Title: Merenvirta - Lasten Punainen Huvitus II
Author: Schubert, Gotthilf Heinrich von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merenvirta - Lasten Punainen Huvitus II" ***


MERENVIRTA

Kirj.

GOTTHILF HEINRICH VON SCHUBERT


uomentanut lapsille, sivistyksen
ja tiedon avuksi, luettavaksi E.L.


Lasten Hupainen Huvitus II.



Helsingissä,
Suomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa,
1851.

Öhmanin Kirjakaupan kustannuksella.



                Imprimatur.
      Borgå Domkapitel den 18 Juni 1851.

                             På befallning:
                             Clas Molander.



Jumala on maalle luonut jokija maata kastelemaan ja liikaa vettä maalta
pois saattamaan, josta ne, jotka joen rannalla elävät, sekä ihmiset
että luontokappaleet, suuresti iloitsevat. Kaunis ruoho kasvaa joen
rannalla, puut hyötyvät lihaviksi ja kalat ravitsevat ihmisiä, jotka
veneillä ja lotjilla kulkevat Jumalan luomaa tietä, eivätkä tarvitse
hevoista kuormaa vetämään. Onkin ylensä tuttu asia, kuinka joet maalla
ilahuttavat läheisiä asukkaita.

Mutta mereenkin on Jumala luonut jokija; vesi kulkee ja juoksee
meressäkin. Ei sitä kyllä joka meressä tavata, mutta kuitenkin
muutamissa. Monen saaren ja likimmäisen rannan välillä on nähtävä, että
kun meri syksyllä on mennyt jäähän, niin kuljetaan rannan ja saaren
väliä vielä veneellä joku aika jälkeenpäin, joka tulee siitä, että
semmoisissa paikoissa kulkee vieno virta, vaikkei silmä sitä selitä.
Suurissa ulkomerissä on paikoin havaittu, että vaikka tuulta ei ole
ollenkaan, laivat kuitenki kulkevat edespäin, juuri kuin joella vene
kulkee soutamatta virtaa myöten alas, ja jos tahdot suoraan poikki joen
soutaa, vetää virta venettä alas, mutta vastavirtaa et jaksa ollenkaan
soutaa. Samanlaisia virtavesiä löytyy suurilla, aukeilla merilläkin
erinäisissä paikoissa, ja semmoiset kuljettavat puita ja muita
uima-aineita myötänsä. Jäämeren saarimaat, joilla vilu ehkäisee puut
kasvamasta, ja kesää ei kestä kun kolmeksi eli neljäksi viikoksi,
saavat polttopuunsa merenvirralta, joka lämpimämpien maiden rannoilta
kantaa sinne maajokien ja uurtojen mereen saattamia puita.

Kerran panivat merimiehet likellä Amerikan rantaa kirjan puteliin,
tukkivat suun kiinni ja viskasivat sen mereen. Puteli kirjaneen
löydettiin joku aika jälkeen kalamiehiltä Norjan rannoilla, ja siitä
saatiin sekin tietä, kuinka kauvan aikaa merenvirta tarvitsee,
kantaaksensa mitä kuta Amerikasta Norjan maan rannoille.

Olisi kyllä hyvä asia monessa paikassa Suomenkin rantamailla, jos
merenvirta sinnekin kuljettaisi puita, joita nyt pitää kalliisti ostaa,
ja hyväpä jo on sekin, että niitä laivoilla saapi sinne tuoduksi, sillä
maisin vedettyinä olisivat ne paljoa kalliimmat; mutta meidän rantoihin
ei juokse merenvirtoja.

Elkäämme kuitenkaan kadehtiko niitä, jotka merenvirroilta saavat
puunsa. Kateus on ainakin yksi kuin nuriseminen Jumalata vastaan, ja
ilman sitä tulee meidän tietää, että Pohjaismeren saarien asukkailla,
jotka sillä tavoin saavat puita, on kovin huonot metsät, hirviän pitkä
talvi ja muutenki kaikin puolin suuri kurjuus ja vaivallisuus.

Tämä nyt oli edellä käypä muistutus merenvirrasta; tästä lähdemme
kertomaan, mitä Jumala kerran senlaisen virran kautta toimitti.

Englannin summattoman suuressa pääkaupungissa Londonissa, joka
kahdenpuolen Temsijokia rakettuna, asutaan kahdelta miljuonalta
hengeltä, se on kolmatta osaa enemmältä, kun koko Suomenmaa kaikin
kaupunkinensa, siinä ei kauvan aikaa sitten elänyt siivo leskivaimo
kahden poikansa kanssa, joita köyhyydessänsä koki elättää ja ihmisiksi
kasvattaa. Wanhempi poika, joka jo oli pian mieheksi tulemassa, saatti
tasaisella ja ymmärtäväisellä käytöksellänsä ilon äitillensä ja oppi
kirjamieheksi, mutta nuorempi oli vielä lapsi. Leski turvasi Jumalaan,
piti huolta lapsistansa ja toivoi niistä vanhan päivän varaa
itsellensä. Mutta toisin useinki toivotaan, toisin käypi. Wanhempi
poika tuli sairaaksi ja kuoli viimein pitkän sairastamisen jälkeen;
valvomisesta, murheesta ja itkemisestä kävi äitikin tautivuoteelle,
josta pitkään aikaan ei parantunut. Wahva turva Jumalan armoon ja
rakkautensa toista poikaa Jaakoppia kohtaan, joka vielä kaipasi äitin
silmää ja opetusta, ylläpiti hänen voimiansa, kunnes toki viimein
virkeni. Siitä asti oli hänen alinomainen huolensa poikansa
kasvattamisesta, joka ei tahtonut oikein menestyä. Äiti rukoili kyllä
joka päivä hartaasti Jumalaa siitä asiasta, mutta neuvot ja opetukset
eivät kuitenkaan paljo vaikuttaneet; poika oli kevytmielinen ja
hillimätöin, ja jos välistä lupasiki vakautua, niin sitä ei kestänyt
kauvaksi. Jaakopin suurin vika oli kuitenki tottelemattomuus, joka
ainaki vetää lapsia synnistä syntiin ja saattaa heidät vanhemmaksiki
tultuansa kelvottomiksi ihmisiksi. Oikian ihmisen, olkoon jos keisari
eli kerjäläinen, ei käy aina omaa mieltänsä noudattaminen, sillä mitkä
riidat, torat ja tappelut eivät siitä syntyisi, jos jokainen tekisi,
kuin tahtoo? Sentähden pitää niin paljo, kuin mahdollista, elää
muillenki mieliksi; mutta joka lapsena harjautuu itsepäiseksi, se
vanhemmallakin iällä tahtoo totutun tapansa pitää, eikä saa mieltänsä
muutetuksi, jos vielä tahtoisiki, jota moni ei juuri yritäkkään.
Wanhalla äitillä oli raskas alituinen huoli pojan tottelemattomuudesta,
joka vaan kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi.

Pian oli Jaakoppi ynsein ja tottelemattomin lapsi koko piirikunnassa ja
niin pahankurinen, että kaikki ymmärtäväiset vanhemmat kielsivät
lapsiansa hänen seuraansa menemästä. Äiti ei kyllä säästänyt nuhteita
ja kuritusta, mutta niistä ei ollut apua; poika vaan tuli päivä
päivältä villimmäksi. Jaakoppi oli jo koko poika hutikka, ja joksiki
piti hänen ruveta. Kirjanoppi oli hänelle varsin vastahakoista, jonka
tähden äitinsä toimitti hänen puotipojaksi muutamalle miesvainajansa
sukulaiselle. Mutta poika, äitinsä silmältä päästyä, vasta heittäysi
oikein riivatuksi. Missä vaan tiesi pelattavan, juotavan, riideltävän
ja tapeltavan, sinne hänki, kun suinki pääsi. Sitä elämätä piti hän,
kunnes joutui vankihuoneesen ja tuomittiin hirteen varkaudesta.
Esivalta kuitenki helpotti tuomion hänen nuoruutensa vuoksi, ja määräsi
hänen kymmeneksi vuodeksi kauvas ulkomaalle vietäväksi, johon
Englannissa, samoin kuin meillä Siperiaan, suurimpia pahantekiöitä
viedään.

Jaakoppi ei ollut pikaan käynyt äitinsä luona, johon ennen linnaan
jouduttuansakin ei usein mennyt, eikä harvoinkaan, paitsi kun rahaa
karttamaan. Kun äiti raukka kuuli hänen kauhian rikoksensa ja sitä
seuranneen tuomion, niin kyllä on arvattava, kuinka hän suri, itki ja
vaikeroitsi lohduttamattomasti. Ainoa poika, ja seki sillä tavalla
menevä! Wielä kerran, ennen kun hän oli pois vietävä, sai äitinsä luvan
käydä häntä katsomassa. Muutama naapurin vaimo talutti häntä
vankihuoneesen, sillä pitkällinen suru ja itku olivat niin vieneet
voiman häneltä, ettei itsepäällensä enää kyennyt vähänkään pitemmälle
matkalle. Siellä istui Jaakoppi raudoissa, vankivaatteet päällä ja
vahti ovella. Päänsä oli alaspäin nuokuksissa, ei kuitenkaan
katuvaisuuden tunnosta, vaan törkiästä uneliaisuudesta; aitistään ei
ollut millänsäkään. Tämän sydän oli pakahtua semmoisesta tuimuudesta;
jalkansa ei enää kannattaneet häntä; hän kyykertyi maahan ja itki
katkerasti. Sitte jälleen siksi voimia saatuansa, nousi hän jaloilleen
ja läheni onnetointa poikaansa.

"Jaakoppi, Jaakoppi!" sanoi hän, "tämä on kyllä viimeinen kerta, kun
minä sinun tässä ilmassa tapaan, enkä nytkään kuin äitisi, vaan kuin
se, joka toisessa elämässä on todistava ja valittava sinua vastaan.
Suurella tuskalla synnytin sinun; miesvainajastani leskeksi jäänyt,
kasvatin sinua työllä ja vaivalla köyhyydessäni. Lukemattomat yöt
valvoin sinua hoitaissa, ja toisina öinä piti minun kätteni työllä
elatusta sinulle hankkia. Kuule Jaakoppi ja muista, että minä kerran
kaikkitietävän Jumalan edessä tulen todistamaan sinua vastaan, jossa ei
käy salaaminen pienintäkään, vaan täytyy kaikki, jos kuinka suurella
sydämensä kivulla, ilmi tuoda. Ja tämä on silloin minun todistukseni:
siitä asti, kun vähänkin rupesit ymmärtämään, on suurin ja alituinen
huoleni ollut, johdattaa sinua hyvälle tielle ja kiinnittää sydäntäsi
Jumalan pelkoon ja rakastamiseen, enkä myös laimin lyönyt äitin tavalla
nuhdella ja kurittaa sinua. Monet vuodet oli ainoa ravintoni paljas
leipä, kyyneleilläni liotin, kyyneleillä, jotka vuosivat sinun tähtesi.
Katso! näin kehnoissa ryysyissä olen kauvan käynyt, jotta saisin sinun
päällesi jotain parempaa vaatetta; mutta voi kuin jo oletkin
vaatetettu, vangin puku päälläsi! Nyt annan sinulle vielä mitä
isävainajaltasi vihdoin viimeiseksi on jälillä: katso tuossa on se Pyhä
Raamattu, josta monet monituiset vuodet olen saanut ainoan iloni ja
lohdutukseni. Pidä se aina rakkaimpana ja kalliimpana tavaranasi, sillä
siitä ainoastansa taidat saada apua ja voimaa, käantyä synnin tieltä ja
päästä ijankaikkisesta kadotuksesta, joka ilman epäilemättä on osaksesi
joutuva. Muista myös se, että kun Jumalan tuomiopäivänä tästälähin
tapaamme toinen toisemme, minä silloin olen kysyvä, mitenkä sinä olet
käyttänyt tätä isävainajasi perintöä ja äitiraukkasi ainoata ja
kalliinta tavaraa."

Jaakoppi näytti ikään kuin vähän liikutetulta, joko häpiältä, vai
katumuksen mieleltä; posket hiukan punertuivat, mutta silmään ei tullut
vesipisarata. Kuitenki tarttui hän äitiänsä käteen ja sanoi: "elä sure
äiti! kyllä mä tästälähin elän paremmin."

Äiti oli myönyt kaikki, mitä hänellä löytyi, vanhat sänkyvaattensaki,
ja saanut sillä vähäsen rahaa kokoon. Sen antoi hän nyt pojallensa,
laski kätensä hänen päänsä päälle, itki ja rukoili hartaasti, että
Jumala ottaisi hänen armoihinsa. Yksi vankihuoneesen tullut kersantti
oli kuullut kaikki ja tullut siitä paljo enemmin liikutetuksi, kun
poika olikaan. Hän sanoi nyt olevan ajan hyvästi jättää ja äitin palata
kotiinsa, jonka siis täytyi erota pojastansa ei toivollakaan, että enää
elävin silmin näkisi hänen.

Jonkun ajan oli Jaakoppi alakuloisna ja vielä laivallenki tultua, jolla
häntä ja muita maasta vietäviä pahantekiöitä saatettiin Temsijokea alas
mereen, oli hän vaiti ja nurruksissa. Siellä tarjosi yksi hänen
entisistä rosvokumppaleistansa, joka nyt myös oli saman tuomion saanut,
viinaa hänelle. Ensittäin Jaakoppi ei ottanut sitä vastaan; mutta vanha
paha tapa, viinamyrkyn viettelevä maku ja seuralaistensa pilkkasanat
saivat hänen pian muutetuksi, että otti ja ryyppäsi usiampiaki
ryyppyjä, ja koko helvetin tuli, jota äitin kyyneleet olivat
tukahuttaneet, riemahti taas uudelleen palamaan. Sillä rahalla, jonka
äiti hänellen oli koonnut ja antanut, osti hän viinaa, joi itse ja
juotti kumppaleillensa.

Laiva viipyi usiampia vuorokausia rannalla purjetuulta odottamassa, ja
sillä ajalla tuli Jaakoppi samanlaiseksi kun ennenkin, jos ei pian
pahemmaksi. Sen toteen näyttää seuraavakin kauhia työ. Päivällä ennen
laivan rannalta lähtöä myi hän tuoppiin viinaa ja muutamaan kopeikkaan
rahaa vanhempainsa ainoan perinnön, sen raamatun, jonka lehdet äiti
huolissansa monin kerroin oli kyyneleillänsä liottanut. Raamatussa oli
hopiaiset ha'at, jotka olivat jostain arvosta viinamyyjän silmissä,
muuten se siitä ei kyllä olis monta kopeikkaa antanut.

Sama Kersantti, joka linnassa oli kuullut äitin varoitukset ja nähnyt
hänen antavan ainoan tavaransa, raamatun, Jaakopille, näki nytkin,
kuinka tämä muutamaan viinaryyppyyn ja rahakopeikkaan menetti saman
kalliin lahjan. Hän hämmästyi ja miltei oikein kauhtunut semmoisesta
törkiästä huimuudesta, kiivastui Jaakopille ja muistutti hänellen
äitinsä viimeisiä erosanoja. Pian havaitsi hän kuitenkin olevan yhtä,
jos puhui puullen eli Jaakopille, sillä tämä viinapäissään ei älynyt
mitään. Kun hänen, laivan rannalta lähtiessä, tuli muiden vankivahtien
kanssa Londoniin palata, niin osti hän viinanmyyjältä raamatun takaisin
ja läksi sen kanssa pois.

Wähän aikaa loiski laiva aalloilla, maa katosi silmistä, eikä ollut kun
päällänsä tasainen taivas, allansa vesi vetelä. Jaakoppi heräsi
kohmelostansa ja samassa heräsi hänen mielensä ajattelemaan äsken
menneitä päiviä: hän muisti äitinsä kyyneleet ja viimeiset sanat;
muisti myöskin Kersantin nuhteet, ja kaikki se teki hänen levottomaksi.
Kyllä nyt katui katkerasti raamatun myymistänsä, ja olis vaikka sormen
kädestänsä antanut, jos sillä olis voinut sen jällen lunastaa; mutta
sepä mahdotointa -- hän merellä, raamattu Londonissa, johon hänellä ei
ollut toivomistakaan takaisin päästä, kentiesi jos milloinkaan. Näiltä
ajatuksilta vaivattiin hän niin, ettei yölläkään saanut unta silmiinsä.
Kukapa olis pari päivää ennen arvoinnut näin käyvän, kuin nyt kuitenkin
kävi. Hänen kova, tunnotoin sydämmensä tähän asti ei ollut huolinut
mistään, ei Jumalasta, eikä äitistänsä, mutta nyt tunsi se yhtäkkiä
suuren ikävöimisen niin Jumalan sanaa kuin äitiänsä kohden, ja omatunto
vaivasi häntä kovasti sekä muusta, että liiatenki siitä, kun oli köyhän
äiti-raukkansa ainoan ja kalliimman tavaran viinaan menettänyt, sen
raamatun, jonka äiti tähän asti oli kuin silmäteräänsä säilyttänyt, ja
joka kerran ehkä olisi hänenki paremmaksi tehnyt. Monella Englannin
laivalla on se kaunis tapa, että merimiehet, jotka muuten kyllä vähän
Jumalan sanasta huolivat, pyhäpäivinä lukevat raamattua. Sitä kuuli nyt
Jaakoppiki mielellään, ja vedet oikein vuotivat silmistänsä. Kun ikään
joku lukia vähäksi ajaksi jätti raamatun, niin rupesi Jaakoppi
lukemaan, ja vaikka entiset pahanteko-kumppalinsa nytkin eivät
säästäneet herjaussanojansa, niin hän heistä ei ollenkaan huolinut,
puhuivat mitä tahansa. Olikin ilkein heistä siksi sairas, ettei kyennyt
pilkkaamaan, vaikka kyllä oli ihme hänestä, mitenkä tämä, joka ennen
oli valmis kaikkiin pahoin töihin, nyt kiihtyi niin hartaasti Jumalan
sanaa lukemaan ja sitä toisilta kuulemaan.

Laiva purjehti lounaista ilmaa, ja oli jo Afrikan kohdalla, kun
kuudennella viikolla nousi hirviä myrsky, katkaisi mastot ja täytti
laivan vedellä. Kolme päivää oli laiva aalloin vallassa, yötä vasten
neljännettä särkyi se karia vasten palasiksi. Ken vaan uida saattoi,
pyrki lautain ja palkkein päälle, toivossa niillä henkensä pelastaa, ja
myös Jaakoppi oli muutaman laivan palasen päälle joutunut. Ei hän
tietänyt, ketä muita hänen kanssansa sillä kappaleella oli, sillä yö
oli niin pimiä ja aallot kohisivat niin hirmuisesti, ettei voinut
mitään nähdä eikä kuulla.

Päivän koittaissa näki Jaakoppi samalla laivan palasella olevan kaksi
muuta miestä. Toinen oli suuri Sotaherra, joka oli ulkomaalle
asioitansa toimittamaan mielinyt, toinen laivan merimiehiä, joka
haaksirikossa oli ison haavan päähänsä saanut ja nyt oli varsin
voimatoin. Kun Sotaherra havaitsi, kuinka surkiassa tilassa merimies
raukka oli, pyysi hän Jaakoppiaki häntä auttamaan ja hänen haavojansa
sitomaan. Molemmat repivät he sitte palasia vaatteistansa irti ja
sitoivat niillä hänen haavansa. Sotaherra, joka jo oli vanhemmalla
ikäpuolella, oli niinä hirmuisina päivinä, ennen laivan särkymistä,
saksanviinalla voimiansa vahvistanut, ja hänellä sattui vieläkin puteli
samaa ainetta taskussa olemaan, jolla pyysi virvoittaa puolikuollutta
merimiestä, paraiten kuin taisi.

Tuuli lauhtui vähitellen ja keskeltä taivaslakea alaspaistava päivä
kuivasi pian heidän märjät vaatteensa. Mutta olipa heillä murhetta
muustakin, kun vaatetten kuivamisesta: koko ympäristöllä eivät nähneet
muuta kun aavan meren, ei yhtään henkeä kaikista hätätovereistansa
laivalla. Arvattavasti olivat kaikki muut meren pohjassa, paitsi heitä
kolmea, jotka vielä olivat hengissä. Eivät myös tietäneet, kuinka
etäällä maa-ranta oli, kun sitä mistään ei siintänytkään. Hätä-aikana
myrskyssä siitä ei ollut tarkkaa laskua pidetty; nyt oli se varsin
mahdotointa. Mutta linnuista, jotka lentivät ilmassa, arvelivat maan ei
kovin kaukana olevan, joka maa myös ei taitanut olla muu kun Afrikan
maa.

Jaakoppi meri-asioista ei tietänyt mitään, jonka tähden herra ja
merimies kahdenkesken neuvottelivat, millä tavalla pääsisivät
maapuoleen. Ruokaa heillä ei ollut rahtuakaan, ja kuuma päivän helle
teki heidät ilmankin melkein kykenemättömiksi. Jos vaan kolmen päivän
sisässä ei tulis apua, niin tuskin heissä olis neljännen näkiätä.

Herra oli merimiehelle aikalomasta tilkan viinaa antanut, joka siksi
vahvisti häntä, että viimein kykeni istualleen. Siinä, joka suunnalle
katseltuansa, sanoi hän: "kuulkaa, minusta näyttää, kuin idässä päin
siintäisi maa, sinne pitää meidän pyrkimän, jos tahdomme henkiin
jäädä." Pian hoksasivat toisetkin siellä päin maan siintävän, mutta
kuinka taisivat he sinne päästä ilman airotta ja purjeetta?

Merimiehellä oli onneksi iso puukko taskussa; sen otti hän, käski
Jaakopin auttamaan itsiänsä, ja saivat pian kolme pienaa laivan
palasesta irti, joista tekivät parin airoja, ja sitte miehet soutamaan.
Kolmannen pienan kohottivat mastoksi, ja siihen mantteliansa purjeeksi;
sillä tuuli puhalsi maata vasten. Kaikki soutivat, minkä suinkin
jaksoivat; vanha herrakin otti usein airot haavoistansa sairaan
merimiehen kädestä. Kulkikin lautta hyvää vauhtia edespäin, mutta kun
olivat soutaneet ja purjehtineet muutamia tiimoja, puistahti merimies
päätänsä, nosti airon vedestä ja sanoi: "herra! meidän yrityksemme on
peräti tyhjä; jos meillä olis vaikka parikymmentä soutajata ja kaikkein
parahimmat purjeet, niin emme kuitenkaan pääsisi maapuoleen. Me olemme
joutuneet merenvirtaan ja se viepi meidät mieltänsä myöten, kunne
tahtoo. Maa on meistä jo itäpohjasessa ja etäämpänä, kun milloin sen
ensin havaitsimme. Näettehän kuinka meriruohoja uipi vieressämme ja
tuntuu se kättäkin vasten, kuinka vesi kulkee virtana."

Sillä kohdalla, missä miehet olivat likellä Afrikan maata hädässä,
on väkevä merenvirta, joka yhdessä vuorokaudessa kulkee 30
meri-penikuormaa, s.o. 20 tavallista penikuormaa edespäin. Samaa matkaa
ei saisi vasten virtaa kuljetuksi, ei kolmessa viikossa, jos tuuli olis
kuinkin myötäinen.

Merimies raukka tunsi aikansa jo olevan lähellä jättää tämä mailma,
jonka tähden ei enää toivonut maalle kuolemaankaan pääsevänsä.
Raskaasta työstä oli kaikki voimansa menettynyt, ja haava päässänsä
teki hänelle kauhian tuskan. Hän nakkausi pitkällensä lautalle ja
toiset istuivat vesissä silmin hänen vieressänsä, eivätkä voineet
millään tavalla auttaa häntä. Herran viinakin oli jo loppunut, jota
sairaan mieli ei enää tehnytkään. Wälittäin huokasi hän raskaasti ja
kyyneleet vuotivat silmistä, minkä kovaksi tottuneen merimiehen
silmistä voivat vuotaa. Sotaherra, sääliväisyyden tunnolta liikutettuna
kysyi, niinkö hänen päässänsä oli kova tuska, johon merimies vastasi:
"kyll' on, herra kulta, tuska päässänikin, mutta vielä suurempi tuska
on minulla sydämmessä." Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen, sanoen:
"en minä kyllä pelkää kuolemata. Puolentoista vuotta sitten lahjoitti
eräs herra Bedfordin kaupungissa minullen aika hyvän jumalan-sanaisen
kirjan. Sitä minä ensittäin silmäilin sieltä täältä ajan kuluksi, mutta
viimein tuli se minulle mieluisemmaksi, että lu'in usiammat kerrat
läpi, ja sain siitä rohkeuden kuolla, milloin vaan Jumala minua täältä
kutsuisi, tietäin että synnit ovat minullen anteeksi annetut, ja että
minä tulen tyyneen satamaan, jossa myrskyt ei enää nakkele laivaa;
mutta kuitenkin tekee yksi asia sydämmeni kuolema-hetkellä
levottomaksi."

"Mikä asia se sitte on", kysyi herra, "joka sinua niin vaivaa ja
rasittaa?"

"Oh armas herra!" vastasi merimies, "kotiin jäi minulta sokia sisar ja
vanha kivuloinen äiti. Nuoremmalla iälläni tein minä heille paljo
surua, ja saatin heidät ilkeydelläni vaivaisiksi. Ennen merelle
lähdettyäni olin minä isävainajani jälkeen suutarina, ja tuhlasin
pahoissa seuroissa kaiken perityn tavaran."

"Äiti ja sokia sisareni kyllä sekä nuhtelivat minua että rukoilivatkin,
mutta minä vastasin heitä kovilla sanoilla ja rasitin heitä monella
tavalla. Wähä ennen tälle matkalle lähdettyäni kävin heitä hyvästi
jättämässä. Minä tartuin heitä käteen ja sanoin: 'rakkaat äiti ja
sisareni! antakaa minullen anteeksi, että minä olen teitä niin pahasti
kohdellut. Nyt kun olen sitä ajattelemaan tullut, kadun minä kaikesta
sydämmestä entistä elämätäni, ja olen vakaasti päättänyt tästä lähin
ruveta paremmin elämään. Rukoilkaa tekin Jumalaa, että hän auttaisi
minua aikomuksessani ja antaisi minullen kaikki pahat tekoni anteeksi,
ja te kanssa antakaa anteeksi!' Äiti vastasi: 'oh rakas Wilhelmi! minä
olen sinulle jo kaikki anteeksi antanut, ja uskon todella, Jumalan
sinulle myös anteeksi antavan'; sitä samaa vakuutti minulle sokia
sisareni, ja lähteissäni heidän luotansa itkivät molemmat suurella
äänellä, ja äitini puhui viimeisiksi sanoiksensa; 'jos, Wilhelmi rukka,
tässä mailmassa en enää näkisi sinua, niin toivon sinun kerran
taivaassa tapaavani; Jumala olkoon sinun apunasi ja hyvästi siunatkoon
sinua!' Siitä kyllä, armas herra! näette minun ei tarvitsevan epäillä
äitini ja sokian sisareni anteeksi antamuksesta; mutta kuitenkin vaivaa
se minua, että tiedän nyt kuolevani, ennen kun pääsin vielä kerta
rukoilemaan heitä siitä, että unhottaisivat kaikki ne kärsimiset, joita
minä heille huimuudessani saatin."

Herra oli itsekin vaka ja jumalinen mies, ja lohdutteli merimiestä,
kuin paraiten taisi. Hän lupasi myös, jos Jumala häntä auttaisi kotiin,
itse mennä merimiehen äitin ja sisaren luoksi, joiden nimet ja
asuntopaikan sai merimieheltä kuulla, ja kertoa heille sen, mitä nyt
häneltä oli kuullut.

"Oh hyvä herra! sanoi siihen merimies, pitäkää lupauksenne muistossa,
ja kun te tulette sinne, niin sanokaa heille näin: 'Wilhelmi kuoli
merellä ja puhui juuri kuolemaisillansa, että hän tiesi Jumalan ottavan
hänen armoihinsa, mutta teille käski hän sanoa ja rukoilla, että te
myös antaisitte hänellen anteeksi kaikki pahat, mitä hän teitä vastaan
on tehnyt.'"

Jaakoppi kuuli joka sanan ja hänen sydämmensä tuli kokonaan
rauhattomaksi. Joka sana kuolevan merimiehen suusta tuntui hänelle kuin
miekalla pistäminen. Hän vielä ei tähän asti ollut oikein ajatellut,
kuinka kauhian pahasti hän oli omaa äitiänsä vastaan itsensä käyttänyt;
nyt sitä ajatellessaan rupesi hän oikein äänellä itkemään. Eikä hän
olisi itkuansa hävennyt, jos olisi vaikka koko mailma näkemässä ollut.
Jonkun ajan katkerasti itkettyänsä sanoi hän: "kyll' olet sinä,
Wilhelmi, onnellinen, kun tulit äitiltäsi anteeksi anomaan ja saamaan
kaikki rikoksesi häntä vastaan; minä olen paljo ilkiämpi äitiäni
vastaan ollut. Sen kirjan, minkä vieras herra Bedfordin kaupungissa
lahjoitti sinulle, pidit sinä kalliina ja rakkaana, mutta minä
onnetoin, minä myin viinatuoppiin ja muutamaan rahakopeikkaan äitini
kalliimman tavaran, sen raamatun, jonka hän hyvästi jättäissänsä antoi
minulle, ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa."

Itku esti hänen enemmän puhumasta. Merimies olisi jotakuta siihen
vastaukseksi sanonut, mutta ei saanut päänkivulta kieltänsä kääntymään.
Herra muistutti häntä muutamilla sanoilla Jumalan suuresta
laupiuudesta, koska tunsi katumuksen tunnon nousneen hänen sydämmeensä,
joka on ensimäinen askele parannukseen. Mutta pitkää aikaa ei
tainnutkaan puhua hänen kanssansa, sillä Wilhelmillä nähtävästi ei enää
ollut monta hetkeä jälillä. Ja yöllä ennen ja nyt uudesti oksetutti
häntä kovasti, josta hän tuli aivan heikoksi. Oksentamisen jälkeen
valkeni hän kasvoilta ja kuoleman tuskan hiki nousi hänen otsaansa.
Herra kysyi, kuinka hänen kanssansa oli; Wilhelmi pani kädet ristiin
rintansa päälle ja vastasi hiljaisella äänellä: "jo on rauha kädessä."

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Päivä meni maille, ja kuumaa päivän
hellettä seurasi kolkko, viluinen yö. Kuolevata Wilhelmiä kyllä
peitettiin purjeella, ja Jaakoppi antoi vielä oman takkinsa peitteen
lisäksi, mutta kuitenkin värisi hänen ruumiinsa kovasti. Viimeisellä
illan valolla näkivät kumpikin, kuinka rauhan kuva loisti hänen
kasvoissansa, vaikka olikin suu vilusta vähän vinossa. Koko yön
istuivat likellä häntä, ja Jaakoppi koki sekä hengittämällä että omain
kättensä välissä lämmitellä hänen käsiänsä. Herra luki aikalomasta
sopivia rukouksia ja virren värsyjä, sillä vaikka Wilhelmi ei enää
voinut puhua, niin taisi hän kuitenkin kuulla. Kylmän yön perästä alkoi
lopulta päivä koittaa, mutta silloinpa tuli kylmä vielä kovemmaksi.
Wilhelmillä oli jo silmät ummessa, otsa kylmä ja kasvot vaaliana;
päivän noustessa erosi henki hänestä.

"Meidän ystävämme on jo lopettanut tuskansa", sanoi herra ja pyhkäsi
kyyneleitä silmistänsä. Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen ja sanoi:
"kaikillen ei ole suotu semmoista lähtöä täältä, kun Wilhelmi
vainajalle, että epäilemättä tulevat taivaasen. Omalla voimallansa
sinne ei pääse kenkään, mutta siinä kalliissa ja pyhässä kirjassa, joka
oli sinun äitisi ainoa omaisuus, ja jonka hän sinulle hyvästi jättäissä
antoi, siinä neuvotaan ja selitetään, millä tavalla sinne on päästävä.
Sentähden, jos Jumala sinua vielä auttaa maalle ja kristityin pariin,
niin koe viipymättä laittaa itsellesi se kirja, ja siitä tutkia,
mitenkä taitaisit pelastaa itsesi hengellisestä haaksirikosta, joka
hukuttaa sielunkin, koska tällä nykyisellä, jossa nyt olemme, ei ole
valtaa, kun ainoastansa ruumiille, jolla ei ole suurta arvoa, jos
loppuu vähän ennemmin eli myöhemmin. Jumala on minun auttanut siihen
maalliseen tilaan, että olisin voinut saada, mitä vaan mieli tekee,
mutta paljo enemmin tulee minun häntä siitä kiittää, että hän on pannut
halun sydämmeeni noudattaa hänen mieltänsä rakkaudella, pelvolla ja
vapistuksella. Ja sen halun sain minä siitä kirjasta, joka oli sinun
vaivaisen äitisi ainoa turva ja tavara. Siitä ajasta löydän minä aina
ja joka paikassa tykönäni sen omaisuuden, joka on korkiampi, kalliimpi
ja rakkaampi, kun kaiken maailman kulta ja tavarat, jota vesi ei
hukuta, tuli ei polta, varkaat eivät saa varastetuksi: se on ilo ja
rauha Jumalassa, jota ei kenkään käsitä, kellä sitä itsellä ei ole."

"Mutta nyt jättäkämme kuollut kumppalimme Jumalan rauhaan ja
haudatkamme hänen ruumiinsa aaltoihin, sillä aallot ovat kuolleen
merimiehen hauta. Katsahda vielä kerran, kuinka koko hänen kasvonsa
loistaa kuin rauhan kuvana; onnelliset ja autuaat, jotka hänen
laillansa uskossa täältä eriävät!"

Herra luki vielä muutamia rukouksia ja siunauksia; sitte lykkäsivät he
ruumiin lautalta mereen ja pian oli se aalloilta peitetty.

"On nyt aika tullut pitää huolta itsistämmekin", sanoi herra, "mutta
ennen kaikkia pitää minun saada nukkua pari tiimaa. Walvo sinä sillä
ajalla, kyllä minä taas sitte valvon vuorostani, ja sinä saat levätä.
Mutta jos sattuisimme jonkun luodon eli karin likelle tulemaan, niin
herätä silloin minuakin."

Herra pani nyt pitkäksensä maata, ja Jaakoppi kääri purjetta hänelle
pään alaiseksi, ja istui hänen viereensä päivän puolelle, ettei liika
lämmin rasittaisi häntä.

Muutamaksi tiimaksi jäi nyt Jaakoppi ihan yksinäisiin ajatuksiinsa. Se,
ketä hän nyt rakasti ja kunnioitti enemmän kun hän tähän asti oli
ketään rakastanut ja kunnioittanut, sotaherra nimittäin, makasi
raskaassa unessa ja Wilhelmi, jonka ruumista virta kuljetti, vielä
sitäkin raskaammassa; Jaakoppi yksin valvoi. Mutta hän valvoi nyt
hengellisestikin. Se entinen hengellinen uni oli peräti paennut, ja
niinkuin hän jälestäpäin kertoi, rukoili hän nyt ensimäisen kerran
kaikesta sydämmestänsä, ja rukoili armoa ja synnin anteeksi antoa
Jumalalta. Huono kyllä oli ruumiillinen tilansa: ennen haaksirikkoa oli
hän pumpannut ja muuta työtä tehnyt, että kädet olivat raukiana ja
rakkoja täynnä; jano vaivasi kovasti, että kieli, suulaki ja kurkku
olivat yhteen kuivamassa; nälkä jäyti vatsassa ja silmänsä olivat
kauvan valvomisesta kipiät ja tursuneet. Kuitenkin tunsi hän nyt
senlaisen rauhan ja riemun tykönänsä, josta hän ennen ei ollut
uneksiakaan taitanut.

Aikansa nukuttua heräsi herra ja käski Jaakopin vuoronsa nukkumaan. Hän
nukkuikin heti paikalla ja makasi kun kuollut, mutta puolenpäivän
jälkeen herätti herra hänen, ja suurella työllä hänen valveelle saatua
sanoi hän: "Mielelläni olisin antanut sinun kauvemmin levätä, mutta nyt
on velvollisuutemme kokea pelastaa itsiämme. Katso, kuinka Jumala on
antanut virran kantaa meidät likelle maata, että tuolla ei kovin
kaukana mäet ja metsät loistavat silmiimme. Mutta vielä likempänä ovat
nuot suuret karit, joita aallot hirmuisesti pieksävät; siinä on nyt
temppu, mitenkä pääsemmä ilman lautan särkymättä niistä sivu."

Airoilla kokivat viimeisilläkin voimillansa ohjata lautan kivistä
sivuitse, ja kun ne ei olleet juuri paraassa virrassa, vaan vähän
syrjempänä, niin Jumalan avulla onnistuivat siinä työssänsä, ja puolen
tiiman päästä olivat siitä vaarasta pääsneet.

Jano ja nälkä raukaisivat nyt Jaakoppia niin kovasti, että tuskin
saatti pystössä olla. "Tee, kuin minäkin", sanoi herra, "niin suurin
tuska menee yli." Samassa riisui hän vaatteet päältänsä, piti niitä
vähän aikaa vedessä ja puki ne päälleen. Jaakoppi teki samalla tavalla
ja tuli pian tuntemaan huojennuksen tuskassansa.

"Suolaista, katkeraa merivettä", sanoi herra, "ei taida kukaan juoda
janonsa sammuttamiseksi, sillä se saattaa hirmuisen vatsan kivun, mutta
märjistä vaatteista vetää iho ainoastansa selvän veden sisäänsä ja
virvoittaa ihmisen janossa. Monta merimiestä olisi tämmöisissä tiloissa
jo janoon nääntynyt, jos eivät olisi ymmärtäneet sillä henkensä
säilyttää, että usein kastivat vaatteensa meriveteen."

Wäkevä virta kuljetti heitä yhtäläiseen likemmä rantaa, joka jo
viheriöitsi heidän silmissänsä. Lähin paikka, johon myös virta ajoi
heitä, oli pienoinen saari, jonka vieressä ja takana oli toisia
samanlaisia saaria, ja palasen matkaa etempänä itäänpäin näkyi
manner-ranta. Sillä puolella saarta, johon virta kävi, oli kari ja
muutamia yksinäisiä kiviä edessä. Hengen ehdolla pyysivät näistä sivu
päästä, mutta kaikki yrityksensä oli tyhjä, kun yhtäkkiä tarttuivat
kiinni, eivätkä enää saaneet lauttaa liikkeelle. Rantaan oli vielä
virstan paikoilla ja päivä oli lopulla; aallot pieksivät ja työntivät
lauttaa yhä kiintiämpään, ja uhkasivat sen lopenkin särkeä; muutamia
lautoja oli jo kyljestä irti lähtenyt.

"Pidä nyt vaan huolta itsestäsi", sanoi herra Jaakopille, "ja katso,
kuinka pääsisit hengissä maalle, ja sieltä vielä kerran äitillesi
lohdutukseksi. Minulla ei enää ole toivoakaan maalle pääsemisestä, kun
olen kovin tottumatoin uimaan, ja tottuneempanakin en siihen kykenisi
vanhalta, rauenneelta ruumiiltani."

"En suinkaan", vastasi Jaakoppi, "minä teitä jätä; ennen kun sen teen,
olen valmis vaikka kahdesti kuolemaan. Ja jos muuta ei oliskaan, kun
surma edessä, niin kuolkamme sitte yhdessä. Lautta meidän nyt täytyy
jättää tähän ja yrittää päästä tästä toiselle karille, siitä
kolmannelle. Ehkä vesi ei olekaan syvempi, kun minkä kahlaamalla
pääsemme. Neljästä, viidestä karista yli päästyämme olemme kuivalla
maalla."

Niin arveli Jaakoppi ja herra myöntyi seuraamaan häntä. Rinnasta asti
vedessä käyden pääsivät toiselle ja kolmannelle karille. Mutta siinä
loppuivat herralta viimeisetkin voimansa. "Wielä kerran", sanoi hän,
"rukoilen sinua: heitä minä tähän, ja koe yksin päästä maalle! Jos
löydät asukkaita saarella, niin korjaa minua sitte niiden avulla!"

Mutta Jaakoppi kiitollisuudesta ja rakkaudesta herraan kiinitetty
vastasi: "en millään muotoa, armas herra, minä saata teitä tähän
jättää. Yö on joutumassa päälle, ja muutaman tiiman sisässä taitaisi
vesi nousta ja hukuttaa teidät. Se on myös tietämätöin, onko saarella
asukkaita ja myös tietamätöin, saattaisinko minä teitä sitte korjaamaan
päästä. Sentähden nouskaa minun selkääni, ja minä koen kantaa teidät
maalle niin hyvin, kuin voin."

Rakkaus lisäsi voimia Jaakopille. Arvattavasti se ei olisi kellään
muullakaan huokia työ ollut, kantaa lihavata miestä seljässään,
saatikka näljästä, janosta ja raskaasta työstä rasittuneella
Jaakopilla. Joka seuraavalla karilla lepäsi hän vähän aikaa ja läksi
sitte kuormansa kanssa uudelleen veteen, kunnes viimein päivän
laskuaikana sai hänen onnellisesti saaren rannalle.

"Kiittäkämme nyt ensimmäiseksi työksi Jumalata, joka meidät vielä
hengissä siitä hädästä auttoi", sanoi herra ja lankesi polvillensa
maahan. Jaakoppi raukan kädet ja jalat vapisivat kovasti raskaasta
kantamisesta, kuitenkin lankesi myös hän polvillensa, kiitti Jumalata
kaikesta sydämmestä ja tunsi siitä saavansa uuden virvoituksen
ruumiisensa. Olikin hänellä syytä, kiittää Jumalata ei ainoastansa
ruumiin, vaan sielunsakin pelastuksesta.

Molemmat läksivät nyt astua toikaroimaan edemmäksi, herra Jaakoppia
vasten nojaten. Parin sadan askeleen päästä löysivät hetteen eli
lähteen silmän; voi sitä herkullista virvoitusta, kun siitä saivat,
niin kauvan janoa kärsittyänsä. Wähän edempänä löysivät pellon, jonka
halki hyvin tallattu polku saatti heitä edespäin. Wähän matkaa
käytyänsä näkivät puusta tehdyn ristin kuvan pellolla. "Jumala olkoon
kiitetty", huusi herra, "me olemme kristittyin ihmisten mailla, eikä
villi-pakanain, jotka ehkä taitaisivat meidät suuhunsa syödä." Samassa
näkivät talonkin, joka jo ulkoapäinkin näytti kun Euroopalaisten
huonerakennus. Sen asukkaat olivat vanhaa Hispanjan sukua, ja kielen
murre heillä usiammasta kielestä seoitettu. Herra oli jo ennenkin paljo
maita kulkenut, ymmärsi heidän puheensa puolittain, ja taisi myös itse
selittää heille, mistä hädästä ja onnettomuudesta äsken olivat
pääsneet, pyytäin heiltä ruokaa ja apua.

Isäntä lupasi mielellänsäkin auttaa heitä, antoi heille vähäisen ruokaa
-- kauvan nälkää kärsineillen ei sovikaan paljo yhtäkkiä antaa, sillä
se tappaisi heidät paikalla -- sitte asetti hän heidät makaamaan.

Jaakoppi nukkui heti, ja makasi seuraavaan aamuun asti
raskaassa unessa. Mutta kuinka häntä eikö huoletuttanut, kun
hän aamulla herätessänsä näki arvossa pidettävän, rakastetun
haaksirikko-kumppalinsa sairaana, ja niin heikkona, ettei ollenkaan
voinut vuoteelta nousta. "Kyll' on tämä yö ollut pitkä minulla", sanoi
herra; "vanhan ruumiini piti viimein raueta, mutta minä uskon
kuitenkin, Jumalan ei sallivan sitä surua sinulle, että sinun täytyisi
jättää minun vieraalle maalle."

Mikä Jaakopilla muutamia viikkoja ennen olisi ollut mahdotointa,
nimittäin sairaan hoitaminen, se oli hänelle nyt aivan mielenperäistä
työtä; yhtäläiseen istui hän sairaan vieressä ja palveli häntä, millä
vaan taisi. "Oh! olisinko minä ennen", ajatteli hän itsekseen, "tällä
tavalla huolta kantanut vanhasta, vaivaisesta äitistäni, elikkä jos
Jumala auttaisi minua vielä kerran hänen luoksensa, voi kuinka
mielelläni enkö nyt tahtoisi häntä lapsellisella rakkaudella palvella
ja huojentaa hänen vaivojansa vanhoilla päivillään, jos kohta onkin
mahdotointa palkita hänelle kaikkia niitä itkuja ja kärsimistä, joita
entisellä elämälläni hänelle laitin."

Ehkä herra makasi sairaana vuoteella, ja Jaakopilla oli kyllin hänestä
huolta ja murhetta, niin tuli heidän kuitenkin kiittää onneansa, että
olivat niin hyvään paikkaan joutuneet. Talon isäntä oli heidät hyvästi
vastaan ottanut ja antanut heille, mitä tarvitsivat. Herra lahjoitti
muutamia päiviä jälkeen isännälle kulta-uurinsa kiitollisuuden
osotteeksi ja sanoi: "teillen on töissänne hyvä kello tarpeellinen,
sairas sitä ei tarvitse, sentähden ottakaa se joksikin palkinnoksi
hyvyydestänne meitä kohtaan." Mutta sen hyvän isännän piti pian
mannermaalle lähteä, jossa hänellä oli toinen talo, ja siellä
usiampia kuukausia viipyä. Talouden asiat jäivät siksi ajaksi erään
mulatti-naisen huoleen. Mulateiksi sanotaan niitä ihmisiä, joiden
vanhemmat ovat, toinen valkiapintaista kansaa, toinen mustapintaista
murjaanin sukua. Mutta kun isäntä oli pois lähtenyt, niin alkoi sairaan
herran ja onnettoman Jaakopin elo tulla paljo vaikiammaksi. Ensin
tiedusteli uusi emännöitsiä, eikö heillä olisi kulta-uuria hänellenkin
antaa, sillä sen, minkä isäntä oli saanut, oli hän myötänsä vienyt. Kun
heillä vaivaisilla haaksirikon alaisilla ei ollut uuria eikä mitään
muuta lahjusta hänellen antaa, niin kohteli hän heitä kovin tylysti ja
nuriamielisesti. Jaakoppi rukoili, että antaisi edes sairaalle herralle
mitä tämä tarvitsi, mutta nainen vastasi, ettei hän ollut tottunut
milloinkaan laiskoja pötkiä huoneessansa suvaitsemaan; jos siis
tahtoisi ruokaa itsellensä ja sairaalle, niin olisi hänelle paras
lähteä pellolle ja raataa.

Kun Jaakoppi oli nämät kovat sanat herralle kertonut, vastasi tämä ja
sanoi: "elä huoli, Jaakoppi, siitä mieltäsi pahaksi panna! kyllä minä
tulen hoitajattakin toimeen, ja tällä saarella on kova puutos
työväestä. Mene siis ja auta talon väkeä töissänsä, minkä jaksat; sen
tahdon itsekin, jos tulen jällen terveeksi voimiani myöten tehdä."

Hyvällä mielellä lähti Jaakoppi nyt työlle, ja raati otsansa hiessä
aamusta iltaan. Kun herra parani ja emäntänainen määräsi tällenkin
kaikenlaisia toimituksia, riennätti Jaakoppi omaa päivätyötänsä niin
että pääsi auttamaan kovan onnen kumppaliansa. Jaakopin ripsas ja
joutuisa työnteko lepytti jälle pian emäntänaisen, ettei heiltä
kielletty mitä tarvitsivat.

Pyhäpäivän tultua oli Jaakopilla suuri ikävöiminen lukea Jumalan sanaa,
johon hänellä nyt ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirjoja ei löytynyt
talossa, ei minkään kielistä. Woi kuinka katkerasti ja sydämmellisesti
eikö hän nyt katunut sitä kauhittavaista työtänsä, kun oli vaivaisen
äitinsä ainoan perinnön, sen hänelle matka-evääksi annetun raamatun
niin onnettomalla tavalla hävittänyt, ja usein rukoili hän, että Jumala
vielä kerran laittaisi hänelle tilan raamatun lukemiseen. Hänen
rukouksensa tuli kuulluksi pikemmin, kun toivoikaan. Kerran käski
emäntä-nainen häntä aitan parvesta vääntiätä noutamaan. Siellä näki hän
orsilta rippuvan euroopalaisen pukukerran ja muutamia sota-aseita
seinillä, ja siinä loukossa, kusta etsi vääntiätä, löysi hän yhden
kirjankin. Hän aukasi sen ja näki suureksi iloksensa sen olevan
Englannin kielisen raamatun.

Kirja toisessa kädessänsä kiiruhti hän tupaan ja rukoili
emäntä-naiselta lupaa, saada sitä kirjaa pyhinä ja joutohetkinä
lueskellaksensa.

Emäntä-nainen naurahti hänen innollensa ja sanoi: "sen kirjan sinä
kyllä saat omaksesikin, jos tästälähin teet työtä niin hartaasti ja
uskollisesti, kun tähän asti; meillä on se kirja aivan joutava, kun ei
kukaan ymmärrä sitä lukea. Usiampia vuosia sitte särkyi eräs laiva
likellä tätä saarta, ja siitä löysimme sen kirjankin." Jaakoppi tuli
siitä sangen iloiseksi ja raati työn-ajan, jos mahdollinen, vieläkin
hartaammasti kun ennen, jolla miellytti emäntä-naisen päivä päivältä
leppiämmäksi heitä kohtaan. Joutohetket ja varsinkin pyhäpäivät ei hän
tuskin syömä-ajaksikaan jättänyt raamattua kädestänsä. Mitä enemmin hän
luki, sitä selvemmäksi tuli se hänelle, ja mitä itse ei ymmärtänyt, sen
selitti herra hänelle mielellänsäkin. Tähän asti oli hän aina epäillyt
suurten synteinsä ja rikostensa anteeksi saamisesta, mutta nyt tuli hän
siitäkin asiasta vakuutetuksi, ettei enää ollenkaan epäillyt. Nyt vasta
tuli hän oikein ymmärtämään, missä sokeudessa hän tähän asti oli ollut,
ja aivan uusi elämä aukeni hänen eteensä. Se merenvirta, joka
särkyneestä laivasta kuljetti häntä saarelle, oli nyt tullut hänelle
Jumalan armovirraksi, joka johdatti häntä entisestä pakanallisesta
elämästä uuteen kristilliseen elämään.

Kun Jaakoppi entisessä elämässään oli työntekoon tottumatoin, niin
alkoi hänen ruumiinsa muutamain viikkokautten perästä vaipua ja raueta.
Usein ajatteli hän ja pelkäsi iltaan asti ei kestävänsä, mutta väänsi
kuitenkin uskollisesti työtä tehdä, jos kuinka suurella ruumiin
pakolla. Eikä ainoasti raskas työnteko, mutta Afrikan maan kuumuuskin
näännytti häntä kovasti, että veri välimmiten juoksi nenästä, ja
lopulla ei tahtonut yölläkään ruumiinsa pakottamiselta lepoa saada.

Kaiken sen havaitsi herra ja koki itsekin auttaa Jaakoppia, jota tämä
ei kuitenkaan suvainnut, sillä hän kunnioitti ja rakasti herraa varsin
kuin uutta isäntää. Herra lohdutti häntä ymmärtäväisillä puheillansakin
ja sanoi: "Kyllä niinä kymmeninä vuosina, joksi ajaksi sinua tuomittiin
ulkomaalla olemaan, et olisi tullut sitä vaivaa näkemään ja rasitusta
kärsimään kun näinä kymmeninä viikkokausina, jotka tällä saarella kohta
olemme olleet. Sentähden uskonkin, että sinä jo täysin määrin olet
kärsinyt sen laillisen rangaistuksen entisestä pahasta elämästäsi, ja
ettäs Jumalan avulla vielä pääset vanhaa äitiäsi lohduttamaan."

Muutamana pyhä-iltapuolena istui Jaakoppi puun varjossa ja luki
raamattuansa, kun yhtäkkiä kuuli kotimaan kieltä selkiästi ja isolla
äänellä puhuttavan. Hän käänsi päätänsä ja näki herran ja kaksi muuta
herrasmiestä hänen kanssansa lähestyvän häntä. "Nyt, Jaakoppi!" sanoi
vanha herra, "on meille pääsinpäivä tullut. Tässä likellä on Englannin
laiva ankkurissa, ja Indian maalta tuleva lähtee se kotia niin pian
kuin vaan on raitista vettä tarpeensa tältä saarelta saanut. Wielä
päälle päätteeksi on laivan Kapteini vanha ystäväni."

Se sanoma ei kuitenkaan ilahuttanut Jaakoppia; surullisella mielellä
vastasi hän: "teillä kyllä, hyvä herra, on pääsinpäivänne likellä,
mutta kuinkas tohtisin minä, semmoinen suuri pahantekiä, vastoin lakia
ja tuomiopäätöstä lähteä kotimaalle?" Herra vastasi: "ei nyt muuta, kun
lähde vaan matkaan! kyllä minä kotiin tultuamme tahdon vastata
puolestasi. Ja toivon myös Jumalan avulla saattavani niin laittaa, että
Esivalta osoittaa armon sinulle, ja sinä saat jäädä kotiin."

Se vene, joka laivasta lähetettiin heitä noutamaan, toi myötänsä
jonkun rahasumman, jonka vanha herra oli pyytänyt kapteinin
lainaamaan hänelle. Siitä jakoi hän hyvästi jättäissä pieniä lahjoja
emäntä-naiselle ja muulle talonväelle, jotka kyllin olisivat palkinneet
heidän elatuksensa, jonka saarella ollessansa olivat saaneet, jos sitä
eivät työllänsä olisikaan ansainneet. Tulikin emäntä-naisen ja muun
väen mieli siitä niin hyväksi, että itkusilmin jättivät hyvästi ja
saattivat heitä rannalle, kussa vene odotti.

Molemmat olivat nyt hyvällä Englannin laivalla, jonka kapteini otti
heitä leppiästi vastaan ja kohteli heitä ystävällisesti koko
matka-ajalla. Laiva kulki myös onnellisesti ja läheni Englannin
rantoja.

Mutta nyt siirtykämme katsomaan Jaakopin vanhaa äitiä Londonissa. Sen
jo olemme maininneet, että Kersantti oli Jaakopin piplian, jonka hän
äitiltänsä oli hyvästi jättäissä saanut ja viinaan menettänyt, viinan
kauppiaalta ostanut. Londoniin tultuansa tiedusteli hän vankivartialta,
missä Jaakopin äiti asui, ja siitä tiedon saatuansa riensi hän piplia
kädessä sinne ja sanoi: "katso tuossa on sinun ainoa tavarasi jällen!
Se oli liian hyvä kelvottomalle pojallesi; sentähden vaihetti hän sen
viinaan, jonka paremmin tiesi, mihin se kelpaa."

Se kova sanoma koski niin äitin sydämmeen, että meni kokonaan
näännyksiin ja tupertui lattialle maahan. Ei olisi luullut enää vettä
hänen silmissänsä löytyvän, mutta vieläkin pursui niistä runsaasti
kyyneleitä, kun viimeinenkin toivo Jaakoppi pojastansa oli kadonnut.
Hämmästyneenä seisoi hyväntahtoinen kersantti hänen vieressänsä ja ei
tietänyt, mitä hänen piti tekemän. Wiimein sanoi hän: "Jumala
vahvistakoon ja auttakoon sinua, vaivainen leski; minä en voi sinua
auttaa. Mutta minä tulen kohta jällen." Sen sanoi hän ja läksi ulos.

Kersantti juoksi kotiin vaimonsa luoksi, joka myös oli hyväntahtoinen
ihminen ja mielellään autti toisia hädän ja puutteen-alaisia, kun vaan
taisi. Hän elätti itsiänsä vaatetten pesulla, ja oli itsekin köyhässä
tilassa. Heti riensi hän miehensä kanssa Jaakopin äitiä katsomaan, ja
kun tämä vielä makasi pian tunnotoinna, poikkesi hän likellä asuvaa
lääkäriä etsimään, joka olikin kotona ja valmis sairaan luoksi
tulemaan. Kersantilta kuultuansa, miten sen laita oli, sanoi lääkäri:
"työstä ja murheesta, kuin myöskin kehnosta ravinnosta on hän niin
heikoksi tullut, ettei hänelle lääkityksistä ole varsinaista apua.
Mutta minulla on yksi tuttava rouva tiedossa, joka on pyytänyt minua
ilmoittamaan hänelle, jos missä tapaisin semmoisia hätään tulleita,
joita hän varoillansa ja kanssakärsivällisyydellänsä taitaisi auttaa.
Sama rouva on juuri paras lääkäri tälle sairaalle, ja hälle lähetän
sanan kohta kotiin tultuani."

Niin teki myös tohtori, laitti sanan rouvalle, ja parin tiiman päästä
tulikin tämä, ja nähtyänsä, mitä sairas ruumiinsa puolesta tarvitsi,
laitti hänelle paremmat makuuvaatteet, ruokaa ja juomaa, lohdutti häntä
sitte kristillisillä puheilla Jumalan isällisestä huolenpidosta, jonka
etsiväinen armo usein saapi suurimmatki syntiset parannuksen tielle
johdatetuksi, jonka tähden hänenkin Jaakoppinsa vielä mahdollisesti
taitaisi kääntyä ja parantaa itsensä. Semmoista hyvyyttä ja
kanssakärsivällisyyttä ei vielä kukaan ollut Jaakopin äitille koko
hänen leski-päivinänsä osoittanut, mutta semmoista tarvettakaan hänellä
ei ollut tähän asti ollut.

Kahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä ajasta kun äiti oli pojaltansa
hyvästi ottanut ja oli jo myös sanoma ennättänyt tulla siitä, että
laiva, jossa Jaakoppi muiden pahantekiäin kanssa kulki, oli särkynyt,
ja että koko laiva-väki luultavasti oli meren pohjassa. Sen kuultuansa
itki Jaakopin äiti katkerasti ja rukoili Jumalaa poikansa puolesta
kyyneleet silmissä hartaasti.

Mutta samaan aikaan, kun sanoma haaksirikosta ennätti tulla, tuli
Indiasta palaava laivakin Londonin haminaan ja mainittu sotaherramme ja
Jaakoppi siinä laivassa. "Kun sinulle nyt annettaisi lupa kotimaalle
jäädä, niinkuin minä toivon", sanoi herra Jaakopille, "niin minkä
elatuskeinon ottaisit sinä itsellesi?" "Minkä muun, kun palveluksen",
vastasi Jaakoppi; "työtä tekemään olen nyt tottunut, enkä uskokaan
työnteon kotimaalla olevan niin raskaan, kuin kuumassa Afrikassa.
Uskollisella ja uutteralla työnteolla luulisin voivani saada ja ansaita
jotain vanhalle äitilleniki, ettei tulisi nälkää kärsimään, jos hän
vielä on elossa."

"Se on kaikki hyvä", sanoi herra, "ja pellon viljelystyötä taidan minä
huokiasti laittaa sinulle, jos tahdot."

Kaupunkiin tultua käski herra Jaakopin seurata itseänsä kotitaloonsa,
joka oli suuri, komia kivikartano, ja jossa herran omaiset ja palveliat
verrattomalla ilolla ottivat häntä vastaan, varsinkin kun jo olivat
peljänneet hänenkin mereen hukkuneeksi. Herra tervehytti heitä
leppiästi ja osottain Jaakoppia sanoi hän heille: "tuossa on minun
veteen hukkumasta pelastajani." Sitte kertoi hän heille kaikki sen,
mitä jo edellisestä kirjoituksesta tiedämme.

Herran rouva ja sukulaiset kiittivät nyt ilokyyneleet silmissä
Jaakoppia, joka koskaan ennen ei ollut tuntenut tykönänsä sitä
tytyväisyyden tuntoa, kun hänelle näistä kiitoksista läksi.

"Täksi päiväksi jäät sinä tänne", sanoi herra, "kyllä minä teen paraani
sinun edestäsi, että toivon annettavan sinulle luvan kotimaalle jäädä;
huomena käymme äitiäsi katsomassa."

Jaakopille annettiin eri tupansa asua ja vielä samana päivänä sai hän
herralta uudet vaatteet kuin myöskin täyden rahakukkaron. "Ne saat
sinä", sanoi herra, "joksikin palkinnoksi henkeni pelastuksesta veden
hädässä; kun huomena tapaat äitisi, niin anna niistä osa hänellenki!"
Kun herra oli kovin korkiassa virassa ja kuninkaaltakin tuttu, niin sai
hän pian toimitetuksi sen, että Jaakopillen annettiin lupa olla ja
liikkua Londonissa, kunnes hänen asiansa tulis uudelleen tutkituksi.

Päivällä jälkeen, se oli pääsiäispäivänä, käski herra Jaakopin istua
kanssansa vaunuihin. Ensin ajoivat kirkkoon, jossa sydämmellisellä
hartaudella kiittivät ja ylistivät Jumalata, joka kaikkina aikoina ja
erittäinkin viimeisessä veden hädässä niin ihmeellisesti oli heidän
henkensä säilyttänyt, ja myös rukoilivat, että hän vastedes
armollisesti varjeleisi heitä niin ruumiillisesta kuin hengellisestä
hädästä, etteivät kiusaukset milloinkaan saisi heitä oikialta tieltä
vietellyksi.

Kirkosta ajoivat suoraa tietä Jaakopin äitin luoksi, josta herra oli
tiedon saanut, että vielä eli. Herra astui ensin yksinään sisään ja
tervehti häntä leppiästi. Sitte sanoi hän: "minä olen kuullut teidän
olevan Jumalala pelkääväisen ihmisen, jonka ainoa turva ja ilo on
Jumalan sanassa. Myös olen kuullut teidän pahantapaisesta pojastanne,
jonka oikeus on tuominnut maalta hyljättäväksi. Mutta jos nyt eli
toiste sama poika ilmestyisi jälle ja sanoisi: 'äiti, minä olen
kauhiasti syntiä tehnyt Jumalata ja sinua vastaan, mutta anna minullen
anteeksi kaikki murheet, itkut ja huokaukset, jotka minä olen sinulle
saattanut!' niin taitaisitko unhohtaa ja anteeksi antaa ne?"

"Woi olisiko Jaakoppi poikani vielä elossa?" huusi äiti, johon herra
vastasi: "onpa kyllä, ja hän elää nyt ei ainoasti ruumiinsa, vaan
sielunsakin puolesta, sillä hän on löytänyt Jumalan armon ja kääntynyt
entisestä pahasta elämästänsä uuteen elämään, joka Jumalan mielen
jälkeen on." Samassa aukeni ovi ja Jaakoppi lankesi polvilleen äitinsä
jalkoihin. Nyt loppui leskiraukan tuskapäivät; hän löysi jälle
kadonneen poikansa, ja sai siitä vielä päälliseksi vanhan päivänsä
turvan.

Uskollisella toimellansa ja takauksellansa sai herra niin käytetyksi,
että Jaakoppi vapautettiin siitä tuomiosta, jonka jälkeen hän olisi
ollut jälle maasta pois vietävä. Herralla oli maakartano ei kaukana
Londonista, ja sen antoi hän kokonaan Jaakopin halttuun. Sinne muutti
Jaakoppi vanhan äitinensä ja eli siellä onnellisesti ja koko
piirikunnalle esimerkiksi. Monta huikentelevaista nuorukaista johdatti
hän oikialle tielle, ja kukapa olisi tainnut heitä paremmin johdattaa,
kuin hän, joka ennen oli ollut pahin heistä ja perin pohjin tunsi
kaikki vietellykset, jotka vetävät nuorta kansaa harhateille ja
saattavat sitä onnettomaksi.

Herra ei myös unhottanut, mitä hän Wilhelmi vainajalle veden hädässä
oli luvannut. Hän läksi muutaman päivän päästä siihen kaupunkiin, jossa
Wilhelmin äiti ja sokia sisar elivät, ja lohdutti heitä hyvillä
puheilla ja kauniilla kertomisella Wilhelmin viimeisistä hetkistä ennen
kuolematansa. Ja kun hän oli varakas mies, niin antoi hän heille ison
summan rahaa, jolla taisivat huoletta elää edespäin. "Ottakaa ja
pitäkää se", sanoi hän, "niinkuin Wilhelmi vainajan perintönä.
Wiimeisillä voimillansa laittoi hän meille airot ja purjeen
lautallemme, ja souti meitä siksi että merenvirta otti ja saatti meidät
pelastuspaikalle. Ilman hänettä olisimme kaikki hukkuneet meren
pohjaan."

Nyt olemme toden mukaan kertoneet, mitenkä Jumala haaksirikon ja
merenvirran kautta johdatti Jaakopin kadotuksen tieltä uuteen elämään,
ja siihen lopetamme kertomisen toivotuksella, että kyllä moni tämän
lukia seuraisi Jaakopin esimerkkiä ja tulisi hänen kaltaiseksensa
parannuksen tielle jouduttuansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merenvirta - Lasten Punainen Huvitus II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.