Title: Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta - Lasten Hupainen Huvitus I.
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta - Lasten Hupainen Huvitus I." ***


SATUJA JA TARINOITA ITÄISILTÄ MAILTA

Muinen kerätyitä, suomennettuja siivoille ja ahkeroille
Lapsille lahjaksi, hyvikkeeksi ja hyödyksi.


Lasten Hupainen Huvitus I.



Helsingissä,
Suomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainonsa,
1851.

Öhmannin kirjakaupan kustannuksella.



      Imprimatur: Herman Molander.



SISÄLLYS:

 1. Koira, Kukko ja Kettu.
 2. Kettu ja Kukko.
 3. Ruuna ja Tamma.
 4. Hevonen.
 5. Akka, Kissa ja Hiiret.
 6. Kettu ja Korppi.
 7. Sudet ja Lampaat.
 8. Ukko ja Kuolema.
 9. Heinäsirkka ja Muurahainen.
10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko.
11. Härkä ja Hevonen.
12. Mies ja Lempo.
13. Jänis ja Warpuinen.
14. Koira ja Warjonsa.
15. Joki ja Lähde.
16. Warjo ja Tamma.
17. Susi ja Akka.
18. Susi ja Hevonen.
19. Mettiäinen ja Hämähäkki.
20. Oinas ja Härkä.
21. Pukki ja Kettu.
22. Sääski ja Jalopeura.
23. Isä ja Poikansa.
24. Karhu ja Jalopeura.
25. Sammakko ja Härkä.
26. Kerjäläisen tavara.
27. Kettu ja Kissa.
28. Karhu ja Mettiäiset.
29. Waimo, Miehensä ja Kuolema.
30. Jalopeura ja Kettu.
31. Ahne Akka ja Kanansa.
32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä.
33. Kissa ja Kukko.



1. Koira, Kukko ja Kettu.


Koira ja kukko matkustivat kerran yhdessä. Illan tultua rupesivat he
yölevolle, koira puun juurelle ja kukko oksalle. Aamupuolella yötä
alkoi kukko tapaansa myöten laulaa. Kettu kuin tämän metsässä kuuli,
juoksi heti paikalle, josta kukon ääni kuului, alkoi kiittämistään
häntä laulustansa kiitellä, ja sanoi, ett'ei ikinä ennen niin kaunista
aamuvirttä ja heliätä ääntä ollut kuullut ja käski viimein
kukkoa luoksensa eineelle, sillä tavalla muka häntä kynsiinsä
viekotellaksensa. Mutta samassa heräsi myös koira, ja eineen tarpeessa
hänki, kävi heti kettuun käsiksi ja söi sen suuhunsa.

    Joka toiselle haudan hakee,
    Se itse kuoppaan kaatuu.



2. Kettu ja Kukko.


Kana-lauma istua kökötti orrella ja kukko keskellä. Kettu maassa
kierteli mietiskellen, miten kanoihin käsiksi pääsisi. Jopa siis
taasen, vanhaa viekkauttansa pistellen, rupesi heidän pakinoille,
sanoen: "Hei, miksikä, kana-kullat, siellä orrella istua pökötätte,
juurikuin minua pelkäisitte! Ettekö tiedä, että yleinen rauha
uykysiinsä kaikkein eläväin välillä on tehty, ja ett'ei tästälähin
toinen toistamme vähintäkään tule pelätä?" Samassa kurkisti
kukko ulommalle, päätänsä kohotellen. "Mitäs kukko kamraatti
kurkistelee?" kysäsi kettu. "Eipä juuri erinomaisia mitään!"
vastasi kukko; "uutta kahta jahtikoiraa vainen katselin, jotka
tuolta takaa-päin aika laukassa tänne käsin koipivat. Eivätköön
ilomielellä hekin rauhantekoa tulle ilmoittamaan?" Sen kuultua säpsähti
kettu ja oli valmis lähtemään. "Ei hoppu hyväksi!" muistutti kukko;
"emmekö koirainki tultua voisi kaikki yksissä iloamme viettää?"
"Kaitpa voitasiinki", vastasi kettu; "mutta pahoin pelkään, ett'ei
koirat vielä koko rauhasta tiedä!" ja sillä läksi hän, häntä suorana,
pakosalle.

    Parempi mieli,
    Kuin viekas kieli.



3. Ruuna ja Tamma.


Ruuna ja tamma kulkivat kerran yksissä taipaletta. Kumpaisellaki oli
kova kuorma vedettävänä, mutta tammalla ainaki kovempi. Tästä syystä
rukoiliki tamma muutamassa mäessä ruunaa, että edes vastamaassa vähän
avuksi tulisi, jotta ei hän kokonaan uupuisi ja paikalle pakahtuisi.
Tätä puhetta ei ruuna kuitenkaan ollut kuulevinansakaan, eikä siis
tammalle sanaakaan vastannut. Mutta mitäs tästä? Ei aikaakaan,
ennenkuin tamma uuvuksissa paikalle raukesi ja saman pään henkensä
heitti. Ajaja hädässään ei muuta neuvoa keksinyt, pani koko tammanki
kuorman ruunan vedettäväksi, ja vielä päälliseksi tamman seljästä
nyljetyn nahanki. Tästä ruunalle mieli matalaksi. Nelikynteensä vetävä,
että vähällä katketa, huokasi hän siis: "voi vaivasta minua, kuin en
toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko hänenki kuormansa
vedettävänä ja vielä vuota päälliseksi!"

    Elä kiellä killinkiä,
    Taikka talari meneepi.



4. Hevonen.


Laiska hevois-koni veti kerran suolakuormaa ja vierähti sen kanssa
tapaturmasta vesilampiin. Jällensä jaloilleen päästyä, tunsi hän
kuormansa paljon entistä keveämmäksi, sillä suolat olivat koko joukon
vedessä sulaneet. "Tuopa oli hyvä keino kuormaansa keventää!" arveli
hän siis hyvillä mielin; "kyllä maar vastaki kuormani vedessä käytän,
koska siitä semmoinen apu lähtee!" Taas vähän ajan takaa kuljetti sama
hevonen aika raskasta pellavaskuormaa. Lammin partaalle tultua, hyppäsi
hän nyt tahallansa veteen ja vei kuorman perässään, mutta ylös sieltä
noustessaan havaitsi hän mieliharmiksensa, että kuorma vaan tuhatta
raskaammaksi oli muuttunut, sillä vettyneet pellavat olivat entistänsä
paljon raskaammat.

    Niin on palkkaki pahalla,
    Kuin on työssäki typerä.



5. Akka, Kissa ja Hiiret.


Akka pelkäsi juustoansa hiiriltä syötäväksi ja pani sen vuoksi kissan
vartiaksi. Kissa kyllä pitiki hiiret ulohtaalla, mutta söi juuston
omaan suuhunsa.

    Pane kissa makkaran vahiksi,
    Poika piikain paimeneksi.



6. Kettu ja Korppi.


Kettu ahoa myöten juoksennellen, näki korpin, joka puun latvassa
kiikkui, varastettu juusto nokassa. Tästä ketun heti juustoa mieli.
Mutta koska itsensä puuhun pääsemättömäksi tiesi, keksi hän seuraavan
keinon, korpilta evästä anastaa. Puun juurelle hiipien, rupesi hän
sieltä korppia yleti ylistämään. "Woi sinua, kultasta kanaa", alkoi
hän, "kuinka olet ylen kaunis ja komea! Höyhenesi kiiltävät kuin
kirkkain tähti taivaan kaarella, vartalosi on vallan kaunis ja vaaleva,
käytöksesi uhkeat ja uljaat, koko olentosi on sanomattoman onnistunut,
jos vain sinulta ei ääntä puuttuisi, niin tuostakos olisi lintujen
valio ruhtinas!" -- Korpin mieli meni kiitoksesta hyvin hyväksi;
tämmöistä ylistys-virttä ei hänelle ikinä ennen ollut veisattu. Siinä
päätti hän äänensäki ilmi saattaa ja aukasi suunsa, oikein aika tavalla
parkastaksensa. Mutta nokan au'etessa, putosi juusto maahan; tähän
toukkasi kettu ennenkuin se alaskaan pääsi, ja sanoi irvistellen
korpille: "olet kyllä kaunis ja moni-hyvänen lintu, etkä mitänä vailla,
paitsi mieltä!"

    Mieli markkoja parempi,
    Toimi töitä kallihimpi.



7. Sudet ja Lampaat.


Kuin sudet ja lampaat kerran keskenänsä sotivat, pääsivät lampaat
koirain avulla voiton puolelle. Hädässään toimittivat sudet airuen
(lähettilään) lampaitten pakinoille, niiltä rauhaa pyytämään. Pian
tuliki rauha aikuiseksi, jonka vakuudeksi sudet ehdottelivat, että
kumpainenki puolue alamaisiansa vaihetuksiin panisi: lampaat susille
koiransa, sudet lampaille penikkansa. Tähän tuumaan lampaatki
mielellään suostuivat, sillä tavalla muka luullen, ikuisen rauhan
tekevänsä. Mutta kuin suden penikat lammasten laumassa isommaksi olivat
kasvaneet, rupesivat he suden ääneen ulvomaan. Tämän kuultua hyökäsivät
sudet heti luokse, väittivät lammasten heidän pentujansa tappavan ja
sen kautta rauhan rikkoneen. Siitä sota uudellensa kiihtyi; sudet
karkasivat kilvalla lammasten niskaan ja tappoivat heitä tappamistaan.
Koirat olivat he jo aikoja sitten suuhunsa syöneet, jonkavuoksi myös
lammasten puoli ei ollenkaan käynyt. Nyt vasta kuolema-hetkellänsä
havaitsivat siis lammasraiskat tuhmin tehneensä, kuin koiransa susille
antoivat ja vielä niiden pentujaki keskellänsä kasvattivat, jotka
vanhempainsa kanssa heitä kilvoin ketistivät.

    Lähde sutta pakoon,
    Tulee karhu vastaasi.



8. Ukko ja Kuolema.


Vanha ukko-raja hakkasi kerran puita metsässä. Kantamuksen saatuansa,
alkoi hän kotiinsa astua. Mutta välillä tuli väsymys ja ukon täytyi
levähtämään laskeuta. Tässä muisteli hän nuoruutensa ihania aikoja,
jolloin tuommoinen riippi ei suinkaan paljon olisi painanut. Niin
rupesi hän vanhuuttansa valittamaan, panetteli köyhyyttänsä ja
kaikkea viheliäisyyttään, ja sanoi viimen raskaasti huovaten: "ei kyllä
minusta enään paljon tälle maailmalle ja elohon ole! Woi, kuolema,
miks'et avukseni tule ja lopeta viheliäiset päiväni! Jospa toki minun
kohtaki korjaisit!" Mutta ei ukko tuskin suruvirttänsä vielä ennättänyt
lopettaa, ennenkuin kuolema, joka paikalle sattui, tuli ukon luokse ja
sanoi: "tässä olen nyt, jota kutsuit; mikäs sinulla on hätänä ja mitä
minusta tahdot?" -- "Eipä paljon mitään!" epuutti ukko hämmästellen.
"Etkö niin hyvin tekisi, että tuon kantamuksen selkääni nostaisit!" ja
sillä mennä patikoi hän aika kyytiä mökilleen.

    Elohon elävän mieli,
    Miehen mennehen manalle.



9. Heinäsirkka ja Muurahainen.


Heinäsirkka lauleli kesän pitkään työtönnä, ja oli siis talvella
nälkään kuolla. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua. "Anna,
veikkonen, jotaki eineen apua, en ole suuruksen suuremata viikkokauteen
nähnyt!" paapatti hän. "Mitäs kesällä teit", kysyi toinen, "kuin nyt
niin tyhjä olet?" -- "Mitä mä kesällä tein -- laulelin!" vastasi
sirkka. "Niin miks' et nyt siis tanssi", sanoi muurahainen; "ei laulusta
tanssitta!"

    Ken mitä teki kesällä,
    Wielä tahtoo talvellaki.



10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko.


Kuin linnut ennen muinen nelijalkaisten kanssa sotaa kävivät, pyöri
yölepakko aina sillä puolen, jonka voitto oli. Lintujen laumassa oli
hän lintuna, nelijalkasten joukossa hiirenä. Kuin nyt sotilakko tuli ja
rauhan tekoon ruvettiin, ei siis kumpikaan puolue häntä omaksensa
tuntenut, syyttäin että suurimman hädän aikana aina toisella puolen oli
liehunut. Niin päätettiinki yksituumaisesti ajaa lepakko pois mailta
ilmoilta, ja siitä ajasta alkain ei hän päiväsaikana enään ole
uskaltanutkaan silmiänsä näyttää.

    Paha on syödä siemenensä,
    Maansa petteä pahempi!



11. Härkä ja Hevonen.


Härkä manasi aina lihavan ratsashevosen onnellista elämää. "Hätäkös
sinun miekkosen elää on", sanoi hän kadehtien: "syöt appeita sen kuin
jaksat ja ajelet päiväsi joutilasna auringon helteessä! Toisin kyllä
minun vaivaisen laita on: viheliäisin kaikista elävistä, täytyy minun
ihan kuivia olkia pureksella ja päiväkaudet ainaki kiinteimmässä ajossa
kestää; ei maar minussa liha paina eikä karva kiillä!"

Jopa syttyi sota ja sinne vietiin hevonenki. Täällä sai hän päivät
päästyään ajajaansa kantaa, pyssyjen paminassa edes takaisin laukkoa,
että hiki joka karvan juuresta kihisi, ja vielä aika tavasta
vuorokausittain ihan ruoattaki elää. Päälle päätteeksi ammuttiin
häneltä jalkaki poikki ja silmä puhki. Sodasta palasi hän siis vähissä
hengin, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti runneltuna.
Kuin nyt härkä hänen tässä surkiassa ja viheliäisessä tilassa tapasi,
sanoi hän: "siinäkö se hevoisen onnellisuus nyt oliki, jota aina ennen
niin hyväksi mainittelin! En totta, oikein ajatellen, päiviäni hevoisen
kanssa vaihettaisikaan!"

    Jonka on kello kaulassa,
    Sen on pää painossa.



13. Mies ja Lempo.


Mies ajoi kerran rattaansa pyörän likakuoppaan, josta hevonen ei saanut
sitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroilemaan ja yhä alvaria
"Lempo tokia" huutamaan, juuri kuin siltä apua olisi pyytänyt. Lempo
kuuli sen, tuli paikalle ja sanoi: "ota pois tuo kivi pyörän edestä,
puhdista pyörä siihen paatuneesta, kuivettuneesta savesta, kumarru
sitten ja pane olkasi ratasta vasten, nostata pyörää ja käske hevosta
samalla vetämään!" Mies teki sen ja sai heti rattaansa liikkeelle.
"Näetkö nyt", sanoi Lempo, "että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta;
elä siis vasta enään joutavihin minua avuksesi huuda!"

    Ei aikamies apua tarvitse.



13. Jänis ja Warpuinen.


Kotka hätyytti kerran jänistä ajamalla, ett'ei tämä viimen tiennyt,
mihin pa'eta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki
varpuinen lähimmästä puusta ja rupesi siitä häntä pilkkaamaan sanoen:
"noh, Jussi kulta, kunnes nyt muinen keviät jalkasi heitit, miks'et
laukata piipottele? Ei sinussa ainakaan taida kotkalle vastustajata
olla!" Mutta par'aikaa kuin varpuinen jänistä näin onnettomuudestansa
pilkkasi, kävi kotka hoksaamatta häntä itsiänsäki niskaan, ja söi sen
alkupalaksensa.

    Siksi toista pilkkaat,
    Kuin käypi omaan nilkkaan.



14. Koira ja Warjonsa.


Koira kulki kerran porrasta myöten poikki joen, aika lihamuru
hampaissa. Allensa vetehen katsoissa, näki hän siellä oman varjonsa,
jonka suussa lihapalanen vielä isommalta näytti. Heti luuli hän siis
toisen koiran siellä olevan, jolla olisi isompi lihapala, kuin hänellä.
Tästäkös himo hiilitöin hallissa nousi! Irvillä suin ja persovin silmin
hyppäsi hän paikalla portaalta alas ja koppasi omaan varjoonsa, siltä
muka, tapaansa myöten, lihamurua ryöstämään. Mutta tuskin aukasi hän
leukansa, ennenkuin lihamuru suusta veteen putosi ja meni pohjaan.
Jokeen taas tullessa, ei hänellä sielläkään ollut muu, kuin virtaava
vesi vastassa. Harmilla ja hävyllä havaitsi hän siis, että, pyytä
pyytämään lähtenynnä, koppelon kotoansa oli kadottanut.

    Parempi palanen suussa,
    Kuin kymmenen kylässä, ja
    Ei liika lihota,
    Jos ei kohtuus elätä.



15. Joki ja Lähde.


Joki ja lähde taistelivat kerta keskenänsä, kumpiko toistansa parempi
ja etevämpi olisi. "Kun toki kehtaatki rinnalleni pyrkiä", ärjäsi
viimein joki, "etkö näe, kuinka paljon sinua etevämpi olen! Julkisesti
kuljen minä ihanien kukkanurmien halki, rannoillani elää kauniita ja
rikkaita kaupunkeja; yhtäläiseen kulkevat räämäkkäät kauppalaivat minua
pitkin, kaikki elävät ylistävät minua ja minäpä se merenki voimassa
pidän, sillä minua paitsi hän kyllä pian kuivaisi. Sinä sitä vastoin
juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmiäsi muille näyttää!"
Tästä herjauksesta meni lähde niin hävyn alaiseksi, ett'ei enää
ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina alla maan. Mutta siitäpä
pian koko jokiki kuivi, sillä se oli alkuperäisin ihan lähteen
silmästä sirisemässä. Niin havaitsi hän pian katuvalla mielellä, että
väärin kokonaan lähdettä oli soimannutki.

    Elä suulla suurentele,
    Ellet kunnolla kykene.



16. Warsa ja Tamma.


"Kyntämistä, aina niin vaikiaksi työksi hoetaan", sanoi kerran
varsa-runtti, "minä tässä nyt päivän pitkään emäni rinnalla vakoa olen
kävellyt, enkä koko työtä minäkään pidä." -- "Niin toki oletki",
vastasi tamma, "kävellyt, et kyntänyt, siinä se eroitus, lapseni!"

    Työ tekevän, kisa näkevän.



17. Susi ja Akka.


Kuin susi kerran nälissään kylää pitkin juosta jolkotteli, sattui hän
muutamalle tuvalleki, josta kimeä lapsen parkuminen kuului. Tätä
kuuntelemaan seisahtaissa kuuli hän, kuinka akka tuvan sisällä kovasti
torua mökyytti itkevätä lastaan ja uhkasi hänen suden suuhun nakata,
ell'ei heti vaikeneisi huutamasta ja muutoin siivoksi herkiäisi.
Susi-Hurtta luuli akan totta puhuvan ja pysäytyi siis suutansa
maiskuttain nurkan taakse, lasta odottamaan. Siinä seisoa jörötti hän
nyt koko päivän pitkään. Mutta illan tullen, kun lapsi jo itkemästä oli
lakannut, kuuli hän taasen, kuinka akka hyväillen sanoi: "Kas niin,
kaunis kultaseni, nyt oikein hyvä lapsi olet; en enää sinua
sudellen annakkaan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä hurtan
kuoliaaksi." Tämän kuultua laukkoi susi hengen pelvolla tiehensä ja
sanoi: "siinä tuvassa toista puhutaan, toista ajatellaan!"

    Toinen kieli, toinen mieli.



18. Susi ja Hevonen.


Susi oli jo niin vanhaksi joutunut, ett'ei itsiänsä enään toisten
elävien pyytämisellä elättää jaksanut. Nälissänsä metsiä pitkin
jolkotellen, mietti hän siis tämmöisen elatuskeinon: Hän lainasi
ketulta pukimet, pukeusi niihin ja meni hevosen luokse, jonka
laitumella näki kävelevän. "Tervet mieheen!" toivottain, valehteli hän
sille itsensä tohtoriksi ja kysyi: olisiko hevosella mitään
tohtoroitavaa. Ehkä hevonen heti veiarinsa tunsi, oletteli hän ainaki
ölvinä ja vastasi hyvin ilomielellä: "Sepä nyt toemmastaan oli onnen
kauppa, että tohtori rakas, juuri paikalle osasitte! Wast'ikään astun
puikon jalkaani, tehkää niin hyvin ja kiskokaa se irti!" Susi rupesi
hyvin alttiisti asiahan käsiksi ja kyykistyi kaviota katsomaan. Mutta
samassa kuin hän jo suutansa aukasi, hevosta muka reiteen tarratakseen,
potkasta lamautti hevonen häntä niin tukevasti vasten kuonaa, että
kaikki hampaat kurkkuperään kalisivat, ja juoksi tiehensä, naurain
irvistellen tohtorillensa.

    Paha on pahan palkka.



19. Mettiäinen ja Hämähäkki.


"Olisikos minulla, kuin sinulla, piikki suussani", sanoi hämähäkki
mettiäiselle, "en toki noin ajelisi ja liehuaisi kaiken aikani kukka
kukalta, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka
aseetonna ollen, en aina hyväsesti voita." -- "Waiti, hävytön, vaiti!"
vastasi mettiäinen, "etkö tiedä, että asetta kantaman pitää omaksi ja
lähimmäistensä turvaksi, mutt'ei vahingoksi ja surmaksi!"

    Surmaksi sudella valta,
    Miekka puolimielisellä.



20. Oinas ja Härkä.


Kun oinas näki itsensä muita lampaita väkevämmäksi, uskoi hän jo koko
karjassa ei hänelle vertoja löytyvän. Leviästi rehennellen haasti hän
siis härkääki painille. Tämmöinen röyhkeys pisti härjän vihaksi.
Suutuksissa puuskasi hän kerta oinasta otsakieroon, nosti sen sarviensa
nenässä korkealle ilmaan ja paiskasi siitä koko otuksen tantereesen,
että karvat ylinnä pölisi. Tähän heitti hän oinaan henkeänsä
haukottelemaan. -- Wähää myöhemmin tuli lammaski paikalle, jossa oinas
vielä pitkänänsä maata kellotti. "No, varma veikkoseni", kummasteli
lammas, "missäs nyt olet ollut?" -- "Opissa!" vastasi puolitointunut
oinas.

    On se verta verrallaki,
    Jalommallaki Jumala.
    Elä luule, lukkari kulta,
    Ettäs papiksi pääset!



21. Pukki ja Kettu.


Pukki ja kettu olivat kerran kumpiki samaan kaivoon pudonneet, eivätkä
voineet sieltä ylös päästä. Wiimein kettu kuitenki, aina viekas ja
kavala, keksi seuraavan keinon: "Jo nyt tiedän", sanoi hän pukille,
"miten ylös pääsemmä!" -- "Woi mitenkä?" kysyi pukki. "Hei sinä
nouset takajaloillesi kaivon parrasta vasten pystöön", vastasi kettu,
"ja minä kiipeen sarvillesi ja hyppään siitä ylös; sitten vedän minä
sinunki perässäni." Pukki ihastui sen neuvon kuultua ja teki
niinkuin kettu oli käskenyt. Mutta kettu kaivosta ylös päästyä, ei
ollenkaan pukista huolinut, kuin irvisteli vaan, koska toinen häntä
petoksesta soimasi, sanoen: "jos sinulla, pukki rukka, olisi sen verran
mieltä, kuin partaa, niin et semmoiseen kaivoon olisi joutunutkaan."

    Hulluilla herrat kyntävät.



22. Sääski ja Jalopeura.


Sääski riitausi kerta jalopeuran kanssa. Wihapäissä irvisti jo
jalopeura hampaitaan, sillä muka luullen sääskeä paljonki
peljättävänsä. Waan sääski sanoi: "mitä kysyn minä kynsistäsi ja huolin
hampaistasi, ruvetaanpa tappeloon, niin saat nähdä, kumpi meistä pussin
kantaa!" Samalla lensi hän riitakumppalinsa sieraimin ja pisteli siellä
niin kauan, että jalopeura tuskissaan omilla kynsillään pahoin
haavoitti turpansa, eikä kuitenkaan saanut sääskeä piilostansa
lähtemään. Niin tuli sääski voittajaksi ja lensi ilosta elämöiden
sieramesta ulos. Mutta voitostansa vielä ylpeillen, puuttui
hänki hämähäkin verkkoon.

    Ylönkatsottu kanto reenki kaataa.
    Ylpeys käy lankeemuksen edellä.



23. Isä ja Poikansa.


Eräällä isällä oli usiampia poikia, jotka eivät aina juuri hyvässä
sovussa keskenänsä eläneet. Kerran antoi hän heille monisäisen köyden
ja käski yrittämään, jos kuka sen saisi poikki vedetyksi. Ei yksikään
saanut. Niin kehitti hän köyden ja antoi jokaiselle säikeensä käskyllä,
taasen koettaa, joko katkiaisi. Helposti katkesivat nyt säikeet
itsekunki käsissä. Silloin sanoi isä: "tämä köysi säinensä olkoon
teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka
heikko ja huono jokainen erillään ja itsepäinsä."

    Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.



24. Karhu ja Jalopeura.


Karhu ja jalopeura kuin kerran olivat yhdestä tuumasta metsästämässä,
saivat lihavan ja nuoren peuran-vasikan kiini. Waan kuin ei kumpikaan
suonut toisellensa tätä lihavata paistia ja kumpiki riiteli sitä
itsellensä, nousi heidän välillä kova tappelu, niin ett'eivät
havainneetkaan, kuinka peuran-vasikka iloisella mielellä ja täyttä
laukkaa juoksi tiehensä. Kuin olivat aikansa tapelleet ja toisensa
pahan-päiväiseksi repineet, näkivät että kumpiki oli kadottanut, mitä
kateudesta ei tahtonut toisellensa jakaa, vaikka kumpanenki oli siihen
yhtä paljon ansiollinen, ja nyt oli myöhä katumus.

    Niin se ainaki kateus
    Wiepi voiton veikoiltaki.



25. Sammakko ja Härkä.


Sammakko istui poikinensa puron reunalla ja näki härän niitulla
kävelevän. Hän luuli paisuvansa yhtä suureksi ja paksuksi kuin härkä,
ja sentähden veti hän henkeä mahaansa ja pullosteli nahkaansa. Jo luuli
itsensä päässeen härän kaltaiseksi ja kysyi pojiltansa: "enkös ole
härän suuruinen?" -- "Et toki!" vastasivat pojat. Wieläpä koitteli
sammakko puhaltaa ruumistansa suuremmaksi, vaan kuin pojat aina
kieltivät hänen olevan härän suuruisen, vihastui hän julmasti ja
puhalsi niin itsensä pullolle että viimen halkesi.

    Ei kennenkään pidä ylemmäksi lentää,
          kuin siivet kannattavat.



26. Kerjäläisen tavara.


Kaksi köyhää kerjäläisukkoa toruivat kerta keskenänsä. Toinen oli
kuitenki kumppaliansa parempi olevinaan ja sanoa tokasi siis hänelle:
"mikäs, mokoma kiertolainen, luulet olevasikaan; eihän sinulla
pölähtävätä ole, jota omaksesi sanoa saattaisit!" Siihen vastasi
toinen: "on kyllä ja paljonki, ensiksi reppu seljässäni, sitten sauva
kädessäni ja vielä:

    "Tie käydä, hako levätä,
    Havun vierus viehkuroia."



27. Kettu ja Kissa.


Kettu ja kissa inttivät kerran, kumpi heistä olisi monikeinosempi.
Kettu kehui itsellänsä kokonaisen keinopussin olevan. Samalla tuli
koirajoukko paikalle. Kissa kapsahti puuhun, mutta ketun söivät koirat
makiaan suuhunsa, kuin ei se heitä pakohon päässyt. Silloin sanoi
kissa: "Minun yksi keinoni oliki, näen mä, parempi kun ketun koko
keinopussi."

    Ei kavaluus kauas auta.



28. Karhu ja Mettiäiset.


Karhu suuttui kerran niin kovasti yhden mettiäisen pistosta, että
juoksi kuin vimmattu mettiäisten pesälle ja penkaa mullisti sen ylen
alaisinsa. Tämmöisestä elämästä ja väkivallasta vihoitettuina
tuijottivat kaikki mettiäiset yht'äkkiä pesästänsä ja kävivät jokainen
karhua pistelemään. Näiden keskellä hätäellen huomasi karhu nyt vasta
tyhmästi tehneensä, kuin yhden vähistä tuikkimisista niin ison elämän
oli nostanut ja, pientä pahaa kostaissa, tuhatta suuremman tuskan
päällensä oli vetänyt.

    Parempi yksi kipu, kuin yhdeksän.



29. Waimo, Miehensä ja Kuolema.


Eräs vaimo rakasti hyvin hellästi miestänsä, eikä siis muuta tehnyt,
kun valitti ja vaikeroi lakkaamatta, koska tämä kerran tuli niin
huonoksi sairaaksi, että ihan kuolevaksi katsottiin. Woivotellessaan
oli hän jo monta kertaa sanonut: "Woi kuitenki, kuinka paljoa mielemmin
minä itse kuolisin, kuin rakkaan mieheni laudalla nähdä tahtoisin!"
Jopa muutamana iltana tuliki ahkerasti rukoiltu kuolema talossa
käymään. "Hyvää iltaa!" terveytti hän tupaan tullessaan, sillä hän oli
vanhan miehen haamussa. "Jumal' antakoon!" sanoi vaimo, "mistäs
tämä vieras on?" -- "Hei, se kuolemahan minä olen, jota niin kauan olet
huutanut", vastasi kuolema, "joko nyt olet valmis lähtemään?" -- "Ei!"
epuutti akka hämmästellen, "en minä olekkaan etsittävänne! Mieheni se
on, joka tuolla sängyssä makaa ja jo viikkokausia teitä on odotellut!"
-- "Kelvoton vaimo!" huusi kuolema; "miestäsi tahdoit viimeiselläki
hetkellänsä pettää; sinut minä vien kanssani." Akan täytyi kuolla, vaan
mies tuli terveeksi ja jäi elämään.

    Ei suuret sanat suuta halkaise,
    Eikä lupaus taloa hävitä.



30. Jalopeura ja Kettu.


Jalopeura oli jo vanhaksi joutunut eikä enää muuten kuin viekkaudella
nähnyt voivansa itselleen ruokaa hankkia. Niin makasi hän vuoteellaan
ja voivotti jokaiselle sivukulkevalle elävälle: "voi poloista
minua! jo toki olen kuolemaisillani. Nuoruuteni rikokset sinuaki
kohtaan polttavat omaatuntoani. Tule, veikkonen, luokseni, ja anna
sydämmestäsi anteeksi, mitä sinua kohtaan olen pahoin tehnyt, niin että
saan, omantunnon rauhassa kuolla!" -- Waan ne, jotka antoivat itsensä
pettää hänen houkutuksiltansa, söi jalopeura suuhunsa. Mutta kettu,
jota hän myös tahtoi samoilla sanoilla pettää, vastasi hänelle
vilkkaasti: "monta askelta näen luoksesi vievän, yhtään ei palajavan!"
-- ja näin sanottua, kulki hän matkaansa.

    Tuhmalle tuli vahinko,
    Sen viisas opiksi otti.



31. Ahne akka ja Kanansa.


Muutamalla ahneella akka-kaatiolla oli yksi ainoa kana, joka aina muni
hänelle kulta-munan päivässä. Ahneudessaan luuli akka, että koko kanaki
oli kultaa, ja tappoi hänen sen vuoksi, sillä tavalla muka aika
rikkaaksi päästäksensä. Mutta mikäs tuli? Kanassa ei löytynyt muruakaan
kultaa, ja nyt loppui hänen munimisensakin, kuin akka hengen vei.

    Joka paljon saa,
    Se enemmän pyytää, ja
    Joka kuuseen kurkottaa,
    Se katajaan kapsahtaa.



32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä.


Muutamalla vaimolla oli aika juoppo-lallu miehenä. Hyvin huolella
tästä, mietiskeli vaimo-raiska ainian, millä keinoin miehensä viinasta
saisi luopumaan. Kuin ukko kerranki hyvin pahana päissään kotiin ryömi,
otti siis akka hänen selkäänsä, vei kirkkomaalle luukoppeliin ja
salpasi sinne. Muutaman hetken perästä, kuin jo luuli miehensä
jokseenki selvenneen ja kohmelosta kaljentuneeksi, meni hän koppelille
ja ryskytti ovea. "Kuka mokoma siellä jyryää?" ärjäsi mies
kohmelo-unissaan. "Oonpahan kuolleitten ruuan kantaja", vastasi vaimo.
"Woi veikkonen", vätkytti juopunut, "jospahan edes viinaakaan olisit
tuonut; tuo tuo joltaki olisi maistunut! Kumma kuitenki, ystävä kulta,
kuin niin typerä olla saatoit, ett'et mulle viinaaki ruuan kanssa
tuonut; etkö entuudestaki tietänyt, että rikka ruoka viinatta?" Tämän
kuultua meni vaimo parka matkoinsa päivitellen: "Woi kuitenki, kuinka
tuolla mies-parallani on hillimätön viinan himo; ei varmaan siitä enää
kunnon miestä näy tulevan!"

    Ei tule tuohesta takkia,
    Eikä vanhasta pappia.



33. Kissa ja Kukko.


Kerran sai hyvin nälkäinen kissa kukon kynsiinsä ja aikoi syödä häntä.
Mutta pahaa aikomustansa kaunistaaksensa, sanoi kissa kiivaalla äänellä
kukolle: "sinä olet koko maailmalta vihattu lintu, sillä sinä pidät
alinomaa julmaa meteliä! Sinä et ainoastaan huuda päiväkaudet, vaan
sinä turmelet öilläki muilta unen ja levon!" -- "Sitä minä en pahassa
aikomuksessa tee", vakuutti kukko; "minä vaan tahdon herättää niin
ihmisiä kuin eläviä ajallansa työhön ja toimeen." -- "Elä tuossa tyhjiä
rupata!" intti kissa. "Minulla on nälkä, enkä minä suu-puheilla
elä." ja samassa söi kissa kukon.

    Kyllä susi syitä saa,
    Kun mieli lampaan lihaa tekee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta - Lasten Hupainen Huvitus I." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.