Title: Pulska Musta - Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat
Author: Sewell, Anna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pulska Musta - Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat" ***


PULSKA MUSTA

Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat

Kirj.

MISS A. SEWELL

Vapaa suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström,
1895.



ENSI LUKU.

Lapsuuden kotini.


Lahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja
vanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä
sain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa
kulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa
kyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen
rinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat
lyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen
antautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin
kovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka
asetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä
kunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon
päin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja
navettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa
rupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja
palata luokseni vasta illalla.

Laitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat,
muutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin
vainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät
aina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja
tappelemaan.

Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän,
hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:

"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo
varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole
ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi
on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja
isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa.
Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan
näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä,
kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina
niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea
tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."

Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli
viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo.
Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä
"Herttaseksi" kutsuttiin.

Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja
riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti,
puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme,
emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se
aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja
mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska
Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin
kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan
tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan,
vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, -- emälläni hän
aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.

Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin,
laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta
usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään.
Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan
takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla
saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme
tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan.
Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän
taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin
tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me
laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:

-- Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo
ennenkin, vaan nyt se jo riittää, -- saat mennä, minun leipääni et
tarvitse enää syödä.

Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti,
oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.

Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en
koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti
laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa
nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen
kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten
rantojen lävitse vieri järveen.

Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän
isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä
hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli
hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti
ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia
kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa
kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja
laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he
tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin
onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä
esimerkki.

Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella
pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja
huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan
ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia
laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle
pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja
isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.

"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta
ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin
ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin.
Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen
ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko
herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.

"Nyt ne saavat hänet kiini", virkkoi emäni.

"Kiini, miksi kiini?" kysyin minä.

"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään,
mutta tuo on heistä hauskuutta".

Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti
jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki
ja meitä kohden.

"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi
koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät
aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat
syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.

Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan,
mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi
silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen
makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan
kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena
purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.

"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle",
arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani
vastaan.

"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen
ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut
käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he
itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman
mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme
pelkkiä hevosia".

Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat
laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan
nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon,
oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin
alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat
hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty
eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin
isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori
parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka
suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin
vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun
eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan
hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta
ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn;
laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.

Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten
hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä
hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.

Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään
ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista
mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja
niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat
lakkaamatta.

Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet
vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet
hänen hurja huvituksensa.



TOINEN LUKU.

Minua totutetaan valjaisiin.


Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin
ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja
väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin
sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut,
mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän,
"lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten
niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä
talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän
tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta,
harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja
hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen".
Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei
tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana
päivänä koulunkäyntini alkoi.

Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin
totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja
luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään
rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan
siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja
mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut,
juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa
arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä
hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei
saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan,
isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja
pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä
uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.

Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli
talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja
ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja
hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti
kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut
kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun
pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen
päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä
kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä
kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, -- se on todellakin
tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja
kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään
samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja
syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti
sietämään suitsia.

Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti
isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti
satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän
vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa.
Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin
kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.

Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman
rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä
seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi
eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä
ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä
viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut
ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa
kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän
rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin
jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti
naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua
ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin
kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua
sittemmin ensinkään haitanneet.

Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika
kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi
lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen.
Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty
taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka
lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä
olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä
olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget
painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen
suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua
myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni
viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni,
joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja
vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin
emäni ja muut hevoset.

Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota
aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli
isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka
on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti
minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi
ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan
kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä
kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin -- näin kamalan
esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli
pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään.
Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen
päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän
kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin,
toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne
vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut
käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos
ei mitään olisi tapahtunut, -- tuskin viitsivät koko tuota mustaa,
savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa
syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan
laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua
siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa.
Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan
nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni
huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa
tallissani.

Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren
hevosen.

Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut
kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin
tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi
kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta
noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia,
on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen
tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka
eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta
uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia
ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä
turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen
ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät
kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen
koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se
kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi
mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".



KOLMAS LUKU.

Kallioniemessä.


Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen
lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan
isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee
aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin
pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja
talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä
tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.

Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille
kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten
sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi
korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas
tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka
molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli
rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset.
Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä
osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta,
se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja
siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri
neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä,
tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen
irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli
kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja
siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt.
Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni
joka taholle.

Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.

Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi
pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin
päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää,
kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"

Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti
sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja
käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden
minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki
minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan
tuossa seinän takana?"

"Niin lie tarkoitus", vastasin.

"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista,
jotka näykkivät".

Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen.
Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset.
Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, --
venäläistä rotua -- ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä
se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen.
Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"

"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita.
Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen
tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen
nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään
kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".

"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun,
lapsen, kanssa sanasotasille."

Minä en vastannut mitään.

Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä
yhtä ja toista.

"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä
hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin.
Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään
salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin
käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti
pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää
uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt
siivolla etkä pureksi".

"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan
ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".

"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä
vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut
ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin
hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä
sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski
Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki
tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä,
-- mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi
harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla
on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin
kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies,
on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on
harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun
pilttuusi vietiin".

Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla
hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja
juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin,
tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt
aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en
joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele
kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet
villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros
myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".

Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni
rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.

"No, kuinka se kulkee?"

"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme
metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä.
Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti
korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa
eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen
ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja
pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät
hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni
tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että
sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin
herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".

Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin,
sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun
tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.

"No miltä tuntui?" kysyi hän.

"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."

Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni,
jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina
hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia
ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän
_tarkoitti_ ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli
lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän
harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun
hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat
omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.

Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha
ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja
se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä
tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä
ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin
kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin
Näykinkin luottamuksen.

Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin
kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä.
Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää
kaipasin?

Niin, vielä kaipasin vapautta!

Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla
täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä
seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin
milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen
näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina
marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan,
sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja
virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli
vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki
ja pitkin, -- sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä
itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa,
tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli
vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä
tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt _täytyy_ saada kimpasta pikkuisen.
Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti,
mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.

"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan,
niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy,
antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja
sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli
poissa. _Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan
usein vikureiksi_, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä
rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi
syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa
vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen
äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän
minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.

Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin
vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei
ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa.
Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä
tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä
ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja
levättiin kalveen puolella.



NELJÄS LUKU.

Toverini Näykki.


Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme
pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun
kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.

"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi
minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt
jään kai ijäkseni tällaiseksi".

"Miksi niin?" kysäsin.

"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi
se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä
ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin
emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin
muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei
ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka
minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan
meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta
meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki
usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia
meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja
rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten
vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä.
Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika.
Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet
minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi
turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi
väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he
kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen
hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa.
Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin
tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella
hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli
seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja
rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla
vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat
vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.

"Oli yksi -- talon vanha isäntä, -- joka luullakseni olisi jaksanut
hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten
hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse
hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva,
vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän
vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen
edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara
koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään
muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, _hevoslihaa_", -- Näykki
polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas
rauhallisempana jatkoi:

"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui
ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan
kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi,
sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut
minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin
tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana
aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas
pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen
hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet,
merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta
satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut
ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin
suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi
kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön.
Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko
luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin
huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan
minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä
erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle,
rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin,
kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen
huokasemaan.

"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen
katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei
vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki
mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja
ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella,
että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei
anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen,
joka leppeästi kutsui minua, -- se oli vanhan isännän ääni, jonka
tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän
luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita.
Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän
antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että
sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää
mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt
lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin
rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän
katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän
hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan
ikävä juttu.'

"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen
ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois
tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta
ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista',
vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan
hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään
minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi
minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli,
ja _yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää_. Suuni oli niin pahasti
haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat,
pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä
maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni
ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei
koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.

"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve,
uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja
pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".

"Kun oppiaikani oli kulunut" -- jatkoi tamma kertomustaan -- "osti
eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla
ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa.
Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin
ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka
komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa,
mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa
varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa
herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin
satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla
selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".

"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?" kysäsin.

"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat
olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä,
rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle,
että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen
olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei _hän_
kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui
ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes
olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin
halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun
koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa
ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä,
usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi
ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli.
Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin
vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni
tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin
enkä asettunut millään. Silat särkyivät -- ja sen jälkeen minua ei enää
niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä
myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan
pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs
hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti
erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä.
Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä
hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko,
mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin
muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen
ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos
en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi
hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki,
oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää
minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä
kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän
suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä
uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä
käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista
tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin
minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti
minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen
sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut
käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli
puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan
kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten
sinä, mutta sitä en voi".

"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä
rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".

"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran
jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan
ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja
taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".

Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä
ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin,
että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi,
sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä
ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa
että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo
hirnahtelee, kun minä talliin tulen".

"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin
Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".

Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi
vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin
kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan
toinen hevonen kuin taloon tullessasi".

Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön,
paroonin sitä hyväillessä.

"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä", sanoi pakooni.

"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä
on tullut toinen hevonen".

Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi
niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat
kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli
lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina
tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä
annettava hevosille nautittavaksi.



VIIDES LUKU.

Keskusteluja tallipihalla.


Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä
käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan,
ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka
eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin,
jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä
kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin
ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet.
Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli
siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset
ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta
huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi
laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti
naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta
repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän.
Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole
turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin
liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu
koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla
ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.

Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi
Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin
siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman
kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti,
"kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä,
julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on
lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä
on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole,
että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu,
että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei
muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen
alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä
huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu _muoti_, joka tähän oli
syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa,
että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt,
lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin
viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".

Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen
määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä
kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät
koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät
niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman
näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan
ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa
sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi
luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein
lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo
rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa
katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta
siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän
vastalauseensa.

"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan
ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen
vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja
on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".

Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka
erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin
asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:

"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?"

"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole
minkäänlaista hyötyä".

"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi
nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita
tapaturmia".

"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?"

"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton
ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan
on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee
lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä.
Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian
lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa
nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme
ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo
vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin
outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on
pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin,
mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".

"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen
aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin
kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen
olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka
eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi,
joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli
hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti
syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin
pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle
heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky
osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä
loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat
asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin
syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta
kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut
silmälippuja, niin olisi _se_ kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä.
Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin
nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan,
"että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla
syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän
aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku
kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita
teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka
osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran
sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin
ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä
ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin
tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. -- Mutta
heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne
kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken
temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.



KUUDES LUKU.

Selviä sanoja.


Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa
isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun
asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä
kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin
hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko
tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi
pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut
ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi.
-- Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo
oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin
liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri
maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka
oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja
vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä
vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni,
joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin
töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui
pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla
teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta
otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä
hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti.
"Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin
isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä
enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen
ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä
vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että
on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran
joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme
eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely
luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria
eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin
olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen
summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt
tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja,
jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni
oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu
asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit
asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä
n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi
käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa
omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti
säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan,
nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin
se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt
lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei
muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä.
Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan
konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha
viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea,
eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä
kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein
käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään
nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä
menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan.
Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja
viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan.
Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä
nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.

Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan
päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.

"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi
onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies
seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen.
Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen
itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin
kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa
kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon
ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi
säikähtyneenä ovella.

"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään
hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".

"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies
niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.

"Miten ilkeästi?"

"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt
veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti,
vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä
vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."

Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka
raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka
tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt.
Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".

Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen
myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin
mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin
yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä
oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa
miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi
niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle.
Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja
että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin
opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui
silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa
selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän
ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin
vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi
meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia
eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita
kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä.
Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat
ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä
Jumala on rakkaus".

"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole
uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan
suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi
ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, -- paljasta
lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy
oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".



SEITSEMÄS LUKU.

Myrskyinen päivä.


Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle
asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi
itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset
ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt
sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli
kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli
kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen
vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat
siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan
pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli
ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden
vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin,
niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä
ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua
annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa
takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin
myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä
kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut
ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta
tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili
tielle.

"Soisinpa että oltaisiin jo kotona", kuulin isännän lausuvan.

"Niin", vastasi Ville, "tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista".

Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui
jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen,
juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin
pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua
ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin
ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui
pääni luo.

"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta
mitä tehdään nyt?"

"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei
auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä
pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy,
mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".

Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu
sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli
sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä
hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille,
tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin
vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin.
"No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla.
Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä
tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta
eteenpäin en kulkenut.

"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti
edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa
minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin
selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului
huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli
kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.

"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin," huusi hän minkä kulkusta lähti.

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.

"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te
ajatte jokeen jos ajatte".

Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut
varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta
ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa
kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö
oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain
rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun
suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme
saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan
matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni
puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut
edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja
renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla
epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että
Jumala on antanut _ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella;
eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta
joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat
eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen_.

Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika
oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden
ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon
tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse
ulos ja virkkoi:

"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen
peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin
me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".

Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut
talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja
levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä
olinpa todellakin sangen väsynyt.



KAHDEKSAS LUKU.

Vanha tallirenki.


Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan
erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö
Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan
päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville
portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä.
Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli
vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka
koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan
aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti
kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista
pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi
katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman
kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka
paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että
tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja
tasanen kuin silkki.

"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi
ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja
hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".

"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki.
"Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta,
ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin
riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi
kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin
tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja
siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee
kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa
työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt
olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15
vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin
ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin,
potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta
siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja
hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää
mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin
hoidettua hevosta. _Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten
hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa,
niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on_. Katsos tätä, näin
tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja
tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä
joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny
pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on
arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on
kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi;
se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä
luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. _Hevonen on
kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa_."

"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin
talossa."

"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen
herra".

"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä."

"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä
puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".

"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen
poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".

"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta
ajaja oli varomaton, -- aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on
sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina
muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä
voi helposti mieskin mennä".

Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat
hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.



YHDEKSÄS LUKU.

Tulipalo.


Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen
talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa
seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:

"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle.
_Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi_!"

Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja
heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa
meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään.
-- Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja
tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja
painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki
hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta
talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.

Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin
sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja
sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä
äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan.
Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja
polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo
outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin
hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin
kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa
ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään
eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja
juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme
seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen,
vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa
sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä
kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin
hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on
irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta
tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan
silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.

Kuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.

"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä
ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti
minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos".
Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi
silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista.
Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää
tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".

Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti
minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli
suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei
se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri
sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja
ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin
ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta
tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti
liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin:
"Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.

Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen
tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja
ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.

Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen:
"Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"

Ville puisti päätään ja ryki, -- ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui
itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin
pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot
paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee,
ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme
täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät
letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.

Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä
porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä
vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää
vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja
pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei
juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät
uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset,
jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, -- kamalaa oli
se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti
meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan
Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli
Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.

Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan
jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla
perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän
kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää,
mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että
Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä
palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli
kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana
pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja
siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon,
jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, _ettei kenenkään koskaan
ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin_. Sitä neuvoa
olisi täälläkin pitänyt noudattaa.

Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja
seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat
hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.



KYMMENES LUKU.

Sananvienti lääkärille.


Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen
herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan,
hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme
ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä
näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä
vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai
tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne
eivät _tahdo_, ei yksi kymmenestä".

Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin.
Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä
yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt
nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla.
Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon,
mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun
kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi
samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän
tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty
kädessä ja puhui:

"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, -- emäntäsi henki on
kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje
tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä
ehdit".

Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki
ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että
syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas
niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä
ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, --
tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin
juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä
verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma
oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas
annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista
tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut
minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle,
tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos
kysyen, mikä on hätänä.

"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori
heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".

"Odota, minä tulen".

Hetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.

"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja
on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"

"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos
tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin
minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni
mieluisinta".

"Hyvä, sitten lähden yksin heti".

Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa.
Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee
kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain
hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan
ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.

Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia
tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan
hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti
vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä
kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas
reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla
vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi
kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut
tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä
tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki
juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle
vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui
hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä.
Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin
väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja
rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani,
vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua!
Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin
ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin
Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja
toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi
juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.

Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden
hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja
jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää,
kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä
sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää.
Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin
minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli
hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja
virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen
sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että
emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet.
Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen
juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä
oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, --
ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin
suinkin ja että se kiire oli emännän takia.



YHDESTOISTA LUKU.

Jäähyväiset.


Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja
sain vanhat voimani takasin.

Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa,
mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset
kohtalonvaiheet.

Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan
huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman
näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä
kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko
talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä
mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois
maatilaltaan, -- muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.

Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää
vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin
aseman väliä edestakaisia -- meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi
lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa
meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää --
vanha se jo olikin -- ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria.
Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin
ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni
Hjelmille, Uudellemaalle -- vakuutettiin että siellä meille tulisi
hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain
ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun
jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai
sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin
paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja
katsovansa.

Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä
muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen
äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, -- luulenkin
hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.

"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä
palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"

"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa
lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä
kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin
surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".

"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa
muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus.
Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".

Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville
puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle
ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä
lähti isäntä tallista.

Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle,
isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa
vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja
seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle.
Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että
renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo
miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään
poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.

Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me
emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat
miehet sitten verkalleen kotiin, -- joka ei enää ollut meidän yhdenkään
koti.



KAHDESTOISTA LUKU.

Sariola.


Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain
nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu
ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi
poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä
hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen,
talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin
kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas
Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa
hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa
siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä
Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli
kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana
päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin
suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen
mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä
toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen
sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja
meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja
noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä
katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä
kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:

"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta
se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat
omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava.
Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".

"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin
luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin
erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan
olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu
eikä kovasti kohdeltu -- ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei
varsanakaan -- ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä
raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin,
oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä
talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin
Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo
kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin
luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".

"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa,
jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta.
Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".

He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja
virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole
kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että
aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".

"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään
komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi
Antero.

Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä
viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni
aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni
enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.

Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän
näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.

"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni
Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan.
Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".

Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä
pakkokuolaimia kohtaan.

"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi
kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta
ja totuta vähitellen".

Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja
ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei
siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua
astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta.
Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän,
joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita
vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää.
Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu
vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä
tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli,
että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa,
mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.

Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin
ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan.
Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin
palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos
suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee
toinen leikki, -- minä en kärsi sitä", uhitteli se.

Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien
kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan
asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään.
Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen
päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä
kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus
olikin vielä kokematta.



KOLMASTOISTA LUKU.

Tahallisia tapaturmia.


Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos
ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.

"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät
hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".

Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän
kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan
asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton
sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli
päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä
oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen
ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että
Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa
nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi
hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se
heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja
siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä
riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä,
mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei
voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista,
päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä
solista auki!"

Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon.
Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut
oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja
laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin
nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka
oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin,
vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli
vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on,
että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan.
Minä pesen käteni".

Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin,
että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni
oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa
ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi.
Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen
ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta,
kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois
kaupunkiin.

Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin,
ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle
Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös
maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona
ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella
minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua
hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja
kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti
kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan
rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme
kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.

Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja
lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta
vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen
koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän
kysyi ihmeissään sisareltaan:

"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"

"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin
opetella tätä Pokua hallitsemaan".

"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava
hevonen".

"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia
huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan
ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla
mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".

Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle,
jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla
oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan
satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä
matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori
herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan
odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.

"Viiden minuutin perästä tulen takasin".

"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".

Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski
suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän
sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien
toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä
maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi
sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun
pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja
lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti
Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti
tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien
käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä
irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki
irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli
tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä,
kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, --
ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan,
josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää
Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea
tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä
ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään
oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta
kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta
ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme
edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä
seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä,
joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut,
epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan
poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja
puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi
valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi
yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian
tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui
etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä
kärryjä.

Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu
pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta
Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri
ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle
Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat
osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen
täytyi pysähtyä.

Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan.
Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten.
Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei
vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja
silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet
ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan,
mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme
sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui
avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena
hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.

"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.

"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi
luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"

"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo,
ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja
kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen
kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."

"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."

Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi
hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä
istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin
tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä
hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon
kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti
asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon,
jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut,
että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.

Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti
renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen
ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin
vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi
takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.

"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan
ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra
piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa
jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin
vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti
loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."

Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat
ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti
sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua
tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi
Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran
yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa
pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta,
että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään
ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani
hirnahdin pilttuussani.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Renki Martti.


Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron
poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään
paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei
uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli
lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista
oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori,
hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja
taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut
tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin
siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä -- hevoset
pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies
oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että
hänellä oli _yksi_ suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot,
jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia,
mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi
silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi
jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli
hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli
antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni
saisi siitä vihiä.

Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava
isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että
hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois
kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai
Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta
perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli
jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin
kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero,
hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja
juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan
väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin
pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi
Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä
siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.

Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta
odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen
tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen
kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava
takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle
retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia
pikkuostoksia varten.

Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin
ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski
kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello
neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä
paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa
tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa
etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.

"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".

Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui
menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa
selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä
asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä
kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin
karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla
tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä.
Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti,
että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja
karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän
minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä
suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä
kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo
mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä
enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä
päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti,
mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa
karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen
piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio
halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.

Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta
särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja
hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun
vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti.
Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa
ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä
Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut
jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen,
vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin
valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta
hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä
päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa
taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä
kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja
kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja
huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin
siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin
varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.



VIIDESTOISTA LUKU.

Mikä oli seuraus.


Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin
hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului
taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului
Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku,
joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä
varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua
tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja
ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja
ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen
kohdalle, joka makasi tiellä.

Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi.
"Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin
mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on;
koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".

He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt
ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he
Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he
rikkirepeytyneet polveni.

"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä
Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan
langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei
hevonen ole liikkunut paikaltaan".

Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen,
vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.

"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, -- mitä ihmettä --,
koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut!
Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä
tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla
ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi
tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas
joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli
kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli
hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää
kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti
meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä?
Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan
helpoksi käy".

Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi
minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista
sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä
tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi
hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja
olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti
toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani
katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani
lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä
yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies
talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin
taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi
tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti
ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki
pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka
puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla.
Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä
tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa,
joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta
muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin
hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli.
Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla
ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä,
joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa
tarkoituksessa.

Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut
sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin
väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut
juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä
kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista
moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan
menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän
oli niin hyvä, niin kelpo mies, -- kaikki oli tuon vihattavan viinan
vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" -- Martti haudattiin ja
kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen
lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä
ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.



KUUDESTOISTA LUKU.

Alaspäin.


Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle
niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita
eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta
ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että
nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut
erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein
hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta
harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa
ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset
päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja
mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että
Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma
kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se
hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta
saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen
jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella.
Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu
kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan,
ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan
kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä
selkäkin oli venähtänyt.

"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti,
"taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren
hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin
surullista".

Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta
hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet
ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme
rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät
vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.

Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan.
Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua
luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen
näköinen.

"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän;
"mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille
vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt
molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan
nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä
meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".

"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa
paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä
hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".

Ja niin he jättivät meidät.

Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella
hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois.
Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki
ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta
hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.

Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli
ostanut minut ajohevosekseen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Varas ja silmäinpalvelija.


Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan
suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri
talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän
itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi
että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla
uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei
tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa
riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain
päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että
renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana,
harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän
ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään
asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä
huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja
muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät
olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa
pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin
kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin
oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella
lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä
luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon
perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja
virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se
ollut sairaana?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä
huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen;
mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin
käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".

"Syyspuoleen -- mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun
hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka,
tarvitseisi noin ruveta näivettymään".

Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten:
"_Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö_.
Ajoitko kovin tänne tullessasi?"

"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".

"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden
tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.

"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä
ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä.
En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en
tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko,
miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat
sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon".
Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos,
valitse parhaita kauroja".

"Mykkiä eläinraukkoja", -- niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin
voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen
kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi
poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät
kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun
koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka
kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri
samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään
astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja
virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita
sinä joka aamu kannat kotiisi".

Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon,
osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa
jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun
hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan
poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata
kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin
ansaittu rangaistus.

Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja
kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli
saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki
hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon
näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua
huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja
hihnat kangistuivat.

Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä
hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä
solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen
edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan
vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori"
kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän
oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli
sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli
itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se
hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se
hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei
hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani.
Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että
siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät
silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan
huononi.

Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä
on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu
tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"

"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen
lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen.
Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen
sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."

"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju
tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"

"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään.
Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".

"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa".

Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa
ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku
laitettiin tohtorille -- ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin:
kun minun _myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla_, rupesi
terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi
käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin
pelkään sen kerrassaan kaatuvan".

"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun
taluttelen hevosta jalottelemassa".

Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka
tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi
minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa
pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi,
jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut
renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä
taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä
sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja
seuraus oli, että minä yhä huononin.

Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin
hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin
isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani.
Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:

"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat
ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut.
Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia
näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu
pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".

Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti
kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt
otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle.
Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta
tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta
käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hevosmarkkinat.


Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole
mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.

Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin
torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia,
joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka
jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen
käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka
raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät
päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa
korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia,
joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin
taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja
toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat
nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen
vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät
tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin
nuo mainitut.

Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin
lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että _hevosmarkkinoilla
lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä
rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa_. Seisoin samassa joukossa
muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan
näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina
kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka
myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut
ja langennut.

Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten
silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti
sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla
he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja
huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset
hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin,
ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi".
Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he
minua kohtaan käyttäytyivät.

Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen
minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin
pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies;
hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia
pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään
oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen
sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti;
_ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut_, vaan
puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin
yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se
riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun
hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän
näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän
kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan
kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen
mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni
oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota
oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin
taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen
puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.

"No, pokuni", virkkoi hän, "etkö luule, että me toisillemme
sovittaisiin?"

En voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.

"Annan siitä 325 markkaa", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.

"Sanokaa 350, -- hevonen on teidän".

"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai
ettekö?"

"No olkoon menneeksi", virkkoi myöjä. "Ja sen saatte kokea, että huonoa
kauppaa ette ole tehneet".

Oli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia
katuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman
ajuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:

"Kas Pehkosta; oletko saanut hyvän hevosen?"

"Luulenpa saaneeni".

"Onneksesi olkoon".

"Kiitos vain". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään
syrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi
nuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina
tulijaa.

"Kusti, mene avaamaan tallin ovea, minä tuon sinne kohta lyhdyn".

Talliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni
tarkastellen minua.

"Onko se siivo hevonen, isä?" kysyi pikku Miia.

"On tyttöni, siivo se on, ei pure eikä potki. Tule taputtamaan sitä".

Kohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja
hyvältä.

"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen",
virkkoi poika isälleen.

"Se on oikea tuuma. Pane hyvästi jauhoja joukkoon".

Talli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan
sain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle
tuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hyvän ajurin luona.


Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa
Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli
pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja
kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen
poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva.
Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule
ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen
itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri,
valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä
vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi
arvokkaasti, -- saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi
olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään
suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan
päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka
aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin
ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".

Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon
naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät
mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää,
että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota
kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä
vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi,
että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi,
elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.

"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä
vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja
kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän
me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen
oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."

"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja
niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja
kodikkaammalta.

"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta
palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti
ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti,
että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa,
ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua
tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan
olleet lempeitä.

"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.

"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin
Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".

"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii
vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.

Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian
huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti
työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja _osotti yhtä suurta
huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan_. Hän älysi kohta, että
minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla
kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi
vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen
tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.

Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin
hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän
kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat
vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta,
koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa
seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi
pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin
tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi
ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti
huolta, että meillä _aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme
juoda, milloin janotti_, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei
tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme
juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja
siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen
kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että
janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät
meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme
hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja
se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta
parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että _saimme pitää sunnuntain
lepopäivänä_, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä.
Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli.
Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä,
mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli
vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan
rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla
syntyi riita.

Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin
poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna
sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen
vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.

"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.

"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka
palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme
kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu
Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana
ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän
kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin..."

"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja
hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".

"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit
kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista,
joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän
vanhuksista olisi sairaana, -- ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos
lähtisitkin kyytiin".

"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle,
että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä
tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se _olisi
hevoselle niin paljo heveämpää_, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".

Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli
saanut lainata.

"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun
mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".

"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi
myöhäsempäänkin".

Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä,
jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis
toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä
haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä
ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.

Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja
sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi
lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen
navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä
saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä
häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti
ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta!
Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko
piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä
toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen.
Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan.
Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli,
kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron
luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa
Miialleen. Aika kului nopeasti, -- minä en ollut näin vapaana ollutkaan
lähemmäs vuoteen.

Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän
kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt
pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella
lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.

Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi
vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan
parani.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuoli toimipaikalleen.


Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia
asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski
suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja
hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä
ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia"
syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat
särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui
"Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan,
sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä
se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen
merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin
se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta
ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen
viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli
ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo
sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut
"Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.

Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen
kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin
sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten
taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan
Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.

"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei
entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että
kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä
laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät
taittamaan _omia_ jalkojaan ja särkemään _omia_ vaunujaan ja
turmelemaan _omia_ hevosiaan, -- se saisi olla heidän oma surullinen
asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne
puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, -- kuka korvaa kaiken
tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen,
joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun
paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa
juoppouspaheen sinne".

"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski,
"johan sinä rupeat kovin ankaraksi".

"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian
kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".

"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa
itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja
vaikeaa".

"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se
oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut,
ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut
oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava.
Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka
Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei
saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa
itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta
eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona
oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut
kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän
hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella
ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies,
kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä
tarvitsevanikaan".

"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies
miettiväisenä.

"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta
toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut
voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli
luopua kapakkaelämästä pois". --

"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo
vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että
kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä
markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta
lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja
kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään
hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla
vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle
sotahevoselle.

Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut
pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei
"Kenraalia" enää ollut tallissa.

Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa
kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti
tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani
kumminkin siedettävissä.

Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman
ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.

Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen
kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle
Sörnäisissä.

Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin
yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo
toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei
heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi
nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen
silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun
luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö
olekin sinä Pulska Musta?"

Se oli Näykki, -- mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja
ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin
vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla,
kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina,
kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se
sairaantapaisesti rykäsi.

Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja
surullisen tarinan se todellakin kertoi.

Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen
kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty
pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas
olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä
taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien
kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat
muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä
vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.

Semmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.

Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että
oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä,
mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian.
Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne
mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua
teurastajalle vietäisi".

Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin
juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli
Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.

Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua
vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Ystävä hädässä.


Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta
kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän
käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme
tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei
tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin.
Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa,
kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli
juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän
asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut,
sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän
taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja
lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen
mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen.
Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa,
itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon
sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä
lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne.
Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa
maksaa ajopaikkaa".

"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja
kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan
lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".

"Palkitkoon teitä Jumala", vastasi vaimo itkien.

Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle.
Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi
siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja
minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".

"Tämä hevonen on tilattu", vastasi Pehkonen tyyneesti.

"Tilattu? Kuka sen on tilannut?"

"Tuo nainen tuossa".

"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä
juomarahoista?"

"En", vastasi Pehkonen, "minä en juo muuta kuin vettä".

"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on
meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".

Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille,
herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan
kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".

Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti,
ei ne siinä kauan istu".

Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen
jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan
edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen
pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.

"Onneksi vain olkoon", virkkoi Pehkonen, "toivon poikanne paranevan".

Vaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten
hänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi
rankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi
vahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen
erästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas
portaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson
silmiltään ja virkkoi: "Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen
tavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä
hetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada
hevosta tähän aikaan päivästä".

"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle
palveluksen", vastasi Pehkonen. "Mihin ajetaan?"

"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa
minulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät".

Hyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen
saattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin
puheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa.
Lopuksi lausui rouva:

"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna
on joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä
huolettaa".

"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy
olla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin
kutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi
hevosia huolehdittavinani".

"Hyvä on", vastasi rouva. "Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille
että perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin
kuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla
vaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin
vaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä".

Lähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja
virkkoi: "Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä
miten ne parhaiten tulevat käytetyiksi".

Sydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois;
ennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.

Talliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en
näihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen
herran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen "Hurjapää", sitä oli näet
ennen pidetty kovin virkkuna. "Mutta minua seisotettiin tallissa liian
paljo", selitti se, "eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni
olinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti
puhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään
intoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa,
että vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä
putosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan
ja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois
ajurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän
hoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti".

Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa,
"Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Pehkosen uusvuosi.


Aika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun
jälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa,
käydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja
ajureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat
he odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat
sisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden
huvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka
saa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.

Minun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi
seisomaan ja isäntä pelkäsi "Hurjapään" pahemmin vilustuvan. Isännän
yskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen
vaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena
pihalle vastaan.

Eräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa
nämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11.
"Mutta", lisäsi toinen herroista, "aikaa voi mennä siitä vähän ohikin,
sillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko".

Lyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina
säntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli
kohta 12 eikä herroja kuulunut.

Oli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä
suojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut
huolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin
tömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan
pysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän
nousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin
jalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi,
vieläkö hänen tuli odottaa herroja.

Vielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän.
Pehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä
hän virkkoi.

Yhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen,
virkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin
kankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä
nostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista.
Pehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta
nekin rahat olivat kalliisti ansaitut.

Kotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki
lyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa
miestään.

"Kiitos", vastasi tämä, "anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita
mullekin jotain lämmittävää".

Vaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin
huolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä
yliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän
oven ja meni tiehensä.

Myöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui
silloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät
seisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei
laulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli
hän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka
itki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen;
lääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi
päivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi
ainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.

Kolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava
ajuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. "En tahdo
mennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita", kysyi tämä.

"Hyvin huonosti", vastasi Kusti. "Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan
keuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin
tai kuolemaan".

"Sepä ikävää", valitti mies. "Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla
kuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki
toivoa".

"On", vastasi Kusti, "ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman
mahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo.
Eilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä
olisi jo lopettanut".

Vieras, joka oli ryyppyyn menevä mies, oli nolostuneen näköinen:

"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai
paranee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas
kuulostamassa".

Seuraavana päivänä hän jo tuli aamulla talliimme.

"No, mitä kuuluu?"

"Isä on parempi. Toiveita on, että hän paranee".

"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja
minä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan
pane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa;
voithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka
kävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä
nuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi
vikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos".

"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten
tiedä mitä sille tekisin".

"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja
otan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä
ajoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua
hevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee." Niin
sanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.

Päivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat
"Hurjapään" selkään ja vei sen ulos.

Ja niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän
esiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen
omille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät
olisi lepoa saaneet.

Pehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää
antautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä
neuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin
alkaisi ansaitsemaan.

Eräänä iltana tuli "Hurjapää" hyvin märkänä ja likasena kotiin.

"Kadut ovat yhtenä rapakkona", selitti ajuri, "saat nyt Kusti työpaikan
tämän puhdistamisessa ja kuivaamisessa".

"Oh, hyvä siitä tulee", vastasi Kusti. "Isä on opettanut miten on
meneteltävä".

Kustin pestessä ja harjatessa "Hurjapäätä" tuli Miia hyvin tietävän
näköisenä talliin.

"Äiti on saanut kirjeen Hämeestä ja hän on hyvin iloisen näköinen,
juoksi heti isälle kertomaan. Keltähän tuo mahtaa olla?"

"Minäpä arvaan. Se on siltä majuurinleskeltä, jonka palveluksessa äiti
ennen on ollut ja joka viime kesänä lähetti isän mukana meille viisi
markkaa kumpasellekin".

"Vai se, josta äiti niin usein on puhunut. Mistähän tuo mahtanee
kirjoittaa?"

"Kas äiti kirjoitti hänelle viime viikolla. Kuulithan hänen sanoneen
isälle, että jos isä kerran aikoi luopua ammatistaan, niin ilmoittakoon
vain hänelle. Juokse kuulemaan, mitä se on kirjoittanut".

Kusti jatkoi edelleen "Hurjapään" puhdistamista ja teki sen hyvin
huolellisesti. Hetken kuluttua tuli Miia iloisena talliin.

"Oh, Kusti, hauskoja uutisia. Äiti kertoo rouvan tahtovan, että me
kaikki muuttaisimme hänen Kaukolan tilalleen. Hänen kuskinsa muuttaa
pois kevääksi ja hän kutsuu isän sijaan. Me saamme pienen torpan
asunnoksemme, johon kuuluu perunamaata, puutarhaa j.n.e. Sinä voit
siellä saada työtä läheisessä herrastalossa joko puutarhaoppilaana
taikka tallipoikana. Ja kansakoulu on lähellä, jossa minä saan käydä.
Äiti on niin iloissaan että hän nauraa ja itkee sekasin ja isäkin on
tyytyväisen näköinen".

"Hei siitä tulee hauskaa", toisti Kusti. "Se paikka juuri sopii isälle
ja hauskaa on, kun minäkin saan palveluspaikan".

Kohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin
maalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.

Mulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla
vanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista
palveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut
missään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden
olo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin,
etten ollut enää sama hevonen kuin ennen.

"Hurjapään" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän
vakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta
Pehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut
matkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja
myötäväksi.

Jäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei
jaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi
hyvästelemään. "Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut
mukaamme", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten
talutettiin minut pois tutulta pihamaalta.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Alaspäin ja ylöspäin.


Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta
arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti
työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi
ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä
oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi
onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika,
että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli,
että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka
sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää.
Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei
ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan,
_että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi
valaistusta_. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on
hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini
oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa
päädyssä yksi kapea ikkuna.

Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse
heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon,
huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja
kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani
asetin.

Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut _sokea_, jos minun olisi
ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen
tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät
ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa
vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan
heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä
pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta
siitä -- rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!

Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta
vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä _vaikeinta_ ollut.
Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies,
-- täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän
sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät
ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui
ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli
kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri
saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan
allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa
luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä,
ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.

Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani
kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä
viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.

Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita
raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli
käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä
lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin.
Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin
kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta
sorrosta ja vääryydestä huolimatta.

Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä
pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska
eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti
jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä
makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin,
että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää
ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista
näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän
äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään
jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen
poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä
kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani
hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman
ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka
taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain
turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin
taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman
jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.

Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin.
Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun
oli käynyt.

Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en
varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi
ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan,
vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka.
Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä
myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti
ei koskaan enää ole."

Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin
isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää
ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani
taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin
torilla.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Koti loppuijäksi.


Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten
joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla
kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, -- useimmat niin onnettomia, että
niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.

Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan
luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi
vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni
pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.

Jos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama
useiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka
koettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä
markalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan
vaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten
koventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä
rahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen
leivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä
ihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia,
joita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska
he lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.

Näin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan
kulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas,
leveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen
hattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän
pysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen.
Näin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja
häntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin
katseeni häneen ja kohotin korvani.

"Kas tuossa, Ville," lausui hän pojalleen, "tuossa on hevonen, joka on
nähnyt parempia päiviä."

"Vanhus parka!" sanoi poika. "Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan
hieno vaunuhevonen?"

"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena," virkkoi ukko astuen minua
lähemmäs; "katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja
lujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa." Ukko taputti minua
ystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani,
jota poika hyväillen hiveli.

"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja
nuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?"

"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan
niin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu."

"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka
pulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat
vielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla."

Vanha herra naurahti. "Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä
kuin enosi."

"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen
hintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja
nuortuisi."

Renki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua
puheeseen.

"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on,
että hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole
ajettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti
kun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin
ja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se
kevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa."

Vanha herra hymähti ja poika katsoi häneen pyytäen.

"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin
luulitkaan. Osta nyt tämä sijaan."

Vanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: "Kolmentoista
tai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!"

Oikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin
juoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.

"Mikä on huokein hinta, johon teillä on lupa myödä tämä hevonen?"

"Sata markkaa; alle ei luvannut isäntä mennä."

"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen
maksaisi," virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen
kouraan. "Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?" kysyi hän.

"Joudan kyllä."

Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä,
jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan,
oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää
viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä
Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa
tulisi olemaan.

Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa
mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain
vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen
huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu,"
sanoi ukko sisarenpojalleen.

Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen
mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta.
Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina
jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti,
joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja
minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.

Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen
liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu
palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat,
että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha
isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.

"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan
säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."

"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen."

"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi
sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo
antaa."

Eräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.

"No, mihin nyt lähdetään, eno," kysyi poika.

"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että
majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen
helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa
vanhan Mustan."

Rintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan
isäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!

Voittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten
vanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.

Majorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset
suositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää
rauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pulska Musta - Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.