Title: Aallotar - Kertomus
Author: Karl, Friedrich Heinrich, Motte-Fouqué, Freiherr de la
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aallotar - Kertomus" ***


AALLOTAR

Kertomus

Kirj.

FRIEDRICH DE LA MOTTE FOUQUÉ

Suomentanut V. Hämeen-Anttila



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

    Esipuhe..
 1. Ritari tulee kalastajan luo.
 2. Undinen joutuminen kalastajalle.
 3. Undinen löytyminen.
 4. Ritarin seikkailut metsässä.
 5. Ritarin oleskelu niemekkeellä.
 6. Vihkiminen.
 7. Mitä hääiltana edelleen tapahtui.
 8. Häiden jälkeinen päivä.
 9. Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.
10. Kaupunkiin asettuminen.
11. Bertaldan nimipäivä.
12. Lähtö vapaakaupungista.
13. Elämää Ringstettenin linnassa.
14. Bertaldan paluu ritarin kanssa.
15. Matka Wieniin.
16. Huldbrandin toinen rakkaus.
17. Ritarin uni.
18. Ritari Huldbrandin häät.
19. Ritari Huldbrandin hautaus.



Esipuhe.


Saksalaisten nuorromantikkojen piiristä, joiden loistokausi sattui
sata vuotta takaperin, saavutti kait enimmin kansansuosiota parooni
_de la Motte Fouqué_ (1777-1843). Monen aatetoverinsa tavoin
koettaessaan jälleen herättää henkiin ritarillis-haaveellista
taikamaailmaa hän kätevästi käsitteli useitakin kirjallisuuden
muotoja. Hänen pohjoismaiset sankaridraamansa sisältävät paljon
kaunista, lyyrillisiä runoja ja sotalauluja sepitti hän oivallisia,
ritariromaani "Taikasormus" on onnistunut ajankuvaus. Walter Scott,
historiallis-romanttisen romaanin luoja, oli hänen ihailijoitansa.
Aika on Fouquén teoksista säästänyt vain sen parhaan helmen;
satunovelli "Aallotar" (Undine) yhäti viehättää lukijaa näytteenä
yleisesti tutun tarinan taiteellisesta kertomisesta.



1. LUKU.

Ritari tulee kalastajan luo.


Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina
iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa
paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas
nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon
järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut
siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen
tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli
lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine
ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi
toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.

Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan
tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta.
Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys
ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja
aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia
ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin
välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki
häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin
niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin,
joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.

Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä
syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin
hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi
peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja
vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.

Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi
aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja
tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina
myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä
kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään
taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä
nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää
kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä
nyökkyilevän miehen astuvan esille.

Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle
ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha
henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella
niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään
raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja
melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.

Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin
tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen.
Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli
ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana
hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä
litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä;
kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti
koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on
muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli
nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän
vähintäkään vauriota.

Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään,
vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut
mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään
lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen.
Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen
saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.

"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä
sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa
rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni
pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi
suoda."

Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan,
jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja
jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:

"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi,
kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää
tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä
taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon
ihmeelliseen metsään!"

"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa
majaan.

Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden
vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan
astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui
takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen
virkkoi silloin kalastaja:

"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta
käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa
sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."

"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä
ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka
voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja
ihmisiä istuimiltansa? -- Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin
kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette
liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää
kovinkaan tukeva."

Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä
tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut
kaukomailta tänne kotiinsa.

Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin
tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan
kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri
tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella
näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä
vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin
kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä
linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.

Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan
taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle
ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin
vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista
sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti
ikkunaan päin:

"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle
päätteeksi vieras herra täällä luonamme."

Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa.
Kalastaja selitteli istumaan palaten:

"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties
vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa.
Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota
vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin
lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu,
pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."

"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin
kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa
olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän
pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä
kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä
ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain
torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."

"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi
minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta
pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja
vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"

"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa
myöntävästi hymyillen.

Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen
luikahti nauraen sisään ja huudahti:

"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on
vieraanne?"

Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi
hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi
suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä
rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön
hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi
hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin
aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö
luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen
kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa
rinnallaan:

"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan
vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis
vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme
osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"

Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon
siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine
pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa
ja sanoi leppeästi:

"Minä teen työtäni tässä."

Kalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on.
Hän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää
puheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän
tivasi:

"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole
vielä vastannut minulle."

"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni", selitti Huldbrand; ja tyttö
jatkoi:

"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä
ihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet
siellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan."

Huldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi
tahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä
ehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa
kummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen
pimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin
hän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko
keskeytti hänet tokaisten:

"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan
otollinen."

Silloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit
käsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:

"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää,
pitääpä vainkin!"

Ja sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään
tapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että
Huldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein
vielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen
innostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti
pidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen
tottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja
kelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:

"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa
yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"

Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.



2. LUKU.

Undinen joutuminen kalastajalle.


Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää
vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli
Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa
pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut
lähteä juoksemaan.

Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin
olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut
pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat
aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi
partaansa:

"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä
tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä
kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla
tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."

"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti
Huldbrand huolissaan.

Vanhus vastasi:

"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne
lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat
sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän
on livistänyt."

"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli
Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi
Undine! tulehan toki takaisin!"

Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin
turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta.
Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta
kaameaan yöhön:

"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran
takaisin!"

Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään
kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut
sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien
lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan
hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään
niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt
levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita
päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka
laski vieraansa eteen.

"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän,
"ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin
heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"

Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet
makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja
haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin.
Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus
silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista
kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat,
jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa
huoahtaen ja päätänsä pudistellen.

Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin
Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä
tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa
sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:

"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon
sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt
kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä
syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa
ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja
me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi
kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa
asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä
ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari;
mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. -- No
niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli
minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun
minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa
tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan
hiljaisemmassa! -- Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan;
päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin
myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään
ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt
siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa
varjopaikoissa mukanani Herra."

Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa
rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti
kertomustaan.

"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni
kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut
surupukuun.

"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'

"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme
nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. -- Hain pienoista ruumista;
silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli
vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja
onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä
eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee
vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta
siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä
käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa
etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.

"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti
kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua,
jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme
liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja
ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti
somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi
hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku
inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan
kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että
kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.

"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan
rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä
meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille
tehdä.'

"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle
lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän
hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.

"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut,
ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta
siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla
syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään
hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan
puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö
hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta
kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta.
Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle
huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa
vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.

"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin
varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää
ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi
kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli
Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi,
vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon
kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.

"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa
ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian
vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan
aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet
oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten
soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja
hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä
surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan
sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [_unda_ = aalto] ja
tahtovansa Undinena pysyäkin.

"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään
kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa.
Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni
taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani
kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi
somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin
kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja
toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta
kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä
oli ollut Undine-nimeä vastaan.

"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen
aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen
kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika
lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi
teille kertoa --"

Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa
hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo
aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi
majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle.
Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä
juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan
mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.

Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista
pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi
meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä
latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien
pyörteiden yli.

"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään
vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he
etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.



3. LUKU.

Undinen löytyminen.


Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä
kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli
ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin,
olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään
vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei
pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa;
mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan
surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.

Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että
tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä
suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän
itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon
pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan,
koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, -- ja nyt on virta paisunut
välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!

Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja
suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja
kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen
mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle
jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla.
Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän
liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä
rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti,
koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa
ja yksinänsä.

Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen
vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä
pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi
suloinen ääni hänen vieressään:

"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"

Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa,
joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi
aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa
kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.

"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni
ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten
sinä, rakas, rakas Undine!"

Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.

"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää
nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan
näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden
oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen
hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.

Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan
nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän
vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen
viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja
turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut
ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa,
siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.

"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän
kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen
kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."

"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen
mielistelevää kaunokaista.

Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli
aaltojen molemmille nuorille:

"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon
miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette
kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön
selkään juoksentelemaan hänen perässään."

"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.

"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt
siekailematta tänne kuivalle maalle."

Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli
mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin
takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä
ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne.
Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:

    Alhosta aalto juoksi
    ja etsi onneaan;
    se saapui meren luoksi
    ja jääpyi ainiaan.

Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä
näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli
lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:

"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se
minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"

Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli
viimein verkalleen ja empien:

"Jos totta tarkotat, -- hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä
tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän
vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja --
no, muusta kyllä selviämme."


"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi
saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden
ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen,
jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja
Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.

Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori
ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen
yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse.
Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen
riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili
jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut
puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan
ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja
rakkauden osotuksia.

Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo
kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut
visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin
luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti
hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin
aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, --
Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa
suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan
tapaan.



4. LUKU.

Ritarin seikkailut metsässä.


"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan
vapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin
pantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä
minä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni
voittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista
ponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini
ihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä
ulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että
tenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan
kasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän
nuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt
sitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan
kumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana."

Hänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä
Huldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan.
Undine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti
samalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria
leppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:

"Sikäli tekin teette."

Sitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti
hämmennyksissään ja miettiväisenä.

"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään
minua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja
kolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska
hän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä
sattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte
minulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa
metsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt,
mutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna
kahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen."

"Te olitte kai hänelle rakas?" keskeytti hänet Undine.

"Siltä näytti", myönsi Huldbrand.

"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä", huudahti tyttö nauraen. "Ajaa
pois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään
kerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani
saaneet odotella!"

"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari,
ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin
punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle
ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun
täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla
herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin
kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja
ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä
enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.

"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa
metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka
täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi
tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan
korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen
oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen
säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä
ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin
paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?'
Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja
pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä
lemmon otus siellä oikein olikaan."

"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden
ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli
lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:

"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella
paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"

Ritari pitkitti kertomustansa:

"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui
hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää
itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin
minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut
puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen
jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään
valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä
kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."

"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha
kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä
mietteissä.

"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas
kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani
kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan
ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen
itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja
kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.

"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä
ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä
itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä
aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän
korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla
käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.

"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut
helposti nurin.'

"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi,
'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin
hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla
kivirotkossa! huu!'

"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka
valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä,
poloinen vätys!'.

"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli
kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän
ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.

"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin
tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin
puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen
ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja
koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti,
väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta,
että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan.
Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.

"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota
vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä
kintereilläni!'

"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja
höpisi:

"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä
ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'

"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se
ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa
kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin
kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla
ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma
kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi
noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja
osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten
poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti
minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja
nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti.
Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun
päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja
vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin
valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat
kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin
metsän uumeniin.

"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien
lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin
johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta
lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat,
vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta
minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin
viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua
ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi
soaistuneina kääntyä.

"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja
jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien
vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme,
mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus
käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin
kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta
monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava
suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen.
Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän
nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein
menee, oikein menee!' -- Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta
tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne.
Pitkä valkea mies katosi samassa."

"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi
puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä
seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa
itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:

"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun
on lähdöstäni puhe?"

"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää
paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi
tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella
ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä
järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas
ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen,
kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi
leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan
oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle
niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.

Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari
pienoisen korvaan:

"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi
jäämisestäni?"

"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä
purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta
esiintynytkään!"



5. LUKU

Ritarin oleskelu niemekkeellä.


Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa
ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä
olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan
rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine
lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana,
jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa
paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä
erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan
kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo
mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi
jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan
tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa
ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.

Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä
päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja
leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä
pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha
varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut
kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi
paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan
saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän
niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä
herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä
itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan.
Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin
moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen
taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja
äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä
vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti
koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla
hyväilyillä.

Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he
tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui
mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä
eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että
hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien
aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei
ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten
yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin
ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti
hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen
kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta
hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän
tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut
mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin
jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.

Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea
hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta
ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa
kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan
väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne
nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi
emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.

Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli
ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona
kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun
ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli
aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo
lailla nyreissään.

Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen
leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt
majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun
hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi,
hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön
kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi
kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti
taputtaen käsiänsä.

"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei
teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo
tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän
pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan;
metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi
kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."

Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä
rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon
juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä
rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen
vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen
sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia
voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa
kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:

"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään
pääsemässä katon alle!"

Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö
tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa.
Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina
saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja
sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä
pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä
aalloilla.

Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi
riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä
laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden
lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin
totiseksi tullen:

"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle
se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä
heittää sen tähden."

"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin
lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:

"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa,
niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä
pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan
jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai
hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."

Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi
nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta
Undine huomautti Huldbrandille:

"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo
perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin
silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja
tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"

"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.

"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä
lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"

Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin,
kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.

"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten
kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon
minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"

"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut
kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"

"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti
pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja
kysyi häneltä ihan hiljaa:

"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"

Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa.
Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta
Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit
nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.



6. LUKU.

Vihkiminen.


Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti
kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että
odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen
mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän
läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille
tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä
seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta
silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:

"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."

Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja
rohkeasti:

"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä
Vilpo teille opettaa parempaa."

Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen
katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan
mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:

"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa
maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa,
te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"

Samassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä
yötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan
nähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän
kait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin
ihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän
rukoilla:

"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!"

"Minä en ole mikään aave", sanoi Undine myhäillen; "näytänkö niin
rumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään
hurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä
myöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän
meidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien
ihmisten seuraan."

Hengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti
varsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman
kauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan
valkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja
antoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen
kuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja
sydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän
millään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan,
harmaan päällystakin.

He palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän
istuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut,
"sillä", sanoi hän, "te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle
päätteeksi hengenmies".

Undine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli
muulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin
vanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand
kuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi
hyvin totisesti:

"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole
leikin asiaksi."

Ritari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja
tämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt
lähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan
piispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään
nykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät.
Samaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut
kuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin
avulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.

"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin", jatkoi hän,
"kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu
ympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä
hurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin
kuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä
ulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron
luonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo
näimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui
yhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai
minäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä
tuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden
suojaan saarellenne."

"Niin, saarelle!" sanoi kalastaja. "Vielä äskettäin oli tämä
niemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun
metsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet."

"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin
pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani
näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt
havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä
voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta
pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten
ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää,
tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä
nähdäkseni."

"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.

"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?"
vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi
minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva
tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja
metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä,
kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku
kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman
asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."

Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:

"Siitä Jumala varjelkoon!"

Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:

"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle,
vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin
metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun?
Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne
jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä
siis mitä parhaiten voittaisit."

"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella
olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei
muuten tunne eikä näe."

"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski
Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin
Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin
mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt
papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen
luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi
yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku
maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla.
Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen
neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin
tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten
sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat,
hänen kääntyessään pappiin:

"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos
tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan,
niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."

Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä
useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet
asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi,
tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli
äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin
tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.

Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä
läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään
vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli
jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia
vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä
vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä
mietiskelystään ja virkkoi:

"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle
lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että
tällainenkin ilta minulle koituu."

Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi
kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti
itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä
enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan
arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.

"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen
kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin
luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä
kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa
ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."

Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt
vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä.
Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha
aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja
mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:

"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat
asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli
vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne
sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte
hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."

"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja
pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli
itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan
hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli
täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä
lieden ympärille.



7. LUKU.

Mitä hääiltana edelleen tapahtui.


Peräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen
edellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat
ihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin
kuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä
tuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla
lapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen
käyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa,
joilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti
ritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän;
mutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva
huomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, -- ja
se tapahtui moniaan kerran, -- kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui
hänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin
korvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti
jälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan
leikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta
pappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:

"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella;
mutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen,
että se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua."

"Sielulle!" naureli hänelle Undine. "Tuo kuulostaa varsin sievältä ja
saattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen
sääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin
soinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani."

Syvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja
käänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen
hänen luokseen ja sanoi:

"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte
vihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa
ja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei
puolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain
kärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä
tarkotan."

Hänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta
äkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi
vuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää
tienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja
erilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia
vakavasti katsellen:

"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen
pelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä
siitä ainiaan osattomaksi?"

Hän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat
ehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät
pöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen
kasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi
tuntui toisista kovin kauhistavalta.

"Raskaasti täytyy sielun painaa", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle
vastannut, "hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa
minua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin
rattoisa!"

Ja hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi
astui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja
vannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa,
jos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen,
kerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen
tahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies
ritarille:

"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen
teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa,
mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja
uskollisuutta."

Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden
ristinmerkin.

Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti
katsahtaen Huldbrandiin:

"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan
tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"

Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että
hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen
hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili
kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.

"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja
silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta
karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa
pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty
haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan
henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen
huuliltansa melkein tahtomatta:

"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä
puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi
mainitsit Vilpo-nimeä?"

"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen
rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät
ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja
koko hääillan."

"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti
vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin
kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.



8. LUKU.

Häiden jälkeinen päivä.


Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi
peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen.
Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet
kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen
yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, -- kauneista naisista, jotka
yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista
nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä
ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle
oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi
hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille
huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.

Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän
itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa
hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin
sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä,
huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä
sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä
ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään
nyreyttä häntä kohtaan.

Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme
istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan
rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen
rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt
nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin
kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin
sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi
hymähteli.

Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat
astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin
vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta.
Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä
rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui
kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi
papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia,
joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin
liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte
hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen
tulleesta hyvyydestä kiittäen:

"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän
paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"

Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa,
mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo
hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan
kelpo muorin vähääkään vaivaantua.

Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja
huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva,
neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa
tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta
luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo
petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei
laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan
sulhaselle:

"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman
välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää
ijäistä ja ajallista menestystänne."

Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja
veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti
kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren
vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan
väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi
vain tuskin kuuluvina huokauksina.

Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa
sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään
suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden
ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen
metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän
hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja
paisumuksestansa.

"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä
voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."

"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos
minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja
hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda
pakolainen sinulle takaisin."

"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen
puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät
minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna
minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon
ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta
sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin
olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."

Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle
mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse,
nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli
tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän
laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua
kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:

"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin
huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."

Ja hän alotti:

"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja,
jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin
esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii
salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia,
metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja
puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien
kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen
katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen
loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli
kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin
kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen
verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt
upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien
vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita
sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat
ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia
kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän
vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan.
Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä
neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä
näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."

Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin
hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä
värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen
vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen
vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä
sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen
kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä
pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:

"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, -- sillä
ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja
ruumiiltamme olemmekin, -- mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja
meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme
henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun
te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet
minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä
myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä
usein, niin kauvan kuin elämme, -- hajottaa meidät aina tomuksi heti
kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten
kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset.
Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni,
mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan
sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin
monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat
saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa
johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä
sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja
kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni.
Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta
petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee
se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on
setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana
muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen
ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut
silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin
vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä
pohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin.
Siellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä
suloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli
kreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen
kauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa
käveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt
vasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota
ylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.



9. LUKU.

Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.


Kun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso
hänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne
oudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse
olivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä
astahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen
laidalle ja puheli:

"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä
sanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa
ja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen
ystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki
alkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja
sinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat."

Huldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin
vaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin
salasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin
väleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän
kanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine
vesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin
viihdyttäväksi, että virkahti:

"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään
tyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä
kätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin
auringonlaskua vielä täällä."

"Kuten herrani suvaitsee", vastasi Undine leppeän nöyränä.
"Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein
mielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean
sielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä
kunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle.
Vielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin
sellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla,
ja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin
minua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta
uhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän
maallisen olon ajaksi, -- ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos
jäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?"

Huldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja
puhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi
saattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon
ratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen
vierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää
kohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat
ääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut
aavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.

Matkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan
siimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun
kaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla
ratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa
pappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori
ritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään.
Huldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään
vain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he
joutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein,
vasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon
pappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen
neljännen matkakumppanuksen kanssa.

Hänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen
päähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin
laajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki
koolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista
järjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen
kävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:

"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä,
kunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän
käsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä,
kuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä
erityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin
suuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua
huvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä
siimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin
aavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä."

"Te olette perin merkillinen mies", huomautti pappi, "ja mielelläni
perehtyisin teihin lähemmin."

"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?" kysäisi vieras.

"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi", vastasi hengenmies, "ja tulen
Mariantervehdyksen luostarista järven takaa".

"Vai niin", puheli vieras. "Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita
tahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo,
sillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin.
Niinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa."

Ja siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle
ihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle
jotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne."

"Hohoo", nauroi vieras, "kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette
päässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole
muistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi
teidät näille seuduille?"

"Mutta minä pyydän teitä", vastasi Undine, "ett'ette enää ilmesty
näkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua
kammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?"

"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä
saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä
typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne;
vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte
muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen
minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan
todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi
aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."

Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti
vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine
huomautti:

"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja
ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä
sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan
matkaamme!"

Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti
Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen.
Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja
heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin
vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän
vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka
milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:

"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme
ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen
ja osannut puhua."

Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:

             Ritar' reima,
             ritar' raisu,
             enpä suutu,
             enkä soimaa,
    vain varjelloskin kaunovaimoas
    ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!

Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki
levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava
ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.



10. LUKU.

Kaupunkiin asettuminen.


Ringstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli
herättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta
asukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen
taitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen
ystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua
paikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa
hänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon,
toimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan
pitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat
rajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän
kauniin muukalaisen varmaa perikatoa.

Bertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään
armottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle
ratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa
olivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät
jäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin
kohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria
ritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta
kättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin
toivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi
nauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa
henkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.

Nyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille
riemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri
Bertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että
hän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi
Isä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli
ensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja
toisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen
tunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi
siedettävänä pitää.

Siitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen
tavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin
Undinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta
metsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä
itseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten
kierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta
lavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan
palannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien
luulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta
laidasta tietää muita enemmän.

Undine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.

60

"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme", tapasi hän
sanoa, "tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman
syytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin
kiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin."

Eikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista
ja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin
arvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista
kilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden
osasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa
lykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut
puhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan
Undinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.

Siitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään
tähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä
kauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan
kävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla
tuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa
ilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa
ihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä
tuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse
pilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään
humisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu.
Oltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka
suunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt
hankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme
voineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea
vähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.

Heidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria
astui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja
sanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja
häiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman
kanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla
kielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli
häneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä
kysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena
taputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä
pudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi
suihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda
taasen kysyi:

"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?"

Nuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:

"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen."

Sen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän
välityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle,
ja pian jälkeenpäin erottiin.

"Vilpo?" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa,
heidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään
hämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.

"Niin, hän se oli", vastasi Undine, "ja hän tahtoi ladellakin minulle
kaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan
ilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti
tietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä,
jotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda
suuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin
sinäkin yllätyksestä osasi."

Ritari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi,
ja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:

"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin
sanomaa, rakas, rakas Bertalda!"



11. LUKU.

Bertaldan nimipäivä.


Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä
Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla,
kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen
aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten
maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa
vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia
katselijoille.

Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen
lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin
päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen
vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen
suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki
ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä
siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin
lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand
yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä
odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.

Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui
osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:

    Auerta aamu,
    loistoa luhta,
    ruohikko tuoksua rauhan
    vierellä väilyvän veen!
    Mikä heleä hohtaa
    nurmella noin?
    Keijuiko valkea kukkanen
    pilvistä niityn povehen?
    Oi, laps' on hento! --
    Leikkii, lieto kukkasilla,
    päivän sätehiä poimii. --
    Mistä, mistä, oi, sa kauno? --.
    Kaukorannan mailta kantoi
    sinilaine tänne sen. --
    Ei, ällös, armas, herkeemättä
    hapuile pikku kädelläs;
    ei vastaas kurkoteta kättä,
    vait' on kaikk' kukka-ystäväs.
    Osaavat kauniiks kattaa maata
    ja tuoksuella tuhansin,
    syleillä vain ei ykskään saata,
    pois äidin povi joutuikin.
    Voi, pikku parka, noin jo varhain,
    viel' autuus taivaan kasvoillas,
    kadonnut sult' on kaikkein parhain,
    vaikk' et voi tietää murhettas. --
    Ylhäinen urho katsojaksi
    nyt ratsain sattuu saapumaan;
    jaloksi, tietorikkahaksi
    hän kasvattaa sun linnassaan.
    Mut voitit vaikka minkä verran
    ja vaikka etsit vertojas,
    voi, kaikkein parhaat riemut kerran
    sä heitit kaukorantahas.

Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan
herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.

"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi
herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa:
parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."

"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on
käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:

    Äiti hiipii huoneissansa,
    säilyjänsä katsastain,
    niinkuin etsis murheissansa,
    vaikk' on koti tyhjä vain.

    Tyhjä koti! Kolkko tieto,
    kelle päivin riemuaan
    siellä helkkyi lapsi lieto,
    öisin hymys' uniaan.

    Vihannoipi jälleen metsä,
    jälleen päivä palajaa;
    ällös etsi, äiti, et sä
    armahintas jälleen saa!

    Illan leyhkän huokuessa
    käypi kotiin taattokin,
    milt'ei hymy katsehessa,
    mut se peittyy kyynelin.

    Taatto tietää kamareissaan
    kuolon rauhan vuottavan,
    vaimo voihkii askareissaan,
    laps' ei naura vastahan.

"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda
itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä
ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut.
Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"

Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan
vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin
Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä
tulvillaan.

"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja
vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille.
Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin
kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.

"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja
Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn
kaulaan.

Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän
syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen
jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen
loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten
silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti
nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi
Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja
kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha
kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:

"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen
sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."

Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa,
ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.

Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja
Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa
taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut
unessakaan kokenut.

"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?"
huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen
väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta
tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä
hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue
kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin
arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki
hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän
yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui
seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:

"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin
säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani -- oi Jumalani, minä en teidän
järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt
enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut
nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan
teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi
onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on
sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo
teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle
sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja
jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."

"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä
pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."

"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää
viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain,
olenko!"

"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä
vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi.
Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä
seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."

Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen
puolisonsa sanoi:

"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala
varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"

Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle
ja sanoi:

"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy
teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä
on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman
jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan
salista!"

"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda,
ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.

"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin
vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus
tulee mukana."

He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen
odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana,
ja herttuatar sanoi:

"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa
emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen
enempää ei tässä ole tarvis tietää."

Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan
viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat
hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui
haikeasti itkien Huldbrandin syliin.



12. LUKU.

Lähtö vapaakaupungista.


Ringstettenin ritarille olisi tosin ollut mieluisempaa, jos kaikki
olisi tänä päivänä käynyt toisin; mutta näinkin ollen täytyi hänen
iloita ihastuttavan vaimonsa hurskaudesta, hyvänsuopaisuudesta ja
sydämellisyydestä. "Jos minä olen hänelle sielun antanut", täytyi hänen
sanoa itsekseen, "niin annoin hänelle kait omaani paremman"; ja nyt oli
hänen ainoana huolenansa viihdytellä itkevää ja heti seuraavana päivänä
poistua hänen kanssaan paikkakunnalta, joka tietenkin oli Undinelle
tuon kohtauksen jälkeen vastenmielinen. Totta kyllä on, ett'ei Undinea
kukaan arvostellut hankalasti. Kun häneltä jo ennestään odotettiin
jotakin ihmeellistä, ei Bertaldan syntyperän merkillinen ilmitulo
herättänyt kovinkaan suurta huomiota, ja ainoastaan jälkimäiselle oli
suutuksissaan jokainen, joka sai kuulla jutun ja hänen rajun
esiintymisensä siinä. Tästä eivät kuitenkaan ritari ja hänen vaimonsa
mitään tienneet; sitä paitsi olisi toinen mielipide ollut Undinelle
yhtä surettava kuin toinenkin. Eipä siis muuta kuin mahdollisimman pian
jättää vanhan kaupungin muurit taaksensa. Aamun sirotellessa ensimäisiä
säteitään pysähtyivät sirot vaunut majatalon portille noutamaan
Undinea; Huldbrandin ja hänen asepoikansa oriit kuopivat niiden
vieressä katukivitystä. Ritari saatteli kaunista vaimoansa ulos ovesta;
silloin astui heidän eteensä kalastajatyttönen.

"Emme tarvitse tavaraasi", sanoi hänelle Huldbrand; "olemme juuri
matkalle lähdössä."

Kalastajatyttö puhkesi katkeraan itkuun, ja nyt vasta näkivät
aviopuolisot, että hän oli Bertalda. He palasivat heti hänen kanssaan
huoneeseensa ja kuulivat häneltä herttuallisen parin olevan niin
pahastuksissaan hänen eilisestä kovuudestaan ja kiivaudestaan, että
olivat kokonaan kieltäneet häneltä hoivansa, kuitenkin lahjottaen
hänelle runsaat myötäjäiset. Kalastaja oli niinikään saanut runsaita
lahjoja ja vielä saman päivän iltana lähtenyt kotimatkalle vaimoineen.

"Minä olisin tahtonut mennä heidän muassaan", jatkoi hän, "mutta vanha
kalastaja, joka muka on isäni."

"Hänhän todellakin on se, Bertalda", keskeytti Undine. "Katsos, se
mies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle
juurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua
mukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus
hänen huuliltaan."

"No niin", sanoi Bertalda, "isäni -- jos hän muka se on -- isäni sanoi:
'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi.
Uskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän
luoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään.
Mutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä
hänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon
elää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni
niukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä
kuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani.
Mutta mikäpä siinä auttaa! -- Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta
Ringstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni.
Tunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette
tiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja
hämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja
huuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton.
Ajatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä
juhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!"

Sanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien
kietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo
syvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui
hän:

"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä
ennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele!
Näetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri
kohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi,
ett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain
meidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme
keskenämme, siitä puhelemme siellä."

Bertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista,
ahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä
sydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun.
"Vanhemmillenne", sanoi hän, "lähetämme sanoman, miksi ette ole
saapunut"; -- ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden
lisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä
mainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä
sikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet
vaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen
ajuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet
taakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot.
Hilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten
heitä vei tiensä.

Muutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat
Ringstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja
miehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa
kahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja
ihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään
kautta koko siunatun Schwabenin.

Silloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien.
Bertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä
ilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä,
jopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja
päätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten
läheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:

"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa
sinulle tuottaa mitään pahaa."

Ja samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian,
ilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli
joutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.

Neitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen
äkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus
varmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti
soveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä
sisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä
tuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista
oli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea
kunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni
hänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin
oudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti
kohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän
aaveelliselta kuin inhimilliseltä.



13. LUKU.

Elämää Ringstettenin linnassa.


Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina
liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt
hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo
hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua
sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää
kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta
kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja
Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä
selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin
säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen
itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä
omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa
rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä,
mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja
ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.

Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä,
kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian
kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä
kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen,
rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo.
Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut,
sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin
hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska,
ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi
kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta
tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä
pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että
siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.

Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri
tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin
poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista
painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn,
johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä
sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.

Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset
kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan
holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea
mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda
aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja
etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä
sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli
hänelle Huldbrand liian rakas, -- ja siinä hän vetosi viattomuuteensa,
koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta
tapahtunut, -- osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata
askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan
Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin
piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan
voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä
rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani
istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä.
Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä
silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"

Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä
muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, -- kuten meillä ihmisillä aina
on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.

Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun
Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski
sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon.
Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa
alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.

"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän;
"mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta
kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan
siten voimme karttaa suurempaa vauriota."

Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei
enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen.
Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun
Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka
kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä,
eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine
tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin
tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien
järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä
tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.

"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja
tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se
aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä
näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"

Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti;
näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine
vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin
tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti
Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti
tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine
nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden
pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja
syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi
tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan
luullut siinä ennen havainneensa.

Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja
valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia
katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän
maltillisesti:

"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka
vihittyä vaimoansa."

"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä
katsannoltaan.

"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.

"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.

"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi,
minä pyytämällä pyydän, älä käske!"

Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin
sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui
vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä
Undine alkoi kertoa:

"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen
kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan
sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä
ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä
heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun,
minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla
hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista
hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä
auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti
häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani.
Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen
surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä
sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen
alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."

Hän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen
tunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen,
painautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:

"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan
täytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on
tuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa,
lähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun
muutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen
valtakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin
siihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman,
niin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle.
Ihmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin
nostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin
noudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän
pyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos
yhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin
voisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin,
silloin et sinäkään välttäisi vaaraa!"

Huldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden,
tämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä
lisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi
vaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:

"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi,
kuten sinä tahdot, armas Undineni!"

Tämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden
sanoista ja lausui lopulta:

"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin
uskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi
sama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden
rajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on
katsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin
toisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin
hyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta
älä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme
tahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni
oikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta
vihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni
asua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös
luoksesi, -- oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei,
ei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine
rukka rakastaa!"

Ritari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja
aviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja
keskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten
kanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin
omaksumaansa yrmeään tapaan:

"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää
alas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!"

Mutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti:
"Paasi jää paikoilleen." Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa
kohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa
tyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa
huoneisiinsa.

Tuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin
hänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan
tyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen.
Tämä avasi sen hätkähtäen ja luki:

    "Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen
    toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa
    kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."

Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia
kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet
takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys
Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla
linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis
pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo
ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä
tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.

Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin
Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari
portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä,
tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:

"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan
tähden minut mukaasi!"

Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti
satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan,
suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.



14. LUKU.

Bertaldan paluu ritarin kanssa.


Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä.
Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi,
minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden
lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan
niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.

Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt
kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin
puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä
pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään
rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä
tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle
laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli
oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä
tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän
tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä
pelottavampana kaartui laakson yli?

Silloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan
vuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi
päin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi
takajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman
ajanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi
pensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota --, ja sitoi
korskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat
vihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen
ja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti
niin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan,
joka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän
ihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä,
valkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä
ollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti
säiläänsä: toinen ei hievahtanut.

"Bertalda!" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei
kuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla
ponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen
vastaan: Bertalda! -- mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas,
mutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä
näkyviin.

Kun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut
ihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen
leimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja
tämä ilmestys huusi kolealla äänellä:

"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!"

Kauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.

"Kotiisi!" örähteli se; "häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin
olet minun!" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.

"Vilpo-vintiö", huudahti ritari mielensä rohkaisten, "sinähän se
tietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!"

Ja raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja
ihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään
epäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.

"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota", sanoi hän ääneensä
itsekseen; "hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja
luovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa
tämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko
vedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo,
oikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä
käsitä."

Hän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään
elvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen
puolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli
jo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä
voimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin
askelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä
kiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta
pimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja
niin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi
hän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen
sydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä
ja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi
melkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että
ritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka
nyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin
vaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois
laaksoseudun epämääräisistä varjoista.

Mutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan
virmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan,
rajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa
vapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin
jalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa
tyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin
kykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys
lyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki
jäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä
säikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi
myöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta
ankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui
sammalistolle ja sanoi:

"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani
ja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja
tuskaan."

"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!" huudahti Huldbrand turhaan
koettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja
vaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain
pitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä
hevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän
hurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia
loitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä,
luullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän
pimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään
olisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön
ja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut
peljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla
kavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.

Tässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman
lohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas
kivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä
olemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin
pensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen
mekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea
purjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu.
Kuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: "ptruu!" Hän
astui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.

"Huomaan kyllä", puheli hän, "mikä elukkaa riivaa. Kun ensin
kuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin.
Täällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin
konnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos
sallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis
yhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa."

"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!" huusi kärsimätön
ritari.

Ajomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui
sen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi
kesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen
oli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut
paljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi
ajomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa,
joihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa
kääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari
alkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä
riehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin
kauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen
vankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.

"Matka käypi alamäkeen", sanoi hän, "joten vetäminen on hiirakoilleni
keveätä".

Ritari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit
seurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies
vierellä.

Sumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä
etäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun
elähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen
keskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa
pakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja
kaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka
yössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa
häntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin
kuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli.
Silloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:

"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot,
ajatelkaahan kuntoanne!"

Ritari kumartui vankkureista ja näki hevosten astelevan keskellä
vaahtoavaa vettä tahi melkein jo uivan; vankkurien pyörät välkkyivät ja
kohisivat kuin myllynrattaat, ja ajomies oli paisuvan tulvan takia
noussut vankkurien etulaudalle.

"Mikä tie tämä on olevinaan? Sehän käypi keskeltä virtaa!" huusi
Huldbrand ajomiehelleen.

"Ei, hyvä herra", nauroi tämä takaisin, "asia on ihan päin toisin.
Virta käypi keskeltä tietämme. Katsokaahan vain ympärillenne, miten
kaikkialla vesi virtailee!"

Tosiaankin lainehti ja kohisi koko laakson pohja äkkiä tyrskähtäneinä,
silmin nähden nousevina aaltoina.

"Siinä rehkii Vilpo, samainen häijy vedenhaltija, tahtoen meidät
hukuttaa!" huusi ritari. "Etkö tiedä mitään loitsua häntä vastaan, hyvä
mies?"

"Yhdenpä tietäisin", vastasi ajomies, "mutta minä en voi enkä viitsi
sitä käyttää ennen kuin tiedätte kuka minä olen".

"Onko tässä aikaa arvotuksiin?" kivahti ritari. "Tulva nousee yhä
korkeammalle, ja mitä minuun kuuluu, kuka sinä olet?"

"Kuuluupa sentään hiukan", sanoi ajomies, "sillä minä olen Vilpo."

Samassa hän vääristynein kasvoin nauroi vankkureihin päin, mutta
vankkurit eivät enää jääneetkään vankkureiksi, hiirakot eivät
harakoiksi: kaikki pärskähti vaahdoksi, kohahti pois pauhaavina
laineina, ja ajomieskin loiskahti jättiläismäisenä aaltona koholle,
tempasi turhaan ponnistelevan oriin kurimuksiin ja kasvoi sitte yhä
valtaisemmaksi, uivan parin päiden yli kohoavaksi korkeaksi torniksi,
ollen juuri auttamattomasti hautaamaisillaan heidät. -- -- --

Silloin kajahti Undinen suloinen ääni pauhinan läpi; kuu pistäikse
pilvistä ja sen mukana tuli Undine ylängön harjalla näkyviin. Hän
torui, hän uhkaili alas vesipaljouksiin. Uhkaava torniaalto katosi
meuruten ja kohisten; hiljaa soluivat vedet kuutamolla pois, ja kuten
valkea kyyhkynen sukelsi Undine alas laaksoon, tarttui ritariin ja
Bertaldaan ja kohotti heidät mukanaan herttaiselle, ylävälle
nurmenpälvekkeelle, missä oivallisin virkistyksin elähytti heidät
toinnuksistaan ja kauhustaan. Sitte hän auttoi Bertaldaa valkean
käymähevosen selkään, jolla oli itse saapunut, ja niin palasivat kaikki
kolme Ringstettenin linnaan.



15. LUKU.

Matka Wieniin.


Viime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti.
Ritari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden,
joka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut
pelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi.
Undine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole
milloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja
lisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus
monenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi
kiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen
ilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso
tahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi
Mustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä
säästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi
esiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi
jälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen
enempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja
riemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin
aivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa
muuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.

Noin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät
pilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja
vaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän
kuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin
matkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas
Tonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta,
sen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa
kohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa
nousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.

"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!" puhkesi
Bertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja
vaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen
mieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä
huvia sanoi hän:

"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?"

Bertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti
mitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa.
Huldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain
huolestuneesti kuiskasi Undinelle:

"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!"

"Tulkoonpahan vain", vastasi toinen nauraen; "olenhan minä saapuvilla,
ja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä."

Siten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja
pian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.

Mutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin
on ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee
mielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä
vastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja
säikäyttävästi ovellemme.

He olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas
erinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli
he lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta
eräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he
olivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan
julkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.

Kujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui
kohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin
vihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset
uudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja,
joten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin
epäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen
vallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän
uumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen
isäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: "Sen siitä
saapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat
eriskummallisen liiton."

Itseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän
tosin useasti samalla: "Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun
onnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja
tärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy."

Moisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi,
mutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi
mielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja
vaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta
ponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla
sikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi
liekuttelemana.

Tuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija
luuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan
inhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan
ihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana
samalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä
häntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman
kauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin
missä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava
kuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja
kukin huusi: "katsokaa tuonne; ei tuonnepa!" -- silloin näkyivät
kaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä
hirmustuttavimpia olentoja.

Tästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien
katseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand
oli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi
puhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja
ihan hiljaa pyydellen sanonut:

"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt
suuttumusta minua kohtaan!"

Ritari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle
korvaan:

"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa
kääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?"

Mutta Huldbrand jupisi äkäisenä:

"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin
vain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä
luonnotonta sukulaisuutta --"

Silloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän
vaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä
huomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin
omituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä
paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo
jäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi
arvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut.
Kaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain
vaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli
hänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä
ihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä
kimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta
äkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla
syvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti
virrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja.
Seisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka
tahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi
heidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan
säilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta
koruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen
piteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi
herkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan
salaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen
aviomiehelleen:

"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta
täällä älä minua! Tiedäthän."

Ja tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä
jokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin
tämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen
kauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi
kaikkien silmiä loistollaan.

"Ota tämä", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, "sen
olen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi,
lapsi parka".

Mutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä,
sinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:

"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien
nimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan,
ilvehtijätär!"

Jäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen,
yhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa
Bertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten
ihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin
hän sanoi heikosti:

"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään
tehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta
lähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi
mitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!"

Ja hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän
siihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta
pian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä
nyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei
haastavan: "Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!"

Mutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä
tainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.



16. LUKU.

Huldbrandin toinen rakkaus.


Pitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole
mitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme
lähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme
kanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu
vihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes
verho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä
ihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä
oikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme
lopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden,
ja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään
oikeata pysyväisyyttä!

Sitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme
tämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti
itkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään
tältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin
kauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten
hänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena
toiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille
toisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut
tuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan
ihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen
muistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten
unohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine
Huldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi
ja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei
useinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat:
Undinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.

Unikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus
heikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin
tuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä
puhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt
linnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin.
Undinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää
sallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.

"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni
vai eikö", puheli hän, "mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä
se puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista."

Tämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan
lähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä
uhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä
oli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin
mieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.

Kalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan.
Undine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan
vielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut.
Mutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan
pohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla
syytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn
lemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon;
lisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen
tyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän
lopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan,
ja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä
Heilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja
Undinen liiton.

Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen,
kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja
oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja
raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:

"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan
perillä, raihnainen ruumis!"

Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja
vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui
linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin
puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään.
Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja
tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.

Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan
linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:

"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken,
herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa,
ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin
kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että
ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu
siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän
lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta
hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole
epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt
vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja
ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä!
Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en
ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin
tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen.
Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu
vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla
poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo
minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan
konsanaan ole iloissanne."

Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden,
mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo
niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat
näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja
tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia
vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin
poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan
aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita.
Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut
päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään
luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin
vihkimisen toimittaa lähipäivinä.



17. Luku.

Ritarin uni.


Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi
valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen,
niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva
pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos
hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään
leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka
kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin
epämääräiseen tilaansa.

Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä
tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja
kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan
säestyksellä.

"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea
itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."

Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin
äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan
törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin
katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni
tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt
hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän
itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina
aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa,
etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle
Tonavanmatkalle lähtöä.

Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti
ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen
luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen
kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä
ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.

"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut
sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään
tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten
kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."

Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:

"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen,
joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee
uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."

"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua
murheellisessa sydämessään."

"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja
kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja
silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon
tuottajaksi."

"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon
itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."

"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus
uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee
kaikkia tuollaisia seikkoja."

"Siksipä juuri", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa,
"siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja
uneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti
järjestänyt siten."

Silloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja
ammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin
paisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas
joikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja
lipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan
ja heräävinään vuoteellaan.

Heräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen
asepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla.
Nuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä
oli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja
risuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut
siunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:

"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen
ole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun
juhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo
ja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin
ummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa."

Ritari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa
johdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on
kerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.



18. LUKU.

Ritari Huldbrandin häät.


Jos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa
vietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on
välkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan
suruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus
vähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen
katoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa
tärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten
kummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista, kalastajasta ja
kaikista vieraista tuntui siltä, kuin olisi vielä päähenkilö puuttunut
juhlasta ja kuin olisi tänä päähenkilönä tullut olla kaikkien
rakastaman, leppoisen Undinen.

Milloin vain ovi avautui, tuijottivat kaikkien silmät väkisinkin sille
suunnalle, ja kun tulija ei sitten ollut muu kuin pöydänkattaja uusia
ruokalajeja kantamassa tahi edeskäypä yhä jalompaa viiniä tuomassa,
katselivat kaikki taas apeina eteensä, ja siellä täällä ehkä
singahtaneet leikin ja raton kipinät sammuivat kaihoksi van muistelun
kasteeseen. Morsian oli kaikista kevytmielisin ja siksi tyytyväisinkin;
mutta yksinpä hänestäkin tuntui toisinaan kummalliselta, että hän istui
vihreä seppele päässään ja kullalla kirjailtu puku yllään pöydän
yläsijalla, Undinen maatessa kylmänä ruumiina Tonavan pohjassa tai
ajelehtiessa edelleen aalloilla merta kohti. Sillä siitä asti kuin
hänen isänsä oli tuohon tapaan lausunut, kaikuivat sanat alati hänen
korvissaan eivätkä etenkään tänään ottaneet hetkeksikään tauotakseen.

Seurue poistui tuskin yönkään ollessa alulla, ei sulhasen toivovan
kärsimättömyyden hajaannuttamana, kuten häätilaisuuksissa muulloin,
vaan ainoastaan ilottoman alakuloisuuden ja turmaa ennustavien
aavistusten erilleen painostuttamina. Bertalda läksi riisuutumaan
naissaattueensa, ritari palvelijainsa kanssa; leikkisän iloisesta
neitosien ja nuortenmiesten morsian- ja sulhassaatosta ei tässä
sumeassa juhlassa ollut puhetta.

Bertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin
lahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä
määrätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja
herttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen
haastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä
vastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin
syvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen
katsoen huokasi:

"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?"

Toiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta
viehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain
paransi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli
sen kuitenkin aina jäävän virheeksi.

"Ja minä pääsisin siitä eroon", pahotteli hän viimein. "Mutta linnan
kaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani
puhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!"

"Sekö vain pulana?" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.

"Eihän hän niin hupakko liene", kysyi Bertalda mieluisasti
hämmästellen, "että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden
sijoiltaan?"

Silloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta
nähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä
kaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.

"Se on kyllä tahtoni mukaista", myhäili Bertalda; "kunhan ei vain
kestäisi kauvan."

Ja ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen,
mikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä
kuutamoisella linnan pihalla.

Miehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku
huokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä
tuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan.
Oli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.

"Ihanpa tuntuu siltä", puhelivat miehet kummissaan keskenään, "kuin
olisi kaivosta tullut suihkulähde."

Korkeammalle ja korkeammalle nousi paasi, ja melkein miesten avuttakin
vieri se verkalleen kumeasti jymähtäen pihakivitykselle. Mutta kaivon
aukosta kohosi valkean vesipatsaan näköinen juhlallisesti esille;
ensimältä he ajattelivat suihkulähteestä totta tulevan, kunnes
havaitsivat ilmiön valjuksi, valkeaan harsoon hunnutetuksi
nais-olennoksi. Se itki katkerasti, kohotti kätensä päänsä yli
tuskaisesti niitä väännellen ja asteli hitain, vakavin askelin
linnarakennusta kohti. Hajalleen säntäsi linnanväki kaivolta; valjuna,
kauhun kangistamana, seisoi morsian palvelijattarinensa ikkunassa.
Edetessään sen alitse katsoi olento vaikertaen ylös häneen, ja Bertalda
oli hunnun alta tuntevinaan Undinen kalpeat kasvonpiirteet. Mutta
ohitse kulki vaikertaja raskaasti, väkinäisesti, viivytellen, kuin
telotukseen. Bertalda kirkui, että piti huutaa ritaria saapuville;
kamarineidoista ei yksikään uskaltanut hievahtaa paikaltaan, ja
morsiankin mykistyi jälleen, kuin omaa ääntänsä säikkyen.

Naisten jäädessä ikkunan ääreen liikahtamattomiksi kuin kuvapatsaat,
oli inha kulkijatar ehtinyt linnarakennukseen, noussut ylös tuttuja
portaita, astunut läpi tuttujen suojamien, yhä kyynelehtien. Oi, kuinka
toisin olikaan hän aikoinaan täällä käyskennellyt!

Ritari oli päästänyt palvelijat luotansa. Puoleksi riisuutuneena seisoi
hän apein mielin ison kuvastimen edessä; vahakynttilä paloi himmeästi
hänen vieressään. Silloin naputettiin ovelle hiljaisen hiljaisin
sormin. Undine oli ennen sillä tavoin naputtanut, tahtoessaan tehdä
hänelle herttaista kiusaa.

"Pelkkää kuvittelua kaikki!" virkahti ritari itsekseen. "Minun on
mentävä häävuoteeseen."

"Niin onkin, mutta kylmään!" kuuli hän oven takaa itkevän äänen
sanovan, ja sitte hän kuvastimesta näki oven avautuvan, vitkaan,
vitkaan, ja valkean kulkijattaren astuvan huoneeseen, säveästi vetäen
oven perässään kiinni.

"Ovat avanneet kaivon", hän sanoi hiljaa; "nyt olen täällä, ja nyt
sinun täytyy kuolla."

Ritari tunsi salpautuvassa sydämessään, ett'ei mitenkään voisi toisin
ollakaan, mutta peitti käsin silmänsä ja pyysi:

"Älä saata minua kuoleman hetkellä järjiltäni hirmusta. Jos kannat
kauhistavia kasvoja huntusi alla, niin älä sitä kohota, ja tee minusta
loppu minun sinua näkemättäni."

"Oi" vastasi haamu, "etkö siis tahdo nähdä minua vielä yhden ainoan
kerran? Olen kaunis kuten silloinkin, kun minua järven niemekkeellä
kosit."

"Voi, jospa niin olisi", huokasi Huldbrand, "ja jospa saisin kuolla
sinun suudelmaasi!"

"Varsin hyvin, lemmittyni", vastasi toinen. Ja huntunsa hän heitti
taaksepäin, ja taivaallisen kauneina säteilivät hänen suloiset
kasvonsa. Rakkautta ja kuolon läheisyyttä vapisten kumartui ritari
häntä kohti; tämä soi hänelle taivaallisen suudelman, mutta ei
päästänyt häntä enää irti, vaan puristi häntä kiihkeämmin rintaansa
vasten ja itki kuin tahtoen sielunsa sulaannuttaa itkuna. Kyyneleet
pulppuilivat ritarin silmiin ja aaltoilivat armaana tuskana hänen
rinnassaan, kunnes hän veti viimeisen hengähdyksensä ja vaipui
kauneilta käsivarsilta hiljalleen lepovuoteensa pieluksille.

"Olen itkenyt hänet kuoliaaksi", sanoi haamu muutamille palvelijoille,
jotka kohtasivat hänet eteishuoneessa, ja asteli peljästyneiden
keskitse hitaasti ulos kaivoa kohti.



19. LUKU.

Ritari Huldbrandin hautaus.


Isä Heilmann oli saapunut linnaan heti kun Ringstettenin ritarin
kuolema oli tullut seudulla tiedoksi, ja ihan samalla hetkellä saapui
hän, kun onnettoman parin vihkinyt munkki kauhun ja kammon valtaamana
pakeni linnasta.

"Ei ole sillä väliä", vastasi Heilmann, kun hänelle tästä mainittiin;
"nyt alkaa minun virantoimitukseni, enkä minä tarvitse kumppania."

Hän alkoi lohdutella leskeksi joutunutta morsianta, niin vähän hedelmiä
kuin kehottelut kantoivatkin hänen maailmallisessa sydämessään. Vanha
kalastaja sitä vastoin mukautui, joskin sydämensä pohjasta suruissaan,
paljoa paremmin tyttärensä ja vävynsä saamaan kohtaloon, ja Bertaldan
herkeämättä soimatessa Undinea murhaajattareksi ja velhoksi, sanoi
vanha mies nöyrästi:

"Ei varmaankaan voinut käydä toisin. En siinä näe muuta kuin Jumalan
tuomion, eikä tietenkään ole Huldbrandin kuolema kenenkään sydämeen
koskenut kipeämmin kuin sen, jonka täytyi saattaa hänet päiviltä,
hyljätyn Undine-poloisen!"

Hän autteli hautajaisten järjestämistä vainajan arvon mukaisiksi. Tämä
oli haudattava erääseen kirkkokylään, jonka kalmistossa kaikkien hänen
esi-isiensä haudat olivat ja joita he, kuten hän itsekin, olivat
suosineet runsailla vapautuksilla ja lahjoilla. Kilpi ja kypäri olivat
jo arkun kannella, joutuaksensa mukana hautaan, sillä Ringstettenin
Huldbrand oli kuollut sukunsa viimeisenä. Surusaatto lähti kolkkoon
kulkuunsa, veisaten herttaisen hiljaiselle sinitaivaalle valitusvirsiä;
Heilmann asteli korkeata ristiinnaulitunkuvaa kantaen edellä, ja häntä
seurasi vanhan isänsä tukemana lohduton Bertalda.

Silloin nähtiin äkkiä mustapukuisten itkijänaisten keskessä
leskisaattueessa lumivalkea olento tiheään hunnutettuna; kiihkeästi
voihkaillen väänteli tämä käsiänsä. Hänen naapurinsa alkoivat tuntea
salaista kammoa; he väistyivät taamma tahi sivumma, liikehtimisellään
vielä enemmän säikyttäen toisia, joiden rinnalle valkea vieras nyt
joutui, niin että pelkästään sen takia alkoi surusaatossa syntyä
epäjärjestystä. Muutamat soturit olivat siksi rohkeita, että tahtoivat
olentoa puhutella ja häätää hänet saatosta, mutta heiltä hän ikäänkuin
sormien välitse väistyi ja näkyi taas kuitenkin verkkaisen juhlallisin
askelin etenemässä ruumissaaton mukana. Viimein hän palvelijattarien
alituiseen väistellessä tuli ihan Bertaldan taakse. Nyt hän pysytti
käyntinsä hyvin vitkallisena, joten leski ei häntä huomannut, hänen
hyvin nöyrästi ja säveästi kulkiessaan takana kenenkään häiritsemättä.

Kirkkomaalla ruumissaatto asettui piiriin avoimen haudan ympäri.
Silloin havaitsi Bertalda kutsumattoman seuraajattarensa, ja puolittain
vihasta, puolittain kauhusta hätkähtäen käski hän tätä poistumaan
ritarin lepopaikalta. Mutta hunnutettu pudisti päätänsä hiljaisesti
kieltäen ja kohotti kätensä kuin nöyrästi pyytäen Bertaldaa kohti. Tämä
tunsi suurta liikutusta ja oli pakotettu kyynelin muistelemaan, kuinka
ystävällisesti Undine oli Tonavalla tahtonut hänelle korallikaulanauhan
lahjottaa. Lisäksi viittasi Isä Heilmann hiljaisuutta vaatien, kun
tahdottiin hiljaisessa hartaudessa rukoilla vainajan puolesta, jonka
kumpu alkoi kasautua. Bertalda vaikeni ja vaipui polvilleen; kaikki
polvistuivat, haudankaivajatkin, valmiiksi lapioittuansa.

Mutta kun jälleen noustiin seisaalleen, oli valkea vieras kadonnut.
Hänen polvistumapaikallaan kumpusi hopeankirkas lähde nurmikosta. Se
Urisi ja lirisi edelleen, kunnes oli melkein kokonaan kiertänyt ritarin
hautakummun; sitte se kulkuansa jatkaen valui kalmiston sivulla olevaan
hiljaiseen lampeen. Vielä myöhäisinä aikoina kuuluvat kylän asukkaat
osotelleen lähdettä ja olleen siinä varmassa käsityksessä, että tämä
oli hyljätty Undine-poloinen tuolla tavoin yhäti lemmittyänsä
syleilemässä leppein käsivarsin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aallotar - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.