Title: Savolainen soittaja: Romaani
Author: Kauppis-Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Savolainen soittaja: Romaani" ***


SAVOLAINEN SOITTAJA

Romaani

Kirj.

KAUPPIS-HEIKKI



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.



Heinäjärvi, yksi Pohjois-Savon pienimmistä järvistä, saapi vetensä
"taivahan teitä" myöten: lumihiutaleina ja vesipisaroina. Siinä ei ole
avarampaa vettä, selkää, ainoastaan kolme lahdelmaa. Eteläisin näistä,
Etelälahti, on suurin, ja sen kahden puolen ovat kylän huomattavimmat
talot ja niiden pellot. Toinen lahdelma on luodetta, kolmas koillista
kohti. Niiden rannoilla ovat kylän niityt.

Koillislahden puoli on korkeampaa maata. Siellä oli ainoastaan yksi
pieni talo, järven puoleisella rinteellä. Sitä ympäröi kolmelta
puolelta havumetsät. Talon nimi oli Kivimäki. Se näkyi sieltä
kaikkiin muihin kylän taloihin, näkyipä Etelälahden päitse menevälle
maantiellekin, jos huomasi katsoa, mutta harva sen huomasi, ja vielä
harvemmat tiesivät, ketä tuolla talossa asui.

Etelälahden rantatalot olivat suurempia. Pari kolme niistä kuului
rikasten kirjoihin. Itäisellä rannalla olevaa Naurisharjua pidettiin
rikkaimpana ja sen isäntää, Nevalaista, kyläkunnan viisaimpana.

Siinä maineessa oli ennen pidetty Naurisharjun vastapäätä olevaa
Hyttilän taloa ja siinä asuvaa Hyttisten sukua. Sen maine oli kuitenkin
viime aikoina kärsinyt, kun viimeksi kuollut isäntä yli kuudenkymmenen
ikäisenä leskimiehenä nai nuoren ja köyhän palvelusihmisen. Eihän
sellainen naimiskauppa soveltunut sille, joka tahtoi kuulua rikasten
ja viisasten kirjoihin. Niin ajatteli moni, ja naapuri Nevalainen oli
sanonut sen kihlausaikana Hyttiselle itselleenkin. Mutta tämä oli
selittänyt ottavansa, vanha mies, itselleen hoitajan, kun tyttäret
olivat jo naimisissa eikä ollut miniätäkään. Naapuri oli tyytynyt
selitykseen, vaikkei hän myöntänytkään mitään kauppaa viisaasti
tehdyksi, josta ei tullut rahallista voittoa.

Naapuri Nevalainen oli solminut ainoastaan yhden naimiskaupan, mutta se
olikin edullinen. Sen sijaan hän oli tehnyt monen monta maankauppaa,
ostanut pakkohuutokaupoista ja sitten niitä voitolla myynyt tai
vaihtanut. Hän ei ollut kateellinen, vaan toivoi, että parhaat naapurit
ja sukulaiset toimisivat samalla tavalla, ja oli valmis heitä neuvoilla
ja rahallakin auttamaan. Niinpä hän kymmenisen vuotta aikaisemmin oli
puuhannut toisessa kylässä asuvan sisarensa pojan Kivimäen ainoalle
tyttärelle mieheksi, joka sitten vanhan Kivimäen isännän kuoltua tuli
varsinaiseksi isännäksi. Hän oli toivonut, että sisarenpoika muistaisi
tehdyn hyväntyön ja isännäksi päästyään vaihettaisi Kivimäen tilan
enolleen karjanlaitumeksi. Mutta siinä suhteessa eivät Nevalaisen
suunnitelmat toteutuneet.

Lähinnä Kivimäkeä, luoteisen lahden toisella rannalla, oli rappeutunut
Porraspuron talo. Sen oli ennen omistanut eräs Lipponen, joka vanhoilla
päivillään köyhtyi. Talon osti pakkohuutokaupasta Nevalainen ja
antoi sen vanhan, ahkeran työmiehen, Kurkisen viljeltäväksi. Tällä
oli aikamies poika, ahkera ja siivo, jota pilkkakirveet nimittivät
"Siivo-Simoksi". Nämä "ahkerat ja siivot kurjet", kuten heidän yhteinen
arvonimensä kuului, kyntivät Porraspuron peltoja niinä vuosina, jolloin
Nevalainen odotti vanhan Kivimäen isännän kuolemaa, jolloin oli sopiva
aika mennä puhumaan sisarenpojalle vaihtokaupasta. Mutta kun tuo sopiva
aika joutui, vaatikin sisarenpoika Porraspuron kaikkine niittyineen ja
vielä tuhansittain päällisiä, vaikka eno oli suunnitellut, että hänen
täytyi saada päällisiä, tai ainakin yksi niittylohko itselleen. Niin
jäi vaihtokauppa tekemättä ja Kivimäki säilyi joutumasta Naurisharjun
Nevalaisen karjakartanoksi.



I.


Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista
kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman
suuntaan.

Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta
ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa
ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:

-- Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.

Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja
vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.

Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:

-- Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy
lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä
tyyntynyt ja päässyt veneellä.

-- Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. --
Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.

-- Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.

-- Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.

Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:

-- Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen
vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt
hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.

-- Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden
vivahdukset. -- Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä
tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä
lapsia latelemaan.

Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:

-- "Lapsia latelemaan"... Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.

Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.

-- Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia
niin monesti nähty.

-- Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo
nureksien ja meni toisiin huoneisiin.

       *       *       *       *       *

Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle,
josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen
mättäälle ja sanoi: -- Levätään vähän.

Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli
matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.

Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa,
jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten
tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi
ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta.
Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä
vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.

Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä
kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta
hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet
vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä
ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja
palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä
kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.

Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan
alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli
kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi
melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun,
vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia
vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois
kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:

-- Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai
malkaa.

Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin,
että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat
silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta,
katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään
toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut
siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet
silmissään hän sanoi:

-- Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä,
itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella,
että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.

-- Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. -- Mutta oliko sinun pakko
lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen
lähtevät nurkkakivet.

-- Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. -- Isäntä
uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos
ei makseta olovuosilta palkkaa.

-- Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.

-- Mitenkä?

-- Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. -- Pistäisin
nurkan alle tulen.

Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan
jäänyt äänettömäksi.

-- Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. -- Ei minun
luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.

-- Milläs niille kostaa, jos ei jollain?

-- Olkoon kostamatta.

-- Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. --
Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.

-- Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä
mielellä. -- Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.

-- Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. -- Mutta
sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen
tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun
vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.

Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui
samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi
ihmetellen Annastiinaan.

-- Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. -- On niiltä
ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.

-- Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. -- Ei minulta ole kukaan
mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun
asti, jos en tehnyt tätä rikosta.

Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.

-- Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. -- Oliko se nyt sen
suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä
jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin
kerjäläistä.

Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä
alkoi inhottaa tämä puhetoveri.

-- Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. -- Minulla oli hyvä
mies, kun vain olisi elänyt pitempään.

-- Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. -- Oliko siinäkin
hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään
kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja
perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut,
ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun
kuolet.

Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin
tylysti:

-- Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista
kenellekään sanoneeni.

-- Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. -- Ja
kyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit "syöttänyt"
itseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.

-- Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. -- Puolustatko sinä
sellaistakin.

-- Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän
kululle?

-- Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. -- Ja toisekseen, onko kukaan
saanut miehen taikojen avulla.

-- On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.

-- Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.

-- Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan
ilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei
hän tuota "kalehvata" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.

-- Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti
Kustaava. -- Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa
nimitellä "kalehvaksi", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään
iloa.

Annastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.

-- Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. -- Jos syöttämällä
alottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos
sillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei
siitä tule pahaa sopua.

-- Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. -- Ei väkisin vävyksi eikä
ylen mielin ystäväksi.

Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen
kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli
ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla,
eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan
ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä,
joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan
päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.

-- Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, -- Etkö
sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa
kaikki tavarat.

-- Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi
Kustaava kuivasti. -- Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia.
Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.

-- Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta,
huomautti Annastiina.

Kustaava naurahti.

-- Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin
eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään
verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.

-- Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.

-- Miten minä sitä olisin kartuttanut?

-- Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.

-- Ei minun luonnollani varastetakaan.

-- Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina
oikein kiivastuen. -- Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen
semmoiseen enkä pidä varastamisena.

Kustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin,
mutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:

-- Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin
osakkaita.

-- Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. -- Minä toki
uskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.

-- Tässä ovat takavarikot.

-- Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?

-- On minulla rukki.

-- Rukki, jamasi Annastiina. -- Kehräämälläkö kuin köyhät akat?

-- Mikäpäs muu minä olenkaan.

-- Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.

Annastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana.
Niin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä
ollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu
huivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä
palvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän
taisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa
kahvipannuakaan.



II.


Jos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei
siinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista
"luudan päältä lattialle". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä
hairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin
alle.

Kustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat
oikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä
halveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli
käynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.

Viimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin "mustassa penkissä"
istumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen
paikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä
ystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten
teossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli
sattunut samana vuonna.

Monesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan
keskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat
puheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran
kevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:

-- Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?

Jollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei
muistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:

-- Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.

Heta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:

-- Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi
ilmaisi rakkauttaan?

Kustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja
vastasi iloisella äänellä:

-- Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai
vanha... Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?

-- Niin, että mitenkä sellainen taitava mies... myönnytti Heta.

-- Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. -- Minä olin Alapihan
nuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että
on sillä jotain mielessä.

-- Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?

-- Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. -- Siitä editse meloi ja
hiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan
painoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.

-- Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. -- Olisihan se voinut
olla leikkiä.

-- En minäkään vielä siitä, selitti toinen, -- mutta kun sanoin, ettei
minulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen
painoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos
olisi lupa... ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä
sillä on mielessä.

-- Ja sinä saitkin nähdä.

-- Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.

-- Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli
toinen.

-- Eikö mitä, sanoi Kustaava. -- Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin
suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä,
hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin
miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä.
Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä
taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.

-- Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.

-- Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.

-- Etkö sen katkerammin ajattele?

-- Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan
siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin
valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten
silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa
tyytymään kohtalooni.

Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:

-- Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne
aikana kovin vanhan näköinen.

-- Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. -- Monen nuoremman kasvoilla on
suurempia kureita.

-- Laitettiinko teille häitä?

Kustaava naurahti.

-- Palvelustytölle häitä! Ei toki... Pappilassa käytiin vihilläkin.

-- Missäs sitä ennen "kirjan päälle"?

-- Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei
puhemiestäkään.

-- Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää... Kävittekös
kuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?

-- Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.

-- Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta
aremmalla äänellä.

-- En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. -- Sen kumminkin muistan,
että Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.

-- Et muista, olivatko he kuulemassa?

-- En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.

-- Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin
sinäkään?

-- Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. -- Siinä on
luullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut
naimiskauppaansa alusta aikain.

-- Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.

-- Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia
kuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin
juhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen
alkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos
ei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.

-- Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. -- Vai Agaatan
aittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.

-- Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.

-- Muistan, vastasi Heta varmasti. -- Olin samana yönä
etelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.

-- Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. -- Minä
en tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka
eivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja
kumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei
syrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään
pahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä
pilkkanimenkin... En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan,
mutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan
niiden keskinäinen sopu.

-- Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.

Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas
surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:

-- Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää
väliä ollut.

-- Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.

-- No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?

-- Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.

-- Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.

-- Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.

-- En minä sitä usko, epäili toinen. -- Mutta jos ei isäntäkään ole
rohjennut tulla pyytämään.

Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:

-- Mitä sinä tuosta aina isännäksi "karahteeraat". Sano Kaspoksi,
niinkuin minä ja kaikki muutkin.

Kustaava aivan hämmästyi.

-- Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.

-- Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi,
Kaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.

-- Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.

-- Älä usko, väitti Heta. -- Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat
Kaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta
on penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä
hänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin
pitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot
silloin "se", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen
tyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.

Kustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut
ilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne
äänettömyydellä, vai miten?

Hän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo
Haverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä,
että olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi
Kaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran
tapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi
jotenkin tylysti:

-- Mistä sinut siihen nakattiin?

-- Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa
ikkunaan katsahtaakseen metsään päin.

-- Sinnekö ne toiset jäivät?

-- Sinne... Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.

Tätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan
kuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.

-- Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.

-- Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan,
selitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle
perästä. -- Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne... Vai
otanko minä...?

-- Sinuthan minä sinne...

Heta nousi ja sanoi mennessään:

-- Istu nyt tuon kiireesi aika.

Kaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi
lyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän
työmiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.

Ja samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa
eväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.

Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:

-- Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan
luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää
takaisin työpaikalle.

Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään
ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.



III.


Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki
metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille.
Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa,
maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava
huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin
uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja
virkkoi viimein tuskaisella äänellä:

-- Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä,
mutta eihän tältä pääse mihinkään.

-- Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. -- Asetappas
tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt
siihen nukkuisi.

-- Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää
tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.

-- Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella
äänellä. -- Ei se vaivatta huuda.

-- Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. -- Aivan
on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.

-- Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.

-- Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään
tekemään.

-- Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä,
lohdutteli Heta. -- Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun
hoidettavakseni.

-- Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon
lattialle kaatuisin.

Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:

-- Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.

-- Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. --
On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin
sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.

Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana
vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa
vähän aikaa sanoi:

-- Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole
pelkoa.

-- Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. -- En ole koko
päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.

-- Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja
katsoi vakavasti puhuteltavaansa. -- Sivalla vain, niin sanotaan, että
lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä
asiaa tule kukaan tutkimaan.

Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi
hän tukahtuneella äänellä:

-- Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?

-- Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.

-- Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?

Kustaava alkoi itkeä katkerasti.

-- En minä mitään luule, selitti toinen. -- Itsehän sinä puhuit
sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.

-- Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta,
luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.

-- Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.

-- Mutta miksikäs sinä niin sanoit?

-- Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. --
Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.

-- Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua
pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön
kuoliaaksi.

-- En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin,
että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.

-- En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen
lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. -- En
minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.

-- Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.

-- En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että
tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei
tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan
vaikka miten.

-- En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi
Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli
tiukka katse. -- Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo
tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä
tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.

Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.

-- Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein
sanoi. -- Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä
ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista
tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin,
ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.

-- En sittenkään, väitti Heta. -- En tosin ole ollut leskenä, mutta
tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi
tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän
hevoskaupan.

-- Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. -- Ei minussa raukassa
ole sellaista lujuutta.

-- Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.

-- En uskalla sanoa.

-- Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. -- Taitaisit olla valmis
kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.

-- Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. -- Silloinhan saisit
ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin
sinä.

-- No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen
väsymyksen yhä lisääntyvän.

-- Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän
istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada
nukkumaan.

Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle,
joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi
hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko
ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun
tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki,
että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei
sitä syntiä minulle lueta."

Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua
pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului
askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa
lapselle maitoa. Saahan nähdä."

Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen
oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

-- Saapa nähdä, eikö poika nuku.

-- Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.

Minä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.

-- Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.

-- Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.

-- Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven
päällä.

-- Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.

-- Eikö se huutanut?

-- Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin
vuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.

-- Pitikö siinä loihtia?

-- Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.

-- Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.

-- Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?

-- Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.

-- Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. -- Mutta hae
nyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.

Kustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa
haukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja
tuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin
apulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon
emäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun
saapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin
kummaa nuijaroimista.

Hän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva
tuskan pääll'... Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen
lurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla
yhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.



IV.


Hetan virsi ei ennättänyt loppua, kun metsässä ollut miesväki tuli
päivälliselle. Isännällä itsellään oli vielä toimitettavaa tallissa,
mutta talon ensikymmenen lopulla oleva poika, Veerti, kiirehti tupaan
katsomaan, oliko ruoka pöydällä. Perästä seurasi talon silloinen
työmies, mustapartainen Jaakko, jota sen vuoksi sanottiinkin
Parta-Jaakoksi. Tämäkin katsahti heti ovesta astuttuaan pöydälle, ja
kun ei siinä näkynyt mitään, niin tiristi tyytymättömänä silmäkulmiansa
ja mytisti samalla suutaan niin pitkään ja kovasti, että kulma- ja
partakarvat melkein koskettivat toisiinsa. Samanlainen silmäkulmien
ja suun liike seurasi aina, milloin Parta-Jaakko jotain ajatteli. Jos
ajatus oli mieluinen, kohoilivat ja tiristyivät kulmat ehtimiseen, ja
huulet laajenivat ja mytistyivät sitä mukaa. Jos ajatus oli oikein
hupainen, pääsi yhtäkkiä kuuluva naurun posaus.

Näistä kasvojen eleistä voi jo huomata, ettei hänellä ollut "kaikki
kotona". Mutta hän ei tehnyt kellekään pahaa, vaan teki työtäkin, kun
oli mukana muita, jotka osasivat sävyisästi irroittaa noista pitkistä
ajatuksista ja ohjata työhön. Olipa hänellä käsityötaitoakin. Uusi
kätkyt, jossa lapset parhaillaan nukkuivat, oli hänen tekemänsä.

Emäntä Heta tiesi työmiehensä ruokahalun ja kohoten rukkinsa äärestä,
sanoi:

-- Tule, Veerti, liikuttelemaan kätkyttä, niin minä noudan ruokaa.

Poika lähestyi vastahakoisesti kätkyttä ja kysyi:

-- Tuleeko äiti sitten liikuttelemaan, että minä pääsen syömään?

-- Kyllä sinä pääset, sanoi Heta ulos mennessään.

Kun ei ruuan hakija heti palannut, alkoi Jaakko käydä rauhattomaksi
lavitsalla istuessaan. Kulmat ja huulet myträhtelivät ehtimiseen, ja
jopa täytyi nousta kävelemään ympäri tupaa.

-- Tuossako se on tuokin, tokaisi hän tullessaan kätkyen lähelle,
kurtistaen samalla kulmiaan. -- Eikö se omassa "lotiskossaan"...

-- Siinähän tuo on, ja sitten on niin raskas liikutella, virkkoi Veerti
kenkänsä kärjellä kätkyen jalkaa pukkiloiden.

-- Nosta pois! kehoitti Parta-Jaakko. -- Mitä se akan pentu siinä.

-- En minä, esteli toinen.

-- Nosta vain, nosta vain! kehoitti Jaakko yhä kiihkeämmin. -- Olkoon
vanhassa lotiskossaan.

Veerti ei näyttänyt halukkaalta. Parta-Jaakolla oli kova kiire saada
tahtonsa toteutumaan.

-- Nosta nyt sukkelaan, niin minä teen taas sen...

Poika nosti ihastuneena päätään ja kysyi:

-- Senkö sen?

-- Sen sen, kun vain et anna äitisi särjettäväksi.

-- Milloinka sinä sen teet?

-- Iltasella saunassa... nosta, nosta.

Se auttoi. Liepsaus vain, niin Kustaavan poika oli vanhassa
kätkyessä. Liittolaiset istuivat paikoillaan, Parta-Jaakon huulet
tekivät tyytyväisyyttä osoittavia liikkeitä, ja hänellä oli kova työ
pidätellessä naurun posahduksia.

Kohta tuli Heta kantaen ruokaa pöydälle. Hän ei huomannut mitään koko
tapahtumasta, vaikka Jaakko samoin kuin Veertikin olivat tavallista
hitaampia hyökkäämään pöydän ääreen.

-- Siinä on, hän huomautti Jaakolle ja meni kätkyen luokse.

Veertikin aikoi siirtyä pöytään, mutta silloin huomasi Heta asian ja
kysyi ihmetellen:

-- Kuka tästä nosti pois Villen? Kustaavako?

Pojan äänettömyys ja hätääntyminen ilmoitti, ettei sitä ollut Kustaava
tehnyt, ja hän kysyi lujemmin:

-- Sinäkö, Veerti, nostit? Äläpä tartu leipään, ennenkuin selität, mitä
varten niin teit.

Veertin silmiin alkoi kohoilla vesikarpalot, ja hän tunnusti:

-- Jaakko käski nostamaan uudesta kätkyestä vanhaan.

-- Vai niin, sanoi Heta tiukasti. -- Pitikö sinun totella Jaakkoa? Ja
mitä varten Jaakko meni sellaista neuvomaan?

Parta-Jaakko mutisti pari kertaa kulmiaan ja sanoa tokaisi:

-- Mitä se talon lapsen kätkyessä... huoripentu...

-- Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi Heta. -- Minä sen siihen asetin, ja
kun siitä ei minun lapseni pahene, niin anna olla siirtelemättä.

Parta-Jaakko olisi ehkä unohtanut koko asian ja syventynyt
mielityöhönsä, syöntiin, mutta kun Kustaavan lapsi nostettiin takaisin,
niin vielä tosahti:

-- Se on minun tekemäni kätkyt.

-- No eiköhän tuo saa nukkua sinun tekemässäsi, sanoi Heta naurahtaen,
vaikka harmissaan. -- Siitä saattaa tulla paljon parempi mies kuin
sinusta, hupelo.

Parta-Jaakko oli herkkä suuttumaan "hupelon" nimestä, mutta kärsi
kumminkin niiden sanovan, jotka hänelle antoivat ruokaa. Niinpä hän
nytkin sivuutti sen puolen ja murahti:

-- Ei tule huoripennusta.

Heta jätti Jaakon laisekseen ja kääntyi puhuttelemaan poikaansa, johon
pelkäsi tarttuneen samaa halveksimista. Hän kyseli moneen kertaan,
mitä tämä ajatteli nostaessaan, ja selitti, etteivät lapset saa
halveksia toisiansa, sillä kaikilla on sama Jumala ja kaikki ihmiset
ovat syntisiä. Hän jätti pojan rankaisematta, kun se itkusilmin lupasi
hoitaa ja suojella Kustaavan poikaa yhtä hyvin kuin omaa pientä
veljeänsä.

Parta-Jaakko ei enää kuunnellut tätä keskustelua, vaan puri ja nieli
niin tempomalla kuin nälkäinen lehmä, joka on päässyt apilaspeltoon.



V.


Kuu valaisi hämärästi Kivimäen tuvan, jossa kaikilla joukoilla oli
nukkumapaikkansa, paitsi Parta-Jaakolla, joka nukkui mieluimmin
saunassa. Heta oli herännyt ennen puolta yötä ja käynyt ulkona
jäähdyttelemässä. Sieltä palattuaan hän huomasi, ettei Veerti ollutkaan
vuoteellaan, ja meni hätäisenä herättelemään Kustaavaa, joka nukkui
lapsensa kanssa uunin kupeella.

-- Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on
joutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.

Kustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.

-- En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään
haparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.

-- Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.

-- Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole
ottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se
parhaansa teki.

-- Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.

-- Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka
paleltuu, voivotteli Heta. -- Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin
mennään yhtenä katselemaan jälkiä.

Kohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He
hyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan
jälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.

-- En minä näe mitään, sanoi Kustaava. -- Jos olisi mennyt Parta-Jaakon
luokse saunaan.

-- Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se
painajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin
jauhamassa pois sinun lapsestasi.

Kustaavakin alkoi jo kauhistua, että hänen lapsensa tautta lienee
tuollainen kirous tarttunut talon lapseen. Hän ei kuitenkaan ilmaissut
tätä ajatustaan, vaan koki uskotella pahaa paremmaksi ja sanoi:

-- Minä käyn kuitenkin katsomassa saunasta.

Hän juoksi sinne ja palasi takaisin ilosta läähättäen.

-- Siellä se on! Minä vilkaisin ikkunasta, niin tuli näkyi ja puhelu
kuului.

-- Sepä oli hyvä, ihastui Hetakin. -- Mutta mitä varten se on näin
keskellä yötä mennyt sinne.

-- Mennään ja kuunnellaan hiljaa oven takaa, ehdotti Kustaava.

He hiipivät oven taakse, jossa oli harvat raot, joista näki ja kuuli,
mitä saunassa tehtiin. Jaakko istui selin oveen ja vuolla tohelti
niin työhönsä syventyneenä, että pinnistyksestä pullistuneet huulet
puksahtelivat käden liikkeen mukaan. Veerti piteli palavaa pärettä ja
katsoi tarkasti työhön.

-- Noinko vahvaksi sinä jätit kaulan? kysyi Veerti.

-- Vuollaan vielä, vuollaan vielä.

Alkoi taas kuulua säännöllinen puh... puh...

-- Nyt se kaula välttää.

-- Jo nyt, myönnytti Veerti.

Kustaava suhki oven takana Hetalle, että puuhevosta ne varmaan tekivät.
Heta ei ennättänyt vastata, kun Veerti sanoi:

-- Rallatappas vielä sitä "littuttaata", että minäkin oppisin.

-- Etkö sinä vielä muista, tokaisi Parta-Jaakko. -- Ei tässä joutaisi.

-- Rallattele vuollessasi.

-- No kuuntele sitten:

    Littuttaa liukkaalla jäällä,
    ei ole kuka mua auttaapi täällä...
    toiset köyhät toisia köyhiä
    armossansa auttavat.

Jaakko aikoi kiekutella saman sävelen toiseen kertaan, mutta Heta
keskeytti sen tempaisemalla auki saunan oven. Saunassa olijat
säikähtivät, ja Jaakko piilotti veistoksensa selkänsä taakse.

-- Mitä renkutusta täällä Jaakko opettaa Veertille? kysyi Heta
kiivaasti.

-- En minä mitään, en minä mitään, pulpatti Jaakko hätäisenä.

-- Vai et mitään. Minä kuuntelin oven takana.

-- Itse pyysi... itse pyysi.

-- Niin teki. Mutta mikä se on se kapine, jota pitää yöllä tehdä?

-- Sitä ei akoille näytetä, tosahti Parta-Jaakko.

Enempää puhumatta sivalsi Heta tuon piilotetun kapineen ja nähdessään
sen viulun tekeleeksi, löi yhtä kyytiä kiukaan kiveen kappaleiksi.
Parta-Jaakon huulet ja kulmat mutistuivat niin kamalan näköisiksi,
että Heta kiirehti ulos ja kutsui Veertin mukaansa. Saunan edessä hän
riipaisi vanhasta vastasta varvun ja alkoi piiskata poikaansa. Mutta
tuskin oli ennättänyt kahta kertaa hotaista, kun saunan ovi aukeni ja
nyrkin kokoinen kivi lennähti Hetan hartioita kohti. Kustaava huomasi
kiven heiton ja kiljaisi: nyt se hullu... mutta Heta makasi jo suullaan
poikansa jaloissa. Kustaava alkoi huutaa ja käski Veertin mennä
kutsumaan isäänsä. Peljäten Jaakon heittävän toisella kivellä, alkoi
Kustaava kainaloista kannattaen vetää Hetaa saunatietä pitkin tupaan
päin. Rappusille päästessä tuli Kaspo unenpöpperöisenä vastaan ja alkoi
kysellä, mikä Hetalle on tullut. Kustaava selitti, että Parta-Jaakko,
hullu, heitti kivellä selkään.

-- Missä heitti kivellä ja mistä syystä? tiedusteli Kaspo ihmetellen.

-- Se oli Veertin kanssa tekemässä saunassa viulua, selitteli Kustaava.
-- Ja kun Heta särki viulun, niin silloin se...

-- Se siitä sitten tuli, alkoi Kaspo kiukutella. -- Mitä varten sinne
tarvitsi mennä. Olisi antanut hupelon pitää viulunsa.

Kustaavakin jo tuskastui.

-- Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. -- Tarpeellisempi on
katsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi
sekin hupelo sitoa köysiin.

-- Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte.
Olkoon ja menköön minne hyvänsä.

Heta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka
veri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut
kylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman
ansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko
kevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan
hoitoon.

Vasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä
väsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty
viulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.

Samana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle
ja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni
palkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä,
mutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.



VI.


Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa.
Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä.
Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan
nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin
pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion
ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon
laiteella.

Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen
kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.

Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi
Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli
Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.

Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta
räystään alta.

Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:

-- Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.

Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:

-- Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.

-- Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi
sairas. -- Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja
tule sitten tänne.

Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään
huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi
etsimistään ruispellon pientarille.

Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet
olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien
päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja
siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja,
mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain
joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä.
Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista
ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia
korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi,
että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain
tanssisäveltä.

Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan
tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa
parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa
vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka
Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan
niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia
siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana,
mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi
lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi
itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena
tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä
Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä
häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti
tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se
tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi
ollenkaan."

Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan
lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten
omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä
mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä
toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä
ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan
kieliä.

Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla
kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään.
"Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."

Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään
taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama
saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen
ja kauniin näköinen oli taivaanranta.

Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.

-- Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.

-- Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. --
Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.

-- Sinnekö ne jäivät?

-- Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.

-- Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin
lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.

-- Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.

-- Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti
Heta. -- Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää
käskemässä.

-- Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. -- Minä laitan tästä
lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina
tervavettä, niin kyllä sinä paranet.

-- Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. -- Minä tunnen,
että loppu lähenee.

Kustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:

-- Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.

-- En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut,
ettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.

-- Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.

-- Mitä se sillä tiedolla tekee.

-- Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja.
Onhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole
rohtoja.

-- Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.

-- Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole
kukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.

-- Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.

-- Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit,
mutta eihän siltä menekään.

-- Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun
asti.

-- Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. -- Hourailuahan tuo on.

-- En minä houraile, vakuutti sairas. -- Minulla on selvempi ymmärrys
kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä
ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani
istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien
kiskonnassa.

-- Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.

-- Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin,
mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki
jumalattomaksi.

Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.

-- Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. --
Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun
kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä
sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi.
Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit
ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?

-- Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.

-- Vai niin, ihmetteli Kustaava. -- Oliko se puhe sittenkin totta, että
sinä pidit Kurkisen Simosta?

-- Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä
pidin.

-- Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. -- Kaikki ihmiset
sanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.

-- En minä hylännyt, sanoi sairas. -- Mutta minkä minä taisin, kun Simo
takertui Agaattaan.

-- Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.

-- En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta
oli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.

-- Niin on ollut, myönnytti Kustaava. -- Ja kyllähän Kaspo on
kunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa
taloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän
Kaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.

-- Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: -- Ottaisitko sinä
Kaspon mieheksesi?

Kustaava aivan ällistyi.

-- Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.

-- Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.

-- Vaikka olisikin, sanoi toinen -- niin mitä sinä mainitsetkaan
minusta, köyhästä akasta.

-- Älä pahastu, pyyteli sairas. -- En minä sano tätä leikillä enkä
kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen
kuin sinä olet.

Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi
itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin
nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään
aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.

-- Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. --
Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. --

Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin,
mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi
rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on
perintöä.

-- Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. -- Mutta lupaa
kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.

-- Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. -- Mutta jos Kaspo käskee, niin
silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.

-- Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. -- Minä puhun vielä ennen
kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee
isäänsä.

Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä
seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava
auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä
kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan
sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut
jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli
kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja
hän sanoi:

-- Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon
saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi
maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä
kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.

-- Sallittu se oli, huomautti sairas. -- Ei se olisi heittänyt, jos
ymmärsin kohdella taitavammin.

-- Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?

-- Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut
kellekään.

-- Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.

-- Ei se ole tarpeellinen tietää.

-- Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: -- Parta-Jaakko oli
suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano
nytkään.

-- Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.

-- Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. -- Et sinä sitä
muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä
olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.

-- Entäs lapsesi? sanoi sairas.

-- Herra on orpojen isä.

-- Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. -- Mutta ettet tyhjää
arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian:
Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen
tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.

Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni
pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen
lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.

-- Älä voivottele suotta, sanoi Heta. -- Ei se ole sinun syysi, eikä
voivotellen parane.

-- Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi
sait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?

-- Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. -- Ja jos tahdot vielä
sovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.

Kustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon
puhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan
pyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia.
Mennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut
kiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan
paineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi
tämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut
verihaavaa.

-- Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen
syliinsä. -- Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei
äitisi tarvitse niin paljon huolehtia.

-- Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.

-- Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti
alkaisi taluttaa veljeänsä.

Mutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen,
ja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi
Kustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava
ymmärsi asian ja sanoi:

-- Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.

Veertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää
salaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja
palattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:

-- Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.



VII.


Kivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut
salaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla
valppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki
muutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen
alkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.

Lipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa
tervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti
siitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan,
että se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan
ventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.

Annastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton
pyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja,
saatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:

-- Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi
käsien.

-- Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. -- En
ole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.

-- No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan
valittelematta, lohdutteli Annastiina.

-- Mikä helppo se sitten puolen vuoden perästä tulee? kysyi Kustaava.

Annastiina tuuppasi Kustaavaa olkapäähän ja silmää iskien supakalta
soplatti:

-- Katsos tätä, kun ei ole ymmärtävinään. Puolen vuoden kuluttuahan
miehet saavat ottaa toisen emännän.

-- Ottakoon vain vaikka vähän ennenkin, sanoi Kustaava ääntänsä
alentamatta. -- Tämän viran luovuttaa mielellään milloin hyvänsä.

-- Älä sinä puhu leikilläsikään tuolla tavalla, supatti Annastiina. --
Hyvä tässä, velattomassa talossa, on olla emäntänä.

-- Eivätpä tuon Heta vainajankaan päivät kovin kadehdittavilta
näyttäneet, sanoi Kustaava.

-- Mitä tuosta Hetasta, virkkoi Annastiina halveksien. -- Isältä
peritty koti ihmisellä ja sittenkin totteli Kaspoa niin, ettei
keittänyt kahviakaan kuin suurimpina juhlina.

-- Mistäpä keittänee, jos ei isäntä tuo, sanoi Kustaava antaen huomata,
ettei ole nytkään kahvin toivoa.

-- Sen nyt tietää, ettei Kaspo tuo, jos ei itse hanki. Mutta luulisi
tuon sinulle tuovan, kun tietää, että olet emäntänä ollessasi juonut
joka päivä.

-- Missä pakossa se minua herkuttelisi enemmän kuin omaa emäntäänsä. Ja
hyvin näkyy tulevan toimeen ilmankin.

-- No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. --
Mutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan
kahvitta, jos pääset tähän emännäksi.

Kustaava kiivastui.

-- Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon,
niin ei se näin köyhää ota, ei vaikka...

-- Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, -- Sano
Hyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat
velkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.

Kustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.

-- Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati
sitten Kaspo Haverinen.

-- Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi
Annastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: -- Sellainen
puhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.

Kustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:

-- Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei
rahoja löytyisikään?

-- Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain,
että ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse
eteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse
mainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun
ollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin
voit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä
juhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.

Kustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi
ihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti,
että tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä
hänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet
ja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi
lapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun
sitä ystävällisesti puhuttelee.

-- Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.

-- Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.

-- Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. -- Ja niin minä olen
kuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon
vanhusta.

-- Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja
pojalle.

-- No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.

-- Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon
elättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin
toisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään
näissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään
kipenen voita talven varaksi.

"Nyt se on pula edessä", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:

-- Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä
kysyä.

-- Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.

-- Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.

-- Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti.
Jos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon
päälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.

-- Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan
kuin anteeksi pyytäen. -- Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi
liikutella toisen tavarata.

-- No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.

Hänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on
loppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä
surulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.

-- Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä.
Siellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole
ollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne
muistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.

Kustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.

-- Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan
vilpittömästi. -- Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani
jääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?

-- Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.

Kustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. "Olisiko sittenkin
pahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla
ja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka
tietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän
emännäksi."



VIII.


Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat
niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun
aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä
takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei
ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.

Tällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa
kanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika
Ville lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa
väsyttää, ja hän kysyi:

-- Milloinka Olka tulee pois?

-- Ei se tulekaan, oli vastaus.

-- Minkätähden ei tule?

-- No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja
äiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.

-- Minkätähden ne menivät? uteli poika.

-- Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.

-- Minkälainen on parempi mökki?

-- Et sinä sitä vielä ymmärrä.

-- Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?

-- Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja
hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä
sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.

-- Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.

-- Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.

-- Mennään me sinne.

-- Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään.
Meidän täytyy olla täällä. -- Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.

Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin
entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut
lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan
tarpeettomalta ja ikävältä.

Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä
paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään
niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä
nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli
köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain
kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.

Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra
sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala...

-- Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä
ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.

Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.

-- Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. -- Ei kirjassa puhuta
saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän
on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana
"kiivas" ja mikä "etsiskelee"?

-- En minä, vastasi poika.

-- Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti
Kustaava. -- Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia
vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti
sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut
nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin
huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit
ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään
kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.

Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu
ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat
valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.

Kustaava koetti lohdutella:

-- Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin
käydään aina yhdessä.

Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran
elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi
niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.

Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen
pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden
itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että
hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä
piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset
kehrättävät loppuun.

Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen
ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika
valpastuikin ja virkkoi:

-- Äiti, minulla on nälkä.

-- No, pitää ottaa vähän kakkua.

Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja
haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu
lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.

-- Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää
leikatessa karisseita muruja.

-- Jo, kuului hiljainen vastaus.

Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:

-- Onko äiti itkenyt?

-- En, muuten ovat silmäni kipeänä.

Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään.
Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että
Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen
itkeneen.

He asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut
kumpaisenkaan silmiin.

-- Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.

-- Täällä on ikävä yksinään... pelottaa, valitti poika.

-- Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.

-- Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.

-- Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. -- Pane
nytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.

Ville alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: "Silmän' nyt
kiinni painan" ja sitten: "Levit' nyt siipes päällen'", joka päättyi
sanoihin: "Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja
olla Vartian'". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se
oli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut
poikansa mukanakaan sanoa: "viimein täältä auttaa taivaan iloon
vissist'".

Herransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat
viimeksi.

-- Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin
ei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.

Kohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.

       *       *       *       *       *

Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen
päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven
raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi
kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen
päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko
pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti
alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan
kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle
vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja
odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska
pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut
laskeutua alas.

-- Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan
viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.

-- Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.

Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun,
koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi
ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa.
Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan
kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä
kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi
uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava
hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.

-- Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.

Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho
vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.

-- Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä
Jumalaa, ettet palanut pahemmin.

-- Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.

-- Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit
tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en
minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.

-- Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.

-- Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.

Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.

-- Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi
lopetettuaan työnsä.

Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina
korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi
ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten
kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko
tukka-asiasta.

Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän
heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä.
Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään.
Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan.
Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan
suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä
poikaa lohduttamaan.

-- Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu
perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.

-- Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.

-- Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin,
että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.

Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien
salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää
yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei
köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi
vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.

Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.

Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon
ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran
jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen
pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse,
jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.

Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti
heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin
suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän
puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona
kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se
oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä
noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä,
ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä,
ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä
pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon
pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat
suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat
hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja
ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli
vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu
olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika,
mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä
ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä
se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen
Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka,
jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan
hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi
tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan.
Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla
takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika,
kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt.
Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.

Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja
kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli
hän nukkumassa.

Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä,
joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.

-- Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava
hiihtämisestä hengästyneenä.

Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen
päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.

-- Saitteko voita? kyseli Ville.

-- Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt
päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.

-- Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.

-- Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti
Kustaava.

Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat
kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli
sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat
eläinten muodossa.

-- Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. -- Tuo
sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki
pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat
tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.

Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun
allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.

-- Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä
vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki
puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät
ole enää niin turjakkeet.

Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen.
Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen
kiireesti ja sanoi:

-- Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä... se on synti.

Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon
alitse.

-- Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. -- Tässä on
hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee
sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen
pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla.
Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee
jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen
tuliseen järveen.

Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan
näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.

Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.

-- Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville
arasti.

-- Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät
rusahtelevat, selitti Kustaava.

-- Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen
pelokkaasti äitiinsä.

-- Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.

Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa
eväitä kontista.

-- Tässä on voita.

Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi.
Se oli sittenkin voita.

Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen
köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan
Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin
suinkin pääsi.



IX.


Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla
kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: -- Mikä
kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.

-- Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi
äitinsä viereen istumaan.

Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta
kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä
pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä
talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän
kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.

Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko
yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin
siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen
tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi
hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän
saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista
suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.

Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita
rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle
mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan
nousematta.

-- Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.

-- Eipä kuulu entistä enempää; -- mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella
äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.

-- Terveenäkö ovat kotijoukot?

-- Terveeksi nuo jäivät.

-- Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?

-- Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona
sairastavan.

-- Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.

Kuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli
jo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy
hänen kertoa Heta vainajan terveiset.

-- Mitähän tautia sairastanee?

-- Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli
voimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.

Kustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa
sointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.

-- Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin
sairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten
olisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi
saanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.

Simo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella,
sanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy
enemmänkin, niin kysyi:

-- Tulitteko tänne töihin?

-- Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät
kelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin
lämmitellä?

Kustaava naurahti.

-- Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein
mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta
pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.

-- Eikö tämä Ville olisi yksinään?

-- Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta
suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että
sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime
viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään.
Valittaa vain pelottavan.

-- Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä
ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu
kuin hyvin harvoilta. -- Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin
kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.

Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä
viereltä.

-- Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava
ja antoi kädellään alkua pojan askelille.

Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:

-- Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi
kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt,
äläkä ujostele.

-- Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.

-- Mikä ruskaa?

-- Tämä tupa ruskaa.

-- Eihän tämä nytkään ruska.

-- Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän
rohkeammin.

-- Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.

Simo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:

-- Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja.
Osaatko sinä minkään virren sanoja?

-- En minä osaa.

-- Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. -- Osaathan sinä "Armostas o
isä lainaa" ja "Silmän nyt kiinni painan".

-- Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.

Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä
laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.

Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui
kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle
kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta
ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä
ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan
olla tämän Simon kanssa.

Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja
rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.

-- Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.

-- Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.

-- Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle.
Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on
aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan
täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.

-- Vai lehmä, naurahti Kustaava. -- Näkyy olevan tietämistä, kun saan
leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.

-- Niin, myönnytti Simo. -- Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta.
Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi
säästössä.

Kustaava joutui vähän hämille.

-- Vai ovat niinkin puhuneet... Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi
uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia.
Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.

Simo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan
mieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.

-- Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa
aikamieheksi.

-- Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi
auttamaan, sanoi Kustaava.

Ville ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska
suu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän
sittenkin miellytti Simon lausuma "aikamiehen" nimi.

Ville olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten
halkoja hakataan.

-- Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.

-- Suksilla Simon latua myöten.

-- Minne asti lienee mennytkään.

-- Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.

-- Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.

-- Katsoisin, kun Simo hakkaa.

-- Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit
karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos
olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit,
ja minä kehräisin.

Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja
aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän
on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen
eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut
reippaalla mielellä, ja kyseli:

-- Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?

-- Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään
paleltumaan.

-- Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. -- Pitää toki
antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja
saadaan sinne tulikin.

Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.

-- Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. -- Tehdään
tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.

Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:

-- Minä en osaa kartata.

-- Mitä kartata? uteli Simo.

Kustaavaa nauratti.

-- Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi
olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.

-- Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. -- Leikilläänhän se
äitisi on niin sanonut.

-- Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. -- Poikalapsesta on vain
elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia
siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille
kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa
eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.

Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä
muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan
katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja
herättääkseen Simon huomiota lisäsi:

-- Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu
milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?

Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko
asian äänettömyydellä.

-- Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. -- Ei ole kehumista
kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.

-- Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.

Simo nosti päätään ja kysyi:

-- Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen
äidiksi?

-- Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?

-- Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon
poikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.

-- Ettäkö jos kuolisi?

-- Ei, vaan pojan eläissä.

-- Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.

-- Niin, niin, myönteli Simo. -- Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi,
ettei saa olla omainkaan lastensa isä.

-- Kuka sen voipi estää... En minä ymmärrä...

Kustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se
olisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin
onneton isä on.

Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä
tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa
äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet
terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän
ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:

-- Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?

-- En ole kuullut, sanoi Simo. -- Mutta tuskinpa on raskinut panna
rahojaan.

-- Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. -- Eihän se Hetallekaan
hommannut mitään.

-- Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.

-- Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. -- Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi
vain, että "mitäpä häntä -- näet Kaspoa -- niillä vaivaamaan, kun ei
omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli
silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.

Simolta seisattui päreen kiskonta.

-- Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?

-- En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli,
että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.

-- Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?

-- Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.

-- Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin,
että Heta halveksi minua.

-- Ei se ole halveksinut.

-- Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten... Ohhoh... ohhoh...

Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.

-- Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. -- Se asia alkoi
jo unohtua... ohhoh... Kunpa olisi tuon tietänyt silloin... ohhoh...
Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?

-- Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?

-- Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään
koske.

-- Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs
Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?

-- Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun
muut pilkkasivat.

-- Kuka pilkkasi ja missä?

-- Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni
onnettomimpana iltana.

-- Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. -- Se on varmaan sama
juhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?

-- Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun
täytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten
töitä.

-- Ja muut sille nauroivat, Hetakin?

-- Niin. Minä näin sen.

-- Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. -- Mutta Simo
saapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.

-- Niin, niin, huokasi Simo. -- Siinäpä minä taisin erehtyä
surkeasti... Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita,
jotka eivät tule takaisin... Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää
minunkin.

Istualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.

-- Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.

-- Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.

Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.

Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:

-- Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.

Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle
karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun
alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona
paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui
itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.



X.


Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen
valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa
kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta.
Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska
oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta
päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä
niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten
rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin
aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä,
vai muutenko aikansa kuluksi?

Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten
Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa,
vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui
päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin
juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.

-- Saiko Simo hyvästi nukutuksi?

-- Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän
valvottamaan.

Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan
kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt
koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.

-- Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.

-- Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.

-- Ei.

-- Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja
alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.

Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti
pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä
taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan
oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen
lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä
palkitsematta.

Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon
eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:

-- Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen
kopsavasua tekemään.

-- Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. -- Tuon verran
tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan
jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän
säiliön tavaroilleen.

Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti
kädellään kosketella.

-- Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.

-- Mitä sinä vasua sinne veisit?

-- Poimisin siihen kuusenkäpyjä.

-- No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.

-- Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi
Simo.

Työpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon
oli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin,
mitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika,
puoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle.
Miehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä
suksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta
sauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.

Kustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa
riittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui
mieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi
Simollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut,
että on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen
nokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka
kerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä,
kun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen.
Mahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.

Kustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein,
mutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin
ottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat
siirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun
ei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja
vakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän,
ei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen
kiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.

       *       *       *       *       *

Hetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt
tervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt
siihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia
oksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.

-- Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan
päässä hakkasi.

-- Ei vielä, kuului vastaus. -- Odotahan siellä, ettei mene lunta
kenkiisi, kyllä minä tuon.

Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen,
jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät
ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan,
mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista
jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna,
niin tikku tarttui.

-- Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.

-- Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.

Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita
valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.

Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin,
katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden
latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti
virren:

    "Kosk' ajattelen ahkerast'
    mun entist' elämääni,
    niin karvastelee katkerast'
    suruista sydäntäni;
    se tulee ratki raskahaks'
    ja aivan paljon painavaks',
    pois poistaa luistan' rauhan."

Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun
huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi
hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti
laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei
Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun
Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä.
Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää,
että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään
uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia
vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia
parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita
merkkejä.

-- Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.

-- Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.

-- Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään
havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.

-- En minä sinne, vastusteli Petter.

-- Mennään vain, siellä on tulikin.

Petter ei puhunut mitään.

-- Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. -- Siellä saat nähdä
isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.

Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki
entiset pukimet enää kelvanneetkaan.

-- En minä ota huivia.

-- Miksi et ota?

-- Ei ole Petterilläkään.

-- Jos ei korviasi palella, niin mene vain.

Eihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.

Ulompaa hän jo huusi:

-- Simo! Kuulkaa Simo!

-- Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.

-- Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.

-- Kuka on tuonut?

-- Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona
valkea?

-- Ei siellä ole valkeata.

-- Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.

Ei kuulunut enää vastausta.

He menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli
palanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville
uudisti huutonsa.

-- Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.

-- En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.

Ville aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:

-- Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.

Ville katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:

-- Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.

-- Ei tule nyt, vakuutti Petter.

Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan.
Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:

-- Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.

-- Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.

-- En minä isältä, sanoi Petter. -- Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä.
Saat tämän "riskun".

Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville
olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi
kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa,
että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin
ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:

-- Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?

-- En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.

-- No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.

Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti
selittämään:

-- En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.

Kustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.

Kohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin,
tuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava
sattui olemaan ulkona.

-- Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi,
tuumi Ville. -- Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä
pitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.

-- Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. --
Petterkö tämän teki?

-- Niin, Petter, teidän Petter.

-- Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. -- Minä vien tämän
metsään ja tuon tullessani paremman.

Ville katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen
näköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:

-- ... lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan...

Kustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:

-- Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.

-- Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. -- Ei Simo ole niin
rumasti sanonut.

-- Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.

-- No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä
kerro kenellekään muille.

Kustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta
eikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. "Mitähän semmoinen
merkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele", ajatteli Kustaava.
"Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se
ole pojan syy... Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa".

Hän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa
illalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut.
Tasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt
puusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä
veitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään
vietyä härkäänsä.



XI.


Viikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä
valmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi
taaskin ikävöimään.

-- En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.

-- Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.

-- Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. -- Mutta
voisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon
alkupäivinä päättyvän.

Kustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan
siitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi
kaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava
lauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen
ravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.

-- Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä
pois, valitti Kustaava.

-- Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.

-- Onko teillä se kirja?

-- On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.

-- Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo
tarkoitti. -- Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.

-- On se toisilla, huokasi Simo. -- On ollut Kristityllä, josta Bunyan
kertoo "Kristityn vaelluksessa".

-- Kirjako se on?

-- Kirja on, hyvin kaunis kirja.

-- Onko siinä kuvia? kysyi Ville.

-- Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron
sunnuntaina.

-- Kertokaa jo nyt.

-- Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko
talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen
muisto jäikin jokaiselle.

Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja
kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen
mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa
kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni
Ville pyytämään:

-- Kertokaa nyt sitä satua.

-- Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.

Ja hän rupesi kertomaan.

-- Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla
oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut
kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se
kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin
lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma
selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt
minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset
eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki
palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.

Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli
suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa
kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan
upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei
löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli
kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat
olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä
Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa
ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli
kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville
ensimäiseksi:

-- Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?

-- Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata,
selitti Simo.

-- Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.

-- Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse
taivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi
heitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan
ohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja
laskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas
kärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi
rukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään,
vaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: "Entäs meitä?" "Ja
teitä myös", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.

-- Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.

-- Ovat ne sitten päässeet.

-- Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?

-- Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä,
selitti Simo.

Iltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen
Villeäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä,
joutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti
katselleensa "sydämen kirjaa" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin
panematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko
näiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.

Illan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä-
ja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli
kuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.

-- Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. -- Olisihan se ehkä mielellään
elänytkin.

-- Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. -- Haveriseltakin jäi
kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.

-- Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. -- Vanhin poika tulee muutamien
vuosien kuluttua aikuiseksi.

-- Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. -- Sitä viulua
kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin
kuoli.

-- Nytkö, hymähti Simo. -- Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun
ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa,
kun on päässyt.

-- Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän
pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi.
Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.

Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän
sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen.
Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö
he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään
katsomassa eikä kuulemassa?



XII.


Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä
kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen
hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:

-- Tänne tulee vieras.

-- Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. -- Näkyy
olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.

Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän
vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista
nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava
meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.

-- Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin
suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. -- Eikähän
tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.

-- Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.

-- Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän
emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.

-- Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava
hiukan tivakammin.

Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.

-- Kyllä sinä... ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole
ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja,
milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin
heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita
helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta
etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa
tapoit siltä akankin.

Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:

-- Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.

-- Anna pojan olla, kivahti Agaatta. -- Sittenpähän kuulee
korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä
silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.

-- Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin
sukkelaan.

Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:

-- Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole
ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä
puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.

-- Kyllähän sinä... uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli
Agaatta vastaan. -- Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi
kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin
keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut
estämässä.

Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:

-- On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko
sen hyväksi vaiko pahaksi.

Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.

-- Kun et mennyt metsään Simon luokse.

Ville ei puhunut mitään.

-- Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. -- Mennään
saunaan pakoon.

Vähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen
äänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan
ikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain
tutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan "nälkäkurjen" nimen.

Mutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen
kapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.

Kun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta
Agaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin
muutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.

Tänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava
kävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun
kuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua
nukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta
tekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin
valveella.

Kustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen
päätään virkkoi:

-- Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.

-- Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen
viipynyt.

-- Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?

-- Asiaako! toisti Simo. -- On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.

-- Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten
hiihtänyt tämän matkan.

Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:

-- Joko Ville nukkuu?

-- Jo.

-- No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin
monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen
siitä asiasta.

-- Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. --
Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.

-- Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen
haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on
kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta.
Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin
haukkumaan minua.

-- Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.

-- Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä
sanallakaan sanoisin vastaan... Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä
kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi
ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.

-- On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava.
-- En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi.
Epäileekö se kaikkia?

-- Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan
minulle yhdenkään ystävällisen sanan.

-- Mistä se on saanut alun luulolleen?

-- Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa
kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.

-- Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.

-- Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.

-- Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. -- Tuntisinko minä sen?

-- Tunnethan tämän.

-- Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja
tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.

-- Viehättävää, äännähti Simo. -- Onhan pirussakin viehättävää
siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä
ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo
oksaa.

-- Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. -- Milloinka?

-- Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin,
vastasi Simo, painaen alas päänsä. -- Kun erosin sieltä ivaajain
joukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä,
niin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin
se kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen
rohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen
rannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna
Agaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on
kestänyt... Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.

-- Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. -- Kukapa täällä ei erehtyne.
Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla
alituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.

-- Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. --
Vielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.

-- Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin "koikaletta",
uhkaili Kustaava.

-- Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.

-- Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla
metsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.

-- Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. --
Iloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman
käsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin
näyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes
olisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun
en olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.

-- Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. -- Minä olen tähän
asti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.

-- Väärä luulo, sanoi Simo. -- Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin
syrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä
kylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen,
niin elät vieläkin paremmin.

-- Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. -- Mutta
olematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän
juoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.

Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:

-- Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka
mitä.

-- Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. -- Me menimme saunaan
pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.

-- Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan... Ohoi, ohoi,
huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. -- Sunnuntaina
puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja
nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.

-- Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. -- Minä kestän
Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi
ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se
muistele mitään.

-- Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt... Ohhoi, ohhoi... unipa jo
tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.

Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt
uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun,
ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki
puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota
rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka
jälkeen seurasi hiljaisuus.



XIII.


Simon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi
tehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö
ketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana
olevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.

Eräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.

-- Tulkaa katsomaan! hän tolkkusi äidilleen. -- Tänne tulee hevonen,
jolla on punainen reki.

Kustaava tunnusteli tulijaa ja virkkoi:

-- Se voisi olla Kivimäen ruuna, ja niin se onkin. Veerti on ajamassa.

-- Mitä se tänne tulee? uteli Ville.

-- En tiedä, mutta ehkä minä arvaan.

-- No sanokaa.

-- Ole nyt rauhassa ja istu hiljaisesti, kielteli Kustaava. -- Ei
vieraan tullessa pidä joutavaa riemastella eikä jäädä ikkunasta
katsomaan.

Veerti oli ennättänyt pihaan ja asetteli hevosensa eteen heiniä.

Kustaava meni rukkinsa taakse, mutta ei pannut sitä pyörimään. Ville
oli epätietoinen, mihin sovittaisi kätensä: povelleko vai polville.
Selän taakse ne viimein vieraan tupaan tullessa sujahtivat.

Kustaava nousi tervehtimään ja kyseli kuulumisia.

-- Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin
sanovan.

-- Eikö mitään? huomautti Kustaava. -- Tänne kerrottiin, että Veertin
isä on kuollut.

-- Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.

-- Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.

Kustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä
Veertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen
merkkiä.

"On mahtanut itkeä itkettävänsä", ajatteli Kustaava ja auttaakseen
poikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:

-- Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin
tuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.

-- Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen
käteen. -- Tule tähän istumaan.

Kustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.

-- Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.

-- En, vastasi toinen.

-- Lähtisitkö minun kanssani ajamaan?

-- Ei äiti laske.

-- Mutta jos äitikin lähtisi?

-- Sitten minäkin.

Villeä jo nauratti.

Kustaava arvasi, että Veerti oli häntä noutamassa kotiinsa, ja
jouduttaakseen asiaa kysyi:

-- Tuliko Veerti minua hakemaan?

-- Niin. Laittoivat pyytämään, että lähtisitte pesemään huoneita ja
olisitte saman tien hautajaisissa keittäjänä.

-- Pitää lähteä, myönnytti Kustaava. -- Veertikö siinä on hautajaisia
puuhannut?

-- Enhän minä niistä tiedä, sanoi Veerti ujostellen, kun kuuli itseänsä
näin suurten puuhain alkuunpanijaksi ajateltavan.

-- Kukapa siinä senkään vertaa, rohkaisi Kustaava.

-- Aappo-setä siellä kävi kutsumassa arkun tekijän ja haki
hautajaistarpeita.

-- Vai niin. Onko ollut setien kanssa puhetta, miten teillä ruvetaan
taloa hoitamaan hautajaisten jälkeen?

-- Niinhän se setä sanoi minulle, että annetaan arennille, mutta muille
kuuluu sanoneen, että myötäväksi se tulee.

-- Antaisiko Veerti myödä?

-- Minkäpä minä sille taitanen, jos myövät?

-- Kyllä sinä taidat, sanoi Kustaava osaaottavasti. -- Se on äitisi
perintötalo, ja isäsikin on siinä tehnyt työtä niin paljon, että sanot
vain, ettei sitä saa myödä, ja rupeat itse hoitamaan, niinkuin olet
nähnyt isäsikin hoitavan.

-- En minä osaa, epäili Veerti.

-- Osaat sinä, innostutti Kustaava. -- Otat taitavan rengin. Minä
tulisin mielelläni karjanhoitajaksi, ja Ville alkaisi opetella
rengiksi. Jo tämä saapi halot tupaan.

Veertiä alkoi esitys miellyttää.

-- Jos setä suostuisi, mutta ei se ehkä suostu, koska aikoi ottaa pikku
Oton luoksensa ja minun sanoi pitävän ruveta renkipojaksi tai oppiin.

-- Kumpaanko rupeat, jos et saa kotiin jäädä?

-- Ennen minä oppiin.

-- Rupea vain oppiin, vaikkapa sepän oppiin, jotta osaat takoa
työkaluja, kun joudut isännäksi.

-- En minä sepän oppiin, siinä pitäisi olla monta vuotta. Mutta mestari
Tarvainen ottaa yhdeksi vuodeksi, kun saapi tynnyrin rukiita.

-- Joko siitä on puhuttu? kysyi Kustaava.

-- Jo setä puhui, kun Tarvainen oli isälle arkkua tekemässä.

-- En minä toivoisi Veertiä mestari Tarvaisen oppiin, säälitteli
Kustaava. -- Saisivat muut tehdä kuolleiden arkkuja ja länkiä.

-- Tekee se tuulimyllyjäkin ja vaikka mitä, kehui Veerti vilkastuen. --
Sanoi nuorempana tehneensä viulujakin.

Kustaava ei sittenkään ihaillut tätä oppipaikkaa. Hänelle jo selvisi,
miksi Veerti oli enimmän taipuvainen mestari Tarvaisen oppiin. Olisi
halunnut kieltää koko viulu-harrastuksesta, mutta kun oli yhteen
matkaan lähtö ja vieläpä hautajaisiin, niin jätti sanomatta.

Hän kävi ottamassa halkoja tuvan uuniin kuivamaan. Palatessa on tupa
kylmä, joten on hyvä saada puut heti palamaan. Muita valmistuksia ei
ollutkaan. Parempana säilyneet vaatteet oli vielä otettava mukaan
hautajaisten ajaksi.

-- Mutta mitenkähän Ville tarkenee istua reessä nyt mennessä?

-- Toin minä siltä varalta turkin, ilmoitti Veerti.

-- Muistit toki ottaa.

-- Arvasinhan minä, ettei ole, selitteli Veerti ja meni reestä
noutamaan.

"Aivan yhtä avulias ja hyväsydäminen kuin äitinsäkin", ajatteli
Kustaava liikutettuna. Hän laitteli kiireesti Villen ylle vaatteita,
ja kun turkkia vähän lämmitettiin liedellä, oli kaikki matkakunnossa.
Viimeksi pönkkä oven taakse merkiksi, ettei ole ketään kotona.

Tie kulki heinäladon ohitse.

-- Onko tämä -- Ville käynyt talvella heinässä? kysyi Veerti.

-- Kenenkäpä kanssa tämä olisi käynyt? selitteli Kustaava.

-- Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.

-- Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. -- Taitaa olla parempi, jos
pysyttelee Oton toverina tupasalla.

-- Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli
Veerti. -- Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee
turkin sisässä.

-- Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. -- Hyvähän on oppia
hevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille
rengiksi.

Veerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:

-- Rupeatko sinä minulle rengiksi?

-- Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.

Kustaava nauraa hymähti:

-- Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin
mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.

Perille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla
leivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua
oli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu
vetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi
osanneensa valita mieluisen "pestin". Mutta talon nuorempi isäntä
katseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata,
niin jo ärähti: se on meidän leipää.

Ville peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:

-- Älä kuuntele tuota, syö vain pois.

Villen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena,
kumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja
Ville siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat
sinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä
pöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun
kirjani.

Ville irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua
kurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.

-- Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.

Nyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat,
mikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka
kutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin
tupaa.

Veerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua
kupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä
myöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:

-- Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi
hautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska
olla.

-- Jos äiti lupaisi.

-- Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?

-- En tiedä.

-- Jää vain. Minulla on nyt oikea, hyvä viulu. Oletko sinä nähnyt
viulua?

-- En.

-- Vai et. Se soipi hyvin kauniisti. Ja kun et sano Otolle etkä
kenellekään, niin minä huomenna näytän sinulle.

-- Missä se on nyt?

-- Se on tuvan lakassa piilossa, ettei Otto löydä ja särje.

-- Minkätähden se Otto särkisi?

-- Isä oli käskenyt etsiä ja särkeä.

-- Missä se on nyt sinun isäsi?

-- Se on tuolia riihessä arkussa. Mutta särkisi se Otto vieläkin. Se
tekee yhäkin, kuten isä neuvoi sairastaessaan. Vahtii kaikkia eikä
antaisi muiden syödäkään.

Ville ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi
riiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat
hänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään
pitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja
itsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.

Heillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä
pihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:

-- Näitkö sinä isäsi kuoleman?

-- Näinhän minä, vastasi toinen.

-- Mitenkä se kuoli?

-- Se vain herkesi huokumasta.

-- Entä sitten?

-- Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.

Veerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin
kertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja
mihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.



XIV.


Kivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä
tietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan.
Vettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista
hankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja
luutien sussutus kuului kartanolle asti.

-- Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty
kertaakaan, arveli Kustaava.

-- Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi
palvellut nainen. -- Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani
vastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.

-- Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.

-- Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi
viimeksi.

-- Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.

-- Siitä, selitti toinen. -- Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan
päälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan
vastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut
vähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta
kuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut
verta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja
viimeinen vähitellen sairastamisen aikana.

Sillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan
kuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa
naapuritaloihin astioita lainaamaan.

Otto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän
tavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa,
sillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin,
ettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa
toiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta
muistilta: "Kyllä minä sanon..."

Matkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja
kyseli:

-- Oletko milloinkaan ollut näin kiivaassa kyydissä?

-- En milloinkaan, vastasi toinen pidellen reen laidasta.

-- Pelottaako?

-- Ei pelota, vakuutti toinen, vaikka ääni vavahti.

Yhtä kyytiä he ajoivat aina Naurisharjun kartanolle asti. Siellä oli
isäntä Nevalainen kopistelemassa rekeä ja virkkoi:

-- Minä tässä katselin, kuka sieltä niin porhakasti ajoi, mutta
Kivimäen nuoret isännäthän sieltä tulivat.

-- Ei tämä ole Otto, selitti Veerti hevosta kiinni sitoessaan.

-- Kukas se on?

-- Kustaavan Ville.

-- Minkä Kustaavan?

-- Sen, joka asuu Raivion mökissä.

Nevalainen tuli reen luokse ja Villeä leuasta kohottaen puheli:

-- Vai sen Hyttilän entisen Kustaavan poika. Joko tämä on näin suuri.
Eipä näyttäisi naamaansa.

Ville oli kovasti hämillään, kun häntä noin katseltiin, ja koetti
vetäytyä turkin kauluksen suojaan.

-- Terveen näköinen poika, sanoi Nevalainen irroittaen kätensä Villen
leuasta. -- Ketä sinun isäksesi sanotaan? Vai etkö sinä tunnekaan
isääsi?

Nevalainen näki, ettei tullut vastausta, ja kääntyi Veertiä
puhuttelemaan.

-- Mitä sinä tulit noutamaan?

-- Pannua ja astioita.

-- Pitää antaa astioita. Tulkaahan tupaan, niin tytöt katselevat.

Veerti seurasi kehoitusta, mutta kun huomasi Villen jäävän rekeen
istumaan, niin kääntyi takaisin.

-- Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.

-- Ei minun ole kylmä, urahti Ville.

-- Vaikkapa ei olisikaan.

-- En minä.

-- Miksikä et?

-- Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.

Veertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet,
jotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi
viihdytellen:

-- No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.

Kohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat
houkutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen
suojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.

-- Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen
kasvoja näkyviin.

Mutta kun he huomasivat, että pojalla oli vedet silmissä, kääntyivät
pois, ja toinen sanoi:

-- Vätyspä olet, kun pelkäät ihmisiä.

Nyt ei enää tullut kukaan puhuttelemaan, ja hän oli hyvillään, kun
viimeinkin kaikki astiat olivat reessä ja Veerti alkoi kääntää hevosta.

Isäntä oli tullut katsomaan poikien lähtöä.

-- Minnekkä sinä siitä? hän kysyi, kun ei Veerti kääntänytkään hevosta
sinne, josta olivat tulleet.

-- On asiaa Simo Kurkisen mökille, selitti Veerti.

-- Mitä asiaa? tiedusti Nevalainen.

-- Kutsun hautajaisiin veisaamaan.

-- Älä kutsu Simoa, kielsi Nevalainen. -- Kutsu joku muu.

-- Sitä Kustaava käski kutsua.

-- Vaikkapa. Kustaava ei ole ajatellut. Simo saattaisi veisailla
sopimattomia virsiä.

-- Kuuluu se ennenkin veisanneen hautajaisissa.

-- On veisannut, mutta jos veisaa isällesi rumia pilkkavirsiä.

-- Kirjastahan se veisannee, huomautti Veerti.

-- Kirjastapa kirjasta, mutta kyllä sieltä löytyy pilkkavirsiäkin,
selitti Nevalainen.

Veerti ei muuttanut päätöstään, vaan alkoi ajaa Simon mökille.
Kartanosta ulommaksi tultua kohotti Villekin päätään ja kysyi:

-- Mitä se isäntä sanoi Simosta?

-- Sanokoonpa mitä hyvänsä, tänne me menemme, vastasi toinen.

Simo oli metsässä, mutta Veerti ilmoitti asiansa Petterille, joka
hakata nyhräsi halkoja mökin lastukolla.

Nyt oli nämä asiat toimitettu.

Kivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.

-- Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta,
ja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta
lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.

Muistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä
näköinen tuo viulu on.

-- Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.

-- Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. -- Se on puusta ja siinä on
oikeat kielet.

Ville ei päässyt selville noista "oikeista" kielistä, jotka soivat
puhaltamatta.

Tupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että
kajahteli puhellessa.

Veerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään
huomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka
kyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi
ruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla
oli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla
tupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei
uskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen
piti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.

Kustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä,
mutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan
hän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään
lähtiessä.

Poika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava
vakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja
peittelemättä.

-- Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.

-- En kenellekään, vakuutti Kustaava.

-- Se oli Veertin viulu.

-- Viulu, ihmetteli Kustaava. -- Mitä se teki viululla heinässä
käydessään?

-- Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu
soipi, selitti Ville.

-- Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. -- Sanoiko Veerti
sinulle, mitä hän soitti.

-- Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi
paleltamaan sormia.

-- Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?

-- Oli, myönnytti poika.

-- Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. -- Kyllähän
Veerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee
viulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi
raukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse
taivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä
ennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua
soitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan.
Ethän?

-- En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.



XV.


Kustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan
ovi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui
tuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä
alkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka
sitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.

Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen
mies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä
tehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut
ja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat
pyyhkivät vesikarpaloita silmistään.

Villekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun
huomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin
palasi nurkkaan takaisin.

Katselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä
kirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka
sillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa
ollessaan.

Kustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi
nurkkaan Villen luokse ja virkkoi:

-- Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi
naulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.

Äidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun
kupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät
kammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei
vain kuollut liikahtaisi.

-- Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava
surullisella äänellä. -- Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään.
Kosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.

Koskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi
ulommaksi. Muistui mieleen "sydämen kirjan" kuvat, joista ei yksikään
ollut noin pelottava.

Kun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville
takaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden
syöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin
ei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi.
Väliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle,
ettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen
sielua.

Ruokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat
kumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä
Ottoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?

Samassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin
siellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa
on tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka
uskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa
oli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.

Leveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja
alkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja
kammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan
lyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa
kuolleen liikahtamisesta.

Joukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton
isävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.

Simo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat
kirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.

Leveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.

-- Kuka tuopi luokkiin merkin?

Kustaava kävi etsimässä valkean liinan.

-- Ovatkos eväät matkassa?

-- Ovat tuolla toisessa reessä.

Villekin oli tullut eteisen ovelle lähtöä katsomaan, ja hän pääsi
kuin mistähän pihdistä nähdessään tuon pitkän mustan kirstun
katoavan kartanolta. Muutkin kotiin jääneet ihmiset alkoivat puhella
iloisemmin. Parasta kaikesta oli, että pääsi syömään valkeata leipää
ilman että Otto oli vihaisesti katselemassa. Ja Simo lauloi näillekin
viimepöytäläisille ruokavirren, joka nyt kun kuollut oli pois viety
kuului Villenkin korviin aivan yhtä kauniilta kuin siellä mökin tuvassa.

       *       *       *       *       *

Nyt aamupäivällä alkoi Kustaavan varsinainen toimi, hautajaisväelle
keittäminen. Sitä varten täytyi puhdistaa navettakodan suuri karjapata,
johon tyhjennettiin sukulaisten ja naapurien tuomat maitoastiat.
Simo pienenteli keittopuita ja valmisti leveän melan, jolla pataa
hämmennettiin. Ville hääräsi kolmantena.

Siinä pataa hämmennellessään alotti Kustaava keskustelun.

-- Kukahan tähän taloon tullee asumaan poikien alaikäisenä ollessa? hän
arveli.

-- Eikö tuo Nevalainen ostane, sanoi Simo. -- Sehän tätä on mieluillut
pitkin aikaa karjansa laitumeksi.

Kustaava raapasi kipakasti nenäänsä.

-- No eikö siihen kauppaan ole orvoilla itsellään mitään sanomista?

-- Mitä ne välittävät alaikäisistä! Poikain setä, lähin sukulainen,
asetetaan holhoojaksi ja hän luultavasti myöpi Nevalaiselle.

-- Mistä pakosta? tiukkasi Kustaava. -- Ei tässä ole velkoja.

-- Holhoojan on huokeampi hoidella rahoja, ja ehkä itsekin tarvitsee,
selitteli Simo, korjaillen tulta padan alle.

-- Mutta saapiko setäkään niin vain ottaa orpojen rahoja omikseen?

-- Ei muuten kuin velaksi. Mutta se on parempaa velkaa kuin syrjäisen
velka. Oton elatuksella kuittautuvat korot.

-- Entäs Veerti?

-- Olen kuullut, että Veerti pannaan tämän myllymestarin,
kirstuntekijän oppiin.

-- Kyllä minä jo sen puuhan tiedän, mutta ei suinkaan se siinä monta
vuotta ole.

-- No sitten saapi olla missä haluttaa.

Kustaavan nenää kutkutti yhä kipakammin.

-- Tietääkö Simo varmaan, että niillä on sellaiset hommat?

-- Mestari Tarvainen sitä kertoi ja hän tietää, kun on kummankin talon
hyvä ystävä.

-- Onpa kaunista sukulaisten hommaksi, harmitteli Kustaava. -- Mutta
jos ei muu auta, niin minä rupean pahapääksi ja käyn tuomarille
kantelemassa, että siellä aiotaan tehdä suoraa vääryyttä. Tuomarin
täytyy estää kauppa.

-- Mutta sukulaisetpa suuttuvat eivätkä anna sinulle työtä eikä ruokaa,
huomautti Simo.

-- Olkoot antamatta. Minä lupasin Hetalle hänen kuolinvuoteellaan, että
pidän lapsista huolta, niin paljon kuin voin. Ja nyt minun täytyy pitää
ja pyytää muitakin avukseni.

-- Ehkä Veertinkin kielto jotain vaikuttaisi, huomautti Simo.

-- Pitäisi sen vaikuttaa, jos sillä vain olisi rohkeutta mennä sanomaan.

-- Menkää yhdessä, kehoitti Simo.

-- Se on hyvä neuvo, tunnusti Kustaava. -- Mutta vielä varmemmin se
asia tulisi selvitetyksi, jos Simo olisi kolmantena.

-- Minäkö? sanoi Simo hämmästyen, -- En minä kykene enkä uskallakaan
tästä asiasta puhua kuin enintään nyt, jolloin ei ole ketään muita
kuulemassa.

-- No miksikä?

-- Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.

-- Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain
haittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. -- Mutta pidetään
salassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään.
Veerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.

-- Minäkö tähän! sanoi Simo. -- Ei toki ajatellakaan sellaista.

-- No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.

-- Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. --
Se oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan
entiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on
ainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.

Kustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja
alkoi varovasti lohdutella:

-- Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa
vain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville,
sanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.

-- Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. -- Sinä jaksat köyhänä ja
parjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa
kaikkien muidenkin.

Kustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli
rupesi kuohumaan yli laitojen.



XVI.


Jospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen
miespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat
hänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä
niillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut
kotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan
puhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi
toisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään.
Ja jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen
kostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja
joka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin
olisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta
kolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja
tavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten
lopputoimitusta.

Vainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja
tullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:

-- Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen.
Te olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä
ole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette
mitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.

Otto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä,
mutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen
kuultuaan toiseen paikkaan istumaan.

Kustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta
pitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa
osoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut
nostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan
kylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan
tyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan
kokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja
hänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa
hautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt
niin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä
varoittamaan. "Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin
minä sanon suoraan", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä
nämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.

       *       *       *       *       *

Toisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa,
ainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan,
milloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.

Veloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo
vainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli
säilyttänyt takanaan.

-- Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. --
Rahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?

-- Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. -- Viepi pienimmän
ja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.

-- Kukas se viepi?

-- Osaahan Veerti viedä.

Mutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun
rovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:

-- En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.

-- Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.

-- En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. -- Minä en osaa
sanoa mitään.

Keskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka
voi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:

-- Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua
mitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.

-- Jo toki, myönsi holhooja. -- Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan
kanssa.

-- Lähden minä sitten, lupasi tämä.

Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän
talutus.

Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan
tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton
isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne
isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa
kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin.
Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi
hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.

Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä
asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle
näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai
puhella.

He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:

-- Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?

-- Enhän minä, urahti toinen.

-- Sen vuoksi, selitti Kustaava, -- kun kuulin hautajaisten aikana,
että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä
varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille,
että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain
sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.

-- En minä osaa sanoa, esteli Veerti. -- Minä olisin siellä tuvassa sen
aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.

-- Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. -- Pitäisi
sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua
monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa
tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari
päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee.
Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen
kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua
soittamassa, vai etkö muista?

-- Muistan, yrähti Veerti.

-- Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. -- Aivan samana päivänä hän
puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte
lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin
huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut
isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi
kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että
voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka
iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin.
Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja
miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin
minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin
nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin,
että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt
emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä
luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin
rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö
Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.

-- On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.

-- Niin on, vahvisti Kustaava. -- Se on niin erillään kaikesta kylän
melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne
taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne
liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan
ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät
olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.

Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.

-- Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän
sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.

-- Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin
myöntyväisyydestä. -- Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti
estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi
peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä,
niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet,
jos vain kelpaisimme.

Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin
silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:

-- Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin,
mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää,
miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa,
sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä
ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan
syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa
Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa
ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä.
Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten
leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa
ajan kulua.

Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän
aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain
rauhallisesti:

-- En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa,
jos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta
Veertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi
luettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.

Kustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein -- vähimmän
miellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan
senkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:

-- Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa
vaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole
ennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä.
Niin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut
sen jälkeen?

Nyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka
tulikin.

-- Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.

-- Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin,
niin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei
siinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai
ruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.

Kustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain
hauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella
mistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä,
Kustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:

-- Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?

-- En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. -- Mitenkä?

-- Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten
asukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen
raha-arkun.

-- Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?

-- Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan
totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin
vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa
maitopytyssä.

-- Minnekähän ovat panneet sen arkun?

-- Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne
muutamat talot muutenkin.

-- Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.

-- On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?

-- Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi?
selitti Veerti.

-- Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi
yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri
tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän
perintönä pojallekin.



XVII.


Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja
paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin
viime vuosina kotonaan.

Mestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla
kuin "hyypiän hävitetyssä kaupungissa", niin oppipoikaa hän säälitteli
ja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä,
valitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille
annettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.

Aappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten
veljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli
Aappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella
oli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.

Aappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen
olkapäihin kuin "valetut". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy
ottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista,
siitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu
kävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota
he nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän
kieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty
nykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:

-- On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun
kehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse
kurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä
sellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia
länkiä.

-- Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.

-- Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että
sinultakin tulee huonot.

-- Niinkö sanoi?

-- Niin sanoi.

-- Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta
tieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon
hevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne
huoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon
sitten, jos on moittimista.

-- Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. -- Hevonen pitää tuoda nähtäväksi.
Minä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät... Mutta
opeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.

-- Minä olen jo opettanut, kehui mestari. -- Sinä saat nähdä, että se
osaa jo nytkin tehdä.

Mestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:

-- Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.

-- Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain
lautaa.

-- No, tuohan pois, kiirehti mestari.

Veerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi
mestarille.

Mestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:

-- Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?

Aappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle
katseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista
koristusta.

-- Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.

-- Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. -- Minä en ole niistä
irtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat
ja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.

-- Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. -- Minun pitää saada
nämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi... Veerti, kuulehan! Annatko
sinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet
oppinut.

Veerti vain höyläsi.

Mestari suhahti jotain sedän korvaan.

-- Kuulehan, Veerti! uudisti setä. -- Minä annan näistä sinulle 50
penniä. Tule tänne, niin saat heti.

Veertin höylä seisahtui.

-- Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. -- Onhan meillä puita tehdä
toiset.

Veerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan.
Setä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:

-- Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut
oppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.

-- Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. --
Tulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron,
ettet ole ennen nähnyt.

-- Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.

-- Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. --
Toivat tähän ruumisarkun tekeet.

Aappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:

-- Kuka on kuollut?

-- Se entinen Porraspuron Lipponen.

-- Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen
asentoon. -- Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää
Lipposelle arkun?

-- Kylän ruotukunta.

-- Vai kylän ruotukunta.

Mestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea
hoikkasi:

-- Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.

-- Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. --
Veertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä
väkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt
meidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei
maistanut... Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta
niin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä
Kivimäen myöntijutusta?

-- Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?

-- Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin
myönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa
myödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti
kielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan
Veerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?

-- No, en ymmärrä, arveli mestari. -- Ei se vielä antaudu aikamiesten
kanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan
sen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta
mitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt
kieltämässä?

-- Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. -- Alkaisi ehkä epäillä, että
minä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni
poikien etua minä katsoisin.

-- Tietääpä tuon, vahvisti mestari. -- Mutta kukahan sillä olisi ollut
asiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja
vaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.

-- En minä toki sinua, sanoi Aappo. -- Enimmän minä epäilen äitiäni,
poikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä,
ettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja
höpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan
käydyksi.

-- Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. -- Kyllä meillä saapi
lukea.

-- Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni
moneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen
kiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin
käydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin.
Kyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.

-- Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. -- Vaikka kyllähän minun
luonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa.
Oletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?

-- En ole kuullut. Soittaako se?

-- Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.

-- Käskeppäs soittamaan!

-- Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.

-- Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. -- Sinä kuulut
soittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä
parhaiten osaat.

-- En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.

-- Anna joku lantti, suhahti mestari.

-- Kuulehan vielä, jatkoi setä. -- Soitatko, jos annan 10 penniä?

-- En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.

-- Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.

Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:

-- Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan
valssia.

Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja
muistutti:

-- Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.

Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti
supakalta:

-- Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.

Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja
alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen
nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta,
johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni
mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan
ihastuksen vallassa ja hoki:

-- Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa
toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.

-- Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.

Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.

-- Pakoonpa meni, nauroi mestari. -- Mutta onpa meidän niin huokea
kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se
nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se
on muun työn lomassa.

-- Onko sillä oma viulu? kysyi setä.

-- Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.

-- Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.

-- Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.

Setä ei ollut kitsaalla päällä.

-- Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli
mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri
viulunsa ympärille vaatetta. -- Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain
ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita
vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun.
Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä... Mitä sinä tässä höyläät?

-- Arkun laitalautoja.

-- Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä
mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja... Minun
pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja
vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.

Ja vesissä silmin poistui setä.



XVIII.


Naurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa
harmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava
hämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä.
Nuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin
kasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä
kepin kädestään ja virkkoi:

-- Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota
vakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin
iltapäivällä väsyttää.

-- Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.

Talon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:

-- Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn
päälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.

-- No, minäpä menen, myönnytti emäntä. -- Mutta mihinkäs Kustaava
heittäytyisi levähtämään.

-- Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.

Mutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan
kuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:

-- Nyt sukkelaan villat vakkaan... ja sitten... ennenkuin miehet
tulevat.

Lattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella
sutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.

-- Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. --
Katso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta.
Sano heti meille, kun näet tulevan.

Jotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan
juosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin
polvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.

Kohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja
sipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen
sohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti
rallaa, josta se ei vaihtunut.

Ville tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen
huiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti
joutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen.
Ville uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut
päätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä
tyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle,
että tämä lähtisi hänelle toveriksi.

-- Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.

-- Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.

-- Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.

-- Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.

Jo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin
ei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.

Ville kiintyi vahtimisensa ohella tähystelemään tähtiä, joita illan
hämärtyessä ilmeni yhä enemmän. "On siellä kirkasta", hän ajatteli:
"Sinne ne autuaat pääsevät... Tuolla aukeni taivas, välähti vain.
Silloin sinne pääsi joku autuas sielu. Vieläköhän päässee toinenkin
tänä iltana."

Vaikkei Ville ensinkään epäillyt välähdysten merkitystä, niin sittenkin
ne häntä hiukan pelottivat. Se oli niin ihmeellistä ja tapahtui
aivan tietämättä. "Niinhän se kuuluu maailman loppukin tulevan,
aivan tietämättä", hän jatkoi ajatuksiaan. "Saattaa tulla vaikkapa
jo tänä iltana, ennen iltaisen syöntiä. Ja saattaa se tulla vieläkin
sukkelammin, jo ennen miesten pihaan tuloa... Voi, kun ei kuitenkaan
tulisi tänä iltana eikä koko talvena... tulisi ennemmin kesällä."

Ei Ville osannut itselleen selittää, miksi juuri kesä oli sopivin aika
maailman lopulle. Ehkäpä sen vuoksi, ettei kesällä näkynyt tähtiä eikä
ollut pakkanen. Häntä alkoi vähän pelottaa tuo selän takaa kuuluva
jalkojen sipsutuskin, ja hän rupesi kiihkeästi toivomaan, että miehet
ajaisivat kartanolle, ennenkuin tulee aivan pimeä. "Ja jos ne joutuvat
ennen", hän ajatteli, "niin silloin ei tule maailman loppukaan." Hän
aivan riemastui, kun alkoi kuulua jäätyneen reen ratinaa ja hevonen
pisti tallin solasta näkyviin.

-- Nyt tulevat miehet! hän kuiskasi niin yhtäkkiä, että itsekin sitä
vavahti.

Samassa hän käännähti lattialle päin ja ennätti nähdä, miten tanssijat
lennähtivät penkille istumaan. Hämärässä ei oikein selvästi nähnyt,
kuinka monta penkille pyörähtäjää oli, mutta hänelle jäi pieni epäilys,
että niitä oli neljä. Se asia ei päässyt sen pitemmälle Villen mieltä
vaivaamaan, sillä naiset alkoivat sytytellä tulta lamppuun ja katsella
karttaus- ja kehräyskapineitaan.

Emäntäkin oli havahtunut rekien ratinaan ja tuli silmiänsä siristellen
tupaan.

-- Ennättikö emäntä nukahtaa? kysyi Kustaava rukkinsa takaa.

-- Jo minä jonkun verran, vaikkei se enää tällä iällä tartu niin
näpäkästi kuin ennen nuorempana, puheli emäntä. -- Se on tuo ruumis jo
niin raihnautunut, että vaate päällä pitkällään ollessa tuntuu, kuin
lattia ja sänky vähän tutiseisivat.

Tupanaiset eivät yhtään ihmetelleet emännän raihnautuneen ruumiin
kolinoita. Kustaava veti vakavana lankaa ja tyttäret myhäillen, kasvot
punoittavina, karttasivat villoja.

       *       *       *       *       *

Ville oli edellisenä talvena Simon ja Kivimäen Veertin mukana ollessaan
mielistynyt katselemaan miesten töitä. Niinpä hän nytkin, nähdessään
Naurisharjun vanhan riihen kupeella hirsien pintaajan, meni sinne
hirren päälle istumaan ja katsomaan, miten pyöreän puun pinta irtautua
loksahtaa leveän piilun putoillessa. Hän katseli kumminkin vähän
ulompaa, sillä mies ei näyttänyt niin ystävälliseltä kuin Simo. Tällä
oli tukkakin leikattu lyhyeksi samaan tapaan kuin tietä kulkevilla, ja
piippu roikkui pitkässä letkavarressa. Ville aikoi aikansa katseltuaan
lähteä pihaan, mutta mies pysäytti työnsä ja sanoi:

-- Älä mene vielä! Rupea minun toverikseni riihtä tekemään.

Miehen ääni oli karkea, siinä ei ollut ystävällistä sointua, vaikka
Ville ymmärsi, että se koettaa puhua leikkiä.

-- Etkö halua ruveta? jatkoi mies. -- Sinä taidat olla laiska. Rupea
minun pojakseni, niin minä opetan sinut tekemään huoneita. Eipähän
sinua oma isäsi opettane. Minulla ei ole poikaa eikä mitään joukkoa,
joten meidän sopii ruveta yksiin töihin.

Jos mies olisi pyytänyt ainoastaan huoneiden tekoon, niin siihen
olisi Ville heti mielistynyt, mutta kun mainitsi isästä ja pojaksi
rupeamisesta, niin se puhe pilasi asian, ja hän siirtyi vielä ulommaksi.

-- Etkö aiokaan suostua? sanoi mies. -- Minäpä otan äitisi.

Mies nauraa hohautti niin ilkeästi, ettei Ville halunnut enää olla
lähistöllä, vaan lähti pihaan.

-- Pakoonko lähdet? huusi mies jälkeen. -- Otan minä äitisi, vien
yöllä, ja kyllä sinunkin täytyy tulla perästä.

Villelle tuli kiire joutua pois miehen näkyvistä, ja hän katsahti vasta
huoneiden suojaan päästyään taaksensa. Pihassakin vaivasivat miehen
uhkaukset hänen mieltänsä. Niissä oli jotain pahaa ja ilkeätä.

Kun sama mies tuli toisena päivänä käymään pihassa, niin Ville jo
ennakolta nousi uunin päälle. Hän tunsi vihaavansa tuota ilkeätä
miestä ja seurasi tarkalleen sen kaikkia liikkeitä. Nyt se väänteli
piippunsa letkavartta, nyt siveli partaansa, nyt sylkäisi ja kenoili
niin kummasti. Pahimmin häntä vaivasi, kun mies katsoi hänen äitiinsä
ja aikoi puhutellakin. Ja Villestä tuntui, että äiti oli oikein paha,
kun vastaili tuolle miehelle aivan ystävällisellä äänellä. Ja kun mies
siirtyi istumaan vieläkin lähemmäksi, harmitti se niin kovasti, että
itku pakkautui kurkkuun. Jos olisi ollut voimia, olisi hän mennyt ja
lyönyt kuoliaaksi tuon ilkeän miehen. "Tuon näköinen 'mulipää' joutaisi
kuolla", hän ajatteli vihaisena.

Tuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti
nyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:

-- Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta -- --

Villen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi
pitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.

Miehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja
katkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä
päivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä
liikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet
aikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan
suojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas
tullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä
mielellä nurkkaan pitkälleen.

-- Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. -- Kerkiät
vielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se
kelkka valmistuu.

Kelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla.
Mutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin
ei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin,
ja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli
kuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. "Siellä ei varmaan
ollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä", hän ajatteli. "Jos
sinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan."
Muistui mieleen kelkka. "No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja
Veerti?" Vielä muistui mieleen Olkakin. "Ehkäpä sen on hauskempi olla
kotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi
perille."

       *       *       *       *       *

Mestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun.
Kuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan
hevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten
matkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu.
Ville pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä
on tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten
nauravat, kuten usein ennenkin. "Mutta jospa kelkka on jo valmis ja
saan sen jälkeeni."

Ville voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi
oven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi
kaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli
vaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun,
joka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin,
joka sen kupeella, selin oveen, soitti "littuttaa" säveltään. Ville ei
näin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli
kuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi,
jonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.

Ville oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti
kenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle
päin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä
kävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin
kuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu.
Jumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin
huono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se
viimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.

Ville ei uskaltanut katsoa taaksensa, ettei vain sieltä mitään kauheata
näkyisi ja kuuluisi. Tuntui oikein hyvältä, kun pääsi Naurisharjun
pellolle ja siitä kartanolle.

Miehet eivät olleet vielä pihassa eikä lamppuakaan oltu sytytetty.
Ville pysähtyi oven taakse. Sisäpuolelta kuului hiljaista jytinää.
Hän tiesi, mitä se oli, ja tämä herätti uuteen eloon tuon
maailmanlopputunteen. Pitääkö hänen mennä sinne ja yhdessä joutua
tuliseen järveen. Jos uskaltaisi mennä saunaan, mutta sekin oli pimeä
ja kylmä. Hän aukaisi hyvin hiljaa tuvan oven. Vaikka tanssijat
huomasivatkin Villen melkein samassa, ennätti hän kumminkin nähdä
aivan varmasti, että äitikin oli yhtenä pyörimässä. Ja mikä vieläkin
katkerampaa: tuo riihen hirsien hakkaaja oli täällä samassa joukossa.

Kustaava kiirehti poikaansa puhuttelemaan.

-- Etkö sinä mennytkään mestarin mökille?

Villen korviin kuului tämä kysymys nuhtelulta, ja hän urahti jotain
sinne päin, että oli käynyt.

-- Mitenkä sinä näin sukkelaan. Eikö kelkka vieläkään ollut valmis?

-- Ei ollut, urahti Ville taas ja meni nurkkaan pitkälleen.

Hänen mielensä oli niin raskas ja olo niin ikävätä ja vaikeata, että
olisi toivonut äidin tulevan luoksensa istumaan. Mutta se näytti
kokonaan unohtavan hänet, alkoi vain kehrätä ja siinä kehrätessään
puheli iloisesti nauraen tuon ilkeän miehenkin kanssa.

Ville kääntyi seinään päin ja antoi kyynelten valua vastustelematta.

Vaikka Kustaavan elämässä oli taas iloisempi ajanjakso alkamassa, ei
hän kumminkaan ollut välinpitämätön poikansa mielentilasta. Kun hän
huomasi, että Villen äänettömyys ja yksinään itkeminen alkoi tuosta
illasta, jolloin se kävi viimeksi mestarin mökillä, ajatteli hän, että
sitä oli siellä jollain tavalla loukattu tai pahasti kohdeltu, ja meni
muutamana päivänä Villen tietämättä tiedustelemaan asiaa. Mutta hän
palasi sieltä pettyneenä. Mestari ja Veerti eivät olleet nähneetkään
Villeä. Mestarin emäntä sanoi huomanneensa, että jokin poikanen
pistäytyi pikimmältään oven sisäpuolella, mutta ei sattunut katsomaan
ennenkuin ovesta mennessä.

-- Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua
nähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.

-- Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.

-- Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: --
Mutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?

Siihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.

Kustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään
koskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.

-- Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee
vain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja
kohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.

Nämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta
salaisuudessa hän itki vielä sittenkin.



XIX.


Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville
yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden
ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia
näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan
supattamaan:

-- Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?

-- Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. -- Sinulla ei
ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien
nutun lainaksi.

-- Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. -- Simon
Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.

-- Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. -- Ei sinne ole vielä
koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei
malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.

Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella
ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt
vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä
vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli
hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli
ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja
voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin
vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä,
kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu
solalla vastassa ja huusi toisille:

-- Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin
solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.

Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat
nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut
kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.

-- Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.

Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä
huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista,
sanoi:

-- Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan"
aikamiehille.

-- Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.

-- Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.

-- Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa
syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.

-- Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan
syöttösikana, vastasi toinen.

Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi
opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet
ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen
valmiina koulun alkaessa.

Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua
odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo
edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä,
menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään.
Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin
suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.

Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa
ja kysyi:

-- Onko sinulla virsikirjaa?

-- On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.

-- Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. -- Mutta istutaan
rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.

Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle
iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja
antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä
nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja
vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle
uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin
hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja
maailman lopun.

Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan
lehtiin kysyi:

-- Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?

-- Olen, vastasi toinen.

-- Luistaako hyvästi?

-- Luistaa.

Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.

-- Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen
luistaa, kehui Veerti.

He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli
toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.

-- Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. --
Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut
rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia
kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei
minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä
markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut
siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies
sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi
soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois.
Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi
palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä
toki tuntemattomien matkaan. -- Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan
hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi
maalattu laatikko.

Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi
huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään
ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan
yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean
näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.

Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia
kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta
istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki
virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei
ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa,
ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan
mukanakin.

Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus
heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama
oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun
tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.

Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.

-- Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. -- Alotetaan yhden
numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.

Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti
olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen
numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs
opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:

-- Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?

-- Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa,
sanoi Antti.

Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:

-- Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se
on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi
Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se
on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin
hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron
numerolle -- sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja
tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee
rikastunutkaan -- mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.

Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:

-- Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.

-- En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. -- Sehän minua
harmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen
ja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.

-- No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. --
Siellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.

-- Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.

-- Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli
opettaja.

-- Ei tule siinä, sanoi Annastiina.

Villen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin
viimeinen.

Nyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi
jälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen
Anshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei
kenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen
Anshelminsa.

Tämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin
opettajan puheille.

-- Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.

Opettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:

-- Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.

-- Jos lienevät, sanoi Annastiina, -- mutta mitä varten täällä luetaan
tuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun
Anshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa
toiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja
vasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.

-- Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. -- Tällä viikolla se
kuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa
eikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli
aapiset.

-- Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä
lukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.

Tällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen
karttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin
kärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle,
että ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä
"kirjaan". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin
kartun vahdiksi.

-- Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti
Petter.

-- Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. -- Jää vain etsimään.

-- Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.

-- Jääköön sitten Ansu.

-- Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa
Ansuksi.

-- No miksikäs?

-- Anshelmukseksi.

-- Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.

Ansukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi
Veertille:

-- Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa:
kalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.

-- Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin
syöttösika, ilkkui Veerti.

-- Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.

Siihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:

-- Mitä ne taas sinulle tekevät?

-- Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.

-- Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään,
lohdutteli Annastiina. -- Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on
koirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä
minä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain
haltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.

Annastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan,
mutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.



XX.


-- Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen
koulusta palattua.

-- Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.

-- Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko
siellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että
Veerti on ollut koirana?

-- En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti
Ville.

-- Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä
luetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?

-- Aapinen se oli, selitteli Ville. -- Sen kannessa on kukon kuva
ja siitä luettiin, että "aita on kallellaan, voi huonoa aikaan" ja
"lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse".

-- Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt
enempää.

       *       *       *       *       *

Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea
toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti
Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten
ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet
laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.

Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat
löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin
karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä
lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa,
sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.

Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen
tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka
oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.

-- Kuka sen on särkenyt?

-- Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona,
tiesi joku.

Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:

-- Sinäkö särit Villen kelkan?

-- En ole särkenyt, väitti Ansu.

-- Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.

-- Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on
nähnyt.

Ansu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:

-- Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on
sinun korjattava tai maksettava.

-- Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa,
reuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi
juosta.

Mutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta
pidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että
Ansulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset
pojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän
alkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää
Naurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että
"Haverisen päreviulu pieksi", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.

Ei viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt
tehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta
kun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava
selonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan
ei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän
tiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.

       *       *       *       *       *

Aamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli
tärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:

-- Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen
illalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin
pääsi kotiin.

-- Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.

-- Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta
ei sitä osattu pitää totena.

-- Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.

-- Ei taittaisi pitää totena, vaikka köyhän orpolapsi hakattaisiin
kappaleiksi. Mutta kyllä minä opetan sille rikkaan kitupiikin
perilliselle, kenen lasta hän on piessyt. Jos ei täältä tule apua, niin
tulee muualta. Neljä vierastamiestä on katsonut, minkälaiset mustelmat
ovat vieläkin poikaraukan takapuolissa. Ei saanut koko yönä nukkuakaan.
Kun aina vähän väliin kysyin, koskiko, niin valitti koskevan. Ja
siihenkin on kaksi vierastamiestä.

-- Onpa se sitten paha asia, sanoi opettaja. -- Onko Anshelmi täällä,
että toimitetaan oikein virallinen tutkimus tapahtumasta.

-- Kyllä se täytyy osata pitää tänne tuomatta, kivahti Annastiina. --
Jos ketä sillä lailla piestään, ei se kykene kävelemään. Halolla tuota
lienee hakattu.

-- En tiedä, kun en joutunut siihen kahakkaan, mutta ehkäpä se selviää.

Opettaja kutsui saapuneita oppilaita kuulusteltavakseen.

-- Näittekö Ferdinandin pieksävän Anshelmiä?

-- Näimme.

-- Millä se pieksi?

-- Havurangolla.

-- Löydättekö sen rangon?

-- Siellä se on havuläjän kupeella.

Kohta juoksutti poika kaivatun oksan.

-- Eihän tämä ole halko, sanoi opettaja käännellen oksaa. -- Onpahan
aikamiehen sormen vahvuinen.

-- Onko se sitten ollut tämä? epäili Annastiina. -- Mistäpä nämä sen
tunteilevat?

-- Tämä se on, väitti poika. -- Siinä näkyy vieläkin verta.

-- No niin! no niin! innostui Annastiina. -- Nyt sen kuulitte. Siinä on
vertakin! Ei uskota poikaan koskeneen, vaikka on verille asti hakattu.

-- Ei se ole Ansun verta, oikaisi oksan noutaja poika. -- Veertin
nenästä sitä juoksi, kun Ansu siihen aluksi nyrkillään löi.

-- Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.

-- Ansu löi ensin, todisti poika.

-- Valehtelee, väitti Annastiina.

Opettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:

-- Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt
nyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte
aivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.

Annastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:

-- Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä
en tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä
todistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä
minä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä
koulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen
ja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista
linnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.

-- Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. -- Mutta kyllä
minäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten
kihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.

-- Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta
kirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.

Annastiina erosi hyvästelemättä.

       *       *       *       *       *

Lasten mukana levisi ympäri kylää tieto, että Annastiina manuuttaa
Veertin käräjiin poikansa pieksämisestä ja käypi sanomassa rovastille,
ettei häntä saa ottaa rippikouluunkaan. Eikä sillä hyvä, vaan
opettajakin on aikonut kirjoittaa tappelusta kertomuksen ja lähettää
tuomarille ja rovastille.

Veerti, joka pieksämistutkinnon pelolta ei tullut enää kouluun, uskoi
nämä uhkaukset ja päätti paeta. Alapihan Antille oli salaisuutena
sanonut, että hän häviää näiltä kuuluvin. "Pitkään minua haikailevat
niin käräjiin kuin rippikouluunkin." Mestarille oli ilmoittanut
menevänsä setien luokse kyläilemään ja ottanut viulunsakin. Kun
pakeneminen muutamien päivien perästä selvisi, oli mestari kovasti
huolissaan ja katui, ettei lainannut viulun päällisiksi tarvittavaa
viittä markkaa. Hän oli salaa kuullut, että konstin näyttäjä houkutteli
mukaansa ja lupasi viulun. Nyt se mahtoi mennä sitä tavoittamaan.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan paloi keskellä yötä Kivimäen riihi ja sen vierellä oleva
olkilato, vaikkei riihtä oltu lämmitetty koko talvena. Talossa asuva
osaviljelijä ei halunnut joutua epäilyksen alaiseksi huolettomasta
valkean liikuttelusta ja ryhtyi aamun valjetessa todistajain kanssa
palopaikan ympärystä tarkastelemaan. Ensimäiseksi löytyi oikean käden
pienoinen parsittu lapanen. Jalan jälkiä oli vaikeampi löytää kovalta
hangen pinnalta. Kylmä tuulen vihuri oli kumminkin juoksuttanut
notkelmapaikkoihin sen verran irtonaista lunta, että jo viimein
huomasivat paikattujen kenkien jäljet ja pellon alta vesakosta
toisetkin, vähän suuremmat. Miesten täytyi kulkea kumarassa kuin
vainukoirien pysyäkseen jäljillä, jotka kiertelivät ja kaartelivat
milloin minnekin päin. Ja kun ne lopulta veivät Annastiinan asunnolle,
niin miehet uskoivat osuneensa oikeaan.

Poika nukkui, mutta Annastiina oli valveilla ja heitettyään vihaisen
silmäyksen tulijoihin kysyi:

-- Mitäs miehet ovat näin aikaisin liikkeellä?

-- On vähän asiata, vastasi Kivimäen viljelijä. -- Tuolla kun minun
asuntoni lähellä oli viime yönä liikkunut ihmisiä, joilta oli putoillut
tavaroita, niin tultiin niitä tuomaan.

-- Ei minulta ole putoillut mitään eikä minulla ollut asiaa siellä päin
moneen vuoteen, sanoi Annastiina.

-- Sen parempi, sanoi mies, nostaen samassa naulaan ripustetun nutun
taskusta lapasen ja lisäsi: -- Tässäpä näyttää olevan lapanen, joka
ehkä soveltuu pariksi tälle meidän löytämälle.

-- Siinäkö! kivahti Annastiina. -- Tuollaisia turvakoita on joka pojan
taskussa.

Toinen mies oli nostanut penkin alta pojan kengät ja alkoi niitä
taskustaan otetulla tikulla mittaella. Annastiina huomasi sen ja
kivahti:

-- Mitä tekemistä teillä on minun poikani lapasten ja kenkien kanssa?
Tänne heti, ja menkää sitä tietä, jota olette tulleetkin!

-- Ei tästä nyt mennä, ennenkuin katsellaan ja mitataan, sanoi Kivimäen
mies. -- Ja kyllä me tahdomme mitata Annastiinankin kengät.

Tämä oli kahden vaiheella mitä tekisi. Mutta sitten hän riipaisi kengät
jalastaan, löi miesten eteen ja reuhasi:

-- Siinä ne ovat. Punnitkaa ja syökää!

-- Emme me näitä tarvitse syötäväksi emmekä inyötäväksi, tuumaili mies
rauhallisesti. -- Tämän lapasen me otamme muutamiksi päiviksi lainaan.
Ja sitten me tahdomme tietää, onko Annastiina ollut tässä viime yön
liikkumatta.

-- Mitä se teihin kuuluu, liikuinko minä vai olinko liikkumatta?

-- Kuuluu se tällä kertaa, sanoi mies. -- Kivimäestä paloi viime yönä
riihi, ja tämä lapanen löytyi palaneen riihen läheltä hangelta. Ja jos
ei Annastiina suostu meille selittämään, missä on viime yönä ollut ja
liikkunut, niin täytyy kutsua kruununmies.

-- Kutsupa vaikka mikä mies, mutta minä en tiedä mitään teidän riihenne
palamisesta.

-- No, tottapahan nämä toiset asukkaat tietävät ja muistavat, sitten
kun tarvitaan, missä Annastiina on ollut yötä, sanoi mies.

Mukana olevat miehet olivat saaneet kenkien pohjat ja paikkaukset
mitatuiksi, ja nyt he lähtivät.

       *       *       *       *       *

Malkamäen Aappo ja mestari Tarvainen olivat tulleet Naurisharjulle
tuumittelemaan päivän tapahtumista. Kun asia ei ollut mikään salaisuus,
niin he istuivat tuvassa.

-- Mitäs eno ajattelee Veertistä, alotti Aappo. -- Pitäisikö minun
ryhtyä sitä etsimään tai perään kuuluttamaan.

-- Mitä joutavaa, sanoi Nevalainen. -- Kyllä se tulee, kun aikansa
kävelee.

-- Tulee milloin tulee, vuosien kuluttua, huomautti mestari, joka oli
ehkä enimmän huolissaan. -- Veerti ei tiedä, ettei siitä selkäsaunan
antamisesta ole mitään pelkoa, kun Annastiina itsekin on pakosalla.

-- Tottapahan pääsee Veertikin tietämään, sanoi Nevalainen. -- Hyvä
vain, että päästiin siitä Annastiinasta, tulikekäleestä, ja sen
pojasta. Kun vain nyt pysyisivät tietymättömissä eivätkä tulisi
kruununkyydillä tänne takaisin.

-- Mutta se riihen poltto jääpi siten rankaisematta, sanoi Aappo,
Kivimäen poikien holhooja.

-- Anna jäädä, sanoi Nevalainen. -- Mitä siitä hyötyisi, jos
rankaisisi: polttaisi sitten sinunkin riihesi. Se sama Annastiina se
poltti minulta myllynkin. Nyt sen uskallan sanoa suoraan, enkä luule
erehtyväni.

Kustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi
voinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli
tarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun
tyydytykseksi virkkoi:

-- Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on
ikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu
viekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.

-- Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan
puheeseen. -- Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari.
Minä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka
kohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut
vuolemaan länkiäkin.

-- Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi
Nevalainen. -- Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se
antaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on
mies syömään, mitä niillä saavat.

-- Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.

-- On se ajatellut. Ei se ole tuhma.

-- Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan
joutuu oma otsa eteen.

-- Mene tiedä.

Toisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene
tiedä.



XXI.


Sisävesistön vilkasliikkeisessä laivasatamassa varustautuivat laivat
lähtökuntoon. Höyrykattilain varaluukut sähisivät ja vinkuivat,
niin että arempikorvaisten täytyi suojata sähinän puoleista korvaa
kädellään. Laivojen miehistöt liikkuivat jännittyneinä, sillä ankara
kilpailu oli lähellä, kilpailu siitä, kenen laivan kokka on etumaisena
aaltoja halkomassa.

Vanhempi väki oli mennyt laivaan, mutta nuoremmat seisoksivat rannalla,
toisiin laivoihin meneviä tuttaviansa puhuttelemassa.

-- Pojat ja tyttäret, tulkaa laivaan, kehoitteli "Ahti"-laivan
päällikkö lipein sanoin. -- Kohta lähdetään, ja nyt mennään jokaisen
edelle.

Usean pojan taskussa oli kello. Nyt se ainakin oli tarpeen. Sai nähdä
omasta kellostaan, oliko laivojen lähtöaika, ja tytöt saivat tämän
lisäksi nähdä, että pojilla oli kellot.

-- Eipä ole vielä kiirettä, vastasi poikien joukosta rohkein ja
solautti kellon taskuunsa.

-- Katsos, kun soittajakin on laivaan tulossa, huomautti toinen poika
iloisena.

Poikien samoin kuin tyttöjenkin huulet vetäytyivät hymyyn, kun he
kääntyivät mainittua tulijaa katsomaan.

Se astui verkalleen, pää pystyssä, suorana kuin seiväs, joten näytti
keskikokoista miestä pitemmältä. Soikeita, älykkäitä kasvoja kaunisti
korkea otsa, ja totisuutta teeskentelivät harmaat silmät. Hän oli
parhaassa miehuuden iässä ja olisi ollut kaikin puolin miesten
kauneimpia, ellei huolettoman kirjava puku ja selässä kannettava
musta viululaatikko olisi ulkoasua rumentanut. Mutta hän ei näyttänyt
kainostelevan pukuaan, eivätkä sitä ajatelleet nekään, jotka rannalla
seisoen hänen tuloansa katselivat. Ne vain hymyilivät.

Jo huomasi laivan päällikkökin tulijan ja antaen sanoillensa
tuttavallisen soinnun huusi:

-- Tervetuloa meidän laivaan, soittaja Havurinne. Matka ei maksa mitään.

Puhuteltava pysähtyi kuin sotamies ja nostaen kaksi sormea hatun
reunaan kiinni vastasi juhlallisesti:

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

Samassa hän jatkoi matkaansa toisten laivojen luokse.

Siellä huiskutti "Vellamon" päällikkö hattuansa:

-- Tänne, tänne, konserttimestari Havurinne, täällä iloa tarvitaan.
Täällä ovat tyttäret suruun pakahtumaisillaan.

Taas samat sotilastemput kuin toisellekin ja juhlallinen vastaus:

-- Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni.

Hän teki vielä lyhyen kierroksen laivojen luona ja tuli sitten
"Vellamoon".

Nuori väki seurasi perässä, ja joku niistä kysäisi toiselta:

-- Käypikö tämä laiva nyt teidän laiturissa?

-- Eikä käy, selitti toinen, -- mutta kun tuo soittaja tuli tähän
laivaan, niin menen tässä ja juoksen vähän matkaa takahankaan.

Kohta oli soittajan ympärillä joukkoa. Eivät ne joutaneet katsomaan,
mikä laiva pääsi edelle, mikä jäi jälkeen, kuten tavallisesti. Ne
olivat nyt vapaassa "konsertissa", soittajaisissa, jossa oli raha
pääsylippuna ja ohjelmanumeroista sovittiin suusanalla.

-- Tässä raha, nyt minulle.

Soittaja solautti rahan taskuunsa ja kysäisi:

-- Mitä pitäisi olla?

-- "Kymmenen penniä pojalla rahaa".

-- No soitetaanpa "Kymmenen penniä pojalla rahaa, ei ole poika köyhä".

Kun soitto pysähtyi, oli samassa toinen käsi ojennettuna.

-- Minulle "Lypsäjän laulu", soittaen ja laulaen.

Soittaja vilkaisi rahaan. Se oli hopeata. Käsi käväisi taskun suulla,
ja samassa sormet ramahuttivat viulun kielistä äänen, joka oli
erehdyttävän yhtäläinen kuin useasta lehmän kellosta lähtenyt ääni. Ja
laulu alkoi:

-- "Tuoltapa kuuluu karjan kellot, truikut, truikut ranttan, tali tula
tila tula, tila tula tram."

Kuulijain silmät säteilivät ilosta, ja rahaa tuli tuiskunaan.

Näin jatkui näitä soittajaisia tunnin ja toistakin, kunnes kaikki
halulliset olivat kuulleet mielilaulunsa tai "jenkkansa".

Jo sai soittaja levähtää. Hän asetti viulunsa laatikkoon ja alkoi
kierrellä laivan kannella, puhellen milloin minkin kanssa.

Pari kainoa tyttöstä istui erillään muista, supatellen keskenään. Jopa
huomasi soittaja ne ja kiepsahtaen rinnalle istumaan kysyi:

-- Mistäs nämä "nessukat" ovat?

-- Tuolta ollaan Venerannan kylältä, vastasi toinen tyttö punastuen.

-- Talon tyttäriäkö?

-- Ei toki talon.

-- Onko teillä jo sulhaset?

-- Mitäs nyt...

Tytöt katselivat toisiinsa.

-- Taitaapa olla. No eivät ole varmaan täällä, koska niin yksin tässä
istutte. Ovatko ne kaukana?

-- Ei niitä olekaan, väittivät tytöt kainostellen.

-- Kyllä minä näen, että on teillä, puheli soittaja. -- Jos lienee
viety sotaväkeen. Se on ikävää, mutta kyllä ne sieltä tulevat ja
ovatkin tultuaan paljon suorempia ja pulskempia, aivan niin kuin
minäkin. Minä olin siellä kolme vuotta ja näytänkin nyt näin komealta.

Soittaja suoristi itsensä, että tytöt saisivat katsella sivulta. Mutta
ne katselivatkin takkia eivätkä kasvonpiirteitä. Sen huomasi soittaja
ja naurahti.

-- Älkää katselko takkia. Tämä on torikauppiaalta ostettu kuuden markan
takki, kun minulla ei ole "nessukkata", jolle koreilisin. Kasvot ja
ryhti miehen kaunistaa. Ovatko teidän sulhasenne kauniita?

-- Emmehän me ole niitä nähneetkään...

-- ... nyt vähään aikaan, lisäsi soittaja. -- Mutta kyllä ne tulevat,
kun saavat lomaa... Minä soitan teidän puolestanne, että tulisivat jo
ensi sunnuntaina.

-- Ei meille tarvitse soittaa, estelivät tytöt kiihkeästi. -- Ei meillä
ole rahaakaan, millä maksaa.

-- Ei "nessukkain" tarvitse maksaa, lohdutteli soittaja. -- Pojat
maksakoot, ne veisivät rahansa turhempaan, tupakkaan, viinaan ja sen
semmoiseen.

Hän otti viulunsa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa:

-- "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Siinä ei ollut äskeistä
kiirettä, ja se kuului sen vuoksi niin kauniilta ja surulliselta, että
vanhempikin väki kokoontui kuuntelemaan.

Laiva kulki myötätuuleen. Päällikkö oli antanut peräsimen hoidon
laivamiehelle ja tuli soittoa kuuntelemaan.

-- Kenellekä se niin surullisen kaunis soitto oli? hän kysyi soiton
lakattua.

-- Se oli näille tyttö-"nessukoille", jotka tässä istuvat.

-- Vai tilasivat tytötkin soittoa, naurahti päällikkö.

-- Eivät nämä ole tilanneet, joutui soittaja selittämään. --
Kieltelivät kovasti, mutta minun täytyy hyvitellä näitä, että
laittaisivat vuoteen, kun satun näiden kotiin yöpymään ja kenties
huuhtelisivat paitanikin, kun sattuvat olemaan pesurannassa.

-- Vai sillä tavalla, nauroi päällikkö. -- Saisittepa niin suloisesta
soitosta huuhdella hyväksikin ja saippuan kanssa... Mutta jos
nyt soitettaisiin parasta, mitä tuosta viulusta löytyy, oikea
konserttikappale.

Päällikkö pisti salavihkaa markan soittajan kouraan. Soittaja nyökkäsi
ja tarttui jouseen.

Nyt tuli säveliä, jotka todellakin muistuttivat taidesoittajan
kappaleita. Kuulijain päät kohosivat, ja eräs tasatukkainen
maalaisisäntä läheni askel askelelta aivan soittajan eteen ja soiton
lakattua lausui:

-- Olen minä joskus ennenkin kuullut viulua soitettavan, mutta en ikinä
olisi uskonut, että siitä tuollaiset sävelet lähtevät. Onko se aivan
_tavallinen_ viulu?

-- On tämä vähän parempi tavallista viulua, selitti soittaja. -- Minä
sain tämän kymmenkunta vuotta sitten eräältä kometialaiselta, konstin
näyttäjältä.

-- Miten paljon piti maksaa?

-- Ei minun tarvinnut antaa yhtään markkaa, olin vain muutamia
kuukausia konstinnäyttäjäin mukana soittamassa.

-- On ollut hyvä kauppa, tuumaili isäntä. -- Tuskin täälläpäin on
kellään tuollaista viulua.

-- Ei se riipu viulusta, puuttui päällikkö puheeseen. -- Sormien
liikkeet siinä ovat kaikkein tärkeimmät. Näkihän isäntä miten ne
hyppelivät.

-- Kyllä näin, sanoi isäntä. -- Eivät nämä työmiehen sormet, joilla
puristetaan milloin kirvesvartta, milloin kuokanvartta, hyvin hyppele.

Isäntä levitti lyhyet pökyläsormensa ja niitä liikutellen näytti
havainnollisesti, miten työmiehen sormet hyppelevät. Se muistutti
jokiäyriäisen jalkojen liikettä.

-- Puristan minäkin kirvesvartta ja veitsen päätä, sanoi soittaja. --
Mitäs nämä ovat?

Soittaja näytti puristamisesta syntyneitä "kylkiä" sormissaan.

-- Katsos kummaa, ihmetteli isäntä. -- Minä luulin tuota soittoa
ainoaksi ammatiksi.

Päällikkö ryhtyi selittämään:

-- Eikö isäntä ole kuullut, että tämä soittaja on meidän paikkakunnan
paras länkien tekijä.

-- Vai niin, ihastui isäntä. -- Sittenpä minä tulen rinnalle istumaan.
Meillä on neljä hevosta, eikä niillä ole yhdelläkään käypiä länkiä.
Jos vain soittaja joutaisi, niin minä teettäisin jokaiselle, vieläpä
särkymisen varaltakin.

-- Onkos luonnonvääriä länkipuita? kysyi soittaja.

-- Ei ole ennen varattuja, mutta on meillä koivuja, kehui isäntä. -- Ja
ehkäpä niitä saisi kaskestakin, siinä on kasken hakkuu alulla.

-- Sehän vetelee, innostui soittaja vuorostaan. -- Minä tulen aivan
kohta. Mutta kun menette kotiinne, niin älkää antako kaataa yhtään
koivua, ei suurempaa eikä pienempää muuten kuin juurineen. Sitten
kaadettua katkaistaan jokainen juurikka erilleen rungosta. Siitä on
monenlaista hyötyä, juurikoista tulee länkipuita, kärrin käyräpuita,
tuolin selustimia ja vaikka mitä. Huonoimmista riihipuita. Kannot eivät
ole kyntäjän vastuksina, ja niiden paikalle tarttuvat puuntaimet puolta
näpsemmästi kuin rikkomattoman kannon juurelle.

-- Sepä oli aivan älykäs neuvo, kiitteli isäntä. -- Onko soittaja
tehnyt halmetyötä?

-- En kymmeneen vuoteen, mutta näin minä tehtävän poikasena isän
kotona, ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, miten sitä pitäisi tehdä,
jos tekee.

-- Onko soittajalla koti?

-- Onhan se kotirähjä siellä Heinäjärven kylän takana, mutta se on nyt
vieraan viljeltävänä.

-- Vai niin, vai vieraan. Kuulin tässä joltain, että soittaja on
sukuisin Havurinne. Minä en ole ennen kuullut sen sukuisia.

-- Eihän niitä taida muita ollakaan. Isäni oli Haverinen, mutta kun
hulluimmat haluavat olla jotain muuta, kuin mitä oikeastaan ovat,
niin minäkin sotapalveluksessa ollessani otin nimekseni Havurinne. Se
muistuttaa paljon alkuperäistä nimeä ja kotipaikan maisemaa. Se on
juuri kivikkoisella havurinteellä.

Isäntä mielistyi uuteen tuttavaansa niin, että pyysi laivan keittiöön
kahville.

-- Eihän nyt ole juonnin aikoja, esteli soittaja. -- Mutta ehkäpä se on
laivan emännöitsijälle mieleen, joten käydään vain.

Isäntä oli erittäin anteliaalla tuulella.

-- Jolta kahvi, siltä tupakkakin, hän puheli ja lisäsi, niin etteivät
muut kuulleet: -- Olisi minulla tuolla eväskorissa viinaakin.

-- Ei kaikkia yhtaikaa, sanoi soittaja. -- Ja minä olen ryyppyaineen
käyttämisessä poikkeus muista "pelimanneista". Enkä minä näin
loppurupeamalla ole halukas tähän tupakkaankaan. Saanko säilyttää
toiseen aikaan?

-- Jo toki, myönnytteli isäntä. -- Mitäpä sitä vetämään, milloin ei
haluta.

Kahvileivistä antoi soittaja solahtaa enimmän osan taskuunsa.

Isäntä olisi istuksinut keittiössä pitemmältäkin, mutta soittaja
kiirehti kannelle.

-- Mennään vain kannelle, myöntyi isäntä.

Palatessaan huomasi soittaja keittiön oven takaa pienen pojan, joka
siinä ikävissään olevan näköisenä istui.

-- Eikö sinulla ole toveria, kun niin yksin istut? kysyi soittaja.

-- Ei ole, kuului surullinen vastaus.

-- Missä sinun äitisi on?

-- Se on siellä kylällä työssä.

-- Entäs isäsi?

-- En minä tiedä.

-- Eikö sinulla isää olekaan?

-- Ei.

-- Mikä on äitisi nimi?

-- Leena Huovinen.

-- Entäs itsesi?

-- Erkki.

-- Vai Erkki. Onko sinulla evästä?

-- Ei ole.

-- Vai ei ole evästäkään.

Soittaja otti taskustaan säilyttämänsä kahvileivät ja antoi pojalle.

-- Mistä kylästä sinä olet?

-- Venerannan kylästä.

-- No, kyllä minä muistan: Venerannan kylästä Erkki Huovinen. Onko
äidilläsi muitakin lapsia.

-- On pienempi tyttö.

-- Ohhoh, vai on tyttökin.

Isäntä oli noussut kannelle, mutta soittaja lähti kiertelemään
alakerran suojia. Hänen huomionsa kiintyi iäkkääseen emäntään, joka
parhaillaan kaiveli eväskoriaan. Soittaja istuutui ulommaksi ja piti
silmällä emännän ruokapuuhia. Kalakukosta oli pohjapuoli koskematta ja
rieskasta melkein puolet tähteenä. Voivakkasen sisällystä ei nähnyt
ulommaksi. Soittaja siirtyi lähemmäksi ja aivan kuin leikillään
virkahti:

-- Onpa teillä makean näköinen kalakukko.

Emäntä naurahti.

-- Onhan tässä kalakukon "liisteet" eikä muuta.

Mutta kyllä minä tätä antaisin muillekin, ken vain haluaisi.

-- No sepä vetelee, ihastui soittaja. -- Tässä on jo yksi, joka haluaa,
ja ehkäpä löytyy muitakin.

-- Älähän sentään rupea huutelemaan muita tällaisille tähde-eväille,
kielteli emäntä. -- Mutta jos sinulla itselläsi ei ole, niin on tässä
lisäksi rieskaa ja vielä voitakin.

-- Jopas minä taas löysin hyväntahtoisen emännän, kiitteli soittaja.
-- Ei tähän tarvitse voita eikä rieskaa. Tässä kukon pohjassa on
vielä kahdelle miehelle syömistä. Vieläkö emännän pitää syödä kotiin
mennessään?

-- Mitä siitä kysyt?

-- Niin että miten suuria viipaleita minä saan tästä leikata?

-- Leikkaa vain miten suuria hyvänsä, en minä tarvitse enää.

-- Olinpa minä taas onnen poika, kiitteli soittaja suu täynnä.

-- Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet, alkoi emäntä kysellä. --
Alkumatkan sinä huusit ja remusit tuolla laivan kokalla hullujen
huviksi, ja nyt olet onnen poika, kun saat kuivaa kukonkuorta.

-- Eikö emäntä ole sattunut kuulemaan, kuka minä olen?

-- Vähänkö sinusta kuulee noilta nuorilta hulluilta, mutta minkä selvän
minä siitä saan, jos ne kehuvat ja kiittelevät, että se Havurinne se
soittaa. Minä vähät semmoisesta, mutta sitähän minä tahtoisin tietää,
mikä sinä muuten miehiäsi olet.

-- Uskaltaisikohan sanoa, ennenkuin olen syönyt.

-- Sano vain, en minä tule ottamaan leipäpalasta suustasi, oletpa
vaikka kuinka kumma.

-- No, sillä luvalla. Minä olen tottelematon, kovakorvainen, uskomaton,
laiska, vihainen, rietas... Vieläkö pitää jatkaa syntiluetteloa?

-- Jo riittää tuokin, sanoi emäntä. -- Mutta oletko sinä todella rietas?

-- Enhän minä tiedä sanoa, onko se todella vai leikillä, mutta niin
äitivainaja opetti lukemaan.

-- Tottelitko sinä äitiäsi?

-- Ei, hyvä emäntä, en minä totellut, tunnusti soittaja. -- Minun
tottelemattomuuteni tautta äiti taisi kuollakin.

-- Puhutko sinä nyt totta? kysyi emäntä.

-- Se on totista totta, totesi soittaja.

-- Voi sinua kurjaa, surkutteli emäntä. -- Miten se tapahtui?

-- Se on pitkä ja ikävä juttu, josta ei mielellään kerro kenellekään.
Sanon sen verran, että minun tavaton haluni saada itselleni viulu tuli
surmaksi äidille.

-- Suriko äitisi sitä niin kovasti?

-- Ei, vaan eräs hupelo mies paiskasi suurella kivellä äitiäni kylkeen,
kun hän särki viulun tekeleen, jota se minulle valmisteli.

-- Silloinko äitisi kuoli?

-- Ei silloin, vaan parin vuoden perästä.

-- Et sinä taida aivan paatunut pakana ollakaan, koska tunnustat
vikasi, puheli emäntä vakavana. -- Sinulla on mahtanut olla hyvä äiti.

-- Liika hyvä näin kovakorvaiselle, sanoi soittaja näennäisesti
leikillä, vaikka totta hän tarkoitti. -- Kuolemansa jälkeenkin on hän
minusta huolehtinut.

-- Nyt sinä poikkeat kesken syönnin totuudesta, huomautti emäntä. -- Ei
hyväkään äiti voi kuolemansa jälkeen huolehtia.

-- En minä puhu nyt leikkiä. On minun äitini huolehtinut. Eläessään oli
palkannut toisen, joka on hänen puolestaan huolehtinut.

-- Se on erittäin. Mutta oletkos sitä äitisi palkkaamaa huolehtijaa
totellut?

-- En uskalla kehua, sanoi soittaja.

-- Voi voi, kun sinulla on vielä paljon korjattavaa elämässäsi,
surkutteli emäntä. -- Ala jo nyt mieltyä ja heitä ensi töiksesi tuo
viulurottelo nurkkaan.

Soittaja väänsi kasvonsa surkeatakin surkeammaksi ja päätänsä pudistaen
selitti:

-- Voi, hyvä emäntä, mitä te vaadittekaan. Ennen minä voin luopua
toisesta silmästäni kuin viulustani.

-- Ei tullut sinusta kalua.

Kannelta tuli joku pyytämään "pelimannia" soittamaan.

-- Mene sanomaan, että se tulee heti kohta. Nyt, emäntä, tuhannet
kiitokset ruuasta. Vielä minä käyn teidän kotonannekin juttelemassa...
Mutta joutaisikohan tuo kukonkuoren loppu minulle?

-- Jo minä annan tämän mielelläni, sanoi emäntä, -- Mutta missä sinä
tätä säilytät?

-- Älkää sitä kyselkö, kunhan annatte.

Ja kun emäntä oli pistänyt kukonkuoren soittajan käteen, niijasi ja
kumarsi tämä yhtaikaa ja läksi kyyryissään juoksemaan laivan keittiöön
päin kuin pieni lapsi, joka on saanut erittäin mieleisen kapineen.
Keittiön oven takana hän suikkasi kukonkuoren Leena Huovisen Erkin
käteen ja oli samassa laivan kannella laulamassa: "Tuoltapa kuuluu
karjan kellot."



XXII.


Vuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja
istui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko
edessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen
yhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia
laskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni
Villen "pää pyörälle". "Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen
pala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin
edellisensä."

-- Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. -- Kukahan
tuotakin tietoa tarvinnee... Taitaisi olla viisainta heittää koko homma
ja ruveta taas rengiksi.

Oli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli
tuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta
astui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä
näytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.

-- Hyvää iltaa, lausui mies. -- Tokko tunnetkaan enää?

Ville nousi ja astui lähemmäksi.

-- Jo minä nyt tunnen... Veertihän se on.

Äänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää
painoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan
viululaatikon kannakehihnaa kysyi:

-- Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?

-- Jo toki... Onhan siinä oven pielessä naula.

Ville koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin,
ettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta
iloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:

-- Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet
toisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä
"pelimanni"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten
kokouksissakaan.

-- Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.

-- Se on aivan oikein, sanoi Veerti. -- Harvoin kuulut käyneen
syntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet
ole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että
nyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.

Villekin jo vilkastui.

-- Niinkö! Entäs Otto-veljesi?

-- Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me
teimme kaupat. Kivimäki on minun.

-- Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. -- Mutta mitenkä Otto niin heti
paikalla suostui myömään?

-- Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. -- Minä levitin Oton
eteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja "se naula veti".

Villekin aivan hämmästyi.

-- Kolmekymmentä satamarkkasta! Mistä sinä sait niin paljon rahaa?

-- Tuosta viululaatikosta.

-- Viululaatikosta! Entäs viululaatikkoon?

-- Viulusta ja hevosen längistä.

-- Ihanko todella?

-- No ihan todella. Ja on niitä vielä tähteenäkin, vaikka et niistä
tarvitse huudella ympäri maailmaa.

-- Mitäpäs minä, lupasi Ville. -- Mutta jos pääsevät tietoon ja
ryöväävät.

-- Saapi minut ryövätä, naurahti Veerti. -- Ei minun mukanani ole
rahoja muulloin kuin nyt. Ne ovat pankissa, korkoa kasvamassa.

-- Vai pankissa... Niin niitä säästyy, jolta tulee säästetyksi...
Milloinka asetut Kivimäelle asumaan?

-- Minäkö Kivimäelle asumaan! Mitä minä siellä tekisin.

-- Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.

-- Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.

-- En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville.
-- Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt
katsomassakaan.

-- En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet
rahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua
laulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.

Nyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset
olivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista
vastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä
rinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt
hän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan
renkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi
kuin leikillä:

-- Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja
tuollaisella keinolla?

-- Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.

-- Ei ole hyväkään, vastasi Ville.

-- Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. -- Onko renkipojille
mitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot
ehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin.
Mutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule
viedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten
iloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja
laulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.

-- Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. -- Ei ne niiden "kättä
lämmitä" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet
pankkiin ja ostelet maita.

-- Nyt sinä sanoit oikein, riemastui Veerti. -- Minä vien pankkiin ja
ostelen maita. Voitko sanoa renkipoikien rahojen olevan missään sen
paremmassa asiassa.

Villeä alkoi harmittaa kuunnellessaan näin kylmäkiskoista omanvoiton
pyyntöä, mutta hän koetti pysyä tyynenä ja uudisti äskeisen väitteensä.

-- Onhan ne oikeassa asiassa sinua hyödyttämässä.

-- Minuako yksistään, sanoi Veerti. -- Saisivatpahan nähdä, että ne
hyödyttäisivät muitakin, jos vain olisi äitisi elossa. Minä muistan,
mitä me puhelimme silloin, kun kävin hakemassa sinua ja äitiäsi Raivion
mökistä hautajaisten laittajaksi. Etkö sinä enää muista?

-- Enpä paljon, vastasi Ville tullen entistään tarkkaavaisemmaksi.

-- Minä muistan, sanoi Veerti uudestaan. -- Muistan vielä nekin puheet,
mitä puhuimme silloin, kun äitisi kanssa veimme lehmää rovastille.
Äitisi toivoi aivan tosissaan, että minä tulisin Kivimäen isännäksi,
sinä rengiksi ja hän itse karjanhoitajaksi. Ja niinkuin sanoin, jos
äitisi olisi elossa, niin nyt se suunnitelma toteutettaisiin, sillä
poikkeuksella vain, että sinä olisit isäntänä ja äitisi vanhana
emäntänä... ja minä itse silloin tällöin käypäläisenä, joka kantaisin
rahaa, jolla teettäisit työtä ja rakennuttaisit kartanoa.

Ville hämmästyi sanattomaksi. Tämä kammoksuttu lapsuuden tuttava kohosi
ajatuksissa aivan toiseen asemaan. Että Veerti muisti hänen äitinsä
puheet ja esitykset näin tarkalleen, se vaikutti kaikkein enimmän,
eikä hän voinut salata mielenliikutustaan. Hän ponnisti pysyäkseen
tasapainossa ja pyyhkäisten valahtaneet kyynelet kasvoiltaan kysyi:

-- Mistä hyvästä sinä asettaisit minut ja äitini ikäänkuin isänniksi?

-- Enpä sano vielä kaikkia syitä, vastasi Veerti iloisesti aivan
kuin ei olisi huomannut mitään. -- Tärkein on se, että ilman äitisi
huolenpitoa olisi Kivimäki aikoja sitten myöty ja ehkä syötykin. Lehmän
vientimatkalla puhui äitisi myöntiasiasta rovastille. Minä olin omin
korvin kuulemassa. Rovasti otti asian huolekseen ja toimitti kuin mies,
ettei setä saanut myöntilupaa.

-- Vai oli teillä niin paljon yhteisiä puuhia, sanoi Ville. -- Mutta
olisihan teillä veljeksillä sitä enemmän rahoja.

-- Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. -- Omankin
omaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne
olisivat menneet meidänkin perinnöt.

-- Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?

-- Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän
täytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen
Malkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun
Otto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja...
Muistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?

-- Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista
muistoista.

-- Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. -- Emme
me soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän
tuosta pulasta selvittiin... Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän
vuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään
Annastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun
kiertolaiselämäni.

-- Muistan minä sen, sanoi Ville. -- Kyllä minuakin silloin pelotti.
Mutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut
vuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.

-- Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.

-- Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun
kupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten
saanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut
viulun ääntä ja viulun soittajia.

-- Ja minuako myös? kysyi Veerti.

-- Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.

-- No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. -- Minä muistelen kuin
pahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä,
kävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä... Täytyihän siinä
soittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka
viikko... Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä
kysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit
palveluksessa?

-- Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.

-- Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti
surkutellen. -- Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla,
ettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi
oli mennyt miehelään.

Villen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:

-- Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.

-- Kummallista, ihmetteli Veerti. -- Minä en olisi uskonut, että äitisi
otti sen miehen, jonka oli ottanut.

-- En minäkään, sanoi Ville. -- Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se
oli niin menevä.

-- Etkö ollut vastaan?

-- Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.

-- Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. -- En minä olisi
vastustanut äitipuolen tuloa.

-- Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.

-- Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.

-- Ketäs sinä toivoit?

-- Sanonenko sinulle, jos suutut?

-- Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.

-- Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. -- Mutta ajatelkoot muut mitä
hyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla,
oli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.

-- En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. -- Äidin ansio se on, että
minusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin
hyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä
paljon muuta lisäksi.

-- Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. -- Minun oppipaikkani oli
sotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla
soittamaan.

-- Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.

-- En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin
olin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan
nuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.

-- Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. -- Ja onhan minun
ajatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan
tulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.

-- Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan.
-- Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on
soittokone.

Hän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.

Ville katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:

-- Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja
sokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?

-- Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.

-- Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.

-- Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään.
-- Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla
maailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo
milloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.

-- Niillekö sinä näitä jakelet?

-- Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.

Veertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton
säestyksellä laulaa: "Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo
isäni on jo musta multa."

Ville istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit
suunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen
mökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan
kuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet
"musta multa", vaan niinkuin kylmät kivet.

Veerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja
iloisemman, ja viimeksi "Lypsäjän laulun".

-- Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.

-- Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. -- Ja sitten sanon, että
nyt minä jo alan ymmärtää sinua... Me olemme tosin lapsuuden tuttavat,
mutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet
sittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.

-- Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä.
-- Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös
nimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei
sen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi
kivinavetta.

-- Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.

-- Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. -- Mutta ei paljas usko
auta, täytyy olla puuhassa... Ja kun olen saanut sinusta pois sen
luulon, että olisin vain renttuileva "pelimanni", niin nyt minä lähden
entistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.

-- Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. -- Saadaan tähän
nukkumapaikka, ja ruokaa on myös.

-- Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava
vähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.

-- Minä maksan tuon viisi markkaa, sanoi Ville.

Veerti kääntyi katsomaan tiukasti.

-- Sinäkö maksat... Sanoit ymmärtäväsi minua, ja tarjoat viittä
markkaa... Ei tämän taivahan kannen alla se tule tapahtumaan... Kyllä
sinun täytyy osata hoitaa rahasi minun olematta "kasöörinä", muuten en
minä ymmärrä sinua.

-- Niin... mutta meillä olisi vielä paljon puhelemista, selitti Ville.

-- Niistä puhelemme joutilaampana aikana, sanoi Veerti asetellen viulua
laatikkoon. -- Yksi asia vielä keritään... Mitä sinä oikeastaan puuhaat?

-- Minä luen, vastasi Ville. -- Eikä se ole tällä kertaa lukemistakaan.
Olen opetellut murtolukuja laskemaan.

-- Missä sinä sitä tarvitset? kysyi toinen.

-- On toivo päästä kiertäväksi lasten opettajaksi, selitti Ville.

-- Opettajaksi?... Osaatko sinä opettaa. Menisit ennemmin
maanviljelyskouluun.

-- Mihinkäs minä sieltä?

-- Mihinkä?... Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.

-- Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.

-- Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.

-- Kivimäelläkö?... Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei
äiti ole elossa.

-- Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon
selkäänsä. -- Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire.
Minua odotetaan... Hyvästi vähäksi aikaa!

Ville jäi yksinään. "Siitä on tullut omanlaisensa", hän ajatteli
asettuessaan murtolukuja laskemaan.



XXIII.


Ville oli vielä laskento-puuhissaan, kun taas eräänä iltana hänen
huoneensa oven takaa kuului raminaa, ja huoneeseen astui vanha,
kuihtuneen näköinen mies, kaltevalla kannella varustettu pärevakka
kädessä.

-- Jumalan rauha, lausui tulija hartaalla äänellä.

Villelle oli tällainen tervehdys outoa ja hän joutui hämille. Meni
kuitenkin lähemmäksi, ja vaikkei ollut aivan varma tuntemisesta,
ojensi kätensä tervehdykseen. Tulija tarttui siihen ja pitäen löyhästi
omassaan alkoi selittää asiaansa:

-- Kuulin talonväeltä, että tässä huoneessa asuu lasten opettajaksi
aikova, ja tulin tarjoamaan sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa.

-- Vai niin. Mitä se on? kysyi Ville katsoen miehen silmiin.

-- Se on väärentämätöntä Jumalan sanaa, sanoi mies irroittaen kätensä
ja kääntyen samalla vakkansa kantta aukaisemaan. -- Täällä on minulla
kaupan pieniä kirjasia, mutta ei sellaisia, joita hengellisesti
kuolleet ja riettaan hengen palvelijat haluavat lukea, vaan sellaisia,
jotka johdattavat Golgatan ristin juurelle, jossa meidän syntimme pois
pyyhittiin ja täydellinen sovinto ja anteeksiantamus valmistettiin.

-- Vai kirjasia, sanoi Ville. -- Milloinka te olette ruvennut
kirjakauppiaaksi?

-- Tunnetko minut? kysyi mies vähän ihmetellen.

-- Tunnen minä toki Simo Kurkisen, sanoi Ville niin tuttavallisesti
kuin suinkin osasi. -- Kun näin tuon kirjavakan, niin heti johtui
mieleeni se melkein saman mallinen vakka, jonka teitte minulle silloin,
kun asuin äitini kanssa Raivion mökissä ja te olitte siellä havuja
hakkaamassa.

Simon kasvot ilostuivat, ja hän kysyi:

-- Oletko sinä sen Kustaava vainajan poika?

-- Kyllä minä olen se Kustaavan Ville.

-- Vai niin, ihmetteli Simo. -- Minä olen kyllä kuullut, että sinä olet
täällä päin, näissä herrastaloissa, renkinä.

-- Niin olen ollutkin, selitti Ville. -- Mutta nyt on ollut aikomus
antautua lasten opettajaksi.

-- Mistä sinä sait ajatuksen ruveta lasten opettajaksi?

-- En osaa sanoa, mutta ehkä siihen on alkujuuret sieltä Raivion
mökistä.

-- Sieltäkö asti?

-- Sieltä asti. Muistaneeko Simo, kun opetitte minua virsiä laulamaan
ja kerroitte Kristityn vaelluksesta?

Ville odotti tämän muiston innostuttavan enemmän kuin kopsavakan teon,
mutta kävikin toisin. Simon kasvoille palasi äskeinen hartaan kiihkeä
ilme.

-- Hengetön huutaja minä silloin olin, hän lausui. -- Armosta osaton
helvetin kekäle, riettaan hengen palvelija, joka täytin vatsani sillä
ravalla, jota siat syövät.

Ville oli vähällä joutua neuvottomaksi. Hän ymmärsi, että Simossa on
tapahtunut suuri muutos, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui ja mihin
se perustui. Muutamista sanoista hän jo huomasi, että noita entisiä
aikoja on varovasti kosketeltava.

-- Jos ei ole kiirettä, niin istutaan, sanoi hän ottaen kirjavakan
katseltavakseen. -- Omilla varoillako olette ostanut nämä kirjat?

-- Ei minun näistä tarvitse antaa rahaa ennenkuin olen myönyt, selitti
Simo. -- Varakkaammat uskonveljet näitä painattavat, ja köyhät, muuhun
työhön kykenemättömät uskonveljet kuljeksivat myymässä.

-- Ettekö olekaan enää siinä mökissä?

-- En siitä asti, kun tulin uskovaiseksi.

-- Missäs Agaatta asuu?

-- Agaatta on mennyt sijallensa niinkuin Juudas Iskariot.

Ville käsitti Simon sanat semmoisinaan ja kysyi hämmästyen:

-- Ettäkö itse lopetti päivänsä?

-- Ei tuo itsekään, mutta eipä jumalattoman kuolema ole muutenkaan sen
kauniimpi.

-- Mistäpä sen niin varmaan tietää? huomautti Ville.

-- Tietää sen, sanoi Simo. -- Agaatta ei pyytänyt pelastusta eikä
anteeksiantoa, ja sellainen menee sijalleen.

-- Jospa se on pyytänyt ja saanutkin, puolusti Ville. -- Ja minkä minä
muistan, ei Agaatta ollut jumalattomampi kuin muutkaan. Ei hän tehnyt
kenellekään vahinkoa. Toista oli Lipposen Annastiina, joka poltteli
ihmisten riihiä ja eikö tuo liene muutakin poltellut.

-- Sokea olet vielä, poika parka, surkutteli Simo. -- Sinä tuomitset
töitten mukaan. Pidät Annastiinaa suurempana syntisenä, mutta vaikka
hän olisi sata kertaa suurempi, niin Annastiina on nyt Jumalan lapsi,
sillä minä tiedän, että hän on tunnustanut syntinsä uskonveljille ja
saanut anteeksi.

-- Niinkö? ihmetteli Ville. -- Onko tunnustanut senkin riihen polton?

-- On senkin ja paljon muuta.

-- Onko tunnustanut Veertille, jonka riihen poltti?

-- Veertillekö? Mitä se jumalaton mieronkiertäjä niistä asioista
ymmärtäisi?

-- Ymmärsipä tai ei, väitti Ville -- mutta niin minä ymmärrän, että
rikos on ensiksi tunnustettava sille, joka on vahingon kärsinyt.

-- On sillekin, myönnytti Simo, -- mutta uskonveljelle tunnustaminen on
tärkeintä, sillä hän voipi todistaa synnit anteeksi.

Nyt oli Ville jo selvillä Simon uskonnollisesta suunnasta, eikä
halunnut jatkaa väittelyä.

-- Onpa se kaunista, että Annastiinakin on kääntynyt, sanoi Ville. --
Onko hän tullut takaisin Heinäjärven kylälle?

-- Ei. Annastiina asuu Pohjalassa poikansa luona.

-- Vai poikansa luona. Minkälainen mies on Ansusta tullut?

-- Tavallinen sahan työmies. Kehui tuo olevan itsellään virankin.

-- Vai virankin, ihmetteli Ville. -- Minkähän viran?

-- Jokin palkaton virka siellä suruttoman työväen kokouksessa.

-- Eikö Ansu ole tullut uskovaiseksi?

-- Ei. Maailman mies se on vielä.

-- Entäs Petter? jatkoi Ville kyselyään. -- Nehän lähtivät muistaakseni
yhteen matkaan.

-- Petteristä on tullut vielä enemmän maailman lapsi, eikä se asu
siellä päinkään.

-- Missäs Petter asuu?

-- Tuolla N:n kaupungissa. Minä tulen nyt sieltä.

-- Tuletteko Petterin luota? ihastui Ville. -- Mikä mies hänestä on
tullut?

-- Semmoinen mies, ettei tekisi mieli mainitsemaan, jos vain sillä
saisi korjatuksi.

Villen mieleen vilahti vankilat ja muut iljettävät paikat.

-- Onko Petter joutunut niin huonoille teille, hän sanoi surkutellen.

-- Huonoille, sanoi Simo, kohottaen kokoonpainuneita hartioitaan. --
Maailman mielestä saattanee olla hyvälläkin.

-- No mikä ammatti sillä on? uteli Ville.

-- Kurja ammatti... epäjumalain tekijä.

-- Epäjumalain tekijä? ihmetteli Ville. -- En minä nyt ymmärrä. Ettehän
liene erehdyksessä?

-- Enkä ole. Näyttihän tuo niitä tekeleitään minullekin.

-- Mitä ne olivat?

-- Kuvia, kaikenlaisia veistettyjä kuvia, joista on selvä kielto Herran
laissa: "Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa", ei taivaassa
eikä maan päällä olevien.

Asia alkoi hiukkasen selvitä Villelle ja hän kysyi:

-- Oliko sillä erityinen huone, jossa niitä kuvia valmisteli?

-- En minä käynyt sen työpaikalla, vaan tottahan siellä on erityiset
huoneet, koska kuului olevan opettajakin, joka opettaa niitä
epäjumalain kuvia tekemään.

-- Nyt minä jo vähän ymmärrän, sanoi Ville. -- Se on sellainen koulu,
jossa opetetaan veistämään kuvia. Mutta mitenkä en ole sattunut ennen
kuulemaan, että Petter on siellä.

-- Ei tuosta ole vahinkoa, jos ei kuulekaan, sanoi Simo. -- Ja mikäpä
ne tuntee, kun ei huonon isän nimikään enää kelpaa.

-- Onko Petter ottanut toisen nimen?

-- Toisen toki... Kurkela sanoi olevansa.

-- No mitenkä te löysitte Petterin, kun sillä oli toinen nimi?

-- Löysinhän minä, kun kirjoitti ja neuvoi kirjeessä kadun ja talon
nimen.

-- Eihän tuo sitten ole hyljännyt isäänsä, eikä nimeäkään kokonaan,
lohdutteli Ville. -- Minä uskon, että Petteristä tulee etevä mies,
kunhan joutuu. Olen kuullut, että kuvanveistäjät ovat arvon miehiä. Ne
saavat töistään hyvän palkan.

Tästäkös Simo kiivastui, vaikka Ville oli toivonut aivan toista.

-- Hyvänkö palkan! Niinkö sanot, vaikka aiot lasten opettajaksi. Onko
helvetti hyvä palkka?

-- Minä tarkoitin työpalkkaa, sovitteli Ville sanojaan. -- Ja
voipikohan kaikkia kuvia nimittää epäjumalain kuviksi, sillä olen
kuullut, että muutamissa kirkoissakin on apostolien kuvia ja pieniä
Kristuksen kuvia olen nähnyt jumalisten ihmisten huoneissa.

Simo kiihtyi niin, että silmät ja tuo kutistunut vanha ruumis värähteli.

-- Saattaa olla tekopyhäin kirkoissa ja kotonakin, mutta Jumalan
lapsilla on Kristuksen kuva sydämessä. Kaikki muut ovat epäjumalain
kuvia.

-- No, enhän minä tahdo väittää, myönteli Ville. -- Haluaisin vain
tietää, mitä kuvia Petter veistelee: eläintenkö vain ihmisten.

-- Alastomia ihmisiä ne olivat, joita minulle näytti, sanoi Simo hiukan
rauhoittuen. -- Niitähän ne riettaan hengen palvelijat tarvitsevat.

-- Mutta kertoiko Petter, miten hän oli yhtynyt siihen oppipaikkaan?

-- Kyllä rietas pitää huolen, että hänen ammattiinsa yhtyy, vastasi
Simo. -- Ansusta erottua oli joku hovinherra ottanut palvelukseensa,
ja kun sillä pojalla oli pienestä pitäin kiihko vuoleksia hevosten ja
lehmien loivia, niin oli siinäkin joutoaikanaan vuoleksinut, ja herrat
siihen vain yllyttivät ja viimein puuhasivat päämestarin oppiin.

-- No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. -- Ehkä siitä
on iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?

-- En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. --
Menin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin
pääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt
siellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin
surkeasti... Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän
tyhjää kiihkoilevan... Niin sanoi oma poika... Joko sinä olet riettaan
palvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?

-- En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.

-- Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. -- Nyt on
otollinen aika, nyt on autuuden päivä... "Tänään jos kuulet hänen
äänensä, niin älä paaduta sydäntäsi"... Jos sinulla on syntiä
tunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan
anteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot...
Uskotko?

Simo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja
sanoi:

-- Jumala on anteeksiantaja.

Simon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:

-- Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren
majesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen
poikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että
"teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä... joille te
anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut"... Palkkapaimenten
sokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta
jokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.

Ville olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän
anteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen
tapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.

Simonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.

-- Tässä olisi vielä toinen hyvä kirja. Siinä selitetään autuuden tie
väärentämättömänä. Osta tämä!

-- En nyt tällä kerralla, esteli Ville. -- Olisi paljon muutakin
lukemista.

-- Mitä varten lukea muuta, kuin mikä on tarpeellista? sanoi Simo. --
Se on itsensä ravitsemista ravalla.

-- Eihän toki kaikki muukaan liene "rapaa", sanoi Ville hyvin
hellävaroen. -- Vai onko raamattukin?

-- Ei raamattu ole rapaa, jos vain sieltä löydät sen, mikä on
tärkeintä. Luehan roomalaisepistolan kymmenes luku, niin näet, ettei
ole muuta tietä autuaaksi tulemiseen kuin suun tunnustus ja usko
syntein anteeksi saamiseen... Vai onko täällä raamattu, niin minä luen.

-- On täällä uusi testamentti, mutta se on jossain kirjojen joukossa.

Simokin huomasi, ettei testamentin löytämiseen ollut erityistä halua,
ja alkoi kokoilla kirjasiansa vakkaan.

-- Meneekö näitä miten paljon kaupaksi? kysyi Ville osoittaaksensa
jotain osanottoa Simon harrastukselle.

-- Vähä täällä päin ostetaan, kun on kovin harvassa uskovaisia.
Pohjanmaalla menee enemmän ja siellä minä suurimman osan vuodesta
liikunkin.

Simo otti vakkansa.

-- Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin
puolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.

Simo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä
muistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana
tehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle
viulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä
ruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä
puhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla
penkillä... Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle
tuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi,
ja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin
voisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii
"villiläisiä" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla
opettajanakaan.

Hänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä
siinä oli sanottuna, että "suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme".
Mutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä
jopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. "Toiset
ottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he
ovat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?" ajatteli
Ville yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että "olkoonpa suorassa tai
väärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen,
sillä hän uskoo olevansa onnellinen."



XXIV.


Mestari Tarvainen sai vanhoilla päivillään rakentaa Heinäjärven
seudun tukkipuille laudoitetun alkutien Etelälahdesta lähtevän puron
suuhun. Ennen oli uskottu, ettei niin pientä puroa pitkin voitu
tukkipuita uittaa, mutta nyt se asia oli korjattu sulkulaitoksella ja
uittorännillä, jotka olivat aivan lähellä mestari Tarvaisen mökkiä.
Ja kun sulkulaitoksen rakentaminen oli päätetty, silloin Heinäjärven
ympäristön suurimmat havupuut alkoivat kaatuilla. Ainoastaan Kivimäellä
kasvavat hongat ja kuuset seisoivat vielä entisillä paikoillaan
ja pohjatuulten puhaltaessa nyökkäilivät jäähyväisiä kaatuneille
naapureilleen, jotka lähtöä odotellen alastomiksi kolottuina kelluivat
Heinäjärven pinnalla. Ne täyttivät melkein kokonaan tuon pienen järven,
vaikka se olikin entistään suurempi, kun niitytkin olivat veden alla.

Niittyjensä kasvusta huolehtien lähti Alapihan nuori isäntä Antti
solikoimaan puiden lomitse lahden yli vanhan Nevalaisen puheille.
Nuoremmilla isännillä oli vielä ehdoton luottamus Nevalaisen
älykkäisyyteen, vaikka tämä olikin jaloistaan köpelöitynyt niin, ettei
omin apuinsa voinut liikkua muualla kuin huoneen lattialla. Mutta
ajatukset olivat vielä virkeät.

-- Tulitpa hyvään aikaan, hän sanoi iloisena Antille, kun tämä saapui
huoneeseen. -- Minulla on sinulle asiaa.

-- Asiaa minullakin oli, vastasi Antti.

-- Ehkä onkin sama asia, sanoi Nevalainen. -- Minä halusin puhua
sinulle tuon Simo Kurkisen hoidosta. Siitäkö sinäkin?

-- En minä ole ajatellut Kurkisesta, vaan noista tukkipuista, kenelle
niistä pitäisi sanoa, jotta veisivät pois, muuten saattaa vesi turmella
kaikki rantaniityt, etteivät kasva mitään. Eikä noilta saa verkkojakaan
lasketuksi.

-- Nyt huolehdit joutavaa, selitti Nevalainen. -- Niityt kasvavat
puolta paremmin, kun ovat keväällä veden alla. Ja mitä pitemmän aikaa
tukkimiehet viipyvät kylässä, sitä enemmän tulee rahaa. Kaloja otetaan
kesällä.

-- Mutta milläpä tukkimiehiltä enää rahaa ottanee, kun lihat ja kalat
ovat kaikki myötynä ja syötynä? arveli Antti.

-- Lyö huonointa lehmää lihaksi, neuvoi Nevalainen. -- Silloin sikaa
säkkiin, kun se on päin. Niin minä olen antanut tehdä.

-- Se tässä täytynee muidenkin tehdä, myönnytti Antti. -- Mutta mikä se
Simo Kurkista koskeva asia olikaan?

-- Niin, minun täytyi tällä viikolla maksaa ensi kerran kyläkunnan
kassasta palkka Simon hoitajalle, selitti Nevalainen. -- Silloin
muistin, että Simollahan on poika, Pekkako sen nimi olikaan?

-- Petteriksi sitä sanottiin, muisti Antti.

-- Pekka tai Petter, sama se. Pääasia on, että meidän pitäisi osata
menetellä niin viisaasti, että hän lähettäisi rahaa isänsä hoitoon ja
elatukseen.

-- Missä asti asuneekaan ja lähettäisikö, jos saisi sanankin, epäili
Antti.

-- Asuinpaikkaa pitää kysyä Simolta. Luultavasti hän tietää. Ja jos
poika on kohonnut jonkun verran herrasmieheksi, niinkuin olen kuullut,
niin kyllä hän lähettää ja ottaa velkaakin, jos ei olisi itsellään.
Mutta meidän täytyy kirjoittaa hyvin kauniisti. Kertoa ensiksi, että
isä sairastaa täällä entisessä mökissään ja on sairastanut talvesta
asti, jolloin hänen omat uskonveljensä toivat tänne kotikylälle.
Senkin voisi vanhan tuttavan tavalla kertoa, että se kaupitsi kirjoja,
josta saaduilla säästöillä on elänyt melkein näihin asti, mutta nyt on
jo kyläkunnan täytynyt antaa apua ja palkata hoitaja... Näin, tähän
tapaan sille pitäisi kirjoittaa, ja minä ajattelin, että sinä, Antti,
lapsuuden tuttavana kirjoittaisit.

-- Minäpä kuulen, että isäntä itse osaa kirjoittaa tai kirjoituttaa
kaikkein parhaiten, sanoi Antti.

-- Asia menee pilalle, jos minä kirjoitan, selitti Nevalainen. -- Poika
muistaa minut ja ymmärtää heti, että nyt häntä kyläkunnan puolesta
aiotaan pakottaa isäänsä hoitamaan.

-- Ymmärtäköön, sanoi Antti. -- Onhan, siihen selvä laki, että lapsi on
vanhempansa hoitaja.

-- Ei sillä lailla, ei sillä lailla, puheli Nevalainen. -- Ei se
ole niin varakas, että saisi pakotetuksi. Mutta jos se on jonkun
verran herrasmies ja kenties uskovainen, niin varmaan maksaisi
hoitokustannukset. Nyt se on hyvin täpärällä. Otahan ja kirjoita,
niinkuin minä neuvoin, niin ehkä saataisiin kyläkunnan kassa
säästetyksi.

-- No, pitää koettaa, lupasi Antti.



XXV.


Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat
vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle.
Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja
miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.

Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin
lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten
seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä
määräyksiä.

Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä
luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat:
musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota
hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat
yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.

-- Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. -- Puut eivät ui
kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä
ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä
ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos
kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se
tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä
kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka
juoksee niillekin päiville.

Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:

-- Onko se varmaa puhetta?

-- Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi
uittopäällikkö.

-- Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.

-- Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.

-- Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan,
tenäsi rohkein.

-- Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun
suulle haalaamaan.

Kohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi.
Puron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä
keksinvarret huiskivat.

Uitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja
kyläläisten kanssa.

Vanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa
katsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.

-- Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa
sivellen.

-- Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi
Nevalainen. -- Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.

-- Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. --
Näkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin
päiväpalkkalaisen.

-- Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?

-- Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö
minä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään,
eivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.

-- Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet
voittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.

-- Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. -- Miehet saavat
helluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin
puut pääsevät purosta alas.

-- Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti
Nevalainen.

Päällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin
etteivät muut kuulleet:

-- Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei
ymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on
tässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet
harmetakin.

-- Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. -- Mennään
meille. Minulla on täällä hevonen.

-- Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä...
Näyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani... Täytyy
mennä katsomaan.

Muutkin katselijat alkoivat hajaantua.

Heinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja
erittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät
iloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen
ympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan
hupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän
alueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada
helluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla
kisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät
senkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista
ole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje
soittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan
soittamaan.

Eipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.

       *       *       *       *       *

"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa."

Tällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin,
jotka eivät olleet järven rannalla.

Mutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä,
etteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa
muitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli
kirjoitettu, että tulisi aivan heti, "maksoi mitä maksoi".

-- Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan "hanurilla",
lohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.

Vielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta.
He olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan
helluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein "kipeimmät"
miehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa
ja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet,
mutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja,
etteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.

-- Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. -- Ja kylläpäs
ajaa tulista kyytiä.

-- Ajaapa ajaa, säesti toinen. -- Kunhan ei vain menisi "nassakat"
rikki.

-- Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.

-- Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.

-- Ei per... ärähti edellinen. -- Muu matkustaja on tuokin, koska on
toisella valkea olkihattu.

-- Niin on saa...

Miehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle.
Kohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:

-- Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?

-- Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. -- Mitä
sitten?

-- Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään
ja vieläkö hän elää?

-- Emme me semmoisia... murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.

Toinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:

-- Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä
eikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.

Matkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen
syrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.

-- Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan
kuin tämä olisi ollut syyllinen "nassakoitten" viipymiseen.

-- Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.

-- Pappiko tuollainen "kaiturainen"? väitti toinen. -- Eihän tuolla
ollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.

-- Olkoon sitten mikä hyvänsä.

Miehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan
alkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.



XXVI.


Helluntaipäivän iltapuolella huomasi, että tukkipoikien ikävällä
odotetut "nassakat" olivat saapuneet. Niiden sisältö oli jakanut
nauttijansa kolmeen osastoon. Ahneimmat viinaveikot keturoivat
voimattomina pellonpientarilla tai metsissä, toiset kävelivät
kaulakkain pitkin tietä, laulellen lempilaulujaan, ja ainoastaan
kolmas osasto puuhasi kokon valmistuksessa. Siitä olisi alkuperäisen
suunnitelman mukaan pitänyt tulla korkeimpien puiden korkuinen, mutta
kyllä se nyt jäi puolta pienemmäksi. Työn suorittanut osasto ei siitä
kuitenkaan nurissut. Se antoi anteeksi, sillä voihan sattua, että sekin
vuorostaan kompastuu.

       *       *       *       *       *

Jo oli Veertikin saapunut sukulaistaloonsa, Naurisharjulle. Hän kävi
siinä hyvin harvoin, sillä vanha emäntä ei pitänyt soitosta, ja
Nevalainen, Veertin isoeno, tunkeutui antamaan kovin paljon neuvoja
perintötilan hoidossa. Tällä kerralla oli moittimisen aiheena se, ettei
Veerti myönyt puita.

-- Nyt sinä et saa niitä kaupaksi kymmeneen vuoteen, pelotteli
Nevalainen. -- Yhtiön ostaja sanoi kaikille, että myökööt nyt, jos
myövät, ei täällä osteta vähissä erissä, se ei kannata.

-- Sen parempi, puut saavat kasvaa, tuumaili Veerti nauratellen.

-- Turhan tautta sinulla on maatila, murisi Nevalainen. -- Metsä kohta
läpipääsemätön ja kartano "hierimellä hämmennettävä". Millä senkään
rakennat?

-- Antaa vanhan kartanon lahota rauhassa loppuun asti, tottapahan
sitten keino keksitään, sanoi Veerti.

-- Ei sinusta tule koskaan maamiestä, päätti Nevalainen. -- Veljestäsi
Otosta voipi tulla, jahka ennättää, mutta, höperö, kun möi sinulle.
Mistä sinä sait rahaakin?

-- Tuolta olen lainaillut ympäri maailmaa, selitti Veerti naurellen.

-- "Hulivili" sinusta tuli, nureksi Nevalainen. -- Olisit muuttanut
nimesikin "huliviliksi" eikä Havurinteeksi.

-- Eikö Kivimäki näytä havurinteeltä? kysyi Veerti.

-- "Lahorinteeltä" minusta näyttää, sanoi Nevalainen kääntäen
hänkin leikiksi. -- Isäsi sortui puun alle. Sinä joutaisit sortua
tahallasi lahottamasi pirtin alle. Mutta ethän sinä käy vuosikausiin
katsomassakaan.

-- Käyn minä huomenna tai jo tänä iltana, sanoi Veerti. -- Onko täällä
näkynyt Kustaava vainajan Villeä?

-- Onko sekin aikonut tulla tänne? kysyi Nevalainen.

-- Lupasi se tulla, kun kutsuin yhdessä katsomaan entistä asuinpaikkaa,
selitti Veerti.

-- En ole kuullut Kustaavan pojasta, mutta on tänne muita sinun
karkutovereistasi tullut. Viime yönä kuuluu tulleen Simo Kurkisen
Petter.

-- Täällähän saaneekin tavata kaikki vanhat tuttavat, ihastui Veerti.

-- Niin, jos ne sinua, tuon näköistä laholinnan isäntää enää
tuntevatkaan, epäili Nevalainen. -- Tukkilaiset olivat nähneet yöllä
Kurkisen pojan ajavan ja olivat luulleet papiksi.

-- Vai papiksi, jopa sitten, ihmetteli Veerti.

       *       *       *       *       *

Tukkimiesten alipäällikkö tuli kiirehtimään "pelimannia" kisakentälle.
Varsinainen päällikkö oli mennyt pyhien ajaksi kotiinsa.

-- Näinkö aikaisin siellä aletaan, ihmetteli Veerti.

-- Niin täytyy alottaa, selitti alipäällikkö. -- Sinne on jo
kokoontunut miehiä. Ja kun niissä on juopuneita ja rajupäisiä, niin ei
niitä ole käsivoimilla hyvä hallita.

-- Milläs ne minä hallitsen? kysyi Veerti.

-- Soittamalla ja laulamalla, sanoi päällikkö.

-- Nytpä kuulette muutkin, kuinka tarpeellinen minä olen, nauroi
Veerti. -- Mennään sitten villiytyneitä kesyttämään.

Kisakenttää lähestyessä alkoi kuulua pallonlyöjäin mekastusta, jossa
olivat osallisina keskenkasvuiset poikaset. Juopuneimmat miehet
turisivat petäjikössä, kentän laiteella. Ja aivan kuten alipäällikkö
oli kentälle tullessa kertonut, näkyi kokon lähistöllä kymmeniin
nouseva miesryhmä, josta kuului reuhaavaa puhetta ja kirouksiakin.

-- Nyt alotetaan helluntai-ilot. Laulu ja soitto kaikumaan! komensi
alipäällikkö.

Veerti viritti viulunsa ja sillä säestäen lauloi:

-- "Nythän on taaskin se helluntai, kevät tautisen talven voitti".

Kun ei muista laulajista ollut apua, ei Veertikään halunnut yksinänsä
huutaa, vaan alkoi soitella tutumpia tanssisäveliä. Niillä näkyikin
keskustelu parhaiten häiriytyvän. Puolijuopuneita miehiä lähti
"pölkkyparilla" pyörimään, mutta jo ensimäisiä pyörähdyksiä tehdessään
he kellahtivat kentälle. Se lisäsi iloa.

-- Yrittäkää uudestaan, kehottivat katsojat. -- Ovathan pojat pysyneet
pölkylläkin.

-- Pysytään tässä nytkin, kehuivat "pölkyt", mutta kohta he taas
kellahtivat.

Oli toisia, jotka tahtoivat näyttää, ettei koko "saki" ollut noin
huonossa kunnossa, ja kun nämä ottivat oikein voimahyppäyksiä, niin
eivät pienet puutkaan olisi heitä estäneet.

Jo ilmestyi kentän laidalle naisiakin, mutta ne väistyivät ulommaksi,
kun näkivät, miten "kavaljeerit" kellahtelivat ja reuhtoivat. Veerti
alkoi epäillä, ettei näihin iloihin uskalla naisväki tullakaan, ja
lakaten soittamasta meni niitä kesyttelemään.

-- Johan tänne on tullut "nessukoitakin", hän lähemmäksi tultuaan
puheli. -- Älkää suinkaan menkö pois. Ei meitä tarvitse peljätä. Täällä
pidetään "ruuviajoa", koetellaan, kutka ovat kelvollisia, kun joutuu
aika "pyörähdellä kultansa keralla".

Hän lausui nämä viimeiset sanat laulamalla.

Naiset alkoivat kursailla:

-- Me tulimme vain kokon palamista katsomaan.

-- Niinpä tietysti, kokon palamista katsomaan, mutta minkäpä sille
voipi, jos siitä syttyy palamaan "rintaan ja poveen". Mutta tulkaahan
kumminkin lähemmäksi, jotta kuulette, kun minä soitan, että "heilani on
kuin helluntai".

-- Kuulemme me tännekin, estelivät tyttäret, mutta siirtyivät jo
kuitenkin vähän lähemmäksi.

Auringon alentuessa kuhisi kentällä joukkoa enemmän kuin koskaan ennen.
Silloin katsoi päällysmies ajan tulleen ja korottaen äänensä lausui:

-- Nyt sytytetään kokko ja sitten huudetaan.

Useita miehiä hyökkäsi sytyttämään, tuikaten tulen alimpiin oksiin,
josta se kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kiihtyen korvin
kuultavaksi huminaksi. Siihen yhtyi ympärillä seisovain ilohuuto, jota
poikaset jatkoivat, niin että päällikkö jo viimein kielteli lopettamaan.

Veerti lähti kokon palamisaikana kävelemään ulompana seisovain luokse,
josta oli huomannut Villen.

-- Tulithan sinä sittenkin. Jalanko vai hevosella? hän alkoi kysellä.

-- Alapihan kirkkomiesten hevosessa tulin, selitteli Ville. -- Menin
sinne ja tulin nyt tietämään, milloin sinä joudat Kivimäelle.

-- Huomiseen se jääpi, sanoi Veerti. -- Jos maltat odottaa tämän
"ötäkän" loppuun, niin mennään yhdessä Alapihaan yöksi ja sitten
aamulla ani varhain Kivimäelle.

-- Kun et viipyisi kovin myöhään, arveli Ville.

-- Puoleen yöhön asti on sopimus, enkä minä halua nyt soittaa siitä
yli, vaikka paljonkin maksaisivat.

-- Minä odotan sinne asti, lupasi Ville.

Seisoskellessaan kuuli Ville muutaman miehen mainitsevan Simo Kurkisen
nimeä. Hän kääntyi puhujaan päin ja huomasi, että se katseli kentän
lähitse kulkevalle tielle, jossa kahden miehen ohjaamana ajettiin
jotain hellävaroen kuljetettavaa kuormaa.

-- Simoa siinä viedään, selitti mies toisille. -- Tuo, joka kävelee
kärrin kupeella, on Simon poika, joka oli viime yönä tullut ja on tämän
päivää tiedustellut isälleen parempaa asuntoa. Äsken kuulin, että
mestari Tarvainen on vuokrannut kamarinsa ja luvannut hoitaa sairauden
aikana.

Ville liittyi miesten keskusteluun ja kysyi:

-- Simoko on sairaana ja tuo toinen on Simon poika, Petter?

-- Petterhän se kuvain tekijä poika taitaa olla nimeltään, muisteli
mies.

Ville halusi käydä vanhoja tuttaviaan tapaamassa ja kävi ilmoittamassa
Veertille, että hän menee mestari Tarvaisen mökille odottamaan. Hän
halusi nähdä vielä kerran, ehkäpä viimeisen kerran, vanhaa Simoa.
Hän iloitsi siitä, että Simo saapi ennen kuolemaansa olla poikansa
hoidettavana.

Ville muisti ikävällä ja katkeruudella ettei hän saanut olla äitiään
hoitamassa sen viimeisillä hetkillä. Katkeruus kohdistui isintimään,
joka oli tullut heidän erottajakseen. Hänellä oli sellainen ajatus,
että äiti eläisi vieläkin, jos ei tuo vihattava mies tullut turmelemaan
heidän väliänsä. "Ja jos äiti eläisi", hän ajatteli, "niin ehkäpä
saataisiin taas asua Kivimäellä".

Ville oli tullut tällä kertaa Heinäjärvelle siinä luulossa, että Veerti
pyytää häntä Kivimäen viljelijäksi tai on saanut päähänsä ajatuksen
avustaa maanviljelyskouluun. Kumpainenkaan näistä ei ollut hänelle
erittäin mieleinen, mutta hän oli sittenkin utelias tietämään onko hän
arvannut oikein.

Hän käveli hitaasti ajatuksiinsa vaipuneena ja aprikoi, rohkeneeko
mennä Simoa katsomaan näin myöhällä.

Mies, joka oli Simon kyydinnyt mestarin mökille, tuli vastaan, ja siltä
hän sai tietää, että sairas on kovin heikko ja hourailee.

-- Turhan tautta otti kuletellakseen. Olisi hyvin hyvästi voinut kuolla
siellä entisessä mökissäänkin, moitiskeli kyytimies.

Ville lähti astumaan kiireemmästi. Ovi voipi olla jo lukossa tai Simon
elämä lopussa, jos viivyttelee. Valveella oli vielä vanha mestari, vaan
ei tuntenut enää Villeä. Sitten vasta muisti, kun sai kuulla kenen
poika tämä on.

-- Vai sen Kustaavan poika, sanoi mestari maiskutellen huuliaan. --
Vanhan tutun poika. Minä tein äidillesikin arkun... Minnekä on matka
näin myöhään?

-- Kävin tuolla tukkimiesten kokolla, mutta kun näin Simo Kurkista
tuotavan tänne, niin tulin katsomaan, selitti Ville.

-- Vai tulit Simoa katsomaan. Tuolla kamarissa se on nyt, mutta kohta
taitaa kuolla, selitti mestari kuin tavallista asiaa.

-- Vieläkö se on täydessä tajussaan? kysyi Ville.

-- Ei ole, sanoi mestari. -- Hourailla taitaa nytkin. Kuunnellaan.

He siirtyivät lähemmäksi kamarin ovea. Alkoi kuulua katkonaisia
lauseita.

-- Antakaa, antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi, minä annan kaikille
anteeksi... Jumala tietää etten minä himoinnut Kivimäkeä... Voi, voi,
että minä meninkin sinne juhannuskokolle... Nyt se on myöhäistä...
Antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi...

Ville ei ymmärtänyt muuta kuin alun ja lopun ja kysyi hiljaa mestarilta:

-- Mitä se hourailee Kivimäestä, ettei ole sitä himoinnut?

-- Taisi nuorena ollessaan toivoa pääsevänsä Kivimäelle vävyksi,
selitti mestari.

-- Niinkö...

Ville siirtyi ulommaksi. Petter voipi pahastua, jos huomaa, että
syrjäiset kuuntelevat hänen isänsä hourailuja. Hän aikoi poistua
näkemättä sairasta, kun Petter tuli tupaan noutamaan isälleen vettä.
Petter oli matkasta ja valvomisesta niin väsynyt, ettei Ville aikonut
häntä häiritä ja tervehti pään nyökähdyksellä, kuten tuntematonta.
Mutta mestari ei heittänyt asiaa siihen, vaan alkoi nuorelle Kurkelalle
jutella, että tässä on entinen kasvukumppani, joka on tullut sairasta
katsomaan. Petter kääntyi tervehtimään, jolloin Ville huomasi, että
sillä oli vaatteus ja tervehtimistapa kuten oppineilla herrasmiehillä.
Hän ei ollut heti selvillä, miten alottaisi keskustelun, joten Petter
joutuikin ennen.

-- Kyllä täällä eletään vielä vanhassa hapatuksessa, hän alotti
kärsimättömällä äänellä. -- Heikkoa sairasta kidutetaan savutuvassa,
jossa lapset peuhaavat ja jossa on häkää ja kaikkea. Köyhä ei ole
ihminenkään, eikä niille tule mieleenkään hankkia parempaa asuntoa ja
hoitoa. Ei kirjoitettu minullekaan aikaisemmin. Nyt vasta, kun on aivan
viimeiset hetket. Enkä ollut saada asuntoa mistään. Tähän viimein sain.

Ville kuunteli äänetönnä, aivan kuin hänkin olisi istunut syytettyjen
penkillä.

-- En minäkään ole ennen tietänyt, hän sanoi.

Nuori Kurkela ei vastannut, kääntyi vain kamariin ja sanoi:

-- Täällä isä on, jos haluttaa käydä katsomassa. En joutanut
varustamaan vaatteitakaan. Mestarilta sain puhtaamman paidan. Kuvakin
olisi ollut otettava, vaan ei tullut valokuvauskone matkaan. Pitänee
piirustaa, vaan olen niin kovin väsynyt.

Ville oli seisottunut keskilattialle ja katseli kuolevan mullan
värisiksi muuttuneita kasvoja. Näki selvään, ettei se tunne ketään.
Väliin alkoivat kädet liikkua ja katseen kiihkeästi harhaillessa tuli
taas joku hourauslause.

Ville ajatteli, että näinköhän lienee äitikin kuollut, ja hänen tuli
kovin vaikea olla. Hän sanoi hyvästit ja kiirehti ulos.

Maantieltä kuului laulun loilotusta. Tuntui kovin raskaalta ajatella,
että tuolla huudetaan ja tanssitaan ja täällä kamppaillaan kuoleman
kanssa. "Ei ajattele toinen toisestaan", hän huokasi. "Kukin elää
omaa elämäänsä. Joka kuolee, hän kuolkoon. Sekö on tarkoitus. Miksi
kuitenkin toiset syyttelevät toisiansa; kaikilla on valittamista."

Ville meni istumaan puron sillan kaidepuulle ja katseli puroon
seisahtuneita puita. Aika kului kovin hitaasti ja hän lähti kävelemään
puron rantaa sulkulaitokselle. Sen lähistöllä istui ryysyinen mies, pää
painuneena eväskontin varaan. Hän arvasi, että se on sulkulaitoksen
vahti, ja käveli hyvin hiljaa ettei häiritsisi, jos on nukkunut.
Hän pääsi jo sulkulaitoksen keskelle, mutta silloin siltapuut vähän
narahtivat ja samassa ryysyinen mies hyppäsi pystyyn kuin ammuttu ja
sivaltaen kirveen alkoi tulla kohti, oudolla äänellä hokien:

-- Tänne ei saa tulla, tänne ei saa tulla.

Miehellä oli niin takkuinen musta parta ja pelottava naama, ettei Ville
yrittänytkään sitä rauhoitella, vaan juoksi mitä kiireimmin puron
toiselle puolelle ja sieltä takaisin sillalle. Hän ei muistanut pitkään
aikaan säikähtäneensä niin pahasti.

Kisakentältä alkoi palata joukkoa. Kohta tuli Veertikin kiirein askelin
ja lähemmäksi päästyään kysyi:

-- Täälläkö olet seisoksinut koko ajan?

Ville alkoi kertoa.

-- Kävin minä Simoakin katsomassa, ja sitten menin tuonne
sulkulaitokselle, mutta siellä oli niin vihainen ja kamalan näköinen
ukko, ettei se suinkaan liene täysijärkinen. Olisi lyönyt kirveellä,
jos en joutunut pakoon.

-- Ei lyö ketään, vaikka uhkailee, rauhoitteli Veerti. -- Eikä se
uskalla uhatakaan minua.

-- Mikä mies se on ja miksi se ei uskalla sinua uhata? uteli Ville.

-- Se on Parta-Jaakko, selitti Veerti, -- sama, joka heitti äitiäni
kivellä. Ja Jaakko tietää, että hänen kivenheittonsa vei äitini
hautaan, ja siksi se ei uskalla uhata minua.

-- Vai tämä on Parta-Jaakko. Äiti-vainaja kertoi usein siitä kiven
heitosta, mutta miten en liene ennen tullut miestä tuntemaan.

-- Se oli silloin ensi vuosina pakosalla, toisissa kylissä, mutta nyt
se kuljeksii tukkimiesten mukana tukkilauttojen vahtina.

-- Vaarallinen vahti, sanoi Ville. -- Jos löisi muitakin kuoliaaksi.

-- Ei se lyö ketään, jos ei mene tekemään kiusaa, piti Veerti yhäkin
Jaakon puolta.

-- No ei suinkaan äitisikään ole tehnyt kiusaa, huomautti Ville.

-- Kiusanteoksi Jaakko otti, kun äiti löi viuluntekeleen kappaleiksi.
Minähän siinä asiassa oikea syyllinen olin, mutta se ei tule enää
takaisin... Ja nyt loppuyöksi Alapihaan.

Oli jo yli puolen yön, kun he jutellen kävelivät Etelälahden rantaa.
Laulurastas heräsi oksalla ja hypähtäen puun latvaan alkoi laulaa
kevätlaulujaan.



XXVII.


-- Mikä soittajankin ajoi näin aikaisin ylös, ettei kahvikaan kerinnyt
valmistua, ihmetteli Alapihan emäntä toisen helluntaipäivän aamuna.

-- Kotiin pitää joutua, selitteli Veerti puuhakkaana kuin huolellisin
talon isäntä.

-- Mistä se kiire tuli, vai onko siellä joku odottamassa? kyseli emäntä.

-- Ei meitä odota ei kissakaan, mutta juuri sen vuoksi sinne onkin nyt
kiire, ettei aina olisi niin tyhjää.

-- Vai niin, naurahti emäntä. -- Soittaja taitaa olla kosintapuuhissa
ja on ottanut tämän lapsuuden tuttavan puhemiehekseen.

-- Emäntä on jonkun verran oikeassa, myönnytti Veerti. -- Mutta
ei tästä ole puhemieheksi. Siihen virkaan tarvitaan vanhempi ja
kokeneempi. Tämä on vain apulainen, syrjästäkatsoja, että miltä
näyttää, näyttääkö miellyttävältä.

-- Nyt on soittaja erehdyksessä, jatkoi emäntä leikkiään. -- Sellainen
apulainen on vaarallinen. Jos näyttää kovin miellyttävältä, niin voi
ryöstää itselleen.

-- Ei tämä ryöstä. Olemmehan me hyvät ystävät ja, kuten emäntä itse
sanoi, lapsuuden tuttavat.

-- Ei niissä asioissa ystävyys eikä tuttavuus paina mitään, väitti
emäntä.

-- Koetella tulee, sanoi Veerti. -- Ja nyt taipaleelle katsomaan, onko
Kivimäen talo emännän arvoinen.

-- Olisi otettu aamiaistakin, esteli emäntä.

-- Ei nyt jouda. Apulaisen aika menee hukkaan. Viulu jääköön tänne
pantiksi. Palatessa lunastetaan.

He lähtivät kahvin juotuaan rantaan.

Veertin iloisuus ei tarttunut Villeen. Hän tunsi olevansa tällä
matkalla aivan kuin tuulen heiluteltavana. Eilen aamupäivällä kirkossa,
illalla tukkimiesten helluntaitulilla, yöllä vanhan kuolevan ystävän
luona ja nyt -- tiesi mitä varten -- menossa surullisen lapsuusajan
asuntopaikalle. Hän sai Veertin leikkipuheista sen otaksuman, että
sillä on aikomus tarjota taloansa hänen viljeltäväkseen. Mutta millä
ehdoilla? Ja vaikkapa ehdot olisivat hyvätkin, niin sittenkin tuntisi
elävänsä toisen armoilla. Sitäpaitsi, mitäpä kunnollista hänen
talonhoidostaan tulisi yksin! Mutta jos toisen taloon turvaten ottaisi
itselleen elämänkumppanin, niin silloin alkaisi vähitellen kasvaa toivo
ja viimein himo päästä asumansa talon omistajaksi. Siihen syntiin
ovat jalommatkin langenneet. Ja nyt hän piti yöllä kuulemaansa Simon
hourailua ylhäältä annettuna varoituksena. Ehkäpä hän, kuulematta tätä
varoitusta saisi kuollessaan huutaa, että hän on himoinnut Kivimäkeä
omakseen.

Tästä ajatuksesta hän sai sen varmuuden, että tarjotkoonpa Veerti
vaikka miten hyviä asumisehtoja, hän ei suostu.

He olivat soutaneet Kivimäen puoleiselle rannalle. Heti maalle noustua
alkoi Veerti hypähdellä iloisena.

-- Nyt seistään omalla pohjalla, ja huomaatko, Ville, että täällä on
puita. Niitytkin kasvavat puita.

-- Niinpä näkyvät kasvavan, myönnytti Ville, ja hänen täytyi
väkiselläkin naurahtaa.

-- Sinä naurat minun puu-niityilleni, mutta puuniittyjä ne saavat
ollakin. Sitä sakeamman heinän kasvavat sitten kun aika joutuu. Ja nyt
mennään katselemaan, mitä sieltä Kivimäen takamailta löytyy.

Villekin päätti olla niin iloinen kuin voipi ja ajatella täällä
käyntiään huvimatkaksi.

-- Mennäänpä vain, hän sanoi reippaalla äänellä.

-- Ei malteta käydä huoneessa, selitti Veerti taloa lähestyessä. --
Minä vain käyn sanomassa, että asukkaan emäntä laittaa ruokaa, jotta
saadaan metsästä tultua syödä.

Ville jäi katselemaan kartanoa. Jopa se oli rapistunut. Alimmat tuvan
hirret niin lahoja, että ikkunapenkit olivat melkein lattian tasassa
ja katot niin moneen kertaan tuohilla paikatut, että ne muistuttivat
kirjavan kissan selkää.

Metsään mennessä seisattui Veerti pellon aidan vierelle, jossa oli
lahonnut petäjän kanto, ja kysyi:

-- Muistatko mikä kanto tämä on?

-- Enpä muista.

-- Tämä on sen puun kanto, josta veistettiin isävainajan arkunlaudat.

Nyt jo Villekin muisti.

-- Tämäkö puu hänet rutisteli?

-- Tämä juuri. Aikoi kaataa pirtin kengityshirren, mutta hirsi
kaatoikin miehen.

-- Ja pirtti on kengittämättä vieläkin, huomautti Ville.

-- Niinpä on, vaan ei se mitään, myönnytti Veerti huolettomasti. --
Puut ovat saaneet kasvaa. Ja kunhan kävellään nälkärupeaman kierros,
niin sinä näet, että on täällä puita jos maatakin. Kivikkoa se on,
mutta sen parempi. Ei ole verokaan suuri.

Alkoivat astua metsäpolkua. Milloin huomattavasti suurempi puu ilmestyi
näkyviin, riemastui Veerti ja juoksi syleilemään kuin lapsi äitiään.

-- Tuoppa sinäkin sylesi tämän ympärille, hän kehoitti toveriaan.

Ville muisti aamullisen keskustelun Alapihassa ja kysyi naurahtaen:

-- Eikö riitä, jos minä katselen täältä ulompaa, että miltä se näyttää.

-- Ei, ei, kierrä vaan sinäkin kätesi.

Ville veti kätensä ja alkoi ihmetellä.

-- Eivät totisesti yllä sormien nenät toisiinsa.

-- Niin, mitäs sanot, innostui Veerti. -- Ollapa näitä tuhansittain.
Arvaatko mitä näistä maksetaan?

-- Ehkä pari markkaa, arveli toinen.

-- Et arvannut puoleksikaan. Pienimmilläkin täytyy saada kaksi markkaa.

-- Ovatko muutkin talot saaneet?

-- Mitä ne saavat, jotka myyvät summamutikassa! Minä olen pitänyt
maailmaa kierrellessäni korvani auki, ja tiedän, mitä tukkipuut
maksavat ja miten ne myydään. Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän
talon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ja kymmenen vuoden
kuluttua taas yhtä paljon.

-- Jokohan, epäili toinen.

-- Saat nähdä, vakuutti Veerti. -- Mutta siihen ei ole kiirettä.
Otto-veli voisi tulla päästä vialle.

Ville aivan säpsähti. Hän oli ajatellut jotenkin samaa, ei pään vialle
menemistä, vaan että Otto varmaan tulee katkeralle mielelle. "En minä
sekaannu tähän asiaan", hän ajatteli.

Päivä oli puolessa, kun he joutuivat takaisin Kivimäelle. Vaimo oli
laittanut pöytään mitä parasta heiltä löytyi, ja mies koetti olla
vieraille niin kohtelias kuin vähänkin osasi.

-- Onko tämä isännän toveri näitä yhtiön herroja, kun kävitte metsiä
katselemassa? uteli hän kaikella kunnioituksella.

"Isäntä" ja "yhtiön herra" huvitti Veertiä tavattomasti, mutta hän oli
olevinaan hyvin vakava ja selitti:

-- Ei tämä ole "yhtiön herroja", entinen lapsuuden toveri vain. Ja
kun illalla tapasimme toisemme kisakentällä, niin tulimme tänne näitä
entisiä elomaita katselemaan.

-- Vai niin, vai niin, myönteli mies. -- Kuulinhan minä, että isäntä on
ollut siellä soittamassa. Miksi ette tuo milloinkaan viuluanne tänne?

-- En minä tuo näihin huoneisiin. Äiti- ja isävainaja kielsivät,
selitti Veerti vakavana.

-- Tarvitseeko niitä enää totella, kun ovat jo toistakymmentä vuotta
olleet haudassa, tuumaili mies.

-- On minun toteltava, kun en osannut heidän elinaikanaan totella.

-- Sepä on omituinen päätös, ihmetteli mies. -- Jos sen pitää aina,
niin eihän isäntä saa milloinkaan soittaa kotonaan.

-- Soitan minä niissä huoneissa, joita itse rakennutan, selitti Veerti.
-- Ja nyt meillä on viimeisenä tehtävänä katsella minun huoneelleni
sopiva paikka.

-- Eikö isäntä rakennuta tähän entiselle paikalle? arveli mies.

-- En. Te saatte asua näissä niin kauan kuin haluatte ja nämä kestävät.

-- Eikö isäntä käyttäisi tämän vanhan kartanon hirsiäkään, uteli mies.

-- En pökälettäkään, lupasi toinen. -- Ainoa vanha, jonka haluaisin, on
tuo vanha kätkyt.

Viljelijän vaimo kysyi ihmetellen:

-- Tuoko vanha lotisko? Eihän siitä ole mihinkään.

-- En minä sitä tarvitse lapsien tuudittelemiseen, naurahti Veerti, --
vaan se on muistaakseni meidän vanha kätkyt.

-- Niin on. Se ostettiin teidän huutokaupasta, selitti vaimo.

-- Sen saapi aivan ilmaiseksi, ehätti mies lupaamaan.

-- Ja minä puhdistan ja vien aittaan, ettei säry, innostui vaimo.

-- Ei sillä ole mitään kiirettä. Jos tarvitsette, niin antaa olla
tuvassa.

Veerti sanoi tämän aivan vakavalla naamalla; häntä huvitti nähdä
miten molemmat joutuivat alussa hämilleen, kunnes vaimo sai ujoillen
sanotuksi, ettei heillä enää kätkyttä tarvita.

Mies ei jatkanut, kääntyi vain kesken jääneeseen asiaan.

-- On täällä isännälle sopivia rakennuksen paikkoja. Tuolla pellon
takana, lähteen lähellä on ehkä paras paikka. Muistaako isäntä sen, vai
tulenko minä neuvomaan?

-- Kyllä minä muistan. Olkaahan täällä. Me katselemme mieluummin kahden.

Mies ei pienimmästikään pahastunut, tulipa vielä rappusille asti
neuvomaan, mistä lähteelle mennään, ja huusi jälkeen:

-- Kävelkää suoraan laihopellon poikki, ei se haittaa mitään.

Veerti ei seurannut kehoitusta, asteli vain tuttua polkua pellon
yläreunaa.

-- Erittäin palvelevainen mies tuo sinun talosi hoitaja, sanoi Ville.
-- Olisit antanut tulla mukaan.

-- Hyvä mies, myönnytti Veerti, -- mutta ei sen tarvitse olla meidän
puheitamme kuulemassa. Nythän me vasta tulemmekin pääasiaan.

-- Eikö huoneen paikan katseleminen ollutkaan pääasia, arveli Ville
naurahtaen, muistaen samalla järven ylitse soudettaessa tekemänsä
päätöksen.

-- Ei pääasia, vaikka siihen se kuuluu. Mennäänhän tuonne suuren kiven
kupeelle juttelemaan, jossa ennenkin myllästettiin ja päreviulua
soitettiin. Sinä et muista niitä aikoja.

-- Enpä muista, myönnytti Ville.

Puolipäivän aurinko oli lämmittänyt kiven kupeen, johon he selkänsä
nojasivat.

-- Tässäpä istuu kuin kotonaan, kiitteli Veerti. -- Ja nyt sinun täytyy
kuunnella rauhallisesti, etkä saa väittää vastaan ennenkuin minä olen
selittänyt suunnitelmani loppuun. -- Sinä näit tuolla tuvassa tuon
vanhan kätkyen.

-- Näin ja ihmettelen vieläkin, että mitä sinä sillä teet.

-- Se on muisto-kätkyt, sanoi Veerti. -- Aina siitä päivästä, jolloin
Parta-Jaakon yllytyksestä nostin sinut siihen uudesta, veli Otolle
tehdystä kätkyestä, on minulla ollut paha omatunto ja olen päättänyt
jollain tavalla sovittaa sinulle sen rikoksen. Ja kun minä maailmaa
kierrellessäni olen tavannut isättömiä poikasia, niin joka kerta
muistut sinä mieleeni ja siitä on syntynyt sellainen ajatus, että
niitäkin on autettava. Tässä tarkoituksessa olen koonnut rahaa kuin
harjukas tai juutalainen. Siinä tarkoituksessa kiirehdin ostamaan
veljenikin osan. Ja kun nyt katseltiin tuo metsä, niin sinun täytyy
uskoa, että sieltä löytyy rahaa enemmän kuin arvaatkaan. Pankissa
on aluksi... Ja suunnitelma on tällainen: me rakennamme kivestä ja
rosokyljistä puista uuden kartanon. Sinä rakennutat, minä puuhaan
rakennusmiehiä ja tarpeita -- ja soitan. Kun rakennus on valmis,
talutan minä siihen asukkaita, isättömiä, turvattomiksi jääneitä pieniä
poikia. Niitä olisi minulla heti paikalla tiedossa kymmenittäin,
mutta ei oteta enempää kuin jaksetaan elättää ja kasvattaa. Sinä
opetat lukemaan ja työtä tekemään, minä opetan käydessäni laulamaan,
soittamaan ja vaikkapa tanssimaankin. Pakottamalla ei opeteta muuta
kuin työntekoa. Joka haluaa olla pitemmän aikaa ja tekee työtä, niin
saapi olla, jos ei, niin menköön etsimään parempaa. Minä kyselen pois
lähteville palveluspaikkoja ja käyn niitäkin katsomassa, niin kauvan
kuin elän... Vieläkö jatkan suunnitelmaani, vai joko kysyn, että mitä
siitä ajattelet? Suostutko yhteen tuumaan?

Ville oli kuunnellessaan tullut liikutetulle mielelle, enemmän kuin
olisi halunnut näyttääkään ja sanoi:

-- Sinulla on niin merkillinen suunnitelma, että minä olen aivan kuin
puulla päähän lyöty.

-- Niinkö, ihmetteli Veerti. -- Minusta tämä on aivan tavallinen eikä
yhtään merkillinen.

-- On se merkillinen sille, joka ei ole asiata ennen yhtään ajatellut.
Ja oletkohan sinäkään ajatellut mitä huolia ja vastuksia siinä tulee
eteen.

-- Olen minä niitäkin ajatellut, sanoi Veerti. -- Mikä sinusta on pahin
vastus?

-- Enhän minäkään osaa näin kiireelle sanoa. Mutta siinä on jo
ensimäinen vaikeus, että mitkä niistä ottaa kasvattaakseen, sillä onhan
meitä raukkoja niin paljon, että tuskin tälle mäelle mahtuu.

-- Sinä käsität väärin koko homman, oikaisi Veerti. -- Ei tähän oteta
yhtään poikaa, jota tullaan tarjoamaan. Ainoastaan ne otetaan, jotka
minä huomaan jääneen turvattomiksi ja ovat siivoja ja täysijärkisiä.

-- Toisetpa jäisivät nurisemaan, huomautti Ville.

-- Nuriskoot. Enkö minä saa auttaa ketä tahdon Mikä sinusta on sen
jälkeen pahin?

-- Kukapa se arvaa edeltäpäin, mutta viimeinen paha on se, että miten
sitten käypi koko homman, kun sinä kuolet.

-- Sitä en ole minäkään ajatellut, mutta ajatellaan nyt.

-- Miten se ajatellaan? sanoi Ville. -- Olen kuullut, ettei vanhemmilta
perittyä omaisuutta kykene luovuttamaan testamentilla, vaan täytyy joko
myödä tai syödä, muuten perii veli.

-- Niin taitaa periä, harmitteli Veerti. -- Mutta kyllä siihen
keksitään keino. Minä myön Kivimäen sinulle.

-- Minulle! huudahti Ville. -- Millä minä ostan?

-- Ei siinä tarvita rahoja, selitti toinen. -- Kauppakirja tehdään ja
kuitataan maksetuksi. Jos minä kuolen ensin, niin sinä jatkat ja teet
sitten testamentin isättömille pojille. Sinulla ei ole isän eikä äidin
perintöä, joka estäisi.

Ville katsahti hämmästyneenä ystäväänsä, että luottaako se todellakin
häneen noin paljon. Veerti huomasi ihmettelevän katseen ja kysyi:

-- Etkö sinä vieläkään innostu tähän asiaan, kun katsot noin pitkään?

-- Älähän hätyyttele, sanoi toinen. -- Minä ihmettelen sitä, että mistä
sinä olet saanut niin suuren luottamuksen minun rehellisyyteeni, jotta
uskaltaisit myydä talosi ja merkitä maksetuksi.

-- Jos sinä sitä tietoa kaipaat, niin minä sanon: siitä, että sinun ja
minun äidillä oli luottamusta toisiinsa, ja tottahan meilläkin täytyy
olla... Äiti sanoi vähää ennen kuolemaansa, että luottaisin sinun
äitiisi, enkä laskisi pois, mutta isävainaja epäili, niinkuin hän
epäili kaikkia täysijärkisiä, ja käski pois... Nyt tiedät senkin asian
aivan kaunistelematta.

Tämä tieto vaikutti Villeen, ja hän istui pitkän aikaa äänetönnä.
Hänelle muistui mieleen Simon Agaatan käynti Raivion mökissä, jolloin
tämä haukkui äitiä Haverisen akan tappajaksi ja vaikka miksi.

-- Taisin tehdä pahasti, kun sanoin tämän, virkkoi Veerti. -- Mutta
ymmärräthän, etten minä usko äitisi ottaneen neulaakaan meidän
tavarasta.

-- En minäkään usko, sanoi Ville. -- Mutta minä epäilen, että onko
minusta mitään hyötyä sinun suunnitelmallesi.

-- Mitä sinä siitä epäilet. Sittenpähän nähdään.

Ville teki pikaisen päätöksen.

-- Jos sinun luottamuksesi perustuu äitiini, niin olkoon menneeksi:
minä suostun yritykseen.

-- Se on oikein! riemastui Veerti hypäten seisoalleen. -- Mutta
älä sano yritykseksi. Siitä täytyy tulla tosi, ainakin pienemmässä
määrässä... Ja nyt puuhaan! Mistä laidasta alotetaan? Mennäänkö
katsomaan kartanon paikkaa?

-- Mennään vain

Kulku ei ollut enää astelemista, he menivät hypähdellen. Kohta
löytyikin lähde, josta juoksi vettä, niin että lirinä kuului
ulommaksikin.

-- Tässähän on vettä vaikka kuinka suureen taloon, ihaili Veerti.
-- Tämän alapuolelle kaikki rakennukset, jotta vesi tulee omalla
painollaan.

-- Mutta tämä tulee paljon alemmaksi kuin entinen kartano, huomautti
toinen.

-- Niin sen pitää tullakin, selitti Veerti. -- Tänne ne parhaat
viljelysmaatkin tulevat. Vanhat miehet raivasivat peltonsa mitä
korkeimmalle. Meidän vuoromme on raivata alavat paikat. Ja minä olen
kävellessäni nähnyt, että parhaat pellot tulevat sinne, missä on
savea ja mutaa. Ja tästä järveen asti on yläpuoli savea ja alapuoli
suota, jotka eivät nyt kasva heinää kuin nimeksi. Mutta kymmenen
vuoden kuluttua ja jo ennenkin siinä läjöttää niin kauniita ruis- ja
heinäsarkoja, että heinäjärveläiset ihmettelevät. Ja ajattelehan, mikä
mainio työpaikka siinä on meidän kasvattipojille, kun ne pienillä
käsikärryillä lankkuja myöten työntää hyristävät savea alas ja suota
ylös.

-- Kukas raivaa puut ja kaivaa ojat? kysyi Ville.

-- Kyllä niitä työmiehiä löytyy. Otetaan jo tänä kesänä Parta-Jaakko
alottamaan. Siltä loppuu kohta lauttojen vahtiminen, ja Jaakko tulee
halusta, jos sille luvataan huoneen paikka ja puut. Se kuuluu kyselleen
moneltakin, mutta ei kukaan halua ottaa maalleen asumaan.

-- Minkä vuoksi sinä sitten haluat ottaa? kysyi Ville ihmetellen. --
Minuakin pelottaa tuollainen mies.

-- Minä ymmärrän sinun pelkosi, myönnytti Veerti. -- Mutta koeta
sinäkin ymmärtää minun suosioni Parta-Jaakkoa kohtaan. Jaakko oli minun
ensimäinen uskottuni ja avustajani viulu-puuhassa, ja saman Jaakon
käden kautta meni minulta hyvä äiti. Ajattele ja sano sitten, kumpaako
minun pitäisi tehdä: rakastaako vai vihata Jaakkoa?

-- Älä tee kumpaakaan! Anna Jaakon olla oloissaan.

Veerti pudisti päätään ja nauraa hymähti.

-- Ei ole oikein asettua sille kannalle toisiin ihmisiin, varsinkaan
niihin, joiden kanssa on ollut jossain tekemisessä, hän selitti
harvinaisen vakavana. -- Ja koska et sinä sanonut, kumpaako minun
on tehtävä, niin minä itse sanon, että minun pitäisi vihata Jaakkoa
enemmän kuin muiden, kostaa hänelle äidin kuolema. Ja minä kostan sen
sillä tavalla, että annan rakentaa huone-kötterön tuonne mäen taakse
ja annan ojan kaivua ja niityn raivuuta, josta saapi elatuksensa.
Jaakkokin on vanhetessaan hiukkasen viisastunut. Ja minä uskon,
että sinäkin jonkun aikaa yksissä töissä oltuasi huomaat, ettei
uskollisempaa metsänvartiaa eikä työmiestä löydy.

-- Nyt sinä ajoit minut umpikujaan, tunnusti Ville.

-- Millä tavalla umpikujaan?

-- Sillä tavalla, että vaikka minun pitäisi olla näistä asioista
paremmin selvillä kuin sinun ja olen ehkä lukenutkin niistä enemmän
kuin sinä, ei minulle ole vielä kertaakaan johtunut mieleen kostaa
sillä tavalla vihamiehelle.

-- Jospa sinulla ei olekaan vihamiehiä.

-- En tiedä, onko sellaisia, jotka minua vihaavat, mutta kyllä minä
vihaan yleensä kaikkia naisten viettelijöitä ja yhtä (jonka nimenkin
voisin mainita) vihaan niin, etten ole näkevinäni, jos tulee tiellä
vastaan.

-- Sano nimi, niin tuumitaan yhdessä, että jos voitaisiin sillekin
kostaa, kehoitti Veerti naurahtaen.

-- Sanon sinulle. Se on äitivainajan toinen mies, joka vielä elää.

-- Nooo, veteli Veerti pitkään. -- Sille on tuiki helppo kostaa. Se on
terve, vankka ukko ja osaa huonetöitä. Otetaan huonetyöhön ja aluksi
kivijalan pohjaa laittamaan. Suostutko?

-- Suostun sillä puheella, että sinä teet hänen kanssaan sopimuksen ja
selität samalla, että sanokoon minua nimeltäni, mutta ei leikilläkään
pojakseen. Minä puhuttelen häntä myös nimeltään.

-- Se on päätetty asia, sanoi Veerti iloisesti. -- Nyt meillä on
tiedossa kaksi työmiestä, ja toisia tulee, kun aika joutuu. Niille sinä
saat kostaa heidän isäinsä pahat teot siten, että opetat lukemaan ja
tekemään työtä.

-- Niille kostaminen ei kuulu minulle, sanoi Ville. -- Lukemisen opetus
on kyllä mieleistä työtä, mutta työntekoa opettaessa tulla monta
virhettä. Suon ja saven sotkeminen ensinnäkin ja monta muuta seikkaa
sen lisäksi.

-- Siihenkin keksitään keino, lohdutteli Veerti. -- Minä tiedän
sellaisen koulun, jossa näitä asioita opetetaan. Se kestää talven, ja
siihen otetaan niitä, jotka ovat vähintäin vuoden tehneet tavallista
maatyötä. Ja sinähän olet tehnyt montakin. Ensi talveksi menet sinne...
Niin sekin asia on taas päätetty... Nyt mennään pihaan ja nukutaan
vähän aikaa... Taisin syödä liika kovasti, kun tuntuu taas vatsan
kuvetta vihleksivän.

-- Söin minäkin niin lujasti, eikä minun... sanoi Ville. -- Jos olisi
kysyä, onko näillä asukkailla jotain vatsanväänneroppia.

-- Paranee se ilman mitään "roppia", kun vähän aikaa lepään.

He alkoivat kävellä pihaan.

Vuokramies oli odotellut, ja kun näki tulevan, niin meni vastaan.

-- Joko löytyi isännälle kartanon paikka?

-- Jo löytyi.

-- Siitäkö lähteen luota?

-- Siitä, vähän alempaa.

-- Milloinka ruvetaan rakentamaan?

-- Ensi talvena. Perustus ja kivijalka jo tänä kesänä.

-- Isäntä itsekö tulee teettämään töitä?

-- En, vaan tämä minun toverini voipi tulla jo kesän aikana
alottelemaan.

Mies katsahti Villeen ja kysyi:

-- Tähänkö tämä tulee asumaan?

-- Sitä ei ole vielä päätetty, selitteli Veerti edelleen. -- Mutta
tulipa tähän tai asui muualla, niin jos tämä tarvitsee mitä hyvänsä,
jota teillä on antaa, niin saatte antaa epäilemättä. Luottakaa tähän
aivan yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Jo jo minä luotan, kun isäntä sanoo, vastasi mies niin
yksinkertaista uskollisuutta ilmaisevalla äänen vivahduksella, ettei
kukaan olisi voinut hänen sanojaan epäillä.

Samassa hän katsahti Villeen samalla tavalla kuin katsotaan pitkän
aikaa poissa olleeseen ystävään.

Lampuodin vaimo laittoi ystävyksille nukkumapaikat samaan aittaan,
jossa Veertin äiti oli sairastanut ja kuollutkin. Niitä aikoja he unen
tuloa odotellessaan muistelivat.

-- Meidän nukkumisestamme ei tule mitään, jos yhäkin jutellaan, huomasi
Veerti. -- Nyt hiljaa, ja huomenna lakimiehen luokse teettämään kirjat.

-- Mitkä kirjat? kysäsi toinen.

-- Ne kauppakirjat. Etkö muista?

-- Ei teetetä vielä, vastusti Ville.

-- Miksei? Sinähän sen asian ensin huomasit.

-- Enpä kaupan tekoa, vaan että yritys voisi mennä myttyyn.

-- Nepä ne kuuluvat yhteen.

-- Vaikka kuuluvatkin, niin suonethan, että minä vuorostani luotan
sinuun, sanoi Ville. -- En epäile sinun peräytyvän sanastasi, jos
jätetään kirjain teko sinne asti, kun on saatu jotain näkyvääkin
tehdyksi. Niin minä ajattelen.

-- No olkoon siinä asiassa sinun tahtosi, myönnytti Veerti. -- Mutta ei
se saa vuosien taakse siirtyä. En minä mikään maailman pylväs ole.

-- Minäkö paremmin?

-- Olethan ainakin muutamia vuosia nuorempi.

-- Se ei merkitse paljon.

Viimeinkin ystävykset nukkuivat.



XXVIII.


Lämpöisen lauhkeasti paistoi elokuun aurinko Kivimäen rinteen alle,
jossa kolme miestä hiki hatussa väänteli kiveä. Heillä oli jo
säännöllinen, suorakaiteen muotoinen ala tasoitettu ja hiekoitettu.
He olivat irroittaneet suuren kulmikkaan kiven, jota parhaallaan
katselivat. Miehet olivat Ville ja hänen isintimänsä sekä Parta-Jaakko.
Jaakon nimen alkuosaa ei enää koskaan mainittu, eikä siihen ollut
aihettakaan, sillä tuosta tuuheasta parrasta näkyi ainoastaan musta
sänki. Ville oli halunnut, että Jaakko on parraton poikamies.

-- Nyt tämä kivi on kuljetettava paikalleen, sanoi Ville uudestaan
työhön ryhtyessä. -- Ukki on osaavin asettamaan telat ja rullat ja
ohjaamaan kiven kulkua. Me Jaakko-pojan kanssa annamme vauhtia.

Ukki, joksi Ville oli ilman mitään sopimusta alkanut isintimäänsä
sanoa, ryhtyi tämän nimen kuultuaan nöyrästi määrättyyn työhön. Hän jo
asetteli rullia teloille. Jaakko seisoi kiven kupeelle kumartuneena,
kanki valmiina "vippaamaan".

-- Nyt, Jaakko-poika, aletaan!

Vaikkei tuo kirvesmiesten kielellä sanottu "vippaaminen" ollutkaan
erittäin vaikeata työtä, pullistuivat parransänkiset posket ja "puh,
puh" kuului joka nytkäykselle.

Ehkäpä enemmänkin jännittyneenä oli kiven ohjaaja.

-- Nyt, nyt menee kivi pois teloilta! hän hätäili. Sinä Jaakko siinä...

-- Minuako sinä! tosahti Jaakko.

-- Ei ole Jaakon syytä, kiirehti Ville selittämään. -- Minä tyrkkäsin
liika rajusti.

Tämän työmaan vanhemman polven kesken sattui vähä väliä tämän tapaisia
tosahteluja, mutta kun Ville kiirehti sovittelemaan, ottaen, missä
soveltui, syyn niskoilleen, niin sopu tuli pian entiselleen. Kivi
liikkui taas tasaisesti nytkähdellen, ja hetken kuluttua se lepäsi
rakennuksen pohjan nurkalla.

-- Se oli ensimäinen nurkkakivi tähän rakennukseen, sanoi Ville
iloisena, pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Nyt olisi huudettava eläköön,
mutta voisivat luulla meitä hulluiksi.

Jaakko oli samaa mieltä.

-- Niin, ei huudeta. Järvellä näkyy joku soutelevan. Luulisi hulluiksi.

He istuivat kiven päälle levähtämään, ja Ville alkoi työväkeänsä
viihdytelläkseen puhella:

-- Kuinkahan monta kiveä tässä on silloin, kun meidän isäntä tulee ensi
kerran katsomaan?

Jaakollakin oli oman talonsa teko mielessä, ja hän sanoi vilkkaasti
kulmiaan kutrautellen:

-- Tulisi vain heti, että saisin kysyä pohjahirret siihen minun...

-- Onhan Jaakon tupaan luvattu pohjahirret ja kaikki puut mitä siihen
tarvitsee, kun latvukset joutuvat, selitti Ville.

-- Minäpä löysin kuivan, kaatuneen hongan. Siitä tulisi lujemmat.

-- Se on eri asia, myönnytti toinen. -- Kyllä isäntä Veerti antaa sen
Jaakolle aivan varmasti, kun tulee käymään kotona. Ja se voipi tulla
vaikka tällä viikolla. Siitä on jo viikko tai enemmänkin, kun kirjoitti
olevansa aivan terve ja pääsevänsä pois sairashuoneesta.

Jaakon huulet ja kulmat tekivät mielihyvää ilmaisevia liikkeitä, ja hän
puhkesi ylistykseen:

-- Ovat ne tohtorit hyviä miehiä, kun osaavat leikkailla ja paikkailla
suoletkin.

Toiset naurahtivat, ja Ville selitti:

-- Ei niiden toki ole tarvinnut leikkailla eikä paikkailla monesta
paikasta, ainoastaan sormen pituinen pala, umpisuoli.

-- On, on tuota siinäkin, sanoi Jaakko.

He olivat aikeessa lähteä vääntämään toista kiveä, loin heidän
huomionsa kiintyi tulijaan, joka oli soutanut järven ylitse ja käveli
suoraan työpaikkaa kohti. Jaakko varmaan ajatteli tupansa pohjahirsiä,
sillä hän oli aivan kovaan nauruun posahtaa sanoessaan:

-- Se on Veerti, isäntä!!

-- Ei ole, väitti Ukki. -- Isäntä Veerti on pitempi.

Ville katseli äänetönnä. Hän oli jo ulompaa katsoen nähnyt, ettei
tulija ollut Veerti. Mutta miehen astunnassa oli jotain yhtäläisyyttä,
ja se katseli aivan kuin ahmien joka suunnalle: pelloille, niityille ja
siinä sivussa rakennuksen pohjalle. Ja samassa Ville tunsikin tulijan
Otoksi, Veertin veljeksi. "Mitäs asiaa sillä on tänne", hän ajatteli ja
tunsi tulijaa kohtaan vastustamatonta vastenmielisyyttä. Syytä siihen
hän ei osannut eikä kerinnytkään itselleen selittää.

Otto saapui rakennuksen pohjalle, ja Ville meni tervehtimään.

-- Mitäs kuuluu? hän kysyi hyvin tavalliseen tapaan, jossa ei ollut
vivahdustakaan lapsuuden tuttavuudesta.

-- Eipä niin mitään, vastasi Otto vieläkin kuivemmin ja istahti
kivelle. -- Täällä väännellään kiviä?

-- Niin alotettiin. Minnekkä on matka?

-- Tulin vain tänne. Oletteko kuullut mitään erikoista Veertistä?

-- Ei, vastasi Ville säpsähtäen ja katsahti tutkivasti kysyjään.

-- Veerti on kuollut, ilmoitti Otto suoristaen selkäänsä ja katsellen
ympärilleen kuin voittoisa sankari.

Toiset kolme seisoivat kuin kysymysmerkit. Ville tointui ensiksi
puhumaan.

-- Veertikö kuollut?! Mutta eihän siitä ole kuin viikko tai vähän yli,
kun sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti olevansa melkein terve ja
päässeensä pois sairashuoneesta.

-- Niin oli päässyt ja mennyt niille omille matkoilleen, soittamaan,
selitti Otto kylmän kuivasti. -- Mutta sillä matkalla oli ottanut
uudestaan. Ja kun sitten sairashuoneella leikattiin toisen kerran, niin
päivän perästä kuoli. Minulle tuli sairashuoneelta ilmoitus.

Ville kuunteli typertyneenä ja kysyi:

-- Eikö minulle tullut mitään sanaa tai kirjettä?

Otto katsahti kylmästi ja vastasi:

-- Mitäpä minun veljeni kuolema kuuluu syrjäisiin. Veerti on nyt
haudassa. En minäkään joutunut hautaamaan. Sieltä olivat vieneet ja
laittoivat rahain mukaan kuitatun laskun. Kalliin kirstun olivat
ostaneet. Mestari Tarvainen olisi tehnyt enempää kuin puolta
huokeammalla, ehkäpä entiselle oppilaalleen neljännellä osalla niistä
kaupungin hinnoista.

Oton kylmä vastaus "syrjäiselle" ja saiturin typerät selitykset kirstun
hinnoista veivät Villen niin ristiriitaisten tunteitten keskelle, ettei
hän vähään aikaan osannut eikä halunnutkaan sanoa mitään. Siirteli
vain työkapineita ja aina toisiin selin kääntyessään pyyhkäsi vesiä
silmistään. Viimein hän tuskin kuuluvalla äänellä urahti:

-- Tämä työpaikka saanee loppua.

-- Niin saapi loppua, myönnytti Otto isäntä-äänellä. -- Sitä minä
tulinkin sanomaan. Ei Kivimäellä tarvita näin suuria rakennuksia kuin
tämä pohja näyttää, eikä niitä rakenneta niityn laitaan. Nämä ovat
niitä hullujen höyhäyksiä.

Villen sisällä kuohahti. Hän oli, vainajaa puolustaakseen,
sanomaisillaan syyn rakennuksen pohjan suuruuteen ja paikkaan. Mutta
hän kerkesi ajatella, että kun lopullinen tarkoitus on pidetty salassa
asiaa ymmärtäviltäkin, niin Otolle ilmoittamalla vainajan jalo ajatus
tulisi melkeinpä kuin häväistyksi.

Hän oli astumaisillaan askeleen pois työmaalta, kun kuuli Parta-Jaakon
kysyä tokaisevan:

-- Entäs minun tupani? Isäntä on minulle luvannut...

-- Mitä se on sinulle luvannut? kysyi Otto äreästi. -- Tuvanko?

Jaakon koko naamarakenne tärisi, kun hän vastasi:

-- Tuvan on isäntä Veerti luvannut tehdä tuonne mäen taakse.

-- Kaikille se on tässä lupaillut. Ei sitä tehdä.

-- Minä itse sen teen, tokaisi Jaakko. -- Siellä on jo nurkkakivet.

-- Olkoon vaikka kolmet kivet, mutta et tee. Minä se olen, joka nyt
määrään mitä rakennetaan ja mitä ei rakenneta.

Ville oli jo ennen väittelyn päättymistä alkanut astella pihaan vievää
polkua. Kohta tuli Jaakkokin, kulmat ja huulet vihaisesti liikehtien.
Ukki käveli kolmantena, pää alas painuneena. Viimeisenä asteli Otto,
mutisten turhan työn tekijöistä.

Pihaan päästyä alkoi työväki kokoilla tavaroitaan. Jaakko oli
ensimäisenä lähtökunnossa ja näytti aikovan poistua kenellekään
hyvästiä sanomatta. Ville huomasi sen ja pistäytyen Jaakon jälessä ulos
kysyi:

-- Meneekö Jaakko kylälle päin?

-- Sinne menen.

-- Jos Jaakko voisi odottaa, niin mennään yhtä matkaa.

-- Minä odotan, lupasi Jaakko ja jäi seisomaan kartanolle.

Villen tupaan palatessa kertoi Otto parhaallaan lampuodin joukoille
Veertin kuolemasta, ilmoittaen samalla, että hän on nyt tämän talon
isäntä ja että Veertin alottama rakennustyö keskeytetään.

Tämän kaiken kuuleminen oli Villestä niin vaikeata, että hän kesken
selitysten meni sanomaan Ukille ja lampuodin joukoille hyvästit. Oton
hän jätti viimeiseksi, sillä sen kanssa oli ennen eroamista tehtävä
lopputili. Vaikeata se oli, mutta ei voinut Jaakonkaan tavalla erota.
Hän meni Oton eteen ja sanoi:

-- Minä luultavasti joudan pois. Mutta me olemme entisen isännän
luvalla syöneet talosta. Kuka ne nyt maksanee? Mekö, vai nykyinen
isäntä?

Otto ei vastannut vähään aikaan. Hän mahtoi harkita asiaa lain ja
oikeuden kannalta. Viimein hän sanoi:

-- Turhia maksuja ne ovat minulle, mutta milläpä tekään maksanette,
kuten tuokin Jaakko hupelo.

Villen luonto kuohahti uudestaan. Käsi meni jo ottamaan rahakukkaroa,
mutta tuli ajatelleeksi, että nekin markat lisäisivät tuon onnestaan
juopuneen perijän iloa, ja päätti jättää koetteeksi sen maksettavaksi
omankin osansa.

-- Minä olen siis huoletta, ja saatte periä tältä nykyiseltä isännältä,
hän sanoi lampuodin miehelle, joka huolissaan odotteli mitä tämä
nykyinen isäntä käskee tai määrää.

Ville sanoi hyvästi Otolle ja vielä uudestaan Ukille, joka jäi alla
päin istumaan Kivimäen tuvan penkille.

Lampuodin emäntä tuli Villen lähtiessä ulos ja vesissä silmin kysyi:

-- Poisko teidänkin täytyy lähteä?

-- Niinpä täytyy lähteä.

-- Meillä on nyt uusi isäntä.

-- Uusi on isäntä.

-- Menettekö käymään entisen isännän haudalla?

-- Kyllä käyn, ehkäpä kohtakin.

-- Minäkin kävisin, jos isäntä olisi päässyt oman kirkkomaan multaan,
mutta ei päässyt. Se oli niin hyvä isäntä. Ei ahdistellut meitäkään.

Emännän suru tarttui Villeenkin, ja osoittaakseen, että hän ymmärtää
surun syyn, sanoi hän vielä kerran kättä puristaen kiitokset hoidosta
ja lohdutteli:

-- Koettakaahan kestää. Kerran tämä ahdistus kumminkin loppuu.

Jaakko odotteli rauhattomana ja saatuaan kirjanivakan kannettavakseen
alkoi kuin paeten astua polkua alas. Mäen alla hän pysähtyi odottamaan
ja kädellään viitaten rakennuksen pohjalle tokaisi:

-- Siihen jääpi työpaikka.

-- Siihenpä jääpi, vastasi toinen.

Jaakko antoi siitä alkaen Villen kulkea edellä. He astelivat
samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin
kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin. Eri suuntaan he vain kulkivat,
ja erisuuntaiset olivat ajatuksetkin. Äiti katui sitä, että oli
avioliittoa solmiessaan suostunut tekemään välikirjan, ja poika sitä,
ettei yhteistä yritystä alottaessaan kiirehtinyt tekemään välikirjaa.
Loppu-ajatus molemmilla oli yhtäläinen, että varmaankin tämä oli näin
menevä.

Hyttilän ja Alapihan peltojen lähelle tultua pysähtyi Ville ja kysyi:

-- Tuleeko Jaakko Alapihaan?

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Sitten meidän täytyy sanoa hyvästi ja erota ehkä pitkäksi ajaksi,
kun se meidän hyvä ystävämme, Veerti isäntä, kuoli.

Jaakon huulet mytyilivät surua ilmaisevasti, mutta kohta ne
pinnistyivät, ja katsahtaen vihaisesti Kivimäelle hän lausui lyhyeen
tapaansa:

-- Tuo... juutas... olisi saanut ennemmin kuolla.

Ville näki, että Jaakko tarkoitti sanoillaan totta ja tunsi aluksi
mielihyvää. Mutta samassa hän muisti ystävävainajan sanat, ettei meillä
ole lupa ketään vihata.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Savolainen soittaja: Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.