Title: Saaressa - Kertomus äskeiseltä ajalta
Author: Soini, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaressa - Kertomus äskeiseltä ajalta" ***


SAARESSA

Kertomus äskeiseltä ajalta

Kirj.

LAURI SOINI



Kuopiossa,
G. W. Backman,
1896.



Siinä ne nuotion ääressä istuivat miehet, korkean kuusimetsän
katveessa. Vaskinen kattila körötti kivien varassa ja räiskyen ja
leimuten liekehtivät kattilan alle työnnettyjen puiden päät.

Kolme oli miestä, Salli, Antti ja Ville, nuotion ääressä istumassa.
Kokijaisia odottivat.

Ville, kuuluisa kaskujen mies, kannon nenässä istuen pisteli puhetta.
Markkinamatkoista kertoi, öisistä retkistä ja päiväisistä melskeistä.
Salli, juureva ukko, hallava parta, kokonaan luiksi kehkeytynyt,
kuunteli puhetta. Kuunteli tosissaan, vaikka toinen nauraen kertoi...
myrskyjä matkannut mies ei turhista suutaan nauruun vetänyt.

Tulta ei katsomaan joutaneet Ville ja Salli. Antti se kohenteli puita
ja torven suuhun tirkisteli. Hänen äänensä vihdoin katkasi toisilta
jutut.

-- Jo tippuu...

-- Joko tippuu? päätä kääntäen äännähti Salli.

-- Tippuu, tippuu...

Ääneti kuunteli Ville. Ääneti kuunteli, kuuntelevinaan ei ollut. Vasta
kun puheenvuoron itselleen huomasi tulevan, vasta silloin päätänsä
käänti. Kummastellen kysäsi, kuin ei olisi asiata aavistanutkaan:

-- Mikä tippuu?

-- Viinapa näkyy tippuvan, sanoi Salli totisena torven suuta
tarkastellen.

-- Ai, viina! Se sulonen vipelekö sieltä norahtelee? No, voi sinä
turkasen tulen mukula, sinä hertanen liemen herukka! Sinäkö sittenkin
siellä noksahtelet, ja minä kun luulin uurmaakarin työpajaan
joutuneeni.

-- Jopahan rupesi tipahtelemaan, saneli verkkaisasti Antti, typerä
mies, joka ei koskaan toisten tuumia tajunnut.

-- Noin, ihasteli Ville. Noin sen meidän hyvän emännän askeleet
rasvasta tihahtelevat ja minä vaivanen mato ja matkamies kun en vielä
pääse kokijaisille! On niin riivatun pienonen pisara vasta korvikon
uurteessa. Oikein vedet suuhuni herahtelevat ja huuleni käyvät
lerpalleen.

-- Tuleepas pois, sanahti Salli sekaan.

-- Niin! jatkoi Ville. Niin se viinakulta herakasti helmeilee ja tulen
loisteessa hopeankarvaisena välähtelee! -- Sinä viina, sinä makoisin
ryypättävä tässä matoisessa maailmassa, herahtele sinä vaan ja anna
meidän pian tuntea ihanata esimakuasi. Korkealle roihahdelkaa tuliset
kielet ja kipakasti nuoleksikaa tämän rikkaan emännän kirkasta kuvetta!

-- Asetu hyvä mies vähemmälle! saneli Salli, totinen mies. Kyllästyttää
tuo jo saarnasi alkaa. -- Laulakaa paremminkin joku lysti laulu. Eli
sinä Ville, sinä maailman mainio vihellysmestari, hujauttele nyt meille
joitakuita suloisia jätkän säveleitä.

-- Viheltäisin jos joutaisin, mutta ei malta, ei malta, veikkoset.
Tuntuu jo kuin hutikassa oisin, kuin päätäni viepoittaisi väkevä voima.
Hih, kohta se elämä taas meille ruusujaan ja kukkasiaan jakaa!

Pystyyn hypähti Ville, kätensä lanteilleen asetti, jalkaa ensin maahan
mallasi ja vihdoin niitä ristiin heitteli.

    Viina se vipele, että aih voih voih,
    Viina se vipele, että aih voih voih.

Kuin hullun töille viisas mies, niin nauroi Salli. Väkisten näytti
nauravan. Viimein virkkoi:

-- Siinä se on yksi Jumalan mieliharmi tässä maailmassa. Vihellähän nyt
mokoma hansvärkkäri meille vähäsen.

    Viina se vipele, että aih -- --

Siihen seisottui laulu, siihen tanssi. Salli ja Antti seisomaan
sinkosivat, valmiina mihin vaikka.

Iivo, Sallin poika, mukana oppilaana oleva, juoksi saaren rannalta
päin, puita sylissä. Hätäisenä juoksi, hätäisenä virkkoi:

-- Vene on tulossa tänne päin!

-- Venekö? kysyivät miehet yksistä suin.

-- Vene niin, vastasi poika.

-- Mistä se tulee?

-- Kylästä päin.

-- Onko se lähelläkin?

-- Tuolta rannalta läksi äsken ja tänne päin tulla tuijottaa. Kiire
näkyi olevankin.

-- Varjele se! lausui Antti.

-- Jokohan vallesmanni! sanoi Salli.

-- Kapistuksia kokoon, virkkoi Ville ja jo rankkiastian korvaan
tarttui. -- Mutta käydäänhän ensin rannalla katsomassa.

-- Jokohan tuo vallesmanni sittenkin, ymmällä ollen pomeksi Salli ja
korvallistaan käsin karhasi.

-- Yksinkö se on? keksi Ville kysyä.

-- Yksi on mies airoilla ja pieni on vene, vastasi Iivo.

Mutta Ville ei enää vastausta kuullut. Rannalle juoksi, käden otsalleen
kohotti illan auringon kajoa peittämään ja tulijoita tirkisteli.

-- Kas niin sieltä tulla luikutellaan! Airojen lehdet vain välähtelevät
kuin harakan siivet päiväpaisteessa.

-- Onko se vallesmanni? kysyi Salli,joka läähättäen rannalle tulla
ryhmi, perässä Iivo ja Antti.

-- Ei se ole.

-- Kukas?

-- En tunne vielä.

Tarkemmin tirkisteli mies.

-- Kiire näkyy olevan.

Toisetkin joutuivat jo rannalle.

-- Annahan olla! Pää on kumarassa, ettei hartioiden takaa näy, ja noin
korkealle kohottaa airojaan, tunnusteli Ville. Ukko Holsti totta
tosiaan.

-- Holstiko on?

-- Niin on.

-- Niinpäs taitaa olla, vahvisti Sallikin, joka jo oli joutunut
tarkastelemaan.

-- Mihinhän lie miehellä kiire, kun noin hätäisesti soutaa kiekuttaa?
arveli Ville.

-- Hyvä ei ole merrassa. Ei se niin ilman aikojaan olisi...

Siinä ne miehet seisoivat ja venheen tuloa odottivat.

-- Tuonnehan tuo taitaakin saaren eteläpään ympäri soutaa, koska sinne
vene kallistuu.

-- Mitäpäs se sinne. Meitä se etsii, sanoi Salli. Kun olisi huutaa.

Ville huusi.

Airot tulija ylös kohotti, kääntyi takaperin tuhdolla ja saareen
tirkisteli.

-- Tule tänne! huusi Ville vielä ja kättään huiskutti.

Alkoi taas soutaa mies ja venheensä kokan miehiä kohti osotti.

Viimein suhahti hiekkaan venheen kokka, mies nosti venheeseen airot,
joissa olivat vihtapannat pyyryä lähellä. Seisomaan kömpi ja kuhnusteli
venheen pohjaa kokkaan päin.

-- Päivää, te metsän hiipeilevät sissit!

-- Päivää! sanoi Salli. Mutta kuka käski miehen tänne näin illan
hämärässä rynnistämään?

-- Kukaan ei käskenyt. Kieltäneet paremminkin oisivat, jos lähtöni
tiesivät.

-- Noo, mitäs sitten kuuluu?

-- Huonoja kuuluu.

Vasta pääsi vanha mies venheestä maalle, vaivoistaan huokasi, kiirettä
ei kuulujen kerrontaan pitänyt.

-- Kerro jo joutuun!

-- Kuulla ennätätte. Antakaahan veikkoset joku tilkkanen kielen
kostukkeeksi, että saan asiat halki haastetuksi.

-- Saamaan tulet jos jäämään sattuu, irvisteli Ville.

Ylenkatseellisesti silmäsi häneen Holsti ja vaativasti, melkein
uhkaavasti Saliin katseensa käänsi.

-- Marssi tänne, sanoi Salli. Ainoan tilkankin sulle tiristän korvikon
uurteesta.

Nuotiolle astuivat miehet. Siellä oli jo hiukkasen tirskua korvikon
uurteessa. Paksureunaisella kuparikauhalla kaappasi Salli korvikon
pohjaa, ja tilkkanen kauhaan jäi.

-- Tästä saat.

-- Hyvä tulee työstänne, virkkoi Holsti lämmintä viinaa siemaistuaan.

-- Kerrohan nyt tietosi pois!

-- Mielelläni kerron, mutta mielellänne ette kuule. Tietoni eivät ole
hyviä.

-- Mut--, sanoi Salli ja kaikki tarkasti katsoivat Holstin suuhun, että
mitä sieltä tulee.

-- Mut--, jatkoi Holsti samaan nuottiin. Vallesmanni on kohta
niskassanne.

-- Valles -- --

-- Vallesmanni!

-- Tännekö tulossa, se ruoskamestari?

-- Niinkuin jo sanoin.

Äänetönnä seisoivat miehet. Kuin ukkonen oli sanoma heihin sattunut.

-- Mitä tehdään?

-- Niin, mitä tehdään?

-- Milloinka ne jo tulevat? kysyi Salli.

-- Touhussa olivat, lähtöä tekivät. Niin toimella Rantalan tuvassa
uhittelivat ja tuumivat tietämättä minua pelätä. Rantalan lautamies
heitä sitten käski kammariin, ja silloin minulla oli sopiva aika
köpittää viestin tuontiin. Kauvan eivät varmaankaan sentään malta
virkailla.

-- No, vähän ne kuitenkin viipyvät.

-- Hätäkös tässä sitten! ihasteli Ville. Me kuletamme kapistuksemme
vaikka hiiden pisaan sill'aikaa, kun he siellä Rantalan emännän kahvia
särpivät. Piiloon viemme verstaamme ja vallesmanni saa noita pitkän
nenän (hän näytti nenän pituutta hajottaen molemmat sormensa hyvin
harralleen, pannen peukalon pienen sormen päähän ja niin molemmilla
käsillä jatkaen omaa haju-aistiaan), kun saakin astua tyhjille tulille.

-- Niin lieneekin paras tehdä, arveli Salli, juureva ukko. Olethan
kaiketi Holsti veneinesi apuna?

-- Mies olen auttamaan.

-- Mutta ensiksi naukataan, muistutti Antti tuhmasti toisiin silmäten.

-- Niin, naukataan! lausui Ville vilkkaasti. Tänne kauhat ja kapustat!

-- Tuossa on, lausui Salli, kauhan ojentaen.

Korvikon pohjaa kolisteli Ville. Tilkan sai, suuhunsa kaasi.

-- Kas näin! No voi sittenkin sinä lasikirkas lirukka, mitenkä
lämpimästi särähti suonissani sinun alas livahtaissasi! Hutikassa olen
jo, vaikka haistaakseni tuskin sain. Vielä vähäsen.

-- Kas ahmua, kun kaikki lappaa, älähti Antti surkeasti kauhan korvoon
vaipumista silmäten.

Ville jätti kauhan korvon laitaan ja sitten siihen kävi Salli käsiksi.
Maistoi ensin itse ja sitten tarjosi Antille.

-- Mulle vielä, virkkoi Ville.

Hän sai mitä pyysi.

-- Pojalle myös, sanoi Salli ja kaapasi korvikon uurretta, johon jo
rupesikin herumaan lientä yhä kiivaammin, ettei se enää sen vähemmäksi
käynyt, vaikkapa sitä maisteltiinkin.

-- Päähän toki pitäisi olla pyytäjälle ja kaula kantajalle, -- mutta me
aijomme jättää ilman puun kantajan, jatkoi Salli. Tässä, poika!

Iivo maistoi.

-- Hyi!

Iivoa puistatti aivan.

-- Elä virnistele siinä, jos mielit mieheksi paisua, neuvoi isä, Salli.
Maistapas vielä.

Poika poistui päätään puistellen syrjään.

Ville tarttui kauhaan käsiksi ja astui taas korvikon ääreen.

-- Hoo, minkälainen lätäkkö siinä jo onkin! Voi hemmetin herapekuna,
kun se tiputtaa, tiputtaa vaan enemmän kun me jaksamme maistellakaan.
Miten huikaisevasti se kiertelee ja surahtelee aivoissa.

Ja maistoi se Ville taas, maistoi ja entistä keveämpänä sitten tanssia
toikkaroi.

    Viina se vipele, että aih voih voih,
    Viina se vipele, että aih voih voih.

-- Ei, -- tämä peli ei vetele, että me tässä seistään ja ihmetellään
kun tiedämme olevan tuhon tulossa, sanoi Salli.

-- Niin, sinäpä sen sanoit, yhtyi Ville. Pillit pussiin vaan ja suolle
soittamaan!

-- Mutta kuulkaahan miehet! äänsi Holsti, joka jo oli sulautunut
toisten kanssa yhdeksi lihaksi ja vereksi. Minä olen tässä miettinyt
toista keinoa.

-- Niin sinäkö, sokea silmä Rantalan Tahvon puurovadissa, reuhasi
Ville.

-- Minä niin.

-- No, annahan kuulua pois, sanoi Salli, juureva ukko.

-- Tuumani on semmoinen, sanoi Holsti, että jätetään tänne viinapannut
ja muut lekeet, ja että te muut kaikki menette pois ja viette molemmat
venheet mennessänne, mutta me Sallin kanssa jäämme tänne saaraen
vallesmannia vastaan ottamaan.

-- Houritko mies? sanoi Salli. Hullutuksillasi suotta kallista aikaa
tärvelet.

Ville oli jo hyvinkin valmis myöntymään.

-- Ei, sanoi hän. Kyllä vetelee tuuma. Me jäämme Holstin kanssa tänne
ja hierustelemme vallesmannia kuin kerjäläispoika vasikan nahkaa
iltasen edestä.

-- Ole kerrankin vaiti, sinä hattusi hasertelija, vaan ei mikään
miesten ravistelija.

-- Kuulkaahan loppuun! pyyteli Holsti.

-- Niin kun tulee räpättämään siihen, vaikka -- --

Sallin puheen ehti jo Ville katkasemaan.

-- Itsehän sinä ensin rupesit hulluudeksi haukkumaan toisen hyvää
ehdotusta.

-- No, kerrohan pois Holsti, sanoi Salli.

-- Niin. Vallesmanni kun tulee viinapannulle tuohon, silloin me Villen
kanssa hänen veneensä vesille sujautamme ja lähdemme soutamaan.

-- Mutta suurempaan pulaanhan me sitten joutuisimme, jos menisimme
ruunun palvelijalle väkivaltaa tekemään.

-- Mutta minä meinasin, että vallesmanni saadaan kiikkiin.

-- Kiikkiin?

-- Niin.

-- Ja mitenkä?

-- Tiedäthän, että vallesmanni on viinaan menevä.

-- Sen tiedän.

-- Olenpa varma, että he rupeevat täällä juomakestiä pitämään, kun on
kerran viinaa saatavissa. Me soudamme hiljaa rannasta ulommaksi ja
siellä vasta venettä kolistamme, että tietävät yksin jääneensä. Silloin
eivät varmaan viinaa maahan kallista, mutta koreasti suuhunsa
sujuttelevat.

-- Niin, ja olisipa sekin sitten näköistä, että ruveta vielä
juottelemaan pahimpia vihamiehiään muun hyvän päällisiksi.

-- Mutta kuulehan veikkonen loppuun.

-- Puhu, puhu, mies parka, sitten sukkelaan hassutuksesi!

-- Me näet tulemme vallesmannin veneellä rantaan luoksenne. Kylässä
ilmoitamme nähneemme vallesmannin saaressa viinan keitossa ja sitten
lähdemme vallesmannin keralla katsomaan.

-- Kas niin! Ovela tuuma, ihasteli Ville. Ja täällä vallesmanni
tovereineen kököttää viinapannun ääressä kuin Hyvölänkylän kirkkomiehet
puustellin tuvan penkillä -- ja kaikki niin hutikassa, että ovat nyrkit
savessa.

-- Mitä sanotte tuumasta? kysyi Holsti. Ettekö luule vallesmannin
kostoa ansaitsevan?

-- Kyllä ansaitsee, sanoi Salli. Mutta pelin onnistumista epäilen.

-- Suotta epäilet, sanoi Holsti. Tämänhän nyt jo pitäisi hullunkin
ymmärtää -- ja kaikesta minä vastaan.

-- Me molemmat vastaamme, sanoi Ville. Olkaa koreasti hiljaa te
nahjukset ja poikkitelaiset kapulat Marttipapin puhemyllyssä. Olkaa
hiljaa te hätähousut, me teemme temppuja ja saattepas nähdä, että ne
käyvät niin mukavasti, kuin Kala-Matin vene teloilleen Saunalahden
pohjukassa.

-- Senpähän tiennee, epäili Salli.

-- Kyllä se vetää, vakuutti Holsti. Tuossa on vielä hyvä piilopaikka
kiven ja näreen tattarain välissä. Siitä on hyvä sujahtaa venettä
varastamaan.

-- Rankki-astia on kuitenkin pois vietävä, sanoi Salli. Sen vielä
kaatavat maahan, mokomat.

-- Ei sitä käy vieminen, neuvoi Holsti. Antaa vaan olla tavarain
paikoillaan. Täydet lekeet, täydet lekeet, -- siten näyttävät paremmin
viinan keittäjiltä.

-- No, olkoon sitten vallassanne, -- mutta jotain tässä on
toimitettava. Näittekös, että päivän kajokin jo alkaa sammua. Pian on
vallesmanni niskassamme.

-- Töihin, töihin! sanoi Salli Lapatossun nimissä. Tästä tulee vielä
sakeampi soppa, kuin Muuraismäen emännän hapanvellistä, vaikka siihen
pantiinkin yhdeksätä eri lajia.

Iivo oli mennyt rantaan toista ryyppyä pakoon. Siellä oli hän
linttikiviä keräillyt sannan ja rantasammalikon rajasta ja kivillä
voileipiä veden pinnasta veistellyt. Hän olikin ovela siinä ammatissa.
Toiset pojat olivat jääneet aina tappiolle kotikylän rannikolla.
Rivakasti kevelläiksen hän aina syrjään päin kiveä viskatessaan ja
rivakasti kättään käännytti. Niin alhaalta viskaten sai hän kiven
vedestä ylös ponnahtamaan, ettei vesi ensinkään pirskahtanut, mutta
kivi keppelehti eteenpäin tehden puolikymmentä hyppäystä.

Hartaasti Iivo työssään hääri, mutta muisti kuitenkin toisenkin
tehtävänsä. Muisti, miten isä eli varoitellut tarkasti katsomaan, oliko
lähteviä kylän puoleiselta rannalta.

Kun Iivo juuri oli iloissaan siitä, että oli saanut kokonaista
seitsemänkertaisen voikakun, huomasi hän rannalta liikettä ja läksi
isälleen sanaa juoksuttamaan.

-- Kolme miestä häärii kylän rannassa.

-- Missä kohden.

-- Rantalan rantaan rinnettä laskeutuivat. Vanhan lautamiehen veneen
luo näkyivät kokoutuvan.

-- Kyllä ne hylyt jo taitavat tulla, tuumaili Salli.

-- No, ei hätää, sanoi Holsti. Käykäämme vaan viisaasti toimiin! Te,
Salli, Antti ja Iivo, vetäkää hiljaa venheet pitkin rantaa saaren
kärkeen ja saaren suvannossa soutakaa Kuivaniemen puolelle Kalkkilan
rantaan.

-- Niin, kyllä kaiketi ne rupeisivat kiini vesillä ajelemaan, jos
omalle kylälle päin pyrkisimme, saneli Salli.

-- Sitäpä minäkin meinasin, tuumaili Holsti. Käykää vaan nyt joutuin.
Pian täältä tulemme mekin perästä.

Venheille miehet läksivät. Salli vielä mennessään varotteli:

-- Pitäkäähän varanne, ettei käy hullusti!

-- Menkäähän jo!

Venheeseen astuivat miehet. Salli kävi itse perään ja Antti asettui
soutimille. Iivo avojaloin polskutteli vettä myöten ja työnsi venhettä
pois matalikolta. Lopulta survasi minkä jaksoi ja hyppäsi ryntäin kokan
päälle. Siitä vääntäytyi kokkaan kyyköttämään.

Aivan rannikkoa myöten he eteenpäin soutivat. Mutta niemen kärkeen
päästyään läksivät viiltämään Kalkkilan talon rantaa kohden.

Holsti köhnysteli kiven ja näreikköpensaan väliin käsillään syrjään
taivutellen hienoja näreen lehviä, jommoisiksi ne sakeissa metsissä
kasvavat.

-- No, tulepas pois tänne väjymään.

Ville oli jo taas täydessä touhakassa keitoksen ääressä.

-- Niin sinnekö, karhuna pensaassa köntimään?

-- Niinpä niin.

-- Maltahan vähäsen!

Ja taas ryypyn perästä:

-- Ääh, kylläpä se on mestaria!

-- Tulehan pois!

-- Ei sitä niin viinakultaa hukkaan jätetä.

-- Jätähän toki vallesmannille!

-- Joo, lähempänä se on oma suu, kuin kontin suu, vaikkapa olisi omakin
kontti. Semmoinempa lätäkkö siinä sitä onkin, ettei jäisi vaikka
vallesherrallekin.

Taas hän ryyppäsi ja sitten lauloi:

    Viina se vipele, että aih voih voih,
    Viina se vipele, että aih voih voih.

-- Tulehan pois, senkin tuuliviisari. Etkö kuule, miten lähellä airot
jo pulisevat.

-- Jassoo, jaham, öhöm -- sanoi vanha Koskelan ukko, kun kirkkorannassa
järveen kohahti. Väjyksiin tosiaankin, ja siellä me isk --- ei isketä,
mutta niinkuin hiiri kissan edessä pakoon vilistämme. -- Mutta tillikka
vielä, näinikään! -- Viina se vipele, että aih -- --

-- Kuuletko, hutale, kun rannassa jo airoja kolistelevat.

-- Jassoo, jaham -- --

Kiven taakse Ville kuitenkin puikki. Siellä hän haamistaikse Holstin
kaulaan.

-- Viina se vipele, et -- --

-- Hiljaa, hiljaa!

-- Elä sinä pelkää.

-- Pelkää! Turmelet koko yrityksen!

Metsästä kuului nimismiehen matkueen polina.

-- Käykäämme tänne vaan! Täältä päin se savu näytti tissuavan.

Peräkkäin sieltä miehet polttimolle astelivat, edellä vallesmanni,
Rantalan lautamies vallesmannin perästä ja siltavouti Rantalan
lautamiehen perästä.

-- Jaa, siinäpäs se laitos on aivan täydessä reilassa. Siinä on
käsissämme, mitenhän mones jo lieneekin, sanoi vallesmanni.

-- Mutta missähän miehet lienevät? Näyttää melkein siltä, kuin viina
itse itseään kiehuttaisi, arveli siltavouti.

-- Missähän todellakin miehet lienevät? kysäsi nimismies metsään
tirkistellen.

-- Pakoon ovat pötkineet, arveli lautamies.

-- Jokohan olivat niin arkoja?

-- Arvele sitä! sanoi lautamies. Sen ne ovat tehneet ennenkin.

-- Vasta ne ovat olleet, koska tuli vielä kattilan alla liekehtii,
tuumaili siltavouti.

-- Kunpa ne olisivat edes niin rohkeita, että uskaltaisivat vähän pitää
puoliaan, täytyisi niille antaa edes vähän miehen arvoa. Mutta
pelätähän sitä täytyy, kun ei tiedä olevan edes oikeuden pisaraakaan
puolellaan.

-- Mitähän sille laitokselle tehdään? kysyi siltavouti.

-- Mitäpäs sille muuta kun tirskut maahan vaan ja tavarat
takavarikkoon.

Holsti oli vallesmannin matkueen puhellessa hiipinyt pois pensaan ja
kiven välistä ja sitten jatkanut hiipimistä vallesmannin venheelle,
joka oli puiden suvannossa.

Villeä oli huvittanut kuunnella ryöstöretkeilijäin puhetta, eikä hän
siis niin tarkalleen ollut tullut mielessään pitäneeksi omaa asiaansa.
Viimein hän kuitenkin katsoi hyväksi ruveta lähtemään. Mutta hän sattui
olemaan tällä kertaa semmoisella päällä, ettei niin kovin suuresti
välittänyt turhamaisesta varovaisuudesta. Vai lienee ehkä hyvinkin
välittänyt, itsepähän lienee tiennyt. Mutta käytännössä hän sen pani
sillä lailla toimeen, että liikkeelle lähdettyään ensin vähän niinkuin
hypähti -- sillä sille hän ei mitään voinut, että pohkeissa tuntui
olevan niin paljo ponnistavaa voimaa. Sen voiman laita oli taasen sillä
tavalla, että se salli miehen vähän hoiperrehtaakin -- ja siksi ei
ollut ollenkaan väärin tehty Villeltä, jos hän hoipertui ja puski
näreikköä niin kovasti, että sen kuuli vallesmannikin.

Mutta silloin Ville säikähti ja siitä seurasi, että hän ei muistanut
hutikassa olevansakaau. Ja hutikkakin säikähti, ja siitä seurasi, että
se ei muistanut Villessä olevansakaan.

Kun Ville jätti hutikkansa, jäi hänelle ainoastaan hätä. Ja se hätä vei
Villeltä kaikki ajatukset ja rupesi niiden sijaiseksi ja rupesi Villeä
viemään vallesmannin veneelle semmoisella kyydillä, että Ville ei olisi
muistanut semmoisella kyydillä ennen kulkeneensa, jos hän olisi
joutanut muistelemaankaan. Mutta muistelemaan ei hän joutanut, koska ei
joutanut näkemäänkään. Sillä sakean näreikön oksat sutkivat häntä
vasten näkötaulua, että Ville "tuli vanhaksi, ja hänen silmänsä
pimenivät", kuten Iisakin ennen vanhaan. Nähdä hän ei silmillään
tarvinnutkaan, sillä hänen hätänsä näki, että hänen on venheelle
kiireimmän kautta kerjettävä.

Vallesmanni, lautamies ja siltavouti tietysti läksivät jälkeen. Mutta
kun he eivät olleet äsken hutikassa, ja he eivät olleet säikähtäneet,
ei hätä heille tietä näyttänyt, eivätkä he muutenkaan nähneet heti sen
perästä, kun ensimmäiset lyönnit näreiden lehviltä vasten silmiään
saivat. Sen vuoksi heidän täytyi kulkea hiljemmin kuin Villen ja sen
vuoksi ennätti Ville ennemmin venheeseen ja jo soutaakin kappaleen
matkaa.

Ja kun Ville kerran vesille pääsi, hälveni häneltä hätä ja hutikka tuli
sijaan.

Silloin jouti Ville jo laulamaankin. Ja vallesmannin matkueen rannalle
tullessa hän lauloi:

    Hittun tittun,
    Viina se tippuu,
    Ei sitä anneta kellekään.
    Välistä vähän
    Vallesmanille,
    Vaan ei ilman sillekään.

Vallesmannin matkueesta joutui siltavouti ensiksi rannalle, ja siksi
joutui hän ensiksi puhelemaankin.

-- Siellähän ne kissanpojat pakoon puikkivat!

Silloin joutui vallesmannikin. Hän sanoi:

-- Maksaapa katsoa miehiä, että tuntee, jos sattuvat vastakin vastaan
tulemaan.

Ja sen perästä joutui lautamies. Ne ovat aina tottuneempia huomaamaan
asian oikeata laitaa, sillä he saavat usein tehdä arviolaskuja.

-- Mutta katsokaapas, eivätkö nuo täytiset ole ottaneet meidän venettä!
-- Sama on venhe, viittävälin päässä jo menossa, ja rannalla on vain
tyhjä sija jälellä.

-- Todellakin!

-- Nuo katalat!

-- Nuo roistot!

-- Että kehtasivatkin!

-- Että uskalsivatkin!

-- Nuo syötävät!

Sitä ei kukaan tiedä, kenenkä suusta kukin sana lähti, mutta kaikki
yllä olevat sanat tulivat sanotuksi ja vieläpä paljoa enemmänkin.

Mutta vallesmanni sanoi, -- eli ei hän sanonut, eikä hän huutanutkaan,
mutta hän tiuskui, ja hänen kasvonsa väreilivät valkosina ja leimusivat
punasina. Ja näin hän tiuskui:

-- Mi -- mitä... mitä peliä tämä?! Kuulkaa roistot! Venhe takaisin ja
joutuin, taikka --! Kuulitteko!

-- Jo värisee hämmästyksestä ja vihasta minun harmaa partani, sanoi
vanha lautamies, ja kunniasanoillaan voisivat näkijät todistaa, että
hänen partansa värisi.

Mutta vallesmanni kopalsi taskustaan revolverinsa ja sitä tehdessään
lausui:

-- Kyllä minä teille näytän! -- Tärähtele maailma ja pyssyt paukkakaa,
ja kavaltajat veteen vaipukoot!

Mutta kuusipiippuinen revolveri, semmoinen, jommoista ei pitäjäässä
vielä muilla ollut, ei tahtonut ottaa suostuakseen vallesmannin
tuumaan. Ja siis pyssyt eivät paukkuneet, ja penkereet tärähdelleet,
eikä kavaltajilla ollut mitään hätää.

-- Mikä sillä tuollakin rämällä on, kun se ei ota tulta!

Sillä tavalla ei vallesmanni muulloin sanonut revolveristaan, jommoista
ei muilla ollut. Mutta nyt hän sen sanoi ja äkäisesti sanoikin ja
pyöritteli ympäriinsä kuulakehrää.

Ja vihdoin se laukesi.

Vallesmanni ei nähnyt mitään vahinkoa venheen viejille tulevan, mutta
Ville näki, miten kuula teki voileivän veden pinnalla venheen sivulla.

Toimetonna, melkein taintuneena katsoivat lautamies ja siltavouti
vallesmannin puuhia. Vasta ensimmäisen laukauksen perästä lautamies
kuin heräsi ja tarttui vallesmannin käsivarteen.

-- Armahda, herra vallesmanni!

-- Armahda vielä! jamasi vallesmanni,

-- Tunnetaanhan me heidät.

Yhä herra vallesmanni koetti, mutta revolveri ei enää lauvennut.

-- Eihän niille ruojille voi mitään, ei yletä kiitävät kuulatkaan!

-- Rauhoitu, herra vallesmanni! houkutteli Rantanen. Kyllä me vielä
heidät tapaamme.

-- Voi jos ne olisivat noiden käsien välissä, sanoi vallesmanni ja
nyrkkiään näytti. Kerran hieraseisin ja maahan sivaltaisin, jotta
tuores sija vain jäisi jälelle. Senkin vielä kantapäälläni polkaseisin
maan sisään puolen kyynärän syvyyteen.

Siltavoutia nauratti.

-- Ja sinäkö siinä vielä naurattelet! Minulleko nauroit?

-- Enhän minä...

-- Minulle nauroit. -- Otanko minä noiden hyppysien väliin ja sinä
tiedät, etten hellävaraa pitele.

Mutta Rantasenkin suu vetäytyi hymyyn.

Silloin ei voinut muuta vallesmannikaan.

Mutta miehet, jotka venheineen juuri saaren kärjen suvantoon
kallistuivat, ne kun taas muistuivat vallesmannin mieleen, niin kasvon
laitama taas punasen puuhkeaksi välähti, siellä korvan juuresta, josta
ajamisen perästä korvaparran sänki alkoi pensoa.

-- Mitä pentelettä me teemme?

Ja herra vallesmanni tanssi tahditonta tanssia rantasomerikolla,
hietikon ja sammalmättäikön rajassa. Tahditonta tanssia tanssi, ja
tanssin vaihteeksi vuorotellen toista ja toista korvan juurta karhasi.

-- Noo, eihän täällä erämaassa olla, kyllä löytyy pois pelastajakin,
tyynnytteli lautamies Rantanen.

Peräsukaa läksivät siitä miehet viinapolttimolle. Mutta vallesmannin
yllätti kiire taipaleen teossa. Siellä korvan juuressa kiehahti taas,
kun muisti kattilan kivien varassa. Juoksujalkaa läksi, toiset saivat
jäädä jälelle.

Ja kun toiset näreiköstä olivat esille vetäytymässä, kuulivat he
nuotiolta vallesmannin äkäisen ähkymisen. Kuulivat kauhojen ja muiden
pikkukalujen räiskettä.

-- Ääh, täällähän ne on niiden roistojen rakennukset. Tuhannen
nuuskaksi ne minä rusennan, samaksi sätkin kaikki ja maan rakoon
tannertelen. -- Ja rankkiastia tuossa! Tänne Närhi, tässä näytetään
hävityksen kauhistusta.

Ja ryntäin molemmat miehet korvikkoon tarttuivat. Hulahti kerran
vellevä käytös, hulahti puolukan varsikkoon. Neste imeytyi piiloon
maahan, mutta tarat jäivät puolukan varsikon juureen.

-- Sinne hukkui monen miehen humala, sanoi siltavouti, melkein kuin
katuen silmäillen hukkaan huuhtiutunutta, alastoman näköistä rankin
jäännöstä.

-- Hukkaan hulahti, myönsi vallesmannikin.

-- Mitäs sitten?

-- Pannu ruttuun myös.

-- Ruttuunko?

-- Armotta.

Siltavouti aikoi jo käsiksi pannuun tarttua. Mutta nimismies alkoi
vapautua tulisimmasta vihan puuskasta.

-- Annetaanhan kuitenkin olla?

-- Ollako?

-- Niin.

-- Olkoon sitten.

-- Parasta se on. Ei ole lupa särkeä.

-- Mitenkäs tälle?

Ja siltavouti tarttui viinakorvikon korvaan.

-- Se kaadetaan.

Vallesmanni tarttui itse korvikkoon. Korvasta piteli, mutta näytti
säälittävän.

Jo liikahti korvikko. Uurre kohosi jo maan kamarasta.

Mutta takasin se taasen painui, ja käsi heltisi pois korvasta.

-- Annetaan hänen vähän vuoroaan odottaa.

Lautamies oli istahtanut mättäälle. Siltavouti Närhi seisoi
vallesmannin vierellä.

-- Niin, nythän täältä joutaisi lähtemään pois, mutta mitenkäpä pääsi,
virkkoi vallesmanni päänsä ympäri mietittyään.

Ja sitten hän istui mättäälle Rantasen luo. Siltavouti istui myös.
Kolmikannassa kököttivät.

-- Kyllä taitaa tulla täällä yö vietettäväksi, virkkoi Rantanen. Ei
paljon kehtaisi huutamaankaan ruveta.

-- Niinpähän se taitaa tulla.

Mutta korvallistaan taas karhasi vallesmanni.

-- Noo, mikäpäs tässä hätänä lämpimänä kesäisenä yönä, tuumi Rantanen.
Tulta vaan suurennetaan ja tarinoidaan.

Siinä olikin aika rovio Iivon keräämiä kuivia karahkoita. Närhi
työnteli niitä tuleen, joka jo oli melkein sammuksissa. Paksu savu
pöllysi ensin kattilan alta, sitten lieskahti liekki heikkona parin
puun välissä, ja samalla syttyivät puiden päät palamaan.

Ja kun liekki suuremmaksi leimahti, mustenivat etäisemmät illan
hämärässä huojuvat kuusien latvat, mutta läheisillä lehvillä väikkyi
kultanen kajanne.

-- Niin, hätäkös tässä, tuumi Rantanen. Tulta vaan suurennetaan ja
tulen ääressä istutaan. Tuntuukin oikein hyvältä taas tämmöinen
istuminen, kun ei ole moneen aikaan saanut olla öisillä tulilla.

Lautamies Rantanen nosti polven polven päälle ja asettui oikein
mukavasti nauttimaan tulen tuttavuuden tuoksusta ja menneistä
muistoista.

-- Monta monituista yötä sitä ennen nuorra miessä nuottaretkillä
ollessa tuliroihun ääressä vietettiin. Se yö etenkin on selvänä
mielessäni, kun satuimme lakolahtelaisten kanssa yksille tulille.
Heillä oli näet Leena soutajana, sama Leena, jonka kanssa on nyt alun
neljättäkymmentä vuotta oltu yksissä leivissä.

-- Hoo-o, arveli nimismies.

-- Niin, nuottanuotiolla me ensikerran toisiimme silmämme iskimme, ja
samana kesänä jo rupesimme yhtä köyttä vetämään.

-- Vai nuottatulilla tutustuitte!

-- No, kyllähän me nyt tunnettiin ennenkin.

-- Mutta siellähän sanoit ensikerran nähdyn.

-- Kyllähän sitä nähtiin ennenkin, talkoissa, kylän kemuissa ja sen
siellä, mutta ei sattunut ennen oikein puheikkain pääsemään. Eikä se
Leena ennen tyttöpäänä ollessaankaan ollutkaan kaikkien tuulien
vietävä.

-- Niin, sanoi vallesmanni. Kyllä se onkin mahtavata pitää yöllä
metsässä tulta, varsinkin syksyisen pimeän aikana. Ja tuulasretket
vesillä silloin! Itse en ole viitsinyt mukaan lähteä, mutta pulskaa se
on poskestakin katsoen. Niin juhlallisena kun se loimottaa, ja näyttää
kuin tuli tulena rannoille leviäisi ja puut ja pensaat tulessa
lepattaisivat. Niin, todellakin ne näyttävät tyynelläkin ilmalla
vapisevan.

-- Niin, mukavata te on, myönsi Rantanen. Mukavata se on sauvoa nuotion
valossa pitkin rantamaa ja veteen tähdätä. Sitten kun ahvenen näkee,
niin tekee oikein hyvää kun saa siihen ätkäyttää...

-- Ei se taida olla hyvä kalojen sikiämiselle, arveli vallesmanni.

-- Eiköhän ole?

-- Niin ne arvelevat.

-- Mikähän tuossa mahtanee?

-- No, ne arvelevat, että kalat säikähtävät, kun öillä kuletaan
tuliroihuilla vettä valaisemassa. Ja sanovat, että kalat eivät menesty
semmoisissa järvissä, joissa niiden oleskelu ei ole rauhallista.

-- Niinköhän mahtaisi olla?

-- Juu, kyllä minä uskon.

-- Sittenhän pitäisi jättää tuulastus pois.

-- Eivätköhän ne kunnat puuhaakin vielä kiellon.

-- Niinkö luulet?

-- Kyllä niin on kuulunut ääniä.

Siinä ne sitten miehet halki haastoivat asiat, vuodentulon toiveet,
karjanannit ja muut. Vallesmanni kertoi juttuja ryöstöretkistään ja
vallattomain kanssa kamppailemisista.

-- Yhä ne sentään ovat ajat paranneet, yhä siivommaksi ovat ihmiset
tasautuneet kuin taikavoimalla.

-- Niin taitavat tehdä.

-- Kyllä se niin on. Ennen vanhaan sai usein olla henkensä kaupalla
voroja ajellessaan. Muistan muutamankin, jota täytyi lähteäkseni
jälestä ajamaan. Oli onneksi talvi. Hevosella ajoin siltavoudin kanssa
-- silloin olikin Kuokka-vainaa, entinen ruotusotamies siinä virassa.
Jokaisessa talossa kävimme kysymässä ja kuulimme etsimämme miehen
edellämme kulkeneen. Matkan määränsä olikin meille tietty. Lamminkorvan
talo Pirttimetsän sydänmaalla oli tunnettu varkaitten tyyssija. Sieltä
ainakin tiesimme miehen tapaavamme. Kun Koivulan kylästä läksimme, oli
meillä umpi ajettavana. Vanha hevosjälki oli lumella tukkeutunut,
jalkamiehet ainoastaan olivat taivalta urrineet. Taloon kuitenkin
tulimme. Mutta kun pihaan pääsimme, sammuivat tulet talon tuvassa.
Olivat kuulleet hevosemme helyjen äänen. Silloin Kuokalle tuli hätä,
houkutteli ettei tupaan astua. Siitä en välittänyt, mutta menin
rohkeasti sisään ja raapasin tulen tulitikuilla. Mutta tuskin oli
sähähtänyt vanhanaikuinen fosforitikku, kun kuului oven suussa rumahdus
ja kuului joku ulos ovesta potaltavan. Minä tietysti silloin jälkeen ja
juuri ehdin porstuan ovelle näkemään miten miehen sääret huiskahtivat
navetan ja aitan solassa. Siltavouti arkana vain pihalla seisoi ja
hevon ohjaksia piteli. Mutta minä en enempää siekaillut. Tiesin
varmasti ajetun saaliini pakoon vilistävän ja jälkeen läksin. Kun
kartanon taakse pääsin, oli mies jo peltojen perillä ja metsään peittyi
talon heinätietä myöten. "Ahaa, sinne et pitkälle pääse", ajattelin ja
läksin jälkeen. Pian tuli kuuma, mutta minä kilsasin turkkini hangelle,
taitoin seipään pellon aidasta ja matkaa jatkoin. Tuli vihdoin pienonen
aho eteen. Sen toisessa reunassa näin miehen seisovan pimeän metsän
reunassa. Raukka oli luullut, että minä en kehtaisi jälkeen lähteä. Kun
huomasi minun tulevan, luuli varmaankin, etten ollut huomannut, koska
hypälsi metsään. Menin perässä ja näin miehen suuren kiven kupeessa
loikomassa. Kun pääsin luokse, sujautin pari kertaa seipäällä selkään.
Silloin pääsi mieheltä rukous. "Lähdetkö mukaan?" kysyin: "Lähden,
elkää lyökö!" ulisi hän surkeasti, eikä uskaltanut hievahtaa. "Nouse
ylös!" huusin ja seipäälläni vielä kerran vetäsin. Seisomaan nousi mies
ja kuin lammas asteli edelläni. Pellon veräjälle päästyään aikoi ruveta
aidasta asetta silmäilemään, mutta kun taas kerran sujautin, täytyi
siihen jättää. Silloin niskaan tartuin miestä ja kartanolle talutin.
Kuokka hankki köysiä. Niihin mies kytkettiin ja linnaan laitettiin.

-- Eivätkös talon miehetkään tulleet vorolle apuun? kysyi Rantanen.

-- Ei kuulunut. Omituista se on, että vorojen auttajat muita kyllä
uskaltavat vastustaa, mutta kruununmiehestä pysyvät loitolla. Vorot
itse kyllä vastustavat kruununmiestäkin, mutta niissäkin olen huomannut
jotain kunnioituksen tapaista. Muuten minua nuorempana ollessani
pelkäsivätkin pahasti, mutta nyt eivät näy niinkään pelkäävän.

Oltiin sitten ääneti kotvan. Viimein virkkoi vallesmanni:

-- Kerropas Rantanen joku satu. Niissähän on niin mukavia muutamia.

-- Kyllähän minä niitä ennen muistin, mutta nyt alkaa pää jo
höperöityä.

-- Kerrohan nyt! pyysi siltavoutikin.

-- Niin, mutta sepä onkin nyt Närhin vuorolla, sanoi Rantanen. Me muut
olemme jo kertoneet jokainen.

-- Mitäpäs minä osaisin...

-- No, kerro pois! sanoi vallesmanni. Sitten se taas jää Rantasen
vuorolle.

-- No olkoon menneeksi, sanoi Närhi.

Toiset miehet asettivat kasvonsa totisiksi ja olivat valmiit
kuuntelemaan. Siltavouti kertoi, ja vallesmanni aina tapansa mukaan
väliin jotakin virkkoi.

-- Oli kerran rikas mies, rikkain kaikista rikkaistakin --

-- Jaha.

-- Hänellä oli suuria linnoja paljo ja linnat kultaa täytenään --

-- Hoo, olipas siinä kultaa!

-- Niin täytenä olivat linnat kultaa, ettei enää mies parka asumaan
mahtunut --

-- Oho!

-- Niin. Mutta silloin päätti mies teettää uuden linnan, entistä
mahtavamman. Puista linnaa ei hän aikonut suvaita, mutta ei tietänyt,
mistä se muustakaan tehtäisiin --

-- Noo, mitäs sitte?

-- Ja silloin hän kutsui kaikki maailman viisaimmat rakennusmestarit,
joilta saisi tietää, mistä se linna tehtäisiin --

-- Mitäs sanoivat?

-- No, yksi ehdotti linnan tehtäväksi kivestä. Siihen ei se rikas mies
suostunut. Toinen ehdotti raudasta. Ei siihenkään. Kolmas vaskesta. Ei
vielä siihenkään. Neljäs hopeasta. Eikä vielä siihenkään. Niin
ehdottivat ne maailman viisaimmat rakennusmestarit kaikki metallit ja
muut rakennusaineet linnan seiniksi, mutta mikään ei sille rikkaalle
miehelle kelvannut.

-- No, mitenkäs sitte?

-- Niin, mitäs muuta ollakaan? Tuli sitten yksi tyhmä mies, joka ei
ollut rakennusmestari eikä mikään. Hän sanoi, että linna tehtäisiin
luusta.

-- Luustako?

-- Luusta niin.

-- Ja siihenkö mies tyytyi?

-- Siihen tyytyi mies, otti sen tyhmän miehen vielä
rakennusmestariksikin ja rupesi sillä luita keruuttamaan. Ja se tyhmä
mies lähetti sanan kaikkeen maailmaan, että ihmiset hänelle luita
kulettaisivat. Silloinkos rupesi luun siivoa keräytymään. Keräytyi
luuta kaikellaista, hevosen luuta, lehmän luuta, lampaan luuta, koiran
luuta, linnun luuta, kissan luuta --

-- Ja kirpun luuta!

-- Niin, kyllä siihen keräytyi kaikkein elävän luita suuri summaton
rovio. Viimein luultiin niiden linnan tarpeiksi riittävän.

-- Jako silloin ruvettiin linnaa tekemään?

-- Tietysti.

-- Syntyikös?

-- No, tiedättehän, että luut ovat semmoisenaan liijan pieniä
rakennustarpeiksi. Se tuhma mies, joka silloin oli rakennusmestarina,
päätti, että luut ovat pantavat likoamaan, jolloin ne muodostuvat
yhdeksi möhkäleeksi.

-- Hoo.

-- Etkös usko sitten, että luut lijotessaan liittyvät yhteen.

-- En.

-- No, mutta se täytyy uskoa, muuten ei tule sadusta mitään.

-- No, uskotaan sitten.

-- Mutta se täytyy uskoa aivan tosissaan. Uskotko, että luut sulavat
yhteen lijotessaan?

-- No, uskon.

-- Niinpä jätetään sitten ne luut likoamaan, ja sillä aikaa saa
Rantanen kertoa satuvuoronsa.

Siihen ne Närhi lopetti. Koko joukkue nauraa hohotti aivan täydellä
kurkulla.

Ja silloin vallesmanni teki rohkean päätöksen. Koppasi tanhuvalta
kauhan, jonka äsken oli ruttuun musertanut, otti sillä viinaa
korvikosta ja tarjosi Närhille.

-- Saat ryypyn, jos tahdot, kun osasit niin huonon sadun kertoa.

Närhi vilkasi Rantaseen ja vallesmanniin, Rantanen myös vilkasi
vallesmanniin, mutta kukaan ei heistä virkkanut mitään.

Sitten Närhi maistoi, maistoi kuin leikillään vain. --

Mutta Holsti, Salli, Ville, Antti ja Iivo, pari muuta miestä mukanaan,
olivat soutaneet saaren toiselle liepeelle. Hiljaa olivat soutaneet ja
hiljaa metsää myöten hiipivät nuotiolle päin. Metsän reunassa olivat
tarkastelleet tulille Närhin luisen linnan rakentamisesta kertoessa.
Sitten kun juttu loppui ja vallesmanni viinaa Närhille tarjosi, silloin
oli heistä sopivin aika, ja koko joukko astui muka ihmetellen
nuotiolle.

Nuotiolla kavahtivat seisalleen Rantanen ja Närhi, vallesmanni jo
seisoi entuudestaan.

-- Kas, mitäs säikytte, sanoi Ville.

-- Niin, teitäkö säikymme! jamasi vallesmanni, pannen painon
viimeiselle sanalle.

-- Niin, täällähän te niin toimella tirettelitte, jatkoi Ville.

Mutta Holsti näytti kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä. Ja
tuskin näytti hän saavan hämmästystään lausuneeksi.

-- Mitä näen! Vallesmanniko viinan keitossa?

Vallesmannikin näytti kuin puusta pudonneelta -- hetkisen vaan. Pian
hän kuitenkin toimekkuutensa tapasi, tapasi terävän, säikyttävän
toimekkuuden.

-- Jassoo, -- semmoinenko teillä oli tarkoitus.

Ja sille "semmoinenko" sanalle tuli niin merkitsevä paino, että se kuin
tulella vihlasi ainakin Holstia, Sallia ja Villeä. Tuntui heistä kuin
tuuleen puhalletulta koko suunnitelma. Vilkasivat kuin yhteisen
taikavoiman tenhosta tuomiinsa todistajiin ja toimetonna paikoillaan
seisoivat.

Mutta niin ei tehnyt vallesmanni.

-- Vai niin te aijoitte! Mutta minä sanon, että teidän nämä rakkineet
ovat ja niin niiden kanssa menetelläänkin.

Jo tulisen tarmon tenhoomana tarttui vallesmanni viinakorvikkoon.
Hurahti vain kerran... Sitten tarttui pannuun. Apua ei tarvinnut.
Romahti ja rumahti pannu, kumolleen keikahti, hattu huiskahti
sammalikkoon Villen ylistämältä "kirkaskupeiselta rikkaalta emännältä."

Mitään ei vallesmanni virkkanut, mutta jokaisesta liikkeestä näytti
miehet lukevan uhkamieliset sanat, että "näin näille tehdään."

Mutta Antti, typerä mies, muljautteli typerän äkäsiä katseita Holstiin,
hivutteleiksen vähitellen lähemmäksi Holstia ja -- puristeli nyrkkiään.

Ja kun vallesmanni vielä pannuun tarttui, huiskautti sitä vielä kerran
kivikkoa vasten, että siihen tuli pari suurta runtua entisten lisäksi,
-silloin oli Antti jo kylliksi lähellä, Antin nyrkki paukahti, ja se
paukahdus koski kaikkein kovimmin Holstiin.

Mutta kun nyrkki aikoi toisen kerran pudota, tarttui siihen Holsti.
Käsirysyssä kamppaili siinä kaksi miestä, toinen lyödäkseen, mutta
toinen enemmän lyöntiä karttaakseen. Ja Iivo, pienonen poika, nyhti ja
nukkasi Holstia alempaa, josta hän yletti.

-- Venheille! huusi Ville.

Ja peräsukaa läksivät miehet kaihottamaan. Muut olivat jo metsässä, kun
heidän menonsa huomasivat Holsti ja Antti. Silloin hekin tappelunsa
unhottivat ja läksivät jälestä kaihottamaan. Ja vallesmanni ja Närhi
olivat mukana. Lautamies Rantanen tuli kaikkein viimeisimpänä.

Venheille joutuivat miehet. Venheille joutuivat ja venheihin kävivät
käsiksi. Mutta Närhi joutui toiseen venheeseen kiini yhdellä ajalla
muiden kanssa. Silloin juoksivat miehet kaikki toiselle venheelle,
survasivat sen tulisella vimmalla vesille ja soutamaan läksivät.
Holstikin hyppäsi mukaan, vaikka toiset vihaisesti häneen katsoivat.

Mutta kun vähän matkan päähän pääsivät, rupesi Antti taas nyrkkiään
puristelemaan. Holsti istui tuhtolaudalla häntä vastapäätä. Antti
sipasi taas häntä korvalle.

Venhe kaatui ja miehet veteen pulahtivat. Muut nuoremmat uivat saarta
kohden ja rantahietikolle vääntäytyivät, mutta Holstia ja Sallia ei
heidän joukossaan näkynyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaressa - Kertomus äskeiseltä ajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.