Title: Hopeaparvi: Seikkailuromaani
Author: Beach, Rex
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hopeaparvi: Seikkailuromaani" ***


HOPEAPARVI

Seikkailuromaani

Kirj.

REX BEACH

Englanninkielestä suomentanut O.E.N.



Porvoo--Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

    I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina
       hilpeä toverinsa.
   II. Laupias samarialainen.
  III. Eräs vieraanvarainen koti.
   IV. Houkutteleva ehdotus.
    V. Sopimus tehdään.
   VI. Myrskyssä ja pakkasessa.
  VII. Uusia seikkailuja.
 VIII. Seattlessa.
   IX. Vielä vuosi armonaikaa.
    X. George kohtaa vihollisensa.
   XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa.
  XII. Neiti Wayland kahden vaiheella.
 XIII. Tilanne kärjistyy.
  XIV. Vihollinen näyttäytyy.
   XV. Epätoivon partaalla.
  XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan.
 XVII. Jännittäviä päiviä.
XVIII. Marsh johdetaan harhaan.
  XIX. Kapina tekeillä.
   XX. Fraser palaa.
  XXI. Yöllinen seikkailu.
 XXII. Hopeaparvi.
XXIII. Taistelu jatkuu.
 XXIV. The Grande Dame saapuu
  XXV. Musertava isku.
 XXVI. Tilinteko.
XXVII. Unelma, joka toteutui.



I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.


Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie,
joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin
Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on.
Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta
talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy
silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies,
joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin
hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa,
eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta
sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti
matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin
kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella
keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja
pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa --
säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta -- kas siinä koko kaupunki.
Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin
kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla
penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl.
penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat
katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja
niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen
jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät.
Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä
kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka
niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen
puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden
uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta
päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen
hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa,
mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava
usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki
maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti
kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat
sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä
äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät
kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka.
Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki
sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan
ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit
tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista
tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa
kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin
koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita
jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita
jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät
jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni
niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän
puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi
jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin
tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat",
huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan
ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää
kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan
koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun
askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin
kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte
paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi
Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän
totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti
siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa
iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja
istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te
oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien
kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän
olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden
teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan
liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee
vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin
kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi
Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi
Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin
puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla
toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole
vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte
luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni
kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen
kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani
tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata
valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja
kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin
kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän
uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta
kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla
sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää
pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön
kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun
pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja
ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan
äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin
kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein
äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä
edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden
puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden
korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä,
näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen,
koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa,
puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen
haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin
täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka
lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen
pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit
osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät
reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse
kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski
harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä
kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään.
Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka
toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin
täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava
rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan,
hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät
eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja
hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka
jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta,
liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin,
jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi
äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se
uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli
näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman
sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat
kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt
tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa
avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat
liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta
kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan,
vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella,
ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui
luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat
säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin
Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen
ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En -- en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä
vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta
ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa
reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä
valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin
kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei
kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui
joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi
avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne
näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä
lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta
siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa
nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin
hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein
kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen
kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.

Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet,
täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon
vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla
hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan
nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia,
harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita,
että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki
oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen
nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.

Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä,
jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti
onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko
oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun
mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan
poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan,
jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui
pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä
kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen
sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen,
jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.

Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja
kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa,
ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen
heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän
alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen
Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.

Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui
nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla
äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.

"Penikulma -- valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan -- palellutte."
Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla
tien toista haaraa.

Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli
nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.

"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän.
"Kaikki varusteemme ovat kastuneet."

Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.

"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä
voi viipyä kauemmin."

Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka
lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan
seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä
huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat
valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet
suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina
nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä
heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.

"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli _nainen!_ Ja
_kaunis_!"

Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen",
murahti hän.

"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.

Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle
paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla
lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva.
Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi,
niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä
ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä
olosuhteissa kuolemaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren
rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän
lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan
lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani
ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat
ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti
vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin
pystyssä pysyivät.

"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja
väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."

Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli
kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet
olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin
kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat
irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty,
ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään
tuvalle.

Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan
omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän
näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.

"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.

"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."

Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.

"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"

"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."

Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti
päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."

"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme
jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy
päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä
olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty
kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.

"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää
sinne!"

Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen
mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin
tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa
kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa
olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei
ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui
tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä
kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja
komenti karskisti:

"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!"
Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän
lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä
mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan
nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä
ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä
tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.

Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja
muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä
vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat
isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt
vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään
huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.

Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti
kumppanilleen:

"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"

Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän
vastasi:

"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä
olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin -- hänellä on kieltoonsa
varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos --"

Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi
kynnykselle.

"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy
ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."

Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut,
ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli
kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä
jyrkemmin:

"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"

Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään
mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä
läheten samalla uhkaavasti:

"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"

Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten
ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti
Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta
leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin
niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle.
Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten
suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies
melkein lensi vastapäiseen seinään.

"Nyt leikittelen vain kanssanne -- en tahtoisi tehdä teille pahaa",
kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.

"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia
kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson
väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää
välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui
kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen
halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä
potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi
sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.

"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin
ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman
arasti naurahtaen:

"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan
sitä lajia."

Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa
taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän
nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän
reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:

"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."



II.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.


Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen
kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen:
"Mennyt!"

Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen
välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan,
ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen
kappaleen _Don Quixote'n_ englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan
vaiti.

"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.

Emerson sulki kirjan.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."

Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:

"Keittäkää meille kahvia."

"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin
nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."

"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.

"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin
kantaa rekeen vain."

"Varas en ole."

"Niin, mutta --"

"Vaiti!"

"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.

"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui",
virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden
vaiheilla.

"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser.
"Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin -- ja
latuskanenäinen _squaw_ -- niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka
tulisi antamaan _minulle_ ohjeita."

Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja
verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja
vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja
tiedusteli ihmeissään:

"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"

"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta
ylös.

"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.

"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten
parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."

"Nythän tulee jo pimeäkin."

"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."

Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin
painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.

Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään
seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä
yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja
anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti
Emerson. "Maksamme hyvin."

"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.

"Miks'emme?"

"Ei ole tilaa?"

"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"

"En tiedä."

"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren
toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.

"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja
löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa
teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.

"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta
saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta
hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden
Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi
parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.

Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin
entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.

"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän
kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän
nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."

"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta
kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun
rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon
risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa
vastattu.

"Autio! -- ja sen he tiesivät."

Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin
selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen
kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan
voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon
partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen
kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin
pysähtyivät kehoituksetta.

"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä,
lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti
Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti,
ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas,
vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja
hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty
edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja
ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet
neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet,
vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa
jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka
lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.

Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja
työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen,
joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin
silmin.

"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen
ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan",
lisäsi hän naiseen kääntyen.

Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja
pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä
vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta
suloinen lämmin hohti joka taholle.

"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka
parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori,
melkeinpä tyttö vielä -- alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu
ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle
sykerölle niskaan.

"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.

"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.

"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan
on ruokaa", -- hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.

Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta:
"Constantine! Constantine!"

Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi
roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.

"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser.
"Hyvää iltaa, Constantine!"

Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät
avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän
osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin
antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset
miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.

"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle
riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson
rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."

Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren
kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"

Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä
kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu,
ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän --
ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille
jotakin syötävää. Sukkelaan!"

Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta
sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut
väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs
pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.

"Constantine", lausui ääni.

Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli
äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn
suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi
heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.

"Mistä on kysymys?"

"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette,
ja minä heitän heidät ulos."

"Pyydän -- pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson --
"tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me
olemme aivan uuvuksissa -- kukaan ei ole huolinut meistä -- muuta
neuvoa ei ollut --"

"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.

"Niin."

"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti.
"Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut
teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."

Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle,
jolloin nämä poistuivat huoneesta -- Constantine vastahakoisesti kuin
vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.

"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille
tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson.
"Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi
tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton,
kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi
häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:

"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen
pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa
päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu
kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat
ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta
lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa
pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."

"Ellei -- tuota noin -- isällänne --"

Tyttö pudisti päätään.

"Ellei miehellänne -- haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi
päiväksi. Maksusta --"

Tyttö auttoi häntä jälleen.

"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki
valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi
niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta
tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä
täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin
vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön
väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan
oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."

"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti,
"ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."

"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa
kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine
huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen
on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian,
että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että
Emerson joutui jälleen hämilleen.

"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli
tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka
käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut
ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?

Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä
on herra Emerson, ja minun nimeni on French -- Virginian Frenchejä,
tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein
kunnon väkeä."

Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla
ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:

"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser -- 'sormeton'
Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin
hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin
kynsiin joutumasta."

"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan
röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun
minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin
tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia
papereita, siinä kaikki."

"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään
kohauttaen.

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"

Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti
huvitti, keskeytti väittelyn.

"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet",
lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen
poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."

"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta",
huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.

"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa
vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo
ennemmin sanoa."

"Ch--", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen
katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot
punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö
kääntyi samassa häneen päin.

"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"

"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani
seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin
vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri,
vaikka hän onkin auttamaton nahjus."

"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään
järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", -- hän katsahti tyttöön --
"mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."

"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.

Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja
mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen
juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen
poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen
laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa
äänettömään vihellykseen huomauttaen:

"No, jopa jotakin!"

"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.

"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin
kunnioitettava henkilö."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson
viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"

"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.

Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi,
mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään
kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi
valmistautumaan päivälliselle.

Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät
käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he
pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla
siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen
maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu
ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu,
pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti
ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot
kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa,
joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat
sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät
silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia
laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty
pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat
hyvää makua.

Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa
alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on
miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta
eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut
ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu
vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes
äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri
kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan
sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä
johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat.
Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden
mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja
sanattomina.

"Tämähän on aivan -- aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen
samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa
ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole
esiintymiskunnossa."

"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun
kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."

"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki.
"Mistä tämä kaikki on kotoisin?"

"Toin tavarat mukanani Nomesta."

"Nomesta?" huudahti Emerson.

"Niin."

"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten
tavannut teitä siellä."

"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista
tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen
samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi
ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson
ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan
unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät
olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut
toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu,
nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat
jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen?
Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin?
Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi
painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen
huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä
harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen
näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän
nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti
viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili
mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin
itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa
käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä
synkäksi.

Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan
totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä,
niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän
puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi
kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se
ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän
näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita
ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen
eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut
miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras
iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa
tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt
kasvoilleen.

"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta
suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan.
"Mistähän se mahtaa johtua?"

"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää
kultaa näiltä seuduilta."

"Niinkö?"

"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien
suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden
säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää
vieraita asettumasta tänne."

"En oikein käsitä --"

"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika
on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava
työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat
kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa,
jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien
satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee
uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi
siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi
kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että
kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen
laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä,
miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja
leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä
paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit
eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat
nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."

"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"

"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat
työmiehiäni varten."

"Työmiehiänne?"

"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa.
Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa
kullanetsintäretkillä."

"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.

"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat,
minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja
purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla,
ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset
valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse
jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."

"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?"
kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori
nainen oli nyt kokonaan vallannut.

"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee
rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin
unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin
vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa
dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he
eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan
niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he
sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta
kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden
miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh -- Willis Marsh, eikä hän ole
luonnollisestikaan minun ystäväni."

"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin
kaadumme'."

"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan,
joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi.
Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä -- aamulla
näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa
ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka
kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja,
ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta
korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa
muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat
närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa
lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu
kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun
ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en
sittenkään säikähtänyt, surmasi hän -- olette ehkä kuullut siitä --
yhden mieheni."

"Mahdotonta!" huudahti Boyd.

"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda
mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa
ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole
milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."

"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"

"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in
miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin -- hän oli viinaan
menevä -- ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat
päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta
Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu
portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät
hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.

"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja
sitäpaitsi, _suunnitelmistani en aio luopua_" -- lasin kanta, jota hän
oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki -- "en, vaikka mitä
tapahtuisi."

Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön,
joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen,
mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi
kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden
suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja
toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään,
Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista
vastarintaa uhmaten -- sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin
tarmokkaankin miehen kaikki voimat -- ja tyttöhän oli kuitenkin
niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut
milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.

"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn
ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."

"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti
Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.

"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.

Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti
yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja
teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka
hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään.
"Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja
muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin
'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"

Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän
hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa
voitte tupakoida, jos haluatte."

Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan
ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.



III.

ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.


Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus
olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän
näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään
mitään loppua -- ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli --
piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit,
kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä -- kaiken
tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano -- Kalvikissa!

"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö
huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla
toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja
ajelen valjakkoani."

"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein,
miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat
kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat
saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja
itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset
olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei
ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä
maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on
kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo
todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä
tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.

Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään
ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan
tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän
läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön
kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:

"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin
kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta
seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni
käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän
ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.

Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut
sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon
ääreen.

"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta
toinen ehätti vastaamaan:

"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta
kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.

"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa
edelle:

"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."

Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen
koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä
soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi
istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä
kuin ennenkin.

"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän,
niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli
vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin
tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri
alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti:
"Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."

Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin
pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että
rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta
soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat,
vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat
Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan,
ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin
hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen
esityksiään.

Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin
paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja
kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi
Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin
pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä
sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan
hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan
sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä
suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka
teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson
lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas
baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.

Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu
oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä
kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken
aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä
kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli
luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.

"Oi, _kiitos_", hengähti tyttö.

"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen
viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja
tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin
majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan
musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten
loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa
niiden pohjasävelen -- ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen
äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"

"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.

"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani
sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin
nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"

Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti
ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat
liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän
huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.

"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja
silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen
sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa
ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin
soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin
tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan
kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."

Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella
kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua.
Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut
luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan
luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen
myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan
ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä
lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen
ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista
hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat
he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat
hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken
miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" -- hento,
vilkas ja viehättävä.

Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin
hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä
silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen
muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon
ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan
silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi.
Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman
puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.

Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän
katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo
valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä
hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi
-- hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun,
punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki
lehteä pitelevän käden vapisevan.

"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen
Fraserin yksinpuhelun.

"En aivan. Se tuli viime postissa."

"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"

"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."

"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan
lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä
tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta,
yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin
hyvin kaukana.

Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön
kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä
minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin
jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja
hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias
saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen
ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua
kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä
samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata
musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää
yötä."

Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta
hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut
sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut
edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen
tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän
jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä.
Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle
täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman
itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi
rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta
uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta
aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista,
epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin
pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat
poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi
selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!

Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja
joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs
nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta
kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä
oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten
muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden
joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä
vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu
kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti
jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli
tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa
huomiota lehden tähän osaan.

"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa
jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää,
minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään,
mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin
rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.

Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina
seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät
varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti
hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.

"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.

"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö.
"Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit
rakastavat häntä."

"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd
varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.

"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä
rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin
peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan
katseen. "Miksi sitä kysytte?"

"No, eipä juuri miksikään?"

"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille.
Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".

"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser,
jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.

"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas
ilme.

"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun
noin, ennenkuin olen juonut kahvini."

"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"

"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."

"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd
toisti väitteensä.

"Ei, emme tunne häntä lainkaan."

"Miksi sitten puhutte hänestä?"

"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten
näyttänee, tuo Marsh?"

"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset
kuin -- kuin tulta."

"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"

"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.

"Onko hän naimisissa?"

"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."

"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat
hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.

"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.

"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.

"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä
kerrottekin hänelle --"

"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö,
mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että
kohtaamme hänet", nauroi Emerson.

"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.

"Ehkä. Entä sitten?"

"Mainitsette nimeni?"

"Emme varmastikaan."

"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser
kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän
huudahti nopeasti:

"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle
mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan
niin kiltti, ettette puhu mitään?"

Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo
henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.

"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien
keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan
varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."

"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.

"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."

"Taisipa olla."

Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti
Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa
syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä
hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät
säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas
ja eloisa.

"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista
turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville
silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte
saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros
Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa
seitsemässätoista minuutissa."

"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.

"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen
sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen,
rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi
sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"

Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen
lapsen kasvoilta.

"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari
askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei
ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä
hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.

"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään
lapsen vaalean ihon.

"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat
silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä
vihamielinen.

"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka
tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari
sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta
veljensä seuraamana.



IV.

HOUKUTTELEVA EHDOTUS.


"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin", huomautti Emerson
Cherrylle myöhemmin päivällä.

"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa.
Silloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua."

Hän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen
karkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei
näyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen
ei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet
tuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.

"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista", jatkoi Emerson
välinpitämättömästi.

"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin
merkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan
noin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat
synnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että
ne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin,
ei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien
salaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa,
ja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään
ravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin
kutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi
kolhiintuneina -- kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu,
kuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy
niiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin
merenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri
siihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan
sivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan
vieraaseen."

"Tuo on minulle jotakin aivan uutta", sanoi Boyd. "Kuvauksenne oli
hyvin mielenkiintoinen."

"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin
mitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun'
alkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia,
oikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja
syöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät
eteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija,
kaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On
aivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua.
Ne ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset
olennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden
nelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat
vainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa
perimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti
eteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen
sähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa
äärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän
sarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän
sinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä
nukkumisesta ja levosta ole puhettakaan."

"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?"

"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin
ovat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska
kaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille
ja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri
vieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen."

"Kuinka kauan tuota kestää?"

"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat
sammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan
viileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen
kuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä."

"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!" huudahti Boyd ihaillen. "Mutta
en oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on
niin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria
summia."

"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko
yritykseen sijoitetun pääoman kesässä."

"Mahdotonta!" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin
taikaiskulla.

"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden
koneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä
mukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella
kiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti
tiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu
hinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime
kesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti
hintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä."

"Kuinka niin?"

"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää,
mistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia
toimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi
presidentti ryhtyy toimeensa."

Boyd purskahti nauruun. "Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi
politiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai
demokraatti?"

"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte
sitä sosialistiksi", nauroi Cherry vastaan.

Emerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. "Niillä tehtailla on siis
kaikilla samat ansiomahdollisuudet?"

"Aivan samat"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä
niin hyvin."

"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta
asiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta
toivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden
vartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda
edes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta,
ja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena."

Nuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt.
"Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?"

"Sellaisiin tuloksiin on päästy."

"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden
käynnissäpito maksaisi?"

"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin
voi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi."

Mies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: "Voisiko mikään estää
minua ryhtymästä tuohon hommaan?"

"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?"

"Ehkä. Eikö muuta?"

"Tehtaan paikka?"

"Se lienee helposti saatavissa."

Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on
hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat
luonnon tarjoamat edut välttämättömät -- kuten esimerkiksi raitis,
juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."

"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen
nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun.
"Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten
hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi
häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan
hänen läsnäoloaan.

"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen
kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin
kuluttua."

"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä
Katmal-solan kautta?"

"Kuinka niin?"

"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei
muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin,
mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden
kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa
se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."

Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus
hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin
korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun
osuimme luoksenne."

"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos
eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia,
niin ei selityksiä kaivattaisi."

Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen
seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa
Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan
katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry
soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi
istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena.
Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat
rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä
pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja
kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten
päättävästi: "_Jotakin_ täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua,
ja -- kukapa tietää -- ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on
lähettänyt hänet luokseni."

Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat
kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain
kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku
havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo
nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki
tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin
havahtuen meni levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko
portaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka
samassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:

"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin."

Äänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia
myöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse
kannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan
kaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen
vauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.

"Valjakkonne on verraton", huomautti Boyd katsellessaan harmaita
selkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa
säännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.

"Paras täälläpäin", hymyili tyttö. "Sata penikulmaa päivässä on niille
vain leikkiä."

Raitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet
nuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa
seudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa,
josta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.

"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän
posken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista
villaa vasten.

"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti", vastasi Boyd.

Tuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän
silmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu.
Hän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän
tarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen
soveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen
varassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.

"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme
lohenkalastuksesta", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.

"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään
tehtaan paikkaa ollut enää saatavissa."

"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia
sellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä.
Kuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei
ole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut
omastani."

"Sinnekö olemme nyt matkalla?"

"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin
että vien nyt teidät katsomaan paikkaa."

"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä."

"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään", hymyili tyttö. "En möisi paikkaa,
vaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan,
niin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta."

"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä", vastasi Emerson hetkisen
tuumittuaan. "Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa -- parisataa
tuhatta dollaria, eikö niin?"

"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata
sadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen
tarvittavat rahat?"

"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä",
vastasi Boyd vältellen. "Mutta varma en ole."

"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä."

"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten
kykene siihen."

"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa
menestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja
saatte työt sujumaan."

"Oh, kyllä, sen taidon osaan." Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun
hän veti syvän henkäyksen. "Kertokaahan suunnitelmanne."

"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää
lohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on
ollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti
ensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui
Marshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia
miehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi,
rakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä
seurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten
hänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän
tyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo,
mutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös,
jonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin
ehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää
yrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden
vaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää.
Etujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja
kuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja
valkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.

"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä
ainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia
välttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan
hän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat
hänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin
henkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies,
mutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän
ei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko
tämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan
alalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa
ilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea
reunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä,
mutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen
näköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta
hopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin
spitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle
minkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein
mielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän
kostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen
varma, että hän vielä kerran tappaa Marshin."

"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa", huomautti
Boyd, joka oli kuunnellut tarkasti.

"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte
ryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä
häikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte
olla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka
kukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin." Hän vaikeni ikäänkuin
punnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: "Ja minä olen varma,
että te olette siihen kuin luotu."

Mutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle
määräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan
toista latua.

"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?" sanoi hän.

"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen,
ja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan
seuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi
samoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa,
että voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä
sulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin
kokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle,
ja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi
pakottaakseen hänet luopumaan apajastaan."

"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?"

"Halukasko"! Cherry nauroi. "Odottakaahan, niin näette."

He saapuivat perille -- korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun,
johon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi
valjakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän
sitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin
susilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.

He nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että
paikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi
kuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut
tekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.

"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta",
sanoi Boyd viimein, "mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon
kaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä
on paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla
on kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta
dollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi
kaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on
aika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne
takaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan
kaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että
yrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen,
ala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia
vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne
ajoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan
hankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja --"

"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän
kyllä tietää kaikki nuo seikat", keskeytti Cherry päättävästi.
"Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja
täytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin."

Mutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori,
oli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen
periaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi
lopullisen vastauksensa.

"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki", mietti hän, "sillä tämä maa
on erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä,
ja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan."

"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret", myönsi tyttö, "mutta
voitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään
muotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen.
Jokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren
suopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen
arvoiseksi."

"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille",
vastasi Emerson hieman ivallisesti, "mutta käytännössä huomaatte, että
menestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken
mainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia
asianhaaroja, jotka --"

"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te
itse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on
ryhtynyt siihen", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan
tiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. "Voihan sattua,
ettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa
olla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää
laskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka
takaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään
pelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden
puutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden
merkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja -- te
olette _mies_. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan
ilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää
hänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla
mandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton
ja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana
neuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin
kysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa
asia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka
ihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se
suunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin
seurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko
paikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin
kun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään."

Sanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen
innostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi
häntä vaikenemaan ja jatkoi:

"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä
ja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja
luottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka
ovat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma,
että teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette
nuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt
teille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte
kahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja
pettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole
sentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt
teidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut
ja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä
vihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte."

Emerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen
kintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja
kasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui
nyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja
siirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus
olisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.

"Olette oikeassa!" lausui hän lujasti. "Lähetämme vielä tänä iltana
sanan Baltille."



V.

SOPIMUS TEHDÄÄN.


Toimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen.
Hän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä,
vaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies,
jonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle.
Kotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten
vyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä
henkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.

Constantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä
vaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat
päivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin
lähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli
saanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa
hyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää
kaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt
ennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä
käsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää
kaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.

"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku
ammattimies", huomautti Cherry viikon kuluttua. "Uskon melkein, että
osaatte jo rakentaa sellaisen."

Emerson hymyili. "Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu
alaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa."

"Siitä pitää taas Balt huolen."

"Mutta miksi hän ei tule jo?" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä
ja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada
hänet malttamaan mielensä.

Fraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen
muutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.

"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?" tiedusteli hän kerrankin
Cherryltä. "Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa,
sillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli
ennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin
sairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi
entistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin
välistä sangen toivorikkaan näköinen."

"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa."

"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia", selitti tyttö painolla.
Hän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta
kuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.

"Oikeastaan olen samaa mieltä", vastasi Fraser. "Näyttää aivan siltä,
että hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun
oven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki
toiveensa ja kaiken tarmonsa."

"Samoin on minunkin laitani", sanoi tyttö. "Väkeni on valmis luopumaan
minusta, eikä -- eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun
puille paljaille!"

"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne", irvisteli
Fraser. "Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys." Silmät
välähtivät viekkaasti.

"Minkälainen sitten, pyydän?"

"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle
naiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton."

Cherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli
jääkylmä.

"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta."

"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette
liikenainen", sanoi seikkailija.

"Oletteko siis" -- tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen
-- "jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?"

"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni
välistä ihan kiusalliseksi", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi
kysymystä kuullutkaan. "Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen,
joista kerrotaan romaaneissa."

"Ette ole vastannut kysymykseeni", tiukkasi Cherry.

Fraser suisti jälleen puheen toisaalle. "Jos tuo Marsh käy tänä kesänä
kimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia
minulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille
sellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun
hallussani."

"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani", vastasi tyttö
äänellä, joka lopetti keskustelun.

       *       *       *       *       *

Eräänä myrskyisenä iltana -- Constantine oli jo ollut toista viikkoa
matkalla -- ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin
pyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä.
Nuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille
vajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että
matka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen
penikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta
suupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt
hakemaan häntä.

"Mikä on hätänä?" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.

Tyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin
katsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei
ollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen
olennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat
näkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot
kertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista
viimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse
oli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät
ruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen
ilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin
graniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja
käheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen
tahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu
merelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja
sen vaahtojen raivo hänen vereensä.

Kun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille
hymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat
ja sulkeutuivat ahnaasti.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" hoilasi hän Emersonille.

"Kyllä."

"Osaatteko tapella?"

"Osaan kyllä."

"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?"

"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta
teidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani
täysin itsenäisesti ja omalla tavallani."

"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä", varoitti
Balt.

"Sitä en aio minäkään tehdä", vastasi toinen kylmästi ja
pahaaennustavan rauhallisesti. "Olen _päättänyt_ voittaa, niin että
älkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion
mennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan."

Jättiläinen nauraa hykersi kuivasti. "No, vaikka henkeni heittäisin."

"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.

"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi
Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin
syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni
syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."

Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle
kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen
toisten seuratessa jäljessä.

Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan
kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka
melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin
hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty
mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia
tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan
vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka
silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan,
eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän
nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:

"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä
kohmetuksissa."

Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja
kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä
sanoilla:

"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."

"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.

"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani
ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."

"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.

Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä
jälleen matkalle, George."

"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.

Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille
tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja
George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin
säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet
olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin
silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen
kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen
käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia
asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi
kauhukseen:

"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."

"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."

"Toinen on lyhyempi."

Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä,
ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.

"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt.
"Hän suorastaan vaatii niin."

"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme
suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser
piippuaan rauhallisesti ladaten.

"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.

"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"

"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi --
ymmärrättehän."

"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin
saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne
yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran _lupasitte_." Hänen
hätänsä oli ilmeinen.

"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos
otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen
saakka."

"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin
aina jotakin, mutta Kalvik -- huh!"

"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten
poistuttua huoneesta.

"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."

"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva
voi myöhästyä parikin viikkoa."

"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä
kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen
päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."

"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen
onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja
surumielinen sävy.

"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."

"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras
olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.

"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin,
että olitte asiaan innostunut."

"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi
tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain -- vain
itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja
vaikeudet, mutta --"

"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on
saanut teidät nyt horjumaan?"

"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt
antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden
kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette
henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään -- kuuletteko -- ei
mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään
muutamasta dollarista."

"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis
uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen
voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn
toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston --
luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."

"Oh, eihän!"

"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin
olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä -- niin vastaan
tuleen tulella."

Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo
hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen
synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja
pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.

"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson
heikon punan noustessa tytön poskille.

"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä",
vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat
nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja
minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette
liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George
Baltin on käynyt."

"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille
vaaralliseksi."

"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.

"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä
tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa
suunnitelmani. Tarvitsin rahaa -- hyvä Jumala, kuinka olin sen
tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät
ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja
tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa
on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä
välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen
jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo
metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne
tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin
olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon
olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni
olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska
minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun
täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään
vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että
olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni,
kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei
suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa
väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun
paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja
kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin
juuri, kirous!

"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei
alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää,
seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi
sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä
nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.

"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen
olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut
vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen,
kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin
riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut
toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät
voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin
olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja
siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo
kaupunki paloi.

"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana
siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni
työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli
valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi
lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää.
Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt
loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin
usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään
tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti
särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs
lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä
lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.

"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus
oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään
tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku
vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle,
tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta
pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka
muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli
ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta
kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan
reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa.
Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka -- olette nähnyt
postimerkit, joten ymmärrätte.

"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua,
vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet
ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia
tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut
niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin
tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.

"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja
kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt
sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin
-- ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin
pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana
ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla
masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte
minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että
tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut
sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin
tilaisuus on vielä jäljellä -- en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä
joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."

Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata
kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias
saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut
tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli
melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.

"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli
päättynyt jo kauan sitten."

"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin
nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän
kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut
liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä,
niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa
kohti."



VI.

MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.


Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja
Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan,
mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili
melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman
kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja
milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.

Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen
murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin
pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön
erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään
ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen
Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään
nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.

"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen,
jota tarvitsen -- hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun
tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän
muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista
hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen
meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala
tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni
on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan
mitään, minkä kerran kuulee."

Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen
odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi,
että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli
houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi
jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.

Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan
varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo
pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis,
ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten
taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken
jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä
miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen
sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää
tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina
unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen
viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti
huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle
mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa
luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet
väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi
Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän
viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista
taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä
aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa
asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata
vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt
tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja
epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet
kuitenkin silloin tällöin havahdutti.

Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut
aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma
oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi,
koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin
ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa
olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia,
joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään,
vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta --"

Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan
huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja
suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan
elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.

"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän
heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja
pian oli koko matkue liikkeellä.

Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään,
huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä
ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt
ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät
näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen
ja Chakawaman luo.

Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta
taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli
erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean
vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen
yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin
autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen
torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu
noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput
ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin
terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka
vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät
sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat,
mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu
sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin
eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten
matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla
rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien
merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat
jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että
kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen
raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien
taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean
uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän
alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa
vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla
kiinnitetty maakamaraan.

Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain
kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin
alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa
päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin
sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti,
ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei
voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä
pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.

Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren
jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja
kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut
opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin
toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin
tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten
huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka
nyökkäsi myöntävästi.

"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"

"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän
osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä,
jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa
lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti
tyyntä päivää?"

"Aivan niin."

"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."

"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."

"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."

"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin
pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta
kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on
kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi
pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."

Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi
laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja
hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat
kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn
ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät.
Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen
kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.

Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin
norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät
solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat
leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi
joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä
seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat
kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata
luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös,
koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä
kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää
ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että
korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen
peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen
eteen.

Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja
aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen
kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi
ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän
valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan
varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka
uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa
ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia
herkeämättä.

Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa
Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.

"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.

"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen
päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti
ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä
henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan
kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan,
huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja
väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla
kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he
tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan
joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön
käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo
kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin
matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti
niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet
kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan
korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät
vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.

Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan,
ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson
kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan
alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi
vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista
käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen,
joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi
ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui
kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen
korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen
lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki
irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä -- kahvikupit,
ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä
hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin
paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää
kepposta.

Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän
muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli
tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä
raivolla.

Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui
merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja
vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa
hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi
näkyvistä kaikki tien viitat.

Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:

"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"

"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"

"Noin kaksitoista penikulmaa."

"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta
päivää."

Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että
he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn
ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet
lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.

Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin
myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka
täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä
hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa
täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan
huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat
pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat;
viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat
ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat,
mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu
poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen
pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä
vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean
pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo
puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata
vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.

Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen
yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen
tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta
heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa
olosuhteissa on uupumus pian edessä.

Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta
kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan
intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa.
Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima
ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen
pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen
heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas
alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä
vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja
nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa,
joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He
koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän
tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen
kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota
miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.

Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja
Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan.

"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut",
lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."

"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin",
sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin
kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt
synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo
ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan
kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin
ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa
kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana
kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen
elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään
tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien,
vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.

Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa,
mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli
hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt
olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.

Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt
ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin
osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria
ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta
heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää
vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja
mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä
ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se
olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni
eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan
sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai
kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin
vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa
siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion
rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja
jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon
tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain
puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.

Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan,
sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata,
semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.

Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi
Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta
siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti
lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille,
kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen
avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.

He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän
tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman
vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan
nuotion hohteella.

Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle
näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että
heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään
laaksoon kylää kohti.

Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain
rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty
kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti
maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään
ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän
lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.

Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi
Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni
tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.

"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.

"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"

"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."

"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.

"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat
myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."

"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"

"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."

Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn
aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen
laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen
toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme
vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain
lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän
oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli
juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin
viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana
kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja
iso George nukkui kamiinan ääressä.

Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan
silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan
haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka
oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään
hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten.
Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja
välinpitämätön.

"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."



VII.

UUSIA SEIKKAILUJA.


Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot
uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen
osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän
epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua.
Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden
rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti
puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina
seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus
kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia
kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun
hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa,
joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt
raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat
sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja
masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja
toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.

Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja
hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli
häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan.
Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut
mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni
kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota
tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.

Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen
välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi
vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä.
Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri
lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin
jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson
tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.

"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä
olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."

"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen
saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi
vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."

"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen
varovasti.

"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka
oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää
liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."

"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"

"En."

"Me myöhästyimme."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä

"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa.
Laiva on mennyt."

"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.

"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson
päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."

Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan
äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen
hänen mieleensä.

"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme
koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."

"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi
toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat
kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte
Kalvikiin, George."

Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin.
Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta,
saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään
heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin
kauhistui.

"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät
kaikki onnettomiksi."

Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä
manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa
astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä
kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:

"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"

"Jossakin lännen puolella, arvelen."

"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne
paluumatkalla?"

Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla
kuin Uyak Bay'ssa."

Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi
kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution
säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan!
Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin.
"Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi
Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä
kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta
varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin,
mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten
lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä -- noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin,
mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi
kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella
puolella -- Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja --"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime
vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli,
lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia -- kajakkeja ja bidarkoja -- tiedättehän, ja
tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt
raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein
ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti
vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia
tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti
Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli
Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan
todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi
seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne
vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo
keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten
äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui
ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit
olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia
myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene,
oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania
viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän
vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa
pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin
viisisataa -- ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi
on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä
avonaisessa veneessä -- palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte
suunnasta ja --"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö,
niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki
tietävät, mitä se merkitsee, ja --"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti
Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen
päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä
tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä --"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun
olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää
mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä
lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta
rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia
metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta
vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen
venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset
kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään
ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin.
"He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen
veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson,
joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat
mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä
pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä
takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin
suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista
summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan.
Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden
toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa
joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat
vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman
heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi
ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle
lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen
ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle,
kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua,
lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on
aina ollut, hitto soikoon."

_"Tekö"!_ huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta
oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia
ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä
yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, _mielelläni_ en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna
vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" -- päännykäys
intiaaneihin päin -- "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin
eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli
ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen.
"Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule
olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja
kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset
känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin
suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä
dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan
tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon
kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole
vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että
saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta
ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten
tiedätte, ette te --"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä
olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani,
miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen
vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät
raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin
tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? _Jalkani olivat
verillä_." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde
minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos
odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti,
niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme
sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä
uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä
hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin
voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja
vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä
kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja
juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti,
joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta
siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä
ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät
olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä
varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten
yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä
tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa,
joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson
oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten
yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten
ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin
toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä
liikkeelle -- päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen --
kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät
hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein
puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen
toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso
George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka
yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt
seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve
kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte
minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin,
eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen!
Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen
pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin.
Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät
matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin
paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa
ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon
aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta
tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat
istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana
oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista
valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat
käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja
kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut
sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla
jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan
vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus
on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle
miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen
vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin,
saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui
äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen,
häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä
paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja
mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin
taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen
penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä
melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti
kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi
vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään,
sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja
keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla
selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä.
Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt
leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä,
kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean
ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen
soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi
sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja
oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä
hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan
vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden
perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle,
huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista
miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen
täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei
lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin
kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi
laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä
lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson
olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän
tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli
vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas -- tänään on 22
-- se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät
Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä
vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin
näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun
suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään
kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja
Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana
lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan
silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla
huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

       *       *       *       *       *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren
ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja
vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia,
on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun
juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin _Doran_ miehistö sangen
tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa
ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti
tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien
sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien
kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on
levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren
vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana
laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä
oli soutajina kolme valkoista miestä -- joita tuskin saattoi valkoisiksi
sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan
vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät
ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista
poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata
tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin
lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti
kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei
jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun,
soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien
leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti
laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja
hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina
sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle
päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi
sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä.
Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet
huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän
nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti
käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.



VIII.

SEATTLESSA.


Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen
häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka
Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa
voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja
viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto
olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät
vammat.

George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi
vihdoin äänettömyyden.

"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.

"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."

"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti
puettuna", jatkoi George.

"Kyllä, ainakin meihin verraten."

"Oikeinko hännystakeissakin?"

"Aivan niin."

"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"

"Varmasti."

"No, vie sun --" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki.
"Oikeinko todella?"

Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni,
mutta muuten sitä käytetään vain illalla."

George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:

"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän
kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun
tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"

"Aivan totta."

Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:

"Oletteko te -- tuota noin -- antanut milloinkaan kiilloittaa
kynsiänne?"

"Olen kyllä."

Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä
ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes
palaatte."

"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja
kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme
käytännölliseen puoleen nähden."

"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän
minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista
tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."

"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"

"Neljä vuotta sitten."

"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"

"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."

"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.

"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja
läheni hilpeästi tervehtien.

"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen
puhdistanut melkein koko haahden."

Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan -- Boydin
suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä
-- joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia
lukemattoman joukon yksityiskohtia.

"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken
puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni
kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."

"Kolmesataaviisikymmentä _dollariako_?" kysyi Balt.

"Kuinkas muuten?"

"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.

"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."

"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"

"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä",
nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."

"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta
"Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi--"

"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi
tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"

"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."

"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."

"Itsehän sanoitte niin."

"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta
noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin.
Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia
etujani ja onnistunut oikein hyvin."

Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos
niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani
hyväksenne."

"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta.
"Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja
alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän
hetkisen kuluttua.

"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain
Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"

"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen
hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän
mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana
hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi
toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja
Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään,
jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden
käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä,
sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät,
niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas
liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen
ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu
sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä
väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen
vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.

Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan,
harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.

"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää
hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi
sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa
aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."

Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin
Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.

"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri,
"joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."

"Athens! Billy Athensko?"

"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän
yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko
Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."

"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."

"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja
toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo
toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta
menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."

"Toveriltani?"

"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä
tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."

"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.

"Niin juuri -- hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria,
joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen
silmänsä ja kohautti suupieltään.

"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi _Frobisher_!"

"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte
tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."

"Vai niin?"

"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen
sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte
toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria
summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että --"

"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?"
kysyi Boyd uteliaasti.

"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa
poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen
lähtöänne."

"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden
seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen,
ettemme tarvitse uusia osakkeita."

"Ette siis huolikaan minusta."

"En ainakaan tällä haavaa."

"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani
lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan.
Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää
niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän
klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte
minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"

"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti
Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan
pitkä sikari suupielessä.

"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä,
"mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin
valheisiinne?"

Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher',
eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan
siitä toistaiseksi."

"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran
yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun",
uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."

"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän
puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin
vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä
saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis
ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."

"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies
on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta
palatessani."

"Niinkö! Sitä en tiennyt"

"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut
keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta
palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan
asian poliisille."

"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun,
niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja --"

Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan
turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen
verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa,
sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi
nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää
tehtäväänsä.

"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies
ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen
peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon
kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon
Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon
päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi
sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti.
Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua
riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin
lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.

"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin
koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."

"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin
hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."

"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan
suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"

"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt
käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet
näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi
aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka
Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan,
sanottiin minulle."

"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin
klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen.
Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja
istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan
mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja
kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän
vierailuni. Todellakin _hirveän_ hieno tyttö."

"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä
puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella
pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole
nyt aikaa kuherteluun."

"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.

Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen
päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta.
Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät
seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he
eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan
palveluksista, jotka hän oli tehnyt.

"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin
voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."

"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan
häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin
tekeillä."

Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti
toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun
loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan
liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen
seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan
hilpeästi:

"Halloo, te siellä!" -- ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään
heidän hämmästykselleen hymyillen.

"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.

"Minäkö? Olen matkalla itään."

"Itään? Mihin sinne?"

"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti
ja sytytti pitkän sikarin.

"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.

"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija
puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö
totta?"

"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai
harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa
olette?"

"Samassa kuin tekin."

"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"

"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole
mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen
paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."

Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että
sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat
rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä
aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin
aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen --"

"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat
kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse
kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä,
niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."

"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne
osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella
välityspalkkiolla."

"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani
ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman
säilykeosakeyhtiön --"

"Jos perustatte oman --" riehahti Boyd.

"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen
sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta
parempaa."

Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä
kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."

He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän
puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen
sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin
kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä
mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.

Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan
samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon
jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi
kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei
hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo,
jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi
ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan
tuttavuutta tarjoilijan kanssa.

"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George
lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka
hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan
hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."

"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden
toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.

"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta
jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren
kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa
vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen
ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle
sellaisesta."

Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan
kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi
hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt,
joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen
pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän
välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö
taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin
ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa.
Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan
epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun
suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi
suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi
ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat
jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui
ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet
tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi.
Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!

Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat
tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat
veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.

Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut
jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei
ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän
ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa
ja köyhyyden toivottomuutta.

Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin
sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen
julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi
vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää
pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta
hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet
saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.

"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus
avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"

"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."

"Onko neiti Wayland kotona?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin
hyvin."

Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka
salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota
hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja
kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät
olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin
tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten
sanottu jäähyväiset.

Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten
sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä
tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi
hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.

"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen
povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta
väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi
omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta
kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.



IX.

VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.


"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred
Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.

"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman
huono-onninen."

Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.

"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä --
luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että
menestyksesi on viivästynyt."

"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut
sanojen valikoimistaidon."

He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan
häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin
hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta
sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään
sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt
se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja
tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu,
jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin
kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa
ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.

"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen
kuluttua.

"Muuta neuvoa ei ollut."

"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin
vaaroihin -- vain minun tähteni."

"Tietysti. Vaarat -- hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan --
eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan
kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli
raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi --"

"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään
ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi -- välittänytkään sinusta,
olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."

"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.

"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen
kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin
sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras
jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota
samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se
_on_ kestänyt -- ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika
minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"

"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain
muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet
ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja
ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain --"

"Oh!"

"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä
seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä
aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui
kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin
mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin
kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta
kaameita asioita ja --"

"Kaameita asioita -- minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän
nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"

"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin
kosijoita."

"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."

"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin
paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala,
kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät
ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin
unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun
ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä
sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta
sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän
vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred,
kuinka kaunis sinä olet!"

Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti
niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä,
joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja
huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan
vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty,
tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja
vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen
hienostunutta suloutta.

Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon
tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja
hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran,
kuka tämä oli -- nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän
tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää
käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin
osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen
ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo
vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän
hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa
rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään
oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen
ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa
joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet.
Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut
päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja
niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän
epäili erehtyneensä.

Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän
oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti
siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon
kaikki muut asianhaarat -- rikkautensa ja yhteiskunnallisen
asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen
asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti
kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan
tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle
suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui
kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi
asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain
se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt
sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta
siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti
tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli
vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa
seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän
oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut
luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.

Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja
miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän
välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!

Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli
puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha
ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten
rakkautta.

"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa
maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni -- niin, mitä voitte te
tarjota?"

"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli
Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin
-- ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."

"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä
oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin,
niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen
hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri
kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat
rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja
saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin,
meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka,
vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista
säädyistä jyrkästi eroava."

"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred
köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.

"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa
ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei
päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun
tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän
miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen
olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko
olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä -- siitä
olen varma -- jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän
itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen
äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi
pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri,
mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja
mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen
minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät
uhkaavasti.

"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan --
henkilökohtaisesti, tarkoitan?"

"Ei mitään."

"Hän rakastaa minua."

"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla
aivan ohimenevää."

"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.

"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan
hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää
hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille
nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään
minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä
seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä
aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin
ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää
olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette
kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä,
herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin
kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan
silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin
lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien
puolesta."

"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."

"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."

Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt
laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään,
sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä
tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti
vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän
kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin
kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja
samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä
hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja
vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta
kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.

Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet,
mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan
oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt
alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut
kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova
kuin timantti.

"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin.
Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."

Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja
aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin
järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra
Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:

"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi
sitten lausumieni sanojen totuuden."

"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja
Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."

"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan
huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja
elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka
ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan
kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"

"Ei, enkä välitäkään siitä."

"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta
seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla
minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä
vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin
te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."

"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt
tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on
siunauksen asemesta raskas kirous -- kuin joku hirveä painajainen.
Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain
meille antaa -- ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista,
autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon
elää, todellakin _elää_." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin
olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."

Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa
oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta
ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin
ylpeys kohonnut.

"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra
Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen
minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa.
Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja
olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän
sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa
uhkapelissä."

"Mitä tarkoitat?"

"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä --"

"Alaskassa!"

"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että
mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion
lähteä sinne."

Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen
täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja
Mildred oli odottanut.

Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä
viehättävämpi -- väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja
syventänyt hänen sydämensä kaipuuta -- mutta samalla hänestä entistä
etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen -- vakava, arvokas,
ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin
liikuttavampi ja ihmeellisempi.

Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla
tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:

"Odotatko vielä vuoden?"

Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas,
joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma,
saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."

"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet
mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"

Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta
pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät
useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan.
"Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista,
jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."

"Ja Alton Clyde!"

"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."

"Entä onko muita?"

"Vain pari kolme."

"Ketkä?"

"Heitä et tunne."

"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.

"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti
Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani
ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit
kuvitella miten runollinen tulos on."

"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli
mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua
kylmän välinpitämättömästi:

"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin
itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi
Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta
ja seuraamaan sinua?"

"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."

"Et sallinut sitä."

"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."

"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.

"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni
takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata
-- maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et
ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."

Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen,
että otat asian siltä kannalta. Luulen -- luulen, että olen itsekin
tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja
oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon --
olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä -- itsekkäämpikin. En osaa
sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa
ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas,
eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään -- en voi
--" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi:
"En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun,
ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa
minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta
ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja
lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."

Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti,
kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään
riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä,
tahdothan?"

"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."

"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee
vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."

Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy.
"Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua
ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut
täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun
kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla
pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää
ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei
minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa,
sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava
meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut
viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen
mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta _miksi_
suoritit tuon kaiken ja _miltä_ sinusta oikein tuntui, se --" Hän teki
liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä
pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."

"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä
alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan,
mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin
käsityöhön -- varma oire. Olen _kaksikymmentäviisi_ vuotta vanha."

"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.

Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt
melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään
ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.

"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."

Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella
sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin
lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"

"Kolme", oikaisi Emerson.

"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja
touhussa."

"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää
luoksemme päivälliselle."

"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä
palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko
Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja
vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.

"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd.
"Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta,
mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."

"Palasitteko jäädäksenne tänne?"

"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."

Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka
käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.

"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni",
virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne
mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle,
että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on
herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."



X.

GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.


Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti
Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa,
ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin
suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina
oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe
hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa
hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän
oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta
samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti
olkapäälle.

"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."

Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka
värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.

"Halloo, Alton!"

He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon
purkauksiaan.

"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"

"Alaskassa, tarkoittanet?"

"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että
saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka
äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta
ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on
Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"

"Enpä luule."

"Tiedät hänestä varmasti."

Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät
olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä
pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin
tuonne Nebraskaan --"

"Alaskaan."

"-- karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman
kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra
Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa
yhdessä -- tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian
köykäinen."

Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään,
jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:

"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne?
Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."

"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä
on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."

"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser
järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja --"

"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän
on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle
käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten
nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä,
että olen nyt täällä."

Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen
perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan --"

"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan
kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."

"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa
oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen
käteensä.

"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä
perätön?" ilkkui hän.

"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara
verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."

Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan
suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin
ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe
-- Fra--, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha!
ha!"

Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa
ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla,
mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä
vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja
silmät kyynelissä.

"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.

"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä
yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei
ollut muuta tekemistä, tulin tänne."

"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"

"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa
voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten
vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."

"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli
Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä
halveksivasti.

"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen
vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."

"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne
puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on
suorastaan hurmannut hänet."

Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua
häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille?
Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään.
Saanhan?"

"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi
Emerson.

"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta.
En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt
jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee
jotakin aivan erikoista."

"Etkö siis tee mitään?"

"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia,
mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen
allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa.
Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika."
Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan
ja kokemuksiaan.

"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi
yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M
--" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin.
"Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita
poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran
kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen
vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi,
jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."

"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili
Boyd.

"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on
nyt eräs uusi kilpailija."

"Kuka?"

"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En
ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät
Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."

"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli
jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.

"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä
huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut
sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet
onnellisempi kuin tiedätkään."

"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita --"

"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen
juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä,
olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin
mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei
siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."

"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä
hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."

Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen,
niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa
sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."

"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."

"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä
sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta
ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan
yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä
tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.

"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.

"Kyllä."

"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."

"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson
hämmästyneesti.

"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi
kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään
nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa.
Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun
pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne
tarkoin."

"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi
vain.

"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."

"Käytämme verkkoja."

"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren
valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko
joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten
lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut
mikään masentaa.

"Anna minulle edes jokin tehtävä -- sellainen, jossa minun ei tarvitse
kanniskella raskaita esineitä -- ja saatpas nähdä, että osaan olla
ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän
hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta
dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."

"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun
palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on
kaikkialla villien kukkien peitossa."

"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen
tehdä jotakin muuta."

"Osaatko kirjanpitoa?"

"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde
toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan
hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."

"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.

"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta --"

"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi
istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella
miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."

"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin
mukaan."

"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään
varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti
samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.

"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.

"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka
sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun.
Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan
liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen
Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:

"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme
kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa
heillekin suunnitelmasi."

Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että
tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa
vaikeni ja huudahti:

"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa
kättenhoitosalongissa."

Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon.
Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä
kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan,
koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti
viittailla.

"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni
tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle,
joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui
epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti
oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan
hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan
jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka
ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän
anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa
vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.

"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi
Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."

Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti
malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria
hikikarpaloita.

"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd.
"George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut
sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin,
johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:

"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni,
astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija
luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja
kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä
tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti
erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.

"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä.
Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon
askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt
teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Onko jotakin hullusti?"

"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo
kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta
tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka
toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta
kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja --. Emmekö voisi löytää jotakin
rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"

"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian
kaikkeen tuohon."

"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."

"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."

"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.

"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta
dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun
tehtävän", selitti Emerson.

George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän,
kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja
hymyili sitten leveästi.

"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo
vastaan panna."

Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia
synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin
hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni
heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään,
ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan
sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.

"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot
olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.

"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"

"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa
taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja
sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa
silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi
jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.

"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.

Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen
muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.

"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."

"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää
vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin
ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman
hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko
ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään
sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine
huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta
huolimatta sopusuhtainen.

Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa.
Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille
miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui
lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser
huomautti nopeasti:

"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."

"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut?
Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi
teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä
ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George,
joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti
tuimasti:

"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren
tahrima."

"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George,
ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin
kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis --"

"Te saastainen rotta!" sähähti George.

"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi --" Willis Marsh kohautti
huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu --
"niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi
Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa
odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin.
"Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä
liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen.
Aivan mitätön seikka --"

Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti
lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.

"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan
oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet
ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti
ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän
tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli
tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan
silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle
ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti
vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään
mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti
kätensä ja sanoi hiljaa:

"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."

"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, "_minulle!_ Tuo
varasteleva nulikka --" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä
kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta
hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan
hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä
tuo purkaus oikein johtui.

"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän
täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten
yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin
tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."

"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.

"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"

"_Ettenkö halua?_ Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo
kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."



XI.

BOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.


Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle
vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä
rasittaneet.

"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.

"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."

"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot
murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa
mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja
ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin
luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."

"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.

"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja
ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."

"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George
tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä
meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä
kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"

"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme
Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."

Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka
olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut
vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa,
ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei
ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille
ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet
välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen,
säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja
toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja
hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute,
ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen
sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti
sangen arveluttava.

Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella
kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut
milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin
tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä
kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden
hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin
alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin
tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni
ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon,
jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.

Oli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia,
vaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan.
Eikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta
iltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan,
jos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta
Mildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut
tehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi
pysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.

Mildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen
läsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo
vaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle
henkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut
suinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra
Waylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille
epäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään
hänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen
levottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan
ja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että
saattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä.
Hän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet
aivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista
välittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja
vartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti
sillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa
osallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei
olisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen
hermostuttavaa.

George taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän
oli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon
yksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman
kerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei
olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä
ja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja
hiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti
piilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan.
Hän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut
mitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä
sitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi
voinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta
onneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.

Kaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään
hankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet
Emersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä
kannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että
toiveet olivat hyvin vähäiset.

"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet", hän sanoi.
"Tämä murtaa Cherryn kokonaan", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua
alakuloisesti.

"Häntä en muistanutkaan", tunnusti toinen.

"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa."

"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas,
mutta --"

"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään
puoliaan Marshia vastaan."

"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen
samalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät
mietteensä.

"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua
puhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin.
Muuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka
mihin." Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen
sukeltautuessa esiin kätköistään.

Boyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui
Alton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava
Derby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.

"Tervehdykseni, toveri kalamies!" huudahti hän. "Tulin neuvottelemaan
yksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi."

Boyd ravisti päätään.

"Turha vaiva", sanoi Balt

"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?"

"En saa mistään rahaa", tunnusti Boyd.

"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?" kysyi Alton.

"Niin puuttuvat."

"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina -- vaatteet --
englantilaiset siimat ja --"

"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse", murahti George, "ellette hanki
pari overall-pukuakin."

Clyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa
miettivästi rypyssä. "En saa enää irti senttiäkään ja samoin on
toistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo
kertonut hänelle?"

"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä
hänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan
mahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni."

"Olen hirveästi pettynyt", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni
sitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: "Hankkikaa minulle
heti ajuri -- herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti."

Hän kääntyi Ja huomautti: "En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin,
mutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle
hyvää ja taistelu houkuttelee." Hän heilautti keppiään ja astui ovelle
kalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. "Huomenna saatte kuulla
minusta. Näkemiin!"

Hänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti
hänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että
Iso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä
kättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.

Ajatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut
hänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten
hänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari
astui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan
seteleitä sanoen huolettomasti:

"Kas siinä. Laskehan."

"Mitä?"

"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään
ole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti
ja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta
minulla oli hansikkaat käsissäni."

Emerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt
korviaan.

"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?" kysyi hän.

"Tietysti."

"Ovatko rahat omiasi?"

"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa
levittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan
paljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan
puolelle."

"Mistä ihmeestä sait summan, Al?"

"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!" Hän hymyili iloisesti
ja löi kepillään pohkeeseensa. "Voit panna osakkeet nimelleni."

Boyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri
huonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja
mieli oli jälleen reipas ja toivehikas.

"Lopeta! Lopeta jo!" rukoili Clyde. "Pukuni on rypistynyt aivan
pilalle. Älä koske minuun", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen
hengästyneenä erääseen nojatuoliin.

"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä
kohtaan?"

Clyde katsoi maahan. "Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka
onnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En
varastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden
vaihdoin maksuosoituksenkin."

"Suo anteeksi", sanoi Boyd; "tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi.
Olen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat
kotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin
ne." Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Olet hyväntekijämme, Alton, ja
voit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa
mandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen
pankkiin, ja huomenna lähdemme."

"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi."

"Puvustoa -- mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä
tarvitset."

"Minun täytyy saada puvustoni mukaan", vältti Clyde. "En tule ilman
toimeen."

"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan
tulla sinne myöhemmin."

"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni
voisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko
yön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo
kiire", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.

Boyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei
ollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä
muutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa
tuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen
kahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa
hän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan
odottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan
melkein lattiasta koholle.

"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut."

"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen."

"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle."

"Oh!" Tyttö työnsi hänet luotaan. "Huomennako jo, sinä ilkimys!
Näytätpä olevan siitä iloinenkin!"

"Niin olenkin."

"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista --!" Hän
näytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui
vakavaksi.

"Oletko pahoillasi?"

"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!" Hän kohautti paljaita olkapäitään
ja heilautti päätään. "Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin
iloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!" Samassa hän Painautui
viehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: "Kerro nyt minulle kaikki,
ole niin kiltti, kaikki."

Boyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. "Aamulla oli mieleni
syttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt
väliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista
kuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset
Vastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää
pelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista
on mahdoton kuvitellakaan."

"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan", sanoi
Mildred.

"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista,
kultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita
vain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata."

"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut",
sanoi tyttö, "mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni
kuulla enemmän."

"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista", hymyili Boyd,
"vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi,
mahdollisimman romanttiselta." Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja
vaikeudet, jotka hän oli voittanut. "Nyt on reitti selvä", lopetti
hän. "Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi,
sillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä
täydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta
lähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni
minua ajatellessasi."

"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin"? virkkoi Mildred.

"Sangen proosallista, vai mitä?"

"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse
mihinkään sellaiseen?"

"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia."

"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?"

"Ei", nauroi Boyd.

"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö
niin?"

"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa."

Tyttö mietti hetkisen. "Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin
mitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia."

"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja", muistutti Boyd,
"joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat."

"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta
mielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan
Alaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin
ystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta
mahdollisimman tarkat tiedot."

"Miksi?"

"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan."

"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä
kilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?"

"Pelkosi on aiheeton", naurahti tyttö, "eikä henkilö, jota nähtävästi
tarkoitat, ole muita salaperäisempi."

"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta."

"Oma syysi", vastasi Mildred hieman kylmästi. "Ethän käy enää missään.
Mutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne
päivälliselle."

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää
yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."

"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on
joku uusi liikeyritys tekeillä."

"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"

"Vain eräs --" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä,
Othello."

Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla
hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."

"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.

Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra,
jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten
myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin
aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei
voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita
ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo
niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras
astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui
juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:

"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh.
Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi
luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä
ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin
huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.

He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen.
Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä
joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän
rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon
levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.

"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh
tuntee maanne tarkoin, Boyd."

"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?" huudahti Marsh.

"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan", sanoi Mildred, "että hän palaa
sinne jo huomenna."

Marshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain
mielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa
sattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen
Chicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta
selvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi
hämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain
hänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen
yrityksensä koko menestykselle -- menestykselle, jonka varassa hänen
elämänonnensa oli.

"Kyllä", vastasi hän varovasti. "Alaskalainen, jolla ei ole ollut
onnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan."

"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?"

"Kultaa kaivamassa."

"Vai niin", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra
Waylandiin ja lisäsi: "Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset.
Tuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin
kullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin." Ylenkatse, joka
piili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä
huomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä
aiheuttaa onnettomuuden.

"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin
kullankaivaminen. Puhelimme siitä kun --"

"Kun keskeytitte meidät", huudahti Emerson melkein suunniltaan
säikähdyksestä. "En ehtinyt selittää yritykseni laatua."

Tyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse
pakotti hänet vaikenemaan. "Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden,
enkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan", sanoi hän
sitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi
isänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: "En odottanut sinua
näin aikaisin."

"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan", vastasi herra Wayland,
"minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes
hän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt
hänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä
iltana." Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.

"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti
Waylandin seurasta", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai
Boydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän
sileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin
tummaa lievettä. "Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä
tulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan."

"Mikä lurjus!" ajatteli Emerson.

"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma", sanoi isä, "sillä
nythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta
vuodelta '86."

"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?"
kysyi Mildred.

"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni", vastasi
vanhus käsiään hykerrellen. "Olen herra Marshin avulla toteuttanut
erään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut."

"Arvatenkin joku uusi trusti."

"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli
Willis'in, jota saamme kiittää kaikesta."

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!" vastusteli tämä. "Olen isänne rinnalla vain
pieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja."

"Mainio yritys, vai mitä?" huudahti herra Wayland.

"Suurenmoinen."

"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?" rohkeni Emerson tiedustella
ihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.

"Kyllä", vastasi Wayne Wayland. "Asia ei ole enää salainen ja huomenna
on siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen
meren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka
nimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö."

Boyd tunsi päätään huimaavan.

"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?" kysyi
Mildred.

"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä
prosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni
ollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut
aavistaakaan, vai kuinka?"

"En, sir", sammalsi Boyd.

"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat
tarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys,
mitä olen milloinkaan alullepannut."

Näkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän
kysyi:

"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?"

Marsh nauroi. "Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta
kysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen
varma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset,
joita onkin vain neljäkymmentä prosenttia."

"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja", selitti Wayland, "Ja uskon,
etteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia,
koska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai
pariksikin, jos tarvitaan."

Mildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: "Tuo on
mielestäni suorastaan rikollista!"

"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka
päivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?"

Tämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:

"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että,
viimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet
jäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt
puolensa pitämään."

"Niin juuri", vahvisti isä. "Sääli ja tunteellisuus ovat
liikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa
antaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et
ymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen
karistamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne
reippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen." Hän poistui
hymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.



XII.

NEITI WAYLAND KAHDENVAIHEELLA.


Huomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua,
osoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt
hänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys
Mildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut
tyydyttänyt häntä.

"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan
jotakin parempaa kuin kullankaivaminen." Hän oli kuin lihallistunut
sydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa.
"Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin
edullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän
viereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea."

Neiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota
ajatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen
täydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti
varottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi
ainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja
merkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän
ainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän
taas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan
trustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.

Jos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään
yhdessä Kalvlkiin -- Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen
-- tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä
tälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin
mieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan
välinpitämättömältä huomauttaessaan:

"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi."

"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani --"

Boyd naurahti. "Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen
koskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän
kaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa." Itsekseen hän lisäsi: "Taivas
varjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen."

"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!" vastasi toinen. "Neiti
Waylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä."

"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua", vastasi Boyd
huolettomasti.

"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?" kysyi Marsh
ikäänkuin jotakin uumoillen.

Boyd myönsi kohteliaasti.

"Olitte siellä George Baltin kanssa?"

"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin
peräti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin
Yhdysvaltoihin."

Marshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen
uutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon
odottamattoman tapaamisen jälkeen.

"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka
vihaa minua aivan hillittömästi", selitti hän Mildrediin päin kääntyen.
"Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään,
panin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni,
joka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella
hämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä
pöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista,
ajatelkaahan."

"Kuinka omituista!" huomautti neiti Wayland. "Entä mitä hän teki?"

"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään
meteliä syntynyt -- muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu
puolustamaan itseäni."

Boyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh
todellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin
mahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George
Baltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä
huomaavaisin ja kohteliain mies.

Kun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti
ohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan
aivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä
vain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen,
jonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin
se usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi
vihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen
kilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta
tahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa
olivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään
vakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden
täytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen,
rautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa
avannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut
asettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.

Samalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut
salaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi
käyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi
vanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös
petturina, joka oli armotta murskattava.

Yritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma
ja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt
aivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä
vastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti,
tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän
tiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä
olisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli
ilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle
olisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä
tukahduttaa.

Boyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä
sitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin
ansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään
ja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta
pakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse
peruuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut
hänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada
tytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi
miten kävi.

Ilmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät
mietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka
pujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis
Marshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.

"Merkillinen mies", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen --
"kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut."

"Niinkö?"

"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin
että kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin
teidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii
esikuvaksi kenelle hyvänsä."

Päivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta
sitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin
äskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta
Pohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista
mielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland
voinut olla siitä huomauttamatta.

"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?" ihmetteli hän. "Ethän ole
milloinkaan ennen puuhistani välittänyt."

"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti", pyysi hän. "Olen aivan tosissani,
tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi.
Pieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua."

"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär", huomautti Marsh
ihailevasti. "Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?"

"Oh, kyllä", vastasi Mildred hymyillen. "Eikö totta, Boyd?"

Puhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.

"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä", jatkoi tyttö. "Ette voi kuitenkaan
muuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme
siis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu
on hirvittävän väsyttävää."

"No, no!" huudahti hänen isänsä. "Seuraukset yhdessäolosta noiden
kesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä." Hän oli selvästi
hyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis
noudattamaan tämän mielijohdetta.

Hän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn,
johon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei
tarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin
toivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita
heillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat
leikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi
kaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja
neuvokkuutta.

Emerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko
Mildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla
aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen
merkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti,
minkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän
välilleen nostanut.

"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä",
sanoi Wayne Wayland lopuksi, "mutta tulevaisuudessa toivon saavani
nauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut
pientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä
tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten
huvin ja hyödyn."

"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin", huomautti
Mildred.

"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa,
joka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi
johtokunnan käytettäväksi."

"Kuinka kauas aiotte mennä?" kysyi Boyd.

"Marshin asemalle saakka."

"Kalvikiinko?"

"Niin on tarkoitus", puuttui Marsh puheeseen. "Maisemat ovat ihanammat
kuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. _The Grande Dame_ on
sitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan
jäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden
reunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille
mitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä,
sillä toivon teidän tulevan mukaan."

"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred", lisäsi herra Wayland.

Boyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka
ei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi -- olisiko
hänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui
aivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi
samalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren
vaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain
omaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:

"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin
merimatkaa."

"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia", kehoitteli isä. "Teemme
todellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin
maalaispoika sirkukseen päästessään."

Marsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta
Emersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.

"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä", sanoi hän katsahtaen
Boydiin, "mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka
on jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin
että kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi,
ja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi." Katseessa oli uhmaa,
jota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Olen suuresti pahoillani", tunnusti Marsh vilpittömästi. "Maassamme ei
ole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi
hymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä
itseään että tovereitaan."

"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?" kysyi tyttö.

"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä."

"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan
lukeneeni niistä."

"Hirveitä olentoja", selitti Marsh. "Latuskanenäisiä ja hyvin -- hyvin
likaisia."

"Ei sentään aina!" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei
Boyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia
kohtaan. "Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin
sekarotuisia."

"Missä sitten?" kysyi toinen epäilevästi.

"Esimerkiksi Kalvikissa."

"Kalvikissa!" huudahti Marsh.

"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan
'Lumilinnuksi'?"

"En."

"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin."

"Ah, jokin salaisuus!" huudahti neiti Wayland.

Marsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:

"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain
ylimalkaan -- onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän
erehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista
naista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?"

"Kyllä"! myönsi Boyd. "Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen."

"Lisää paljastuksia", nauroi neiti Wayland. "Kuka hän on, pyydän?"

"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää", vastasi Emerson.

"Suurenmoista!" huudahti Mildred. "Ensin kaunis intiaanityttö ja
sitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin
mielenkiintoinen paikka."

"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen", vastasi
Marsh. "Hän on aivan tyypillinen -- miten nyt sanoisin, tuommoinen
kaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan
tiellemme."

"Ei suinkaan", huudahti Boyd vihaisesti. "Neiti Malotte on hieno
nainen" -- Marsh naurahti lyhyesti -- "ja kun vertaa hänen käytöstään
muihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton."

Marsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille
anteeksipyytävästi: "Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi
keskustella."

"Mistä te sen tiedätte"? kysyi Cherryn sankari. "Voitteko moittia häntä
jostakin?"

"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut
meille suurta harmia."

Nyt oli Boydin vuoro nauraa. "Eikö mitään muuta?"

"Parahin herra Emerson" -- Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään
-- "jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi
virkkanut sanaakaan."

"Hän on ystäväni", sanoi Emerson lujasti, "ja minä ihailen häntä, sillä
hän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata
ohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat
ja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni."

"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää
huolen."

"Ja George Balt, eikö niin?"

Neiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. "Kuunnellessani väittelyänne
luulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa."

"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä
etumme turvataksemme", selitti Marsh toisille. "Matkamiehet, joiden
mielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein
sangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää
huolta kaikista."

"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi
useita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut
saattaa teidät pulaan ensi kesänä."

"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme
heille työtä ja siinä kaikki."

"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole
alkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta
siitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa
mainitsemanne Constantinen pikku veljen."

"Constantinella ei ole veljeä", vastasi Marsh. "Tiedän sen, sillä hän
oli työssäni."

"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen."

"Ah!" Huudahdus oli terävä. "Mikä tauti hänessä oli?"

"Tuhkarokko."

"Paraniko hän?"

"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin."

Toinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: "Miltä hän
näyttää, tuo salaperäinen nainen?"

"Nuori, hienostunut -- ja kaikin puolin viehättävä."

"Ja varmasti kauniskin?"

"Kyllä."

Tyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo
päättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden
hän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan.
Mutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin
syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista
ponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili
hajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.

"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?" kysyi Mildred
Boydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.

"En tullut häntä ajatelleeksi."

"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista
elämää ja oli sinulle vieraanvarainen --" Tyttö heilautti päätään.

"Oletko mustasukkainen?" kysyi Boyd hymyillen.

"Sellaiselleko? En varmastikaan."

"Muuta en toivoisikaan", tunnusti Boyd rehellisesti. "Jos olisit oikein
todella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta
ikäänkuin varmempi, näetkös."

Tyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.
"Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?"

"Aivan niin."

"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon -- tuon Cherry Malotten?"

"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit."

"Yhtiötoverit!" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen."

"Vai niin", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: "Vaikuttaako tuo
isän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?"

"Siitä en ole vielä oikein selvillä", vastasi Boyd sydämessään
sama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken
aiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.

"Mitä tahtoisit minun tekevän?"

"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan
aikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä
aivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja -- ikävyyksiä ehkä
voitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle
niin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä." Tyttö
nyökäytti päätään.

Toiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset.
Tullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä
vaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia.
Willis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen
synkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista
toivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut
syynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla
ajattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen
hyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi
kerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa
hänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen
toiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä
vietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen.
Tuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja
luonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui
kirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.

"Tämä on ollut minulle voittojen päivä", virkkoi hän lopuksi,
"enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla
saavutuksella."

"Älkää olko ahne", varoitti tyttö.

"Miehelle ominaista."

Mildred naurahti. "Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne,
tahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö
kunnianhimollanne ole mitään rajaa?"

"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne."

"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin."

"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada."

"Varoitan teitä."

"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka -- vaikka en tiedäkään, miten
oikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta,
mutta minulle kyllä -- sen vannon -- ja merkitsee minulle kaikki. En
ole siitä milloinkaan ennen puhunut -- teidän on täytynyt huomata se
katseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt -- olen
luonteeltani juro, -- mutta --"

"Pyydän, älkää --" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:

"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy
teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin -- voisin
vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti -- Mildred, mutta
sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos --"

"Olen pahoillani --"

"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu
kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän
vallassanne."

Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää
vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta,
sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta,
joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin
odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten
siten suuresti tytön silmissä.

"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään
tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä
tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän
hymyili yhä.

Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:

"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."

"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.

Tuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää -- jotakin merkillisen varmaa,
mikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia
myöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.

Herra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista
saapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän
katsahti ylös ja kysyi:

"Onko Willis mennyt?"

"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään." Tyttö lisäsi
hetkisen kuluttua: "Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tietysti", hymähti vanhus, "senhän ne kaikki tekevät. No, mitä
vastasit?"

"Samoin kuin aina."

"Hm!" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen
nenänsä korkeaan kyömyyn. "Huonommankin voisit valita. Olen häneen
hyvin tyytyväinen ja pidän hänestä."

"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on
todellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma,
mutta --" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.

"Toivottavasti et loukannut Häntä?"

Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää --" Isä tuijotti hetkisen
kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen -- tahtoisinpa sanoa --
melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."

"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi --"

Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella,
etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen
mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.

"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät",
neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt
ylimalkaan --"

"Olen jo tehnyt sen -- heti herra Marshin mentyä."

"Hyvä!" huudahti herra Wayland.

"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."

       *       *       *       *       *

Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa
majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon
ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä,
jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään
väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut
hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka
äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen
soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen
nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen
soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään
unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.



XIII.

TILANNE KÄRJISTYY.


Hotellissa tapasi Emerson Clyden ja Fraserin Baltin huoneessa, jossa
vallitsi sangen äänekäs ja riemuitseva mieliala yrityksen onnistumisen
ja välittömästi alkavan toiminnan johdosta.

"Tämän homman saattaminen onnelliseen päätökseen on kirvoittanut
sydämeltäni raskaan taakan", lausui Fraser.

Emersonin täytyi hymyillä.

"Mitä aiotte nyt tehdä", kysyi hän, "lepäillä laakereillanne, vai --?"

"Takaisin rannikolle. Täällä alkaa olla jo liian levotonta."

"Aiotteko tulla mukanamme länteen?"

"Tietysti. Pelihän on vasta alulla."

"Kuinka kauan saamme vielä nauttia apuanne?"

"Vaikea sanoa. Haluan nähdä teidän lähtevän taipaleelle kaikki
kunnossa, olisin kovin pahoillani, jos laskelmanne pettäisivät."

"No, mutta kaikkea sitä --"

"Antakaa hänen olla. Meille hän ei voi mitään tyrkyttää."

"_Minä_ olen joka tapauksessa tehnyt, minkä lupasinkin", virkkoi Alton
Clyde ojentautuen mukavaan asentoon nojatuolissaan huulillaan niin
autuaallinen hymy, että Fraser huudahti:

"Nyt ei puutu muuta kuin että alatte kehrätä, mirriseni, ja nuoleskella
noita kanarialinnun untuvan tapaisia viiksenalkujanne."

"Tämä onkin ensimmäinen yritykseni liikealalla. En ole milloinkaan
ennen tehnyt mitään hyödyllistä, joten olen tietysti ylpeydestä
pakahtumaisillani."

"Tarkoitukseni ei ole millään tavalla kerskailla", sanoi Fraser
vaatimattomasti, "mutta sen sanon, että jokainen järkevä ihminen, joka
osaa vähänkin ajatella, huomaa heti suuret ansioni menestykseemme
nähden, ja --" hän loi toisiin profeetallisen katseen -- "pankaa se
mieleenne, pojat, ettei yrityksen lopullinen menestys ole avuttani
mahdollinen. Kun te riehutte ja raadatte, olen minä aina tarvittaessa
käsillä öljypullon ja puhdistuslapun kanssa. Aivan totta, sir!
Varastossani on neuvoja ja temppuja loppumattomiin saakka, ja tarpeen
vaatiessa voin aina hankkia, mitä ikinä kaipaattekin, niin että ottakaa
minut vain mukaanne. Olen mies, joka pystyn vaikka mihin."

Boyd kertoi heille uutisen Marshin säilyketrustista ja teroitti
kaikille, että nyt oli heidän yrityksensä salassapysyminen
menestykselle monin verroin välttämättömämpi, ilmaisematta kuitenkaan
omia syitään, miksi tuo salaperäisyys oli nyt onnistumisen ainoa ehto,
syitä, jotka olivat kaikista tärkeimmät ja vaikuttavimmat. Hänen
kumppaninsa eivät siis ymmärtäneet lähimainkaan, mitä tuon uuden yhtiön
perustaminen oikeastaan heille merkitsi, ei edes silloinkaan, kun he
seuraavana päivänä junassa lukivat selostuksen sanomalehdistä. Balt
vain raivostui suunniltaan vihollisensa hyvästä onnesta kuullessaan.

Alton Clyde oli taas ylpeämpi kuin konsanaan osallisuudestaan
salaliittoon, jota niin peloittava vihollinen uhkasi, ja kun Emerson
teki hänestä jonkinlaisen yksityissihteerin, jonka pääasiallinen
tehtävä oli viedä ja noutaa sähkösanomia, oli hän ylen onnellinen.
Hänestä tuli aivan sietämättömän itserakas, ja hänen suurenmoinen oman
tärkeytensä tunto pani Fraserin monelle kovalle koetukselle, joka
viimeksimainittu ei tehnyt muuta kuin mietti uusia ja mahdollisimman
purevia ivasanoja tuon pöyhkeän keikarin nujertamiseksi. Seikkailija
saattoi tunnittain etsiä sopivia vertauksia, millä todistaa tuon
klubisankarin täydellinen tylsyys ja kelvottomuus, mitkä kuitenkin
kaikki kilpistyivät tämän järkkymättömän omahyväisyyden lujaan
haarniskaan.

Matka länteen oli tuskin alkanut, kun Emerson jo ryhtyi laskelmiensa ja
suunnitelmiensa lopulliseen tarkistukseen. Georgen kanssa pohdittiin
monet tärkeät yksityiskohdat ja useita sähkösanomia lähetettiin, niin
että heidän saapuessaan Seattleen oli joukko eri liikkeiden edustajia
heitä odottamassa. Boyd sijoitti aikaa tuhlaamatta kumppaninsa erääseen
hotelliin, hankki taitavan ja luotettavan pikakirjoittajan ja kiiruhti
pankkiin, jonka johtajan kanssa hän oli tehnyt alustavan sopimuksen
ennen Chicagoon lähtöään. Herra Hilliard tervehti häntä sydämellisesti.

"Olette, näen mä, suorittanut osanne ohjelmasta", sanoi hän, "mutta
ennenkuin teemme lopullisen sopimuksen, tahtoisimme mielellämme tietää,
miten tuo uusi trusti vaikuttaa säilykkeiden valmistukseen."

"Tarkoitatte P. A. S. Y:tä?"

"Niin. Chicagossa oleva asiamiehemme ei tiedä muuta kuin mitä olemme
lehdistä lukeneet -- nimittäin, että tuommoinen yhtymä on muodostettu.
Meidän täytyy luonnollisesti olla hieman varovaisia samanlaatuisen
yrityksen rahoittamisessa, kunnes saamme tietää trustin kannan
kilpailuun nähden."

Tämä oli pulma, jota Boyd oli pelännyt, minkätähden hänen vastauksensa
olikin hieman hätääntynyt.

"Trusti tarvitsee rahaa suunnattomasti eikä ole muodostunut tavalla,
jonka voisitte hyväksyä. Olette sitäpaitsi jo rahoittanut niin monta
samanlaista yritystä kuin minulla nyt on tekeillä, että tiedätte aivan
yhtä hyvin kuin minäkin niiden suuren kannattavaisuuden."

"Nyt ei ole siitä kysymys. Emme epäröisi hetkeäkään, mutta tuo
Wayland-Marsh-yllätys voi kumota kaikki laskelmat. Jos vain tietäisimme
--"

"Tiedän kaikki!" sanoi Boyd rohkeasti. "Herra Wayland selitti minulle
tarkoin suunnitelmansa, ennenkuin trustista tiedettiin julkisuudessa
mitään."

"Niinkö? Tunnetteko Wayne Waylandin?" kysyi herra Hilliard uteliaasti.

"Tunnen hänet hyvin."

"Ah! Parhaimmat onnitteluni. Ehkäpä -- ehkäpä teillä onkin Waylandin
rahoja käytettävänänne?"

"Siitä en ole oikeutettu keskustelemaan", vastasi Boyd huolettomasti.
"Antaakseni lainastanne varmat takaukset olen ryhtynyt toimenpiteisiin
myydäkseni koko ensi kalastuskauden saaliin etukäteen. Välittäjät
saapuvat kaupunkiin näinä päivinä ja heille sitoudun luovuttamaan koko
saaliin jostakin määrätystä hinnasta. Riittääkö se?"

"Aivan mainiosti", vastasi herra Hilliard sydämellisesti. "Hankkikaa
koneet ja kaikki mitä tarvitsette." Kun Boyd nousi mennäkseen,
lisäsi hän: "Voitteko sanoa, onko Kalvikin ympäristössä tavattu
metallinpitoisia kivennäisiä ja missä määrin?"

"Eipä sanottavasti; alue on vielä niin tuntematon. Kalvikissa on muuten
eräs -- nainen, joka on antanut toimittaa etsintöjä minun kuitenkaan
tietämättä, millä tuloksella."

"Cherry Malotte?"

"Tunnetteko hänet"? kysyi Boyd hämmästyneesti.

"Kyllä ja oikein hyvin. Olen ollut hiljattain hänen kanssaan
kirjeenvaihdossa, sillä olen sijoittanut rahoja useihin
kaivosyrityksiin tuolla pohjoisessa -- aivan yksityisesti
luonnollisesti", kiiruhti hän lisäämään, "sillä eihän pankki voisi
tietystikään tehdä mitään sellaista. Tutkitutan parhaillaan muutamia
uusia löytöjä."

"Onko neiti Malotte tehnyt jonkun löydön?"

"Ei nyt aivan, mutta eräitä sangen lupaavia kuparisuonia hän on
keksinyt."

"Hm! Tuo on minulle jotakin aivan uutta. Maailma on sentään sangen
pieni, eikö totta?" Hän olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta
malttoi mielensä syventyen hetkisen kuluttua tehtäviinsä sellaisella
tarmolla, että asia häipyi kokonaan hänen mielestään.

Nyt oli George Baltin vuoro osoittaa, mihin hän kykeni, ja seuraavina
päivinä olivat hän ja Boyd työssä aamusta iltaan, sillä nyt oli
saatava kaikki valmiiksi käden käänteessä. Heillä ei ollut aikaa
siekailla ja puutavara- ja konekauppiaat, hiilien hankkijat ja laivojen
välittäjät, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin, vannoivat, etteivät
he olleet milloinkaan tavanneet miehiä, jotka olisivat tehneet
nopeammin päätöksensä ja työskennelleet, ei vain niin hämmästyttävän
joutuin, vaan myös sellaisella erehtymättömällä varmuudella. Hinnoista
ei tingitty eikä aikaa hukattu eri tarjousten edullisuudesta
väittelemällä, ja kun George tiesi aina tarkalleen, mitä tarvittiin,
oli valikointi verraten helppo tehtävä. Hän tunsi alansa pienimpiä
yksityiskohtia myöten pitkän kokemuksensa nojalla, eikä ollut sitä
koneenosaa, jota hän ei tuntenut melkeinpä paremmin kuin sen tekijä.
Valikoidessaan hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä ostanut mitään
tarpeetonta. Häntä huoletti vain se, ettei tilauksia suoritettaisi
ajoissa ja täsmälleen silloin kun hän oli määrännyt.

Kolme viikkoa kului kuin siivillä, ja eräänä aamuna heräsivät
kumppanukset tietoisina siitä, että kaikki oli melkein valmista.
Tilaukset oli tehty, laiva vuokrattu ja lähtöpäivä määrätty. Olihan
tosin vielä yhtä ja toista järjestelemistä, mutta työ oli käynnissä
eikä se mitä oli jäljellä, merkinnyt mitään. Vimmatusta kiireestään
huolimatta he eivät olleet tehneet mitään erehdyksiä, mikä oli
pääasiallisesti Ison-Georgen ansiota.

Clyde oli ollut koko ajan kaikessa heidän innokas, vaikkakin heikko
avustajansa, ja nyt kun jännitys oli ohi, ratkesi hän juomaan,
katsoen sen ainoaksi sopivaksi tavaksi ilmaista suuren ilonsa. Ollen
luonteeltaan vilkas hän kaipasi seuraa ja tietäen kohtaavansa jyrkkää
vastarintaa ystäviensä puolelta hän keräsi ympärilleen muutamia
tyhjäntoimittajia, joilla ei ollut mitään huolia ajan kulusta ja
jotka olivat aina valmiit kuuntelemaan pitkiäkin puheita, etenkin
kun niiden pitäjällä oli paksu kukkaro. Risteillessään kaupungilla
keskiyön vaiheilla seikkailuja etsien näki "sormeton" Fraser hänen
horjuvan kadunkulmassa parin herrasmiehen seurassa, ja kuullessaan
mainittavan Kalvikin kalastamoita hän raastoi nuorukaisen kotiin ja
tunki vuoteeseen, minkä tehtyään hän lukitsi oven ja heitti avaimen
porraskaiteen yli poistumatta ennenkuin oli varma, että toinen nukkui.

Varhain seuraavana aamuna heräsi seikkailija siihen, että Emerson
hakkasi hänen oveaan aivan raivoissaan.

"Mitä tämä on?" tiuskaisi Boyd tunkien erään aamulehden Fraserin nenän
eteen.

"Sanomalehti", haukotteli toinen -- "aivan tavallinen sanomalehti."

"Mistä tämä juttu on lähtöisin?" Boyd osoitti sormellaan erästä lihavaa
otsikkoa, joka kuului:

             LOHITRUSTIN UUSI VIHOLLINEN!

    Ensimmäinen laukaus ammuttu taistelussa kalastamoiden
                     herruudesta!
    P.A.S.Y. vannoo taistelevansa viimeiseen saakka!

"En tiedä."

"Ette tiedä?"

"En. Luen sanomalehdistä vain pikku uutiset ja pilajutut. Mitä siinä
sanotaan?"

"Yrityksemme täydellinen selostus, mutta naurettavasti vääristeltynä
ja liioiteltuna. Väitetään, että olen perustanut uuden säilykeyhtiön
nujertaakseni trustin. Georgen ja Marshin välinen vihamielisyys
kuvataan tarkalleen ja että me molemmat olemme kaikessa hiljaisuudessa
valmistautuneet tuhoamaan Marshin. Hyvä Jumala! Tämähän voi vaikuttaa
sen, että pankki kieltää meiltä luoton ja koko suunnitelmamme raukeaa."

"Minä en ole lörpötellyt."

"Mutta koko tyyli ja kertomatapa viittaavat teihin", selitti Boyd
harmistuneesti. "Alton vannoo, ettei hän tiedä tästä mitään, joten
teidän on aivan turhaa pyrkiä pakoon. Sepustuksessa on niin paljon
totta, että sen kirjoittajan on täytynyt haastatella jotakin, joka on
asioistamme perillä."

"Niin?"

"Tehtyä ei enää tekemättömäksi saa, mutta minun täytyy saada tietää,
kuka on syyllinen." Kun toinen vain tuijotti häneen uteliaasti
sanaakaan virkkamatta, ärjäisi hän: "Miksi ette voi tunnustaa?"

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana näytti "sormeton" Fraser
nolostuvan niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, Emersonin voimatta
kuitenkaan sanoa, johtuiko se häpeän tunteesta vai jostakin muusta.
Seikkailijan luonne oli niin kiero, että oli useimmiten aivan
mahdotonta tietää, mitä tämän mielessä kulloinkin liikkui, ja hänen
huomautuksiensa sisintä ajatusta oli sangen vaikea saada selville.

Nytkin hän murahti otsa rynkästi rypyssä: "Teille annan
kaikki anteeksi", ja painautui takaisin vuoteeseen kasvot
mielenosoituksellisesti seinään päin, välittämättä katsahtaakaan
ovelle, kun Boyd syöksähti huoneesta siinä varmassa vakaumuksessa, että
Fraser oli kaikkeen syypää.

Koko sen päivän odotteli Boyd pelko mielessä jotakin tiedonantoa
Hilliardilta, mutta ilta tuli eikä mitään kuulunut, ja kun useampia
päiviä kului mitään tapahtumatta, uskalsi hän hengittää hiukan
keveämmin. Hän oli jo alkanut varmistua, ettei tuolla sepustuksella
ollut ollut mitään merkitystä, kun eräänä iltana tuo peloittava
kutsu saapui. Häntä pyydettiin puhelimessa saapumaan pankkiin kello
yksitoista seuraavana aamuna.

"Jotakin hullusti", virkkoi hän synkästi Georgelle.

"Eihän sitä vielä tiedä", vastasi kalastaja. "Jos kirjoitus olisi
jotenkin vaikuttanut Hilliardiin, olisi hän todennäköisesti käynyt
kimppuunne jo seuraavana päivänä."

"Olemme jo tilanneet kaikki, mitä tarvitsemme. Käsitättehän, miten käy,
jos hän nyt peräytyy?"

"Täydellisesti. Siinä tapauksessa menemme johonkin toiseen pankkiin."

"Väännän Fraserilta niskat nurin", murisi Emerson. "Meillä on ollut
muutenkin vastoinkäymisiä riittävästi."

Hän oli sangen hermostunut kysyessään pankinjohtajaa määrätyllä
kellonlyönnillä. Virkailija pyysi häntä odottamaan sanoen, että herra
Hilliardin puheilla oli parhaillaan eräs toinen asiakas.

Himmeän lasioven takaa kuului jonkun naisen ääni ja naurua, mikä
kaikki rohkaisi Boydia hieman, sillä olihan Hilliard kaikesta päättäen
ainakin hyvällä tuulella, mutta ollen liian hermostunut voidakseen
istua paikallaan hän meni ikkunan ääreen ja alkoi hajamielisesti
katsella kadun ihmisvilinää. Toisella puolella oli erään sanomalehden
konttori, jonka ikkunoissa oli paljon kaikenlaisia tiedonantoja, muiden
muassa uutinen, että postilaiva _Kuningatar_ oli saapunut viime yönä
Skagwaysta. Boyd ihmetteli miksi Cherry ei ollut kirjoittanut hänelle
riviäkään. Hän oli varmaankin unhottanut ilmoittaa osoitteensa.

Samassa aukeni ovi Hilliardin huoneeseen ja hän kuuli naispuvun kahinaa
ja sitten nimeään mainittavan. -- "Sisään, herra Emerson."

Hänen huomionsa oli nyt keskittynyt alkavaan neuvotteluun, niin ettei
hän katsahtanutkaan poistuvaan henkilöön, kunnes tämä pysähtyi äkkiä
ulko-ovelle ja lähestyi kädet ojennettuina.

"Boyd!"

Puhuteltu kääntyi ympäri ja näki edessään Cherry Malotten ilosta
sädehtivät kasvot.

"Tekö, Cherry!" huudahti hän, "mitä maailmassa --" Hän tarttui
tytön molempiin käsiin ja nauroi iloisesti. "Mistä ihmeestä te nyt
ilmestyitte?"

"Saavuin viime yönä _Kuningattarella_", vastasi Cherry. "Ah, olen niin
iloinen teidät nähdessäni!"

"Mutta mikä sai teidät tänne? Luulin teidän olevan Kal--"

"Sh--h!" Tyttö painoi sormen huulilleen katsahtaen sisähuoneen oveen.
"Puhutaan siitä myöhemmin."

"Herra Hilliard pyytää teitä nyt puheilleen, sir", ilmoitti
vahtimestari Emersonille.

"Minun täytyy saada heti puhutella teitä!" sanoi Boyd nopeasti. "En
viivy kauan. Voittehan odottaa hetkisen?"

"Kyllä, odotan täällä. Mutta kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Jälleennäkemisestä vilpittömästi iloissaan hän puristi sydämellisesti
tytön molempia käsiä ja astui hymy huulillaan Hilliardin pyhättöön. Se
oli kuitenkin poissa, kun hän puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen
näkyviin; vaihtunut ilmeeseen, joka sai tytön hätäisesti kysymään:
"Mitä nyt? Onko jotakin hullusti?"

Hän nyökäytti päätään, mutta vastasi vasta ulko-ovella: "Niin, jotakin
on varmasti hullusti", lisäten ikäänkuin vastaukseksi tytön seuraavaan
kysymykseen: "Malttakaa hetkinen; olen liian vihainen voidakseni nyt
puhua. Menkäämme johonkin välipalalle; kerron sitten kaikki. Mutta
ennen kaikkea tahdon kuulla, miksi tulitte tänne tähän vuodenaikaan?"

"Olen ollut hiljattain paljon tekemisissä herra Hilliardin kanssa
kaivosasioissa, ja tulin hänen pyynnöstään. Tiedän tuskin, mistä
kertomukseni aloittaisin. Mutta muistanettehan minun kertoneen teille
Kalvikissa ollessanne, että toimitutin etsintöjä."

"Kyllä."

"No niin, viime kesänä paljon ennen käyntiänne löysi eräs mieheni
sangen lupaavan kuparisuonen."

"Siitä ette puhunut kertaakaan."

"Kun ei ollut mitään puhumista -- ei ainakaan silloin vielä. Olin
lähettänyt näytteet tutkittaviksi ja odottelin tulosta, joten en
tiennyt, olivatko ne edes minkäänarvoiset, mutta vähän sen jälkeen kuin
olitte lähtenyt sain ilmoituksen, että löytöni oli näytteistä päättäen
todellakin arvokas. Nyt seuraa kaikista merkillisin. Mies, joka teki
löydön, oli tietämättäni lähettänyt toisiakin näytteitä ja kirjeen
eräälle ystävälleen, joka asuu täällä Seattlessa. Tämä oli sitten
tutkituttanut näytteet ominaan ja mennyt herra Hilliardin puheille
tarpeelliset todistukset tuloksesta saatuaan sillä seurauksella, että
hän ja eräs herra Hilliardin palkkaama asiantuntija saapuivat heti
ensimmäisellä laivalla Katmaihin ja sieltä Kalvikiin postin mukana.
Olimme sillä aikaa jo alkaneet murtaa malmia, eikä viipynyt kauan,
ennenkuin nuo miehet olivat puuhistamme selvillä. Heillä olivat
ehdotukset heti valmiit, ja kun kieltäydyin, houkuttelivat he minut
mukaansa tänne -- tuo ovela herra Hilliard oli aavistanut kaikki ja
kehoittanut miehiään suostuttelemaan minut tulemaan hänen puheilleen,
ellen rupeaisi neuvottelemaan hänen edustajiensa kanssa. Olin
verraten myöntyväinen uhri ja siten olen nyt täällä aikeissa ryhtyä
työskentelemään yhdessä herra pankkiirin kanssa edellyttäen, että
sovimme ehdoista. Mitä pidätte minusta liikenaisena?"

Boyd hymyili hänen innostukselleen. "Olette kaikinpuolin erinomainen ja
toivon, että pelaatte häneltä kaikki hänen rahansa. Minä en saa häneltä
kolikkoakaan."

"Vaadin kosolta sekä rahaa että aikaa täydentääkseni kaivokseni, enkä
hellitä ennenkuin olen saanut valvontaoikeuden -- hän on jotakuinkin
sitkeä, tuo ukko."

"Aivan niin", sanoi Emerson. "Hän on juuri sinkahuttanut leiriimme
pommin, joka sai hampaani kalisemaan. Hän lupasi lainata minulle
satatuhatta dollaria, mutta tänään hän peruutti sanansa, ja aivan
ehdottomasti."

"Kertokaa kaikki ja alusta alkaen", käski tyttö. "Kuolen
uteliaisuudesta saada tietää, mitä olette toimittaneet, mutta alusta
saakka, muistakaa."

He olivat saapuneet Emersonin hotelliin, ja saateltuaan tytön
ruokasaliin alkoi hän tilinteon siitä hetkestä alkaen, jolloin he
olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset Kalvikin hangilla, ja ateria,
jonka hän tilasi, oli päättynyt kauan ennen kuin hänen kertomuksensa.

"Tänään kutsui Hilliard minut puheilleen ja ilmoitti kylmästi, ettei
pankki voinut lainata summaa, jonka hän oli luvannut, vaikkakin olin
hänen sanoihinsa luottaen tilannut kaikki, mitä tarvitsemme. Tavaratkin
ovat jo alkaneet saapua."

"Eikö hän maininnut mitään syytä, miksi hän oli nyt muuttanut mielensä?"

"Kyllä. Syitä oli paljonkin, mutta ne hän kietoi kaikki suurenmoisella
puheliaisuudellaan sellaiseen sumuvaippaan, että sain niistä vain
hämärän aavistuksen. Pankissa ei ollut muka rahaa, ja johtokunta oli
sitäpaitsi kieltänyt uusien lainojen myöntämisen."

"Ja te olette kuitenkin, mikäli ymmärrän oikein, myynyt saaliinne jo
etukäteen sovitusta hinnasta?"

"Aivan niin."

"Tämäpä kummallista. Pankkihan voisi olla täysin levollinen."'

"Hän tahtoi päästä mahdollisimman pian erilleen minusta puhuen puuta
heinää, ja kun yritin tehdä vastaväitteitä, suistuin ladulta.! Tunsin
ilman jäähtyvän heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, ja olen
varma, että jotakin merkillistä on tapahtunut, mutta en tiedä, mitä."

"Meidän täytyy saada tuo summa jostakin, tahi muussa tapauksessa on
asemamme toivoton", sanoi Cherry lujasti.

"Tietysti!" myönsi Boyd katkerasti hymähtäen.

Tyttö naurahti. "Äsken puhelin herra Hilliardin kanssa vain sen verran,
että tutustuimme, mutta menen hänen luokseen jälleen kello neljä."

"Viettäkäämme sitten ilta yhdessä ja parannelkaamme toistemme haavoja",
ehdotti Boyd. Cherryn läheisyys oli ihmeellisesti virkistänyt häntä
ja tytön iloisten ja pirteiden kasvojen näkeminen antoi hänelle uutta
rohkeutta ja luottamusta, jonka kaltaista hän oli tuskin tuntenut
sitten Kalvikista lähtönsä. Huolet ja vastoinkäymiset olivat melkein
unhottuneet, nauru helähti herkästi ja vilpittömästi ja nuoruus tuntui
siunaukselta.

"En suostu vielä mihinkään", vastasi Cherry. Samassa hän muuttui
vakavaksi ja lisäsi silmät sädehtien: "Herra Hilliard huolehtii
kaivoksestani ja minusta tulee rikas -- rikas! En voi sanoa teille,
mitä se minulle merkitsee -- ette ymmärtäisi. Saan jättää koko pohjolan
taakseni ja olla mikä haluan -- ja mikä oikeastaan olen."

Boyd näki katseessa kuvastuvan kiihkeän kaipuun ja sanoi kätensä
ojentaen hiljaa:

"Jos voin auttaa teitä jotenkin, niin teen sen suurimmalla
mielihyvällä."

"Olette kunnon mies", vastasi tyttö luoden katseensa alas, "ja
olen iloinen, että olette ystäväni. Antakaa anteeksi itsekkyyteni,
annattehan? En tarkoittanut, että kohdistan harrastukseni vain omien
etujeni valvomiseen, kun teillä on niin paljon vastoinkäymisiä."!

"Kaikki meni oikein hyvin", sanoi Boyd, "kunnes törmäsin tähän; --
tähän jäävuoreen."

"Mahtoikohan tuo sanomalehtisepustus säikähdyttää herra Hilliardin?"

"Siitä en saanut selvää."

"Katsokaamme! Tänään on melkein viikko siitä kun se oli lehdissä."

"Viisi päivää, tarkalleen."

"Ja matka Chicagosta tänne kestää kolme päivää, eikö niin?"

"Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä."

"Eikö teistä ole tuntunut sangen omituiselta, että Hilliard antoi
teidän kietoutua korvianne myöten kaikenlaisiin sitoumuksiin ja
sopimuksiin, ennenkuin hän ilmoitti teille huonot uutisensa?"

"Jos tarkoitatte, että tämä on tuon Chicagolaisen yhtymän ansiota,
niin miksi he odottivat näin kauan? Jos täkäläinen lehdistö lähetti
uutisen Chicagoon, tahi jos he saivat asiasta muuten tiedon, niin miksi
he eivät sähköttäneet? Tuo kaikkihan olisi järjestetty siten käden
käänteessä."

"Sellaisia asioita ei voi toimittaa sähköteitse tahi postin
välityksellä, eikä Willis Marsh menettele sitäpaitsi milloinkaan
sillä tavalla. Jos tuo uutinen on ollut Chicagon lehdissä ja hän on
nähnyt sen, niin sanonpa, että teidän on sangen vaikea saada luottoa
Seattlessa."

"Sitä en usko, mutta aion joka tapauksessa ottaa heti asiasta selvän."
Hän nousi. "Tulen luoksenne kello seitsemän ja uskallanpa lyödä vaikka
vetoa, että pelkonne on aiheeton."

"Seitsemän täsmälleen", suostui tyttö. "Huvittelen sillä aikaa
tekemällä hiukan ostoksia, sillä olenhan nykyisessä asussani kuin
mikäkin kuvatus."

Kun hän kello seitsemän astui hotellin seurusteluhuoneeseen saatuaan
ilmoituksen, että herra Emerson oli tullut, tapasi hän tämän
harppailemassa pitkin askelin edestakaisin otsa tuimassa rypyssä.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän.

"Puhuitte profeetan suulla. Seattlessa on raha huvennut äkkiä hyvin
vähiin."

"Kuinka monessa pankissa kävitte?"

"Kolmessa. Jäljellä olevat koluan huomenna. Entä te? Oliko teillä
parempi onni?"

"Olipa niinkin. Tunnen, että herra Hilliard on sangen pian nöyrä
vankini. Mutta nyt jätämme liikeasiat, ymmärrättekö? Niistä ei tänään
enää sanaakaan! Olette väsynyt ja levon tarpeessa Ette ehkä tiedäkään,
että kasvonne ovat aivan kalpeat ja riutuneet?"

Boyd myönsi hetkisen kuluttua: "Taidattepa olla oikeassa. Olen -- olen
hyvin iloinen, että tulitte, Cherry."



XIV.

VIHOLLINEN NÄYTTÄYTYY.


Boyd Emerson nukkui hyvin sinä yönä päivän häiritsevistä ja
levottomuutta herättävistä tapahtumista huolimatta, sillä Cherry oli
taitavasti saanut hänet unhottamaan kaikki liikeasiat, trustit ja
säilyketehtaat, kuten jokainen ymmärtäväinen urheilijain neuvojakin
antaa miestensä levätä kilpailupäivän aattona. Aivotkin ovat
vain lihaa ja verta ja tarvitsevat kuten muutkin lihakset lepoa;
taukoamaton kiinteä ajatteleminen johtaa auttamattomasti väsymykseen ja
synkkämielisyyteen.

He olivat syöneet kahden hauskan päivällisen, josta tytön pulppuava
hilpeys oli kartoittanut kaikki huolet ja kaiken jäykkyyden, ja kun
he hiukan myöhemmin viettivät iltaa yhdessä Ison-Georgen ja Alton
Clyden kanssa, oli Boydin henkinen virkistyminen Cherryn suureksi
tyydytykseksi silminnähtävä.

Vaadittiin todellakin tytön koko taitavuus estämään tuota rotevaa
kalastajaa puuttumasta asioihin ja kysymyksiin, jotka täyttivät hänen
sydämensä ääriään myöten, mutta hän oli tytölle kuuliainen kuin koira
ja käsitettyään, että hänen tavallinen puheenaiheensa oli nyt jyrkästi
kielletty, hän mukautui nöyrästi ja alkoi muhoillen katsella kynsiään,
joita hän silloin tällöin hieroi tarmokkaasti nenäliinallaan.

Alton Clydestä, tuosta hienosta ja välinpitämättömästä klubikeikarista
oli heti tullut Cherryn harras ihailija, mikä vain todisti, että
tytöllä oli suuri vaikutusvoima kaikkiin ja kaikenlaisiin miehiin.
Fraser oli ainoa, joka ei ollut saapuvilla, jotta seurue olisi ollut
täysilukuinen. Hän oli kyllä huomannut heidät ja tullut tervehtimäänkin
Cherryä, mutta miehen suulauden harmilliset seuraukset olivat Boydilla
vielä niin tuoreessa muistissa, ettei hän voinut pyytää tätä yhtymään
joukkoon. Fraser olikin, merkillistä kyllä, poistunut heti ja
mennyt sitten levolle hetkisen yksinään ja ikävissään harhailtuaan.
Aamulla herätti eräs Mildred Waylandilta tullut kirje Boydin täyteen
tietoisuuteen siitä, kuinka pulmallinen hänen nykyinen tilanteensa oli.

"Minulla oli isän kanssa jälleen kohtaus tähtesi", kirjoitti tyttö.
"Riitelimme ensi kerran, ja olen sen takia aivan sairas. Kaikki
sellainen kauhistuttaa minua, ja me sovimmekin, ettemme enää kajoa
asiaan. En ymmärrä, mistä hän saattoi niin raivostua."

Mutta Boyd tiesi, eikä tuo tietoisuus ollut omansa lisäämään hänen
mielensä rauhaa.

Näytti todellakin siltä, että trusti oli merkinnyt hänet koko
rahamaailman silmissä, sillä kaikki pankit, joissa hän kävi,
kieltäytyivät myöntämästä luottoa ja tavalla, joka sisälsi neuvon,
ettei enempi yrittäminen maksanut vaivaa. Esitetyt syyt olivat kyllä
sangen hämärät ja ylimalkaiset, mutta ratkaisevat, koska kaikki
todistelut olivat olleet hyödyttömät, ja kun ilta alkoi hämärtyä, oli
tilanteen arveluttava ja yllättävä kärjistyminen, mikä kaikki oli
tapahtunut vain kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa, säikähdyttänyt
Emersonin melkein suunniltaan. Henkilöt, jotka olivat sijoittaneet
rahojaan hänen yritykseensä, olivat kaikki hänen henkilökohtaisia
ystäviään, jotka olivat luovuttaneet vaivalla ansaitut dollarinsa
vain hänen vakuutuksiensa ja laskelmiensa houkuttelemina ja niihin
varmasti luottaen. Hän oli saanut heidät luovuttamaan suurempia
summia kuin heillä oli varojakaan, ja vaikka lopullinen romahdus
voitiinkin välttää, niin täytyihän tuntua enemmän rikolliselta
välinpitämättömyydeltä kuin ajattelemattomuudelta luopua kaikesta
tärkeimmällä ajankohdalla, voimatta tarjota velkojille muuta kuin
laivanlastillisen tarpeettomia koneita Seattlen laiturilla. Häntä
uhkasi tuho.

Hädässään hän kiiruhti tietysti Cherryn luo, joka kuunteli hänen
vastoinkäymistensä selostusta kulmat rypyssä harkiten tilannetta niin
vakavasti, että olisi luullut hänen olleen kaikesta vastuunalaisen.

"Taistelu on alkanut ennemmin kuin luulinkaan", virkkoi hän lopuksi.
"En osannut uneksiakaan, että he saisivat pankit niin pian puolelleen."

"En usko sittenkään, että tämä on trustin ansiota. Miten he olisivat
voineet näin lyhyessä ajassa aikaansaada niin paljon?"

"Toivon erehtyväni", vastasi Cherry, "mutta jotakin odottamatonta on
täytynyt tapahtua, kun herra Hilliard muutti niin äkkiä mielensä.
Voisiko se olla mitään muuta kuin painostusta ylempää?"

"Onko hän vihjaissut teille jotakin sellaista?"

"Ei suinkaan. Hän vahtii salaisuuksiaan kuin saituri aarteitaan."

"Samaa on minullekin kerrottu. Hän kuuluu tuohon merkilliseen luokkaan
ihmisiä, jotka ovat virkavelvollisuuksiensa täyttämisessä yhtä
säännölliset ja tinkimättömät kuin he ovat yksityisessä elämässään,
niin periaatteissa kuin tavoissaankin, huikentelevaiset."

"Niinkö!" Cherry näytti hyvin uteliaalta.

"Mutta kun tuo näyttämöntakainen meno alkaa vasta kello 10 illalla ja
päättyy kello 10 aamulla, ei se vaikuta mitään hänen yhteiskunnalliseen
asemaansa. Mutta on aivan tarpeetonta, että tuhlaamme kallista alkaa
järkeilemällä hänen luonteenominaisuuksistaan; onhan meillä muutakin
ajattelemista yllin kyllin. Tuletteko kanssani päivälliselle, niin että
saamme jatkaa neuvottelua?"

"Syön päivällistä herra Hilliardin kanssa", vastasi tyttö.

"Herra Hilliardin!" Boydin äänessä oli pettynyt sävy, mutta salatakseen
mielipahansa hän lisäsi huolettomasti: "Sittenpä olette pian
tervetullut kaupungin hienoimpiin piireihin. Olen kuullut, että hänen
palatsinsa on suurenmoinen."

"En -- en minä hänen kotiinsa." Cherry epäröi ja Boyd katsahti häneen
terävästi. Tytön poskille kohosi heikko puna, kun hän selitti: "Hänellä
ei ollut tänään aikaa puhutella minua konttorissaan, minkätähden hän
pyysi minua syömään päivällistä kanssaan."

"Ymmärrän." Boyd huomasi äänessään jonkun aivan oudon sävyn. "Aion
huomenna koettaa onneani Tacoman pankeissa ja olisin hyvilläni,
jos tahtoisitte tulla mukaani retkelle. Lähden aamulla ja salmi on
todeltakin näkemisen arvoinen."

"Sehän olisi hauskaa", huudahti Cherry. "Ja minulla on ehkä jotakin
kerrottavaa, jos vain saan Hilliardin puhumaan."

"En ole lainkaan utelias, mutta tahtoisinpa mielelläni tietää hänen
vaikutteensa." Kaikki naiset ovat enemmän tahi vähemmän epäluuloisia,
tuumi hän, ja toisilla on sangen terävä havaintokyky, mutta sittenkään
hän ei voinut uskoa, että Willis Marsh oli tähän kaikkeen syypää.
Mietteissään hän lehteili verkalleen erästä kuvalehteä ja aikoi juuri
hellittää sen kädestään, kun hänen kasteensa osui samassa kasvoihin,
jotka hän niin hyvin tunsi. Hän hätkähti ja katsahti päivämäärään.
Lehti oli sama, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen Cherryn
kodissa Kalvikissa. Hän kohotti päätään ja kohtasi tytön tutkivan
katseen.

"Ei, nyt ette saa irroittaa tuota lehteä", sanoi tämä nauraen hieman
väkinäisesti.

"Mistä saitte tämän?"

"Eräästä kirjakaupasta; etsiskelin sitä koko aamupäivän. Tiedättehän,
että uteliaisuus on naisluonteen erikoinen ominaisuus?"

"Pelkään, etten oikein käsitä --"

"Tuo puuttuva lehti ei ole suonut minulle yön eikä päivän rauhaa, mutta
nyt olen kuitenkin yhtä ymmälläni kuin konsanaan. Siinä onkin kaksi
kuvaa, yksi kummallakin puolella, ja molemmat viehättäviä. Kumpi se on
-- tuo juuri kukkaan puhkeava hienostokaunotarko, vai tämä primadonna?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi Boyd hieman jäykästi. Hänen
rakkautensa Mildred Waylandiin oli aina ollut jotakin niin pyhää ja
loukkaamatonta, että Cherrynkin suora ja vilpitön kysymys tuntui
sopimattoman tunkeilevalta. "Tulen niin hyvissä ajoin aamulla, että
ehdimme yhdeksän laivaan", lisäsi hän nousten. "Ja koettakaa nyt saada
herra Hilliard puhumaan; pieninkin vihjaus voi olla meille suureksi
hyödyksi."

Illan hän vietti mieltäsynkistävässä yksinäisyydessä miettien
miettimästä päästyäänkin jotakin keinoa, millä päästä pälkähästä,
mutta samalla vaivasi häntä koko ajan ajatus, että Cherry oli
Hilliardin seurassa. Tuo ajattelematon teko oli ehkä aivan viatonta
laatua, mutta hänen oli joka tapauksessa sangen vaikea antaa tytölle
anteeksi pieninkään poikkeus soveliaisuuden vaatimuksista. Täytyihän
tämän itsensäkin ymmärtää, että kahdenkeskinen seurustelu tuon
pankkimiehen kanssa oli jotakin aivan sopimatonta. Ja Cherry oli liian
hyvä joutuakseen millään tavalla huonoon valoon. Hän koetti kyllä
todistella itselleen, ettei tytöllä voinut tietystikään olla mitään
muita vaikutteita kuin pelkät liikeasiat, mutta katsoipa hän asiaa
miltä kannalta tahansa, hän ei päässyt tulokseen, joka olisi häntä
tyydyttänyt. Ei, Cherryn käytöstä hän ei voinut missään suhteessa
hyväksyä.

Mutta kun hän aamulla jälleen kohtasi Cherryn, oli tuon tuomitsevan
kannan säilyttäminen hänelle sula mahdottomuus. Tyttö oli jo lopettanut
aamiaisensa, kun hän tuli, ja odotti häntä yllään tummanruskea
samettileninki, joka sai solakan vartalon sulavat ääriviivat näkymään
kaikessa viehkeydessään. Ruskeat kengät, samanlaiset hansikkaat ja
aistikkaasti kiedottu turbaani, jossa loisti kultafasaanin heleä sulka,
täydensivät taulun. Hän oli yhtä ihastuttava kuin aamukin.

"Ilmaisikos Hilliard pankkimaailman kätkettyjä salaisuuksia?" kysyi
Boyd matkalla rantaan.

"Kyllä. Nyt tiedän kaikki."

"Tuo sanomalehtikirjoitus oli siis säikähdyttänyt hänet."

"Välillisesti ehkä, mutta siitä hän ei puhunut mitään."

"Mitä hän sanoi?"

"Eipä juuri mitään."

"Eikö mitään! Mistä sitten --"

"Hän kertoi teidän olevan rakastunut tuohon hienostotyttöön eikä
näyttelijättäreen. Hän sanoi, että olette kihloissa neiti Waylandin
kanssa."

"Aivan niin, mutta mitä hän sanoi lainahommastani?"

"Vain sen, mitä jo olen teille kertonut, ja jos olisitte ollut
hiukankin avomielisempi, olisin heti tiennyt, mistä kaikki
nämä ikävyydet olivat lähtöisin. Wayne Wayland ja Willis Marsh
työskentelevät yhteisvoimin, ja koska te olette _persona non grata_ --"

"Kuka on teille sanonut, että olen _persona non grata_?"

"Te itse, vaikka tahtomattanne. Jos olisitte ollut tervetullut
sulhanen, olisitte saanut ilman mitään vaivaa vaikka kaksinkertaisesti
tuon tarvitsemanne summan Chicagosta, ja sitäpaitsi muistan aivan
hyvin tarinanne, jonka kerroitte minulle Kalvikissa -- silloisen
mielentilanne ja monta muuta seikkaa. Olihan kaikki niin selvää."

"No, entä sitten? Mitä tuolla kaikella on tekemistä tämän pulani
kanssa."

"Kuulkaahan! Aiotte mennä naimisiin naisen kanssa, jonka isä on
maan mahtavimpia trustien luojia eikä huoli teitä vävypojakseen.
Sitten ryhdytte yritykseen, joka vakavasti uhkaa hänen omia etujaan,
minkä yrityksen avulla, jos se onnistuu, voitte uhmata häntä tuohon
toiseenkin seikkaan nähden, ja kaikki käy hyvin, kunnes hän saa vihiä
suunnitelmistanne, jolloin hän iskee vastaan omilla aseillaan. Sana
sinne ja toinen tänne, pieni vihjaus pankeille, ja ylväs linnanne
sortuu päällenne tuokiossa. Luulin teillä olevan enemmän huomiokykyä."

Ääni oli terävä ja kasvoilla tuo sama väsähtänyt ilme, jonka Boyd oli
ennenkin pannut merkille, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, mitkä
katkerat kokemukset olivat opettaneet tytön ajattelemaan noin kylmästi
ja missä merkillisessä ympäristössä hän oli hankkinut niin syvän
elämäntuntemuksen.

"Marshin läsnäoloa emme ole kuitenkaan missään tunteneet", sanoi hän
ärsytellen.

"Hän on siitä huolimatta ohjaksissa, minkä aion teille tänään
todistaa. Olkaa ensiksikin niin hyvä ja kiinnittäkää huomionne tuohon
vaatimattoman näköiseen mieheen tuolla, jolla on harmaa puku -- ei nyt!
Älkää kääntäkö päätänne. Näette hänet muutenkin kadun toisella puolella."

Boyd vilkaisi sinne ja näki erään kapeakasvoisen ja vastenmielisen
näköisen mieshenkilön, joka oli kaikesta päättäen myös matkalla
Tacomaan lähtevälle laivalle.

"Seuraileeko hän meitä?"

"Näen hänet kaikkialla, mihin menen."

Boydin kasvot synkkenivät ja silmissä leimahti, jolloin Cherry
huudahti: "Älkää nyt vain ruvetko jäljittelemään Isoa-Georgea, sillä
siinä tapauksessa emme saa enää milloinkaan mitään tietää."

"Vakoilijoita en kärsi."

"Tahdotte siis joutua vankilaan?"

"En suinkaan. Otaksumanne voi ehkä olla oikea, mutta sitä teidän ei
tarvitse pelätä, että minut pantaisiin rautoihin jonkun Willis Marshin
kätyrin pieksämisestä."

Cherry katsahti häneen tutkivasti ikäänkuin jotakin selitystä etsien ja
huomautti sitten hiljaa: "Neiti Wayland lienee teille hyvin rakas?"

Boyd huokaisi syvään ja käänsi hitaasti päätään mitään virkkamatta,
ja nähtyään katseen ei tyttö tarvinnutkaan muuta vastausta. Hän sanoi
vain: "Toivottavasti hän on niitä aniharvoja, joiden tähden kannattaa
kärsiä teidän laillanne, Boyd." Sitten hän ei puhunut enää mitään,
mutta hänen sydämensä oli niin sanomattoman raskas.

He saapuivat rantalaiturille näkemättä urkkijaa enää missään, mutta
heti laivan lähdettyä ilmestyi tämä jälleen, ja vaikka he eivät
kumpikaan puhuneet hänestä, tunsivat he kuitenkin miehen läsnäolon koko
ajan.

Heidän edessään kohosi majesteettinen Rainier-vuori korkealle
pilviin, rosoiset rinteet punertavan autereen peitossa ja luminen
huippu aamuauringossa kultaisena hehkuen. Alapuolella kimalteli lahti
kuin suunnaton välkkyvä hopealevy metsäisten harjanteiden helmassa,
jotka ulottuivat kauas tuntemattomaan etäisyyteen hurmaavana ja aina
vaihtelevana maisemana, ja tyynenä päilyvään pintaan kuvastuvat saaret,
joiden sankka metsä ulottui aivan vedenrajaan saakka, näyttivät aivan
kuin kumartaen tervehtivän kuvastinkuvaansa. Hymyilevistä salmista
näkyi heleitä hiekkarantoja ja tuossa liukui ohi synkästi tuijotteleva,
tumma kallionseinämä, joka siinä ikäänkuin syviin mietteisiin
unhottuneena katseli yksinäistä ja tyyntä kuvaansa. Päivä oli ihana,
hurmaava, ja seutu, jonka halki matkattiin, kauneudessaan niin
suurenmoinen, ettei Boyd voinut olla huomauttamatta:

"Jos esivanhempamme olisivat osuneet ensin tänne, niin ei Uutta
Englantia olisi konsanaan keksittykään", huomautus, johon Cherry
päännyökkäyksestä päättäen täydellisesti yhtyi.

Tacomassa Boyd jätti hänet yksikseen asioilleen mennäkseen, palaten
välipalan aikaan ilosta loistaen.

"Nyt minulla oli parempi onni Rahat luvattiin, ja huomenna saan kuulla
lopulliset ehdot."

"Näkikö tuo Haukansilmä teidän käyvän pankissa?"

"Luultavasti."

"Huomispäivällä on sitten suru itsellään."

"Tarkoitatteko, että pankki kieltäytyy?"

"Aivan niin, jos vain olen käsittänyt tilanteen oikein. Lyön vaikka
vetoa, että täällä ollaan yhtä varovaisia kuin Seattlessakin, eikä
tarvita muuta kuin pari sanaa puhelimessa, niin asia on selvä."

"Luulenpa, että kiinnitän tuohon varjoon hiukan enemmän huomiota",
tuumi nuorukainen, mutta kun Cherry tiedusteli, mitä hän oikein
tarkoitti, hymyili hän vain vakuuttaen olevansa varovainen.

Paluumatkalla oli mies jälleen matkustajien joukossa, mutta Boyd ei
näyttänyt huomaavan mitään, ennenkuin laiva läheni laituria, jolloin
hän asettui Cherryn kanssa maihinnousuaukolla tunkeilevaan joukkoon
aivan tuon harmaapukuisen miehen taakse, ja tyttö huomasi, että
vaikka Emerson keskusteli vilkkaasti, oli katse nauliintunut koko
ajan edessä seisovan miehen selkään. Hän ei voinut sanoa, mitä tämä
oikein merkitsi, ja vasta sitten kuin maihinmenoportaat oli saatu
paikoilleen, aikoi hän aavistaa mitä Boydilla oli mielessä. Laivan ja
laiturin välissä oli nyt noin metrin levyinen aukko, ja kun he astuivat
portaille, luiskahti Boydin jalka, niin että hän melkein kaatui. Cherry
ei tiennyt, mitä oikeastaan tapahtui, paitsi että Boyd hellitti äkkiä
hänen käsivartensa ja horjahti raskaasti tuota harmaapukuista miestä
vasten vieressään. Kaikki kävi silmänräpäyksessä, kuten todellinen
onnettomuustapaus ainakin, ja samassa suistui tuo tuntematon laivan
ja laiturin väliin koettaen epätoivon vimmalla iskeytyä kiinni laivan
sileään kylkeen Boydin saadessa kiinni käsinojaköydestä, ikäänkuin
hänkin olisi ollut vaarassa menettää tasapainonsa.

Äänekäs loiskahdus ja miehen surkea hätähuuto aiheuttivat hetkellisen
pakokauhun, jolloin Cherry ja Boyd tyrkättiin laiturille, mutta häiriö
asettui heti kun eräs laivamies heitti köyden onnettomalle, joka
puhalteli ja pärskyi alhaalla. Hetkistä myöhemmin tuo närkästynyt ja
syljeksivä urkkija seisoi laiturilla.

"Olen hyvin pahoillani, sir", pyyteli Boyd anteeksi; "kaikki oli minun
syytäni. Kompastuin ja menetin tasapainoni, sillä päätäni rupeaa aina
huimaamaan, kun minua seuraillaan ihan kintereillä -- jonkinlaista
heikkoutta, näettekös."

Mies herkesi kiroilemasta ja katsahti puhujaan terävästi, mutta
oli vielä niin äskeisen kylmän kylvyn tyrmistyttämä, ettei voinut
muuta kuin raivoisasti änkyttää. Boyd jätti hänet siihen ja kiiruhti
tapauksen aiheuttamaa hämminkiä hyväkseen käyttäen Cherryn keralla
kaupunkiin, jonne päästyä tyttö kääntyi katsomaan häneen vavahdellen
pidätetystä naurusta.

"Boyd", huudahti hän järkytetyllä äänellä, "te -- tehän olisitte voinut
tappaa hänet! Otaksutaanpa, että hänen päänsä olisi sattunut johonkin
hirteen?"

"Olisihan se ollut ikävää", sanoi Boyd vakavasti, mutta purskahti
samassa nauruun nähdessään tytön ilmeen. "Luulenpa hänen pysyvän
nyt minusta erillään, sillä ensi kerralla en enää leikittele hänen
kanssaan."

"Älkää! Älkää! En ole nähnyt teitä milloinkaan sellaisena. Tuollainen
tekohan on murha!"

"Entä sitten?" Hän katsoi tyttöön uteliaasti.

"En -- en luullut sitä teistä." Tyttö värisi, mutta Boyd kohautti vain
olkapäitään ja sanoi äänellä, joka lopetti enemmän väittelyn:

"Hän on urkkija! En siedä, että minua vakoillaan."

       *       *       *       *       *

Saateltuaan Cherryn Hilliardin pankkiin Boyd meni hotelliinsa, jossa
iso George tervehti häntä kiihtyneesti.

"Helvetti! Emme saakaan tuota laivaa."

"_Margaretiako?_ Miten niin? Olihan asia jo sovittu."

"Välittäjä soitti, ettemme saa sitä."

"Ilmoittiko hän mitään syitä?"

"Ei. Hän sanoi vain, että ei, ja sillä hyvä."

"_Margaret_ on salmen ainoa käyttökelpoinen alus ja tavaramme ovat
täällä parin viikon kuluttua."

"Osaksi ainakin."

"Osaksi --?"

"Kattilat viivästyvät."

"Kattilat?"

"Niin. Kas tässä, lukekaa." Balt ojensi hänelle erään sähkösanoman.

"'Lähetys viivästynyt'", luki Boyd. "Tämähän alkaa jo huvittaa." Hän
sieppasi puhtaan kaavakkeen ja kirjoitti nopeasti sanoman, jolla tilaus
peruutettiin. "Onpa hyvä, että tavaroita saa muualtakin", sanoi hän
sitten. "Luulenpa Cherryn olevan oikeassa. Marsh koettaa saada meidät
myöhästymään." Hän alkoi selostaa aamun tapahtumia, mutta ennenkuin hän
ehti lopettaa, pyydettiin häntä puhelimeen.

"Lisää huonoja uutisia", huudahti hän palatessaan. "The Jackson-Nebur
Company ilmoittaa, ettei tilauksiamme voida suorittaa. Mikähän lienee
seuraava."

"Riittää jo", sanoi George.

"Näistä iskuista on jokainen erikseen kyllin voimakas meidät tuhoamaan."

Noin tuntia myöhemmin astui Cherry huoneeseen ilmoittamatta edeltäpäin
tulostaan.

"Kiiruhdin kertomaan teille jotakin uutta. Toimitettuani asiani
pankissa menin asuntooni, mutta hissipoika vei minut erehdyksessä yhtä
kerrosta ylemmäksi, ja kun mitään huomaamatta menin eteishallin läpi,
niin kukas muu syöksyy eräästä ovesta melkein minuun pahki, ellei
meidän urkkijamme! Kuulin hänen sanovan ovella, että 'hyvä on, sir,
ilmoitan huomenna'."

"Kenelle?"

"En tiedä. Pari minuuttia myöhemmin soitin teille, ja kun odottelin
keskuksen vastausta, kuulin seuraavan merkillisen keskustelun. Johdot
olivat varmaankin jotenkin keskenään yhteydessä.

"'Sopimuksemme käsittää viisikymmentätuhatta rasiaa, viisi dollaria
kappale. Arvelimme hintamme olevan ainakin kaksikymmentä senttiä
yleistä hintaa halvemman.'"

"Aioin juuri soittaa uudelleen, kun samassa muistin, että olitte myynyt
viisikymmentätuhatta rasiaa viidellä dollarilla kappaleen Bloc &
Kumppanille, minkä tähden kuuntelin edelleen ja kuulinkin erään toisen
äänen vastaavan --"

"Kenen äänen?"

"En tiedä. Vastaus kuului: 'Hintamme, jonka olemme jo määränneet, on
dollaria halvempi'."

"'Hyvä Jumala!' huudahti ensimmäinen puhuja, 'siinä tapauksessahan
on tappiomme --' ja sitten en kuullut enää mitään. Arvelin olevan
viisaampaa tulla itse kertomaan teille asiasta kuin luottaa puhelimeen."

"Ja te ette tuntenut kumpaakaan puhujaa?"

"En. Mutta konttorissa näin, että huoneet 610 ja 612 -- josta näin
urkkijan tulevan -- on luovutettu eräälle herra Jones'ille New
Yorkista, joka saapui kolme päivää sitten, ja uskallanpa lyödä vaikka
kuinka suuren vedon, ellette kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kuule
jotakin Bloc & Kumppanin taholta ja ellei tuo noiden hotelli Bullerin
huoneiden asukas ole itse Willis Marsh."

Iso-George alkoi murista uhkaavasti. "He näyttävät saaneen tiedon
kaikesta, mistä hyvästä saamme kiittää vain Fraserin kielevyyttä."

"Oli miten oli, mutta pelin aion pelata loppuun saakka ja voittaa";
sanoi Boyd lujasti. "Jos saan rahat Tacomasta --" Puhelin soi jälleen
äänekkäästi.

"Bloc & Kumppani", ennusti Cherry, mutta erehtyi kerrankin.

"Puhelu Tacomasta", lausui Boyd kuulotorvi korvaa vasten painettuna;
"varmaankin Kansallispankista. Eivätpä malttaneetkaan antaa minun
odottaa huomiseen saakka." Ovi oli raollaan, joten sanat kuuluivat
selvästi toisten kuunnellessa jännittyneinä.

"Halloo! Kyllä! Puhelimessa Boyd Emerson." Sitten seurasi
vaitiolo, jolloin etäisen puhujan ohut ja räsähtelevä ääni kuului
käsittämättömänä, yhtäjaksoisena muminana.

"Kuinka niin? Ja mistä syystä? Luulin teidän sanoneen --. No, hyvä.
Hyvästi."

Emerson ripusti kuulotorven varovasti paikoilleen ja kääntyi hitaasti
ympäri ystäviinsä päin. Hän nyökäytti päätään ja heilautti käsiään
tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.

"Mitä! Nytkö jo?" huudahti Cherry.

"Asia on varmaankin järjestetty puhelimessa."

"Ehkäpä tuo urkkija soitti jo sieltä Marshille."

"Tacomassa ei siis enää kannata yrittää, sillä toiset pankit ovat
tietenkin saaneet myös varoituksen tahi saavat ennen pitkää. Jos pääsen
pujahtamaan tieheni kenenkään huomaamatta, koetan heti Vancouverissa,
mutta toiveeni ovat sangen heikot."

"Tilanne alkaa näyttää arveluttavalta, eikö totta?" sanoi Cherry.

"Tällä haavaa kyllä", myönsi Boyd. "Hallussamme on nyt sadantuhannen
dollarin arvosta hyödyttömiä koneita ja varusteita, joita ei kukaan
osta eikä tarvitse."



XV.

EPÄTOIVON PARTAALLA.


"Sanohan, vanha veikko, miten me kaikesta tästä selviydymme?" kysyi
Alton Clyde kun hän joitakin päiviä myöhemmin oli saanut Boydin
istahtamaan hetkiseksi. "Enhän peijakas vie tiedä mitään, mitä on
tekeillä."

"Sen saamme pian nähdä."

"Kuinka niin?"

"Tuota sanomalehtikirjoitusta saamme kiittää kaikesta." Emersonin
hampaat kirskahtivat vihaisesti, ja Clyde hätkähti. "Fraser ei pitänyt
kieltään kurissa, ja pankit sulkivat minulta heti ovensa. Olen
käynyt niissä jokaisessa tässä kaupungissa samoin kuin Tacomassa,
Vancouverissa ja Viktoriassakin, mutta näyttää siltä, että ne ovat
kaikki samalla kielteisellä kannalla kalasäilykkeiden valmistukseen
nähden. Laivamme vietiin, ja vaikka olenkin saanut toisen, en tohdi
lastata sitä, ennenkuin olen tulevaisuudesta varma. Tilaamani
tavaratkin -- hiilet, tina, kattilat ja sen semmoiset -- ovat myös
viivästyneet. Sinua emme ole kaikilla noilla ikävillä asioilla
huolineet kiusata. George ja minä olemme melkein unhottaneet, mitä yön
lepo on. Bloc & Kumppani tahtoo nyt kaikin mokomin saada puretuksi
sopimuksen ostaa saaliimme." Emerson huokaisi raskaasti ja vaipui
syvemmälle tuoliinsa kasvoillaan äärimmäisen väsynyt ja masentunut
ilme. "Pelkään, ettemme voi enää mitään. En ainakaan minä."

"Amen"! lausui Clyde juhlallisesti otsallaan hullunkurinen huolestunut
ryppy. "Kun sinä väistyt, niin on aika korjata luunsa."

"En aio väistyä, vaan teen kaiken voitavani, mutta tilanne, johon
olemme nyt joutuneet, on kerrassaan pirullinen. Osa varusteita on
täällä, toiset mikä missäkin, ja osa näyttää kokonaan joutuneen
harhaan, joiden tilalle meidän on täytynyt hankkia uusia. Laskelmat on
jo ylitetty, ja -- mutta eihän se puhumalla parane! Tarvitsemme rahaa.
Rahaa! Ilman sitä emme kykene mihinkään. Kun Hilliard kielsi meiltä
luoton, nousi tiemme heti pystyyn."

"Siihen ne minunkin kymmenentuhatta sitten hupenivat", virkkoi Clyde
surullisesi!. "Kymmenentuhatta sydänvereni punaisinta pisaraa! Hyvä
Jumala"!

"Entä ne hankkimasi kaksikymmentäviisituhatta dollaria?" muistutti
Emerson.

Clyde naurahti kimeästi.

"Niitä en muistanutkaan. Onpa tämä sentään hiton hullunkurista."

"Kaikkea muuta", huomautti Emerson kuivasti.

"Olisit kanssani varmasti samaa mieltä, jos vain tietäisit kaikki,
mutta kuten muistanet, lupasin olla ilmaisematta, mistä nuo rahat ovat
kotoisin, ja kun annan sanani, olen äänetön kuin sfinksi. Mutta hullua
se vain on!" Hetkisen kuluttua hän lisäsi vakavasti: "Jos yrityksemme
rahoittaminen on vain Hilliardin vallassa, niin miksi et turvaudu
Cherryn apuun?"

"Cherryn! Miten hän voisi auttaa?"

"Häneltä ei Hilliard kiellä mitään",

"Mitä tarkoitat?"

"Raha-asioista en ehkä tiedä mitään", huomautti Clyde, "mutta kun tulee
naisista kysymys, olen ovela kuin rotta. Olen pitänyt häntä silmällä
ja hän on todellakin suurenmoinen; kaupungilla on jo alettu siitä
puhua. Loisteliaita päivällisiä ja teattereissa käyntejä joka päivä ja
orchideoja ja muita harvinaisia kukkia kasoittain ja niiden keralla
silloin tällöin kalliita jalokivikoristeita. Hilliardin auto on aina
hänen käytettävänään, ja kuljettajaa kohtaan hän on ylenkatseellisen
välinpitämätön. Ellei tuo kaikki merkitse --"

"Lorua!" huudahti toinen närkästyneesti. "Cherry on sellaiseen liian
hyvä ja kunnollinen. Olet tulkinnut väärin Hilliardin kohteliaisuuden."

Clyde, joka ei kärsinyt, että hänen elämäntuntemustaan epäiltiin,
puolustautui itsepintaisesti. "Vannon sinulle, että Hilliard on
horjahtanut tasapainostaan; vanha tohtori Clyde tuntee oireet hyvin."

"Sanoit sen herättäneen yleistä huomiota?"

"Niin sanoin. Kaupungissa tietävät asian kaikki muut paitsi sinä ja tuo
sokea sanomalehtien myyjä tuolla kulmassa."

Emerson nousi tuolissaan ja alkoi kävellä edestakaisin hitain askelin.
"Jos Hilliard on huomaavaisuudellaan pannut tytön pään pyörälle, niin
--"

Clyde purskahti raikuvaan nauruun. "Hänen tähtensä sinun ei tarvitse
olla huolissasi -- surkuttele paremminkin Hilliardia, joka saa huvin
maksaa."

"Cherry ei ole sitä lajia", epäsi Emerson suuttumuksen puna poskillaan.

"Älä nyt ole lapsellinen, aika mies. Hänellä on jo Hilliard-ukon
kassaholvin avaimet hallussaan, eikä tarvitse muuta kuin pyytää häntä
pistämään salkkuunsa meidänkin varalle muutamia nippuja."

"Ellen suoriudu muuten, niin heitän koko homman."

Clyden silmiin ilmestyi sama omituinen katse, jonka Boyd oli kerran
ennenkin huomannut ja jonka hän olisi nyt ehkä tulkinnut sanoiksi,
ellei Cherry itse olisi samassa astunut huoneeseen "sormeton" Fraser
kintereillään.

"Miten Vancouverissa kävi"? kysyi tyttö.

"Kehnosti. Pankeissa ei puheitani otettu kuuleviin korviinkaan."

"Miksi ette usko minulle osakkeiden myyntiä?" esitti Fraser. "Tarkoitan
täyttä totta."

Emerson pyörähti ympäri. "Sen olette osoittanutkin. Jos olisitte
pitänyt suunne kiinni, olisimme jo merellä."

Miehen kasvot kalpenivat hieman, kun hän vastasi: "Olenhan jo sanonut,
etten ole tehnyt mitään sellaista, josta nyt minua syytätte."

"Vaiti!" ärjähti Emerson voiden enää tuskin hillitä kiukkuaan. "Muusta
en välitä, mutta valhetta en kärsi."

Huomaten rajuilman lähestyvän Clyde soluttautui nojatuolistaan ja
sanoi hätäisesti: "Luulenpa, että menen nyt." Hän sieppasi hattunsa ja
keppinsä ja kiiruhti huoneesta Fraserin vihaisen katseen saattelemana.
Seikkailija näytti olevan räjähtämäisillään.

"En usko sepustuksen perustuvan Fraserin puheisiin", virkkoi Cherry.

"Siitä voitte mennä vaikkapa valalle", sanoi tämä luoden tyttöön
kiitollisen katseen. "Lurjus ehkä olen, mutta en raukka enkä petturi,
ja sanani osaan varoa, milloin tarvitaan. Istuin kerran viisi vuotta
linnassa aivan syyttömästi, kun en ilmaissut erästä kunnon miestä, joka
oli todellinen syyllinen, ja saman voin vieläkin tehdä -- jos niin
tarvitaan." Hän painoi hatun syvään korvien yli ja poistui arvokkaasti.

"Hän puhuu varmasti totta", sanoi tyttö, "ja on hirveän loukkautunut
siitä, että epäilette häntä."

"Ehkä", vastasi Emerson astellen hermostuneesti edestakaisin. "Kun
ajattelen mikä järjettömyys tämän kaiken aiheutti, voisin kuristaa
hänet, minkä tekisinkin, ellen olisi itsekin syyllinen." Hän vaikeni
ja tuijotti tyttöön näkemättömin katsein. "Odotan romahduksen
tapahtumista, ennenkuin menen hotelli Bulleriin neuvottelemaan 'herra
Jones'in kanssa New Yorkista'."

"Suunnitteletteko oikein tosissanne sellaista dramaattista loppua?"
kysyi tyttö.

"Kun kohtasin teidät ensi kerran Kalvikissa, sanoin, etten kavahtaisi
mitään menestyksen saavuttamiseksi. Tarkoitin, mitä sanoin. Ja nyt
olen kaikista vastoinkäymisistä aivan suunniltani. Olisin voinut aivan
kylmästi nähdä tuon miehen, tuon urkkijan, hukkuvan, koska hän rohkeni
asettua tielleni. Voisin mennä Marshin huoneeseen ja hirttää hänet, jos
vain tietäisin, että sillä jotakin voittaisin. Niin" -- hän ei sallinut
tytön puhua -- "tiedän olevani väärässä, mutta sille en mitään voi.
Olen pusertanut itseni kuiviin. Olen raatanut, hikoillut ja kärsinyt
kolme vuotta ja koko ajan olen kiemurrellut kirotun huonon onnen
julmassa otteessa. Olen useamman kerran ollut aivan onnistumaisillani,
mutta joku pieni seikka, yhtä mitätön kuin tämäkin, on saanut kaikki
raukeamaan. Ihmetyttääkö se teitä, että käsitteeni ovat sekaantuneet ja
hämärtyneet? -- etten enää välitä keinoista eteenpäinpyrkiessäni? Tähän
saakka olen ollut rehellinen ja kunniastani arka, mutta nyt on jouduttu
siihen kohtaan, etten enää välitä mistään saadakseni sen mitä haluan --
tytön, jota kaipaan."

"Olette hermostunut ja liiaksi rasittunut", virkkoi Cherry hiljaa.
"Ette tarkoita sitä, mitä puhutte. Tämän yrityksen menestyminen,
tehköönpä se teidät miten onnelliseksi hyvänsä, ei ole ihmishengen
veroinen; ei edes kärsimystenne arvoinen."

"Ehkäpä ei, teidän kannaltanne katsoen", sanoi Boyd jurosti iskien
sitten nyrkkinsä kämmeneensä. "Mikä idiootti olinkaan, kun ryhdyin koko
hommaan -- ajatellen, että voittaisin aseitta ja apunani vain eräs
puolihullu kalastaja ja aivojenpehmenemistä poteva tyhjäntoimittaja --"

"Ja eräs nainen", lisäsi Cherry. "Syyttäkää minua, sillä minähän olen
oikeastaan kaiken tämän pahan alku ja juuri."

"Syytän vain itseäni, ja mitä hyvänsä te lienettekin tehnyt, olette
vahingoittanut vain yhtä ainoata henkilöä -- teitä itseänne."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Cherry ymmällään.

"Olkaamme avomieliset", sanoi Boyd. "On parasta puhua tällaiset asiat
kerralla selviksi ja siten päästä niistä. Kaupittelin ystävyyttäni
rahasta ja olen nyt puilla paljailla, ja te pelaatte kunniastanne
Hilliardin pankkiosoituksia vastaan." Tytön katse pyysi, rukoili ja
käski häntä lopettamaan, mutta toinen vain kiihtyi. "Oh, en ole nyt
sillä päällä, että puhuisin lempeästi", sanoi hän, lisäten, äänessään
pistävän halveksiva sävy: "En uskonut teidän maksavan juuri sitä hintaa
kuparikaivoksestanne."

Cherry Malotte kalpeni huulia myöten, ja ääni oli omituisen käheä,
kun hän sanoi: "Selvemmin, olkaa niin ystävällinen; en tiedä, mistä
puhutte."

"On parempi, että alatte ymmärtää, oman itsenne takia, sillä on
olemassa jotakin, mitä kukaan nainen ei saisi kaupaksi tarjota."

"Jatkakaa."

"Olette päättänyt kietoa Hilliardin lumoihinne, ja mikäli olen kuullut,
olette onnistunut. Hän on naimisissa ja teitä kaksi kertaa vanhempi.
Hän on yleisesti tunnettu henkilö -- mikä kaikki teidän täytyy tietää,
ja kuitenkin olette myynyt itsenne hänelle jostakin hinnasta."

Tyttö seisoi samassa hänen edessään silmät liekehtien ja koko ruumis
vavisten.

"Millä oikeudella te latelette minulle tuommoisia syytöksiä?"
huusi hän. "Hetkinen sitten myönsitte olevanne murhaaja -- ainakin
ajatuksissanne -- ja sanoitte, ettette välitä mistään päämaalinne
saavuttaaksenne. Luuletteko, että minäkin olen samanlainen, vai
voidaanko menettelytapani leimata ilman muuta häpeällisiksi, kun
omanne ovat rikokselliset? Ja entäpä jos olisinkin! Luuletteko te,
että te ja teidän rakkautenne tuohon tunnottomaan naiseen, joka sallii
teidän raataa, kärsiä ja hikoilla sielunne kuivaksi tuon hirveän maan
kaameassa yksinäisyydessä, olette piste, jonka ympäri koko maailma
kieppuu?"

"Hänestä emme nyt puhu", keskeytti Boyd terävästi.

"Puhummepas. Sanotte, että olen määrännyt hintani Hän se on määrännyt
hintansa, vaikka ette sitä huomaa. Kunnianne, joka on himmentynyt, oli
hänen hintansa, ja omatuntonne, joka on mädäntynyt. Olette maksanut
sen, ja maksaisitte kerran vielä, jos hän sitä vaatisi. Tehkää mitä
tahdotte, mutta tähän älkää puuttuko; teillä ei ole mitään oikeutta
arvostella käytöstäni tahi tekojani eikä päätellä, mitä olen tälle tahi
tuolle miehelle maksanut."

Boyd ei ollut milloinkaan ennen nähnyt suuttumuksen aikaansaavan
sellaista muutosta kenessäkään naisessa. Silmät olivat melkein kiinni,
kasvojen pingoittunut ilme kova ja järkähtämätön ja koko olemus
uhmailevan kiivauden jännittämä. Naamio oli irtautunut ja Boyd näki
vilahdukselta tytön sielun, alastoman ja intohimoisen, joka oli nyt
pohjiaan myöten kuohuksissa, -- näky, joka, omituista kyllä, häntä
kummallisesti viehätti.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Olette oma herranne ja teillä on oikeus
tehdä, mitä parhaaksi näette."

Tyttö kääntyi ja meni ikkunan luo pysähtyen tuijottamaan
vilkasliikkeiselle kadulle koettaen rauhoittua. Huoneessa oli hetkisen
aivan hiljaista lukuunottamatta ääniä, jotka vaimentuneina kuuluivat
alhaalta; sitten hän kääntyi jälleen, ja Boyd näki, että hänen silmänsä
olivat kyynelistä kosteat. "Olen koko ajan tahtonut saada teidät
käsittämään", lausui Cherry, "että ymmärrän asemanne täydellisesti.
Ellette onnistu, ette vain menetä tyttöä, vaan olette muutenkin
mennyttä miestä, sillä ettehän voi milloinkaan hyvittää henkilöitä,
jotka luottivat teihin. Kaikki tuo merkitsee miehelle äärettömän
paljon, sen tiedän, ja joku keino, mikä pelastaa teidät pälkähästä,
täytyy olla olemassa -- kuten aina on. Ehkäpä se ilmaantuu ennenkuin
aavistattekaan." Hän katsahti Boydiin väsyneesti hymyillen ja veti
hunnun kasvoilleen.

Boyd nousi ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Antakaa anteeksi
karkea suorasukaisuuteni. Sellaisia asioita käsittelemään olen sangen
kömpelö, mutta samat sanat olisin sanonut sisarellenikin jos minulla
olisi sellainen."

Vilpitön yritys lohduttaa tyttöä, mutta tulokseton. "Hyvästi", sanoi
Cherry; "älkää menettäkö rohkeuttanne."

Koko matkan hotelliinsa hän toisteli katkeralla mielellä Boydin
viimeisiä sanoja. "Hänen sisarensa! hänen sisarensa!" kertasi hän
yhä uudelleen. "Hyvä jumala! Eikö hän jo ymmärrä?" Jos Boyd olisi
osoittanut olevansa hivenenkään mustasukkainen Hilliardia kohtaan,
olisi elämä tuntunut paljon kevyemmältä, mutta tuo puolueeton
suhtautuminen asiaan saattoi tehdä toisen aivan mielettömäksi! Tuolla
miehellä oli elämässä vain yksi ainoa päämaali, eräs unelma, näky
-- eräs toinen nainen. Huoneeseensa päästyään tunsi Cherry vieläkin
käsivarttaan polttavan kohdalta, johon Boyd oli kädellään koskettanut,
ja tuon unhottuneen suudelman muisto värisytti häntä jälleen. Kuinka
usein hän oli tuntenutkaan sen poltteen huulillaan ja mitä ihania
tuulentupia hän olikaan rakennellut sitä muistellessaan! Mutta Boydin
välinpitämättömyys oli niin jyrkkä vastakohta hellyydelle, joka oli
pakottanut häntä auttamaan tätä hinnalta millä hyvänsä. Mikä esti
häntä nyt kaiken tämän jälkeen ottamasta vastaan sen, mitä hänelle
tarjottiin, ja jättämästä tuon miehen oman onnensa nojaan? Miksi ei
muodostaa elämänsä sellaiseksi kuin hän oli suunnitellut ennen tämän
ilmestymistä? Korvauksen hetki oli tullut -- hänen ei tarvinnut muuta
kuin käyttää sitä hyväkseen ja antaa miehen tuhoutua tuon jäänaisen
uhrina, jota tämä niin sokeasti jumaloi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin lopetti kävelynsä edestakaisin
ja meni puhelimeen kasvoillaan jäykkä ja uhmaileva ilme. Hän soitti
Rainier-klubiin pyytäen tavata herra Hilliardia.

"Olen ehdotustanne tarkemmin harkittuani nyt toista mieltä", sanoi hän;
"voitte lähettää auton kello seitsemän." Sitten ikäänkuin vastaukseksi
johonkin, pyyntöön hän naurahti ja virkkoi kalpein huulin: "Niin
-- sininen puku, jos se teitä miellyttää. Kyllä. Sama sininen ja
avokaulainen." Hän hellitti kuulotorven ja seisoi hetkisen paikallaan
kädet yhteen puristuneina tuskallisen väristyksen vavahduttaessa hänen
solakkaa vartaloaan. Sitten hän avasi vaatesäiliön oven ja kiskaisi
välinpitämättömästi erään leningin koukustaan.

"Tähänkö siis kaikki hyvät päätökseni raukenevatkin", naurahti hän
silmäillen pukua. "Mutta olkoon menneeksi; eihän kaupassa keinoista
välitetä."



XVI.

WILLIS MARSH ILMAANTUU PIILOSTAAN.


Kun Emerson seuraavana iltana astui hotellin kahvilaan, istuivat
George Balt, Clyde ja Fraser siellä eräässä nurkkauksessa synkeän
äänettömyyden vallitessa laseihinsa tuijottaen, mutta ennenkuin hän
kerkesi mitään sanoakaan, aavistivat toiset jotakin tapahtuneen, sillä
hän oli niin hajamielisen näköinen ja käyttäytyi niin omituisesti, että
toiset kysyivät kuorossa:

"Mitä nyt? Oletko sairas?"

"En", vastasi hän. "Mutta olen luultavasti tullut -- tullut hulluksi."

"Kuinka niin?"

"On tapahtunut käänne."

"Käänne?"

"Niin. Olen saanut rahat."

Balt ja Clyde hypähtivät ylös kiljahtaen niin, että muut kahvilavieraat
säikähtyivät pahanpäiväisesti, ja alkoivat sitten rajattomassa
riemussaan hurjasti hyppien tanssia pöydän ympäri. "Sormettoman"
Fraserinkin ilmeettömät kasvot revähtivät hämmästyksestä leveään hymyyn.

"Hilliard soitti yhdeksän tienoissa ja pyysi minua heti saapumaan
pankkiin puheilleen. Hän sanoi vielä kerran tuumineensa asiaa ja oli
nyt halukas luovuttamaan rahat. Kaikki on reilassa. Hän antaa rahat,
mistä minulla on jo mustaa valkoisella -- satatuhatta dollaria ja
enemmänkin, jos tarvitsemme."

"Sinun on täytynyt olla kerrassaan loistavan kaunopuhelias", virkkoi
Clyde.

"Eikö mitä. Hän se vain puhui tarjoutuen luovuttamaan summan
yksityisenä lainana, jolla ei ole pankin kanssa mitään tekemistä."

"No jopa jotakin!" huudahti Iso-George.

"Nyt menen ilmoittamaan uutisen Cherryllekin. Hän tulee varmasti hyvin
iloiseksi."

"Sanoinhan jo sinulle, että hän kyllä asian järjestää", sanoi Clyde
nauraa hihittäen.

"Tämän teki Hilliard aivan omasta aloitteestaan", huomautti Boyd
jäykästi. "Hän vain tarkisti päätöksensä, ja --"

"Ja muutti mielensä."

"Niin. Puhelin Cherryn kanssa viimeksi eilen illalla, ja tohdin vaikka
vannoa, ettei hän ole tavannut Hilliardia senjälkeen."

"Mutta minäpä satun tietämään, että hän on. Näin heidät yhdessä, kun
tulin illalla kotiin. He tulivat juuri tuosta kadun toisella puolella
olevasta ranskalaisesta kahvilasta ja nousivat Hilliardin autoon.
Tyttö oli korea kuin ponihevonen."

"Mitä ihmettä tuo kaikki tähän asiaan kuuluu?" kummasteli Fraser.

"Sitä vain, että hän nipisti ukkoa säärestä", selitti Alton.

"Antaapa nipistää. Eihän se ollut teidän säärenne, vai oliko?" murahti
Fraser äreästi.

"Eipä suinkaan. Tarkoitan vain, että hän on hiton ovela."

"Jos voisin epäillä, että hän on kaiken tämän takana", sanoi Emerson
harvakseen, "niin en koskisi rahoihin sormellanikaan."

"En välitä rahtuakaan, mistä tahi miten rahat on saatu", murisi Balt.

"Mutta minä välitän ja aion ottaa asiasta selvän."

"Älä nyt vain pilaa hyvää asiaa", varoitteli Clyde pelästyneesti.
"Ethän ole tässä ainoa asianomainen, niin että ajattelehan hiukan meitä
muitakin ja hillitse ajoista tuo vanhurskauden puuskasi, ja muista aina
kun tulet tuommoiselle Martti Lutherus-tuulelle, että minäkin olen
alttarillesi uhrannut kymmenentuhatta hiellä ja tuskalla haalittua
ropoa."

"Niin juuri!" vahvisti George; "ja ajatelkaa Cherryä ja minuakin.
Yrityksemme menestys merkitsee hänelle aivan yhtä paljon kuin meille
muillekin, ja jos hän on saattanut asiat oikealle tolalleen jälleen,
niin olkaa varma, että hän kyllä tiesi, mitä teki. Eikä teillä ole
sitäpaitsi mitään oikeuttakaan asettua nyt poikkiteloin."

Mutta Boyd seisoi kannallaan niin itsepintaisesti, että hänen oli
vaikea sitä itsekin ymmärtää, ja toisten väitteet vain ärsyttivät
häntä. Matkalla Cherryn luo hänellä oli aikaa ajatella asiaa, niin
että vaikka epäluulot vahvistuivatkin, ehti hänen kärsimättömyytensä
haihtua, joten hän ei voinutkaan perillepäästyään käydä asiaan käsiksi
niin häikäilemättä kuin oli aikonut. Hänet valtasi merkillinen arkuus,
ja pelko saada kuulla totuus vei häneltä rohkeuden. Tyttö näytti
sitäpaitsi melkein sairaalta. Surulliset kasvot olivat kalpeat ja ilme
välinpitämätön, ja kun Boyd kertoi iloiset uutisensa, hymyili hän vain
heikosti ja virkkoi:

"Sanoinhan teille, että älkää menettäkö rohkeuttanne. Apu on aina
lähinnä silloin kun kaikki toivo näyttää turhalta."

"Oliko tämä aivan odottamatonta -- teillekin?" kysyi Boyd jurosti.

"On melkein aina odottamatonta -- kun jotakin hyvää tapahtuu."

"Ei sille, joka sen aiheuttaa."

"Mistä päättelette, että minulla on tämän kanssa jotakin tekemistä?"

"Olitte Hilliardin seurassa eilen illalla."

Tyttö nyökäytti päätään. "Päätimme eilen kaupan, josta olemme jo kauan
neuvotelleet."

"Onnistuitteko pitämään puolenne?"

"Hän ottaa valtaukset haltuunsa ja huolehtii, että työt sujuvat
säännöllisesti."

"Mikä siis merkitsee sitä, että olette nyt täysin riippumaton; voitte
heittää pohjolalle hyvästit ja tehdä mitä haluatte. Ette näytä
kuitenkaan lainkaan iloiselta."

"En! Mutta älkäämme nyt puhelko minusta. Olen -- olen tänään sangen
väsynyt."

"Olen pahoillani, ettette enää tule Kalvikiin", sanoi Boyd todella
suruissaan.

"Mutta minähän tulen", vastasi Cherry nopeasti. "Teidän ja Georgen
keralla, jos vain sallitte. Haluan nähdä, miten yrityksemme päättyy."

"Cherry, toivottavasti ette puhunut siitä sanaakaan Hilliardille?"

"Mitä pahaa siinä olisi ollut?"

"Koska en ole vielä menettänyt kaikkea miehuuttani", vastasi Boyd
tylysti. "Eilen sanoitte olevanne syypää kaikkeen tähän hermoille
käypään levottomuuteen ja puhuitte uhrauksista -- ja -- no niin, en
tunne naisia; mutta kaiken sen nojalla, mitä tiedän, olen melkein
varma, että kauppaa päättäessänne teitte jotakin sellaista, jota --"

"Mitä?"

"Jota vielä kadutte." Hän huomasi vihdoinkin heikon välähdyksen tytön
silmissä.

"Entäpä jos teinkin. Eikö se olisi teille aivan samantekevää?" Tutkiva
katse sai Boydin kiusallisen hämilleen.

"Otaksutaanpa, että Hilliard vaati minulta jonkun suuren uhrin,
ennenkuin hän antoi nuo rahat. Sallisitteko sen vaikuttaa asioiden
kulkuun?"

"Luonnollisesti", vastasi Boyd, ja voimatta enää istua hiljaa hän nousi
kasvot punaisina.

Tyttö jatkoi:

"Entäpä jos siten joutuisitte puille paljaille, menettäisitte rahat,
jotka ystäviltänne keräsitte, rahat, jotka haltuunne uskottiin, ja --
ja neiti Waylandinkin? Eiköhän äskeinen kysymykseni esiintyisi siinä
tapauksessa teille aivan eri valossa, vai olisiko tuokin kaikki siihen
verraten samantekevää? Vastatkaa nyt rehellisesti" -- hänen äänensä
soinnahti pehmeämmin -- "olisiko?"

"Ei tietenkään!"

"Kuinka niin?"

"Asemani on sangen tukala", vastasi Boyd hitaasti, "ja kuten tietysti
ymmärrätte, en voi noudattaa omaa päätäni, kun olen toisista
riippuvainen ja kaikesta vastuussa."

Cherry naurahti hieman pilkallisesti. "Suokaa anteeksi tuhmat
kysymykseni", sanoi hän sitten sydämellisesti. "En olisi niitä
tehnytkään, mutta tahdoin auttaa teitä selviytymään pulastanne."
Boyd alkoi tehdä kiivaita vastaväitteitä, mutta hän jatkoi niistä
välittämättä:

"Ajattelette useimpien miesten lailla, ettei naisella ole mitään
muuta kuin tuo äsken tarkoittamanne, mitä kaupaksi tarjota, mutta jos
siitä huolimatta tunsin olevani vaikeuksistanne vastuunalainen, niin
sehän oli minun asiani, ja jos olin päättänyt auttaa teidät tielle
jälleen, niin sehän ei liikuta ketään muita." Boyd astui eteenpäin
jotakin sanoakseen, mutta tyttö käski hänen olla vaiti polkaisemalla
pientä jalkaansa kiivaasti permantoon. "Tämä vanhurskaudenpuuskanne
on sitäpaitsi aivan hetkellistä" -- Boyd aikoi keskeyttää -- "se on
-- joten voitte nyt olla aivan levollinen sydämenne kevennettyänne.
Ette ole lainkaan johdonmukainen, sillä olettehan alati toistanut,
ettette kavahda mitään keinoja saadaksenne neiti Waylandin omaksenne.
Olisin teihin paljon tyytyväisempi, jos olisitte rahapulan selviydyttyä
ryhtynyt empimättä jatkamaan keskeytynyttä työtänne, välittämättä
rahtuakaan, mistä tuo käänne johtui. Se olisi ollut alkuperäistä --
jotakin aivan luonnollista -- sellaista, joka on kaikille naisille
mieluista."

Boyd, joka oli sangen huono väittelijä, kuunteli äänettömänä,
voimatta sanoa sanaakaan. Hänen vaikuttimiensa terävällä arvostelulla
oli tyttö kumonnut kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, auttamatta
häntä kuitenkaan sen enempää ymmärtämään omaa itseään, ja asioiden
ilahduttavasta käänteestä huolimatta hän oli poistuessaan sangen
huonolla tuulella. Hotellinsa eteisessä hän kohtasi saman
sanomalehtimiehen, joka oli heidän Alaskasta tullessaan joutunut heti
Fraserin lumoihin. Mies tervehti häntä kiihkeän sydämellisesti.

"Mitä kuuluu, herra Emerson? ja mitä uutta kalastamoilta?"

"Ei mitään!"

"Luulen, näettekös, saavani kuulla hieman uutisia tuon kirjoitukseni
nojalla."

"Tosiaankin! Teidänkö kynästänne tuo sepustus olikin lähtöisin?"

"Niin. Hyvä, vai mitä?"

"Epäilemättä, sanomalehden kannalta katsoen. Mistä saitte ainehiston?"

"Herra Clydeltä."

"Clydeltä! Fraser -- Frobisherllta, -- tarkoittanette."

"Ei suinkaan. Haastattelin eräänä iltana Alton Clydeä, joka oli silloin
sangen puheliaalla tuulella." Reportteri naurahti merkitsevästi.

"Toisin sanoen päissään?"

"No, ei nyt aivan, mutta aika hiprakassa kuitenkin. Sanottavansa hän
joka tapauksessa tiesi. Ehkä voitte nyt antaa hiukan lisätietoja?"

"En", Boyd kiiruhti huoneeseensa harmistuneena ja katumoissaan. Fraser
oli sittenkin puhunut totta ja kärsinyt kaikki epäluulot, ennenkuin
ilmaisi ystävänsä, mikä oli täydellisesti hänen omituisen luonteensa
mukaista. Boyd tapasi molemmat miehet yhdessä, joille hän heti kertoi
kuulemansa.

"Ja nyt pyydän teiltä anteeksi", lopetti hän Fraseriin kääntyen, joka
hymyili leveästi ja oli niin merkillisen häpeissään, ettei saanut sanaa
suustaan. Emerson kääntyi Clydeen päin. "Miten saatoit sallia minun
tekevän sellaista vääryyttä?"

"Tar-tarkoitukseni ei ollut ilmoitella mitään salaisuuksia -- e-enkä
muista sitä tehneenikään", puolusteli Alton heikosti. "Tiedäthän minun
sietävän niin kirotun vähän. Vannon, etten muista siitä mitään." Boyd
silmäili häntä kylmästi, mutta kun nuorukainen näytti niin surkealta,
niin säälittävän avuttomalta, ja hänen katumuksensa niin rehelliseltä,
ei hänellä ollut sydäntä lisätä taakkaa. Vain vastarinta saa veren
kiehumaan, eikä mielenkuohu voi luonteen puutteita korjata.

"Kun silloin joit itsesi juovuksiin, et vain aiheuttanut meille
raskaita vastoinkäymisiä, vaan sallit jälkeenpäin minun tuomita väärin
erään sangen uskollisen toverin", sanoi Boyd. "Fraserilla on tosin omat
tiensä ja kiukuissani olen välistä sanonut hänelle sangen säälimättömiä
sanoja, mutta palveluksista, joita hän on minulle tehnyt, ja
osoittamastaan uhrautuvaisuudesta en ole kiittämätön. Olet nyt, Alton,
yhtynyt meihin erästä hurjaa suunnitelmaa toimeenpanemaan, ja kuta
pitemmälle menemme sitä raivokkaammaksi käy vastustajaimme vastarinta.
Ellet siis voi hillitä kieltäsi, kuten sinulle on sanottu, niin on
parasta, että palaat heti Chicagoon. Tällä kerralla auttoi harvinainen
onnenpotkaus meidät pulasta, mutta vastaisuudessa en usko olevani niin
onnellinen."

"Eiköhän riitä jo", välitti Fraser; "hän on osansa saanut. Uskallan
kahdeksan yhtä vastaan, ettei hän enää tee töistä samanlaista
erehdystä."

"En varmastikaan. Olin silloin niin täysi, etten muista edes
puhuneenikaan koko lohensuolaushommasta, mutta nyt särjen korkkiruuvin,
ja tästä hetkestä alkaen aina siihen saakka, kunnes palaamme tänne
jälleen, olemme minä ja tuo rommipaholainen vihan veljet. Hyvä uutinen,
vai?"

"Otat kaikki leikin kannalta, eikö totta?" huomautti Boyd. "Mutta ellei
tämä retki tee sinusta miestä, niin on tilasi totisesti toivoton. Nyt
minulla on työtä meille kaikille -- teillekin, Fraser."

"Mitä sitten?"

"Menkää johonkin ajuritoimistoon ja tehkää sopimus koneiston
laivauksesta, sillä aikaa kuin minä --"

"Siitä ei tule mitään. Jos tarvitsette rahaa ja aivan viipymättä, niin
otan veitseni ja ryövään summan joltakin heikkouskoiselta tahi keksin
jonkun muun sukkelan juonen, mutta tämä ajureiden käännyttäminen ei
kuulu alaani. Pilaisin vain koko asian."

"Luulin teidän tahtovan auttaa."

"Sen teenkin, ihan varmasti teenkin, ja olen sangen iloinen, kun
kaikki on hyvin, mutta kaikista kuormauslaskuista ja laivauspapereista
pysyttelen kunnioittavan välimatkan päässä."

"Sulaa laiskuutta", hymyili Emerson. "Mutta jos tiukka kohta tulee,
niin panen teidät työhön kaikesta huolimatta."

"Olen tarvittaessa aina käytettävänänne", virkkoi Fraser hilpeästi
sytyttäen uuden sikarin. "Mutta lasten askareista en välitä."

Kumppaneita seurasi nyt pysyväinen menestys, ikäänkuin keskustelu
Hilliardin kanssa olisi todellakin ollut käänteentekevä. He
ryhtyivät työhön uudella tarmolla, ja onni suosi heitä monella
aivan odottamattomallakin tavalla. Boyd yhdytti erään tarkoitukseen
sopivan höyrylaivan, joka juuri purki lastiaan Tacomassa, Balt
hankki kiinalaiset käden käänteessä, ja nuo sinne tänne hajautuneet
tarveaineet, jotka olivat hukkuneet tielle tahi jollakin salaperäisellä
tavalla unhottuneet jonnekin, alkoivat saapua kuin itsestään. Tavarat,
joita heidän oli ollut mahdoton hankkia, saatiin nyt vaivatta ja
useinkin paikoista, joista he eivät tienneet mitään, ja ennenkuin he
aavistivatkaan oli _The Bedford Castle'n_ lasti purettu ja laiva hiiliä
ottamassa.

Kokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli
Ilmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille
lähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta
sanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka
keskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin _The Bedford
Castle_ paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa,
jolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista
väsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa
oivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä,
käskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja
merkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.

"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään", virkkoi Balt.

"Niin näyttää", myönsi Emerson. "Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit
neljän vuorokauden kuluttua -- siis 15:ntenä."

"Taitaapa tullakin varhainen kevät", huomautti kalastaja ilmaa
tunnustellen, "ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun
ensimmäisellä viikolla."

"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä
on laita?"

"Varmasti."

"Jospa saavummekin liian varhain?"

"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä,
mikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa."

"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja
tiedä mitä kaikkea hän voi keksiä."

George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme
vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä
onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet
harjoitella."

"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää
laittautua lähtökuntoon."

Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään
hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle
vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen
kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta
sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä,
hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis
Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.

"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.

Puhuteltu pyörähti ympäri.

"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan
rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja
kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te -- tekö,
herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson
puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin
teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"

"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin
tulitte?"

"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me -- herra
Wayland ja minä, tarkoitan -- puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni.
Olimme -- hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja
suunnitelmia."

"Epäilemättä."

"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."

"Niinkö?"

"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua."

"Onko hän sitten harmissaan jostakin?"

"Luonnollisesti", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. "Olosuhteisiin
nähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan
järkähtämättömän varma siitä, että häntä on -- petetty, mistä kaikesta
ette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa
kaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään
moitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne
hänen luonaan päivällisellä."

"Teitte hyvin puolustaessanne minua", sanoi Boyd niin yksinkertaisen
sydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. "Ja kun
tulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua
teihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää
sanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia."

Marsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman
ystävällisesti.

"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia", virkkoi hän heilauttaen päätään
takanaan olevaan rakennukseen päin.

"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin
edullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen
hänen kanssaan."

Marshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten
samalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa
tappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin
yhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen
vihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin _The Bedford
Castle'n_ saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa
ja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen
käytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton,
mikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen
samalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.

"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin", jatkoi hän
viattomasti. "Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä
kuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan
myöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla."

"Hauskaa kuulla", sanoi Marsh. "Milloin lähdette?"

"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna."

"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne."

"Minkätähden niin kiire?"

"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme,
jonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja
Mildred saapuvat."

"Mildred!" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes
loukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. "Tuleeko
hänkin sinne?"

Toinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.

"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi
tutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset,
suunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme
kotimatkalle, mutta kuten --" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään.
"Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille
muutamia hyviä ohjeita."

"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan
kesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua
seuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista."

Miehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä
kerran: "Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla."

"Olette siis muuttanut?" huomautti Boyd huolettomasti.

"Muuttanutko? En suinkaan!"

"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone
610." Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen
Marshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera
piirre.

"Se roisto!" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli
kadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon,
jonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti,
ja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja
sammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti
tiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.

Ensi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden,
että nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi
kuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla,
syöksyi sisään ärjäisten:

"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!"

"Mistä on kysymys?"

"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla
valvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin --
yksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa
rettelöipi sen tähden, että _The Bedford Castle_ purki lastinsa
rikkurein avulla."

"Tacomassako?"

"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään."

"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?"

"Hän -- mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä
täällä en voi hänen sanojaan toistaa."

He kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi
murjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin
puheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.

"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja -- pähkähulluja", julmistui
hän. "Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli
olevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen,
että lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin
suoritan heille jonkun aivan mielettömän summan."

"Mitä vastasitte?" tiedusteli Emerson.

"Mitäkö vastasin?" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle,
pyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille
sellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät
kuulijat voineet muuta kuin hymyillä. "Sitten potkaisin hänet ulos ja
heitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar
Annan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut
neljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut."

"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?"

"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka
hyvänsä töitä tehdä."

"Mitä aiotte nyt tehdä"?

"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän
suorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!" Hän
pimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti
teelasiaan.

"Marshin ansiota jälleen", sanoi Iso-George. "Varmasti", vastasi
Emerson. "Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa
käyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja
kapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt
tänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan
johtajan kynsiini."



XVII.

JÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.


Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin
Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.

"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.

"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain
kiusantekoa."

"Sepä hyvä."

"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan
työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."

"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi
George.

"Voitteko tehdä sen?"

Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin
että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi
ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota
villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.

"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun
varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa
toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."

"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."

"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin
kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät
osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä
nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu
poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä
vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta
vormuniekan kimppuun."

"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"

"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat
siirtyvät _The Bedford Castle'en_ käden käänteessä, enkä lainkaan
ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan
repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan.
Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko
toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."

"Milloin ryhdymme työhön?"

"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin
tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari
tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan
katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä
risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti:
"Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."

"Haluatteko, että tulen mukaanne?"

Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt
teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää,
että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."

Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla
hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle
mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin.
Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta
kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki
olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli
opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet
amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien
kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista
maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki
olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista
kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta,
Portugalista ja Mainesta -- kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä,
sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa
syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä
vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä,
huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä
leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan
elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä
yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän
huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit.
Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli
ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.

Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa
hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä,
"järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset
olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli
siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita
kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle
palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd
näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät,
riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan,
minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin
edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain
punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin
huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki
olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo
ja kysyi ylpeästi:

"Mitä arvelette heistä?"

"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"

"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George
tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat
ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös,
niitä kaikista siivoimpia -- kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos
täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman
muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät
he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."

"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on
tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.

"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme
välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa
kuntoon."

Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään
Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle
veljellisesti silmää.

"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!"
ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan,
vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten
kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:

"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt
sinusta selvän."

Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa
takana.

"Tappelitteko?" kysyi Emerson.

"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi
kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."

"Mistä teille tuli riita?"

"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme
viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."

"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi
Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."

"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni
hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei
olekaan täällä tänään."

"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd.
"Valvon töitä sillä aikaa."

George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko
on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän
pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he
eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina
valmiit."

"Teen parhaani."

Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä
kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä
silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."

Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni
kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat,
että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä
maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä
ja vaati röyhkeästi:

"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."

"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."

"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."

"Ei käy laatuun."

Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen
maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella
miehen eteen.

"Minne matka?"

"Ryypylle tietysti."

"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"

Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta
minua janottaa."

Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät
kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:

"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä?
Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus,
ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi
ärjäisemällä karskisti:

"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei
välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi
hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi,
mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja
painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että
kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.

"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä,
niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan,
isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun
ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle,
jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja
syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että
jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin
pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki
entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli
mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota
hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen
ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely
ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua
ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä
kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:

"Mitä asiaa?"

"Ei mitään", vastasi tulija.

"Laputtakaa sitten tiehenne!"

"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."

"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."

"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."

"Menettekö hyvällä?"

"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita
laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui
häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin
väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti
vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle
huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä
täällä toistamiseen!"

"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa
tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi
uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan
luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia
vartioimaan.

He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta
pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni
joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien
kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten
rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan
ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan
konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja
kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen
raivata itselleen tie työpaikalle.

Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla,
sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä
yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle
tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi
rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ
kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen
metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille
näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti
lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan
katseen hän huomautti Emersonille:

"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun
olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."

Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi
iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että
tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa
metelöitsevästä joukosta.

"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson
kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.

"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö
totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."

"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla
poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."

Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä
oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu
kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja
saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain
suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun
kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta,
suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.

Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat
"järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen
työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen
keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon
tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina
omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin
kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen
valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi
ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa
nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta
huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut
kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa
suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin
asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus
oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon
vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan
kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.

Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän
kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa
suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin
vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että
heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä
päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti
tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa
jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas
vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi
harmiksi.

Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman
harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin.
Hän osoitti miehen kumppaneilleen -- Fraser ja Clydekin olivat
uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen -- ja Clydellä oli heti
suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta
ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa
kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta
hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti
ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali.
Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."

"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.

"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen.
"Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se
on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen
luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."

"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain
sivustakatsoja enkä välitä tapella."

"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.

"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua
asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole _minun_
säilyketehtaastani kysymys."

Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin
uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun
sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta
saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin
aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän
iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta
telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys
tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut
puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko
murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli
tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat
moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen
siten vain yltyessä.

Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät
valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen
ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi
koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi
korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa
riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget.
Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta
ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.

Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä
korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän
keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän
sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman
tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt
niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta.
Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi
arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä
päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan
tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen.
Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin
äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon
syöksyessä ohi.

Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui:
nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän
rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä
ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti
säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi
miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi
raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon
jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.

Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla
oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien
läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää
sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri
raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti
sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen
hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään.
Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui
kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis
puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:

"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen
raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta
eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta
he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja
tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia
kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville
miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä
ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun
ensimmäiset iskut alkoivat sadella.

Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki,
jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen
kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies
oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle
käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti
Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain
nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein
pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui.
Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin
sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni
jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni
kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan
ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti
potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin
suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti
nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa
mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui
huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.

Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka
oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä,
mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti
kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät
totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja
kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi
kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä
laukaus -- ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa
-- ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle
tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin
hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen
kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen
vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen
edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman"
Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:

"Oletteko haavoittunut, Boyd?"

Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki
maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella
tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian
metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd
aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi
jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.

"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti
päätään.

"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän.
"Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."

Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin
kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin
hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla
raahata häntä _The Bedford Castle'a_ kohti. He pääsivät onnellisesti
aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä
joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni
Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä,
öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin
siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja
köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään
hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.

"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi
seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt
menen Georgea etsimään."

Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin
vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen:
"Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"

Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan
useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka
tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti
rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä
ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä
huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka
Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili
työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten
itse niiden päälliköksikin.

Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla
poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs
kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen
kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko
lievempiä vammoja saaneita.



XVIII.

MARSH JOHDETAAN HARHAAN.


Seuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä,
heidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja
olla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä
joka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka
tehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun
se jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä
selkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä
hyvänsä satamalaiturilla.

Asema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten
renkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä
tietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä
yhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä,
tavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan
uskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.

Eräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu
yritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen
kuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt
nähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu
niin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut
ymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä
kerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen
seuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh
olisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä
mitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että
säilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei
voinut vainoansa ulottaa.

Puolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi
lastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui
sellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen
Marshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle,
josta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri,
joka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät
milloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn
vimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti
kumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa
laivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta
hajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat
vetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa
kullekin paikkansa, kun "sormeton" Fraser uuden uutukainen puku
yllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti
maihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua
hotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta
matka-arkkua.

"Tuletteko mukaan?" kysyi Boyd.

"Tietysti."

"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto."

"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni."

"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi."

"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen
sopimuksen, että saan majailla hänen hytissään."

"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?"

"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut
jäädä tänne." Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. "En
aloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti
sanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on
velvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin." Hän naurahti ja pani
kätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: "Minusta ei
ole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä
pidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin
vielä jokin tehtävä ilmaantuu -- eihän sitä osaa sanoa."

Emerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen
omituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä
ilahduttamatta.

"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko", sanoi hän sydämellisesti.
"Olemme kaikki siitä iloiset."

Sille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan
kalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen.
Hälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja
myöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se
hirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.

Työnjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä
häipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään;
joukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija,
ollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan
järjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes
saavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu,
sillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa.
Joukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa,
ja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin
säikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään
kurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on
"viiltäjiä", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia,
kalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen
peloittava ase.

Japanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia,
valtaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina.
Jokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään
ja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä
tavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.

Vaikka tämä _The Bedford Castle'en_ sijoitettavien itämaalaisten
aikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä
mitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat
alkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja
riidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta,
mutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin
mitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus
moneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika,
jolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa
kuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen
elämään asianomaisin juhlamenoin.

Telakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian
mitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle,
miehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien
rakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla
räyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös
eräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään
varten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja
mielenkiintoinen.

Laituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki
kannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat
olivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä
kalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä
astiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen
ja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan
missään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta
jyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja
kääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita
taakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet
köysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja
kaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta
kärpäsparvea.

Siihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään,
oli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä
melkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin
kovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen,
jossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa
kuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä
kadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet
näyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä
hyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta
telakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui
ripeästi kaikki sellaisen yritykset.

Kun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he
tapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko
telakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta
pitemmälle aika kului.

"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet", sanoi Boyd
huolestuneesti kapteeni Peasleylle, "sillä jos tuo ulkopuolella oleva
roskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään.
Tämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta."

"Ovathan ne todellakin hieman levottomia", myönteli kapteeni. "Olen
valmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee
parasta antaa miehille käsky nousta laivaan."

Boyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä
suorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille
voitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut
kuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea,
joka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat
olleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt
autioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen
ja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna,
hänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun.
Voitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste,
unelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan
viipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän
jalkojen juureen, ja silloin --. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä
tietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla
riemuitsevilla lauseilla:

"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos
vain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni!
Olemme voittaneet!"

Hän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun "sormeton" Fraser syöksyi sisään
värittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.

"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia", alkoi
hän hengästyneesti; "pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta."

"Hyvä Jumala!" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen,
jolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi
pitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että
jos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen
suomat edut täydellisesti hyväkseen.

"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä", jatkoi Fraser,
"niin että suoriudu nyt pian tiehesi."

"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!"
Kadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön
kiivenneen kalastajan herjaukseen. "En pääse minnekään, ja jos joudun
noiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä."

"Mitä siis teemme?" kysyi Fraser terävästi. "Peittoammeko heidät
riekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin --"

"Ei, ei -- tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia."

"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti."

Boyd väänteli käsiään epätoivoissaan. "He saivat minut sittenkin
saarroksiin", lausui hän katkerasti.

Hänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä
ivaa!

"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä", sanoi Fraser. "Kuulin
heidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että
ehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään."

"Mutta miten"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. "Telakka on aivan autio
-- kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden."

Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala
katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta
paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät
laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen
toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui
työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella,
oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon
rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta,
josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo
molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä.
Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi
hiljaa:

"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan
Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi
huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja
ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.

"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin
yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas
niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne.
Ymmärrättekö?"

"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen
kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt
sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:

"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä -- näin!" Hän
siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta,
jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta
tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"

"Entä te --"

Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.

"Luotan onneeni. Hyvästi."

Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja
astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden,
jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.

"Oletteko herra Boyd Emerson?"

"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella", vastasi
seikkailija töykeästi.

"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson."

Boyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän
astui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen
katsomaan toisesta ovesta.

Fraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. "Vangita
minut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!"

"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti."

Boyd kuuli terävän huudahduksen -- "Käy kiinni, Bill!" -- ja sitten
ankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin
ja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä.
Boyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser
oli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt
irti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin
vainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet
poliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli
odottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa
tilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota.
Lakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi,
kaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta
ja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen
poliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.

Nyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin
suojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri
joukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin
luovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.

"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!"
kiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille,
josta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:

"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!" _The Bedford
Castle'n_ kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja
köysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä
laidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd
maihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta
hän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan
uhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä
hengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta
hänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys,
että miehet katsoivat parhaaksi totella.

Ne kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita,
kiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan
merkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta
korkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin
iskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka
häilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi
puhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.

Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään
huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin,
ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin
paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa
kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi
pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!"
jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi
korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken
väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat
kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.

Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän
oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten
irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin.
Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan
kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko
ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut
tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut
ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat
oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään
syytä viivytellä.

"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta
huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi
hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja
suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa
jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa,
kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua
hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen
ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi
uskaltanut.

Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät,
oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua
siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein
huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut
alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti
kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä
George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin
jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui
jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti
kannelle.

Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden
hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut
unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista
veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta
kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä
peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt
milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys
huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi
lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa _The
Bedford Castle_ merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni.
Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni
Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi
Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen
seurasi näytelmää alhaalla.

Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen
kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen
voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli
puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla
räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta
sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin
sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui
viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta
mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan
ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen
viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa
iltataivasta vasten.



XIX

KAPINA TEKEILLÄ.


Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin
seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse
häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä,
jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli
huomattu.

"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port
Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.

"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."

"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis-
ja vangitsemismääräyksen."

"Niin, jos erehdys on huomattu."

"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa
saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti.
Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle
hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta
väliä. Mutta siihen mennessä --" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua
väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että
hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.

"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän
äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.

"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen
tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin
toisella puolella."

"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.

"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan
toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä
väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta."
Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka
tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En -- en ole vielä
milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."

"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.

"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys
onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele
nyt vain omia etujani silmälläpitäen."

Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen,
joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän
muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut
häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli
viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin
uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime
aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota
kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti
hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli
odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut
olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen,
Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut
mitään.

Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän
vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti
olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi
hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä
epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa
kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei
katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti
häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen,
johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen
asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut
ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä
huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt
siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.

Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston
saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan
omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet
heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia
keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat
jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen,
jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne
tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen
hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun
surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin
keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija
tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä
alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen
hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä
yöksi.

"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä,
nukkua ja vaikkapa -- laulaakin."

Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin
ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen
valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley,
joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti
yökaukoputkensa -- Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa
astui kapteeni heidän luokseen.

"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun
matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka
alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä?
No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"

"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.

"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."

Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin
kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. _The Bedford Castle'n_
valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi
pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti
lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:

"Ohoi! Mikä laiva?."

"_The Bedford Castle_, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni
Peasley vastaan.

Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:

"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"

Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo,
mutta Emerson hypähti hänen tielleen.

"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka
ovat saaneet määräyksen vangita minut."

"Niinkö luulette?"

"Kysykää heiltä."

Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan
alukseen:

"Keitä olette?"

"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"

"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.

"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.

"Erään matkustajanne -- Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"

"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään",
pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen,
mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.

"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun
tuhoamisekseni."

"Mutta --"

"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"

Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla
syntyi levoton hälinä.

"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut
kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:

"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."

"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.

"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin
valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille
hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan.
Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven
auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen
paikaltaan huohottaen:

"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"

"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä
väkivoimalla pysähdyttää."

Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta
olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli
silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien
viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa
paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.

"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän
maineen."

"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.

"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."

"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."

"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten
sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai
kuinka?"

"Ei varmastikaan!"

"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta
heidän yläpuolellaan.

Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon
kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?"
karjaisi eräs ääni.

Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät
salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan,
miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen
mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.

Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson
tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa
brittiläisen muristessa:

"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa
puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."

Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti
jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"

Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan,
ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin
hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi
tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa
hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi
tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön
kannelle.

"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.

"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.

"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."

"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme
sen seisaaltaan."

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin poikkesi _The Bedford Castle_ matkan varrella
Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista
pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli
vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät
tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja
omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa
kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.

Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi
pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja
kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka
maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa
purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen
erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.

Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse
pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä
niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi _The Bedford Castle'n_
teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley
käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla,
mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei
voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon
avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie
taas sulkeutui.

Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä
päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin,
ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin
luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen
laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle,
joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne,
ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä
melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.

Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja
seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman
päässä lännessä jäissä kiinni.

"_The Juliet_", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön
laivoja."

"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.

"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry.
"Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä _The
Juliet_ on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."

"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö --
tarkoitan, nouse -- vielä pariin kuukauteen."

Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.

Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä
täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd
jälleen oma itsensä -- nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä
oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina
heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän
täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa
vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä
Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka
päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen
samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä,
että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada
olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen
nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.

Pari päivää _The Juliet'in_ ilmaantumisen jälkeen he keksivät
toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren
oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin
jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan
sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä,
tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli
ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen
penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.

Auringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun,
jonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin
mikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät
heikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja
säilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn
näköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon
harjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja
nopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry
väitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen
epäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen.
Hän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen
Georgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut
kalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja
kaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.

Cherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa
toivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten
mielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä
tapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä
käsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt
toimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä
haukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan
uutta ja outoa.

"Taivas varjelkoon!" huudahti hän. "Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa
-- eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin!
Tunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa."

Kun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen
tyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan
ollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka
jälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka,
mitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli
huoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen
kaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen
Constantinen kanssa.

Cherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen
veneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle,
jonka kohdalla _The Bedford Castle_ oli ankkurissa ja jossa he
viipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he
saapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta
sen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina
ja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen
henkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo
kevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut
sen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi
pimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.



XX.

FRASER PALAA.


Iso-George oli aloittanut työt sellaisella vauhdilla, että suuret
hinausveneet olivat jo vesillä ja tukeva lautta tekeillä laivan
kyljessä, joka heti valmistuttuaan kuormattiin kukkuroilleen tavaraa
joka lajia ja hinattiin rantaan. Ensimmäistä seurasi heti toinen ja
kolmas, ja laivan kansi kumisi koko yön vilkkaasta ja taukoamattomasta
toiminnasta soihtujen kirkkaasti loimottaessa. Aamulla lähetti Boyd
joukon kalastajia raivaamaan paikkoja, joihin rakennukset piti
rakennettaman, lastin purkamisen jatkuessa pysähtymättä koko päivän.

Tuhansien yksityiskohtien huolehtiminen ja valvonta vaativat mitä
suurinta valppautta ja taitoa, mutta ollen ammatiltaan insinööri
oli Boyd perehtynyt tehtäväänsä yhtä täydellisesti kuin Iso-George
omaansa, niin että tuohon toivottomalta näyttävään sekamelskaan alkoi
pian ilmestyä järjestystä ja tarkoituksenmukaisuutta. Työ edistyi
kuumeisella vauhdilla, ja kaikkia heidän ohjeitaan ja määräyksiään
noudatettiin innolla, joka on kerrassaan harvinaista, niin että kun
_The Juliet_ Marsh mukanaan viikkoa myöhemmin saapui jokisuulle, olivat
parakit jo valmiit ja käytännössä.

Kalvik-joen suu on useampia penikulmia lavea, mutta täynnä melkein
vedenkalvoon ulottuvia hiekka- ja mutasärkkiä, joiden lomitse kapea,
syvässä kulkeville laivoille ankkuripaikaksi sopiva uoma polveilee,
ja kun säilyketehtaat on siroteltu sinne tänne rantamille ja sangen
kauaskin jokea ylös, on kaikki tavarat niin puoleen kun toiseenkin
kuljetettava lotjilla. _The Juliet_ ankkuroituikin aivan _The Bedford
Castle'n_ läheisyyteen, sillä väylän kapeuden takia ei valinnan varaa
ollut.

Willis Marsh, ennestään jo raivoissaan kepposesta, jonka jäät
olivat hänelle tehneet, totesi nyt kirvelevällä sydämellä, että
hänen kilpailijansa oli ehtinyt tuntuvasti edelle. Hänen täytyi nyt
astua salasta julkisuuteen ja jatkaa taistelua avoimella kentällä
vastustajanaan mies, joka ei, kaikesta siitä päättäen, mitä hiljattain
oli tapahtunut, myöskään välittänyt keinoista tarkoituksensa
saavuttaakseen.

Emerson oli vielä unelmoiva nuorukainen, joka pyrki maailmassa
eteenpäin haaveidensa kuningattaren rakkauden saavuttaakseen, mutta
hän oli samalla synnynnäinen taistelija, joka oli kaikessa osoittanut
olevansa täysin ovelan ja kokeneen vihollisensa veroinen.

Nähdessään, mitä Emersonin hyvin suunnattu tarmo oli jo saanut
aikaan, tunsi Marsh sydämessään jotakin kouristuksentapaista. Nyt
hän oli kuitenkin omalla alueellaan ja kilpailijaansa monin verroin
voimakkaampi, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut tukahduttamaan
tuota kilpailevaa yritystä ihan alkuunsa, ei hän ollut vielä
lähimainkaan kaikkia keinojaan koettanut. Hän oli utelias näkemään
kilpailijansa työn touhussa ja päätti lähteä tätä tervehtimään ja
samalla hieman maaperää tunnustelemaan.

Iltapäivällä hän tekikin sitten pienen tarkastusmatkan päätyen vihdoin
paikalle, jossa Emerson työskenteli. Vastaanotto oli kohtelias,
vaikkakin kylmähkö, ja kumpikin tiesi, että muodollisuuksien aika oli
nyt ohi virallisesta kohteliaisuudesta huolimatta. Täällä pohjolassa he
seisoivat vihdoinkin mies miestä vastaan.

"Teillä näkyy olevan useita vanhoja kalastajiani", huomautti Marsh.

"Niin, onnistuin saamaan joukon parhaita ammattimiehiä."

"Teillä on ollut kaikessa onni myötänne. Olette harvinaisen hyväonninen
nuori mies."

"Kuinka niin?"

"No olihan teillä aivan selittämätön onni kyetessänne suoriutumaan
matkalle lakosta huolimatta."

"Mitä vielä. Olihan aivan hiuskarvan varassa, että pääsin pujahtamaan
viime tingassa tieheni", nauroi Boyd hilpeästi. "Mitenkähän muuten tuon
miehen kävi, jota he erehdyksessä luulivat minuksi?"

"Pääsi luultavasti menemään. En kiinnittänyt seikkaan sen suurempaa
huomiota." Marsh oli koko ajan silmäillyt ympärilleen ja nähdessään,
että työ oli edistynyt paremmin kuin mitä hän oli voinut otaksuakaan,
kykeni hän tuskin salaamaan pahan tuulensa. "Luulenpa, että saatte
näinä päivinä selitellä koko joukon asioita", virkkoi hän ilkeästi.

"Kun olen saanut viisikymmentätuhatta lohirasiaa _The Bedford Castle'n_
ruumaan, selitän kaikki, ja ellei poliisi voi odottaa siihen saakka,
niin menköön helvettiin!" Nuorukaisen kylmän varma äänensävy ärsytti
toista kuin henkilökohtainen loukkaus.

"Seattlestä pääsitte, mutta Dutch Harbourissa on myöskin
poliisiviranomaisia, jotka kenties ovat vangitsemismääräyksen
toimeenpanemisessa muita hieman nokkelammat." Marsh ei jaksanut enää
hillitä ääntään, joka nyt aivan vapisi kiukusta.

"Tiedän, olette tietysti lahjonut heidätkin?" vastasi Boyd tahallisen
ärsyttävästi, nähdessään toisen kiihtymyksen.

"Mitä!"

"Olette kuulemma ostanut heidätkin."

"Tarkoitatteko --?"

"En tarkoita mitään. Kuulkaahan, Marsh! Olemme nyt paikassa, jossa
voimme puhua peittelemättä, ja tämä salassa vehkeileminen kyllästyttää
minua. Teitte kaiken voitavanne estääksenne lähtöni, koetittepa saada
minut hengiltäkin --"

"Te uskallatte --"

"Mutta kaikesta päättäen ei johtunut mieleennekään, että minä voin olla
aivan yhtä häikäilemätön kuin tekin."

Miehet mittelivät toisiaan vihamielisin katsein, mutta syytös oli
tullut niin äkkiä ja vasten silmiä, että Marsh joutui sanattomaksi.
Emerson jatkoi samaan nuottiin: "Murtauduin lävitse teistä huolimatta
ja olen nyt täällä täydessä työssä, ja jos haluatte elää sovinnossa
kanssani, niin olkoon menneeksi, mutta suunnitelmieni tielle en salli
kenenkään asettua, ja jos lahjomanne viranomaiset koettavatkaan
pidättää minut, ennenkuin olen tehtäväni suorittanut, pyyhkäisen teidät
olemattomiin. Ymmärrättekö?"

Leimuava katse ja vihasta punehtuneet kasvot saivat Marshin
hätkähtämään. "Olette järjiltänne", huudahti hän.

"Ehkä." Emerson naurahti käheästi. "Niin paljon ainakin, että voin
tehdä, mitä sanoin. Ette ole arvatenkaan sellainen, joka ehdoin tahdoin
antautuu käsikähmään, minkätähden lienee selvintä, että kumpikin
hoitelee vain omia asioitaan. Tulen yksinkin hyvin toimeen ja ehkäpä
vielä paremminkin, jos pysyttelette poissa alueeltani, kunnes lähetän
teitä hakemaan."

Marshin punaiset ja täyteläiset huulet olivat kalpeat raivosta kun hän
vastasi: "Siis sota?"

"Miten vain haluatte." Boyd viittasi rannalle. "Soutajanne odottaa."

Marsh puraisi huulensa verille ja lähti veneelleen kompastellen koko
matkan kuin sokea.

Seuraavien viikkojen kuluessa alkoivat purjelaivatkin saapua,
ryhmittyen molempien höyrylaivojen ympärille, sillä kun jäät olivat
siirtyneet pohjoisemmaksi, oli pääsykin esteetön ja satama vilisi pian
tulvillaan savua tupruttelevia hinaajahöyryjä, kömpelöitä lotjia ja
lukemattomia kevyempiä aluksia. Siellä, missä äsken vain susikoirien
ulvonta ja alkuasukasten matalat ja verkkaiset äänet häiritsivät
erämaan syvää hiljaisuutta, työskenteli nyt äänekäs ja meluisa joukko.
Säilyketehtaitten katoilta alkoi nousta savupatsaita, rasioiden
valmistuskoneet pantiin käyntiin, ja vasarat ja sahat heiluivat
taukoamatta. Uudella tehtaalla laskettiin vesille kuumeisella kiireellä
kokoonlyötyjä tasapohjaisia lotjia, joiden saumoissa vielä piki kiehui,
rakennukset nousivat nopeasti, ja joukko miehiä oli lähtenyt virtaa
ylös tarvepuita hakkaamaan.

Eräänä aamuna, jolloin viimeinen laiva oli saapunut, kohtasi Emersonia
kumppaneineen todellinen yllätys. Cherry oli myös saapuvilla kuten
tavallisesti -- ei mennyt päivääkään ettei hän olisi käynyt paikalla --
ja Clyde oli juuri ilmestynyt rannalle syötyään myöhäisen aamiaisen.
Iso-George ohjasi parhaillaan erään lotjan vesillelaskua ja kaikki
seurasivat mielenkiinnolla hänen puuhiaan, kun samassa tuttu ääni
lausui heidän takanaan hilpeästi:

"Halloo, te valkoihoiset! Tässähän olemme kaikki yhdessä jälleen."
He kääntyivät ja näkivät erään roistomaisen näköisen miehen, joka
katseli heitä suopeasti hymyillen. Hän oli likainen ja rääsyinen,
jonka kuihtuneiden poskien kalpeus häämötti rehevän parransängen alta,
lopen laihtunut ja kurja. "Sormeton" Fraser epäilemättä, mutta kuinka
muuttunut ja kuinka erilainen kuin se tyhjäntoimittajain loistava
kukka, jonka he olivat tunteneet! Ulkoasu kertoi nälästä ja puutteesta,
ja luisevat nivelet näyttivät tunkeutuvan niitä peittävien risaisten
vaatteiden läpi. Heidän seisoessaan siinä hämmästyksestä sanattomina
hän teki tempun, jolla hän todisti henkilöllisyytensä täydellisesti.
Hän nimittäin työnsi kielensä kärjen toiseen suupieleen ja sulki
samalla hitaasti toisen silmänsä kuin ylenpalttisen oveluuden merkiksi.

"Fraser!" huudahtivat kaikki kuorossa ja saartoivat hänet keskelleen
pudistellen hänen laihoja käsiään ja taputellen häntä selkään, niin
ettei hän voinut lopulta muuta kuin yskiä heikosti. Iso-Georgekin
kiiruhti paikalle huudon kuultuaan ja naurahti käheästi tuntiessaan
entisen toverinsa.

"Hauskaa nähdä teidät, vanha veikko!" huudahti hän, "mutta miten
pääsitte tänne?"

Fraser suoristautui loukkautuneen arvokkaasti ja vastasi muljauttaen
samalla synkästi silmiään, niin että valkuaiset hohtivat: "Raivasin
itselleni tien."

"Näyttää aivan siltä kuin olisitte patikoinut jalkaisin", tuumi George.

"Aivan niin, sir; tein työtä. _Työtä_!"

"Mitä? Ja missä?"

"Tuolla tuulenpuskijalla." Hän heilautti pitkää kättään teatraalisesti
satamaan päin.

"Entä poliisi", kysyi Boyd.

"Oh, siitä selviydyin helposti, sillä teitähän ne vain himoitsivat.
Niin, sir, _tein työtä_." Hän loi kuulijoihin surumielisen katseen.
"Olen kyökkipiika, niin että sen nyt tiedätte."

"Mitä?"

"Kuten sanoin. Olen tyhjennellyt jäteämpäreitä niin kauan, että ruoan
hajukin pusertaa kylmän hien otsalleni, ja vaikka olen nälkäinen
kuin nälkiintynyt kuubalainen, alkaa sisälmyksiäni kääntää, kun vain
näenkään veitsen ja haarukan." Hän pyörähti äkkiä Alton Clydeen
päin, jonka tirskuminen loukkasi häntä. "Älkää itkekö nuori mies,
myötätuntonne järkyttää mieleni."

"Kertokaahan", pyysi Cherry.

"Mitä se hyödyttäisi", kiukkuinen silmäys Clydeen. "Eihän tuo luupää
kuitenkaan mitään käsitä."

"Mitäpä hänestä", välitti Boyd kyeten vaivoin pidättämään naurunsa.
"Kaikesta päättäen olette todellakin tehnyt työtä ja oikein olan takaa."

"Sanon teille, että olen ainoa koko maailmassa, joka todellakin tietää,
mitä kova työ on."

"Alkakaa alusta -- siitä kun teidät vangittiin."

"Häpeästä en suuriakaan välittänyt", selitti Fraser, "sillä olihan
selvää, etteivät he voineet pitää minua vankina julistamatta samalla
teidät vapaaksi, ja kun en käytä milloinkaan unipulveria, vaan olen
varuillani joka hetki, pujahdinkin kolmannen ryypyn ajalla tieheni."

"Entä sitten", tiedusteli Cherry, kun Fraser vaikeni.

"Kun tähän kylpypaikkaan ei pääse Pullman-vaunuissa, niin piilouduin
erääseen hiilien haaskaajaan, mutta niin huonosti, että minut
huomattiin ja kuskattiin takaisin maihin. Sitten koetin lyöttäytyä
erääseen kalastajajoukkoon, mutta kun en ole kyllin hyvin perehtynyt
tuon ammattikunnan kieltensekoitukseen, niin ei sekään keino vedellyt,
joten häädyin viimein ryömimään _The Blessed Isle'n_ ruumaan -- laiva,
jolla tulin. Siellä pysyttelin, kunnes arvelin voivani näyttäytyä,
missä tarkoituksessa kapusin eräälle ilmareiälle ja naukaisin kuin
kissa, sillä seurauksella että minut huomattiin, raastettiin ylös ja
peitottiin pahanpäiväiseksi -- kaikki vain parhaassa nousuhumalassa
olevan miehistön suureksi huviksi. Tarjouduin maksamaan matkan, mutta
he loukkautuivat. Ei, laiva ei ollut heidän, eivätkä he voineet
ottaa maksua vieraalta! Ei millään muotoa. Mutta _työtä_ sain kyllä
tehdä ja siten korvata heidän vieraanvaraisuutensa. Kyökkipoika oli,
näettekös, livistänyt tiehensä, ja hänen tehtävänsä uskottiin nyt
minulle, minkä toimen otinkin vastaan, kun ei muu auttanut; muuten
ainoa pysyväinen työpaikka, missä olen konsanaan ollut. _The Blessed
Isle'ssä_ on vain kolmesataa miestä, ja säännöllinen tehtäväni oli
auttaa kokkeja, kanniskella ruokia, palvella pöydässä, pestä astiat,
lakaista permannot, korjata ja valmistaa päällystön vuoteet, kuoria
kolme hehtoa perunoita päivässä ja pestä pyykki, muista tehtävistä,
joita ei tässä sovi mainitakaan, puhumattakaan. Olihan siinä hommaa
ainakin ajankuluksi -- pesurievun näkeminenkin saa minut nyt aivan
tyrmistymään. Unissani näenkin vain perunankuoria ja lihajätteitä,
veteni on miedontunut tiskivedeksi, ja koko maailma näyttää
harmahtavalta ja rasvaiselta. Olin luonnollisesti niin onnellinen, että
laiva, johon hiivin, oli niitä kaikkein hitaimpia; makasimme jäissä
kolme viikkoa, eikä kukaan muu tehnyt työtä kuin minä ja lokit."

"Tänä aamuna sitten karkasitte."

"Niin. Jätin paikkani päällystön käytettäväksi, enkä halua nyt muuta
kuin kylvyn, hiukan puhtaita vaatteita ja unta aivan mahdottoman
määrän."

Uudella säilyketehtaalla ei herättänyt mikään hänen mielenkiintoaan
eikä hän ilmaissut sanallakaan kiinnittäneensä vähintäkään huomiota
tehtyihin saavutuksiin, kieltäytyen lähtemästä katselemaankaan paikkaa,
minkätähden hänet toimitettiin laivalle, jossa hän vietti monta päivää
nukkuen ja päivää paistatellen ja kovia kokemuksiaan yhä uudelleen
kuvaillen.

Koneiden maihinkuljetus, varsinkin raskaampien, oli sangen vaikea ja
suurta huolta vaativa tehtävä, kun otetaan huomioon meriveden nousu
ja lasku, vuoksi ja luode, jotka olivat Kalvik-joen suulla erittäin
voimakkaat. Ensimmäinen onnettomuus sattui suuria kiehutuskattiloita
kuljetettaessa, mikä tapaus ei ollut Boydin mielestä mikään sattuma,
vaan edeltäpäin harkittu ja suunniteltu teko, tarkoitettu tuhoamaan
hänet yhdellä iskulla. Kun nuo suuret laitteet laskettiin ja
kiinnitettiin vakavasti _The Bedford Castle'n_ kyljessä odotteleviin
lotjiin, purettiin toistenkin laivojen lastia parhaillaan suurella
kiireellä, niin että joella liikehti kaikenlaisia ja kokoisia aluksia
taukoamatta kaikkiin suuntiin. George miehineen seurasi lotjien mukana,
Emersonin jäädessä laivalle. Saattue oli jo hyvässä järjestyksessä
menossa, kun joko sattumalta tahi tarkoituksella useampia kilpailevan
yhtiön hinaaja-aluksia, jotka olivat kiinni viereisen laivan kyljessä,
lähti myös pyrkimään rannalle, ja kun satamassa vallitsi kiusallinen
ahdinko vilkkaan liikenteen takia, minkä lisäksi kuuden penikulman
levyinen suunnaton vuoksiaalto kohisi jo jymisten rantaa kohti, oli
yhteentörmäyksen vaara mitä uhkaavin.

Kuullessaan rannanpuolelta sekavaa melua ja hätääntyneitä huutoja,
kiiruhti Boyd laidalle ehtien juuri näkemään, miten eräs yhtiön
hinaajahöyry jäljessään pitkä jono lotjia ajautui vuoksiaallon
kiidättämänä suoraan hänen työläästi eteenpäin pyrkiviä lotjiaan kohti.
Välimatka oli jo niin lyhyt, että onnettomuus näytti mahdottomalta
välttää. Balt huitoi hurjasti käsiään ärjyen ja kiroten, ja miehet
hyppelivät hädissään mikä minnekin, mutta hinaajahöyry ei vain
muuttanut suuntaansa. Boydkin alkoi huutaa ja karjua, mutta mitään
ei olisi voitu enää tehdä, vaikka hänen äänensä olisi kuultukin.
Tilanteessa tapahtui kuitenkin samassa odottamaton muutos.

Höyrypursi oli jo niin lähellä, että väliä oli enää tuskin kaksi
kertaa sen pituus, kun Boyd näki Ison-Georgen lopettavan kiihkeän
viittomisensa ja kiskaisten revolverinsa ojentavan sen suoraan
hinaajan ohjaushyttiä kohti. Aseesta pöllähti pari savuhattaraa, ja
samassa syöksähti peränpitäjä lasiseinäisestä hytistään kiireimmiten
kannen alle turvaan. Hinaajan keula kääntyi heti poispäin, niin että
se törmäsi sivuittain Baltin alukseen, jossa olijat horjahtivat
kaikki polvilleen sysäyksen voimasta. Jäljessä tulevat lotjat
sotkeutuivat toisiinsa ajautuen sitten hinaajavenheen päälle lähestyvän
vuoksiaallon ruvetessa kieputtamaan laivuetta hitaasti ympäri. Emerson
törmäsi veneeseen, joka onneksi oli käsillä, ja kiiruhtaessaan
onnettomuuspaikalle, hän näki, että vieraan hinaajan kannella oli
sukeutunut hurja tappelu, joka oli kuitenkin jo ohi hänen saapuessaan
paikalle, sillä virta oli jo erottanut laivueet toisistaan. Iso-George
oli kaikesta päättäen hyökännyt hinaajan kannelle samassa kun törmäys
tapahtui ja pieksänyt kapteenin tiedottomaksi, ennenkuin tämän miehet
olivat ehtineet apuun.

"Onko lotja vahingoittunut", huusi Emerson.

"Saihan se vuodon, mutta maihin pääsemme kyllä", vastasi George
rauhallisesti.

Toinen hinausköysi kiinnitettiin Emersonin veneeseen, ja niin saatiin
kallisarvoinen lasti yhteisvoimin rannalle, noin penikulman verran
tavallisen maihinnousupaikan alapuolella.

"Tilkitsemme sen pakoveden aikana", sanoi George tyytyväisenä, että
pälkähästä oli selviydytty niinkin onnellisesti. Sitten hän alkoi
purkaa sappeaan miehille, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.

"Mitäpä heistä, kun ei kerran tämän hullummin käynyt", tyynnytteli
Boyd. "Ellei hinaaja olisi muuttanut suuntaansa, olisi se ajanut lotjan
upoksiin."

"Perämies teki kaiken tahallaan", vannoi George. "Merimiehet eivät
ole milloinkaan niin huolimattomia. Hän tosin selitteli olevansa
juovuksissa, mutta tämän hän kyllä muistaa."

"Jos kaikki oli tahallista, niin mikä taitaa, etteivät he yritä
uudelleen", tuumi Boyd.

"Lataan kuusipiippuiseni heti uudelleen, ja uskallanpa vaikka
lyödä vetoa, etteivät he tohdi tulla äänen kuuluviinkaan ilman
teräshaarniskaa."

Kuta rauhallisemmin Emerson harkitsi tapahtumaa, sitä enemmän hän
ihmetteli hyvää onneaan. "Olemme nukkuneet tähän saakka", virkkoi hän,
mutta nyt on aika herätä todellisuuteen. "Jos Marsh oli suunnitellut
tämän, niin onnettomuudet eivät pääty tähän."

"Niin. Olemme mennyttä, jos menetämme yhdenkään kattilan", myönsi
George alakuloisesti. "Sijoitan tänne vahvan vartioston, sillä nämä
laitteet ovat kaikista tärkeimmät."

Mutta päivä kului iltaan mitään mainittavaa tapahtumatta, ja tehtaalla
edistyi työ keskeytymättä, _The Bedford Castle'n_, joka oli purkanut
lastinsa, kääntäessä keulansa ulapalle palatakseen elokuussa.

Kesäkuun puolivälissä ilmestyivät ensimmäiset lohet, niin sanottu
"kuningaslohi", suuren hopeaparven edelläkävijä, josta Boyd ei
kuitenkaan välittänyt, vaan valmistautui huolellisesti vastaanottamaan
itse pääarmeijaa, jonka piti pian ilmestyä valtamerien salaperäisistä
syvyyksistä. Nousun kerran alettua hänellä ei ollut enää tilaisuutta
huolehtia rakennuksista ja koneiston paikoilleen asettamisesta,
minkätähden kaiken täytyi olla valmiina heinäkuun ensi päivään.

Rasiainvalmistuskoneet olivat olleet jo jonkun ajan yötä päivää
käynnissä kirvesmiesten ja koneseppien täydennellessä töitään;
verkkomiehet tarkastelivat ja korjailivat pyydyksiään, ja ranta
oli täynnä kalaveneitä. Kolme penikulmaa alempana rakenteli George
valikoidun miehistön avulla patoa, joka tehtiin noin puolen penikulman
pituiseksi.

Hän työskenteli nyt paikalla, jonka tähden hän oli pääasiallisesti
joutunut niin julman vainon uhriksi, ja pidettyään vuosikaudet puolensa
kaikesta sorrosta huolimatta hänellä oli nyt ensi kerran tilaisuus
käyttää omistusoikeuttaan hyväkseen, minkä johdosta hän oli melkein
suunniltaan mielihyvästä.

Boydin jännitys kiihtyi sitä enemmän mitä varmemmalta hänen
unelmiensa toteutuminen näytti. Työn ohessa ilmaantuvat lukemattomat
eri asianhaarat pitivät häntä aina jalkeilla vaatien nopeata
päättäväisyyttä ja terävää arvostelukykyä, mikä kaikki pakotti hänet
pinnistämään valppautensa ja nerokkuutensa äärimmilleen. Hänellä oli
niin paljon työtä, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Jokainen aamu
merkitsi uuden taistelun alkamista, ja kun ilta alkoi hämärtää, tehtiin
suunnitelmia seuraavan päivän varalle. Cherry oli aina hänen luonaan
olematta silti mitenkään tunkeileva, mutta kaikki huomaten ja joka
hetki valmiina toimintaan. Hänellä näytti olevan jumalallinen taito
tietää milloin olla vaiti ja milloin puuttua puheeseen, ja häneltä sai
Boyd monta arvokasta neuvoa, sillä Cherry oli hyvin käytännöllinen ja
hämmästytti miehekkään terävällä huomiokyvyllään, sekä Boydin että
Georgen monta kertaa. Pitempää aikaa ei onni näyttänyt heitä kuitenkaan
suosivan, vaikka työ edistyi ripeästi. Eräänä päivänä, kun kaikki oli
melkein valmista, tuli eräs työnjohtaja kiireesti Boydin luo sanoen
kiihtyneesti:

"Perkkauskoneet ovat rikki, sir; tulkaahan katsomaan."

"Kuinka niin?"

"En tiedä, mutta jotakin on hullusti." Pikainen tarkastus osoitti,
että koneet oli taitavasti tehty täysin kelvottomiksi; osia puuttui ja
toisia hennompia oli rikottu.

"Ne olivat kaikki kunnossa maihin tuotaessa", selitti mies. "Joku on
käynyt aivan äsken niitä sormeilemassa."

"Kuka sitten? Ja milloin?" tiuskaisi Boyd. "Vartijat ovat olleet koko
ajan paikoillaan."

"Kukaan ei tiedä mitään. Huomasin ilkityön heti kun aloimme kiertää
viimeisiä muttereita kiinni."

Perkkauskone eli koneellinen puhdistaja oli lohikalastamoiden monista
työtä säästävistä laitteista ehkä monimutkaisin. Omituisen näköinen
vehje, jonka pyöriviä teriä ja valsseja täynnä olevaan kitaan kala
katoaa kokonaan ilmestyäkseen vilahduksessa täydellisesti suomuttuna,
halaistuna, leikeltynä ja valmiina huuhdottavaksi. Kaksikymmentä
salamannopeata "viiltäjää" saa heilua hiki otsalla kyetäkseen
kilpailemaan tuommoisen koneen kanssa.

Boydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan
totesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata
ajoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat
saataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun
oma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille,
joka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet
hämmästymään.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi hän.

"Perkata käsin", vastasi kalastaja.

"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä."

George irvisti. "Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain
pyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun,
niin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon
viiltäjiäkin."

"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan."

"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että
keksiköön Willis Marsh jotakin muuta."



XXI.

YÖLLINEN SEIKKAILU.


Heidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja
näkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille
mahtoi merkitä.

"Enpä tiedä", vastasi George tuijottaen tulijaan. "Ja tuolla näyttää
olevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään."

"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä."

"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?"

Puolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan
alemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.

"Olisihan minun pitänyt se arvata."

"Mikä sitten?"

"Marsh aikoo 'korkata' meidät."

"Mitä se on?"

"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten
saaliimme."

"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"

"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin
puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella,
hän saa tehdä mitä hyvänsä."

"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään
lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille
saakka, saamme -- saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."

"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu,
joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi
milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja
tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala
parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda,
mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo
kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi
kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei
meidän alueellemme tunkeuduta."

Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan
selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon
aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla
tuntuvan tappion.

"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan;
"milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja
milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme
tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada
selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen,
että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut
oikein."

"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt --"

"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä
tiedetty mitään."

Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson
päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat
rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi
häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut
jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu
voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli
usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän
kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen
levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina
tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari
oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui
toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista
sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä
maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä
lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.

Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan
Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea
vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla,
ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle,
joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen
päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään
tuntemattoman miehen kanssa.

Kalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi
terävästi:

"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?"

"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan
toverin kanssa."

"Kuka hän on?" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.

"Herra Marshin työnjohtajia."

"Tämä ei käy laatuun", sanoi Boyd jyrkästi. "Marsh'in väki on jo
aiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni
vetelehtiä täällä."

"Oh, ei mitään vaaraa", vastasi Larsen huolettomasti. "Tämän kanssa
olemme kauan yhdessä kalastaneet." Ja ikäänkuin selitys olisi ollut
täysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua
Emersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut
siihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.

Cherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa
sydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.

"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme", sanoi Cherry asian
kuultuaan. "Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa
kaloja enemmän kuin tarpeeksi."

"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta."

"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan,
maksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan."

"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme
maksaa."

"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia
käänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että
suoriudutte voittajana."

Boyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön
usko häneen virkisti häntä aina.

"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?" jatkoi Cherry.

Boyd pudisti päätään.

"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä
eräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta
kotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain
nahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata
hintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi
ostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän
saanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän
koreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa
nahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken
vaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika."

"No eipä kumma!" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen
laukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen
mielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.

"Toivoisin olevani mies", sanoi Cherry. "Tämmöiset jännittävät
liikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut
jotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta."

"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan
meikäläinen."

"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta."

"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin
viisaasti ja moitteettomasti."

Cherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:

"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan
pitkään aikaan."

"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he
kertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain."

"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?"

"En -- enpä osaa sanoa", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen
äänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus.
"Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin --"

"Unet ovat siitä ihmeelliset", pisti Boyd väliin, "että ne toteutuvat."

"Eivät kaikki -- ihanat unet eivät ole sellaisia", virkkoi Cherry.

"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin."

"Olen menettänyt toivoni", sanoi tyttö surumielisesti päätään
kääntämättä.

"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen
suuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia,
ja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa
näyttäneet."

Tytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että
hänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän
puhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti
häntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua
kuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen
yhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt,
mahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän
ajan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta
mielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella
tämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen
kiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei
puhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin
hämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja
mitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse
peitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa,
että tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun
arkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa
säilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä,
sen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen
hurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin
eri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin
henkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin
lähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen
tämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja
tuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta
poikaa -- ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä
ajatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.

Ehkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön
mietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen,
joka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät
laajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka,
sitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin
ohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta
nuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa
kokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn
tyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi
tulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat
hiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn
onnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain
hetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain
yksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt
oli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan
kulua mistään muusta välittämättä.

Soitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he
siirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen
ihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin
kummallisesti viehätti.

Jostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä
tämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö
ovea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry
päätään nyökäyttäen myöntyi.

He istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa
huomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska
havahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden,
että taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein
yhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.

"Viivähdinpä aivan liian kauan", virkkoi hän hymyillen.

"Odottakaahan. Haen teille sadetakin", sanoi Cherry hieman
huolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.

"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta."

Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että
hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.

"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.

"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut
oppia tuntemaan teitä."

Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä
sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen
tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.

Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta
vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin,
hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan,
että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit
tyynnyttääkseen.

Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja
sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että
ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä,
kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa,
jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät
toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu
vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton
Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen
enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän
yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti
joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen,
jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen
harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen.
Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti
kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.

Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi
rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli
tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin
että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen
mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen.
Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi
kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta
lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa
erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa
johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle
sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh
aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka
hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä -- juuri
sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti
sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä
ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä
täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli
tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia
hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli
pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana
ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä
toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton,
sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan
salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä,
vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd
aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi
tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää,
joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla
hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen
katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten
hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa
olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen
nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen
äänettömästi kuin varjo -- hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin.
Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui
suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille,
mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin
hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla
pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa
torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta
hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen
sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja
sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin.
Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon
vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan
käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät,
ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari
unenpöpperöistä miestä kintereillään.

Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä
vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi
ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki
vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti
hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta,
joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen
avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli
tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka
oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku
oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen.
Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies
oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta
veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen
toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs
lähellä oleva ovi oli vielä auki.

Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän
oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh
vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:

"Hän -- tuossa -- aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen
haavoittunut."

Boyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.

"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin --"

"Hän valehtelee!" huusi Marsh kimeästi. "Katsokaa! Hän löi minua
puukolla."

"Sitä en tehnyt", toisti Boyd lujasti, "enkä tiedä, kuka häntä iski."

"Kuka se sitten oli?" kysyi joku.

"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan
varassa, ettei murhaa tapahtunut", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.

"Tämä käy teille kalliiksi", uhkasi kolmas.

"Kuulkaahan nyt", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan.
"Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin
erään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin
häntä pahoinpitelemästä."

"Naisen!" huudahtivat miehet.

"Kuten sanoin."

"Mihin hän on hävinnyt?"

"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka
tielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin."
Boyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.

"Valetta!" kiljahti Marsh.

"Totta joka sana", väitti Emerson lujasti. "Hänellä oli sitäpaitsi eräs
mieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?"

"Mistä minä sen tietäisin."

"Älkää valehdelko."

"Olen haavoittunut", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään
miestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: "Mitä
te töllistelette? Köyttäkää hänet."

"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko",
sanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. "Tarkastakaa minut, jos
haluatte." Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.

"Onhan siellä kuusipiippuinen", jurahti joku.

"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin", vastasi Boyd
rauhallisesti.

"Hän on ehkä pudottanut puukon", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia
permantoa toisten avustamana.

"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra
Marshia", aprikoi Boyd. "Ehdin parahiksi näkemään, miten he
painiskelivat."

"Täällä ei ole ollut ketään naista", ärjäisi Marsh.

"Eikä puukkoakaan", ivasi Boyd.

Miehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui
totta, Marsh vai tuo vieras.

"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla
joku kanssarikollinen", penäsi Marsh.

"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten
te jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon
rakennukseen." Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti
huomattavasti nolostuvan. "Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla,
että jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin
todellinen syyllinen saataneen piankin ilmi."

Marsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:

"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa
sitoa haavoja."

Enempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa
jäljessä.

Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa
ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä.
Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja
mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa
paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin
salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma.
Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen
vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi
kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa
menemään kuin alistui kuulusteluun.

Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut
törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja
niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja
iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa
jotakin.

Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa
edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet
sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli
saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta
hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.



XXII.

HOPEAPARVI.


Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun
ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt,
tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi
meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu
alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään
sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden
välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi
meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla
tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.

Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren
syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän
joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä
syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin
puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi
kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin
kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja
kauneudestaan.

Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi
kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi,
joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen.
Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista
näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä.
Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden
paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä,
noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi
sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan
yrittänytkään vastustaa.

Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä
perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen
vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista
täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen
luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita
satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja
ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä
miehiä melkein lanteisiin saakka.

Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään;
kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta
ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.

Emersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun
viisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana
särkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille
päätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista
välittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin
tehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä,
ja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli
ollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo
vierailemaan.

Boydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti
samassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät
tehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi
päivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen,
johon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan.
Marsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat
hankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada.
Säikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan
vihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista,
mutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut
mihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.

"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä",
vastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. "Minkä minä sille voin, että
työmaani on miesten mielestä mieluisempi."

"Pakotatte minut menettelemään samoin", sanoi Boyd. "Alan vuorostani
viekoitella teidän miehiänne."

Marsh naurahti ylimielisesti. "Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei
voi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni -- ja mielestäni
teidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään
sellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan."

Neuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd
poistui mieli aivan lamassa.

Seuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä
neuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko
yön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään
harmitteluun, vaan kysyi suoraan:

"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan."

"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia
hinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään.
Marsh on aina varuillaan."

Cherry nyökäytti päätään. "He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän
ei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät.
Jäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?"

"Kyllä."

"Montako venettä?"

"Kymmenen."

"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää
pahalta. Entä pato?"

"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin
suunnitelma korkata se onnistui sittenkin."

Cherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä
suhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä
seuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi.
Hilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria
vaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja
muista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton
aavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin
yksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle
sanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen
viimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen
ratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis
tavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys
onnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku
ääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien
naisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja
auttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen.
Mitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd
oli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän
oli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan
saattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa
tilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään
Boyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti;
katseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen
ymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa
hänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas
huokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.

"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät",
virkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.

Kuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla
niin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli
tosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:

"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu"?

"Kaikki." Väsähtäneet hartiat kohosivat. "Mutta masentunut en vielä
ole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun
täytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille
koko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin
onnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin
paljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä."

"Ja ellei se käy -- ellei Hilliard myönnykään odottamaan"?

"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään
paremman puutteessa."

Cherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma
pyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki
ohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon
valossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun
sävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin
vaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä
kanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen
rauhallisesti ja päättävästi:

"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä."

"Miten?" kysyi Boyd nopeasti.

"Mitäpä siitä -- saanko veneen?"

"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä."

Saatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi
Boyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön
avuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan
kun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.

"Sormeton" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa
jotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon
Clydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.

"Tämähän on kamalaa", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. "Miehet
sanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?"

"Korjaan, mitä onnistumme saamaan", vastasi Boyd.

"Häviämme suunnattomasti."

"Todennäköisesti."

"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan", valitti Clyde. "Jos olisin
Chicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt
kotiin rahojani vahtimaan."

"Tiesit yhtä paljon kuin mekin", sanoi Boyd lyhyesti.

"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin
pyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan
entiselleni, jos nyt menetän rahani."

"Älä nyt tuossa ruikuta", virkkoi Boyd jäykästi. "Jos kerran menetät,
niin menetä kuin mies peliin antauduttuasi."

"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?" huudahti Clyde
heikosti. "Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa
meidät. Kuulehan", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "Cherryhän auttoi
meidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän
jotakin Marshillekin."

Boyd katsoi puhujaan terävästi. "Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"Cherry voi vaikuttaa häneen, jos vain tahtoo, samoinkuin
Hilliardiinkin."

"Marsh on toisenlainen eikä välitä neuvotteluista. Olenhan jo
koettanut."

"Kuka tässä on neuvottelemisesta puhunut? Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."

"Tyhmyyksiä."

"Kuinka niin? Onhan tässä minullakin sananvalta." Clyde alkoi suuttua.
"Sijoitin vakuutuksiisi luottaen yritykseen kymmenentuhatta omia
rahojani ja kaksikymmentäviisituhatta vieraita, joten osuuteni on
kolmekymmentäviisituhatta suurempi kuin sinun."

"Siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta loukata tyttöä."

"Loukata häntä! Pyh! Älä nyt hassuttele, Boyd. Mikä sai Hilliardin
myöntämään lainan?"

"Arvatenkin hän oli siihen halukas."

"Mitä tuo saivarteleminen hyödyttää? Tiedäthän aivan yhtä hyvin kuin
minäkin, että saamme kiittää siitä yksinomaan Cherryn vaikutusvaltaa,
jota tämä on nytkin valmis käyttämään, jos vain pyydät. Hän tekee, mitä
vain tahdot."

"Olen jo kuullut tarpeeksi, Alton, niin että nyt vaiti", ärjäisi Boyd.
"Ymmärtäähän sen nyt jokainen, joka ei ole aivan auttamaton idiootti,
että Cherry on sellaiseen aivan liian hyvä ja kunnollinen. Ja paina se
mieleesi, että loukatessasi häntä loukkaat minuakin."

"Hyvä hän kyllä on", ivasi Clyde. "Kaikkihan ne ovat hyviä, mutta ehkä
ei siten, kuin sinä luulet."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"_Minä_ en tiedä mitään, mutta kyllä Fraser. Hän on tuntenut Cherryn
jo vuosia. Eikö totta, Fraser?" Mutta seikkailijan kasvot olivat kuin
puuhun veistetyt toisten kääntyessä häneen päin.

"En tiedä kerrassaan mitään", vastasi hän ihailtavan
välinpitämättömästi.

"Päätä itse", Clyde kääntyi jälleen Emersoniin. "Voitko sanoa, kuka
hän on ja miten hän on tänne joutunut? Ja miksi hän on täällä aivan
yksin? Vastaahan. Hänellä on nyt yrityksessämme aivan yhtä suuret
edut valvottavanaan kuin meillä muillakin, ja ellet sinä pyydä häntä
koettamaan jotakin, niin menen itse neuvottelemaan asiasta hänen
kanssaan."

"Sitä et tee", sanoi Boyd kylmästi.

Clyde hypähti ylös ja sopersi kiihtymyksestä tukahtuneella äänellä:

"Olet tähän kaikkeen syypää, ja nyt joko selvität tämän pulman tahi
ostat osuuteni."

"Tiedäthän, ettei minulla ole rahoja osuutesi lunastaakseni."

"Sitten myyn sen ensimmäiselle ostonhaluiselle. Tarvitsen rahani, ja
muista, että tarjosin sitä ensin sinulle."

"Teitte viisaasti seuratessanne mukana Kalvikiin", sanoi Fraser.
"Menkää koetteeksi Marshin puheille."

"Sen teenkin", selitti Alton.

"Sellaista konnamaisuutta et sentään tuumine?" kysyi Emerson nopeasti.

"Miksi en? Ethän sinäkään kuuntele neuvojani. Pelaat toisten rahoilla,
ja sinulle on aivan samantekevää, voitatko vai häviät. Jos tämä yritys
menee myttyyn, alat luultavasti puuhata heti toista."

"Ulos!" karjaisi Boyd sellaisella äänellä, että Clyde livahti ovesta
tavallista vikkelämmin.

"Tunsitteko Cherryn jo ennen kuin tulimme Kalvikiin?" kysyi Boyd
Fraserilta hetkisen kuluttua.

"Tapasin hänet kerran sattumalta."

"Missä?"

"Nomessa -- suuren kultakuumeen vuonna."

"Mitä hän teki?"

"Hoiteli asioitaan, johon hän kyllä kykenee", Fraserin silmät olivat
jälleen vihreät ja ilmeettömät kuten tavallisesti.

"Mitä tiedätte hänestä?"

"Sen vain, että useimmat olisivat rynnänneet vaikka tuleen hänen
tähtensä. Nomen kullankaivajat olisivat antaneet oikean silmänsäkin,
ainoan lapsensa ja vaikka mitä, jos hän olisi pyytänyt."

"Mitä muuta?"

"Hänelle aivan sateli naimatarjouksia --"

"Niin, niin, mutta mitä tiedätte hänestä itsestään. Kuka hän on? Ja
minkälaiset ovat hänen elämänsä vaiheet?"

"Olen hirveän kehno salapoliisi, sir", vastasi "sormeton" Fraser,
"minkä huomion olen usein tehnyt. Jos minua miellyttäisi nuuskia
toisten asioita ja kuunnella kaikkia juorupuheita; niin voisin ehkä
vastata kysymyksiinne, mutta sellainen en ole. En kelpaa todistajaksi."

Boyd olisi vielä jatkanut kyselyään, mutta samassa kuuluivat ulkoa
George Baltin raskaat askeleet, jotka lähenivät nopeasti. "Saitteko
mitään"? tiedusteli Boyd kiihkeästi heti kun ovi aukeni.

"Mitä vielä", murahti George. "Nousu on kyllä hyvä, mutta patomme on
korkattu." Hän riisui kumisaappaansa ja lennätti ne vihaisesti penkin
alle.

"Entä veneet?"

"Sama juttu. Marshin miehet saartavat verkkomme, eikä meillä ole
tarpeeksi veneitä pitääksemme vieraat loitolla." Hän loi Boydiin paljon
sanovan katseen tuuheiden kulmainsa alta ja kysyi: "Kuinka kauan aiomme
tätä vielä sietää?"

"Mitä tarkoitatte? Olen lähettänyt miehiä värväämään uutta väkeä."

"Tarkoitukseni ymmärrätte kyllä", murisi jättiläinen verestävin silmin.
"Vastaamme Marshille samalla tavalla."

Emerson loi nopean katseen Fraseriin, joka tuijotti hievahtamatta
Isoon-Georgeen.

"Meitä on jo niin kauan kiusattu, että jonakin kauniina päivänä tässä
tapahtuu murhia, ja sitä parempi kuta pikemmin", riehui kalastaja.
"Nitistämme hänet jo tänä iltana."

Boyd kääntyi hitaasti ikkunaan päin toisten seuratessa häntä
kiihkein katsein. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Etempää
kuuluva koneiden melu tuntui nyt julmalta ivalta. Tämä viimeinen
vastoinkäyminen oli Baltille kaiken sen vuosia kestäneen, säälimättömän
vainon huippu, jonka pelkkä muistokin sai hänet raivostumaan, ja hänen
kumppanilleen se merkitsi lemmittynsä menettämistä, eroa Mildred
Waylandista, tytöstä, joka oli ollut tämän kaikkien suunnitelmien
keskipiste. Boyd ajatteli katkeralla mielellä kaikkia ponnistuksiaan
ja kärsimyksiään, nälkää niin ruumiillista kuin henkistäkin, jota hän
oli tuon tytön tähden kärsinyt. Hän näki jälleen toiveidensa raukeavan
ja unelmiensa sortuvan, maa vajosi jälleen hänen altaan, kuten se oli
ennenkin niin usein tehnyt, ja hänen sisimmässään alkoi kyteä synkkä
viha. Jokin sanoi hänelle, että tämä oli viimeinen yritys; hänellä ei
olisi enää rohkeutta ryhtyä johonkin uuteen, mikä ajatus raivostutti
hänet melkein suunniltaan.

Vielä edellisenä iltana kalastajien lähtiessä matkoihinsa, häntä oli
lohduttanut se toivo, että Georgen pato pelastaa heidät, kunhan nousu
toden teolla alkaa, mutta sekin toivo petti; joki oli lohia tulvillaan,
mutta pato pysyi tyhjänä. Hän oli täydellisesti masentunut ja toivoton,
sillä Kalvikissa ei ollut ketään joutilaita, jotka olisivat olleet
halukkaat ryhtymään työhön ja Mildred Waylandin piti sitäpaitsi myös
pian saapua -- laivaa odotettiin joka päivä -- eikä apua voinut mistään
saada. Ja mikä pahinta, Mildred saisi kuulla senkin, että kaikki oli
Marshin ansiota. Boyd tiesi kyllä, että Mildred luotti häneen, mutta
naisen luottamus kestää vain aniharvoin nöyryytyksen häpeää, eikähän
ole inhimillistäkään aina luottaa taittuneen kaislan tarjoamaan
tukeen. Mildred kääntyisi varmasti toisaalle -- ehkä juuri mieheen,
joka oli kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttanut. Tuota mahdollisuutta
ajatellessaan Boyd kirosi synkästi.

"Mitä?" kysyi Balt.

"Sitä vain, että olette oikeassa. On jo aika vaatia tuo konna tilille",
vastasi Boyd käheällä ja luonnottomalla äänellä.

"Hyvä!"

Boyd vilkaisi vielä kerran ulos huulillaan joku katkera sana, mutta
samassa hän hätkähti ja kumartui kiihkeästi eteenpäin. Vene, jonka
Cherry oli lainannut, lähestyi nopeasti väkeä kukkuroillaan jäljessään
pitkä jono kanootteja, nekin miehiä täynnä.

"Katsokaahan!" huudahti hän.

"Mitä?"

"Cherry -- Cherry on hankkinut väkeä." Ääni petti ja hän törmäsi ulos
Ison-Georgen hypähtäessä ikkunaan.

"Intiaaneja, Jumal'auta!" kiljaisi jättiläinen ja malttamatta kiskoa
saappaita jalkoihinsa hän syöksyi avojaloin Boydin ja Fraserin
jälkeen ennättäen näiden kanssa laiturille juuri parahiksi Cherryä
vastaanottamaan.

"Töihinkö?" kysyi Boyd henkeään pidättäen ja miesjoukkoon viitaten.

"Niinpä tietenkin", vastasi tyttö. Vene ja kanootit tyhjenivät
nopeasti ja pian parveili laiturilla tumma joukko vinosilmäisiä ja
kuparinruskeita aleuteja.

"Sain viisikymmentä miestä -- jokilaakson parhaat", jatkoi Cherry, "ja
koetin saada enemmänkin, mutta -- ne ovat jo tässä kaikki."

"Sormeton" Fraser löi kämmenen reiteensä niin että läjähti, ja Boyd
tarttui kiinteästi tytön käteen.

"Olette oikea aarre, Cherry!" Äskeinen epätoivoinen päätös häivähti
hänen mieleensä, ja äänessä väreili rajaton kiitollisuus.

"Älkää minua kiittäkö!" huudahti Cherry. "Constantinen avutta en
olisi saanut paljoakaan aikaan, niin että kaikki on enimmäkseen hänen
ansiotaan."

"Sittenkään en oikein käsitä. Nämähän ovat Marshin väkeä."

"Niin ovatkin, mutta minä autoin heitä parhaani mukaan, kun he viime
talvena näkivät nälkää, mihin kaikkeen nyt vetosin. Huonoja kalastajia
ja hirvittävän laiskoja, jotka eivät suorita puoltakaan valkoisen
miehen työstä, mutta sen parempia ei ollut tarjolla." Hän naurahti
iloisesti onnellisena katseesta, jonka Boyd häneen loi. "Antakaa nyt
minulle jotakin syötävää. Olen nälkään nääntymäisilläni."

Oivallettuaan asianlaidan Iso-George rupesi heti joukon johtajaksi,
ja ennenkuin toiset olivat ehtineet keittiöön, oli hän jakanut miehet
sopiviin ryhmiin, joille hän jo jakeli verkkojaan. Lohi nousi ja voitto
oli näkyvissä -- mitä hän muusta välitti.

Iltapäivällä natisi laituri hopeakylkisten lohien painosta, ja
kiinalaisten viiltäjien väsymättömät veitset liikkuivat salamannopeasti
halkoen, leikaten ja viiltäen juottoahjojen sähistessä avarassa
tehdasrakennuksessa, jonka seinissä koneiden melu ontosti kumahteli.



XXIII.

TAISTELU JATKUU.


Boydista tuntui, että seuraavat päivät olivat hänen elämänsä ihanimmat.
Hän laski leikkiä miestensä kanssa ilahduttaen ja kiihoittaen heitä
päivänpaisteisella hymyllään ja väsymättömällä tarmollaan, eikä hän
ollut milloinkaan joutilaana, paitsi niitä niukkoja hetkiä, jolloin
hänen täytyi pakostakin nukkua joku tunti. Hän oli yhtä aikaa
kaikkialla, eikä ainoakaan pyörä seisahtunut eikä yhtään määräystä
koneisiin nähden annettu hänen tietämättään. George Balt vimmastui
lopulta hänen kiihkolleen, sillä intiaanit eivät ole valkoisten
miesten kaltaisia; saaliin hankkiminen niiden avulla pani jättiläisen,
joka oli tottunut käsittelemään väkeään säälimättömän esimiehen
melkeinpä rikollisella julmuudella, kovalle koetukselle. Äärimmäisistä
ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut kuitenkaan saalista
niin paljon kuin tehdas olisi niellyt, mistä kaikesta hän syytti
sankarillisesti vain itseään.

Boyd oli, siitä huolimatta ettei saalista tullutkaan toivottua
määrää, sangen hyvillään, sillä hän arveli joka tapauksessa voivansa
pelastua täydellisestä häviöstä, ja päästyään kerran kunnialla tämän
kesän yli ei Marsh eikä mikään muukaan mahti kykenisi häntä enää
murskaamaan. Vaikka nuo ihanat unelmat suurenmoisesta menestyksestä
eivät toteutuneetkaan, laski hän joka tapauksessa saavansa kohtuullisen
voiton.

Trustin päämajassa oli rajuilma riehahtanut valloilleen. Marsh oli
vimmoissaan, ja kaikki, joille se vain oli mahdollista, karttoivat
häntä. Työnjohtajat ja päällysmiehet, jotka oli käsketty yhtiön
punaiseksi maalattuun konttoriin kesken kiireen, poistuivat kulmat
rypyssä ja arkoja silmäyksiä olkansa yli heitellen. Monet heistä
saivat pitää paikkansa vain tekemällä yhtiölle palveluksia, joita ei
milloinkaan kirjoihin merkitty, mutta nyt pudistelivat hekin päätään
kiroten, että jotakin tavallista kummempaa oli tekeillä.

Marsh olisi voinut olla aivan levollinen ja antaa ajan lopettaa,
minkä hän oli alkanut, ellei Boyd olisi ollut niin varovainen, että
myi saaliinsa etukäteen. Tuo temppu uhkasi kumota kaikki Marshin
suunnitelmat. Trustin suunnattomat käyttövarat tukenaan hän olisi
voinut polkea hinnat niin alas, että Emerson olisi joko joutunut
kokonaan tappiolle ja puille paljaille tahi saanut pitää saaliinsa
seuraavaan vuoteen, mitä hanketta Wayne Wayland olisi varmasti
lämpimästi kannattanut. Mutta asiain näin ollen olisi sellainen
menettely aiheuttanut vain suuria tappioita kaikille välittäjille ja
samalla trustille itselleenkin. Sentähden täytyi tuo nuori mies saada
tuhotuksi jo Kalvikissa ja heti.

Marsh tiesi viipyneensä jo aivan liian kauan Kalvikissa, sillä hänen
läsnäolonsa oli välttämätön toisissakin paikoissa kaukana etelässä,
mutta hän ei voinut luovuttaa tätä taistelua toisiin käsiin. Hän odotti
sitäpaitsi kiihkeästi _The Grande Dame'n_ tuloa, jolla Mildredin ja
herra Waylandin piti saapua.

Pyynnin kolmantena päivänä tuli Constantine Boydin puheille mukanaan
joukko aleuteja, joiden tulkkina hän toimi. Miehet pyysivät saada
palkkansa.

"Eivätkö he voi odottaa viikon loppuun?" tiedusteli Boyd.

"Ei! Ellei rahaa, ei ruokaakaan. Pienokaiset nälissään ja raha nyt
tarpeen. Ostettuaan ruokaa he palaavat heti työhön."

"Hyvä on. Anna tämä maksumääräys kirjanpitäjälle."

Boyd kirjoitti pari sanaa muistikirjansa lehdelle, jonka hän repäisi
irti ja antoi Constantinelle.

"Oletko tuntenut Marshin jo kauankin."

"Hyvin kauan."

"Pidätkö hänestä?"

Tummat silmät välähtivät.

"Kyllä. Hän hyvä mies."

"Olet ollut hänen työssään?"

"Kyllä?"

"Miksi lähdit pois?"

Constantine epäröi hetkisen. "Minä teke nyt työtä Cherrylle."

"Minkätähden?"

"Hän kovin hyvä pikku veljelle. Te näki pienokainen -- noin iso."

"Aivan niin. Sievä lapsi. Muistatko muuten iltaa pari viikkoa sitten,
jolloin olin Cherryn luona -- iltaa, jolloin menit ulos sisaresi
kanssa?"

"Muistan."

"Mihin menitte?"

Constantine muutteli jalkojaan, joissa oli mursunnahalla pohjatut
saappaat. "Miksi kysytte?"

"Mitäpä siitä. Mihin menitte?"

"Intiaanikylään. Miksi kysytte?"

"Ilman vain. Jos muuten sattuisit joutumaan selkkauksiin Marshin
kanssa, niin voin ehkä auttaa sinua. Pidän sinusta, mutta en hänestä."

Sekarotuinen murahti jotakin ja kääntyi mennäkseen, mutta samassa
ojensi Boyd kätensä siepaten miehen vyössä roikkuvan puukon tupestaan.
Constantine pyörähti ympäri hätäisesti huudahtaen, kasvot nytkähtelivät
ja sieraimet värisivät kuin säikähtyneellä hevosella, mutta Boyd ei
ollut häntä näkevinäänkään, vaan tunnusteli huolettomasti puukon terää.

"Harvinainen ase", virkkoi hän luoden mieheen omituisen katseen. "Olen
sitä usein ihaillut." Hän ojensi hymyillen veitsen Constantinelle, joka
solahdutti sen nopeasti paikoilleen poistuen sitten sanaa sanomatta.

Pari tuntia myöhemmin huomasi Boyd intiaanien, joille hän oli antanut
maksumääräyksen, keskustelevan kiihkeästi laiturilla. Nähdessään
Constantinen joukon keskellä hän meni kysymään, mitä siellä oli
tekeillä, jolloin Constantine ojensi hänelle hopeisen dollarin rahan
sanoen:

"Nämä miehet sanovat tämä raha ei hyvä."

"Mitä tarkoitat?"

"Raha ei hyvä. Yhtiön kauppa ei huoli siitä."

Boyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.

"Lorua! Mikä vika siinä olisi?"

"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän
ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."

Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.

Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:

"Tahdomme tämmöisiä rahoja."

Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi.
Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön
kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että
kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan
tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat
yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä
saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät
ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä
kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti
kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla
olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli
kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden
yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä
ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta
viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun
sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:

"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä
tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."

Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai,
mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.

Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli
levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.

Balt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin
miesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli
saarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli
lopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat
saaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin
rakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että
tilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän
pihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin,
Boydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja
soutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan
alkuasukkaat palaamaan.

Tyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen,
kun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.

"Minne menette?" kysyi hän.

"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja --"

"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan." Hän katsahti arasti
taaksensa.

"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?"

Tyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.

"Ketä?" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen
kirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi
huomauttaen Boydille:

"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset
viime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka
on ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on
nyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään
ja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että
aivan hermostuttaa." Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja
riensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. "Eikö hän ole sievä?" lisäsi
Cherry. "Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää."

Kylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet
mukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa,
kuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille
tohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja
työnantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka
eivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja
olkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.

"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä", virkkoi
Cherry lopuksi.

"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi", vastasi Boyd alkaen
menettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. "Käskekää
heidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen,
vaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen." Mutta joukkoon
ei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo
ihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.

"Näitä raukkoja ei voi moittia", sanoi Cherry. "He ovat oppineet
pelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli,
niin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta,
nääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!" Tyttö polkaisi vihaisesti
jalkaansa. "Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin
todellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää
mitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani."

"Samoin minäkin", huokaisi Boyd. "Näiden viidenkymmenen aleutin avulla
saimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!" Hän heilautti käsiään
toivottomasti. "George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit
ovat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä."

"Laiva! Mikä laiva?"

"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten
päämiesten ja -- Mildredin keralla."

"Tuleeko -- tuleeko neiti Wayland tänne?" kysyi Cherry jäykästi.

"Kyllä."

"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?"

"Luulin sen olevan teille samantekevää."

"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta
saakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?" Katse
painui alas ja piirteet kovettuivat.

"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään
tavalla."

"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne", sanoi Cherry
vihaisesti. "Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä,
vaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain
välikappaleita -- George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette
valmistautunut vain tuota hetkeä varten." Hän naurahti katkerasti.

"Nyt ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Neiti Wayland --"

"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin
vapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan,
ja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme
joutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät."

Boyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen
puhua.

"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä
riemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti
iloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille
täydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä
väistyn. Ymmärrättekö?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin
aivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa
kiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.

"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa",
vastasi hän rauhallisesti, "ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään
vastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun
hanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän
kaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus."

"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä"? kysyi Cherry. "Niinkö vähän
hän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala
asemanne on."

"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin.
Hän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan
luomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes
ajatellakaan sinnepäin -- hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin
vastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa
hänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei
siedä velttoja henkilöitä."

"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään
nainen -- hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa,
luuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä?
Jos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin
neuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai
odotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni
astumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin
tuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En
konsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä
hänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on --
rahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat
vastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin
heittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin
ja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä
auttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän
seuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä."

Sanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.

"Tätä ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Olette alkuperäinen ja vapaudessa
kasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus
on hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli
ensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä,
oloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä
toisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun
tiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan."

Cherry nykäisi niskojaan. "Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on
aina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on
-- en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen
tehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää,
vaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä."

"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?" kysyi Boyd äkkiä.

"Kyllä", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka
syvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. "En ole Luojan kiitos, noita
keinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!"
Punaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.

"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä", sanoi Boyd. "Mutta hän
rakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy
olla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella."

Cherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä
koko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin
uskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään
vaitioloa rikkoa.

"Sormeton" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. "Missä helvetissä
olette ollut?" huusi hän.

"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?"

"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten."

"Mikä hätänä?"

"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin
miesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin
laidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta
hankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat."

"Särkiltä meitä ei karkoiteta", kiljahti Boyd. "Hoilaan rantamiehet
heti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki
saatavilla olevat miehet."

"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa."

"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa."

Hän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet
saapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari
vahtia tehdasta vartioimaan.

Lahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä
hämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa
puolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja
sauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta
sankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti
silvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien
kölien alitse.



XXIV.

"THE GRANDE DAME" SAAPUU.


Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi
utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi
valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen
suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan.
Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan
edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi
vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin
rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.

Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva
virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman
läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta
uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista
ilmestystä.

Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen.
Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut
ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen.
Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen
olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä
vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa
-- hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta
märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli
varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun
maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi
Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi,
paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän
tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin
komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen
kimaltelevat messingit. _The Grande Dame_ oli jo niin lähellä, että
koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla
äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt.
Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien
vielä nukkuvan. _The Grande Dame_ liukui ohi hänen seisoessaan siinä
sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä
ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.

Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.

"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.

"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."

Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.

"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin
että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."

"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."

"En välitä. Menen padolle."

Emerson kohautti hartioitaan.

"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan."

"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan
nähnyt lohien tekevän näin", murisi Balt. "Elleivät ne tänään kulkeudu
patoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin
puolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin." Sanoja
seurasi sarja synkkiä kirouksia. "Teimme sittenkin erehdyksen toissa
päivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään
liian myöhäistä."

"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen
kuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän
tiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja
kerron kaikki."

"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?"

"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia -- tuumia tuota ehdotustanne.
En suoraan sanoen pidä siitä."

"Ei teidän tarvitsekaan", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi,
niin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. "Olen pohtinut asiaa koko yön
ja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka
tapauksessa langettanut ja -- te olette minua nuorempi, jolle semmoinen
ei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten
hyvänsä."

Boyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.

"Ei, Balt", lausui hän; "murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan
rikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani,
enkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin
teitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi.
Onpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen
tyttärensä on, näettekös -- tuota noin -- tahtoisin -- tahtoisin kovin
mielelläni nähdä hänet."

Balt katsoi häneen kiinteästi. "Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne
niin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni
tieltä pois -- hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan
sitten minulle, mitä vanhus sanoi."

Boyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi,
etteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään
järkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle
minkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut
vain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että
jos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä
tätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä
nyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi
itsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta
ellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi
enää mitään syytä säästää vihollistaan.

Tehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja
kiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski
hänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista
haukattuaan.

Matkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet
vallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi
kerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä
kerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet
jälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta
ajatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin
toivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään;
ettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies,
joka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo
näyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea
tehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.

Willis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten
seurassaan joku kolmaskin -- Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon
vartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred
huomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.

Hän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja
jäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden
liuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet
tuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä
vuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen
tuli ja hymy oli vain hänelle.

Boyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt
huomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja
viileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili
hänelle.

Alton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän
kätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi
mennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen.
Vanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä
sanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti
ja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle
alkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta
huomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä
olan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen
sävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi
ollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava.
Vieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella
ympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen
huomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan.
Keskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi
vaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät
pitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut
mitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen
yhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli
vain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle
tutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin
että Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken
lemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen
itse viereen.

"Vihdoinkin"! hengähti hän. "Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin."

"Niin, Boyd."

"Oletko iloinen?"

"Kyllä. Ihana matka."

"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet
todellakin täällä -- etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."

"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"

"Hyvin -- niin ainakin arvelen -- en ole, näet, joutanut lainkaan
itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski
kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.

Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.

"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt
sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."

"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia
kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa
tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis
minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"

"En vähintäkään. Entä sinä?"

Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan
olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä;
"käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon
nääntymäisilläni."

Kukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman
vastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin
liikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa
poskille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.

"Olet aina sama", hymyili hän. "Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut.
Täällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä.
En ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi."

"En välitä --"

"Mutta minä välitän."

"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen
saanut aikaan."

"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia."

"Marshia!"

"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa
sitten syömme aamiaisenkin -- minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!"
huudahti hän valittavasti. "Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain
säilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa
puheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot -- muusta
en ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja
isä on tietysti koko joukon pahin."

Boyd katsahti rannalle. "Et ole vielä nähnyt minun -- meidän
tehdastamme."

"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin
toisetkin." Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Ainoa, mikä
niissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla
kiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset
piippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman
hullunkuriset." Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin
että rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin
toivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan
samanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt
pitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.

"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin
näkeväni sinut", virkkoi hän.

"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta
untani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin."

Boyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili
taampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.

"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?" kysyi Boyd.

"Tietysti", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.

Boyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja
vastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli
voittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan
vierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli
päätään pudistellen.

"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit,
enkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd.
Vastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin,
että olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla
varmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole
sinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun
tarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan
paljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on."

"Suurempia!" huudahti Boyd. "Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein
ja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle
hengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee
kymmeneenmiljoonaan dollariin."

"Oh, antakaamme tilaston olla", sanoi Mildred torjuvasti, "saan
siitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes
verrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin;
häntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd,
mutta silmäilehän pukuasi." Hän purskahti nauruun. "Näytäthän aivan
tavalliselta työmieheltä."

Boydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten
karkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä
puhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki
ohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja
ujostuttaa.

"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani", myönsi hän
nolona, "mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun."

"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He
luulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja."

Boyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta
Mildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa
huolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi.
Hän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen
puheenaihetta:

"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?"

"Kuka?"

"Cherry Malotte."

"Niin. Mistä sen tiesit?"

"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte
saapuneet tänne samalla laivalla."

"Aivan oikein."

"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli
kerallasi Seattlessa?"

"En tiedä -- en tullut sitä ajatelleeksi." Mildred silmäili häntä
kylmästi.

"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?"

"Mistä tämä uteliaisuus?"

Tyttö kohautti olkapäitään. "Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti
minua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan
tuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle.
Olisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei
luultavasti tule, vai mitä arvelet?" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin
levottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.

"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään", vastasi hän. "Cherry
Malotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä,
keksi joku toinen keino."

"Kuinka niin?" Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin
vain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta."

Tytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan,
minkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin
alkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei
hän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei
ollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja
välinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.

"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta", virkkoi
hän vihdoin. "Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan
entisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein
aika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin
hauskoja."

Samassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin
kajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:

"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä."

"Milloin saan taas tavata sinua?" kysyi Boyd nopeasti.

"Tule illalla takaisin."

Boydin silmissä leimahti, kun hän vastasi: "Minä tulen."

Toiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:

"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää."

"Herra Wayland on kajuutassa", huomautti Marsh auttaen naisia
veneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään
jäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.

Herra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi
ilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli
valmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta
odottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita
raajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta
salonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu
pöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat
tupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat
täynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta
häämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi
suloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon
pehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.

Herra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.

"Minulla on teille paljon sanottavaa", alkoi Emerson, "ja pyytäisin,
että kuuntelisitte loppuun saakka."

"Alkakaahan."

"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin
epäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian
mies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen
menettelytapojaan minua kohtaan."

"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes
hän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla."

"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet
saapuville, jos niin tahdotte."

"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte."

"Oikeutta."

"Muistattehan sopimuksemme?"

"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta."

"Toisin sanoen jotakin palvelusta."

"Sitä se ei mielestäni ole."

"Hyvä. Jatkakaahan."

"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään,
käsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin --"

"Oletteko te menetellyt rehellisesti?" keskeytti vanhus nopeasti.

"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin
jo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis
Marshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin
Seattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia:
laiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät
huolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä,
ja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä
rannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain
vastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan
kaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina
kintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä
seurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi
henkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma."

Herra Wayland hymyili. "Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä
tuon lakkolaisen kuolemastakin?"

"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun
niskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta?
Kun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä
hanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni
kelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen,
sillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä,
jolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa,
niin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen -- sulaa
kiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja
tilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja
uhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset
olisi totelleet.

"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan
ja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä,
eikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu -- eilen
illalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta
miestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille
kaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän
mahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut -- ei kilpailun takia, vaan
henkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko
ajan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen
menettely lopu, olen mennyttä."

"Niinkö?"

"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani
säilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön
kykenemättömät."

Trustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua
kertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen
kylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:

"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis
Marsh on mies paikallaan."

Tästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd
huudahti:

"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?"

"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta
saamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut
tehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa
kaiken vastustuksen."

"Tuon kaiken käsitän", sanoi Emerson terävästi, "mutta pitääkö minun
myös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan
minut?"

"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin,
ettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne
vastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä
pulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta
sangen helposti."

"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin
miksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut
koko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?"

"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset."

"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?"
Boyd alkoi menettää malttinsa.

"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää
alusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi
miesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen
päinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet,
etteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän
otti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan
tiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten,
että teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä
haluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys
mistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen.
Valituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin
puoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh
on koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden
kuitannut välinne."

"Kuinka niin?"

"Iskemänne haava on vieläkin siteissä."

Emerson hypähti seisoalleen.

"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on
valehdellut teille."

"Emme rupea nyt siitä väittelemään", huomautti Wayne Wayland lyhyesti.
"Mitä haluatte minun tekevän?"

"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle."

"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät."

Emerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. "Siihenpä taidamme
lopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä
vääryyttä.."

"Kieltäydyn." Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset,
terveet hampaansa napsahtivat yhteen. "Saatte nyt aivan ansionne
mukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun
olitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään
moitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta
ristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua."

Boyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja
hänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:

"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian
mies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan.
Mutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut
ohjeitanne alusta alkaen."

"Uskokaa mitä haluatte."

"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole
vielä päättynyt."

"Vastarintanne ei hyödytä mitään." Herra Waylandin piirteet olivat kuin
rautaan valetut.

"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt
voitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken
läpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!"

Wayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:

"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte
minua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin."

"Rohkeata puhetta!" virkkoi vanhus. "Mutta teillä on sadantuhannen
dollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä
aikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut."

"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!" huudahti toinen. "Mutta
asian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän
rahaa ja he kyllä tukevat minua."

"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te."

Emerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:

"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua
asioihini, niin --"

Wayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät
liekehtien.

"Tiehenne laivasta!" jyrähti hän. "En salli itseäni loukattavan,
enkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin
halusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!" Hän ojensi
suuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet
napsahtelivat. "Noin minä teidät rusennan!"

Boyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.

"Tehtaalle!" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat
rypyssä _The Grande Dame'een_, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi
rauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan
hän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen
ymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt
oli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko
taipua tahi -- Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä -- kostaa.
Hänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta
hän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi
senkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen.
Hänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän
taistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä;
seikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin
sitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne
Wayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän
oli tehnyt lopullisen päätöksen.

Hetki oli hänen elämänsä synkin ja -- kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä
eivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin
lähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä
entistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän
on sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja
velttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin
tehdessään.

Mutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys
muuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin.
Hän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet
särkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin,
ja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja
katoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia
katkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä
ääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän
kuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla.
Hän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka
autteli lotjan tyhjentämisessä.

"Mistä -- mistä nämä kalat?" huudahti hän hengästyneesti.

"Padosta." George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. "Ne
tulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee
tuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta
tämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon
sirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka
eivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä
ei näe kuin kerran eläissään."

"Laskelmamme pitävät siis paikkansa -- saamme mitä tarvitsemme?"

"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt
löytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin
koko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme
enää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo
vuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko
pohjolassa." Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään
joka oli paljas melkein olkapäätä myöten. "Rakensimme tämän tehtaan
keittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon
teille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?"

"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!" Emersonin päätä huimasi niin,
että hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.

"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot
lahovat paikoilleen." Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. "Olemme
voittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!"

"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!" ärjäisi Boyd kuin
unesta heräten. "Joudu, joudu, George!" Hän kääntyi ja kiiruhti
tehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren,
ettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä
kukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella
hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella,
astuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.



XXV.

MUSERTAVA ISKU.


"Olen kuullut uutisen!" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin
päivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa.
"Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa", vastasi Boyd.

"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman
käytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin
huutaa; haluan puhella kanssanne."

"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia", sanoi Boyd
saatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden
leimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin
johonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. "Mutta mielelläni
istahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi
tuntia yhteen menoon."

"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?"

"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi,
etten tohdi poistua tunniksikaan."

"Aivan liikaa yhdelle miehelle", sanoi Cherry.

"Oh, nukun huomenna."

"Näittekö -- hänet?"

"Kyllä."

"Hän lienee teistä sangen ylpeä", sanoi Cherry hartaasti.

"Luulen, ettei -- ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä
ponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut
sellainen kuin olin toivonut."

"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?"

"Siitä en puhunut hänelle mitään."

"Miks'ette?"

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?"

"Mitäkö" -- Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen -- "hän voisi
tehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia
vastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah,
olisinpa vain hänen sijassaan!"

"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla -- se ei johtuisi hänen
mieleensäkään -- joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään." Boyd
punastui kiusallisesti. "Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen
padon." Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen
kohtauksen.

"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät", virkkoi Cherry,
"mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa.
Nyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta
vastustuksesta huolimatta."

Boyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se
vaivasi häntä. "Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa"? kysyi
hän.

"Oletteko nähnyt Chakawanaa?"

"En."

"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä
löydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa -- olen kovin levoton."

"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?"

"Constantineko? Constantinehan on täällä."

"Tänään en ole häntä nähnyt."

Cherry nousi hermostuneesti. "Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He
ovat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia."

"Olette nyt aivan yksin kotonanne", sanoi Boyd miettivästi. "Eiköhän
olisi parasta, että tulette tänne."

"Eikö mitä."

"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan
turvaton." Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa
ja lähestyi rauhallisesti.

"Jumalan kiitos"! huudahti Cherry. "Hän tietää kyllä, missä toiset
ovat."

Mutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine
vain: "En tiedä. En nähnyt Chakawanaa."

"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään."

"Hm! Luulen he all right."

"Tässä piilee jotakin", sanoi Boyd. "Missä olet ollut koko päivän?"

"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen.
Chakawana myös pian kotona."

"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla
ja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan."

Constantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla
valtiattarensa keralla rantaa ylös.

Kun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä
pienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka
katselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö,
jota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun
maalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki
erään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä
kivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi
vaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.

Cherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen
tielleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo
ränsistyneeltä näyttävä rakennus on?" Hän viittasi ylöspäin.

"Kreikkalaiskatolinen kirkko."

"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?"

"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä
nyt jumalanpalveluksiaan."

"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava." Hän
katsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn
urheilukenkiin. "Asutteko täällä?"

"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla."

"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte
poissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa." Mildredin äänessä
ja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen
kauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä
aivan vastakkainen käsitys.

"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin,
neiti Wayland."

Mildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki
huvitti Cherryä suuresti.

"Olen ymmälläni", sanoi hän, "sillä en luullut, että olisimme toisemme
ennenkin kohdanneet. Olette --?" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.

"Cherry Malotte, luonnollisesti."

"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä."

"Sepä ikävää."

"Pyydän anteeksi."

"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta."

Mildred hymyili kylmästi. "Ette kaikesta päättäen pidä hänestä?"

"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?"

"En ole alaskalainen, näettekös."

Cherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään
Boydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna
vieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei
ollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin
saatuaan kuulla totuuden.

"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin
syytä?"

"Boydin?"

"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö -- puhuttelen häntä
ristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa
Boyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen."

"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?"

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma,
että hän olisi siitä minullekin puhunut."

"Sitten ette tunne häntä."

"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä
puolustamaan."

"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä
kuultuanne totuuden."

"Minäkö? Ja miten?"

"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta
vääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä
auttamaan."

"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?"

"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole
teidän -- teidän vaikutusvaltaanne."

Mildred kohautti olkapäitään. "Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä
auttamaan?"

"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia."

"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat."

"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään",
vastasi Cherry ylpeästi. "Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut
ja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin
yrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain
se, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin
ahtaalle."

"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh
oli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen
henkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen."

"Murhayritykseen?"

"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä."

"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?"

"Kyllä", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan
sietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin
häntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia,
uskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän
paremmin kuin hän. Mutta ei -- uskottelua se ei ollut. Sellaiseen
oli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin
tilanteen niin tukalaksi.

"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen", jatkoi Mildred,
"ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen."

"Ette näe Boydia tänä iltana", sanoi Cherry.

"Kyllä."

"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla."

"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!" Toisen kasvojen ilme ärsytti
Mildrediä.

"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee
parhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa."

Mildred nykäisi niskojaan. "En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt
tästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet
saatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin."

"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset
aivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja
uhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla."

Mildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.

"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi."
Päätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin
kiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan
kokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli
saanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla
tuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut
pakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko
ajan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia
henkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli
joutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän
oli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä
merkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua.
Boydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi --

Constantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko
keskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo
kysyen:

"Kuka tuo on?"

"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine."

"Umph!"

"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä
omistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä --
tiedätköhän, mikä rautatie on?"

"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?"

"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin
sinä minulle."

Ollen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja
Constantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.

"Hieno neiti", myönsi hän. "Paljon kaunista silkkiä hänen yllään."

"Silkkiäpä hyvinkin."

"Hän kauniimpi kuin te", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti.
"Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra
Marshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään."

"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on
ja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin."

Sekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti
jalkineiden pehmoisten pohjien alla.

"Herra Marsh aikoo _naida_ hänet?" toisti hän ikäänkuin korviaan
epäillen.

"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun -- he tahtovat
molemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet,
viekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan --
ymmärrätkö?"

"Minä ymmärrän", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka
oli alkanut mennä. "Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin
teidän kanssa."

"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia."

"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?"

"Silloin ottaa herra Marsh hänet."

Hetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: "Arvelen Marsh
kirotun paha mies."

"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra
Emersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on."

"On sangen hyvä teko -- mennä naimisiin", sanoi Constantine hämärästi.
"Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse
naimisiin."

"Sitä en usko", nauroi tyttö.

"Se on totta", vakuutti toinen itsepäisesti. "Hän, pappi, sano niin, ja
pappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen
menemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule
pienokainen, hän myös mennä helvettiin."

"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän
tekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen
lakiaan."

"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei
nähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko
se totta."

"Kyllä -- tavallaan."

"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!" huudahti Constantine
kiihkeästi.

Boyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja
sähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen
tärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut
ikävöiden _The Grande Dame'n_ kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi
työhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se
oli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran
toden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka
miehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan
saalista oli juuri saapunut padolta.

Kymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin
asuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään
iloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa
veroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta
vahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen
ennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä -- hiili,
teräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän
saattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.

"Sormeton" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen
puku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.

"Minne matka?" kysyi Boyd.

"Vierailulle."

"Laivalleko Clyden keralla?"

"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen
omasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin
että menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku
näppärä perijätär siepattavissa." Hän iski merkitsevästi silmää.
"Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin
morsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin
miljoonan."

Boyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea
matkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan
hetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun
reunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja
nautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.

Puku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että
Fraser päätteli heti:

"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!" lausui hän sitten
ääneen.

Tyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään,
jolloin "sormeton" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu
kädessään hänen lähettyville sanoen:

"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana
päivä?" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: "Olen de Benville
-- neworleansilaisia -- tehtaani on tuolla." Hän viittasi suuntaan;
josta oli tullut.

"Niinkö?" virkkoi tyttö.

"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja."

Tyttö näytti hyvin huvitetulta.

"Luulin, että tehdas on herra Emersonin."

"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko
hänet?"

Tyttö nyökäytti päätään. "Kyllä. Herra Clyden tunnen myös."

"Altoninko?" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. "Sittenhän meillä
on yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit." Hän
pudisti päätään paheksuvasti. "Oikea harminkappale se Alton."

"Pyydän anteeksi."

"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin
kaltainen, joka onkin miesten mies -- kaikin puolin all right. Pidän
hänestä paljon."

"Tunnetteko hänet lähemmin?"

"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari." Tytön kasvojen ilmeestä Fraser
päätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: "Autan aina
mielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan
heille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta
chance = onnenkauppa, sattuma] de Benville -- aina valmis tilaisuuden
tarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?"

"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä."

"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein.
Hoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet
pitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin
asiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat
ajattelemattomia." Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut
kaiken maailman viisauden. "Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi,
ja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta
jos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja."

"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista."

"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa", vastasi Fraser nopeasti.

"Onko -- onko herra Emerson sairas?"

"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen
luolaan."

"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan."

"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin
aamukävelylleni."

"Missä hän on sitten ollut koko yön?"

Äänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. "En tiedä",
vastasi hän rauhallisesti, "enkä välitäkään. Minulle on aivan saman
tekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa
tehtävänsä moitteettomasti." Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään
urkituksi.

"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia", virkkoi tämä
hetkisen kuluttua.

"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?"

"Tuskinpa."

"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois."

"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä
paljon."

"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari."

"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?"

"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla
tukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen
tarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman
mitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät
persikat."

"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä."

"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista
pitemmät", vastasi Fraser hilpeästi, "mutta Emerson on kova kuin
kallio. Häntä ei voi mikään järkyttää."

"Tyttö on harvinaisen kaunis", huomautti toinen jäykästi.

"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta -- vaaleaverisistä en välitä."
Fraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja
pyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. "Tummat ovat aina olleet
heikkouteni -- suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän."

Tyttö kokosi kukkasensa ja nousi.

"Nyt minun täytyy mennä."

"Tulen kanssanne." Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.

"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin."

"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni --"
Fraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin
jäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.

"Kiitoksella kuitattu", mutisi hän yksin jäätyään. "Jäykkä kuin
suolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on."

Ylempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären
ja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari
minuuttia.

"Hyvä on", sanoi Clyde, "menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte
muusta huolen."

Mildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti:
"En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan."

Clyde vastusteli heikosti. "Ehkä erehdytte ja --" Vihainen käden liike
pakotti hänet vaikenemaan.

"Se on minun asiani. En voi sietää häntä."

"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille."

Kun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi
neiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja
suuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.

Boyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään
iltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas
hellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta
mieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa
kuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen
lopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.

"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne", ilmoitti mies.

"Neuvo konttoriin." Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen
rakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in.
Vanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:

"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan
tehdastanne."

"Se ei ole myytävänä."

"Onko saaliinne suurikin?"

"Ei kuulu syrjäisiin." Boyd kääntyi herra Waylandiin. "Enpä odottanut
näkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?"

"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas,
joten minulla on oikeus nähdä paikka."

"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?"

"Kolmekymmentä viisi." Wayland heitti pöydälle tukun papereita. "Ja
Chicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille,
että saatte minusta aikanaan kuulla."

"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?" sanoi Emerson.
"Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella
olevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi."

Vanhus hymyili julmasti: "Minua ei ole petetty."

"Sitten on Clyde myynyt!" huudahti Boyd.

"Niin. Maksoin hänelle kymmenentuhatta dollaria, minkä summan hän oli
sijoittanut yritykseen, ja otin omalle nimelleni ne kaksikymmentäviisi
osaketta, jotka tyrkytitte Mildredille."

"Mildredille!" Emerson hätkähti kuin piiskaniskusta. "Oletteko
järjiltänne? Eihän Mildredillä ole -- Alton ei sanonut kenen rahat
olivat!"

"Älkää väittäkökään, ettette tiennyt sitä!" tiuskaisi Wayland. "Kun
olitte väsyttänyt kaikki ystävänne, lähetitte tuon hutiluksen tyttäreni
puheille tietäen, ettei tämä voinut kieltäytyä."

"Mistä saitte tietää, että hänellä oli osakkeitani?"

"Hän kertoi itse."

"Sitä en usko. Ellei hän ole asiasta ennen puhunut, niin hän on nytkin
vaiti, ja väitteeseenne, että olisin tyrkyttänyt hänelle osakkeitani,
vastaan vain, että hän on toiminut omasta vapaasta tahdostaan. En ole
osannut uneksiakaan, että nuo kaksikymmentäviisituhatta dollaria olivat
hänen. Mitä aiotte nyt tehdä?"

"Uhraan tuon summan kymmenkertaisesti, pelastaakseni tyttäreni."

"Minulla ja ystävilläni on vielä osake-enemmistö."

"Ystävillänne!" huusi herra Wayland. "Murskaan teidät ja teidän
ystävänne, vaikka siihen menisi koko omaisuuteni."

"Vastenmielisyytenne minua kohtaan käsitän, mutta kumppanini eivät ole
teille mitään pahaa tehneet."

"Kumppaninne! Ja ketä he ovat? Henkipatto pahantekijä, joka on vannonut
murhaavansa Willis Marsh'in, ja eräs tanssipaikkojen irtolaisnainen."

"Varoitan teitä!" huudahti Emerson jyrkästi.

Vanhus heilautti kättään. "Tiedätte kyllä, kuka ja mikä hän on."

"Entä te? Sanokaa sitten minullekin."

Wayne Wayland käänsi selkänsä voimatta enää puhua kiukultaan. "Ettekö
sitä todellakaan tiedä?" kysyi Marsh'in pehmeä ääni.

"En."

"Minua hämmästyttää, ettette ole milloinkaan kuullut hänestä ylimaissa
ollessanne", sanoi Marsh. "Hän oleskeli kullankaivajien leireissä ja
eli kuten muutkin sellaiset naiset. Korttipelissä vertaistaan vailla,
jonka kerrotaan pitäneen pelihelvettiäkin eräässä suuremmassa leirissä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Seattlessa sain kuulla hänen koko tarinansa. Hän on -- no niin --
aivan yleisesti tunnettu."

"Tuota samaa kerrotaan melkein jokaisesta Alaskan naisesta."

"En tullut tänne hänestä väittelemään", keskeytti herra Wayland.

"Olette jo puhunutkin tarpeeksi, niin ettei todisteita tahi
anteeksipyyntöjä lainkaan tarvitakaan."

"Jos todella haluatte todisteita, niin onhan oma suhteenne häneen jo
kyllin pätevä. Mildredkin on jo kuullut siitä."

"Hänelle voin selittää asian parilla sanalla."

"Samalla voitte ehkä selittää, mikä sai Hilliardin tekemään niin
odottamattoman käänteen, mutta luultavasti ette tiedä siitäkään mitään.
Miehillä, jotka ottavat vastaan rahoja tuollaisilta naisilta, on oma
erikoinen nimityksensä."

Emerson kalpeni hirvittävästi ja huudahti:

"Tarkoitatteko, että -- että lähetin hänet Hilliardin luo?"

"Hilliard sanoi sen melkein peittelemättä. Ihmettelettekö siis,
että olen halukas uhraamaan vaikkapa koko omaisuuteni suojellakseni
tytärtäni teidän kaltaiseltanne mieheltä? Nujerran teidät. Minulla
on jo yrityksessänne jalansija, eikä kauan viivy ennenkuin olen
karkoittanut teidät kokonaan, minkä teen, maksoi mitä maksoi. Potkaisen
teidät takaisin katuojaan, josta olette kotoisinkin."

Boyd kuunteli hämmästyksestä sanattomana tuota hillitöntä
raivonpurkausta. Vanhus oli varmaankin menettänyt järkensä.

"Tätä ette tullut tänne minulle sanomaan", lausui hän viimein.

"En. Tulin Mildredin puolesta ilmoittamaan, että hän sysää teidät kerta
kaikkiaan luotaan."

"Sanokoon hän itse minulle sen. Välittäjistä en välitä, sillä voin
selittää kaikki."

"Sitä odotinkin. Jos haluatte kuulla hänen omat sanansa, lukekaa
tuosta." Vanhus lennätti vapisevin sormin pöydälle kirjeen. "Lukekaa!"

Boyd avasi kuoren ja luki kirjeen, jonka käsialan hän niin hyvin tunsi.
Kirje kuului:

    "Parahin Boyd!

    Olen viime aikoina tullut siihen vakaumukseen, että olemme tehneet
    suuren erehdyksen. Yksityiskohtiin kajoaminen on tarpeetonta, joten
    säästykäämme molemmin puolin siitä kidutuksesta. Tiedän kaikki,
    mitä isä tulee sinulle sanomaan, ja tunnen samoin kuin hänkin, niin
    ettei pitempiä selityksiä kaivata.

                                                      Mildred."

Boyd rutisti kirjeen palloksi ja heitti luotaan.

"Hyvin saneltu", lausui hän tyynesti, "mutta minä kerron hänelle
totuuden, ja hän --"

"Ettepäs. Ette edes näe häntä enää. Olen pitänyt siitä huolen. Mildred
on nyt kihloissa Willis Marsh'in kanssa, niin että pysykää poissa.
Kihlaus on julkaistu kaikille ystävillemme laivalla."

"Sanon teille, etten huoli erokirjaani keltään muulta kuin häneltä
itseltään. Tulen illalla laivaan."

"Minulla ja herra Marsh'illa lienee siihen myös jotakin sanomista."

Boyd pyörähti Marsh'iin päin niin hirmuisella katsannolla, että tämä
peräytyi pari askelta.

"Jos asetutte tielleni, pieksän selkänne kirjavaksi, kunnes ulvotte
kuin koira!"

Marsh'in punakat kasvot kalpenivat ja kieli kävi äkkiä niin kuivaksi,
ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta Wayne Waylandiin eivät uhkaukset
tehonneet.

"Varoitan teitä vielä kerran pysyttelemään poissa tyttäreni
lähettyviltä!" huusi hän raivoisasti.

"Ja minä vannon, että tulen tänä iltana laivalle aivan yksinäni."
Trustin pääjohtaja kääntyi ja poistui adjutanttinsa seuraamana sanoja
enempää tuhlaamatta.



XXVI.

TILINTEKO.


Tullessaan jokapäiväiselle käynnilleen Cherry Malotte näki Willis
Marsh'in ja herra Wayland'in juuri lähtevän tehtaan laiturista,
minkätähden hän kiiruhti päärakennukseen ihmetellen, mitä oikein mahtoi
olla tekeillä. Kaikkialla oli yhtä kiire kuin eilen illallakin ja hän
näki, että miehet olivat olleet työssä koko yön. Toiset lopen uupuneet
olivat heittäytyneet mikä mihinkin pitkälleen saadakseen hetkisenkin
levätä, ennenkuin työnjohtaja potki heidät paikoilleen takaisin.
Kiinalaisten kädet liikkuivat samassa nopeassa tahdissa, ja keltaiset
kasvot olivat ponnistuksesta ja väsymyksestä kalpeat; perkkauspöytien
ääressä työskentelikin vielä eilinen miehistö käyden urhoollisesti
kalakasojen kimppuun, jotka eivät näyttäneet lainkaan alenevan. Toiset
alkoivat jo keskeyttää ja horjuivat parakkeihinsa, toisten jatkaessa
itsepintaisesti jalat pitkästä seisomisesta ja suolaisesta merivedestä
niin turvonneina, että jalkineet oli täytynyt viiltää auki.

Boyd seisoi konttorin ovella ja kertoi muutamin sanoin herra Waylandin
uhkauksesta.

"Luuletteko hänen voivan tehdä meille vahinkoa?" kysyi Cherry
huolestuneesti.

"Sitä en epäilekään."

"Sanokaahan -- minkätähden kääntyi hän teitä vastaan näin äkkiä? Mikä
sai neiti Waylandin suuttumaan teille?"

"Siihen on minun hieman -- hieman vaikea vastata."

"Kuinka niin? Olenhan yhtiön osakas, jonka pitäisi saada tietää kaikki.
Te, George ja minä liittäydymme nyt entistä lujemmin yhteen, niin että
älkäämme salatko toisiltamme mitään."

"No niin, ehkäpä onkin parempi, että tiedätte kaikki", vastasi Boyd
harvakseen. "Mildred ei pidä teistä, ja hänen isänsä mielen on Marsh
myrkyttänyt. Ystävyytemme näyttää heitä harmittavan; he uskovat ja
luulevat -- kaikenlaista."

"Olen siis kaikkien teitä kohdanneiden ikävyyksien aiheuttaja."

"Minua moititaan aivan yhtä paljon -- enemmän kuin teitä. Marsh on
todennäköisesti ottanut selkoa elämänne vaiheista ja kertonut sitten
heille kaiken kuulemansa lorun, jonka he tietysti uskoivat tuntematta
teitä kuten minä. Ystävyytemme ymmärrettiin väärin, mutta selitän
kaikki Mildredille. Ehkäpä saan herra Waylandinkin huomaamaan olleensa
väärässä. Muuta mahdollisuutta ei ole."

"Mitä on Marsh minusta kertonut?" kysyi tyttö.

Hän oli kuolon kalpea.

"Paljonkin, minkä kaiken olisin jollakin toisella kerralla iskenyt
hänelle kurkkuun. Teidän avullanne teen sen heidän kaikkien
läsnäollessa, niin että se nautinto siirtyi vain hiukan tuonnemmaksi.
Tästä teille puhuminen on minulle sangen vastenmielistä, mutta meille
on mitä tärkeintä, ettei asioita enää vääristellä; koetan varustautua
mahdollisimman hyvin tulevaisuuden varalle."

Cherry oli vaiti.

"Jättäkää tuo kaikki minun huolekseni", sanoi Boyd lempeästi. "Pidän
huolen siitä, että Marsh peruuttaa puheensa."

"Ei ole väliä", vastasi tyttö väsyneesti. "Marsh on puhunut totta,
arvaan."

"Totta! Hyvä Jumala! Ette tiedä mitä sanotte!"

"Kyllä." Hän loi Boydin kauhistuneisiin kasvoihin uhmailevan katseen.
"Onhan teidän täytynyt tietää, kuka olen. Fraser tuntee minut ja on
kertonut teille. Tiesitte minun seurailleen kullankaivajien leirejä,
ja miten elin ja mitä ihmiset minusta ajattelivat. Koettelin onneani
yhdessä toisten kanssa ja olin pakotettu suoriutumaan kaikesta vain
omaan neuvokkuuteeni luottaen. Välistä voitin ja välistä hävisin.
Tunnettehan pohjolan olot."

"En tiennyt mitään", sanoi Boyd hitaasti, "enkä olisi voinut sellaista
ajatellakaan -- aivan mahdotonta."

"Miten niin? Eihän sillä ole teihin nähden mitään merkitystä. Olette
elänyt ja niin olen minäkin. Olen tehnyt erehdyksiä -- kenelle tytölle
ei sellaista tapahtuisi, jonka täytyy itse itsestään huolehtia? Mutta
menneisyyteni on omani, asia, joka ei muita liikuta." Toisen ilmeinen
hämmästys sai hänen ylpeytensä heräämään. "Oh, olette järkytetty!
Luulette varmaankin, että kaikki naiset ovat neiti Waylandin
kaltaisia. Eikö mieleenne ole milloinkaan juolahtanut ajatus, ettette
tekään ole enää sama henkilö kuin yliopistosta päästessänne? Nyt
tiedätte, minkälainen maailma on; olette saanut maistaa sen pahuutta.
Vaihtaisitteko elämänkokemuksenne silloiseen viattomuuteenne ja
tietämättömyyteenne? Tiedätte, ettette sitä tekisi, joten teillä
ei ole oikeutta tuomita minuakaan mitenkään erilailla. Eikö ole
aivan samantekevää, kuka olen ja mitä olen tehnyt? En tiedustellut
elämänvaiheitanne, kun annoin teille tilaisuuden voittaa neiti Wayland
omaksenne, eikä teillä kummallakaan ole liioin mitään oikeutta vedota
minun entisyyteeni."

"Sen myönnän."

"Leirien elämän jätin parjausten pakottamana -- minulle tehtiin aina
vääryyttä, ja mikä hyvänsä lienen ollutkin, olen aina käyttäytynyt
rehellisesti tuota tyttöä kohtaan. Mieltäni pahoittaa, että hän nyt
minua syyttää. Rakkautenne häneen olen nähnyt enkä ole milloinkaan
koettanut sitä häneltä riistää. Oh, älkää näyttäkö siltä, etten olisi
voinut toisin menetellä, jos olisin tahtonut. Olisin voinut häntä
sangen helposti vahingoittaa, jos olisin ollut sellainen, joksi
hän minua ajattelee. Mutta minä autoin teitä miten suinkin osasin,
uhrauduin ja tein tekoja, joita hän ei olisi milloinkaan tehnyt."

Hän vaikeni ollen itkuun purskahtamaisillaan, ja Boyd tunsi, että hän
oli oikeassa. Boyd ei voinut unhottaa, miten uskollisen uhrautuvainen
hän oli ollut koko tämän pitkän taistelun ajan. Hän muisti ainakin
sadannen kerran palveluksen, jonka Cherry oli tehnyt Hilliardilta
lainaa hankittaessa, mikä ajatus täytti jälleen hänen mielensä
tuskallisella ahdistuksella.

"Miksi -- teitte tämän kaiken?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä?" Cherry katsoi häneen heikosti hymyillen.

Siiloin valkeni hänelle koko totuus ensi kerran. Yllätys sai hänet
melkein sanattomaksi, ja hän sopersi:

"En, luulin -- minä --"

"Sen vähän mitä tein, tein rakkaudesta teihin", sanoi tyttö väsyneesti.
"Eihän hyödytä sitä enää salata, sillä nythän se on samantekevää."

"Olen -- olen pahoillani", sanoi Boyd liikutettuna. "Mikä narri
olenkaan ollut."

"Ei, olitte vain niin syventynyt omiin asioihinne. Elin, näettekös,
omaa elämääni, johon olinkin jotakuinkin tyytyväinen, kunnes te
tulitte, mutta silloin muuttui kaikki. Toivoin kauan, että alkaisitte
minua rakastaa, kuten itse teitä rakastin, mutta turhaan. Ja kun näin
kuinka syvät ja rehelliset tunteenne olivat tuosta toista kohtaan,
ajattelin, että nyt oli minunkin vuoroni uhrautua. Kovaahan se oli,
mutta parhaani tein. Ajattelin, että minun täytyy rakastaa teitä
samalla tavalla, kuin te häntä, Boyd, eikä maailmassa ole mitään, mitä
en tekisi tehdäkseni teidät onnelliseksi. Siinä onkin pieni, surullinen
tarinani kokonaisuudessaan, jolla ei ole enää mitään muuta merkitystä
kuin ettemme voi enää seurustella kuten ennen; minulla ei ole enää
milloinkaan rohkeutta tulla luoksenne. Toteutukoon toiveenne ja olkaa
onnellinen neiti Wayland'in kanssa. Siitä olen vain pahoillani, että
olen aiheuttanut teille ikävyyksiä -- etten kykene enää auttamaan! En
voi! On vain yksi seikka, minkä voin vielä --"

"Ei mitään uhrauksia enää!" huudahti Boyd sortuneella äänellä. "Olen
ollut sokea. Olen jo saanut teiltä aivan liian paljon."

Tyttö seisoi hetkisen virtaa katsellen ja vastasi sitten:

"Minulla on nyt paljon ajattelemista. Menen kotiin. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasi Boyd jääden tuijottamaan pois rientävän tytön
jälkeen, jonka silmät olivat olleet kyynelistä kosteat.

Vasta iltapäivällä Boyd näki "sormettoman" Fraserin tiedustellen tältä,
miten löytöretki oli onnistunut.

"Turha vaiva", vastasi seikkailija. "Näyttely nujersi minut."

"Kylmiä, vai mitä?"

"Niin. Olin vähällä vilustua."

"Tapasitteko todellakin jonkun heistä?"

"Varmasti. Kohtasin koko joukon, mutta nimiä en ehtinyt kuulla.
Peninkulman kuljettuani yhdytin ensimmäisen -- solakka ja ryhdikäs
neitonen, jonka äänessä oli jääsirpaleiden kilinää."

Boyd katsahti ylös. "Esittelittekö itsenne?"

"Tietysti ja nimellä Chancy de Benville, joka tekikin suurenmoisen
vaikutuksen, mutta puvussani oli luultavasti jokin vika. Olisipa
minulla ollutkin 'liemi ja kala'-vaatteeni ja parin hehdon vetoinen
hattuni, niin olisin mennyt herrasmiehestä aivan iltikseen. Hiukan
myöhemmin kohtasin toisen, tuommoisen pienen maduronhameisen, jolla oli
litteä nenä."

"Neiti Berry, arvatenkin."

"Auttelin hänet maihin eräästä soutuveneestä ja sanoin olevani herra
Yonker New Yorkista. Hän oli jo hyvällä alulla, mutta Clyde pilasi
kaikki sanomalla minua Fraseriksi. En välitä enää tuosta nimestä, ja
kadun, että otinkin sen."

"Tarkoitatteko, ettei Fraser olekaan oikea nimenne?" kysyi Boyd
ymmällään.

"Eikö mitä. Switzer on ollut nimeni syntymästäni saakka, mutta se on
vielä huonompi kuin Fraser."

"No jopa jotakin!" henkäisi Boyd. "Olette totisesti saavutusten huippu
sillä alalla."

"Koska tässä nyt tuli vaatteista puhe, niin totean teidän olevan hienon
ja korean kuin hedelmäsalaatti. Mihin nyt? Laivalleko?"

"Niin."

"Menkää sitten sukkelaan, sillä laiva lähtee nousuveden tultua."

"Lähtee?"

"Alton kertoi niin ja sanoi seuraavansa mukana."

"Siitä Jumalalle kiitos, mutta tuota toisten äkillistä lähtöä en oikein
ymmärrä. Tunsitteko Cherryn ylimaissa ollessanne?" lisäsi hän voimatta
enää hillitä uteliaisuuttaan, sillä tuo kysymys oli ollut koko ajan
hänen kielellään.

"En."

"Hän sanoi päinvastoin."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä. Hän luuli, että olette kertonut minulle, kuka hän on."

"No helvetti! Olisihan hänen pitänyt tietää, etten milloinkaan
lörpöttele. Se on hänen asiansa -- minulla on tämän tehtaan
valvomisessa muutenkin ikävyyksiä enemmän kuin tarpeeksi."

"Pahoittelen, ettette sitä tehnyt."

"Miksi? Mitä se olisi hyödyttänyt? Voiko kukaan elää elämänsä
toistamiseen ja tahtooko kukaan nykyisyyden toistuvan? Tulevaisuus se
vain on, jota varten kannattaa elää, ja omasta puolestani uskon, että
hänen tulevaisuutensa on yhtä hyvä kuin kenen toisen hyvänsä."

"Se, mitä hän kertoi, järkytti mieleni."

"En ymmärrä, miksi", murahti Fraser. "Cherry on ihanteeni, jos joskus
menen naimisiin, sillä en voisi sietää vaimoa, jota minun pitäisi
huvittaa paperinukkeja leikkelemällä. Ei, sir! Jos otan kerran
itselleni elämänsulostuttajan, niin valikoin sellaisen, joka tietää
yhtä paljon kuin minäkin; sellainen ei lähdekään tiehensä ensimmäisen
parhaan mustasilmäisen keikarin mukana, joka sattuu oveni avaamaan.
Oletteko milloinkaan kuullut, että joku todellakin viisas nainen
olisi ryhtynyt kotiaan hävittämään? Ette varmastikaan. Sellaista
tapahtuu vain noille juuri koulupenkiltä päässeille punaposkisille
pumpulivauvoille."

Fraser teroitti hammaspuikon ja jatkoi:

"Cherry Malotte on parhain tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja
vaikka hänet on useasti ehkä pantukin lujalle elämän kilparadalla, ei
hän sittenkään keskeytä, vaan kestää maaliin saakka ja voittaa. Siihen
kyetäkseen täytyy olla täysiverinen, joten se onnellinen, joka hänet
saa, voittaa myös elämänsä Derby-juoksun. Ovathan ne nuokin laivalla
olevat tytöt hienoja ja hyvin ruokittuja, mutta te ette tiedä, mihin ne
kykenevät."

"Emme puhu nyt avioliitosta", sanoi Boyd nousten.

Hänen mentyään alkoi Fraser jahkailla ääneen: "Ehkäpä ei. Olen
yksinkertainen mies, joten ehkä puhelimmekin vain ilmoista. Mutta
jos pyydystelette tuota villikukkia poimiskelevaa neitosta, jolla on
niin kylmän kalsea ääni, Cherry Malotte'n asemesta, niin toivon, että
saattekin hänet. Makuasioista ei kannata väitellä, ja tänä aamuna tein
hyväksenne minkä voin."

Wayne Wayland ei ollut suinkaan varma siitä, ettei Boyd täyttäisi
uhkaustaan saapua illalla laivalle, minkätähden hän tahtoi valmistautua
kaiken varalle. Mitään kohtausta _The Grande Dame'n_ matkustajain
läsnäollessa ei voitu ajatellakaan, ja jos tuota nuorukaista
kohdeltaisiin huonosti, tekisi se hänestä marttyyrin Mildred'in
silmissä. Hän puhui asiasta Marsh'ille, joka ehdotti, että matkailijat
söisivät päivällisen maissa ja viettäisivät illan hänen luonaan
tehtaalla. Kun laivalla ei ollut muita kuin Mildred isänsä keralla, ei
mitään häväistystä voinut syntyä, vaikkapa Emerson olisikin niin hullu,
että saapuisi.

"Olen sitäpaitsi antanut määräyksen olla valmiit lähtemään nousuveden
tultua", sanoi herra Wayland. "Tuo mies on vaarallinen, ja kuta
pikemmin saamme Mildredin pois hänen läheisyydestään, sitä parempi. Te
tulette mukaamme, poikaseni."

Mutta kun hän meni puhumaan toimenpiteistään Mildredille, oli tämä
hyvin kiihdyksissä.

"Miksi julkaisit kihlaukseni herra Marsh'in kanssa?" kysyi tyttö
kiivaasti. "Laivalla ei puhutakaan muusta. Millä oikeudella teit sen?"

"Oman itsesi takia", vastasi vanhus. "Emerson, tuo pentu, on pitänyt
meitä molempia jo kyllin kauan narreinaan."

"Mutta en rakasta Willis Marsh'ia!" huusi tyttö. "Unhotat, että olen
täysi-ikäinen."

"Mitä joutavia! Willis on hieno mies ja rakastaa sinua, ja ikäänsä
nähden etevin liikemies, mitä olen milloinkaan tuntenut. Hän on minulle
sovelias ja sillä hyvä."

"Aiotko pakottaa minut hänen kanssaan naimisiin vastoin tahtoani."

Herra Wayland huomasi myrskyn lähenevän.

"Järjetöntä! Ota niin pitkä miettimisaika kuin ikinä haluat; huomaat
lopulta, että olen oikeassa. Tuo lurjus, jonka kanssa olit jo
kihloissa, uhmasi minua ja vieläpä puolusti tuota naista."

Hän kertoi myrskyisestä kohtauksesta Boydin luona lopettaen: "Olipa
onni, että silmämme avautuivat, Mildred. Sinua olen varjellut koko
elämäni ajan, ja sinulle olen antanut kaikki, mitä rahalla voi saada.
Olen säilyttänyt sinut puhtaana, suloisena ja hyvänä -- ja ajatella,
että tuommoinen mies --" Hän aivan vapisi kiukusta. "En voi sietää
henkilöitä, jotka ovat kaikkia siveyskäsitteitä vailla. Olen elänyt
puhtaasti ja samaa vaadin pojaltanikin."

"Sanoitko, että Boyd uhkasi tulla laivalle tänä iltana?" kysyi tyttö.

"Kyllä. Mutta minä vannoin, ettei se tapahdu."

"Ja hän toisti uhkauksensa siitä huolimatta"? Mildredin silmät olivat
merkillisen kirkkaat, ja huulet hymyilivät.

"Niin teki, se roisto! Mutta hänen olisi viisainta pysyä alallaan."

"Sitten hän myös tulee", sanoi Mildred.

       *       *       *       *       *

Oli hämärä, kun Willis Marsh soudettiin laivalle. Herra Wayland
ja Mildred istuivat kannella nojatuoleissa kultaisena hehkuvaa
auringonlaskua ihaillen, ja vanhuksen piipusta kohosi silloin tällöin
sinertävä savukiehkura tyyneen ilmaan. Marsh kertoi pyytäneensä
vierailtaan anteeksi, että velvollisuudet vaativat hänet toisaalle,
ja siirsi tuolinsa Mildredin lähelle hyvillään siitä, ettei kukaan
voinut häneltä tätä etuoikeutta evätä. Todellisuudessa oli hänet ajanut
laivalle pelko, että Emerson voisi jollakin tavalla käyttää hyväkseen
hänen poissaoloaan. Sitten vasta kun Kalvikin rannat olivat häipyneet
taivaanrannan taakse ja kilpailija jäänyt jälkeen, hän saattoi olla
levollinen ja tytöstä varma. Hän oli saavutuksiinsa tyytyväinen,
vaikka hänen ei ollut onnistunutkaan murskata kilpailijaansa niin
täydellisesti kuin oli suunnitellut. Taistelun jatkaminen oli siirtynyt
vahvemmille hartioille ja hän oli saanut naisen, jota hän rakasti. Hän
oli sitäpaitsi saavuttanut Wayne Waylandin, lännen melkein mahtavimman
raharuhtinaan, rajattoman luottamuksen, joten hänen kunnianhimoisten
unelmiensa toteutuminen näytti ehdottoman varmalta. Hän melkein
toivoi Emersonin tulevan saadakseen nähdä tämän surkean häviön, siinä
odotellessaan parhaansa ollakseen mahdollisimman miellyttävä ja
rattoisa.

Hetkisen kuluttua tuli toinen perämies ilmoittamaan, että eräs neiti
pyrki herra Waylandin puheille.

"Eräs neiti?" kysyi vanhus hämmästyneesti.

"Niin, sir. Hän tuli juuri nyt pienellä veneellä parin alkuasukkaan
keralla. Pysähdytin heidät portaille, mutta hän tahtoo tavata teidät
heti."

"Ah! Jälleen tuo sama nainen." Herra Wayland nipisti huulensa tiukasti
yhteen. "Käskekää hänen mennä tiehensä. En halua häntä puhutella."

"Ymmärrän, sir." Mies kääntyi, mutta Mildred huudahti: "Odottakaa!
Miksi et halua puhutella häntä, isä?"

"Tuota ihmistäkö? Minulla ei ole hänelle mitään sanomista."

"Aivan oikein"! kannatti Marsh luoden puhujaan aran silmäyksen.
"Hänellä on varmasti joku kepponen tekeillä."

"Hänellähän voi päinvastoin olla jotakin todella tärkeätä sanottavana",
väitti tyttö.

"Ei."

Mildred kumartui eteenpäin ja sanoi perämiehelle. "Neuvokaa hänet
tänne. Tahdon tavata häntä."

"Mildred, sinä et saa puhutella tuota naista!" huusi herra Wayland.

"Todellakin ajattelematonta", säesti Marsh pelokkaasti. "Hän ei ole
henkilö, jota --"

Neiti Wayland loi häneen musertavan katseen ja viittasi perämiehelle
nojautuen sitten jälleen tuolinsa selustaan.

"Olen keskustellut hänen kanssaan ennenkin. Hän ei ole lainkaan
vaarallinen."

"Tee sitten tahtosi", murahti isä. "Mutta hyvään tämä ei lopu, sillä
olen varma, että Emerson on hänet tänne lähettänyt."

Willis Marsh kääntelehti hermostuneesti tuolissaan, katse kiinnitettynä
ylähangan puoleiselle laidalle ryhmittyneeseen joukkoon ja kasvoilla
äärimmäisen jännittynyt ilme. Sormet puristuivat lujasti käsinojan
ympärille, ja syvään henkäisten hän hypähti äkkiä ylös ja kiiruhti
tiehensä.

Laidan yli oli noussut Cherry Malotte mukanaan huopiin kietoutunut
mokkasiinijalkainen intiaanityttö -- hento ja arka poloinen, joka
käsiään väännellen ja aivan ymmällään katseli ympärilleen säikähtynein
silmin. Heidän takanaan seisoi jättiläiskokoinen kuparinruskea
sekarotuinen, joka oli merimiehiä päätä ja hartioita pitempi, pieni
lapsi sylissään.

Herra Wayland ja Mildred näkivät Marsh'in puhelevan tulijoiden kanssa,
mutta sanoja ei voinut erottaa. Intiaanityttö kavahti pelästyneesti
takaisin, ja huudahtaen jotakin omalla kielellään pudisti kiihkeästi
päätään ja viittasi valkoihoiseen seuralaiseensa. Marsh oli liidun
kalpea ja heristi nyrkkiään Cherry Malotte'n silmäin edessä. Näytti
kuin hän olisi aikonut lyödä tätä, mutta silloin astui Constantine
väliin luoden vastustajaansa synkän ja uhkaavan katseen, jolloin Marsh
peräytyi askeleen jotakin kiihkeästi selittäen. Cherryn ääni kuului
kirkkaana ja selkeänä:

"Liian myöhään, herra Marsh. On selvintä, että kuuntelette kerrankin
maltillisesti."

Merimiesten kummastuneiden katseiden seuraamana hän meni joustavin
askelin vanhuksen ja tämän tyttären luo, joka oli noussut, Chakawana
hihaan takertuneena ja tuo roteva sekarotuinen äänettömästi
jäljessä seuraten. Willis Marsh'in värittömät huulet nytkähtelivät
hermostuneesti ja hän koetti turhaan tavoitella kiinni Constantinea
aikoen sanoa tälle jotakin.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Wayland.

"Kuulin teidän olevan aikeissa lähteä, minkätähden kiiruhdin
puheillenne --"

Marsh keskeytti käheästi: "Hän on huono nainen, joka on tullut tänne
vain minua parjaamaan."

"Parjaamaan!" huudahti Wayne Wayland. "Sitähän ajattelinkin."

"Kuuluu ammattiin. Hän on tullut rahoja kiristämään."

Cherry kohautti olkapäitään ja hymyili, niin että valkoiset hampaat
hohtivat.

"Herra Marsh on kovin hätäinen. Voitte itse arvostella, onko hän
oikeassa."

Marsh aikoi vastata, mutta Mildred Wayland, joka oli tarkastellut häntä
kiinteästi, ehätti ennen.

"Kuka lähetti teidät tänne, neiti?"

"Ei kukaan. Jos herra Marsh voisi olla hetkisen hiljaa, niin
selittäisin, mitä varten tulin."

"Älkää kuunnelko häntä --"

Cherry pyörähti Marsh'iin päin. "Kun ette kerran voi päästä tästä
mihinkään, niin olkaa vaiti."

Marsh vaikeni.

"Kuulimme herra Marsh'in seuraavan mukananne, minkätähden tulin
pyytämään häneltä rahaa lapsensa ylläpitoon hänen poissaollessaan."

"Lapsensa!" Wayne Wayland kääntyi tyttärensä sulhaseen kasvoillaan mitä
suurin hämmästys. "Willis, sano hänelle, että hän valehtelee."

"Hän valehtelee", toisti Marsh kuuliaisesti, mutta kaikki näkivät hänen
kasvoistaan, että syytös oli tosi.

Cherry kääntyi nyt välittömästi neiti Waylandin puoleen. "Olen nyt
elättänyt tuota pikku miestä ja hänen äitiään vuoden ajan" -- hän
viittasi Constantinen käsivarrella istuvaan punatukkaiseen poikaseen
-- "ja olen jo siihen kyllästynyt. Kun te saavuitte, suostutteli Marsh
Chakawanan viemään pienokaisen erääseen ylempänä olevaan kylään ja
pysyttelemään siellä, kunnes olitte menneet. Mutta Constantine oli
kuullut hänen aikovan naida teidät ja saatuaan myös tietää, että hän
aikoi lähteä tänä iltana, hän nouti sisarensa kotiin toivoen Marsh'in
tekevän mikä on oikein. Marsh oli, näettekös, jo kauan ennen teihin
tutustumistaan luvannut ottaa Chakawanan puolisokseen."

Cherryn kasvojen ilme sai Mildredin niin suunniltaan, että hän olisi
voinut tehdä vaikka murhan. Tuo nainen, jota hän oli halveksinut, oli
nyt hänet peräti nöyryyttänyt. Leimuavin silmin hän kääntyi isäänsä:

"Koska olit niin kiihkeä julkaisemaan kihlaukseni, niin ehkä voit sen
peruuttaa yhtä jyrkästi."

"Hyvä Jumala! Mikä häväistysjuttu, jos tämä vain on totta!" Wayne
Wayland siveli otsaansa.

"Oh, totta joka sana?" sanoi Cherry.

Seuranneen äänettömyyden vallitessa pienokainen soluttautui
Constantinen käsivarrelta kannelle ja painautui äitiään vasten
nähdäkseen kaikki nämä vieraat paremmin. Pienet kasvot olivat laihat
ja alkuasukasten kuosiset vaatteet risaiset ja likaisetkin, mutta
hipiä oli paljon vaaleampi kuin aleuteilla, niin ettei kukaan, joka
hänet näki, voinut syntyperää epäillä. Merimiehet olivat ryhmittyneet
ympärille ja katselivat näytelmää niin kiinteästi, ettei kukaan
huomannut kanoottia, joka sujahti peräntakaa maihinmenoportaille.

Wayne Wayland oli kerrankin niin ymmällään, ettei hän tiennyt,
mitä sanoa, eikä Willis Marsh, jonka pyöreähköt kasvot olivat
kalpeat ja hiestä märät, voinut vielä käsittääkään kukistumisensa
perinpohjaisuutta, vaan odotti pelokkaasti, mitä Mildred tekisi. Tämä
loi häneen vihdoin leimuavan katseen, joka sai hänet tekemään viimeisen
epätoivoisen ponnistuksen.

"Älkää uskoko häntä!" huudahti hän. "Hän valehtelee suojellakseen omaa
rakastajaansa!" Hän viittasi Chakawanaan. "Tuo tyttö on lapsen äiti,
mutta isä on Boyd Emerson!"

"Boyd Emerson kävi Kalvikissa ensi kerran viime joulukuussa", sanoi
Cherry. "Lapsi on kolmen vuoden ikäinen."

"Täällä näyttää olevan minusta puhe", lausui samassa eräs ääni heidän
takanaan. Emerson tunkeutui joukon läpi ja astui suoraan Marsh'in
eteen. "Mitä tämä merkitsee?"

Mildred Wayland painoi vapisevan kätensä sydäntään vasten ja hengähti
syvään. "Tiesinhän hänen tulevan."

Constantine puuttui nyt puheeseen ensi kerran ja lausui Mildrediin
kääntyen:

"Tämä pienokainen herra Marshin. Hän lupaa otta Chakawana vaimokseen,
mutta hän valehteli: hän otta teidät, koska te rikas tyttö" Hän kääntyi
Marsh'iin päin. "Miksi te valehtelette?" Katse oli peloittavan julma
ja uhkaava. "Sanoinhan teille kauan sitten minä tapan teidät, ellette
huoli sisarestani."

"Nyt ymmärrän!" huudahti Boyd. "Sinä juuri annoit hänelle puukon iskun
silloin illalla tehtaalla."

"Niin! Chakawana selitti hänelle mitä pappi sano vaimosta, joka ei
pääse naimisiin. Sisareni sano hän mennä helvettiin, eikä siitä välitä,
mutta pienokaiselle on väärin joutua myös helvettiin."

"Mitä oikein tarkoitat?" kysyi herra Wayland.

"Isä opettaa: jos valkoinen mies ottaa intiaaninaisen luokseen eikä
mene hänen kanssaan naimisiin, niin tuo nainen joutu helvettiin
tuhanneksi vuodeksi -- ehkä kahdeksi, kolmeksituhanneksi. Hän raukka
ei saa milloinkaan nähdä Jeesuksen taloa. Ja se olla hyvin -- hyvin
paha asia!" Sekarotuinen ravisti huolestuneesti päätään. "Chakawana
hyvä tyttö ja käydä ahkerasti kirkossa -- minä anta papille aina paljon
raha, mutta pappi sano se ei auta -- Chakawana mennä naimisiin, tahi
pala helvetissä iankaikkisesti pienokaisen keralla. Chakawana kovin
pahoillaan ja pelkää, sillä pienokainen viaton. Herra Marsh hän sano
vain, että kaikki valetta; hän ei välitä vaikka pienokainen joutu
helvettiin. Kuulittehan sen? Hän ei välitä pikku lapsestaan."

Constantinen silmät olivat kyynelöityneet hänen vaivalloisesti sanellun
uskonnollisen luentonsa kestäessä.

"Chakawana kovin pelkää tuota pahaa paikkaa ja pyytä jälleen herra
Marshia ottamaan hänet vaimokseen, mutta silloin Marsh lyödä häntä.
Minä olisi tappanut herra Marsh'in, ja ellei herra Emerson tulla niin
sukkelaan, herra Marsh mennä itse helvettiin."

Wayne Wayland kääntyi Marsh'iin päin.

"Miksi ette sano mitään?"

"Sanoinhan jo, ettei tenava ole minun!" huusi Marsh. "Ellei se ole
Emersonin, se on Cherry Malotte'n."

"Naitteko sisareni?" kysyi Constantine.

"En!" sähähti Marsh. "Menkää helvettiin ja ottakaa lapsi mukaanne --"

Sekarotuinen hypähti samassa ilman pienintäkään varoituksen huutoa
nopeasti eteenpäin, ja läsnäolijat näkivät jotakin välähtävän hänen
kädessään. Emerson hyökkäsi häneen käsiksi, ja kaikki kolme kaatuivat
kannelle yhteen rykelmään. Mildred kirkaisi, mutta merimiehet sysäsivät
hänet sivulle, jolloin hän säikähdyksestä suunniltaan pakeni isänsä
turviin koettaen kätkeä kasvonsa tämän rintaa vasten. Mutta jokin
pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin paikkaan, jossa miehet
taistelivat. Hän kuuli Boydin ärjäisevän merimiehille:

"Pitäkää varanne! Pois tieltä!" Ryhmä hajaantui, ja Mildred näki Boydin
ja intiaanin päässeen jaloilleen ja paiskautuvan hurjasti painiskellen
kajuuttaa vasten, jonka ikkunaruudut pirstoutuivat helähtäen
säpäleiksi. Sekarotuisen kädestä vääntynyt puukko singahti kieppuen
laidan, yli virtaan. Cherry Malotte syöksähti paikalle ja hänen äänensä
kuullessaan Constantine rauhoittui heti.

Wayne Wayland riistihe irti tyttärensä käsistä ja kiiruhti merimiesten
lomitse tunkeutuen kannella makaavan miehen luo, jonka hän oli
määrännyt vävypojakseen. Emerson polvistui hänen viereensä ja nousi
sitten nopeasti huudahtaen:

"Onko täällä ketään lääkäriä"?

"Tohtori Berry! Lähettäkää joku hakemaan tohtori Berryä! Hän on
maissa!" huusi herra Wayland.

"Joutuin! Joku heti noutamaan tohtori Berryä!" käski Boyd.

Merimiesten hajaantuessa joka taholle Mildred Wayland näki näyn,
joka sai hänet sulkemaan silmänsä ja melkein pyörtymään. Hän kääntyi
ja pakeni sokeasti kajuuttaan, jossa Emerson tapasi hänet hetkistä
myöhemmin lepäämässä tajutonna eräässä nojatuolissa ranskalaisen
kamarineitsyen nyyhkyttäessä vieressä.



XXVII.

UNELMA, JOKA TOTEUTUI.


Boyd Emerson istui melkein tunnin aivan yksinään _The Grande Dame'n_
kannella Mildrediä odotellen. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä
matkailijat, jotka olivat kiiruhtaneet laivaan tohtori Berryn keralla,
karttoivat häntä, eivätkä merimiehetkään noudattaneet saamiaan ohjeita,
niin että hän sai rauhassa pohtia tätä tilanteen äkillistä muutosta.
Marsh'in odottamaton kukistuminen ja hänen oman yrityksensä siten
joutuminen aivan toiseen valoon eivät häntä niinkään järkyttäneet
kuin muutos, joka oli tapahtunut hänen omissa tunteissaan ja
pyrkimyksissään. Hän oli saapunut laivalle uhkamielellä näyttääkseen,
että hän oli mies ajamaan tahtonsa läpi, ja pakottaakseen Mildred
Wayland'in oivaltamaan asian oikean laidan, mutta nyt kun hän oli
perillä eikä tiellä ollut mitään esteitä, hän alkoi tutkiskella
itseään pääsemättä selvyyteen, mitä hän oikeastaan tahtoi ja toivoi.
Ajatellessaan kirjettä hän tunsi ahdistavan mielipahan asemesta suurta
helpotusta, ikäänkuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mikä
tunne teki hänet kumman levottomaksi. Oliko tuo kolme vuotta kestänyt
taukoamaton ahertaminen uuvuttanut hänet niin, että luopuminen tytöstä
tuntui hänestä nyt todellakin helpotukselta, tytöstä, jota ajatellen
hän oli niin uskollisesti raatanut? Vai oliko syy siinä, että hän
täällä erämaassa, kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaana, näki
heidät molemmat, itsensä ja tytön, aivan uudessa valossa? Hän ei
tiennyt.

Aurinko oli jo mennyt mailleen, kun Mildred ilmestyi kannelle, jolla
Boyd käveli edestakaisin sikari hampaiden välissä.

"Missä on neiti Malotte seuralaisineen?" kysyi hän.

"He menivät maihin. Marsh ei halua ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin
intiaania vastaan."

"Kuulin, ettei haava olekaan niin vaarallinen."

"Niin, mutta läheltä piti."

Mildred värisi. "Se oli hirveätä!"

"En osannut uneksiakaan Constantinen tekevän jotakin sellaista, mutta
hän on enemmän venäläinen kuin aleuti, ja sekä hän että hänen sisarensa
ovat täydellisesti papin vaikutusvallan alaiset. He ovat kiihkeän
uskonnolliset ja heidän käsityksensä iankaikkisesta kadotuksesta on
sangen syvälle juurtunut."

"Oletko tavannut isää?"

"Puhelimme hetkisen."

"Teittekö sovinnon?"

"Emme! Mutta luulen, että asiat alkavat hänelle vähitellen selvitä --
ainakin Marsh'iin nähden. Muu onkin sitten vain ajan kysymys."

"Miten saatoitkaan sallia isän ilmoittaa, että olin kihloissa tuon
miehen kanssa?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään. "Minäkö? Suo anteeksi -- mutta
sillehän en mitään mahtanut."

"Olisit karttanut joutumasta riitaan hänen kanssaan. Näytät välittävän
minusta sangen vähän."

Boyd katseli sikarinsa tuhkaa silmissään huvitettu vivahdus, kun
Mildred jatkoi:

"Tuo nainenkin käytti tilaisuutta hyväkseen nöyryyttääkseen minut perin
pohjin."

"Mielestäni hän teki sinulle suuren palveluksen, enkä epäilekään, ettei
tilanne ollut hänellekin aivan yhtä kiusallinen."

"Lorua! Hän sai tilaisuuden kostaa ja riemuitsi voidessaan tehdä minut
naurunalaiseksi."

"En ole milloinkaan kuullut hänen tehneen mitään ala-arvoista", sanoi
Boyd harvakseen. "Hän on auttanut minua lukemattomat kerrat, enkä olisi
ilman hänen apuaan kyennyt milloinkaan suunnitelmiani toteuttamaan.
Paikka, johon tehtaan rakensin, kasvaisi yhä puita ja jäkälää ja itse
olisin vieläkin avuton uneksija."

"Teet tietysti oikein ja kauniisti antaessasi hänelle tunnustuksen
kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta nyt ei hänen apuaan enää tarvita.
Lopetat tietysti heti seurustelusi hänen kanssaan kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut." Boyd ei vastannut, ja pitäen äänettömyyttä
myöntymisen merkkinä Mildred jatkoi: "Pelkään, että kotimatka on
hirvittävän ikävä ja yksitoikkoinen. Ajattelin -- sanon isälle, että
hän pyytää sinua palaamaan meidän kanssamme."

"Mutta nythän on kiirein aika. Tehdasta en voi jättää."

"Tehdasta! Onko tuo tehdas sinulle tärkeämpi kuin minä? Et luultavasti
käsitäkään, kuinka hirveästi tämä kaikki on minuun koskenut -- olen
vieläkin peloissani. Hermostun kuoliaaksi, ellei luonani ole joku,
jonka kanssa saan puhella."

"Aivan mahdotonta! En -- en yksinkertaisesti halua lähteä nyt."

"Niinkö? Ja eilen illalla sinun oli epäilemättä samasta syystä mahdoton
tulla."

"Niin oli. Pato täyttyi, joten en voinut poistua."

"Tuo nainen ei päästänyt sinua, tarkoittanet", huudahti Mildred. "Ja
vain hänen tähtensä kieltäydyt nytkin lähtemästä mukaamme."

"Älähän kiihdy, pyydän", lausui Boyd hiljaa. "Siinä mielessä en ole
häntä milloinkaan ajatellut --"

"Tule sitten pois tästä kirotusta paikasta. Vihaan koko tätä maata --
kalastamoita, asukkaita, kaikkea. Olet aivan väärässä ympäristössä,
niin että miksi ei lähteä täältä nyt heti ja alkaa jotakin uutta,
jotakin suurta ja mainehikkaampaa?"

"Oletko selvillä, mitkä toiveet, sieluntuskat ja epätoivoiset
ponnistukset tähän yritykseen sisältyvät?" kysyi Boyd.

"Mutta se ei miellytä minua", kiivastui Mildred. "Se ei ole mikään
hieno yritys. Voithan luovuttaa tehtaan isälle, ja jos tarvitset rahaa,
niin minulla sitä kyllä --"

"Vaiti!" keskeytti Boyd jyrkästi. "Istuhan, haluan hiukan puhella
kanssasi." Hän kietoi huovan tiukemmin tytön hartioiden ympärille
ja saatteli hänet erääseen nojatuoliin. Hänessä tapahtunut muutos
alkoi näkyä yhä selvemmin, muutos, jonka hän nyt huomasi tapahtuneen
jo silloin kun hän kohtasi Mildredin ensi kerran _The Grande Damen_
saavuttua. Silloinkin oli Mildredin myötätunnon puute loukannut häntä.
Tämä ei ollut antanut hänen uurastukselleen pienintäkään tunnustusta
ja oli nyt osoittanut olevansa täydellisesti kykenemätön käsittämään,
mihin kunnia hänet velvoitti. Hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan,
että velvollisuuden tunto ja uskollisuus jotakin toista henkilöä
kohtaan voisivat syrjäyttää hänen tahtonsa. Hän ei huomannut siinä
mitään petosta, että Boyd jättäisi Georgen oman onnensa nojaan.

Boydille selveni kerta kaikkiaan, että heillä oli sangen vähän
yhteistä. Mildred oli auttamattomasti kietoutunut omien mielitekojensa
lujaan verkkoon ja noudatti vain oman tahtonsa lakia, johon toisetkin
saivat luvan myöntyä. Ja mikä vieläkin valitettavampaa, hän ei
ymmärtänyt, lainkaan toisen vilpitöntä riemua saavutetun menestyksen
johdosta, eikä hänellä ollut aavistustakaan ylpeydestä ja mielihyvästä,
jota jokainen tosi mies tuntee jonkun vaikean tehtävän kunnialla
suoritettuaan, tunteesta, joka on jokaisen tosi miehen elämän suola.
Hän, Boyd, oli taistellut urhoollisesti ja epätoivon vimmalla ja
saavuttanut voiton, jonka veroista ei kukaan mies eläessään toista
saavuta, ja nyt, juuri kun hän oli osoittanut toveriensa silmissä
olevansa mies, luja ja luotettava, vaati Mildred häntä raukkamaisesti
luopumaan kaikesta. Oman itsekkyyden sokaisemana tämä vaati häneltä
suurempaa uhria kuin konsanaan. Nyt kun hän oli näyttänyt, mihin hän
kykeni, Mildred tahtoi sitoa hänet kultaisilla kahleilla -- tehdäkseen
hänestä orjan. Johtuiko se ehkä toisen tytön pelosta? Olihan Mildred
ennenkin koettanut häntä auttaa -- omalla tavallaan -- sen hän tiesi,
ja oli liikutettu sitä ajatellessaan, sillä Mildred, jonka hän oli
tuntenut, oli aina toiminut pelottomasti ja vähääkään välittämättä,
mitä isä teki tahi sanoi. Boyd ei ollut milloinkaan ollut niin varma
hänen rakkaudestaan kuin tällä hetkellä, mutta nyt hän ajatteli sitä
kuin jotakin, joka kuului menneisyyteen. Mildredin ansiot olivat
joka tapauksessa sangen heikot hänen vaikutusvaltaansa verrattuina.
Mildred oli antanut huolettomasti omasta yltäkylläisyydestään, kun taas
Cherry --. Boyd näki nyt selvästi ja äkillinen yhteenkuuluvaisuuden ja
kunnioituksen tunne tyttöä kohtaan, joka oli todellakin ollut hänelle
uskollinen koko ajan, hulvahti hänen sydämeensä lämpöisenä laineena.
Se oli jotakin aivan erilaista kuin hänen tunteensa Mildrediä kohtaan,
jota hän oli aina matkan päästä jumaloinut. Mildred oli ollut hänen
unelmansa, etäinen ja saavuttamaton mutta Cherry oli samaa olemusta
kuin hän itsekin.

He istuivat kauan jutellen näiden mietteiden vähitellen lujittuessa
varmaksi vakaumukseksi Boydin mielessä, ja vaikka kansi oli autio,
ei neiti Waylandin tarvinnut lainkaan pyytää kerran niin kiihkeätä
kosijaansa pysymään alallaan.

Boyd ei kyennyt sanoilla tulkitsemaan mielenmuutostaan, mutta Mildred
näki sen, ja ymmärtäen lopulta sen merkityksen hän alkoi taistella
kuin äiti rakkaan lapsensa puolesta. Jos Boydin herääminen oli ollut
hidasta, oli Mildredin vieläkin hitaampaa, mutta huomattuaan mistä nyt
oli kysymys, ettei hänellä ollut enää Boydiin mitään vaikutusvaltaa,
Mildred käsitti yhä selvemmin, mitä hän nyt oli menettämäisillään.

Ollen nainen hän luopui vihdoin vaatimuksestaan. Mitäpä se merkitsi,
vaikka Boyd jäikin tänne kaikkien harrastuksiensa keskukseen?
Pohjola oli vallannut hänet ja Mildred aikoi odottaa, kunnes Boyd
tuli häntä noutamaan. Hän koetti kaikin keinoin saada liekin, joka
oli niin tasaisesti palanut, jälleen syttymään, mutta turhaan, ja
kun viimeinenkin toivonkipinä alkoi sammua, luopui hän kaikista
vaatimuksistaan. Hän ei pyytänyt enää mitään muuta kuin saada omistaa
Boydin rakkaus. Kaikki muu oli toisarvoista. Vihdoinkin hän näki
itsensä selkeästi. Hän oli huudahtaa muistaessaan, ettei Boyd ollut
suudellut häntä sittenkuin Chicagosta lähtiessään, ja kun hän huomasi,
ettei Boyd aikonutkaan sitä enää tehdä, alkoi tuon viimeisen hyväilyn
muisto polttaa ja kirveliä hänen sydäntään. Hän oli melkein iloinen,
kun isä rannalta tulleen höyrypurren saavuttua yhtyi heihin.

Miehet olivat toisiaan kohtaan jäykkiä ja muodollisia, voimatta
unhottaa vielä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hetkisen
kuluttua Boyd nousikin ja sanoi molemmille jäähyväiset, sillä nousuvesi
alkoi kohota ja lähdön hetki oli käsissä.

Muutamia merkityksettömiä sanoja ja käden puristus kajuutan ikkunoista
tulvivassa valossa, Mildredin värittömät huulet ja säikähtynyt katse,
ja Emerson kapusi laidan yli häipyen pimeyteen.

Tyttö painautui isäänsä vasten ja kuunteli kuin jähmettyneenä airojen
etenevää loisketta, joka hiljeni hiljenemistään tauoten vihdoin
kuulumasta. Sitten hän kääntyi.

"Hän tuli -- kuten näit!" kuiskasi hän.

Vanhus näki kasvoilla kuvastuvan tuskan ja vastasi lempeästi:

"Niin lapseni!" Hän taisteli silmänräpäyksen. "Ja jos tahdot, niin hän
saa tulla toistekin."

"Mutta hän ei tule. Senpätähden tämä onkin niin kovaa; hän ei tule enää
milloinkaan takaisin."

Mildred kääntyi poispäin ja silloin näki Wayne Wayland jotakin, jonka
estääkseen tämä olisi luovuttanut puolet mahtavasta omaisuudestaan. Hän
huudahti närkästyneesti, mutta Mildred arvasi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei, et saa häntä enää milloinkaan vahingoittaa, sillä hän oli
oikeassa ja me väärässä. En -- en sitä ymmärtänyt."

Isä jätti tyttärensä tuijottamaan yöhön ja poistui raskain askelin.

Emersonin valtasi suuri helpotus ja vapauden tunne, kun hän istahti
soutamaan, ja hänen sydämessään soivat ihanat sävelet sulautuivat
täydellisesti veden suloisen hilpeään ja viihdyttävään liplatukseen
purren laitoja vasten; hän tunsi ensi kerran moneen kuukauteen olevansa
nuori ja vapaa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tyttö oli kyllä
suloinen ja hyvä, mutta -- kolme vuotta olivat saaneet aikaan hänessä
itsessään muutoksen, suuremman kuin hän käsittäkään. Samana iltana,
jolloin Cherry oli kertonut hänelle elämäntarinansa, hän oli alkanut
päästä selville omasta itsestään. Tytön avomielisyys oli havahduttanut
hänet unelmien maailmasta, ja kun hän oli kerran saanut nähdä oman
itsensä kaikessa alastomuudessaan, seurasi kaikki muu itsestään.
Hän oli vielä epäröinyt laivalle tullessaan, mutta siellä sattuneet
tapaukset olivat ratkaisseet pulman. Nyt hän oli varma, että maailmassa
oli vain yksi ainoa nainen, jota hän rakasti, mihin varmuuteen
päästäkseen hän oli saanut käydä sydämessään kiinteätä taistelua omia
ennakkoluulojaan ja ulkopuolelta tulleita vaikutteita vastaan. Fraserin
puheista ja Cherryn omista sanoista hän tiesi, ettei tämän entisyys
ollut sellainen kuin hän olisi toivonut, mutta kun rakkaus tyttöön kävi
ylivoimaiseksi, haihtui kaikki epäröintikin ja hän teki valintansa.

Ainoa, mitä hänen oli vaikea ajatella, oli Cherryn suhde Hilliardiin.
Muut tyttöä vasten sinkautetut syytökset olivat hämäriä ja häilyviä,
mutta tämä oli tosiseikkoihin perustuva, jotka hän itse kaikki
tunsi. Voidakseen suhtautua siihen rauhallisesti hän tarvitsi kaiken
rohkeutensa, mutta samalla hän vannoi, ettei Cherryä olisi mikään
voinut horjuttaa, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Ja oli miten
oli, Cherry oli tehnyt kaiken vain rakkaudesta häneen, joten oli
enemmän kuin halpamaista nyt epäröidä. Entisyydestään vastasi Cherry
itse. Boyd puri hampaansa yhteen ja suuntasi keulan päättävästi
Cherryn rantaan koettaen karkoittaa mielestään tuon kiusallisen
muiston kohdistamalla ajatuksensa tyttöön itseensä. Taistelu, joka
nyt riehui hänen sydämessään, oli hänen elämänsä katkerin, mutta kun
hän kiinnitti purtensa laituriin, oli voitto saavutettu. Hän tunsi
riemuiten, että tuo kiusallinen tapaus oli ainiaaksi pyyhitty pois
hänen mielestään. Noustessaan törmää ylös hän kuuli Cherryn soittavan
ja päästyään lähemmäksi hän erotti selvästi sävelenkin, vienon ja
hellän -- saman, joka oli heidän ensi kerran toisensa kohdatessaan
saanut hänet hetkiseksi unhottamaan kaikki surut ja huolet. Ikkuna
oli auki ja pysähtyen ulkopuolelle hän näki Cherryn soittavan ilman
mitään nuotteja; sormet liukuivat koskettimien yli uneksivasti ja
tiedottomasti. Boyd yhtyi lauluun, hiljaa ja vienosti, hyvän ja
sointuvan äänensä koko sykähtelevällä hellyydellä:

    "Sinusta, lempi, unta mä näin
    Sä lupasit mun --"

Cherry vaikeni kuin huumautuneena, sillä hän oli ollut kuulevinaan
erään toisen äänen yhtyvän omaansa, mutta sitten hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja purskahti itkuun tietäen hyvin, ettei se ollut muuta kuin
hänen omaa kuvitteluaan. Hämärän hetkinä unelmoidessaan hän oli niin
usein kuullut tuon pehmeän äänen säestävän omaansa, havahtuen aina
siihen, ettei se ollutkaan muuta kuin mielikuvituksen leikkiä, erään
muiston heijastusta, joka ei milloinkaan häviäisi.

Päivä oli ollut hänen elämänsä raskain ja tämä hetki kaikista
lohduttomin, niin että suru, joka oli jo kauan hänen mieltään kalvanut,
mutta jonka hän oli tähän saakka sankarillisesti hillinnyt, sai nyt
vapaasti riehahtaa valloilleen.

Kohtaus laivalla oli johtunut vain hänen rakkaudestaan Boydiin, hänen
koko olemuksensa oli kapinoinut sitä vastaan, mutta hän oli ollut
samalla tietoinen siitä, että joku ratkaiseva isku tämän puolesta oli
nyt välttämätön. Muussa tapauksessa olisivat Boydin kaikki toiveet
ja saavutukset rauenneet. Ajatus käyttää Constantinea ja Chakawanaa
välikappaleina oli syntynyt melkein sattumalta, sillä vasta edellisenä
iltana hän oli saanut tietää näiden salaisuuden. Niin täydellistä
menestystä, kuin minkä hän oli saavuttanut, hän ei ollut tohtinut
toivoakaan, voimatta myöskään aavistaa, että kohtaus loppuisi
niin traagillisesti. Hän oli yksinkertaisesti vain toimeenpannut
suunnitelmansa, ja nyt kun tehtävä oli suoritettu, hän antoi surulleen
vallan ja itki kuin pieni tyttönen. Siellä hän nyt on, Boyd,
lemmittynsä luona -- hänelle, orvolle tytölle, heidän onnensa luojalle,
heiltä ei liikenisi enää ajatustakaan. Boydin hilpeästä ja välittömästä
ystävyydestäkään hän ei saisi enää nauttia -- sekin oli nyt mennyttä,
kun totuus oli tullut ilmi.

Suudelma, ensimmäinen ja ainoa, jonka tämä oli hänelle antanut, poltti
jälleen hänen huuliaan. Hän muisti illan, jonka he olivat viettäneet
kahdenkesken tässä samassa huoneessa, jolloin Boydin katse oli saanut
hänen toivonsa elpymään, jolloin Boyd oli näyttänyt horjuvan. Tuon
muiston järkyttämänä hän parahti ääneen ikäänkuin hänen sydämensä olisi
ollut pakahtumaisillaan:

"Boyd! Boyd!"

Samassa kiertyivät voimakkaat käsivarret hänen ympärilleen, ja tuttu
ääni kuiskasi hellästi:

"Niin, armas!"

Cherry hypähti ylös säikähtyneesti huudahtaen ja irroittautui hänen
syleilystään. Piano särähti valittavasti, ja kavahtaen takaisin kuin
jonkun yliluonnollisen ilmestyksen edessä hän tuijotti hetkisen
Boydin punehtuviin ja hymyileviin kasvoihin hengähtäen sitten tuskin
kuuluvasti:

"Te! Miten -- miten olette täällä?"

"Koska rakastan teitä."

Cherry sulki silmänsä ikäänkuin ihanan musiikin lumoissa ja ojensi
sitten kätensä sanoen rukoilevasti:

"Menkää, pyydän, ennenkuin huomaan jälleen vain näkeväni unta."

"Unelmanne ovat toteutuneet", vastasi Boyd hiljaa ja tapaili hänen
kättään.

"Ei, ei!" Ääni sortui. "Sitä ette tarkoita. Ette -- ette tullut
jäädäksenne."

"Jään luoksesi ainiaaksi, jos vain sallit, armaani."

Cherry irroitti kätensä ja siirrähti etemmäksi.

"Mutta miksi olette täällä? Kun lähdin, jäitte sinne -- hänen luokseen
-- raivasin kaikki esteet tieltänne. Voinko enää tehdä enemmin? Hyvä
Jumala! Voinko enää tehdä enemmän?"

Hän huohotti kuin säikähdyksestä suunniltaan.

"Voit. Tulemalla vaimokseni teet minut onnelliseksi."

"Ette tiedä, mitä puhutte." Tyttö ravisti päätään toivottomasti. "Tehän
rakastatte neiti Waylandia."

"En. Neiti Wayland lähtee tänä yönä enkä näe häntä enää milloinkaan."

"Sitten ette mene hänen kanssaan naimisiinkaan?"

"En."

Tumma puna nousi Cherry Malotte'n poskille; hän nieleskeli ikäänkuin
hänen kurkkunsa olisi ollut aivan kuiva ja sanoi vihdoin viivytellen:

"Hän siis sysäsi teidät luotaan kaikesta huolimatta, ja se, mitä
teille tänään sanoin, on saattanut teidät nyt minun luokseni. Teitte
tämän säälistä -- tahi siksi että olette hänelle suutuksissanne. Ei,
ei, Boyd. Sitä en tahdo. Sääliänne en tarvitse ja siitä, minkä hän on
heittänyt pois, en huoli."

"Kesti kauan, Cherry, ennenkuin pääsin selville omasta itsestäni,
sillä olen ollut erään näyn sokaisema", vastasi Boyd. "Olen uneksinut
koko ajan ja vasta tänään havahduin täydellisesti. Olen tullut omasta
vapaasta tahdostani luoksesi, koska rakastan sinua ja tulen sinua aina
rakastamaan."

Tyttö painoi kätensä sydäntään vasten.

"Unhotatte, mikä olen -- ollut!" huudahti hän sydäntä särkevästi. "Ette
voi huolia minusta -- vaimoksenne!"

"Jo tänä iltana", vastasi Boyd ja ojensi kätensä häntä kohti. "Sinua
rakastan ja sinut tahdon omistaa. Muusta en välitä."

Samassa lepäsi Cherry hänen povellaan nyyhkyttäen ja vavisten ikäänkuin
jostakin suuresta vaarasta pelastuneena, ja Boyd upotti kasvonsa hänen
pehmeisiin kiharoihinsa helliä sanoja kuiskaillen. Hetkisen kuluttua
Cherry kohotti ujosti päätään ja painoi hänen huulilleen pitkän
suudelman, sanoen sitten vartaloaan hiukan taaksepäin taivuttaen kasvot
onnesta sädehtien:

"Ehdit vielä pelastua, jos tahdot. Annan sinulle nyt siihen viimeisen
tilaisuuden."

Boyd pudisti päätään.

"Sitten olen tehnyt velvollisuuteni!" Hän painautui lähemmäksi. "Ja
sinä et ole mistään pahoillasi?"

"En. Suren vain sitä, etten voi antaa sinulle muuta kuin nimeni, sillä
jos herra Wayland toteuttaa uhkauksensa, voi käydä niin, että saan
lähteä jälleen maailmalle ja alkaa taas alusta. Minusta voi tulla
köyhääkin köyhempi."

"Silloinhan saan tilaisuuden osoittaa kuinka hellästi sinua rakastan.
Maalliseen tavaraan nähden et voi olla minua köyhempi."

"Onhan sinulla ainakin kuparikaivoksesi."

"Ei minulla ole mitään kaivoksia", vastasi tyttö. "Ei edes pienintäkään
osuutta sellaiseen."

"Mutta -- nyt en ymmärrä."

Tytön katse painui alas.

"Herra Hilliardia ei ole helppo saada taipumaan. Minun täytyi antaa
hänelle kaikki valtaukseni."

"Tarkoitat, että myit osuutesi hänelle?"

"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni
kaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle
vihainen?"

"Vihainenko!" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. "Et tiedä,
miten -- miten onnelliseksi olet minut tehnyt."

"Kuuletko"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä
kantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.

"_The Grande Dame_!" huudahti Boyd. "Se tekee lähtöä."

He menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat
valot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti
näkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.

"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa", sanoi hän.
"Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin
niin köyhä, -- köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että
hän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!"

Ja _The Grande Dame'n_ kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään
puuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen
katseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin,
jotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan
viimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi
ja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja
kurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hopeaparvi: Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.