Title: Syvistä hetteistä
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syvistä hetteistä" ***


SYVISTÄ HETTEISTÄ

Kirj.

Marja Salmela



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1922.



SISÄLLYS:

Palkka
Lopputili
Syvistä hetteistä
Velkaantunut
Näyttämön takaa
Kerran konsertissa
Tienristeyksessä
Ystävyys
Kuolinisku



PALKKA


Leena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa
kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti
hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä
ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle
tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan
kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut
käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan
päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän
teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen
kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia
kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut,
mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen:
"viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan
nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa,
lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille
väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän
myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla,
mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut
niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen
ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen,
mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista
vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän
kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten
siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin
Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla
päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut
työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia,
ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi
painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään
paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman
asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen
oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki
pian olisi huvennut.

Leenan päätä huimasi.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella
kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä
piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse,
jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi
kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä
muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä
sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven
ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta
toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei
pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi
palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun
illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että
kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi
Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen
lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo
tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen,
joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään.
Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten
joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat
olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä,
herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin
tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen
ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen
tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki
keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä
häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen.
Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin
paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti
yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli
innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän
silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia
hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa
kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta
siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin
siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta
pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja
oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi
täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa
huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse
ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan
vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut
ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä
piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän
tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen,
odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän
huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään
kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla
näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin
kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli
kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina
huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan
vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä
talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja
sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun
hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi
tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän
liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren
neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan
tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä
ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle
singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut
talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä
todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha
eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä
niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä.
Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut
mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan
kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka
olihan sekin ollut vaikeaa -- varsinkin -- muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa
lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa
hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput
vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut
ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään
selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että
asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan
hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut
luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen
jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään,
miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että
rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän
kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan.
Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta
siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi
hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan
toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta
minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi
koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva
muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa
koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja
ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi
ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti
mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

-- Hakumies kai tulee pian -- arveli professorska, etsiessään eteisen
pöydältä parempia hansikkaita itselleen. -- Olet varmaan jo lähtenyt,
kun tulen kotiin.

-- Kyllä kai.

-- Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa
sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko
saanut kaikki?

-- Kyllä, kiitoksia! -- Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän
tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko
ruumista.

-- Sepä hyvä! -- Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja
ojensi kättä. -- Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan
portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina
kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa,
ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

-- Leena, sielläkö sinä olet -- kuului professori kysyvän huoneestaan.
Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. -- Tahtoisin sanoa hyvästi. --
Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. -- Professori nousi ja ojensi kättä. -- Hyvästi
Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

-- Kiitoksia kaikesta, -- sai Leena vaivoin sanotuksi.

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven
odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi
hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen
luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle
kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä
ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin
hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä
kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja
voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta
tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen
maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, -- pirstautui ja särkyi
sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut
puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa
huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi
kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia,
kiitoksia!



LOPPUTILI


Hehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.

Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa
hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin.
Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.

Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun
pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen
muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron
asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin
kiveämättömiltä kaduilta.

Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla
muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta
pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.

Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei
siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe
haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan.
Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava -- vaikka
eihän tiettävästi ketään tule.

Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine
hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.

Mutta matkustavia tuli sittenkin, -- työmiehiä muutamia ja nuori
huolellisesti ja hyvin puettu nainen.

Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei
voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä
oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa
hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki
oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.

Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia
sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.

Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle
valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän
rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin.
Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki
pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa,
valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.

Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään
matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti
hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä
ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin
kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas,
todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita
pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.

Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään
pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma,
silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa
jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt
väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli
mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin
että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni
säilyttämään olentonsa salaisuudet.

Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän
vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän
istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut
mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua -- tyyneyttä vain. Näytti
siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia
ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan
yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.

Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä
tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä
horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta
puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen
perästä.

Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin
hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.

Samassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.

Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut
hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi
päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi
kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.

-- Aili, vihdoinkin!

-- Istu pois! -- Aili vain nyökäytti päätään.

-- Kauhean kuumahan sinulla on!

Herra puraisi huultaan. -- Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt!
-- --

-- Miksi tekeytyisin vieraaksi?

-- Ei vieraaksi -- -- tuttavallisemmaksi.

-- Ei ole mahdollista.

-- Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen
pikkukaupunkiin?

-- Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa
meille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä
ei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä
kaupunkia.

-- Eikö keskellä toria, -- ivaili toinen.

Nainen ei vastannut. -- En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia,
jatkoi hän tyynesti -- sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän
tavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.

-- Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. -- Hän puhui kiihkeän
kiihoittuneesti.

-- Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta
sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta -- monastikin.

-- Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa -- Ääni värisi
liikutuksesta. -- Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä.
Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota.
Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.

Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen
Yrjöön. -- Sano suoraan, mitä ajattelet! -- Kunhan tapaisit minut,
saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. _Sen_ tappioon et voinut
uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta.
Johan sinä siihen olet tottunut.

Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille... Jos et muuta aio kuin
syytää solvauksia...

-- Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä
sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan.
Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes
jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.

-- Tahdot siis asettua tuomarikseni.

-- En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero
vieläkin raskaammaksi.

-- Ero raskaaksi? -- Ääni värähti katkeruutta. -- Niinhän se suita käy
kuin hansikkaiden vaihto.

Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä
huomannutkaan. -- Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi
hän tyynesti. -- Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.

-- Sinä tiedät -- -- Yrjö tulistui. -- Rakkaus sinuun oli niin suuri,
ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun
jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.

-- Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä
syystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa
osakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin
suuremman.

-- Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi
kehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi
suuruutta.

-- Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä-
ja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä
niin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin
herkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa
tarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki,
pääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. --
Toiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.

-- Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki
puheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.

-- Ei, _siinä_ kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä
johdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin
sinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin
säästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin
tähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että
ihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan
painaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä,
että se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla
toisilleen. -- Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti
sinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin
uskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi.
-- Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden
lahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä -- jotta voisivat
sitä tavoitella. -- Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta _totuus_
on elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole
totuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän
suhteemme.

-- Tahdotko väittää, että minä olen sinut pettänyt?

-- Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin
rakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et
vielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei
ollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä
siihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin
suoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun
totuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella,
että kaikki oli entisellään.

-- Miksi sanot uskotella?

-- Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin,
että väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää
voinut sinuun muutenkaan luottaa. _Siitä_ kuoli rakkauteni.

-- Se, jonka ei koskaan pitänyt kuolla!

-- Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus -- ei
ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.

Yrjö nousi kiivaasti. -- Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä
tarpeeksi.

-- Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen
sointu sanoissaan. -- Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en
syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä
jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu,
nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman,
jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni
kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin
perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin.
-- Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään
elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia
joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan.
Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään
muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin
minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella
_täytyy_ olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä
pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin
suinkin. -- -- En ole vielä päässyt selvyyteen -- -- mutta siitä olen
varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin
tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi
elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus
ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko
sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.

Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet
ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä
hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään
hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä
pakotti alistumaan.

-- Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi
yksikantaan ja purevasti. -- Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet
itseesi, sysättyäsi minut syrjään.

-- Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko
sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi,
että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi
vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan
ole totuuteen perustunut. -- Toivon, että eromme ja se mitä olemme
oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen
käsittämiseen -- ja toteuttamiseen. -- Olet kaikessa hiljaisuudessa
oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen -- sen tiedät. Pyri jos
mahdollista uskolliseksi siinä!

Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei
mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot,
ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia
hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.

-- Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta?
-- Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. -- Olethan tässä
ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!

Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt
haavoittamaan.

-- Juuri siksi, jatkoi hän, -- että olen kärsinyt niin äärettömästi,
mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa
ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi
kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, -- en sinua
enemmän kuin muitakaan.

-- Kerrassaan jalomielistä!

-- En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta
erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. -- Sinä et
sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.

-- En tahtonut, -- enkä tahdo vieläkään. -- Hän ojensi kiihkeän
rukoilevasti kätensä Ailille. -- Ethän voi tuottaa minulle sellaista
surua?

-- Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on
jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. -- Kaikki olemme
kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka
meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru
pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa
kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo,
kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi.
-- Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä,
pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta.
Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo
lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle
ihmiskunnalle. -- Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja
Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. --
Haaveilua -- utukuvia!

Samassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.

Aili vavahti. -- Juna saapuu. Minun täytyy rientää.

Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa
kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.

Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. -- Hyvästi ja
kiitoksia, kun tulit. -- Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. --
Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!

Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä
päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä
kadonnut.



SYVISTÄ HETTEISTÄ


Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon
viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän,
hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi
jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen
ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa.
Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli
taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien
talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.

Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori
tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin
ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan
poikki portille, johon pysähtyi.

Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä
talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin
lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä
etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin
asti.

Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se
muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu
luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen
siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.

Samassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.

-- Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla
säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.

-- Olet sinä ymmärtämätön, -- nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. --
Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.

-- En minä -- puolustelihe Signe, -- minä olen niin karaistunut. --
Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. -- Ääni
värähti.

-- Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme
löytäneet.

Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa
veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen
oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni
Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. -- Sinä luet, sanoi hän.

-- Isän vanhoja kirjeitä. -- Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen.
Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti
siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.

-- Aioin mennä haudalle. -- Signe läheni ovea. -- Olin Ahotorpassa
hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. -- Hän livahti samassa ovesta
kuin kieltoa peläten.

Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti
esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä
huomannut.

Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän
kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja
haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan.
He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain
työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui
keinutuolissa.

Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet
luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli
tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi.
Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi
jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten
usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.

Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja
samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve
saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi
noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja
siinä itkenyt, itkenyt vain.

Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin
oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä
rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi
tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan
ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.

Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä
ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle
vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei
istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta
niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan
Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus
pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.

Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan
ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.

Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen
ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.

Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti
surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun
verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui
setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin,
kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin
vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.

Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän
vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän
ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä
isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema
oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset
pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin
kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa
ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin
uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai
toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.

Ja särkevät sydänhaavat valvottivat.

Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen
pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua
siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan
tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.

Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat
kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin
pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.

Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli
ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.

Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun
huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja
illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin
samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi,
tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan
kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan
kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka
erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä
elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.

Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi
vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.

Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se
oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä
pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta,
juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike,
ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit
täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.

Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia,
niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet
äkkiä siirtäneet.

Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä
kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.

Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti
häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin
katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat
koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen
vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki
näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin
kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan,
miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.

Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot
syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta
muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien
viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien
kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai
astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki
iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua
tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen.
Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus
muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja
ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin
paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.

Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla
väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa
kuin juureton puu.

Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua
veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien
kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli.
Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen
mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla.
Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan
minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä
vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan
määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.

Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä
Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli
hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän
sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan
toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet
muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko
kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?

Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui
niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin
painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä.
Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui
kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään
ratojaan myöten kulkenut.

Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien
vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti
syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän
herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.

Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan
hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa
vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli
ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe
oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt
kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman
seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja
hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen,
mutta vieras hän oli sittenkin.

Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut
ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski
yhtenään ja valitti väsymystä.

Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten
pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse
sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman
säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä
viimeisensäkin.

Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin
hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli
elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.

Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi,
ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi
ankarasti.

Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi
itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei
tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua
viimeisestään.

-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, --
sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja
kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.

Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden
poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan
raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen
kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden
piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut
liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.

-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen
otsalleen.

Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy
kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin
huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi
oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen
miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata
saada myöskin _tuntea_ tuota rakkautta.

Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana.
Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut
sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku
tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen
ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa
riittäisi korvaamaan kaikki.

Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut,
ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.

Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana:
"lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut
kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla
tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt,
virkistäen väsähtymässä olevia voimia.

Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei
vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.

Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen.
Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä
vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely
virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle
suuri kieltäymys.

-- Signe, -- sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, --
tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia
asioita kaupungilla.

-- Kiitoksia. Mielelläni. -- Pieni, mustapukuinen olento ikkunan
luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan
kysymys: mitä kuuluu?

-- Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu
vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.

Signe nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.

Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja
huomaamatta sairashuoneeseen.

Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän
oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli
kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja
vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi
syvälle pettäviin hetteisiin.

Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli
asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut
parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo
liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää
petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.

Pojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt
toisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan
saakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää
kotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi
oli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut
syynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa
ylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika
uskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun
nuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja
lapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla
päästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan
koettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton.
Vanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja
ottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän
antautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.

Sairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se
hänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli
ollut ja mitä hän oli kärsinyt.

Suuret hikihelmet nousivat otsalle, ja kuume poltti sairaan suonissa.

Hän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa
valkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin
vastaan.

Miten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! _Hänen_ iloaan
häiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.

Ensimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli
kaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja
siitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli.
Lukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja
sitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan
painamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä
ainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta
ei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän
tulevaisuustuumiin.

Hän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen
olisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.

Kun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään
eteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai
suuttumus vallan.

_Hänellä_ oli syytä vihastua kotiseudun rämeisiin, ei heillä häneen.

-- Kuka siellä, kysyi sairas samassa. Hän kuuli oven narahtavan.

-- Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. -- Saanko auttaa sinua?

Signe kumartui veljen puoleen.

Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se
oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja
kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut
pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän
luokse.

-- Minä en oikeastaan sinua tunne, -- sopersi sairas.

-- Älä sinä huoli minusta ensinkään, -- pyysi Signe. Häntä niin kovin
pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa
poissa. -- Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea
nukkua.

Signe aikoi mennä.

-- Älä mene, pyysi sairas. -- Istu tähän.

-- Jos vaan olet puhumatta, niin istun. -- Signe siirsi tuolin vuoteen
viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä
hän nukkuisi pian.

Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi
päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys
ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki
sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.

Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä,
että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.

-- Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli
toiveensa tulevaisuutesi suhteen.

Signe sävähti punaiseksi.

-- Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain
nukkua.

-- Ei, ei, esteli sairas. -- Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan
yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää -- -- --

Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän
veti tuolinsa lähemmä vuodetta.

-- Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin
paljon kuin jaksat kuulla.

Sairas nyökkäsi päätään.

-- Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon -- siinä syy kaikkeen.
Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada
kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen
joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi
jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä
niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.

Itku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.

-- Mutta etkö voinut, -- tutkisteli sairas.

-- En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.

-- Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. -- Sinä ymmärrät sen.
Ja sitten pidin hänestä tavallaan -- tai oikeastaan siitä, että hän
piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että
minulla yleensä ei ollut paljon seuraa -- ei herrojen ainakaan. Minä
en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa
rovastiamme ja vallesmannia.

Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet
ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava
suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein
unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä
läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.

-- Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. -- Olet sinä kasvanut
toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.

-- Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, -- jatkoi
Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. -- Aina kun koetin päästä
selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että
jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin
ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt
minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu
niin hauskaa, -- ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan
maailmaan. -- Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. --
Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.

-- Eipä tietenkään.

Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen,
lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. --
Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain -- silloin ehkä olisin uskaltanut.
-- -- Mutta koko elämän ajaksi -- --

Hän värähti.

Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni
tyttö, millaisia jutteli.

Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta
avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.

Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä
katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.

-- Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! -- Ääni oli
anteeksi pyytävä. -- Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.

Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin
kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä
syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas
harhailemaan.

Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä
tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja
makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että
myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.

Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja
astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri,
ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.

Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin
ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen
polttavaa otsaansa.

Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin
vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa
pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi
näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa
syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun
hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet.
Siksi hän suri.

Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein
kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.

Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi
kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis
ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.

Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla
hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.

Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan,
mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä
mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli
vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet,
mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki
kysymyksessä.

Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla.
Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista
se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut
lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana
kotipuolessaan.

Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan.
Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti
hervottomasti peitteelle.

Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa
vuoteen vieressä. -- Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.

Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli?
Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän,
tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli
epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo
antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.

-- Valter, oletko sairaampi? -- Signe tarttui hänen käteensä. -- Sinä
et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita
omantunnonvaivoja.

Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti
työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton
löytää selvää ajatuksen päätä.

-- Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja
omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle
pikku siskollesi.

-- Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän
oikein ilostui.

-- Pikku Signe, -- sanoi hän sydämellisesti -- elämä alkaa sinulle.
Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.

-- Sinä et saa puhua, -- pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan
tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen
omalletunnolleen.

-- Älä ole levoton. -- Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. -- Et
sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani
hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon.
Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä
väärin.

Signe koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.

-- Sinä tiedät, -- jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi,
mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman
ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin
taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt
vallan toisenlaiseksi. -- Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni
syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin
menetellä oikein.

-- Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. -- Signe
melkein itki.

-- Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää.
Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.

Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti
pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä
pois, mutta Valter kutsui häntä.

-- Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään
saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. -- Pyydä Selmaa lepäämään.
Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. -- Monta erehdystä olen
elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta
siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.

Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa,
suuren nojatuolin luo, johon asettui.

Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän
hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään,
ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.

Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken
tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja
tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei
tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka
hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen.
Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi,
kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän
kuolee.

Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta
kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys.
Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen,
vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.

Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa
huoneesta ja kiiruhti vastaan. -- Hän on ollut niin levoton, kertoi
hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti,
että hän paranee.

-- Luuletko? -- Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. -- Onpa se
ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin
levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen
ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.

-- Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi,
että sinäkin lepäisit.

-- Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. -- Sitten sen
teenkin.

Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut
täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin
rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui.
Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi
niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti
levätä. Valter oli pyytänyt.

Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi
paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää
hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan
Signeä.

Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota
ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään,
vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan?
Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas
entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.

Samassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.

Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe
kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin
raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe
säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa
näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan.
Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.

Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla
löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut
ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria
ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on
sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli
pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden
syvyyksiin.

Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan
käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen
selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä
kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan.
Sentähden hän oli pysytellyt poissa.

Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli
ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä
kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden
etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei
ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut
kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä
siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan
itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja
äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä
kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias,
josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut,
ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.

Samassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.

Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria
vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?

Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän
pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen
kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.

Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt
kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki
isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli
aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle
liian raskaaksi -- ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.

Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä
usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta
kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan
vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen
ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken
tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta,
löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua
pienoistas.

Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen
mieleensä.

Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen,
kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.

Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa
hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä
oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta,
joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.

Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa
säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden
keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä
painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö
omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat
läheisensä elämässä.



VELKAANTUNUT


Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä
hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti
tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului
syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja
äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon
ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt
iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt
pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja
siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi
uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän
olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen.
Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta
pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen
uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan
esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

-- Kylläpä Boris ihastuisi! -- Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki
hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet
salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle
iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan
mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään
aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja
silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat
tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen
ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa
odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa
varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin,
jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin
järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden,
pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi,
vaatetti häntä mainiosti.

Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe.
Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta
naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä
he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon
ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä
ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä,
mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut
siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa
ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen
hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen
omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän
tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt
ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta
ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli
kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten
ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse
liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas
aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että
yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen
rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa,
kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.

Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän,
Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle
itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän
rauhoittavasti.

Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan
huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime
kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja
ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata
nykyhetkeen.

Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin.
Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista
ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää
vieraalleen.

-- Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa
soitetaan, -- muistutteli hän Martalle.

-- Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia
halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin
neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla
mikään tavallinen tulija.

Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas
ajatuksiinsa.

Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan
hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla
hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä
vaatimukset että varovaisuutensa.

Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet
yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein
tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat
etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman
kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta
kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut
yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon
kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei
mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.

Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin
tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi
aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän
vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja
kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat
kaikki arvostelevat ajatukset.

Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen
parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta
asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton
ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun
puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien
keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli
vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea,
luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin
voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin -- ensi hetkestä alkaen.

Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa.
Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti.
Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään
huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi,
että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan
yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei
voinut olla rakastamatta.

Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle
tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan
ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän
vastaan, ilon hohde kasvoillaan.

Salin ovella hän kohtasi Boriksen.

Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia.
Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin
häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän
morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut
nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä
kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin
molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.

Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään,
kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa.
Se oli kaikki niin kovin juhlallista.

-- Boris Iwanowitsh -- Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä
hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään -- tervetuloa
kotimaahani ja kotiini.

-- Kukkani, kuningattareni. -- Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä,
suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. -- Sinä
olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.

-- Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.

Boris vain hymyili hänelle.

-- Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi
täällä. -- Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. -- Tuolla suuressa
maailmassa, missä viimeksi tapasimme -- --

-- Laivalla me viimeksi tapasimme.

-- Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.

-- Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet
kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä
ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti
kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta
täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää
koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta?
Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?

Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen
kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä,
selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa
Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi
kuin kukaan muu. -- Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, --
pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä
sähkölamppujen valossa.

Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä
unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan.
Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien
säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain
hetken hurmaavan onnen.

Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi
riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava
surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana
hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi
hivelivät hänen mustia hiuksiaan.

-- Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää
puhuttavaa.

Elisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.

-- Älä pelästy -- vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja
lämmin. -- Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata
taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso
minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten
kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa.
Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin
vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.

Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava.
Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata.
Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli
työntänyt lähemmäksi uunia.

-- Elisabet -- rakkaani -- -- alkoi Boris.

Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän
hellästi sanat lausuttiin. -- Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi
maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit
ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia
lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa.
Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai
kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä
prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin
köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. --
Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä,
-- eräässä suhteessa ainakin.

Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana
jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton
nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.

-- En voi oikeastaan sanoa -- jatkoi Boris, -- mikä oli syynä siihen,
että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse
oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan
syyttää. -- Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät,
että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta --
ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät
välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä
pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja
hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.

Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt
Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.

-- Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.

Minä en voinut -- --. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt.
Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se
selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja
kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa
antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.

Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen
kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.

Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta,
mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen
toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin
välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.

-- Pahasti tein kenties, -- jatkoi Boris, -- kun en sinulle puhunut
tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi
tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä.
Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin
lämpöä, -- ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä
rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle.
Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.

Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän
jatkoi: -- Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua,
pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi
sinulle puhunut rakkaudestani. -- Nyt tiedät kaikki.

Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua
ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt
ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.

Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin
käsivarsien kiertyvän kaulaansa.

-- Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu,
siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.

Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata
kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä
lämpöisempi.

Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa
hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet
ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja
kiitollisuus kaikki muut tunteet.

Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti
voimallaan koko hänen olentoaan.

-- Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen
hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko
elämäsi.

-- Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!

Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen
tiedustelevan, oliko vieraita talossa.

       *       *       *       *       *

-- Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. -- Boris Ivanovitsh
sanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa
matkatakin naulaan.

-- Sinä sanot sen moittivasti.

-- Miksi moittisin?

-- Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä
väsyttävältäkin matkalta.

-- Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris
kiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen
salin sohvaan. -- Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut
yhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.

-- Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin
ollut.

Elisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut
sanoihinsa.

Boris painoi häntä lähemmäksi itseään. -- Älä koeta pettää sekä itseäsi
että minua.

-- Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet
painoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. -- Nyt vasta kun isä
on poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan
kotia kaivanneeni.

-- Mutta nythän sen täällä saat, rakkaani.

-- Niin saan. -- Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää
iloiselta. -- Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja
emännäksi.

-- Eihän sinun tarvitse pyrkiä siksi, mitä jo olet. -- Boris hymyili.

Samassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat
saapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä.
Sydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä
arkiolojen vaatimuksesta.

Monenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen
järjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen
asunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen
ainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat
väkistenkin mieleen.

Oli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä
vanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden
ystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden
viehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei
hänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.

Joskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli
se sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia
kaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein
olivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan
kauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli
teki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta
kotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.

Oikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet
naimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun
ei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja
kuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen
toivomuksestaan.

Yhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä
luonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.

Häiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle
häämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet.
Kotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten
vasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle
pääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.

Samoin kävi kerta toisensa jälkeen.

Aluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen
ja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja
vaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen
matkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä,
että sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja
hän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.

Salainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut
itselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa
kylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti
Elisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä
ja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa
herättämällä voisi alkunsa saada.

Hän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta
sitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin
järjestämistä.

Vähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan
luopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut
vastaan vuosien kuluessa.

Silloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin
saavuttuaan tuo katkera eronhetki.

Hautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen,
josta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä
olivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.

Boriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka
tähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja
kodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä
matkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.

Kun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa
tarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden
mieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin
entisyyden muistoja.

Hän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä
muisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat
isän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden,
joka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.

Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet,
Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden
riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken
voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.

Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni
tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää
kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.

Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän
tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen
kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.

Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja
armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule
minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä
kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.

Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista
tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja
kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta
tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä
työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa.
Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se,
jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.

Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet,
usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten
sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä
hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän
ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty
kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä,
paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän
ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.

Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä
Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä
tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille
todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan
nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi
jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita
nykyhetkestä.

Mutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.

Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi
unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan
omassa kodissa -- niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun
ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja
hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää
hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.

He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään
kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.

Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa
kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho
väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen
koittaneen.

Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin.
Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli
se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui
alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.

Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä?
Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain
tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon
päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta
kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle;
katkeraksi koko maailmaa kohtaan.

Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se
kävikin niin epätoivoisen suureksi.

Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi
hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä,
hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon,
yksin omassa kodissaankin.

Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä
mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi
vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.

Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä
kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet
irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.

Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville
läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta
ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui
tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki
yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun
juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin.
Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet
olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli
kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.

Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän
tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä
kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran
pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.

Samassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris
käsivartensa Elisabetin vyötäisille: -- Kiitos rakkaani! Olen uudelleen
tuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!

-- Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. -- Minä
taas olen tuntenut köyhyyttäni.

Sanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris
väistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä
häntä vaivasi?

-- Mitä sinä tarkoitat? sai hän vihdoin sanotuksi.

-- Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne
selittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä
muistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti
silmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua
tekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.

-- Oletko tekeytynyt onnelliseksi?

-- Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen,
että elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, -- tätä
ajatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.

Boris kalpeni. -- Miten tulit sellaista ajatelleeksi?

-- Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut
montakaan ystävää -- ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut -- ja
minä tiesin, että hän juuri --

Hän ei saanut lausetta lopetetuksi. Ääni sortui liikutuksesta.

-- Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen
hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.

-- Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että
lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa
kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.

-- Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. -- Sinä tiedät,
ihmiset --

-- Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?

-- On.

Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin
vihlova ivanauru. -- Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja
oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle,
ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun
ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet
käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat
tekemisissä.

Hän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.

-- Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.

-- Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun
sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten
hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia -- syyllisyys --
sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt
parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja
lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen
ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa
sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.

-- Elisabet!

Hän ei kuunnellut. -- Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun
saamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!

Tuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun
hän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse
etsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot
käsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.

Enempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana
kuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa,
jota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja
hänelle hän oli surua tehnyt.

Silmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet
kiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen
ehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.



NÄYTTÄMÖN TAKAA


Rouva Lind rakasti nuorisoa ja nuoruuden iloa. Hän ei pitänyt
täyshoitolaisia luonaan yksin ansaitakseen, hän tahtoi myöskin saada
nuorilta iloa ja elämän sisällystä.

Kukapa olisikaan aina jaksanut ajatella ruuanlaittoa, ostoksia ja koko
talouskoneiston kunnossa pitoa, ei hän ainakaan, ell'ei tuontuostakin
olisi päässyt virkistymään nuorten iloisessa seurassa.

Koko tuo täyshoitojärjestelmä oli siitä syystä hänestä vallan
mainio. Sen kautta sai aikoja sitten nuoruutensa jättänyt kerta
toisensa jälkeen kokea kaikki nuoruuden ilot uudelleen, ja se muutti
kotinurkkiin kytketyn yksitoikkoiset päivät sisältörikkaiksi ja
vaihteleviksi, kuin maita mantereita matkustaneen.

Rouva Lindin halu niin usein kuin mahdollista nähdä iloiset nuoret
ympärillään sekä se ylitsevuotava ihmisrakkaus, jota hänelle runsaasti
oli suotu, oli myöskin ollut alkuaiheena perheessä tavaksi tulleeseen
iltapäiväkahvin juontiin.

Useimmat söivät aamiaisensa eri aikoina, työhönlähtöaika kun ei samaksi
sattunut. Kun kokoonnuttiin päivälliselle, olivat tavallisesti kaikki
sekä nälissään että väsyksissä. Toiset olivat opetusta antaneet tai
saaneet, toiset voimiaan kuluttaneet joko virastoissa tai muualla.
Kaikkien pääharrastus keskittyi siitä syystä ruumiin vaatimusten
tyydyttämiseen.

Vasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia
juomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden
poikkeuksetta osaa tähän "kahviateriaan", ja yksimielisiä oltiin siitä,
että tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.

Kerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä,
viatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.

Rouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta
osasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin,
asettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja
tyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti
nuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.

Tällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa
ruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä
kiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin
musiikkiopintoja varten.

-- Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö
mieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma,
kuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?

-- Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä
ollut, -- pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!

-- Siinä saitte! -- Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa
heläytti iloisesti.

-- Älkää nyt viitsikö! -- Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti
Talvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.

-- Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat -- salatakseen.
miten hyviä ovat keskellään.

-- Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän
mielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. -- Siksipä minä kerron teille
jotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää
meille jotain sangen mielenkiintoista.

-- Mitä, mitä -- utelivat toiset kilvan.

-- Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään
esitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta
tietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa
sitä kuulla.

-- Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? -- Maisteri katsoi
serkkuunsa. -- Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa,
josta ei kukaan muu -- --

-- Katsokaapa "esilukijaamme", -- keskeytti samassa Kerttu, --
eikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista
iltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!

Siiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen
siksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa
sellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.

-- Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon
näytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken
kahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän
ristiriidat -- tekisi mieleni sanoa -- kaikessa loistossaan.

-- Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! -- Kerttu kohotti kätensä
koomillisen juhlallisesti. -- Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa
niinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.

-- Kunpa olisi niin onnellisesti! -- Siiri nousi. -- Joka tapauksessa
on minun nyt lähdettävä työhön.

-- Oi, aurinko, viipyös viel'! -- Maisteri pisti lauluksi.

-- Pieni lisätilkka, Siiri kulta, tarjoili rouva Lind.

-- Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei
kuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut
kirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan
esitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi
punoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta
nautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.

Oli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu
ja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun
tuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja
kietoi.

Kuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi
kirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt
oli oikea hetki käsissä.

Ja hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti
vain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän
kirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki
sulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.

Käsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja
väsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea
läpi ja vähän korjailla.

Mutta ensin hän tahtoi levähtää hiukan.

Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän
jaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.

Hetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle,
mutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan
almanakkaan. "Kahdestoista päivä maaliskuuta", toisti hän itsekseen
"kahdestoista päivä".

Hän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten
olivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut
ylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä
olevaista huomioon ota.

Mitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten
tunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi
suostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi
kuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?

Hän nousi ja rupesi levottomasti astumaan edestakaisin lattialla.

Voimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään.
Muisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä,
-- kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin
kääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen,
iloita, kärsiä, taistella -- niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!

Vasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut _hänet_, oli elämä todella
alkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli,
sillä _hänet_ kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.

    Mun syömein kätköhön tien sinä löysit.
    Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen.
    Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes,
    kun suutelo päivän ol' lämpöinen.

Sellaista oli heidän tapaamisensa ollut.

Omituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua
toisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella
ulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin
vieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä
selvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin
jo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli
mahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä
sellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin
läheisin omainen.

Sellaiselta oli hänkin tuntunut.

Oikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean
tutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut
kuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen
ja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa
sukua ja puhuivat samaa kieltä.

Jo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt.
Hän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään
saapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne.
Tohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan,
ja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.

Kuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti
säestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.

Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä
niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli
vain pudistanut päätään.

Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken
arvelun perästä uusi laulu.

    Käy aaltojen ulapalla,
    kisa kiiltää loppumaton.

Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä,
käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.

    Vain syömeni tulta on tuimaa --
    Ah, koska se sammuvikaan?

Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin
rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria
jäytävän kaipuun karkoittamista.

-- Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut.
-- Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!

Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat.
Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he
lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme
dich" -- -- --

Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää,
sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä
luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut
ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta
sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi,
että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä
sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän
omistajaansa, tyydyttäjäänsä.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä
yhdessäoloniltana.

    Mit meinem Mantel vor dem Sturm
    Beschütz' ich dich.

Hyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla
varjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.

Kesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan
soittokoneen kohdalla.

Tohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni
se oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.

       *       *       *       *       *

Samassa nakutettiin ovelle. -- Illalliselle Siiri! Ole hyvä!

Siiri heräsi kuin unesta. -- Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo
mitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.

-- Mitä hullutuksia! -- Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. -- Etkö
aio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta?
Hassuhan sinä olet!

-- Älä nyt! Anna minun olla! -- Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta
ja painoi säpin salpaan.

-- Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. -- Kyllä minä
jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!

Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui
kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet
Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.

Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana!
Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä,
katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja
niemekkeitä.

Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää
tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi
pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.

Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän
tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan,
melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan.
Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut
laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja
tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.

Viimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:

    Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen,
    Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!

    [Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista,
    Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]

Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä
voimakkaasti vastaista rantaa kohden.

Varhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.

       *       *       *       *       *

Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko
hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun
tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?

Hänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.

Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma
sydämensäkin kapinoiden yhtyi.

    Ei tuskan tulta niin polttavaa,
    Ei sydän murhetta mustempaa,
    Kuin tullessa erohetken.
    Kun pakko on paeta luota sen,
    Jota etsivi aatos ainainen
    Ja kaipaus sydämen -- -- --
    -- -- Ei toista tulta niin polttavaa,
    Ei sydänmurhetta mustempaa -- -- --

Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän
sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi
silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen
elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa
hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi
pyrki toiveidensa perille.

Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle
asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä
halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.

Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän,
suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?

Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta,
että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis,
jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa
menettänyt?

Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut,
oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän
ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen
rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina
lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain
tuhota voi.

Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen
kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten
hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti
esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja
vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.

Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon
tulen tuhottavaksi.

Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran
lämpimänä, eloauhkuvana -- -- --

Ei, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.

Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut
niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin
vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.

Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon
lyövän. -- Yks -- kolme -- viis. Eihän se voinut olla mahdollista?

Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu
koittanut.

-- Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet,
päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. --
Täytyykö sinun todella mennä tunnille.

-- Täytyy tietysti.

Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. -- Pidä hyvää huolta
hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville.
Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin
itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä
tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa.
Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei
vielä elämänviisautta ollut.

Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa
maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti
edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt
esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt
kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella
asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella
nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.

Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään,
laukesivat Kertun kielen siteet.

-- Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän
singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia
penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.

-- Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! -- Minäkö toisten tuomariksi?

-- Mutta niinhän sinä itse -- -- --

-- Ei, ei, en koskaan -- itseäni vain --.

-- Itseäsi? -- Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei
saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.



KERRAN KONSERTISSA


Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin.
Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin
torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien
kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.

Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi
keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen
ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli
kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet.
Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään,
suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.

Muutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne
eksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo
heidän mielestään haihtunut.

Eräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan
odottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään,
ett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.

Mutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä
silmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli
toverillisen tervehdyksen: "no veikkonen, viimeinkin löysin sinut",
näkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen
hartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.

-- Hyvä kun tulit, -- sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja
muukalainen täällä.

-- Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän,
minä käyn tuolla lunastamassa liput.

Maisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille
ohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.

-- No kerran sinutkin täällä näkee, -- huomautti toveri.

-- Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on
minulla erikoinen syy. -- Hän viittasi sinne päin, missä odottava
seisoi. -- Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?

-- No, mitenkäs muuten?

-- Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän
yliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta
sivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä,
pahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa,
sanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi!
Köyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset
kustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En
tahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein
voitin. -- Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.

Toveri nyökäytti päätään.

-- Niin oli.

-- Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. -- Mutta
hyvästi nyt! Berg odottaa minua.

Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen
odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä
ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.

-- Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla
vastapäätä soittokuntaa.

He läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.

Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän
valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen,
puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.

-- On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.

-- Taitaa olla.

-- Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden
loistoon.

-- Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!

-- Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea,
mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän
mukavuudeksi...

He olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.

-- Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen
saliin tulvivia ihmisjoukkoja.

-- Sinua taitaa ujostuttaa?

-- Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.

-- Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä.
Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.

-- Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit
seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja
elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa
kukkaista niin karuun maahan.

Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla
kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se
syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan
istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä
puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin
moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja
puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt,
oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle
sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset
olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.

Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui
ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin
erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin
vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi
eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin
tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken
pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi
edelliselle:

-- Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.

-- Vai ajattelit, -- tutki maisteri.

-- Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei
hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli -- -- kovin suloinen --
puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen
vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä
muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä
tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin.
-- Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli
silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia
ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin
rinnallani kulkea, -- Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. --
Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko
erehtynyt, -- olisinko tehnyt väärin? -- -- Mutta ei, niin ei saattanut
olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja _hänen_ onnensa
olin asettanut etusijaan, en omaani. -- -- Myöhemmin sain vakuutuksen
siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa
naimisissa.

Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen
katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa.
Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:

-- Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen
Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.

-- Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.

Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta
notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali
täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.

Pastori Berg kääntyi toveriinsa. -- Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän
ja hymähti lapsekkaalla tavalla.

-- Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi
asioista.

-- Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla --! Mutta katso, nyt ovat
kunnossa, nyt tuli johtaja.

Niin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä
tavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.

Nojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori
Berg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus.
Kuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut,
niin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan
soinnun.

Toinen numero alkoi -- kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen.
Pastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin
kuullakseen.

Nuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan
mieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä
kätköistä!

Pastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän
vieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla
rauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain
ihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä
kerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin
henkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.

Ei niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan
mukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä
ihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.

Ohjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni
yhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori
Berg maisteriin.

-- Kuules, -- sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on
omat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä
yhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja
vaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki
kuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan
yhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?

Maisteri nyökäytti päätään.

-- Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan
omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa,
mikä kauhean särähtävä epäsointu!

Pastori Berg vaikeni. -- Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja
täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Harva haluaa oppia yhteissoiton
taitoa.

Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän
tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.

Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta,
joka vallan lumosi kaikki kuulijat.

Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen
katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja
se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan
mahtavammiksi, ne nostivat -- kantoivat -- veivät kauas yli kaiken,
joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä.
Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen
toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle,
ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren
synfoniian loppuessa. --

Silloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.

Hiljaisina poistuivat kuulijat.

-- Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja
siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.

He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei
ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.

-- Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat
saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.

-- Ei maksa.

-- Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,

-- Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi
keskuudessa. Niinkö?

-- Niin juuri.

Samassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään



TIENRISTEYKSESSÄ


Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan
ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta.
Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita
kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.

Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet
suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti
tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi
muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan
kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.

Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta
sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin
lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina
hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain
tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen
tasapainoon.

Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet
tasapainosta saanut.

Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun
luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.

Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi
voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo
äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi
alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä
pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi.
Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti
oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten
viittaukset.

Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut
mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli
syntynyt.

Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä
ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut
"kipinä vain" -- kuten hän vakuutti -- sen voimakkaan tunteen rinnalla,
joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota
Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen
silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään
miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.
Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö
toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut,
mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa.
Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi
oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä
ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun
hetki tullut.

Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa
odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta
voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa
Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin
luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän
yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta?
Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta.
Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun
kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.

Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta
se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin
sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä
vaati.

Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja
hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain
pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.

Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin
saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.

Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa
par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa
vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät
jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä
yömekossaan.

Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla?
Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan
jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan
jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi
täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.

Tai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön
omakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta
äidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?

Isä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan
ymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?

Hänen täytyi mennä lasten luo.

Ennenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien
kannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten
isän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.

Ilo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin
naurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.

Pikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään,
huolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt.
Mutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa
isän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.

Pojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä
vielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä
työ oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua
hänestä?

Olavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi,
raastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa
huoneessaan.

Kauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin
tunnottomaksi.

Viimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta
voimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet:
pikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut
laatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan
syntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia
rakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu.
Poika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta.
Kehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi
ennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan.
Eikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä
pyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän
tasoittaessaan tietä pojalle.

Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi
tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean
pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen
aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt
aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.

Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin
pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan
hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen
ilon tieltä.

Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri
hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän
tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä
pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin
paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä
oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien
itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä
aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi
elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää
näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?

Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt -- jos sellaista oli olemassa
-- eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?

Vaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.

Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän
korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä
koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan
ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi,
lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua,
sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.

Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä
hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä
eroon päästä.

Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen
varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet
paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni
pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki
pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori
oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon
luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun
heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse
säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.

Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt
jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen
veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin,
eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko
kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti.
Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut
ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli
-- isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili
niin kodikkaan herttaisesti.

Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista,
mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten
runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.

Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät
tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä,
sydäntä vihlovaa kaipuuta.

Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan
ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.

Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä
lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän
sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan
huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan
tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille
iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi
voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli
asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain
iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin
vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.

Sulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.

Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän
sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin
tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin,
jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.

Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän
levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan
armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?

Hän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.

Eikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?

Hän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.

Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän
itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän,
ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.

Oliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän,
onnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista
hetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden
päivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon.
Saattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa
suurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.

Olihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän
saaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.

Olavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa
ja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien,
mutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin
rakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan
rakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä
kuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.

Myrsky sydänulapalla rupesi asettumaan.

Olavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan
saliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.

Hän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa
hän muisti nukkuvat lapset ja nousi.

Hänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä
Elsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö
hän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän
perinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän
niin ollen tuomariksi asettua?

Ei se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos
tuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi
toiselle tielle neuvoneet.

Olavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi
Elsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen
johtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen
omansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista
vuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen
ollut ottanut huomioon.

Hänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi!
Nyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.

Mutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.

Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti
avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät
toisaalle.

Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo
tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden
ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman
onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.

Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa
päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi
hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi
sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat
vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa
kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta
mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi
sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään,
koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä
oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten
isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä
itseltään ja sitten sen mukaan toimia.

Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä
vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin
rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi,
ett'ei jaksanut erota.

Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja
haavoitti.

Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen
sen liekki. Ei se säästänyt.

Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä
vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.

Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän
tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen
pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.

Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen
aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin
voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin
tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan
sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä
kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että
se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.

Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä
iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa
miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.

Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa
ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt
olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa
kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki
ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa
hienoutta.

Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan,
vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin
epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan
monenkin kohtalo oli.

Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään
maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?

Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko
sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen
korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden
puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa
kaikkein raskaimpia taakkoja.

Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut
velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen
menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä
nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa
sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet
heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten
turvaisi lastensa tulevaisuuden?

Hänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.

Varovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.

Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan.
Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas
sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua
varten koottua voimaa.

Samassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.



YSTÄVYYS


Oli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.

Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä
jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai
pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen
harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.

Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet.
Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana
jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.

Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa
lämmön ja valon voittoon.

Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä
liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut
olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä
kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.

Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita
asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin
tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn
kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.

Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat
vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin
tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.

Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden
vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista,
saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan
ja päinvastoin.

Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen.
Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein
juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä,
ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn
poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän
myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi
uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan
työtään.

Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut.
Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä
näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli
yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan
tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta.
Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen
asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi
olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako
hankkisi, siitä keskusteltiin.

Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia
ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle
muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua.
Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään
asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja
aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.

Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä
elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.

Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty
paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.

Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja
silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja
keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö
Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa
hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.

Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä
sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne
saapunut.

Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli
muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla
nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan
näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti
kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman
pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.

Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei
oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi
omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter
ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.

Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon
laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli
yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei
muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.

-- Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. -- Nyt hänelle
on saapunut kirje.

-- Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.

Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti
Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.

Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä
sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti
laatikkoon. Sitten hän poistui.

Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää
vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa,
uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.

Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva,
tehdessään huomioitaan.

Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja
lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa
kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he
hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista
herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.

Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi
toisia.

Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon
tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter
pani pyörätuolin liikkeelle.

Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.

Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter
kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä
näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä
ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen
joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä
huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan
isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin
hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.

Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas
pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija,
talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä
ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.

Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin
tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon
paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän
levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä
oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken
ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.

Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus
vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen
niin kaihoisaksi.

Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä
iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan
muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi
keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka
kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.

Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa
oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret,
kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.

Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat
iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli
itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.

Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan
kestitä.

Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi
jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit
juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa
paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!

Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin
raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää.
Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut.
Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan
ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan
puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen
olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä
kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän
kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.

Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota
ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä.
Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen
tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään.
Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä
nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli
nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa
ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen
tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt,
keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain
lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista,
yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.

Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui
kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa
pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut
yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä
oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta.
Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.

Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine
jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat
kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein
kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan
lieden ääressä.

He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan
kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli
heistä!

Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin
lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa".
Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun
eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne
riensi iloleikkihin auvoisaan."

Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne
vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai
äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se
käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui
suloiselta äidin helmaan heitettynä.

Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset.
Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli
kohdannut: äidin kuolema.

Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla
tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.

Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä
sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa
menneisyyden mieleen.

Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot
äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten
seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi
yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana
keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.

Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa.
Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat
hänen ainoat nuoruudentoverinsa.

Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan
pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän
katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla,
ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet
hänet kuohuihinsa tempasivat.

Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen
voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset
kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut.
Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli
muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.

Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan
erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän
yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?

Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen
oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista
selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?

Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen
yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa,
että siitä ei _voinut_ syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat
ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse.
Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut
toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa
mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään
lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.

Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä
sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?

Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut
tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä
kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu
rangaistus tästä?

Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa
Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten
isää.

-- Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. -- Maija nyökkäsi
päätään ja jatkoi matkaansa.

Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti
verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut.
Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.

-- Itsekylläisyyttäkö? --Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen
ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.

Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään,
jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen
yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka
kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan
löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle
olemukselleen.

Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen
katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi
tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten,
mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.

Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei
enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä,
lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen
mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään,
taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.

Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi
täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.

Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli
mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.

Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille
helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?

Hän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.

Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan
yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?

Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta
lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan
elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes
tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.

Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti
puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan
tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.

Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin
ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä,
lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän
kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea
ja täydennystä.

Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa
toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli
omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa,
niitä hän pelkäsi.

Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi
elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa
siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut
aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.

Kaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.

Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja
tervehtymisestä?

Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että
sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi
ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?

Sitä hän tahtoi uskoa.

Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän
järvenpinnan.

Einen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen
väsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten
se seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen
karkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti
se vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään
tarkastamassa.

Eikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko
hän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä,
suojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat
vetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän
vihdoin oli löytänyt?

       *       *       *       *       *

Illalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys
terävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta
vieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen
huvilasta.

Lämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta
lämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen
sateen hienosti pisaroidessa.

Siitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut
mäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi
houkutellen sinne kutsunut.

Eine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla
hyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan
omistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa
ja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt
suoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin
voimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen
koko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.

Kerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona
katsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului
epäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi
usein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.

Neiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla
huomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.

-- Niin, vahvisti neiti Björk -- on todella ihanaa asua maalla! Ja
ihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!

Hänen päivänpaahtamat kasvonsa säteilivät iloa ja terveyttä.

-- Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas
ja käytännöllinen. -- Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se
syntyi. Mutta hän sai sitä katua.

Neiti Björk näytti pahastuvan -- Hyvä se on kaikille, sanoi hän
lyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita
oksia pois pensaistaan.

-- Hyvähän se taitaa olla. Ja hyvä on minun nyt lähteä tieheni.

Einen ääni värähteli leikillisyyttä, ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.

Neiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa
vieraalle kehumiset anteeksi.

Siitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan.
Joskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän
neiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan
tullut.

Sitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat
naulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.

Talvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista,
eristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.

Kukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan
yksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä
vieraina.

Eine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut
toivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen
sopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä
yksinäisyys ja lepo.

Ei silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan
voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi
koota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.

       *       *       *       *       *

Seuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina
kevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine
pohjatuulilleen.

Alaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty.
Kevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä
köyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei
enää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.

Eine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi
aina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä
ajattelematta että toivomatta.

-- "Skoven han grönner hvert eneste Aar" -- -- [metsä käy joka vuosi
viheriäksi] -- ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan
asemalta kotiin.

Joskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava
jälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin
paikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään.
Olihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä,
kesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen
aika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden
runsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta
kokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.

Siksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin,
kaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.

Eine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta
vastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt
oli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja
levottomuutta.

Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine
ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan
suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti
työnsä puutarhassa.

Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta
tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.

Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti
Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.

-- Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!

Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias,
mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.

-- Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään
-- -- -- jos haluttaa!

Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta,
että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti
Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin
mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.

Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon.
Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.

Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut
hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä,
että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.

Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan
portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.

-- Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella
kanssanne. Tuletteko kävelemään?

Eine oli kohta valmis.

Tiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi
neiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.

Eine pudisti hymyillen päätään.

-- Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei
ole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.

-- Olen huono ilmojen tietäjä, siksi en uskalla antautua sille alalle.

Neiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan.
Siten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet
pallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri
sillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa
toisen kiinni siepattavaksi.

He pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat
nauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.

Käveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui
Einen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. -- Mitä te
luette, tiedusteli hän uteliaana?

Neiti Björk näytti kirjan kansilehteä. -- Uusi rakkaus. Kirja
kypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?

Eine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja
selvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!

Hän ei voinut vastata, nyökäytti vain päätään.

Neiti Björk ei huomannut mitään -- Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän
-- mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee
se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.

Eine ei saanut sanaakaan sanotuksi.

-- Ettekö usko, -- jatkoi neiti Björk innokkaasti, -- että moni
ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman
kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle
on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. -- Se on saattanut
olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, -- mutta laatu, katsokaa --
ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää.
Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten
tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä
sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti
katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?

-- Kaiketi. -- Vastaus tuli väkinäisesti.

Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen
kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän
vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä
siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen
puoleen.

-- Luulen, jatkoi hän -- että monen ajattelevan naisen avioliiton
asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.

-- Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.

-- Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan.
Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen
toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella
tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee
minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat
edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin
kykenen elämäni tehtävää täyttämään.

-- Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta
nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää
ystävyydestä. -- Einen äänen sävy oli katkera.

-- Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa
luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri
niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.

-- Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon
arvotonta sillä alalla.

-- Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?

-- Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten
ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita
luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa.
Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon
me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.

Neiti Björk nyökkäsi päätään. -- Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme,
kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi,
viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.

-- Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta
tullut tuhotuksi.

-- Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet
että me naiset.

Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin.
Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.

       *       *       *       *       *

Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei
jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja
viimein itse huvilaan.

Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa
ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen
nurkassa, -- sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse
olivat kestinsä valmistaneet, -- valtasi hänet omituinen, lämmin kodin
tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä
tullut tänne ohjatuksi.

Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se
aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin
jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen
arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi
ja avuksi, se omaksi joutuikin.

-- On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme
tutustuneet. -- Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa
eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.

-- Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.

Irja Björk nyökkäsi päätään.

-- Luin, -- jatkoi Eine -- kerran runon, joka mielestäni puhuu niin
mainiosti juuri tutustumisesta.

-- En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni.
Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."

    On pohjaton povesi virta,
    Sen kätkevi hiljaisuus;
    Ei kaikille julki jouda
    Sun olentos salaisuus.

    Vaan kuulla jos kuiskehen saanet,
    Mi sielusi sukua on,
    Niin voimalla silloin virta
    Se nousevi pohjaton.

    Ja viestin se syvältä viepi,
    Elo alkavi ihana, uus,
    Kun toiselle tuttu ompi
    Sun olentos salaisuus.

-- Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen
äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.

       *       *       *       *       *

Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän
voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi
nakutti hän ovelle.

-- Käykää sisään! -- Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi
kuitenkin vierashuoneen oven.

Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa
kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.

-- Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. -- Teki mieleni itse keittää sitä
täällä huoneessani.

-- Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. --
Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.

Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli
murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta
miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä
eikä tahtonut tiedustellakaan.

Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli
keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien
varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi
hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta
hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, -- ei apua pyytäen, vaan varmana
siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.

-- Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen
takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.

-- Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, -- tulin
hyvin väsyneeksi, -- niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän
rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni
saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa
annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni
väsymyksen olisin voinut uskoa. -- Ainoa iloni on ollut koettaa olla
iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä
olen saanut iloa ja tyydytystä. -- Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo
välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse
mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada
painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. -- Sitten kun äiti
kuoli, en ole saanut levätä noin. -- Kun muutimme tänne, en toivonut
muuta kuin yksinäisyyttä. -- Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja
velvollisuuksineni. -- Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä
ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja
kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, -- halun kerran tulla tänne,
saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni
-- levätä.

Syvä äänettömyys seurasi.

Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja
huomaamatta huoneeseen.

Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja
iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa
kantamaan.

-- Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen
kaulaan. -- -- --

Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt
nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha
mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas
keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa -- ehkäpä
kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia
ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se
toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia
varten.



KUOLINISKU


Korkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko
aamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat
katselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.

Juhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään.
Kukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla
lainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus
nyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.

Kypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka
ilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon.
Kolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista
kohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea,
metsäinen kannas yhdisti mannermaahan.

Itse päärakennus, -- kaksikerroksinen, vanha puutalo -- sijaitsi niemen
etäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha,
toisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä.
Tätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama
nurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu
ajotie kiersi.

Rakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa
puutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta
toisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu.
Siitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet
kuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.

Tapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle
portaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan
kukkasryhmiä.

Hän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä
tänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta
kaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan
huomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle,
poimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen
lehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva
nuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle
varrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti
siltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota
kukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti,
ajatusten harhaillessa aivan toisaalla.

Hetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita,
laahaavia askeleita.

Omituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme
kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.

Kepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta
pihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku
kainalossa odotti talon emäntää.

Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin
vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että
tervetulleen kahvitilkankin osakseen.

Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. -- Kiitos Matti --
sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.

Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi
jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.

Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein
seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi
postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä
kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja
rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten
ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän
hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun
tuo tieto saapui.

Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo
tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.

Hän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.

Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin
mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.

Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin
kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja
monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei
Matti ainakaan häntä häiritse.

Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin
sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin
tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään
sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa
käsin olevan heitä vastassa.

Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä
hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien
arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin
päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.

Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä,
mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet
sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.

Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai
arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin
edullisesta naimiskaupasta?

Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä
pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista
oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.

Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua
herkkyyttä ehkä.

Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski
sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten
verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.

Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja
kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller
huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan
ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti
nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän
äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.

Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten
usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki
lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin
Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän
ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon,
jota ei kukaan muu. --

Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin.
Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain
niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.

Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin
kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt
tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.

Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku
Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli
kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä
Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän
ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi
nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi
suonut.

Mutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei
häntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli
suojeltava kovin armottomilta iskuilta.

Tutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän
ollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä
häntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt
usein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta,
itsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin
osannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät
hänen tuskaa tunteneenkaan.

Luulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli
sekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin,
kun okaat sydämen vallan verille repivät.

Mutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli
itsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan
silmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää
sallinut väittelyjä eikä tinkimistä.

Oliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä
elämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä
ratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt
puhunut suoraan?

Hikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle.
Nämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä
sietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.

Hän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa
kukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten
omaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui
päivää varten.

Tämän tehtyään pistäytyi hän Inkerin huoneeseen, jonka palvelija vasta
oli valmiiksi siistinyt. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Näytti
siltä kuin tuo soma pieni huone ruusunpunaisella päällystettyine
valkoisine huonekaluineen olisi tehnyt häneen omituisesti valtavan
vaikutuksen.

Hän nosti kätensä varjostaen silmille. Täällä oli niin häikäisevän
kirkasta. Ja avonaisesta ikkunasta virtasi auringon valoa tulvimalla.

Luotuaan ensin yleissilmäyksen huoneeseen, rupesi hän kiertämään
paikasta toiseen, tarkastaakseen oliko pöly huolellisesti pyyhitty
ja kaikki pienet korukalut paikoilleen sijoitetut. Sitten pistäytyi
hän puutarhaan, josta pian palasi, kädet täynnä puutarhan kaikkein
kauneimpia kukkasia.

Kristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan
resedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai
paikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen
pistettiin iloisen kirkkaat unikot.

Rouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä
se oli.

Miksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa
äsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?

Oliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko
ehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut
häntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta
onnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?

Sellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi
kauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi
hän paljonkaan onnea saanut tuntea?

Naimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton
merkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta,
varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. -- Rakastunut hän
tietysti myöskin oli -- ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä
sellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi
iloksi.

Todellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa
heikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen
unelmiinsa.

Huolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä
aavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen
unelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui
käsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.

Sen uskonsa varassa eli hän kauan.

Ainoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli
se, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen
johtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain
olisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.

Kun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui,
tuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen
elämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti
hän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin,
mikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi
aikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta
huolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan
raskaalta oli sulaa mielikuvitusta.

Rouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja
päivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla
pitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta
hänen elämäänsä.

Ensimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille
valmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita
pikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi
nauru -- voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille
ollut!

Hauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään.
Vasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin
kaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin
äkkiä.

Vietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää
lapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.

Kaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan
tyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus
siitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui
äidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan
isään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.

Aivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi äidistään.

Ihmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja
avomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli
sattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän
nyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä
avomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien
kuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen
muodostunut.

Rouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin
huoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä.
Markiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi
huonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä.
Kaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista,
jonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.

Rouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko
kaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään
päivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän
pihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.

Hän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä
odotettujen saapuessa.

Tie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä
pitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin
lepopaikaksi kulkijalle.

Odotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa,
eikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin
yhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten
kavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut
pyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut
siinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin
herätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja
kauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja
voitonvarmana.

Selvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli,
että nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä
suurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle,
uskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.

Se ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa.
Hänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli
aivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan
oleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät
kaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten
ihastuttaja.

Nyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa.
Ei hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei
aavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta
tullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta.
Mutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja
että onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta
käytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.

Rouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen
päätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli
kysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari
päivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä
tiepuolesta.

Millainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen
ja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän
ristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut
vaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä
hänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa.
Muuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka
päivä jo oli painumaan päin.

Taaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon
lyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän
oikaisihe.

Miten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin
itsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi
pitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta
vallan hänen tapaistaan.

Mutta nyt hän ainakin tahtoi olla ymmärtäväisempi. Hän aikoi mennä
Ellin luokse, jutella vähän hänen kanssaan ja sitten levätä.

Hän nousi ja rupesi tavallista reippaammin astumaan kartanolle päin.

Pihamaalla tuli Elli vastaan.

-- Mitäs nyt, Eihän vain piispa taloon tulle! Rouva Eller koetti
tekeytyä iloiseksi ja leikkisäksi. Mutta samalla hävetti teeskennellä
Ellin seurassa. Jos joku aina oli emäntäänsä käsittänyt ja auttanut
oli Elli sitä tehnyt. Hienolla myötätuntoisuudella oli hän monen monet
kuormat keventänyt.

-- Eihän toki niin hullusti! Käännytetään portilta pois, jos tulee. --
Ellikin pisti leileiksi.

-- Mutta sinä tulit aivan kuin hakemaan minua, -- tutkisteli rouva
Eller.

-- Teki mieli pistäytyä vähän ulos kesken kiireen ja sitten piti
katsoa, missä rouva kuljeksi. Eikö rouva nyt lepäisi vähän ennen
vieraiden tuloa.

-- Sitähän juuri aioinkin. Aina sinä arvaat, mitä minä tarvitsen. --

-- Hyvä, jos sitä vuosien varrella on jotain oppinut! -- Elli nyökkäsi
iloisesti päätään. -- Saanko ehkä tuoda lepotuolin ja peitteen
puutarhaan?

-- Niin, kiitoksia, puutarhaan, Inkerin pikku leikkipirtin luo. Siellä
on niin suojattua ja rauhallista.

Hetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä
katseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus
tehdä olon hänelle hauskaksi.

-- Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin
mainion hyvä olla! -- Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä
hymyään. -- Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää
sinusta erota, -- ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.

Elli keikautti harmistuneena päätään. -- Johan nyt joutavia.
Ajatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla
ole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä
kotona, siitä olen varma.

Elli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten
takaisin keittiöön päin.

Rouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli
ollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä
yhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä,
reipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei
ollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.

Rouva Eller huokasi taas raskaasti.

Kyllähän Inkeri nyt -- ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti --
kenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut
pikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.

Ihanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet,
leikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku
leikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen
kohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä
viettäneet.

Rouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet
sääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.

Kaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla
sisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse,
mutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.

Hän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi
ja jyskytti.

Hänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta
hengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.

Mutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan
ja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut -- oli hänen
luonaan -- oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.

       *       *       *       *       *

Parasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut
pyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä
maahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista
hiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan
tulevan vävyn tervetulleeksi taloon.

Mutta rouva Elleriä ei näkynyt.

-- Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle
apulaiselleen -- minun täytyy juosta herättämään rouvaa.

Juoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta
lähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla
varovainen, jotta ei säikäyttäisi.

Varpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa
hän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut
rouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat
jäljet.

Rouva Eller oli kuollut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syvistä hetteistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.