Kuopus ja muita kertomuksia

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language
Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon
We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.
Title: Kuopus ja muita kertomuksia
Author: Tihlä, Hilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuopus ja muita kertomuksia" ***


KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Riikka Alho [Hilda Tihlä]



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
1910.



SISÄLTÖ:

Kuopus.
Lintupari.
Häätö.
Isäntä.
Lauantai-ilta metsämailla.



KUOPUS


I.

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni
Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo
suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.

Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,
pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut
tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.

Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun
olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin
lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,
heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,
joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen
nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän
vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.

Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut
ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että
ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat
olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman
aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja
tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi
vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei
ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen
verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat
isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä
äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään
äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt
ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän
ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän
lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja
naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,
tonttuja eivät ollenkaan.

Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai
valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä
sisimmästä häpesi, -- häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi
ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima,
joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien
voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin
silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse,
niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko
maailma.

Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.

Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja
ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille
ja Mäntylän patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat
keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän
herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska
veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni
tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan
päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin
ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja
odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta
ylemmäksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään.
-- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta
minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen
sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.

Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle.
Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa
vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden
joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen
tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:

-- Irvistitkö sinä patruunalle?

-- Irvistin!

-- Mitä varten?

-- Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.

-- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle
pyytämään anteeksi!

-- En tule, en!

-- Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä.
Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.

-- En, en.

-- Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.

-- En, en, en.

Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli
menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä
patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä,
Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä
kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että
sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena
ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli
sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen
ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä
herkut häntä eniten viehättivät.

-- Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami
silitellen Hermannin päätä.

Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.

Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä,
ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja
ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi
sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia.
Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen:
nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi
sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi
sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle
tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.

Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut
mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava
henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se
puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin,
veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin
joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista
ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun
hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä
hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät
heille molemmille, -- vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että
mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut.
Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli
käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen
muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.

-- Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule... isä lähtee kohta...

Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni
alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.

Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he
väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin
kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet
tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.

Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi
jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni
korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille,
ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän
käteen -- mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä
-- loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä,
kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!

Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan,
kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika
pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli
hänen leikkipaikkansa.

Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan
pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä
pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta
aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut.
Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen
odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu
kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa
korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja
katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee
ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni,
pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, -- hän loikahtaa alas
karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa
paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu
kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten
kiven kylki liikahtelee... Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa
vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä
ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue
on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu
Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa.
Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät
itkettyneinä. Missä se nyt on?

-- Äiti, äiti!

-- Täällä, -- kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni
juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.

-- Mihin te lähdette, äiti?

-- Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.

-- Minä tulen äidin kanssa.

-- Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä
viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen
aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen
kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat
aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...

Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden
hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten
jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami
korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

-- Mitenkä nyt käynee, -- sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten
puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen
ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?

Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä,
että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että
se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa
jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin...

Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen
jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.


II.

Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli,
Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni
ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies.
Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle
ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.

Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut
niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan
torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, -- mutta jälleen
oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi,
parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy
ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan...
Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin
hän juoksisi pois kotoa!

Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri
ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.

Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän
kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni,
Hermanni, tule tänne!

-- Mitä minä siellä teen? -- kysyi Hermanni.

-- Tule tervehtimään enoa.

-- En minä.

-- Tule nyt, pian!

-- Enkä tule...

-- Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.

Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen
tultua taloon heti alkaa toinen komento.

Pelokkaana hän lähestyi enoa.

Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat
kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli
naurussa.

-- Tulepa lyömään kättä enolle. -- Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta
siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle
rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.

-- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. --
Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?

Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua
enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon
kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan
lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui
enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja
kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.

Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän
piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin
juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen
voi täydellisesti luottaa... täydellisesti!

Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja
tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin
kehittyi enoa kohtaan.

Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he
verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka
askeleista lattian palkit jymisivät!

Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava
ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee.
Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen
tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi -- ja jo piti olla
jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan!
Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas
vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin
jalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno
nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.

Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan
kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli
tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa,
Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.

Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä,
hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei
paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän
pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa
kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai
miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut,
sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli
silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara
valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula
tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli
ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon
ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja
voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.

Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta
veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti
röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli
toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien.
Sellaista menoa, hii...!

Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä
haltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren
henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa
synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä
ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää
myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.

Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni
päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin,
hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno
puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa
Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja
parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.

Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa,
pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään:
Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä,
Hermanni ja minä!

Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu
sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä
aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.

-- Ken kutsui minua? se kysyy.

-- Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. -- --

Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.

Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon
satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena
isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti
pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.

-- Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.

Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli
voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä
uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.

Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.

Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin
sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.

Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa
paholaiselle.

-- Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.

-- Tulehan nyt vain.

-- Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen
kömpiessään enon yli lattialle. -- Minä tulen pian.

Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun
purskahtamaisillaan.

-- Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi
ja alkoi rajusti itkeä.

Enon leuka värähti oudosti.

Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut
leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla
lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui
turvaa etsien enon kylkeen.

Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. --
Ei se äiti ole, vaan veikot... koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.

-- Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä
puhua, -- tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä,
joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.

-- Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.

-- Mitäpä minä... enhän minä mitään... kaiketi se sentään on
kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista
lapsista ole muuta kuin harmia.

Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli
vain mietiskellen eteensä -- ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli
voimaton tässä asiassa.

Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja
sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle
leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta
hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.

Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän
ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin.
Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt
keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta
omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot
veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin
uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli
milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen
automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli
hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää
kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala
kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään
päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita
ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä,
venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän
muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa
hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää
peräsintä, heittää alas painoja -- ei, ei auta. Suhisten, sihisten,
säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo
näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako
hän asematalon katolle?... Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton.
Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään
aikaan hän ei tiedä mitään... liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa
silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa...
vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä
ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä... Ehjä on! Se on kestänyt
täräyksen, hänen ilmalaivansa!

Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän
itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet
olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä
välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.

Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai
enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni.
Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten
ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet.
Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen
pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.

Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua.
Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi
hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli
hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan.
Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta
saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja
sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei
maailmassa sen vertaa!

Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja
kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva
poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden.
Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla
heidän kaltaisekseen.

-- Sinusta tulee sittekin mies, -- lohdutteli eno, kun poikanen hänelle
valitteli surujaan. -- Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä
ihan varmasti tiedän.

Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.


III.

Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät
ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä.
Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.

Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli
tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän
avaraan... Kenties hän ei kykene siihen. -- Toiset lapset liikkuvat
täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua,
mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia!
Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä
huoli.

Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi
sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät
pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli
maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden
ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.

Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja
näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi,
täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli
pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin
Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli
toinen, kolmas, neljäs, viides... loppumattomiin, eikä hän enää
kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan
kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan
kevyesti:

-- Mitä vaikeata se on? -- ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.

Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen
metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta,
päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.

Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei
ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen
takana oli maata vielä laajalta, laajalta...

Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan,
ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon
rautatietä ei ollutkaan...

Ei ollutkaan, ei...

Lienee eno valehdellut, -- vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän
sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat
nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.

Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta
ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita
ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki
hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman
pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.

Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla
puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti
rintaansa.

Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi
yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle,
joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon
sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä
suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin
pensaan juurella.

Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta
näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi
kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa,
jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne
lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa
aina kaupunkiin osasi. -- Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne.
Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän
vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat
huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen...

Eteenpäin, yhä eteenpäin...

Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa.
Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen
oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse
asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli?
Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään
näytellä. --

Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian
suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit
laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli
alistuttava.

Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi
mielikuvitusten suunnaton työskentely, -- mutta sekin vika korjautui,
kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset
ajatuksellisen syventymisen sijalle. --

Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan
talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat
toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.

Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti
uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen
jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen
isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta
käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno
Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi,
sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään
todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli
se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn
taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana
hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän
parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä
oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.

Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen
henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa,
kaunishohteista muinaisuutta.

Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja
kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.

Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada.
Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin
paljon, paljon muita kuvia.

Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni
tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja
kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän
jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen
niiden suhteen.

Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi
mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut,
kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa.
Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui
juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, -- kokonaan toiseksi kuin hän
oli muiden ihmisten kanssa.

Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen,
tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi,
silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon
puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua,
selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä
ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan
sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa
ja tulla mieheksi... sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen
purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta
koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja
luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa,
että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.

-- Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus
jotakin oppia, hän selitti. -- Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita,
ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi
tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin
järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.

Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän
katseen, -- lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan
niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei
hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:

-- Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse...

Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:

-- Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta
siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta
turpeenkääntäjää... Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin
ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka
taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta
työstänsä...

-- Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, -- hän Hermanniin kääntyen
jatkoi, -- en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole... Ja raha on niinikään
hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin
pojat viisastuvat... Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on
luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on
säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät
eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. --

Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä
ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka
laiskoina söivät ahertajien ansiosta.

Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen _henkisen_ työn arvoa,
jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai
ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee
taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla
ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja
kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja
Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina
sama: töihinsä lähtien eno mutisi -- ikäänkuin ei mitään keskustelua
olisi ollutkaan:

-- Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy
tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa
pitämään. -- -- --.

Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon
haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä
ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata.
Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli
kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.

Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä
syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito
oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä
lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä
alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja
miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.

Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.

Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle
hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen
alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä
valossa.

Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan
jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus,
siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli
ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt
voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi
se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää,
että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli
lihasvoimiaan uhraten tehnyt.

Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni.
Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno
hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle
tuuheiden kulmakarvojen taakse.


IV.

Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.

Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta
akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen
asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla
koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat
häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt
viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai
kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja
se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten
kertoja itsekin -- tavallisesti vanhempi pojista, -- monen monta kertaa
oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä
sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen,
että rukiinen mies vehnäpojan voittaa...

Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava
ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.

Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys
onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin
maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.

Kerran Santeri -- se oli oppipojan nimi -- kysyi, tiesikö Hermanni,
joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti
tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus,
syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei
Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan
suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja
kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan
veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.

Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan
hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille
kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään,
Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee
ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.

Silloin Santeri alkoi nauraa:

-- Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos
asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että
hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin,
joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän
hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin
ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat
jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö
sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on
kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy
sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?

Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton
ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään
saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai
hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli
kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt
järkensä, -- ja hän mainitsi siitä Santerille.

-- Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika
itsetietoisen varmasti. -- Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein,
niinkuin minä.

Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi
syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja
vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan
ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies,
ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä,
hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs
suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä
ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa
ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa
hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei
edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi
asian pilkatakseen.

Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti
salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää
miten kukaan saattoi sellaista tehdä.

Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään
uskoa toiselle salaisuuksiaan, -- sitä Hermanni ei koskaan voisi.
Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä
sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa
ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei
ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta.
Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin... Hänen kuvitelmansa keskittyi
väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon.
Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas
niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut
jotakin... Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään
puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia,
että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.

Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä
oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan,
-- hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro,
harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.

Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että
häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja
ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet
saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän
oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.

Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut?
Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän
kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee
läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan -- vaikka hänellä ei
ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!

Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli
lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi
utuisina, pieninä ja epäselvinä... vaikka kaupungit olivat niin suuria,
ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!

Hän petti opettajia ja kaikkia!

Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä
minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?

Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa
eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan
opettajia ja tovereita.

Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin
kaihtoi häntä ulkona -- hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan
koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta
olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän
herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, -- mutta
kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot
liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä
oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli
uinut niinkuin ei mitään... ja järven toisella puolella oli kirkko ja
hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli
järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt,
oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.

Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja
voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen
kaltaisensa.

Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat
tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui
turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut
niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa
ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää
näyttänyt mitään tolkkua tulevan -- ja yks' kaks' olivat sormet jälleen
vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen
toistaan kummempia.

Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin
omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä -- suuremmoisia --
juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta
ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta
jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja
suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän
koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat,
saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.

Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.

Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä
tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi.
Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.

Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain
salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän
koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta
penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin,
joista Santeri piti vielä enemmän.

Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta
kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua,
eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia
tunteita.

Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni
väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.

-- Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta
nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.

-- Jaa... vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin
ihmiselläkin, kinasi Hermanni.

-- Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi,
eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.

Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään
sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän
ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti
taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun
ja silmät tuijottivat.

-- Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, -- oletko sinä kipeä?

-- En. Minä tuumin.

-- Mitä sinä tuumit?

-- Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka
ihmisellä on sielu.

-- Entä sitte!

Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi
painostaa.

Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri
syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.

Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua
havainnoistaan elukoiden suhteen.

-- Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa
alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille
kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.

-- Mitähän se pelkää, -- kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut
tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.

-- Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. -- Kerran
kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori
minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi
takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja
näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi,
pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.

Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen
sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.

Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen.
Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen
luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta
kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään...
Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen,
työnsi kielensä ulos, -- hevonen ei liikahtanutkaan. Hää -- hää,
pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.

Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin
oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että
olivat menehtyä.

Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli
kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen
Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja
poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen
keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää
voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja -- Santeria
ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin
tukevan selkäsaunan.

Ja siihen sekin ystävyys loppui.

       *       *       *       *       *

Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän
sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa
takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus
saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän
kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan,
ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään --
teeskentelee vain tietävänsä -- vaikka hän niin monta vuotta on
kulkenut opin tietä.

Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta
aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu
oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, -- pelko ja
omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa.
Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa
sen puolelta.

Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia
yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun
vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen
päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän
ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut
teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin
ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki,
ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin
hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän
huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. -- Hän oli jälleen
pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa.
Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja
ajatella omia ajatuksiaan.

Kerran kevättalvella -- seitsemännellä luokalla -- kun jo pitemmän
aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa,
opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko
runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät
kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi -- tästä
uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli
näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli
esiytyessään.

Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa
hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin
masentaa.

Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin,
että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään
teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee... ja tekee
täydellä todella!

Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen
menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä.
Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli
illat ja yöt.

Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin
lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme:
mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui
luokan eteen.

Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät
hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli
täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet
tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään
oli syvä, helähtelevän varma sointu.

    J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois,
    Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois
    Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille
    Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.

Värsy toisensa jälkeen seurasi, -- kaikki yhtä tyynesti, ilman
hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi
hiljaisuus.

-- Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. -- Sinä
voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein
olemaan laiskanpuoleinen.

Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen,
mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti,
kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,
tyhjänpäiväiseksi... mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista
kuin oli, -- valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi
olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten
kaltainen, vapaa ja rehellinen.

Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta
runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi
salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi
mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista
herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän
mielestään vain hiukan omituinen.

Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.

Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta
kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista
ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman
ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää
sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja
varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn
ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi
ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois
tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat
tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.

-- Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat
kannan, kehotti renki.

-- Mitä sinä minua herraksi... lapsuuden toveri, -- Hermanni koetti
olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä
vaatimattomaksi ja häntä hävetti.


V.

Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin
muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa
nuorimmankin pojan suhteen. --

Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen
mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet
eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti
omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen
kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen
ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.

Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat
voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi
itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne
liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään
voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän,
johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän
lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen
selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä
päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea
itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.

Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä
työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se
herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja
talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on
herra, halveksi ruumiillista työtä, -- ja luulottelee, että työväki
sitte häntä ihailee.

Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja
naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä
viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. -- Kiireellisenä heinä-aikana
äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle
tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa
myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan
työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista
hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa
loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.

Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli
suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. -- Tällaisissa
mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa
kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa,
kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, --
täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina,
mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja
niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan.
Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen
-- nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia -- sen
Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka
antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.

-- Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, -- aivanhan
sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa
heittelemään.

Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne
paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla
ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen
oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä
ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä
oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita
koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa
vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat
toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi
puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, -- kuuli oman äänensä,
kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli
vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa
voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään
äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä
kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi,
seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.

Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä
huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet
itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun
hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa
sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi
levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli
läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet
näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti
koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy:
sattumaltahan minä vain täällä.

Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan
ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä.
Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli
huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon,
hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.

Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan!
Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on
yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!

Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan
pelästyi.

Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja
ystävänsä, -- tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei
vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä --
suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.

Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.

Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan
tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan
katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja
kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä
sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten
elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä... Kestääkö hän yksinäisyydessä?
Jos nämä -- toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän
yksin -- joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa,
vaan työssä ja toimessa?

Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus
toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, --

Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa
rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee,
ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee
tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai
liikkeeseen.

Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen,
kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin
nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa
joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä,
omat ajatuksensa... kuitenkin se kaikki sisältyy tähän... yhteen
ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei
seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa...

Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan,
mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui
tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on
suurta.

Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa
havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä,
vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.

Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.

Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti,
toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden
aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia.
Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena
katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä
kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä
ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus
ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä
elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina
yksinäisyyden hetkinä...

Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun
seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä
pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.

Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain
valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy -- sitte se katoaa jättäen
hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä
vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä
hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä,
hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä
ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden
sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella,
ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä
täyspainoista työtä... Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan
heidän tietonsa ja ajatuksensa!

Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta.
Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen
teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin... Hän laittaa itselleen
pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada
olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää... hän on niin pieni,
heikkohenkinen ja vähäpätöinen... ei hän tee mitään hyötyä ihmisten
yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.

Niin, -- ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen
nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven
viimaa vastaan...

Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei
enää voinut sitä tyynnyttää.

Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät... Mietteet sekaantuivat,
kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän
lähti liikkeelle.

Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui
huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi
pääkaupunkiin.

Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt
ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää,
vieroittavaa vihamielisyyttä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.

Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat
molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi
yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan
lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää
matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja
samalla kertoi miten oli ne saanut.

Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte
piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava
loiste.

-- Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja
tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat
ovat, hitto vie!... Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit
sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja
minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät
lähteneet!... Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää
naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut,
jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin...

-- Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori
väkinäisesti nauraen sanoi.

Eno vaaleni.

-- Mitä sinä sanot?... Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota
turkkejansa!

-- Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, -- eihän nykyään
kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.

-- Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle,
että karhu nykyään itse myö nahkansa?... Sinusta, Hermanni, minä olen
toivonut miestä, edes jonkinlaista...?

Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän
loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.

Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.
Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,
ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana
Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.

Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä
kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja
avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut.
Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei
hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi
karkotettu satu-urosten maailmasta.

-- Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. --
Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte --
hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi -- mitä
miehiä me olemme?

Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli
jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.

Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata
entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja
alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan
ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.

Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen,
sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli
tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei
viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen
liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman
poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.

Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän
saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen
haltuun.


VI.

Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat
ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.

Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin
hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat
enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat
itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli
korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten
heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut,
ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin
tapaisia.

Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui
auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.

Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön,
ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, -- tuskin niinkään paljoa.
Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan
olisi tehnyt, -- eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta
mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä
vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden,
tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus,
kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut
sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään
elämän tuntemukseen.

Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.

Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen
ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.

Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä
viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon
sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän
poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana
ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. --
Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi
tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti
liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä
ja parantuneena.

Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.

Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän
oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen
piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän
vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, -- mutta sitte kiintyi
ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä
selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi
asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta.
Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä
syventyy kirjoihinsa -- ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa -- lukee,
tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää
itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita
selvennystä etsien, -- kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja
lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa
vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti
hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja
pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän
opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja
kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen
mukaisia suunnitelmia, -- kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.

Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi
vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän
valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies
näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.

Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni
saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas,
alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori,
joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta
rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni
vähitellen valmistuisi joksikin.

Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän,
aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen...

Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä
lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua
ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.

Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun
edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen
laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa
mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan,
mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan
mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja
tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi
näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja
lähteä kulkemaan omille teilleen.

Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat,
ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota
puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa
muodoissa.

Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä
päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin
hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän
huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?

Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa
imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena
hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen
ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas
ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan
ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta
vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä
kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla
kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin,
käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan,
teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi,
jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle
itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin
ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi
muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi.
Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi.
Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei
hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut
ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle
pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä,
kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään
varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista
puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.

Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian
sekä omalta kannaltaan, että oppineitten... silloin!

Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen
mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.

... Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä
mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi
kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan
ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen
johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen
mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän
epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä.
Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko -- tai heikonnettu --
järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on...

Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä
kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla
kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili,
väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin
muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se
häntä.

Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään
tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.

Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä
lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa
yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.

Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala,
ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan
ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin
liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset
kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko
halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.


VII.

Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa.
Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä
yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana
hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat
moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista
levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut
syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen.
Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.

Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän
kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei
näkynyt.

Sepä omituista...

Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!

Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut
nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se
sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?

Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä
omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni,
jolla hänen olemustansa kuvataan... Mitä kummaa siinä nyt on
olevinaan...

Ja kuitenkin... onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse... minä itse...

Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli
hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi
esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään
ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat
itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.

Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta.
Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti.
Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi
sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka
hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli,
saattaa olla noin ilmeetön ja eloton... Jos nyt olisi edessäni satoja,
tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä,
pyöreitä... Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei
peloitti.

Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä
se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin
olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia,
sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa,
mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen.
Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat... Huoneen seinät olivat
niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän
täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat
ottavat kummitusten muotoja.

Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa
professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä
takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli
ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka
silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin
tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.

Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan,
kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä
suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi
siinä muurahaisia, -- niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen
asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli
kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon
ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni
hän suoriutumaan tutkinnosta.

Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät
häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia,
liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä
niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien
suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut
aarre-aittaan, -- mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä
mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.

Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi
palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui...

Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin
pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja
rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli... Ei tiedä ketä
kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari,
senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui
siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa,
vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt
kyyneleiksi purkautumaan.

Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään,
omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta,
joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan
aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla
kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista...

Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita... unohtaa, että hänelle
ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset...
Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että
ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin
lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin... miten
elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena,
jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä
on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen
elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, --
lapsuudesta miehuuteen saakka, -- hänen laittamansa esteet ovat sille
tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa
kulkuaan.

Minne se kulkee?

Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet
hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen
niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee
oppineeksi, saa viran... Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne
olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä
sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen
toisille sanoa, miksi hän aikoi. -- Sellaisena kuin kysymys nyt
tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava
vastauksen vaadinnassaan.

Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän
kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen
elämänsä sumua, -- höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun
se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?

Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat
mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas
lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen
etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.

Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt
velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän
ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana
häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet.
Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se
oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka
oli ollut mieleistä...

Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului.
Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen
johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan
tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä,
vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja
nyt kaiketi vaaditaan _häneltä_ tiliä kuljetusta matkasta.

Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten
voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä
kulettaneet?

Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin
pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin... mikä hän nyt olisi,
-- olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?

Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen
kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa -- muistui mieleen
mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon
näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet...

Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.

Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin
pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?

Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta
ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän
jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas
etäisyyteen.

Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä
miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset
jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin
tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti
pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on
siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty,
kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta...
Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene
rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.

Ilta oli pimentynyt.

Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella
tulevaisuuttaan.

Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan,
mieluisimmin jonkun entisen torpan... Siinä on kaksi huonetta, pirtti
ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän
pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän
kummallisiin kysymyksiin.

Minkäänlaista karjaa hän ei pidä... Navetta, joka muutenkin on liian
lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. --
Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt,
mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin
suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. --

Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta
silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten
hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun
kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten
Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen
kukkivia omenapuita.

Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen
alkoi ajatella.

Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä
enää mikään poikanen... Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten
talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt
olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja
kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea
elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt
maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi
raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman
valinnan oikeudelle.

Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta
kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua
elämään.

Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt,
ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen
pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.

Vakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.


VIII.

Vihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän
kotiinsa.

-- Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. -- Entä miten noin
juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.

-- Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.

-- Mitäpä siitä...

-- Kuinka niin?

-- Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä
viimeisen kerran.

-- Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? -- Vihtori kävi aivan kalpeaksi.

-- No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun
en minäkään... Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä
esi-isieni toimeen.

-- Sinä! _Mihin_ toimeen!

-- Maanviljelijän, tietysti.

-- Jaha, jaha.

Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys.
Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä
sanomalehden ja alkoi sitä lukea.

-- Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta
katsettaan.

-- Täyttä totta se on.

-- Hm. -- Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi
lukemistaan.

Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa
ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli
pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas.
Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen,
Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen
omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus:
hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin
pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa,
jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.

Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan
hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut
pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman
painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista
asioista.

Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.

-- Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, -- hän veljeensä
kääntyen kysyi.

-- Niin, -- ei mitään taloa, palstatila vain.

-- Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. -- Se sanottiin
äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan
tulla mitään.

Hermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:

-- Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja
kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut
maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.

Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun
hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:

-- Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa
sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi,
mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin
sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi
minulle liian epävarma liikeyritys?

-- Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta

Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen
virkata.

-- Olen toivonut sinusta jotakin, -- alotti Vihtori Hermanniin
kääntyen, -- olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut
huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy...

Hän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.

-- Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, -- virkkoi Hermanni
puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän
tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä
elämästään selkoa toiselle ihmiselle. -- Minä pelkään, että joudun
kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista
kutsumusta huoneessa-istujaksi.

-- Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, -- kysyi Vihtori
harvaan ja pilkallisesti.

Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä
pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt
kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä.
Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.

-- En tiedä, -- hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi...
kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että
siellä minä voin elättää itseni, -- hyvin tai huonosti, sehän sitte
on kokonaan minun asiani... Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan
ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa,
riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi
mitään odottaa... Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja
jalkaini alla...

Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä
jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli
lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan
saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa
katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa
silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin
ja punastui.

-- Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä,
jota minä aion, -- Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että
käly häpesi miehensä takia. -- Mielestäni on parempi, että kukin
käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes
kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, -- kuin että sen tuhlaa julkisuuden
samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten,
lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua
sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua
houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin.
Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea
tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista
tarkotusta.

-- Ai, miten kaunista, -- virkkoi Vihtori pilkallisesti -- ja milloin
on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en
ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin
vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.

Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää
mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.

-- Jo kauan, -- hän sanoi, -- olen aavistanut, ett'ei elämäni ole
sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen
kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat
Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin
tahtoisin olla.

-- Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja
milloin aiot muuttaa maalle?

Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.

-- Onko sinulla jo maatila tiedossa? -- Vihtori oli pilkallisen totinen.

-- Ei ole.

-- Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten
työstään, -- niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.

Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly
halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään
Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että
hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.

Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi
epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja
niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin
muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän
joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja
silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja
punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle
ja korvan lehdelle.

-- Minä tarkoitan, -- toisti Vihtori, -- onko sinulla maatilan ostoon
tarpeellinen pääoma tiedossa?

-- Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.

-- Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, -- sillä
samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan
hänestä vain jotakin tulee.

-- Siinäpä se, -- Vihtori sanoi, -- _jos_ hänestä tulee jotakin.
Minä pelkään ettei hänestä tule mitään... Hermanni on jo monta
vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan
tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko
ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle
laiskottelemaan.

-- Sinäkö, -- kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, -- millä _sinä_
minua mihinkään kustannat.

-- Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.

Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.

Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä
kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa
ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja
asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli
sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni
olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa
anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on
tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä
Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian
herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!

Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja
kävi aivan Hermannin eteen.

-- Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää
minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa.
Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä
edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään
odotettavissa minulta.

Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka
vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.

-- Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, -- eihän asiasta niin ollen
ole sen enempää keskustelemista.

-- Ethän toki noin hyvästele, -- hätäili käly, -- tuntuu kuin aikoisit
sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?

-- En, enhän toki... minun on vain sääli sinua.

Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut
kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.


IX.

Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia
uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa,
vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen.
Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa
voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi
voinut pyörähtää.

Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä
ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.

Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on
edessä... samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden
elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.

Kuolemaan asti...

Todellakin! Ei sen edemmäksi... Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen.
Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti... Pitkä
todellakaan ei ole tie.

Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.

... Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin
kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä
luonnollista kuin se nyt on minulle -- eikä jonkun ajan kuluttua
minuakaan enää ole.

Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.

Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin
lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole.
Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin
kauan kuin se kestää.

Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten
tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua
yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie
-- -- sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.

Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi
ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat
köykäisillä aloilla.

Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot -- tutut kaukaisilta
ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.

-- Hyvää iltaa, farbror, -- tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta
katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja
sopersi: Hermanni-herra...

Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.

Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä
muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt
täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.

Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?

Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa.
Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja
ponnistetun julkea.

-- Teistä on tullut iso ihminen, -- Hermanni sanoi jotakin sanoakseen,
-- olitte lapsi silloin, Toivolassa.

Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei
yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta
kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään
pois, ihmiset katsovat, -- hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi
ympärilleen, -- merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies
iskee silmää...

He lähtivät kävelemään sivukadulle.

Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä
hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi
kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein
huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja
sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja
sanoi iloisesti:

-- Nyt me mennään yhdessä johonkin!

-- Ei, hyväinen aika, ihmiset... minä en tahdo. -- Tytön silmiin tuli
vainotun metsäneläimen katse.

Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi
suunnitellen kysellä:

-- Missä herra asuu? -- Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? -- Eikö
siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?

Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen,
pelokas sointu.

Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat
Hermannin asuntoon.

Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen
ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.

Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön
asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.

-- Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja
hattua ja istua peremmälle?

Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan
sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.

Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula
ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin.
Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin
tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka...

Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin
katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin
oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys -- muistoja --
kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton
epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi
kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi
päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.

Mitä hän itki? -- Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei
luo kuvitteita erityisistä surun syistä.

Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.

-- En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan... vain
silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai
luuletteko... Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin,
kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin
silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän
ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu
linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.

-- Kuulkaa, -- hän samassa kysyi, -- uskotteko te, että Jumala valitsee
omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko... Jos ei Jumala
olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi...

Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:

-- Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua
vainoovat, -- ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä
tee kenellekään pahaa...

Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.

Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni
aukaisi oven -- siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi.
Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän
oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan
huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.

-- Minun täytyy nyt lähteä, -- virkkoi tyttö vavahtaen... hyvä Jumala,
jos se menee sanomaan poliisille...

Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen
mukaansa.

Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:

-- Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.

Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.

Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:

-- Minä menisin mielelläni kotiin... voisiko herra antaa minulle yhden
markan?

Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.

-- Näin paljon!

-- Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.

-- Te olette hyvä... samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.

Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän
koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän
ei saanut sitä selville, -- tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan
tietänytkään.

Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken
kysynyt...

Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken
paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat
hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut
askeleitaan asuntoonsa, -- sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä
-- vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.

Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse
suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.

Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.

Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava... Häntä peloittaa suuruus,
kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa
vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan,
-- mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!

Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, -- sydämen polttava tuska,
ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko
pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy... itsekään en tiedä koskaan
olleeni... Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain
jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla.
Jos ei olekaan ketään, eikä mitään... harhakuvia vain, tai kaikuja...

Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla
se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä
kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun
jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän
nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.

Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä...

Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja
poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.


X.

Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen
ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli
jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen
olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi.
Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.

-- Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta
minusta...

Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko
hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista
täällä!

Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena
Hermanni meni aukaisemaan.

Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.

-- Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani,
muistakaa se!

-- Mitä?

-- Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan
kadulta naisia ja...

-- Mistä te tiedätte kuka hän oli?

-- Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan
herran huoneeseen.

-- Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?

-- Ei pidä valehdella... Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan,
herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin... Jos
minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä
olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo,
enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani...

Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut
jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja,
kunniallinen vaimo -- muoto kuihtunut, sormet leinin syömät -- onpa
siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa...

Kunniallinen vaimo...

Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui
usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen
hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja,
enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita,
niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. --

Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta
puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän
on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas!
Mitkä vastakohdat!... Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen
välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja
istutettuun luulotteluun? -- Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli
kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. -- -- --

Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi
niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan
muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita
kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen
helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa...

Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli
vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä
hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle
outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä,
ett'ei hän elämästä mitään tiedä.



LINTUPARI


Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni,
ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko
ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon
vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet
parempaa kaivata.

Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu,
kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta
vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä
seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he
unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan
kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja
missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.

Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista
toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen
päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen
rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on,
sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli
pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan.
Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli
se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan
uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat
uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.

Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka
kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten
ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata
edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.

Nyt alkoi linnuille uusi aika.

Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle
tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä
oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni
eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia
porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.

Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja
iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa
olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.

Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta
ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät
huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen
ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he
lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.

Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat
siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he
istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka
suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin
mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta,
että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.

Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika,
pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja
viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä
ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo
oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka
vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen
kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen
talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja
viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.

Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä
heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin
määrin saivat akkunan lävitse katsella.

       *       *       *       *       *

Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen
sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava
elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.

Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.

Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään
täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita
ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta
kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään
alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä
mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan,
ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja
neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja
kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.

Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet
olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä
sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli
ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa
voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua,
jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti... Ne olivat
vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. --

Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään.
Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen,
missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua
kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa
yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset
sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.

Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli
lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone
lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän
vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä
seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen
toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat
jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista
oli tällainen elämän ilta.

Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa
ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta
nypittäväksi.

Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.

Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus.
Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä
vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, -- sitä, miten kiihkeästi hänen
mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.

Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi
pestä kaukaa korvansa taustaa.

Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja
käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, --
se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja
ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.

Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi
kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli
nukkuvinaan. -- Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi,
ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi
tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi
noin vain sivumennen haistella ovenrakoa...

Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa
havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna
pääsivät intohimot esille.

Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian
hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti
permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili
ja -- hän oli yksin.

Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin
ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.

Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää
vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen
kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti
kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki
huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki
sähköisiä virtauksia.

Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia...

Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu
pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin.
Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät
kauhistuneina ympäri huonetta.

Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä,
hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä
kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi...

Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy
keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä...

Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut
harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan
pieluspuihin.

Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee.
Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa
maassa kiinni se hiipii, hiipii...

Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa
päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen
ja sitte... vimmattu hyökkäys -- ripsis! -- akkunan harso halkeaa
yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle
jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä
putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä
suunnittelemaan. -- Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan
repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. --

       *       *       *       *       *

He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.

Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja
matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.

Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja
kolmas. Ne alkoivat visertää.

Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen
ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat
lehdet...

Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta
kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä,
kauniimpana kuin toisten.

Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa
linnuille.

Ne olivat poissa.

Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus
huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.

Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa
istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille
tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.

Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi
iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.

Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat
itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen
metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. -- Kissa heräsi neidin
itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan...

Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat,
niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan
oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata
valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden
aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut
sinikatto vastaan...

Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä
he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin
linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat
ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja
auringosta.

Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja
maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.

... Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan
olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.



HÄÄTÖ


Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua
lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin,
mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.

Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet,
lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen
yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava
lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin
salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta
eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat.
Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee
pikemmin kuin aavistaakaan...

Sairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.

-- Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen
mailla, en minä pelkää... yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät
takaisin menneisyyteen.

Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. --
Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän
pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! -- Sen kuultuaan
hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru
olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille...

Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa
ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.

-- Tahdotko sinä vettä? -- Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja
vei vesituopin hänen huulilleen.

-- Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa
niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.

Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.

-- Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. --
Toivotte pääsevänne, p... t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole,
sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä
sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni... voih...
vettä!

Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja
kostutti huulia kylmällä vedellä.

-- Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja,
raha, tavara, kaikki tyyni minun... minun!

Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.

Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja
ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:

-- Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään
minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p... t, että minä elän.

-- Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.

Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas
mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia
sielunsa tilaa.

Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut
kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä
toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut... kunnes,
niin... siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi...

Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan
saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla...

Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, -- sydän
askaroi toisin tavoin.

Kun se kuolee... kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi,
Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa
kamariin läpi valkeiden verhojen.

Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen
elää...

Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää
nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa,
jos, jos...

Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut
uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.

Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei
koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja
rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt,
emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan...

-- Vettä, vettä... voih!

Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa.
Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja
ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos
tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.

-- Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.

-- Anna...

-- Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin...

Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, -- epäilystään siitä,
että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta
laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.

-- Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. --
Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte... minunhan nämä kaikki on.

-- Jos olisi haettaa -- lääkäri, ehdotti vaimo.

Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä
ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.

-- Lääkäri, ärjäisi isäntä. -- Vai sille sinä ensimäisen osan
omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin
tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!... Ei kumpaistakaan,
sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä
leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka
parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian!
P--le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen
turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa
saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia.
Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata
koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden
kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!

Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.

       *       *       *       *       *

Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi,
se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta
isäntää tervehtimässä.

Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin
oli häntä pelätty, -- oli pelätty ja salaisesti vihattu -- mutta
nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta,
kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto
veisi viljan, -- nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla,
ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä
vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus
harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä
kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet
kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet
ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni
pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja
oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut,
-- kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha.
Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen
peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa.
Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka
sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai
täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi
ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin
häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä
luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta
voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja
vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan
saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli
ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta
ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin
nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka
tietää mitä vielä tapahtuu!

Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi
hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa
vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä
masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja
antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä.
Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta
siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.

Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta
Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen
työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.

Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea
aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista
kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin
tarkka vaisto... Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä
huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja
lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että
talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei
ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella,
tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa
yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman
kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen
hätä... Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta... soo,
pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa,
jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:

    Kun rannalla rommia ryypättiin,
    niin pullot ne lyötiin rikki,
    ja kun piikatyttöjä halattiin,
    niin emännät ne itki,

mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos
kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna
ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta
ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin... ja metsässä
välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli.
Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään
siunasi, -- sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi
pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä
nielaise.

Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva
oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut.
Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, --
sanoi odottaneensa tulijaa.

-- Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, -- se meidän isäntä,
nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille
riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani
meille... ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde
tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen
peltoon, -- vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille
voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.

Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän
siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei
vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies
milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo
odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.

-- Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.

-- Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.

-- Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti
miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä... peltoja
mikkolaiselle on kyllä entisiäkin...

-- Oon, on, myönsi Aapo totisena, -- mutta eihän lisä pahaa tee.

-- Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.

-- Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.

-- Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.

-- Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen
säesti.

-- No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä
äkäinen naisääni.

-- Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.

-- Iltaa, iltaa, -- kuului sängystä hiukan lauhemmin.

-- Olisikohan tuonne tultava, -- Hauskala kurotti saappaitaan uunin
korvalta.

Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja
haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:

-- Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa,
kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka
kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle
tehnyt sellaista häpeää... en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä,
ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että
milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen
omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin
Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä
te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja
itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte,
mutta meidän Karoliina...

-- Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, -- minäkö lähtisin akkojen
asioita juoksemaan!

-- Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja
he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle,
sillä naisväki ei ole sen arvoista.

Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:

-- Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.

-- Tainnee olla kuoleman tauti?

-- Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä -- ja
minäkin tänne tullessani näin.

Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen
luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut
mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän
uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut
mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet
elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa
tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden
kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen
verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.

Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into
heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle
tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan.
Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.

-- Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin
sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin.
Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana
emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa
harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen,
en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, -- varastelevat --
pahukset!

Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää
elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut,
kun isäntä avuttomana virui, -- nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa
toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen
tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet.
Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä,
jotka sydämessä raivosivat.

Se jää elämään...

Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!

Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty
häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki
sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut
harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen
kuoliniskun, -- nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.

-- Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi
isäntä, -- torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari
on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin
sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen
varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa
poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin
pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he
tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla... Jos alkaa
oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua
voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta
menköönpä Etelän Pietari.

Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden
perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen,
se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa
ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet
heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.

Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään,
vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee... Emäntä
kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy
vuoteen omaksi, henki lähtee... Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä
häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut.
Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle
hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää
puhalla hänelle, kaikki on pimeää...

       *       *       *       *       *

Hauskala oli tullut.

Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.

-- Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta
vahinkoa ilmoittaen.

-- Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen
väentupaa kohden.

-- Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.

Hauskala meni.

Hän tervehti isäntää.

-- Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.

-- Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin,
vastasi isäntä. -- Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka
sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.

Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:

-- Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on
kasvoillanne kuoleman merkki.

Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat.
Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne
tulleet salaa kuuntelemaan.

-- Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.

-- Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,
Pekka selitti. -- Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.

Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha,
-- hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli
täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä
läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla
tavallaan.

-- Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri
ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.

Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi,
ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina
peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.

Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti
päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat
niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.

-- Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä
sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös
anteeksi minulle kaikki, kaikki... Johannes, kuuletko sinä...? Herra
Jumala, Hauskala, se kuolee... katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja
samaan paikkaan...! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se
kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!

-- Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.

-- Häh. -- Se oli Aapon ääni.

-- Mene hakemaan pappia, pian!

-- Enkä mene, yksin pimeään yöhön!

-- Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, -- kieltäytyy
hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän
helvettiin... Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?

Aapo meni kamariin.

-- Onko minun lähdettävä, hän kysyi.

-- On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.

Emäntä oli vaipunut rukouksiin.

Korvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne
toisetkin jo ovat vetäytyneet.

-- Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?

Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset
käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he
pysähtyvät.

Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon
leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se
on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn
tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen
laajuudelta.

Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet
palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan.
Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.

       *       *       *       *       *

Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas
samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain
yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin
luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen.
Emäntä rukoili.

Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille
kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä
Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas
kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla,
nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se
vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi
sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja,
armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.

-- Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan
sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi,
älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele,
että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota
sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje
sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja
rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.

Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen
koskaan ollut kuullut. -- Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin
turhaan ei emännän rukous ole mennyt.

-- Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija,
jota isäntä kerran oli lyönyt.

-- Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.

-- Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.

-- Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.

Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi,
tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.

-- Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, -- eikä se itse teitä
haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen
edestä...

Ja papin suostumusta odottamatta emäntä alkoi tunnustaa:

-- Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja
ja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut
tuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi
kerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä
häntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän,
joka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä
hyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin
rankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä
olen vihannut kaikkein kovimmin. -- Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun
ja ole armollinen?

       *       *       *       *       *

Illan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja
hän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti
vesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli
kärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.

-- Miten sinä voit, kysyi tuon tuostakin emäntä.

Sairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen
sydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu...
Jättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa
lukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.

Ilta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain
käy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta
voitosta, sillä onhan Jumala laupias.

Vihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee
vuoron perään ja nauraa.

Hän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain
ja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön
hänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän
häätää Etelän Pietarin!

Pietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on
hänen -- Mikkolan -- eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko.
Hän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta.
Kuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee
karjaa... siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset.
Hoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät
kuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee...

Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään
on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän
katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!

Jälleen nauraa sairas.

Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä,
hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria... Kultaa alkaa sataa, hän
kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä
kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta
kiiltää...

Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä
ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen
selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän
aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, --
siellä ei ole mitään...

Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja
ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat,
rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee,
koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa
hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen.
Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto
lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa... Huone on
käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta
ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei
emäntä näe häntä...

Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään
avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän
liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja
kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.

Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on,
ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi... Jos hän tietäisi mitä
hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se
on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee
ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta
tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään
ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.



ISÄNTÄ


Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä
kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä
vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja.
Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen
turhia iloja ja kaunisteluita karttava.

Häntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.

Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon
hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana
hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa
tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti
äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.

Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä
oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa
lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden
kanssa oli miltei mahdoton kompastua.

-- Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin
temppuihin, neuvoi äiti. -- Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet
kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja
jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä,
poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia
ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu
niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole,
kuin hampaan puolikkaita.

Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä
hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava,
ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat
tutisivat.

Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen.
Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja
raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan
tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi
kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi
rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä.
Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi
jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä
valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan
mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä
hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne
kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:

-- Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.

Niin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:

-- Mistäpä sen emännän ottaa... eihän niitä nykyään mistään...

-- Ei saakaan, ei, myönsi äiti.

Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin
sieltä päin... ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari...

Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan
panemaan.

-- Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään.
Eihän ne... Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo... Ei tässä,
mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti
kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen -- ja rikas.

-- Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja
muutenkin oudon näköinen?

-- Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin
ruusun nuppu, ja pyylevä... ja kun se on niin peräti kunnollinen ja
aikaansaapa ihminen... eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että
hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.

-- Hm, vanhakin tuo jo on.

-- Vai vanha, ihmetteli äiti, -- ei montakaan vuotta päälle
neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa.
Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin
jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari
näillä tanhuilla heiskahtelisi.

Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta
emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka
neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.

-- Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti
päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti
tulkitsi Leuston Marille eduksi.

Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt
asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli
hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa
Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli
hänen vanha uskottunsa.

Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta
tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.

-- Se on kerrassaan kunnon ihminen, -- vastasi Leena, -- ei
sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee
talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat.
Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä
valveillaan. -- Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä
tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista
pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!

-- Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä
mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka
Leena jo tiesi.

-- Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän...

-- Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin
nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.

-- Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat.
Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää
Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?

-- Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se,
että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa
kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin
sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale
ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään
peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon,
johan nyt!

-- Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma
meille, -- sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?

-- Samallainen!

-- Sahalan Elli?

-- Sinne päin!

-- Touvilan Sohvi?

-- Ei sitäkään työkkyriksi mainita.

-- Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?

-- Ei vaikka kammalla vetäisi.

-- Toista oli ennen, huokasi emäntä.

-- Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka
sitte taloissa. -- Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän.
Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan,
mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista
löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan
villasta, pyllistä, liinasta... Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan
kymmeniä tuhansia...

-- Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi
sopiva, virkkoi emäntä. -- Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit
sille terveisiä meiltä.

Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella,
vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin
kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki
keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä
naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin
kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.

Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän
ääntään sanoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen
minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin...

-- Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi
Marille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään
varmemmat kaupat.

-- Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä
tästä Leustoon pistäyn.

       *       *       *       *       *

Leuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona
Helsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan
emännän asioissa.

Mari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä
oli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut
Marille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja
Anttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti
otti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti
se toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se
itsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja
jatkamaan siitä mihin hän lopettaa, -- niin puuttui Marikin pian
puheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin,
sillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että,
jos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän
tahdo vastaan olla.

Asiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana
vanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien
tavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä,
mattoja, tyynynpäällisiä, -- ja nyt olikin täti naimahommissa!

Perujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut.
Rahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja
muun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten
tuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.

Kuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä,
jolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi
kova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.

Hän pyrki tätinsä mukana Anttilaan.

Se nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä
veljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa
käyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta
odottaessa kävi aika pitkäksi.

Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän
nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan
anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan
huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että
isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman
omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja
saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan
emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin
mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.

Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin.
Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan.
Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja
naurava.

Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, -- miten surkean
pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin
puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen
veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton
ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen
näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen
olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka
pörröttää...

On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet
lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä...

Kumma olento!

Esa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.

Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan,
silmät kirkkaat, iloiset ja -- totta tosiaan -- totisestikin, hiukset
pehmeät, ja suu...

Kerrassaan joutava olento, myhäili Esa.

Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa... Nauraakin,
joutava, aivan kuin lapsi... Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän
katseli Elliä.

-- Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, -- sanoi emäntä
eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla
kujeili pienten sianporsaiden kanssa.

-- Ei uskoisi, ei, säesti Esa nauraen ja silmät loistaen.

Äidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä
ja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas
nainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se
oli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.

Sitäkö voisi pieni, kaupungista tuleva tuulenpuuska horjuttaa!

Sen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta
sitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi
arvottomista aineksista.

Vieraille tuli lähdön aika.

Esa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt.
Äiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa
kaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui
matkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa.
Tiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän
kuuluvat vaimoväen hommiin.

Mari ja Elli matkustivat pois.

Esa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi
laatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun.
Siksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen
syntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui.
--

-- No mitä olet ajatellut Marista?

Esa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset
sianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat
niin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia,
kuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen
hännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!

Ei voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.

Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä
veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:

-- No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?

Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:

-- Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet
saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan
villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä
alushametta ja päällyshame yhdeksäs, -- että pitääkin sellaisella
ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin
yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin
mukaan.

Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia
esiin juuri tuon kuvan...

-- Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, -- vaikka se Mari
koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää.
Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?

-- No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.

-- Et taida uskoa!

-- Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.

-- Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!

-- No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta
mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!

-- Oletko siinä, vehlo. -- Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä
laskea. -- Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä,
siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta,
mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat
hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa
poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen.
Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella
ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku
heikale minun askeleitani astumaan... Esa, Esa, ota Mari, niin teet
sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!

Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen
mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa
silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen,
ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.

-- Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.

Äiti nauroi väkinäisesti.

-- On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja
ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden
tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se
sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi...

Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää.
Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan
hätävalheeseen.

Hetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:

-- Jos se sitte olisi ottaa se Mari.

       *       *       *       *       *

Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu
rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on
siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa
ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita
valkenemaan.

Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea,
kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä
vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon
kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena
ja säveänä enimmät aikansa. -- Mutta mikä lienee mummoon tullut,
lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan
häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile
sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen
katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin
kaihoisa...

Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat.
Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.

Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu,
kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila
jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi,
lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan
rikastuu...

Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa
ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa
pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut
suuressa talossa.

Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa
hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse
maalle kesää viettämään.

-- Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa
edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin
akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen
karjan, porsaat ja kanat.

Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.

-- Hä, otetaanko se?

-- Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.

Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. --

Kauan käveli Esa ympäri pihoja.

Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki
oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä
liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.

Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen
ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa
meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia
sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä
tallin oven eteen hakotukille.

Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta
puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli
laskeutuvaa aurinkoa.

Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen
mukana tuli muistoja.

Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori
neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli
vallattomasti hulmuuttanut. -- -- --

Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki,
huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.

-- Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?

-- Ei, ei se tule, vastasi Esa.

Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, -- tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.



LAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA


Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen
aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo
tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin
kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget
ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu
alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja,
vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja
vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget
liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun
hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin
ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien
henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen
raikkaaseen sunnuntai-aamuun. --

Mutta sinne on vielä pitkältä... Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei
mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen
otollisin aika.

Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla
ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet
ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin
ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi,
silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä
säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.

Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä
lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.

Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän
ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa
olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja
etäisyyden värittämiä.

-- Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin
silloin nuori tyttönen...

Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua,
siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha,
niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että
mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi.
Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"...

Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan
läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja
pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen...

-- Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli
minua yhtä vuotta vanhempi... hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta
haudassa, -- lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin
kauan haudassa maata!

-- Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri
hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan
vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis,
poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava... niin kaunis
hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin...

Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa
muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä
hiukan nauratti.

-- Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika...
Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena
kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.

Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa
ja sanoi:

-- Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun
tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää
kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi
pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi
autuutta.

Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin
kaulaan ja itkien sanoi:

-- Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin
nuori... Äiti, enhän se ollut minä?... sinä näit väärin, se varmaankin
oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa...

-- Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. -- Sinun on kuoltava
ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.

Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili...
rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä
rukoilin siskoni kera... Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton
kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei
hän voinut peruuttaa, -- mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle
voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.

-- Minä en voi kuolla, valitti sisareni. -- Minä rakastan Kallea ja
tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan... Äiti, minä tahdon nähdä
lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja
auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua... minä en tahdo
kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi... minä revin
kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni,
etten enää miellytä... mutta minä en tahdo kuolla.

-- Sinun täytyy, lapseni.

Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti
ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen
kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.

Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen
rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, -- silloin
oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli
hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle,
kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en
sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin
vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän
oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen
keskustelun äidin kanssa.

-- Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista
olentoa, joka yhä läheni.

Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän
kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini
sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.

Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta,
sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon
heinätallissa...

-- Niin se on, virkkoi emäntä, -- kun nuoret eivät ajattele mitään
muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat
tanssista tanssiin... voi, voi sentään.

-- Jaa, mutta kun kerran, -- alotti renki saadakseen muorin
kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, -- kun kerran neljä
miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan...

Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin
selkää.

... Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen
ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen
seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen
perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja
rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita
kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne
kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille.
Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.

Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta
kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, -- mutta mitä
nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean
kielensä liikkeelle.

-- Olkaa varovaisia, miehet, -- sanoi se pelokas, -- sillä jos kuollut
panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!

Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta
panneet puupölkynkään arvoiseksi.

Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta
miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut,
ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.

-- Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas,
sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!

-- Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta
äitisi turviin!

Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että
kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta
ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan
siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta,
pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt,
että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi,
komensi hän ruumista.

Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä
on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä
ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.

Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai
muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He
unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet
peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:

-- Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!

Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen
vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.

Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi
kauhistusta -- ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.

-- Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.

-- Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.

-- Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!

He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa
naurussa.

Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan
antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:

-- Mitä pirua se homenokka virnistelee!

Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen
nurkasta kuului äänekäs nauru.

Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos
riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön
hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään,
eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni
hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen
ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo
ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa
rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän
raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja
rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa
hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin
lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja
kieli suusta.

-- Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät
oven suussa.

-- Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä
nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.

Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia
katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.

Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta
heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus
miehelle, joka oli pilkannut pyhää... ja kuitenkin oli miehessä jotakin
ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset
ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun
asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä
oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se
pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi,
olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti
mennyttä.

Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on
sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet
lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys
karmii ruumista, peikko puristaa sielua, -- puristaa niin kovasti ja
kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina
he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.

Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain
samaa kuin lapsetkin...

Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:

-- Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen
kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut,
ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi
puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan.
Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin
tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa
takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.

-- Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan,
kinasi renki.

-- Minä menen, vastasi tyttö.

Ja niin hän meni aittaan.

Renki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin
salpaan.

Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi
kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.

Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa
virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.

-- Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi -- minun sieluni autuuden takia, --
huusi tyttö, -- muori liikuttaa itseään!

Vieläkään ei renki ollut tietävinään.

-- Nyt muori jo istuu laudallaan, huusi tyttö, auttakaa!

Renki antoi tytön huutaa.

-- Herra Jumala, auta minua, -- parkui tyttö, -- muori lähtee jo
liikkeelle!

Ja samassa kuului aitasta romahdus.

Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on
poikkipuolin hänen päällänsä. --

Tuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:

-- Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta.
En tiedä, miten sen selittäisin, -- oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko
pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli...

Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin
Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään
tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme
ja...

-- Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa
pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.

-- Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin
että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin.
Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan... oli
miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta
niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja
jossa se on se häkäinen pirtti, -- sama, missä minä kerran olin katkuun
kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit
liian aikaiseen kiinni ja...

-- Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti
muori.

-- Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi
minua hupakkoa sentään...

-- Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä?
ohjasi renki.

-- Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin
isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun
edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän
sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon
anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä,
naineesta miehestä, monen lapsen isästä... minä, näet, ajattelin,
että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa.
Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että
pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä,
yskäisin aika kovasti ja sanoin:

-- Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. --
Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.

Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa
haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän
kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä
kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin.
Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin
vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin
lepytellä ukkoa:

-- Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, -- minä sanoin, --
tiedänhän minä, ettei isäntä... eihän toki... ja jos niikseen tulee,
niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista... eihän
isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.

Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään
puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta.
Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä
hänelle olin sanonut.

Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä
riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua
se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun
matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:

-- Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne
miehet ovat!

-- Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin
puusta pudonneina.

-- Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.

-- Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää
katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti,
-- käskin renkiä, -- mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt,
jos poiskin on lähtenyt.

-- Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana
kasvoiltaan. -- Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi,
että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.

En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko
matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En
ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt,
kuka minun edelläni kulki.

Se oli kestivaimon kertomus.

Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit
vetelevät haikuja piipustaan.

Lapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.

-- Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen
äärestä.

-- Ei vielä... äiti kulta, ei vielä... eihän...

Kauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.

-- Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.

Varpaisillaan he hiipivät peräsänkyyn maata.

Hiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy,
syntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.

Aikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja,
joita liikkuu ja hiipii kaikkialla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuopus ja muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.
Home