Title: Kaappaajan kynsissä - Romaani
Author: Frich, Øvre Richter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaappaajan kynsissä - Romaani" ***


KAAPPAAJAN KYNSISSÄ

Romaani

Kirj.

ØVRE RICHTER-FRICH

Suomentanut

Tahvo Partio



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1918.



SISÄLLYS:

      I. Ensimäinen.
     II. Toinen.
    III. Kolmisin.
     IV. Malaytan lähetyssaarnaaja.
      V. Keksintö ja torpedovene.
     VI. Hyvää ja harvinaista urheilua.
    VII. Suuren nostoranan takana.
   VIII. Viimeisessä hetkessä.
     IX. Laittomien liitto.
      X. "Hai".
     XI. Sodanjulistus.
    XII. Englannin meriministeriössä.
   XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus.
    XIV. Vaara ilmasta.
     XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone.
    XVI. Kynnet, jotka kasvavat.
   XVII. Näyttämön tähti.
  XVIII. Ralph Burns.
    XIX. Meriministerin virkahuoneessa.
     XX. Kaksi nuoranpätkää.
    XXI. Itse piru.
   XXII. Uhkaus ja kasvot.
  XXIII. Kosinta.
   XXIV. Viisikymmentä minuuttia.
    XXV. Vihkiäiset.
   XXVI. Pieni teatteritemppu.
  XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö.
 XXVIII. Merkillinen kohtaus.
   XXIX. Cottet Parisissa.
    XXX. Ensimäinen varoitus.
   XXXI. Yllätys.
  XXXII. Verinen ratkaisu.
 XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri.
  XXXIV. Sankaritar.
   XXXV. Näyttelijättären paljastukset.
  XXXVI. Satimessa.
 XXXVII. "Hain" hampaissa.
XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa.
  XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu.
     XL. Urhoollinen sotilas.
    XLI. Matkalla Lontooseen.
   XLII. Kukkais-pääkallo.
  XLIII. Myöhäinen vieras.
   XLIV. Kahden kesken.
    XLV. Yserin kersantti.
   XLVI. Delman kynnet.



I.

ENSIMÄINEN.


Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä
Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.

Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä
piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset,
joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa.
Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät
olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.

Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei
pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky.
Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena
näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät
viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.

Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella
tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan
vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin
jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat,
ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas
kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin
piireissä.

Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet
tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan
voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain
herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.

Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin
kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää
muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin
isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.

Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan
kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka
suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne
olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.

Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot
merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti.
Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi
tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.

Siihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin
sopimaton.

Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta
menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa
mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä
kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen
hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.

Mutta _Ambroise Vilmart_ ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka
hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli
ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin
kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä
ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä
makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno.
Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu
pumpulilla.

Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen
juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut.
Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn
haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin
voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi
voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus
oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista
enemmän humalassa.

Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt
viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli
pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut
nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore
Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen
itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen
humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta,
josta oli korjannut ottopoikansa -- nuoren, toivorikkaan insinöörin.

Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi
Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa,
missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin.
Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun,
sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka
saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka
lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan
Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta
tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin
huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli.
Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean
käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään _Dick Ansteyltä_ hänen
suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi
työmieheksi rikosten viinamäessä. -- Kun belgialainen päästettiin
sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.

-- Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan
yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa... meillä
kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun
tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa.
Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka
Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri
muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin
sovelluttaa käytäntöön --, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat
semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja
minä... Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin
hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun
kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse
minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.

Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten
kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna
toukokuussa 1915.



II.

TOINEN.


Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä,
Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan
juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.

Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen
iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa
kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.

Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus
kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus
maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä
ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.

Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä
leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset
näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton,
päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli
miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä
merkillisimmistä koukuista ja kulmista.

Ja kasvot?

Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi
näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli
jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin
päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä
oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin
laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle
kaulalle.

Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat
isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että
olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.

Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu,
suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.

Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän
käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti,
että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.

Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut
yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti
omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan
vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon
käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi
hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti,
että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä,
jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina
sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin
antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden
puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori
hautakappelissa.

Silloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan
asiaan.

-- Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn
välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla,
vieraanvaraisella kädellä... Oikein kiharatukkainen mies, jolla on
semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi
kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että
menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi
nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut
pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.

Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä
mitä tahansa.

Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä
suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.

-- Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi
tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin --
sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä
tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?...

Isännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja
kysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää.
Hänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa
äänettömyyttä.

Jerôme-vaari puri huultaan.

-- Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta
koetti tehdä välinpitämättömäksi.

Tammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää
kohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään,
että oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti
ja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa
päätään.

Ravintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi.
Huomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen
miehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava
hillitsemään itsensä.

-- Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi
puolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä
ennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko
unohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin
kolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?...
Olisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria
olisi ollut... Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä
saa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?...

Näytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman
miehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen
suunsa...

Mutta siihen se jäi.

Matalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
astui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies.
Hänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat
silmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin,
hiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia
ryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen
käsivarsi.

-- Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla
äänellä. -- Ja kuuluuko mitä uutta?...

Jerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa
tuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut
omituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.

-- Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. --
Mutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka
huimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.

Ja niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään
whisky-pullon pöydältä.



III.

KOLMISIN.


Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi
nurkkaan. -- En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja
ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.

-- Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun
pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua,
mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden
raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että
minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen
englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.

Ranskalainen hymyili ivallisesti.

-- Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen
kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä
tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia.
Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja
sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä
Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym
tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin... Mutta nyt olet käynyt
koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä.
Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi...! Minä olen laittanut
järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää,
ennenkuin tulet luokseni kontillasi.

Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan.
Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen
pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan
puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.

-- En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi.
Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.

Ranskalainen kumartui tiskille.

-- Oh-hoh! hän melkein kiljasi... En ole mikään nauta, Dick hyvä.
Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän
enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta
neljäkymmentä miestä -- sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän
tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä
se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä
hänellä on tekemistä?

Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei
ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.

-- On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä
saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun
on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on
minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin
vesikuopissa. -- Isäntä katsoi häntä suu selällään.

-- Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se
syhyttää vasenta käsivarttani.

-- Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja
punainen risti saaneet sinut...

Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli
noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä
tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui
äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:

-- Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman
ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta
kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi
maksaa sinulle kerran kaulasi...

Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui
päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o
3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.

-- Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä
äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan
huoneen. -- Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.

-- Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. --
Ambroise Vilmart hymyili.

-- Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun
vieraanne suvaitsevat moittia teitä.

Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti
ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi
välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.

-- Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui
iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset
päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?...

Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi
neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja
nyökäytti päätään ajatuksissaan.

-- On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen
säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. -- Ambroise
Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.

-- Tunnetteko isäni?

-- Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. -- Nuori mies
tarttui häntä käsivarteen.

-- Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.

-- Hänen nimensä oli François Delma.

-- Ja äitini?

-- Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä
on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme
teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta.
Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä...

Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.

-- Sepähän nähdään, hän murahti.

-- Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa
silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. -- Nuori mies nyökkäsi
ajatuksissaan päätään.

-- Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi
vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä...

-- Herstalin torilta...

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.



IV.

MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.


Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä
olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.

Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi
haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli
sukkasillaan.

Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku
heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän
makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka
aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.

Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti
sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti
vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen,
jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi
huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa
pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran
hiljainen haukahdus.

Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty
tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt
selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. -- Sitten oli taas
kaikki hiljaista.

-- Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi,
puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin
piipusta... Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin
mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin
uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.

Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään
akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä
ja kivettynyt ilme. -- Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.

-- En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.
-- Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi
kaukaista kekälettä.

-- Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä.
Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä
epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte
pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi
teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te
jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen... Isänne oli minun
ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli
sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

-- Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi...

Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. -- No, hän sanoi hiljaa, sitten
olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt -- siitä saakka, kun
sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. -- Hänet surmattiin, toinen
jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa
vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.

-- Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.

-- Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap
van Huysmann. -- Syntyi lyhyt äänettömyys.

-- Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän
viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä.
Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen
belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla.
Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja
uhrautuvaisen isän... Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen.
Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten
olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No... mutta minun
oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun
varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta
toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen
henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin
vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille...
Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa
tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille.
Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa,
että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä
arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan
ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta
ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa
kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty
Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön...

Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja
profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen
ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla
Salomonin saarten pakanoille... Meidät laskettiin maihin Malaytan
saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle
ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun
verran, josta voi olla hyötyä... Uskallan sanoa, nuori ystävä, että
teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että
jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta
verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli
runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia... Meidän oli pakko ampua
heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia;
mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja
meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt
niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin
saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa
tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.

Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme.
Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin
niiniköysiin.

Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava
kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin
olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät
kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat
lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän
poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain
väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua
tunnollisesti, niinkuin näette... Lopuksi minut nakattiin pois
kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä... Mutta seuraavana päivänä
minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan
Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana -- innokas ja
uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen
kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä,
paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen
ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän
sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti
tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina
Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.

Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä.
Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa,
François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa
raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.



V.

KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.


Dick Anstey nousi.

-- Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä
meidän kanssamme siitä, että on toimittava.

Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen
levisi halveksiva hymähdys.

-- Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi
pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti
itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun
makuuni... Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani...

Pleym katsoi ylös.

-- Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani.
Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi... Ja jos olet
isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana,
jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti...
Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole
meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan.
Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta
amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain
kuulla sinun keksinnöstäsi...

Nuori mies katsoi hämmästyneenä.

-- Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka...

Anstey oli noussut seisomaan.

-- Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti.
Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut
lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin...

Pleym katseli malttamatonna englantilaista.

-- Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan.
Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni... Niin, se keksintö ei
merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan.
Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa
yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan
joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan...

Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli
hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko
oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai
hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.

-- Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi,
jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta
vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin
semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen
yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli
semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se
voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti
päähäni... eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen,
että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy -- sekä etäisyyden että
suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen
sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän
yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin,
kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka
määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain
määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin
laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä
suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli -- jos nimittäin se oli
rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin
piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla
säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö
semmoisen keksinnön merkitystä.

Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat
liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen
kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin
hänen sielussaan kasvaisi kynnet -- käyrät ja tukevat miehenkynnet,
jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki -- säälimättä ja
tunnottomasti.

Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin
ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin
liikkuivat.

-- Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä
niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa
taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä
isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen
mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat
ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni.
Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan... ja Ansteynkin tekee mieli
olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä
oikean käden.

-- Piru heidät periköön, englantilainen murahti.

-- Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön
pahaa puhetta tulko ihmisen suusta... Mutta palatakseni lähtökohtaamme:
Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi
ollut ne magnetineulat, joista puhuit!... Hänhän olisi silloin voinut
leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.

Vilmart hymyili.

-- Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut
pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän
aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet -- ollen
se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin
voimakas ilmaisemaan.

Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan
hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.

-- Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.

-- Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä
nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet
laittaa ne siihen...

-- Panssarilaiva?

-- Niin, taikka torpedovene.

-- Torpedovene?... No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain
maltat odottaa vuorokauden.

Vilmart nauroi.

Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen
kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.

-- Torpedovenekö? hän kysyi.

Dick Anstey astui hänen eteensä.

-- Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25
solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on
huomenna iltapäivällä meidän.



VI.

HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.


Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut.
Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän
rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon
puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori
juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin
mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin
Rotterdamiin, missä hän karkasi.

Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli
itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui
yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä
yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.

Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka
nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen,
jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa
leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen
tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli
hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä
siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla
kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin
pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien
siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli
kauhea ihmisen nähdä.

Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden
tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut
onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja
kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa
häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun
buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka
Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen
ystäväinsä luo.

Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien
viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni.
Oliko puhe vain torpedoveneestä?... No niin, se hänellä oli. Se oli
käytettävissä.

Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija.
Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin.
Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian
saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni
hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten
tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen
torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.

-- Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman
arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun
neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme
motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy
karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.

En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen
ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja
viipotti nyt tuuliajolla.

Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä
ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei
ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän
ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita
kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme
torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen
kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.

Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan,
jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut
epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva!
Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen
olleen koematkallaan... Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina
käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi
hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.

-- Mutta, intti nuori mies -- --

-- Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat
kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän
joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori
Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut
ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me
selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä
olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien,
jonka sallimus on meille osottanut... Rikoksen ijankaikkinen taistelu
kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan... Ymmärrätkös
nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on
uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen... No!

Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi
kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan
kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.

Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat
silmänsä loistivat kuin näädällä.

-- Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme
etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata
preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät
rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa?
Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat
kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni --
sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään
kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat
tämän sodan aiheuttaneet.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon
naksuttava käynti.

Oli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.

Silloin nuori mies nousi hymyillen.

-- No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon
hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en
ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi
on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus
hiukkasesta merirosvouksesta...

-- Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut
kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.

Oliko Jean Bart merirosvo -- taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja
Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.

-- No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi.
Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on
hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.

-- Ja se on? Anstey kysyi.

-- Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen
päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!



VII.

SUUREN NOSTORANAN TAKANA.


-- No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä
huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla
pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?

-- Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava
silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50
miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät
ranskalaisen salapoliisin ympärille.

-- Ja mitä teette Guernseyssä?

-- Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? --
Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen
ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa
seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen
poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja
vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut,
ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla
merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa
ympärillään oleviin naamoihin.

Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen
hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä,
kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan
ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon
ja Neapelin merimieskapakoissa, -- olipa joukossa muutamia semmoisia
mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka
tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. -- Ja
kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin
miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.

Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen
tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja
ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki
laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli
sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi
salapoliisin päästää heidät menemään.

-- Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla
koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän.
-- Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan
silmiin. -- Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.

-- Salapoliisi kohautti olkapäitään. -- Sen kai itse parhaiten
tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos
eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. -- Lähdemme täältä
tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka
lontoolaisille.

-- Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.

Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt
olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.

Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. -- Hitto ties', mitä
Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen
likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia.
Siihen oli kirjoitettu:

    "Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on
    piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille
    hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua
    Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta
    varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.

                                               Jerôme-vaari."

Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia
kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti
osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.

_Pierre Cottet_ ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli
ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja
nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta
tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa,
mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen
antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. -- Hänet oli
vallannut eräänlainen levottomuus. -- Eiköhän hänen olisi ollut paras
pidättää noita salaperäisiä kalastajia?...

Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän
poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi
veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti
ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän
veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli
tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä,
ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota
tarvittiin, tapahtui Belgiassa.

Mutta kuitenkin -- Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan
tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki --
ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman
käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa.
Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut
kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.

Etäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.

Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän
löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään.
Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta
hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi
pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut
ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan
ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.

-- Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. -- Mutta mies ei
vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa
se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä
kuin Cottet'n.

-- No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?

Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi
tuon äänettömän miehen kasvoja.

Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan
ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis
kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli
ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja
hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat
olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.



VIII.

VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.


Pierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään
inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään
ja keltainen hammasrivi loistaen. -- Häntä inhotti kajota tuohon
ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin
mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa,
jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin
tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. -- Cottet
huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi
ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi
käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin
salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista
tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. -- Cottet soitti
ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.

-- Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän
kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.

-- Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.

-- Onko se laiturissa?

-- Se lähti viisi minuuttia sitten.

Cottet oli vähällä kirota.

-- Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.

-- On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta...

Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen
voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.

-- Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.

-- Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.

-- Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.

Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä
ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät
kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan
torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt
olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista
saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.

-- Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.

-- Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen
kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?

Cottet puri huultaan.

-- Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte
iloita. Joka minuutti on kallis.

Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi
kevyen aluksen kannella. -- Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.

-- Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No -- mitä siis tahdotte?

Salapoliisi ei menettänyt malttiaan.

-- Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli
kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko
salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa,
mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.

-- Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi
terävästi.

-- Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen
kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä
niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia
miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin
vain hirtetyn miehen.

-- Sepä pirua!

-- Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä
murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin
nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30
hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän
täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta
kuin puoli tuntia.

-- Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan
epäluuloisella äänellä.

-- Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta
merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina
ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen
varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen
vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja...

Nuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.

-- Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.

-- Cottet!

-- No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti!
Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.

-- He ovat koko joukon edellä.

-- Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.

-- Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?

-- Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa
soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että
meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei... Kapteenin käytös
muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.

-- Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.

Kapteeni ei vastannut.

-- Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.

-- Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti
rupesi käymään hiljempaa.

Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti
takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi
kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.

-- Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.

Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä
niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän
salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.

-- Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo
mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan
alle.

Mutta äkkiä hän heristi korviaan.

Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton
meri-eläimen sydämentykytys.

-- Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa
tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä
kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli
viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi
irti ja hävisi jälleen sumuun.

-- Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.

Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja
jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa
eteenpäin!

-- Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja
nenä tallella, seuraamme sitä.

Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja
iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.

-- Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!

Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään
ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen

Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta
laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.

Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka
Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä,
joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.

Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat
ilta-auringon valossa.

-- Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan
ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi
hänen hengestään tällä hetkellä.

-- En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin
kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole
kiusaa.



IX.

LAITTOMIEN LIITTO.


Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan
jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin
mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen
porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.

Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli
Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta -- kieltä,
jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman
seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se
on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen
pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.

Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään
kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut
kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan
saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen
kanssa.

Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä,
joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän
ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden
puhuttiin.

Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset
pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta.
Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen
silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun
verran haistelleet tämän maailman oppia.

-- Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä.
Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina,
jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä
ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta
he ovat _sivistyneitä_ pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia
ammatissaan... En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan
"yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet
vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet
niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista:
hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma,
tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka
tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät,
tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa
heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa _vastaan_. Tässä näet
yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin
voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja
lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista.
Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän
kanssa... Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös
tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin
kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan
saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä
oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet
höyrykonetta. No -- kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää.
Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit
kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen...
Nyt hän on meikäläisiä... Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea
mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli
kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen
asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä
suurimmista risteilijöistä. Lugeni -- niinkuin me häntä kutsumme --
kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään
erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi.
Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa... Saat
nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla... Ja tuo japanilainen.
Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran
Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi
kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi,
että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä
ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi
siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi
sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä... Vilmart
oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä
jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon
tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä.
Sitten hän nyökkäsi.

-- Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä
kysyvästi.

-- Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli
loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui
tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin
voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta
hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.

Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.

-- Mistä syystä?

-- Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet
luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset.
Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta
hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, -- niistä ikäänkuin pistivät
kynnet ulos.

Anstey vaikeni.

-- Mitä sitten? nuori mies kysyi.

-- Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin
niistä pistävät kynnet esiin.

He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella,
tuijottivat jännittyneinä eteensä.

Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt
korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä
edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta
syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.

Mutta miehet eivät hievahtaneet.



X.

"HAI".


Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät
tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui
päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja
iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän
osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.

Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat
kiireesti jokaista koneosaa.

-- Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle
antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on
niin hyvä, kuin suinkin olla voi.

Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista
tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät
loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.

-- Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista
järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli
voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella
Whitehead-torpedolla.

Dick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.

-- Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei
näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja
tuore liha.

Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka
elävät aivan tykkien suun edessä... Ja totta puhuen, whiskystä on
puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva,
jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.

-- Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta
elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja.
Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?

-- On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään
hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa
heinä-arojen karjalle...

Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan,
tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.

-- Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä.
Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja
eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo
käyntiin. Kyllä se käy.

-- Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo
käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja
kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät.
Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan
minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa.
Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat.
Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise...
Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen
sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja
sitten... yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen
kasvoilla... Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui.
Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi
jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa,
että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz
ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa
ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn
pöytärukoukseensa... Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen,
jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan.
Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat
suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita
voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin... Ymmärrätkö? Tämä pikku
laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan...
Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa
käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme
kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa,
rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän
sotalaivastonsa... Onko se mieleesi?

-- Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi
hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla.
Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka
mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.

Tanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.

-- Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen
muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan
siitä... Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä
Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla
oli hyvä nimi taidemaalarina... Olen hankkinut suuren lipun, johon on
kuvattuna pääkallo -- niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää
Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta... Nimi on yksinkertainen.
Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".



XI.

SODANJULISTUS.


Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni
yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena
väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli
6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän
jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen,
heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili
olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko
maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa
oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen
paperossia poltellen... Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen...
Eikö joku nauranut?

Eiköhän hän ollut erehtynyt?

Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi
naurun -- itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.

Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti
Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä
odottamattomalla mielenpurkauksella?... Hän ei muistanut kuulleensa
sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime
lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt
oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit
ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia,
josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi
tuoliltaan.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.

-- Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara,
hän sanoi tyynesti... Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen
asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se
tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä
päivästä alkaen uusi vihollinen.

Sihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.

-- Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin
laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa.
Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!

Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden
sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.

Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen
asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen
unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.
Se kuului:

    "Sir Edward Grey!

    Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä
    päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten
    miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää
    yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa,
    on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa
    sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret
    ovat -- Englannin suurista sanoista huolimatta -- vielä vapaina
    vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja
    Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei
    yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin
    kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla
    rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat
    ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.

    Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.

                                              Hai-kalat.

    Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty
    toisille sotaa käyville valloille.

                                              Samat."

Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen
asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua.
Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet
tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli
jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa
-- ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.

Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään
salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.

-- Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut
pahantekijäin maailmassa mitään liikettä... Syynä kysymykseeni on
eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua
ulkoministeriössä...

Poliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.

-- Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies
vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet
tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä.
Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko
epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat
viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli
passit, joissa oli sir Edwardin nimi. -- Sihteeri höristi korviaan.

-- Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime
viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia.
Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet
erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa...

-- Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen
vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin
tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla
hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa.
Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä
lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja
tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.

-- Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? --
Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo
kadota?

-- Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat
kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti
liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä
ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta... ei
tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.

-- No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.

-- Ei, tietysti.

-- Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta.
Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään...

Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun
huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä
oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän
poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.

Sihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

Se oli "_The first Sealord_", ensimäinen merilordi, sir Winston
Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen
Englannin laivaston sivilipäällikkö.

-- Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.

Sihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.

Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin
hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.

-- No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas
ystävä.

-- Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi
kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden
neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.

-- Saakelin saksalaiset, Grey murahti.

-- Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru
vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi
joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.

-- Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?

-- Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli
mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä...

-- Terveisiä?

-- Niin -- terveisiä teille.

-- Minulle?

-- Niin, terveisiä sir Edward Greylle -- Hai-kaloilta.

Silloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.



XII.

ENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.


Kolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen
istunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka
herättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.

Me vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme,
sanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja
mistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi
Atlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista
15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit
ovat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat
varustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat.
Puhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista
matkustajain kalleuksista.

Asiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy
hirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä
lopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle,
käsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä
tämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.

Sir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten
kesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät
näihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.

-- Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman
poikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme... tähän
tulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että
kaksi "Messageries maritimes"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen
ryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä
satamasta... Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?... hän kääntyi
pöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat
ja miehekkäät kasvot.

Amiraali lordi Fischer of Kilverstone kohautti olkapäitään.

-- Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme
tekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva,
voi onko niitä useampia?

-- Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan "Campanian" kapteenin
tulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin,
meriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.

Tämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi
herra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.

-- Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä
kuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut
hiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet
suurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?

Lordi Fischer rypisti kulmakarvojaan.

-- Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty
Kanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on
tapahtunut.

-- Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.

Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir
Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että
Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta
sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin
varoitushuutoa. Nyt -- kun sir Percy oli vanhentunut -- oli tämä ajatus
tullut hänellä melkein kiihkoksi.

-- Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla
äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten
musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä
meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin
esittämään suullisen raporttinsa.

Molemmat amiraalit nyökkäsivät.

Meriministeri soitti.

-- Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen
tulleelle palvelijalle.

Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen
istuntosaliin.

-- Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja
kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne
"Campanialla".

Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän
ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän
luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.

-- En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä
oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme
Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6.
Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene,
joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on
pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle.
Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa
mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva
ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle,
joka juuri katseli kiikarillaan.

-- Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä
käsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.

Alus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani
Zeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa
sen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain,
ja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan
oli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän
hai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat... Ja samassa kohosi
sen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia
tunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja
toinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva
ei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se
oli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä
merirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos
emme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla
oli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.

Kymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun
laivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä
vanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen
kimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen.
Ensiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä
joukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.

Ajattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta
tullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun
merirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000
puntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni
muistaessani asemamme turvattomuuden.

-- Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne
syhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa
heti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!... Pyydän
teitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten "Campania" ei enää koskaan
näe Liverpoolia!...

Kapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä
otsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.



XIII.

KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.


-- Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi
masentuneella äänellä... ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota
kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja
laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä... _Well_, käskin perämiehen
varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He
nostivat kauhean metakan, mutta...

Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja
perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He
penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat
raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun
verran.

Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:

-- Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:

-- Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se
ole suinkaan vähän arvoinen...

Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän
aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän
Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka
taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja,
mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei
ollut 100 neljännespeninkulman alueella.

Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat
mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita
ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät
laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun
torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet
ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa
Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.

Kapteeni Sullivan rykäsi.

Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille
verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.

-- Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten
mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.

Sullivan nyökkäsi innoissaan.

-- Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin
ymmärtää, oli se _saksalainen_ II luokan torpedovene. Olen katsellut
ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman
mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape
Clearin ryövärilaivassa.

-- Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä
saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.

Kapteeni Sullivan pudisti päätään.

-- Piru minut periköön -- anteeksi, että kiroilen! -- jos ne eivät
olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.

Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi
harvakseen:

-- Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut
irlantilaisia?

-- Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan
niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen
tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.

-- En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti
sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että
yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.

Sullivan pudisti paksua päätään.

-- Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies
oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä
Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri
semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.

-- Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.

-- Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi
poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen
olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti
kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen
pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä
katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama... Mahdollista
on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset
säikähyttää hengiltä.

-- Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.

-- En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. --
Meriministeri nousi.

-- Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä
esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka
sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua
rikoksiaan.

Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.

Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.

-- Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme
suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.

-- Mutta _jos_ hän pääsee? sir Percy murahti.

-- Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.

-- Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.

-- Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori
ammatissaan. Mutta _hän_ tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin
kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut
tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta...

-- Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.

-- Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on _Ralph
Burns_.



XIV.

VAARA ILMASTA.


-- Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain"
langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise
Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti
vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä.
Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä
levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset
neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä
olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.

Nuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.

-- Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa,
joka äkkiä ponnahti koilliseen... tuolla tulee suuri laiva 15
neljännespeninkulman päässä.

-- Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä,
että tulossa on valtainen teräsruho... Tuo vihreä, neula, joka vapisee
kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä...
Tuo punainen on vähän levottomampi... sanokaamme, että se tietää
torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta
heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai
lastihöyrylaivaa.

-- Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi.
Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa.
Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä.
Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla... Lännessä
on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan
kaakkoon päin... Sukelluslaiva on lähinnä... Se on tällä hetkellä 4
neljännespeninkulman rajalla... Mutta otettuamme signaalimaston alas,
on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

-- Näetkö muita laivoja?

-- Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva.
Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen
tunnin kuluessa.

Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä
entinen lähetyssaarnaaja hymyili.

-- Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui.
Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata
jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten
rypälenestettä.

-- Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen
huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia.
Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie.
Se on kaakkoon... Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista
panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos
valonheittäjä keksii meidät yöllä.

-- Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin
kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä
hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut
levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme
Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne
eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä,
joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme
vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa... Siitä syystä
on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen... Äläkä
sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää.
Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin...
ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä... Mitä taivaaseen tulee...

Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista,
sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.

-- Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin
2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.

Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät
painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi
kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.

-- Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.

-- Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni
sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut
Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai
puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.

Pleym nousi vaivalloisesti.

-- Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki,
että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.

Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen
miellyttävää naurua.

-- En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.

-- Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä,
Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan,
että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää
harhaan parin sadan metrin päästä...

Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään
ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn
nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa
vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua,
joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.

Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä
kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.

Samassa räiskähti kuularuisku... Vesilentokone teki kuperkeikan, joku
olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan
metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone
leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.

-- Mitä teemme? italialainen kysyi.

-- Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.

Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme
ihmisiä.

Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. -- Minkä tähden? hän kysyi melkein
nöyrästi.

-- Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja
toiseksi, koska hän on nainen.



XV.

HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.


Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta
kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet
olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan
lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt
viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo
lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt
koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka
oli tullut ulos takaraivosta.

Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota.
Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui
pitkissä mainingeissa.

Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon
vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten
sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit
heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen
sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli
hänen kohtalonsa.

Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu
naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.

Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat
siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen
ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.

Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti
purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt
hänen lentäjäpukunsa ympäri.

Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli
harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista,
sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli
täynnänsä kysymystä -- halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää,
mihin häntä vietiin.

Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli
kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.

Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon
naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.

Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun
kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti,
valittavasti kohauttaen olkapäitään.

-- Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas,
mutta aivan väritön... No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi
huomattuaan nuoren miehen hämmingin.

Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän
ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan
kylkeä vasten.

Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin
nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä
olivat norjat ja vähän poikamaiset.

Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä
rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan
syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.

-- Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen
kädenliikkeen.

Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia
ja kaikkea.

-- Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut
salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen
ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli
tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset
kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.

Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon
uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.

-- Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on
kunnia puhua?

Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan
hattua, joka peitti hänen tukkansa.

-- Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta
valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.

-- Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.

-- No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.

Lugeni hymyili.

-- Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata
vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon
kuin tekin.

Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen
ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle
mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja,
ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä
pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän
oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen
kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin
pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.

-- Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten
joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom
Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen
vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen?
Tahdon tietää sen.

Hän polki jalkaa kanteen.

Silloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.

-- Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi
suklaatia.



XVI.

KYNNET, JOTKA KASVAVAT.


Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat
hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä
vihanryppy.

Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin
puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan
suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen
suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.

-- Kuka se on? hän virkkoi.

Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli
hävinnyt kuin puhaltamalla.

-- Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut
merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei
ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti.
Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden
tullen viedään teidät maihin.

Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää,
voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen
ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut
niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.

-- Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte
suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan
itseänne. Jos...

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet
lopettamaan keskustelun... Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän
kiiruhti pois...

Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään
olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä
ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin
muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki
kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen
jakelevan komentohuutoja... Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla
torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.

Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen
järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan
hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan
hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.

Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin,
pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri
oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen
pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin
tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta
ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa
joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli
kaukaa dynamon jyskytystä.

Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli
nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa.
Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän
näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui
ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään...

Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että
laiva nosti Englannin laivaston lipun.

Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen
huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain
noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta
torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se
jatkoi matkaansa etelää kohti.

Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan
rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se
oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.

Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista,
mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.

Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala
muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.

Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti.
Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena
hyökkää taisteluun -- esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen
esihistoriallisen eläimen kimppuun.

Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se
ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy
keulassa suoraan hirviön päälle.

Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä
kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi
teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään
kiehui... Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta
sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.

Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä
olivat kovat ja julmat.

-- Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen
käsivarteensa.

-- Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa,
joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa,
jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon.
Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa
pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti
puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet
kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.

Se muistutti karvaista petolinnun kynttä -- taikka orangutangin
valtaista surmansormea.

Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän
nauroi sen nähdessään.

-- Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.



XVII.

NÄYTTÄMÖN TÄHTI.


-- Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.

Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei
ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa
pikku englannittareen.

-- Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä
on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota
sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se
on hyvää hermostumisessa.

-- En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en
ole semmoinen, kuin luulette.

Anstey hymyili.

-- Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.

Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä.
Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.

-- Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon
jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti,
joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa
iltaruskossa.

-- Oli, Anstey vastasi.

-- Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa
nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla
on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen
lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen
jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä
kansallista yhtenäisyyttä.

Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti
nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana,
joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli
nähnyt vain miesten katseissa.

-- Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.

Neito kohautti olkapäitään.

-- Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän
otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin
ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin
jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.

-- Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.

Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa
oli hienoista ivaa.

-- Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta...
Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen
tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä...

-- Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi... Emme kuulu mihinkään
laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme
niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu.
Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin
lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat
taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä
täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin
takaisten herrojen kanssa.

-- Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti
peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän
niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli... Loppujen
lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.

-- Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen
nainen, mutta me teemme _miesten_ työtä -- vapaitten ja riippumattomien
miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.

Neito mietti hetkisen.

-- Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä
laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.

Anstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.

-- Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi
kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa
merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä... Tämän laivan kaikkein
pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä
merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän
kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän
kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta... Tämä laiva on hänen
kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen
päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se
on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on
asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää
jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät.
Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.

-- Hänellä on kaunis ääni.

-- Ja kaunis sielu.

-- Onko hän englantilainen?

-- Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana...

Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään
ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui
hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.

-- Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.

Englannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.

-- Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.

-- Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti.
Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette
vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.

Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului
väkinäiseltä.

Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.

-- Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut
näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?

-- Mutta kuinka te voitte tietää?...

-- En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen
tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet
minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut
heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja
vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia
he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua
nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen
miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt
minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään...
Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna
Lyall Empire-teatterista -- 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen
"principal boy"?...

Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.

-- No, oletteko nähnyt minut?

-- En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka
"Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa
numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä
ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta... Sanokaas, vieläkö lordi
Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?

-- Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.

-- No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla
taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.

Nuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.

-- Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi
kiivaasti.

-- Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä
naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on
nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä... Mutta olkaa varuillanne,
hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien
muittenkin lausua teille tunnustukseni...

-- Mistä?

-- Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.



XVIII.

RALPH BURNS.


Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein
pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot
kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it"
seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.

Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista,
vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa,
eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa
väreissä kuin muuten.

Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat
hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle,
niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti
johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa
taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin,
kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka
muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan.
Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen,
nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua
puuta vasten.

-- Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän,
kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus
nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen
vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja
uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun
sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti
katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään
tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli
löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen
neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.

Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat
kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen
olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret,
sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei
ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on
luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin
jalkainsa alla.

Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin
olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä
seisoi kolme -- neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi
heistä nyökkäsi tulijalle.

-- Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?

Pitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.

-- Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi
leveitä hartioitaan... Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen
rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään
rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa... Minä näännyn, Jones
hyvä.

-- No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat
kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.

Burns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.

-- Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli... Yksinpä
anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut
aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä
sinä arvelet?

-- Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen
punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt
on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa.
"Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.

Burnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.

-- En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi
ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.

-- Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut
asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta
vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa... Ei ole lainkaan varmaa, että
kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät
pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee
saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.

Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen.
Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen
Burnsin suunnattomiin hartioihin.

-- Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.

-- Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika
sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma...
Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs,
joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja
silloin minä ajattelin...

-- No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti
sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.

Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy.
Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.

-- No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä,
mitä sähkösanomia sinä saat?...

Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti
kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti
silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä
hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä
sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään
olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja
riensi ulos.

Hänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.

Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen
kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen -- niin
ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli
sen.



XIX.

MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.


Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää
sormillaan.

Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat
muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää
tunteneet sir Winstonia.

Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea
seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla
hartioillaan _vastuunalaisuuden taakan_. Hänen itsensä huomaamattakaan,
jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei
koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen
vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut,
jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa,
kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen
suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten
omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa
ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen
huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen
tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan
hädästä ja ahdingosta.

Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen
sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt
kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.

Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli
opettanut Englannin meriministerille -- että täytyy osata odottaa, kun
on taistelussa.

Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta,
pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi
odottamisen hyödyllisen taidon.

Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi
avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului
juttelevan sihteerin kanssa.

Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.

-- Onko mr Burns täällä? hän kysyi.

-- Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin
pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.

Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan
astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi
kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.

-- Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti... Ja pitäkää
huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse... Meillä on
vakavia asioita.

-- Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti
heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa
työhuoneessa.

-- On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen
sanoi.

-- Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla
äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin
metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.

-- Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti.
Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi
ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja
revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen
mukiinmeneviä.

-- Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.

-- Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla
kiikarissa. Mutta nyt...

Churchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.

-- Nyt, te sanoitte... on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa
poikkeuksellinen olotila?

-- Niin...

-- Kuinka niin?

-- Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla
se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että
nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta...

-- Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä
ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen
kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka
oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin
etuja tuntuvassa määrässä.

Burns rypisti kulmiaan.

-- Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä
Lontoossa...?

-- Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt
saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta
salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?

-- Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan
tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.

-- Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt
meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko
epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli
kaikilla ulkoministerin passit.

-- No...?

-- Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei
koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä
tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla
selville, ketä nuo miehet ovat? -- Salapoliisi hypähti istuimellaan.

-- Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on
suhteita Dieppessä -- eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat
niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan
Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.

-- Ei käy, hän sanoi.

-- Kuinka niin?

-- Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen
nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset
lähtivät Dieppestä.

Burns hypähti seisomaan.

-- Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!... No, silloin on
kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van
Huysmann on palannut Amerikasta... Ja mitä muuta on tapahtunut?

Ministeri vähän vitkasteli.

-- Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi,
laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille
sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.

-- Ja te luulette?

-- Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet,
joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He
ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta
suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon
sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä
verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme
-- eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.

-- Mutta eikö Englannin laivasto...?

-- Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni
merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin
kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi
käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois
jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut
sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet
toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että
saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.

-- "Hain"?

-- Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi... Se on
viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä
ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden
meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö
meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita...
Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee
tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen
valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain
tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.

Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan
siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet
nyrkissä.

-- Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle
nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle.
Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.



XX.

KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.


Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva
laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja
matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua.
Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän
vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja,
joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut
mieliin rauhoittavasti.

Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän
seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien
kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.

Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot
ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja
hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein
tarkkaan.

Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja
nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä
hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin
papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.

-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen
epäilyksen vivahdus.

-- Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti
Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?

-- Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen,
pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen
ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut
mahdollinen.

-- Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen
saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla
on erikoiset terveiset mr Redpathilta.

Ranskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.

-- Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän
sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten
Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin
niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia,
mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.

-- Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä
puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne
olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa
anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri
kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi
taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään
saisi vähän kylmää olutta.

Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli
koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.

-- Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.

Cottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.

-- Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta
kuinka...?

-- Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku,
joka tunsi tehtävänsä.

Cottet katsoi terävästi virkaveljeään.

-- Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.

-- Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni
Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.

Cottet nyökkäsi.

-- Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä
jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies.
Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin...

-- "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä
luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille
tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.

-- Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme
viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan
suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää
silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.

-- Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa?
hän jatkoi vilkkaasti.

-- Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.

-- Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että
Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten
miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.

-- Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi...

-- Enemmän... meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka,
vaan kokonainen manillanuora.

-- En ymmärrä teitä oikein...!

-- No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa
meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.

-- Ei tietysti.

-- Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja
mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme
työskentelevät.

Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri,
englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli
iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan
ajatellutkaan.

-- Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja
milloinka käymme toimeen?

-- Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan
voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.

Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen
ja sai riittävän määrän olutta.

Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari
oli surmattu.

Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja
vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.

-- Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole
kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa -- niin ohkaista
ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin.
Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?... Ettekö?... Hän oli sen
kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet
vuodet etsineet.

Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut
erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt
pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi
Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi
meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta
suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa
anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista
varokeinoista huolimatta.

Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut
manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen
mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen
Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.

Cottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Sillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi
vesipisaraa.

-- Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka
tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät
suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta --

-- Tarkoitatte?

-- Hai-kaloihin!



XXI.

ITSE PIRU.


-- Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti
lautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän
aterian jälkeen?

Cottet hymyili ja heitti tutkivan silmäyksen ruokalistaan.

-- Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät
Marennes'n...

Burnsin silmät leimahtivat.

-- Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n
osterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt
meiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme
tusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista
meriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta
huolimatta.

-- Taidatte olla aikamoinen herkuttelija, ranskalainen nauroi.

-- Minäkö? -- No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa
materialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se
vahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni...

Siitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin,
Ralph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin
asiantuntijan-nautinnolla.

-- Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä
asioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin
me salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta.
Synteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian -- minua ei
koskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja
eritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: "Kansanvälinen liiga
rikoksen edistämiseksi" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä.
Se ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen
on tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa
vedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa... Jos saisimme tietää,
kuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä
nuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?

Cottet nojautui häntä kohti.

-- Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on
hävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän
arveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.

-- Ja oletteko käynyt Guernseyssä tutkimassa asiaa?

-- En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän
paikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää
tyydyttävää tarkistusta.

-- Sitten tulevat roistojen tuntomerkit? Voitteko muistaa niistä mitään?

-- Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin
kiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla
oli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin
ylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta
hänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä
huolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman
tuuman korvan alapuolelle.

Burnsin silmät leimahtivat.

-- Kuolema ja kadotus, hän huudahti. Sen täytyy olla Lugeni.

-- Kuka? Cottet kysyi innokkaasti.

-- Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin
asti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen,
joka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa
viranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän
on hyvin suosittu... Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta
kertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli
käymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten
asiat eivät ole oikealla tolalla. Niin -- Lugeni kuului sivistyneeseen
rikollisten köyhälistöön... Sitten toiset?

-- Heidän joukossaan oli eräs japanilainen.

Burns hyppäsi tuolillaan.

-- Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät
kuin japanilaisilla yleensä?

-- Se sattuu aivan paikalle.

-- Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja
harjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja
-- kuka hitto se on?

-- Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi
hetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli
voimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen
käytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.

Burns pudisti päätään.

-- Ettekö muista enempää? hän kysyi.

-- En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt
huomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen,
eräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että
jostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi.
Kun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen
ilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä...

Mutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan
erään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen
palveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin
totta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt
hirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin
säikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi
peloissaan pakoon... Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin
oli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.

Asia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä
asianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes
lopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.

Kävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin
-- ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin
salaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän
alkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta,
ja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi
tehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin
ilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.

-- Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole
nähty sen jälkeen?

-- Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Mutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi
puheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka
kuin itse piru...

Burns hyppäsi pystyyn.

-- Olen lukenut kapteeni Sullivanin, "Carmonian" kapteenin, raportin,
hän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat
ryöstivät hänen laivansa... Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.

-- Tarkoitatteko, että orangutangi...?

-- On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen
pirun hirsipuussa.



XXII.

UHKAUS JA KASVOT.


Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä
kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.

Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli
jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon
tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko
sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein
uskomattomalla varmuudella.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka
olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei
ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia
ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi
milloin tahansa.

Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti
odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään,
mutta kaikki ponnistukset olivat turhat...

Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen
päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä
torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen
käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut
häntä millään tavalla.

Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut
sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon
katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi
englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut
sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen
keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.

Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin
paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään
rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä
saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli
kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka
päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten
keskuuteen.

Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka
ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja
seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.

Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa
kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar,
jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa
Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.

Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten
ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta
kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä
hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi
onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.

Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä
loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva
ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli
kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen
hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut
lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman
kalliiseen maineeseensa.

Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan,
maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on
verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin
hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä -- ja
niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja
ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin
ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka
Tom Murphyn vei kuolemaan.

No niin -- nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna
itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että
miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.

Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle
kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat
Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi
samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan
ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään -- joka
sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut
nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon
nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, -- ja miss Edna
tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.

Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen
makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.

Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti
hiukan koetella merirosvon suonta.

-- Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen
kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"

Anstey hymyili.

-- Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.

-- No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen.
Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".

-- Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi.
Muistan teidät vielä "Cinderellassa"... teidän kauniit säärenne...

-- Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!... Kertokaa minulle
mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta.
Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.

-- Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin
meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen
aparaattinsa...

Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen
liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin
solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla
kädellään piippunysänsä.

-- Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy
enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä
on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot
nukkuvat.

-- Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?

-- Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen.
Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne
meidät. Te tiedätte liian paljon.

Hän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.

-- No? Anstey kysyi ankarana.

Nuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

-- En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.

Anstey hymyili.

-- Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän
sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä
antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua,
tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole
sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma
on niin ankara... _Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin
maailma_.

Dick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.

Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia
lemmestä, ruusuista ja keväästä.

Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään
peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän
ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa
oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa
kanssa leikkivän käärmeen päässä.

Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista
hymyään.

Mutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.



XXIII.

KOSINTA.


Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25
neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs
"Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja.
Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen
miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät
jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua
vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka
puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään
sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen
laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut.
Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta
pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin
hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta
uhkarohkeasta merisissistä.

Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut
johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen
matka-arkku.

Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla
mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä
matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili.
Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle
kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, -- oli synti sanoa, että
"Haissa" ei osattu olla ritarillisia.

-- En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise
sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia.
Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori
brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan
säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän
jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis... mutta
vähän sinnepäin...

Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen
hämmingistään.

-- Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen
veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda
vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos
käytän brasilialaisen hameita?

Ambroise kiivastui.

-- Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme
omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme
paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin
se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.

Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää
epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui
vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli
ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen
toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret
& Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen
verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.

Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa
ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita.
Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja
tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa
mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.

Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista
uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet
eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.

Ne olivat hänen -- kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä
monella, monella numerolla.

Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut
hyttiin astunutta nuorta belgialaista.

Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut
kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.

-- Sopivatko? hän kysyi.

Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua,
ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä... Mutta hän malttoi
pian mielensä.

-- Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean,
tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin
-- sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää
kuolemanhyppyä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä.
Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren
miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden... Mutta en tiedä, voinko ottaa
vastaan teiltä kaikkea tätä.

Belgialainen näytti tyytymättömältä.

-- Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.

Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut
aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä.
Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.

-- Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun
päivälliselle, hän lausui ystävällisesti -- hyvin mielissään siitä,
että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.

Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava
veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta
oikeaan tai vasempaan.

-- Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän
virkkoi kulmiaan rypistäen.

Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta
hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä,
joitten suun sai tukkoon namusilla.

-- Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti
hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa
yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.

Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen
ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli
nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.

-- Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä.
En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti
puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä
taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut... Otaksun myös, että
Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.

Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon
nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas
epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:

-- Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä
rakastan teitä.

Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli
pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että
tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta
useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei
ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian
haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.

-- En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen
hänen vaikenemistaan... Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?... Mutta
täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä,
kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me
emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne
täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä
tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi
meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä
tähti...

Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan,
joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana
hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella
tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla
Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.

Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista,
karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se
kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa
kyllä tulisi.

-- Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.

-- Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään
muuta kuin se, minkä näette edessänne -- uhkarohkea, rikolliseksi
syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa
minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat,
seikkailut loistavat vanavedestämme -- ihanaa elämää sille, joka on
nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.

-- Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen
hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:

-- Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä
niin nuori... Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä
naimisiin ilman papin vihkimistä.

Hän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.

Ambroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.

Silloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.

-- Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä
olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla.
Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa... Voimme ryhtyä
toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.



XXIV.

VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.


Kuuluisa näyttelijätär, "Empiren" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.

Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän
oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä
hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä
kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä
äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin
ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus,
jota ei voinut välttää.

Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän
muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui,
kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen
teräspedon sielussa.

Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri
siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne
eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen
silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi
rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa
ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.

Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen
kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.

Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä
naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla
hirsipuun portailla -- mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi
tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin
pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita
hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä...

Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. -- Kehoitan teitä ottamaan
päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä
emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen
odottaa!

Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi
ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään
eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.

-- Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää
omaa ääntään.

Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat
kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen
huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen
rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki,
hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?...
Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja
voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille
kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja
hurmaavia sanoja miesten korviin.

Niin -- kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten
ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä
hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien
nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen
rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut
vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän
tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän
oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt
koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki
paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun
esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä
kultakolikoilta.

Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi
pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa.
Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut
hänelle moniin vuosiin. Well -- se ei ollut, niinkuin lordi Avondale
kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi
kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen -- ei, se oli hänen
öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus.
Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi
loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon...

Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi
ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen
tulevaisuuttaan kohtaan!

Hän polki jalkaa lattiaan.

Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan
naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!

Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli
vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa...
Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä... ja
taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine,
epäinhimillisine ryppyineen...

Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli
noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä
koskaan haihtuneet.

Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään
oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja
himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa...
Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima
Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia
toalettitaiteen aseita. -- Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja
valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.

Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen
rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se
muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin
-- englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella
hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen
hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja
varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja
hän esittäisi osansa hyvin!... Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä
miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan... Sen miehen
onni loppuisi lyhyeen.

Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin
kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet
valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä
tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla
vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo
Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä?
Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi
autonohjaajaa tai lakeijaa...

Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan
hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt
kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli
karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei
muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin
se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.

Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi
täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.

-- _Bellissima_, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren
ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät
vihkipallille.

Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat
silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki,
ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa
voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla
harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.

Neito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen
naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla
liikkeellä.

Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän
ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen
halveksimaan naisia.

-- Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen,
kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. -- Hän
keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.

-- Ja teidän tulee muistaa yksi asia.

-- Mikä?

-- Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta
kynnet sille, jota hän vihaa.

Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys
olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet -- nuo hirmuiset
kynnet.

Sitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.



XXV.

VIHKIÄISET.


Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen.
Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli
pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua
semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti
alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.

Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli
seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä
hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa
sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi
François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja
läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen,
ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli
tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita
tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen
vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten
historiassa.

Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava
ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä
maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti
vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.

Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut
näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja
vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta
pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä,
eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa
tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa
tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja
Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen
suun.

Koko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle
nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan
valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua
kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin,
jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.

Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin
voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin
koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka
Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli
ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus
oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall
sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin
jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.

Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli
ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli
levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä
ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni
alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä
istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen
silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.

On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan
hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä -- hän erehtyi
surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli
ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai
kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin
rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa,
sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.

Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki
juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä
hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan
ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli
Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa
ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen
ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata
hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen
kultasankaisia kakkuloitaan.

Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä
olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku,
joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan,
puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt
olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli
onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen
kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa -- niinkuin olisi
kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.

Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita,
mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti,
että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää...
Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin
kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt.
Hän oli alottelija -- vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen
käärmetarhan matelijoita. No niin -- siitä hän saisi kärsiä!...

Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita
askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.

Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja
kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta
hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat
valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän
tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin
tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.

Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja
hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.

Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin
sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.

Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan
kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät,
suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.

Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi
runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.

-- Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä
äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten
miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa,
niinkauan kuin olette meille uskollinen...

Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva
ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää
näyttäneet pelottavan häntä.

-- Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus
on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma.
Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut
meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen -- nuorimman
ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää
isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi
maailmassa, jota te olette rakastava.

Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin
unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin
kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja
avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän
viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.

Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa
mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja
virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.



XXVI.

PIENI TEATTERITEMPPU.


Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn
luona. -- Tullessaan kannelle, mrs Vilmart -- niinkuin kaikki häntä
nyt kutsuivat -- pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne
silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja
pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli.
Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen
miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan
kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.

Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi
hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen
kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja
onnellinen hän oli.

Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo.
Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei
kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se
kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti,
hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi
rakastajaansa.

-- Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.

Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi
paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.

-- Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan
sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle -- ja
onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta
se tekee mielen katkeraksi.

-- Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä
terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista
miestä.

-- Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei
juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin
epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua.
Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö
Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana
aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan
vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen
suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin.
Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän
ja syvästi tunteinani surun vallassa.

Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan
ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna
hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren
aviomiehen ymmälle.

-- Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita
tuhkanharmaita kutreja.

Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan
katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey
asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin
olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.

-- Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi
pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin.
Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle
kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!

Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta.
Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut
viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä... Nyt
mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi
miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan
tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.

-- Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi
pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä
rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini... eikä
tehtävämme ole vielä päättynyt.

Nuori mies katsoi häntä vakavasti.

-- Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän
on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.

Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä
kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.

-- Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies
voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät... että minä seuraan
sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa
jotakin...

Hän pudisti päätään.

-- Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne.
Huomenna lähdemme jälleen ajoon.

Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.

-- Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin
äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain
pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni,
ja silloin...

-- Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet...

-- En oikein ymmärrä sinua.

Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja
kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti,
minkälaisen aparaatin oli keksinyt.

Nainen kuunteli tarkkaavasti.

-- Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka
on varmaan miljonien arvoinen.

-- Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.

-- Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi
innokkaasti.

-- Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.

Edna katui kysymystään.

-- Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida
vahingoittaa -- tavalla taikka toisella?

Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto
mairitteli häntä.

-- Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs
menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni
vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko
aparaatti on hyödytön.

Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei
uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa
suuteloon.

Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.

-- Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään.
En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja
nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.

Mies kumartui hänen ylitseen.

-- Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa
minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni
silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni
iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun
suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua
rakastan!

       *       *       *       *       *

Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa,
raskasta rykimistä.

-- Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?

-- En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on
luultavasti meri-ilma... rintani ei ole vahva...

Nuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.

-- Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä
rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot
Rivierasta?

-- Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta
yskäkohtausta vastaan.

-- Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni
läpi koko Ranskan.

-- Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.

-- Sen voi joka lapsikin hoitaa.

-- Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna...

Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta
näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän
harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm
Treen johdolla.



XXVII.

OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.


Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.

Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat
mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä.
Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa
maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä.
Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui
rannikon vaarallisten särkkien yli.

Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.

-- Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!

Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät
mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen
ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.

Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta
vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei
kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin -- ei pienen
majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella,
suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.

Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen
muutamien metrien päähän rannasta.

Perämies nousi seisomaan.

-- Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta
nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät.
Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on
tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta
ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen
ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna
menee juna Parisiin... No, vie rouva maihin, Jean!

Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua,
kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin
turkiskappaan kääritty.

-- Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja
kumartui nuorta miestä kohti... -- Sinä menet vaaralliselle retkelle.
Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle,
että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja
jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden
herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä
ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi... ymmärrätkö, poikani!

-- Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti...

-- Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta
epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin _meidän_
tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi.
Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos
hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi...

Ambroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.

-- Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi.
Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle,
että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki
Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja
rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen
kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa --
joko vaimoinesi tai ilman häntä! -- Ambroise puristi raajarikon käyriä
sormia.

-- Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.

Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo,
sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.

Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä
mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli
ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti
merelle.

Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi
kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo
tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin
ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.

-- Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.

-- Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen,
Ambroise vastasi äreästi.

-- Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.

-- Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.

Miehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.

-- Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti
paikalla.

Kelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.

-- Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset.
Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan
englantilainen salapoliisi.

-- Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.

-- Se oli ovela mies, kalastaja vastasi... hänellä oli hajua. Hän
kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi
punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli
hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.

Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen
jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.

Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan
hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin
tulpan suuhunsa.

-- Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.

-- Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.

Kalastaja mietti hetkisen.

-- En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan
sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?

-- Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.

Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat
silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät
hänen käsiinsä.

Nämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.

-- Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan
hevosta.

-- Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain
ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se
englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä
tuntuu kamalalta.

-- Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla
Parisiin.

Ednan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.

-- Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla
laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.

-- Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.

-- Ja ne ovat sinun?

-- Ei. Ne ovat "hai-kalojen" yhteistä omaisuutta.

-- Mutta kuka ne nyt saa?

-- Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.

-- Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä
semmoisia suhteita?

Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa
hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.

-- Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.

-- Ketä tarkoitat?

-- Pankkiiria.

-- Sen hän kyllä jättää tekemättä.

-- Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään
kassavaillinkeja.

-- Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle
saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja
meillä on siksi kovat kourat.

Edna nyökkäsi hajamielisenä.

-- Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat
parhaassa turvassa meillä?

-- Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.

Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja
suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.

Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja
hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia
suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa
kiitollisuuden.



XXVII.

MERKILLINEN KOHTAUS.


Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa
sähkösanomaa.

Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan
päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja
luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland
Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli
satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut
koskaan elämässään ollut niin huono onni.

Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo
salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä
rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut
joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta
mihin satamaan?

Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli
auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän
hänestä loitolla.

Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi
asemalle.

Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä
olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa
kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti
merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja
tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä
vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana
painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.

Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran
näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland
Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella
mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja
hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät,
jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.

Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa
istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki
matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan,
mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen
tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä
hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.

Nuori nainen käänsi hitaasti kasvonsa nuorta seuralaistaan kohti.

Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi
naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?

Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei
huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi
kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa.
Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran
nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt
vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti
kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti
harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän
tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.

Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni.
Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön -- monet monituiset
kerrat. Mutta missä? -- Herran nimessä missä?

Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen
silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen
ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi
harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä
jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.

Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää
muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita
hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat
kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.

Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran
oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan
jokaiset näkemänsä kasvot.

Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut
mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta
sittenkin.

Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista.
Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun
hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin
rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.

Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista
kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin,
jota ei tahtonut uskoa miehelleen.

Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut,
himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä
suhteessa kyllin selvää kieltä.

Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä
liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa
ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa,
niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla,
oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että
hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen
kiemailevista silmistä.

Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja
rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.

Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja
parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen
sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti
tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!

Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori
nainen oikeastaan kurkisteli?...

Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että
hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan
oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!... Hän yritti
lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen
miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut
pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa... tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua.
Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen... Oliko hän sattumalta
joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei
ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä
muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.

Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut
noita vaarallisia silmiä.

Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun
tapaansa katselemaan matkustajia.

Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin
käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi
näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.

Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa
kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa.
Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen
silmäyksen.

Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle
selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja
vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.

Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa --
kadonnut ja itkien kaivattu _Edna Lyall_ se oli ilmestynyt hänen
silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa --
kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.

Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa
selvä.

Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun
sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre
Cottet'lle Dieppeen.

Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.



XXIX.

COTTET PARISISSA.


Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä
tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.

Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt
asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen
sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä
olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä
kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen
pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen
pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.

Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista.
Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan
Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle
miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta --
"_never mind_", niinkuin englantilainen sanoo -- täällä hän nyt istui
Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen
Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut
iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.

No niin -- hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka
toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria
toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta
tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan
pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä
hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan
eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden
ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain
perusteeton epäluulo.

Mutta sittenkin -- --

Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät
aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän
riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän
vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen
kautta Gare St. Lazaren asemalle.

Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti
paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään,
ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti
valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti
mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen
vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa
valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.

Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä
ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren
parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin
mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.

Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien
tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja
tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä
koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.

Aivan oikein -- nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa
vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n
tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen,
että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall,
niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.

Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja
nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai
työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja
ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti
englanninkielellä:

-- Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?

Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta
katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen
huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on
hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis
näköala Tuilleriain puistoon.

Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle.
Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt
hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.

Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin
varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai
d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.

Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat
astuivat autosta hotellin edustalla.

Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta
varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta.
Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti
olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä
olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta
poliisin puolelta.

Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka
hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat
olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he
olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja
olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.

Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin
vakoojiksi.

Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui,
asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.

Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet,
joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen
havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle
katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän
esiintymisen.

Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä
miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.

Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut
vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen
suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut
häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan
että Englannin poliisi oli jäljillä.

Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat
täynnä merirosvojen aarteita.

Niin -- nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta
aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi
hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian,
että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa
uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa
noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä
naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät
hirsipuussa, joka ikisen.

Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.

-- Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.

-- En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma
rakas poikani.



XXX.

ENSIMÄINEN VAROITUS.


Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6,
pariskunta oli jo ylhäällä.

Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella,
naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua,
nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.

-- Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan
silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee
ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti.
Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä...

-- Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen
kohteliaasti.

Hän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.

Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää
jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan
kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen
varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli
aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti
ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre
Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin
huumannut hänen sieluaan. Se kuului:

    "Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin
    Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen
    laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden
    johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa
    minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin
    antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi
    erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto..."

Cottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.

Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän -- köyhä, tuntematon
ranskalainen -- pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan
mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet
äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona
läpi sodan pauhun.

Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran
Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.

Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui
näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli
huumautunut onnestaan -- ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt
ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä
oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja
rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä
näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi
puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta...

Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän
tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot
kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys
vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa
eteen, katsoen kelloaan.

-- Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.

-- On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä
näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun...

Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen
väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.

-- Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole
liian vähissä vaatteissa...?

-- En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan
kerro mieluummin suunnitelmistasi!

Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.

Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka
Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.

Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.

-- Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen
haaveksivasti kattoon;... tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt
koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan
voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että...

-- Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan
ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta... Niin kauan kuin kukaan ei
tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen
vaikutuksilta.

-- Mutta _voiko_ siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen
äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka
Pleymin varoitusta.

-- Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on
keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa
tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva
on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö
tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin
pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle:
koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa --
sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.

-- Lentolaiva siis?

-- Niin -- jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin
ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.

Edna tuskin kuuntelikaan häntä...

-- Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan
ainoastaan sinusta ja sinun... Sinä pidät minua varmaan hirveän
tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta
keksinnöstäsi.

Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. -- Senkin häjy poika,
hän kuiskasi.

Ambroise punastui mielenliikutuksesta.

-- Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.

-- Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka
se olisi mahdollista?

-- Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle
sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu
sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä
itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani...

Hän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.

-- Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen
hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni
keltanen kiilto...

-- Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden
katseensa alas...

Ovelle koputettiin.

Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja
Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.

-- Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä
supistuivat ja katseensa valpastui...

-- Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.

Koputettiin uudestaan.

-- Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.

-- Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi.
Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen
määrä tulla kello puoli kymmenen.

Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut
mitään kynsien hoitajaa.

Mutta äkkiä hän oivalsi.

-- Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti... Rakas
Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.

-- Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin
kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven... Tätä tietä, rouva, hän
jatkoi, osottaen käytävälle.

... Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä
tähden, sitä hän ei voinut selittää -- hermostunutta levottomuutta,
joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran
varoitushuudon.



XXXI.

YLLÄTYS.


Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen.
Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie
voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä
vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut
Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi
hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.

Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa
Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika -- nuori mies, jolla on
rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen
nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun -- urheiluun ja työhön.
Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti,
jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen
rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän
kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen
tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan
kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä
siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella
jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota
siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt
suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.

Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään --
rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin
sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin
hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli
niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat
hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!

Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa
odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten
kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.

Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen
konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla
lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä... Sitten Dick Anstey, hieman
suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt
kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta
joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen
kuvan... Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha
uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa
taisteluun -- ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään.
Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja
silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa.
Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.

Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset
kynsienhoitajat!... Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle
kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan
kiitos, se oli aivan lähellä!

Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä
ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen
saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi
koko elämänsä -- tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka
suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa
tulevaisuutta... Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan -- tämähän oli
vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja
kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!

Ambroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen
ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin
raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!... Hänen
toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten
sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä... Hän katsoi niitä tavallaan
inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut.
Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla
oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian
konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi.
Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli
suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen
vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain
käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.

Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen
tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa,
niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin
Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa
kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä
elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki
hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta
ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.

Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta
tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?

Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.

-- Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja
kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan... Niin herran ei tarvitse mennä
poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se
hotellin puolesta.

-- Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?

-- Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava
hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä
menee takaukseen vieraistaan.

Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.

-- Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen
heti takaisin.

Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui
pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.

-- Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.

-- Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra
Vilmart?

-- Olen.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi
kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.

Hän nousi seisomaan.

-- Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan
todistajaksi?

Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli
tarjoilija portaita alas.

-- Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.

Vilmart nyökkäsi.

Isäntä viittasi tarjoilijalle.

-- Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.

Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä,
kun Ambroise Vilmart tarttui kynään...

Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta
asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä
panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle
salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.

-- Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.

Belgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.

-- Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.

-- Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta.
Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.

-- Ja vaimoni?

Cottet kohoutti olkapäitään.

-- Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään
näytöksiä häntä vastaan.

-- Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?

-- Ei.

Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella
olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.

Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet
olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut
kiehumaan.

Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa,
ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään
luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan
hänen suonissaan.

Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään
molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille
tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.



XXXII.

VERINEN RATKAISU.


Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin
liian ahtaaksi.

Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä
silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi
kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut
ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi
hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva
mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki
hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty
härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti
öitään.

Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään
sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva
salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän
osaa, seisoi vahdissa oven edessä.

-- No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin
surullinen.

-- Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut...

-- Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä
kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin
epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!

Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen
taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot,
joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet.
Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme,
ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä
kasvoja.

Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen
kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja
hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.

Silloin Vilmart aukaisi suunsa.

-- Onko _hän_ ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan
syvältä kuin haudasta.

-- Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.

-- Vaimoni.

-- Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli
hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme
huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.

-- Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut
hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista".
Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te
voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.

-- Niin, teidän vaimonne _vastoin_ tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän
katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja
myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat
hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.

Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat
vääristyneet kuin kouristuksessa.

Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan.
Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa,
astui vankia kohti.

-- Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.

Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä...

-- Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.

Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset
kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi
ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat
olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa
apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan,
niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti
revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart
oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen
kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta
hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen
silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi,
päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo
hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n
kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja
silmistä tuijotti suunnaton kauhu.

Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän
huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä
tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. -- Ulkopuolelta ei kuulunut
ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään
huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman
apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli
vasemmassa kädessään.

Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen
kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut
voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua -- se
sopi.

Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän
löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.

Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan
tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli
vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti
ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.

Hotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui
siihen.

-- Olen tilattu, ohjaaja sanoi.

Ambroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.

-- Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta
nopeasti!

Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain
sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.

-- Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen
bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi
kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla
muutaman lasin.

Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers"
ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin.
Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän
meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta
umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta.
Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel
d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko.
Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli
iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.

Mutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.



XXXIII.

BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.


Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään
nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se
näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja
sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.

Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti
ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon
matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.

Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla.
Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:

      Parmentier.

Ei mitään muuta.

Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen
tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei
nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.

Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko
nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos
vanha, virnistävä pää.

-- Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.

-- Parmentier'ta, nuori mies vastasi.

-- Konttori avataan vasta klo 12, ja...

-- Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi...

Vanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.

Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään.
Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin
vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa.
Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso,
paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään
sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan
poikki ja avasi erään oven.

-- Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra
Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta.
Koputtakaa kolme kertaa -- nopeasti peräkkäin!

Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta:
astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se
kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.

Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali,
puoleksi konttori.

Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi.
Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä
taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja
voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän
umpimielisyyden ja tahdonvoiman.

Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan
vierastaan vastaan.

-- Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.

Belgialainen nyökkäsi.

-- Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä
monta tuntia.

Ambroise katsoi häntä ihmetellen. -- Oo, meillä on omat tapamme,
Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin
teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?

-- En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.

-- Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli
toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana
François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli
kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.

Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin
isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki
edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni
joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.

-- Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.

-- Nauroinko minä...

-- Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua...
Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?

-- Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.

Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän
oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen
kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään.
Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa
kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa
välistä.

Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla
osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen
menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta
petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta
ruumiinsa.

Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.

-- Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on
ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen
kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla.
En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma.
Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin
kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä,
mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero.
Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen
näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla
semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi
tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa... Ja Anstey on liian
veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse
piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä... Josias
Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään
hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin
rotta loukkuunsa... Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on
hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään
oma pikku maailmansa.

Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja
rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että
käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta.
Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö
käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja
hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole
sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles,
jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko
touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen:
mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä
sitten?

Ambroise oli noussut.

-- Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.

-- Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät
valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.

Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen
aivoihinsa.

-- Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.

Parmentier ei katsonut häneen.

-- Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän "Hain" piilopaikan?

-- Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta
keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että
aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa
on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on
käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän
aseen.

Parmentier tuijotti ulos hämärään.

-- Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta
se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me
olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen
käsissä... Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on
oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa
10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt
ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä
kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte
kyllä kostaa... Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka
Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain
kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota
sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme,
kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi
synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä
"Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön
silmällä naista.

-- Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina.
Ja merkkikieli on kielletty.

Parmentier hymyili hieman ivallisesti.

-- Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän
sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin
tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta
säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa
hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.



XXXIV.

SANKARITAR.


Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen
väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain
työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin
vähän vaihtelua.

Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut
tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn
kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.

-- No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!

Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien
pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla
loruillaan ja kaikilla arveluillaan...

Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin
nuori ja taajaan hunnutettu nainen.

Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä
onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.

Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.

-- En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen
harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien
ihanimpina.

-- Mutta ettekö te olekin...? sihteeri sopersi.

-- Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet
hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.

-- Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät
tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne
ja nyt... Mutta kuinka...

Edna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo
asia.

-- Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.

-- Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli
löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko
hänet ampuivat?

-- Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa
selityksen sir Edwardin läsnä ollessa... Luulen voivani tehdä
isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.

-- Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire,
mutta niin kauniille naiselle...

Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin
työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle
naiselle vastaanottoa.

Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli
piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta
hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.

Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen
hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.

-- Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne
ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa... Olette luultavasti
selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn
unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on
sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa
hänen alas luoduista silmistään... Mutta olen saanut kalliisti maksaa
ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward...

Suuri valtiomies kumartui eteenpäin.

-- Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun
kuulla, mitä teillä on kerrottavana.

Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen
tuohon mahtavaan mieheen.

-- Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että
-- isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!... Mutta
toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.

-- Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.

-- Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone
mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli
ampunut lentokoneen.

-- Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?

-- Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka
teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan...

-- Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi...

Näyttelijätär pudisti päätään.

-- Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene,
jolla ei ole isänmaata -- merirosvo...

-- Kuinka?

-- Sen nimi oli "Hai".

Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut
amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon
Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston
kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli
nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa
laivassa.

-- Sepä merkillistä... kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän
tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!

Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin
harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella
taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan
hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin
ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä,
jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa
osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista
vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan
tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen
nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän
houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin
avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut
poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.

Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä
tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.

-- Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte
jäljille.

-- Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä "Empirestä".

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti
irlantilaiselta.

-- Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta
hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.

-- Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan,
että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti
sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä
olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä
tavalla.

-- Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi
ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi
saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa
Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!...

Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.

Sihteeri tuli huoneeseen.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs
henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä
asiassa.

-- Ei ole aikaa!

-- Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.

-- No, mikä mies se on?

-- Hänen nimensä on Ralph Burns.



XXXV.

NÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.


-- Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi,
esiteltyään hänet miss Lyallille... Melkein kuin salapoliisiromaanissa.

Roteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta
hänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.

-- Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän
ylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan... Huomaan siis miss Ednan
Barnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä.
Ymmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa.
Sitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre
Cottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään
silmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään
Cherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen
sähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli
omituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi,
että Cottet oli vanginnut yhden "Hain" miehistä, yhden niistä
merirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni,
ja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen... Arvelin
hetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla
Lontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen
olevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin
mitään tietää. No -- pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se
teki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä
ilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani
poliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni
teidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!

-- Olette menetellyt hyvin viisaasti, mr Burns, sir Edward sanoi.

-- Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita
tietoja olostaan "Haissa". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun
laiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.

-- Minä tiedän syyn, miss Edna sanoi.

Molemmat miehet katsoivat häntä ihmeissään.

-- Se mies, jonka minä houkuttelin pois "Haista", hän kertoi lyhyen
taiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri.
Hän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli
iso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä
voi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli
torpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman
laajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla
takaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen
näkyviin, joita tahtovat paeta... Se on varmaankin suurenmoinen
keksintö.

Miss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat
mykkinä hämmästyksestä.

-- Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein... Sanokaahan, miss Edna,
minkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?

Nuoren naisen kalpeilla poskilla näkyi hienoinen punastus.

-- Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet.
Luulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun...

-- _Kovasti_, sir Edward oikaisi. Eikö totta?

Mainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta "Empiren" tähti ei
näyttänyt sitä huomaavan.

-- Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti.
Mutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.

-- Ja kuinka vanha hän on?

-- Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen
nuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella
ja eräänlaisella alammaisuudella.

Sir Edward mietti hetkisen.

-- Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä
ympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää
henkensä?

-- Sitä en todellakaan tiedä, nainen vastasi... Onhan henki rakas
kaikille.

Hän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee
vapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?... Paljas ajatuskin hänen
hirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian
mielensä.

Hänet herätti mietteistään Burnsin meluisa ja karhea ääni.

-- Eikö "Hailla" ole jotakin piilopaikkaa, neiti?

-- On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan
tahtonut mainita sen paikan nimeä.

-- Kauanko sieltä kesti matka Barnevilleen? Burns kysyi jännityksellä.

-- Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon
olleen 6, kun tulimme maihin.

-- Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. "Hailla"
on satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin
Guernseyssä.

Sir Edward nousi seisomaan.

-- Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin
huoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä
hallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja
isänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja
Macara.

Emäntä tuli hänen soitettuaan vastaanottamaan.

-- Onko täällä käynyt ketään? näyttelijätär kysyi vanhaan tapaan.

-- Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät
noutamassa matkalaukut.

-- Mitä te sanotte? Onko laukut viety pois?

Nuori nainen meni kalmankalpeaksi.

-- En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan
varkaita, hän jatkoi kiivaasti.

Emäntä oli hyvin onnettoman näköinen.

-- Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin
sähkösanoma. Ehkä se selittää asian?

Näyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun.
Luettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti
sähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:

    "Olen vapaa. Nyt on sinun vuorosi.

                               Ambroise."

-- Sitten on Pierre Cottet varmaan saanut surmansa, salapoliisi virkkoi.



XXXVI.

SATIMESSA.


"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi
ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.

Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta
"Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä
enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.

Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise
Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä
mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja
varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa
vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François
Delman poikaa.

Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä
päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän
toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.

Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja
suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on
paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä
tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet
ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa -- paitsi
hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut
Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt.
Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren -- hän tunsi sen
raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François
Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna
Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.

Oo -- hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun
ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!

Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen
aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.

Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä
torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman
matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan
tuolillaan peräsinhuoneessa.

-- Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.

-- On, italialainen vastasi.

-- Näetkö mitään?

-- En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta
eivät näytä selvää merkkiä.

Pleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.

Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan
pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se
lähestyi.

-- Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.

-- Ei, kuului vastaus.

Tanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.

-- Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja
Vilmart on poissa.

-- Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän
tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet
epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku
voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.

Pleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus
voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten
vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen,
ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?...

Silloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.

-- Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.

Pleym repäsi oven auki.

Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen
torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla
Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet
käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi
tähystäjä:

-- Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.

-- Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä,
mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa
maihin ja mennä, mihin pääsemme.

Lugeni kohautti olkapäitään.

-- Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.

-- Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän
tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut.
Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin
pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli,
että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas
kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle.
Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi.
Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja
käytännöllisesti, kuin voi.

-- Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.

-- 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.

-- Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä?
tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa
seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.

-- Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.

Pleym huokasi.

Torpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.

Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja
savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.

Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa.
Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat
pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit
saatava kiinni!

Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä.
Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka
silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta
peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen
läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.

Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä,
ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon
ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen
sen vanaveteen.



XXXVII.

"HAIN" HAMPAISSA.


Oli sunnuntai.

Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi
olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat
kirkkoon menossa.

Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin
kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin
harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet
oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.

Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille
vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja
repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa
kuin ilmalaivan pärinä.

Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa
olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti
hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut
vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta
presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta
lippu valkoisille pääkalloineen.

Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai"
piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli
tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua
kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän
istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa,
nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa
ennustavana keskellä hänen päälakeaan.

Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella,
huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä
terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä
vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti
tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen
mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä
huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli
piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja
siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän
hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.

Lugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.

Sitten kuului etukannelta Pleymin ääni:

-- Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka.
Laskekaa sumuraketit!

Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa
räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen
laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset
savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.

Pleym nauroi hiljaa mielissään.

-- Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa
maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat
vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin
päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta
mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa
kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista.
Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan...
Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden
perästä - taikka eräässä toisessa paikassa...!

Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin,
joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle
Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis
meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.

-- No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut
keulakannella olevalta tuoliltaan... Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy
kiirehtiä, sillä usva hälvenee.

Mutta tanskalainen ei hievahtanut.

-- Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän
toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska
elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti... Kiiruhtakaa nyt,
pojat!

Jarvis viivytteli vielä.

-- Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin
ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.

Se hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.

Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti
siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään
viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.

Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi
lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä
Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen
laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja
kirposivat jokeen.

Sitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla
maalle.

Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet
hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä
tarkastamaan.

Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen
miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan
hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.

Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja
heittäytyi levähtämään koivulehtoon.

Kuullessaan pamahduksen hän hymyili.

-- Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!



XXXVIII.

SUNNUNTAI CORNWALLISSA.


Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan
ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.

Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän
vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä
sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.

Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan
kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän
loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei
ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.

Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut
enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet,
ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha
merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä,
ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö
mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu
vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien
toimitukset -- sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta -- olivat
kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa.
Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa
oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät
ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli
kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta
orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin
luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen
kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt
miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat
lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta
sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan
miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri
joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan
yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.

Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä
hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli
leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja
toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi -- erinäisiä kauniita ja
moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten
vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä
maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!...

Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja
jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia
kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea
mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista,
ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli
rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan
niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.

Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa
kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen.
Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti
miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan
sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja
oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.

Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni
oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa
papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.

Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt
niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin
kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle
miesraukalle.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että
ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä
ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle
hyvästä sydämestänne.

Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty
läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä
tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.

-- Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän
ystävällisesti... ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne.
Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme
kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.

Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli
hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä
teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni,
mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.

Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin
systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta
kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.

Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym
ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.

Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata
montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi
pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään
tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen
maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa
kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.

Vihdoinkin -- kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat
kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym
kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.

Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän,
mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan
huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti
päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä
nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi
hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan
kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä
virrellä.

Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan
oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka
sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.

Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille.
Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon
lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa
räikeään epäsointuun.

Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen
ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat
tulleet itse paratiisista.

Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen.
Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi
tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan
lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden
ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain
verenhimoisesta julmuudesta...

Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui
etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän
puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.

Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.



XXXIX.

LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.


Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo
muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella
äänellään.

Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin
valloilleen päästetty vuolas virta -- kauan pidätetty vesijoukko, joka
vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.

Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille,
ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet,
että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja
että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä
merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla
kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?...

Ah -- arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei
koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.

Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan
kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen
siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten
kalinaa ja melua.

Ja mitä se oli?

Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja
kirkollisessa vaatetuksessa -- ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa
-- ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.

Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä
tietävinäänkään. Päinvastoin!

Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt
suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota
lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt
hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.

-- Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi
ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain"
orangutangi.

Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka
pysyi tyynenä.

Ja se oli Pekka Pleym.

Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin
vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi
huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan
sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.

Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia -- sitten hän
jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi
hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin
reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään
epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin
suutaankin.

Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää,
mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.

Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He
ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin.
Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli
heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät
voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja
suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin
toverinsakin.

Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski
revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.

Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut
seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.

       *       *       *       *       *

Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne
kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet
itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.

Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.

Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.

-- Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan
huonetta tahrittako verellä.

Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki
vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista
ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen
aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin
maininkien pauhu.

-- No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.

-- Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten
saarnatuolin laidalle.

-- Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.

Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.

Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen.
Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja
entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.



XL.

URHOOLLINEN SOTILAS.


Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn
kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa
sijaitsevasta Falmouthista.

Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa,
mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn
tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli
tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.

Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta
huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun
Lontooseen.

Eräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.

-- Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs
te tulette?

Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen
ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan
paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.

Pienellä herralla kihosi veri päähän.

-- Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.

-- En tunne teitä, sotilas murahti.

Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä
ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.

-- Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie,
sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen
ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa... No, mitä te
kysyittekään?

-- Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.

-- Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen
kuukautta.

-- Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.

-- Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen
käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.

Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä,
jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom
Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]

-- On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai...

-- Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja
avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani.
Siitä näette minun samaisuustodistukseni.

Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin
soturi oli pyytänyt.

-- Dick Anstey hän luki, korpraali... Siihen hän pysähtyi ja katseli
nolona ympärilleen.

-- Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän
täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä
tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on
paennut.

-- "Hai", mikä se on?

-- Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?

-- En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.

Salapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.

Dick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.

-- Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.

-- Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.

-- Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti
ja miettien... he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä
ja raihnaisilta... Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui
hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa
kaivoksia, mutta olivat eksyneet... Heidän oli määrä mennä pohjoiseen,
sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille
siiloin tien Redruthiin.

Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi
hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.

Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä
heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti
virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti,
kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman
paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.

Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta
ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin
vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.

Hän nousi hitaasti.

Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti
heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.

Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan
sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi
rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja
veriset.

Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli
niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa
helisivät käsiraudat.

Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli
tuntenut Lugenin.

Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.

-- No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko
saaneet hyvän saaliin?

-- Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme
hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei
voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.

-- Ja nyt hänet viedään Lontooseen?

-- Niinpä niin.

Anstey hymyili synkästi.

-- Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.

Samassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.

Anstey nyökkäsi hitaasti.

Sitten hän nousi junaan.



XLI.

MATKALLA LONTOOSEEN.


Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea
sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän
saattajille.

-- No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun
merirosvon.

-- Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja
rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka
katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.

Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä,
alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten
se tuijotti jälleen etäisyyteen.

Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä
kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin
taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi
vaununakkunaan...

-- Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.

-- Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei
ymmärrä, mitä me sanomme.

-- Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin
Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen
on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on
ruokittava hyvin.

Miehet nauroivat.

-- Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä
lajia hän on miehiään.

-- All right... Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko
tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.

Lugeni pudisti päätään.

-- Et mitään, hän vastasi. Kyllä -- tosiaankin. En näet tahdo joutua
vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut
liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään
ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään.
Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?

-- Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana.
Mitä se ukkonen sanoo?

-- Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu.
Viaton ja yhä viaton!... Ja sitten hän valittaa nälkää.

Kersantti näytti nololta.

-- Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein
tuoretta, hän puolustihe.

Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman
kätensä kopeloidessa taskua.

-- Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.

Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli
rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten
hitaasti sidotulle vangille.

-- Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen
sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.

Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain
lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi.
Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.

-- Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!

-- Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.

-- Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten
paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?

-- Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka
mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi
ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa.
Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään,
ennenkuin viikko on ummessa.

Dick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.



XLII.

KUKKAIS-PÄÄKALLO.


"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö -- semmoinen ensi-ilta, joita
Lontoossa harvoin näkee.

Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan
sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee
moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti
isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten
ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja
sotarunoutta bengalivalaistuksessa.

Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin
tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan
isänmaalliseen kuosiin.

Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen
koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna
Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.

Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin
sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan
ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen
salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet
selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis
näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta
hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja
kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana
se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.

Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään
Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä.
Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa
Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta
osotettaan.

Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan
jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli
hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan
erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana
yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa,
mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.

Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä
oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut
"Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli
saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli
ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen
St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia,
ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he
ehkä olisivat tulleet Lontooseen.

Ja nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.

Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan,
nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko,
tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa
elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun
taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.

-- Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen
kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta... Se
on melkein kuin pääkallo.

Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli
tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia
esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.

Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita
huomattavampaan kukkalaitteeseen.

-- Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä...

Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss
Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.

Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka
oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo
kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt
hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava
merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin
romantiselle luonteelle.

Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista
punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.

-- Hyvät herrat, hän sanoi hämillään... En voi oikein hyvin... Kaiken
myötätuntoisuuden valtavuus... Te ymmärrätte... minun täytyy pyytää
saada jäädä yksin!...

Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.

-- Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona
autoni luona... nopeasti!

Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti
peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan
näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että
uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli
luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.

Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän
malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.

-- Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on
uhkaus vihollisiltani.

Burns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.

-- Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut
ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan
näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti
hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle
kultareunainen kortti.

Burns otti sen ylös.

-- Sepä omituista, hän sanoi.

-- Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt
tuon kamalan kukkavihkon?

Burns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä
huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt
näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko
joku piilottautunut sinne.

-- Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia
sormiensa välissä.

-- Onko vaara uhkaamassa?

-- Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen... Mutta kyllä me
teidät suojelemme.

-- Ettekö voi selittää minulle?

-- Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja
se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet
salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones --
Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty
Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä
sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme.
Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin
suhteen.

-- Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on
kädessänne?

Burns pudisti päätään.

-- Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka
seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä
on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me
tiedämme?... Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme
todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme
uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle... Mitä
sitten on uskottava?... Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se
kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:

    "Ihaillen kauniita sääriänne.

                         Tois-kätinen."

Edna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.

-- Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista.
Hänen nimensä oli Dick Anstey... Olen hukassa...



XLIII.

MYÖHÄINEN VIERAS.


Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä
leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin
kokonainen keijukaismaailma.

Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn
monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen
omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä
tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain
fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta
palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli
ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka
hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa...

Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton.
Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät
tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä
aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin
aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle
heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa
hänen ilonsa.

Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin
minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen
asemassaan.

Olivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.

Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle
avoin.

Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.

Naimisissa!... Hän nauroi sille ajatukselle.

Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja
kummalliselta.

Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli
vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän
taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:...
Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin
tahansa jalkanne astuttekin!

Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen
aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä
olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.

Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan
tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli
kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja
miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli
elossa... Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla?
Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise
olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli
voidessaan täyttää ne!

Mutta sittenkin -- tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise
oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu
naimisiin -- hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet
alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.

Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen
lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan
sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle
mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään
näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin
oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa
hyvin...

Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa
oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt
siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori
lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen
avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla
Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että
olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut
viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut
sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön
silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.

Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle
mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun
hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti
kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi
keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He
arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin
sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka
eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.

Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui
kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.

Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa
ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi
tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten
käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti
aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli
ravistanut päätään ja valittanut kovin!...

No niin -- mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili
häijysti, sitten hän ummisti silmänsä... Ja todellisuus alkoi
verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui
syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet
avautuivat kevyesti... Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien
siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän -- niin,
aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita
oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa,
missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän
näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön
kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!...

Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati
keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi
keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa
mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi
ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä
kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan
ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi.
Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti
valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa
parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.

Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt
ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli
puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän
villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan
-- olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen
aseensa varmuutta.

Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan
oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli
merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut
istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi
kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.

Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin
hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen
jääkylmäksi kauhusta.

Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon.
Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen
tuolin kaatumiseksi.

Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten
hän väänsi sähkönappulaa.

Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria
poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.



XLIV.

KAHDEN KESKEN.


-- Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä
nojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi,
rakas rouva, että tupakoin.

Edna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies
oli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli
selittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä
hän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli
kohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt
rouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.

-- Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä
vierailustani, Anstey jatkoi levollisesti... Mutta mitä tehdä? Tämä
talohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli -- tuo Ralph
Burns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut
hänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen
ruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin
Yser-kanavassa... No, mitä piditte kukkasista?...

Edna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan
sangen lystilliseltä.

-- Te ette säikähyttänyt minua, hän sanoi, hymyillen hurmaavasti.

-- En, tietysti... Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten
olisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat
tarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan
epäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla
kukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä
odottaa.

-- Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko
tarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.

-- Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut.
Käytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin
alkoholi... Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka
maitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen,
kun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan
tavallaan jalostavat sen -- ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja
sehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda
jotakin?... Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin
hyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään
uhkaavia vaaroja.

-- Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey,
näyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.

-- En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä.
Minusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa.
Teillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni.
Teidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne...

Yöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.

-- Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan
vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan.
Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän
huoneen täyteen salapoliiseja.

Anstey huokasi syvään.

-- Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille,
hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon
poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.

-- No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna
kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!

-- Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista
ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä
revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset
eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään,
jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan
muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.

Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina
huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät
taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta
teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.

Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin
naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät,
turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä,
turvattomasta naisesta?

Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille,
monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat
kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut
pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen
juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista
nahkaisista kellonperistä.

-- Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen
ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en
saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän
on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta...
Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä
kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan
perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin
luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi,
salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen
askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta
kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa
kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta -- kaunis rouva. Dick
Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina
ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa
ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään,
mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!...
Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille
ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte
meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla
lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti
teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte
salapoliisille: tuossa hän on!...

Ja vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte
takaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte
isänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen
muotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä
viattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä
pirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku "Nana",
joka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä
tunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan
kajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon
naiseen!... Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen
jälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä
minut on ajanut tänne tänä iltana.

Anstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli
kuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat
nostattivat hänen kasvoilleen toivon...

-- Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi
värähtelevällä äänellä.

Tois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli
leikitellyt.

-- Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi
kiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa
teille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin
kananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan
nurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne
tuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.

Pikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se
aamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen
kauniitten jäsentensä ympärille.

-- Ette suinkaan tarkoita... hän kuiskasi vapisevin huulin... että...

-- Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin
roteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.

Anstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär
sieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey
kohautti olkapäitään.

-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen
voimakasta salapoliisia tuntijan katsein.

-- Kuten suvaitsette, mr Anstey, jättiläinen vastasi. Menitte ansaan,
sir.

-- Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen.
Minä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on
minun tehtäväni täytetty... Teillä on luultavasti kiire... Hyvästi,
rouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!

Sitten tuo tois-kätinen herrasmies kumarsi ja kääntyi Burnsin puoleen.

-- Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven
takana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.

Nuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen,
joka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.

Mutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen
ystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa
muristen vankinsa perästä.



XLV.

YSERIN KERSANTTI.


-- No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt
puhua?

Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten
täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen
älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän
loppuaan.

Mutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa
miestä.

Tuomari ei odottanut hänen vastaustaan.

-- Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi
reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut
merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen
kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi
teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.

Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua,
joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään...

-- Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä,
joka kuului melkein ilkeältä... Teidän pitäisi itsenne olla hiukan
vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni
paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän
kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti
kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.

Tuomari punastui.

-- Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte,
herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns,
joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään
miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut
olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.

Lakimies tarttui mustaan hattuunsa.

-- On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.

-- Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.

Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä
todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär
oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään
välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen
kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey
oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän
rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin
itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin...

Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut
nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään
oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä.
Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä
menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa...

Silloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman
kynnyksellä.

Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi
hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.

-- Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.

-- Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin
sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä
pelastaa minut hirsipuusta.

Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili
riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä
tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen
nimelleen loistoa.

-- Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta
kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen
siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran
omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut
olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan
lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan
rangaistuksen täytäntöönpanoon.

-- Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.

-- Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole
mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo
tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.

-- Ja minkä tähden?

-- Koska hän on sotilas.

-- Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.

Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli
Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden
sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui
varovasti.

-- Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta
sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan
niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen
tuota miestä.

Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.

-- Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt
tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti
Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut
vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa
hänet, jos tahdotte, herra tuomari... Anstey on seisonut pyssynsuun
edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä...
Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella.
Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja
lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme
määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta
kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen
sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä.
Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun
saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.

-- Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni.
Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!

-- No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi.
Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?

Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta... Ja tiedättekö,
mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!...
Lähtikö hän käpälämäkeen?... Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä
ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit
repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni,
niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan
löysillä patroneilla... Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja
samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli
granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren... Hän pelasti
henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus.
Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman,
minkä tuo mies. Hän on pahantekijä -- well, sitä en tiedä. Mutta että
hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja,
nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä... te aijotte tavallisena
ryövärinä hirttää... miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.

Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut
itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.

Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin
levollinen ääni.

-- Miksi ette ole maininnut tästä mitään?

Dick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.

-- Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla
hirtetyksi...

-- Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta
osottavalla äänellä.

Anstey hymyili.

-- Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia
opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa,
mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen...

Tuomari nyökkäsi myöntäen.

Seuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin
kunnianosotuksin!



XLVI.

DELMAN KYNNET.


Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva
mies, mutta hän oli kurjassa asussa -- niin huonossa, että Pearin
maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi
asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.

Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet
jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän
vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret,
älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu
irtolaislainsäädännön piiriin.

Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies,
tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa
poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.

Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka
vielä katseli epäröiden maankiertäjää.

-- Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta
vähän epäilyttävältä.

Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.

-- Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole
juovuksissa.

Jones nyökkäsi.

-- Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti
itsekseen. Ja Herra ties... Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän
lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.

Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi
silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.

-- Kuka te olette? hän kysyi.

Toinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.

-- Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se,
jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin
matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.

Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei
virkkanut mitään.

-- Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun
laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?

Konstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.

-- Otetaanko hänet? hän kysyi.

Jones kohautti olkapäitään.

-- Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen,
ja tiedättehän, että...

-- Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme
antaa olla...

-- Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi,
katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen... Olen juuri etsimässä
erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului
hai-kaloihin... Hän oli heistä kaikkein vaarallisin... Ja Jumala
ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään
tapauksessa pääse meiltä... Näkemiin!

Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli
kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka
muistuttivat suden ulvontaa.

Salapoliisi pysähtyi käynnissään.

Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti
hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.

Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi
ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.

-- Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se
oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa
turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli
menneeksi!...

Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva
tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.

Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt
puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen
kirkaisu.

Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi
ulos. Mutta hän myöhästyi.

Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei
ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein
kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä
edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän
säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta
ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen
perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta
liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä
jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna
Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet...

-- Missä olen? hän kysyi raukeasti.

-- Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.

Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan
alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän
oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja
nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli
piehtaroinut.

Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat
pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.

Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa
savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän
vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.

Burnsilla oli raivoisa huudahdus huulilla.

-- Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti... Etkö tiedä, että meidän
on käsketty vangita heidät elävinä?

-- Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään
kohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.

Burns muokkasi.

-- Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti,
kumartuen katsomaan belgialaista.

Mutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut
tyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten
kiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt
hymyilevä sävy.

Hänessä oli vielä henki, mutta hän oli menettänyt tajunsa.

Vain hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja kouristuivat...

-- Katsos käsiä, Burns kuiskasi, niissä on kuin tiikerin kynnet...

Sitten he nostivat ruumiit autoon.

-- Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen
matkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä
erottaa, kuolema yhdistää... Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja
elämän pelissä... Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli
vaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet...

-- Ne ovat François Delman kynnet, Jones murahti, paljastaen päänsä.

Burns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa
takaisin suurkaupungin usvaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaappaajan kynsissä - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.