Title: Sotalaivan valtaus
 - Kuvaus 1808 vuoden sodasta
Author: Melander, Richard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sotalaivan valtaus
 - Kuvaus 1808 vuoden sodasta" ***


SOTALAIVAN VALTAUS

Kirj.

Richard Melander


Tekijän luvalla suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1899.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Vihasina vihureina puski tuuli lounasesta, ajoi vaahtopäitä aaltoja
Suomen saariston rikkinäisten luotojen lomaan ja kuletti mukanaan
epäselviä, aika-ajoin tuskin kuultavia ihmisääniä iltapimeältä selältä.
Kemiön saaristossa, jonka suurinta saarta vain kapea salmi erottaa
mannermaasta, on yksi luoto jäänyt toisista kauemmas selälle ja siinä
kasvoi myrskyjen karkaisema mäntymetsä, jota lounainen nytkin rajusti
ravisteli. Tuossa taistelussa olivat puunrungot ja oksat aikojen
kuluessa taipuneet ja vääntyneet aivan luonnottomiin asemiin ja yksin
kuori oli nuorimmissakin männyissä käynyt harmajaksi, sairaloisen
näköiseksi. Mutta juuret olivat terveet ja sitkeät, ne puristuivat
vankasti kiinni rotkoihin ja kalliosärmiin, ikäänkuin sanoakseen:
näistä kallioista olemme elinvoimamme imeneet ja sillä ravinnolla
aijomme jaksaa vastustella koko maailmaa!

Sama luonne näytti olevan tuvallakin, joka oli kiivennyt saaren
korkeimmalle laelle. Iltapimeällä se vain joskus kuumotti sieltä
taivasta vastaan, kun myrsky ajoi esiin vaalakampia pilviä. Vaan
sen ikkunasta loisti kuin uhkamielellä leimuava tuli, jonka säteet
kirkkaina leikkien tanssivat aallon harjoilla ja näyttivät tavottelevan
toisiaan.

Joskus saattoi näiden häilyväin säteiden valossa nähdä parin metsäisen
niemen muodostaman salmen, joka Kemiön saaristoon päin aukeni
laajemmaksi seläksi, missä elokuun myrsky mielinmäärin temmelsi. Ja
tätä salmea kohden nuorukainen, joka seisoi siimeksessä kappaleen
matkan päässä tuvasta, tarkkaavasti tähysteli. Hän oli niin seisonut
siinä jo parisen tuntia, sitkeänä vartoen nähdäkseen sitä, jota hän
odotti.

Silloin ilmestyivät yhtäkkiä hänen tähystyksestä väsyneisiin
katseihinsa salmella soutavan venheen piirteet. Kun pilvet nopeassa
kulussaan varjostivat taivaan, katosi tuo kuva, vaan se näkyi
kohta taas lähempää. Venhettä voimakkaat aironvedännät soutivat
tuota yksinäistä saarta kohden. Silloin nuorukainenkin hävisi
tähystyspaikaltaan, juoksi rantaan. Venheestä, joka oli pysähtynyt
kappaleen rantakiviltä, kuului pillin puhallus.

"Kaikki on kunnossa", vastasi poika rannalta.

"Oletko se sinä Janne siellä?" kysyi joku venheessä olijoista.

"Täällä olen", vastasi nuorukainen ja astui vesikivelle, josta hän
loikkasi venheeseen.

"Vaikea meidän oli tuon salmen läpi osata", puhui venheen perässä
olija. "Ja oli siellä pari venäläistä tykkivenhettäkin meidän
tiellämme, mutta niiden miehistö näkyi olleen humalassa."

"Olen heitä tästä kuunnellut kauan aikaa", vastasi Janne, "ja
minustakin he tuntuivat ryypyn saaneilta."

"Sen parempi meille! -- Mitä maihin kuuluu?"

"Tavallista vain, -- julistuksia luetaan kirkoissa, että maan
asujamiston tulee ymmärtää omaa parastaan, pysyä rauhallisena ja pitää
vallottajaa vapauttajanaan -- -- --."

"Hiljaa, hitto vie! elä sinä huuda poika!"

"No miks'en?"

"Elä huuda, sanon minä. Puut ymmärtävät täällä puhetta, merellä on
korvat, tuuli kulkee vakoilijana. Sinäkin pian roikut männyn latvassa,
jos vaan vihollisten käsiin joudut."

"Ja mikäs nyt sitten, yksi luotsipoika enemmän tai vähemmän männyn
latvassa..."

"Vaan etkö älyä, että sinua tarvitaan vielä pikkusen aikaa hengissäkin.
Ja nyt istu kiltisti perään ja ohjaa venettämme, niinkauan kuin pimeää
vielä kestää."

Venhe oli jo kahdella airoparilla soudettuna loitonnut koko pitkän
matkan maasta ja nuorukainen istui nyt ääneti perässä. Joskus
kuu kalpeana pilkisti paksujen pilvien lomasta, mutta myrskyävää
merta se ei silloinkaan jaksanut valaista. Janne kiinnitti koko
tarkkaavaisuutensa luotoihin ja kareihin, joiden lomitse hän venhettä
ohjasi rannikkoa pitkin. Eikä venheessä enää paljoa puheltu. Ainoastaan
lähinnä perämiestä istuvat kaksi miestä vaihtoivat joskus jonkun sanan.
Näiden miesten puheista saattoi pian huomata, että siinä oli päällikkö
ja alempi soturi; toista näet puhuteltiin luutnantiksi, toista vain
Stig'iksi ilman mitään arvonimeä. Mutta siltä saattoi huomata, että
heillä oli tuttavalliset, toverilliset välit. Luutnantti seurasi
suurella tarkkaavaisuudella väylän monia mutkia ja tähysti erittäinkin
rannikon tummahtavia ääriviivoja, ikäänkuin oikein painaakseen ne
mieleensä. Soutajat kiskoivat ääneti tasaisessa tahdissa, niinkuin
ainakin tottuneet merimiehet, eikä airoista lähtenytkään kuin aivan
heikko ääni, joka yön myrskyyn kohta katosi.

Hetkisen oli saarella oleva rakennus ollut puitten varjossa, vaan
näiden ohi päästyä leimahti äkkiä kahdesta ikkunasta kirkas valo.

"Kuka tuossa asuu?" kysäsi luutnantti.

"Kauppias", vastasi perämies lyhyeen.

"Mikä kauppias, -- mikä on hänen nimensä?"

"Aron Borisoff."

"Onko hän venäläinen?"

"Hän on Ruotsin alamainen."

Jannen äänestä saattoi huomata, että hän ei tahtonut antaa asiasta
tarkempia tietoja. Mutta luutnantti katseli yhä valoisiin ikkunoihin.
Toisesta näkyi joku varjo liikkuvan edestakaisin.

"Onko tuo hänen tyttärensä?" kysyi hän äkkiä osottaen ikkunaa kohti.

Perämies käännähti rutosti katsomaan ja heitti tuokioksi peräsimen irti.

"Pidä huolta, mihin ohjaat, elä tytöstä välitä", varotti upseeri.

"Se _ei_ ole hänen tyttärensä", vastasi nuorukainen, kääntäen venheen
taas oikeaan hotuun. Mutta nuo pari sekuntia olivat riittäneet
syrjäyttämään venheen karikkoon, -- muutamain silmänräpäysten perästä
töksähti se kivelle. Siitä syntyi kumea kolina ja airot kalisivat kiviä
vastaan, kun venhettä taas työnnettiin irti. Ja samassa kuului huutoja
tuulen alapuolelta ja siinä valoviivassa, joka lähti tuvan ikkunasta,
näkyi suurenlainen venhe, jossa oli paljo väkeä.

"Kiskokaa vankasti, miehet", komensi luutnantti matalalla, mutta
kiivaalla äänellä. "Sieltä tulee venäläinen tykkivenhe."

Ja kun venhe nyt taas sai täyden vauhdin, käänsi perämies sen äkkiä
kulkemaan samaan suuntaan, mihin valoviiva kävi. Tuuli puhalsi sivulta
ja venheen heiluminen vaikeutti soutamista, mutta voimakkaasti ja
taitavasti suorittivat soutajat tehtävänsä. Tykkialuskin oli heti
kääntynyt soutovenheen suuntaan ja pakenijat saattoivat nähdä sen
tumman keulan nousevan ja laskeutuvan aallokossa. Valon vaikutus ei
enää paljoa tuntunut, pienempi venhe oli pian sakean pimeän peitossa,
jotavastoin takaa-ajajia vielä saattoi nähdä. Tyynenä istui nuorukainen
peräsimessä sanaakaan virkkamatta, käänsi vain silloin tällöin päätään
taaksepäin ja tarkasteli sillävälin saaren matalaa, metsäistä rantaa.
Hän näytti tuntevan joka lymypaikan näissä kapeissa, vaikeissa vesissä.
Pian huomattiin takaapäin kuuluvista säännöllisistä aironvedoista, että
vainolainen läheni. Kun luutnantti oli tämän huomannut, kiirehtivät
hän sekä Stig myöskin hankain luo ja rupesivat avuksi huopaamaan.
Liekö vihollinen sen nähnyt, hänen venheestään rupesi kohta kuulumaan
riskuvaa ääntä, jonka merkityksen pakolaiset kyllä ymmärsivät. Kirkas
salama leimahti läpi yöpimeän, tykin mahtava paukaus kuului ja sen
luoti lensi vettä päristellen ohi venheen kyljen.

"Liian alas ja liiaksi vasemmalle", tuumi luutnantti. Janne muutti taas
kurssia, ohjasi kapeaa salmea kohti, jonka rannan kasvavan metsän varjo
teki pikimustaksi.

"Olisipa ihme, ellen saisi noita tarttumaan kiinni tähän salmeen",
puheli hän puoliääneen.

Nuolena lensi venhe salmen tyyneille vesille. Etäämpää saattoi kuulla
avomeren kohisevan rantakallioita kohti. Toista rantaa kulkien ohjasi
perämies tarkasti venhettään kapeaa pakoväylää myöten ja hetkeksi
joutui kanoonavenhe niemen suojaan, jonka kupeitse oli käännettävä. Nyt
täytyi jos mahdollista lisätä vauhtia ja ehtiä salmesta ulos, ennenkuin
tykkivenhe taas ehti näkyviin. Sillä tiettävä oli, että salmen
tyyneessä vedessä oli sitä helpompi ohjata tarkka laukaus venhettä
kohden, jonka piirteet meren aavaa vastaan selvästi näkyisivät. Syvälle
painuivat soutajat kiskomaan airoja, pinnistivät vihasimmat voimansa,
ja jo läheltä kuuluikin hyökyaaltojen ryske; mutta samassa näkyi jo
kanoonavenheenkin tumma haahmo salmen perältä. Taas narskuivat siinä
tykinvitjat. Janne käänsi venheen vielä lähemmäs maan katvetta ja
silmäili rauhattomasti perän taa. Ei monta aironnykäsyä tarvittaisi,
jotta olisi niemen suojaan päästy.

"Nyt!" huudahti luutnantti.

Salaman valossa nähtiin selvästi rannikko ja metsä ja ukkosena eteni
kaiku salmen yli. Mutta seuraavassa tuokiossa kuului tykkivenheestä
vihaista kiroilemista ja ryske rannan vesakossa osotti, minne luoti
tällä kertaa oli hairahtunut.

"Ähäs, kutti", nauroi Janne ääneensä ilkkuen, "enkö arvannut, että
karin ne siitä salmesta löytävät. Sillä kivellä saavat he kyllä
kotvasen kykkiä!..." Ja hän jatkoi vilkkaasti, ikäänkuin uuden tuuman
keksittyään: "Siitä eivät he pääse irti, elleivät viskaa tykkiään
mereen. Eiköhän palata ja koeteta, onnistuttaisiinko luutnantin
pistoolilla heistä pari miestä näpsätä kumoon."

"Minulle ei olisi mikään sen mieluisampaa", vastasi luutnantti
hymyillen, "vaan nyt ei siihen ehditä. Meillä on määrätty tehtävä
suoritettavana, -- ja ehkä saadaan pistoolejakin vielä käyttää. Tuo
tykkivenhe tuskin yksin liikkuu näissä vesissä."

Tuskin oli hän sen saanut lausutuksi, kun Stig tarttui hänen
käsivarteensa ja viittasi ulos selälle päin, jonne he soutivat.
Valoisammalla, laajalla selällä näkyi suurenlainen venhe, joka
purjeiden ja airojen avulla läheni. Luutnantin tottunut silmä huomasi
heti, että siellä tuli tykkivenhe sitä lajia, jota ruotsalaiset olivat
Viaporissa käyttäneet ja jotka linnan antauduttua olivat joutuneet
venäläisten käsiin.

Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin rutosti kääntyä ja koettaa päästä
tuon karillejoutuneen tykkivenheen ohi, ennenkuin tämä ehti riuhtoutua
irti. Taisteluun tykkivenheitä vastaan ei voinut ryhtyä, niissä kun
oli monta vertaa enemmän miehistöä. Ja venäläiset venheet olivat
jo huudoilla antaneet merkit toisilleen. Tykin laukaukset olivat
opastaneet tuon toisen tykkivenheen näille vesille.

Airot notkuivat pakenevain nopeasti soutaessa ja venhe mennä viiletti
keula vaahdossa takaisin salmen kautta, nyt sen toista rantaa myöten.
Yhä selvemmin kuului huuto ja hälinä karilta ja pakolaiset saattoivat
arvata, että siellä kiisteltiin siitä, oliko tykki viskattava veteen,
että venhe kepeneisi, vaiko koetettava ensin ampua yksi laukaus.

"Olisipa mulla luotikkoni", virkkoi Janne, "voisin ohimennen tästä
antaa varman vastauksen heidän laukaukseensa."

"Varo sinä vain", tuumi luutnantti soudantansa keskestä, "etteivät saa
vihiä sinun olostasi tässä venheessä."

"Sen he aamulla aikasin tietävät, välttelinpä minä taikka en. Meillä on
täällä vakoilijaheittiöitä, jotka möisivät vaikka veljensä muutamista
ruplista. Mutta mitäs siitä? Eihän elämää jatku pitemmältä kuin on
sallittu, samahan tuo on, jos tässä karahtaa karille lähempänä tai
etempänä rannikkoa, -- kivellehän sitä on kumminkin jouduttava."

Janne ohjasi venheensä niin, että se joutui samaan linjaan kuin
molemmat tykkialukset. Vaan pian oli hänen tältä viivalta poikettava.
Vielä ei ollut kolmatta tykinlaukausta kuulunut, vaan kun venhe
syrjäytyi muutamia syliä suunnastaan, valaisi taas kirkas salama kapeat
salmivedet. Luoti sivalsi kappaleen venheen perälaudasta, luiskahti
Jannen käsivarren alitse ja löi airon pois Stigin kädestä.

"Saitko haavan?" kysyi luutnantti äkkiä.

"Sain, -- mutta airo meni kokonaan pirstaleiksi."

Vielä ei ollut karille joutunut tykkivene päässyt irti eikä sen tykkiä
siis tarvinnut peljätä, kun aluksen heiluminen esti siitä tarkoin
tähtäämästä. Eikä luotipyssyjä siinä nähtävästi ollut mukana.

Mutta kun Stigin nyt oli haavotetulla kädellään entistä vaikeampi
soutaa, läheni takaa-ajava venäläinen alus arveluttavassa määrin
pakenevia, jotka huomasivat, että siinä oli ainakin 9-10 miestä
soutamassa. Ei voinut enää toivoa, että se jaksettaisiin jättää; täytyi
vaan koettaa viivyttää sitä niinkauan, kunnes molemmat viholliset
olisivat joutuneet niin etäälle kuin mahdollista toisistaan.

Taas kuului ritinää takaa-ajavasta aluksesta ja sekunnit kävivät
pakeneville pitkiksi. Kenenkähän vuoro nyt oli käsissä? Tuntui
tavattoman katkeralta noinikään joka hetki odottaa iskua, voimatta sitä
mitenkään väistää tai vastustaa, ja noiden viiden miehen mielialaa
kuvasi parhaiten heidän synkkä äänettömyytensä. Saaliistaan varmoina
lykkäsivät viholliset ilkeässä julmuudessaan laukauksen ampumisen
tuonnemmaksi, minuutin toisensa perästä. He saattoivat nyt yhä
selvemmin nähdä venheessä olijat, joista heidän vain tarvitsi valita
uhrinsa. Ehkä arvasivat he, että upseerikin oli joukossa ja viivyttivät
vain laukausta, tehdäkseen sen vaikutuksen sitä tuhoavammaksi.

Vielä eivät pakolaiset kumminkaan menettäneet malttiaan, joka näihin
asti oli heitä pitänyt vireillä.

"Minä ohjaan maihin", virkkoi Janne lyhyeen.

"Tee se", vastasi luutnantti.

Kalana kääntyi venhe rantaa kohden. Samassa hetkessä, jolloin
tykkialuksessa huomattiin tämä liike, vietiin siellä tuohus
sytyttimeen. Heti pamauksen jälkeen kuului tuskallinen kirkaisu venheen
keulasta ja toinen soutajista kaatui vatsa puhki ammuttuna venheen
pohjalle. Hetkeäkään miettimättä juoksi Janne ja asettui kaatuneen
paikalle. Varmalla kädellä kohotti luutnantti kätensä, ampui, ja
sama huuto, joka äsken venheestä oli kuulunut, kajahti nyt vastaan
tykkialuksesta. Mutta vesi oli sillävälin tulvahtanut sisään venheeseen
siitä reijästä, jonka luoti oli lävistänyt, ja vaadittiinpa Jannelta
ja toisilta soutajilta mitä suurimpia ponnistuksia, jos mieli heidän
jaksaa soutaa tuota yhä raskaammaksi käyvää venettään maihin asti.

Tykkivenheen keulaveden yhä mahtavammasta kohinasta saattoi huomata,
kuinka takaa-ajajat ponnistelivat maallenousua ehkäistäkseen. Mutta
pakenijat olivat toki liian paljo edellä. Kovasti jysähtäen pysähtyi
heidän venheensä rantakivien lomaan ja neljä miestä hyppäsi samassa
silmänräpäyksessä siitä veteen, hakeakseen suojaa rannan pensaiden
takana.

"Enkä jätä venhettämmekään niin aivan rankaisematta heille", virkkoi
luutnantti lymypaikastaan, kohottaen toisen kerran pistoolinsa.

Nyt oli asema tuota pikaa muuttunut. Päättäväinen mies, jolla oli
ainoastaan lyhyen matkan päähän kantava ase kädessään, hallitsi nyt
salmea, jossa vihollinen äsken oli ollut niin varmana saaliistaan.
Tykkivenheen soutajat lepuuttivat airojaan, sillaikaa kuin venettä
purjeella ohjattiin edemmäs rannikolta.

"Miksette ammu, luutnantti?" kysyi Janne.

"Siksi ettei tarvita."

"Eikö tarvita! Ettekö kuule soudantaa toisesta venheestä? Viiden
minuutin perästä he ovat maissa. Jumala teitä varjelkoon, jos he teidät
kynsiinsä saavat. Minä tunnen venäläiset. Jos nyt laukasette, on niitä
ehkä yksi mies vähemmän, -- kas, enkö arvannut!"

Kuu kuumotti taas pilven raosta ja loi kimaltavan valon salmen
pinnalle. Tuon valojuovan yli näkyi venhe kiireesti lipuvan. Se oli tuo
toinen tykkivenhe, joka nyt oli päässyt karilta irti ja läheni ottamaan
osaa tähän muutenkin epätasaiseen taisteluun.

"Luutnantti!" virkkoi Stig matalalla äänellä ja ryömi lähemmäs
esimiestään; "näin omituisen unen viime yönä."

"Vai unen. No millaisen?"

"Tavallisesti uneni jollakin tavoin toteutuvat. Minusta tuntui siltä,
että me valloitimme Viaporin takaisin."

"Kaunis uni, poikani, jospa se vain voisi toteutua!"

"Niin, sellaisen unen minä näin. -- Mutta mitäs nuo tuolla puuhaavat?"

Venäläiset alukset olivat näet tehneet uuden liikkeen. Ne olivat
laskeneet kylikkäin ja miehiä näytti nousevan toisesta venheestä
toiseen. Niin ne tekivätkin, ja se, johon enimmät miehet olivat
ryhmittyneet, souti salmelle päin, jotavastoin toinen parin miehen
soutamana verkkaan lähti vastaiselle taholle kulkemaan. Kotvasen
soudeltuaan eri tahoille lähenivät molemmat venheet maata. Tuo temppu
oli helposti ymmärrettävissä. Karille joutuessaan oli ensimmäinen venhe
nähtävästi saanut vuodon, jonka vuoksi se oli kevennettävä, jotta uisi.
Ja toisella venheellä oli päätetty mennä maihin ja vangita ruotsalaiset
pieneltä saarelta.

"Pian on parikymmentä miestä niskassamme", virkkoi luutnantti, "mutta
tuskinpa meistä yksikään antautuu hengissä heidän vangikseen."

"En ainakaan minä", vastasi Janne, joka oli joukossa ainoa laivastoon
kuulumaton suomalainen.

"Enkä minä", matki Stig. Mutta neljäs mies joukossa, Bramrå nimeltään,
ei ollut kotvaan aikaan sanaakaan virkkanut. Hän oli 40-vuotinen
laivamies.

"Herra luutnantti", virkkoi nyt tämä vihdoin tyyneesti, "en ole
kahdeksaantoista vuoteen ollut mukana tällaisissa seikkailuissa,
olen asunut torpassani, milloin en vesillä ole ollut. Mutta sananen
olisi siltä mullakin sanottavana. Toverimme tuolla venheessä makaa
liikahtamatta, hän sai liian paljo rautaa vatsaansa. Mutta, vaikka
Stigin toinen käsi onkin vähän repaleinen, on meitä siltä neljä
miestä, ja minun mielestäni me neljän voisimme mennä ja siepata tuon
tykkivenheen tuosta, jossa on ainoastaan pari miestä vartijoina."

"Herra luutnantti", virkkoi Janne vilkkaasti, "tämä raakapuunuros on
oikeassa, meidän täytyy tehdä ryssille kepponen. Minä olen ollut mukana
petkuttamassa tullimiehiä tällä samalla saarella, tunnen täällä miltei
joka pensaan, minä olen varma, että tuuma onnistuu. Kuulkaa! ne ovat jo
siellä maissa."

Nyt nopeasti ja vilkkaasti neuvoteltiin. Luutnantti oli kohta innokkain
yritystä kannattamaan. Ruotsin suuri laivasto, johon hän kuului,
oli näihin asti ollut pakotettu pysymään syrjässä varsinaisista
sotatapauksista ja sillävälin oli alituisia tietoja saapunut
maajoukkojen kuumista otteluista. Tuossapa olisi seikkailu, josta
kannattaisi laivastotovereille kertoa. Ja sitäpaitse, olihan asema
niin tuiki toivoton, ettei tuolla yrityksellä voinut suuria tapata,
jos ei se onnistuisikaan. Saari oli noin puolen neljänneksen pituinen
ja leveydeltään tuskin puoltakaan siitä. Sen ulapanpuoleiseen päähän
oli venäläinen tykkivenhe laskenut. Venäläiset olivat nähtävästi
laskeneet, että heidän vihollisensa, jos heitä maan puolelta kovasti
ahdistettaisiin, koettaisivat paeta vialliseksi ammutulla venheellään.
Siksi oli tuo toinen tykkivenhe saanut käskyn pysähtyä lähelle sitä.
Ketju miehiä pantiin kulkemaan saarta pitkin, kiertääkseen nuo neljä
miestä yhteen sopukkaan ja pakottaakseen heitä antautumaan, ennenkuin
mahdollisesti joku ruotsalainen alus lähellä olevasta laivastosta
ehtisi hätääntyneille avuksi.

Luutnantti ja hänen miehensä, olivat kohta älynneet tämän tuuman.
Heidän suunnitelmansa taas perustui suomalaisen luotsipojan tarkkaan
saarentuntemiseen. Janne näet tiesi, että heidän venheensä ja
venäläisten maallenousupaikan keskivälillä oli kivilouhikko, joka
pakotti vihollisia pysymään rannikolla lähellä salmea, jos mielivät
hakea läpitse koko saaren. Tuohon tietoon rakensi Janne aikeensa.

Luutnantin toisella pistoolilla varustettuna läksi hän yksin metsään,
kalliolouhikkoa kohden. Sinne kulkiessaan ei vihollisesta kuulunut
mitään, mutta kiivettyään kallion huipulle, kuuli hän kaukaisia ääniä
ja hän arvasi, että siellä se ketju nyt läheni. Liikahtamatta hän siinä
kotvasen makasi ja odotti.

Sillävälin oli luutnantti miehineen pensaikkojen suojassa hiipinyt
venheensä luo, josta he saattoivat nähdä tykkivenheen, joka yhä
pysytteli selällä melkein saman matkan päässä, mihin se oli jäänyt.
Luutnantti tarkasti pistoolinsa sytytysruutia, pani siihen uuden
piikiven ja vetäytyi piilopaikkaansa.

Eikä nuo kolme miestä kotvaan aikaan sanaakaan vaihtaneet. He vain
kuuntelivat ja tähystelivät yöpimeään. Mielikuvitus virkosi vilkkaaksi
ja upseerista tuntui useita kertoja, että pensaikossa ja vesirajassa
liikkui olentoja. Mutta ne eivät olleet muuta kuin kantoja ja kiviä ja
äänet olivat tuulen suhinaa.

Eivätkö viholliset tulekaan? Hän niitä nyt melkein odotti eikä hän
kuolemaa pelännyt. Hän oli omasta hartaasta pyynnöstään saanut
päälliköltään luvan lähteä tälle vakoilumatkalle, jonka tarkotus oli
ollut hankkia varmoja tietoja, missä muutamat venäläiset risteilijät
olivat ankkurissa Löfön selällä. Jos hänen täytyisi palata takasin
ilman haluttuja tietoja ja ilman venhettään, niin täytyi hänen toki
voida kertoa jostakin rohkeasta kahakasta, -- taikka muuten menköön
nuori henki sille retkelle!

Mutta laivuri Bramrå, joka yleensä oli tunnettu harvapuheiseksi, vaan
joka äsken oli keksinyt tuon uuden tuuman ja silloin jo oli puhunut
enemmän kuin muuten kuukausmääriin, hän näkyi nyt päässeen oikein
tarinatuulelle ja, vaikka hetki kysyi paljo enemmän toimintaa kuin
puhetta, jutteli hän nyt ehtimiseen, niin että toverien oli häntä
vaikea entiseksi jurottajaksi tunteakaan.

"Herra luutnantti", alkoi hän uudelleen ja uudelleen, eikä totellut,
vaikka kyllä joka kerran sai käskyn "pitää suunsa." Ja nyt, kun he
paikkaa muutettuaan olivat asettuneet niin, että hän oli joutunut aivan
lähelle luutnanttia, alkoi hän taas.

"Herra luutnantti, kuten äsken sanoin, on kahdeksantoista vuotta
kulunut siitä, kuin viimeksi olin tällaisissa seikkailuissa mukana.
Ja niin totta kuin makaan tässä herra luutnantin rinnalla, ei minusta
noita kahdeksaatoista vuotta tunnu olleenkaan, sillä muistanpa aivan
kuin eilispäivän, mitä silloin tapahtui, -- tarkotan heinäkuun
kolmatta päivää vuonna yhdeksänkymmentä, kun meidän oli pyrittävä pois
Suomenvedenpohjasta. Se leikkiä oli. Oli ollut aivan tyyntä monta
päivää, joten liput olivat tankoja myöten hervottomina riippuneet;
mutta heti kun aurinko nousi kolmantena päivänä, rupesi idästä
tuulemaan ja ilma kävi valoisaksi ja iloiseksi; venheet otettiin
laivoihin, miehet komennettiin kannelle, -- meidän tuli nyt tunkeutua
venäläisen laivaston lävitse, joka meitä lahden suussa saartoi, kuten
herra luutnantti tietää. Olin silloin märssipoikana Puken komentamassa
laivassa 'Dristigheten'. Siinä oli miestä! en unhota häntä milloinkaan,
vaikka eläisin satavuotiaaksi --."

"Hiljaa! eikö siellä kuulunut jotakin katajapensaasta", kuiskasi
luutnantti keskeyttäen.

"Ei, herra luutnantti, ei ne vielä kotvaan aikaan tule, ja sitäpaitse,
kyllä Janne meille siitä tiedon antaa. Niin, Puke oli saanut käskyn
itse kuninkaalta avata tietä laivastolle, pienelle ja suurelle.
Ja me nostimme purjeet ja laiva teki käännöksen niin kauniin kuin
manöövereissä konsaankin, ja Puke seisoi perässä niin ystävällisenä ja
tyyneenä kuin ainakin, vaikka hänen silmänsä vähän kimaltelivat. Mutta
sitten lensi hän tulipunaiseksi ja juoksi luotsin luo, joka ohjasi
hullusti, ja kävi itse peräsimeen. Se tuntui meistä niin turvalliselta,
seisoessamme siinä tykkien ääressä, valmiina laukasemaan, kun
käskettäisiin..."

"Hiljaa", keskeytti luutnantti taas, "sieltä kuului jokin merkkiääni."

"Ei kuulunut, herra luutnantti, se on ainoastaan mänty, jota tuuli
hankaa toista vastaan. Vielä he eivät tule. Niin, Puke seisoi siinä
ja saarnasi, se on, hän ei puhunut yhtään sanaa, vaan muljotti meihin
silmillään, toisen vuoron katsellen vihollista, joka jo oli ruvennut
ampumaan. Venäläiset laivat, risteilijät ja fregatit, olivat kaikki
yhdessä linjassa ja kaikkien niiden ohi meidän tuli purjehtia, eikä
kumminkaan laskea karille -- niin, se oli mainio päivä. Ja koko Ruotsin
laivaston, jossa kuningas ja herttuakin oli, tuli seurata meitä.
'Elkää ampuko', huusi Puke minkä jaksoi, 'elkää hemmetissä ampuko,
ennenkuin käsken', eikä hän muuta sanonutkaan. Mutta hän luimisteli
meitä niin terävästi, -- elkää hätäilkö, luutnantti, se oli taas tuo
sama mänty, -- ja me ymmärsimme, että tässä on parasta totella, vaikka
sormiamme, kutkuttikin. Mutta laivamme oli hyvä purjehtija, ja nyt
se otti sellaisen vauhdin, kuin jos se olisi aivan tanssien tahtonut
puikahtaa venäläisten ohi. Ja Puke seisoi siinä tyyneenä, silmät vain
kiiltelivät, kuin jos hän jotakin pilaa olisi miettinyt. Ja sitä hän
lie miettinytkin, sillä yhtäkkiä hän huusi: 'Ampukaa!'"

"Hiljaa, sanon minä...!"

"Anteeksi, herra luutnantti, mutta eihän se tässä tuulessa mihinkään
kuulu. Minusta tuntuu aivan, kuin olisin juuri nyt kuullut itsensä
Puken huutavan 'ampukaa! -- ja me lennettiin tykkien luo. Nyt oli
venäläisten laivain kylki käännetty meitä kohti, -- sitä hän oli
odottanut --, ja silloin sitä leimahti tulta, eikä sitä tullut Puken
mielestä sittenkään kylliksi. 'Ampukaa niin perhanasti...!' anteeksi,
herra luutnantti, mutta niin hän kirosi, 'ampukaa kahta tuimemmin,
jotta huomaavat, että täältä sotapoikia tulee; ja muistakaa pojat',
huusi hän, ja kirosi taas, 'että kuningas tulee sieltä jälestäpäin.' Ja
silloin hän nauroi ja oli suloinen kuin kaunis tyttö, ja me nauroimme
tykkiemme luona. Herra Jumala, sellainen miesten mies! Ja me ammuimme,
että tykit kuumuuttaan sihisivät, aina kun miehistä hikipisaroita
niille tippui. Ja olihan sitä mihin ampuakin, sillä me purjehdimme
viidenkolmatta kyynärän päässä venäläisten laivojen ohi. Ja kun siten
olimme luistaneet koko linjan ohitse ja Puke näki, ettei laivasto
ollutkaan jaksanut meitä seurata, vaan yhä makasi siellä savun takana
koettaen pyrkiä eteenpäin, silloin huusi hän: 'kääntäkää ruori!' ja
laiva nousi notkeasti vastatuuleen. Me ihmettelimme, että mitä se nyt
aikoo, sillä olimmehan juuri onnellisesti päässeet kaikkien karien ja
ryssien ohi. Mutta silloin hän taas nauroi ja huusi: 'Nyt me käännämme
ja annamme piru vie noille väylänvartijoille lisää...' Niin, herra
luutnantti, hän kirosi taas ja lisäsi: 'Annamme niille vielä vähän
jälkiruokaa, sen teemme!' Ja sen teimme, sitä ateriaa he varmaankin
ovat kauan muistelleet... Sellaista päivää mulle ei enää tule. Päivä
paistoi ja tuuli puhalsi raittiisti ja kaikki oli iloista, iloinen oli
yksin toverini Lassi Forsbergkin, joka oli saanut tammisälön polveensa,
niin että hänen jalkansa ikipäiviksi jäi luokiksi, -- hänkin oli
iloinen... Mutta nyt hiljaa, herra luutnantti..."

Huudahdus metsästä katkasi suulaan kertojan tarinan Viipurin
kujanjuoksusta.

"Se oli Janne", kuiskasi Stig, joka koko ajan oli hiljaa maannut ja
kuunnellut.

Mutta kotvaseen ei sen jälkeen muita ääniä kuulunut, joten sitä jo
vähän ruvettiin epäilemään. Vaan pistoolin laukaus häiritsi silloin
yhtäkkiä yön yksitoikkoista hiljaisuutta. Siitä alkoi viritä elämää
ja liikettä metsässä ei aivan kaukana piiloilevista miehistä. Joku
huusi ja hoilasi kaukana, mutta mitä kieltä se huusi, sitä ei voinut
erottaa, vaan lähempänä komentelivat venäläiset päälliköt korkealla
äänellä. Siitä saattoi päättää, että he olivat luopuneet kaikesta
varovaisuudesta ja yrityksestään äkkiarvaamatta syöstä vihollistensa
kimppuun.

Vielä istuivat nuo kolme miestä liikahtamatta piilopaikassaan,
odotellen tapausten kehittymistä.

Kun meteli metsässä kasvoi ja laukauksia rupesi kuulumaan useammiltakin
tahoilta, silloin eivät tykkivenheessä olevat miehet enää voineet pysyä
tyyneenä, vaan soutivat he, ensiksi varovasti, vaan sitten täyttä
vauhtia, maata kohti. Lyhyt ja kiivas neuvottelu näytti tapahtuvan
laivassa ja sen jälkeen iski yksi miehistä laivakeksinsä kiinni siihen
pikkuvenheeseen, joka jo oli maissa. Tuntui siltä, kuin joku päällikkö
turhaan olisi koettanut kieltää miehiä sitä tekemästä.

Ja niin hyppäsi kolme miestä tykkivenheestä pikkuvenheeseen ja siitä
maihin, jättäen ainoastaan kaksi miestä aluksenvartijoiksi. Muutamain
silmänräpäysten perästä olivat ne, jotka maihin olivat juosseet,
ehtineet noiden kolmen ruotsalaisen ohi ja hävinneet metsään päin,
josta meteli yhä kuului.

"Nyt, taikka ei koskaan!" virkkoi luutnantti matalalla mutta
päättäväisellä äänellä ja juoksi samassa, kumarassa ja piiloillen,
toveriensa seuraamana pienen venheen luo, jonka teljojen yli he
loikkasivat, hypätäkseen tykkivenheeseen. Tästä kuului äänekäs
hämmästyksen huudahdus, kun siinä olevat miehet huomasivat vaaran, ja
molemmat he tarttuivat airoihin työntääkseen aluksensa selemmäs. Mutta
huomatessaan, etteivät he jaksaneet saada raskasta alusta vesille,
tarttuivat he miekkoihinsa. Vaan se oli jo myöhää. Bramrå oli jo
tarttunut toista kurkusta ja kaatanut hänet kannelle ja pistoolin
laukauksella teki luutnantti lopun toisesta.

"Puhkase pohja pikkuvenheestä, Stig", huusi Bramrå maatessaan siinä
vihollisensa päällä.

Stig hyppäsi takasin ja koetti kenkänsä raudoitetulla korolla puhkasta
venheen kylkilautaa. Vaan se kesti. Silloin juoksi hän maihin ja
kaivoi haavoitetulla kädellään suurta kiveä rantahiekalta; lujassa se
oli, vaan se irtausi vihdoinkin ja hän pudotti sen täydellä vauhdilla
venheen laitaa vastaan. Se teki toivotun vaikutuksen. Mutta samalla
kuului jo kaksi miestä juoksevan metsänrinnasta rantaan venhettä kohti.
Ne olivat juuri niitä miehiä, jotka äsken olivat maihin menneet,
-- pistoolin laukaus oli heille ilmaissut, että jotain kavalaa oli
tekeillä. Stig viskautui koko painollaan tykkivenheen keulaa vastaan
ja sai niin sen vaivoin lähtemään rannasta. Sitten hyppäsi hän itse
veteen, sai kiinni luutnantin kädestä ja pääsi alukseen hänkin.
Verkalleen lipui tykkivenhe selemmäs; Bramrå oli luutnantin käskystä
jättänyt vangitsemansa venäläisen henkiin, -- häntä tarvittiin
soutajaksi.

"Nyt ei mulla enää ole yhtään laukausta pistooliani varten jälellä",
virkkoi luutnantti, pistäen aseen huotraansa. "Senvuoksi: kuulkaa,
miehet!"

"Kuulemme, herra luutnantti."

"Mitähän jos vielä, alkuun päästyämme, jatkaisimme hiukan tätä ilvettä?"

"Jako ampuisimme tuon toisen tykkivenheen puhki", puuttui Stig heti
tuumaan. "Niin."

"Valmis olen yritykseen", huudahti Bramrå, "tästä tulee yhtä hauskaa,
kuin oli kahdeksantoista vuotta sitten."

"No soutakaa sitten, miehet, heidän aluksensa on tuolla niemen takana.
Mihin katosivat nuo mattimyöhäset, jotka äsken rannalle juoksivat?"

"Ne palasivat takaisin metsään, kun huomasivat tulleensa liian
myöhään", ilmoitti Stig. "Ja siksi juuri on täperällä, ehdimmekö tuon
tempun suorittaa, ennenkuin venäläiset saavat tiedon hommistamme. Mutta
koettakaamme kaikissa tapauksissa."

Kului kotvanen, ennenkuin niemeen päästiin. Miehet kyllä kiskoivat
voimansa takaa, mutta raskas alus kulki hitaasti. Ja kun niemen kären
ohi oli päästy, silloin kuului metsästä huutoa ja hoilotusta, joka
osotti, että hajaantunutta väkeä keräiltiin kokoon. Rannalla oleva
tykkivenhe kuumotti päivän kelmeässä koitteessa vettä vasten. Välimatka
oli pitkä, mutta kannattihan koettaa, eikä ollut varaa tuhlata aikaa.
Salmen pinta oli tyyni, siitä saattoi varmasti tähdätä. Luutnantti
mittasi tarkoin etäisyyden, tähtäsi huolellisesti ja laukasi.

"Sattui!" huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vesi pärisi tykkivenheen
ympärillä.

Kun pamaus kuului, hyökkäsi osa venäläisistä puhkiammuttuun
tykkivenheeseen. He koettivat saada tätä kääntymään, voidakseen
tähdätä kanoonalla pakenevia. Kiire siinä siis oli päästä pakoon.
Venäläisiltä valloitettu tykkivenhe, joka oli ollut karilla, vuoti,
ja vettä lisääntyi myötään lastiksi; mutta se pysyi kumminkin näin
kevenneenä veden pinnalla, kun luutnantti alinomaa pumppusi. Mutta uusi
luoti varmaankin tekisi heistä lopun. Kaikin voimin ponnistaen saivat
miehet raskaan aluksen käännetyksi ja kulkemaan salmeen päin. Muutamia
syliä oli enää niemeen, joka olisi suojan antanut. Mutta silloin tykki
laukesi; vesi pärskähti keulan puolella. Bramrålta lensi hattu, hän
kyykähti kokoon, mutta nousi taas istualleen ja jatkoi sountiaan.

"Se vei vain hatun, herra luutnantti." Vaan verijuova, joka poskea
myöten rupesi alas virtaamaan, osotti, ettei luoti ollut ainoastaan
hattuun sattunut. Se oli uurtanut syvän vaon päänahkaankin.

Useampia luotia ei ehtinyt vihollinen ampua, tykkivenhe soljui turvaan
niemen taa.

"Luutnantti!" virkahti Stig, lepuuttaen tuokion airoaan.

"No, mitä nyt?"

"Eiköhän tämä tykkivenhe ole mahtanut kuulua Viaporin
rannikkolaivastoon?"

"Niinpä luulen; monta siellä menetettiin."

"Niin, minä arvelin vain sitä, että uneni oli kumminkin osapuilleen
tosi. Ehkä se voisi toteutua vielä enemmänkin."



TOINEN LUKU.


Kauppias Aron Borisoff oli aina ollut hyvin pidetty mies
paikkakunnallaan. Hänellä oli näet aina viljalti rahaa. Eikä hänestä
ollut muutenkaan mitään pahaa sanottavana, ellei kateilijain juoruja
tahtonut kuunnella. Hän oli nyt siellä rannikolla asunut 25 vuotta, eli
aina siitä asti, kuin hän maahan oli muuttanut, ja oli moniaita vuosia
sitten jäänyt lapsettomaksi leskeksi; hiljalleen eleli hän siellä
nyt vanhanpuoleisen taloudenhoitajattarensa kanssa. Hänen kauppansa,
josta sekä lähin maaseutu että saaristo osti jokapäiväiset tarpeensa,
kannatti mainiosti, kun hän sitä viisaasti hoiti.

Sitten tuli sota ja sen mukana kaikenlaista levottomuutta ja
epävarmuutta asukkaiden elinkeinoihin. Mutta Borisoffin hyvinvointi
se vain näytti olevan kasvamassa päin. Keväillä hän maalautti talonsa
uudelleen, laajensi puutarhaansa, joka oli törmän rinteellä, osti
uuden hopeahelaisen kävelykepin ja hienot kahden hengen rattaat. Neiti
Johanna, taloudenpitäjä, tunsi sydämmensä aivan pullistuvan.

Sittenkuin osa siitä saaristolaivastosta, joka Viaporin valloitettua
oli joutunut venäläisten käsiin, oli asettunut Turun eteläiseen
saaristoon, tapahtui usein, että eräs hienosti puettu, paikkakunnalla
vieras herrasmies kävi kauppiaan luona. Hänet souti lähellä oleva
kalastaja Olli tavallisesti maihin ja Borisoff vastaanotti häntä aina
itse laiturilla. Pitkällistä asiaa ei miehellä koskaan ollut.

Kemiön kirkossa, joka oli parin penikulman päässä maihin päin, oli
väestö nähnyt kauppiaan yhden ainoan kerran. Sinä sunnuntaina oli juuri
kirkossa luettu eräs valloittajain julistus, jossa kansaa kehotettiin
pitämään valloittajia ystävinään ja vapauttajinaan. Sitä luettaessa
liikkuivat Borisoffin vilkkaat silmät tutkistelevasti katseesta
katseeseen ja hän näytti tarkastavan, minkä vaikutuksen julistus teki
ääneti kuuntelevan seurakunnan kasvoihin. Samana iltana oli hänen
luonaan pidot, joissa kaikki vieraat joivat julmasti, isäntä yksin
varovasti. Ja sen päivän perästä oli kauppiaan luona useamminkin
tällaisia hauskoja pitoja, joihin oli kutsuttu etäisempiä ja lähempiä
naapureita, jotka eivät ennen juuri olleet kuuluneet hänen lähimpään
seurapiiriinsä.

Sellainen pieni iltama oli kauppiaan talossa nytkin samana yönä,
jolloin merellä tuo pieni kahakka tapahtui. Vieraita oli ollut paljo,
sekä mies- että naispuolisia, mutta vähin erin ne olivat ajaneet
kotiinsa, niin että sinä myöhäisenä iltahetkenä, jolloin Janne ohjasi
venhettä kauppiaan ikkunan ohi, ainoastaan kaksi vierasta oli jälellä.

Maanviljelijä, taikka "tilanomistaja", joksi häntä komeasti mainittiin,
Hausser käveli siellä vilkkaasti suurta lattiaa edestakasin, polttaen
piippuaan ja nähtävästi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Silloin
tällöin pysähtyi hän ja katseli tummilla silmillään takaapäin
Borisoffia, joka aivan tyyneenä seisoi ikkunan luona ja koetti
tähystellä ulos sumuiselle selälle ja saaristoon. Hausser oli pitkä,
voimakkaannäköinen mies; kasvonpiirteet olivat tarmokkaat, hiukan
synkät, mutta sangen kauniit.

Selkänojassa sohvannurkassa ja rauhallista unta nauttien istui
lihavahko, melkein pyöreäpäinen herra; kasvojenpiirteet olivat hänellä
avoimet ja alkujaan hienot, mutta niistä näkyi jo elähtäneen ja
juopotelleen miehen väsymystä ja velttoutta. Pöydällä hänen edessään
oli runsaasti juomavaroja, -- kauppias Borisoff tarjosi viljalti,
vaikkei hän mitään varsinaisia juominkeja pannutkaan toimeen. Pullot
näkyivät nyt keräytyneen tuon pienen, nukahtaneen miehen eteen, jota
sanottiin maisteriksi. Hän oli nimeltään Borg ja kirjoitteli väliin
kirjeitä Åbo Tidningiin, harjoitellen muuten jotakin opettajatointa.

"Borisoff!" virkkoi Hausser vähän hermostuneesti ja pysähtyi
kävelystään.

Kauppias käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat tyyneet, kalpeat ja
parrattomat; katse silmistä kävi vähän epävarmaksi, kun hän alinomaa
räpytti silmiään silmälasien takana.

"Hiljaa!" virkkoi hän puoliääneen, nyökäyttäen päätään sohvaan päin.

"Hän nukkuu -- niinkuin tavallisesti", vastasi tilanomistaja hiukan
pilkallisesti. "Se kai onkin parasta, niin hänen on rauhallisinta.
Jospa voisi tehdä samalla tavalla!"

"Sinä käsität asian liian juhlalliselta kannalta, Hausser, elä
kiivastu, veliseni!"

"Voiko käsittää liian juhlalliselta kannalta sitä asiaa, joka koskee
isänmaata, vieläpä tämmöisenä aikana, jolloin ei toisena päivänä tiedä,
kuulutaanko toisena Venäjän vai Ruotsin alle."

"Siinäpä se, tuota vastausta juuri odotin. Sinä et voi olla
sekottamatta asiaan suurpolitiikkaa ja mietelmiä isänmaankavalluksesta,
vaikka on kysymys pelkästään pienestä jutusta, joka voidaan pitää
minun ja sinun välisenä, jos vain sinä tahdot. Ja sitä voidaan
sitäpaitse aivan yhtähyvin pitää isänmaallisena kuin epäisänmaallisena
tekona. Vaan sinä et tahdo antaa minun selittää, sinä keskeytät minut
kohta kun itse pääasiaan ehdin. Nyt nukkuu maisteri. Puolen tunnin
perästä on ehkä liian myöhää puhua tästä asiasta, jos mieli sen jäädä
meidänväliseksi. Tahdotko kuunnella minua tyyneesti nyt?"

"Tahdon ainakin koettaa."

"Silloin sen voitkin. Ensiksikin sinä tiedät, että äitini oli
suomalainen, enkä tarvinne sulle erittäin huomauttaa siitä, että äitini
muisto yksin jo takaa mielipiteeni olevan suomalaisystävällisiä.
Käynhän sitäpaitse kauppaa yksinomaa suomalaisten ja ruotsalaisten
kanssa ja se on taloudellisen olemassaoloni ehto. No niin. Sinulla
on nyt maksettavana tuhannen riksin velka, maksettava huomispäivänä.
Sinulla on perhe ylläpidettävänä... elä keskeytä minua, Hausser...
etkä ole ajoissa voinut hankkia noita rahoja. Tämmöisinä sota-aikoina
se ei olekaan niin helppoa. Minullakaan itselläni ei ole rahoja,
vaikka kuinka kernaasti tahtoisin auttaa sinua ja perhettäsi. Mutta
sattuma on vaikuttanut, että juuri päivää ennen, eilisenä päivänä --
eikö olekin se omituinen sattuma? -- sain kirjeen eräältä venäläiseltä
meriupseerilta ja siinä kirjeessä oli juuri se määrä rahoja, minkä
sinä tarvitset. Minua on pyydetty, jos mahdollista, näillä rahoilla
hankkimaan esteettömän matkan muutamille venäläisille tykkivenheille
erästä kanavaa myöten, joka juuri sattuu kulkemaan sinun tilustesi
lävitse. No, jos en tuntisi vaikuttimia tähän tarjoukseen, käsittäisin
sen tietysti minäkin loukkaukseksi. Täällä on kirje, mutta mitäpä siitä
hyödyt, ethän ymmärrä venäjää. Mutta nuo vaikuttimet ovat suomalaisille
varsin ystävälliset. Tunnethan itse tuon surullisen tapahtuman, joka
sattui, kun venäläisten tykkivenheiden kaksi viikkoa sitten piti
kulkea Kemiönsalmen kautta. Molemmin puolin virtasi verta, miehiä
kaatui, perheitä jäi turvattomiksi, ja ainoastaan siitä syystä, että
kapteeni Sölfverarm uhkamielellä koetti estää tuota läpikulkua, jota
ei kumminkaan _voitu_ estää. Nyt on taas sama juttu kysymyksessä.
Katsos, politiikkaa ja sotaliikkeitä, niitä en ymmärrä vähääkään, mutta
sen minä ymmärrän, että venäläisiä ei voida kumminkaan ajanpitkään
estää etenemästä, jos he sitä tietä tahtovat kulkea, sillä onhan
heillä monin verroin enemmän tykkivenheitä kuin ruotsalaisilla näissä
vesissä. Nyt on vain säästettävä ihmisverta, jota sen pahempi jo on
riittävästi virrannut. Sulta ei pyydetä muuta, kuin että käsket väkesi
pysyä tyyneenä, yrittämättäkään estää kanavan aukasemista. Täytyyhän
tunnustaa, ettei venäläinen sotaväki eikä meriväki ole kansalle pahaa
tehnyt niinkauan kuin kansa ei ole ruvennut sitä hätyyttelemään, --
viisainta on siis olla heitä ärsyttämättä. Sitä osottaa kyllä kertomus
talonpojista, jotka tässä eräänä päivänä hirtettiin. Teet maallemme
palveluksen, jos ihmisrakkauden käskyä noudatat."

"Oletko lopettanut?" kysyi Hausser ja puri yhteen huulensa.

Borisoff ei vastannut, hän rupesi välinpitämättömästi pistämään
piippuunsa.

"Ja sinä siis tahdot", jatkoi Hausser, jonka kasvot väreilivät
mielenliikutuksesta, "että minun pitäisi ottaa vastaan venäläistä rahaa
sellaisesta ihmisrakkaudesta."

"En, minä en yleensä tahdo mitään", vastasi isäntä pilkallisesti, --
"arvelin vain, että tarvitset rahaa, ja voit sinä ne saada Ruotsinkin
riikintalareissa, jos se on sulle mieluisampaa."

"Borisoff!" huudahti Hausser melkein kuiskaten ja vaikeasti säilyttäen
mielenmalttinsa. -- "Sinä olet isäntäni tänään ja olet aina ollut hyvä
isäntä, sitä en unhota -- --. Mutta..."

"Minä tiedän, mitä aijot sanoa", virkkoi isäntä keskeyttäen ja vaihtaen
äskeisen pilkallisen äänensä lempeämmäksi. "Ja minä ymmärrän, että voit
katsoa asiaa, niinkuin sen teet. Mutta kuuntele minua vielä kerran.
Sinä tiedät, kuinka lähellä oli, ettei oma talosi joutunut tuhkaksi
ja oma perheesi mierolle, ainoastaan siitä syystä, että _luultiin_
sinun olleen apuna yllämainitussa kahakassa. Itse olet tarpeesi mulle
esittänyt, minä tarjoan sulle apua, -- voithan käsittää sen lainaksi,
jos tahdot, ja maksaa takasin, kun voit, kunhan vain kirjotat pari
riviä, että kanavaa saadaan käyttää, -- käytetyksi se tulee kaikissa
tapauksissa, teitpä kuinka paljo vastarintaa tahansa. Mutta, kuten
sanoin, minulla on oma käsitykseni asiasta ja mulla on oikeus se omata
ja sinä tiedät, että minä olen yhtä hyvä, ehkä parempi, Suomen ystävä
kuin sinä. Muistathan kun istuimme täällä ja keskustelimme ja uutinen
saapui Viap..."

"Vaiti!" ärjäsi tilanomistaja ja astui askeleen taaksepäin, kuin jos
käärme häntä olisi pistänyt. "Sitä nimeä elä mainitse nyt, kun minua
kehotat ottamaan venäläisiä rahoja, päästääkseni venäläisiä laivoja
Suomen vesiä kulkemaan. Olen kuullut kylliksi..."

"Hausser!"

Vaan tämä oli jo rientänyt ovesta ulos. "Mistä on kysymys, kuka minua
huusi!" sopersi Borg heräillen sohvalta.

"Ei kukaan sinua huutanut, Hausser vain kutsui hevostaan. Hän ei voinut
oikein hyvin ja lähti siitä syystä kotiinsa, -- mitä tahtoo neitsyt?"

Taloudenhoitajatar seisoi avonaisessa ovessa, -- hänkin oli säikähtänyt
Hausserin vihasta lähtöä.

"Arvelin, että herra tilasi sisään jotakin."

"Niin, oikeinpa arvasit. Käskekää Katin tuoda sisään vähän lämmintä
vettä."

Aivan tavallisella äänellä kauppias tämän sanoi. Ja kumminkin näytti
neiti Johanna tajunneen jotakin: hän pysähtyi pariksi sekunniksi ovelle
ja katseli niiden kuluessa Borisoffia niin läpitunkevasti, viisaasti
ja epäilevästi, että sen katseen saattoi ajatella johtuvan ainoastaan
naisellisesta mustasukkaisuudesta. "Kuule, kuinka ne nyt elävät,
nimittäin tyttö ja hänen äitinsä?" kysäsi Borg, joka ei ollut huomannut
mitään muuta, kuin että vesikannu todellakin oli tyhjä.

"Niinkuin ennenkin, luullakseni", vastasi Borisoff. "Köyhyyshän niillä
on. Isä jäi viime sodan aikana kateisiin, kuten ehkä tiedät, Kati oli
silloin vuoden ikäinen. Niin, siitä on nyt kahdeksantoista vuotta.
Senjälkeen he ovat hiljaisuudessa yhdessä eläneet. Minä auttelen
hiukan, annan tytön olla täällä Johannaa auttamassa, kun vieraita on,
suoranaisia almuja ne eivät näet ottaisikaan vastaan."

"Tytöllä taitaa olla jonkunverran sivistystä?"

"Enemmän kuin luulisikaan, vaikk'en tiedä, mistä hän sen on hankkinut."

Oven avasi Johanna ja Kati astui sisään lämpöstä vettä tarjottimella
kantaen. Kun Borg sen huomasi, oikasihe hän suoraksi loikoilevasta
asennostaan ja hän katseli tyttöä niin vilpittömästi ja välittömästi
ihaillen, että jotain hienoa taas äkkiä kuvastui hänen omistakin
kasvoistaan, jotka kävivät lempeän ja miellyttävän näköisiksi.
Katilla oli tummat silmät, paksu palmikko niskassa ja kasvot olivat
miettiväisen ja surunvoittoisen näköiset; ja semmoisena hän oli niin
yksinkertaisen kaunis, kuin ainoastaan kansan lapsi voi olla, joka on
kasvanut yhdessä metsän näreiden kanssa eikä ole kokenut maailmasta
muuta, kuin minkä äiti on opettanut.

"Kiitos, Kati pieni", virkkoi Borisoff lempeällä äänellä, jota hän
ei muuten koskaan käyttänyt ja taputti pari kertaa tyttöä keveästi
olkapäälle. Samalla hän keksi hämärässä ovenraossa neiti Johannan.
Silmänräpäyksessä he katseen vaihtoivat; mutta ei millään muulla
kielellä voidakaan niin nopeasti vaihtaa tunteita eikä aavistuksia,
kuin silmäin kielellä.

Neiti Johanna oli nähnyt, ettei punastumisen oirettakaan ollut näkynyt
Katin poskella, mutta hän oli nähnyt samalla, että kauppias oli pannut
pahakseen hänen vakoilemisensa. Ja neiti Johanna tunsi, että siitä
hetkestä oli hänen suhteensa noihin molempiin muuttunut.

Kati oli menossa ulos ovesta, kun hän äkkiä pysähtyi ja kuunteli.

"Sieltä kuului varmaankin laukaus, herra patroona", virkkoi hän.
"Mitähän jos ruotsalaiset ja venäläiset tappelevat tuolla selällä."

"Luulenpa että erehdyt, tyttöni", vastasi isäntä. "Kohta meillä
toivoakseni onkin rauha maassa."

"Rauha!" huudahti tyttö melkein uhkaavasti. "Rauha palaa, kun
venäläiset ovat ajetut pois Suomesta, mutt'ei ennen!"

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Borg, kun tyttö oli lähtenyt huoneesta ja
hän itse pani uutta lasia totia. "Mistä hänessä tuo into ja tuli?"

"Siinä sen näet", vastasi Borisoff, "mitä yllyttely ja kiihotus voi
saada aikaan. Kohta on kansassa katkeruus aivan leppymätön, ellei
aikonaan sinne tänne kaadeta vettä ja tyynnytetä mieliä. Ja sitä juuri
sinunkin pitäisi tehdä, jos, niinkuin minä, harrastat kansan parasta.
Täällä voin sulle puhua niinkuin ystävä ystävälle -- niin ei voi joka
miehen kanssa tehdä. Näetkö, Borg, kukaan ei saa päähäni, että tämä on
tavallinen valloitussota. Venäjän keisari on rauhaarakastava ja hyvä
ihminen, hän ei tahdo kellekään pahaa."

"Mutta pahalta tämä näyttää", arveli Borg hiukan pistelijäästi.

"Se ei olisi näyttänytkään näin pahalta", vastasi isäntä varovasti,
"jos ei kansa taikka oikeammin kuningas olisi vihollista ärsyttänyt.
Buxhövdenin julistus oli kyllä ensi silmäyksellä ehkä hiukan vaikeasti
sulava, mutta se on varmaan sittenkin hyvää tarkoittava. Sillä sanoppas
mulle oikein rehellisesti: mitä me voimme koko Venäjää vastaan? Eikö
ole sata vertaa viisaampaa ja ennen kaikkia ihmisellisempää, koettaa
säästää tätä kaikkea verta, jota joka päivä vuodatetaan, kuin potkia
tutkainta vastaan, joka alunpitäin ehkä ei ensinkään ollut meitä
vastaan tähdätty."

"Niinhän voi olla", arveli Borg, joka oli hämillään, kun ei keksinyt
parempaa vastausta, ja rupesi pöydän laitaan naputtelemaan. "Mutta
odottakaamme, nähdäksemme, mitä Sandels saa aikaan."

"Sandels! mitä hän voisi tehdä, vaikka hän olisi kuinka urhea soturi,
kun hänellä on sellainen kuningas ja sellainen ylipäällikkö."

"Niin, se voi olla totta sekin. Ja surullista se vain on."

"Mutta sodan surullisimpia puolia voi kansa käytöksellään sekä
kiihottaa että miedontaa. Sanomalehdilläkin voisi olla paljo tekemistä."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vilkkaammin Borg, joka nyt rupesi tuntemaan
olevansa varmemmalla pohjalla.

"Niin, tietysti voi sanomalehti äärettömän paljo vaikuttaa, joko
yllyttämällä tai rauhoittamalla kansanjoukon mielialaa. Ja nyt minä
johdunkin itse pääasiaan. Sinun, Borg, jolla on sekä päätä että kynää,
pitäisi kirjoittaa pieni isänmaallinen, kuuletkos, isänmaallinen
kappale Turun ruotsinkieliseen lehteen, jossa kerrot noista pari
viikkoa sitten Sandön virrassa tapahtuneista verisistä kahakoista ja
osotat lukijalle, kuinka tällaisen surullisen tapauksen uudistamisen
voisi kansa välttää, jos se omantunnonmukaisesti pysyisi erillään
kaikista sotatapauksista. Tiedänhän, että olet ihmisystävä. Minä olen
sitä myöskin ja tahtosinpa omista varoistani palkita sinua sellaisesta
kirjoituksesta -- asian vuoksi vain. Jospa vain voisin olla varma, että
et tuntisi itseäsi loukatuksi sellaisesta esityksestä."

Kun Borg kuuli sanan "palkita", kimaltelivat hänen silmänsä. Sellaisia
etuja hänelle kai harvoin oli tarjottu.

"Terve!" sanoi Borisoff lasiaan kohottaen, hetkisen toveriaan
tarkastettuaan.

Borg joi, joi toisen ja kolmannen kerran, joi isännän ihmisystävällisen
aatteen maljan. Ja joka kerralta, kun hän joi, näytti hän siitä yhä
enemmän ihastuvan. Tilattiin lisää vettä, mutta tällä kertaa tuli neiti
Johanna itse sisään. Kauan ja seikkaperäisesti teki Borisoff selkoa
tuon artikkelin tarpeellisuudesta ja sen sisällöstä ja vihdoin tunsi
herra Borg olevansa niin elävästi vakuutettu tuollaisen kirjoituksen
hyödystä, että hän siltä paikalta, vielä innostuksessaan ollessaan,
päätti ryhtyä kirjoittamaan noista uusista näkökohdista. Yö oli jo
kulunut koko pitkälle, kun kirjoitus vihdoin oli valmis ja sen tekijä
rupesi sitä ääneensä lukemaan.

       *       *       *       *       *

Tilanomistaja Hausser ajoi yksinäistä matkaansa yöpimeässä, seuranaan
harmi ja toivottomuus. Hänellä oli matkaa pari peninkulmaa kotiinsa
ja siis hyvä aika miettiä, mitä oli puhuttu. Miksei hän ollut lyönyt
Borisoffia korville tuommoisesta ehdotuksesta?

Vaan kun hän oli ajanut vielä kappaleen, oli jo harmi jättäytynyt
jälemmäs ja ainoastaan toivottomuus pysytteli mukana hänen
seuralaisenaan ja kuiskasi hänen korvaan alinomaa uusia asioita. Mitäpä
oli hän voittanut tällä käynnillään kauppiaan luona? Vihollisekseen
tehnyt sen ainoan, joka mahdollisesti häntä auttaa saattoi.
Tilanomistaja Hausser! Muutamain tuntien perästä saavat ihmiset
sanoa: Vararikkolainen Hausser! Ja niin ainoastaan senvuoksi, että
hän oli ryhtynyt tuohon lupaavaan kalkkilouhosyritykseen vähää ennen
sodan alkua. Vaimo parka, lapsiraukat! Siellä ne nyt istuivat kotona
lampun ääressä, häntä odotellen, kuunnellen vaunun kolinaa, valmiina
hyökkäämään häntä vastaan ja häntä tervehtimään. Vaimo parka, tuo
uskollinen, joka saattoi lukea hänen kasvoistaan jokaisen ajatuksen,
jokaisen surun, hän virkahtaisi heti ensi sanoikseen: ei siis
onnistunut? Ah, hän pelkäsi järkeään!

Mutta, -- olihan vielä pelastuksen mahdollisuus. Tokkohan tuo Borisoffin
ehdotus onkaan niin häpeällinen, kuin miltä se ensi silmäykseltä
näytti? Mitenpä hän estäisi, jos tahtoisikin, venäläisiä tykkivenheitä
kulkemasta kanavan läpi? Vesihän on yleistä tavaraa. Eikähän hän voi
suoranaisesti ottaa sotaan osaa, eihän hän ole soturi. Sitäpaitse, --
tarjosihan Borisoff rahat lainaksi. Lainaa hän nyt vain tarvitsikin, --
jos saisi rahat nyt maksaakseen, voisi hän pian ne työntää kauppiaalle
takasin. Ah, vaimo ja lapset...!

Taas kulki hevonen täyttä juoksua sitä pimeätä maantietä pitkin, joka
vei kauppiaan taloon. Siinä ajoi Hausser, yhä vielä "tilanomistaja"
Hausser, joka oman kotinsa portilla oli epätoivossaan pyörtänyt hevoset
takasinpäin, lähteäkseen vielä tavottelemaan mahdollista pelastusta.
Toivo pyrki taas asettumaan seuralaiseksi hänen viereensä, vaikka se
taistelikin kunniantunnon kanssa. Hän näki silmäinsä edessä paperin,
jonka alla oli hänen oma nimensä ja jossa hän lupasi venäläisille
vapaan kulun tilustensa läpi, vahingoittamaan Suomen sotavoimaa...

Vaunujen vauhti hiljeni. Kädet, jotka ohjaksia pitelivät, vapisivat.
Mutta tuolta pilkisti jo esiin kauppiaan hyvinrakennettu talo. Tulia
paloi vielä ikkunoissa. Kenties oli Borg siellä vielä jälellä -- pitikö
hänen jäädä kaupan todistajaksi! Vaimo ja lapset! Turmion päivä teki jo
nousuaan.

Hausser pysähtyi, nousi ajopeleistä, sitoi hevosen puuhun ja hiipi
kuin varas eteisen rappusien luo. Etemmäs hän ei ehtinyt. Jalat
kieltäytyivät portaita ylöspäin nousemasta.

Silloin nousi rannasta törmälle mies, joka aamuhämärässä näytti
hoipertelevan. Retkottava pää ja horjuva kävely osottivat, että hän
oli perin uupunut. Kun hän astui lähemmäs, näki Hausser siimekkäästä
nurkastaan, että mies myöskin oli läpimärkä, ikäänkuin hän suoraan
olisi vedestä noussut. Rappusten luo tultuaan näytti mies, samoin
kuin äsken tilanomistaja, empivän, vaan tuokion viivytettyään lähti
hän nousemaan taloon. Hän oli puettu talonpoikaiseen pukuun, vyö ja
puukoton tuppi oli hänellä vyöllään. Kun hän oli ehtinyt portaille,
johon hänet selvemmin saattoi nähdä, pääsi Hausserilta hiljainen
huudahdus:

"Se on Janne! Mitähän on tapahtunut?" Kohta sen jälkeen kuului
Borisoffin ääni sisästä huutavan melkein samat sanat. Janne oli sinne
astunut juuri sillä hetkellä, jolloin Borisoff oli pöytälaatikosta
lukenut esiin palkkiota tuosta sanomalehteen pantavaksi kirjoitetusta
artikkelista. "Saanko vähän vettä", sopersi nuorukainen tuskin
kuultavasti ja retkahti istumaan tuolille oven viereen.

"Ei hän humalassa ole", virkkoi kauppias Borgille, joka nosti silmänsä
kirjoituksestaan katsellakseen tulijaa. "Mutta vedessä hän näyttää
olleen pitemmänkin ajan."

Janne sai vettä, johon viiniä oli sekotettu. Veri lähti taas kiertämään
ja katse kirkastui.

"Kiitos. Olinpa vähällä väsymykseeni menehtyä. Vaan sitten näin täältä
tulen loistavan ikkunoista ja niin sain kömmityksi tänne. Kas, onhan
täällä maisterikin."

"Pitäähän sitä jossakin olla."

"Niin pitää." Janne katsahti Borgia paljo terävämmin, kuin mitä tuo
lyhyt keskustelu olisi aiheuttanut.

Toisen ryypyn viiniä sai hän ja tunsi samassa, kuinka mieli ja ruumis
nopeasti lähtivät varttumaan. Ja mielen pirteys kuvastui melkein
pilkallisesta katseesta, jonka hän kauppiaaseen loi.

"Nyt taidan lähteä", virkkoi Janne nousten, "häiritsen ehkä muuten
herroja. Kiitos virvoituksista!"

"Odota hiukan. Eikö sulla ole mitään uutisia maailmalta?" kysyi isäntä,
katsellen tutkivasti nuorukaista.

"Eipä ole, liehän muuten kauppiaalla tuoreemmat tiedot kuin minulla."

"Paljo tapahtuu, josta ei niin hevillä tietoja saa."

"Liehän kauppias kuullut", jatkoi Janne, "että venäläiset aikovat
kuljettaa useita tykkivenheitä Kemiön salmen läpi eikä enää Sandön
salmesta, jossa heitä Sölverarm ahdisteli. Aikovat kulkea Hausserin
tilusten läpi."

"Olenpa kuullut siitä puhuttavan."

"Mutta siihenpä ei taida Hausser suostua, jos hänet oikein tunnen."

"Voineeko hän estää sen?"

"Estääkö, -- viidelläkymmenellä rengillä ja torpparilla! Onhan äsken
julistettu, että kaikki yksityisomaisuus jätetään rauhaan."

"Tuota et näy sinä, Janne, oikein ymmärtävän. Minä en pidä vihollisten
puolta, olenhan Ruotsin alamainen, kuten sinäkin. Mutta senverran
ymmärrän sotaa, että jos he tarvitsevat Hausserin kanavaa, niin sitä he
käyttävät."

"Mutta tuo ei sovi oikein yhteen lupauksen kanssa, että kaikkea
yksityisomaisuutta pidetään arvossa, kuten julistuksissa kirkossa
sanottiin."

"Tulkitseppa julistuksia sinä miten tahdot, minä olen varma, että
yleisö tekee viisaimmin, jos ei leikkiin sekaannu."

"Onhan Klingspor kehottanut meitä kaikkia olemaan apuna, missä voimme.
Onhan kai kauppiaskin hyvänä suomalaisena, koettanut auttaa, missä on
voinut? Anteeksi, vaan onko kauppias jo lähettänyt ne heinät ja jauhot,
joista viime kuussa kuulin puhuttavan?"

"Sinulle en tarvitse tehdä tiliä, enkä teekään. Mutta koska noin vähän
näyt sodan merkitystä ymmärtävän, voin sinulle sanoa, että pelaat
vaarallista peliä, jos vehkeilet venäläisiä vastaan, -- nuo asiat eivät
kuulu sinuun."

"Siinäpä se, -- vaarallista! Luuleeko kauppias, että minä pidän tätä
viheliäistä elämistäni sen arvoisena, ettei pieninkin vastoinkäyminen
venäläisille olisi mielestäni paljoa arvokkaampi. Ja sanotteko,
etteivät nämä asiat kuulu minuun? Enkö ole suomalainen, vaikka
köyhä olenkin? Köyhyydessäni olen rikas, kun minulla on isänmaa.
Jos kauppiaan mielestä meidän on kotona istuttava ja katsottava,
kun tällainen omaisuus myödään väkivallantekijöille ja pala palalta
kiskotaan pois, niin minä vastaan: ei! Ei, herra kauppias, polttakoot
mökin, polttakoot venheeni, kiduttakoot minua, hirttäkööt minut,
tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin hengitän, en sittenkään
unhota, että olen suomalainen."

Hän näytti venyneen paria tuumaa pitemmäksi, kun hän tuota puhui
seisaltaan, posket hehkuvina, silmät salamoivina. Tuo äsken niin
uupunut nuorukainen, joka aivan kuin juopuneena hoiperteli, oli äkkiä
muuttunut voimakkaaksi, uhkaurheaksi kansallissankariksi, joka oli
pyhittänyt itsensä ja elämänsä maansa palvelemiseen.

Ja maisteri Borg oli, sen innostuksen valtaamana, joka sanat oli
nuorukaisen suuhun pannut, hypähtänyt kiivaasti paikaltaan sohvasta.
Toisessa kädessä oli hänellä kokoonrutistettu paperi, jonka hän juuri
äsken oli täyteen kirjoittanut, toisen ojensi hän mahtipontisesti
Jannea kohti, juurikuin ei tämä olisi puhunutkaan, vaan hän itse.

"Borisoff", virkkoi hän melkein huutaen, kun nuorukainen oli
lopettanut, "tuossa on toisenlaista isänmaanrakkautta kuin paperilla!
Noin tahdon sanomalehteenkin kirjoittaa, taikka en mitään. Anna
rahojesi levätä pulpetissa, köyhä olen minäkin, vaan kunniaani en ole
pannut pantiksi. -- Terve, sinä nuorukainen Maratonin kentältä!"

"Minä olen Kemiöstä", vastasi Janne.

"Vaan terve kumminkin!"

Ja maisteri käveli Jannen luo, kädessään lasillinen konjakkia ja vettä,
vaan nuorukainen kieltäytyi kainosti, otti lakkinsa ja virkkoi:

"En ole ruokaa maistanut kohta vuorokauteen, nyt minun täytyy lähteä
kotiin."

"Janne syö ehkä palan täällä meillä", virkkoi siihen äkkiä Johanna,
joka jo kymmenettä kertaa oli ovelta kurkistellut katsoakseen, eikö
maisteri aikonutkaan laputtaa tiehensä, ennenkuin aurinko nousi.

Sen teki Janne.

Liikahtamattomana kuin patsas oli Borisoff huoneen pimeästä nurkasta
katsellut vuoroin luotsipoikaa, vuoroin Borgia. Hänen kädessään oli
rutistettuna se paperiraha, jonka hän äsken oli aikonut antaa tuon
ihmisystävällisen artikkelin kirjoittajalle. Hänen kasvonsa olivat
läpeensä kalpeat. Ainoastaan pieni punanen pilkku kumpasessakin
poskessa osotti, että jotakin hänessä valtavasti liikkui.

"Sinä hirtehinen", jupisi hän itsekseen, "saadaanpa nähdä, enkö
siipiäsi lyhennä!"

"Ja sinäkö täällä, Kati!" virkkoi Janne tahallaan talttuneella äänellä,
kun hän näki tuon nuoren tytönkin olevan keittiössä.

"Niin", vastasi tyttö, jonka ääni vähän vavahti, "olen ollut täällä
auttamassa neitiä astiain pesussa."

Janne ei sen enempää mitään virkkanut, vaan osotti nälistyneen innolla
kaikkea huomiota taloudenhoitajattaren laitoksille. Mutta sillaikaa
kuin hän söi ja vähän kuivaili vaatteitaan tulen ääressä, eivät
emännän silmät hetkeksikään tauonneet tähystelemästä. Jo kauan sitä
ennen hän tiesi, millä tunteilla nuorukaimen Katia ajatteli, ja Jannen
ensi katse kyökkiin astuessaan oli hänelle uusi todiste siitä; vaan
olivatko nuo tunteet lapsuudenystävän vaiko jonkun vielä lähemmän, sitä
ei neiti Johanna tarkimmalla vainullaankaan ollut kykenevä selville
saamaan. Tarkkaavasti, joskin huomaamatta, hän nytkin koko ajan piti
nuoria silmällä, muttei hänen epäilyksensä selvenneet siitäkään, että
Kati, kun Janne teki lähtöä, pyysi saada lähteä tätä kappaleen matkaa
saattamaan.

Kun he tulivat metsänrintaan, käännähti Janne ympäri taakseen katsomaan.

"Kauppias meitä tähystelee ikkunastaan", virkkoi hän.

"Tähystelköön", vastasi tyttö naurellen ja kääntyi hänkin katsomaan.
"Nyt vihdoinkin lähtee maisteri, johan onkin selvä päivä. Mutta sinä
olet märkä; kävelläänkö kovemmin?"

"Ei mulla ole kylmä", vastasi Janne.

"No kerro nyt mulle koko tapaus, mutta pian. Minä kuulin laukauksen
puolenyön aikaan, eikö totta?"

"Taisipa kuulua, tuuli oli tännepäin." Ja Janne kertoi koko yön
seikkailut ja kahakan venäläisten kanssa. Tyttö kuunteli tarkasti,
pisti kysymyksen väliin ja osotti suurta asianymmärtämistä.

"Mihin tykkivenhe ja luutnantti sitten joutuivat, sitä en tiedä",
kertoi Janne lopuksi, "sillä erottuamme en heitä enää nähnyt. Minun
tehtäväni oli luulotella venäläisille, että me kaikki olimme saaren
toisella rannalla, ja siinä onnistuin, kuten mainittu; kaikki he
hyökkäsivät perästäni kuin koiralauma. Ellen olisi niin perinpohjin
tuntenut tuota louhikkoa ja elleivät takaa-ajajistani useimmat olisi
olleet humalassa, olisi minun kai hullusti käynyt. Mutta nyt tunsin
säntilleen, miten minun piti kiertää tuon niemen nokkaan päästäkseni,
josta viskausin veteen. Uidessani kuulin pari tykinlaukausta, mutta
mitä ne merkitsivät, sitä en tiedä. Uin saaresta saareen; väsynyt olin,
vaan vaaran olin välttänyt. Mutta tällä viime taipaleella pelkäsin jo
uppoavani, niin oli janokin ja kylmä tuli..."

"Poika parka."

"Mutta mitäpä niistä. Vaan sinä, Kati, kuules!"

"Ei paljo mitään. Minusta vain tuntui..."

"Mitä tuntui?"

"Ei mitään. Taitan oksan tuosta, puukkoni lie pudonnut veteen."

Tyttö katseli Jannea suurilla, viisailla silmillään ja kääntyi sitten
tietä pitkin katsomaan.

"Mitä varten maisteri ja Hausser siellä niin kauan viipyivät?" kysyi
Janne nyt aivan toisella äänellä kuin äsken.

"Kauppias heitä pidätti toisten lähdettyä. Hänellä lie asioita
Hausserin kanssa -- maisteriahan ei ole vaikea houkutella jäämään
tällaisiin kesteihin. Ehkä laskee kauppias hänestä leikkiä."

"Borisoff ei yleensä laske paljo leikkiä. Eiköhän asian laita nytkin
ole niin, että kauppiaalla on rahaa ja maisterilla ei."

"Mutta ei siltä saa ajatella rumaa rahattomasta."

"Kenties ei. Mutta joko palaat, etkö kävele vielä kappaletta?"

"En, Janne. Minun täytyy auttaa neiti Johannaa. Sanoiko kauppias sulle
jotakin?"

"Ei mitään erityistä, vaan sen huomasin, etten hänen ystävänsä ole.
Ja ellei hän olisi isäni pöydältä ennen köyhempänä niin monta ateriaa
syönyt, en olisi tainnut hänen ruokiaan maistella. Sitäpaitse oli mulla
nälkä ja halusin tavata sinut. Kuules Kati!"

"No?"

"Lähdetkö, -- luuletko, että sinun taas pian on lähdettävä
kauppiaaseen?"

"Neiti Johanna sanoi, että täällä tulee uudet pidot ensi viikolla, ja
menen kai auttamaan silloinkin."

"Vai niin. Se pitää usein pitoja, tuo Borisoff."

"Niin. Hyvää yötä, -- eli huomenta, Janne." He puristivat toistensa
kättä ja tyttö kiirehti juosten metsätietä takasin. Janne seisoi
liikahtamatta ja katseli häntä, kunnes tyttö, heilautettuaan hänelle
vielä kädellään hyvästit, katosi metsän taa. Silloin poika rupesi
laulamaan, niin että mäki kajahti.

Itäinen taivas kimalteli tulelta ja kultasi petäjäin latvoja. Ja
ylempänä mäellä ulottuivat päivän säteet jo sammalikkoon saakka, jonka
tuhannet kastehelmet jalokivinä kiiltelivät. Aamun aurinko virkisti
luontoa ja virkisti senkin yksinäisen ajajan toivotonta mieltä,
joka taas ohjasi hevostaan kauppiaan talolta kotiinsa päin. Ainoana
lohdutuksena soivat hänen korvissaan köyhän luotsipojan sanat, jotka
hän avonaisen oven kautta oli kuullut piilopaikkaansa kauppiaan seinän
vierustalle: "Tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin olen hengissä,
en unhota olevani suomalainen."

Näitä sanoja hän muisteli ja hänen mielensä kävi vähitellen aivan
kirkkaaksi.



KOLMAS LUKU.


Kahta päivää myöhemmin, hämärissä, souti venhe kauppiaan laituriin.
Herra Borisoff oli itse rannassa vierastaan vastassa, joka oli hento,
siviilipukuinen herrasmies, hyvin vilkkaan näköinen. Soutaja oli
vanhanpuoleinen saaristolainen, joka ei katsellutkaan, kun Borisoff
hänelle tervehdykseksi päätään nyökkäsi.

"Eikö kapteeni nouse maihin hetkeksi?" kysyi kauppias venäjäksi. Vaan
toinen katkasi kärsimättömästi hänen puheensa.

"Ei meitä kuule tässäkään kukaan eikä ymmärrä jos kuulisikin. No,
kuinka käy?"

"Mahdotonta!"

"Mitä!" Pieni mies miltei hypähteli kiukussaan. "Mutta sanoittehan,
että mies oli jo valmis."

"Hän menikin eilen nurin."

"Ja kenen on kanava nyt?"

"Koko tila tulee pakkohuutokaupalla myötäväksi."

"Kanava on meille avattava, se teidän _täytyy_ meille hankkia, hankkia
hyvällä."

"Herra kapteeni, miten?"

"Entä se toinen asia, josta sovimme."

"Sekin epäonnistui!"

"Hä? Teillähän oli jo mies tiedossanne."

"Niin olikin. Ja se lampaanpää oli jo kirjoittanut valmiin jutun, kun
sisään astui parinkymmenvuotias luotsipoika, joka pelotti miesparan
pahanpäiväiseksi puolihullulla saarnallaan. En voinut enää tehdä
mitään."

"Mikä se sellainen poika on?"

"Hän on nimeltään Janne, Janne Arén, erään entisen vanhan luotsin
poika, joka asuu tässä vastapäisellä saarella."

"Minkänäkönen nalikka se on?"

"Hän on oikeastaan hyvän näköinen, -- liian hyvännäköinen sellaiseksi
houkkioksi, hän on pitkä ja voimakas, mustat silmät, suora nenä,
parraton."

"Sellaisen veitikan olen joskus nähnyt", tuumi vieras miettien.

"Se on kyllä mahdollista, sillä hän liikkuu paljo täällä saaristossa."

"Ahaa, ja on välistä luotsina ruotsalaisissa tykkivenheissä. Mutta
tottakai tuollaisen voinee saada vahingottomaksi, -- siitä teidän on
huolta pidettävä, sen vaadin! -- Hän kai töissäkin yönä oli mukana, kun
meiltä meni tykkivenhe häpeällisellä tavalla, -- lienette siitä tekin
kuullut. Mutta sen asian johdosta tulee teidän matkustaa Turkuun vielä
tänä iltana."

"Kyllä, herra kapteeni."

"Siellä on teidän sikäläiselle lehdelle ilmoitettava, ettei sanaakaan
saa julkasta tuosta tykkivenhe-jutusta. Mutta, puhuaksemme äskeisestä
asiasta, te olette huonosti toimittanut tehtävänne tällä kertaa,
Borisoff, hyvin huonosti. Niin ei saa jatkua. Nyt ei meidän tule
olemaan helppoa päästä läpi tykkivenheillämme. Seudun kansaan ei voi
luottaa, kuka sitä sitten kiihoittaneekin. Olisi ollut suotavaa, että
olisi päästy kulkemaan tuota väkeä ärsyttämättä. Mutta tykkivenheemme
ja saaristolaivastomme täytyy päästä kulkemaan Kemiönsalmen kautta.
Sulkevathan Ruotsin laivat Örön tienoilla merireitin Turkuun. Nyt
odotamme apua teiltä, Borisoff."

Sangen tyytymättömän näköisenä kulki hän nopeasti venheelleen takaisin.
Kauppias seurasi häntä.

"Todellakin, tuopa multa oli unhottua", virkkoi vieras venheeseen
noustuaan. "Löysimme tämän puukon eilen aamulla venheestä, joka
oli jäänyt sen saaren rantaan, mistä tykkivenhe meiltä siepattiin.
Tunnetteko tämän veitsen?"

"Senkö!" virkkoi Borisoff puukkoa katsellen, "se on Jannen veitsi niin
totta kuin mulla silmät on, saman pojan, josta äsken puhuimme. Hän on
itse siihen pään tehnyt. Jättäkääpä minulle tuo veitsi. Löytyikö se
sota-aluksesta?"

"Löytyi, pienestä sotalaivan venheestä."

"Huonompia todisteita saisi turhaan hakea."

"Siis on tuo poika ollut mukana kysymyksessä olevassa kepposessa
mainittuna yönä, -- sukkela kepponen se muuten olikin, se täytyy
myöntää."

"Poika tuli meille läpimärkänä aamuyöllä, eikä kertonut mitään. Se
kaikki sopii varsin hyvin yhteen."

"Niin", virkkoi venäläinen ikäänkuin keskustelun lopettajaisiksi,
"yksi ainoa tuollainen veitikka voi tehdä hyvin paljo pahaa. Siksi
on parasta, että --." Hän ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan
kädenliikkeellä, ikäänkuin olisi hän viskannut kiven veteen.

Venhe lähti laiturista ja souti poispäin tiheän kaislikon reunaa
pitkin, jota rannikolla kasvoi. Hetkisen perästä aaltoili jonkin
varovaisen liikkeen vaikutuksesta laiturin reunalla kasvava tiheä
kaislikko taas ja siitä pistihe esiin kalastajavenheen terävä kokka.
Ilta oli jo melkein pimeä. Kaksi saaristolaisen pukuun puettua miestä
istui venheessä.

"Olipa vahinko, että venäjätä puhuivat", virkkoi perässä istuja, "mutta
senverran siitä saattoi ymmärtää, että sinun kintereilläsi ne nyt pian
ovat, Janne."

"Mitäpä siitä", vastasi suomalainen luotsinuorukainen, "mutta
parempi on, että luutnantilla nyt lie jonkinlaisia todisteita siitä,
että kauppias salaa vehkeilee venäläisten kanssa. Siksi monta
venäjänkielistä sanaa olen kuullut, että ymmärsin hänen nimittävän
vierasta herraa kapteeniksi ja että he puhuivat tykkivenheistä ja
Kemiönsalmesta."

"Niin, jospa mulla olisi ollut pari miestä mukanani, olisi lintu
samalla jo ollut häkissä. Muuten voisimme ehkä kahdenkin sinun kanssasi
suorittaa tuon tehtävän, Janne!"

"Toivon ettei luutnantti ymmärrä minua väärin, jos sanon, että siitä
tehtävästä tahtosin mieluummin pysyä erilläni."

"Ymmärrä väärin! luuletko että pitäisin sinua pelkurina."

"Niin."

"Siinä tapauksessa lienet kai käynyt pelkuriksi senjälkeen kuin
toisyönä erosimme saaressa. Annamme siis kauppiaan olla parempaan
aikaan. Jos nyt vain taivas pysyy selkeänä vielä pari tuntia, saanen
paremman selon venäläisten ankkuripaikoista tänään, kuin viime
kerralla. Souda sinä vain menemään."

Venhe liukui kiireesti eteenpäin, solahdellen saarien ja luotojen
lomitse, jotka ovat Kemiönsaaren itäisen niemen edustalla. He olivat
nyt salmen sisäisen aukon suulla, siinä, missä tuo tykkivenheiden
välinen kahakka tapahtui.

"Kuinka syvälti tässä on vettä?" kysyi luutnantti.

"Viisi syltä ainakin", vastasi Janne.

"Silloin on tykkivenhe hyvässä tallessa", jatkoi upseeri. "Et liene
kuullutkaan, miten meidän seikkailumme päättyi. Mahdottomaksi kävi
täällä aavalla selällä kahdella airolla kuljettaa tuota möhkälettä,
kun mainingit kävivät korkeina. Stig ja Bramrå eivät osanneet uida,
muuten olisimme upottaneet venheen heti ja uineet maihin, kuten sinä.
Mutta onneksi tapasimme kalastajavenheen tässä ja otimme sen peräämme.
Kaiversimme sitten reijän pohjaan ja vaikka siinä menikin pitkä aika,
ennenkuin tykkivenhe täyttyi vedellä, niin siitä se kumminkin vajosi.
Me istuimme venheessä tässä rannalla ja katselimme sen uppoamista. Ja
tuossa nyt siis lepää ruotsalainen tykkivenhe meren pohjassa, jos sitä
joskus tahdot käydä urkkimaan."

Aivan hiljaista oli nyt koko saaristossa. Sieltä täältä kimalteli joku
kalpea valo mökkilöistä maan puolelta. Kuu oli noussut itäisten vuorten
yläpuolelle ja valaisi sieltä heikosti väylän varrella olevia autioita
kareja. Upseeri ja soutaja istuivat nyt kumpanenkin mietteissään ja
tähystelivät tarkasti joka taholle. Ei näkynyt tykkivenheitä, ei
saaristolaisten aluksia. Vesilintuparvi pyrähti lentoon venheen keulan
edestä ja lensi siipiään räpyttäen eteenpäin sekä laskeusi sinne,
uudistaakseen hetken perästä saman pelin. Rauhaisa mieliala vallitsi
koko luonnossa, niinkuin tyyneenä kesäiltana seudussa, jossa ei sodasta
uneksitakaan.

Ulommaisena siinä saariryhmässä, jonka ohi he nyt soutivat, oli Brändön
saari. Kun he sen pohjoisen niemen ohi kulkivat, näkivät he noin puolen
peninkulman päässä laivan rungon ja mastot vettä vastaan hämärästi
kuvastuvan. Pian näkyi toinen ja siinä vieressä kolme; niistä oli kaksi
suurempaa ja kolme pienempää ja ne olivat melkein rivissä rinnakkain
ankkurissa, suurimmat keskessä.

"Siinä ne siis vihdoin ovat", kuiskasi luutnantti. "Nuo kaikki
ovat olleet suomalaisia laivoja, Janne, suomalaisissa veistämöissä
ne ovat rakennetut ja kuuluivat Viaporin laivastoon. Ja tuossa on
kumminkin ainoastaan pieni osa siitä, mitä Viaporissa menetimme! Siinä
on Styrbjörn ja siinä on Hjalmar, nuo suurimmat tuossa keskessä;
viisikolmatta vähän pienempää laivaa ja toistasataa tykkivenettä ja
kutteria menetimme ilman vastarintaa! Mitä olemme saaneet takaisin?
Muutamia tykkivenheitä! Hän, joka luovutti Viaporimme, jätti meille
suuren velan maksettavaksi takaisin Ruotsille ja Suomelle!"

"Sitä ei voida maksaa", vastasi Janne tuskin kuuluvasti.

"Se on totta, sitä ei voida koskaan täyteen määräänsä suorittaa,
sillä häpeä jää sittenkin aina jälelle. Mutta niinkauan kuin meillä
menettäneillä nyt tai sadan vuoden perästä on sydän lämminnä suremaan
sitä, mitä silloin tapahtui, niinkauan sitä kuittaamista kestää. Mutta
jos tämän vuoden toukokuun 3:s päivä Suomessa tai Ruotsissa unhotetaan,
silloin velka taas lisääntyy."

Nuorukainen oli ääneti. Mutta hänen suljetut huulensa ja rypistetyt
kulmakarvansa osottivat, että herkät kielet hänenkin sydämmessään
olivat joutuneet väreilemään.

Kaukana selällä olivat saaristolaivat, fregatit ja prikit. Silloin
tällöin saattoi nähdä päällikkölipun eräästä laivasta liehuvan
tuulessa, joka nyt rupesi idästä päin leutoina puuskina hengähtelemään.
Tuulenhenkäysten mukana kaikui sieltä silloin tällöin joitakin soiton
säveleitä. Laivassa nähtävästi tanssittiin.

"Herra luutnantti!" virkahti Janne äkkiä, "keksikäämme jotakin hauskaa
tänä iltana!"

"Minkälaista hauskaa?"

"Sen kerron heti. Mutta sanokaa mulle ensiksi: luuletteko, että tuo
herra, joka oli kauppiaan luona tänä iltana, oli oikea kapteeni?"

"Kukapa sen tiesi, ei hän ollut sen näköinen. Mahdollisesti hän on
jonkinlainen merikapteeni, vaikkei hänessä ollut paljo merimiestäkään."

"Ei, muita miehiä hän on. Usein olemme, isä ja minä, nähneet hänet
maissa, ja meistä on tuntunut, että hän on tuollainen hieno herra,
joka ei ole merimies eikä sotamies, vaan on lähetetty tänne ottamaan
selkoa, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat, ja taivuttamaan meitä
ajattelemaan -- oikein. Asianlaita on se, että minä muutamia päiviä
sitten, päivää ennen tuota kahakkaa Sandövirralla, luotsasin tänne tuon
jahdin, joka näkyy tuon pienen karin luona. Olin näet kalastamassa,
kun laiva saapui tänne, Ruotsin kauppalipulla purjehtien. Silloin he
kutsuivat minut laivaan ja kysyivät, osasinko minä opastaa laivan
karien ohi. Oli se minusta tosin vähän omituista, kun eivät venäläiset
laivat lähettäneet tiedustelemaan, mikä otus se oli, mutta en asiaa
sen enempää ajatellut ja nousin laivaan. Laivuri oli suomalainen, vaan
laivassa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo kauppiaan vieras,
vaikka hänellä silloin oli täysparta. En saanut selkoa, missä asioissa
alus liikkui; jauhoja siinä oli, sanottiin, mutta ei siitä lastia
purettu. Laskimme aluksen ankkuriin siihen missä se nytkin vielä on. Ja
sen olen nähnyt, että alinomaa on ihmisiä kulkenut edestakaisin tuon
jahdin ja venäläisten laivojen väliä, ja se mies, jonka kauppiaassa
näimme, on koko ajan asunut aluksessa; laivuria tai muita laivamiehiä
ei sitävastoin ole nähty, sittenkuin alus rupesi ankkuriin. Se on
venäläinen alus, siitä olen varma, ja jos siinä on jauhoja, ovat ne
venäläisiä varten."

"Ja nyt sinä arvelet, että me ottaisimme mukaamme jauhoja pari säkkiä?"

"Arvelen enempääkin. Otamme koko laivan, ennenkuin tuo sileäksi ajettu
herra siihen ehtii. Hän lähti saarta kiertämään, kuten luutnantti näki,
ja puolen tunnin perästä voi hänkin ehtiä perille. Mutta sillaikaa
ehdimme jo nostaa purjeet aluksessa. Mitäs tuumitte siitä, herra
luutnantti?"

"Tuuminpa, että olet rohkea ja sukkela poika. Kernaammin kuin tyhjin
käsin soutaisimme takasin, voisimme koettaa tehdä näille vieraillemme
pienet kepposet. Aikaa meillä on -- yrittäkäämme!"

Janne ei odottanut useampia käskyjä. Satakunnan kertaa hän
voimakkaasti airoilla vetäsi ja aluksen kyljessä oltiin. Ei kuulunut
hiiskahdustakaan laivasta. Luutnantti nousi ensimmäisenä kannelle.
Pienen kajuutan ovi oli lukossa ja ruuman luukku oli suljettu.

Janne päästi rannalta kiinnitysköydet irti, sillaikaa kuin luutnantti
nosti kokkapurjeen. Pian lähti kiihtyvä tuuli alusta kuljettamaan;
Janne kiirehti kannelle, auttoi luutnanttia nostamaan suurpurjetta
ja asettui sitten perään. Ilta oli jo siksi pimennyt, että saattoi
varmana pitää, että yritystä ei huomattaisi venäläisistä laivoista,
jotka olivat noin neljänneksen matkan päässä. Kurssi suunnattiin Löfön
selältä vievää suurta väylää kohden.

Tuskin oli alus ehtinyt sen luodon ohi, jonka rannalla se oli ollut
kiinni, kun jo nähtiin oikealta tuleva venhe, jossa oli kaksi henkeä.
Janne tunsi heti hämärissäkin venheen samaksi, joka oli ollut kauppiaan
laiturissa. Soutaja venheestä huusi jotakin laivaan.

"Pitäkää te perää", virkkoi Janne luutnantille ja juoksi itse keulaan.

"Päätimme siirtää jahdin toiselle puolelle saarta", huusi Janne
venheessä olijoille, "sitä tuuli rupesi tuossa pieksämään rantakiviä
vastaan."

"Ketä te siellä olette?" kysyi soutaja ja pysähdytti vauhdin.

"Kalastajia täältä saaristosta", huusi Janne vastaan.

Tällävälin oli jahti noussut tuulen päälle ja ehtinyt hyvin lähelle
venhettä. Vieras herra viittasi soutajalleen ja tämä souti nyt venheen
jahdin kylkeen.

"Viskatkaa tänne köysi", huusi soutaja.

"Heti" -- Janne hyppäsi jahdin toisen tykin luo, otti siitä pari
tykinkuulaa ja pudotti ne täydellä voimalla venheeseen.

Vesi syöksyi venheeseen puhkastusta pohjasta ja synkän kirouksen
päästivät siinä istujat. Mutta nopeasti hypähti Janne perään, ja
viskasi sieltä hätääntyneille köyden, johon nämä hyvin kiireesti
tarttuivat.

Uppoavassa venheessä pitelivät miehet nyt tuskallisesti kiinni
köydestä, laivan nopeasti viilettäessä salmeen päin.

Luutnantti oli tuskin ehtinyt käsittää, mitä Janne puuhasi, hänellä
oli täysi työ laivaa oikeassa kurssissa pitääkseen. Mutta Janne siirsi
nyt oman venheensä hätääntyneiden venheen viereen, käski näiden nousta
siihen, mutta varotti heitä henkensä kaupalla mitään vehkeilemästä.
"Jos yritättekään köyttä katkasemaan, ammun samassa luodin teidän
kumpasenkin päähän", huusi hän, ja jatkoi sitten luutnanttiin päin
kääntyneenä: "Kas niin, tällaista pyydystä emme osanneet toivoakaan.
Nyt käyn minä perää pitämään, luutnantti saa pistooli kädessä vartioida
noita mukaan lähteneitä."

Varmalla kädellä ohjasi hän aluksen karien lomitse ulappaa kohti. Vaan
nolostuneet olivat venheessäolevat miehet. Siinä ei auttanut muu kuin
totella, tyyneesti odottaa. Noin tunnin purjehdittuaan olivat he ulkona
Jungfrusundin luona, jonka edustalla fregatti on ankkurissa. Kun jahti
tuli näkyviin, kysyttiin fregatista heti, että mikä se oli. Luutnantti
vastasi ja Janne käänsi aluksen vastatuuleen. Fregatista laskettiin
venhe ja eräs upseeri ynnä muutamia miehiä nousi jahtiin. Kun upseeri
ehti perään, ojensi hän lyhdyn valastakseen sillä pistooli kädessä
seisovan miehen kasvoja.

"Näenkö näkyjä", huudahti hän, "vai oletko se sinä, Kalle?"

"Oikein näet, toveri."

"Mitä ilveitä nyt olet keksinyt?"

"Minulla on tässä epäiltävä alus, jättääkseni Lagerbjelkelle, -- ja
vielä epäiltävämpi vihollinen. Tämän manööverin keksi muuten tuo nuori
mies, josta meillä jo on ollut paljo hyötyä."



NELJÄS LUKU.


Samalla maantiellä, jota Kati ja Janne yhdessä olivat Borisoffin
talosta kulkeneet, oli sattuma eräänä kauniina aamuna taas vienyt nuo
nuoret yhteen. Janne käveli pyssy kädessä, ampuakseen jotakin riistaa
metsästä ja silloin Kati hänet näki ja huusi luokseen. Hän oli juossut
Jannea tavatakseen, posket kuumottivat ja hän kukoisti kuin metsän
vehmas koivu.

"Huomenta, Kati! Mihin näin aikaseen olet menossa?"

"Oli asiaa neiti Johannalle --."

"Vai niin", virkkoi Janne kuivasti keskeyttäen. Tuo ei häntä huvittanut.

"Nyt pysähdy hetkeksi tähän seuraani", virkkoi tyttö istahtaen
mättäälle. "Et viime kerralla ehtinyt minulle kertoa, miten Sandön
virralla kävi. Olithan siellä?"

"Olin, ensi hetkestä loppuun saakka, ja kaikki näin selvästi, niinkuin
tuosta --."

"Missä seisoit? Aivanko lähellä? Saatoitko nähdä, minkänäköisiä ne
olivat?" Tyttö kyseli vilkkaasti ja hänen, punaset poskensa punottivat
vieläkin enemmän.

"Seisoin tällä puolen salmen, Sandötä vastapäätä, -- en aavistanut
mitään, kun sinne saavuin aikusin aamulla, olin silloinkin
pyyntiretkellä. Kun metsänrintaa kävelin, kuulin pauketta virran
puolelta. Minä sinne nuolena ja silloin sain nähdä, että virran
oikealla rannalla vilisi venäläisiä pensaiden välissä."

"Todellako?"

"No todella. Ja salmi oli täpösen täysi venäläisiä tykkivenheitä, olisi
niitä myöten melkein voinut virran yli juosta. Venäläiset tahtoivat
kuljettaa virran läpi kaikki aluksensa, mutta ruotsalaiset salpasivat
heiltä tien. Ampumisen venäläiset alkoivat, vaan heti ruotsalaisetkin
vastasivat. Keskellä virtaa on pieni saari ja siinä oli ruotsalaisilla
tykkinsä, -- ihme, kun siellä ammuttiin! Ja niinkauan kuin he jaksoivat
pitää saaren hallussaan kävi kaikki hyvin. Mutta venäläisillä kuuluu
olleen neljä vertaa enemmän laivoja ja sitäpaitse maissa väkeä ja
tykkejä. Sillä rannalla, missä minä seisoin, rupesi ottelu käymään
yhä kuumemmaksi. Venäläisillä oli tavaton joukko tykkivenheitä, jotka
verkalleen lähenivät, sillaikaa kuin jalkamiehet rantaa myöten hiipivät
kiertääkseen ruotsalaisten selkään. -- Olisipa saanut olla mukana,
ajattelin, seistessäni siinä ja nähdessäni, kuinka meikäläisten täytyi
hiljalleen peräytyä, kun ylivoima tunki päälle. Näin soudettavan
saarelta pois venelastittain kuolleita ja haavoitettuja ja sittemmin
sain kuulla, että päällikkökin oli saanut kuolemanhaavan, jonka
seurausta ruotsalaisten peräytyminen juuri olikin..."

Kati istui pää kumarassa ja poimi lehtiä puolanvarsista. Hänen
kasvoissaan ei ollut enää sama punaväri kuin äsken.

"Mutta", jatkoi Janne omista muistoistaan innostuneena, "silloin
siinä sai nähdä jotakin. Selältä tuli joukko laivoja, ihan täysissä
purjeissa, ja kun ruudinsavu hälveni, näin Ruotsin lipun joka laivan
mastossa, -- se loisti kullalta, tuo keltanen risti, minä melkein
ilosta itkin."

Kati oli noussut ylös ja seisoi siinä taas hehkuvin poskin, ja
Janne näki, että hänen silmissään, jotka melkein hurjasti eteenpäin
tuijottivat, kimalteli kyynel.

"Entä sitten", virkkoi tyttö, kun Janne häntä katsellen hetkeksi
keskeytti puheensa.

"Niin, se oli amiraali itse, joka saapui apua tuoden. Hänellä oli
seitsemän laivaa ja muutamia tykkivenheitä. Siinä oli tapeltu useita
tunteja ja nyt alettiin alusta. Kuumimmaksi kävi ottelu vasemmalla
sivustalla. Venäläiset olivat jo kahlanneet salmen yli Sandöhön --
virta on siltä kohden matala -- hyökätäkseen ruotsalaisten selkään,
mutta laivain tykit pitivät heitä etäällä. Sölverarm oli mukana, sama
mies, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihollista vastustellut ylempänä
salmen partaalla.

"Tuuli kävi vinhasti kaakosta ja minä näin, että laivain oli tuiki
vaikea pysyä selällä, joka oli luotoja ja louhikkoja täynnä, ja
venäläisiä tykkivenheitä tunki yhä sakeampana laumana taisteluun.
Kello ehti kahdeksaan, ehti yhdeksään, kymmeneen ja yhteentoista,
eikä vieläkään ollut yksikään venäläinen tykkivenhe päässyt salmen
läpi, vaikka yhdeksän tuntia olivat koettaneet. Vaan amiraalin täytyi
nyt ruveta pitämään huolta, etteivät laivat karille joutuneet. Ja
hyvässä järjestyksessä tuo peräytyminen suoritettiin; tykkivenheet
seurasivat laivoja niistä erkanematta. Rohkeina tunkeusivat venäläisten
alukset aivan meikäläisten keskuuteen, vaan niitä olikin kahta vertaa
useampia. Näin selvästi, kuinka siinä oteltiin airoilla ja sauvomilla
ja ampuminen oli niin ankaraa, että koko selkä yhtenään leimahteli ja
savusi. Mutta ei yhtään ruotsalaista laivaa menetetty. Amiraali toi ne
kaikki hyvässä järjestyksessä Paraisten saaristoon, jossa oli useita
ruotsalaisia muonalaivoja, joita täytyi suojella."

"Mutta mistä oli venäläisillä sellainen määrä tykkivenheitä?" kysyi
tyttö, kun Janne oli lopettanut.

Nuorukainen ei heti vastannut, hän näytti tyystin tarkastavan, oliko
piikivi pyssyssä kyllin terävä. Kati uudisti kysymyksensä.

"He olivat saaneet ne -- Viaporista", vastasi Janne niin hiljaa, kuin
jos hän olisi hävennyt tuota viimeistä sanaa lausua.

"Sinä päivänä tapahtui muuten vielä muutakin", jatkoi Janne tyyneesti
ja melkein kuin mielissään, päästessään muusta asiasta puhumaan. "Olipa
hyvin lähellä, ettei Buxhövden sinä päivänä joutunut satimeen. Kerronpa
siitäkin.

"Kun taistelu oli päättynyt, lähdin kävelemään kotiini päin, metsot
saivat jäädä rauhaan sinä päivänä. Neljänneksen käveltyäni saavuin
erääseen taloon ja näin siellä päärakennuksen luona joukon venäläistä
sotaväkeä. Talossa valmistettiin ateriaa Buxhövdenille ja hänen
ylimmille upseereilleen, jotka kaikki korkealta mäeltä olivat
katselleet salmella tapahtuvaa tappelua. Siellä piti syötämän ja
juotaman voiton kunniaksi. Ruotsalaiset olivat muka saaneet selkäänsä,
-- oikeastaan tosin venäläiset sitä enemmän olivat saaneet, vaikka
meikäläisten oli täytynyt väistyä ylivoiman alta.

"Kun mulla oli pyssy kädessäni, arvelin viisaammaksi, että en näyttäydy
kasakoille, jotka pihalla vahtivat, vaan hiivin metsän läpi rannalle
päin. Mutta sielläkös väkeä oli. Vastaani tuli lähes tuhansinen joukko
meikäläisiä, ja heti älysin, että näiden on nyt tarkoitus hyökätä
vihollisen selkään. Samassa välähti päässäni ajatus: ehkeivät he tiedä,
että Buxhövden on talossa. Käännyin päällikön puoleen, ilmoitin hänelle
asian. -- 'Hä, poika, oletko varma asiasta?' kysyi tämä epäillen. Vaan
minä olin asiasta hyvinkin varma ja opastaa taisin myöskin.

"Nytkös vilkastui joukko. Buxhövden oli otettava kiinni..."

"Ja hän otettiin?" kysyi tyttö vilkkaasti.

"Ei. Tuuma petti. Väki jaettiin kyllä oikealle ja vasemmalle ja tykit
ajettiin mäelle ja niiden taa sijoitettiin osasto väkeä. Sitten
lähdettiin liikkeelle. Vaan ei kuljettu, niinkuin olisi tullut, yhtenä
raekuurona taloa kohti, vaan marssittiin verkalleen ja varovasti,
juurikuin jotakin kaupunkia valloittamaan. Niin tyhmästi siinä
meneteltiin, että oikein mieltä katkeroittaa. Olisi pitänyt hiipiä
metsänrintaan ja siitä juosta nuolena niityn yli taloon; vaan soturit
näyttäytyivät jo kaukaa ja sanotaan Buxhövdenin itsensä ne ensiksi
huomanneen. Hän oivalsi kohta, mistä kysymys oli, heitti veitsen
ja kahvelin ja juoksi pyssyn luotina ulos talosta, jättäen sinne
lakkinsa ja miekkansa ja hansikkaansakin. Salmen rannalle hän juoksi
ja kutsui siellä venäläisen tykkivenheen itseään pelastamaan. Yksi
niistä hänet korjasikin ja siinä seisoi nyt koko meikäläinen joukko
talon pihalla, katsellen satimesta lentänyttä lintua. Vaan pian saivat
hekin muuta ajattelemista. Venäläiset hyökkäsivät virran partaalta
kuin heinäsirkkaparvi ja kiersivät joka taholta ruotsalaiset, jotka
yhä vielä aikoivat salmen rannalle hyökätä. Silloin saapui amiraalilta
tieto, että yritys oli liian myöhäinen, koska ruotsalaiset laivat
olivat jo peräytyneet, eikä siinä silloin enää ollut muuta tekemistä,
kuin palata takasin laivoihin. Nyt ruotsalaiset vimmatusti tappelivat.
Vihollisia aivan hyöri heidän ympärillään, vaan mahdotonta oli
meikäläisiä saartaa. Askel askeleelta he taistellen peräytyivät merelle
päin. Niinpä tuli erään nuoren upseerin pienellä osastolla pidättää
kasakoita etäämmällä, kunnes tykistö ja pääjoukko ehtisi laivoihin.
Ja sen hän teki kuin mies, -- ei peräytynyt kyynärän vertaa, vaikka
ratsuväki yhä uudelleen hyökkäili."

"Näitkö hänet?"

"Näinpä tietenkin, tuskin sadan askeleen päässä olin. Hän seisoi
siinä muutamain miesten keskessä, ampui sotilaskiväärillä, ampui
niin tyyneesti, kuin kilpa-ammunnassa ikään. Kapteeni hänelle huusi,
ettei hänen pitäisi muista jälelle jättäytyä, vaan ei tuo lie siinä
paukkeessa kuullut, sillä hän seisoi paikoillaan ja antoi toisten
päästä turvaan."

"Oli kai häntä komea nähdä?"

"Se on vissi, sitä en unhota koskaan, -- niin tyyni ja pitkä ja komea
oli hän, ja miltei hymyilevänä hän siinä seisoi, näyttäen kaikille,
miten suomalainen maansa puolesta taistelee."

"Säilyikö hän haavoittumatta?" kysyi tyttö melkein vapisten.

"Hän sai haavoja montakin -- ja sitten hän kaatui, oli saanut kuoleman
luodin."

"Mutta hän kaatui sankarina", kuiskasi tyttö, kuin olisi hän näyssä sen
nähnyt.

"Muut pääsivät kaikki laivoihin, lukuunottamatta kolmea-,
neljääkymmentä miestä, jotka retkelle kaatuivat. Muutamia joutui vielä
vangiksi, kun pari laivuria teki tyhmän ja kömpelön käännöksen miesten
jo laivoihin ehdittyä. Mutta vaikka yritys oli mennytkin mitättömiin,
niin rehellisesti ja urheasti suomalaiset taas sinä päivänä ottelivat."

Tyttö oli noussut ja yhdessä kulkivat he nyt tietä eteenpäin. Janne
jutteli kaikenmoista, vaan Kati vastasi aivan lyhyeen, näytti muuta
ajattelevan. Sellainen hän yleensä viime aikoina oli ollut, kun
he joskus toisensa tapasivat. Koskaan he eivät oluet toisilleen
tunteitaan tulkinneet. Yhdessä olivat he lapsuudenystävinä kasvaneet
eikä lie kummallekaan käynyt oikein selväksi, oliko ystävyys vaihtunut
rakkaudeksi ja milloin se oli tapahtunut. Mutta kuta useammin he viime
aikoina olivat toisensa tavanneet, oli Janne ruvennut yhä selvemmin
aavistamaan, että tyttö ei tahtonut olla hänelle muu kuin lapsuuden
ystävä. Ja se aavistus oli jo ruvennut jäädyttämään hänenkin sydäntään.
Mutta sitä hän ei kumminkaan ollut vielä viitsinyt ajatellakaan, mitä
kylällä huhuna kerrottiin, että näet Borisoff tuumaili Katia. Vaan tuon
epäilyksen siemen hänessä kyti.

"Kati hoi", lausui hän nyt senvuoksi hetkisen vaitiolon jälkeen
vakavasti, "oletko väsynyt minun seuraani?"

"Miksi sitä kysyt?" vastasi tyttö hämmästyneenä, luomatta avonaista
katsettaan alas.

"Minusta näytti siltä. Et ole enää sama kuin ennen, niin minusta
tuntuu."

"Sama kuin ennen", matki tyttö vähän äkäsesti. "Sinä Janne se olet
muuttunut. Minä olen aivan sama, mikä aina olen ollut, enkä käsitä,
miksi en niin olisi."

Janne ei virkkanut mitään. Hän oli saanut selvemmän vastauksen kuin
oli odottanutkaan. Yhtäkkiä hänelle kaikki selveni. Tyttö oli puhunut
totta, hän ei ollut muu kuin lapsuudenystävä, niinkuin ainakin, eikä
ollut koskaan luvannut muuksi ruvetakaan. Ja siihen oli siis päättynyt
se lyhyt tarina, joka tuskin oli alkanutkaan.

Mutta hänen mielensä ei siltä tarvinnut kylmetä. Olihan hänellä toinen
rakkaus, joka häntä voimakkaasti lämmitti ja se oli noussut terälle
juuri samaan aikaan, kuin hän oli kuvitellut, ettei hän ilman Katia
voisi tulla toimeen. Olihan hänellä isänmaa, josta hän oli Borisoffille
puhunut. Jokainen tappio, minkä Suomi kärsi, oli kuin uusi oka,
joka hänen sydäntään haavoitti, jotavastoin uutinen suomalaisten
pienimmästäkin menestyksestä täytti hänen rintansa sanomattomalla
riemulla ja ylpeydellä. Mitä oli hän osannut tehdä tämän maan hyväksi?
Ei mitään mainittavaa. Hän oli ottanut osaa pieniin seikkailuihin, ehkä
siksi, että se häntä huvitti, velvollisuudentunnosta hän ei sitä ollut
tehnyt. Koittaako joskus se päivä, jolloin hän saa osottaa maailmalle
ja etupäässä itselleen, että hän saattoi tehdä jotakin maansa hyväksi
sellaisissakin olosuhteissa, jolloin ei pelkkä vaara eikä seikkailu
vietellyt häntä uskaltamaan henkeään?

Sitä hän ajatteli kävellessään ja yhä vieraammalta tuntui hänestä
tuo kaunis Kati, joka hänen rinnallaan kulki. Nyt ei ollut enää
kauppiaaseen pitkälti matkaa. Hänen ei pistänyt päähänkään kiusata
tyttöä kysymällä, koska tällä taas oli asiaa neiti Johannalle taikka
tekemällä muita viittauksia. Vaikka Kati olisi hänelle tuossa tuokiossa
ilmoittanut olevansa kihloissa Borisoffin kanssa, olisi hän tosin tytön
puolesta tuntenut surua, mutta se tieto ei olisi musertanut hänen
mieltään.

"Hyvästi Kati", sanoi hän ystävällisesti kotiinsa päin kääntyen.

Samalla tavalla vastasi tyttö jäähyväistervehdykseen, avonaisesti
ja ystävyydellä niinkuin ainakin. Ja niin he erosivat. Mutta
ei kumpanenkaan heistä kääntynyt kädellä viimeistä tervehdystä
viittaamaan, eikä Jannekaan tällä kertaa laulellut, kun eteenpäin
metsätietä myöten käveli.



VIIDES LUKU.


Seuraavana päivänä, kirkkaimman keskipäivän aikana, ajeli kauppias
uusissa kärryissään vihannoivain vainioiden välitse Katin majaa
kohden, ottamaan itselleen toisen vaimon. Hän istui juhlallisena
ajopeleissä, ohjasi varmalla kädellä virmaa hevostaan ja puettuna hän
oli hienoimpaan pukuunsa; kirkkaat napit ja huivin helmipää neula
kimaltelivat ja hopeahelainen keppi oli hänellä rinnallaan. Oikein
kosimaan hän nyt lähti sitä tyttöä, joka hänen keittiössään oli
ruoanlaittoa avustanut. Hän kunnioitti tyttöä, mutta vielä enemmän
itseään. Ja nyt hän hymyili luonnolle ja tämä vastasi hänen hymyilyynsä.

Puolta tuntia myöhemmin ajoi hän samaa tietä takasin. Hevonen ei
nyt juossut tasasesti eikä nätisti, puolineliä se kiiti eteenpäin
peljästyneenä hopeahelaista keppiä, joka sen lanteita takoi. Eikä
Borisoffissa itsessään ollut kosiomiehen komeutta enää hiukkaakaan
jälellä, hän istui siinä pää etukumarassa ja kiroili ja sadatteli
vasten päiväpaisteista luontoa, joka yhä edelleen hymyili.

"Voiko tämä olla tuon poikaviikarin syytä... tuonko kirotun nalikan
vehkeitä?" kyseli kauppias ehtimiseen metsältä ja kiviltä. Mutta ne
eivät vastanneet. Ainoastaan harakka lensi nauraen puusta puuhun, kuin
jos tämä kaikki olisi sen mielestä ollut hyvin hauskaa.

Neiti Johanna ei ollut aavistanutkaan, että ratkaisu oli näin lähellä.
Mutta kun kauppias juhlapuvussa lähti ajamaan tuota tietä, joka ei
vienyt mihinkään herraskartanoihin, välähti totuus hänelle yhtäkkiä
ilmiselkeäksi. Hän oli silloin molemmin käsin tarttunut esiliinaansa ja
huiskinut sillä ikkunasta lähtevän jälkeen, huutaen:

"Liian aikaista ja liian myöhää!"

Ja kun isäntä saapui takasin hurjaa vauhtia ajellen, seisoi hän
pyhähameessaan ja valkeassa, kankeassa päähineessä häntä vastassa
portailla.

Borisoff hyppäsi rattailta, jätti hevoset ja ajopelit omille hoteilleen
ja luimisteli sangen epäkiitollisin katsein neiti Johannaa, kysyen
pilkallisesti:

"Häh, luuletko että tulen kosimaan?"

"En, minä luulin, että se jo oli tehty. Vaan saisiko hän jotakin
jäähdyttävää?"

Kauppias vastasi ainoastaan myrkyllisellä katseella ja hyökkäsi
huoneeseensa. Pukeuduttuaan arkivaatteisiinsa, pyysi hän vihasella
äänellä ruokaa. Sitten hän käveli edestakasin huoneessaan ja takoi
tuota hopeapäistä keppiään lattiaan.

"Nyt sillä on pahat mielessä", tuumi Johanna, joka herransa tunsi.
"Hän on saanut rukkaset -- muori ne ehkä on antanut ja on voinut antaa
tytär itsekin, ylpeitä ovat molemmat, vaikka köyhiä. No niin, oikein
tehty, Kati, väärin sinua tuomitsin, kun tässä eräänä päivänä ajattelin
toisin. Mutta mikähän sillä ukkokarhulla nyt on mielessään, -- mitään
kauniita juttuja ne eivät ole, sen arvaan."

Nopeasti kauppias söi ja lähti senjälkeen heti asunnostaan. Hän käveli
rantapolkua pitkin, samaa polkua, jota Janne oli saattanut Katia
kesteistä. Hänen oikealla kädellään oli se pieni saari, jossa Janne
isänsä kanssa asui. Äkkiä pysähtyi Borisoff. Miksi oli hänelle tänään
tuo ilkeä vastoinkäyminen tapahtunut? Oli kuun kolmastoista päivä, --
hän oli taikauskoinen. Mutta ennen kaikkia täytti kostonhimo hänen
mielensä. Jos Jannella oli joku osa tuossa jutussa, kuten hän uskoi,
niin kyllä hänkin oli huomaava, että nyt oli kolmastoista päivä.
Sitäpaitsi, -- "kapteeni" saattoi pian taas tulla, piti toimia jotakin.

Kauppias oli kävellyt pari tuntia, kulkenut aikoja sitten ohi Jannen
saaren ja saapui niin pieneen rantamökkiin, jossa oli merimiesten
kapakka. Oli täysi päivä vielä. Hän jatkoi matkaansa mökin ohi,
katsahtaen muka muuten vain ohimennen ikkunasta sisään. Pari miestä
istui pöydän ääressä, jossa oli pullo -- hän tunsi miehet samoiksi,
jotka olivat olleet "miehistönä" "kapteenin" jahdissa. Tuossa kapakassa
olivat he saapumisestaan saakka pitäneet asuntoa. Mutta jahtia hän ei
ulapalla nähnyt. Sotalaivat olivat kyllä vielä paikoillaan, ja kaikki
oli rauhallisen näköistä.

Kun oli tullut hämärä, palasi kauppias ja meni tupaan. Kynttilänpätkä
valaisi himmeästi huonetta ja molempia miehiä, jotka siinä olivat
kahden. Borisoff tervehti heitä.

"Kas, kauppiashan sieltä tulee", vastasivat miehet matelevalla
kohteliaisuudella. He olivat nähneet hänet ennen "kapteenin" seurassa
ja tiesivät, että hänellä oli rahoja.

Borisoff katseli heitä omituisesti tutkien ja pälyillen
silmälaseillaan. Hän tiesi heidän olevan sellaista väkeä, jota rahalla
saa mihin tahansa.

"Täällähän teillä on hauska", virkkoi hän ja katsahti sivuhuoneen
ovelle päin, ollakseen varma, että se oli suljettu.

"Onhan täällä", vastasi toinen, pieni kyhmyselkä mies, jolla oli
punanen poskiparta ja arpi kasvoissa. "Niin hauskaa, kuin nyt _tyhjän_
pullon ääressä yleensä voi olla", lisäsi hän raa'alla pilalla, ojentaen
pulloa valoa vastaan.

"Ha, ha, ha!" nauraa tirskahteli toinen, jonka lyhyet, kutistuneet
kasvot sekä vanttera varsi osotti, että hän heistä kahdesta väkevin oli.

"Mutta sehän kai voitanee auttaa", arveli kauppias, ymmärtäen tuon
hienon viittauksen.

Nyt nauroivat molemmat miehet katsellen toisiaan. Mutta kauppias nousi
pystyyn, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä tuoden uuden
pullon.

"Kas tässä, ukot", virkkoi hän leikillisesti. "On vilposta tänään, eikä
täällä näy lämmitetyn."

"Ei, se on totta, täällä ei pesää tulella halkasta. -- Kauppias on
tänään lähtenyt myöhän kävelemään?"

"Niin, minulla oli asiaa tänne eräälle torpparille ja silloin arvelin,
että voinpa täällä hiukkasen huokasta; mulla on vielä pitkä matka
kotiini, -- mutta juokaahan lasi, miehet, minä sitä en kärsi, se ajaa
mulle veren maksaan."

"Mutta, mutta", sopersi punaparta, hymähtäen hienosti merkiksi, että
kyllä hän näitä asioita vähän ymmärtää. "Että kauppiasko se meitä näin
kestitsee?"

"No niin, olkaa hyvät, maistakaa! -- Oletteko nähneet jahtia tänään?
Minä en sitä tänne tullessani nähnyt selällä olevaksi."

"Jahtia, sitäkö, jolla tänne purjehdimme", vastasi toinen, ollen hyvin
kummissaan. "Emme ole sitä nähneet, emme sittenkuin toissapäivänä,
jolloin se purjehti pois läntisestä salmesta -- --."

"Purjehtiko se pois?"

"Purjehti. Näimme kapteenin saapuvan pikkuvenheellä kalastaja-Ollin
seurassa, joka, kuten kauppias tietää, häntä tavallisesti soutaa, ja ne
kai nousivat laivaan, sillä eihän jahti ominpäinsä voinut purjehtia.
Vaikka en minä toisakseen ymmärrä, miten ne kahden jaksoivat alusta
hoitaa, sillä kapteeni ei ole juuri tottunut merimieheksi, kuten
kauppias ehkä tietää, hih, hih, hi..."

"Hänkö olisi lähtenyt matkoihinsa?"

"Niin, emme me nähneet, kun pikkuvenhe aluksen kylkeen laski, sillä
silloin oli jo hämärä. Mutta me näimme venheen soutavan alukseen päin,
ja onhan siis selvää, että molemmat silloin nousivat jahtiin, -- Olli
lie hoitanut purjehtimisen. Eihän jahti ole sen suurempi, kuin että sen
purjeet yksinkin hoitaa, jos vain joku sillaikaa seisoo peräsimessä."

"Niin, sehän on ymmärrettävää", todisti punapartakin, vahvistaen
toverinsa sanoja.

"Niin tuo lienee", lausui Borisoff, vaikka vähän ihmetellen. "Eikö
muuten kuulu mitään uutta?"

"Kauppias lie kai kuullut siitä, mitä on tapahtunut Kemiön-salmella?"

"En sanaakaan."

"Sepä ihme", huudahtivat molemmat. Ja tuo pienempi mies, joka näytti
paremmin tuntevan asian, jatkoi:

"Sielläkös oli iloinen metakka! Kansa, kaikki rengit ja kalkinlouhojat,
olivat pahanpäiväisiksi kiukustuneet venäläisiin, ja arvelevat kai,
ettei siihen paljoa aikaa mene, kun he ajavat vihollisen maasta pois."

"So. Ja miksi niin?" kysyi Borisoff ystävällisellä äänellä.

"Niin, mene tiedä!" Pieni mies jutteli jo aivan sillä nuotilla, jota
Borisoff olikin toivonut saavansa kuulla. Ja punaparta selitti edelleen:

"Eihän siinä nyt varsinaista ottelua ole syntynyt, sillä venäläiset
eivät ole hyökänneet, syrjästä vain katselleet. Mutta seikka on se,
että siellä on eräs mies, jota ne sanovat maisteriksi."

Kauppias vihelsi, -- hän alkoi älytä.

"Maisteriksi, ja hän se oli koonnut yhteen kaikki rengit ja piiat
koulusaliin. Ja siellä se kuuluu saarnanneen kuin pappi ja puhuneen
tuosta kanavan aukasemisasiasta, kun näet venäläiset sen kanavan kautta
tahtovat kuljettaa joukon tykkivenheitä Sandön salmeen. Mutta maisteri
arveli, että jos väestö sen sallisi, jos se vain seisoisi ja katseleisi
vihollista vastustamatta, niin he olisivat kaikki isänmaan pettureita
ja kälmejä miehiä..."

"Ja suomalaisiksi arvottomia", täydensi Lassi.

"Niin, sillä tavalla hän kuuluu sanoneen." Punaparta näpsäytti
sormiaan. "Ja häntä kannatti tilanomistaja, -- eli entinen omistaja,
joka lie joutunut sodan takia keppikerjäläiseksi. Tämä tunnusti,
ettei kanava enää ollut hänen omansa, mutta siltä hän heidän entisenä
isäntänään kehotti heitä olemaan luottamatta vihollisten lupauksiin, ja
tekemään vastarintaa. Vuoroin ne siinä puhuivat ja kaikki lupasivat,
että he panisivat vastaan. Tyyneinä päätettiin pysyä, kunnes kanavan
läpikulkemisesta tulisi kysymys, mutta silloin -- -- --."

"Vai -- niin", virkkoi kauppias verkalleen.

"Mutta vielä ei ole venäläinen nähtävästi tosissaan tahtonut ruveta
vaatimaan kanavaa, ei taida olla tarpeeksi väkeäkään."

Borisoff oli ottanut piippunsa esiin ja pisti siihen tupakkaa hyvin
hitaasti ja miettiväisesti. Vai niin, tuumi hän peukalollaan tupakkaa
painellen, vai on maisteri ruvennut niin rehentelemään. Hänen oli kyllä
tapana haaveksia jotakin päähänpistoa, mutta hänen ei ollut tapana
toimia. Oliko Hausser hänet noin innostuttanut? Ei, Hausserilla täytyi
olla muutakin ajattelemista, siinä on mahtanut olla joka kolmas mies
lietsomassa. Joku tässä pitäjässä on asian alkanut. Janne varmaankin...

Kauppias ei ollut vielä hänen nimeään maininnut, mutta kun hän nyt
oli täyttänyt piippunsa, oli hän jo päättänyt, että nyt se tuuma oli
toteutettava, jota varten hän olikin liikkeellä. Hän katseli tuokion
tutkivasti molempia miehiä. Sitten heittäytyi hän taas ystävälliseksi
ja hyväntahtoiseksi kuin ainakin.

"Mutta tuo ei minusta ole viisasta eikä oikeinkaan, että kansa noin
pui nyrkkiä venäläisille, ennenkuin nämä siihen ovat antaneet aihetta.
Taikka miten tuntuu teistä?"

"Ei, kyllä kauppias on oikeassa", tuumi punaparta.

"Minusta se on väärin", matki Lassikin, "jopa, jopa epäkohtuullista."

Tässä hän luuli sanoneensa jotakin tuiki ratkaisevaa ja oikasi
koukkuisen selkänsä suoraksi. Borisoff häntä kohden hyväksyen nyökkäsi
ja silmälasit kimaltelivat, kun hän kehotti:

"Maistakaahan lasista, miehet!" Ja miehet tottelivat. Sitten hän miltei
harmilla jatkoi: "Minusta se, joka moisia oppeja tyrkyttää kansaan,
olisi vedettävä edesvastuuseen siitä verestä, joka sen johdosta vuotaa."

"Se on kieltämättä totta!" Molemmat miehet olivat nyt kuin haltioissaan
näiden sanojen totuudesta. Vaan kauppias yhä jatkoi:

"Minusta on asia vieläkin arveluttavampi, minusta pitäisi jokaisen
rehellisen miehen velvollisuutena olla pistää talteen sellainen mies,
ettei hän enempää voi kansaa vahingoittaa."

"Niin on meistäkin", toistivat miehet.

"Uskokaa minua", terästi Borisoff vielä, "tässä on joku kolmas ollut
Hausserin ja maisterin takana, ja juuri _sen_ suu olisi ensiksi
tukittava."

"Sen miehen suun olisin minä valmis tukkimaan", kehuskeli punaparta, ja
Lassi oli yhtä innostunut.

"Ehkäpä teitä tarvitaan ennenkuin luulettekaan", virkkoi kauppias
merkitsevästi.

"Todellako!" kuiskasi punaparta. "Onko kauppiaalla tuuma vireillä...?"

"Ehkä, ja jälkiä mulla on myös. Mutta voi käydä vähän vaivaloiseksi
suoriutua siitä asiasta..."

"Meihin voi kauppias luottaa", vastasi Lassi ja löi pulloa pöytään.

"Minun etuni tässä tietysti eivät ole kysymyksessä", puhui kauppias
omanvoitonpyytämättömällä äänellä, "maan parasta tässä ajatellaan.
Mutta sen voin sanoa, ettei teidän aivan ilmaiseksi tarvitseisi tähän
uhrata aikaa ja vaivaa."

Lassi viskasi salasen katseen toveriinsa.

"Mutta maistelkaahan, miehet", kehotteli Borisoff ja miehet tottelivat
taaskin. "Niin, koska tässä näin avomielisesti voimme jutella, niin
miksen kertoisi, missä minun luullakseni pahan alku on. Tehän tunnette
kyllä tuon Jannen, joka saarella asuu...?"

"Tunnemme kyllä, -- sukkela poika."

"Vähän liiankin sukkela", täydensi kauppias, "liian tuittupää ja valmis
tekemään mitä kujeita tahansa."

"Niin, ehkä hän sitä sorttia on", arvelivat nyt miehet.

Nyt vasta teki kauppias päähyökkäyksensä:

"Se on juuri hän, jonka suu olisi tukittava!"

"Yhyy!" virkkoi Lassi melkein huutaen. "Enkö ole sitä sulle aina
sanonut, että sitä poikaa olisi pidettävä silmällä. Enkö ole sanonut,
että muuten hän panee toimeen tyhmyyksiä, niin olen sanonut, hän on
vaarallinen sekä itselleen että muille."

Punaparta ei kuolemakseen voinut muistaa näistä "sanomisista" koskaan
olleen puhetta, vaan hän toisteli nyt Lassin innostuneita sanoja ja
nyökäytti päätään hänen huudahtuksilleen.

"Uskotteko", virkkoi nyt kauppias vakavalla äänellä, "että te voisitte
puuttua tähän asiaan?"

Molemmat hymyilivät niin vakuuttavasti ja luottavasti, tottuneina
vanhastaan tällaisiin toimiin, että kehottaja piti mielialan jo kyllin
kypsyneenä.

Vähää myöhemmin istuivat kaikki kolme venheessä, matkalla Jannen
saareen. He olivat sopineet näin: Kauppias olisi lähtevinään ajamaan
jotakin asiaa Jannen isälle. Helppoa olisi heidän sitten saada poika
houkutelluksi ulos ja siellä miehet heti kävisivät hänen kimppuunsa ja
vangitseisivat hänet. Jos ei Janne sattuisi kotiin, odottaisivat he
häntä. Ja jos siinä tappelu syntyisi, niin kukapa sitä voisi auttaa,
jos hän saisi jonkun kolauksen, kovemmankin kuin mitä oli aijottu,
arveli kauppias.

Borisoff luuli nyt, että hän oli järjestänyt asian varsin hyvin omaksi
turvallisuudekseen. Jos miehet liian kovakätisesti menetteleisivät,
niin oli hän itse ainakin viaton, hän kun ei ollut ketään lyönyt eikä
koko kahakkaan puuttunut.



KUUDES LUKU.


Tupa, jossa Janne ja tämän isä, entinen luotsi Arén asuivat, oli tuskin
koskaan esiintynyt niin edukseen, niin sievänä, kuin juuri tänä iltana;
Borisoff melkein ihaili tuota nättiä mökkiä, jota kuutamo männikön
rinnassa valaisi; pienestä päätyikkunasta loisti loimuavan takkavalkean
hohde. Miehet, jotka kauppiasta saattoivat, eivät voineet käsittää,
miksi tämä pysähtyi mäenrintaan ja sitä vain katseli, ikäänkuin
epäillen, olisiko tämä ollenkaan oikea paikka.

Borisoff ei ollut mikään roisto karkeinta lajia eikä hänen ollut
yleensä mahdotonta hellempiäkin tunteita tuntea. Mutta liikeasiaan
hän oli tunteeton. Jos hän itse saattoi jotakin ansaita tarvitsematta
suistaa jotakin toista, niin oli se hänestä sitä mukavampaa; mutta jos
joku oli hänelle esteenä, niin se oli viskattava syrjään, se oli hänen
yksinkertainen oppinsa. Mutta voitonhimonsa ohessa oli hän väliin vähän
hellemmälläkin tuulella, -- ihmiset väittivät, että tämä puoli hänen
luonteestaan oli perintöä hänen äidiltään.

Nämä tunteet saivat hänessä nyt vallan vasta kun hän nousi tupaa kohti,
mutta ne valtasivat hänet vielä enemmän, sittenkuin hän oli mökkiin
astunut.

Avonaisen piisin edessä istui vanha, harmaatukkainen mies: heti ensi
silmäyksellä sen näki, että istuja oli vanha, rehti merimies. Toisella
kädellään nojasi hän sauvaan. Huone oli hauskan näköinen ja siinä oli
hyvä järjestys; huonekalut olivat yksinkertaiset ja puisevat, vaan
pöytä oli puhdas ja kirjahyllyllä oli tavallista runsaammin kirjoja.
Tästä kodista ja tämän vanhuksen luota siis aikoi Borisoff riistää
pois sen onnen ja turvan, nuoren, toivorikkaan pojan. Kauppiaan
mielessä rupesivat tunteet ja mietteet risteilemään. Kerran oli hän
tehnyt tuosta vanhuksesta keppikerjäläisen. Siitä oli jo paljo aikaa.
Arén oli kuljettanut omaa laivaansa ja Borisoff, joka tyhjästä oli
alkanut, oli ruvennut hänen liiketoverikseen ja apulaisekseen. Ja niin
oli hän saanut teetetyksi kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan Arén
vastasi laivoista ja Borisoff lastista. Tuo herkkäuskoinen merimies
tyytyi tähän sopimukseen. Joutuipa sitten Arénin laiva haaksirikkoon
eräänä myrskyisenä yönä Saksan rannikolla ja jäi hylyksi. Mutta
Arén valvoi kaikin keinoin, että lasti tuli pelastetuksi ja että se
meni ostohinnasta kaupaksi, vaan itse oli hän menettänyt laivansa.
Borisoff peri säälimättä viime penniin saakka osuutensa laivasta ja
kun Arén pyysi hänen apuaan hankkiakseen uuden laivan, kieltäytyi hän
auttamasta. Arén tarjoutui laivuriksi toiseen laivaan, jonka kauppias
pian osti, mutta tämä ei suostunut siihenkään. Vielä Arén pyysi edes
perämiehen paikkaa. Kauppias oli taipumaton. Siitä hetkestä vältti
Arén entistä liiketoveriaan, kätkien katkeruuden mieleensä. Hän rupesi
ruunun luotsiksi ja ansaitsi niin vähitellen senverran, että sai
majansa saarelle rakennetuksi. Täällä oli Janne, jolta äiti aikaseen
kuoli, kasvanut isänsä hoidossa, ja merimieheksi oli aikonut ruveta
hänkin. Vaan sota tuli häiriten siihen väliin.

Se epäilyksen tunne, joka oli kauppiaan vallannut, kun hän vanhuksen
ovesta astui sisään, ei kumminkaan ollut syvällinen, -- sellaiset eivät
yleensä olleet Borisoffin tunteet. Voimakkaat vastavirrat huuhtelivat
pian pois ne pintapuoliset tunteet, jotka hetken tunnelma saattoi
synnyttää; oli varsinkin kaksi asianhaaraa, jotka viime aikoina olivat
olleet hänessä määrääviä, ja jotka tekivät hänet kovaksi. Borisoff oli
venäläinen syntyjään ja sitäpaitse vihollisten palkkaama. Ja toiseksi:
Janne kilpaili, siitä oli hän vakuutettu, vaarallisesti hänen kanssaan
Katin suosiosta.

Pian se oli hänen sisällinen taistelunsa lopussa. Mutta aivan
jäljettömiin se taistelu ei ollut huvennut. Hän oli ehtinyt luvata
itselleen, että hän ainakin koettaisi estää Jannelle pahempaa
väkivaltaa tapahtumasta suunnitellun yllätyksen aikana.

"Hyvää iltaa, Arén ", tervehti hän ovelta niin ystävällisesti kuin
taisi.

Luotsi kääntyi äkkiä, vaikka sen näkikin, että hän vaivaloisesti
liikkui.

"Vai niin", vastasi hän kylmästi, tunnettuaan tulijan. "Hyvää iltaa."

"Sinä istut täällä yksin takkasi ääressä, luulen ma."

"Odottelen poikaani."

"Poikaasiko? Janne on siis tänä iltana ulkona?"

"Aijotko _hänelle_ jotakin?" kysyi luotsi ja loi pikaisen, terävän
katseen kauppiaaseen.

"Ah, minulla ei ole mitään tärkeää asiaa. Pistäysin muuten vain
ohimennen sisään. Siitä on paljo aikaa, kuin me ollaan tavattu, Arén."
Kauppias istahti tuolille. "Ja ehkä mulla kumminkin voisi olla jotain
tärkeääkin hänelle sanottavana, vaan voin sen yhtähyvin sanoa sinulle."
Luotsi katseli tuleen mitään vastaamatta. "Ymmärränhän kyllä", jatkoi
kauppias, ollen huomaamatta ukon kylmyyttä, "että tällaisina aikoina
jokainen vastatkoon omasta puolestaan, enkä tahdo minäkään puuttua
muiden asioihin..."

"Ethän aikone puhua raha-asioista", virkkoi luotsi, keskeyttäen vähän
pilkallisesti puhujan.

"En, muuta on nyt ajattelemista. Ja nuori mies, se ei aina ajattele
niin aivan tarkoin tekojaan eikä näitä viimeaikaisia tapahtumia,
jotka ovat olleet omiaan katkeroittamaan venäläisten ja pitäjän
asukkaiden välejä. Voihan sana aikanansa, tulipa se mistä tahansa,
olla hyödyllinen. Sinä ymmärrät itse hyvin, että rahvaan sekaantuminen
sotatapauksiin voi olla arveluttavaa ja käydä sekaantujille hyvin
kalliiksi -- --."

"Oletko sinä kenties saanut jonkun varotuksen venäläiseltä taholta?"

"En omasta puolestani, mutta -- --." Luotsi oli vaivaloisesti noussut
ja käveli kärsimätönnä merelle päin antautuvan ikkunan luo. Siihen hän
pysähtyi ja katseli ulos merelle.

"En omasta puolestani", jatkoi kauppias, "mutta kun näen nuoren miehen,
vieläpä vanhan -- vanhan -- --."

Hänen oli vaikea saada sanotuksi "vanhan ystäväni pojan." Se epäilys,
joka hänet oli vallannut tupaan astuessaan, voitti hänet taas ja
tuokion teki hänen mieli lykätä vastaseksi koko yrityksensä. Mutta
silloin hänen silmiinsä kuvastui kaksi kuvaa, toistensa jyrkkiä
vastakohtia, jotka kumminkin yhtä voimakkaasti pakottivat hänet
kulkemaan eteenpäin. Hänen mielikuvitukseensa ilmestyivät yhtäkkiä
Katin ja "kapteenin" kasvot. Ja hän oli taas ostettu, mustasukkainen
Borisoff, ja hän rupesi jatkamaan pakinaansa, -- tottapahan se Janne
kerrankin koteutuu.

"Oletko tullut tänne varottamaan poikaani ärsyttämästä venäläisiä?"
kysyi luotsi äkkiä karkealla äänellä ja asettui kauppiaan eteen.

"Juuri niin", vastasi tämä tyytyväisenä. "Varottamaan. Enhän väitä,
että hän on sitä tehnyt, mutta jo pelkästä varotuksesta voit olla mulle
kiitollinen, Arén."

"Kiitän sinua jo etukäteen, Borisoff!" virkkoi vanhus, kohottaen
pilkallisesti kättään, "sinähän meidän kansan parasta ajattelet,
olethan äitisi puolelta suomalainen."

Silmälasit kimaltelivat takkatulen hohteessa melkein punasilta
kauppiaalla, kun hän vanhuksen pilkan ymmärsi. Sitten miehet vaikenivat
molemmat ja luotsi kääntyi taas ikkunaan silmäilemään ulos salmelle.
Hän oli juuri lausumaisillaan: "sieltä tulee venhe", vaan jokin
satunnainen mielle pidätti häntä sitä tekemästä ja hän istahti ääneti
taas paikalleen takkatulen ääreen.

       *       *       *       *       *

Samassa hetkessä, jolloin luotsi teki kädellään liikkeen Borisoffille,
oli mies, joka seisoi venheen keulassa kappaleen matkan päässä selällä,
osunut suuntaamaan katseensa juuri tuvan valaistua ikkunaa kohti. Se
mies oli Janne, joka ikkunassa näki isänsä kuvan. Mutta hän näki myös
tuon kädenliikkeen ja tämä liike, jonka ukko oli aivan tietämättään
tehnyt, herätti samassa hetkessä nuorukaisen mielessä ajatuksen: nyt
isä keskustelee jonkun kanssa. Ja siitä ajatuksesta kehittyi heti
toinen: kuka on hänen luonaan?

Tavallisissa oloissa ei tämä luonnollinen kysymys olisi Jannessa
herättänyt erityisiä epäilyksiä eikä häntä jännityksiin saattanut.
Mutta ajat eivät olleet rauhan tyyneitä, turvallisia aikoja. Ilmassa
oli epäluuloja, ne olivat taistele vain ristiriitaisten harrastusten
ja molemminpuolisen valppauden synnyttämiä. Ja siinä venheessä,
josta Janne oli havaintonsa tehnyt, oli kolme miestä, jotka juuri
palasivat Borisoffin asunnosta, missä olivat aikoneet käydä häntä
vangitsemaan. Siinä oli luutnantti, joka taas oli tutkimusretkillä,
ja hänen soutajinaan Bramrå ja Stig. Luutnantti oli viime aikoina
saanut lisäsyitä ottaakseen kauppiaan talteen; tämä näet ilmeisesti
pelasi kaksipuolista peliä, siitä oli tultu vakuutetuksi, kun oli
kuultu vangitun "kapteenin" keskustelevan erään ennakolta sotavangiksi
joutuneen venäläisen kanssa. Borisoff oli keksitty vaaralliseksi
mieheksi.

"Isä ei ole sytyttänyt merkkilyhtyä ikkunanpieleen", puhui Janne,
ääneensä jatkaen äskeistä ajatustaan tekemänsä havainnon johdosta.
"Soutakaa ääneti maihin", virkkoi hän sitten matalalla äänellä, "minä
käyn tuvan luona vakoilemassa."

Miehet tottelivat ja kankaalla peitetyt hankatapit eivät
risahtaneetkaan soudettaessa. Venhe luisti kaislikkoon ja Janne hyppäsi
varovasti maihin. Hänen epäilyksensä olivat käyneet yhä varmemmiksi ja
kun hän hiukkasta myöhemmin männyn latvasta tunsi kauppiaan kasvot,
joita takkatuli kirkkaiksi valaisi, ei hän sitä enää ihmetellytkään,
hän oli sen jo arvannut. Mutta millä asioilla se Borisoff kulki,
hän, joka ei viime aikoina koskaan ollut siinä tuvassa käynyt? Janne
kiirehti takasin venheen luo.

"Siellä on kauppias", kuiskasi hän tyyneesti luutnantille. "Tosiaanko!
Entä nyt, Janne?"

"Minä siihen en puutu."

"Niin, siitähän olemme sopineet, sulla on syitä kyllin, nyt ehkä
entistä enemmän, kun lintu on omaan häkkiisi lentänyt. Mutta minuun nuo
syyt eivät kuulu, minä en epäile, käyn vain täyttämään velvollisuuteni."

"Teidän vaatteissa tekisin minäkin kuin te", vastasi Janne. "Nyt jään
venheelle."

Kolme miestä hiipi männikön läpi tuvan luo. Luutnantti kantoi tällä
kertaa vormupukuaan.

"Luutnantti", kuiskasi Stig, astuen esimiehensä rinnalle. "No, mitä
nyt?"

"Enkö saa minä kävellä etummaisena?"

"Miten niin?"

"Niin, katsokaas, tuollainen kauppasaksa voi ehkä pitää, pistoolia
mukanaan ja ampua."

Vaan esimies ei suostunut Stigin pyyntöön. Ja Bramråtakin täytyi hänen
alinomaa varottaa, sillä tämä ei voinut olla siinä kehumatta onneaan,
kun oli taas päässyt tällaiselle seikkailulle, joka sekin hänen
mielestään muistutti tapauksia Suomenvedenpohjassa.

"Tuolla hän on", huudahti hän taas äkkiä nähdessään ikkunasta miehen,
"sillä on pitkä parta -- --."

"Ei, häneen elkää koskeko!" virkkoi luutnantti hymähtäen. "Meidän
miehellä on silmälasit, mutta ei ole partaa."

"Hiljaa", kuiskasi Stig, epäilevä mies, "minusta joku liikkui männyn
takana."

"Mikä lie elukka", arveli luutnantti.

Mutta seuraavana tuokiona, kun hän miehineen käveli eteisen oven ohi,
astui mies ovesta ulos.

"Onko nimenne Borisoff?" kysyi luutnantti ja astui lähemmäs
tarttuakseen miestä kaulustaan.

"Mitäs te tahdotte?" kysyi kauppias ja peräysi pari askelta taaksepäin.

"Vangita teidät!" vastasi upseeri nopeasti. Mutta ennenkuin hän
oli ehtinyt käydä Borisoffiin kiinni, oli tämä tempassut pistoolin
taskustaan. Luoti sattui vieressä olevaan mäntyyn, sillä Stig oli
samassa tuokiossa viskannut hattunsa ampujan silmille ja siten saanut
aikaan, että tämä tähtäsi väärin.

"Enkö sitä sanonut, että tämä kirottu sillisaksa ampuu!" karjasi Stig
ja lensi samassa yhdellä hypyllä Borisoffin niskaan, ennenkuin tämä oli
ehtinyt ajatusta ajatella.

"Lassi!" huusi kauppias minkä keuhkoista lie lähtenyt, kiemurrellessaan
laivamiehen vankoissa kourissa, "Lassi, miehet, tänne, apuun!"

"Vai niin, onko teitä useampia ykstuumaisia", huudahti Bramrå ja rupesi
katselemaan ympärilleen. "Ja sinä, kupetsa, elä huuda, näethän, että
tässä on luutnantti."

"Mitä se kauppias huutelee?" kysyi nyt mies, joka astui pimennosta
esiin toisen seuraamana. "Kauppiasko täällä ampui."

"Hä, te riivatut! Siinäkö seisotte ja katselette, kuinka nuo minut
sitovat! Eikö teihin sen enempää ole luottamista!" Niin huuteli
Borisoff raivossaan, vaan huoahti sitten ja virkkoi tyyneemmin:
"Luutnantin ei tarvitse olla huolissaan, minä en pakene. Mutta tämä
pila voi käydä luutnantille kalliiksi!"

"Kunhan ei pila teille käy kalliimmaksi! Mutta viisasta on, että
asetutte. Laske hänet, Stig."

"Meihinkö luottamista, mitä se kauppias puhuu", kävi nyt Lassi
selittelemään.

"Niin, minä ainakaan en käsitä, mitä hän höpisee", toisteli punaparta
ja oli niin tietämättömän näköinen kuin mahdollista.

"Vai meihin hän luottaisi! Mutta meillä ei ole tämän jutun kanssa
mitään tekemistä. Hän käski meidän odottaa tässä sen hetken, minkä hän
oli tuvassa Arénin kanssa puhumassa. Ja nyt tuleekin ruunun miehiä..."

"Ja panevat kauppiaan kiinni ja kauppias rupee tässä ampumaan..."

"Ja sitten se huutaa avukseen meidät, jotka luulimme hänen olevan
oikeilla asioilla."

Kauppias katseli apulaisiaan silmät pyöreinä, vaan Lassi se vain jatkoi:

"Katselkaa vain, kauppias, me emme aijo sekaantua niihin
selvittämättömiin väleihin, joita kauppiaalla ja korkealla ruunulla
näkyy olevan keskenään. Eikä meillä taida olla täällä enää mitään
tekemistä, koska kauppias taitaa aikoa lähteä herra luutnantin matkaan.
Lähdemme soutamaan, -- hyvästi kauppias!"

He kumarsivat kunnioittaen luutnantille ja kävelivät alas rantaan.

"Mutta miksi te minut vangitsette, luutnantti?" kysyi Borisoff muka
loukatulla arvokkuudella.

"Siihen velvollisuuteen nojautuen, mikä jokaisella kansalaisella on
valvoakseen maansa etuja aina ja jokapaikassa. Teidän ei olisi pitänyt
ampua, kun näitte minun olevan upseerin puvussa. -- Haluatteko muuten
mitään erityistä? -- sanaa kotiinne tai jotain muuta sellaista?"

Borisoff rupesi miettimään tuota tarjousta.

"Saanko lähettää suljetun kirjeen kotiini?" kysyi hän.

"Saatte, kernaasti."

Kauppias kirjoitti muutamia sanoja taskukirjastaan repimälleen
lehdelle, jonka hän sitten käänsi kokoon, kirjoittaen osotteen neiti
Johannalle. Luotsi, joka oli laukauksen kuultuaan kiirehtinyt ulos,
seisoi tupansa ovella.

"Otatko Arén lukematta viedäksesi tämän kirjeen?" kysyi häneltä
Borisoff.

"Itse en lähde", vastasi luotsi, "sen sinä tiedät, vaan Janne sen ehkä
vie, taikka poltan lukematta paperisi."

"Janne, missä on hän?" kysyi kauppias miettivästi.

"Täällä", vastasi nuorukainen, joka laukauksen kuultuaan hänkin oli
rientänyt paikalle.

"Vai olet _sinäkin_ täällä!" virkkoi kauppias. "No, somastipa sattui,
että sinusta tuli kirjeenkantajani."

"Ilmoita lyhyeen asiasi", virkkoi luutnantti, "meidän täytyy joutua
matkalle!"

"Heti, herra luutnantti", virkkoi kauppias muka pilkallisen
kohteliaasti. Sitten jatkoi hän taas Jannelle:

"Siis jätät kirjeen sitä lukematta neiti Johannalle?"

"Voin sen tehdä, vaikk'ette sitä ansaitse."

"Kiitos, nuori ystäväni. Ja hyvästi! Elä sure liiaksi tuota tyttöä, ei
meidän välit hänen kanssaan vielä ole niin selvät, kuin ehkä luulet."

Jannen mieli kuohahti, hänen olisi tehnyt mieli iskeä tuota ilkkujaa
vasten suuta. Vaan hän ummisti huulensa ja astui tupaan.

Luutnantti antoi miehilleen merkin ja nämä tarttuivat kauppiaan
käsivarsiin sekä lähtivät saattamaan häntä venheeseen. Vaan vielä
pysähtyi luutnantti kerran:

"Eihän tuossa kirjeessä vain liene ollut mitään, joka on vihollisille
hyödyksi aijottu?"

"Voihan luutnantti kutsua luotsin pojan tänne ja katsoa", vastasi
Borisoff välinpitämättömästi.

Jos ei männikkö tässä kohden olisi niin mustaksi varjostanut kuutamon
hohteen, olisi luutnantti varmaankin nähnyt sen punan, joka kauppiaan
poskille karahti, hänen tuota vastatessaan. Vaan hän kuuli nyt
ainoastaan tuon väliäpitämättömän äänen ja jatkoi matkaansa törmää
alaspäin, ajattelematta asiaa sen enempää.



SEITSEMÄS LUKU.


Neiti Johanna oli Jannen kautta saanut isäntänsä kirjallisen
vastauksen ja tiedon siitä ikävyydestä, mikä häntä oli kohdannut.
Kirjeen tuojasta tuntui, että emännöitsijä varsin tyyneellä mielellä
luki kirjeen, ja hänestä se olikin ymmärrettävää. Tuommoisiin
sota-aikoihin ei saanut säikähtää odottamattomiakaan uutisia. Jannelle
ei emännöitsijä maininnut mitään kirjeen sisällöstä eikä hän, joka
ei ollut kirjettä lukenut, arvellutkaan sen sisältävän muuta kuin
määräyksiä talousasioista. Kyselläkään hän ei tahtonut, vaikka kyllä
matkan varrella epäluuloja oli hänen mieleensä noussut, -- hän tunsi
Borisoffin siksi hyvin.

Taloudenhoitajatar kumminkin valitteli, että oli voitu epäillä
kauppiasta, joka tietysti oli viaton, ja oli vakuutettu, että hänet
pian vapaaksi laskettaisiin. Ohimennen jutteli hän sitten Jannelle
Borisoffin kosintaretkestä, josta Janne ei ollut mitään kuullut.
Mutta Johannakaan ei ollut Katilta saanut mitään tarkempia tietoja,
vaikka kyllä oli kohta samana iltapäivänä käynyt heidän mökillään ja
koettanut siitä udella sekä tytöltä itseltään että hänen äidiltään.
Hänellä ei ollut selvää kuvaa siitä, miten siellä kaikki oli käynyt
eikä siis voinut Jannellekaan tuota kosintaretkeä oikein kuvata. Katin
vastahakoisuutta hän ei siten niinkään voinut esittää syyksi rukkasiin,
sillä hänestä sellaisen miehen kuin Borisoffin olisi pitänyt olla
vastustamattoman varsinkin köyhälle ja puutteisiin tottuneelle tytölle,
jommoinen Kati oli. Todenmukaisempana hän siis piti, että tytön äiti,
tuo ylpeä muori, oli jonkun vanhan vastenmielisyyden vaikutuksesta
jyrkästi kieltäytynyt rupeamasta sukulaisuus-suhteisiin venäläisen
taikka vaikkapa puolivenäläisenkään kanssa.

Jannesta tämä kaikki oli hyvin valaisevaa. Hän oli mielestään jo kerran
kerrassaan kadottanut sen tytön, jota hän vielä muutamia päiviä sitten
oli omakseen uneksinut. Olisi hän tosin suonut tytölle toisen miehen
kuin Borisoffin, vaan jos aineellisen toimeentulon näkökohta tytöstä
todellakin oli niin tärkeä, jota hänen oli vaikea uskoa, niin ei hän
voinut muuta kuin valittaa, että äiti oli esteeksi asettunut. Niissä
mietteissä lausui hän jäähyväiset ja läksi.

Neiti Johannan vetistävät silmät tuijottivat vähän ihmetellen hänen
jälkeensä. Mitähän noitten nuorten välillä oikeastaan Hekään, mitä
merkillisiä tuumia tosiaan mahtaneekaan Katin päässä pyöriä? Oliko tuo
tytönletukka, jota hän oli suosinut, hänen kilpailijansa, oliko äiti
yksin antanut matkapassit Borisoffille? Syvät ovat elämän arvoitukset.
Mutta ne täytyy saada selville, päätti tuo mustankipeä vanhapiika,
vaikkei hän vielä tiennyt, miten se oli tehtävä, ettei hän itseään
paljastaisi.

Hän luki nyt uudelleen kauppiaan kirjeen. Siinä oli ensiksi muutamia
rivejä venäjäksi, joita hän ei osannut lukea. Vaan seuraavat sanat
olivat hänelle aijotut. "Janne ilmoittaa kohtaloni. Toimittakaa tämä
kirje Löfön selällä olevaan Styrbjörn laivaan, kenenkään huomaamatta.
Keksikää jotakin. Palkkio."

Uudelleen ja uudelleen luki hän nuo viime sanat. Mitähän se tarkottaa?
"Keksikää jotakin?" Sehän ei voi tarkottaa kirjeen lähettämistä
Styrbjörn-laivaan, jonka hänkin tiesi Löfön selällä olevan. Sillä eihän
tuollaisen lähettämiseen mitään erityistä kekseliäisyyttä tarvittane,
onhan saaristovenheiden lupa soutaa venäläisiin aluksiin. Eikä
"palkkiokaan" voi tarkoittaa noin vähäpätöistä tehtävää, olihan hänen
velvollisuutensa moiset käskyt suorittaa. Ei, nuo salaperäiset sanat
tarkoittanevat jotakin muuta. Ja kun hän tuota arvoitusta kotvasen
oli miettinyt, oli se hänestä jo aivan selvä -- hän melkein ihmetteli
itseään, kun ei sitä jo heti ollut älynnyt. Hänen tuli tietysti
keksiä jokin keino pelastaakseen isäntänsä, -- sillä itselleen hän
kyllä hyvällä omallatunnolla saattoi tunnustaa, etteivät Borisoffin
paperit olleet niinkään viattomat eikä selvät. Mutta entä sitten tuo
"palkinto"? Niin, mitä hän siitä ajatteli, sitä hän tuskin uskalsi
itselleenkään kuiskata! Nyt täytyy toimia, päätteli hän. Kuka sen
tiesi, mitä tuumia tuo kaunis Kati salaperäisessä päässään vieläkin
kätki? -- sillä kaunis hän on, vaikka on hänessä vikojakin ja
epäedullisia puolia.

Kauan ei Johannan tarvinnut miettiä sopivaa sananviejää lähettääkseen
kirjeen venäläisille. Jo kohta Jannen mentyä käveli mies metsäpolkua
taloon päin ja Johanna tunsi heti kalastaja-Ollin, jonka hän niin usein
oli nähnyt venäläisen "kapteenin" soutajana. Missä se mies oikeastaan
asui, sitä tuskin kukaan tiesi, ja kysyjille hän kertoi entisyydestään
epävarmasti ja eri paikoilla eri tavalla. Kylänjuorut ottivat kumminkin
asian selvittääkseen ja ennen pitkää tunsi jokainen, että Olli oli
kiertelevä kulkija, joka paljo oli liikkunut Suomessa ja sen itäisessä
naapurimaassa ja jolla muuten oli elämäntarinassaan tuollainen
aukko, jota hän ei voinut tyydyttävästi täyttää ja joka hänet vähän
salaperäiseksi teki.

Kun tuo pitkä, huojuva, vähän ontuva mies käveli pihan poikki, huomasi
neiti Johanna heti, että hän oli väsynyt ja ehkä nälistynytkin. Janne
ei ollut kertonut sanaakaan jahdin poisviemisestä eikä Johanna siitä
siis mitään tiennytkään, kun kalastaja, kyökkiin istuuduttuaan, asiasta
mainitsi.

"Siitä hän vielä kurituksen saa, tuo poikarakkari", kiroili kalastaja
pukinpartaansa punoen ja kysäsi sitten äkkiä: "Onko kauppias kotona?"

"Kauppias! Eikö se Olli tiedä, että hän eilen vankina vietiin
ruotsalaisiin laivoihin?"

"Hänkin, no jopa hitto, en ole kuullut mitään, kävelen tuolta
pohjoisesta päin! Mutta sitä miestä ne tuskin kauankaan vankina
pitävät, siitä olen varma." Olli nauroi ilkeästi. "Mitäs se Olli
tarkoittaa, eiväthän nuo toki hänelle mitään pahaa tehne?"

"Se riippuu asianhaaroista", vastaili Olli vakavampana. "Jos hänellä
on selvät paperit, voi hän sieltä palata piankin, vaan jos paperit
eivät ole puhtaat, niin voi hänen vankinaolonsa muulla tavalla
rutostikin loppua. Nyt on sota-aika, ja silloin toimitaan aina pitkään
miettimättä. Enpä olisi minäkään nyt täällä, ellen viime yönä olisi
valhekaupalla päässyt maihin eräästä noista lastilaivoista, jonne
olivat pistäneet minut yhdessä kapteenin kanssa, jonka neitsyt tuntee
--."

"Ovatko he siis panneet kiinni hänetkin?"

"Ovat, eikä hän taida sieltä niin hevillä maihin päästäkään. Se oli
mainio apaja ruotsalaisten mielestä. Ja jos hänen kauttaan saadaan
jotakin syytä kauppiasta vastaan -- --."

"Olli", lausui neitsyt hätääntyneenä keskeyttäen, "sinun täytyy tehdä
mulle palvelus."

"Ka miksi en."

"Eikä sinun sitä ilmaseksikaan tarvitse tehdä. Tämä paperilippu olisi
vietävä siihen venäläiseen laivaan, joka on nimeltään Styrbjörn --."

"Kyllä tiedän."

"Ja sen vietyäsi pitäisi sinun palata takasin tänne. Sinun pitää vielä
toimittaa muuta, mutta se on senlaista, josta ei saa kellekään puhua.
Vaan ehkä tarvitset ensiksi vähän ruokaa."

"Niin, koska en koko eilispäivänä palastakaan syönyt, tarvitsen kyllä
ruokaa tänään. Pääsin puikahtamaan pakoon pienelle saarelle, jonne
kätkeysin, mutta siellä sain ilman ruokaa lymyillä koko päivän pimeään
saakka, jolloin uimasillani lähdin salmen yli mantereelle. Kyllä tässä
pala on tarpeen."

"No, syödäksesi saat", virkkoi Johanna ja toi monia herkkuja pöytään.
Vaan loppuun söi Olli kaikki mitä vain lie pöytään kannettu. Saatuaan
vihdoinkin kyllänsä, otti hän esiin tupakanlehden, siitä piippuunsa
täytteen leikelläkseen. Vaan puukko oli häneltä retkillään hukkunut.

"Odotas", virkkoi Johanna, "minä tuon sulle puukon kauppiaan pöydältä.
En tiedä muuten mistä se sinne on tullut, se ei ole talon puukkoja."

Hän toi Ollille sirotekoisen puukon, jossa oli sievä luupää.

"Tämäkö!" huudahti Olli, "tämä on luotsin Jannen puukko, olen sen
hänellä nähnyt monta kertaa, kun on tavattu kalamatkoilla. Juuri
tämän puukon löysin viime viikolla rikkiammutusta laivastonvenheestä,
joka oli ollut öisessä kahakassa venäläisten tykkialusten kanssa.
Olipa hyvä, että sen taas tapasin. Janne se on ollut mukana moisilla
retkillä, mutta siitä hän vielä voi palkkansa saada, se vehkeilijä.
-- No, tuleeko niistä isännän naimapuuhista mitään tuon tytön, Katin,
kanssa?"

"Kuinka niin?"

"Olen kuullut puheissa olleen. Vaan Janne se on myös siellä päin
retkeillyt."

"Minä en niistä mitään tiedä."

"Niin, Janne se saanee nyt vetäytyä syrjään niiltä poluilta, -- kunhan
vain kauppias pääsisi selville ruotsalaisten laivain päällikköjen
kanssa!"

"Missähän laivassa se siellä mahtaa olla?"

"Bellona se kuuluu olevan nimeltään se laiva, joka oli 'kapteenin' ja
minun säilytyslaivan vieressä, -- siihen ne ovat epäilemättä vieneet
kauppiaan. Suolatulle läskille se muuten haisi koko laiva. -- Vaan nyt
taitaa minun olla lähdettävä viemään tätä paperia. Kiitos ruoasta!"

"Te siis varmasti palaatte?"

"Varmasti." Kalastaja läksi kävelemään tuota samaa tietä, jota kauppias
oli kävellyt edellisenä päivänä kapakkaan päin.

"Se taisi ottaa Jannen veitsen mukaansa", tuumi Johanna, korjatessaan
pois ruoan tähteitä. "Sillä taitaa olla jotakin pahaa mielessään Jannea
vastaan! -- Janne, niin, hän sopisi hyvin Katin puolisoksi, vallan
hyvin. Ja parasta olisi, jos he voisivat päästä yhteen niin pian kuin
mahdollista..."

Mutta Olli asteli tietä pitkin ja mietti syvästi mielessään. Mitä
paperiin oli kirjoitettu, sitä hän ei tiennyt, -- venäjänkieltä
hän kyllä auttavasti puhui, mutta kirjoitusta hän ei osannut lukea
minkäänkielistä. Jotakin tuossa paperissa kumminkin mahtoi olla.
Olli mietti, että näistäpuolin oli hänen turvauduttava yksinomaa
venäläisiin. Sillä jos hän vielä joutuisi jonkun näkyviin niistä,
jotka hänet olivat vanginneet ja häntä vankina pitäneet, -- ja niiden
venheitähän täällä risteilee alinomaa --, niin vietäisiin hänet
epäilemättä vastaamaan karkaamisestaan ja samalla ehkä erinäisistä
sellaisistakin toimista, jotka hän kernaammin olisi pitänyt
ruotsalaisilta salassa. Mitäpä muuten häneen kuului, kuka lopullisesti
voittajaksi pääsi. Pysyiväthän kalat vedessä, hallitsipa sitten Ruotsi
tai Venäjä. Vaan jälkimmäisellä olivat toiveet paremmat, viisainta siis
sen suosiossa pysyä.

Ollilla ei ollut enää parempaa venhettään, se oli jäänyt sille tielle,
kun se oli otettu "kapteenin" jahdin perässä kulkemaan, mutta hänen
vanha venheensä oli kapakan rannassa. Sinne hän siis meni, pysähtymättä
tällä kertaa kapakkaan. Oli sievonen tuuli, hän nosti purjeen ja
antoi sojottaa Löfön selälle, missä venäläiset laivat olivat. Se,
joka oli nimeltään Styrbjörn, oli suurin ja sen suurmaston huipusta
liehui päällikön lippu. Tämä saaristofregatti oli kauan aikaa sitten
rakennettu suomalaisessa laivaveistämössä ja oli sen nimi alkujaan
ollut "Hämeenmaa". Sen rinnalla oli ankkurissa toinen, miltei
samankokonen laiva, Hjalmar nimeltään.

Olli laski suoraan päällikkölaivaan. Kun hän saapui äänen kuuluman
matkan päähän, laski hän purjeen ja kysyi vartijalta, saisiko hän
nousta laivaan. Luvan saatuaan kiipesi Olli kannelle ja siellä muutamat
laivamiehistä hänet kohta tunsivat. Mustapintainen mies, joka näytti
upseerilta, tuli Ollilta kysymään, ketä hän haki ja hänelle Olli
kirjeen antoi. Upseeri silmäili mitä lippuun oli kirjoitettu, luki
sen uudelleen vähän verkemmin, tarkasti kalastajaa tiukasti ja meni
kajuuttaan. Sieltä hän kohta palasi vanhanpuoleisen miehen seurassa,
joka paperi kädessä astui Ollin luo.

"Tiedätkö, mitä tähän on kirjoitettu?" kysyi hän paperiin viitaten.

"En osaa lukea", vastasi Olli.

"Tunnetko nuorukaisen, jota sanotaan Luotsin Janneksi?" kyseli upseeri
edelleen. "Tunnen toki."

"Tiedätkö, onko hän millään tavalla ottanut osaa täkäläisiin
sotatapauksiin?"

"On se ollut liikkeellä näillä vesillä epäiltävissä asioissa -- --."

"Oletko varma siitä?"

"Olenpa kyllä ja muuten voinee tämä puukkokin jotakin kertoa. Se
on löydetty siitä ruotsalaisesta laivastovenheestä, joka jäi Löfön
rannalle sinä yönä, jolloin yksi teikäläinen tykkivenhe kaapattiin. Ja
tämä on Jannen puukko, hän oli mukana, se on varmaa."

"Yhyy", tuumi venäläinen ja kävi miettiväksi. "Siinä tapauksessa voit
ehkä sinä olla meille apuna eräässä yrityksessä, josta tässä kirjeessä
mainitaan. 'Ottakaa Luotsin Janne mitä pikemmin talteen', niin luetaan
tässä kirjeessä, 'silloin menettävät ruotsalaiset tärkeän apumiehen
näissä vesissä.'"

"Tuota neuvoa on toteltava heti", jatkoi tuo vanha mies nuoremmalle
upseerille, "yksi ainoa tuollainen opas voi tuottaa meille arvaamatonta
harmia. Kyllin kauan olemme nyt tässä kököttäneet, eteenpäin
pääsemättä. Olemmehan liian heikkoja pitämään Kemiönsalmea auki, jos
väestö vastustelemaan rupeaa, niinkuin se näyttää aikovan. Meidän on
kuljetettava tykkivenheet ja saaristolaivasto ulompaa reittiä, jos
mielimme päästä Pohjanlahteen, jonne meidän täytyy päästä. Meillä on
käsky ajaa Ruotsin laivasto pois näitä vesiä sulkemasta, meidän täytyy
tehdä hyökkäys."

Vanha upseeri mietti hetken ja jatkoi sitten:

"Tämä mies voi olla luotettava, voi myöskin olla petturi. Parasta on
senvuoksi ensi aluksi koettaa hyvällä tai pahalla saada tuo Janne
meidän oppaaksemme taikka muussa tapauksessa toimia niin, että
viholliset menettävät parhaimman luotsinsa, kuten tässä kirjeessä
kehoitetaan. Ehkäpä sitten voimme laivastollamme luiskahtaa ohi koko
Ruotsin laivaston; tässä Löfön selällä tuskin muuten jaksaisimme
asemaamme puolustaakaan, jos ruotsalaiset todellakin tekisivät
hyökkäyksen meitä vastaan."

"Anteeksi, herra kapteeni, kuinka ne sen voisivat tehdä. Heidän
laivansa ovat liian syvälläkulkevia näissä vesissä liikkuakseen",
huomautti tuo nuorempi upseeri.

"Mutta heillä on venheitä."

"Ja hekö yrittäisivät niillä vallata meidän laivojamme?..."

"Sellaista on ennenkin tapahtunut."

"Mutta onhan meilläkin tykkivenheitä, jotka vartioivat kaikissa
salmissa."

"Tänne päästään monta salmea myöten, ja hyvä luotsi on semmoisina
hetkinä parempi kuin monet tykkivenheet täydellä miehistöllä."

"Se on totta", myönnytti nuorempi upseeri, "parasta on pitää varansa
ajoissa."

       *       *       *       *       *

Samana iltapäivänä, hämärän tulossa, oli Arén ikkunastaan huomannut,
että kalastajavenhe, jossa oli yksi mies, souteli verkalleen selällä
heidän saarensa ympärillä. Hänen huomionsa kiintyi yhä enemmän tuohon
soutajaan, joka näytti liikkuvan siellä ilman varsinaista päämäärää,
ja vihdoin lähti ukko salaa kävelemään erääseen niemeen, josta hän
paremmin saattoi nähdä soutajan. Venhe palasi taas hetken kuluttua ja
soutamassa istuva mies lepuutti vähäväliä airojaan, ikäänkuin muka
miettien, mihin paikkaan hän selkärihman laskisi. Kauanko mies oli
tuota vakoilusoutamistaan harjoittanut, sitä ei ukko tiennyt, vaan kun
pimeän tultua ei venettä enää näkynyt palaavaksi, oli ukko jo varma,
että tuo yksinäinen soutaja oli ollut kalastaja-Olli.

Risteilevät epäilykset vaivasivat hänen mieltään ja huolestuneena
palasi hän mökilleen. Janne oli koko iltapäivän ollut poissa eikä
vanhus tiennyt häntä odottaakaan ennenkuin aamupuoleen. Hän oli näet
lähtenyt opastamaan muutamia ruotsalaisia sotalaivoja syvempään
ankkuripaikkaan. Viimeisinä päivinä hän oli ollut vähän omituinen,
näytti miettivän jotakin salaista miellettä, joka häntä suretti. --
Entä tuo kiertelevä soutaja, mitä hän koko iltapäivän oli täällä
vahtinut? Niin, vahtinut hän oli. Kalastaja-Olli! Miten se niin pian
oli päässyt vankeudesta? Liukas se oli kuin itse paholainen ja vuoron
päältä kumpastenkin sotivain ystävä, -- mutta kumman asioilla se nyt
souti? Kyllä sillä mahtaa olla mielessään Jannelle kaunaa, sehän muuten
on varsin ymmärrettävääkin...

Vähitellen ukossa epäilykset ja arviot kypsyivät varmuudeksi, hän tiesi
nyt sen, mitä äsken isäntunteiden vaistolla oli aavistanut. Jannea
se tuo soutaja tavalla tai loisella tahtoi vahingoittaa; ehkä ovat
vainolaiset jo hänelle paulan virittäneet. Janne oli ehkä ollut liian
varomaton, hän oli heitä ärsyttänyt.

"Niin", virkkoi ukko, "poikaani ne pyytävät. Vaan jos hän vielä voi
Suomea hyödyttää, niin en minä häntä estä, minulla tätä ikää ei
kumminkaan enää ole niin pitkältä jälillä."



KAHDEKSAS LUKU.


Yö oli pilvinen ja pimeä. Kuu, joka illan kuluessa oli hattarain raosta
pikkusen pilkistänyt, piiloutui kokonaan paksujen pilvien taa. Meri
oli tyyni ja kimalteli heikosti; aivan äänetöntä oli kaikki Kemiön
mantereen ja läheisimmän saariston tienoilla. Vanhus makasi vuoteellaan
valvoen ja miettien kalastaja-Ollin omituista vakoilua. Vaan kohta
puolenyön jälkeen kuuli hän etäistä, tahdikasta soutamista. Jonkun
saaren taa katosi hetkeksi ääni, vaan kuului sitten taas selvemmin
ja lähempää. Hetken kuluttua tähän tahdikkaaseen sountiin sekoittui
toisenkin soutajan airojen ääni, tahdikas ja varma. Kuta lähemmäs ääni
saapui, sitä varmemmin huomasi vanhus, että suurempi määrä venheitä
oli kulussa Löfön selältä hänen mökkinsä ohitse, nähtävästi Ruotsin
laivaston ankkuripaikkaa kohti.

Luuvalo oli jo monta vuotta sitten tehnyt vanhuksen liikkeet vaikeiksi.
Etummaiset suurten soutovenheiden pitkästä rivistä olivat jo ehtineet
saaren ohi, kun vanhus saapui venheeseensä, joka oli laiturin luona
saaren toisella rannalla. Siitä hän, aivan rantaa pitkin, souti
läntiseen niemeen, johon hän pysähtyi havaintojaan tekemään. Pitkässä
rivissä näkyi viisi, kuusi venheenlyhtyä lipuvan väylää pitkin; lyhdyt
olivat merkkejä jälestä tuleville. Niiden lukumäärä lisääntyi yhä,
kunnes hän laski niitä kaksitoista, ja alusten muodosta ukko aavisti,
että ne olivat tykkivenheitä. Silloin tällöin kuului aluksista joku
venäjänkielinen komentosana.

Kun viimeinen venhe oli ehtinyt niemen ohi, läksi ukko piilopaikastaan
ja souti varovasti sota-alusten jälestä.

Ne jatkoivat hyvässä järjestyksessä tasaista, nopeaa sountiaan, kunnes
ensimmäinen ehti sen kapean salmen suulle, joka katkasee Kemiönsaaren
lounaisen niemen vastapäisestä "Pohjoissaaresta". Siinä venheiden
lyhdyt sammutettiin ja venheet järjestyivät rinnakkain taikka peräkkäin
ja kohta senjälkeen kuumottivat taivaanrannan heikkoa valojuovaa
vastaan linjalaivan kookkaat piirteet.

Juuri sillä hetkellä, jolloin etummainen tykkivenhe souti esiin niemen
ohi, saapui yksinäisen soutajan kuljettama venhe selälle niemen
vastapäiseltä puolelta. Soutaja näki vielä viimeisen tykkivenheen
lyhdyn hiukkasta ennen kuin se sammutettiin.

Mutta hän oli nähnyt kylliksi -- tuon lyhdynvalon merkityksestä hän
ei voinut erehtyä. Ja hän souti, minkä voimat suinkin riittivät,
takasin linjalaivaa kohden, josta hän äsken juuri oli lähtenyt, huusi
tunnussanan ja pääsi kohta kannelle.

"Näittekö lyhdyn tuolta niemen suojasta?" kysyi Janne kiireesti, -- hän
näet oli tuo soutaja.

Ei, laivassa ei oltu mitään huomattu, sillä niemi oli peittänyt
näköalan. Heti nyt komennettiin nukkuva miehistö kannelle ja
kaikki pantiin kuntoon odottamattoman hyökkäyksen varalle. Selällä
vallitseva pimeys peitti lähestyvän laivaston, kunnes tämä oli
ehtinyt niin likelle linjalaivaa, että siitä lähtevän tulen täytyi
käydä sitä turmiollisemmaksi. Silloin leimahti yhtäkkiä useammalta
taholta selältä, ja tykkivenheiden kanoonista lähtevä pauke kaikui
rannan luodoista ja kallioista. Linjalaiva vastasi samassa hetkessä.
Vihollisten tykkien tuli helpotti tähtäämistä ja se taistelu, joka
siinä syttyi varuillaan olevan laivan ja venheiden heikompain tykkien
välillä, ei tullut pitkä-aikaiseksi. Tykkivenheillä oli kyllä suurempi
maali, mihin tähdätä, mutta kun niiden täytyi peräytyä etemmäs
ampumaan ja niillä oli vähän tykkejä, ei tämä etu maksanut paljoa. Jos
taas tykkivenheet olisivat rohkeasti lähestyneet yhtaikaa vierestä
ampuakseen, olisi varmaankin laivan kannelta ja raakapuilta leimahtanut
vastaan sellainen pyssynlaukausten paljous, että sitä ei mikään olisi
kestänyt.

Vaan vasta kun yksi tykkivenhe oli saanut vesirajaansa sellaisen
reijän, että päällikkö ilmoitti sen olevan uppoamaisillaan, antoi
ylipäällikkö peräytymismerkin. Rikkiammutun tykkivenheen miehistö
pelastui vieressä olevaan sluuppiin ja niin lähdettiin paluumatkalle
Kemiön niemen suojaan. Tykinjyrinä, joka äsken oli kumeana paukkunut
noilla tyyneillä vesillä, päättyi siihen ja yö lepäsi taas hiljaisena
selkien ja luotojen päällä. Venäläiset olivat menettäneet muutamia
miehiä ja suuri oli siitä syystä heidän pettymyksensä ja vihansa tunne.
Ruvettiin heti heidän venheissä epäilyksiä lausumaan sen johdosta, että
linjalaiva niin pian oli keksinyt heidän aluksensa ja että siitä kohta
oli käyty ampumaan, vaikka varmaa oli, että linjalaivan miehistö jo oli
mennyt maata. Ei ollut siellä hälytetty eikä miehiä aseisiin kutsuttu,
-- taistelu oli alkanut niin hyvässä järjestyksessä, kuin olisi
hyökkäystä odotettu. Tämä oli yleinen käsitys ja siitä käsityksestä oli
hyvin lyhyt matka arveluun, että joku oli mahtanut nähdä tykkivenheet
jo matkalla ja antanut tiedon linjalaivaan.

Kalastaja-Olli, joka oli ollut luotsina etummaisessa venheessä, keksi
pian selityksen arvoitukseen. Hän oli taikauskoinen ja hänestä oli
Janne melkein ylenluonnollisilla apuneuvoilla varustettu, kun hän
kaikista pulmista osasi suoriutua. Ollista oli ihan selvää, että
Jannen täytyi olla siellä jossakin läheisyydessä ja että juuri hän oli
antanut laivalle varoituksen. Se oli sitä uskottavampaa, kun hän ei
ollut kotona ollut koko iltapäivänä, -- missä se olisi ollut, ellei
ruotsalaisissa laivoissa, niihinhän sillä niin usein oli asiaa.

Ja Ollista oli senvuoksi varsin luonnollista, kun hän hetken perästä
kaukaa näki pienen venheen, jota eräs yksinäinen mies nopeasti souti
tykkialusten suunnan poikki maihin päin.

"Siellä se mies on!" huudahti hän aivan kuin olisi hän jotakin hakenut
ja nyt äkkiä löytänyt. Seuraavassa tuokiossa oli se tykkivenhe, jossa
hän luotsina istui, täyttä vauhtia ponnistamassa tuon pikkuvenheen
jälkeen. --

Kun Janne oli varottanut linjalaivaa oli hän, välttääkseen molemmilta
tahoilta lähteneitä luoteja, soutanut pienen saaren rantaan ja sieltä
etäältä katsellut taistelun kulkua. Hänen aikomuksensa oli sitten, kun
hyökkääjät kääntyisivät paluumatkalle, ehtiä ennen tykkivenheitä salmen
kautta saareensa. Mutta niin oli taistelun kulku häntä jännittänyt,
että hän oli viipynyt tähystyspaikassaan liian kauan, ja huomasi
yhtäkkiä kauhukseen joutuvansa melkein venäläisten tykkialusten
keskelle.

Mutta kylmäverisyyttään hän ei menettänyt. Hän tiesi hyvin, etteivät
syvälläkulkevat tykkivenheet voineet seurata häntä mataloille vesille.
Vaan hänen silloisella olinpaikallaan oli hänen kaikilla puolillaan
syvät vedet. Maihin päästäkseen täytyi hänen halkaista vihollisten
kurssin eikä hän voinut olla huomaamatta, että nämä hänen pieneen
venheeseensä tykeillään helposti osaisivat, sillä etäisyys ei ollut
juuri pyssynhollia pitempi.

Nopeasti souti hän suoraan sitä salmea kohden, jonka läpi vihollisten
alukset menomatkallaan olivat kulkeneet. Pian oli häntä ajamaan
lähtenyt tykkivenhe loitonnut toisista. Olli oli sen päällikölle
ilmoittanut, että oli hyvä saalis pyydystettävissä ja kaksi miestä
asettui kiväärit kädessä venheen keulaan, ampuakseen pakenijan taikka
pakottaakseen hänet antautumaan. Mutta Janne souti niin, että vesi
koskena keulan edessä kohisi. Jos hän vain niemeen ehtisi, kyllä hän
sitten löytäisi lymytien näistä tuttavista väylistä. Ja paeten suoraan
eteenpäin vältti hän parhaiten vihollisten laukauksia.

Kiväärit paukkuivat ja Janne kuuli luotien vinkuvan muutamia vaaksoja
venheensä yläpuolella. Hän arvasi, etteivät takaa-ajajat tuhlaisi
aikaansa pyssyjen uudestaan lataamiseen, vaan että toiset heille
ladattuja kiväärejä käsiin ojentaisivat. Ja niin pamahtikin heti kaksi
uutta laukausta; toinen niistä viskasi lakin hänen päästään, mutta ei
häntä sen pahemmin haavoittanut. Janne souti kahta kovemmin ja niemi,
jota kohti hän pyrki, näytti kasvavan. Vielä muutamia aironnykäyksiä,
niin hän olisi pelastettu. Silloin pamahti taas laukaus ja toisen,
pirstoiksi ammutun airon säpäleet lensivät hänen käsistään. Mutta
seuraavassa tuokiossa liukui venhe omaa vauhtiaan maan mustaan
katveeseen.

"Sinäkö se olet, Janne?" huusi hänelle ääni pimeästä ja venhe souti
samassa näkyviin.

"Isä!" vastasi nuorukainen, "soutakaa lähemmäs maata! Tykkivenhe on
kintereillämme."

"Elä minusta välitä", vastasi ukko, "vaan sinä huopaa tuonne pensaitten
alle, -- minullehan ne eivät mitään mahda. Olen kuullut, miten ne sinua
ovat ajaneet ja olen juuri varustautunut sotkeakseni heidät jäliltä
pois. Niin, piiloon nyt sinä, minä jään tänne!"

Janne totteli, hän huomasi, ettei hän paljastamalla itsensä voisi
isäänsäkään mitenkään pelastaa. Pian hän huopasi venheensä pimeään
siimekseen, josta sitä ei voinut mitenkään nähdä. Heti senjälkeen
ehti jo tykkivenhekin perille. Matkaa ei ollut sen pitemmälti kuin
että tykkialuksesta hyvin voitiin nähdä ukon venhe, joka nyt siinä
liikahtamatta makasi. Pakolainen on nyt siis huomannut mahdottomaksi
pyrkiä pakosalle, arvelivat takaa-ajajat, taikka on ehkä haavoitettu.
Sytytettiin lyhty ja mies asettui keksi kädessä keulaan. Kalastaja-Olli
asettui hänen viereensä. Lyhdyn valossa rupesi nyt Olli tarkastamaan
venheessä olevaa pakolaista. Vaan häneltä pääsi heti synkkä kirous,
joka osotti suurinta pettymystä. Lyhdyn valossa oli hän tuntenut vanhan
luotsin harmaapartaiset kasvot.

"Tämähän on taikuutta!" pauhasi Olli harmistuneena. "Voisinpa miltei
vannoa, että äsken näin hänen poikaheittiönsä tuolla selällä, ja nyt se
on muuttunut ukoksi, vanhukseksi. Taikka onko siellä muita venheessä?"
Hän valasi uudelleen ja lähempää lyhdyllään vanhusta.

"Voittehan hakea täältä purjeiden altakin ja teljojen takaa, jos
luulette minun jotakin varastaneen", puhui ukko Arén, ollen olevinaan
aivan tietämätön koko asiasta. "Miksi te minua ammutte? Tässähän täytyy
vanhan miehen soutaa käsivarret pois sijoiltaan, vaikka kumminkin on
luvattu, että kaikki yksityiset saakoot olla rauhassa? Ja mitä se sinä
Olli siellä toimit kaiken tuon sotaväen joukossa? Yksin soutelit koko
iltapäivän saareni ympärillä tänään; ajattelin pyytää sinut sisään,
mutta soudit niin kaukaa, ettei ääni kuulunut..."

"Luutnantti sanoo, että saatte soutaa tiehenne", virkkoi Olli
keskeyttäen, koettaen kätkeä kasvojaan lyhdyn valosta pois. "Ei olisi
teitä ammuttukaan, ellette olisi pakoon soutanut kuin tullivaras."

"Minä en liikahda paikaltani, ennenkuin kaikki venheet ovat soutaneet
ohi, sillä muuten nuo toisetkin luulevat minun pakenevan ja lähtevät
minua ampumaan."

Sen sanottuaan souti ukko venheensä vähän selemmäs ja antoi sen
pysähtyä siihen, niin että kaikki ohiajavat tykkivenheet saattoivat
hänet huomata. Ne soutivat yksitellen edessä kiirehtivän jälestä ja
niissä sytytettiin kaikissa taas vähinerin aluksenlyhdyt. Ukkoa ei
kukaan ahdistanut. Oli aivan tavallista, että sota-alukset tapasivat
saaristovenheitä kulkuvesillä, eikä nytkään siis tuohon yksityiseen
venheeseen mitään huomiota pantu.

Janne oli soutanut pienen saaren alle, jonka kapea heinikkosalmi
katkasi niemestä. Siellä hän liikahtamatta kökötti, kunnes isä, koko
laivaston soudettua ohi, huopasi hänen luokseen. Siinä varjossa he
nyt varovasti keskustelivat. Jo päivemmällä oli päätetty, että Janne
ensi tilaisuudessa ottaisi pestin Ruotsin laivastoon, koska hänen
olonsa ja asemansa kotonaan kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi.
Oman väestön keskuudessa oli näet henkilöitä, jotka Löfön selällä
olevan laivaston levittämästä kullasta olivat valmiit kavaltamaan
kansalaisiaan. Pitemmän ajan kuluessa oli Janne huomannut siitä
epäilyttäviä oireita. Ja nyt, kun selvästi nähtiin kalastaja-Ollin
olevan venäläisten oppaita, käsittivät sekä isä että poika, ettei hänen
ollut kotona turvallista olla, sillä tuo hämäräperäinen seikkailija oli
koettava kaiken voitavansa, kostaakseen sen kepposen, minkä Janne oli
hänelle ja "kapteenille" tehnyt.

Mutta ennenkuin Janne saattoi lähteä kotoaan antautuakseen
laivastomieheksi, täytyi hänen toki saada mukaansa vähän vaatteita ja
muonaa. Siksi oli lähdettävä kotiin päin.

Janne luuli voivansa omalla venheellään seurata isäänsä kotiin.
Tykkivenheetkin olivat jo hävinneet yöpimeään ja jatkoivat arvattavasti
yhtä kyytiä retkeään Löfön selälle. Mutta siihen ehdotukseen ei
ukko suostunut. Olisihan voinut sattua, että joku sluuppi syystä
tai toisesta olisi jäänyt toisista jälemmäs väylälle, ja silloin
voisi sen miehistö helposti keksiä Jannen, -- kuka sen tiesi, vaikka
kalastaja-Olli itse olisi jäänyt saaren luo taas vahtimaan, -- se oli
mies viekas kuin kettu.

Ja pian huomattiinkin, että vanhus oli oikein aavistanut venäläisten
liehtarin vehkeet.

Janne peitettiin siis isän venheeseen purjeiden alle, jotta se täten
vaaratta pääsisi mahdollisten vahtien ohi. Tykkivenheitä ei enää
kuulunut. Rauhallista ja hiljaista oli kaikki vanhuksen kotiin päin
soutaessa. Ollakseen sitä enemmän varuillaan, kiersi ukko mantereen
rantaa myöten ja käänsi siitä vasta niemen ympäri suojaiseen paikkaan,
jolta siinä kenenkään näkemättä saisi lastinsa maihin. Mutta
soutaessaan näin rantaa pitkin niemen kärkeen, ei hän voinut nähdä,
mitä niemen toisella rannalla oli; sitäpaitsi peitti öinen pimeä tämän
rannikon aivan näkymättömiin. Liian myöhää hänen senvuoksi oli kääntyä
takasin, kun hän niemen nokkaa kiertäessään näki lyhdyn loistavan
eräästä rannikolle pysähtyneestä tykkivenheestä, -- hän tuskin enää oli
kymmenen sylen päässä siitä. Hänen soutaessaan niemen kärkeen oli jo
tykkivenheeseen kuulunut hänen airojensa loiske.

"Hei, Arén!" huusi ääni tykkivenheestä ja ukko tunsi heti huutajan
kalastaja-Olliksi. "Souda tänne venheesi, luutnantti tahtoo levätä yön
sinun majassasi."

"Tulenhan minkä ehdin", vastasi luotsi aivan tyyneesti, ja ohjasi
samalla venheensä lähelle rantakiviä, niin että Janne pääsi siitä
ryömimään maihin.

"No, mutta tulehan jo", huuteli Olli, kun vanhus vähän viipyi.

"Täällähän jo olen."

Ukon täytyi kiireesti soutaa aivan tykkivenheen kylkeen. Siellä lausui
komentaja jotakin venäjäksi Ollille ja molemmat laskeusivat sitten
hänen venheeseensä.

"Liehän tuvassasi tilaa mullekin", puhui Olli, "luutnantti tahtoo minut
mukaansa."

"Liehän sitä tilaa, jos enään tyydyt siihen, mitä suomalainen voi
tarjota", vastasi Arén pistelijäästi.

Kun kalastaja-Olli ja luutnantti nousivat maihin, kyykötti Janne niin
lähellä erään kiven takana, että hän selvästi saattoi kuulla miesten
askeleet, kun he kävelivät ohi.

"Olisipa meidän luutnanttimme nyt täällä", arveli hän itsekseen,
"niin pistäisimmepä sinut nyt sellaisiin pihteihin, että et hevillä
livistäisikään tiehesi!"

Miehet menivät tupaan, jossa ukko sytytti tulen. Mutta Janne makasi
piilopaikassaan ja mietti, miten hän saisi tuon maansa kavaltajan
satimeen. Hänen päähänsä ei pistänyt ajatuskaan, että hän voisi tehdä
Ollille mitään väkivaltaa, niinkauan kuin tämä oli hänen isänsä
majassa, -- se olisi ollut vieraanvaraisuuden loukkaamista. Mutta
ulkona hän mielestään saattoi tehdä mitä tahtoi ja olisi hän siellä
kernaasti antautunut ilmiotteluunkin kavaltajan kanssa, ellei olisi
peljännyt siten isälleen tuottavansa tuhon. Sitäpaitse heitä oli kaksi
miestä. Eikä hän nyt voinut keksiä otollista suunnitelmaa, vaan päätti
antaa tapausten ja sattuman ratkaista menettelytapansa.

Vähää myöhemmin näki hän tuvan vieressä olevan matalan kellarin katolta
venäläisen upseerin kävelevän edestakaisin tuvassa. Kalastaja istui
ovensuussa ja isä valmisti vuodetta upseerille. Janne näki, että
Ollilla oli pistooli vyössään.

Äkkiä upseeri pysähtyi ja näytti antavan kumppanilleen jonkun käskyn,
sillä tämä nousi heti ja otti lakkinsa. Samassa pudottausi Janne
kellarin katolta alas ja lymysi läheisen männyn taa sen tien viereen,
joka vei tuvasta rantaan. Hän näki tuvan ovea avattavan ja samassa
kuului mies astuvan tietä myöten rantaan päin. Oli niin pimeä, että
Jannen täytyi korvakuulolta laskea, milloin Olli oli männyn kohdalla.
Siinä silmänräpäyksessä astui hän esiin, tempasi pistoolin Ollin vyöstä
ja veti sen vireisiin.

"Hiljaa!" komensi hän, ennenkuin toinen ehti tajuta mistä oli
kysymyskään; "meitä on viisi miestä ja jos sinä ääntäkään päästät, saat
lyijyluodin otsaasi niin totta kuin sen olet ansainnut. Tottele, jos
hengestäsi välität, nyt _on_ vuoro minulla, tee täsmällisesti, mitä
käsken -- --."

"Tunnen sinut jo, Janne", virkahti kalastaja, yhä varmistuneena
äskeisessä arvelussaan, että poika liikkui noitamahdeilla ja
ylenluonnollisilla apuneuvoilla.

"Sitä parempi", jatkoi nuorukainen, "tässä ei ole aikaa juttelemisiin.
Näet kellarin tuossa ikkunan valossa. Sinne pääset yökortteliin.
Jos yritätkään livistää pakoon, ammun luodin selkääsi, -- minä olen
vankempi nyt, kuten näet, tykkivenhe ei ehdi maihin, ennenkuin minä
olen pitkäin matkain päässä salmen takana. Ja sen tiedät, että tästä on
leikki kaukana."

Sen tiesi Olli. Ja vaikkei hän ollutkaan niin varma noista neljästä
apulaisesta, niin älysi hän olevansa huonommalla puolella. Jospa
pistooli ei olisi ollut ladattu, ei hän olisi epäillyt antautua
käsikahakkaan tuon rohkean pojan kanssa, jota väkevämmäksi hän itsensä
tiesi. Jos hän taas huutaisi, oli vaara tarjona, että Janne uhkauksensa
täyttäisi -- ja Olli oli hengestään arka. Jannen kiirehtivässä äänessä
oli jotakin, joka ei kehottanut vastaväitteitä tekemään.

Näitä miettien totteli hän verkalleen Jannen käskyä ja ryömi matalan,
vankan kellarinoven kautta sisään.

"Eläkä siellä turhaa meteliä pidä", varotti Janne yhä pistoolia
ojentaen, "äänesi ei kuulu kumminkaan kymmenen askeleen päähän ja me
kyllä täällä sinua vartioimme, kunnes sinut laivastoon viemme talteen.
Ruokaa saat aamulla."

Niin sanoen sulki Janne oven ja kiinnitti varmasti rautasen telkeen.

Helppoa hänen nyt olisi ollut vangita myöskin venäläinen upseeri, joka
puolittain riisuutuneena makasi luotsin laittamalla vuoteella. Mutta
vieraanvaraisuuden lait estivät häntä isänsä majassa sitä tekemästä. Ja
siksi hän vain varovasti ikkunan kautta antoi isälleen merkkejä, jotka
tämä hyvin ymmärsi. Hän aikoi heti lähteä ruotsalaiseen laivastoon.

Sillaikaa kuin isä tuvassa kokosi hänelle vähän vaatteita, meni hän
venheelleen ja souti sen aivan hiljaa saaren toiselle rannalle ja
palasi sitten noutamaan tavaroitaan. Isän ei sopinut lähteä tuvasta
niitä tuomaan, upseeri olisi muuten voinut herätä ja ruveta epäilemään.
Eteisessä puristi Janne isänsä kättä ja sanoi jäähyväiset, -- olihan
hän nyt lähtemässä vakavia kohtaloita kohden.

"Etkö kellekään tahdo terveisiä lähettää?" kuiskasi ukko hyvästellessä.
Janne oli hetkisen ääneti.

"Eipä ole ketään, joka minun terveisistäni välittäisi", vastasi hän
sitten hiljaa. Ja nyt oli ukko kotvasen vaiti.

"No niin", virkkoi hän vihdoin, "Jumala olkoon kanssasi! Toivonpa,
että vielä toisemme näemme, mutta jos niin _ei_ tapahtuisi, tiedän
sinun kumminkin oikeilla teillä kulkevan. Minua elä ajattele, tee vain
parastasi." --

Pimeää salmea ja epätietoista tulevaisuutta kohden souti nuorukainen
yksin ja ääneti. Ei ollut ketään muita kuin isä, joka hänen retkiään
ja toiveitaan huolella seurasi nyt, kun hän oli menossa sotamieheksi,
saadakseen, jos niin sallittaisiin, jo tänään tai huomenna avonaisessa
taistelussa sotia maansa puolesta. Eikö ollut ketään? Oli, -- isänmaan
katseet seurasivat häntä, niinkuin kaikkia poikiaan.



YHDEKSÄS LUKU.


Vaikka Janne niin varmasti ja rohkeasti oli toimeenpannut
suunnitelmansa vangitessaan kalastaja-Ollin, ei hän ollut ottanut
lukuun kaikkia tämän kälmintöihin tottuneen miehen keinoja suoriutua
vaikeimmistakin pulmista. Jos hän kaikki asianhaarat olisi ottanut
lukuun, siis myöskin tuon vangitsemansa miehen tarkaksi terästyneen
kuulon, olisi hän varmaankin käärinyt sukkansa airojensa ympäri,
vaijentaakseen niiden ritinän, kun hän läksi kotirannastaan soutamaan.

Olli oli alistunut pistoolin piipun edestä, mutta Jannen puhetta
"viidestä miehestä" hän ei ollut uskonut. Kun hän sitten kellarin
syvässä pimeydessä ei näköaistiaan voinut ollenkaan käyttää,
jännittyi hänen kuulonsa sitä tarkemmaksi ja hän koetti korvainsa
avulla muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä hänen
vankilansa ulkopuolella tapahtui. Hän ei kuullut kenenkään muun
askeleita kuin Jannen, kun tämä läksi kellarin luota. Matka kellarista
tupaan oli niin lyhyt, ettei kukaan olisi voinut tupaan mennä, ilman
että hän olisi sitä kuullut. Hän kuuli Jannen kävelevän kellarinoven
ohi rantaan päin ja palaavan hetken perästä vastapäiseltä taholta.
Kalastaja oli jo kohta älynnyt, että Janne vain käväsemään oli saarelle
tullut ja toiminut siellä, käyttäen sattuman tarjoamia apuneuvoja
hyväkseen. Siitä teki kalastaja myös sen johtopäätöksen, että hän ennen
päivän nousua taas lähtisi pois saarelta, koettamattakaan vangita
venäläistä upseeria. Sillä olihan tykkivenhe miehistöineen siinä aivan
vieressä.

Se hetki, jolloin Janne eteisessä odotti, kun isä kokosi hänen
vaatteitaan, oli seikka, jota ei vanki voinut selittää. Hän
rupesi jo epäilemään otaksumiensa todenmukaisuutta, kun hän taas
kuuli nuorukaisen tutut askeleet ja niiden avulla sai solmituksi
kokoon katkenneet langat. Jospa hän nyt vain saisi kuulla airojen
ritinää, olisi hän asemasta aivan selvillä: Janne on pistänyt hänet
väliaikaiseen talteen, nähtävästi tarkotuksessa, että ensi tilassa
tultaisiin sotaväen avulla viemään hänet varmempaan säilytyspaikkaan.
Mutta tuota odottamaansa ääntä sai hän kauan vartoa.

Janne oli kotoa lähtiessään pitänyt silmällä ainoastaan sitä, että
saisi saaren venheensä ja tykkialuksen väliin, joten jälkimmäiseen
ei hänen soutamistaan kuultaisi. Mutta sitä mahdollisuutta, että
Olli olisi vankilaansa kuullut hänen soudantansa, ei hän ottanut
ollenkaan lukuun, eikä hän siitä luultavasti olisi välittänyt, jos
olisi tullut tuota ajatelleeksikin. Hän vain ajatteli, että aamulla
kaipaa venäläinen upseeri sekä Ollia että pikkuvenhettä ja tekee siitä
sellaisen johtopäätöksen, joka suinkaan ei Ollille ole suosiollinen,
-- jos hän joskus vastaisuudessa, vapaaksi päästyään, vielä antautuisi
vihollisten palvelukseen.

Ja niin souti Janne reippaasti ulapalle ajattelematta, että
hänen aironsa äänet kuuli ja laski se mies, jonka hän äsken
oli isänmaanpetoksesta tavannut ja joka nyt parhaallaan mietti
pelastuksensa ainoata keinoa.

Päivä oli jo ruvennut valkenemaan, kun venäläinen luutnantti heräsi
vuoteellaan. Ensi töikseen hän kysyi, missä hänen oppaansa, kalastaja,
on. Ukko Arén oli unisen näköinen eikä ollut ymmärtävinään mitään.
Luutnantti mainitsi silloin Ollin nimen. Isäntä puisteli nyt päätään
merkiksi, ettei hän siitä tiennyt mitään. Silloin nousi upseeri ja
lähti ulos, kävelläkseen venhevalkamaan. Mutta monta askelta hän ei
ollut ehtinyt, kun hän kellarinoven sisäpuolelta kuuli kovaa jyskettä
ja kolkutusta. Aavistamatta, miten asianlaita oli, kutsui hän luotsin
tuvasta ulos. Tämä puisteli päätään, ymmärtämättä upseerin vilkkaita
viittauksia. Mutta silloin kuultiin selvästi kellarista upseerin omaa
nimeä mainittavan. Nyt ei luotsin auttanut muu, kuin täytyi hänen hyvin
hämmästyneen näköisenä mennä ja avata ovi. Ja aivan kummastuneena hän
katseli, kun kalastaja-Olli sieltä astui ulos, kädellään suojaten
silmiään valolta.

"Mitäs tämä on?" kysyi upseeri, luotsia terävästi tarkastaen.

"Hän ei ole näissä vehkeissä ollut mukana ainakaan alusta", vastasi
Olli, "vaan syy on hänen poikansa, sen heittiön, jonka tekin tunnette,
herra luutnantti -- --." Ja Olli kertoi, kuinka häntä muka kavalasti
takaapäin oli lyöty halolla päähän ja sitten sysätty kellarinovesta
sisään, ennenkuin hän oli siksiverran tajuntaansa päässyt, että olisi
ehtinyt laskea, oliko niitä ollut kolme vaiko useampia. Ilkityön
tekijät olivat sitten venheellä soutaneet pois.

"Ja uskotko sinä", kysyi upseeri harmistuneena, "että hän yksin on tuon
juonen keksinyt?"

"Sitä en ole sanonut", vastasi Olli, joka kernaasti näki, että myöskin
isä-Arén sai tarpeellisen kurituksen.

"Sinä olet meidän palveluksessamme", jatkoi upseeri, "niinkauan kuin
tykkialustamme opastat, ja siitä syystä olen minä myöskin ansion mukaan
rankaiseva jokaisen, joka sinulle jotakin väkivaltaa tekee. Eihän hän
ole Ruotsin sotaväessä tuo nuorukainen?"

"Ei, ellei hän tänä aamuna ole pestiä ottanut. Ainakaan hän ei vielä
viime yönä ollut sotilas."

"Sano siis tälle vanhalle miehelle näin: Joko jättää hän neljänkolmatta
tunnin kuluessa poikansa minun vangikseni, taikka poltatan minä
huomispäivänä hänen mökkinsä."

Olli käänsi tämän ja luotsi kuunteli sitä uhkausta kasvojaan vähääkään
väräyttämättä.

Hetken kuluttaa sai Arén käskyn soutaa upseerin palvelijoilleen takasin
tykkivenheeseen, joka koko päiväksi jäi ankkuriin saaren edustalle.



KYMMENES LUKU.


Jo seuraavana päivänä tekivät venäläiset uuden yrityksen pakottaakseen
tykkivenheillä ja lauttapatteriioilla ruotsalaiset poistumaan
ankkuripaikaltaan Jungfrusundista. Kohta puolenyön jälkeen ilmoitti
eräs "Isänmaa" nimisen laivan vahti, että hän oli nähnyt joitakin
epäilyttäviä aluksia lähenevän suurta väylää pitkin Löfön selältä.
Kohta annettiin myöskin lähimpänä olevalle laivalle merkki, että tykit
pantaisiin ampumakuntoon. Vähää myöhemmin paukahti jo ensimmäinen
laukaus. Viime yön kokemuksista olivat venäläiset huomanneet
tarpeelliseksi lähestyä varovammin. Ohjaamatta suoraan ruotsalaisten
laivoja kohden hakivat he suojaa muutamain pienten luotojen takaa,
josta he suurimmilla tykeillään pommittivat linjalaivoja. Vaan
ruotsalaiset laivat vastasivat niin hyvin tähdätyillä ja voimakkailla
laukauksilla, että tykkivenheiden tunnin uutteran työn jälkeen täytyi
taaskin palata turvalliseen suojapaikkaansa. Yksi luoti oli sattunut
"Isänmaahan" ja tappanut kaksi merisotilasta. Mutta vihollisille
oli retki enemmän maksanut. Sillä sen yön jälkeen ei kahta heidän
tykkialustaan enää koskaan taisteluun tuotu.

Ruotsin tässä salmessa olevaan laivastoon kuuluivat edellämainitut
kaksi linjalaivaa sekä fregatti Bellona. Laivat olivat syväkulkuisia
ja saaristossa oli niillä vaikea liikkua, josta syystä tuulen äkkiä
kääntyessä täytyi purjehtia aavemmalle selälle; mutta tästä taas oli
seurauksena, että mantereenpuoleisen väylän vartioimisesta monta kertaa
oli luovuttava. Siksi olikin amiraalilta tullut käsky, että osaston
tulisi, tuulen ollessa suotuisan, yhtyä Örön luo koottuun pääjoukkoon,
jossa oli kymmenen linjalaivaa ja fregattia. Samaan aikaan tuli kahden
toiselle taholle sijoitetun linjalaivan yhtyä päälaivastoon. Oli
tarkotus pakottaa venäläistä laivastoa ryhtymään meritaisteluun; tuo
laivasto oli saapuneiden tietojen mukaan Suomenlahden suussa.

Mutta ennenkuin näiltä vesiltä lähdettiin, arveli osaston päällikkö,
amiraali Nauckhoff suotavaksi, että hyökkäys tehtäisiin Löfön selällä
olevaa venäläistä saaristolaivastoa vastaan. Jos se voitaisiin
valloittaa, niin sitä parempi; kaikissa tapauksissa oli vihollista
rangaistava noista uudistetuista hyökkäyksistä. Lippukapteeni,
everstiluutnantti von Krusenstjerna sai käskyn toimeenpanna hyökkäyksen
suunnitelman mukaan, minkä hän itse sai laatia. Mutta nopeasti oli
kaikki suoritettava. Saattoihan tuuli koska tahansa kääntyä suotuisaksi
retken tekemiseen.

Jo päivällisen aikaan samana päivänä, jolloin vihollisten viimeinen
hyökkäys linjalaivoja vastaan oli torjuttu, oli eri laivoihin annettu
tieto everstiluutnantin suunnitelman pääpiirteistä. Kello 6 i.p. läksi
sitten kapteeni Nordenskiöldin johdolla venhelaivasto, jossa oli
kuusi barkassia ja viisi tykkivenhettä, kaikki täysin miehitettyinä,
liikkeelle yhtyäkseen molemmilta tahoilta tulevain apualusten kanssa.
Överstiluutnantti Krusenstjerna saapui heti jälestä sluupillaan Öröstä.

Erään Kronobergin rykmentin Ahvenanmaalle kuljetettavan lisäväkiosaston
oli vastatuuli pysäyttänyt laivaston luo, ja kun pidettiin erittäin
suotavana, että alkavassa kahakassa olisi käytettävänä hyviä
pyssymiehiä, valittiin osastosta 132 miestä, jotka jaettiin eri
venheisiin. Vapaaehtoisina oli melkein koko laivastoväki ilmoittautunut
halukkaaksi lähtemään tälle hyökkäysretkelle, ja nuorten upseerien
joukossa oli into aivan palava. Olihan koetettava valloittaa
takasin edes jotakin siitä, mitä Viaporissa oli menetetty. Hetki
oli tullut, jolloin sai pestä pois häpeän ja silmästä silmään nähdä
tuon vihollisen, joka piilopaikoistaan saaristosta oli pitkät ajat
salakähmäistä kiusaansa tehnyt.

Kun kaikki soutuvenheet olivat kokoontuneet divisioonalaivan ympärille,
kutsuttiin kaikki upseerit, jotka eri venheitä komensivat, laivan
suureen kokoushuoneeseen. Siellä everstiluutnantti Krusenstjerna esitti
heille yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Sen tarkotus oli suorastaan
koettaa vallata nuo molemmat saaristofregatit, Styrbjörnin (Hämeenmaan)
ja Hjalmarin, sekä sen lisäksi jos mahdollista kaapata jonkun niistä
skuunareista, jotka olivat ankkurissa suurempain laivojen rinnalla.
Hyökkäys oli äkkiarvaamatta tehtävä. Eräältä nuorelta luotsilta, joka
edellisenä päivänä oli ruvennut laivastoon vakinaiseen palvelukseen
ja jonka kotipaikka oli Löfön selän partaalla, saatiin tietää, että
vihollisella oli eri salmissa etuvartijoita ja vakoojia aina lähelle
Jungfrusundia ja ettei siis voinut toivoakaan, että näiden ohi
huomaamatta päästäisiin. Mutta luotsi tunsi toisen väylän, joka oli
vähän pitempi, mutta jota viholliset nähtävästi eivät vartioineet. Se
kiersi pienemmän saaren ympäri ja sieltä pohjoiseen salmivesiä pitkin
Löfön selälle. Tätä väyliä nyt päätettiin kulkea.

Venheet järjestettiin kahteen osastoon, joista toinen annettiin
28-vuotisen suomalaisen, kapteeni Nordenskiöldin johtoon, joka jo oli
paljo kokemusta ja sotakunniaa saavuttanut ulkomaillakin palvellessaan;
toisen osaston päälliköksi taas tuli luutnantti Dreijer, toveriensa
eteväksi arvostelema upseeri. Molemmissa osastoissa sijoitettiin kaksi
venhettä reserviin, jotapaitse 4-venheinen yhteinen reservi seurasi
osastoja jonkun matkan perästä.

Kokoussali ei ollut erittäin suuri. Nuo lukuisat upseerit, jotka
siellä ahdingossa seisoivat, käsittivät kyllä suunnitelman yleiset
piirteet sekä heille erikseen annetut käskyt. Mutta koko neuvottelu oli
jollakin tavoin levoton, tarpeettoman kiirehtivä, ja sitä hätäilemistä
lisäsi nuorten mielien kiihottunut jännitystila, jonka alkava taistelu
aiheutti.

Siellä seisoi joukossa myöskin se solakka, nuori upseeri, joka Jannen
seurassa oli tehnyt vakoiluretkiä ja joka juuri oli överstiluutnantille
antanut selvän kuvan laivain asemasta Löfön selällä. Kun hän kuuli,
että hänen pitäisi seurata Dreijerin osastoa, jonka tuli koettaa
vallata "Hämeenmaa", salamoivat hänen tummat silmänsä ja hän kääntyi
vilkkaasti vierustoverinsa, lujatekoisen, 22-vuotisen, kiharatukkaisen
nuorukaisen puoleen.

"Me siis kuljetaan yhtä matkaa, Melander!"

Toinen nyökäytti iloisesti päätään.

Kaksi muuta nuorta upseeria, Cavallius ja Ruthensparre, kuunteli
jännitetyllä tarkkaavaisuudella päällikön neuvoja. Vaikka koko
joukossa ei ollut muita kuin Nordenskiöld, joka koskaan olisi ollut
mukana sotalaivaa vallattaessa, oli tällainen yritys vielä oudompi
ja vaikeampi käsittää maajoukkojen upseereille kuin muille. Mutta
molempain tyyneistä, päättävistä kasvoista saattoi lukea, että
heillekin heidän ohjelmansa oli selvä: laivastoväki saisi nähdä, että
maajoukkojen toverit tulisivat merelläkin kunnostamaan itsensä.

Pitkää aikaa ei jäänyt venheiden johtajille järjestääkseen yksityisiä
varustuksiaan eri tahoilla. Muutamat eivät olleet ehtineet tajuta
muuta, kuin mihin osastoon heidän tulisi kuulua. Nyt täytyi kiireesti
purasta palanen ruokaa ja sitten laittaa venheet sountikuntoon, jotta
määrätyssä järjestyksessä ehdittäisiin liikkeelle.

Kello oli vähän yli puoli 11 illalla, kun jo kaikki soutuvenheet olivat
järjestyksessä linjalaivan ympärillä; odotettiin vain lähtökäskyä.
Kapteeni Nordenskiöldin alus oli vielä laivan kyljessä. Yhtä miestä
odotettiin, joka vielä viipyi kannella. Se oli Janne, jonka tuli
opastaa koko osastoa.

Silloin kuultiin vahdin suurmastosta huutavan jotakin. Hän ilmoitti
näkevänsä punasen liekin pohjoiselta taivaanrannalta. Kapteeni
Nordenskiöld kiipesi ylöspäin vantteja pitkin. Valo kävi yhä
kirkkaammaksi.

"Missä luotsi?" huusi hän kannelle. Janne kuuli huudon ja kiipesi
kapteenin luo. Katseltuaan sitä kotvasen, pyysi hän saada nousta maston
huippuun saakka, paremmin nähdäkseen.

Tuokion kuluttua palasi hän takasin, pysähtyi upseerin luo ja virkkoi
äänellä, jossa voimakas mielenliikutus värähteli: "Herra kapteeni,
viivähdin äsken liian kauan täällä kannella. Katselin silloin jo tuota
tulta. Ei ole olemassa kuin yksi tupa sielläpäin, mistä liekki nousee
ja se on isäni. _Isäni tupa palaa_!"

"Mitä sanotkaan! Eikä meillä ole toista varmaa luotsia. -- Onko ukko
yksin...?"

"Yksin, herra kapteeni, kivuloinen, Jumala häntä auttakoon! Mutta minä
olen toimittava virkani, ohjaava kapteenin venhettä, heti."

"Tuota vastausta miltei odotin", vastasi esimies vavahtavalla äänellä.
"Olet suomalainen sinä niinkuin minäkin..." Överstiluutnantti
Krusenstjerna oli jo noussut venheeseensä ja lähtökäsky annettiin.

"Lagerberg!" huusi Melander vieressään soutavan venheen päällikölle,
tuolle samalle, joka oli iloinnut siitä, että he tulivat yhteen
osastoon, "onko Stig sinun mukanasi?"

"Ei, ikävä kyllä, hän ei voinut lähteä, tuo haavotettu käsi tekee
hänelle kiusaa. Enkä ole häntä nyt pariin tuntiin nähnytkään, mihin
lie mennyt, ei laivurikaan ollut häntä nähnyt. Mutta Bramrå on tuossa
edellisessä venheessä. Hän on nyt laulellut koko iltapäivän, vaikkei
muuten vuorokausiin ole sanaakaan sanonut. -- Minä ohjaan sinun
jälestäsi."

Kun venheet lähtivät liikkeelle, vaikeni niistä äkkiä kaikki
äänekäs puhe. Vesi oli tyyni, ikäänkuin hervoton, eikä pimeän illan
äänettömyyttä katkaissut muu kuin airojen tahdikas, hillitty kaiku.
Taivaalla ajelehti hienoja hattarapilviä, varjostaen sen kelmeän valon,
minkä tähdet muuten olisivat väylälle luoneet, mutta pohjoisesta
kuvastui yhä vielä tuo häilyvä, melkein verenpunertava hohde, jonka
vanhan luotsin palava tupa synnytti.

Linjalaivan hämärät piirteet kävivät yhä epäselvemmiksi, kunnes
kokonaan katosivat. Venheet olivat nyt oman onnensa nojassa, tuon
nuoren luotsin ohjattavina. Joka venheen perässä istui nuori upseeri,
pitäen tarkkaa kurssia edessään soutavan aluksen perään ja pysyen
määrätyn matkan päässä siitä. Niin kuljettiin eteenpäin varmaa,
säännöllistä, katkeamatonta kulkua.

Melkein kaamealta tuntuvassa äänettömyydessä soutivat nuoret ja vanhat
laivamiehet, mustiin hattuihin ja karkeihin, harmaihin sarkavaatteihin
puettuina, keltaset nahkavyöt vyötäreillä, näitä sotavenheitä. Pimeä
esti heitä näkemästä mitään, joka heidän ajatuksiaan olisi voinut
viihdyttää, jokainen mietti vain sitä tärkeää hetkeä, joka joka
aironvedännältä, vaikka monen mielestä liian hitaasti, läheni. Mutta
suorana ja varmana istui upseeri perässä, ja häneen kaikki luottivat;
jos hän uskalsi henkensä, mikseivät sitä tekisi muut! Ja olihan heillä
jokaisella tuttuja, luotettavia miehiä ja tovereita venheessään, jotka
eivät vähää säikkyneet, -- auta armias sitä, joka heidän kynsiinsä
joutuu, kun he suuttuvat!

Toveruuden, yhteisen edesvastuun ja vaaran tunne kiinnitti miehet
ikäänkuin lähemmäs toisiaan. Kaikki muut mietteet häipyivät, se tunne
vain pysyi kaikille selvänä, että he olivat vannoneet taistelevansa
maansa puolesta ja vapaaehtoisina ilmoittautuneet osallisiksi tähän
yritykseen.

Pohjoisesta hohtanut punanen valo oli vaipunut metsän taa ja pimeä
oli taivas kaikilta tahoilta. Ja yhä mustemmiksi kävivät varjot sen
maan suojassa, jonka rantaa pitkin he nyt soutivat. Mutta Janne,
joka istui vasemman osaston etummaisen venheen perässä, tunsi väylän
kaikki vaaralliset paikat. Venhe kääntyi nyt Hevossaaren niemen
ympäri ja hetken vielä soudettua käännettiin kurssi pohjoiseen. Venhe
toisensa perästä teki nyt saman liikkeen. Aina kun jonkun kallion ohi
soudettiin, kuului selvä kaiku airoista, aivan kuin jos näkymättömät
venheet olisivat osaston rinnalla soutaneet.

Kohta oli ehditty niiden pienten luotojen luo, jotka ovat Löfön
eteläisen niemen ulkopuolella. Silloin näkyi taas luoteesta tuo
punertava valo, heijastaen tuokioksi merenpinnan veren karvaiseksi,
-- vaan taas se katosi kukkulain taa ja yö kävi yhä pimeämmäksi.
Vaan juuri kun venheet saapuivat Löfön ja sen edustaisen saaren
väliseen salmeen, välähti vuorien päällitse erittäin kirkas, punertava
valokaari, joka nopeasti kohosi ja kasvoi. Se oli täysikuu, joka nyt
rupesi hopeoittamaan noita vielä rauhallisia vesiä, missä ihmisten
hillittömät himot pian kiihtyivät veristä temmellystään pitämään.

Samassa kun kuu nousi, nähtiin molemmat saaristofregatit, jotka olivat
ankkurissa melkein perättäin ja niiden vieressä olivat nuo pienemmät
prikit. Soutajat kapteeni Nordenskiöldin venheessä innostuivat
vihollisen nähdessään ja lähtivät kahta tuimemmin soutamaan.
Seuraavissa venheissä vaikutti tämä vauhdinlisäys samalla tavalla.
Luutnantti Dreijer pysytteli vasemman osaston etunenässä myös samalla
rinnalla, mutta muutamat raskaammat venheet hänen osastossaan jäivät
kumminkin jälemmäs, vaikka soutajat ponnistivatkin parhaat voimansa.
Siitä syntyi tässä osastossa vähän epäjärjestystä; kaksi etummaista
venhettä kiiti edellä, toiset jättäytyivät jälemmäs.

Nyt rupesi valoa vilahtelemaan venäläisistä aluksista ja ääniäkin
rupesi niistä jo kuulumaan. Venheiden tulo oli laivoissa huomattu. Kuu
oli tuottanut venäläisille juuri tärkeimpänä hetkenä edun, joka kävi
hyökkääjille turmioksi. Jos venäläiset ehtivät heti saada muutamiakaan
tykkejä kuntoon sekä tähtäimet varmasti reilaan, niin sen saattoi pitää
varmana, että ainakin muutamat venheet ammuttaisiin upoksiin. Nyt
täytyi kiirehtiä ja ehtiä perille, ennenkuin nuo tulikidat rupesivat
puhumaan.

Nuolena lensi kapteeni Nordenskiöldin venhe eteenpäin Styrbjörn-laivan
tummaa runkoa kohtaan ja sitten sen kylkeä pitkin, tykinsuiden alle.
Silloin leimahti kiväärien yhteislaukaus laivankannelta kohden tuota
rohkeaa suomalaista ja hänen venhettään. Vaan innossaan tähtäsivät
ampujat liian korkealle. Luodit lensivät laivamiesten päiden päällitse,
haavoittamatta ainoaakaan miestä. Seuraavassa tuokiossa oli jo venhe
ehtinyt laivatikapuiden viereen.

"Seuratkaa minua, miehet!" huudahti kapteeni, tarttui käsipuuhun ja
viskausi ensimmäisnä laivan kannelle. Tuokion hän siinä yksin seisoi,
tuo kookas uros, taistellen vihollisia vastaan, joiden lukumäärää hän
ei joutanut laskemaan. Säilä säkenöi hänen kädessään ja ensimmäinen
vihollinen, joka häntä kohden piikkiään ojensi, kaatui veriinsä.
Mutta hänen miehensä tulivat jo hänen ympärilleen, hyppäsivät
laivan kaidepuun yli toinen toisensa perästä; pieni joukko tiheni,
hyökkäsi jo vähän eteenpäin antaakseen tilaa jälestä tuleville; kukin
taisteli henkensä puolesta, sillä siinä ei ollut muuta neuvoa kuin
hyökätä ylivaltaa vastaan. Mutta eivätkö nuo toiset venheet koskaan
ehdikään perille? Vihollisia aivan pulppusi esiin laivan kannen alta,
välikannella olevain tykkien äärestä. Ryntääjät kaatuivat toinen
toisensa perästä ja heidän päällikkönsä, tuon kookkaan sankarin,
tunkivat viholliset jo kaidepuuta vastaan. He olivat kuutamon valossa
nähneet, että hän oli upseeri, ja häntä kohden siis kaikki pyssynpiiput
tähdättiin.

"Yksinkö minun täällä pitää seistä kaikkein maalitauluna?" kuului hänen
vihanen äänensä hälinän keskestä.

"Ei, herra kapteeni!" vastasi yhtä voimakas ääni ja mies näkyi samassa
kiipeävän laivan kaidepuun yli sen vastapäiseltä reunalta.

"Melander!" huudahti kapteeni ilosesti tuntien toverinsa äänen.
Samassa laukasi eräs venäläinen pistoolinsa vasten tulijan kasvoja;
vaan nopea sapelinisku, joka hänen käsivarteensa samassa sattui, vei
luodin harhaan. Hiukset kärventyivät Melanderin ohimoilta ja hän tunsi,
että se vanttiköysi, johon hän juuri oli tarttumassa, katkesi, -- hän
oli lentää selälleen mereen. Mutta hän nytkäsi ruumiinsa eteenpäin,
hyppäsi kannelle ja törmäsi vihollisjoukon läpi kapteeni Nordenskiöldin
viereen, avaten sapelillaan itselleen tien. Häntä seurasi kintereillä
sarkapukuun puettu mies -- vääpeli Schenfelt tuosta Kronobergin
jalkaväenpataljoonasta.

"Missä Lagerberg?" huudahti kapteeni ikäänkuin arvaten, ettei tämäkään
voinut aivan kaukana olla.

"Täällä!" kuului vastaus laivan keulapuolelta, josta tämä miehineen
samaan aikaan oli kiivennyt kannelle.

"Nopeasti, miehet!" kuului Lagerberg komentavan lähimpiä seuraajiaan.
Samassa tähtäsi eräs venäläinen keihäällään nuorta komentajaa, joka
siitä varmaankin olisi surmansa saanut, ellei kolmas, sarkatakkinen
mies, olisi ehtinyt väliin ja viskannut pistäjän kumoon. "Stig! Oletko
sinäkin täällä!"

"Anteeksi, herra luutnantti, kun pelkäsin, etten käteni vuoksi pääsisi
mukaan, ryömin jo ajoissa keulateljon alle ja siellä olen näihin asti
maannut. Enhän luutnanttia yksin voinut päästää lähtemään..."

"Kapteeni Nordenskiöld!" kuului samassa voimakkaita huutoja laivan
perältä, jossa luutnantti Uggla taisteli itselleen tietä kajuutan ohi,
ja hänen toverinsa Rehbinder miehineen juuri yritti päästä kaidepuun
yli.

"No tämä se taas sotaleikkiä on, melkein yhtä iloista kuin Viipurin
luona!" huusi ilonen ääni hälinän keskestä ja Bramrån kookas vartalo
näkyi aukovan väylää vihollisten keskelle Ugglan rinnalla. Mutta
venäläiset, jotka alunpitäin olivat olleet taisteluun valmiit,
oivalsivat tärkeäksi pitää noita eri hyökkääjäjoukkoja erillään
toisistaan, sitä varmemmin masentaakseen heidän hyökkäyksensä. Kova työ
oli siis tunkeutua heidän riviensä välitse myöskin sellaiselle miehelle
kuin Bramrålle. Hän puolusteli itseään vielä vaikka verta vuotavana
ja hänen jälestään tuleva upseeri koetti ehtiä hänen avukseen, mutta
vihollisia asettui jo heidän väliinsä. Silloin kuuli Bramrå nimeään
huudettavan ja seuraavassa tuokiossa oli hänen lähin vihollisensa jo
viskattu syrjään ja hän sai rinnalleen saman nuorukaisen, joka näihin
asti oli urheasti taistellut kapteeni Nordenskiöldin rinnalla.

"Kiitos Janne, se oli oiva sysäys!" huudahti Bramrå ilosesti, kun tunsi
auttajansa, "nyt tehkäämme yhdessä vähän tilaa luutnantille."

Niin he tekivätkin ja siten sai kapteeni Nordenskiöld edes muutamia
upseereja kootuksi yhteen.

Vahvasti päättäneinä kunnostaa itseään myöskin tässä heille oudossa
taistelussa olivat Kronobergin jalkamiehet kiivenneet ylös "Hämeenmaan"
kylkiä pitkin ja ottivat nyt, molempain luutnanttiensa johdolla,
tehokasta osaa taisteluun. Melander oli nähnyt, että joukko venäläisiä
oli kiivennyt raakapuille ja taklaukseen, mistä he ampuivat hyökkääjiä.
Hän nykäsi silloin erästä Kronobergin ampujaa kyljestä ja käski tämän
"ampua ilmaan". Mies vähän kummasteli ensiksi sitä käskyä, vaan
sitten hän keksi, mistä oli kysymys, ja kohta keksivät sen hänen
toverinsa myöskin. Kun muutamat, raakapuissa oleville turmiolliset
laukaukset olivat paukahtaneet, huomasivat ilmassa kököttäjät
asemansa toivottomaksi ja yksi heistä rupesi heiluttamaan hattuaan
merkiksi, että he antautuvat. Merkeillä käskettiin heidän nyt viskata
kiväärinsä mereen, jonka jälkeen vastaiseksi saivat jäädä ylhäiseen
asemaansa. Tätä ensimmäistä, päättävällä tarmolla tehtyä hyökkäystä
eivät venäläiset olleet jaksaneet vastustaa. Heidän yrityksensä
pitää erillään hyökkääjäin eri joukot olivat menneet mitättömiin --
ruotsalaiset olivat valloittaneet puolikannen ja olivat siellä koossa.
Puolustajain oli ollut pakko peräytyä ja vetäytyä osaksi korkeammalle
keulakannelle, osaksi peräkajuutan katolle.

Mutta jo taistelun alussa oli uusi vaara ilmestynyt laivaan nousseille
ruotsalaisille. Alkujaan toimeenpantu ja noudatettu järjestys myöskin
oikeassa osastossa oli äkkiä kokonaan murtunut kun johtajan, luutnantti
Dreijerin venhe ja sitä seuraava venhe olivat rientäneet edelle
kaikkien muiden. Ollen epävarmoja, kumpi fregateista oli Styrbjörn
(Hämeenmaa) olivat muutamat oikeankin osaston luutnantit laskeneet sen
kylkeen ja kiivenneet siihen, menemättä Hjalmaria ahdistamaan, niinkuin
alkuperäinen sotasuunnitelma oli ollut. Tämä seikka pelasti kapteeni
Nordenskiöldin. Mutta toiset, jälempää tulevat venheet avasivat jo
etäältä kivääritulen samaa Styrbjörniä vastaan, ja se kävi kannella
oleville ruotsalaisille sitä vaarallisemmaksi, kuta enemmän venheet
lähenivät.

Nuori Ruthensparre oli ajoissa huomannut tämän vaaran ja kiipesi laivan
kaidepuulle huutaakseen venheessä oleville Kronobergin jääkäreille,
että herkeäisivät ampumasta. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vanttiin
tarttua, ennenkuin hän kaatui pyssynluodin lävistämänä; omat miehet
näin katkasivat hänen sankariuransa. Hän vaipui kuolleena kannelle
ystävänsä Cavalliuksen käsivarsiin.

Koko kansi oli pian ruotsalaisten käsissä, ja pyynnöstä oli armo
taattu niille vihollisille, jotka olivat ahdistetut kokkaan tiheänä
parvena. Vaan kannen alta, luukuista ja aukoista, kohosi vielä usein
pyssynpiippuja, joista kuolettavia luoteja sinkoili valloittajain
joukkoon. Näiden kavalain hyökkäysten raivostuttamina mursivat muutamat
ruotsalaiset luukut auki ja ryntäsivät sinne alakannelle alkamaan
siellä uutta taistelua. Tätä taistelua valaisivat ainoastaan himmeästi
muutamat keihäisiin sidotut lyhdyt.

Mutta kajuutan katto, joka kohosi vähän kaidepuita korkeammas, oli
vielä valloittamatta. Ja sinne oli joukko venäläisiä vetäytynyt
ampuakseen sieltä kivääreillä ja pistooleilla ruotsalaisia. Kapteeni
Nordenskiöld näki miehiä kaatuvan rinnaltaan, vaan ei siinä hälinässä
keksinyt, mistä luodit tulivat. Silloin kuultiin Melanderin huutavan
jotakin; hän viittasi kajuutan katolle ja kiirehti samassa sinne
sivuportaita myöten. Hän ehti arvostella vihollisen lukumäärän
kuudeksitoista mieheksi, mutta samassa hänet jo työnnettiin alas
rappusista. Kohta senjälkeen ilmoitti hän Nordenskiöldille venäläisten
lukumäärän ja tämä päätti suunnata hyökkäyksen sinne.

"Seuratkaa minua!" huusi hän Lagerbergille ja Melanderille. He
seurasivat; kolmen riensivät upseerit kajuutan katolle ja alkoivat
taistelun kuuttatoista vihollista vastaan, jotka viskasivat pois
kiväärit ja tarttuivat keihäisiinsä. Eräs vihollisista seisoi etumaston
takana. Kun Lagerberg Nordenskiöldin rinnalla hyökkäsi esiin, sysäsi
tämä keihäänsä suoraan hänen kasvojaan vastaan. Sysäys ei tullut ihan
täydellä voimalla, sillä luutnantti ehti saada miekkansa väliin, vaan
verta vuotavana hän kumminkin kannelle kaatui. Mutta samassa sai
hän kiinni Melanderin kädestä, nousi, sitoi nenäliinan haavaansa ja
huudahti iloisesti:

"Silmä ei puhennut. Mutta miekka katkesi."

Eräs laivamies kannelta oli nähnyt mitä tapahtui ja ojensi aseettomalle
venäläisiltä pudonneen miekan, ja nyt hän sillä uudelleen hyökkäsi
toveriensa avuksi. Heti senjälkeen nousi myöskin vääpeli Schenfelt
muutamain Kronobergin miesten kanssa kajuutan katolle ja heidän
saapumisensa ratkaisi pian ottelun. Jälelläolevat venäläiset
antautuivat. Kapteeni Nordenskiöld lupasi säästää heidän henkensä,
ja he vietiin sitten vangiksi yhteen venheeseen. Siten oli nyt koko
yläkansi valloitettu.

Fregatin upseerit ja osa miehistöä olivat salpautuneet laivan
kajuuttaan. Kun he sinne näkivät, miten taistelu päättyi ja miten
toivotonta olisi ollut jatkaa ottelua, avattiin ovi kannelle ja
vanha, harmaapartanen venäläinen astui ulos, pyytäen saksankielellä,
että he saisivat antautua vangiksi, aseet jätettyään. Kapteeni
Nordenskiöld suostui heidän pyyntöönsä. Mutta juuri kun hän oli tämän
vastauksen antanut, tuli kiväärinpiippu näkyviin oven raosta ja
ammuttu luoti lensi aivan Nordenskiöldin pään ohi ja haavotti hänen
takanaan seisovaa miestä; samalla nykästiin tuo vanha venäläinen
upseeri sisään kajuuttaan, jonka ovi taas suljettiin. Raivostuneina
ryntäsivät ruotsalaiset vapaaehtoiset ja merisotilaat ovea vastaan,
jota sisässäolijat kumminkin vankaksi pönkittivät. Silloin täyttivät
sotilaat yhden kiväärin pelkällä ruudilla ja laukasivat sen lukkoa
vastaan sillä seurauksella, että lukko särkyi ja ovi paukahti auki.
Juuri kun ovi aukesi, syöksyi eräs nuori venäläinen upseeri esiin
ilmeisellä tarkoituksella hakea surmansa saartavain pistimistä. Hän
kaatuikin heti pistimen lävistämänä.

Harmistuneita ruotsalaisia sotilaita oli nyt mahdoton hillitä.
Tahdottiin toki pelastaa muutamia sisässäolijoita. Melander tunkeutui
oinain miestensä välitse kajuuttaan Schenfeltin seuraamana. Vääpeli
näki silloin tuon nuoren upseerin juoksevan miekka kädessään
ehkäisemään erästä merisotilastaan, joka juuri oli antamassa
surmaniskua tuolle vanhalle, jo haavoitetulle venäläiselle upseerille.
Isku sattui Melanderin miekkaan ja samassa komensi hän nuo hurjistuneet
soturinsa syrjään. Siten pelastui edes yksi kajuutassa olevista.

"Jumala siunatkoon teitä!" virkkoi tuo vanha mies ja nousi polvilleen
suudellakseen pelastajansa kättä. "Minulla on vaimo ja neljä lasta
Pietarissa, Jumala siunatkoon teitä!"

Se oli överstiluutnantti Herbasch, venäläisen laivaston maajoukon
päällikkö.

Kun hän vankina tuotiin kapteeni Nordenskiöldin eteen, virkkoi hän:

"Ettehän tahtone surmata vanhaa, aseetonta miestä?"

"En", vastasi kapteeni, "tahdon pelastaa, mitä pelastaa voi, sillä
me emme käy sotaa kuin murhaajat. Mutta teidän miehenne eivät osaa
taistella rehellisesti ja siksi en seurauksista _voi_ vastata. Vaan
teille ei mitään pahaa tehdä." -- Sillävälin olivat Styrbjörnin tykit
suihkuttaneet tulta ympärillä liikkuvia ruotsalaisia venheitä vastaan.
Vaan kun tykeillä ei voitu alaspäin tähdätä, pelastivat venhemiehet
venheensä siten, että soutivat aivan laivan kupeelle.

Vielä oli välikansi, jossa tykit olivat, valloittamatta. Kronobergin
rykmentin sotilaat olivat asetetut luukkujen ympärille, jotta
merisoturit sopisivat rappusia myöten välikannelle laskeutumaan.
Kahakka välikannella oli jo muuttunut mieskohtaiseksi käsikähmäksi ja
se kävi vieläkin kamalammaksi, kun lyhdyt pian ammuttiin sammuksiin ja
oli tapeltava pimeässä. Venäläiset taistelivat urheasti, vaan olivat
täällä, niinkuin kajuutassakin, samalla kavaloita. Useita kertoja
olivat he antautuvinaan, vaan alkoivat kumminkin taistelun alusta.
Tykit olivat vedetyt sisään, josta syystä tila täällä välikannella
oli vielä tavallista ahtaampi; puolustajat olivat piiloutuneet joka
tykin alle, sieltä keihäillään ahdistellen ruotsalaisia, kun nämä jo
luulivat, ettei heillä ollut muuta tekemistä kuin vartioida vankeja.
Kohta eivät ruotsalaiset upseerit sielläkään siitä syystä voineet estää
tapahtumasta seikkoja, joita kiukku ja kosto aiheutti, ja joita eivät
mukanaolleet jälestäkäsin kernaasti tahtoneet muistella. Turhaan koetti
luutnantti Rehbinder saada miehiään tottelemaan. Hän oli pian, toisesta
laivasta tulleen tykinluodin haavoittamana, kannettava taistelupaikalta
pois.

Ne venäläiset pyssymiehet, jotka olivat mastoissa ja sinne olivat armoa
anoneet, seurasivat myöskin kajuutassa olevain toveriensa esimerkkiä.
He olivat kätkeneet pistooleja taskuihinsa ja, kun enimmät ruotsalaiset
olivat taistelemassa välikannella, rupesivat he nyt ammuskelemaan
niitä, jotka olivat kannella. Tämä oli heidän onnettomuutensa.
Kronobergin jääkärit kiipesivät vantteihin ja poimivat sieltä varmoilla
laukauksilla yhden toisensa perästä alas.

Seuraten matkalle lähdettäessä saatuja ohjeita oli luutnantti
Dreijer päättävästi soutanut suoraan toisen, vieressä olevan,
fregatin, Hjalmarin, kylkeen. Mutta kun hän samassa huomasi, että
ainoastaan yksi venhe, nuoren Hornin johdolla, oli häntä seurannut,
oivalsi hän heti, että tämän laivan valtaamisesta ei voinut tulla
kysymystä. Olisihan aivan turhaa panna henkeään ja retken onnistumista
alttiiksi, jos kahdella venheellisellä tekisi hyökkäyksen suuren
laivan neljä vertaa lukuisampaa miehistöä vastaan. Dreijer siitä
syystä käänsi ja souti, Hjalmarin tykkien vihasesti ampuessa, takasin
Styrbjörnin kylkeen, pyytämään översti Krusenstjernalta mukaansa
niitä venheitä, jotka alkujaan olivat hänelle määrätyt. Mutta se oli
liian myöhää. Ei ylipäällikön eikä hänen ajutanttiensa ääniä kuulunut
siinä kivääripaukkeessa, joka jo oli alkanut, vielä vaikeampaa oli
kutsua takasin jo taisteluun rientäneitä upseereja. Hjalmar-laivan
valloittamisesta oli senvuoksi luovuttava.

Styrbjörn oli nyt niin ruudinsavun ympäröimänä, että tuskin vilaukselta
sen runkoa ja mastoja näkyi kuutamossa. Tuo paksu ruudinsavu muuttui
suojaavaksi esiripuksi laivaa ympäröiville ruotsalaisille venheille.
Muuten ne olisivatkin olleet suurimmassa vaarassa. Ankkurien avulla
oli näet Hjalmar saatu käännetyksi niin, että sen kyljessä olevilla
tykeillä saattoi ampua ruotsalaisten soutualuksia, ja yksi sen rinnalla
oleva priki oli tehnyt samanlaisen käännöksen. Eipä kulunut kauaa,
ennenkuin seuraukset näistä liikkeistä huomattiin. Kamala paukaus,
joka huumaten vaimensi koko taistelun metelin, ilmoitti, että joku
suurenlainen onnettomuus oli tapahtunut. Tykinluoti oli sattunut erään
ruotsalaisen venheen ruutiarkkuun ja koko venhe oli räjähtänyt. Sen
sirpaleita virui nyt yltympäriinsä ja sen väestö, 18 miestä, koetti
uimalla pelastua toisiin venheisiin.

Seuraavassa tuokiossa saattoi jo tulla toisen venheen vuoro.

Nuori luutnantti Cronstedt, joka venheellään oli lähellä päällikköä,
sai nyt käskyn kahdella venheellä koettaa vallata Hjalmarin rinnalla
oleva priki. Tähän toimeen Cronstedt kykenikin. Päättävästi souti hän
prikin kylkeen, toisen, luutnantti Ramphin, venheen häntä seuratessa;
heitä ei pysäyttänyt prikistä tuleva yhteislaukaus, ja, ennenkuin
seuraava laukaus oli pamahtanut, kiipesivät miehet jo laivan kylkiä
myöten ylös; Cronstedt seisoi ensimmäisenä kannella. Vastapäiseltä
sivulta nousi Ramph miehineen. Taistelu tässä aluksessa oli lyhyt.
Muutamia miehiä haavoittui, useimmat prikin miehistä hyppäsivät mereen,
pelastaakseen venheisiinsä; prikin päällikkö antautui kolmentoista
miehen kanssa vangiksi. Cronstedt ilmoitti silloin hurraa-huudolla,
että alus oli valloitettu, ja pani venheitä hinaamaan alusta
taistelupaikalta pois.

Ruotsalaiset osastot olivat saapuneet tänne Löfön selälle vähän
jälkeen kello 1:den, pari tuntia soudettuaan. Tuntia myöhemmin näytti
jo taistelu Styrbjörn-laivassa tauvonneen. Silloin kuultiin kapteeni
Nordenskiöldin huutavan korkealla äänellä: "Eläköön kuningas!" johon
hänen väkensä "hurraten" vastasi. Tämä huuto ilmoitti venheessään
odottavalle ylipäällikölle, että Styrbjörn oli valloitettu.

Mutta tuon voitonhuudon olivat ymmärtäneet myöskin ne miehet, jotka
hoitivat Hjalmarin tykkejä. Ja seuraavassa tuokiossa suunnattiin nämä
Styrbjörnin perää vastaan. Pari ruotsalaista upseeria riensi silloin
panemaan kuntoon Styrbjörnin perätykkejä ja vastaamaan Hjalmarin
ampumiseen.

Mutta ruotsalaisten asema kävi kumminkin yhä arveluttavammaksi.
Styrbjörnissä oli tosin vastarinta vaivalla vaimennettu, mutta
Hjalmarin tuli uhkasi nyt upottaa tämän valloitetun laivan; sitäpaitse
saattoi odottaa uusia vihollisia minä hetkenä tahansa. Tykinpauke oli
näet tänä hiljaisena yönä kuulunut hyvinkin laajalle ja valloitetun
laivan mastosta oli joku jo ollut näkevinään pohjoisesta päin
lähestyvän aluksen. Ja hän olikin nähnyt oikein.

Se oli ensimmäinen venäläinen tykkivenhe, joka kiirehti joutuakseen
laivoille avuksi.

Samassa kohosi raketti suhahtaen ilmaan savun keskestä. Se oli översti
Krusenstjernan antama merkki, että nyt oli lähdettävä paluumatkalle.
Kapteeni Nordenskiöld pani silloin soutuvenheensä hinaamaan
valloitettua fregattia. Mutta vielä hetken oli heidän kestettävä
Hjalmarista suihkivaa tulta. Sillä vaikka ankkurivitjat oli katkastu,
ei Styrbjörn ensi aluksi päkähtänytkään paikoiltaan, kiskoivatpa
soutajat minkä jaksoivat. Vihdoin lähti se hiljaa lipumaan liikkeelle.

Silloin huomattiin, ettei se sakea ilma, joka fregatin oli peittänyt,
ollutkaan pelkkää ruudinsavua. Viileä sumu oli noussut seljältä
ja se nyt peitti tuon verkkasen paluumatkan ja teki sen aivan
kummitusmaiseksi. Kuun valo oli kelmennyt ja näytti vain Valkoselta
pilkulta muuten harmajassa ilmassa. Saaret ja niemet, jotka äsken vielä
ruudinsavun keskestä olivat selvästi näkyneet, häipyivät hämäriksi
utukuviksi ja katosivat kokonaan. Väliin välähti kirkas valo ilmassa
ja sitä valoa seurasi kumea paukahdus. Ne olivat Hjalmarin tykkien
jäähyväislaukauksia toverilaivalle. Styrbjörnin perätykit vastasivat
aina väliin tuohon tervehdykseen.

Yhä sakeammaksi kävi sumu palaavain ympärillä. Valloitetussa laivassa
oli vielä noin 30 ruotsalaista, jotka eivät olleet haavotetut. Muut
olivat laskeutuneet venheisiin ja hinasivat niillä tätä raskasta
saalista. Mutta etummainen hinaajavenhe näytti olevan vähän epävarma
suunnasta, se käänteli sinne ja tänne, tietämättä minne pyrki.

"Missä luotsi?" huusi Nordenskiöld, joka huomasi nuo epäilyttävät
käännökset.

"Täällä, herra kapteeni", vastasi ääni muutamasta porraskäytävästä.

Kapteeni meni sinne. Siellä istui alimmalla portaalla kookas merimies,
ja hänen polveensa nojaten lepäsi hänen vieressään nuori mies, joka
näytti hyvin hervottomalta. Kapteeni saattoi nähdä, että veri oli
värjännyt sen Valkosen paidan, joka oli revitty auki nuorukaisen
rinnalta.

"Onko nuori luotsimme siinä?" kysyi upseeri matalalla äänellä.

"Tässä on, herra kapteeni", vastasi Bramrå, joka oli ottanut Jannen
hellään hoitoonsa. "Hän sai keihäänpiston rintaansa -- niin, se
pistäjäkään ei ole enää hengissä --, mutta näkyy sillä olevan
useampiakin merkkejä. Niin se poika uskaliaasti taistelikin, etten ole
mointa ennen nähnyt!"

"Olethan itsekin haavotettu!"

"Hm, minunkin tukkani taitaa olla vähän märkä, vaan kyllä se siitään
kuivaa..."

"Eihän poika lie kuollut?" kysyi kapteeni ja nojautui kädellään
koettamaan Jannen rintaa. Silloin avasi tämä silmänsä.

"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kysyi hän melkein kuiskaten.

"Vallotimme, poikaseni."

Upseeri saattoi nähdä, kuinka hymy kirkasti haavotetun kalpeat kasvot.
Senjälkeen hän taas sulki silmänsä.

"Luotsitta emme uskalla etemmäs kulkea", virkkoi kapteeni sitten.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun ilkeä raaputus kuului laivan pohjasta
ja seuraavassa tuokiossa ei laiva enää liikahtanut mihinkään.
Täräyksestä tuntui, että laiva oli liian lujasti karille käynyt, jotta
se venheiden avulla saataisiin irti. Eikä tietysti ollut aikaa ruveta
köysillä varppaamaan laivaa irti karilta, -- venäläiset tykkivenheet
saattoivat minä hetkenä tahansa olla siinä kimpussa. Laivassa olevat
ruotsalaiset saivat siitä syystä käskyn astua hinaajavenheisiin ja
niillä suorinta tietä palata päälaivastoon. Heräsi kyllä sekin ajatus,
että fregatti sytytettäisiin palamaan, vaan siitä tuumasta luovuttiin
heti, koska niin paljo haavoitettuja oli laivassa. Bramrå kantoi nuoren
ystävänsä niin varovasti kuin taisi alas venheeseen, johon suurin osa
miehistöäkin laskeusi.

Mutta nuo väsymättömät nuoret luutnantit paukuttivat yhä vielä
välikannella muutamain miesten avulla Styrbjörnin perätykkejä ja
haavoitettu Lagerberg hinasi ruutisäiliöstä ylös ruutia ampujille.
Vihdoin nousi hän kannelle. Silloin olivat kaikki muut ruotsalaiset
venheet paitsi yhtä jo lähteneet laivan luota; viipyjä oli Bellonan
laivavenhe. Karille käyneen fregatin kimppuun oli näet yhtäkkiä
ilmestynyt muutamia venäläisiä tykkivenheitä, jotka nyt ampuivat
niin vihasesti, että vesi laivan ympärillä näytti kiehuvan. Laivaan
jääneillä ei ollut siten valittavana muu kuin vankeus tai kuolema.
Silloin huomasi Lagerberg Bellonan venheen, joka juuri teki lähtöä.

"Melander", huusi hän, "minä olen vielä täällä."

Toveri kuuli nimeään mainittavan. Hän käänsi heti venheensä takasin
laivaan. Mutta siinä lähdön hälinässä oli Melanderin venheeseen tullut
muutakin väkeä, kuin mitä siinä alkujaan oli ollut, ja nämä, nähdessään
kuoleman silmäinsä edessä, kieltäytyivät nyt soutamasta, ellei
käännettäisi laivasta poispäin. Silloin tempasi Melander pistoolin
vyöltään ja ojensi sen niskottelevia kohti.

"Ymmärrättekö minut nyt?" kysyi hän.

Muutamissa silmänräpäyksissä ehti venhe takasin Styrbjörnin kylkeen ja
Lagerberg hyppäsi siihen, -- mutta ei yksin. Hänen takanaan seisoi mies
ja huusi:

"Odottakaa, odottakaa herra luutnantti, että minäkin ehdin mukaan!"

Se oli Stig, joka ei ollut lähtenyt edellisiin venheisiin, kun tiesi,
että hänen luutnanttinsa vielä viipyi laivassa.

"Enpä nähnyt niinkään hullua unta taannoin", puhui mies venheeseen
päästyään; "me vallotimme ensiksi tykkivenheen ja nyt jo kokonaisen
fregatin."

Styrbjörnin laivavenhe oli vielä sen kyljessä köydellä kiinnitettynä.
Lagerberg huusi nyt ampuville upseereille, että heittäisivät ampumisen
ja koettaisivat tuolla venheellä pelastua. Se pelastaumisen kehotus
tulikin jo aivan viime tingassa, sillä vihollisten tykkivenheet
lähenivät jo arveluttavan lähelle, kohta kun Styrbjörnin perätykit
olivat vaijenneet. Upseerit miehineen ehtivät kumminkin hypätä
venheeseen ja seurasivat nyt toisia tuolla sumuisella seljällä.
Ruotsalaiset olivat taaskin menettäneet "Hämeenmaan".

Vaan venäläiset tykkivenheet eivät tienneet, että kaikki ruotsalaiset
olivat siitä lähteneet. Ne tulivat yhä lähemmäs fregattia ja ampuivat
ehtimiseen sitä niin tulisesti, että koko alus sitten oli jätettävä
hylyksi.

Vaan nuo kaksi viimeksi lähtenyttä ruotsalaista venhettä eksyivät pian
toisistaan sumuisella selällä. Edelliseen niistä, jonka päällikkönä
oli Melander, kuului yhtäkkiä, kun se summia haki tietä päälaivastoon,
tahdikasta soutamista.

"Lepuuttakaa airoja!" komensi päällikkö hiljaisella äänellä.

Miehet tottelivat! Kohta senjälkeen ilmestyi sumun keskestä näkyviin
suuri esine ja sen kyölivedessä souti vielä kolme muuta. Heti komensi
silloin Melander miehensä soutamaan, vaan ennenkuin venhe taas pääsi
vauhtiin, olivat venäläiset, jotka noissa neljässä tykkialuksessa
kulkivat, jo ehtineet sen huomata ja kääntyivät kohta sitä
perätykeillään ampumaan. Luodit vinkuivat vedenpinnassa, vaan yksi
ainoa niistä sattui. Se särki perän, lensi päällikön jalkain välitse
ja teljojen alitse keulaan, vahingoittamatta soutajia ensinkään. Vaan
keulassa se tappoi erään haavoitetun jalkaväkimiehen, jota siinä
kuljetettiin.

Aamulla, kun sumu hälveni, olivat kaikki ruotsalaiset venheet jo
palanneet päälaivaston luo. Usva ne oli pelastanut joutumasta
vihollisten tykkialusten saaliiksi. Vähäistä myöhemmin tuotiin myöskin
tuo valloitettu priki, ainoa voittosaalis, mikä taistelusta saatu oli.

Mutta kuolo oli tuon tunnin taistelun aikana fregatin kannella
niittänyt paljo runsaamman saaliin, ja niitteli yhä vielä, kun
haavakuume katkasi elämänlangan vielä monelta sellaiselta, joka
hengissä oli taistelusta pelastunut. Seuraavan päivän nimihuudossa
kaipasivat ruotsalaiset 63:ea miestä, vaan vihollisten nimihuudossa
kaivattiin kolmea vertaa lukuisampaa joukkoa.



YHDESTOISTA LUKU.


Kun venäläiset tykkivenheet, tehtyään tuon toisen turhan hyökkäyksensä
Lindholmin selällä olevia ruotsalaisia laivoja vastaan, palasivat
takasin Löfön selälle, jäi, kuten ennen on kerrottu, se tykkialus,
jossa kalastaja-Olli oli ollut oppaana, koko seuraavaksi päiväksi
ankkuriin Jannen saaren luo. Jo olivat kuluneet ne neljäkolmatta
tuntia, jotka vanhalle luotsille armonajaksi olivat annetut, mutta
vielä oli tupa polttamatta männikön rinnassa. Tykkivenheessä
oleva venäläinen upseeri ei ollut sydämmetön mies. Hän oivalsi,
kuinka kallisarvoinen tuo mökki oli vanhalle luotsille, jonka
vieraanvaraisuutta hän juuri äsken oli tuossa samassa tuvassa
nauttinut. Luotsin pojan hän tahtoi kumminkin käsiinsä, jos mahdollista
isää vahingoittamatta. Surulla hän senvuoksi huomasi määräajan kuluvan
loppuun, ilman että Jannesta mitään kuului. Hän oli kyllä ymmärtänyt
isän tunteetkin, kun hän eilen uhkauksensa oli lausunut: isä ei
semmoisissa oloissa tahtonut tehdä mitään mökkiään pelastaakseen.

Kun vuorokausi oli kulunut, lähetti luutnantti Ollin maihin
ilmoittamaan luotsille, että hän sai vielä 12 tuntia armon aikaa.
Luutnantti oli näet varma, että ukko tunsi poikansa olinpaikan. Vielä
lähetti hän Ollin mukana ukolle terveiset, että hän takaa, että
Jannea kohdeltaisiin sotavankina, ei kansanvillitsijänä. Kalastaja
tiesi kyllä, ettei tuo lisäys voisi ukon mieltä muuttaa, mutta
varmuuden vuoksi jätti hän sen kumminkin sanomatta. Arén välitti yhtä
vähän noista 12:sta tunnista kuin ennen 24:stä. Hän oli jo kerännyt
kokoon vähiä tavaroitaan ja kantanut ne alas ainoaan jälelläolevaan
venheeseensä. Missä Janne nykyjään oleskeli, sitä hän ei tiennyt,
vastasi hän Ollille.

Päivä kului. Olli ei sen kestäessä laiminlyönyt keskustellessaan
luutnantin kanssa tälle terottaa, kuinka on tärkeää, että näytetään
yksikään esimerkki, josta kansa sitten älyää, että totta tarkoitetaan.
Jos mökki jätettäisiin polttamatta, kerrottaisiin kohta joka talossa
koko Kemiön pitäjässä, että se oli vain ollut tyhjää uhkausta.
Tykkivenheen miehistö oli sitäpaitse jo saanut tiedon uhkauksesta
ja kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen olivat miehet niin vihassa
ruotsalaisille ja suomalaisille, että he kyllä luvattakin kävisivät
sytyttämässä Arénin mökin. Onhan niinollen parempi, että heille
siihen lupa annetaan, arveli Olli, joka senlisäksi nyt laajasti
selitteli, kuinka hän oli venäläistä syntyperää, vaikka olikin
Suomessa asunut, j.n.e. Luutnanttia tämä kaikki iletti, mutta hän
oivalsi kyllä itsekin, että hänen nyt olisi vaikea peräytyä. Vaan kuta
enemmän ilta läheni, sitä useammin hän levottomasti silmäili tupaan
päin, ikäänkuin odotellen, että joku sieltä soutaisi hänen alustaan
kohden. Vaan ei ketään soutanut. Vanhus vain, tuo harmaatukkainen ja
kumaravartaloinen, näkyi silloin tällöin kantavan asunnostaan jotakin
alas venhelaiturilleen.

Niin tuli ilta; aika oli loppuunkulunut. Silloin nostettiin ankkuri
tykkivenheeseen ja se lähti soutamaan salmea pitkin. Vaan samalla
pienempi venhe, jossa oli kolme miestä, erkani tykkialuksesta ja souti
maihin. Etummaisena nousi kumara, vähän ontuva mies tupaa kohden ja
hänen perästä tuli kaksi miestä, kaikki revolvereilla varustettuina.
Luotsi seisoi tupansa ovella. Oli melkein pimeä, mutta hän tunsi siltä
kalastaja-Ollin.

"Ei teitä tarvitse tulla kolme miestä", virkkoi vanhus. "Enhän minä
tässä ijässäni yksin niin vaarallinen liene ja voihan yksikin mies
sytyttää tällaisen mökin!"

"Tämä on ikävä juttu", valitti Olli muka säälivästi, punoen
pukinpartaansa ja karttaen ukkoa silmiin katsomasta, "minulle varsinkin
ikävä, mutta luutnantti lähetti minut mukaan; minä en tietysti
sytytä tupaa, sen saavat nämä miehet tehdä. Minkäpä minä sille voin,
luutnantti on, niinkuin kaikki sotaherrat, ankara mies, ja hän on
vihassa, kun Arén ei ole hankkinut selkoa Jannesta, -- nyt on jo
kulunut pari tuntia ohi määräajasta."

"Jos ei sulla ole muuta tärkeämpää sanottavana, niin voit heretä
paapattamasta", vastasi luotsi. "Tee, mitä venäläiset ovat sinun
käskeneet tehdä. Tuvan uunissa on tulta, suurta vaivaa et tarvitse
nähdä. En tahdo olla tielläsi, lähden soutamaan heti."

Ukko meni. Molemmat venäläiset, jotka hänen sanojaan eivät olleet
ymmärtäneet, katselivat häntä ihmetellen ja säälien. Vanhus istui
venheensä perään melomaan selin saareen päin. Kerran vain hän kääntyi
ja katseli tupaan päin. Tuli uunista leimusi kirkkaasti pienistä
ikkunoista, ikäänkuin vanhukselle tervehdyksen lähettäen. Nopeasti
kääntyi ukko pois sitä katsomasta ja souti suoraan eteenpäin, keulaan
päin tähystäen.

Molemmat venäläiset seisoivat liikahtamatta paikoillaan ja
kieltäytyivät jyrkästi tupaan menemästä. Luutnantti oli ainoastaan
sanonut, että uhkaus oli pantava toimeen, vaikkakin se oli vasten hänen
tahtoaan. Ehkäpä hän tahallaan ei ollut antanut kellekään erityisesti
toimeksi sytyttää taloa.

Mutta Olli se ei epäillyt. Kirasten ja lausuen jotakin halveksivaa
"naismaisesta pehmeämielisyydestä" astui hän tupaan, veti kekäleet ulos
pesästä ja pudotti lattialla olevan halkokasan viereen.

Nyt hän siis vihdoinkin sai kostaa tuolle pojalle, jota hän niin
syvästi vihasi kaikkien niiden kepposten johdosta, mitä tämä hänelle
oli tehnyt. Eikähän ukko ollut oikeastaan hitustakaan parempi. Tietysti
hänkin oli tiennyt siitä, kun Olli suljettiin kellariin. Vaan siksipä
hän saakoonkin nyt kokea, miltä tuntuu kierrellä vanhoilla päivillä
maailmaa kerjäten. Ehkäpä vasta antavat Ollin olla rauhassa, kun hän
silloin tällöin hankkii itselleen vähän ylimääräistä tuloa...

Liekit tarttuivat himokkaasti kuiviin halkoihin ja lähtivät niitä
pitkin kiipeämään seinähirsiä myöten ylöspäin. Ollin tuli pian kuuma
seistä siinä lieden vieressä katselemassa tuota tulen kiihtyvää vauhtia
ja hän kiirehti senvuoksi tuvasta ulos. Mutta merimiehiä siellä ei
enää ollutkaan. Silloin hän huusi heitä, vaan ei kukaan vastannut. Hän
huusi kovemmin, mutta samalla tuloksella. He kai ovat menneet venheelle
ja odottavat häntä siellä. Odottakoot! Hän aikoi yksin pitää huolta,
että luutnantin käsky todellakin täytettiin. Nuo akat, jotka eivät
uskaltaneet pientä mökkiä sytyttää tuleen, -- hävetkööt siellä!

Jo rupesi savua tupruamaan ovenraosta ja kuumenneet hirret
paukahtelivat. Ikkunan kautta näki Olli, kuinka liekit oven kautta
syntyvässä vedossa väleen nousivat seinää pitkin kattolautoja
nuolemaan. Mutta Olli näki tuolla kirkkaasti valaistussa huoneessa
vielä muutakin. Ukko Arén oli kyllä poiminut mukaansa yhtä ja toista,
mutta paljo tavaroita oli siellä vielä jälellä. Olisihan sääli polttaa
sellaista, jota voisi pelastaa, -- niin, pelastaa tulipalosta! Olli
oli köyhä mies, -- eihän nuo viimeiset ruplanansiotkaan olleet
pitkälle riittäneet. Hänelle oli hyvinkin tarpeellista saada mukaansa
vähän vaatteita ja pöydän ja pari tuolia ja samallahan saattoi ottaa
puumaljan ja hyllyn ja tuon kauniin kuvan seinältä, jossa oli niin
sirotekoiset puitteet -- --; yhtä ja toista muutakin hän siellä näki,
minkä kyllä saattoi piilottaa esim. tuohon kellariin, etteivät nuo
miehet, jotka rannassa odottivat, tarvinneet saada vihiä tästä hänen
pelastustyöstään. Kellari oli tyhjä, sen Olli hyvin tiesi. Jos joku
saisi vihiä noista pelastetuista tavaroista, ennenkuin hän ehti ne
korjata, niin -- eihän se mitään epärehellistä olisi pelastaa vähän
tavaroita -- ukkoa varten.

Kalastaja-Ollilla oli siinä kiire. Vaan sen kuumempi ei vielä tuvassa
ollut, kuin että hän useita kertoja kärsi juosta siellä edestakasin,
tempasten aina jonkun esineen mukaansa. Sitä työtä hän teki kauan aikaa.

Mutta kun venheessä olevat miehet jo mielestään olivat kyllin kauan
odottaneet ja näkivät liekkien jo kohoavan taivaalle, huusivat he
Ollille, että hän tulisi, koska he aikoivat lähteä paluumatkalle. Jo
oli selällä olevasta tykkivenheestä annettu kiirehtimismerkkejä. Kun
ei vastausta tullut, nousi toinen miehistä törmälle huutamaan. Vaan ei
kuulunut ketään. Tuvan katto paloi jo ilmiliekissä ja miehet kuulivat
jonkun räsäyksen, niinkuin kurkihirren taittuessa. Miehet neuvottelivat
nyt hetkisen ja päättivät antaa Ollin, jonka kanssa muuten eivät
tahtoneet olla paljo tekemisissä, soutaa tykkivenheeseen miten pääsi,
koska hän ei näyttänyt tahtovan tehdä heille seuraa. Ja niin he
soutivat pois.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin oli saaren edustainen selkä musta ja äänetön.
Rantaveteen heijastui vain tuon puoleksi palaneen tuvan verenpunerva
valo. Silloin tällöin tupsahti kirkkaampi liekki hiilostavasta
rauniosta ja valaisi noita ympäröiviä, matalakasvuisia mäntyjä, joiden
kuoret sen hohteessa ruskottivat. Raskas savu, jonka seassa oli
räiskiviä säkeneitä, peitti saaren.

Kappaleen matkan päähän saaresta oli pieni kalastajavenhe pysähtynyt.
Kaksi miestä istui venheessä airojaan lepuuttaen ja katsellen
kummissaan saarelta lähtevää valoa.

"Niin, olenpa samaa mieltä kuin sinä, Lassi", virkkoi toinen, "että
tuon tulipalon on joku tahallaan sytyttänyt sillaikaa kuin ukko on
ollut maissa, sillä hän on liian vanha leikkiäkseen varomattomasti
tulella -- ja poikahan ei ole kotona."

"Soudetaanko maihin?" kysyi toinen, katsellen kumppalinsa kasvoja,
joissa oleva arpi näytti loistavan tulenhohteessa.

"Olisiko meillä aikaa siihen? Neiti odottaa vastausta..."

"Antaa vanhanpiian odottaa. Milläpä se oikeastaan meille maksaa
palkkiomme, ellemme tuo kauppiasta mukanamme. Kuta enemmän tätä
retkeämme mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että olemme vähän
liiaksi hätiköineet. Kyllähän laivojen luo tällä säällä pääsemme ja
ehkä löydämme sen oikean laivankin, koska Olli oli sanonut sen olevan
Bellonan vieressä, mutta entäpä sitten! Miten me sieltä oikeastaan
saisimme kauppiaan mukaamme laivaväen sitä huomaamatta? Sen sulle
sanon, että hulluutta se oli neiti Johannan tuuma, että meistä toinen
muka menisi laivaan ja siellä vaihtaisi kauppiaan kanssa vaatteita ja
jäisi sinne hänen sijaansa..."

"Ilmeistä hulluutta!"

"Se on höpsäkkä koko ihminen! Luulee, että kukaan antautuisi sellaiseen
vaaraan, pelastaakseen venäläisen kätyrin."

"Hän haluaisi saada sulhonsa kotiinsa!"

"Tuo vanha tynkiluuta! Ei, kyllä me liian hätäisesti siihen kauppaan
suostuttiin. Sitä se pahasti ihmetteli, neiti Johanna, ettei
kalastaja-Olli ole palannut takasin. Ollipa taisikin olla viekkaampi
kuin me. Hän on arvattavasti jäänyt venäläisten luo; mutta meidän
retkellä voisi niin hullusti käydä, että jäisimme ruotsalaisten luo
vastoin tahtoammekin. Ei, kyllä tämä meille olisi vaarallinen ja
palkaton matka!"

"Soutakaamme siis maihin nyt ensi aluksi, ja tuumatkaamme. Ehkäpä
voimme, Lassi, pelastaa jotakin tuvasta ja siten ansaita saman verran
kuin itse kauppias koko komeudessaan meille tuottaisi!"

"Olet oikeassa. Se tehkäämme!"

Venhe laski laituriin ja toverukset nousivat männikön läpi tupaan
päin. Muuta ei kuulunut, kuin tulen räiskettä tuvan jo melkein loppuun
palaneesta kehästä. Muuan nurkka tuvasta oli sentään vielä pystössä ja
tämän nurkan varjossa ei tulen hohde tuntunut niin kuumalta. Siihen
asettuivat siis toverukset ja koettivat hiiltyväin hirsien keskestä
keksiä jotakin, jolla vielä arvoa olisi. Mutta tuli näytti jo tehneen
liian puhdasta työtä.

Sillävälin nousi kuu metsän ylitse ja sekotti kelmeän valonsa tulen
punertavaan hohteeseen. Lassi oli kiertänyt tuvan tutkiakseen sen
yltympäriinsä, vaan toveri oli jäänyt paikoilleen. Kuu valaisi nyt
sen osan palamatta olevasta nurkasta, joka äsken oli ollut pimeä, ja
nyt saattoi siis paremmin nähdä yksityiskohtia tuosta hiiltyvästä
rakennuksesta. Punaparta näkikin raunioiden lomitse puolipalaneen
takin. Hän kumartui vetääkseen kepakolla takin lähemmäs, mutta samassa
hän näki käden, joka kovasti puristi takkia. Seuraavassa tuokiossa
kuuli Lassi, joka tuvan takana käveli, kimakan kirkunan. Hän kiirehti
toverinsa luo, mutta näki tämän jo tulista vauhtia juoksevan venheeseen
päin.

"Pois, tule pois!" huusi punaparta, kuin mielensä menettäneenä.

"Miksi, mikä hätänä?" kysyi Lassi ja koetti tavata toverinsa.

"Joudu pois!" huusi vain pakenija ja juoksi yhtä vonkaa venheelle asti.
Sinne ei enää tupaa näkynyt ja hänen kauhtuneet kasvonsa rupesivat
vähitellen rauhottumaan.

"Mitä sinä pakenit?" kysyi Lassi vielä kerran ja kahlasi venheeseen,
jonka toinen jo oli työntänyt vesille.

"Minä näin hänet, näin varmasti!" vakuutti toveri vieläkin vavisten.

"Kenen, _kenen_?" karjui Lassi jo aivan vimmoissaan, kun oli kastellut
housunpolvensa.

"Ollin, kalastaja-Ollin! Hän makasi siellä hirsien alla ja muljotti
minuun silmillään... niin, muljotti, vaikka oli kuollut, ihan kuollut,
sen selvästi näin, sillä kuu valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat
vainajan -- --."

"Mi-mitä puhut?" --

"Niin, Ollin näin. Hän tietysti on tämän tulipalon sytyttänytkin -- --
ja joku kattohirsi on arvattavasti pudonnut hänen päähänsä ja surmannut
hänet kuin sammakon! Hyi, semmoiseen paikkaan kuoli! Mutta minä eroon
pois koko näistä hommista, -- sinne saa kauppiaskin jäädä vangiksi!
Sillä niin totta kuin tässä istun, on sitä uskontoakin olemassa ja nyt
en lähde millekään salaretkille -- --." Ja hän souti, niin että vesi
keulassa kuohui.

"Mutta oletko ihan varma asiasta?"

"Ehkäpä tahdot itse mennä katsomaan?"

"E-e-en!"

Lassikin tarttui airoihin ja souti niin voimakkaasti, kuin olisivat he
kilpaa vedelleet. Suoraan mantereelle päin soutivat.

Silloin kuului kaukaa läpi yön hiljaisuuden tykinlaukauksen kumea
jyrinä. Sitten toinen ja useampia ja ennen pitkää oli koko ilma täynnä
ukkosentapaista pauketta.

Kun ensi laukaus kuului, olivat miehet kohta lakanneet soutamasta
kuunnellakseen. Etuteljolla soutava mies oli vielä äskeisestä
tapauksesta niin säikähdyksissään, että airot vapisivat hänen käsissään.

"Mitäs tämä nyt taas on?" kysyi Lassi. "Sehän kiihtyy kiihtymistään."

"Olisivatko ruotsalaiset hyökänn..." Hän ei ehtinyt sen enempää
virkkaa, sillä taas olivat hänen silmänsä sattuneet tuohon punertavaan
liekkiin.

"Laukauksethan kuuluvat Löfön selältä päin, miten ruotsalaiset olivat
sinne päässeet?"

"Soudetaan maihin ja palataan neiti Johannan luo", ehdotti punaparta
säikähtyneenä.

Tulen hohde kelmeni vähitellen ja lopuksi ei enää näkynyt kuin
verenpunertava pilkku tuossa illan kylmässä, tyyneessä valaistuksessa.
Kuu valaisi kalpeasti tuon pienen saaren ja siinä olleen tuvan rauniot.

Mutta jyrinä tuosta etäisestä taistelusta koveni ja kiihtyi: siellä
suomalaiset ja ruotsalaiset koettivat tempasta jotakin takasin siitä,
mitä Viaporissa oli vihollisten saaliiksi joutunut.



KAHDESTOISTA LUKU.


Rannalla, merimieskapakan ulkopuolella, seisoi useita ryhmiä
peljästyneitä ihmisiä, katsellen tuota kamalaa näytelmää, joka Löfön
selällä tapahtui. Muista syrjässä seisoi törmällä Kati ja hänen äitinsä
sekä vanha luotsi, ja heihin oli neiti Johannakin liittynyt. Yksi ja
toinen lausui silloin tällöin lyhyviä katkonaisia sanoja tapausten
johdosta. Nuoren tytön kalpeilla kasvoilla, jotka kuun valossa
näyttivät yhä valkosemmilta, kuvastui nouseva ja laskeutuva puna,
kertoen siitä mielenliikutuksesta, joka hänen sisässään raivosi.

Taivaanrannalla leimusi myötään tykinlaukausten ja kivääritulten
heijastusta ja taistelun jyrinä kaikui mahtavana vuorissa ja metsissä,
yhä vain kiihtyen.

"Kas!" virkkoi tyttö, tarttuen luotsin käsivarteen, "mikä on tuo?"

Tulipylväs oli noussut merestä ja heti puhennut kaikkia häikäisevään,
kirkkaaseen valoon, jota vastaan silmänräpäykseksi Styrbjörn-laivan
runko ja mastot selvästi kuvastuivat. "Se kai oli joku laiva, joka
räjähti", virkkoi luotsi. Ja hän jatkoi hiljaa, kuin itsekseen:
"Onkohan, onkohan poikani..." Lauseen loppusanoja ei kukaan voinut
kuulla. Mutta luotsi tunsi, että se hento naiskäsi, joka hänen
käsivarteensa oli tarttunut, suonenvedontapaisesti vavahti.

"Kas, valoa loistaa vielä tuolta salmen takaa!" virkkoi Johanna, joka
oli katsellut taivaalle, missä Arénin tupa oli ollut.

"Se tuli ei merkitse mitään", vastasi vanhus, "vai luuleeko neiti ehkä,
että kauppiaan talo palaa?"

"Ei toki, Jumala varjelkoon, niin kamalaa tämä nyt ei kumminkaan liene."

Luotsi ei enää vastannut.

"Ovatko ne venäläisiä laivoja nuo?" kysyi Kati hätääntyneellä äänellä
ja viittasi heidän edessään levenevälle ulapalle, jossa kuun valossa
kaksi suurenlaista alusta näkyi nopeasti lähenevän yli veden tyyneen
selän.

"Ne ovat venäläisiä tykkivenheitä, -- tuolla tulee vielä yksi! Saa
nähdä, miten nyt meikäläisille käy."

"Sanoiko hän," kuiskasi tyttö ikäänkuin epäillen, "aikoiko hän mennä
mukaan --?"

"Hän ei tiennyt tästä hyökkäyksestä mitään," vastasi luotsi matalalla
äänellä. "Mutta varmana pidän, että hän on mukana, sillä ilman varmaa
luotsia eivät ruotsalaiset tuota tietä ole tänne päässeet. Sen väylän
tuntijoita ei ole muita, kuin poikani ja minä."

Taas lehahti puna neidon poskille ja katosi jälleen heti, jättäen ne
valkosiksi kuin marmori.

"Olen nähnyt ja kuullut tällaista kerran ennen," virkkoi Katin äiti,
vanha nainen, jonka hiukset olivat harmaat, mutta jonka vartalo vielä
oli suora. "Muistanpa miltä se tuntui kahdeksantoista vuotta sitten,
kun venhe souti rantaan ja hän oli siinä..."

"Hiljaa!" virkahti luotsi äkkiä, tarkasti kuunnellen taistelun
melskettä, joka jo tuntui olevan talttumassa päin. "En ole varma, vaan
mielestäni kuulin hurraahuudon!"

"Todellako?" virkahti tyttö vilkastuen ja kirkastuvalla katseella.
"Ruotsalaisillahan vain on tapana hurrata?"

"Niin, -- mutta kenties kuulin väärin. Kas siinä, yhä useampia
tykkialuksia saapuu. -- Mutta minusta tuntuu, että mereltä rupee
nousemaan sumua."

Kivääritulen epäselvä pauke oli melkein päättynyt ja ainoastaan tykkien
voimakas jyrinä tärisytti nyt lakkaamatta ilmaa. Sumu nousi nopeasti,
leveni, kätki näkymättömiin etäisemmät esineet ja muutti lähempänä
olevat ohkasiksi varjokuviksi, jotka nekin vähitellen sulivat tuohon
melkein kiiltävään valkoseen utuun, joka jo koko luonnon täytti.

Vielä tunnin ajan kesti tykinpauketta, vaan sitten se rupesi
heikkenemään, kaijuttuaan hetkisen vähän lähempää. Ja vihdoin kävi
ulappa äänettömäksi.

Neiti Johanna oli eronnut toisten joukosta lähteäkseen kotiinsa. Hänen
ajatuksensa risteilivät sinne ja tänne, kunnes ne taas takertuivat
noihin Borisoffin kirjeen merkillisiin sanoihin: "Keksikää jotakin.
Palkkio." Ja aivan kuin noiden hänen mietteittensä kutsumina ilmestyi
yhtäkkiä kaksi henkilöä sumun keskestä häntä vastaan. Pian hän ne tunsi
ja kiirehti kohta kulkuaan.

"Tämähän on yhtä ijankaikkista ampumista," rupesi Lassi puhumaan.
"Neiti saa sen uskoa..."

"Oletteko saaneet mitään tietoja Borisoffista?" kysyi Johanna äkäsesti.

"Odottakaahan, niin kerromme kaikki. Katsokaas, toverini ja minä, me
olemme vanhoja tuttavia, meidän vanhempamme mökit olivat naapurukset.
Ja sitten meillä oli yhteinen suo viljeltävänä, vaikkei siitä tosin
paljo viljaa tullut, mutta --"

"Oletteko saaneet selvää kauppiaasta?" tiuskasi vanha neiti vielä
äkäsemmin.

"Malttakaahaan, malttakaahan, neiti hyvä! Niin, sitä suota me yhdessä
viljelimme..."

"Ja Tammelan Antti kolmantena," oikasi punaparta.

"Niin, niin, Antti kolmantena. Ja juuri sillä suolla..."

"Mitä minulla on teidän suonne kanssa tekemistä!" huusi Johanna jo
vimmoissaan. "Minä olen suurimmalla jännityksellä odotellut tietoja
kalastaja-Ollilta..."

"Olliltako, kalastaja-Ollilta!" huudahtivat molemmat miehet yhtä
haavaa. Punaparta ei sen enempää puhunut, mutta Lassi jatkoi:

"Sitä miestä te saatte kotvan odottaa! Hänen olisi ollut viisainta
pysyä erillään murhapoltosta, -- sillä selvää on, että hän se juuri
tuvan sytytti, mitäpä hän siellä muuten olisi tehnyt --"

"Mitä te kerrotte?" kysyi taloudenhoitajatar. "Puhutteko luotsin mökin
palosta?"

"Niin, palosta, eikö ukko Arén ole siitä itse puhunut?"

"Kertoi hän tuvan syttyneen, mutta Ollin nimeä hän ei maininnut."

"Niin, se mies ei ole panettelija, vaikka olisi syytäkin," huomautti
punaparta.

"No niin," jatkoi Lassi alottamaansa kertomusta, "me siis kolmen
viljelimme suota..."

"Ei sanaakaan suosta enää," kiljui neitonen jo vihan vimmassa.
"Vastatkaa selvästi: kävittekö vai ettekö ruotsalaisissa laivoissa?"

"Emme," huudahti Lassikin nyt kiukustuneena, kun ei saanut juurta
jaksain selittää asiaansa. Ja sen sanottuaan hän läksi.

"Emmekä sinne lähdekään," lisäsi punaparta, toverinsa käytöksestä
rohkaistuneena. "Itse saatte, jos tahdotte, käydä sieltä sulhasenne
hakemassa." Ja niin käveli hänkin toverinsa jälestä.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli noussut ja hiljaa henkivä aamutuuli ajeli jo tuota sakeaa
sumua verkalleen mantereelle päin. Pitkin aamua oli silloin tällöin
vielä kajahtanut yksityisiä tykinlaukauksia, mutta vihdoin olivat nekin
tauonneet ja Löfön selkä oli jälleen tyyni ja rauhallinen kuin kauniina
kevätaamuna ainakin.

Näihin saakka oli tuo pieni ryhmä, joka jännityksellä taistelun kulkua
oli seurannut, seisonut törmällä merimieskapakan vieressä. Mutta kun
nyt sumu rupesi väistymään syrjään ja osia ulapasta taas tuli näkyviin,
kiirehtivät he kaikki kolme mereen pistävälle niemekkeelle, josta
lähempää saattoi seurata venheitä ja laivoja, jotka mantereen väylää
myöten olivat kulussa ulkosaaristoon. Venheitä saapui jo salmelle.
Vanha luotsi kuuli metsään saakka soudantaa, vaan ei voinut vielä
päättää, mistäpäin venheet lähenivät. Nyt ne tulivat tuossa ulohtaalla,
laivavenheet ja sluupit, eri salmensuista ja niemien takaa, pyrkien
tämän niemen ohi ulapalle. Luotsi ja Kati seisoivat jännittyneinä
vartiopaikalla. Monet venheistä näkyivät olevan rikki, muutamat niin
pahoiksi ammutut, että niissä ainoastaan muutamilla airoilla voitiin
soutaa. Joka venheessä oli kuolevia taikka lieveämmin haavoitettuja
merimiehiä ja sotilaita.

Sitä myöten kuin venheet lähempää tai etäämpää soutivat niemenkärjen
ohi, kysyi vanhus soutajilta, oliko "luotsi Arén" heidän venheessään.
Mutta ei ollut, häntä ei oltu nähty, sittenkuin Styrbjörnin kannella.
Henkeään pidätellen kuunteli Kati näitä vastauksia.

Nyt tuli venhe, joka ulkomuodosta päättäen lie ollut päällikön alus. Se
olikin överstiluutnantti Krusenstjernan sluuppi, joka hinasi Dreijerin,
peräsimensä menettänyttä, venhettä. Ehkäpä oli kaivattu nuorukainen
tuossa hinattavassa aluksessa, ajattelivat nuo kaksi rannalla
seisovaa. Siinä oli luultavasti lasti haavoitettuja. Kun luotsi huusi
kysymyksensä, käski päällikkö keskeyttää soutamisen.

"Hän on poikani, jota kyselen," virkkoi vanhus melkein anteeksipyytäen,
nähdessään, että ylhäinen upseeri oli venheessä.

"Odotahan, vanhus, luettelen sulle heti mukana olevat haavoittuneet,"
virkkoi päällikkö ystävällisesti.

Ja hän luetteli heidät nimeltään. Niitä oli kymmenkunnan miestä,
merimiehiä ja maasotureita, vaan luotsin poikaa niiden joukossa ei
ollut.

"Kenties hän on Nordenskiöldin venheessä", huusi päällikkö vielä, kun
venhe lähti soutamaan pois.

Etäällä näkyi vielä yksi venhe lähestyvän.

"Ehkä tuo on, -- niin, kenen venheen sen olisi pitänyt olla?" virkkoi
luotsi hiljaisesti ja tyyneesti.

"Nordenskiöldin venheeksi hän sitä sanoi," kuiskasi tyttö.

Tuo viimeinenkin venhe saapui vähitellen niemeen. Luotsi uudisti vielä
kerran, vaikka vavahtavalla äänellä, kysymyksensä.

"Vai te olette hänen isänsä!" vastasi kookas upseeri venheen perästä.
"Poika on täällä, ja te voitte olla ylpeä hänestä. Arvattavasti
haluatte saada hänet maihin, hoidettavaksenne. Mutta hoitakaa häntä
hyvin, sillä juuri sellaisia miehiä me tarvitsemme. Ellei häntä olisi
ollut, olisivat kyllä minunkin saamaani haavat syvemmät."

Venhe laski kapakan rannassa olevaan pieneen laituriin. Kahden airon
välille pingoitetulla purjeella kantoivat venhemiehet haavoitetun
maihin.

"Kohta kun ehdin laivastoon," virkkoi upseeri, "lähetän lääkärin tänne.
En tarvitse huomauttaa, että haava on vakavaa laatua, sen näette kyllä.
Sanokaa hänelle terveiset minulta kohta kun hän, kuten toivon, virkoo."

Sen sanottuaan hyvästeli hän rannalle jääviä ja käski miestensä työntää
venhe vesille.

Haavoitettu kannettiin kapakan peräkammariin. Katin äiti oli siellä
kiireesti tehnyt vuoteen. Janne ei avannut silmiään sillaikaa kun
häntä kannettiin. Jalkapäästä kantoi Bramrå, purjevaatteesta repästy
side päänsä ympärillä, ja Kati ja vanha luotsi kävelivät rinnalla,
Katin kasvot olivat yhtä kalpeat kuin haavoitetun nuorukaisen, joista
kuvastui hillittyä tuskaa.

Janne nukkui hetkisen vuoteellaan ja se uni näytti häntä virkistävän,
sillä tuskan väreet sulivat vähitellen pois suljetun suun pielistä.
Kati oli yksin jäänyt valvomaan haavoitetun vuoteen ääreen. Lämmin
aamuaurinko paistoi auki jätetystä ikkunasta sisään huoneeseen.

Tyttö lepäsi polvillaan vuoteen ääressä ja katseli haavoitetun kalpeita
kasvoja ja värittömiä huulia. Vihdoin avasi potilas silmänsä ja sulki
ne heti, ikäänkuin vaipuakseen takasin uneen. Sitten avasi hän silmänsä
taas.

"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kuiskasi hän. "Vallotettiin se,"
vastasi tyttö hiljaa. "Ja nyt olet sinä Katin luona."

Potilaan katseet tarkastelivat kummastuneina hoitajaa. "Sinäkö täällä,
Kati?" virkkoi hän vihdoin, koettaen ponnistella voimiaan. "Missä on
isä?"

"Hän tulee heti."

"Miksi olet sinä täällä?"

"Sen sulle selitän, jaksatko kuulla minua?"

Janne nyökäytti hiljaa päätään.

"Janne," jatkoi tyttö nyt, ja hänen kasvoilleen nousi taas lämmin,
kirkas väri, "minä olen täällä siksi, että sinua rakastan, niinkuin
olen sinua kauan rakastanut ja aina rakastava olen. Kun metsässä
erottiin tuona aamuna, silloin sinä luulit, että en tuntenut sinua
kohtaan muita tunteita kuin lapsuuden ystävää kohtaan. Sen näin, ja
minusta tuntui, että sydämmeni halkee, mutta olin päättänyt, että
en tunteitani näyttäisi, -- ja tiedätkö miksi annoin sinut tuossa
käsityksessä luotani mennä? Siksi, että tahdoin peräytyä sen ainoan
kilpailijan tieltä, joka minulta on riidellyt sinun rakkauttasi,
ja joka on Suomenmaa. Olinhan estämässä sinua ryhtymästä maatani,
puolustamaan, minä sen huomasin, itse et sitä tiennyt. Sinä et ollut
vapaa. Sinä halusit päästä sankariksi, sellaiseksi kuin se upseeri,
josta kerroit, näin sen katseestasi, ja minä, minä halusin sitä
myöskin. Nyt _olet_ sinä sankari. Venheessä oleva upseeri sen sanoi,
toverisi, joka sinua kantoi, sen sanoi, mutta minä olisin tiennyt sen,
vaikkei kukaan olisi sanonutkaan. Nyt sinä jäät elämään, sydämmeni sen
minulle vakuuttaa, ja minä olen seuraava sinua, niinkuin myös näihin
asti olen ajatuksissani tehnyt. Jos kuolettavan haavan olisit saanut,
olisin sinua surrut kuolinpäivääni saakka, mutta siltä olisin iloinnut,
tietäen, että sinua oli lämmittänyt isänmaanrakkaus niin syvä, että
se oli voimakkaampi kuin rakkautesi minua kohtaan. Nyt ehkä ymmärrät,
mitä olen tuntenut ja miettinyt, sittenkuin tämä sota alkoi. Nyt sen
ymmärrät, miltä minusta tuntui sekin, kun sinä huomautit minun käyvän
usein Borisoffin talossa, -- tuon kurjan, joka vielä ilkesi tulla minua
vaimokseen pyytämään. -- Nyt lähden toveriltasi, Bramrålta, kyselemään,
miten urheasti olet taistellut, ja sen kertomuksen kätken syvälle
sydämmeeni. Isäsi ikävöipi nyt saada sinua puhutella; hän sulle kertoo,
miten täällä rannalla olemme seisoneet ja taistelua katselleet ja
rukoilleet, että sinun puolesi voittaisi."

Tyttö painoi huulensa nuorukaisen kalpeaa otsaa vastaan ja Janne
puristi hänen kättään voimalla, joka todisti, että hänessä taistelu
tautia ja kuolemaa vastaan jo oli pääsemässä voitolle. Sitten tyttö
meni ulos.

Tuvan rappusilla istui Bramrå. Häneltä Kati kyseli lähemmin, miten
taistelussa oli käynyt.

"Sen kerron suurimmalla mielihyvällä, tyttöseni," vastasi mies
iloisesti, järjestäen vähän päässään olevaa sidettä. "Mutta istukaahan
tähän viereeni, niin luistaa tarina hauskemmin. -- Sen sanon jo
heti aluksi, että en sittenkuin vuonna yhdeksänkymmentä, heinäkuun
kolmantena päivänä, ole ollut näin tulisessa ja samalla iloisessa
ottelussa. Ja monen olen nähnyt tappelevan kuin mies ja kaatuvan kuin
mies, mutta tuo poika, jonka nyt sisään kannoimme, oli kumminkin
urhoollisin kaikista... Mutta kas vain, miten neitosen posket käyvät
koreiksi! -- Nordenskiöld, kapteeni, hän, joka istui venheen perässä,
oli melkein kuin Puke Viipurin kujanjuoksussa, -- mutta hengissä hän ei
enää olisikaan, elleivät luutnantit ja Janne olisi häntä avustaneet.
Sillä Janne oli kapteenin vieressä aivan taistelun alusta saakka, mutta
sillä hetkellä, jolloin kapteeni ryntäsi kajuutan katolle, oli liian
paljo vihollisia hänen ympärillään, niin ettei hän ehtinyt mukaan. Vaan
minä näin, niin totta kuin tässä istun, kuinka hän nuolena hyökkäsi
pelastamaan kapteenia, kun monta keihästä tätä kohden oli tähdätty,
ja juuri siinä ottelussa hän saikin pahimman haavansa. Ja kun meidän
sitten oli lähdettävä keulakantta puhdistamaan, ryntäsi hän kuin salama
vihollisjoukon keskelle ja oli niin iloinen ja reipas, että sydämmeni
lämpeni sitä katsellessani. Eikä hänellä ollut aikaa katsella taakseen,
ehdimmekö me muut mukaan. Ja kun hän vihdoin kaatui, sain suurella
vaivalla hänen kimpustaan erotetuksi pari, kolme vihollista, jotka
aikoivat seivästää hänet kanteen kiinni; kannoin hänet peräpuolelle,
jossa tilaa oli vähän väljemmälti, ja niin tuntui silloin sydämmessäni
pahalta, kuin jos eukon rinnaltani olisivat riistäneet."

Tyttö katseli ääneti kertojaa ja hänen katseestaan kuvastui taas sama
tuli, kuin sinä päivänä, jolloin Janne hänelle kertoi Sandövirran
taisteluista.

       *       *       *       *       *

Aamupäivällä saapui venhe lännestä päin kapakan rantaan ja
vormupukuinen mies nousi siitä laiturille sekä astui tupaan. Se oli
lääkäri ruotsalaisesta laivasta. Hänet oli eräs valtauksessa läsnäollut
upseeri erityisesti tänne toimittanut. Bramrå vei hänet sairaan luo.
Lääkäri oli, tutkittuaan haavan, hyvin vakavan näkönen. Vaan samassa
Janne avasi silmänsä ja katseli eteensä omituisen säteilevällä
katseella.

"Se katse ei ole kuoleman katse, se on elämäksi", huudahti silloin
lääkäri iloisesti. "Joku onnellinen tapaus on antanut potilaalle
virkistävän elinvoiman. Niinollen ei minulla ole muuta tehtävää kuin
esilletuoda eräs lähetetty tervehdys, -- olen näet vakuutettu, että
nuorukainen jaksaa sen kuulla."

Eräs nainen, joka samassa oli hyökännyt sisään, keskeytti hänet silloin.

"Anteeksi, herra tohtori," puhui tämä, "mutta tahtoisin tietää, onko se
lastilaiva, joka oli Bellinan vieressä, vielä siellä jälellä?"

"Neiti kai tarkottaa fregatti Bellonaa. Sen vieressä olleesta
lastilaivasta en tiedä muuta, kuin että kaikki lastilaivat lähetettiin
eilen Ahvenanmaalle, jatkaakseen sieltä matkaansa Ruotsiin. Yhdessä
niistä oli vankeja ja epäilyttäviä henkilöitä, muiden joukossa eräs
maakauppias näiltä paikoin..."

"Vai niin, hän meni siis sinne," puhui neiti Johanna puolittain
itsekseen. "No, siinä tapauksessa täytyy kai minun hoitaa taloa häntä
varten, kunnes hän palaa."

Mutta tohtori kääntyi Jannen puoleen.

"Niin, terveiset, joita minulla oli tuotavana, olivat sellaiset, että
se nuori luotsi, joka niin urhoollisesti otti osaa taisteluun, on
ylipäälliköiltä saanut kunniarahan urhoollisuudesta."

"Janne!" huudahti Kati ja notkahti polvilleen vuoteen vierelle,
peittäen siihen hehkuvat poskensa.

"Hyvä herra," lausui vanhus, joka vieressä seisoi ja sauvaansa
nojautui, "minä olen pojan isä, hän on ainoa poikani. Oli raskasta
minun ajatella, että hän taisteluun oli kaatunut. Nyt näen, että hän
jää henkiin. Ja nyt voin turvallisesti mennä omia teitäni, kallistua
hautaani, sillä minä tiedän, että poikani, vaikka köyhä onkin, on
antanut isänmaansa hyväksi parhaan minkä hän omisti, sydänverensä, --
minä tiedän, että hän ei ole sitä vastakaan säästävä."

Tuo vanha, kivuloinen ukko oli oikassut vartalonsa suoraksi ja seisoi
siinä nyt kuin soturi. Eikä hänen innostuneessa katseessaan ollut
mitään, joka olisi kertonut, että hän oli koditon, putipuhtaaksi
ryöstetty mies.

Mutta seinälle kuvastuvat auringon säteet olivat tällävälin
laskeutuneet alaspäin ja valaisivat nyt nuorukaisen veristä
haavansidettä. Ne ikäänkuin viittasivat siihen hintaan, millä
nuorukainen oli kunniarahansa ostanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sotalaivan valtaus
 - Kuvaus 1808 vuoden sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.