen; hänestä tuntui arvottomalta ilman
kuninkaan tietoa ja suostumusta olla hänen keskustelunsa salaisena
kuulijana salaperäisen oppineen kanssa, mutta hänen levottomuutensa ja
huolensa kuninkaan turvallisuudesta voitti kaikki arvelut. Hän otti
kynttilän mukaansa ja meni kirjastoon. Matkan varrella sammui kynttilä
ja hänestä se oli onneksi, sillä hänen läsnäolonsa olisi muuten
helposti voinut tulla ilmi, jos kirjaston ja salakammion välisessä
ovessa olisi ollut pieninkään rako. Hän astui varovaisesti holvattuun
ja kivillä laskettuun huoneeseen, jonka koko kaluston muodostivat pari
rautalankasuojustimilla varustettua kirjahyllyä ja muutamia tuoleja
sekä lukupöytä. Kuu paistoi sisään kapeasta holvatusta ikkunasta; hän
istuutui pöydän ääreen aivan salakammion oven viereen ja tuijotti
avattuun käsikirjoitukseen samalla kuunnellen.

"Täällä olemme, nyt yksinämme ja aivan rauhassa", kuuli hän kuninkaan
sanovan, ja ritarillinen kreivi Henrik tunsi punastuvansa, liikahtaen
poistuakseen. Mutta hän pakoitti itsensä istumaan kuullessaan mestari
Thrandin kähisevän äänen, joka kuitenkin kaikui niin hiljaa ja
salaperäisesti, että hän ei kuullut sanaakaan.

"Minä tiedän kaikki", sanoi kuningas, "eikä siitä ole mitään apua,
että kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu
kerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko
teidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset
kuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni,
paavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun
valtakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette
löytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja
että on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää,
niin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta,
peruuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan."

"Suurivaltainen herra kuningas", sanoi nyt tuhattaituri selvästi,
vaikkakin epävarmalla äänellä, "minkä te tiedätte minusta, sen olen
teille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne
ja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän
olevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen
luottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi
pöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas", jatkoi hän aivan
kuin pakoitetulla varmuudella, "minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli;
mutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla
roviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta
palvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä."

"Tosiaankin", vastasi kuningas ankarasti. "Se oli rohkea sana,
herra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä
kolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat,
täytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan
on tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte,
vaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon
nimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä
sielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo
pakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme
kiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se
on rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä
sitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka;
hiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta."

"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas", vastasi
mestari Thrand tyynesti, "tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole
ollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös
minä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei
koskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen
ja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten
suuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi
havaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra
kuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen
sormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se,
joka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava
Jumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?"

"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?" kysyi kuningas
kärsimättömällä äänellä.

"Kun minä nyt voin näyttää teille", jatkoi mestari Thrand kasvavalla
innolla, "että sama voima on minun kädessäni ja vallassani, että minä
viittauksella voin pakoittaa kaikkivoivan äänen puhumaan ja ukkosen
äänellä julistamaan, että minä olen näiden jumalallisten voimien herra
ja mestari -- tahdotteko silloinkin kieltää minulta oikeuden julistaa
jumalansanaa, joka puhuu niinhyvin minun tahtoni kuin luonnon kautta?
Tahdotteko silloin kauemmin epäillä, että minä olen löytänyt ja
omistanut tämän alkuytimen, tämän voimien alkuvoiman, joka on muuttava
maailman muodon ja kukistava kaikki ennakkoluulon epäjumalan temppelit
ja tyranniuden varustetut linnat? Tahdotteko silloin uskoa, että olen
löytänyt ratkaisun elämän suureen arvoitukseen, ja että jumalaani, joka
puhuu minun tahtoni ja tekojeni kautta, myös voi sanoa: elä, silloinkin
kun aika, taudit ja ikä, kun rauta ja myrkky, kun rovio ja pyöveli kun
paavit ja tyrannit ja kaikki elämän viholliset huutavat: kuole!"

Salakammiossa vallitsi hetken hiljaisuus, ja kreivi Henrik veti
levottomana henkeään. "Kummallista!" kuului kuninkaan ääni. "Mutta
ei, se on mahdotonta! Mielipiteeni viisaudestanne tahdon lykätä siksi
kunnes olen nähnyt ne ihmeelliset asiat, joista puhutte. Sen mukaan
kuin olen ymmärtänyt teitä, näytätte te pitävän itseänne ei ainoastaan
luonnon, vaan myöskin jumaluuden herrana, mutta sellainen tuntuu
minusta suurimmalta hulluudelta!"

"Hulluus ja viisaus, vale ja totuus, hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat
lähellä toisiansa, herra kuningas", kahahti taas mestari Thrandin
kieleltä, "ja niin on erittäinkin laita kaikkina ylimenoaikoina yöstä
päivään, erehdyksestä totuuteen, aikakaudesta aikakauteen. Mitä minä
täällä, ainoastaan luottamuksesta teidän kuninkaallisen henkenne
voimaan, uskallan kuiskata teille tässä salakammiossa, julistetaan
kerran vapaasti jopa alhaisimmilta opettajapaikoilta ja ne ovat
vain lastentietoja vanhoille ja henkisesti kypsille. Miten kukin
meistä tahtoo kuvailla itsellensä jumaluutta, on oikeastaan jokaisen
yksityisasia; se riippuu kunkin omasta henkisestä näkö voimasta.
Ikuisuus on ja sen täytyy jäädä osaksi arvoitukseksi suurimmalle
osalle; mutta ajasta ja sen vaihtelevista tapauksista on meidän
päästävä selvyyteen: se on meidän yhteisessä näköpiirissämme. Siinä
määrin uskallan kuitenkin luvata voivani avata teidän tarkkanäköisen
silmänne, herra kuningas, ettei mikään osa aikaa ole kokonaan salattu
ja että te melkein yhtäsuurella selvyydellä voitte katsoa eteenpäin
kuin taaksepäin asioiden ja tapahtumien katoavaan olemassaoloon."

"No", sanoi kuningas, "opettakaa minua sitten näkemään selvemmin
sielun silmillä, nimittäin jos kykenette siihen. Teidän maallisia
silmälasejanne pidän suuressa arvossa, ja te olette todella avannut
minulle vapaamman katseen olioiden ulkonaiseen maailmaan. Jonkunlaisen
kaukolasin, jolla voidaan nähdä muinaisuuteen, tunnen jo tutkimalla
aikakirjoja. Jos on olemassa myös luonnollinen kaukolasi tulevaisuutta
varten, niin näyttäkää se minulle."

"On olemassa kaksikin, armollinen herra", vastasi mestari Thrand
painolla -- "me kutsumme niitä kaitselmukseksi ja aavistukseksi.
Teroitetulla viisaudella ja herätetyllä sisäisellä ymmärryksellä voimme
omistaa molemmat. Ensimäiseilä voitte nähdä paljon, jälkimäisellä
enemmän ja molemmilla melkein kaikki. Tärkeän askeleen, jonka olette
aikeessa huomenna ottaa, herra kuningas, voisitte vasta sellaisen
kaksinkertaisen taidon avulla oikein ymmärtää."

"Mitä", puuskahti kuningas tuohtuneena. "Luuletteko, että nyt vasta
käyttäisin ymmärrystäni ja arvelisin askelta, minkä hyvin harkitulla
rohkeudella ja Jumalan armollisimmalla avulla olen tehnyt ja joka on
korkein onneni? -- Olkoon seuraukset mitkä tahansa ja käyköön kuten
kaikkivaltias maailmanhallitsija määrää minulle ja valtakunnalleni.
Tässä suhteessa ei selvinkään tieto tulevaisuudesta voi muuttaa
tahtoani, tai sammuttaa elämäni kauneinta toivoa."

"Mutta ajatelkaa toki, herra kuningas", jatkoi mestari Thrand
innoissaan, "heittäkää katse ilman ennakkoluuloa ja tunnetta ihmisten
sieluihin, jotka tahdotte yhdistää itseenne. Kolme kuninkaallista
veljeä, teidän tulevat lankonne, seisovat valtaistuimen ääressä:
heikoin ja vähälahjaisin valittiin nousemaan sille. Mutta veljien
ylivoimaiset sielunominaisuudet, voima ja rohkeus kasvavat
suunnattomasti. Voimakas henki ei koskaan voi taipua heikomman alle;
kuohuvien voimien täytyy kehittyä, sotivien täytyy murskata toinen
toisensa, hellästi kiintyneiden täytyy yhtyä, ehdollisesti sidottu
temmataan väkivaltaisesti auki. Ja sen, joka heittäytyy hurjasti
kohisevaan virtaan, täytyy joko seurata mukana tai painua pohjaan."

"Lopettakaa kirottu puheenne!" keskeytti hänet kuningas kuuluvalla
äänellä ja polkaisten kovasti lattiaan. "Tässä ei mikään pikkumainen
arvelu ja tulevaisuuden pelko ole ehkäisevä tietoani tai peloittava
sieluani. Antakaa kuohua miten tahansa näiden kuninkaanpoikien
mielessä. Kruunuja ei ole heitetty maan päälle sokeiden intohimojen
leikkikaluiksi, oikeus ja korkein voima eivät ole sidotut ihmisten vaan
Kaikkivaltiaan tahtoon. Kuninkaanvaltikka voi Jumalan suojelevalla
avulla turvallisesti levätä lapsen kädessä, vaikka alaikäinen olisikin
pettureiden ja murhaajien ympäröimä. Sen olen itse kokenut. --"

"Mutta jos alaikäinen, kuten tässä tapauksessa, ei koskaan tule
sielussaan täysi-ikäiseksi, herra kuningas", muistutti mestari Thrand,
"kun se mahti, joka tuli vapaan ja voimakkaan kansan tahdosta, tyhmällä
herkkäuskoisuudella ja ymmärtämättömyydellä yhdistettiin mielikuvaan,
jota teolooginne kutsuvat Jumalan armoksi -- aate, joka ainoastaan
silloin saa merkityksen, kun näemme tämän armon ilmestyvän vapaassa
vaikka muuttuvassa kansan tahdossa -- silloin on jokainen side heikkoon
alaikäiseen sieluun häiritsevä. --"

"Kaikkien pyhien kautta, korkein valta ja mahti tulee ylhäältä",
keskeytti hänet kuningas kiivaana. "Ainoastaan ihmisten tahto, mutta
ei Jumalan, on horjuvainen ja epäröivä. Sillä, joka kantaa kruunua
oikeudella, on voimansa Jumalan tahdossa, jota ei kukaan kuolevainen
uhmaile rangaistuksetta. Mutta kyllin siitä! En kutsunut teitä tänne
neuvottelemaan kanssani valtioasioista. Ellen tietäisi teitä oppineeksi
mieheksi, joka vain vähän huolii maallisesta hallinnosta, olisin
halukas uskomaan, että te olette viekas vihollisteni lähetti, niiden,
jotka salaa kokevat kaivella onneni perustuksia."

"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!" -- huudahti mestari Thrand
kauhistuneena.

"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan
varoituksia", jatkoi kuningas ankarasti. -- "Olen huomannut, että
ajatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä.
Pitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta.
Kunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista", -- lisäsi
hän, -- "niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette
kuitenkaan voi tulla, -- ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska
ette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli
opettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut
teille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla
sanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon,
niin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin
syntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan
ole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää
sen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen,
niin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä
julkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa
tuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos
voitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon
salaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte,
niin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se
mihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne
luonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne
mahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain
halpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan
teille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa
te, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun
autuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!"

Mitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä
Henrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat:
"huomenna, Herra Kuningas!" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä
kunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi
tullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni.
Henrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri
makuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli
edellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan
salakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni
taikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän
mutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään
ja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta;
mestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari
Kristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta;
ovi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.

"Mitä se merkitsi?" -- lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. -- "Hm,
täällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä." Hän
ei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin
hiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen,
vastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa.
Kreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion
päällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa
touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan
täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä
varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja
asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli
ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta.
Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli
kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin
aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään.
Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä
ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja
kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin
oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan
hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään,
ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä
paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään.
Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa;
hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset.
Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna
olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä,
maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi
Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla
puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli
hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja
tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.

Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui
kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin
vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas
ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti
anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä,
mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs
pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat
ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä
ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.

Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin
Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä
komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla
ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien
maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka
uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan
arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä
aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla,
ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli
suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista
hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta
tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän
päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi.
He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla
lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan
epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä
tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina,
huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta
siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja
kansan kera olivat panneet vastalauseensa.

Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja
turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki
linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin
pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä.
Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja
näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja
torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet
parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä
huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä
olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta
pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten.
Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen
tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen
tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen
apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari
Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien
väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain
kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt
ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta
saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman
tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen
talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta
tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille
oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja
silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista
tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin
ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin
kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he
ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla
miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.

Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen
nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea
pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus
peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden,
ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha
kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen
pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend,
joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin
kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä
Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä
purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski
Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä
ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta
arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin
osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä,
että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät
saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän
pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten
kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua
itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."

"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!"
-- sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. -- "Nyt voitte nähdä koko
loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni
eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani
toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."

"Ah niin, rakas Martti!" -- kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti
häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin
nuken. -- "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että
kuningas huomaa sinut."

"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!"
-- kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. -- "Hän on nähnyt minut yhden
ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin
ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."

"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" -- kiivastui vanha
Jeppe-kalastaja. -- "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen
ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja
niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi,
niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."

"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" -- vastasi Martti. -- "Katsotaanpa
tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut
vai ei; eipä sillä ole hätää."

"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" -- mutisi vanhus. -- "Jos
olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä
sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni -- olin vähällä sanoa, --
vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset
herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta,
nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."

"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja;
kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti
Madsvendin kunnian puolesta! -- Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."

"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" -- lausui
kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja
asettuen hänen eteensä. -- "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin
katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen
miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta,
ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille
morsiamelleen.

Kuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt
jalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin
kuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui
leveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren
sekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu
vielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei
mitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä;
mutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden
vanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan
herättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti
tämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua,
joka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan
morsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti
majesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin
sisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen
hyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli
koko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä,
suuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen
rohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt
niin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia
kuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan
ja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis
Kristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin
oli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle
Waldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja
uskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä
puoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli
elellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva
jalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän
vaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä
suuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten
tulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin,
kansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla
nähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen
hurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen
kuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka
sanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi
ja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän
siihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki
Ingeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.

Prinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä
armaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa
siirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti
valkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään,
ja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle
kansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin
ikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan,
viipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei
hän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä
huokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin
uhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli
veljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja
intohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja
loukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin
veljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen
herttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä
kauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka
kerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä
itseään vain "jaloksi herra junkkariksi", näytti hän katkeralla hymyllä
kokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä,
kuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja
arvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin
nuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.

Itse nuori Birger-kuningas, joka ei asuunsa paremmin kuin henkeensä
ja voimaansakaan nähden vetänyt vertoja ritariveljilleen, ajoi
kuningatarvaunujen jäljissä avaroissa vaunuissa, missä hän
kallisarvoinen purppuraviitta päällään istui erään nuoren naisen
vierellä Se oli hänen morsiamensa, Tanskan prinsessa Merete, kuningas
Eerik Menvedin ja junkkari Kristofferin sisar, joka varhaisen
kihlaussopimuksen takia jo lapsena oli jätetty kuningatar Helvigin
hoidokkina Ruotsin kuningasperheeseen, eikä nyt ollut nähnyt äitiään
eikä veljiään senjälkeen kuin äidin ja Gerhard-kreivin häissä.
Tanskalainen prinsessa puhui nyt ruotsia äidinkielenään ja näytti jo
tuntevan arvonsa Ruotsin vastaisena kuningattarena; hän ei kuitenkaan
ollut yhtä kaunis eikä yhtä herttaisen lempeä kuin Ingeborg-prinsessa,
ja hänessä keksittiin enemmän yhtäläisyyttä junkkarin ja onnettoman
isänsä kuin Eerik-kuninkaan ja kauniin Agnes-rouvan kanssa.

Ruotsin kookas, vakava valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika
seurasi melkein ruhtinaallisella loistolla ja arvolla kuningastaan
ratsain Åke-drotsin ja Meklenburgin kreivin Henrikin välissä, jotka
usein nyökäyttivät iloisina toisilleen; ja kaunis kesäinen juhlailo
pyrki yhtä vilkkaana esiin ruotsalaisten herrain muhkeassa parvessa,
joka keveästi jutellen saattoi kuningastaan ja arvossapidettyä
valtionhoitajaa. Heidän joukossaan ei näkynyt drotsi Brunkea; hän oli
nyrpeissään kihlauksesta jäänyt muun valtaneuvoston kera Tukholmaan.

Tanskan ritariston etunenässä nähtiin vahva, mutta, vähän suosittu
marski Olavinpoika Biler. Raa'an karskina näöltään ja kömpelönä
olennoltaan hän oli täytenä vasta: kohtana kepeälle, kapoiselle ritari
Helmer Blålle, joka iloisena tepastelutti rakasta jälleenlöydettyä
arabialaishevostaan ja tietämättään usein nyökäytti myöntyvästi,
kuullessaan rahvaan ylistävän häntä itseään tai hänen hevostaan. Väliin
hän kuitenkin katsahti hiukan epäröiden kuninkaaseen, ikäänkuin ei
toivoisi tämän huomaavan häntä; ja väliin hän viittoi merkitsevästi
drotsi Åkelle. Hänen vierellään ratsasti eräs hiljainen pappismies
konkarilla; hän oli kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus Dacialainen;
hänen silmänsä siirtyivät usein kirkkaan kauniille kesätaivaalle,
ja tyynessä ilossaan hän näytti ajattelevan enemmän taivaallisia ja
jumalallisia asioita tai jotain kaukaista näkymätöntä kaunotarta kuin
kaikkea häntä ympäröivää maallista loistoa ja ihanuutta.

       *       *       *       *       *

Nuo lukuisat vallasväet ja häävieraat tuskin mahtuivat Helsingborgin
linnaan. Pari tuntia tulon jälkeen nähtiin hääjoukon vielä lukuisampana
lähtevän kirkkoon. Prinsessan kullattuja vaunuja vetäväin kolmen
valkean parivaljakon edessä kiitivät nyt valtoimin ohjasperin kaksi
turnajaisratsua, joita kuningas oli niin katkerasti kaivannut
lähtiessään Sorretslövin kuninkaankartanosta. Ratsujen jälkiä aina
Tukholmaan asti väsymättä seuranneet kaksi pientä tallipoikaa hyppivät
nyt iloisina ylvästellen eläinten sivulla. Nähdessään noiden kahden
tutun paraatihevosen pyörähtelevän morsiusvaunujen edessä, kuningas
hämmästyi iloisesti. Drotsi Åke kertoi hänelle kohta parilla sanalla
ritari Helmerin huimasta seikkailusta Köpenhaminassa, sekä ilmoitti
hänen olevan mukana nuoteiden joukossa. Kuningas kääntyi taaksepäin ja
huomasi ritareistaan reippaamman: "Vapaasti hän istuu satulassaan!"
-- sanoi hän, uhaten ritari Helmer Blåta, mutta iloisin hymyin ja
nöykäyttäen tyytyväisenä.

Kirkossa vahvistettiin kihlaus kaikin roomalaiskirkon tavoin Aarhuusin
ja Riiben piispojen avulla, ja maakuntaesimies Olaus ynnä kaikki munkit
ja papit virittivät ihanin, syvin äänin rikassointuisen ja täytelään
_Gloria in excelsis_. [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!] Kun toinen
piispoista yhdisti kuninkaallisen morsiusparin kädet ja luki kirkon
siunauksen heille, laski toinen Tanskan kuningatarkruunun morsiamen
kauniille vaaleille kutreille, ja nyt liittyi kuorolauluun mahtava
pasunaääninen virta, ja kansa yhtyi juhlalliseen virteen. Kauniimpaa
näkyä ei kukaan tanskalainen eikä ruotsalainen ollut nähnyt kuin
sen, kun korkea morsiuspari, hartauden ja ilon kyynelet loistavissa
silmissään, vaipui polvilleen vihkipallille tuhatkynttiläisen
pääalttarin eteen, syvien, ihanien hymnien soidessa, ja melkein koko
suuri hääjoukko ynnä ihastunut kansa polvistui vaistomaisesti heidän
kerallaan äänekkääseen, hartaaseen rukoukseen. Pasuunat vaikenivat,
eikä kuulunut hengähdystäkään sinä hetkenä, jolloin morsiuspari
korkealla ja kirkkaalla äänellä vannoi rikkomatonta rakkautta ja
uskollisuutta elämänsä loppuun asti. Kaikki munkit ja monet kansan
seasta toistivat vanhan maakuntaesimiehen syvän "amenen". Iloinen
Te-Deum torvien ja pasuunain säestämänä päätti kirkkojuhlan.

Vihkimisen jälkeen lähimmät sukulaiset syleilivät syvästi liikutettua
morsiusparia korkeassa kuorissa. Viimeksi läheni junkkari Kristofferkin
veljeään, kuningasta, ja teetteli kylmää ja jäykkää syleilyä; mutta
silloin se pimeyden henki, joka niin kauan oli uhkaavana seisonut
veljesten välillä, ikäänkuin äkkiä olisi lähennyt heitä ja kasvanut
hirviöksi: he tuijottavat mykkinä, miltei kauhuissaan, toisiaan
ja heidän kätensä vaipuivat. Oli kuin lempeät kyynelet olisivat
pysähtyneet kuninkaan silmissä ja jäätyneet veljen hirveän kylmyyden
takia. "Ei petollisuutta tällä pyhällä hetkellä, Kristoffer, jos
sielusi autuus on sinulle rakas!" - Kuiskasi Hän ankaran varoittavasti.
-- "Nyt veljiä Jumalan kasvojen edessä -- tai -- Jumala anteeksi
antakoon minulle! -- vihamiehiä kuolemaan asti!"

Kristoffer kumarsi vaieten ja kalpeni. Hänen huulensa näyttivät
liikkuvan, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kuningas kääntyi poispäin
hänestä tulisin katsein; mutta näytti siltä kuin joku näky avoimesta
taivaasta olisi äkkiä sammuttanut hirveän vihan ja tuskan liekin
kuninkaan vilkkaista silmistä, kun hän kääntyi ja näki hiljaisen,
liikutetun morsiamensa lempeänä ja armaana levittävän kätensä häntä
kohti. Hän painoi armaan kiihkeästi povelleen, ja lempeä kyynel kiilsi
jälleen hänen silmissään. "Tämän sielun kuitenkin olet antanut minulle,
Herra Jumala!" -- kuiskasi hän, -- "ja minulla on oikealla kädelläsi
veli, joka ei vihaa minua."

"Rakas Eerik, mikä sinun on?" -- kysyi morsian kummastuneena ja katsoi
häntä silmiin; mutta hän näki nyt kuninkaansa luottavasta kohotetun
katseen kiintyneenä kuorin oven päällä olevaan ristiinnaulitun-kuvaan
ja hän kulki vaieten, hiljaisen onnellisena hänen käsivarteensa nojaten
kirkonkäytävää pitkin suuren hääsaaton etunenässä. Kuningas näytti
jälleen rauhalliselta ja iloiselta; mutta hän oli kumman hiljainen;
kukaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hänen ilonsa tuskallista
keskeytystä.

       *       *       *       *       *

Kansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman
muutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää
ympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty
katsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit
olivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella
iloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus
ilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille
korkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset
ylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen
juhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla
kutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin
äitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä
vierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa
vain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia
ruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard,
joka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas
pysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera
turnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien
joukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit,
jotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla
astelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat,
järjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi
ritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:

    "Heitä seitsemänkahdeksatta
    läks Haldista ratsastain."

Kun kuului kertosäe, johon koko kansa yhtyi:

    "Ja kaviot ne kapsaa,
    kun tanskalaiset urhot ratsastaa."

niin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja
asettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi
katkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa
aseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka
joku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan
aivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia
pyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista
tanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin
kreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi
usein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän
heitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja
silkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli
tunnuslause: "Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!"; ne olivat hänen
rakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi
hän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin
satulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen
nuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla
läsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä
tunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän
unohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri
rouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille
vieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa
hyvästä tavasta ja järjestyksestä.

Ruotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin
Södermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen
vastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar,
iloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin
veljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä
juhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli
Knuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku
kilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi,
ja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa
kohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta.
Åke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa,
ei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta
Kallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli
kumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän
oli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat
vapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias,
vaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen
silmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta.
Hänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut
tavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan,
jota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla
vain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä
etevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta
saaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun
Södermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän
saadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari
Kristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin
kulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään
voimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella
turnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla
jonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.

Vähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen
katsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan,
ja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti
kullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata
nelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.

"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?"
-- huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua
tervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.

"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!" -- kuului uteliaasta
väkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta
liehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen
kypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi
paikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin
tottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista
kilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas
käytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta
lensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi
murtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.

Sekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta
lausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta
ritarillista kuningasta kohtaan. "Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt"
-- lausui eräs poikanen -- "niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven
töppöset ilmassa."

"Ei ollut ihmekään, että se mies jäi satulaan" -- murahti joku merimies
-- "voihan hän miltei heittää pitkät koipensa ankkureiksi hietaan."

Torvet toitottivat. Kilpailijat tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja
kisat näyttivät nyt olevan lopussa; mutta musiikkia jatkui yleisön
riemuitessa ja jutellessa.

"Saa nähdä tohtiiko junkkari panna nuttuaan likoon! Ei, kyllä hänen on
parasta tyytyä, katselemaan" -- lausui joku rohkea, kova ääni aivan
junkkari Kristofferin takana.

"Mieluimmin hän antaa uskollisten miestensä panna päänsä tosivaaraan
kuin uskaltautua itse pilanpäiten tuleen", mutisi toinen.

Junkkari Kristoffer näytti kuulleen nämä lauseet; hän karahti
tulipunaiseksi. Torvet vielä raikuivat ja kuningas oli lähdössä
ajoradalta; silloin junkkari äkkiä kannusti raskasta ratsuaan ja
ratsasti peitsi kädessä häntä vastaan.

"Jos näen oikein, niin herra veljenikin tahtoo koetella kerta
kanssani!" -- sanoi kuningas säpsähtäen -- "No niin, puhalluttakaa
turnajaissävel, airut! Uusi peitsi, mutta ei lasinen, kuten äskeinen!"

Torvenpuhaltajat soittivat nyt vanhaa juhlallista sotalaulua. Aliairut
ojensi kuninkaalle suuren, tylppäpäisen peitsen. Huomio oli taas
korkealle jännittynyt, ja nuori kuningatar näytti hiukan levottomalta.
Kuningas oli asettunut paikoilleen; hänen kasvonsa eivät olleet
yhtä lempeät ja iloiset kuin ennen; hänen valkoinen oriinsa korskui
kärsimättömänä. Junkkari oli ratsastanut kauas takaisinpäin eikä
näyttänyt vielä valmiilta.

"No, nopeaan, herra veli!" -- huusi kuningas. -- "Käydään reippaasti
leikkiin, kuten sopii meidän juhlassamme." Ja nyt he molemmat läksivät
liikkeelle. Kuningas ratsasti eteenpäin komeata tanssintahtia, kuten
näytti, ollakseen käyttämättä hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja suurempaa
tottuneisuuttaan; mutta junkkari kannusti orittaan ja ajoi tuimasti
eteenpäin. Kuningas melkein pysähtyi ja näki hämmästyen, että veljen
peitsenpää ojentui suoraan hänen avoimia kasvojaan kohti. "Minne
tähtäät? Rintaan, neljän raajan välimaille!" -- huusi hän. Mutta
junkkari ei tuntunut kuulevan ei näkevän; hän ajoi hehkuvin poskin
ja tuijottavin silmin suoraan samaan suuntaan. Mutta nyt kuningas
näytti ankarasti kiivastuvan. "Alas siis!" -- huusi hän, ja samassa
Kristofferin peitsi sinkosi sivuun ja junkkari itse syöksyi takapäin
satulasta. Kuningas hyppäsi oitis maahan auttamaan häntä, torvet
toitottivat, ja ilma kajaili kansan haltioituneista riemuhuudoista. "Et
kai loukkautunut?" -- kysyi kuningas. -- "Miten sinä ohjaat peistäsi?"

"Kehnosti teitä vastaan, suurivaltias herra voittajani!" -- mutisi
Kristoffer. -- "Mutta se kuuluu asiaan. Kuulkaa, kuinka kansa kirkuu
iloissaan siitä näytöksestä, minkä annoitte sille!" -- lisäsi hän
katkerasti ja puoliääneen. -- "Jos olisin taittanut niskani, olisi
juhla ollut täydellinen."

"Älä anna tämän pikku tapaturman häiritä mieltäsi!" -- sanoi kuningas.
-- "Sellaista voi sattua parhaallekin. Toisella kertaa _minulla_ voi
olla huonompi onni."

"Mahdollista, teidän armonne!" -- vastasi junkkari kumealla äänellä ja
tervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän
hypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon
keskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta,
missä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.

Siten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta
saatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä
kertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti
häntä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Turnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella
juhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat
kunnostautuneet "Stig-marskin kahakassa" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi
jaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja
ruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista
herroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta.
Erityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli
Knuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti
tälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut.
"Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!" -- lausui
hän. -- "Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan
kuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia
vastaan, jos minä jolloinkin -- minkä Jumala estäköön -- voin unhoittaa
sen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan
kanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut
mitä kauneimman pantin!"

Ruotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella;
hän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän
ruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan
ja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja
liekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.

Lopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä
silkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna,
kilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella
puolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä
sille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli
ja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta,
hän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen:
"Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan
kädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen
vilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo
kolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan,
joka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan
herttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala
antakoon siihen siunauksensa!" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän
tunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi
tyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin;
mutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut
nähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin
herransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan
eteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.

Kristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään
hänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta
turnajaisten loputtua.

Prinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui
musiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen
kansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa
laskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja
jonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä
nähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja
maallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin
herroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen
ilveilyn, missä joku saksalainen "Hanswurst" ("Makkara-Hannu")
näytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin
suureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa
kuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua
Pitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi
ilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas
astui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat
laulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut
jonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja
viitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he
lauloivat iloisesti:

    "Ja Riiben sillalla tanssitaan;
       -- on vallattu linna. --
    Korukengin ritarit tanssii
    edest' Eerikin, nuoren kuninkaan."

Kuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa
rakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina
muistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta,
niin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto
tuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu
että paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen
päivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä
Agnes-kuningattaren kanssa.

Eräs nuori innokas kansanlaulaja alkoi nyt ylistyslaulun kuninkaan
voitosta suuressa Grönsundin taistelussa; mutta kuningas näytti
ystävällisesti viittaavan häntä vaikenemaan, kun muisto siitä saattoi
häiritä hänen vierastaan, Langelandin Eerik-herttuaa. Mutta nyt
saapuivat kuninkaan äiti ja kuningatar Helvig parvelle nuoren kauniin
morsiamen kera, ja kansan ilo ilmeni yhä äänekkäämpänä. Kansanlaulaja
alkoi kohta laulaa kuningatar Dagmarin häistä: siihen liittyivät
kohta kaikki tytöt ja sen tahdissa tanssittiin. Kuningas itse astui
tanssijarivin etunenään. Lopuksi tytöt lauloivat:

    "Ilo suuri nostatti Tanskanmaan,
    kun Dagmar maahan saapui;
    maamiehellä ja porvarilla ajat oli hyvät,
    veronkiskojilta säästyivät kalliit jyvät.
    -- Tuli uljaasta Böömistä se neiti."

Mutta kun he nyt aikoivat virittää viime värssyn, niin kansanlaulaja
korotti äänensä muiden yli, laulaen:

    "Ilo suuri taas Tanskan nostattaa:
    sulo Ingeborg meille saahan:
    kuten Valdemar Seier, niin Erik myös
    toi Dagmarin Tanskanmaahan.
    -- Tuli uljaasta Ruotsista se neiti."

Riemuiten nämä säkeet toistettiin. "Kiitos, lapset, kiitos!" -- sanoi
kuningas iloisen liikutettuna. -- "Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat,
niin Valdemarin ja Dagmarin päivät palaavat!"

Nuori kuningatar tervehti liikutettuna ja hämmästyen kaikkia häntä
rakkaudella ympäröiviä ihmisiä.

Yleisen juhlahumun ja ilon vallitessa ei ollut ketään, paitsi
Åke-drotsi, joka olisi keksinyt jotakin epäilyttävää par'aikaisissa
naamiaishuveissa ja salapukuisten vierasten suuressa joukossa.
Viimemainittu kiinnitti erikoisen huomionsa pariin naamioon, jotka
usein tunkeusivat likelle kuningasta ja hävisivät jälleen. He esittivät
naamioasussaan rahvaan kuvitelmaa vetehistä: heidän maalattuja
kasvojaan verhosivat vihreät silkkihiukset, ja heidän panssarinsa
olivat loistavista hopeasuomuksista. Heidän levottomuutensa näytti
Åkesta epäilyttävältä, ja hän seurasi tarkoin näiden molempien
naamioiden liikkeitä. Pian hänen epäluulonsa sentään hävisi; toista
vetehistä hän ei enää nähnyt; pieni, kaunis kalastajatyttö tuli toista
vastaan, ja pian nämä kaksi tanssivat niin rakkaasti yhdessä, että Åke
arveli kysymyksessä olevan pienen lemmenseikkailun. "Miksi minä en saa
noin tanssia _hänen_ kanssaan?" -- huokasi hän, ja hänen ajatuksensa
lensi Vordingborgin neitsyttorniin. Hän katsoi osanottoisesti kaunista
kalastajatyttöä, joka pitkine kutreineen ja iloisine vilkkuvine
silmineen naamioitunakin kaukaisesti muistutti neiti Margareeta
Stigin oikukasta siskoa Ulriikaa. "Ah ei!" -- huokasi drotsi mennen
eteiseen, -- "ne raukat istuvat yhä synkässä tornissaan, -- he eivät
näe eivätkä kuule mitään tästä juhlasta -- ja ovat kuitenkin viattomat!
Se on vääryys, jumalaton vääryys! Tässä kuningas sentään on kova
ja taipumaton. Tänä iltana hän on iloinen ja lempeä ja onnellinen.
Ken ties!" -- Åke ikäänkuin äkkiä sai rohkean toiveen. Hän palasi
parvelle ja läheni kuningasta, jota enemmän huvitti kansan iloittelu
kuin uljaampi ja konstikkaampi tanssi ritarisalissa. Mutta nyt drotsi
jälleen näki toisen ruman vetehisen kuninkaan likellä Uudelleen hänessä
heräsi epäluulo tätä naamiota kohtaan, ja hän huomasi välkkyvän
tikarinkahvan hopeasuomusten välissä vetehisen rinnalla, missä hän
usein kuningasta lähetessään piti kättään. Åke astui kuninkaan ja
tunkeilevan naamion väliin, kysyen: "Kuka olet?"

"Rosmer!" -- kuului outoääninen vastaus. -- "Haa, haa, haa!" Ja sitten
olento lauloi käheällä äänellä:

    "Rosmer mereltä koteutui,
    ja kirota alkaa: 'tänne
    on kristitty piillyt, sellainen
    käden oikean hajuss' on enne.' --"

Samalla hän tarttui kalastajatytön käteen, ja katosi tanssin
hulmeeseen. Drotsi katsoi yhä hänen jälkeensä; hän ajatteli
maanpakolaisia ja kunniansamenettänyttä ritari Kaggea. Ajatus tästä
vaarallisesta ja huimapäästä salamurhaajasta tuli lopulta hänessä
niin eloisaksi, että hän luuli näkevänsä hänet sekä vetehisen että
melkein jokaisen muunkin naamion takana. Hän vihjasi muutamia
henkivartijoita pitämään silmällä naamioituja ja seurasi itse
kuningasta ritarisaliin. Hän vihjasi kreivi Henrikillekin ilmi pelkonsa
ja pian nähtiin lukuisa henkivartijajoukko kuninkaan läheisyydessä,
vaikkei hän itse eikä kukaan muukaan ruhtinaallisista huomannut
siinä mitään erikoistarkoitusta. Drotsin terävät silmäykset ja
varovaisuustoimenpiteet näyttivät kuitenkin herättävän joidenkin
vieraiden huomiota. Pian kuului parvelta tuttu kansanlaulu Vetehisestä
ja Agnetesta, ja sen tahdissa esitettiin tanssi missä tuo vetehisnaamio
kalastajatyttönsä kera oli esitanssijana; hän itse lauloi aina vain
kertosäkeet käheällä ja hurjalla äänellä:

    "Haa, haa, haa!
    Ja hän meren pohjahan tytön vei!"

Viimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat
ulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia
henkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät
kaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet;
alkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä
enää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että
Vetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään
neidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka
välkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen
käsivarrellaan.

Oli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut
ainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin
linnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen
valossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi
kaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis
morsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven
saattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin.
Linnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva,
jotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin
tulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa
ja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja
kaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä
ystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt
ja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta
nyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien
kautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko
siivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen
puistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä
pistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut
lyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin
markkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse
rahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin,
vaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli
kadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli
valmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta
nousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin
tekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Siinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys
ja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi
katsella tuota kaunista taikaa.

Kuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan,
mistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä
monien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta
puhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään
kuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla
hetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet
näyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu
oli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat
kaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen
maailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen
rintansa. "Rakas Ingeborg, sieluni valittu!" -- hän huudahti, syleillen
armastaan. -- "Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän
on itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään
maan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman
onnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä
joka sielun ympärilläni onnelliseksi."

"Eerik, rakkahin Eerik!" -- vastasi Ingeborg, kietoen kätensä
hänen kaulaansa. -- "Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan
taivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan
kuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä --."

"Älä ajattele kuolemaa nyt!" -- keskeytti kuningas rakkaasti. -- "Nyt
vasta elämämme alkaa."

"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!" -- jatkoi morsian
onnellisena. -- "Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi
minut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan
minun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi
näkyvistäni."

Niin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän
toisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden
koko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen
morsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti
unhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä
syleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman
vinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä,
missä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan,
joka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti
kirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan
ihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka
katosivat ja sammuivat.

"Kaunista, ihanaa!" -- huudahti kuningas -- "Mitä keksiikään ihmisäly!
Hän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri,
joka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon
salaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään
kerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on
suurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta
ja lastenleikkiä. -- Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!"
-- lisäsi hän miltei kaihoisasti. -- "Tämänkin illan ihmeellinen loisto
katoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky."

"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik", -- vastasi
Ingeborg katsoen häntä armaasti silmiin "mikä loistaa kauniisti ja
ihanasti rakastaviin sieluihimme, -- eikö totta, ystäväni, se ei
sentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei
sentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja
ikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky."

"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus
voi johtaa", -- sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä
ja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. -- "Sano
minulle, rakas Ingeborg", -- jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti,
hiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen
kätensä huulilleen, -- "etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi
minun luonani?"

"Äitiä ja Eerik-veljeä enin", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen.
-- "Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja
veljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan -- eikö niin? Ja
sinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni
välillä."

"Toden totta, parhaani mukaan!" -- vastasi kuningas pudistaen
kiihkeästi hänen kättään -- "Rakkaus ja rauha veljesten välillä on
kaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa"
Hän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan
murheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti
hänen iloaan. "Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi,
jos voit" -- jatkoi Ingeborg -- "Täytä siis tänä kauniina hetkenä
ensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!"

"Lausu se, rakas Ingeborg -- se täyttyy oitis!" -- sanoi kuningas. --
"Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä
toivot!"

"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka
tällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. -- --"

"Syyttömästi?" -- toisti kuningas nopeaan. -- "Tiedän, ettei täällä
kärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen
ajatuksen?"

"Syystä tai syyttömästi!" -- vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä.
-- "Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän
antaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa
tähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi
Jumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen
vapauden nimessä! -- Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan
suuren rauhan takia!"

Kuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä
välähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa
käden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa
vasten. "Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään
kautta", -- sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. -- "Se vala minun
täytyy pitää -- tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille
en koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa
niinkauan kuin silmäni jaksavat aueta -- --"

"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole
osallisuutta heidän pahoissa töissään?" -- kysyi Ingeborg tuskaisena.
-- "Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat
tyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!"

"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen
suusta sen sitten kuulenkin", -- sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti
maahan. -- "Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun
verivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta" -- jatkoi hän päätään
nostaen, -- "oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne,
jotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi
takia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin
kajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä -- niille antakoon
Jumala anteeksi, jos mahdollista, -- minä sitä en voi koskaan!"

Ingeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin
uskalsi katsoa häntä.

"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?" -- jatkoi kuningas
tyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. -- "Anna minulle anteeksi!
-- Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan
kajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat
sinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule,
mennään muiden luo!"

"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!" -- huudahti Ingeborg iloisena
ja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa.
-- "He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät
pyydäkään. -- Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain
minua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä
sydämestäsi rakastat."

"Ketä?"

"Drotsia -- hiljaista, raskasmielistä drotsi Åkea --"

"Pyysikö hän sinun esirukoustasi?"

"Pyysi -- vaikkei hän juuri pyytänyt minua sanomaan sitä sinulle --"

"Hm, Åke -- olisiko hän -- mutta ei, tuskin hän on rakastunut.
Hän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti --
_sellaisille_ enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä
varmaan jo kaivataan."

He palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista
valaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Sillävälin, kun kuningas ja hänen morsiamensa menivät linnan
puutarhaan, seisoi drotsi Åke Helsingborgin laiturilla ja näki pari
kolme veneellistä valepukuisia olentoja, yllään mitä kummallisimmat
puvut, soutavan kaikin voimin vieraaseen laivaan, joka pian nosti
purjeensa ja katosi kuutamoon seikkailevine häävieraineen. Kun drotsi
sitten saavutti seuran, kaipasi hän kuningasta ja hänen morsiantaan
ja etsi heitä hyvin levottomana pimeiltä käytäviltä. Lähellä sitä
paikkaa, missä kuningas seisoi prinsessan seurassa näki hän erään
niistä epäilyttävistä merimiespukuisista miehistä hiiviskelevän puiden
välissä jousipyssy kädessä. Samalla hetkellä, jolloin suuri tulikuula
räjähti ilmaan, näki drotsi salaperäisen miehen ojentavan jousensa ja
tähtäävän. Mutta samassa oli myös Åke huomannut mihin salamurhaaja
tähtäsi ja hän halkaisi hänen päänsä miekallaan. Vaarallinen jousi
oli jo jännitetty, kun salamurhaaja kaatui kuoliaana paikalleen
ääntäkään päästämättä. Åke otti naamarin hänen kasvoiltaan ja tunsi
kuuluisan karkurin, yksisilmäisen Juhana Kysten, jonka hän tiesi olleen
osallisena arkkipiispan pakoon Sjöborgista. "Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen!" sanoi Åke kääntäen kauhulla kasvonsa kamalasta
näystä. Hän näki kuninkaan vielä seisovan aivan tyyneenä entisellä
paikallaan tuttavallisesti keskustellen morsiamensa kanssa, ja hän
vetäytyi hienotunteisesti syrjään.

Kuninkaan palatessa seuraan, astui Åke esiin pimeästä käytävästä.
Jännitys missä hän oli ollut ja hätäpuolustusmurha, jonka hän oli salaa
tehnyt, olivat tärisyttäneet häntä ja ajaneet veren hänen poskiltaan.
Hän seisoi nyt keinotekoisen tulen loisteessa kalpeana kuin kuoleva ja
katseli kuningasta lempeän osaanottavalla katseella.

"Åke, mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?" kysyi kuningas pannen kätensä
hänen olkapäälleen.

"Minulta ei puutu mitään kuninkaani onnellisimpana päivänä", vastasi
Åke. "Kummallinen sininen valaistus tekee meidät kaikki hieman
kalpeiksi."

"Jos olet terve niin tahdon vaivata sinua eräällä matkalla", jatkoi
kuningas. "Sinä saat julistaa marski Stigin tyttäret vapaiksi --"

"Herrani ja kuninkaani", huudahti Åke ilosta suunniltaan, ja veri
tulvahti nopeasti hänen poskilleen. "Kiitos, sydämelliset kiitokset
tästä sanasta. Antakaa minun ratsastaa jo tällä tunnilla!"

"Niinkuin tahdot", jatkoi kuningas ja ankara vakavuus kuvastui
taas hänen katseessaan ja ilmeissään. "Sinä julistat heille
vapauden, ei minulta, vaan kuningattareltani, mutta kuitenkin minun
suostumuksellani. Mutta kolmessa vuorokaudessa tulee heidän poistua
valtakunnastani. Sinä voit saattaa heidät maasta, drotsi. Annan sinulle
vapauden palveluksestasi täydellä palkalla, niin pitkäksi aikaa kuin
haluat, vaikka koko elämäsi ajaksi" lisäsi hän hiljemmin. "Mutta
kaikkien pyhimysten nimessä, ennenkuin näen sinut jälleen, täytyy
marski Stigin suvun olla Tanskan rajojen ulkopuolella."

Åke katseli kuningasta hämmästyneenä, kokonainen maailma ja elämä
näytti vilahtavan hänen silmiensä ohi, samalla kuin hän taisteli
vaikean sisällisen taistelun. "Minä kiirehdin herra kuningas", sanoi
hän viimein kuin unesta heräten. "Minä seuraan häntä -- -- minä seuraan
turvattomia sisaruksia maasta." Hän vaikeni taas ja tuntui siltä, kuin
hänen äänensä olisi salpautunut. "Ja -- minä palaan pian takaisin
palvelukseenne", lisäsi hän pakoitetulla vakavuudella. "Jumalan käsi
siunatkoon teitä sillä aikaa!"

Kuningas oli ojentanut hänelle kätensä ja Åke painoi sen syvästi
liikutettuna huulilleen. "Kiitos, sydämellinen kiitos lempeydestänne
onnettomia kohtaan!" kuiskasi hän käheällä äänellä ja syöksyi pois.

"Mitä tämä oli", sanoi kuningas itsekseen huomatessaan kyyneleen
kädellään. "Ketä varten oli tämä jalokivi, Åkeni? -- Hm, haaveksija
parka, mitä sinä ajattelit? -- Kuitenkin hänen valintansa olkoon vapaa.
En voi muuten. Ja te marski Olavinpoika Bieler", jatkoi hän ääneensä
kääntyen sotaisen marskinsa puoleen, "kapinoitsijat, jotka hiljattain
olette ottaneet kiinni ja teljenneet vankilaan, Niilo Brock ja Johan
Papae --"

"Tahdotteko suoda minulle ilon hääpäivänänne, herra kuningas",
keskeytti hänet marski raa'alla äänellään ja hieroi suuria käsiään,
"niin suvaitkaa minun antaa omilla käsilläni niille miehille
kuoliniskun."

"Mitä, raivoatteko herra marski?" tiuskasi kuningas ankarasti
tulistuneena. "Oletteko minun ritarini ja marskini ja kuitenkin
tahdotte olla pyöveli. Te viette vangitut kapinoitsijat siteissä
ja kahleissa maasta pois ja julistatte heidät minun nimessäni
maanpakolaisiksi. Itse ette astu enää silmiemme eteen, ennenkuin
jalolla ritarityöllä olette pessyt häpeäpilkun, jonka verenhimoisella
toiveellanne olette saattanut itsellenne ja koko ritaristollemme."

Marski seisoi kuin taivaasta pudonneena, suurimmassa määrässä
hämmästyneenä ja silmät selkoselällään. "Herrani ja Luojani!" mutisi
hän itsekseen. Mutta hän näki kuninkaan ankarasta katseesta, että oli
parasta vaieta. Hän kumarti sentähden ääneti ja poistui.

Komea ilotulitus oli nyt lopussa ja sitä kehuttiin kovasti. Kuningas
riuhtautui edellämainitusta mielialasta, johon hän oli joutunut
uskollisen drotsi Åken hyvästijätön ja marskin raakuuden johdosta.
"Missä on tämän kauniin näytelmän mestari?" sanoi hän kovaa. "Missä on
oppinut Thrand Fisilier?"

"Täällä, kaikkein armollisin herra", kajahti epämiellyttävä itserakas
ääni kuninkaan vieressä, ja mestari Thrand astui esiin pimeästä
käytävästä amanuenssinsa, nuori herra Laurentius, sivullaan. "Jos
minun mitättömät temppuni ovat huvittaneet korkeata herrasväkeä, on se
minulle suureksi kunniaksi ja iloksi."

"Te olette hämmästyttänyt meitä hauskimmalla tavalla", sanoi kuningas.
"Kuitenkin on näkemäni tekevä minulle suuremman ilon kun selitätte
meille tavan ja keinot, millä niin kauniita tuloksia on saatu aikaan."

"Nämä ovat kaikki pikku seikkoja sen rinnalla, jonka lupaukseni mukaan
aion näyttää teille, herra kuningas", vastasi taiteilija nöyrästi
kumartaen. "Se on temppu, joka vaatii ainoastaan silmänräpäyksen
ajan. Tapa ja keinot, jolla saan sen aikaan, kuuluvat osaksi suuren
mestarini Baconin salaperäisimpiin keksintöihin, joista hän kyllä
on kirjoituksissaan puhunut, mutta joita hän ei ole selvästi ja
tyydyttävästi selittänyt. Se on keksintö, jota helposti voi käyttää
väärin ja siksi saa sen ilmaista ainoastaan taitoihin vihitylle. Minä
olen yksi hänen oppilaistaan, joka täydellisesti tunnen sen ja olen
itse huomattavasti laajentanut ja täydentänyt sitä, mikä mestarillani
oli enemmän syvä aavistus, kuin todellinen määrätty keksintö. Ja
minä toivon, että sitä ei kutsuta turhamaisuudeksi, jos odotan sen
avulla tulevani kuolemattomaksi tieteen historiassa, vaikkapa suuren
mestariinkin kustannuksella."

"Hyvä, hyvä", keskeytti kuningas. "Mitä se sitten on?"

"Ainoa, jolle olen ilmoittanut jotakin tästä tärkeästä salaisuudesta",
jatkoi mestari Thrand ylpeänä ja antamatta häiritä itseään, "on minun
tiedonhaluinen oppilaani Laurentius. Mutta minä en ole uskaltanut
vihkiä häntä tämän taidon syvimpiin salaisuuksiin, joka tarvitsee
ehkä vuosisatoja, ennenkuin se täydellisesti voidaan paljastaa
ennakkoluuloiselle ihmissuvulle. Mutta teidän suhteen, viisas kuningas,
ja tämä korkeastioppinut herrasväki ja oppineet miehet, teen minä
kunnioittavan poikkeuksen, näyttämällä teille, mitä en edes ole
näyttänyt oppilaallenikaan, ja minkä itse ensi kertaa ja aivan uudella
tavalla siirrän teorian alalta ratkaisevaksi käytännölliseksi kokeeksi.
Jos tämä ihmeellinen taito ei kuole mukanani --"

"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand", keskeytti
kuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, "ja sitä, jos teitä
oikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte
taidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa
häviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja
ja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte
hämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää."

"Heti paikalla, mahtava herra", vastasi taiteilija hillityllä
äänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti
maahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta
jotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi
muutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja
mitättömiltä. "Asettukaa nyt tähän, herra kuningas", jatkoi hän,
"ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette
minun poistuvan. -- Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat
mahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian
kuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen
saatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki
lähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana
majesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun
käskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!" Naiset astuivat syrjään
katsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi;
toiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana
paikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de
Dacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia
tähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan
säälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla.
Drotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna
lainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi
valepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.

Kaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti
ennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä
muutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä.
Hän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen
taskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä
suuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun
valaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan,
oli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian
kuin ihmisen näköinen.

"Sulkekaa korvanne, herra kuningas", kuiskasi nuori herra Laurentius
ojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, "sillä senverran kuin ymmärrän
tätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti
kuuloon." Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt
sytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi
hänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten
oudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä
kojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi
tyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka
nahkakääröllä.

"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!" kajahti hurja ja
peloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden
vetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea
pamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta
yhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset
pyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun.
Kauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla
ojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen
päällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.

Kuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä
onnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut
hänet pois -- se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi
herttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti
pudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen
tulitaiteilijaan. "Jumalan tuomio" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla
äänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin
pahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.

"Veli veli, mitä tämä oli" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi
kauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja
kiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. "Vaara on ohitse",
sanoi hän tyynesti, "mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa
hengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa
nyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen
ja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?" lisäsi hän
nähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita
petoksesta. "Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut
elämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse
Jumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan."

Ei kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut,
ja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa
mielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi
hellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä
kaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä
yli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan
elämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan
hengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas
näyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen
morsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.

Morsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas
salakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän
ristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli
sulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa,
johon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta
nyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer
seisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä.
"Veli, veli!" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. "Minä olen
tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas
sinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko
luottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka
tekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?"

"Kristoffer, Kristoffer!" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen
vallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. "Sinä
tahdoit -- sinä tiesit --"

"Elä sano mitä tahdoin -- elä sano mitä tiesin!" keskeytti veli hänet
tukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, "vaan ojenna minulle
kätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi -- ja mahtavan Jumalan
nimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen,
ennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala
antanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!"

"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!" huudahti kuningas. Kyynelet
tulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän
murtunutta veljeään kohti. "Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon
sinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!" Veljekset vaipuivat
toistensa syliin. "Amen!" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan.
Kuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut
epätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä
ja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.

"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!" sanoi kuningas
poistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.

       *       *       *       *       *

Suuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna
Helsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle
kuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä,
jotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona.
Toinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja
päättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan,
hän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein
neuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä
voimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku,
käärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari,
drotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia
kuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti
herättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta
voitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.

Lähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan
puvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä
katseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta
kun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä
viereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes
takaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka
drotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia
arkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se
oli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari
Kristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin
sakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut
anastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon
Sjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari
Grandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli
vannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja
maan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat
ja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja
kuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi
olivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet
kuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he
saivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.

Pian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin,
heitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista
kalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen
ja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja
hyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.

Vaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin
kanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla
myönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada
Grand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle
Lundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka
edeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan,
pysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa
paavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva
sukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa
Ingeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.

Kolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke
hänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan
vapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa
kun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän
puhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan
vanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli
karannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten
vieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että
eräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään
on myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä
merimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit
kuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin
molemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja
vasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton,
sen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt
molempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin
maanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin,
luultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.

Niinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä
aikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä
päiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta,
jolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä
ympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita
varjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin
päiviin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Eerik ja lainsuojattomat - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.