Title: Loistohotelli Babylon - Romaani
Author: Bennett, Arnold
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Loistohotelli Babylon - Romaani" ***


LOISTOHOTELLI BABYLON

Romaani


Kirj.

ARNOLD BENNETT


Suomennos



Helsingissä,
Kustannus Oy Minerva,
1923.



SISÄLLYS:

     I. Miljoonamies ja hovimestari.
    II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä.
   III. Kello kolme aamulla.
    IV. Ruhtinaan tulo.
     V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui.
    VI. Kultasalissa.
   VII. Nella ja ruhtinas.
  VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö.
    IX. Kaksi naista ja revolveri.
     X. Merelle.
    XI. Hovipanttilainaaja.
   XII. Rocco ja huone N:o 111.
  XIII. Loistokerroksen makuukammiossa.
   XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin.
    XV. Seikkailun loppu purjealuksessa.
   XVI. Punahattuinen nainen.
  XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi.
 XVIII. Yöllä.
   XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa.
    XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle.
   XXI. Felix Babylonin paluu.
  XXII. Grand Babylonin viinikellarissa.
 XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa.
  XXIV. Viinipullo.
   XXV. Höyrypursi.
  XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika.
 XXVII. Tom Jacksonin tunnustus.
XXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio.
  XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi.
   XXX. Loppu.



I.

MILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.


-- Mitä saan tarjota?

Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti
vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut
tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta
olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan
tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri
alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin
kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui
hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien
tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat,
Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla
itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla
arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset
tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen
ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille
ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi
tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä
yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin
oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa,
tapahtuva tänä samana iltana.

-- Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään
oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut
puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.

-- Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen.
Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi
harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan
kasvojenilmeen.

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.

-- Anteeksi, herraseni?...

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen
maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss
Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli
yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa
ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria.
Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut
kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti
paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa
muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi
puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine
rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine,
vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin
vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän
itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan.
Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat
moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta
mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä
ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja
varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta
koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.

-- Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.

Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.

-- Mr Theodore Racksole New Yorkista.

-- Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen,
merkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä
hyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa "enkelinmuiskun". Pidänpä
huolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.

Miss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore
Racksolea "joksikin new-yorkilaiseksi" miellytti hänen taipumustaan
leikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän
tiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän
Theodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore
Racksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti
myöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta
hän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa
vain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss
Spencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta,
että joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni
esiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä "enkelinmuiskua" Grand Babylonin
rajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että
Grand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa
-- Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco,
kuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain
ja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland
Avenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat
koettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä.
Rocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle
kuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan
ilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma,
kuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa --
sekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen
nähden, jota sanotaan "tyyliksi".

Jos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand
Babylonia -- niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan -- oli
sen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan.
Grand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä
ruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee -- ennenkaikkea amerikkalaisten
juomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä
pyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle "enkelinmuisku".

-- Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen
keskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon
vieraan nimen joka tavulle.

-- Miss Racksole -- hän asuu n:o 111:ssä.

Jules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen
kiiltävän valkeaa kaulustaan.

-- Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.

-- N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta
siinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss
Spencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.

-- Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle,
ettemme voineet ottaa heitä vastaan?

-- Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.

Vain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra
Felix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa
nimilyhennystä "Bobs". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco.
Jules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut
kylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.

-- On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa
huonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää
asia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme
minuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä
iltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja
valkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään
eriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli
olemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.

Täsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan
äärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti
oivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen
pöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen.
Hänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat
epäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat
kasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään
aivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille
rikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin
kahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt
sille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden
naispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa,
mutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he
luulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan
varten.

Ikkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä
ruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja
ihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse
huone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen
vilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei
näkynyt olevan mitään syötävää.

-- Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi
mr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata
"enkelinmuiskun" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella -- hänen oikea
nimensä oli Helen -- hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen
oikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.

-- Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.

-- Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?

-- Ei mitään.

-- Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni
kuin oltuani oikein laiskana.

-- _Consommé Britannia_, Nella alkoi lukea ruokalistasta, _Saumon
d'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard_. Voi taivas! Kukapa haluaisi
moisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.

-- Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa
saa.

-- Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko
unohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?

-- Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?

-- Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi
Nella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna
tyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle
tarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.

-- Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä
äänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä
yllätyksiä tahansa. -- Anna kuulua!

-- Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten
panimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan
mainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.

-- Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta
Felixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät
vielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.

-- Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin
kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä
kahtakymmentäneljää.

Miss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.

Heikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti.
Puhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän
hoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan
ottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja
tarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa.
Ravintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse
palvellakseen heidän pöydässään.

Theodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä
oivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

-- Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein
teko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka
useammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut
pelotonta rohkeutta.

-- Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.

-- Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.

-- Minä koetan.

Jules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.

-- Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen
valitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä
iltana.

-- Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.

-- Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.

-- Ja kuka on mr Rocco?

-- Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla
oli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että
Theodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa
rautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa,
uhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin
oli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme,
miehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet
voittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.

Mitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia
tapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut
olevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.

-- Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti,
palaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos
ruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä,
sillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi
käyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi
hänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku
kenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand
Babylonin Thames'iin.

Jules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa;
nyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut
Jules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein
aina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa
taistelussa.



II.

KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.


Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss
Spencerin pyhäkköön.

-- Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.

-- Nimeni on Racksole -- Theodore Racksole.

-- New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta
korostukselta.

Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen
miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta,
pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin
kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton
kirkkaus kuin nuorella tytöllä.

-- Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.

-- Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.

-- Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.

Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään
muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.

Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään,
jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia
huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.

Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.

-- Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi
Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne,
mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei
myynnistä olisi tullut mitään.

-- Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja
syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat
ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin
edistämästä sellaista voittoa.

He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.

-- Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?

-- Täysin.

-- Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?

-- Aiotteko ostaa, mr Racksole?

-- Haluatteko myydä, mr Babylon?

-- Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta
puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä
kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.

-- Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi
miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime
vuonna?

-- Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.

-- Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän
luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.

-- Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties
harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.

-- Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä
tasan kuusi minuuttia.

Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan
miehen oikkuihin.

-- Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse
vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte
luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä.
Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin
yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin
taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.

-- Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen
sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu
nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että
pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista
päivällisen jälkeen.

-- En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa
erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä
palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?

-- Haluatte tietysti puhutella häntä?

-- Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.

-- Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon
nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. -- Sano terveisiä mr
Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että
jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä
hetkisen.

-- Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.

-- Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.

-- Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme
tuhatta puntaa.

-- Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.

Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa -- hän oli laiha,
neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja
tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.

-- Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore
Racksolelle New Yorkista.

-- Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?

-- Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon
ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut
Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät
palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen
tuhannen punnan korvauksen.

-- Sanoitteko kolmen?

-- Kolmen.

-- Charmé.

-- Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos
huolehtisitte siitä, että Jules -- toivon aivan erikoisesti, että Jules
minua palvelee -- kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17
ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja
ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?

Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja
katosi.

-- Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.

-- Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme
tästä illasta alkaen?

-- Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun
hetki on tullut -- ja tullut kuin teatterinäytelmässä -- olen valmis.
Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta
se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili
surumielisen iloisesti.

       *       *       *       *       *

-- Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi
ruokasaliin pöytään n:o 17.

-- Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.

-- Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.

-- Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka
valmistui.

-- Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun
syntymäpäiväkestitykseni?

-- Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä
arvelit.

-- Mitä tarkoitat, isä?

-- Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi
piloille!

-- Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa
minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?

-- En, hoidan itse sitä -- ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo
tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun
pöydälle.

-- Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia
sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne
tuossa tuokiossa.

-- Saanko kysyä hänen nimeään?

-- Dimmock, -- ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin
ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani
toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän
on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.

Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen
kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen
ulkomuoto. He alkoivat puhella.

-- Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!

-- Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin,
joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä
Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen
Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr
Dimmockille -- jonka ristimänimi oli Reginald.

Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa
runsaanpuoleisesti sinappia.



III.

KELLO KOLME AAMULLA.


Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta,
kokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella
Racksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He
puhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli
karkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen
samppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen
puolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti
kertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi
oli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus
siirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen
kyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr
Dimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten
kysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista
tyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli
saanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka
tämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus
olisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin
varma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan
valtioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja
muut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut
monta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy -- hänen ajatuksiaan
askarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille;
mutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta
ehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia
tietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi
pannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä;
hän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen
siihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä
ikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan,
käytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa
puoleensa ja miellyttää.

-- Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on
luottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole.
Suonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko
Aribert hallitseva ruhtinas?

-- Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä
koskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin
suurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä
veljenpoika, suurherttua Eugen.

-- Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.

-- Miksei, armollinen neiti?

-- Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?

-- Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten
historiassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan
isä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.

-- Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä
pahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan,
että hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen
semmoista veljenpoikaansa kohtaan?

-- Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset
Ruhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen
perillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua
kohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen
kanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä -- Mr Dimmock vaikeni
kohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta
viimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin
seuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä
naimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää
avioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen
suurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on
velvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin,
jota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä,
nimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen
seurueen kanssa tulee tänne huomenna.

-- Lontooseenko? kysyi Nella.

-- Niin.

-- Tähänkö ravintolaan?

-- Niin.

-- Oi, niin ihanaa!

-- Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana
-- jonkinlaisena edelläkävijänä.

-- Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa
-- hm --

-- Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla
ja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia,
mitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa... korkeimmalla
taholla, ymmärrättekö.

-- Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias,
ajatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos
pengermälle?

Kun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi
hänelle kirjeen.

-- Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.

Nella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.

-- Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti
isäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.

-- Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole
nipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele
minua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen
hän katosi.

Nella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia
juomia.

Jules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen
tuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan,
vilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä,
Posenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi
poistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss
Racksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän
kaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi,
että hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.

Juuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin
yksityishuoneeseen.

-- Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus
vanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.

Muutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja
vilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous,
millä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat
ravintolan hoitoa.

Racksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän
tietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin
aineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden
puuskassa haukotteli.

Racksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun
kelloon.

-- Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän
anteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!

-- En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut
minun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun
päinvastoin anteeksi on pyydettävä.

He puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.

-- Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo
autio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän
viittasi erään sisemmän huoneen oveen.

-- Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa
ravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.

Päästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan
varma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei
muistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa
ei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven
ohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa
ravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät
joutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan
tavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne
kaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan
hemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.

Ravintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui
siellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla
eivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja
hän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei
hämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan
yhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja
kapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi,
että tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä
ylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen
kerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi
kodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli
hiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä
ja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja
tuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä
hän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että
valkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan.
Sitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi
syrjään. Se oli Jules -- Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä,
mutta muuten tavallisissa pukimissaan.

Tänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri
matkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman
hyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa
omistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että
hän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa
ja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle
muutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies
katsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän
varovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty.
Ovi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua
yövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti
kuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli
tullutkin ja katosi sivukäytävään päin.

-- Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!

Hänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.

-- No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.

Huone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea,
mutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän
koppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota
miljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen
käytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa
viattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan
Racksole oli hänen kintereillään.

-- Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies
välinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui
silminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet
jälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.

-- Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.

-- Tahdon tietää, mitä p--a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111
hetki sitten?

-- Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.

-- Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on
tyttäreni huone. Kas niin -- totuus ilmi, ennenkuin minä päätän,
ammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.

-- Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.

-- Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta
yrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen.
Lähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että
siinä asuu herra eikä minun tyttäreni.

-- Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.

-- Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan.
Miljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli
yhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut
siitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse
onnellisesti olivat saapuneet sinne.

-- Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n
kohdalle.

-- Minun täytyy koputtaa.

-- Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä
avaimet mukananne.

Silmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden
kuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä
rikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui
sisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.

-- Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi
Jules samassa rientäen pakoon.

Mr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen
nousi nopeasti pöydän äärestä.

-- Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton -- hm -- ilo.

-- Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.

-- Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?

-- Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.

-- Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne,
voidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne
kohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman
vuoksi.

Pieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin
liitu.

-- Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon
tarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.

-- Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock
kaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille
asianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi,
mutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili
kohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan
kuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa.
Miss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen,
kun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi
tuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä
aiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän
huoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran _yksi_ kivi oli
heitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi
huonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan
vapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone,
joita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti
vaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että
hyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin -- ja siinä
koko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o
124:ssä.

Theodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.

Kuului hiljaista koputusta ovelle.

-- Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.

Joku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli
Nellan kamarineitsyt aamutakki yllään.

-- Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta
yksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän
ei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.

-- Mr Dimmock, pyydän anteeksi -- sananmukaisesti anteeksi, sanoi
Racksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!

-- Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti -- ja saattoi hänet
kumartaen huoneesta.



IV.

RUHTINAAN TULO.


Siitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr
Racksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan
kiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty
ikkuna -- säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme
aamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta
iloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen
näytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.

Seuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. -- Olen korjannut
yksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt
se on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon
järjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista
ehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en
haluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä
varmasti ikävöimään.

-- Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta
silloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.

-- Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.

-- Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee
olemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää
siltä kuin kävisi koneisto itsestään.

-- Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan
ravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat
tehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia
ja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko
esimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?

-- En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?

-- Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä
voivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä
ja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja
se joku ei ole helposti löydettävissä.

Hm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa,
joka tänään tulee vapaaksi.

Vähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen
haltuunsa ja soitti kelloa.

-- Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.

Odotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.

-- Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän
palvelijan näyttäytyessä.

-- Hyvää huomenta, hyvä herra.

-- Istukaa.

-- Kiitos.

-- Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.

-- Niin, kello kolme tänä aamuna.

-- Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta?
lausui Racksole koetteeksi.

-- Todellakin kummallinen.

-- Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki
oikeutensa tähän ravintolaan minulle?

-- Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.

-- Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu,
Jules?

-- Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.

-- Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen,
Jules.

-- Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja
kasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua
nimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen
ravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.

-- Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas
mies, Jules.

-- Siitä en voi lausua ajatustani.

-- Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?

-- Vähän kolmattakymmentä vuotta.

-- Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän
on aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori
ja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa
toimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä
kiinteästi häneen takaisin.

-- Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?

-- Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä -- luulen minä, että te
-- te -- liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu
epämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen
irroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello
kolme aamulla.

Jules vähän hätkähti.

-- Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja
tekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin,
en tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan,
että ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole
sopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti
kärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin
oikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.

Miljoonamies hymyili kiitollisesti.

-- Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette
ravintolasta tunnin kuluttua.

-- En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin
luotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista
minuuttia on umpeen kulunut.

-- Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan
kuin pysytte poissa minun ravintolastani.

Samana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon
yhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten
arvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin
ravintolan luovuttamiseksi.

Palatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin
konttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli
puettu aistikkaaseen mustaan pukuun.

-- Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä
täällä teet?

-- Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa
sinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani
erinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään
sisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että
hän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä
selviän tästä vallan hyvin.

-- Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee
juoruamaan tästä asiasta -- rikkain Amerikan perijättäristä
ravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa
ja rauhaa!

-- Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?

-- Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi.
Mene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!

-- Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja
avomielisesti isälleen.

Juuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan
vieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen
ryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.

Hän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.

-- Ach! hän huudahti. Te.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on
hänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert -- meidän
korkeasti kunnioitettuja vieraitamme.

-- Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.

-- Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te
olitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa --
matkustitte kai silloin salanimellä...

-- Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi
kuin paperi.



V.

MITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.


Seuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin
pinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi,
vieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan
isää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä
huvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä,
jonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että
nuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut
"poimukauluksia", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä
kauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla
mr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla
Posenin hallitseva suurherttua.

Nellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että
ravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea
vastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan
sisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi
ollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen
johtaja.

-- Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.

-- Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi
ruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin
asemalla, mutta häntä ei näkynyt -- en osaa keksiä syytä siihen.

-- Mr Dimmock? kysyi Racksole.

-- Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta
kohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?

-- Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole --
Nellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä
nähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin
sen viereiset huoneet -- n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?

-- Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän
ylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne
-- huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana
lisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on
asia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä
ravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.

-- Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.

-- Niin on asia, selitti Racksole.

-- Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?

-- Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt

-- Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole,
sanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa
noutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.

-- Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen
mentyä.

-- Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei
konttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.

-- Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla
otitte ravintolan haltuunne?

-- Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän
ylhäisyytenne.

-- Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.

-- Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä --
tuttavana -- johon tutustuin Parisissa viime vuonna?

-- Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.

-- Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?

-- On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee.
Kaiketi hän ei kauan viivy.

-- Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa -- ravintolanomistajan
yksityishuoneessa, ymmärrättekö.

-- Hyvä on, vastasi ruhtinas.

Nella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan
tavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä
huvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja
liikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos
konttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas
Aribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon
edellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.

-- Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan
tälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan
ojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän
sinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa
ulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin
naisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä
ylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman
lempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.

-- Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.

-- Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne
päättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä
arvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan
yksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta
naisen kanssa.

-- Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä,
täällä teillä, en ole ruhtinas.

-- Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.

-- Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss
Racksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun
olleen Pariisissa toissa keväänä.

-- Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.

-- Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä
tiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen,
syrjäisen ravintolan vieraita -- omituista, mutta mieluista. En
koskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme
Trocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.

-- Sateestako vai museosta?

-- En koskaan unohda sitä iltapäivää, hän toisti välittämättä Nellan
kysymyksen leikillisyydestä.

-- En minäkään, mutisi neitonen yhtä totisena kuin hän.

-- Nautitteko tekin siitä, sanoi hän innostuen.

-- Veistokset olivat suurenmoisia, vastasi Nella katsahtaen ylös
kattoon.

-- Vai niin! Niin, niin olivat! Sanokaa minulle, miss Racksole, kuinka
pääsitte perille siitä kuka minä oikeastaan olin?

-- Siitä minun ei ole lupa puhua, vastasi hän. Se on minun
salaisuuteni. Älkää koettako sitä urkkia. Kuka ties mitä kauheita
asioita te keksisitte, jos liian syvältä tutkisitte. Hän nauroi, mutta
sai nauraa yksin. Ruhtinas oli yhä ajattelevan, melkein miettivän
näköinen.

-- En uskaltanut toivoa koskaan enää teitä näkeväni, hän sanoi.

-- Miksette?

-- Ei koskaan tapaa niitä, joita toivoo tapaavansa.

-- Mitä minuun tulee, niin olin täysin vakuutettu siitä, että
tapaisimme uudestaan.

-- Miksi?

-- Siksi, että minä tavallisesti saan, mitä toivon.

-- Te mahdatte olla ihmeellinen olento, virkkoi ruhtinas. Kadehdin
teitä.

-- Kadehditte minua -- mitä? Isäni rikkauttako?

-- Ei, vastasi toinen, vapauttanne ja edesvastuutanne.

-- Ei minulla ole mitään edesvastuuta, huomautti Nella.

-- Anteeksi, väitti ruhtinas, onpa niinkin, ja aika tulee, jolloin
tulette sen tuntemaan.

-- Minä olen vain nuori tyttö, mutisi Nella äkillisellä
vilpittömyydellä. Mutta teillä, kreivi, teillä on aivan varmaan suuri
edesvastuuntaakka?

-- Minullako? hän sanoi surullisesti. Minulla ei ole mitään
edesvastuuta. En ole mitään -- kuninkaallinen ylhäisyys, jonka täytyy
olla olevinaan hyvin huomattava henkilö, jonka aina täytyy tarkoin
varoa tekemästä mitään sellaista, mikä ei sovi kuninkaalliselle
korkeudelle. Pyh!

-- Mutta jos veljenpoikanne, Eugen herttua, kuolisi, ettekö te
silloin nousisi valtaistuimelle ja saisi osallenne kaikkia noita
velvollisuuksia, joita niin toivotte?

-- Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä.
Mahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on
naimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen
ylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.

-- Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin
sisältyy edesvastuu?

-- Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja
oli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan
enää tule kreivi Steenbockia.

-- Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen
herttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.

Kuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden,
aion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen
kumminkin.

-- Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.

Mutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.

-- Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore
Racksole.

Kaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta
ruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn.
Racksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.

-- En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. -- Tännepäin, lisäsi
hän kääntyen kantajain puoleen.

-- Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää
ruumista. Sehän on mr Dimmock!

-- Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi.
Olisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt
teidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.

-- Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen
paarien ääreen. Mitä tämä tietää?

-- Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää
kohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää
hänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi,
mutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin.
Hänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain
on. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja
poliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.

Racksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa
kaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman
jäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä
olisi saattanut luulla nukkuvaksi.

-- Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. -- Ja minä kun
olin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!

-- Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni,
käski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua.
Racksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään
ravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin
murto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.

Neljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole,
lääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat
juuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset
jäännökset lepäsivät.

-- No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.

Lääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja
ivalliset.

-- Se ei ole sydänvika, hän sanoi.

-- Eikö sydänvika?

-- Ei.

-- Mitä se sitten on? kysyi ruhtinas.

-- Siihen kysymykseen voin kenties vastata leikkauksen jälkeen, selitti
lääkäri, nyt en tosiaankaan saata siihen vastata. Oireet ovat aivan
erikoiset.

Poliisitarkastaja alkoi kirjoittaa muistikirjaansa.



VI.

KULTASALiSSA.


Sinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset
kultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä,
vaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno
kuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että
niitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat
ystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä
kukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr
Sampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä
kielessä nimitetään "Kahvisirkukseksi", huomattava jäsen, ja että hänen
vaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä,
ja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.

Grand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien
kannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat
miehet ja nuoret tytöt sekä "esiliinat" jotka eivät osanneet tai
halunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen
tiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki
eivät tienneet -- sitä ei tiennyt ainoakaan -- että parvekkeen
yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta
ravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei
ainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.

Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että
vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa
ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa,
tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli.
Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä
pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli
vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.

Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina,
ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen
seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka
vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet
siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja
mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli
tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti
ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.

Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän
korviinsa.

-- Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä
edellisen kanssa, mutta painokkaasti.

-- Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet
sinulle ovat tehneet?

-- Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi
sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja.
Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.

-- Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi
joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin
tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä
melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta
kuin sinun eilisiltana tekemäsi.

-- Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen
huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt
Sveitsiin.

-- Miksi?

-- En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.

-- Mitä se sinua liikuttaa?

-- Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen
tarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.

-- Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti
ruumiissasi.

-- Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin
tavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä,
että olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.

-- Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?

-- Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer,
vai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti
katoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen,
että tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin
kanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi
Aribertin saapuminen ilman seuruetta -- minkä minä, kun ruhtinaan
arvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja
arveluttavimmaksi asiaksi -- ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni
olevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan
kanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää
oikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita
tänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta...

-- Eikö Eugen-herttua ole tullut?

-- Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä
asemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä
tiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.

-- Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet
samassa pelissä?

-- Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön
eilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se
olisi saattanut merkitä -- niin no!

-- Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?

-- Kyllä, entä sinä?

-- Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies
murahti.

-- Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän
allaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen,
jolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen
reunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.

-- Kuka se on?

-- Eikö se ole Jules?

-- Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.

-- Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.

-- Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa
minun itse olisi hänet heitettävä pellolle.

Racksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi
hänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies
voinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse
tanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen
suustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi
sitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen,
uudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta.
Ihmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka
yhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt
muutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään
kääntyi ympäri.

Se oli Jules.

Molemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.

-- Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi,
että olen täällä.

-- Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.

-- Juuri niin, hyvä herra.

-- Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.

-- Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana.
Tänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.

-- Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?

-- Aivan niin.

-- Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös,
ystäväni.

-- Minä olen jo pyytänyt anteeksi.

-- No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se
on epäitsekäs neuvoni teille.

-- Hyvää yötä.

-- Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi
tai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat
teidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen
palveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä
on teille turvallisin pelastuskeino.

-- Hyvää yötä, herrani.

Ennen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs
Sampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä,
ei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.

Hän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme
sanoa hänen valvoneen koko yön.

Kello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan
tavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin
ruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan
vieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan
takaportailla.

Tarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin
ruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.

-- Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla,
sanoi Racksole väsyneesti.

-- Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella
taholla.

Poliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista
ammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä
täyttämään tehtävänsä.

Jonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi
mr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen.
Racksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin
kuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja
kaksi poliisimiestä.

-- No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet.
Sitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen
hankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni
sitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.

-- Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on
kadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert
ilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut
käytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa
mitään valaistusta tähän asiaan.

-- En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin
tarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen
tuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.

-- No, enkö minä... Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.



VII.

NELLA JA RUHTINAS.


Racksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin
ruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään
jälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja
tapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi
kylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen
toimenpiteeseen -- hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin
varkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin
salaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä,
johon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian
hyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä
onnistuttuaan.

Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia
tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin.
Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt
vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän
näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että
hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut
kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli
yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää
vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni
ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi
senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen
pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja
käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.

-- Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?

Ruhtinas kumarsi hymyillen.

-- Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.

-- Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa,
joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde
Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan
tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta.
Jos heillä olisi Keskuspuisto...

-- Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.

Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät
ruhtinaan kasvoja.

-- Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au
revoir, ruhtinas.

-- Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.

-- Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain
virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon
meillä on puuhaa.

-- Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand
Babylonista tänä iltana.

-- Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne
sitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän
huoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa -- hän viettää päivänsä
Cityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.

-- Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa
todistivat hänen tarkoittaneen totta.

Nella ajoi pois.

Jos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen
osaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin
tavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui
paljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle
mielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi
hyvästit.

-- Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin --
nimittäin, en luullut... Hyvästi.

-- Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta
nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta
raskauttaa mieltänne omilla asioillani.

-- Mutta otaksukaa -- otaksukaa, että minä sitä haluaisin.

-- Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.

-- Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle
kaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.

Melkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja
innokkaasti.

-- Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi.
En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se
tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua
paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri
te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon
ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen,
Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä
tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän
toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni
ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen
olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman
mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta.
Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman
välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen
saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää
teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön
onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä
Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa.
Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa,
täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta
tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman -- Hänen Majesteetiltaan
Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin
Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin
matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu _minulle_. Mutta
jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin
olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme
päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin
luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.

-- Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella
sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on
teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te
häntä nimitätte.

-- Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.

-- Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne
oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko
asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja
mutkattomalta.

-- Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan
sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa
matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa -- jossa häntä ei tavota
sähkölennätin, posti eikä rautatie.

-- Minkälaisia syitä?

-- Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia... Hän
vaikeni.

-- Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?

-- Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi
kuin Berlinissä aavistetaankaan.

-- Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?

Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi
suljetuin silmin.

-- Jos teitä huvittaa, vastasi hän.

-- Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.

-- Niinkö luulette?

-- Olen siitä aivan varma.

-- Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?

-- Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti
neitonen kuivasti.

-- Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti
Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?

-- Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän
ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties
ollut aivan uskollinen.

-- Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen
kaikella varmuudella.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.

-- Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen,
olisin minä -- olisin...

-- Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään
vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa,
hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan
tulonsa edellisenä iltana.

-- Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.

-- Oli.

-- Mahdotonta!

-- Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten
jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa.
Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen
katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi -- kuolleen niin
yhtäkkiä.

-- Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti
ruhtinas Aribert.

-- Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.

Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat
väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.

-- Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin
en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista.
Rohkenenko toivoa osanottoanne -- apuanne?

-- Minunko apuani? Missä?

-- En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas
nainen voittaa aina nerokkaan miehen.

-- Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole,
mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.

Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt
selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti --
hänessä oli sellainen vaistomainen tunne -- että se toteutuisi, mutta
mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä
salaisuus.

-- Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se
tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme
nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja
isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.

Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä
uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet.
Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä
kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot
todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita
todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon
ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.

-- Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.

-- Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan
ruhtinaan kanssa.



VIII.

PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.


Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen
palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan
Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen,
vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista
ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön
kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa
palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä
-- tyttö oli ilmeisesti englannitar -- oli huomattavan epäkohtelias,
siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on
ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa
oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta
kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.

-- Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan
konttoritapaansa.

-- Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni,
pyöreähkö nainen.

-- Meillä on huone toisessa kerroksessa.

-- Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti
paronitar.

-- Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa,
rouvaseni.

-- Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä
olevaa huonetta?

Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.

-- Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.

-- Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen
nopeasti ja purasi huultaan.

-- Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä
hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa
nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä
ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar
Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi
pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä
vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut
Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli
välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa,
nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta.
Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja,
mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan
päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista -- mantereen siniveristen
luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista
sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden
tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui
istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän
saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia
ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna,
pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin
arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella
tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli
kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan
läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten
tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle
jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan
kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin
kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä
olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään
omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä
tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren
onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.

Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.

-- Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.

-- Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen
hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?

Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.

-- Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin
siihen kuulumatonta.

Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu,
johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.

-- Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.

Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään
pikkuseikan -- sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua
hyvää englanninkieltä.

Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien
pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.

-- Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss
Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen
ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa
häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni
alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä
päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä.
Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin.
Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän
salaperäiseen juoneen.

-- Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi
palvelusvuorossa oleva.

-- Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.

-- Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut
sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli
maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.

-- Mihin?

-- Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties
pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana
saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee
Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.

Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla
oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan
suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella
Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman
seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa,
-- pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin
hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja
ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi
eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen
olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut
Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja
nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen
elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin
oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt
hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän
oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen
tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi
ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.

Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten
päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva
henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa
persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen
kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät
liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat
avonaiset.

-- Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille
erikoisella painolla.

-- Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla
ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi
seuraamaan toisia vaunuja.

-- Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän
nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän
tavattoman kiivaasti.

Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen
edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja
poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas
Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat
tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean,
pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi
ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa
hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän
pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä
hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat
tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja
maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut
miss Spencerin jälkeen.

-- Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta
seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.

-- Miss Spenceriäkö?

-- Niin, hän tuli juuri äsken.

-- Olette luullakseni O. K. kysyi mies.

-- Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli
omaa rohkeuttaan.

Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä.
Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus
todisti sen vuokrahuoneeksi. -- Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella
entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne.
Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten
yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia
kysymyksiä.

Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että
tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän
ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa
kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.

-- Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko
istuutua?

Miss Spencer tarttui soittojohtoon.

-- Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi
Nella.

-- Jos mitä? kysyi miss Spencer.

-- Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin
hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.



IX.

KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.


-- Te -- te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer
hiljaisella, vapisevalla äänellä.

-- On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille
muutamia kysymyksiä.

Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti
vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.

-- Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella
kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.

-- Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.

-- Keneltä?

-- Niin, minä olen -- minä olen -- katsokaa, asian laita on niin, että
minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.

-- Kuka on miehenne?

-- Tom Jackson -- Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen
hovimestari.

-- Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te
lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?

-- Hän -- hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli
käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille,
niin hän...

-- Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä
kaupungissa?

-- Kummassakin paikassa.

-- Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?

-- En tiedä -- oikein, mutta niin luulen.

-- Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?

-- Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.

-- Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?

-- Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan
valani.

-- Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o
111?

-- Jotakin kahnausta heidän välillään oli.

-- Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.

-- Niin kai?

-- Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette
mieheltänne saanut suorittaaksenne?

Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka
erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'

-- Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.

-- Missä? Tässäkö talossa?

Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi
Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.

-- Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet
Julesin alotteesta?

-- Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.

Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi
sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta
kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.

-- En tiedä, miss.

-- Eikö hän ole tässä talossa?

-- Ei, miss.

-- Vai ei, se kai pian nähdään.

-- Hänet vietiin pois, miss Racksole.

-- Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?

-- Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.

-- Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja -- kymmeniä, satoja tuhansia.

-- Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer
jyrkästi.

-- Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta
Lontooseen?

-- Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.

Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli
koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään
hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss
Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin
tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes
sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun
Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen
oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla
huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa
ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä
vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti
revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta
yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt
todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään
oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään
-- itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin
näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena -- poliisin --
tuomioistuimen -- mestauslavan. Se oli kauheaa.

-- Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot
kävivät kalpeammiksi.

-- Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos
Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa
raukeamaan.

-- Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!

-- Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille.
Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan
hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco...

-- Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi
revolveria lujemmin.

Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan
lasimaisella katseella.

-- Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät
ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.

-- Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui
hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.

-- Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen
hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat
hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne.
Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella
juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä -- naisellinen,
osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen
tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös
tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä
käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja
laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.

Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille.
Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita
kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut
irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan
silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.



X.

MERELLE.


Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa,
joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti.
Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen
silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen
katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville,
missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen,
alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa
purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus
ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien
korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä
oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki,
mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään
nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun
köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla
ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla
äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan
jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut
kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.

Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta
hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean
epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi,
Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis
matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta
huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan
huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön
kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja
valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi
aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto
tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat
kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean
aseman vaaroja.

Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli
neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun,
lipallinen venelakki päässä.

Hän otti kohteliaasti lakin päästään.

-- Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka?
Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi
Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.

Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne!
Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen
silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse
lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään
Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään
asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen
näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.

-- Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä
putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän
irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta
ja ylenkatseesta.

-- No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?

-- Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.

Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi
vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut
ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että
hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä,
solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan
ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.

-- Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt
kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.

-- Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä.
Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun
palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte
erästä naista minun talossani revolverilla.

-- Talo siis oli teidän?

-- Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.

-- Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja
viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.

-- Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En
lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi
lievästi matkien Nellan omaa ääntä.

-- Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä
keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.

-- Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä...

-- Mitä?

-- Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?

-- Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?

-- Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni,
miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.

-- Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä
heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.

-- Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja
minä ja pieni miehistö -- sangen luotettava miehistö, voin lisätä.

-- En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.

Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.

Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi
neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen
vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson
väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.

-- Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on
harvinainen ominaisuus.

Nella ei vastannut.

-- Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.

Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi
Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut
tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen
täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä
tavallisten sääntöjen kanssa.

-- Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En
minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne -- te
olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.

-- Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.

-- Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi
olla teitä ihailematta -- nimittäin jos ette puutu minun asioihini.
Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään --
miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi.
Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen
paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut.
Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit
käyttävät murhia...

-- Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi
vakavaksi.

-- Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian
vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä,
että teidän on nälkä.

-- Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi
Nella.

-- Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin.
Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan
vaikutuksen. -- Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi!
Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole -- teidän
kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni -- me laskisimme
maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne,
mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte
pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja
tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan
henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta.
Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.

-- Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa -- Jules, sanoi Nella purevan
ivallisesti.

-- Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan
teitä.

-- Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne
silloin kävisi?

-- Minun nykyisen vaimoniko?

-- Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.

-- Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?

-- Sattumalta hän sen teki.

-- Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.

-- Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni
naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen
ruumiillistuttamana.

Jules lähestyi häntä. -- Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa
suudelma -- en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta,
ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan
suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.

-- Pelkuri raukka! huudahti Nella.

-- Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla
pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.

Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia
silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä
muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle
sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas
Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä
suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.

-- Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, -- minun läsnäoloni
täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin
pääsen tästä miehestä.

Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä
olevaa revolveria. -- Totta tosiaan, -- hän huomautti, -- sehän on
minun revolverini!

-- Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä
hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui
hänen ympärillään.



XI.

HOVIPANTTILAINAAJA.


-- Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan
lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät
miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta
kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole,
loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä
itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä
hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt
salaisuutta paljastamaan.

-- Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija
huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä
hän sanoi.

-- Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua
mieskohtaisesti?

-- Hän kysyi teitä.

-- Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta
sentapaisesta?

-- Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.

-- Odottakaa, käski Racksole äkkiä. -- Pyytäkää mr Sampson Leviä
astumaan sisään.

"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen
ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu
juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian
pitkät, liivi liian lyhyt.

-- Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua,
hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne
muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista
kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi
itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli
rehellinen mies.

-- Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän
kunnian?

-- Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi.
Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr
Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään
gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä
olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla
oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja
vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne
maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat
minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme
niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin
järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin
huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää -- miksi
päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?

-- Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä
syytöksestä.

-- Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään
istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla
ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. -- Niin,
yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette,
että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä
suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni
vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani;
tämä on vain periaatteen vuoksi.

-- Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut
kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en
koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.

-- Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.

-- Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.

-- Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla
on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat
henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä.
Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en
uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita,
joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta
palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani -- ellette, tietysti,
ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan
tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.

-- Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille,
että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.

-- Kuinka saitte sen tietää?

-- Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin
entinen tarjoilija -- vieläpä hovimestari -- Jules. Olette epäilemättä
kuullut puhuttavan hänestä?

-- En, sanoi mr Levi jyrkästi.

-- Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin,
mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen
teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt
häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin
hänet kuitenkin täällä -- en kultasalissa, vaan itse hotellissa.
Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa
teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa
minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin
kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen
teidän vieraittenne joukkoon.

-- Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken
vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.

Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla,
ivallisella ilmeellä hän lisäsi:

-- Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?

Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.

-- Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?

-- Tiedän -- en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin
mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi.
Kuvittelin jotakin sensuuntaista.

-- Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä
miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. -- Kuinka voisimme olla
toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä,
että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten
luonteita, ja sanon -- jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä
teen samoin.

-- Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn
mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua
Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta
mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi
Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä
valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.

-- Kuinka olitte siitä niin varma?

-- Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr
Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina
päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen
aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava
shakkivetonne?

-- Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä,
miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta.
-- Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli
alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin
kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea
ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.

-- Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin
sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi
paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä
sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.

-- Pelkkä sattuma -- kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja
pullollisesta Bass-olutta.

-- Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.

-- Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen
ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen
oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli.
Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut,
en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita
hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.

-- Sen voin selittää, -- sanoi mr Sampson Levi, -- hänen oli määrä,
tulla tänne järjestämään erästä lainaa.

-- Valtiolainaako?

-- Ei -- yksityistä lainaa.

-- Keneltä?

-- Minulta, Sampson Levittä.

-- Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?

-- Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.

-- Omiinsako?

-- Niinpä tietenkin.

-- Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?

-- Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä
-- kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat.
Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.

-- Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?

-- Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo
sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä
he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin
ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin
suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka
suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin...!

-- Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?

-- Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.

Ymmärrättekö? -- Mr Levi naurahti. -- Olen hoitanut sellaisia
pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki.
Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr
Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette
Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi
saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat
sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja
ystävillänikin on jotain sanomista.

-- Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?

-- Niin kysyn.

-- Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi.
-- Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa,
mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi
Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos
hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty?
Kukaan ei siitä hyötyisi.

-- Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.

-- Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.

-- Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas
naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen
ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän
lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua
katoaisi -- ainakin joksikin ajaksi.

Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.

-- Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, -- luulen teidän todellakin
päässeen juonen perille.



XII.

ROCCO JA HUONE N:o 111.


Saman päivän iltapäivänä -- äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut
aamupäivällä -- Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi
itsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin.
Puolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita
ylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä
ulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä
matkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi
miksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää,
mutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen,
ja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.

-- Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille -- n:o
111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.

Hän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut
vuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan.
Konttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:

    Rakkahin isä -- minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi
    seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän
    kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi
    rauhaan.

                                   Teräväpäinen tyttäresi Nella.

Nämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät
kokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli _käännä!_ Hän käänsi ja
luki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. -- _Pidä tarkasti silmällä
Roccoa_.

-- Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi,
repiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä
paperikoriin.

Samana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun
hotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen
lähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi
oven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen.
Aina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai
muun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio
oli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen
kuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän
kiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja
tarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten
hän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat
olivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan
näistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin
itse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi,
niinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus.
Muutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä,
mutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin,
mutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä "kummallista, onttoa ääntä",
joka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi
kylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi
silloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka
oli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus
oli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli
sisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka
niinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen
päässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti
Racksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut;
se ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että
viemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen
saranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua
saattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi
laskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla
tutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin
jokseenkin suuren kolon -- noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin
hän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä
sisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän
raapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin
kahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli
vain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä
tikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.

Erittäin varovasti hän tunkeutui kaivomaiseen rumpuun ja laskeutui
tikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä,
mutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan,
joka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä
reikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen
kylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion
jykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi
joku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.

Mies oli Rocco.



XIII.

LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.


Racksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen
yhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o
111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin
oli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen
häpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu
oli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä
hän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen
aikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli
käytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand
Babylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko,
josta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi
tuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä
varten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi
seisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että
Rocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat
solakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua
rummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän
lyhyenläntä roteva mies.

Nämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna
tuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja
makuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka
oli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan
makuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta
ei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja
välistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa
liikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole
ei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun
hänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä
siitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi
erottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä
värisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla
oli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä
marmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi
tuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen
alaisena -- tai (kauhea ajatus!) kuollut.

Racksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä
tuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.

Pesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita
ja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta
jatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki
tyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja "Cavalleria
Rusticanasta" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi
hitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä
sormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta.
Sisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco
ei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei
tapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole
näki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä
lepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin,
suureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva
katselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset
ja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä
mies oli suorittanut?

Keskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty,
ainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta
ne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä,
jotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies
ahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis
luultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli
tehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten
keittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli
pimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän
vuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa,
jota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin
pahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale
palavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi
loppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.

Rocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä
liekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle
linssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald
Dimmock.

Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole
koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että
täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi
turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä
nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata
Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen
työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita
ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt
melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat
hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen
hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan.
Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli
saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui
siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana
hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin
tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta
hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli
kaikkien sielun kykyjensä herra.

Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco
nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen
ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli
jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja
puuhaili työaseineen.

Racksole rykäsi hiljaa.



XIV.

ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.


Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen
yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.

-- Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella
korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.

Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri
sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt
niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden
herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät
hänet.

-- Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin
te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin
Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen
teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa!
Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu.
Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun.
Tehkää mitä tahdotte.

Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin
suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin
sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.

-- Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte
ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.

-- En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain
kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.

-- Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.

-- Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini
Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.

-- Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?

-- Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin
paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee
nyt saamaan vaikuttavan muodon.

-- Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr
Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet
kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä
käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa,
loppuu tuohon paikkaan.

-- Se on mahdollista, huokasi Rocco.

-- Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt
joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin
kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne.
Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty
vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.

-- No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni?
Kertokaa se minulle muutamin sanoin.

-- En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni,
ymmärrättekö.

-- Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi,
hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.

-- En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille
vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu,
ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.

-- Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?

-- Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli.
Luonnollisesti hänet -- no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän
ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena.
Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran
olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan
juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.

-- Se oli siis murha?

-- Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.

-- Kuka sen teki?

-- Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.

-- Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa
salaliitossa?

-- Kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin
ruumiille?

-- Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan
ylevällä häpeämättömyydellä.

-- Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen
vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon
teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin
ruumiille?

-- Olen balsamoinut sen.

-- Balsamoinut sen?

-- Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan,
ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon
kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.

-- Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen.
Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?

-- Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on
säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia
todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä
vastaan.

Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken
sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden
keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.

-- Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian
kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua
yöunesta.

Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä
Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.

-- Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää
unohtako sitä!

Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.

-- Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.

Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies -- tämä lahjakas henki,
jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän
tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija
ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco
pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.

-- Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää
portaita.

-- Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja
otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta
ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja
näppäryydelleen.

-- Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka
jälkeen Racksole meni hissiin.

Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon
itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.

Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi
näkyvistä.

Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen
voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja
pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla
Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.

Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.

Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät
kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman
vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin
niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti
luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän
hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan
lörpöttelemättä.

Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut
Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön
tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen
tapaiselle luonteelle.

-- Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää
hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu
muutamia tärkeitä tietoja.

Racksole ei virkkanut mitään.

-- Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi.
Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne.
Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä.
Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?

-- Mielelläni, sanoi Racksole.

Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi
sen ja luki: _Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende_.

Hän katsoi kelloansa.

-- En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan
Ostendeen.

-- Ostendeenko?

-- Niin, heti.

-- Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. -- Minun asiani on
kiireellinen.

-- Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän
oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.



XV.

SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.


Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen
Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen.
Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin
mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla
köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen
korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen
tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi
ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet
kansipönkkään.

-- Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.

-- Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert
opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä.
Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt
vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun
revolveriani -- teidän revolverianne, piti minun sanoa.

Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka
käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin
kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.

Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja
uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta
tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen
perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan-
ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat
määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan
kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen
oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä
hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa
eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen,
erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin,
mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat
ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan
ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss
Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten
heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei
hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa
ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli
purjelaivan kapteeni.

-- Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle.
Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.

-- Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä
tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli
Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän
on keksittävä jotain muuta.

-- Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.

Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan
kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä
aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki
ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.

-- Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä
kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?

-- Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään
vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin
Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.

-- Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi
ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André,
poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.

Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan
revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja,
ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin
suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.

-- Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.

Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen
poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli
vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili
rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt
tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu.
Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen
hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut
kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi
vallan mukavasti päästä pakoon -- ja päästä pakoon jättämättä mitään
johtolankaa jälkeensä.

-- Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko
tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen
purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.

-- Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa
vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.

-- Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö
ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?

-- Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen
nyt.

Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti
luovuttamasta airoja.

-- Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.

-- On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.

-- Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi
ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa
Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi
suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi
onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin
taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon.
Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin
teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin
perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta
kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja
seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin
kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand
Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään,
jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin
vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte
uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla
jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette
tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella,
ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä
todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En
aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani
tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan.
Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.

-- Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.

-- En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin
taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin
purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta
kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut
epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:

-- Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.

Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin
Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat
olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat
kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin
metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen
silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas
kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.

Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja
vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti
lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello
oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut.
Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.

-- Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät
johonkin hotelliin.

-- Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani
veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön
olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta
vastavaikutuksesta.

Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän
tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli
tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta
saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja
sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin
parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja
kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.

-- En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.

Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei
ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena:
En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka
kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä
äänensävyllä huomautti:

-- Minun täytyy heti sähköttää isälleni.

Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka
pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.



XVI.

PUNAHATTUINEN NAINEN.


-- Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.

Kaikki kolme -- Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert --
istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä.
Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla
olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet
aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen
kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta
seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain
niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.

-- Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.

-- Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki,
mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole
epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen
varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen,
mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.

-- Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen
päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.

-- Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen
juhlallisesti häneen.

-- Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.

-- Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi
ajatteli omaa tilaansa hississä.

-- Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme,
sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän -- ja sitten,
jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä
neuvotella poliisin kanssa.

-- Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.

-- Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti
astui sisään -- hän loi Nellaan ihailevan katseen -- sen talon voisimme
me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.

-- Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi
ruhtinas hymyillen.

-- Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani,
että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se
on mahdollista?

-- Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään
pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen
asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.

-- Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?

-- En, sitä en luule.

-- Ja syy, jos sallitte minun kysyä?

-- Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa -- eikö niin?
Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde --
suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin
asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva,
mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä,
että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen
kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin
prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen
näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se
seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on
liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.

-- Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan
kanssa?

-- Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei
Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa
yhteydessä keskenään -- mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei
mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut
sitä asiaa.

-- Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?

-- Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen
illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.

-- Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta
sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen
suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä
vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.

-- Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?

-- Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille
erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua,
on miljoonan punnan velassa?

-- Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on
mahdotonta.

-- Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten
hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.

Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei
vastannut.

-- Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.

-- Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.

-- Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä
saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla
teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?

-- On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin
kieltävä vastaus.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.

-- Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa
persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?

-- Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista
luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.

-- Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto
veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla
hyvät toiveet sillä taholla?

-- Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.

-- Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta
dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa -- en syytä kuningasta
mieskohtaisesti -- on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen
menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.

-- Mihin?

-- Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.

-- Mutta on aivan varmaan liian aikaista.

-- Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä
ehkä tavata Berlinin naisen.

Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista
miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin
paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden
kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte
Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.

Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen
iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän
näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen,
huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän
oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia,
jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion
esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli
pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.

-- Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on
Berlinin nainen.

-- Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän
teidät?

-- Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut
tännepäin.

-- Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin
askartelua.

Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti
hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi
pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole
pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille.
Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia.
Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja
parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla.
Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat
huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen
syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei
liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin
pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli
hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella
naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin
aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä
sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu
omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla
loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös,
polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan
päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.

-- Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.

Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon
loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa,
punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole
ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät
olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut
ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja
antoi hänen mennä.

-- Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi,
jos seuraamme häntä jalan.

-- Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain
paikalle? sanoi Racksole.

-- Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi
kärpästä yhdellä iskulla.

Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon
eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä
iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo
molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas
Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja
hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin
kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja
äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista
paikkaa -- puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat
päässeet lasioven eteen -- lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta
joka oli jätetty vähän raolleen.

Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä
liikkeen -- oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi
yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja
ilmeisesti tyhjä.

-- Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti
umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo
loisti maahan.

-- Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn
valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta
voi erottaa kellarin.

Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen.
Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa.
Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän
näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.

-- Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.

-- Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.



XVII.

EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.


-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä
kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja
tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista.
Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä.
Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja,
räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen
vaipui alas rintaa vasten.

-- Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa
ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen
veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi
Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.

-- Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi
Racksole ankaralla, synkällä äänellä.

Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden
toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon
kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran
pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.

-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.

-- Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.

-- Enemmän kuin -- -- Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.

-- Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun
puuskassa -- raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn
Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat
kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan
heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas
Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?

-- En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi;
en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen
huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua
kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti,
jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut
mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö,
kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja
rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu.
Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.

-- Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan
täällä.

-- Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten
hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se
aukeni. -- Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja
tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen
rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa
olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa
kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun
vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa
hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon
etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin
taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme
katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.

-- Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen
punahattuista naista.

-- Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.

-- Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä
täältä. Etsikäämme kellarinportaat.

Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas
Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä
niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden
vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas
aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä
käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui
lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan
lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän
näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli
jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui
joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. -- Pankaa pois
tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.

-- Enkä pane, hän vastasi.

-- Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.

-- Minä ammun, hän toisti. Yks' -- kaks' -- kolme! -- Pau, pau! Hän oli
ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.

Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan
ihmeissään -- ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi
voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa
edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.

-- Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan
tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?

Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut
pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen
revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.

-- Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?

-- En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. -- Tom
käski minun vartioida.

Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen
surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä
päällystakkiaan.

-- Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän
sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti
takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen
molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.

Hänen vastarintansa lakkasi -- hän oli voitettu.

-- Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää
revolveria -- täydellä todella, tarkoitan tietysti.

He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen,
jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena
vuoteella.

-- Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.

-- Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti
Racksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat.
Meillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen
uhriksi.

Ruhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja
kellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he,
lukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät
jälleen alas kellariin.

Vanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä
saksaksi, hän katsoi setäänsä.

-- Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert,
sinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?

-- Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut
rauhaan. Mitä sinä tahdot?

-- Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi
ruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.

-- En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et
kai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon
sinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.

-- Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.

-- Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et
saa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli
punainen hattu päässään.

-- Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert
laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin
luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.

Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat
Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole
huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea.
Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita,
milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.

-- Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.

-- Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta
Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.

-- On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi
Racksole.

-- Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen
nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt
meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?

-- Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä
sanonut.

Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti
ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet
nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja
laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät
ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat
yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.

-- Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.

-- Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului
nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert
katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna
ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja
Nella tuli sisään.

-- Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut
unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet
nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin,
missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus
tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla
ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.

-- Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.

-- Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.

-- Hän on sairas, sanoi Racksole.

Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella
taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan
sairaanhoitajatar-oppikurssin.

-- Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se
riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä
talossa?



XVIII.

YÖLLÄ.


-- Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni
belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina
silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.

Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa
ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.

-- Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli
Racksole lausunut.

-- Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja
puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi,
olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy
-- siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää
noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä,
sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi
noutamaan lääkäriä.

Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä
päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja
senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä
lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas
Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.

Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti
huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat
yhdessä sairaan huoneessa.

-- Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä,
sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.

-- Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.

Se alkoi meidän hotellissamme -- sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.

-- Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään?
Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan
hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa
ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut,
ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa
asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain
tietäisimme -- tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan
tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin
minä tappaisin itseni.

-- Miksi? kysyi Nella.

-- Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole
minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.

-- Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella
sukkelasti.

Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni
vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän
katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään,
kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen
kysymykseensä -- hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.

-- Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin.
Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.

-- Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven.
Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.

Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin
tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen
shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan
hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli
lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä
kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta,
sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia
sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien
pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen
kajahtavan soinnin. Hän säpsähti -- se oli vain kaupunginkellon
kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni -- salaperäistä
oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan.
Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja
ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan
sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla
kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi
tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet
lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän
oli kokonaan unohtanut Eugenin.

-- Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli
häntä -- suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa
häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.

Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.

-- Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh,
hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä?
Pyörryinkö?

-- Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli
polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.

-- Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin
hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn
vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin
alas portaita -- teidän luoksenne.

-- Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.

-- Niinkö?

-- Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei
ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr
Racksolen.

-- Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!

-- Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen
kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.

-- Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja
nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?

-- Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se
on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni
olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.

-- Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.

-- Siksi -- Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä
sanoa.

-- Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?

-- Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan --
minusta tulee sen hallitsija.

-- Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on
neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?

-- Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan
sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia
kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan
prinsessan kanssa.

-- Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja
jos hän elää...

-- Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni
teidät omakseni, jos -- jos...

-- Jos mitä, ruhtinas?

-- Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.

-- Olenko sitten riittävän rikas?

-- Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.

Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen
ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä
talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan
toisesta päästä.

-- Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi
ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.



XIX.

RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.


Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja
muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin
kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti
voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi
tai -- mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää -- mukavammaksi.
Kerroksessa on kuusi huonetta -- eteinen, salonki eli vastaanottosali,
ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat
vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone -- mihinkä viimemainittuun jo
olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on
luonnollisesti vastaanottosali.

Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä
iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän
näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi
tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle
ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen
ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani
muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.

-- Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi
ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin
asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?

Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.

-- Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut
kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin
hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen
korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt... Hän vaikeni ja nosti
torjuvasti ryppyiset kätensä.

-- Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti
hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri
arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja
vielä kerran tulevan sellaisiksi.

-- Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan
rahamies Sampon Levi -- sekö hänen nimensä on? -- vastaanottosalissa?
Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi
kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.

-- Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä
isännälläsi on jokin erikoinen syy.

Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän
oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan
häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin,
ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena
häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä.
Eugen-herttua oli parantunut -- ainakin hän nyt oli toipumassa -- ja
siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä
langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss
Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, -- tämä
kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären
avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli
ennallaan. Mutta -- mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä
vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun
mr Sampson Levin kanssa.

-- Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?

-- Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla
olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä,
etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?... Saat mennä, Hans. Vanha
kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään
kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.

-- Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena.
Älä puhu tyhmyyksiä.

-- Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo
aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties
minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime
aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut
hulluksi!

Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut
ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä
joustavuuttaan ja vireyttään.

Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti
heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas
tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi
saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen
luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka,
jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä
parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa
luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon
laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei
näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.

-- Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava
noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän
olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?

-- Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa!
Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta
laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle
kuudenpennyn lantin.

-- Mitä minun sitten on tarjottava?

-- Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät
ole mitään tavallisia hotellinomistajia.

-- Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua
naurahti raskasmielisesti.

Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.

-- Et, hän sanoi.

-- Miksi suutelit häntä -- silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua
huolettomasti.

-- Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan,
vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.

-- Racksolen tyttöä.

-- Milloin se tapahtui?

-- Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit
minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen
erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan
ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh,
setä Aribert!

-- Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen
naimisiin hänen kanssaan.

-- Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua
nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin
lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse
mitään.

-- Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas
Aribert tyynesti.

Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman
totisemmaksi.

-- Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule
sallimaan morganaattista avioliittoa.

-- Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun
oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.

-- Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa
omaisuutta.

-- Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen
voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile
uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi
ruhtinas Aribert jäykästi.

-- Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti,
ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän
kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen
mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin
kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle --
sinulle, Aribert.

-- Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert
lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei
sinulla ole mitään pelättävää.

-- Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.

-- Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?

-- En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli...

-- Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.



XX.

MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.


Eugen-herttua vavahti.

-- Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että
mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.

-- Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien
lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille
vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu
palvelija heti riensi ovesta ulos.

-- Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen
vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa
jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten
kohteliaisuudeksi.

-- Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin
kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.

-- Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä
asioita meillä on?

-- Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.

Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.

-- Kuka kertoi sinulle asian?

-- Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan
salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman
kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja
siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia
yksinvaltiaita.

-- Kirotut! sanoi Eugen.

-- Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua
hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle
enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on
kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun
harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan
hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan?
Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja.
Kysynpähän vain.

-- Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui
Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.

-- Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha
tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?

-- Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että
nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen
hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.

-- Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?

-- Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki
selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän
on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa
rakastaa enkeliä.

-- Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.

-- En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria.
He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä
selvät paperit.

-- Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas
Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään
naimisiin Anna-prinsessan kanssa.

-- Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.

-- Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään
heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle
miljoonaa.

-- Selitä, mitä tarkoitat.

-- Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain -- se on hirvittävä sana,
mutta meidän täytyy käyttää sitä -- Ostendessa.

-- Se on totta.

-- Tiedätkö miksi?

-- Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen
rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä
saaneet, kiitos sinulle siitä.

-- Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He
tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut
pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei
ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa
kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?

-- Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.

-- Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa
Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi
Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni
olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko
koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada -- sellaisia
vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?

-- On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta
katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista
lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen,
muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen...

-- Ennen?

-- Ennen kesäkuun loppua.

-- Ennen kesäkuun loppua?

-- Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.

-- Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan
lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut
vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku
salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua
vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?

-- Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.

-- Miksi juuri Bosniaa?

-- Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa
Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee
mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.

-- No, menköön vaan!

-- Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.

-- Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.

-- Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa
hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on
virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja
jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan
kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää
sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo
mennä naimisiin hänen kanssaan.

Eugen kävi kalpeaksi.

-- Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että
pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.

-- On.

-- Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni
avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?

Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt.
Olet ollut levoton turhan takia.

-- Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?

-- Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.

-- Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa
juonesta, Eugen-parka.

-- Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön
kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään
aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.

Aribert pudisti päätään.

-- Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut
hänen kanssaan asioissa?

-- Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani
oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin
kanssa?

-- En minä ainakaan, sanoi Aribert.

-- Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon
vastaanottaa mr Sampson Levin.

Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja
Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita,
jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.

-- Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson
Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne
voi toivottavasti hyvin.

-- Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.

Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista
syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen
ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt
tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan
näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti
sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot
tulipunaiset ja vähän hikiset.

-- Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja
istukaa, mr Levi.

-- Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.

-- Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet --
puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.

-- Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.

-- Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni,
että asia päätettäisiin nyt heti.

-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta...

-- Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen
tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden
olevan jotakuinkin omituista laatua.

Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu
onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla.
Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu.
Minä -- minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden --
kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin -- lopulta nousevan noin
viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa
puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.

Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti
rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.

-- Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on
se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on
asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun
asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut
ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä
voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset
asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen,
että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun
raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.

-- Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua
mahdollisimman mahtipontisesti, -- tärkeiden tehtävien vuoksi. En
ole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan.
Olisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni...

-- Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella
häikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta
rahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa
-- voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme
lainanneet ne Chilen hallitukselle.

-- Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun
on saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.

-- Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän
ylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.

Seurasi pitkä äänettömyys.

-- Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena,
ettette voi hankkia tuota miljoonaa?

-- Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden
ajalla...

Herttua teki vihaisen liikkeen.

-- Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte
erään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä
sanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten
harmistuneena seisomaan, _minä_ en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä
kerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän
sanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.

Ja mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen
kumarruksen.

-- Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa.
Kaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä...

-- Ethän vain aio... Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti
hämmästyneenä.

-- Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian
niin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.



XXI.

FELIX BABYLONIN PALUU.


Sen päivän iltana, jona Eugen-herttualla oli ollut kohtalokas
keskustelu mr Sampson Levin kanssa, harhaili Racksole sangen
levottomana ja hajamielisenä Grand Babylonin ja läheisten käytävien
eteishallissa.

Viimein hän kulki suoraan hotellin läpi ja ulos toisesta
sisäänkäytävästä sekä pientä mitätöntä syrjäkatua ylös kapean ja
ahdinkoon asti täynnä olevan Strandin kuohuvaan ihmisvirtaan.

Hän kulki juuri hajuvesitehtaan ohi, kun eräs herra, joka hiljalleen
tuli vastakkaiselta taholta, lähestyi häntä hiljaisella äänellä
tervehtien: Hyvää iltaa, mr Racksole! Miljoonamies ei heti tuntenut
puhujaa, jolla oli yllään matkatakki ja kädessään matkalaukku. Mutta
sitten hänen kasvoilleen välähti pieni iloinen hymy, ja hän ojensi
kätensä.

-- Niin, mr Babylon, hän tervehti toista, kaikista maailman ihmisistä
olen kaikkein mieluimmin halunnut tavata juuri teitä.

-- Te mairittelette minua, sanoi pieni englantilaiseksi valettu
sveitsiläinen.

-- En vähääkään, vastasi Racksole, se ei kuulu minun enempää kuin
teidänkään tapoihinne. Toivoin saavani pitkään ja hauskasti tarinoida
kanssanne ja kas, tässä te nyt olette! Mistä matka?

-- Lausannesta, sanoi Babylon. Olin suorittanut tehtäväni siellä eikä
minulla enää ollut siellä mitään tekemistä; silloin tunsin koti-ikävää.
Halusin takaisin Lontooseen ja niin saavuin tänne juuri sellaisena
kuin minut näette. Ja hän nosti matkalaukkuaan Racksolen nähden.
Hammasharja, partaveitsi ja pari tohveleita! Hän lisäsi nauraen: Kysyin
epäillen itseltäni käydessäni katua eteenpäin, mistä saisin asunnon --
minä, Felix Babylon, ilman kotia Lontoossa.

-- Neuvoisin teitä menemään Grand Babyloniin, vastasi Racksole, hänkin
nauraen. Se on hyvä hotelli ja tunnen omistajan mieskohtaisesti.

-- Jokseenkin kallis, vai kuinka? huomautti Babylon.

-- Teiltä, herrani, sanoi Racksole, tulee perittäväksi kaiken kaikkiaan
tasan 2 1/2 shillinkiä viikolta. Suostutteko siihen?

-- Suostun kyllä, sanoi Babylon lisäten: Olette kovin ystävällinen, mr
Racksole.

He kulkivat takaisin hotelliin sanomatta mitään erikoista, mutta
tunsivat olevansa hyvin tyytyväisiä saadessaan olla toistensa seurassa.

-- Paljon vieraita? kysyi Babylon.

-- Kyllä, koko runsaasti, virkkoi Racksole, koettaen esiintyä
hotellinomistajan tapaan, mikäli siihen kykeni. Luulenpa voivani sanoa
-- kauppapuotien omistajien puhetapaa käyttääkseni -- että jos mitään
kauppoja tehdään, niin minä ne teen. Tänä iltana ovat kaikki vieraat
pengermällä ja pylvästössä -- on niin äärettömän kuuma -- ja jäätelön
menekki on suorastaan suunnaton -- melkein yhtä suuri kuin se olisi
New-Yorkissa.

Theodore Racksole sytytti Havanna Rotschildin, jonka Babylon hänelle
tarjosi, ja he astuivat sisään hotelliin käsikoukussa. Mutta he
eivät olleet kunnolla kerinneet ylimmälle ulkoportaalle, ennenkuin
pienikasvuinen Felix sai osakseen lukemattomia tervehdyksiä. Nähtävästi
hänen entiset vieraansa olivat paljon pitäneet hänestä. Vihdoin
he saapuivat johtokunnan huoneeseen, jossa Babylonille tarjottiin
kananpoikapaistia ja Racksole auttoi häntä Heidsieck Monopol, Carte
d'or-pullon tyhjentämisessä.

-- Tämä kananpoika on miltei täydellisellä taidolla paistettu, sanoi
Babylon lopuksi. Se tuottaa talolle kaikkea kunniaa. Mutta miksi te,
rakas Racksole, miksi taivaan nimessä te jouduitte riitaan Roccon
kanssa?

-- Olette siis kuullut siitä puhuttavan?

-- Kuullut puhuttavan? Rakas ystävä, sehän oli painettu jokaiseen
sanomalehteen koko mannermaalla. Muutamissa niistä ennustettiin, että
Grand Babylon saisi sulkea porttinsa puolen vuoden kuluttua, koska
Rocco oli kääntänyt sille selkänsä. Mutta minä käsitin luonnollisesti
asian paremmin. Tiesin, että teillä oli täytynyt olla pätevät syyt
kehottaessanne Roccoa jättämään paikkansa ja että edeltäpäin olitte
ryhtynyt toimiin saadaksenne jonkun hänen tilalleen.

-- Totta puhuen en ollut ryhtynyt mihinkään toimiin edeltäpäin,
sanoi Racksole ikäänkuin katuen, mutta onneksi olemme toisessa
keittiömestarissa tavanneet taiturin, jota etevämpi ei ole kukaan muu
kuin Rocco itse. Mutta tämä oli vain onnellinen sattuma.

-- Aivan varmaan oli epäviisasta luottaa sattumaan niin vakavassa
asiassa, sanoi Babylon.

-- Minä en luottanut sattumaan. En luottanut mihinkään muuhun kuin
Roccoon itseensä, ja hän petti minut.

-- Mutta miksi riitaannuitte hänen kanssaan?

-- En joutunut riitaan hänen kanssaan. Tapasin hänet eräänä yönä
balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa.

-- Mitä te tapasitte? Babylon melkein kiljaisi.

-- Tapasin hänet balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa,
toisti Racksole mitä rauhallisimmalla äänellään.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan, ja sitten Racksole uudestaan täytti
Babylonin lasin.

-- Kertokaa, sanoi Babylon, istuutuen nojatuoliin ja sytyttäen sikaarin.

Racksole kertoi koko Posenin jutun kaikkine pienine yksityiskohtineen,
mikäli hän itse sen tunsi. Se oli pitkä ja monimutkainen kertomus,
ja siihen meni noin tunti. Tänä aikana ei pienikokoinen Felix
virkkanut sanaakaan eikä liikuttanut lihastakaan, ainoastaan hänen
pienet silmänsä tuijottivat sinertävän savupilven läpi. Kaakeliuunin
reunustalla oleva kello löi kaksitoista yöllä.

-- Mihin aiotte ryhtyä vastaisuudessa, jos saan luvan kysyä? sanoi
Babylon hänen lopetettuaan.

-- Senpä juuri itsekin haluaisin tietää, sanoi Racksole.

-- Noo, lausui Babylon hetkisen vaitiolon jälkeen, ruvetaanpa
miettimään. Ensiksikin teitä huvittanee tietää, että sattumalta tapasin
Julesin tänään.

-- Vai niini huomautti Racksole aivan rauhallisesti. Missä?

-- Varhain tänä aamuna Parisissa, juuri ennen lähtöäni sieltä. Kohtaus
oli aivan satunnainen, ja Jules tuntui kokolailla hämmästyneen minut
tavatessaan. Hän kysyi kunnioittavasti, mihin olin matkalla, ja minä
sanoin olevani menossa Sveitsiin. Sinä hetkenä luulin olevani matkalla
Sveitsiin. Olin saanut päähäni, että siellä tulisin onnellisemmaksi ja
että oli parasta kääntyä takaisin ja olla enään palaamatta Lontooseen.
Kuitenkin peräydyin kerran vielä ja päätin jatkaa matkaa Lontooseen
silläkin uhalla, että siellä tuntisin itseni onnettomaksi ilman
hotelliani. Sitten kysyin Julesilta, mihin hän aikoi matkustaa, ja hän
kertoi aikovansa lähteä Konstantinopoliin, jossa hän oli osakkaana
eräässä uudessa ranskalaisessa hotellissa. Toivotin hänelle onnea ja
sitten me erosimme.

-- Vai Konstantinopoliin! sanoi Racksole. Erinomaisen sopiva paikka
hänelle minun mielestäni.

-- Mutta, jatkoi Babylon, näin hänet vielä kerran.

-- Missä?

-- Charing Cross-asemalla muutamaa minuuttia ennenkuin ilokseni tapasin
teidät. Mr Jules ei yhtäkaikki ollutkaan matkustanut Konstantinopoliin.
Hän ei huomannut minua, muuten olisin sanonut hänelle, ettei ollut
tapana kulkea Lontoon kautta, jos tahtoi matkustaa Parisista
Konstantinopoliin.

-- On siinä miehessä häikäilemättömyyttä! huudahti Racksole.
Suurenmoista ja uhkarohkeaa häikäilemättömyyttä!



XXII.

GRAND BABYLONIN VIINIKELLARISSA.


-- Tiedättekö mitään tämän Julesin entisyydestä? kysyi Racksole ja
kaatoi lasiinsa whiskyä.

-- En yhtään mitään, sanoi Babylon. Ennenkuin te siitä minulle
mainitsitte, en luule tietäneeni, että hänen oikea nimensä oli Thomas
Jackson, vaikka luonnollisesti olin selvillä siitä, ettei se ollut
Jules. Minulla ei totisesti ollut aavistustakaan siitä, että miss
Spencer oli hänen vaimonsa, vaikka olinkin kauan epäillyt, että heidän
suhteensa toisiinsa oli paljon sydämellisempi kuin heidän tehtäviensä
laatu hotellissa välttämättä edellytti. Kaiken kaikkiaan tiedän
Julesista -- hänen nimensä tulee aina olemaan Jules -- ainoastaan sen,
että hän vähitellen jonkun salaperäisen mieskohtaisen voiman avulla
pääsi huomattuun asemaan hotellissa. Hän oli aivan varmaan lahjakkain
ja älykkäin tarjoilija, minkä koskaan olen tuntenut ja hänellä oli
erikoisesti vallassaan tuo vaikea taito säilyttää arvokkuutensa
joutumatta ristiriitaan toisten arvokkuuden kanssa. Pelkään tämän
tiedon olevan hieman liian ylimalkaisen, jotta siitä olisi jotakin
käytännöllistä hyötyä käsillä olevan vaikean kysymyksen selvittämisessä.

-- Mikä se käsillä oleva vaikea kysymys on? kysyi Racksole tyhmän
näköisenä.

-- Arvelen, että tuo vaikea kysymys on saada selville syy miehen
Lontooseen saapumiseen.

-- Sen voi helposti arvata.

-- Kuinka niin? Luuletteko hänen haluavan antautua oikeuden käsiin tai
tavan voiman sitovan hänet hotelliin?

-- En kumpaakaan, sanoi Racksole. Jules aikoo vain koettaa onneaan
kerran vielä. Siinä koko juttu.

-- Koettaa onneaan mihin nähden?

-- Eugen-herttuaan nähden. Joko tavotella hänen henkeään tai
vapauttaan. Sangen todennäköisesti edellistä tällä kertaa; melkein
varmasti edellistä. Hän on käsittänyt, että meidän intomme pitää
Eugen-herttuan tila salassa on meille haitallinen, ja hän käyttää
hyödykseen tätä seikkaa. Koska hän jo, oman tunnustuksensa mukaan, on
jokseenkin rikas, täytyy hänelle tarjotun palkinnon olla suunnattoman
suuri, ja hän näkyy varmasti päättäneen voittaa sen. Hän on äskettäin
monta kertaa osottautunut rohkeaksi mieheksi; ellen erehdy, näyttäytyy
hän ihan kohta vielä rohkeammaksi.

-- Mutta mitä hän sitten saattaa tehdä? Ette kai tahtone väittää hänen
aikovan tehdä murhayritystä Eugen-herttuaa vastaan täällä hotellissa?

-- Miksei? Jos Reginald Dimmock menetti henkensä jo pelkästään
senvuoksi, että epäiltiin häntä uskottomaksi salaliittolaisille, miksei
Eugen-herttuaakin voitaisi tappaa?

-- Mutta se olisi kuulumaton rikos ja vahingoittaisi äärettömästi
hotellia.

-- Niinpä kyllä, myönsi Racksole hymyillen.

Pieni Felix Babylon näytti kokoovan rohkeutta käsittääkseen noin
eriskummallisen ajatuksen.

-- Kuinkahan se saattaisi käydä päinsä, kysyi hän vihdoin.

-- Dimmock myrkytettiin.

-- Niin, mutta silloin oli Rocco täällä, ja Rocco oli salaliitossa
osallisena. On käsitettävissä, että Rocco olisi voinut sen tehdä. Mutta
ilman Roccoa en koskaan voi pitää sitä mahdollisena. En edes saata
uskoa, että Jules sitä yrittäisi. Katsokaa, Grand Babylonin tapaisessa
paikassa on ruuan, mitä minun teille ei tarvitse huomauttaa, käytävä
niin monen käden kautta, että olisi kovin arveluttava asia myrkyttää
yksi ainoa henkilö tappamatta kenties viitisenkymmentä. Sitäpaitsi
Eugen-herttuaa, ellei hän tapojaan ole muuttanut, aina palvelee hänen
oma palvelijansa, vanha Hans, jonka vuoksi jokainen yritys turmella
jo valmistettu ruoka juuri ennen sen tarjoilemista olisi äärettömän
uskallettua.

-- Myönnetään, sanoi Racksole. Mutta viiniin pääsee kenties helpommin
käsiksi. Oletteko sitä ajatellut?

-- En, tunnusti Babylon. Te olette kekseliäs teoreetikko, mutta minäpä
satun tietämään, että Eugen-herttua aina avauttaa pullonsa ollessaan
itse läsnä. Hans se epäilemättä avaisi hänen viinipullonsa. Senpä
vuoksi ei viiniarvelu pidä paikkaansa, ystäväni.

-- En saata käsittää, miksei, sanoi Racksole. En tiedä sanoa mitään
viinistä asiantuntijana, ja juon sitä hyvin harvoin, mutta minusta
tuntuu, kuin vallan hyvin voisi tehdä viinille jonkun kolttosen
sen vielä ollessa kellarissa, varsinkin, jos hotellissa olisi joku
rikostoveri.

-- Luulette siis, ettette vielä ole päässyt kaikista
salavehkeilijöistänne?

-- Luulen, että Julesilla voisi olla vielä joku rikostoveri talossa.

-- Ja että viinipullo voitaisiin avata ja uudelleen sulkea korkilla,
ilman että koko toimituksesta voisi huomata jälkeäkään? kysyi Babylon
hieman purevan sukkelasti.

-- En voi huomata, että pullon avaaminen olisi välttämätöntä, jotta
viinin voisi myrkyttää, sanoi Racksole. En koskaan ole koettanut
ketään viinipullolla myrkyttää, enkä väitä itselläni olevan mitään
luonnonlahjoja myrkynsekottamiseen, mutta luulen voivani keksiä useita
keinoja työn suorittamiseksi. Myönnän luonnollisesti, että olen
saattanut kokonaan erehtyä Julesin aikomuksiin nähden.

-- Todellakin, sanoi Babylon. Hotellin alla sijaitsevat viinikellarit
ovat Lontoon merkillisyyksiä. Toivottavasti te tiedätte, mr Racksole,
että ostaessanne Grand Babylonin, samalla ostitte Englannin, ellei koko
Euroopan oivallisimman viinivaraston. Myyntiarviossa arvioin viinin
kuuteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Ja sanonpa, että aina huolehdin
siitä, että kellareita hyvin vartioitiin. Itse Julesinkin olisi ollut
vaikea murtautua niihin viinikirjanpitäjän myötävaikutuksetta, ja
viinikirjanpitäjä on tai oli lahjomaton.

-- Minua hävettää mainita, että en vielä ole viinejäni tarkastanut,
sanoi Racksole hymyillen. En ole ajatellut niitä vähääkään. Yksi tai
kaksi kertaa olen vaivautunut kulkemaan yltympäri hotellin, mutta
kellarissa jätin käymättä kierroksillani.

-- Mahdotonta, rakas ystävä! sanoi Babylon, jota tämä tunnustus
huvitti, koska se hänestä -- suuresta hienojen viinien tuntijasta ja
ystävästä -- tuntui melkein uskomattomalta. Mutta teidän on todellakin
tarkastettava ne huomenna. Jos sallitte, tulen teidän mukaanne.

-- Miksei tänä yönä? esitti Racksole tyynesti.

-- Tänä yönä! On kovin myöhä. Hubbard on luultavasti jo mennyt
nukkumaan.

-- Kuka Hubbart on, jos saan kysyä? Muistan vain hämärästi tuon nimen.

-- Hubbard on Grand Babylonin viinikirjanpitäjä, sanoi Felix jotenkin
painokkaasti. Neljänkymmenen ikäinen vakaantunut mies. Hänellä on
kellarien avaimet. Hän tuntee joka pullon jokaikisessä komerossa,
sen iän, ominaisuudet ja arvon. Ja itse hän on ehdottomasti raitis.
Hubbard on nähtävyys. Mitään viiniä ei kellareista voi poistua
hänen tietämättään, eikä kukaan voi päästä kellareihin hänen
myötävaikutuksettaan. Niin oli ainakin minun aikanani, lisäsi Babylon.

-- Herätetään hänet, sanoi Racksole.

-- Mutta kello on yksi yöllä, huomautti Babylon.

-- Ei tee mitään -- nimittäin jos te suostutte tulemaan seurakseni.
Kellari on yhtäläinen yöllä kuin päivillä. Siis, miksemme mene nyt heti?

Babylon kohautti olkapäitään. Niinkuin tahdotte, sanoi hän myöntyen
aina yhtä kohteliaasti.

-- Ja nyt haetaan tämä mr Hubbard, jolla on kaapin avaimet, sanoi
Racksole heidän yhdessä poistuessaan huoneesta.

Vaikka oli myöhäistä, ei hotelli luonnollisesti ollut yöksi suljettu.
Muutamia vieraita oli vielä jäljellä, ja muutamia väsyneitä
tarjoilijoita oli toimessaan. Yksi näistä jälkimmäisistä lähetettiin
etsimään tuota merkillistä Hubbartia, ja onneksi tämä ei vielä ollut
mennyt levolle, vaikka juuri oli menemässä. Hän antoi mieskohtaisesti
avaimet mr Racksolelle, ja hänen vähän aikaa puheltuaan entisen
isäntänsä kanssa, suuntasivat Grand Babylonin nykyinen ja entinen
omistaja askeleensa kellareihin.

Nämä kellarit vievät yli toisen puolen siitä pinta-alasta, jonka
koko hotelli käsittää, sen pituussuuntaan ulottuvan puoliskon, joka
on lähinnä Strandia. Riippuen siitä seikasta, että maa Strandista
viettää jyrkästi jokeen päin, on Grand Babylon niin sanoaksemme syvempi
Strandin kuin joen puolella. Thamesiin päin on sisäänkäytävän tason
alapuolella maakerros ja tämän alla yksi kerros. Strandiin päin on
yksi maakerros, yksi kerros tämän alla ja sen alla isot viinikellarit.
Kuljettuaan palvelijakunnan neljät portaat alas ja pitkän, keittiön
kanssa yhdensuuntaisen käytävän läpi, olivat nuo molemmat miehet
saapuneet erään oven eteen, josta, kun se avattiin, pääsi vielä yksiin
portaisiin. Sen juuressa oli kellarien pääsisäänkäytävä. Sisäänkäytävän
ulkopuolella oli viinihissi, joka välitti noitten maukasten nesteitten
siirtämistä yläilmoihin, ja sisäänkäytävän vastapäätä oli mr Hubbartin
pieni konttori. Kaikkialla oli sähkövalo. Babylon, joka oli eniten
tottunut avaimia käsittelemään ja kantoi niitä, avasi ison oven,
ja sitten he tulivat ensimmäiseen kellariin, ensimmäiseen viidestä
peräkkäin sijaitsevasta. Racksolea hämmästytti ei ainoastaan paikan
viileys, vaan myös huoneuston tilavuus. Babylon oli ottanut käteensä
siirrettävän sähkökäsilampun, ja liikutti sitä ympäri, jotta Racksole
saattaisi nähdä huoneen mittasuhteet. Tässä salamantapaisessa
valaistuksessa näytti tämä maanalainen huone aavemaiselta ja
salaperäiseltä numeroituine lokeroineen, jotka ulottuivat kovin kauas,
kunnes valo supistui kaukaiseksi välähdykseksi, valon silloin tällöin
sattuessa jonkun pullon kuperaan pintaan. Sitten Babylon sytytti
kiinteät sähkölamput, jonka jälkeen Racksole hänen johdollaan kiersi
sen osan aluettaan, joka oli melkeinpä mielenkiintoisin.

Kellarien rivin äärimmäisessä päässä oli lasiovi, josta nähtävästi
pääsi ylimääräiseen, pienempään kellariin, noin viiden-, kuudentoista
neliöjalan mittaiseen huoneeseen.

-- Jotakin erikoista tuolla sisällä? kysyi Racksole uteliaasti, kun
olivat ehtineet ovelle, ja katsoi sisään pullojen vieri-vierekkäin
oleviin pohjiin.

-- Ah, huudahti Babylon, melkein huuliaan maiskuttaen, tuolla sisällä
on kaiken kerma.

-- Todellakin! sanoi Racksole. Menkäämme sinne. He menivät kiviholviin,
jota miltei saattoi pitää pyhänä sen sisällön kallisarvoisuuden vuoksi,
ja Racksole katseli ympärilleen omituisen läpitunkevasti ja uteliaasti.
Takaseinässä oli ristikkoikkuna, josta tuli heikko valo.

-- Se on vain tuuletusikkuna. Hyvä ilmanvaihto on mitä tärkein,

-- Näyttää olevan rikki, vai kuinka? huomautti Racksole ja lisäsi
sitten, asettaen yhden sormensa Babylonin olkapäälle: Siellä on joku
sisällä kellarissa. Ettekö voi kuulla hengitystä tuolta alhaalta tuon
lokeron takaa?

Molemmat miehet seisoivat äänettöminä ja jännittivät kuuloansa hetkisen
katossa olevan yksinäisen sähkölampun alla. Toinen puoli kellaria oli
pimeässä. Vihdoin meni Racksole päättäväisesti pitkin keskikäytävää
lokeroitten välitse ja kääntyi nurkkauksessa oikealle.

-- Tule esiin, lurjus! sanoi hän matalalla, melkein ilkeällä äänellä ja
veti esille kokoon kyyristyneen olennon.

Hän oli odottanut löytävänsä miehen, mutta oli iskenyt kiinni omaan
tyttäreensä, Nella Racksoleen.



XXIII.

LISÄÄ TAPAHTUMIA KELLARISSA.


-- Kuule, isä, lausui Nella hämmästyneelle isälleen, sinun pitäisi
hankkia varmuus siitä, että olet saanut käsiisi oikean henkilön,
ennenkuin panet liikkeelle koko hirvittävän lihasvoimasi. Luulenpa
todella, että olet taittanut olkaluuni. Hän hieroi hartioitaan lystikäs
tuskan ilme kasvoillaan ja nousi sitten pystyyn molempien miesten
edessä. Hänen tummanharmaa hameensa oli rikkirevitty ja tahrainen, ja
tuo tavallisesti niin soma Nella näytti siltä, kuin olisi hän kulkenut
purjekankaisen hengenpelastuslaitteen läpi. Hän silitteli koneellisesti
pukuaan ja järjesti hiukan hiuksiansa.

-- Hyvää iltaa, miss Racksole, sanoi Felix Babylon kohteliaasti
kumartaen. Tämä oli odottamaton hauskuus. Felixin salonkitavat eivät
koskaan pettäneet häntä, oli tilaisuus millainen tahansa.

-- Saanko kysyä, mitä sinulla on minun viinikellarissani tekemistä,
Nella Racksole, sanoi miljoonamies hiukan jäykästi.

-- Sen sanon sinulle, virkkoi Nella. Istuin ja luin myöhään yöhön
huoneessani -- oli niin helteinen yö. Kuulin parlamenttitalon kellon
lyövän puoli yksi. Panin kirjan syrjään ja menin ulos ikkunan
ulkopuolella olevalle verannalle hengittämään vähän raitista ilmaa,
ennenkuin menisin vuoteeseen. Nojasin hyvin hiljaa verannankaiteen yli
-- niinkuin muistat, asun nyt kolmannessa kerroksessa -- ja katselin
alas pieneen syvälle vajonneeseen pihaan, joka erottaa hotellinmuurin
Salisbury Lanesta. Hämmästyin aikalailla nähdessäni jonkun olennon
hiipivän pihan poikki. Tiesin, ettei hotelliin ollut sisäänkäytävää
siltä puolelta, ja sitäpaitsi piha on viisitoista tai kaksikymmentä
jalkaa kadun pinnan alapuolella. Pidin siis outoa silmällä. Hän kulki
seinän vierustaa ja katosi näkyvistäni. Kurottauduin verannan yli niin
pitkälle kuin uskalsin, mutta en voinut nähdä häntä. Voin kuitenkin
kuulla hänen liikkeensä.

-- Mitä voit kuulla? kysyi Racksole kiivaasti.

-- Kuulin kuin sahaamista, sanoi Nella, ja sitä kesti pitkän aikaa --
lähes neljännestunnin luullakseni -- jonkinlaista raapimista.

-- Miksi ihmeessä et tullut ilmoittamaan minulle tai jollekulle muulle
hotellissa olevalle asiasta? kysyi Racksole.

-- En tuota niin tarkoin tiedä, isäkulta, vastasi Nella
rakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse
voivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän
ja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä
aika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan
esiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla
tai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen.
Tunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut
sisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku
poliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan.
Hyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä
tulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen
ja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr
Babylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea.
Näin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa
hän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin
Westminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin
hänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun
oli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas
ja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas
pisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten -- kun
vain ensin oli päässyt pisteaidan yli -- oli hyvin helppo laskeutua
alas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella
näkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja
kiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni
repesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa
melkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista
jalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä
ei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt
sahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä
lujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui,
jääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä
sisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä
tehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä
pienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?

-- En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi
uudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan
hänen lähellään.

-- No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista
kolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat
sisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun
onnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla
tunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän
kuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi
ryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras
uudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän
yrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin
asetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta
ja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla
ollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin
juuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin
askeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että
jouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen.
Minulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos
olisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut "huul", olisitte te
hypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti
ilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö
todella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?

Nuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa
vallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen
vastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.

-- Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle
hyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi -- hyvin kiitollisia.
Mutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee
tapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi
viimeisen dollarini.

-- Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti
Nella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.

-- Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan
paljon pahempaa kuin murtovarkautta.

-- Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö?
Niin sanomattoman hauskaa!

-- Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui
Racksole hiljaa.

-- Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti
äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun
luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.

-- Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.

-- Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi
Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.

-- Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen
äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä
Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.

-- Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin
synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän
jotakin kepposta viinipullolla -- pullolla, jonka Eugen-herttua
mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut
olla Jules?

-- En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta
samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin
tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.

-- No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko
aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian
-- ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli
ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi,
hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven
toiselta puolelta.

-- Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota
tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän.
Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa
epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.

-- Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian
pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun
juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.

-- Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni,
jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne,
koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin,
että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos -- ei
ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle
puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin
heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä.
Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti
tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.

Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille
tietä ulos pienestä kellarista.

-- Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä
tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa.
Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet
epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään
mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.

Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä
kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta
hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni
tunki heidän korviinsa -- pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa
raastettiin pois.

-- Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.

-- Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä
jännitetyssä äänettömyydessä.

Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti
ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi
nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään
meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se
oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet.
Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa
ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen
tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään
tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron
eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.

-- Romanée-Conti -- Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon
kuiskaamalla.

Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä
tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti
taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa.
Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan
juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä
oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut
pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti
luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:

-- Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne -- meidän
täytyy pidättää hänet.

Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta
kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja
varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin
notkea vartalo kadonnut.



XXIV.

VIINIPULLO.


Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin
ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt
viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista
aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta
Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka
tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia
portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän
vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut
odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa.
Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti
Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin
erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi
nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on
Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää
kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä
poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti
lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä
hyvällä päällä.

-- Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran
hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se
epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on?
Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja
tarkasteli hänen kasvojaan.

-- Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja
jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.

-- Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja
hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa
matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin
vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle
ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse,
kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi
ketterästi pisteaidan -- oman hotellinsa pisteaidan -- yli ja oli
juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi
tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti
hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli
laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä
rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa
seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä
pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan,
ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan
miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen
sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia --
nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja
siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi
Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä -- silloin
poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella
ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä
todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja,
joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin
aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin
toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun
toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.

Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä
ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta,
alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi
kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen
sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan,
jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin
sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään
rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin
ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään.
Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin
juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan
määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi
hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän
niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan.
Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina,
ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin
ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies
höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen
keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi
äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton...

Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa
tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon
ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten
kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa
tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan
sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta.
Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.

Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja
ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja
ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä
Romanée-Contipullolle oli tehty.

-- Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?

-- Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia,
ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.

-- Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?

-- Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka
viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.

-- Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin
on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin
onnistuisi myrkyttää teidät?

-- Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää.
Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen
uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti
samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse
pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä
sen vaarattomaksi.

-- Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole
tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan
Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota
juuri sen pullon hänelle -- ja teille.

-- Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?

-- Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada
ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan
pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard
juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle
kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä.
Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa
tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta
kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.

-- Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te
luulette myrkytyksen toimeenpannun?

-- Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on
annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli
voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin
lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä
myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.

-- Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?

-- Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin
vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on
hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa,
jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?

-- Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo
uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.

-- Mutta otaksukaapa, että Hans... Racksole vaikeni.

-- Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan
mahdoton.

Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa
seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili
vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert
huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi.
Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti
keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä
itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain
onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan
kunniasanansa, ettei tekisi sitä.

-- Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha
Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.

-- Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.

-- Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.

Aribert katsahti nopeasti ylös.

-- Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi
Eugen-herttua.

-- Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin
mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin
samppanja.

Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa.
Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen
korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka
antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen
laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla.
Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus,
mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan
herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi
Eugen-herttua pöydän yli:

-- Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.

Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan
Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla
Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä
kantapäähän.

Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.

-- Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.

-- Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.

-- Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja
murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire.
Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja
korkki oli eheä.

-- Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.

-- Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi
Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo
minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä.
Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä
hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin
rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan
kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi
lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen
ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja
Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena
veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret
riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän
oli tajutonna.

-- Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?



XXV.

HÖYRYPURSI.


Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella
oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen
mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä,
mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli
kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin
pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän
tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin
hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei
Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia
vaikeuksia.

Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren
löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt
pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu,
jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä
vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi
maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia
laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä
ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin
 Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki
hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja
nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei
löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että
tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella.
Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin
korkeassa asemassa olevaa virkamiestä -- arvoltaan kenraalitirehtöörin
vertaista -- jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa
ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren
miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä
keskustelu -- keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain
määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että
tuo korkea virkamies soitti kelloa.

-- Pyydä mr Hazelia -- huone n:o 332 -- tulemaan luokseni, sanoi
virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi
senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa,
paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.

-- Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui
sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen
kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja
ruskea leukaparta sangen kaunis.

-- Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore
Racksolelle -- tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi
hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt
olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä
on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja
tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin
saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se
sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.

-- Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti
pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr
Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.

-- Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo,
että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä
jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan
teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta,
osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte
tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille.
Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua,
että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.

-- Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.

-- Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran
ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne.
Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.

-- Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen
kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin
tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.

-- Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell,
tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat
kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta
tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.

-- Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.

-- Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä
merkinnän, ja sitten olen vapaa.

-- Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte
minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä
matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata
miehistönne.

-- Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat
laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät
liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja
ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan
minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat
palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.

Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden
ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista
tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat
vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia,
joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.

Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi
Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille
soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta,
mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell
soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.

-- Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän.
Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän
on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata
ryhtyä.

-- Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan
lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan
ponnistukseen.

-- En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se
kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä
tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.

-- Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta
mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin,
saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha
saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista
taipumusta ivaan ja suulauteen.

-- Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole
yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui
työskentelevän ontuen.

Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.

-- Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra
haluaa tavottaa. -- Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti
nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on
mennyt poikki.

-- Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos
te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin
rannassa.

-- Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan,
sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua
virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista
monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet,
jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä
täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä,
selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia
pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta
rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen
ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen
myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia
kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti,
päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja
kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä
koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta
teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi
mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä
vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime
aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut
huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta
oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti
tunnettavaan.

-- Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton
vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi
toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä
juonen perille.

Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli
ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi
erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä.
Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat
miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei
voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien
lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen
ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran
suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri
kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja
innostuneena:

-- Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin
vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti
ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä
sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen
sivulle.



XXVI.

ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.


-- Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle.
Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa
käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen
perinpohjin.

Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä
jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä
on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi.
Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia
aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan
salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä
tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän
palasi.

-- En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen,
ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:

-- Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne
miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei
siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän
tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä
tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni
joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä
on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi
vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.

-- Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.

-- Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa
tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan
pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.

-- Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.

-- Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui
Racksole epäröiden.

-- Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen...

-- Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen
miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole
enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen
laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.

-- Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet.
Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!

-- Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi
ajamaan takaa.

-- Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.

-- Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole
juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan
tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut
molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään
meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.

Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta
ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen
nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen
törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti
laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti
ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua
ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin
tyynesti:

-- Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme
hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin
kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja -- joka nyt meloi rajusti
-- oli selvästi Jules -- Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja
huopahattuun.

-- Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan
innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen
orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia
pojan vedestä.

-- Ylähangan puolelta, komensi Racksole.

-- Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko
tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.

Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että
hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun
välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.

Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi
samassa.

-- Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on
hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava
sinne ja otettava hänet sieltä.

-- Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja
ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.

-- Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta
totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr
Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi
hädässä.

He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.

-- Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan
pääsen tuonne ylös?

-- Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette
saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua.
Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi,
ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus
kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on
määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin
eroamaan virastani.

-- Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan
kaikesta.

-- Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren
osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua
takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.

-- Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi
halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan
muita uria.

-- Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista.
Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa
pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte -- ja hän
luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte,
kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.

Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä
liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan
puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies.
Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi
sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu
paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin
usein tapahtuu suurilla joilla.

-- Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä
näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama -- tumma, synkkä ja
ivallisessa hymyssä.

-- Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on,
niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut
ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko
pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta
vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän
oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. -- Kas niin, mr Racksole,
olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette
tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin
kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama
rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi... Ja Jules naurahti
lyhyesti ja läpitunkevasta.

Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.

-- Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen
hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa
hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta
oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi
heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki
hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet
ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä
oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla
-- proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin
Julesinkaan -- oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen
viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui
Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.

-- Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.

-- Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän
on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.

Jules ei virkkanut sanaakaan.

Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules
onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat
olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.

-- Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.

-- Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin
herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan
punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen
tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän
oivallisen aamiaisensa.



XXVII.

TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.


Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina,
jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt
tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut.
Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja
yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa
palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa -- vaikkapa
tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on
tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän
moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin
oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa
hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti
kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän
tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules
havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti
seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut
hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten -- harmaahapsisen
miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira.
Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat
sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.

Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin
lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä
aikana ei vanki avannut suutaan -- hän vain hymyili halveksivasti.
Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut
ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti
läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen
taskuunsa.

-- Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille
Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta
pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin,
että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään.
En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja
sinä voit luottaa minuun.

Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan -- ei omaan
sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei
kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan
hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias
saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi
päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen.
Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa
nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi
ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen
kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla
ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.

-- Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.

-- Ei mitään, herra.

-- Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki
oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut
selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt
etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen.
Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan
revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle
revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran
irti lattiasta.

-- Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.

-- Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en
estä teitä, siihen voitte luottaa.

-- Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.

-- Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin
niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.

-- Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.

-- En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.

-- Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole
kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata
teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei
niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani.
Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan
nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää
joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin
päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.

-- Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin
lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut
asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt
asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee
ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille
ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette,
pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee
naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te
opitte tietämään.

Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman
kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole
tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se
oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa
ajatuksiaan.

-- Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti.
Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te
olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä
kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät,
niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja
riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät
sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama
päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä
sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen
vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä
teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän
sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä
varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten
yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty.
Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla
ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden
roiston tuottamasta kiusasta.

-- Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.

-- En, sanoi Racksole, sitä en tee -- jos nyt käyttäydytte siivosti.
Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään
lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä.
Ette tunne Theodore Racksolea.

-- Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules
kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt
tärkeän havainnon.

-- Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa
tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan
teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia
toiveita -- voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä
vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi
sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi
pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä,
ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille
vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille
sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin
sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen
mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja
kekseliäisyyttänne.

-- Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa,
niin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla
olisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen
taitavuuttanne vaan onneanne.

-- Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille
epäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.

Jules haukotteli.

-- Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.

-- Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien
rikostoverienne nimet.

-- Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.

-- Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään
rikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs
määrätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen
Eugen-herttualle. -- Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa?
sanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että
siihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja
olisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi
asetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.

-- Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui
kysymyksessäolevana yönä?

-- Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella
Hubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.

-- Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat
salajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?

-- Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan,
ainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni
siitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä
Lontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin
yksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin
juoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan
asian Roccon ja Em -- ja miss Spencerin avulla.

-- Onko tuo nainen teidän vaimonne?

-- Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä
minua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä
ostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä,
jolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni
teitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin
turvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut
ottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin
päätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan
erinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että
juuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa,
suvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki
nurinniskoin, ja siten oli minun pakko -- poistaa hänet näyttämöltä.
Hän halusi vetäytyä syrjään -- hän sai vaikean omantunnonherkkyyden
kohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen
ennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki
kävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti
aikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme
Ostendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä
siitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku
Eugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne.
En voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun
alkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut
ja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr
Sampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia.
He olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa
sairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin
Eugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä
vahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa
he toivoivat, että Eugen-herttua -- poistuisi iäksi. He tarjosivat
hyvät ehdot.

-- Mitkä ehdot?

-- Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi
kuollut säädetyn ajan kuluessa.

-- Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?

-- Sitä, totta puhuen, en tiedä.

-- Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset
viisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.

-- Niin, sanoi Jules, sen tiedän jotakuinkin. Tiedän hänen tulleen
Wienin kautta -- Bosniasta. Sain sen käsityksen, että asia olisi
jollakin tavalla yhteydessä Bosnian kuninkaan aiotun avioliiton kanssa.
Hän on nuori ruhtinas ja tuskin vielä vapautunut valtiollisesta
holhouksenalaisuudesta; senvuoksi ovat hänen ministerinsä epäilemättä
katsoneet parhaaksi järjestää hänen naima-asiansa. He koettivat
toissa vuonna, mutta epäonnistuivat, koska prinsessa, jonka he olivat
valinneet, oli luonut säteilevät katseensa toiseen ruhtinaaseen. Tämä
ruhtinas sattui juuri olemaan Posenin herttua Eugen. Bosnian kuninkaan
ministerit tunsivat täydellisesti Eugen-herttuan aseman. He tiesivät,
ettei hän voinut mennä naimisiin maksamatta velkojaan, ja he tiesivät
hänen voivan tehdä sen ainoastaan tuon juutalaisen Sampson Levin
avulla. Minun onnettomuudekseni tahtoivat he viime aikoina päästä
liian suureen varmuuteen Eugen-herttuan suhteen. He pelkäsivät hänen
kuitenkin kaikitenkin voivan toteuttaa avioliittonsa ilman mr Sampson
Levin apua, ja silloin -- niin, loput te tiedätte... Onhan vahinko,
ettei pieni, viaton Bosnian kuningasparka voi saada hänen ministeriensä
valitsemaa prinsessaa.

-- Uskotte siis, ettei kuninkaalla itsellään ole ollut mitään osaa
tässä inhoittavassa rikoksessa?

-- Sen uskon ihan varmaan.

-- Olen iloinen siitä, sanoi Racksole yksinkertaisesti. Eugen-herttua
elää kaikista juonista huolimatta. Oikeus näkyy tapahtuneen yhtäkaikki.
-- -- --

-- Mr Racksole on täällä sisällä mutta hän ei voi ottaa vastaan ketään,
miss. Nämä sanat lausui kaupunginlähetti oven ulkopuolella. Racksole
nousi nopeasti ja meni ovelle.

-- Loruja, oli lyhyt vastaus. Väistykää heti tieltä! Ovi avautui ja
Nella astui sisään. Hänellä oli kyyneleet silmissä.

-- Oi, isä, huudahti hän. Sain juuri kuulla sinun olevan hotellissa.
Olemme etsineet sinua kaikkialta. Tule heti, Eugen-herttua on
kuolemaisillaan... Sitten näki hän vuoteessa istuvan miehen ja hillitsi
itsensä.

Myöhemmin, jäätyään taas yksin, sanoi Jules itsekseen: Vielä voin
mahdollisesti saada nuo satatuhatta.



XXVIII.

VIELÄ KERRAN LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIO.


Kun ruhtinas Aribert ja vanha Hans välittömästi herttuan ruokasalissa
tapahtuneen Romanée-ContipulIo-tapahtuman jälkeen huomasivat
Eugen-herttuan lyyhistyneen tajuttomana tuoliinsa, luulivat molemmat
ensi hetkessä herttuan jo ennättäneen maistaa myrkytettyä viiniä. Mutta
hetken harkinta ilmaisi heille, ettei se ollut mahdollista. Jos Posenin
suurherttua oli kuolemaisillaan tai kuollut, johtui tämä hänen tilansa
jostain muusta syystä kuin Romanée-Contiviinistä. Aribert kumartui
hänen ylitsensä, ja herttuan suusta tuleva voimakas tuoksu ilmaisi heti
onnettomuuden syyn: tuoksu johtui opiumista. Ja eikö totisesti tämän
hirvittävän unijuoman tuoksu nyt tuntunut voimakkaana yli koko pöydän.

Oikea selitys välähti silloin salamannopeasti Aribertin aivoihin.
Eugen-herttua oli käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Aribertin
huomio sattumalta oli kiintynyt toisaalle, ja joutuen äkilliseen
epätoivon purkaukseen, päättänyt myrkyttää itsensä ja heti panna
päätöksensä täytäntöön. Hänellä täytyi olla opiumia taskussaan, mikä
seikka todisti, että onneton ruhtinas jo ennakolta oli päättänyt
tehdä tämän teon, myöskin senjälkeen kuin oli antanut Aribertille
lupauksensa. Aribert muisti nyt katkeran selvästi veljenpoikansa sanat:
"Minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen." Heti tämän
muodollisen peruutuksen julkilausumisen jälkeen oli Eugen nähtävästi
yrittänyt tuhota itsensä.

-- Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.

-- Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se
on mahdotonta!

-- Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas
Aribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!

-- Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa
oksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.

He tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert
sekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen,
mutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna,
joka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja
puoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti
kokoon rypistettyinä.

-- Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan
äkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole.
Totuus ei saa tulla tunnetuksi.

-- Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan
huoneesta.

Aribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä,
löi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki
turhaan.

Hans palasi.

-- Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt
sanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.

-- Hyvä on, sanoi Aribert. Ehkäpä he kiiruhtavat. Sitten hän istuutui
ja kirjoitti kortille muutaman rivin. Vie tämä miss Racksolelle! Jollei
hän ole hotellissa, niin ota selville, missä hän on ja mene hänen
jälkeensä. Ymmärrät, että se on mitä tärkeintä.

Hans kumarsi ja riensi pois toisen kerran, ja sitten oli ruhtinas
Aribert taas yksin. Hän katsoi kauan Eugeniin ja teki toistamiseen
hurjan ponnistuksen herättääkseen hänet kuolemantapaisesta
horrostilasta, mutta turhaan.

Ovi avautui ja sisään astui mies, joka todennäköisesti oli lääkäri.
Muutamia lyhyitä kysymyksiä, ja hän oli selvillä tapauksen oleellisesta
luonteesta.

-- Tahtoisitteko palvella minua soittamalla, ruhtinas. Tarvitsen vähän
lämmintä vettä, yhden väkevän miehen ja sairaanhoitajattaren.

-- Kuka tarvitsee sairaanhoitajatarta? sanoi ääni ja Nella astui sisään
vallan hiljaa. Minä olen sairaanhoitajatar, lisäsi hän tohtoriin
kääntyen, käskekää minua.

Pahin oire Eugen-herttuan suhteen oli se, että oksennuslääkkeet
osoittautuivat tehottomiksi. Ei kukaan lääkäreistä keksinyt syytä
siihen, mutta selvästi kävi ilmi, että niin oli asianlaita. Tiede oli
avuton. Lopuksi julisti Manchester Squaresta saapunut erikoistuntija,
ettei Eugen-herttualla ollut mitään parantumisen toiveita, elleivät
hänen luonnolliset ruumiinvoimansa pystyisi ajamaan myrkkyä ruumiista
ilman tieteen apua, aivan niinkuin juopunut makaamalla pääsee
kohmelosta. Kaikkea oli koetettu keinotekoiseen hengitykseen ja kuuman
kahvin sisäänruiskuttamiseen asti. Annettuaan tämän lausunnon meni
Manchester Squaren erikoistuntija tiehensä. Kello oli yksi aamulla.
Ihmeellisen ja näennäisesti merkityksettömän yhteensattuman kautta,
jommoiset meitä toisinaan hämmästyttävät aavistuksenomaisesta kohtasi
erikoistuntija Racksolen ja tämän vangin näiden astuessa hotelliin.
Kummallakaan ei ollut pienintäkään aavistusta toisensa puuhista.

Makuukammiossa valvoi vuoteen ympärillä pieni ryhmä. Hitaasti kului
minuutti toisensa jälkeen murheellisesti. Kului vielä tunti. Silloin
hytkähti siihen saakka eloton ruumis vuoteella ja liikkui; hänen
huulensa avautuivat.

-- On toivoa, sanoi tohtori ja antoi hänelle kiihottavaa lääkettä,
jonka Nella hänelle ojensi.

Neljännestunnissa oli potilas tullut tajuihinsa. Yhden
kymmentuhantisista kerroista oli lääkintätaidon historiassa taas terve
ruumiinrakenne tehnyt ihmeen, jota vuosisatoja koottu lääketaito ei
ollut kyennyt aikaansaamaan.

Aikanaan poistui tohtori, sanoen Eugen-herttuan olevan "parantumaan
päin" ja luvaten palata muutaman tunnin kuluttua. Aamu oli koittanut
Nella päästi auki isot rullaverhot ja laski sisään valoa virtanaan.
Vanha Hans istui, väsymyksen painamana, nukkuen tuolilla eteisessä
huoneen nurkassa. Vastavaikutus oli ollut hänelle liian voimakas. Nella
ja ruhtinas Aribert katsoivat toisiinsa. He eivät olleet vaihtaneet
sanaakaan itsestään, mutta kumpikin tiesi, mitä toinen oli ajatellut.
Heidän kätensä yhtyivät ja sulkeutuivat toisiinsa täydellisessä
ymmärtämyksessä. Heidän lyhyt rakkaudenonnensa oli ollut äänetöntä, ja
se oli hiljaista nytkin. Sanaakaan ei vaihdettu. Himmentävä varjo oli
poistunut, mutta ainoastaan heidän silmänsä ilmaisivat kevennystä ja
iloa.

-- Aribert! Heikko huudahdus kuului vuoteelta.

Aribert meni vuoteen ääreen Nellan jäädessä ikkunan viereen.

-- Mitä nyt, Eugen? sanoi hän. Olet parempi nyt.

-- Niinkö luulet? mutisi herttua. Toivon sinun antavan minulle anteeksi
kaiken tämän, Aribert. Olen mahtanut tuottaa sinulle sietämättömästi
vaivaa. Tein sen niin kömpelösti, ja se minua harmittaa. Opiumi oli
huono keino, mutta en osannut keksiä mitään muuta, enkä uskaltanut
kysyä keneltäkään neuvoa. Minun täytyi itse käydä ostamassa sekotus. Se
oli kaikki hyvin nurinkurista. Mutta, jumalankiitos, se ei ole ollut
tekemättä vaikutustaan.

-- Mitä tarkoitat, Eugen? Olet parempi. Päivän tai parin perästä olet
täysin terve.

-- Olen kuolemaisillani, sanoi Eugen tyynesti. Älä anna pettää
itseäsi. Kuolen senvuoksi, että haluan kuolla. Niin täytyy käydä.
Tunnen sen sydämessäni. Muutaman tunnin kuluttua on kaikki lopussa.
Posenin valtaistuin on oleva sinun, Aribert. Sinä olet täyttävä sen
arvokkaammin kuin minä olen tehnyt. Älä saata omaisteni tietoon,
että myrkytin itseni. Vannota Hansia pitämään se salassa, vannota
lääkäreitäkin pitämään asia salassa, äläkä sinäkään puhu mitään. Olen
ollut suuri narri, mutta en tahdo, että tulisi tiedoksi minun olleen
pelkurikin. Ehkäpä se ei ole pelkuruutta; ehkäpä se onkin rohkeutta --
rohkeutta hakata solmu poikki. En voinut kestää ilmitulemisen häpeää,
Aribert, ja olin varma siitä, että velkani tulisivat tiedoksi. Olen
käyttäytynyt kuin narri ja olen valmis sovittamaan sen. Me Posenin
ruhtinaat -- me saamme aina maksaa kaiken muun paitsi velkamme. Ah,
nuo velat! Jos ei niitä olisi ollut, olisin voinut katsoa kasvoihin
häntä, joka olisi tullut vaimokseni, joka olisi jakanut kanssani
valtaistuimeni. Olisin voinut salata entisyyteni ja alkaa uudestaan.
Hänen avullaan olisin todellakin voinut alkaa uudestaan. Mutta kohtalo
on ollut minulle nurja -- aina, aina! Kesken kaiken, mitä se juoni
minua vastaan koski, Aribert? Olen unohtanut sen. Olen unohtanut.

Hänen silmänsä menivät umpeen. Kuului äkillinen romahdus. Vanha Hans
oli pudonnut tuoliltaan lattialle. Hän nousi hämillään ylös ja hiipi
häpeissään huoneesta.

Aribert tarttui veljenpoikansa käteen.

-- Loruja, Eugen! Sinä uneksit. Olet pian täysin terve. Nouse ylös.

-- Kaikki tämä yhden miljoonan vuoksi, valitti sairas. Yhden ainoan,
kurjan miljoonan vuoksi englannin puntia. Posenin kansallisvelka on
viisikymmentä miljoonaa, ja minä, Posenin herttua, en voinut saada
lainaksi yhtä. Jos vain sen olisin saanut, olisin kenties taas voinut
kohottaa pääni korkealle. Hyvästi, Aribert... kuka tuo nuori tyttö on?

Aribert katsahti ylös. Nella seisoi äänettömänä vuoteen jalkapäässä,
ja hänen silmänsä olivat kosteat. Hän meni vuoteen sivulle ja pani
kätensä potilaan sydämelle. Hän saattoi tuskin tuntea sen lyöntejä, ja
Aribertille ilmaisivat hänen silmänsä äkillistä epätoivoa.

Sillä hetkellä astui Hans jälleen sisään ja viittasi hänelle.

-- Olen kuullut herra Racksolen palanneen hotelliin ja saaneen kiinni
tuon Jules-nimisen miehen, jota sanotaan sellaiseksi roistoksi.

Useampia kertoja oli Nella yön aikana tiedustellut isäänsä saamatta
kuitenkaan mitään tietoa hänen olinpaikastaan.

Nyt, kello puoli seitsemän aamulla, oli hotellinpalvelijain kesken
salaa levinnyt huhu kuluneen yön tapahtumista. Mistä se oli saanut
alkunsa, ei kukaan varmasti voinut sanoa, joka tapauksessa se oli
levinnyt.

-- Missä on isäni? kysyi Nella Hansilta. Hän kohautti olkapäitään
viitaten ylöspäin.

Nella miltei juoksi ulos huoneesta. Kuinka hän keskeytti Julesin ja
Racksolen välisen keskustelun on jo kerrottu. Laskeutuessaan isänsä
kanssa portaita alas sanoi hän uudelleen:

-- Eugen-herttua on kuolemaisillaan -- mutta luulen, että sinä voit
hänet pelastaa.

-- Minäkö? huudahti Racksole.

-- Niin, toisti hän kivenkovaan. Minäpä sanon, mitä tahdon sinun
tekevän, ja se sinun täytyy tehdä.



XXIX.

THEODORE RACKSOLE KUTSUTAAN AVUKSI.


Ennätettyään isänsä kanssa ylimmästä kerroksesta portaita alas --
hissit eivät vielä olleet alkaneet toimia -- veti hän isänsä huoneeseen
ja sulki oven.

-- Mitä kaikki tämä nyt merkitsee? kysyi tämä vähän hämillään, jopa
hämmästyneenä tyttärensä kasvojen ilmeitten äärimmäisestä vakavuudesta.

-- Isä, alkoi nuori tyttö, olethan sinä hyvin rikas, eikö niin? Hyvin,
hyvin rikas. Hän hymyili surumielisesti ja ujosti. Racksole ei voinut
muistaa ennen nähneensä hänen kasvoillaan sellaista ilmettä. Hänellä
oli hyvä halu antaa tytölle leikkisä vastaus, mutta hän hillitsi
itsensä.

-- Olen, sanoi hän. Rikas minä olen, ja johan sinun pitäisi tietää se.

-- Kuinka pian voisit hankkia miljoonan puntaa puhtaassa rahassa?

-- Miljoonan, mitä? huudahti hän. Hänkin hämmästyi kuullessaan tytön
tyynesti mainitsevan tuon jättiläissumman. Mitä kummaa sinä tarkoitat?

-- Miljoonan puntaa, minä sanoin. S.o. viisi miljoonaa dollaria. Kuinka
pian voisit saada irti noin suuren summan?

-- Oh! vastasi hän, noin kuukaudessa, jos sievästi menettelen. Voisin
saada sen verran yhdessä kuukaudessa, aiheuttamatta mitään hämminkiä
Wall Streetillä ja muissa paikoissa. Mutta eräänlainen varovaisuus
olisi tarpeen.

-- Ei ollenkaan, huudahti tyttö. Etkö voi tehdä sitä nopeammin, jos
sinun todella olisi pakko?

-- Äärimmäisessä hätätilassa voisin kai järjestää asian viikossa, mutta
se synnyttäisi levottomuutta, ja minä häviäisin kaupassa.

-- Etkö sinä, jatkoi hän itsepintaisesti, etkö voisi mennä kaupunkiin
nyt tänä aamuna ja jollain tavalla hankkia miljoonaa, jos kysymys olisi
elämästä tai kuolemasta?

Hän epäröi.

-- Kuulehan Nella, sanoi hän, mitä tällä oikeastaan tarkoitat?

-- Vastaa kysymyksiini, isä, ja koeta olla luulottelematta, että olisin
pähkähullu.

-- Luulenpa melkein voivani saada kokoon miljoonaa nyt aamulla täällä
Lontoossakin. Mutta se kävisi minulle aika kalliiksi. Se maksaisi
minulle viisikymmentä tuhatta puntaa, ja siitäkös nousisi elämä
New-Yorkissa -- arvopaperieni yleinen myynti summakaupalla!

-- Miksi New-Yorkin tarvitsisi siitä mitään tietää? Miksikö New-Yorkin
tarvitsisi siitä tietää! toisti hän.

Tyttöseni, kun joku ottaa lainaksi miljoonan puntaa, tietää koko
maailma sen. Arveletko, että voisin mennä Englannin Pankin johtajien
luo ja sanoa: kuulkaas nyt, lainatkaa Theodore Racksolelle miljoona
viikoksi, niin hän antaa teille kuitin ja osoitteen osakkeistaan.

-- Mutta sinä voisit saada sen? kysyi hän toistamiseen.

-- Jos Lontoossa on miljoona puntaa, luulen voivani saada sen käsiini,
vastasi hän.

-- Silloin, isä, sanoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, täytyy
sinun lähteä hankkimaan se. Ymmärrätkö? Se on minulle. En ole koskaan
ennen pyytänyt sinulta mitään oikein suurta, mutta nyt teen sen. Ja
haluan sitä niin kiihkeästi.

Hän tuijotti tyttöön.

-- Tunnustan sinun ansainneen palkinnon, sanoi isä lopuksi. Ansaitset
sen suurenmoisesta ja ihailtavasta kylmäverisyydestäsi. Nyt voit
ilmaista minulle kaiken tämän sekasotkun oikean, sisäisen yhteyden.
Kuinka se kuuluu?

-- Tahdon tuon miljoonan Eugen-herttuaa varten, alkoi tyttö ensin
epäröiden ja viivytellen. Hän joutuu perikatoon, jollei voi saada
miljoonaa velkojensa maksamiseen. Hän on hyvin rakastunut erääseen
prinsessaan, eikä voi mennä hänen kanssaan naimisiin vain sen vuoksi.
Tytön vanhemmat eivät sitä sallisi. Hän olisi saanut rahat Sampson
Leviltä, mutta tuli liian myöhään -- Julesin vuoksi.

-- Tiedän tuon kaiken -- ehkä paremmin kuin sinä. Mutta en jaksa
käsittää, mitä se sinua tai minua liikuttaa.

-- Asianlaita on se, isä, jatkoi Nella, että hän on yrittänyt tehdä
itsemurhan -- hän on sellaisessa ahdingossa. Niin, ihan itsemurhan. Hän
nautti opiumia eilen illalla. Se ei tappanut häntä -- hän on pelastunut
ensimmäisestä kohtauksesta, mutta hän on hyvin heikossa tilassa ja
sanoo aikovansa kuolla. Ja minä luulen totisesti hänen kuolevan. Jos
sinä nyt voisit hankkia hänelle tuon miljoonan, isä, pelastaisit hänen
henkensä.

Nellan kertoma uutinen oli Racksolelle suuri ja masentava yllätys,
mutta hän salasi tunteensa jotensakin hyvin.

-- En vähääkään toivo hänen henkensä pelastumista, Nella. Minä en
kovinkaan kunnioita Eugen-herttuaasi. Olen tehnyt hänen hyväkseen
minkä olen voinut, mutta ainoastaan puolustaakseni oikeutta ja myös
senvuoksi, että tunnen vastenmielisyyttä salaliittoja ja salamurhia
vastaan. On vallan eri asia, jos hän haluaa tappaa itsensä. Silloin
sanon: tappakoon vain. Kuka siitä on vastuussa, että hän on kokonaisen
miljoonan punnan velassa? Siitä hänen on kiittäminen ainoastaan itseään
ja huonoja tapojaan. Luulen kruunun, jos hän sattuisi kuoleman kautta
poistumaan, joutuvan ruhtinas Aribertille. Ja se olisi lisäksi hyvä
asia! Aribert on kahdenkymmenen veljenpoikansa tapaisen miehen veroinen.

-- Siinäpä se juuri onkin, isä, sanoi hän innostuneena, käyttäen
tilaisuutta hyväkseen. Tahdon, että pelastat Eugen-herttuan juuri
siksi, että Aribert -- ruhtinas Aribert ei halua valtaistuimelle. Hän
tahtoo paljon mieluummin päästä siitä.

-- Mieluummin päästä siitä! Älä puhu joutavia. Jos hän on itseään
kohtaan vilpitön, myöntää hän tulevansa iloiseksi, jos saa sen.
Valtaistuimet ovat niinsanoakseni hänellä veressään.

-- Erehdyt, isä! Ja syy, miksi valtaistuin on hänelle vastenmielinen,
on tämä: Jos ruhtinas Aribert nousisi Posenin valtaistuimelle, olisi
hänen pakko mennä naimisiin jonkun prinsessan kanssa.

-- Niinpä niin! Prinssin tulee naida prinsessa!

-- Mutta hän ei tahdo. Hän tahtoo luopua kaikista ruhtinaallisista
oikeuksistaan ja elää alamaisena. Hän tahtoo naida naisen, joka ei ole
mikään prinsessa.

-- Onko tämä nainen rikas?

-- Hänen isänsä on rikas, sanoi nuori tyttö. Oh, isä, etkö voi arvata
sitä? Hän -- hän rakastaa minua. Hänen päänsä vaipui Racksolen
olkapäälle ja hän alkoi itkeä.

Miljoonamies vihelsi kimakasti.

-- Nella! sanoi hän lopulta. Entä sinä? Pidätkö sinä hänestä?

-- Nyt olet tyhmä, isä, vastasi hän. Luuletko, että tällä tavoin
tuottaisin itselleni huolta, jollen hänestä pitäisi? Hän hymyili läpi
kyynelten. Hän kuuli isänsä äänensävystä, että oli voittanut.

-- On tämä hyvin merkillinen juttu, sanoi Racksole. Mutta jos
luulet siitä olevan mitään apua, on parasta, että menet sanomaan
Eugen-herttuallesi, että tuo miljoona voidaan hankkia, jos hän sitä
todella tarvitsee. Otaksun, että hänellä on kunnollisia vakuuksia,
muuten ei Sampson Levi olisi asiaan puuttunut.

-- Kiitos, isä. Älä nyt seuraa minua, ehkä järjestän asian itse.

Hän sanoi hyvästi pienellä kohteliaalla niiauksella ja katosi.

Nellan palatessa loistokerroksen makuukammioon olivat sekä lähellä
asuva lääkäri että tuo erikoistuntija jälleen saapuvilla. Molemmat
lääkärit läksivät vuoteen äärestä, kun tyttö astui sisään, ja alkoivat
hiljaisella äänellä puhella keskenään ikkunasyvennyksessä.

-- Omituinen tapaus, sanoi erikoistuntija.

-- Niin, taudin perustuksena on, kuten sanotte, hermostunut
luonnonlaatu. Kun sellainen luonnonlaatu ja voimakas ruumiinrakenne
vaikuttavat vastakkain, saattavat seuraukset olla sangen omituiset.
Katsotteko olevan mitään toivoa, sir Charles?

-- Jos olisin nähnyt hänet silloin, kun hän tuli tajuihinsa, olisin
sanonut, että toivoa on. Suoraan sanoen, kun yöllä tai oikeammin tänä
aamuna läksin täältä, en odottanut tapaavani herttuaa enää elävänä --
saatikka sitten täydessä tajussaan ja puhumaan kykenevänä. Kaikkien
pelin sääntöjen mukaan pitäisi hänen nyt vallan helposti ja täysin
varmasti voittaa häiriö, minkä alaisena hänen olemuksensa on ollut.
Mutta sitä en luule hänen tekevän. En luule hänen sitä toivovankaan.
Ja lisäksi luulen hänen edelleen olevan itsemurhakiihkon vaikutuksen
alaisena. Jos hänellä olisi partaveitsi, viiltäisi hän kaulansa poikki.
Teidän tulee koettaa ylläpitää hänen voimiaan. Jos käy tarpeelliseksi,
tehkää ruiskutuksia. Pistäydyn katsomassa iltapäivällä. Nyt minun
on lähdettävä St. James Palace'en. Ja erikoistuntija kiiruhti pois
tehtyään siron kumarruksen ja lausuen muutamia kohteliaan rohkaisevia,
nopeita sanoja ruhtinas Aribertille.

Erikoistuntijan mentyä kutsui ruhtinas Aribert toisen lääkärin syrjään
luokseen.

-- Unohtakaa kaikki muu, tohtori, sanoi hän, ja ajatelkaa vain, että
minä olen ihminen ja te samaten. Sanokaa minulle totuus! Kykenettekö
pelastamaan hänen ylhäisyytensä? Sanokaa minulle totuus!

-- Ei ole mitään totuutta, vastasi tohtori. Tulevaisuus ei ole meidän
käsissämme, ruhtinas.

-- Mutta toiveita? Onko vai ei? Tohtori katsoi ruhtinas Aribertiin.

-- Ei, sanoi hän lyhyesti. Niitä minulla ei ole. Minulla ei ole koskaan
silloin toiveita, kun potilas ei ole puolellani.

-- Te tarkoitatte...?

-- Tarkoitan, ettei hänen kuninkaallisella ylhäisyydellään ole mitään
halua elää. Sen kai olette huomannut.

-- Liiankin hyvin.

-- Ja tiedätte syyn? Aribert nyökkäsi myöntäen.

-- Sitä ei voi poistaa?

-- Ei, sanoi Aribert. Hän tunsi jonkun koskettavan takinhihaansa. Sormet
olivat Nellan. Elein tämä viittasi häntä tulemaan eteiseen.

-- Jos niin tahdot, sanoi hän jouduttuaan ruhtinaan kanssa kahden
kesken, voidaan Eugen-herttua pelastaa. Minä olen huolehtinut siitä.

-- Oletko sinä huolehtinut siitä? Hän kumartui Nellan puoleen melkein
kauhun ilme kasvoissaan.

-- Mene sanomaan hänelle, että nuo miljoona puntaa, jotka hänen onnensa
edellytyksinä ovat niin välttämättömät, ovat tulossa. Sano hänelle,
että hän voi saada ne tänään, jos se voi häntä rauhoittaa.

-- Mutta mitä sinä tarkoitat, Nella?

-- Tarkoitan, mitä sanonkin, Aribert, ja hän tarttui Aribertin käteen
sulkien sen omaansa. Juuri mitä sanon! Jos miljoona puntaa voi pelastaa
Eugen-herttuan hengen, on se hänen käytettävänään.

-- Mutta kuinka -- kuinka olet voinut sen järjestää? Minkä ihmeen
kautta?

-- Isäni, sanoi hän lempeästi, tekee kaikki, mitä häneltä pyydän.
Älkäämme hukatko aikaa. Mene sanomaan Eugen-herttualle, että kaikki on
kunnossa ja että kaikki käy hyvin. Mene!

-- Mutta me emme voi ottaa vastaan tätä -- tätä kuulumatonta, tätä
uskomatonta palvelusta. Se on mahdotonta.

-- Aribert, sanoi hän nopeasti, muista, ettet ole Posenissa ja pidä
vastaanottajaisia hovissa. Olet Englannissa ja puhut amerikalaisen
tytön kanssa, joka aina on tottunut saamaan tahtonsa toteutetuksi.

Ruhtinas teki torjuvan eleen ja meni takaisin makuukammioon. Tohtori
istui pöydän ääressä kirjoittaen lääkemääräyksen. Aribert lähestyi
sänkyä voimakkaasti pamppailevin sydämin. Eugen vastaanotti hänet
heikosti, väsyneesti hymyillen.

-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert, kuuntele tarkkaan, mitä minulla on
sanottavaa. Tuon uutisia! Ystäviemme avulla olen saanut aikaan, että
sinä saat lainaksi miljoonan. Se on ihan päätetty asia ja voit luottaa
siihen. Mutta sinun on parannuttava. Kuuletko, mitä sanon?

Eugen miltei nousi istumaan vuoteessa.

-- Sano minulle, etten houri! huudahti hän.

-- Sitä et luonnollisesti tee, vastasi Aribert. Mutta et saa istua
ylhäällä. Sinun täytyy olla varovainen.

-- Kuka lainaa rahat? kysyi Eugen heikosti, onnellisesti kuiskaten.

-- Älä huoli siitä. Sen saat myöhemmin tietää. Huolehdi nyt
parantumisestasi.

Iltapäivällä oli Eugen huomattavasti ja ratkaisevasti parempi.
Lääkärit, jotka taudin kulku kolmannen kerran oli pannut pyörälle,
ilmoittivat nyt kaiken vaaran olevan ohi. Ilmoituksen sävy tuntui
ilmaisevan, että onnellinen tulos kokonaan johtui saavuttamattomasta
lääkärintaidosta, mutta kenties Aribert erehtyi. Olipa sen asian laita
kuinka hyvänsä, oli hän sangen ihmisystävällisessä mielentilassa ja
valmis antamaan anteeksi mitä hyvänsä.

-- Nella, sanoi hän vähän myöhemmin, heidän taas ollessaan kahden
eteisessä, mitä minun on sinulle sanottava? Kuinka voin sinua kiittää?
Kuinka voin kiittää isääsi?

-- On parasta, ettet kiitä isääni, sanoi hän. Hän on olevinaan sitä
mieltä, että koko asia on pelkästään liiketoimi, niinkuin se tietysti
on. Mitä minuun tulee, niin saat -- niin saat...

-- Mitä niin?

-- Suudella minua, sanoi hän. Kas niin! Oletko varma siitä, että olet
suorastaan kosinut minua, mon prince!

-- Oi, Nella! huudahti hän sulkien hänet uudelleen syliinsä. Ole omani!
Mitään muuta en kaipaa!

-- Tulet kyllä huomaamaan tarvitsevasi myöskin isäni suostumuksen!

-- Tuleeko hän tekemään vaikeuksia? Ei kai hän tule tekemään, Nella --
ei toki sinulle!

-- Parasta, että kysyt häneltä, sanoi hän leikillisesti. Hetkistä
myöhemmin astui Racksole itse huoneeseen.

-- Käykö kaikki hyvin, kysyi hän, viitaten makuukammioon.

-- Mainiosti, vastasivat molemmat rakastavaiset yhteen ääneen punastuen
kumpikin.

-- Vai niin! sanoi Racksole. No, jos niin on asianlaita ja teillä on
joku minuutti joutoaikaa, tahtoisin näyttää teille jotakin, ruhtinas.



XXX.

LOPPU.


-- Minulla on koko joukko asioita teille kerrottavana, alkoi Racksole,
heti kun he olivat ehtineet ulos huoneesta, ja samoin, niinkuin sanoin,
jotakin teille näytettävänä. Tahdotteko tulla huoneeseeni? Puhutaan
siellä vasta. Koko hotelli on mielenliikutuksen vallassa.

-- Mielelläni, sanoi Aribert.

-- On ilahduttavaa, että hänen ylhäisyytensä Eugen-herttua on
paranemaan päin, sanoi Racksole, ollakseen kohtelias.

-- Oh, mitä siihen tulee... alkoi Aribert.

-- Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, puhutaan siitä asiasta
myöhemmin, ruhtinas, keskeytti Racksole hänen puheensa.

He olivat ennättäneet hotellinomistajan yksityishuoneeseen.

-- Haluan kertoa teille kaikki viime yön tapahtumat, jatkoi Racksole,
kuinka vangitsin Julesin ja kuulustelin häntä tänä aamuna. Ja hän
rupesi juurta jaksain tekemään selkoa kaikesta pienimpiä yksityiskohtia
myöten. -- Näette siis, päätti hän, että epäilyksemme Bosnian suhteen
olivat jotenkin oikeat. Mutta mitä Bosniaan tulee, niin kuta enemmän
sitä ajattelen, sitä varmemmalta minusta tuntuu, ettei mitään voida
tehdä sen rikollisten ministerien saattamiseksi edesvastuuseen.

-- Entä Jules sitten? Mitä hänelle aiotte tehdä?

-- Tulkaa tätä tietä, sanoi Racksole ja vei Aribertin toiseen
huoneeseen. Erästä siinä olevaa sohvaa peitti liinavaateverho. Racksole
nosti pois verhon -- hän ei koskaan voinut olla käyttämättä hyväkseen
tilaisuutta nauttiakseen dramaattisesta esiintymisestä -- ja paljasti
miehen ruumiin.

Se oli Jules kuolleena, mutta hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään
naarmua tai mustelmaa.

-- Olen lähettänyt noutamaan poliisia -- ei katukonstaapelia, vaan
jotakin Scotland Yardin virkamiestä, sanoi Racksole.

-- Kuinka tämä on tapahtunut? kysyi Aribert hämmästyneenä. Olin
kuulevinani teidän lausuvan, että hän oli varmasti suljettuna entiseen
huoneeseensa.

-- Niin hän olikin, vastasi Racksole. Menin sinne ylös nyt iltapäivällä
viedäkseni hänelle vähän ruokaa. Kaupunginlähetti oli vartioimassa
oven ulkopuolella. Hän ei ollut kuullut mitään melua, mitään
eriskummallista. Mutta astuessani huoneeseen oli Jules poissa. Hän
oli tavalla tai toisella irroittanut köytensä ja sitten onnistunut
nostamaan saranoiltaan vaatekaapin oven. Hän oli siirtänyt sängyn
ikkunan ääreen ja työntämällä ikkunasta ulos kolme neljättäosaa
vaatekaapin ovesta ja lykkäämällä sen sisäpuolelle jääneen osan
sängynpään ristikon alle oli hän laittanut itselleen jonkunlaisen
kiikkuvan lavan ikkunan ulkopuolelle. Kaiken tämän hän oli tehnyt
ilman vähintäkään kolinaa. Sitten kai hän on mennyt ulos ikkunasta
ja seisonut tällä tavalla. Hän on silloin sormillaan juuri ja juuri
ulottunut hotellin katon alla olevan leveän reunuksen ulkolaitaan.
Pelkillä käsivoimillaan on hän sitten vivuttanut itsensä tuolle
reunukselle ja päässyt itse katolle. Hänellä on silloin ollut koko
katto käytettävänään. Sillä puolella rakennusta, joka on Salisbury
Laneen päin, on rautaiset paloportaat, jotka ulottuvat katonharjasta
suoraan alas pieneen alhaalla olevaan pihaan, joka on kellarien
tasalla. Jules on mahtanut luulla pakonsa onnistuvan. Mutta pahaksi
onneksi on yksi rautaportaitten puolapuista ollut ruostunut hauraaksi,
senvuoksi että se on ollut huonosti maalattu. Se meni poikki, ja Jules,
joka ei tiennyt sitä varoa, putosi maahan. Sellainen oli kaiken hänen
älykkyytensä ja oveluutensa loppu.

Lakattuaan puhumasta levitti hän jälleen verhon ruumiin ylle eleellä,
joka ilmaisi jonkinlaista kunnioitusta.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Posenin suurherttuan
täydellisen parantumisen jälkeen, ilmaisi ruhtinas Aribert, joka
yhä edelleen asui Grand Babylonissa, toivovansa saada puhutella
miljoonamiestä. Eugen-herttua oli, Hansin ja muutamien luokseen
kutsumiensa hovivirkailijain seuraamana, matkustanut pois suurella
komeudella, varustettuna tuolla rauhoittavalla miljoonalla, todella
tekemään valmistuksia kihlaustaan varten. Tuohon miljoonaan nähden oli
Eugen-herttua antanut tyydyttävän mieskohtaisen vakuuden, ja rahat oli
määrä maksaa takaisin viidessätoista vuodessa.

-- Haluatte puhua kanssani, ruhtinas, sanoi Racksole Aribertille, kun
molemmat olivat istuutuneet edellisen huoneeseen.

-- Tahdon sanoa teille, vastasi Aribert, että olen aikonut luopua
kaikista oikeuksistani ja arvonimistäni Posenin kuninkaallisena
prinssinä ja vastaisuudessa käyttää nimeä kreivi Hartz -- johon
arvoon äitini puolelta olen oikeutettu. Niinikään tahtoisin mainita,
että minulla on yksityisiä tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa ja
linna ja kaupunkitalo Posenissa. Sanon teille tämän senvuoksi, että
olen tullut pyytämään tyttärenne kättä. Rakastan häntä ja olen kyllin
turhamainen uskoakseni hänen rakastavan minua. Olen jo pyytänyt häntä
vaimokseni ja hän on suostunut Odotamme teidän myöntymystänne.

-- Tuotatte meille suuren kunnian, ruhtinas, sanoi Racksole hieman
hymyillen, useammallakin tavalla. Saanko kysyä, miksi luovutte
ruhtinaallisesta arvostanne?

-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että vihaan morganaattisen avioliiton
ajatusta yhtä paljon kuin te ja Nella sitä vihaisitte.

-- Hyvä on!

Ruhtinas nauroi.

-- Otaksun teidän käsittävän, että kymmenentuhatta puntaa vuodessa on
jokseenkin pieni tulo teidän asemassanne olevalle henkilölle, sanoi
Racksole. Nella on äärettömän ylellinen. Tiedän, että hän joskus
yhdessä ainoassa vuodessa on käyttänyt kuusikymmentä tuhatta dollaria,
omistamatta vuoden lopussa minkäänlaista säästöä. Hänhän veisi teidät
vararikkoon yhdessä ainoassa vuodessa.

-- Nellan täytyy tehdä parannus, sanoi Aribert.

-- Jos hän siihen suostuu, on kaikki hyvin. Silloin minäkin suostun.

-- Kiitän teitä omasta ja hänen puolestaan, sanoi ruhtinas vakavasti.

-- Ja, jatkoi miljoonamies, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä parannusta
liian äkkipikaa, tahdon hänen hyväkseen täydellä omistusoikeudella,
kuitenkin silmälläpitäen teidän lapsianne, jos teille sellaisia
annetaan, luovuttaa pienen summan viisikymmentä miljoonaa dollaria,
s.o. kymmenen miljoonaa puntaa hyvinä, valikoituina rautatieosakkeina.
Otaksun sen olevan noin puolet omaisuudestani. Nella ja minä olemme
aina jakaneet kaiken tasan.

Aribert ei vastannut. Molemmat miehet puristivat vaieten toistensa
käsiä, ja sitten tuli Nella sattumalta huoneeseen.

Sinä iltana käveli Racksole ystävänsä Felix Babylonin kanssa
päivällisen jälkeen edes takaisin Grand Babylonin pengermällä.

Felix oli alkanut keskustelun.

-- Otaksun, Racksole, oli hän sanonut, ettette ole alkanut kyllästyä
Grand Babyloniin?

-- Miksi sitä kysytte?

-- Koska minä olen alkanut kyllästyä olemaan sitä ilman. Olen tuhansia
kertoja, myytyäni sen teille, toivonut voivani purkaa kaupat. En jaksa
sietää toimettomuutta. Tahdotteko myydä sen?

-- Voisin, sanoi Racksole, voisin taipua myymään sen

-- Mitä aiotte vaatia, ystäväni? kysyi Felix.

-- Sen, minkä olen maksanut, kuului nopea vastaus.

-- Mitä? huudahti Felix. Minä myin hotellin teille Julesineen,
Roccoineen ja miss Spencereineen. Te hukkaatte nämä kolme
kunnioitettavaa palvelijaa ja tarjoatte sen sitten minulle takaisin
samasta hinnasta. Sehän on kuulumatonta! Pieni mies nauroi
sydämellisesti omalle sukkeluudelleen. Mutta siitä huolimatta, lisäsi
hän, älkäämme kiistelkö hinnasta. Hyväksyn ehtonne.

Ja niin oli päättynyt se tapahtumain sarja, joka alkoi sillä että
Theodore Racksole tilasi häränkyljyksen ja pullollisen Bass-olutta
Grand Hotel Babylonin ruokasalissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Loistohotelli Babylon - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.