Title: Keisaririkos - Kuvausjakso 1890-luvulta
Author: Alkio, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keisaririkos - Kuvausjakso 1890-luvulta" ***


KEISARIRIKOS

Kuvausjakso 1890-luvulta

Kirj.

SANTERI ALKIO



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



I OSA



I.


Helsinki alkoi herätä iloiseen vappuyllätykseen.

Koko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappua
purkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynyt
kirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasella
tähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsingin
nuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä -- ainakin
sellaisten odotusta.

Kun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaita
nuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihin
tarkkailemaan taivaan lakea.

Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan
raskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi
kuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän.
Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen
valtaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla
nukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo
matkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla,
mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus
korvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.

Tämä oli vappuaamu 1891.

Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi
kuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli
suunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka
väkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan
kattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi
pilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut
ikävöivä katse.

Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein
samannäköinen nuori pää.

-- Joko isä on noussut?

Mies kääntyi:

-- Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja
tämä täällä on niin joutavaa.

Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden
värähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.

Ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myös
pukeutuvan.

-- Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen
puolelta.

-- Olihan ne... joutavat.

Miehen hartiat väännähtelivät hieman hermostuneesti.

-- Joutavat? kuului toisesta huoneesta. Äänenpaino ilmaisi epäilyä.

-- Joutavat!

Korostus osoitti varmaa mielipidettä.

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

Mutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisen
kyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänen
vakaumustaan. Hän kysyi:

-- Kenelle sinä mielestäsi niitä jakaisit?

-- Noo, onhan niitä useitakin. Esimerkiksi Juhani Aho ja...

-- Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samalla
pilkallisesti hymähtäen. -- Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissa
tarvittaisiin... lokaviemäreissä!

-- Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä.
-- Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpain
pappien näkökannalta?

-- Pha-appien! Kuljenko minä pappien perässä! Koska minä olen ketään
hännystellyt?

Mies suoristi ryhdikkään vartalonsa ja silmäili taistelunhaluisena
ovenaukeamaan, aivan kuin vaatien poikaa tilille alentavista
viittailuistaan. Poika näytti aikovan pitää oman päänsä, mutta alkoi
kuitenkin sovittelevassa mielessä:

-- Sitähän minäkin. Tehän harkitsette kaikki asiat itsenäisestä.

Mies naurahti hieman leppyneenä. Täyttäessään pientä notkovartista
piippuaan hän virkahti:

-- No niin. Minulla on talonpojan kanta.

-- Pitääkö tällaisissakin asioissa talonpojalla olla erikoinen oma
kantansa?

-- Totta kai, poikani! Sanoppa nyt, mitä talonpoika hyötyy sellaisesta
kirjasta?

-- Kunko "Yksin"?

-- Niin, sekin.

Nuorukainen pesee toisessa huoneessa kasvojaan pysyen jonkun aikaa
vaiti. Pyyhkiessään hän vihdoin virkahtaa:

-- Kaunokirjallisuutta tuskin voi olla erikseen eri säätyluokille,
talonpojille ja herroille.

-- Sitä minä nyt en varmaan tiedä, voiko. Mutta minut on tämä talvi
Helsingissä pannut yhä enemmän epäilemään, että koko sivistys menee
hittoa kohti. Ei se sivistä herrojakaan sellainen kirja kuin tämä
"Yksin", tai sellainen kuin "Salakari".

Oltiin lyhyt aika vaiti, kunnes poika jatkoi:

-- Entä jos ei isä pysty oikein arvostelemaan kirjallisuutta?

Miehen otsalle nousi hieman punerrusta. Mutta ilmeisellä ponnistuksella
sai hän paisuvan kuohahduksen asettumaan.

-- Se on hyvinkin mahdollista, se! hän virkahti jo hieman helpottavasti
naurahtaen. -- Mutta kun minun täytyy valtiopäivämiehenä ottaa siinäkin
asiassa oma kanta, niin eiköhän silloin ole viisainta tehdä niin kuin
omalla suomalaisella talonpoikaisjärjellä parhaiten oikeaksi ymmärtää?

Poika ei voinut sanoa mitään sitä vastaan, vaan myönsi:

-- On.

Nyt toi punakka palvelustyttö kahvia.

-- Hyvää huomenta, Saara, tervehti valtiopäivämies ja katseli
huvitetuin ilmein tytön ylenpalttisen tervettä punotusta.

-- Hyvää huomenta, herra valtiopäivämies. -- Täällä on jo kirjekin ja
sanomalehdet.

Valtiopäivämies otti kirjeen tarjottimelta ja silmäili osoitetta.
Kansakoulunoppilaan harjaantumattomalla käsialalla oli siihen
kirjoitettu: Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

-- Saiko isä kirjeen? kysyi nuorukainen tullen huoneeseen. Hän oli
pitkä ja hoikka, kasvojen muoto isän, mutta silmät ruskeat ja eloisat
eikä leuka yhtä väkevä.

Iloisena sanoi vanhempi Pyydysmäki:

-- Ainahan tämä Saara minua muistaa.

-- Eikö minulle ollut mitään?

-- Tuossa on Päivälehtesi ja Pohjalainen.

Nuorukainen otti kahvinsa sekä lehdet ja meni. Tarjotin kahvikannuineen
jäi pöydälle.

Tyttö oli jo menossa, kun valtiopäivämies kysyi:

-- Pääseekö Saara viettämään vappua?

-- Rouva on luvannut.

-- Onpa rouva tehnyt siinä oikein. Tuleekin kaunis vappu. Ota tästä,
Saara, vähäisen vappurahaa.

Saara sai markan ja niiasi.

-- Kiitos, se on aivan liikaa.

Samassa tuli nuori mies takaisin huoneeseen, otti liivintaskustaan
hänkin markan ja antoi tytölle.

-- Tässä on vähäisen lisää.

-- Hyvänen aika, herra maisteri, minähän saan nyt aivan liikaa,
kiittelee tyttö vilpittömästi.

Kun nuorukainen otti markan liivintaskustaan, välähti Pyydysmäen silmä.
Poika meni liikoihin! Markka kerta kaikkiaan molemmilta yhteensä olisi
riittänyt isän mielestä. Sitä paitsi hän ei koskaan voinut sietää
sellaista, että rahaa säilytettiin liivintaskussa. Varsinkin kun oli
kysymyksessä "koulupoika", jonka rahanlähteet olivat isän taskussa. Se
sellainen rahankäsittely oli rehentelevää. Raha on aina sen arvoista,
että pitää joutaa panna se oikeaan rahataskuun ja tarvittaessa sieltä
myös ottaa.

-- Eikö sinulla ole rahakukkaroa? kysyi isä kiinteänpuoleisella äänellä.

-- On.

-- Se on, kuule Iiska, sillä tavalla, -- minä olen pannut sen merkille,
-- että niillä on aina rahapula, joilla on niin kiire työntää pois
lanttinsa, etteivät ehdi niitä ottaa kukkarosta.

Iiska luki lehteään ja siitä silmiään kääntämättä virkkoi sävyisästi
pyytäen:

-- Älkää nyt viitsikö -- vappuaamuna.

Isä otti ilmeisesti huomioon pojan äänensävyn. Tukahuttaen
pahanmielensä ja kirkastuen vapputunnelmasta sanoi hän helpottavasti
naurahtaen:

-- Taidan kränistä liikoja.

-- Eihän se... mutta tietäähän isä, etten minä yleensä tuhlaa.

Isä oli nyt lukenut kirjeensä ja antoi sen Iiskalle.

-- Siellä alkavat kevättyöt, virkkoi hän kirjettä, antaessaan. --
Täällä on suorastaan vaikea olla, kun kotona kylvetään. Minä olen aina
itse kylvänyt ja valvonut.

-- Eikö äiti sentään voi valvoa.

-- Ei äitikään tiedä kylvöistä, hänellä on omat huolensa. Minun pitäisi
olla siellä itse.

-- Kirjoittakaa nyt sinne. Eikö se Sameli-setä voisi.

-- Mitäs se Sameli!

-- Eipä siellä nyt näy muuten mitään hätää olevan.

-- Ei ainakaan kirjeestä näy.

Pyydysmäki painui silmäilemään päivän Suometarta. Poika luki
Päivälehteään ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

-- Tästä päivästä siis alkavat venäläiset postimerkit olla Suomessa
virallisia.

-- Niin, tuossa myöskin siitä kirjoittavat.

-- Tässä myös. Se on suuri, musertava tapaus valtiollisten oikeuksiemme
historiassa.

Valtiopäivämies sytytti uudestaan piippunsa ja sanoi:

-- Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys
siihen lopu...

-- Kuinka niin? kysyi poika.

-- Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja
suututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä,
niin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee
mahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.

-- Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni
perustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne...

-- Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari
oli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään
rannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä.
Siellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa!
Eikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo
postiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman
muuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna
menemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon
vaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää
turhanpäiten.

-- Olivatko ne sitten ruotsalaisia ne postiviranomaiset, kun te
niitä...?

-- Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat
sellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan
suomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.

Ylioppilas nauroi.

-- Isä taitaa ottaa sen laillisuuspuolen liian käytännöllisesti.

Isä jatkoi vakavaan nuottiin:

-- Kenties. Mutta tässä maassa täytyy meidän suomalaisten niin
tehdä, sillä muuten nuo kirotut viikingit härnäävät ryssän meidät
nielaisemaan. Muistathan sinä miten kävi kieliasetuksen? Ruotsalaiset
vaativat, että suomenkielen pääseminen viralliseksi kieleksi olisi
pitänyt laillistuttaa perustuslakisäännökseliä. Mutta sellaista
olisi ollut mahdoton saada aikaan tässä maassa ennen maailman
loppua, sillä kaksi säätyä olisi ollut aina kahta vastaan. Kun se
asia ei luonnollisesti voinut olla mikään perustuslakikysymys, vaan
käytännöllinen toimenpide suomenkielen saattamiseksi vihdoinkin
luonnollisiin oikeuksiinsa, anoivat talonpojat, että se toteutettaisiin
hallitsijan vallalla. Niin tekikin keisari Aleksanteri II. Samalla
määräsi hän virkamiehille 20 vuoden ajan suomenkielen oppimiseen. Mutta
annas olla! Kun kieliasetuksen voimaanastumisen aika tuli, silloin
keksi ruotsalainen prokuraattori, että suomenkieli onkin _vieras kieli_
suruisessa Suomenmaassa! Vanha 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan laki
ei muka tiedä mitään _suomenkielestä_. Noo, kun tällaista ruvetaan
saarnaamaan ja opettamaan ryssille, jotka eivät varmaankaan mitään
niin hartaasti odota kuin tilaisuutta saada panna täällä uuden, _nyt
hallitsevan vallan_ kieli viralliseksi entisen hallitsevan vallan
kielen sijaan, niin ei sellaista laintulkintaa voi pitää muuna kuin
tyhmyytenä.

-- Minäkin myönnän sen.

-- Vai suomenkieli olisi vieras kieli Suomenmaassa! Mutta silloin ne
jo saivat väitteillään aikaan sen, että ryssät rupesivat kiinnittämään
huomiotaan oikeuksiimme, ja nyt ne ovat päässeet makuun. Siitä
se alkunsa sai. Se vyöryy nyt kuin lumipallo. Saat nähdä. Kyllä
Yrjö-Koskinen ja Meurman ovat minulle kertoneet.

-- Sen minäkin myönnän, että nämä ruotsalaiset ottavat politiikan aina
enemmän rotu- ja luokkaetujen kuin Suomen valtion yleisetujen kannalta,
mutta...

-- No niin.

-- Mutta 1885:n valtiopäivillä olivat vanhat suomenmieliset liitossa
ruotsalaisten liberaalien kanssa.

-- Olivat kyllä, tunnusti valtiopäivämies. -- Mutta kyllä Meurman on
minulle sen kertonut, miksi silloin yritettiin sitä keinoa suomalaisten
oppikoulujen asiassa. Ukko Meurman oli ollut keisarin kruunajaisissa
Moskovassa ja toi sieltä tiedon, että Venäjältä on nousemassa
myrskypilvi, joka uhkaa Suomen valtiollisia oikeuksia. Hän ja muut
vanhat johtajat olivat sitä mieltä, että kotimaiset riidat oli nyt
saatava lopetetuksi, jotta oltaisiin sitten yksimielisinä voimakkaampia
ryssää vastaan. Siksi sitä kompromissia puuhattiin. Mutta pettivät ne
ruotsalaiset silloinkin. Ansaitun rangaistuksen saivat suomalaiset
luottamuksensa palkinnoksi.

-- Mutta silloin olivat nuoret oikeassa.

-- Noo, joskus sokeakin kana löytää jyvän.

-- Niin, mutta te saatte, isä, nähdä, että vanhat pettyvät uudestaan
nojautuessaan kaikessa luottavasti kenraalikuvernööriin ja
vanhoillisuuteen ja vanhoillisuuden päävarustukseen, tuohon...

-- Sano pois vain: pappissäätyyn! nauroi isä hieman hermostuneesti.
Poika nauroi jo kevyemmin:

-- Pappissäätyyn. Niin, mutta myöskin yleensä ryssän
hyväntahtoisuuteen. Sillä ryssä on ikuinen vihollisemme ja pysyy
ryssänä, vaikka sen voissa paistaisi. Ja papit, ne eivät ole
poliitikkoja.

-- Mutta sinähän meinaat itsekin papiksi?

Iiskan silmä livisti hieman arkana isän katseen ohi. Hän virkahti
vältellen:

-- Niin kai, mutta poliitikoksi en aio. Sitä paitsi ei papin minun
ymmärtääkseni tarvitse välttämättä olla vanhoillinen.

Isä oli odottanut jyrkempää vastausta ja äänsi helpottuneesti myöntäen:

-- Ei tietenkään. Muuten sinä kai tiedät senkin, etten minä ole
käsityksiltäni vanhoillinen.

Iiska katsoi isää silmiin:

-- Miten sen ottaakin.

Isä kivahti:

-- Mutta jos nyt ei hyväksy Juhani Ahon "Yksin"-kirjaa, onko sillä
tuomittu vanhoilliseksi?

-- Se edustaa suuntaa.

-- Mutta... no, jos se siitä raja käy, niin minä jään vanhoillisten
puolelle.

Valtiopäivämies nousi kiivaasti ja täytti piipun.

-- Kyllähän isä kai myöntää, että nuorten ja vanhain kesken on kysymys
muustakin.

-- Tietysti. Kannikasta!

-- Muustakin.

-- Mistäpä juuri muusta?

-- Yhteiskunnallisista uudistuksista, äänioikeudesta,
ajatuksenvapaudesta...

-- Tiedän, tiedän. Ja sinne teidän puolellenne juoksevat kaikki nuoret
tyhjäntoimittajat kuin kisalle tanssihuveihin, tänne meidän puolellemme
kaikki vakavammat ja vanhemmat kuin... miten sen nyt sanoisi?

-- Kinkerille.

-- Olkoon vain! Kinkerillä pitää jotain osata ja näyttää että johonkin
kelpaa.

-- Tansseissa myös pitää osata.

-- Noo polskan, aina sen osaa pelimannin soiton mukaan.

Oli saavutettu tyyni, hilpeä mieliala. Saara kävi kutsumassa
aamiaiselle. Mutta samassa, kun he jo olivat astumassa toiseen
huoneeseen, kuului ovelta arka koputus. Sai tulla sisään.

Sieltä tuli puoliränsistyneissä entisissä herrasmiehen vaatteissa
keski-ikäinen, keskikokoinen mies, jolla oli punertava, aivan
hoitamaton parta. Huomasi heti, että siinä oli ollut miehenvärkki, jota
elämänkoulu oli muokannut, mutta jonka kohtalo sittemmin oli työntänyt
luisumaan kadulle.

Huoneeseen oli jäänyt vain Iiska.

-- Huomenta, tervehti vieras ja tarjosi tutunomaisesti kättä,
jonkinlainen reipas huumori sädehtien silmistä.

-- Ka, Länsipää. Mitäs sinä näin aikaisin?

-- Asiat vaativat. En minä lue enää papiksi niin kuin sinä,
kuuletko. Olen aikonut liikealalle viipymättä. Ajattelen pientä
omaa liikettä. Luulen saavani luottoa. Sen yhteydessä olisi aina
mahdollisuus sivutoimiinkin, sellaisiin, jotka miellyttävät, jottei
tarvitsisi suoraa päätä painua poroporvariksi. Ajattelen sivutoimena
sanomalehtityötä edelleen. Se on minun luonteeni mukaista. Luulen
muuten, että minulle pian tarjotaan paikka Suomettaressa.

Länsipää oli istuutunut käskemättä, Iiskan täytyi tehdä samoin.

-- Sinä menet Alppilaan? kysyi Länsipää.

-- Aion mennä.

-- Minäkin pistäydyn. Eihän minulla erikoista... lakkikin on jo
hävinnyt.

Länsipää naurahti, mutta tuntui kuin naurahduksen takaa olisi
kurkistanut syvä katkeruus.

-- Mitäpä sillä lakilla, virkkoi Iiska. Häntä rupesi samassa vaivaamaan
ajatus, että Länsipää lyöttäytyy hänen seuraansa. Mutta vieras, joka
oli jo ehtinyt perehtyä tämänkaltaisiin tilanteisiin, arvasi Iiskan
ajatukset ja virkahti häijynkurisesti:

-- En minä sinun kanssasi -- taisit jo pelätä?

-- En minä mitään.

-- Meitä on joukko vanhempia civiksiä, jotka... Mutta te "nuoret"
taisitte saada selkäänne kirjailijapalkkio-asiassa talonpoikaissäädyssä.

-- Eihän se ole meille erikoinen selkäsauna. Totta kai "vanhojenkin"
täytyy harrastaa kirjallisuutta.

-- Niin mutta -- ne kirjoittavat "Saarijärvellä ja Viitasaarella",
kesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.

-- Nouseehan sielläkin nuoria, jotka tarvitsevat tukea.

-- En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon
painoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän
se kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta
yhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin
sivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja
Bismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.

-- Onhan täälläkin.

-- Onhan täälläkin -- joku suutari! Mutta kun te kerran olette
"nuoria", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä
pysyn "vanhana" kieliasian vuoksi.

Oikaisten vartalonsa suoraksi hän jatkoi:

-- Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle
miehelle, vaikka te "nuoret" luulette, että kieliasia on mennyt ohi
polttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä
miltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan
sanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.

Iiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa,
mutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.

-- Minulla on niin vähän, hän empi.

-- Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä
isäsi!

-- Isältä ei käy aina.

-- Saat takaisin sitten kun tässä ehdin. Minulla on eräs työ tekeillä,
josta heti saan Suomettaresta. Ne maksavat paremmin kuin Päivälehti,
tiedätkö?

-- Vanha, rikas lehti.

-- Rikas tai köyhä. En tiedä. Tietysti palkkio riippuu kirjoituksen
arvosta. Minulla nyt on oma erikoisalani, tilasto. Tässä maassa ei sitä
moni tutki.

-- Etkö voi tulla toimeen viitosella?

Länsipää nousi ja ojensi kätensä sen saadakseen.

-- Ellet voi enempää. Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, hah hah...

Länsipää sai viitosensa, suoristi vartalonsa, nosti pään pystyyn, sanoi
hyvästi ja lähti.



II.


Ostettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki
Pyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon
kanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.

Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa
taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle
alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien
lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän
herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin
Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.

Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike
kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen
vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen
virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä
niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis
mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi,
että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti.
Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään.
Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma
kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen
maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä
tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn
raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän
ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden
auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan
katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai
kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki
Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa
oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu
myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.

Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi
hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne
suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja
kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa,
käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo
ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa
torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa,
ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi
säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.

Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta
aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa,
saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä
pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän
nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin
sukuylpeä:

-- Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!

Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä
jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies
Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi
kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:

-- Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys
nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan
arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne
huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.

Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin
valtiopäivillekin.

       *       *       *       *       *

Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut
koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies.
Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää
kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään
luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin
jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia,
säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat
aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut
ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana;
myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa
oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että
sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä
taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri
salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se
voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan
eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.

Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä
sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon
tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä
saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen.
Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan
luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen
haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto
voitti.

Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään
"urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain
kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden
suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän
vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi
vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.

Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään
ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa
ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän
vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina
hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja
täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään.
Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki
mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle,
että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai
jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä
arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.

Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä,
oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta
hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa
nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta
kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita
ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat
herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien
kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset
ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa
kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä,
jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut
huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä,
mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty
elämänsuunnitelma.

Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se
tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera.
Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman
vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt
luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi
kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta,
jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä
havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli
laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi,
pyrki toisinaan nousemaan hiki.

Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain
runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva
rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen,
joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä,
jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha.
Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa
itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt
kirkkoisiin.

Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa.
Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät
kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät
saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta.
Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta
olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori
maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli
esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa.
Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan
elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.

Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi
Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään
tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja
kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää
pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä
varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse
katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia,
rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys,
hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä
kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin
uhrautuvaisuus.

Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se
aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla
tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta,
jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut -- ainakaan ei hän ollut
siihen huomiota kiinnittänyt, -- tuli vastaan arkipukimissa. Siellä,
arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista.
Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää
kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.

Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä
millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja,
etuoikeuksia -- kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen
rikos, siveetön etuileminen.

Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin
katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset
kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan
voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain
herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi
osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus
yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.

Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli
monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi
antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä
johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa
voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska
Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain
ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän
rumuutta vastaan.

Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää
kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi
annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja
avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä
synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.

Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta?
Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera
pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään
se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven
kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin"
oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti
politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse
Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut
hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä
käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut
jumalanpalveluksesta.

Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura
isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle,
joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan
katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien
hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien
ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki,
joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka
ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat
tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen
nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut
sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen
vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa
olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja
kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi
mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä
asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.

Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat
määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei
ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset
ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut
kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä,
tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa
ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä
on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt
sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä
sanoo suutaria nihilistiksi -- mutta poika luulee, että suutari on
oikeassa.

Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos
äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika
periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi,
että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät
puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen
välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos
hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.

Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän
kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa
novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän
tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun
sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan
elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.

Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja
Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia
poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut
nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista,
ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja
vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan
huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa
oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä,
joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä
heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset
piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta
yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset
erilaiset.

Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide,
että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena,
lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään
semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti
lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti
hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut
vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään
oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka
seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä
entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen
vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin
muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti
pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten
puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee
olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin
ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin.
Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet
siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä
tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää
vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta,
kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan
silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan
säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus
narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei
osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.

Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja,
joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin,
sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin
muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin
yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä
estetiikkaa...



III.


Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen
ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet
siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi _venäläinen_ postimerkki
liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna.
Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella
lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret
nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli
seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa
etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.

Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan.
Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä,
suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai
äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari
oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen
kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa
kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten
täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet
opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä
venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua
tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa
itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät
jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen
taistelurintaman muodostumisen alkua.

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa.
Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea
aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan.
Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden
värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä
"valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät
ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten
rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin.
Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel,
mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen
lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa
supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta
jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen
kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on
Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta
kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme
käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi.
Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy
uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin
varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa
Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy
kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa
lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat
siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten
marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel
käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi,
käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin.
Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä
käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä.
Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy
läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo
työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa
toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia
työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten
ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa
parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat
innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi
hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä
välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan
lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia
monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen
korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen
moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo
liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät.
Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka
laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen
ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee
laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen
laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen,
jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä
ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka
kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus
ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä.
Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan
kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen
kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!

Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa
rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan
rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi
ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat
laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien
luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.

Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat
pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä
ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja
huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut.
Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.

Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui.
Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.

-- Ryssän valta nousee.

Siihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi
mies:

-- Meidän mamma ennustaa.

-- Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen
ennustukseen nyt vasta huomiota.

-- Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.

-- Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei
saada mitään laulaa.

-- Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.

-- Saattepa nähdä! intti rouva.

Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:

-- Pikemminkin... pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan
ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.

-- Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle
tapaukselle merkityksen.

Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen
ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen
vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla
ja tuli tyydyttävästi toimeen.

-- On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. --
Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain
ruotsalaisiin.

-- Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.

-- No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. -- Mitä
se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin
lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.

-- Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, -- mutta ne sortavat
suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin
röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.

Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin,
kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa
vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin
ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa
oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä
vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja
ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä
rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen
apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä
koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.

-- Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva
kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo
huomiota. -- Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.

-- Epäilemättä!

Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi
hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän
syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt
mitään. Hän jatkoi vain:

-- Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen,
joka ei olekaan paljon mitään muuta.

Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi
kysyen:

-- Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?

-- Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei
osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.

-- Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia
vastuksia kun torillakin.

-- Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. -- Mutta kun
menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä
en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon
ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon
asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.

He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi.
Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama
ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi
helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi
taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen
ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden
pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä
keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten
olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta
elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen
vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen
ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva
olemassaolon riemu.

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin
parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla
mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat
kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia
tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa,
kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa
aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi
lauluun.

    "Kaikukohon laulu maamme
    niinkuin ukko jyrisee!"

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja
vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden
tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen
joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen
uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja
hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus...

    "Laulusta me voiman saamme
    laulu syömmet aukaisee!"
    -- -- -- -- -- -- -- -- --

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti.
Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea
vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain,
mitä ei näy.

Suomi on heräämässä.

Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan
muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he
ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa
vappu-iloa.

Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat
vastaanottamaan odotettaviaan.

Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo
istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun
huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin
heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki
pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen
saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva
tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään
käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan
käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön
vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja
Ida Aalberg sanoo:

-- Valtiopäivämies Pyydysmäki ei olekaan uudistanut käyntiään.

-- Ei ole tullut.

-- Valtiopäivätöitä niin paljon?

-- Noo, niiltäkin aina, mutta en ole tahtonut oikein herrasväkeä
vaivata.

-- Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. -- Meillä on
aina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.

-- Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. -- Minä haluaisin puhua kanssanne
eräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä
luonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?

-- Kyllä.

-- Esimerkiksi -- hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä -- sopisiko
meille ylihuomenna päivällisaika?

-- Hyvin!

-- Siis sopiiko valtiopäivämies Pyydysmäelle?

-- Kyllä.

-- Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi
rouva.

-- Kiitos. -- Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi
tutunomaisesti.

Hyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.

Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen
ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään
oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen
oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun
käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se
kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön,
välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti
ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse
oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.



IV.


Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen
aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen,
ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen.
Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten
heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä
riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan
oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä
ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki,
Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen
puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret
kirjailijat menivät "nuorten leiriin".

-- Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan!
intoili poika.

-- Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. -- Mutta sepä jo
merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa
kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.

Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla
vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt
ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.

-- Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen
taskujaan. -- Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen
kuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä
kiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?

Tietysti toinen tahtoi.

-- Hän kirjoittaa tässä m.m.: "Rouva Canth oli käynyt
Helsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut
puheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä
matkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja
käydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi,
kun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan
olemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan
mitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä
tieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei
ole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme,
neljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty.
Eikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää?
Onhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja
matkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos
näin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten
tulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja
nauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten
näytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla
tällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra
potaatinkuoret rieskaksi!"

Miettinen käänsi kirjeen kokoon ja pannessaan taskuun jatkoi:

-- Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten
suomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan,
se tähystelee vain huippuja.

-- Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. -- Katso vain, ettet kuohu oli
padanlaidan.

-- Joskus savolainenkin kiehuu, kun häntä härnätään.

-- Kun koskee omahista.

-- Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä
olisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.

-- Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta,
jos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt
kerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin
tarpeellisena.

-- Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat
kirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.

Kumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää
ja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti
ylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.

Toveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli
väsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä
tukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.

-- Saarimäki. Miten hänkin on täällä? virkahti Pyydysmäki toverilleen.

Samassa Saarimäki saapui nuorukaisten luo, tervehti hiljaa, hieman
hymyillen.

-- Sinäkin tulit tänne? tutki Pyydysmäki kummastellen.

Vasta tullut tuijotti tiukasti hänen silmiinsä.

-- Tulin. Kristityn pitää kestää kaikki.

-- Kestää?

-- Kestää kiusaus.

-- No laitatko sinä itsesi tahallasi kiusauksiin?

-- En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä.
Minun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.

-- Mihin? kysyi Pyydysmäki kummastellen.

-- Herran viinamäkeen.

-- Jokos sinä saat päästötutkinnon, vai?

-- En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen
työmiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia.
Jeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan,
_kokonaan_ hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja
nyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.

Pyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui
silmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli
vastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta
asennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.

-- Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista
päästötutkintoa?

-- Tarkoitan. Taikka en nyt ainakaan. Minä menen vapaaksi saarnaajaksi.

-- Kiertämään maata?

-- Niin.

-- Onko sinulla joku... joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä
jotain palkkaa?

-- En.

-- Mutta miten sinä elät?

Saarimäki hymyili.

-- Kai sitä nyt aina. Kristitytkin antavat ruokaa sen verran ja
matka-apua.

Iiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana.
Hänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä
hänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä
tullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:

-- Mutta entäs velat?

-- Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli... kun Hän kerran minut
pestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.

Miettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan
raukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa
vaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan
silmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

-- Milloin sinä teet ratkaisusi Jeesuksen ja maailman välillä?

Iiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti,
kun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:

-- Tiedä... minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä
olisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin... suoraan sanoen,
minä pelkään, että sinä hassuttelet.

Saarimäki ilostui:

-- Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun
sieluni vastaa: niin.

Iiska ravisteli päätään.

Samalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja
lyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.

-- Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko
naama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.

-- Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta,
melusi lyhyempi.

-- Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi
kiskoen Saarimäen takinnapista.

-- Kyllä! tunnusti Saarimäki uljaasti, suu hieman naurussa.

-- Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat
tomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.

Saarimäki kävi totisemmaksi ja virkkoi:

-- Sinäkin tulet kerran tätä pilkkaasi katumaan.

-- Älä kuule...

-- Pojat, syömään Kaivopuistoon! ehdotti pitkä.

Vaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui
hän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä
mahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä
aalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen
juttelu oli aiheuttanut, haihtui.

-- Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: --
Sillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.

-- Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.

-- En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,

-- Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.

-- Menköön, lupasi myöskin Miettinen.

-- Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. -- Voi
olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi
civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä
haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.

Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki
jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.

       *       *       *       *       *

Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa
vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin
juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla,
päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten
juomarahojen kiihoittamina.

Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se
pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta
oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla
juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja
tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri
aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.

Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli,
mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä
sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään
penkillä tien vieressä.

-- Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.

Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää
nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu
herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän
kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt
olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset
istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.

-- Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.

-- Sinä kylmetyt tässä.

-- Ketä se liikuttaa?

-- On kai sinulla jokin asunto?

Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen
nauruun:

-- Hah hah haa!

Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin
itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta.
Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi.
Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut
lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi
tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:

-- Minä olen... minä olen... minä en ole enää mies.

Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.

-- No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. -- Lähde
kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.

Halfors koetti toista sävyä:

-- Pirujako sitä nyt itkemään, mies.

Nyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.

-- Se on oikein... itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi
seisomaan.

Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi
aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen
juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu
kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui
Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri
haaralle.

Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti
virkahti Länsipää äkkiä:

-- Minä kävin tänään hänen luonaan.

Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka
kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska
innostui toverilliseen osanottoon:

-- Vai niin! Noo?

Länsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:

-- Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun
kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.

-- Ja hän?

-- Kieltäytyi.

Länsipäätä näytti puistattavan.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän pani kahden vuoden koetusajan!

Miestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

-- Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua
ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu
kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen
epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.

Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat
taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien
silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi
avutonna.

Länsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.

-- Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,

-- Sitäkö koetusaikaa?

-- Niin.

-- Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?

Iiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.

Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien
kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja
katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.



V.


Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä
ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut.
Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella
voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää.
Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen
hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.

-- Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!

Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta
niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten.
Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen
yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin
Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin
maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja
kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen
hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli
sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä
päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento
lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden
epäilyksen todellisuutta.

Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti
parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä
Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys,
joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta
syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan
maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita
palvelee.

-- Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, -- se, joka sanaa opettaa,
ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee
rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.

Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli
ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin
sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin
Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen,
ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja
neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen
sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee
sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus
muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ
muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä
olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina
siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot
vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.

Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman
teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli
jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet
velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt
työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä
leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei
siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa,
mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus
Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan
ehdottomasti tottelevan.

Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska
Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä,
että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen
varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton,
kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin
olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että
tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää
hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen.
Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi
väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton,
järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen
leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin
raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva,
pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi
jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei
väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin
tahtoa.

Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian
kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä
kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä
en usko?

Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella
lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista.
Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.

Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman
kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty
vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan
"Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä
käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän
oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi
oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin
paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki
kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin
tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset
omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.

Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä.
Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein
muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen
välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin
vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva
sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen
elämän luovat vaistot.

Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä
vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia.
Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden
vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa
heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi.
Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen
esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin...

Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän
meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia
mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen
kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa
"Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle.
Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että
Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla,
sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan
myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä
onnea suotiin.

-- Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa
ovessa.

Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen
läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.

Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.

-- Uusi opus! Mitä... "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?

-- Niin.

-- Mitähän... kukahan sen lie lukenut? Seköhän se...?

-- Se. Minä tunnen käsialan.

-- Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin...
niin sakramenskatun ylpeä.

Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.

-- Ja minä vakuutan, että -- tietysti minä olen itse liian lähellä
asiaa --

-- No noo, no noo, älä ujostele!

-- -- lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia
vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja
antaumuksella kuin tämän.

-- Onko se vapaamielinen?

-- On.

-- Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne
pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain
ylle.

-- Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.

-- Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?

-- Noo.

-- Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate,
jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen
on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on
tekeillä...

-- Sinulla?

-- No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten
niin kumma?

-- Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?

-- Runoa, epiikkaa.

-- Se on sitten se! Sitä on odotettukin.

-- Todellako? Kuka?

-- Toverit.

-- Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti
narripeliä.

-- Ei, kuule, minä olen utelias.

-- On se tulossa.

Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin
lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista
totisempaan:

-- Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.

-- Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?

-- Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.

-- Kuule, mutta se sinun teoksesi?

-- Minä en anna siitä ennakkotietoja.

-- Etkö? Onko se heksametriä?

-- On.

-- Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?

-- Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut.
Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On
sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla
puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus
oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä,
kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule... sanoa
professoria sinuksi, tällainen keltanokka!

-- Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen,
viisaampana muka.

-- Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka
kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun:
"Kuulehan veli Aukusti!"

-- Niin.

Molemmat nauroivat.

-- Ei, en minä.

-- Annatko jonkun ennakolta arvostella?

-- Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta
minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä
mistä se... Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse
heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin.
Ajatteles, jos olisi menestystä!

-- Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. -- Onko se
jo valmis?

-- Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja...

-- Silloin sinä?

-- Silloin minä sen heti poltan.

-- Älä hulluttele.

-- Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me,
supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen
vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen
vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!

Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen
kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja
virkahti:

-- Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.

-- Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin
kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja
on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia
ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon
penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet
takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me
isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun,
kiireestä hamaan kantapäähän.

-- Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni
etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi
valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri
pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja
Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää
kieltä.

-- Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset
ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me
suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa
alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.

-- Varmasti, yhtyi Fiilus.

-- Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, -- kielitaistelun pitäisi nyt
antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja...

-- Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.

-- Samaa minä! huudahti Fiilus.

-- Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen
tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.

-- Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili
Fiilus.

-- Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari,
jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on
suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on
sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.

Iiska selitti rauhallisesti:

-- Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen
nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin
hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä
sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä,
uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse
hallitsevaksi.

-- Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole
suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.

-- Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. -- Suomalainen politiikka
näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla
suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä
riemuitsevat.

Isä sanoi tuikeasti:

-- Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä
maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka
tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä
maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?

Poikakin hieman kiihtyi:

-- Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden
taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa.
Musta seinä on noussut eteen.

-- Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.

-- Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. -- Pojan äänessä oli sama
soinnahdus kuin isänkin.

-- Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan -- minä myönnän, että
sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen
asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties
eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen
taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä,
taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä
heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman
ja nuorten ajatuksenvapauden.

-- Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. -- Kunakin
aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan.
Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa
vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu
tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan
rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä
olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada
sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta
niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa
moukan nimeä.

Valtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:

-- Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja
puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te
voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä
ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi
puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan
mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde,
minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun
ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme
esikoisoikeuden pettämistä.

Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja
katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään.
Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn
edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

Pyydysmäki jatkoi:

-- Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa
niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta
jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää,
että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria
taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania
narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista.
Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta?
Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt
"aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui
omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.



VI.


Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen
työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen,
keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi
sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä
riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin
huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä
hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja
hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat
kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista
vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä
hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla
tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken
onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja
näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille
valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli
hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada
kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi.
Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi.
Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1
tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena
satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta
sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman
Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi
valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi
ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien
asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät
torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin
vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi.
Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan.
Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla
raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne
valtionasioita ymmärrä, sellaiset...

Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla
kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin
vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii
silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.

-- Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä
äänellä, asettaessaan silmälasejaan, -- että tämän maan tulevaisuus
voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa,
itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian
paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia
loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle
yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet
jo siellä teilläpäin yllyttämään?

Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.

-- Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena...

-- Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain
tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes
kotimökkinsä.

-- On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä
todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.

Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle
valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:

-- Kyllä se tulee sinnekin.

-- Mahtaneeko?

-- Kyllä se tulee.

Senaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:

-- Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun
yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta
on ruotsalaisilla ylimyksillä.

Viimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.

Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen
rinnassaan ja pani huudahtamaan:

-- Se on totta!

-- Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on
aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen
sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä
ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.

-- Hm.

-- Ja mitä tässä auttaa uhma!

Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui
ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen
päätään Pyydysmäkeä kohti:

-- Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä,
jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa
valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja... No
_silloin_ olisi asia jo hieman toisin.

Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin
tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan,
hehkuivat tulta.

-- Niin...

Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.

-- Niin, sitä ei meillä ole... vielä.

Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla.
Sitten hän virkkoi:

-- Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen
Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi
hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:

-- En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta
ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen
kansallisuus saisi elää.

Innostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:

-- Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.

Senaattori jatkoi:

-- Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten
valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä
luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi.
He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me
suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?

-- Täydellisesti.

Pyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.

Sitä tuli:

-- Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä
vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman
maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan
niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja
sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä
vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa
valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema
lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin,
paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän,
että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen
kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin
sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.

Senaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:

-- Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo
lupauksensa.

Hän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.

Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa
jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että
halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi
muistiinsa suuren johtajan sanoja.

Johtaja jatkoi:

-- Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan.
Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa.
Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme
sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän
politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä
suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan
edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin
se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän
epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja
siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki
ajattelee?

Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun
hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo
oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:

-- Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia
mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla.
Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se
pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä.
Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että
nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja
työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.

Sivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:

-- Aatteet... aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä.
Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja
valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.

-- En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten
aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana
käytännöllisestä elämästä.

Senaattori murahti hiljaa, kun mainittiin "nuoret".

-- Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta
politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja
sotkevat.

-- Sitähän minäkin...

-- Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat,
kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.

-- Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.

Mutta senaattori jatkoi:

-- Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä
"nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte
nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti
olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa,
että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti
pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla.
Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan
käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden
aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.

Nyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:

-- Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?

-- Niin.

-- Joko on johtaja tiedossa?

-- Tuskin. Ellei nyt tällä välin.

-- Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa
ennenkuin on johtaja.

-- Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.

-- Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka
tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?

Sitä ei Pyydysmäki luullut.

-- Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia.
Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.

-- Se on ymmärrettävää.

-- Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin
otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin
oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että
kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa,
ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja
on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain
herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin
vahinkoa.

Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä
väittää vastaan:

-- Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle
talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia
oppikouluihinkin?

-- Vaikea.

-- Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen
vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan
perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä
johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?

Senaattori naurahti:

-- Hyvin vastattu.

Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen.
Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun
tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi
toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun
verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.

Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian
kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi
alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen
valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella
senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin.
Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta,
ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen
mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo
syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän
siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä
selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota
kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän
ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee
totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua
itseoikeutetun johtajan viittaukseen.

Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan
tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko
jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda
silmäyksen yli kotikyläisen piirin.



VII.


Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin
kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia.
Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat
toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä
tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti
puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään,
vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee
vastatulleita. Aho kättelee.

-- Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho
kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa.
Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet
kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.

-- Ahaa, äkkää Aho, -- herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana
Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas...

Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää.
Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja
kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä.
Sitten sanoo Aho:

-- Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea
Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.

Ylioppilaat osoittavat mielenkiintoa.

-- Ja sen luultiin jo pysähtyneen.

-- Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse
hommailevat.

Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven
hiipinyt maassa.

-- Ja ne ovat näitä ruotsalaisia aatelismiehiä! virkahtaa Halfors.

-- Ehnrootinhan sitä pitäisi olla tämän asian isä, sanoo Aho.

-- Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. -- Vaikea uskoa omista
miehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen
varmentanut.

-- Von Daehn? tarkkasi Pyydysmäki.

-- Niin sanovat, totesi Erkko.

Nyt purkautui Halforsin sisu:

-- Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat
ruotsikot siitä helvetillisen melun.

Nuori mies väänsi päätä ja pui nyrkkiä:

-- Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi
Yrjö-Koskinen.

Mieliala oli painuksissa. Erkko virkkoi vihdoin:

-- Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet
kilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina
omiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi
kulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon
kaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen,
riisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien
nähtäväksi.

Runoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut
mielihyväiseen hymyyn.

Aho otti puhevuoron:

-- Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan
johtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi
jos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista
vapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän
kansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita
muita kuin pappeja.

Nyt intoutui Pyydysmäki:

-- Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee
kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.

-- Aivan, totesi Erkko.

-- Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien,
pässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan
luonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen
kiihtyneeltä.

-- Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. -- Mitä uraa tämä nuori mies
tavoittelee?

-- Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi
häneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.

-- Miksei papin! puolusti Aho. -- Pappi voi olla yhtä vapaamielinen
kuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan
ehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea
vapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.

-- Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää
aristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen
kasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen
niiden miehuullista vakavuutta.

Mutta Erkko sai innokkaan kannattajan toisaalta. Halfors huudahti:

-- Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu
ylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena
on ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta,
suomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen
sääty-ylpeyden.

-- Niin useinkin on, totesi Erkko. -- Mutta palatakseni vielä
pappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että
pappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita
poikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.

Erkko alkoi lämmetä.

-- Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja
suurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille
luokille. Mutta nyt, kun nuo "muut" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta
päivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat
ihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat
entiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä
valtavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden
linnoitusten portteja ja murtavat ne -- ellei avata suosiolla,
joku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut
hyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka
marssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on
erinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä
uusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova
voima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä,
miten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja
tyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka
täällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa
syntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden
elinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen
kansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja.
Hengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista.
Ja semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole
etuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä
tuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä
kaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja
talonpojan tuvasta.

Juhani Aho katsoi salamyhkää kelloaan, mutta Erkko huomasi.

-- Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä
huomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.

Kaikki vieraat nousivat.

Aho heti rauhoittamaan:

-- Eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

Nousi kuitenkin hänkin, ja hyvästellessään jatkoi pitäen Erkon kädestä:

-- Kuulehan sinä veli Juhana, tuota... meidän pitäisi illalla tavata.
Et sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada
kunnollisesti tarinoida.

Ja he sopivat tapaamisesta.

Vieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän
luo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain
ja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen,
laski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.

       *       *       *       *       *

Tullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä.
Nuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut.
Kokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:

    "-- -- Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin
    lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani
    puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin
    tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä
    tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa
    minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat
    elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen
    ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka
    Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille
    ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala
    vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä:
    menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille
    luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on
    mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään
    en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat
    tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa
    yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla
    sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien
    anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton
    olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun
    oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten
    kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää,
    ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä
    kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani
    sylistä. --

    -- -- Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole
    tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi
    sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus
    olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä
    päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa
    vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita,
    hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista
    aina pelätä. -- -- --

    Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet
    ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet.
    Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. -- --

    Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä
    Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö
    Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen
    virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa
    Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä
    tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä
    edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani
    velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on
    lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi
    hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. -- --"

Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka
kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta.
Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä
ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen
hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta
saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko
minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva
kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli
häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli
itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat
sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken
yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen
rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen
jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut
epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea
papiksi...

Sitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.

Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui
hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän
apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.

-- Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain
tuomitsen?...

-- Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.

Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan
huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää
sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä
oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen
ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen
tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa
saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne!
ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.

Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä
on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.

Sydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.

Valtiopäivämies alkoi heti kertoa:

-- Minä tulen Yrjö-Koskisen luota.

-- Oo-hoh! Mitä, kuinka isä siellä...?

-- Hän kutsui, kuinkas minä muuten.

-- Mitä hänellä?

-- Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja... Hän
suunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata.
Epäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.

Erkki Pyydysmäki vihelsi hymisten riisuessaan takkiaan ja jatkoi sitten:

-- Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka
elää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.

-- Uskooko hän sitten semmoista?

-- Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta
ottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä
hymyillen. -- Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan,
niin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.

-- Sanoiko isä hänelle?

-- E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan,
perunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin
toimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.

Pyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja
heilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti
ympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa,
koko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi
terve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.

-- Mutta _mies_ hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. --
Minä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta
pois ne "nuorten" vetelät hapatukset.

Hän nauroi niin että hartiat hytkyivät.

-- Enkö minä sitten ole kansallismielinen? kysyi poika melkein ujosti.

-- Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin
Yrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.

-- Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä
muuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Isä kohotti silmiään, joista sädehti kummastus.

-- Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet
ja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.

Iiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi
katseensa ikkunaan.

Silloin virkahti Iiska:

-- Isä, kuulkaahan.

Valtiopäivämies käänsi kysyvänä päätään.

-- Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa,
etten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.

Valtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi
katsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja
virkahti:

-- Vai niin. Miksi et?

-- Minä en ole voinut lukea.

-- Mutta nehän menivät aikaisemmin hyvin?

-- Menivät.

Iiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan
isään hän virkahti:

-- Minä epäilen.

-- Epäilet? Mitä?

-- Sitäkin, ettei minusta tule pappia.

Isän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään
hymyyn:

-- E-e-i tule pappia! Siihenhän ei paljoa tarvita.

Poika sanoi syvällä äänellä:

-- Siihen tarvitaan uskoa.

-- Hm hm, vai niin.

Hän sytytti sammuneen piipun ja kysyi jälleen:

-- Mitä sinä sitten meinaat?

Iiska heittäysi huoahtaen sohvaan ja virkkoi:

-- En tiedä.

-- Tyhjäntoimittajaksiko?

Poika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi
vakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:

-- Minusta ei koskaan tule tyhjäntoimittajaa!

-- Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. --
Sinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi
millä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia
halusi. Mitä hän tästä sanonee?

-- Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä
nyt en vain jaksa lukea.

Nuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin
ja tuijotti lattiaan.

-- Eikö sitä asiaa voisi jättää syksyyn päättämättä? kysyi isä.

Iiska nosti päätään ilostuen:

-- Sitähän minä aioin isältä pyytää.

-- No jättää sen asian syksyyn.

-- Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä
vapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan
ajattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.

-- Juhani Ahoko?

-- Niin.

-- Mitä hän papeista?

-- Puhuttiin vain.

-- Eikö hän ole papin poika itse?

-- On.

-- Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa... Mutta kun on sitä
meinattu.

-- Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas
kirjoittaa Saarimäki.

-- Sekö leuhka?

-- Saarimäki.

-- Se sellainen pitkä, vetelä poika, jonka suu on aina naurussa?

-- Se.

-- Mistä hän kirjoittaa?

-- Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin
onnellinen.

Isän otsa synkistyi. Ilkkuva sävy äänessähän kysyi:

-- Ja sinä haluaisit mukaan, vai?

-- En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. -- Mutta minä en antaisi
hänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.

Äänessä oli nyt helähdys, joka vaimensi isän ivailuhalua. Poika jatkoi:

-- Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot
kuin teillä vanhoilla.

-- Mi-itkä elämänarvot?

-- No... ne ovat toiset.

-- Mitkä?

-- Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin
totuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.

Taas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta,
ja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut
silmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, --
äitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.

-- Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt
rauhoittuneemmalla äänellä.

Mutta ylioppilas riippui vielä äskeisessä elämänarvokysymyksessä.

-- Se on niin, sanoi hän, -- että meille voi tulla, meille
nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi
kiipijäpalvelukseen -- taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.

-- Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi
hermostuneesti jalkaansa.

Poika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:

-- Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan
ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia
kulkureittejä.

Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran,
että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli
lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:

-- Sinusta alkaa tulla mies!

Nyt poika lehahti punaiseksi.

-- Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.

-- Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.

He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin
oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa
siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.



VIII.


Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas
liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina,
missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen
kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo
korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin
kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana
nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat
sanasutkaukset -- niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä
legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o.
aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja
suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se
nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja
päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa
itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa
veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten
aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko
talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta.
Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen
monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle,
tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut.
Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen
kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti
lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai
lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä.
Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan,
että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi
varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan
ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä
olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden
ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden
ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan
valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi
eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita
eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana.
Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun
tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat
epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden
viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi
usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka
riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka
olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista
huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä
olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat,
melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat
vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista
omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä
koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden
puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo
pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin.
Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin
vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon,
missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat
tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen
näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan
olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä
ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin
tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe
ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin
se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon
ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja
laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon,
on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja
säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa,
sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä
oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa
savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas
juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen
eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa,
naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä
jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä
milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen
maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen
juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä
takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla,
mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin
jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa
joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja
päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja
lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin.
Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan
kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, -- porvarin
kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen
samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat
mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan
oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden
juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn
jäsenelle kallis asia.

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan,
otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan
omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan
politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja
tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan
kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien
pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas
koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat
käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti
Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten
kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi
ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko
sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo
ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla,
jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston
ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan
ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava
valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden
vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin
empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän
epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen
virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt
taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain
kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat
suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen
vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti
ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia.
Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi
ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen
edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus,
joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi.
Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin
suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan
vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten
valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain
vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan
julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut
yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä.
Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen
johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut
vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä
tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin,
aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä
julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä,
joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti
mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan
aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä
julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli
tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta
tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat
ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena
historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli
syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat
ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin
taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa
käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea
Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja
Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti
kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä,
joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen
ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden
muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä
enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka
Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa
nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias
K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä
talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund
nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko
Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman
lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti
Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn
muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman,
kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen
ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee
sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin
silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai
pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman
ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa
"säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla
on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin
aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa
tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

-- Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin
virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

-- Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.

-- Taikka, sanoo Heikura myhäillen, -- he suojelevat naisväkeä
kiusauksista.

-- Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.

-- Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi
Heikura.

Samassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:

-- Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea
Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

-- Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.

-- Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta
tosi on.

-- Tässä on tuoli.

Heikura veti tuolia lähemmäksi.

Castrén istui.

Suomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.

-- Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se
rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

-- Pitäisikö puhua?

-- Pitäisi.

-- No minä en puhu.

-- Miksi et?

-- Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.

-- Puhu sinä Heikura.

-- Niinkö nyt käy käsky?

-- Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja
selvä järki.

-- Kiitos vain luottamuksesta.

-- Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan
valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen
kuulumaton perustuslain loukkaus.

-- No eikö Castrén puhu?

-- Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet
kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

-- Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?

-- Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. --
Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

Sen otti Päivärinta asiallisesti.

-- No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies,
asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

-- Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna
kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

-- Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.

-- Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään,
alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

-- Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.

-- Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.

Tuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.

-- Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.

-- Kuinka niin?

-- Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten
keskellä.

-- Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?

-- Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa
äänilajissa. -- Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me
nyt, antaa tulla vain.

-- Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.

-- Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.

Meurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:

-- Mitä Castrén siitä sanoo?

-- Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta...

-- Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.

Castrén vähän hermostui:

-- Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen
oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

Meurman ennätti:

-- Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta
varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen,
hämäläinen tai savolainen emäntä.

Kaikki nauramaan.

-- Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi,
tarjoutui Heikura.

-- Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin.
Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja
hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun...,
esittelee Päivärinta.

-- Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa
tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi
säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja
alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan
hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma
laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan
siipien sätkytys tuntui sielussa.

Vaaran läheisyys on ilmeinen.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on
sekava ja harmahtava.



IX.


Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida.
Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty
punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön
kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle,
kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta
ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.

Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva
talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia",
talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty,
mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun
majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa
joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä
silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua
ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa
vartaloa.

Mutta siinä on _kasvoja_! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista
rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa
rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei
peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito.
Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä,
jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä
kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät.
Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme.
Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan
voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään.
Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.

       *       *       *       *       *

Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti
saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan,
mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa,
sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin
se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on
ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee
luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat
porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä
ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä
sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden
ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa
oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy
tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta,
maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna
omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät
armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset
ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet
kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen
käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös
kohti Herrantemppeliä.

Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen
juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin
käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton
lähestyessä.

Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston
ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka
apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen,
viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden
ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen
ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee,
ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä
kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää,
loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on
pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta
tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen
ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista
mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi
pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske.
Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat
uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta
etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin
kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.

Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä
komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä
veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista
herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja
hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron.
Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän
kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan
Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten
porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta
kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin
luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille
"kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.

Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.

Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon
ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan.
Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee
ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein
hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti.
Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä
ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on
etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin
viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla
joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen.
Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa
ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton
etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan
on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus,
pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa
äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen.
Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi -- nämä jäävät
rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.

He ovat etuvartijoita.

Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.

Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun
jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle.
Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava
valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä
ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja
nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!

Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen,
kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu,
kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta,
vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän
kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston
kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin
keuhkoihinsa vetää.

Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus
hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä
seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän
monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen
kirkkoon.

Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa
alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen
mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus
herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta
käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä... Venäjä
on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä
kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen
teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään
kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto.
Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä
jumaloivan.

Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?

Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?

Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala.
Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon,
porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin
siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen
puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea
hallitsi.

Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa,
kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies,
joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen
korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja -- kaikki ne näyttävät
yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!

Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä
leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun
henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean
hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta,
ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii
muutamia värisyttämään.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa,
säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin
suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen
edustajat alkavat virrata sisään.

Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista
ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde.
Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella
on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka.
Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on,
painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän
seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt
tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin
ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?

Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka
ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä
huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen
valtaistuimesta oikealle.

Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä
komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa.
Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta
ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa.
Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa
kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta.
Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla.
Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja
nuo, ja nuo...

Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle
keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut,
kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden
edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset
lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.

Kaikki on järjestyksessä.

Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja
kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka
he kumartavat.

Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin
puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:

"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.

"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut
valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän
ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi
Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa
kohtaan.

"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo
ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon
Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa
asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä
Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme
luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä,
joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen
Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.

"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että
he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa
mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset
ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko
Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä
Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä
jatkuvissa suurissa tehtävissään.

"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen
suojaan."

Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja
lausui suomeksi:

"Teidän ylhäisyytenne!

"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan
ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen
Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.

"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat
suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä
ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet.
He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa
jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja
säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.

"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän
Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn
järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen
ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille
ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle
Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle
Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen
Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän
valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva
käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan,
Perintöruhtinaan kalliin hengen."

Nyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:

"Herra Kreivi!

"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään
sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme
vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista
kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä.
He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne
ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat
välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista,
joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä
ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada
toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon
maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan.
Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat
kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.

"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina
lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen
vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa
ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä
tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet
Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä
hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja
sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös
lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava
vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden
tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen
Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava
niille armollisen vahvistuksensa.

"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän
kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen
porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja
alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa
ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."

Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J.
Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:

"Herra Kreivi!

"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan
edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja
Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.

"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen
tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari,
Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati
uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää
Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden
valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia
tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen
Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen
kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan
elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.

"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä
kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen
vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa
ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä
toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa
alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin
saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen
huolenpitoon."

Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka
lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta
häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin
kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja
antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen
eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs
senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.

Se oli tällainen:

    "Suomen Kansan edustajat.

    Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän
    Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan
    puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden
    tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.

    Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan
    armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille
    muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta
    1891.

                                                ALEKSANDER."

Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka
keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.

Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti
valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin.
Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä
sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.

Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät
helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.

Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla
päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä
ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan
kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta,
jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat,
alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta
viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja
varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan
tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia
ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen
oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat
kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen
mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä
hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten
iloksi ja _nauravat_ tällaisella hetkellä!

Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä
ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?

Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten
seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla
alakuloisen mielialan ilme.

Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin
vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa,
kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista
antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään
valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.

Hallita!

Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa
vahvistumisen toivossa.

Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan?
Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä?
Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden
kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa
puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa
hölynpölyä vain.

Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos,
tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin
tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten
helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen
sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän
astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle
jäähyväisistuntoon.

Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen
aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat.
Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät
rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:

-- Jumalan kiitos, huomenna kotiin,

-- Sanos muuta, yhtyi toinen.

Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli
vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa:
suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan
palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!



II OSA



I.


Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran
ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy
suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi
mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien
isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja
lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin,
kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja
talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja
katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen
lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja
osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli
taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto
vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä
välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia.
Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut,
työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän
laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena
pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden
tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn
vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta
tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja
ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että
vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää
viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän
pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki
olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin
itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan
maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen
vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa,
valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki
vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun
kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan
tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan
hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki
Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana.
Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty.
Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina
aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin
lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut
sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki
vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen
kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen
ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla
tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy?
Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat
siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he
tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule
rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta
hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja
hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään,
ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja
kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet
jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa
tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka
idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten
yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta.
Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan
jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja
varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut
peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin
muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa
merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä
muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina
hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt
Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille
muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat
olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen
laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut
ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli
sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset
saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta
kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen
ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä
evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä
uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin
kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys,
että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon
alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin
erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan
ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla
oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä
esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat
henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan.
Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin.
Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta
tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin
mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista
jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä
ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä
pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat
raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista
maailmankatsomusta.

Sillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja
kinkeripakkokiistat.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli
raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat
ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä
salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan
ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt
vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien
nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään
älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja
kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen
kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja
vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta
ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia
vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan
konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa
Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole
mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä
ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista
valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty
ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät
suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden
kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä
kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava,
kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin
asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä
ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden
vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti
syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät
vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä
ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja
suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin.
Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891
valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen
lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli
hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava
kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä,
ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä.
Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana,
mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin
henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut
koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja
ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana
etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi
vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli
läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän
vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten
levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen,
eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa
tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä
iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän
uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti
samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden
perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen
kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa
tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita?
Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa?
Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli
Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi,
paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa
purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee
häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka
kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta
Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta
Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen
kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen
mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi
pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli
maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan
oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin
ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen
suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja
siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla
pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten
Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä.
Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki
piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena
Mooseksena...

Silloin.

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki
Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi.
Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin
Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua
ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen,
jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka
mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se
oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta
alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen
talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut,
miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin
sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset
juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja
ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät
millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu,
kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin
aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain
laiminlyönneistä...

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen
mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja
Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia
kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet
niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä
vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan
sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että
kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua
sotilasta _vapauttaisi isänmaan!_...



II.


Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään
metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki
Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä
sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua
ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä
kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu
niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden
keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin
hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten,
mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan
ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva
terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää
siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta.
Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu,
yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa
suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi
on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa
ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin
verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi
taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera
kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.

Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä
Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä,
päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja
öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri
laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko
tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun
asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki,
mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen
tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain
luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.

-- Nouskaa jo!

Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:

-- Kuulitteko?

Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja
lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla
paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin
aikaisin tulee tuvastaan.

-- Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä,
mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.

-- Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.

-- Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.

Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu
vihainen ovenpaukaus.

Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen
silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa
verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta
koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen
tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa
lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.

       *       *       *       *       *

Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu.
Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken
tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen,
samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt
tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja
pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee
asutun vaikutuksen.

Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin
aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan
ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka,
silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta
syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa
hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja
metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo
kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:

-- Pilkka!

Koira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.

-- Pilkkaa!

Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun
se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se
viivana mukaan.

Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee
ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat
viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina
leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä.
Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös
kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi.
Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä
irvistää köyhyys.

Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen
koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei
ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta
kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä
viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako
sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä
vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista...

-- Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle
ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja
mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin
uikuttaa orpouttaan.

-- Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii
mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?

-- Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee!
Ja moni muu.

Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä
pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:

-- Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?

Lintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.

-- Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.

-- Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee
metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä
hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.

Lintumäki vääntää päätä:

-- No minä olen sitä... Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon
kuntoon!

Pyydysmäki nauroi:

-- Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin
tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.

He astuivat yhdessä.

Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä.
Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo
kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki
jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.

Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu
mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle.
Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä
pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se
on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle,
niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla
oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee
sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.

Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin
jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna
olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa.
Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka
pörröisenä kuin rohdinkuontalo.

-- Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla
äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei
sopinut laitumelle viedä.

-- Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.

-- Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?

-- Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.

-- Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!

Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa,
ja emäntä meni tupaan.

-- Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.

Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan
mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos
palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina
metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin
hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada
tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä
sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa
pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla.
Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon
vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta
pistäen ja iloisesti tarinoiden.

       *       *       *       *       *

Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli
jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan
auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat
talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita
näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu
auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton
tapa.

Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten
rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle
paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo
karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän
orkesteri vähitellen alkoi soida.

Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin
juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson,
maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja
siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään
julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen
astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja
huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä,
kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken,
niin nauttien ja verkalleen hän astuu.

Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla
hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen
mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia
pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari
Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa
Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin
kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.

-- Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa
hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.

Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa
oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen
terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei
mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa
kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.

Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka
paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:

-- Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!

Miesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan
kiemuroiden.

Mestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:

-- Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä
eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.

Tuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:

-- Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.

-- Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.

-- Lautamieheen.

Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan
räätälimestarinkin silmissä.

-- Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.

-- Sitä minäkin ajattelin.

Suutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.

Kumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.

       *       *       *       *       *

Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti
karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat
ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät
puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut,
vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin
ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan
ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.



III.


Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti
ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta
kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt
ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen
laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja
järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut
sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on
Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään
mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire.
Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja
siksi kiirehtinyt pois kylästä.

Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni
oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain
miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö
oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä,
yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian
oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata,
ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen
valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin
omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan
hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa
kansan kustannuksella!

Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti.
Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta
herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että
sitä uskotaan.

Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse
oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" -- keisaria vastaan! Ei se
henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt
siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että
yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.

Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan
samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi
ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä
olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva
kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen
luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?

Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli
kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa
todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä
ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan
joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä.
Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!...

Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti
mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden
ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö
Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?

Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu
julki... jos ryssä saa sen murretuksi... jos keisari saa sen tietää...!
Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää
vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat,
kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä
tuomittaviksi!...

Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä.
Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia.
Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!

-- Herra Jumala! hän huudahti, -- miksi ne eivät valista itseänsä
ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja
sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten
opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi...

Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin
ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle
ja tulee kenties vasta iltapäivällä.

Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain
sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja
viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli
ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät
siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes
mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin
puolin eikä lannoiteta... Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu
ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään
elämänyrityksetkin.

Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä
omiaankaan... Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin
ovat ylivoimaisia!

Lautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.

-- Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa.
Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään
turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä
oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti
köyhyyden itse...

-- Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.

Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden
oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä,
joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui
sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle
huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle,
ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta
ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin
usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä
hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä
iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten,
rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että
jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun
kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia
etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti
katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan
sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.

Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt
ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi,
lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin,
niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja
suomalaisia, herroja ja kansaa.

-- Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!

       *       *       *       *       *

Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli
saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat
istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen
katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli
lempeä hymy huulilla.

-- Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että
hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain
joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää.
Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden
sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee
vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä
tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.

-- Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.

-- Niin, niinpä kyllä.

Iiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.

-- Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa
meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.

-- Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?

-- Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille
kuitenkin antaisin.

-- Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen
valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen
totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu
yksinkertaisille ja pienille.

Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä
varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:

-- Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla
selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin
hyvin yksinkertaisten ihmisten.

-- Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan
käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.

Saarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.

Iiska myönsi:

-- Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän...

-- Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua
asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.

-- No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen,
ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys
on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen
oikeuden rajoja.

Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään
pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen
Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.

-- Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä
asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. -- Odotin isää meijeriltä,
mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.

Emäntä istui.

-- Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.

-- Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se
vatsatauti.

Emännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.

-- Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi
valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä
usko. Kyllä sillä tosi on.

Nyt tuli isäntäkin.

-- Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. -- Ota tuosta kahvia, panin
kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?

Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut.
Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:

-- Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille
selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.

-- Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.

-- Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja
ryssänvaltaa ylistäneen.

-- Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.

-- Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.

-- Hyvänen aika! huudahti emäntä. -- Sitä se sitten tuo
suutari-Iikkakin tarkoitti.

-- Mitä? kysyi Pyydysmäki.

-- Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin
sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni,
tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan
kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin
talolliset näkisivät.

-- Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. -- Silläkö se sitten
hänen vatsatautinsakin paranisi.

-- Niinhän se on, myönsi emäntä, -- mutta voihan sellaista ymmärtääkin,
kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on
siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen
elämässä on niin paljon ristiä.

Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.

-- Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.

-- Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt
aluksi, siksi kun sinä tulet.

-- Minä tulen heti.

Pyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.

-- Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.

-- Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri
lakkaamatta julistamassa evankeliumia.

-- Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi
häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että
tämä tarkasteli kynsiään.

-- Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä
kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.

Molemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.

-- Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä
venäläisestä vaarasta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.

-- Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten
ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan
asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.

-- Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.

Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän
sanoi:

-- Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.

-- On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.

-- Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.

-- Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta,
rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.

-- Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen
ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?

Poika korotti vielä ääntään:

-- Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä
mitään ennenkuin olemme miehiä.

-- Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan
sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee
teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei
puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä,
jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua,
ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista
vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan.
Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi
herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan
henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien
tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.

-- Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. -- Minä ajattelisin
tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin
hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja
alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta
Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.

Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu
hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla
kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä
ja virkkoi rauhallisesti:

-- Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä
politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä
näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.

Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei
välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän
oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan
ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt
sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:

-- _Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta._

Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti
sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut
kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän
venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten
pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori
saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi.
Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava
väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko
tämä nyt olla muistutus?

-- Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla
kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki
vähän ajan kuluttua.

-- Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin,
muistutti Saarimäki nöyrästi.

Kuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:

-- Niin... mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei
yhtäkään!

Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän
vesikaivolla.

-- Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle
Iiskan toverille, vieraalle?

-- Enhän minä... joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä
varasti.

-- Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse,
eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee
tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä
yritys on.

Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko
jollain tavoin puhunut pahoin.

-- Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.

Vaimo sanoi perään:

-- Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä
ryssän asiasta.

Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja
varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu
naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan
katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.

       *       *       *       *       *

Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna,
vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta,
juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan
päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja
nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko
akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika
on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen
ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään.
Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa,
tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset
silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika
Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä,
niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi
maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha
setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää
kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa
valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse
nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät.
Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla,
kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen,
herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin
pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on
vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat
Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset
kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on
haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa
vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian.
Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman
ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään,
sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista
elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.



IV.


Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien
kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille,
että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut
uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia
ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan
vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten
avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan
jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän
erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin.
Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija,
sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan
uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin
siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin,
Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän
erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan
etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun
puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä,
joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän
äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä
määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia
uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä
lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta
kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt
hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain
ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta,
vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten
hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan.
Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi
sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian
omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden
poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista
jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen,
ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä
jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat.
Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.

Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti
tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi
oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli
pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja
sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika
kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson
omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen.
Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli
vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. --
Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan
kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli
tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli
muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin
kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina,
varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli
alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.

Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan
kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä
puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin
toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika
eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa
erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika,
ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy
ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista
sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden
mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä
käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä
viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.

Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska
oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa
hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja
lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä,
joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta.
Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita
kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun
kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä.
Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.

Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin
vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän
puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon
ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa,
joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan
asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että
puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin
ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman
levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä,
hymähdyksiä y.m.

Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava
hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:

-- Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?

Saarimäki nousi hyvin vaatimattomana ja vastasi hiljaa:

-- Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen
maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.

Taisteluun haastajan äänellä jatkoi Nordberg:

-- Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko
teillä tuomiokapitulin saarnalupa?

-- Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin
saarnalupaa.

-- Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää
pöyhkeyttä.

Saarimäki vastasi hyvin nöyrästi:

-- En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn
julistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen
käskyänsä noudattamatta?

-- Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja
jokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas
ja ryöväri.

Yleisön mieli oli alkanut aika lailla jännittyä.

Nyt nousi opettaja Lintumäki ja sanoi:

-- Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta
puhua muut kuin valtiokirkon papit?

Pappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin
nousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin
kohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin
itseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:

-- Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää
hartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa.
Sitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan
sielunhoidosta.

Lintumäen suun ympärillä väreili hymy, kun hän varustautui vastaamaan:

-- Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä
pyytämättä siihen papilta lupaa.

-- Sen estäminen ei ole papiston vallassa, keskeytti pappi.

-- Mutta jumalanpalveluksen estäminenkö on? kysyi opettaja,

-- Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi
Nordberg.

Nyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin
naisäänin väitti:

-- Tämä ei ole mitään harhaoppia... Tämä saarnaaja puhuu puhdasta
jumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa
kiinni, oi voi voi...

-- Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan
poika.

Tuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten.
Pastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:

-- Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies,
pitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä
seurakunnassa.

Nyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies.
Suu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi
syvällä bassoäänellään:

-- Kyllä tässä meidän tuvassa saa pitää tällaisia seuroja.

-- Mutta kun papisto kieltää! kivahti pastori.

-- Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen
papiston orjia.

-- Ei, ei! piipitti vanha muori.

-- Äiti, olkaa nyt, pyysi poika.

-- Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän,
huusi pastori Nordberg.

Joku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.

Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi
ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt
herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja
hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi
istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi
yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko
olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä
tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa
samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen,
puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn
ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta
nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras
opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt,
että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut,
tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä
kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa
oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta
sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä.
Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin
vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan.
Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli
emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin
esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin,
että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi,
Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli
tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen
poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus
sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän
oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa,
jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.

Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen
vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen
sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta
silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:

-- -- sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista
vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian
puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan,
vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni
mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin -- vai
evankelistako hän on? -- te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne
kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte
huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia
päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä
oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen
ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää
Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö,
kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen
konkottaen...

Seurassa alkoi tuntua hilpeyttä.

-- Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi
pastori Nordberg.

Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket
näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:

-- Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että
hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja
kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta
minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä
voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt
pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän
sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä
kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle
hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja
nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena
on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä.
Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista.
Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä
syytös jäisi torjumatta.

Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi
nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä.
Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen
katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata
äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä
huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli
tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. --

       *       *       *       *       *

Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat
hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä
kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat
alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli
ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.

-- Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.

-- Niin, sanoi äiti. -- Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu
pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät
rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein.
Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä
näyttää olevan.

Isä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:

-- Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta,
jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka
vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin
kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta.
Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.

Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt
miehistynyt. Se oli hyvä merkki.

Äiti jatkoi puhetta:

-- En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä
Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi
tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se
on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt
pahennusta tässä kylässä.

Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä
sanoja.

Ylikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon
nuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon
piiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa
paimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla
myöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko
Maiju.

-- Kun ei anna mun sitoa, vaikka mulla oli jo riepukin, moittii sisar.

-- Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti
horjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee.
Äitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.

-- Hmm, panee sisar hylättynä ja menee tiehensä.

Äiti huutaa hänen jälkeensä:

-- Missä Eliisa on?

-- Kiikussa!

-- Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska.
Näkyykö Juhaa?

Ovenraosta vastaa tytön ääni:

-- Jussi taitaa olla lukuseurassa.

-- Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.

-- Älä nyt hätäile, kieltää äiti. -- Tämä on paha. Onko se kipeä?

-- Ei se paljoa ole, väittää poika.

Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa
hämärää valoa ja lukea Suometartaan.

Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve
ja onnellinen kuorsaus.

Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen
keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään
alakamarin ikkunasta.

Pihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.



V.


Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi
saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet
vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut
erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin
kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.

Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa
jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti
Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti
hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä
vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta
seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen
elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia
vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan
erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa
auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa,
joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen
sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä
valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.

Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän
oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa
lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen
ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen
kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.

Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta.
Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka
vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:

-- Päivää.

Pyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.

-- Ka, Lissu!

Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee
tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän
emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla
kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän
kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:

-- Lissullakin on kultainen kahle.

Sitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.

-- On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille.
Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin
tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.

Rovasti sekaantui puheeseen: -- Lissu on valinnut... ja hyvän vaalin
taisikin tehdä, suokoon Jumala.

Pyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen
ensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa,
muuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja
isän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet
Lissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli
ruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli
Lissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi
oppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin
pääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen -- jota
syytään hän ei kuitenkaan maininnut -- sai hän mennä. Pyydysmäen
haltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei
Lissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon
omien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja
setään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä
olikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen,
oli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä
palanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää
syntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö
uskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu
kahdenkymmenen ikäinen.

-- Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit,
kun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö
tulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin
lapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo
niin korkealla että saarnasi...

-- Pastori... korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun,
kun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän
hytkähtävän.

Rovasti osoitti kädellään:

-- No mikä sitä Lissua... Siellä pastori on kanslian puolella... taitaa
saarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.

Maiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin
kansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen
hillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei
pudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa
kansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.

-- Lissuko, ka...

Ovi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja
hämillään, sillä Lissua taas nauratti.

-- Mitä sinä, Lissu, nyt?

-- Voi hyvä Iiska, anna nyt... ha-ha-hi-hi -- anteeksi, kun mua niin
kovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii...

-- Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.

Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani
tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun
hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin
kuullen tyhmästi nyt kun... ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi
pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin
hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran,
Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen
takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii...

Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat
uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.

-- Mikä täällä...? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja
puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli
oli heti kuin pois pyyhittynä.

-- Ei sillä tavalla saa, Lissu... häiritset pastoria.

Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy
ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti
tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.

-- Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, -- Lissulla on sellainen
kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna,
ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.

-- Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.

Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen
saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti
jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:

-- Lissu...

-- Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka
pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään.
Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet
ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä
kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot,
ilmeet, heleä nauru... Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa,
leikkitoverinsa... ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan
mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää,
tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella...
Lissuko se oli tämä neitonen?

Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa.
Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli
lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa
mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!...

Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt
Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet
toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö
Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä,
Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa.
Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan
ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta
päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta
vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin
vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.

Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin
kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut
ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa
he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti
ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori
Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä
pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia
kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi
juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan
taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli
joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui
tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut
silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana,
ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi
kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä
pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan
niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi
puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa
katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti,
pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa
jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi
merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä
seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä
siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut
ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan,
ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin
kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota
tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen,
ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa
sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei
pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti,
että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain
urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli
nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän
puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin
karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli
sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta
kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja.
Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä
välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää
sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän
sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin
synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen
häiritsevän vaikutuksen valtaan.

Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo
virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon
aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun.
Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä
kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:

-- Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä
päivänä?

Pyydysmäki nousi istualtaan:

-- Sellainen on aikomus.

Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti,
samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas
taistelunhalu.

-- Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla
äänellä ja kylmästi.

Pastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän
päänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi
siitä katsettaan nostamatta:

-- Pyydysmäki ei olekaan saarnannut koko kesänä.

Äänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut
tuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli "Pyydysmäki" tähän kuin entisen
ystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:

-- Herra pastori on aivan oikeassa.

Nyt pastori nosti päätään ja yritti hymyillä:

-- Emmehän me vain ole riidassa?

-- Ei minun puolestani! vakuutti Iiska pingoitetusti.

-- So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen
seuratapauksen.

Pastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten
siellä kärsivän, sovittavan ilmeen.

Jumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan
alttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken
sakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi
keskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva
hymy kasvoilla kysäisi:

-- Oletko rukoillut?

Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana
vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:

-- Olen.

-- Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa
ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen
kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin
jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen
rukoushenkeen.

Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä.
Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua.
Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.

Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä
sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet
äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä
metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli
joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan
pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta
maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta
hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen
olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että
jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti
ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan
eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä
ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.

       *       *       *       *       *

Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan
aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä
vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta
oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset
purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle
puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten
tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan
ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen
riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle,
hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili
Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista
rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta
ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon
ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää!
ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät
teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon
kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat
Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin
työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa
Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä
sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru,
jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen
pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko
jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei
myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia
tekoja.

Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt
osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että
seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut
olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua
kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.

Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui
sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja
näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt
virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista
vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut
vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta
saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava
vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.

       *       *       *       *       *

Pastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle,
kuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi
riidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista
ja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut
vanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa
erinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi
nyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.

Ennen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja
Lissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä
he istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista
asioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun
on jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen
Lissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:

-- Rakastatko sinä häntä?

Lissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä,
kiersi selvän kysymyksen vastaamalla:

-- Yrjöäkö?

-- Ketäs muuta! pilaili täti.

Tyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän
vastasi:

-- Minä nyt en oikein, täti, tiedä sitä rakkautta...

Tyttö naurahti avuttomasti, mutta jatkoi samalla:

-- Mutta onhan Yrjö siivo poika?

Hän odotti henkeä pidättäen, mitä täti sanoisi.

-- On, on, lapsi.

Tyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli
leijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään
lauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi
sitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään
vierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.

-- Rakas lapsi, kuiskasi täti hellästi.

-- On niin hyvä, kun minä saan puhua tädin kanssa näin, virkkoi tyttö.

-- Saat sinä puhua, mielellänihän minä... tulisit meille vaikka vielä
useammin.

Tyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein.
Ruustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä
valittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta
ruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.



VI.


Kilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen
tarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se
koski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki,
vaikka olikin poliittisesti "nuori", oli innostunut Yrjö-Koskisen
palstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin
älyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä
oli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja
täällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden
tilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä
toteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.

Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat
toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he
olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja
herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti
huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden
toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva
mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella,
sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei
hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi
Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään
puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito
oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja
leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan.
Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin
saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi.
Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. -- Niin kyllä, tunnusti
Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma
laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi
Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen,
reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan
omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa
yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja
toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta
kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä,
köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin
omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki
taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan
elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee,
voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot
aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona
harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa
lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että
nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella
sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa
vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät
menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on
kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän
kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen
laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku
tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten
ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa,
leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen
taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies
tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa,
joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus
ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden
kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä
ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala
ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin
tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja
levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän
heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen --
huudahti Lintumäki -- saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää
lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies.
Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan
tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan
puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä
alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se
voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa --
maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! -- ja tulee mahtikäskijä,
hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet
saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen
isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!

Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan
käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja
ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa.
Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä
katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja
uhmaavia kuvitteluja.

Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät
asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä
eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan
joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai
uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni
eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että
he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka
tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä.
Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä
kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.

       *       *       *       *       *

Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime
syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen
mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden
laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja
kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen
ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon
pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja
keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen
lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat
panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.

Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen
pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun
talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui
puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla
innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen,
varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten,
että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset
väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee
aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.

Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt
mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina
riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia.
Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä
ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli
akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja
käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi
valita sanojaan.

Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin
kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli
kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen
hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä
kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi
siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että
Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen
oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan,
ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli
laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei
se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto
oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan
luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi
ennen.

Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla
vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen
vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan
elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan
akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi
kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei
näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen
kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan
aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden
poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja
rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara
kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten
suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan
elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon
keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja
rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi
hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, -- ennen
hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat
ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.

Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa
pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän
ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat
saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman
nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin
siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat
muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon
naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti
maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen.
Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa
kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt
suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi
olla sitä härnäämättä.

Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen,
joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli
vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni
loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta
vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä
uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja
varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai
Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä
kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista
Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää
väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman
umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman
luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet,
milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti
erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä,
että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin
siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se
yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin.
Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset
perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat
täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman
saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse
kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja
kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa
vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän
suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli
vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta
sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:

-- Eikö lähdetä Pyydysmäelle?

Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan,
kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen
lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.

Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran
petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja
tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin
oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan
sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta,
Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas
kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä,
äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.

Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt
jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha
ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon,
vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen
kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet
huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli.
Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat
Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä
Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja
Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut
ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat
kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi
kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen
katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa
kieltä.

Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen
kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen.
Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon
sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin
höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata
takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli
lauloi...

Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun
ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa.
Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen
vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei
koskaan ole osannut.

Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin
parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat
riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi
yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli
tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja
irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön
uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä
muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen
kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan
hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he
itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.

Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa.
Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin
uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut
kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli
miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin
nahkoihin juuri samassa saunassa.

Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin
Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.

       *       *       *       *       *

Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle
puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan
perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin
työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta
uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä
oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän
uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran
saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin
että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja
kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta
ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut
halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen,
mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki
oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan
vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut
ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla
oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty
tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.

Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta
luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina
yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora,
pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta
ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä
viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat
levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas
ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä,
ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta
kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka
välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset
imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin
kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat
pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet
elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen
jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja
kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen,
kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että
katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan
erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman
yksinkertaiset silmät.

Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis
lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna-
ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen
talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista,
usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja
surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi
oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä
sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja
se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli
alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus
oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin
olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi
ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin,
että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen
aloitteenmies.

Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat
Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä!
Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja
omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.

Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti
lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein
jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko
kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa,
kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet
uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni
tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja
lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä
tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin
totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana
Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!

Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli
hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa
niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin
kyynelpisara.



VII.


Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja
sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo
alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen
elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan
kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin
tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan
ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus.
Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen
lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut
sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta
nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen
vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän
lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.

Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin
noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he
kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä,
kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua
toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä
työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa
luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun
aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei
siinä ollut sanottavasti tekemistä.

Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti
sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten
luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien
keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset
jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia.
Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti
ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä
ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien
ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen
uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli,
kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella
ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän
seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti
kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää.
Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi
itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja
siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät
mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet
palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat
saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin.
Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun
on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat
omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki
äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen
kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa
keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt
kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin
täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan
kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman
syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen
vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut
ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi
vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään
puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka
sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat
metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa
saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut
eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt
anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet
olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta
välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun
alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa
aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen
tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt
tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin
apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset
pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä
siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat
sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista,
vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja
Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun
nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin,
esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä
puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin
metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan
valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki
voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan
riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin,
tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan
mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä
Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten
askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi,
niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä
työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

       *       *       *       *       *

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset,
aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo
muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli,
kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan
viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi
sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan.
Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään.
Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon
jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin
poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili
lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

-- Älä sinä niin hotista.

-- En minä, mutta kun...

Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin
äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva.
Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta
vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän
pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.

Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä
ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo
neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula
työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa
sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa,
jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen
kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka,
partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on
istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin.
Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit,
leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.

Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina.
Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta,
parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen
käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän
nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta
puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada
aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.

       *       *       *       *       *

Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä
mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen
selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta
huivistaan.

-- Iltaa.

Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on
nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.

-- Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy
tervehtimään.

-- Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.

Emäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy:

-- Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?

Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka
on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi
tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta
Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju
saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun
kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.

Kun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:

-- Istu, Lissu.

Ja Lissu istuu.

-- Onko sulle jotain tapahtunut?

Vähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:

-- On.

Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa,
että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka
samalla tutkivat häntä tiukasti.

-- Mitä on tapahtunut?

Nyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:

He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän
jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa.
Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt.
Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut
pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi
pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka
hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin
muuttunut omituiseksi... hän vaati että Lissun oli päästettävä
makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut
ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja
mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän
olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu
viime sunnuntaina ensi kertaa.

Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua
menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään
talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu
itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan
viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun
kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.

Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut
sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.

Vihdoin sai Lissu kysytyksi:

-- Mitä täti nyt neuvoo tekemään?

Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan
sellaiseen kysymykseen.

-- Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.

Lissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli
hämmästys:

-- Voisiko sellaistakin valehdella?

-- Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, -- oletko puhunut jo Yrjön
kanssa tästä?

-- En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!

-- So, so, suhditti täti, -- sinä tuomitset kenties liian aikaisin.

-- Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.

Tyttö painoi kädellään rintaansa.

Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun
huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.

Kahvin juotuaan sanoi Lissu:

-- Minä en huoli siitä miehestä!... Minä pyydän rovastia pysäyttämään
kuulutuksen.

-- Älähän huoli nyt... sitä täytyy ajatella tarkemmin... puhua
ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.

Lissu kiivastui:

-- Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.

-- Sedältä ainakin täytyy kysyä.

Niin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.

Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka
jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten
tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen
kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on,
eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.

-- Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!

Pyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.

Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun.
Tällöin täti virkkoi hellitellen:

-- Jos se ei raukka rakasta... Jos tämä olikin Jumalan tahto...

-- Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.

-- Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, -- jos minä oikein ymmärrän,
ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut,
jos...

-- Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.

Emäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.

Mutta isäntä sanoi kiukkuisesti:

-- Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et...

Hän ravisti vihaisesti päätään.

-- Minä luulin... minä en ollut varma.

-- Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.

-- Älä nyt, suhditti emäntä, -- kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa,
mutta ei se kaikkien niin ole.

Lissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:

-- Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei
ole kukaan tässä neuvonut.

-- Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo
leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:

-- Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee,
koetetaan tulla ominsa toimeen.

-- Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.

-- En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka...

Ääni painui, posket punertuivat.

-- Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.

-- Vaikka.

Tämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:

-- Mitä rovasti sanoo?

-- En tiedä.

-- Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset.
Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa...
sellainenkin nainen.

-- Sanos muuta, liitti emäntä. -- Minä nyt en tiedä, mutta... minusta
alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole
valehdellut.

-- Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän
lisäsi: -- Minä en huoli hänestä... toisen miehestä, en, en, en!

Pyydysmäki hymähti ja meni tupaan.

Jäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:

-- En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä
teet oikein tässä, kun...

Lissu kavahti tädin kaulaan:

"Niinkö te ajattelette?"

Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut.
Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:

-- Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata... ja
herastuomarivainajata... ja olen varma, että he tässä tapauksessa
hyväksyisivät sinun tekosi.

Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan
edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun
sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä
neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi
silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti
kysäisemään:

-- Muistatko mummosi virren vielä?

-- Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja
hän sai lähteä hevosella kyytiin.



VIII.


Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä
horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri
synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta
ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta
kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi
katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka
läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli
vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset,
he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä
asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista.
Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa
kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän
kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui
tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä
ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo
mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan.
Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä
Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän
oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei
ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki
oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten,
kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan
kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan
takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja
Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja
sekautui pappilan sisäaskareisiin.

Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin
viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään.
Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti
kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei
mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi.
Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta
katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon
samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen
tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa
voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä,
ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö
itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun
Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.

Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi
tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen
alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin
koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja
köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan
kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.

Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain
hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että
kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa
naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja
uneksii unelmiaan.

Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti
vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli
osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää
koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin.
Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut
rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten
talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen
etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto,
että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä
tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa
kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta... Suurperän
emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa,
joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki
oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina
merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä
tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi,
että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei
miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa
vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän
vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut
isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä
Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli
tytön katsonut itselleen.

Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja
Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski
jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin
tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.

-- Millä lailla? kysyi Lissu.

-- Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan
kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?

Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti
vastaan ruustinnan ripitystä.

-- Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan
naimisiin? kysyi hän sitten.

Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta
kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja
hermostunein elein:

-- En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.

Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:

-- Kun minä olin niin nuori... ja eikös ruustinnakin sanonut, että
ehtii?

-- Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla
tällaista.

-- En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.

-- Lissu saa olla väittelemättä.

Tyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:

-- Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?

Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui
sanomaan:

-- Sitä nyt vielä!

Lissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman
keventyneenä.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu
ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän
vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena
sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja
tarjosi kättä.

-- Päivää.

-- Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun
huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat
olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet,
että sormissa tuntui jotain kaviomaista.

Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt
mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma
kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin.
Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla,
soinnuttomalla työäänellä:

-- Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä
sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän
virkahti:

-- Kai hän omallensa kelpaa!

-- Kuka se oma sitten on?

-- Ettekö te tiedä?

-- En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä
terävästi Lissun silmiin:

-- Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?

-- En ole!

-- Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä
ilme silmissä.

Lissun silmiin, joissa on alkanut palaa.

-- Tosi se on.

-- Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?

-- Sannako?

-- Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.

-- Minä uskon Sannaa.

-- Enemmänkö kuin Yrjöä?

-- Enemmän.

Emännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.

-- Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi
hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:

-- Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön
puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?

-- Tiedän.

-- Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.

-- Ei suinkaan.

-- Varsinkaan köyhistä.

Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,

-- Miksi sitten tulitte?

Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.

-- Tulinpahan.

Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi
heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero.
Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen
salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista
posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän
yksin seisomassa.

-- Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa
sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista.
Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli
niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.

Ruustinna kiirehti estämään:

-- Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.

-- Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä,
ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.

-- Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää
ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta
vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna
siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:

-- Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.

Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan
kasvojen ohi. Hän virkahti:

-- Se elämä on sellaista... Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka
ei niitä ole montakaan.

-- Niin.

-- Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla
tällainen.

Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan.
Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä
asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi
emäntä:

-- Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä... Sekin on
puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä
omastaan uskoisi mitään pahaa.

Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän
äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia.
Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt
hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.

-- Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.

Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:

-- Mitäpä se...

Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:

-- Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta... kuka ne
tietää.

-- Niinkö?

-- Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina
lykätty, että jotain siinä on.

Ruustinna pidätti henkeään.

-- Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta... Suvusta
jää aina jotain... huonompaa, jos parempaakin.

Emännän silmissä välähti katkera ilme.

Ruustinna sanoi:

-- Niin...

-- Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin
ja Loviisan tyttärelle... _sittenkin_, vaikka olisi tullut vahinko.

Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka
oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.

Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.

-- Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa... _jos_
poikani on tehnyt syntiä.

Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan
jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi
hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:

-- En _minäkään_ olisi toisen miestä ottanut... en vaikka olisi
kuningas ollut!

Siinä puhui Suurperän ylpeä _tytär_ pitkien vuosikymmenien takaisten
unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen
itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen
sitä.

-- Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi
hän lempeästi.

Emännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:

-- Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.

Rovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.



IX.


Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar
Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.

Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan
kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan
karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea
käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi
sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin
häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan.
Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen
toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa
sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana
astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian
puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä
unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä
lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää,
riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se
jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin
naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!

Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli,
täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle
soveltumaton, vieras ajatus...

Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa,
joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden
leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä
piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti
jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.

Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti
yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin
mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen
iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan
ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut
vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen.
Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se
selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi
hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä,
uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu
suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden
autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!

Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan
uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten
läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään
kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen
purkaukseen.

Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät.
Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei
saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä
edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se
sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä
piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen,
että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika...

Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?

Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan
Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori...

Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi... vaikka ei hänellä muuten ole
mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut
siitä joskus suurta nautintoa ja remua... Mutta pastorille ei se enää
sovi... Lissu tanssii intohimoisesti...

Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!

Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista
ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon
lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka
pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen
nousevia kuplia.

Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun
juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä...

-- Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki
työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto
vaati Lissulle etusijaa.

Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin
ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies
levottomaksi.

Olisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu...?

Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt
tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon.
Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo
lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.

Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia
kymmenmarkkasia ja lähti.

       *       *       *       *       *

Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta.
Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan
totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli
riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus
sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:

-- Sys siunaa, Iiska...?

Ja Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.

Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta
sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.

Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen
kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja
jutteli itsekseen:

-- Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa...

Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan
Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja
sytytti.

-- Saamari, tuota... Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?

-- Ei aivan vielä, mutta jouluksi.

-- Ehtiihän sitä... nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole
vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli,
hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo
huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan... Peru kun antoi reiru-sikarin.

Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut
menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.

Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa
syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat
selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa
äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen
ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia
hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika
kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt,
minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin
hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja
nyt... jumala nähköön, äiti itki --

-- Niin, lopetti Iiska, -- minä olen varma siitä, että olen rakastanut
Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen... nyt
se on vasta puhjennut ilmi.

Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja
virkahti:

-- Mutta... luuletko, että _hän_ pitää sinusta?

Iiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.

-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.

Äiti katsoi poikansa silmiin:

-- Mutta mitä luulet isän sanovan?

-- Mitä _isällä_ on tämän asian kanssa tekemistä?

Poika hymyili kysyvän näköisenä.

Äidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:

-- Ethän sinä niin ajattele, poikani?

Iiska korjasi:

-- Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä
on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.

Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän
sanoi painokkaasti:

-- Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän
meidänkin... Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle
semmoista tapahtunut.

Äiti tarttui poikansa käteen.

-- Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti
lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee
pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.

Äidin huuli värähti.

Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta
pusertaessaan kädellä otsaansa.

-- Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.

-- Sitä tuskin voin nyt ajatella.

-- Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?

Poika ei nytkään vastannut.

-- Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.

Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli
mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö?
viipyi.

Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi
häntä rakastanut!

Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista
romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen
rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska,
joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä
arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.

Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi.
Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka
ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä
kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti
näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että
hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja
puhdistamaan, mutta -- uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.

Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain
kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon
rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet
kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.

-- Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.

Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.

-- Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain
niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt
vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.

-- Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.

-- Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on
tosi. Ei se jää luulon varaan.

-- Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu
herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.

Isä ilkkui:

-- Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?

Mutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:

-- Sinä huikentelet!

Hän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:

-- Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi.
Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija -- nyt et taida runoutta
enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko
jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin
tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla
vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.

Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän
kuitenkin taas melkein ärjäisi:

-- Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!

Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.

Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:

-- Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.

Poika nousi.

-- Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. -- Minä tarvitsen
sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun
luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.

Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä
ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta
syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta
kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.

Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun
isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman
mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä
ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus,
tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli
oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit
avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara
ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.

-- Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan
melkein anteeksipyytävän katseen.

-- Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. -- Te tiedätte varsin
hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta
luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani
kansaltani hukkaan mennyt.

Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas
noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.

-- Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta
tällaisena aikana ei ole niin helppoa... varsinkin kun tulisi samalla
yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset... ellei tahdo kokonaan
kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.

Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.

Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:

-- Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?

-- En tiedä, aion nyt mennä sinne.

-- Mene sitten... jos tästä elämä riippuu.

       *       *       *       *       *

Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa
ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän
ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun
täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen
mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin
ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle
ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain... Hän ei tosin
ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli
suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin
hävetti.

Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen
pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin
päivänperhonen ja lumosi loistollaan.

Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta
saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta
kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten
hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut
sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli
hävinnyt? Ja ellei se ollut -- miksi eivät ihmiset saattaneet olla
hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas
ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa
Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä
kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä
sukunsa onnettomuuksien kanssa!

Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen,
puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä
lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä
purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen
köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että
suku oli hävinnyt?

Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan
valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään
vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa
vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.

Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun
sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja
levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa.
Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan
antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa
armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän
tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä,
armottomuutta...

Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä
huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää
sinne...

Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan... Eikä hän ketään
muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.

Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä
Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule...
mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin,
on sillä jo toinen...

... Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin
oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää,
jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton
tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä
asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä,
poikaansa piikatytölle... pappia.

Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan
metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän
tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä
pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön
sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi
kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.

Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen
jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä
tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä
palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi.
Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa.
Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli
painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin
syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.

Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa
toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti
suljettuna.

Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä
kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin
oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan
tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne.
Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli
järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli
ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi
kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja,
varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää.
Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen
sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin
ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa
äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee
varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että
katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.

       *       *       *       *       *

Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin
emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään
kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän
nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä
etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha
pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti
saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka
annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi...!

Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän
oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi
tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.

-- Ei, ei niin, äiti!

Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa
nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin
rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa
selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei
hän ymmärrä.

Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa
tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella
äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:

-- Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä
erottaa.

Iiska nosti päätään ja tarkkasi:

-- Luuletteko te, äiti, niin?

-- Minä tiedän sen.

Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka
oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.

Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä
näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:

-- Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.



X.


Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari
Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan
rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana
valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan
paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä
ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan,
nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan,
oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään
ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa
edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja
Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa
tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.

Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen.
Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin
ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin
Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi
saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa
härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä
muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa
sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä
sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen
Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen,
historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille
1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan
paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui
kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei
näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.

Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin
ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä
ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja
hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin
rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan.
Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa
laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että
keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa
lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä,
matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat
Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden,
jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!

Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle
keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta
ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!... Mutta mitä lähemmäksi
paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti
patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me
kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme.
Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä
Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan
valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin
jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen"
Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät
oikeat pahathenget.

Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen
tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia.
Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko
keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen
itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän
huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin
kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen
vaikutukselle.

Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin
juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli
edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti
ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas
kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista.
Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista
vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman
piti se kuulla ja ymmärtää...

Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi
Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä
puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin
kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa
viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä,
juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.

Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten
illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien
huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi,
että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota
sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet
ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki
sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä
katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi
sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen
tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai
vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen
syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin
päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä
maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi
ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat
juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi
kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan
melussa tenhosi pelkällä rähinällään.

Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä
kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada
omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen
maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen
hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän
jäähyväiskädenpuristuksen.

Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra
hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan.
Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa
oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä
talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt
vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen -- mutta häntäkään ei näkynyt
täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri
Lalli-talonpoika! -- suuri Väinämöinen... Mutta niitä sellaisia ei
nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä
hallituksen salaperäiseen hämyyn.

Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli
jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut
mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli
siellä, puhui ja viittilöi suurin elein... puhuttiin, että oli aikomus
erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne
pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä.
Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei
olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?

Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki
suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään
tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä,
jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä
suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta
saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään --
se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin
mieliala levotonna, aavistelevana.

       *       *       *       *       *

Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin
sairaudesta.

Koko Suomi jännittyi.

Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen
asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta?
Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten
takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.

Tähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?

Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon
huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti,
vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle
ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti
taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin
valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin
heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu
täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä,
suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan
erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan
Suomen perustuslait.

Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut
tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas
korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.

Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen,
juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin
pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt
Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain
muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi
hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista
uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen
miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan
tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän
vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.

Näin arveltiin.

Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa
hampaittensa välistä:

-- On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde.
Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla
kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja
näkymättömissä kuin Jumala?

Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui
juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:

-- Kysykää tältä!

Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän
suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin
joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan
kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että
hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta
erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään
kunnalliskomennosta.

-- Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.

-- Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti
Pettersson. -- Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen
kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia -- hän osoitti
Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä -- enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te
ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa --
vanhurskaita kälmejä.

-- Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.

-- En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.

Pettersson yhä vilkastui:

-- Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes
pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä.
_Tällä_ se on viekasta pirullisuutta -- hän viittasi taas Yliseen --
mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain
ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat
vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne
luulevat, uskokaa pois.

-- Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta,
että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja
pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. --
Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita --
Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä -- niin jumalauta! -- rokonarpinen ja
kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!

-- Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman
kovemmin ja sai sananvuoron:

-- Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!

-- Niin -- mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne
tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.

Pyydysmäen silmät leimusivat:

-- Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.

-- Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti
suomalaistuttanut.

Toinen nauroi.

-- Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että -- hän kuiskasi -- kerran me
koetamme, kävi miten kävi!

-- Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.

-- Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.

-- Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi
minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.

-- Hyvä! tunnusti Lintumäki.

Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen
kuolemasta.

Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli
vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia
juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin
olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta,
elämänperustukset tuntuivat horjuvan.

Keisari oli kuollut!.

Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta
sanomaa: keisari on kuollut!

Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti
risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?

Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan -- ainakin niin otaksuttiin.
Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui
sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?

Ellei -- mitä sitten seuraa?

Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista
koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen
arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko
asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen
yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee
tapahtumaan Suomessa?

Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys
ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen
ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta
häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo
riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi
lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä
tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen
ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti
tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä
huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei
suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista,
kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen
puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?

Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi,
kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa
hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä
Pyydysmäellä -- lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma
oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin,
iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen
majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan
puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä
rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla
ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa.
Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun
äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:

-- On se tuo meidän äijä... jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi
keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.

Eräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:

-- Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se
vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi
ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta
mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena
vihollisena.

Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti
saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan
kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat
seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle
aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se
kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko
siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi,
aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä,
jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa
totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät
pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo
mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.

Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi
käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan.
Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä
lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.

Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt,
kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos
kujille.

Kirkko oli yltyleensä valaistu.

Kirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.

Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä,
että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa
kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu
pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi
iloinen häläkkä.

Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki
emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva
emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki
Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä
jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä
ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee
saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin
laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.

Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään
Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat...

Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän
keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut
Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää
ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.

Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan
kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten
yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt
mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi,
joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.

Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon
valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi...

Virsitaululla oli numero 399.

Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:

    O Herra, siunaa ruhtinaamme,
    Suo henkes hälle ylhäältä;
    Hallitse myöskin säädyt maamme,
    Sun viisautes hengellä,
    Ett' olis aina neuvoissansa
    Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.

Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:

    O Herra, siunaa Suomen kansa,
    Suo sille runsas armosi,
    Se kaikiss' että vaiheissansa
    Sun oma kansas olisi!
    Suo uskollisuus, vakuus meille,
    Menestys elämämme teille!

    O Herra, siunaa Suomen maamme
    Runsailla taivaan lahjoilla,
    Ett' ahkeralla työllä saamme
    Ain' elämämme tarpeita!
    Suo lastenlastemmekin siitä
    Sun laupeudestas vielä kiittää!

Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset
uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen
kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan
kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä
elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin
tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan
valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan,
olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.

Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan
hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.

Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman
valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen
jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.



III OSA



I.


Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta
kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla
vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi
ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä
lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti
epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu
toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on
sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on,
näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska
kuitenkaan... ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin,
sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena
talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä
vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä
tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu
luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita
kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut
käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä
hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan,
jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina
ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan
saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois
on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää
kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu
siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle
mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta
riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja
muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle
Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa
taloa kohti:

-- Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?

Jussi pysähtyy, suu menee hymyyn.

-- Siitä tulee nuorten valistustemppeli.

-- Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.

-- Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan
teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

-- En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää
olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

-- Vihitään tarkoitukseensa.

-- Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?

-- Ei siellä sellaisia palvella.

-- No ei Jumalaa ainakaan.

-- Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin
Jumalaa palvella.

-- Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja
valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

-- Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa
Jumalan mielen mukaan.

-- Se on taas eri asia. Älä viisastele.

-- Minäkö viisastelen?

-- Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä
mitään, mutta älä luule...

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva,
samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan
äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä
palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen
kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

-- Mistä te olette ne karahkat ottanut?

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen
tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

-- Mitä se sulle kuuluu?

-- Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.

-- Sun? Valehtelee... Missä sulla on karahkametsää?

-- Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.

Äijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan
mahtiinsa.

-- En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja
aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä.
Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

-- Annatteko suosiolla?

Äijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:

-- Kyllä olet hävytön.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa
ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

-- Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.

Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut
kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu
hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan
yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha
kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne
oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas
oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren
emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet
siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu
vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen
elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin
harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä
ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat
pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen
sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä
herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina
hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen,
hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta
sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin
seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja
hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri
Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa
tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden
mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla
sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi
pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi
Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli
miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut
Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut
vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa
suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman
kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja
iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa
joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän
sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää
mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen,
kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi
vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin
taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet.
Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi
ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä
virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti
ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen
ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä
ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa
taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen
keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan
sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta
alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se
ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen
seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi
avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen
ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina
myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat
menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen
niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin
ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että
hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin
menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä
maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se,
joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta
elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä
kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli
tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen,
mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli
joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti
kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan
rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen
keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he
laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista,
ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata
ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa.
Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja
vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä,
ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa
tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua
maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli
kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin
perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän
odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen
kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin
he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on
ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen
herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi
vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa
näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli
kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia
pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa,
niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada
vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun
elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen
viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui
-- ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät,
työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita
maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa
uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin
mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan
vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta
joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen
laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui
ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän
väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa
valkeata arojen vehnää...

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi
synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin
säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää
ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät
opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta
siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta
sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä
ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa
kotimainen maa -- isänmaa -- tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat
Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli
suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies
ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa
oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön
asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä
oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön
armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen
hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa
maata, isänmaata -- _etsimässä isänmaata_. Tätä pakolaisvirtaa
seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa
tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan -- etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi
helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa
ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos
viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille,
vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan.
Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä
eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja
keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin
huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut
muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt
aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka
osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut
ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin
köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen
työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän
_työnsaannin_ vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt
loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi
elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden
pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta
siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha
suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä
tuli _suomalaisia_ -- tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä.
Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä
ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja
sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene
löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää
jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä
taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen,
että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin
vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi.
Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää
nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt
paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin
omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata
sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana
nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi
kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja
iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä
paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä,
että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi
sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut.
Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut:
"Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi
hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi
poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran
piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan
innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike
siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja
väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja
noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet
panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain
kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät
syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti
nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon
helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki
Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

-- Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on
kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

-- Niin onkin, tunnusti Ylinen.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut
pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt
äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika
olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut
paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi.
Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat
toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan
olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle
oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa
nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella
ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen
vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin
uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta
jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta.
Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian
tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys,
kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon,
johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita.
Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi
osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän
olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren,
muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja
ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi
kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea
ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella
rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin
omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta
tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin.
Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura
nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan
pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt
sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa,
eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli
toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan
taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin.
Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku
näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään
kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää,
kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan
mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan
osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt
hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin... Aina
mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä.
Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.



II.


Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen
yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä
heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha,
monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli
jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen.
Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen
puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja
silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia
aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo
aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän
alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet
porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat
villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät
sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.

Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat,
sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.

Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja
miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen
kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo
ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että
taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää
rukousta.

Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen
ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri
tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki
rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri
ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin
ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja
yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin
päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja
huokasi.

Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja
ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa,
mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä
aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään
kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui
itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen
nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun,
suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie.
Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä
kaukana ja korkealla.

Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin
käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt,
samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä
saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta
varten.

Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut
mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka
tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen
kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa.
Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen
tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin
ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen
yhtäkaikkisuuden lepotilaan.

Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan
piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita.
Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa
ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti
selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli
huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan,
iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy
huulilla virkkoi:

-- Rouva tuntee minut vielä?

-- Tottahan nyt toki!

-- Ei ole nähty moneen vuoteen.

Kätellään.

-- Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.

-- Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?

-- Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän
tulee pyörällä.

-- Ajaako hänkin pyörällä?

-- Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää
liikkua niin paljon pitäjällä.

Lissu rouva nauroi:

-- Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein
peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.

Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä
ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi
häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.

-- Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään?
Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.

Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.

-- Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?

Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman
valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää
sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.

Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät
loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.

-- Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä
tuttavaakin tuolla.

Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän
hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin,
ja lähti kiireesti kuin pakoon.

Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.

-- Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään,
-- Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole
saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?

Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin
luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli
saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä
kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty
etevänä puhujana!

Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.

Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin,
kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli
yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen
raittiusmies.

-- Puhumaanko? kysäisi hän.

-- Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä
tavattu.

Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.

-- Minä olen sellaisessa asussakin... kun ohikulkiessani vain aioin
pistäytyä...

-- Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.

Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:

-- Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo
rouva ja sinä minussa...

Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain
epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää
kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen
pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen
ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta,
suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä
asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan,
tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä
tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka
hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku,
virkkoi Länsipää setämäisesti:

-- Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän
emäntävainajan näköinen.

Iloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:

-- No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.

-- Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita
lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.

-- Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.

-- Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin
täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut
mies.

Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään
sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin
katselemaan kattoa ja seiniä.

-- Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän.
Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.

Jussi puhui kamarista:

-- Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.

Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli
paperoitu.

-- Oli siinä, todisti hän. -- Mutta minkälainen se oli, en muista.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin.
Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin
käsivarteen ja puhui:

-- Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen
temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.



III.


Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas
ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan
oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän
osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki
emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni
Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä
mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen
j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta,
joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei
sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen
kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin
jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat,
puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat
touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä
oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet
juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut,
mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat,
monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta
nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista
valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain
semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa
mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara
aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta
ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri
vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa,
yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä
nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja
kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän
ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten
yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen
tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin
hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista,
sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta
tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi
puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta
muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen
yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja
naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää
astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee
muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa
silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin
elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten
sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se
tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee
olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina
vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta.
Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun
nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma
kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan
ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin
taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto
alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä
etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa.
Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti
johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se
kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä:
ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen
yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon,
salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa
vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka
salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden
kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova
sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin
hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa
taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille
kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn
raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli
jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona
uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel
pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden
ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä
vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan,
on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei
tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän
kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon
naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa
naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma,
vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa
joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja
Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo
nuoret soivat kuin kirkon urut...

Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki,
hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu
onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on
kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia
kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten
ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään
tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä
monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet
säkeet:

    "Oi Herra, intoa lainaa
    Ain' maatamme rakastamaan!"

-- Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.

Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset
rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan
puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei
haltioitumiseen saakka.

Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen
jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on
ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti
tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja.
Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut,
paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena,
jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii
riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan
tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa.
Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän
katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko
perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko
valtakunnan, monia valtakuntia.

Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain
valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen
Jumalan tahdon tajuaminen.

Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy
ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja
tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä,
niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys
pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa
ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia
ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa
orjia.

Tieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.

Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina
yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina
valtikan pois yksinvaltiaalta.

Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota
vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta
sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa,
joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen,
ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono,
kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee
parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää
poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."

Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua
voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka
on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin
köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan
suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä,
vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa
voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman
annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.

Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan
valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty
millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme
kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen
kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty
sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien
mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän
suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.

Sen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.

Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt
kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat
kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti
saattaneet kuulla vielä toisen verran.

Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri
kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen
valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä
ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä
istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut
muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri
näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen
maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu
nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi
nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos
suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa
oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän
lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain
yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei
moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset
kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.

Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva
palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään
olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva
ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on
kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen
eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui!
ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä
lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia
kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.

-- Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota
taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?

-- Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. -- Mutta minä
vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi
voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?

Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea
vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

-- Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan
maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.

-- Sitähän minäkin, innostui Hermanni.

-- Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka
Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.

Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät
kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman
korvan päältä.

-- Niin, virkkoi Hermanni, -- sitä minä myöskin.

-- Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä
parempi.

-- Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.

-- Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.

-- Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.

-- Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.

Ei pastori nyt puhu.

Vaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:

-- Eikö sovi tällaisessa juhlassa?

-- Noo... ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti
hymyillen.

-- Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.

Kaiketi hän joskus sovittaa.

-- Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.

Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana
ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita,
sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan.
Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama
katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava
tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva
vavahdus.



IV.


Maa oli huhuja täynnä.

Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä.
Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon
alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki
oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.

Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä
juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti
heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi.
Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla
rintamailla on vielä paremmin.

Bobrikoffi saa meistä aika urakan.

Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia.
Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille
tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana
palvelustehtäviään.

-- No nyt... nyt vihdoinkin äidille ja isälle!

Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus
ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua
kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän
emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen
emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan:
-- Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää,
jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja
toinen sanoi:

-- Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.

Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja
havaittiin ne painaviksi.

Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä
tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada
vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä
Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla
pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti
muutamia vuosia takaperin.

Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään
aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi
heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet
rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin
auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan
talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä
valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat
koettaa...

Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään
enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä
päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa
venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi
ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen
laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos
Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.

       *       *       *       *       *

Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin
Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista
lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli.
Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut
mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan,
eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta
lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista
menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin
alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin
kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä
ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt
mökkiläiset saada käsiinsä.

Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen
ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka
oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi
lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen
vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies
vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, -- nyt häätyi hän
ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt
toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.

Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi,
jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt,
laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva
käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni,
umpimielinen ja hiljainen.

Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja,
kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta
kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja
hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei
kaivannutkaan muuta.

Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään
ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota,
jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä
saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.

Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut
piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä,
teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että
kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen
raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.

Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä
kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen
joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä,
ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli
pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu
yksityisvaroilla.

Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat
Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto
ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski
suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut
torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä
vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä
ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo
ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies,
johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa
panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja
elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.

Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden
iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet
elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli
alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten
kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä
sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen,
siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja
tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän
aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta
taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja
-kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä.
Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan
valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi
pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä
molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta
kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien
luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään
taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja
suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa
näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko
luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun
sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja
hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat
maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen
vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää
kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen
rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita
selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki
Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.

Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille,
tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla
toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli
sen jo kokenut.

Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli
olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja
myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän
pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä
Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose
oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä
ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan
pöytään lyövät.

Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin
talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että
itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla!
Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin
pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään
tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista.
Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun
säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä.
Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään
on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on
sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä
öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja
sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut
vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka
taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan
talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen
pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut
varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas
ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi
se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää
voittoina taskuunsa.

Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus.
Eikä ole rahaakaan... eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos
Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja
noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa
lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu
tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä
säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle
kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa
rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä
hän vastaa.

Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa
perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten
maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi:
tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella,
että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa
leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista."
Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin
arvaavat.

Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi
tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on
luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin
riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin
pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias
Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta
on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n
1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät
tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se
onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.

Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa
Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti
kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja.
Siellä asia alkoikin heti järjestyä.

Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien
talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy
näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja
veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan,
noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä
salaperäinen voima ne panee liikkeelle.



V.


Parin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut
tämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti
sytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin
pieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin.
Ne elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja
tulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.

Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain
jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja
palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia
pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi
jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein
pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.

Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin,
käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia
epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan
yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta.
Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat
yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika,
jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen.
Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta,
koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka
olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin
siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran
pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi
kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa,
ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus.
Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko
käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista
taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan
periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden
nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan
taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään
muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt
uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa
se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja
erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia
ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein
puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä,
usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen
kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin
Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia,
muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit
edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki
valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona
kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen,
huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:

-- No mutta... jopa tuo poika nyt... aivanhan se puhuu kun mestari
Pettersson!!

-- Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.

Isä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.

-- Mikä oppimestari! kirkui Eero, -- Eivätkö nämä ole sellaisia
asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?

-- Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet,
kiukutteli Iiska.

-- En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta
niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.

-- Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.

-- En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin
velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet
saisivat nukkua...

-- No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?

Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin
silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.

-- Ei mikään.

Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin,
jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.

-- Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui
Iiska.

Nyt rykäisi isäntä:

-- Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat
nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä
Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä
Eero nyt.

Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja
katsoi pappispoikaansa.

Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän
oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan
eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi
ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä
isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi
tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman
ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei
oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:

-- Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset
puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo
tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista.
Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on _valistusta_?

-- Ole nyt, suhditti isä. -- Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste.
Olihan se nyt vähän räikeästi mutta... eihän se nyt kuitenkaan ollut
niin tarkoitettu.

Nämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa
nuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut
päiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen
seurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan
opettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat
oikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli
seuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä
miehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen
oli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen,
jolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen
silloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat
juopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä,
missä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti,
että siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa
sellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut
ilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että
kristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on
omalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori
julisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen,
ettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja
kuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla
ponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä.
Kaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle
välttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden
ehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä
tällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat
olivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis
ryhtymään heidän aseenkantajakseen.

Siitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista
piireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden
villioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura
oli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat
kannattavan.

Kun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja
räätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden
perässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja
toinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan
näiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy
ripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä
raamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin
läpikuultavasti rippisaarnassakin.

Juoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin
laajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin.
Riiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli
ollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen
joutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi
koettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi
luulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.

Samaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran
näyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta
nuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain
helmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m.
samanlaista seulottavaa.

Niin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen
taistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli
levottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon
vihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä
selvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden
humaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana
hurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan
sopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen
johdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas
Pyydysmäellä.

Hermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua,
sillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain
näyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli
kansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa
oli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti
sellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen
oma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää
pojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä
kyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä
piti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat
kirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.

Mutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa
olikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän
kaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet
jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä
vakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta
näiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron
mielipiteillä myöskin arvoa -- hän ymmärsi sen järjellään -- niinkuin
esimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen
siitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti
hän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi
sielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat
juovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä
ihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän
voinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen
ja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt
vesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi
näiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten
höpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi
maan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.

Mutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän
vain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä
mitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän
jumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan
näyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin
y.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan
nuorisoseurasta.

Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä
asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen
teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska
sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos
kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa
teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin
ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu
remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. -- Niin
voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen
taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö
Jumala katso yritykseen, sydämeen? -- Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä
nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain
muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän
jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin
voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?

Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt
mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut
harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä
silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi,
mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni
mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa.
Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa?
Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin
harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät
voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen
ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen
vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten
muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo
vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen
jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista
perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen
sovittaa.

Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän
sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa
tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan
ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä
ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi
ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa
sovittaakseen isän ja Iiskan -- niinkuin ennenkin. Eeron hän
nöyryyttäisi nuhtelemalla.

Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä
suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö
sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan
vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron
liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä
äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen
kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron
eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja
pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa
arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.

-- Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. -- On
rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee
vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe
kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle
sellaisen esimerkin?

-- Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.

Eero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.

-- Noo... noo...

Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat
kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:

-- Kun minulla on niin paljon ajatuksia.

-- Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin
päästät kovan sanan suustasi.

-- Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, -- mutta minä luulen, että me
nuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se
väärin ja paha?

Äiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut
niihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja
ajatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista,
oli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja
lihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:

-- Jättäisit nämä uskon asiat siksi kun vähän ikäännyt.

-- Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?

-- Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä
yritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.

-- Niin, mutta kun järki vaikuttaa eikä tahdo alistua
uskonkuuliaisuuteen.

-- Mutta pitää.

-- Ei voi, äiti.

Äiti huokasi. Mitä tehdä tuolle itsepintaiselle pojalle?

-- Kun se Iiska ymmärtäisi sinua paremmin ja opettaisi?

-- Niin, mutta ei me Iiskan kanssa... Paremminhan me, äiti ja minä,
toisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.

-- Etkö?

-- Eei! Minä uskon nyt Jumalaan paljon varmemmin kuin rippikoulussa.

Äiti tarttui poikansa käteen.

-- Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. -- Ne
riittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.

Ikäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan
menemään ja kävi itse askareilleen.



VI.


Maaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan
innokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista
yli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut
halua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin
kauroilla, voilla ja puutavaralla.

Kaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin
todeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei
hintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin
haluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät
myyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato,
pantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita
rautatienasemalle.

Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita
kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja
hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän
keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista
hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty
maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan
saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.

Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle
osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.

Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi
kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä
verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin
kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin
ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti.
Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi
muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään
ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan
osuuskaupalla.

Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa
keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.

Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat,
Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan
osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin
kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja
maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan.
Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet
tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan
nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä
talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa
vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen
joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän
oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina
kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen
eri muodot.

Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä
kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin
vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun;
toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli
yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden
todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan
tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset,
raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat
perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut
vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa
hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku
innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas,
lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä
oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten
kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.

Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti
seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin
yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä
värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen,
taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista,
jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan,
loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat
pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään
itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi
muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet --
kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai
yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka
olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki
kuoreensa koteloitumaan.

Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä
ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä
vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan
uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus
näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien
riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka
ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut
näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa,
aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä
raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun
synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa
sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta,
katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin.
Ryppy monella otsalla silisi -- pitkin penkkirivejä. Känsistynyt
koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin.
Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet
tahtoivat puhua...

Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen
taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja
pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa
tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä
alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen
kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan?
-- tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän,
elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen
pohjaväri.

Talonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.

Kun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet
vapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen
riemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla
inhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia
kokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen
pimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla
oli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon.
Siitä syntyi iloinen helluntaihälinä.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan
Jaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat
tulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin
puuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi
Pyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi
naapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.

Neuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty
tosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain
siitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä
haaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat
alussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei
hän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä
kannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos
ei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja
perustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän
ajatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä
uskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa
ei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti,
että vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti
kestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten
kannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma
etu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin
saadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa
etuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin
huokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan
ostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan
Jaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että
Koivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää.
Jaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että
yksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän
sitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja
saa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja,
ei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.

Kuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen
ja Lintumäen käydä kirkolla.

Eräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias
itse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui
kutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista
vieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi
erottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli
varallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta
siinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän
vaikuttimen tehon.

Vieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli
riihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta
tottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:

-- Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja
tervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin
sikareja, tässä paperosseja... Se opettaja ei taida polttaakaan?

-- Ei.

-- Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa,
luulen mä?

-- Kyllä.

-- Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa,
kumpaa vain.

Isäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.

-- Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta
täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi
heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja
hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.

Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin
pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki
puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:

-- Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa
siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa
ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi
synnyttää joutavaa kilpailua.

Koivunoksa räjähti:

-- Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu,
että puuhaat sellaisia?

-- Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla
joutumaan hämille.

-- Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen
Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa!
Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain
kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste
häviääkin!

Miten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä
puulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain
siitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi
nähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.

Eikä asiasta sillä kertaa tullut mitään.

Mutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen,
suostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten
tulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.

Niin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä
toteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle
Sivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä
oli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman
vaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle
osuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan
hoitajaksi.

Ennenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin
oven yläpuolelle nimitaulu: "Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.".



VII.


Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät
oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin
koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä
asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne
loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa
herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia
ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli
tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä,
apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena
iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään
"herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus.
Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana
iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella
härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi
uhmaavan vihamielisiksi.

Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen
puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen
puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus.
Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan
asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet
mitään.

Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut
Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa
kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli
tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet
jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla
vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja
ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat
alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa
oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen
käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli
ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että
siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo
oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama
tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn
edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen,
vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä
jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä
pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden
kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!

Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt
vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä.
Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän
oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan
säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä
ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja
joutilaisuuden tyyssijoina.

Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat
silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin
vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän
valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet
niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin
ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi
käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi
talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta
oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.

Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä
asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi.
Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin
peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen
turvallisuudenkaipuun merkeissä.

Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta
paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa
lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti
aikovansa pistäytyä.

Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut
lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen
kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru
lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita
liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja
aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat
kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta
lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi
luonnon lumoava joulurauha.

Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun
maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan,
ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla
oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.

-- Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin
antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.

-- On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi
Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.

-- Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.

Pikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,

-- Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.

Hän osoitti Ylistä.

-- Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä
kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä
käy kateeksi.

-- Tuoko on kansakoulu?

-- Se. Siinä on Lintumäki... nuorsuomalaisia... päivälehteläisiä, ja
lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.

Pikkukoski nauroi:

-- Vai, vain niin!

-- Taidatte tekin...?

-- Ei tiedä, ei... mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.

Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai
viekkaan kiillon.

-- Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!

Hän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:

-- Minä olen vanhoja, suomalainen... en minä lähde niiden kelkkaan.
Vanha mies... viitsi.

Pikkukoski lohdutti:

-- Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä.
Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.

-- Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. --
Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita
kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä,
minä olen vanha mies jo.

Hän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;

-- Mutta kuinkas tekin... tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko
väärin?

-- Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. -- Mutta ne ovat nyt aatteet
pyrkineet vetämään sinne päin.

-- Hm, hm... ei minun mieleni muutu.

Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka
havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.

-- Kas! huudahti Pikkukoski.

-- Vai sinäkö... päivää.

Kättelivät.

Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa
puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:

-- Päivää.

-- Päivää.

Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja
kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.

Isäntä itse tuli vastaanottamaan.

-- Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.

-- Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.

-- Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa.
Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki
hyväntuulisena. -- Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain
pistäysi pihaan. -- Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.

Alettiin astua tupaan.

-- Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina
kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä
maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.

-- Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi.
Pyydysmäki sanoi:

-- Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".

-- On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. -- Se on järkiintynyt. Mutta
eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?

-- Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.

-- Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.

-- Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.

-- No en minä... en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.

-- Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden
nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa... ja lempo ties mitä
sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.

Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu
kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät
hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa
hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli
lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".

-- Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan
mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan
nuottiin.

-- Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.

-- Pysynevätkö? veisti emäntä.

-- Täytyy, _täytyy_, minä en anna muuten perintöä.

Nyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.

Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä
tietysti meni kahvipuuhiin.



VIII.


Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu
nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri
Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän
oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala.
Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin
sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja
yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin
panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin
tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan
ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta
viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus
se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä
tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä
suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä.
Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan
kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin
muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita
tarkoituksia.

Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja
keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori,
panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja
ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä
kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna
sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.

Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa
koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä
Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti
katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen
tänne saapunut.

Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa
ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen
esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari
juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo!
Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon
hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin
kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri
tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin
lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin...

Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään
sisäisestä tuskasta.

Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä
sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät
nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta,
hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan
vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman
sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan"
Venäjän sotalaitokseen.

Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla
asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi
vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.

Pyydysmäki kuohahti:

-- Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta
muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin
ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he
palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni
heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että
heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?

-- Sekä sitä, että se raja _on oleva kerran sotarajana_?

Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja
jyrkästi Lintumäki.

Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään
Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen
viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan
kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja
katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.

-- Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?

-- Mikä?

-- Se sellainen?

-- Tietysti!

-- Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?

-- Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä
virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.

Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan.
Sitten hän virkahti:

-- Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.

-- Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä
samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.

Lintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.

Pyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:

-- Tullaan mukaan!

-- Samoin! äännähti Pikkukoski.

Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin
hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:

-- Mutta saamari... jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi.
Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan
venäläismielinen.

-- Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä
potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.

-- Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.

Taas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:

-- Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.

-- Jottako?

Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen
levottomuus.

-- Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen
ajatusjuoksuun.

-- Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja
ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.

-- Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.

Lintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.

Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka
sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät
räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.

Silloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti
ottamaan.

Mieliala hieman helpotti.

-- Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.

-- Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.

-- Mitä?

-- Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi
lyhyesti mistä oli kysymys.

-- Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui
mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui
levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta
ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?

-- Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.

-- Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu!
huudahti emäntä.

-- Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa,
huomautti Lintumäki.

-- Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta
itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.

-- Mutta... mutta...

Emäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän
kiertotien:

-- Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät... kun vääryys
voittaa... Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta
saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?

-- Niin, sanoi Pikkukoski. -- Mutta Helsingissä on ruvettu
epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin
Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan
maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla
hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio,
joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.

-- Mutta onko tämä nyt kaikki... eikö tässä nyt enää mikään jumalan
neuvo auta? kysyi emäntä.

-- Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!

Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen
aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja
miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa
vaikutuksensa.

-- Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan
muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti
värähtäessä:

-- Minä luulen... minun sielussani jokin sanoo niin... minusta tuntuu,
että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu...

Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen
ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun
jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän
suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat
mahdollisuuksia.



IX.


Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa
liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä
ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken
sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää
totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni,
saatte pian nähdä... Ky-yllä minä tiedän".

Mutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa,
ja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli.
Ja äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa
sellaiselle... Varsinkin vihasi hän emäntää.

Äijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti
Miinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies
Pyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa
heitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo
oma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille
samasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin
muun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä
mahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta
hyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee... Eikä se näyttänyt
Matti Miinanpojallekaan mahdottomalta.

Nyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta,
kun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika,
jolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo
helmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot,
ja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut
tottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella.
Metsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja,
mutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada
lautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä
huhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi,
ja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee
sellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin
onnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala
ja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat
ilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.

Hän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet
sitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja
Kolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet
aina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.

Mutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai
Matti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista.
Hänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada
myödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan.
Ehdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy
puunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla.
Taavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas,
että äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin
tunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.

Tätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli
Pyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä
siitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut,
kutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen
puhuakseen heidän kanssaan asiasta.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen
kaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen
ja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja
tyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet
olivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin
saattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa
kitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat,
milloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen.
Sameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä.
Hänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi
istui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi
ollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän
keskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty
hymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn,
kenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja
suljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa
sanomalehteään lukien.

Illan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja
Kantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan,
alkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli
hieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he
ole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan,
ja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti
Miinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys
ahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen
pitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä
sitten jo taas aina... Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi,
että hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja
siellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies
suostuisi siihen?

Ei lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin
Matin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa
vuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.

-- Kyllä minä velkani... keskeyttää Matti.

Koliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi
vihaisesti Mattiin ja virkahti:

-- Si-inä, et...

Mutta hän lopetti siihen, nousi ja sytytti sikarinsa.

-- Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai
onko äitisi antanut luvan?

-- Ei se ole. Taavetti raapi korvanjuurtaan.

-- Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki -- Sun äitisi on elämässä nähnyt
useamman kärpäsen kuin sinä.

-- Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun
ei kukaan näyttänyt kuuntelevan.

Pyydysmäki istui ja sanoi:

-- Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että
muka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti
katuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi
taloja.

-- Ee-enhän minä nyt juuri sitäkään, tuota, se äijä...

-- No ja mitä sitten?

Matti Miinanpoika raapi korvanjuurtaan.

-- Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä
vakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat
ilman maata...

Pyydysmäki nauroi:

-- Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan
kallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?

-- Enhän minä... mutta kun ne niin sanovat?

-- Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko
toisetkin? Kyllä minä otan kaikki.

Kolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä
he ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun
sellaisia Pyydysmäestäkin... Kolisto kiroili jo, että tuollaisten
kanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo
miestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta,
minkä se on maksanutkin.

-- En minä samalla! huusi Matti väliin.

Molemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa
ripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.

Silloin ilmoitti Lissu kamarin ovesta:

-- Isää kutsutaan puhelimeen.

Pyydysmäki käy kamariin, ottaa kuulotorven käteensä.

-- Halloo!

Puhelimessa huutaa hätääntynyt miesääni:

-- Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan
venäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut
sellaisen manifestin.

Pyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen
kädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.

Iiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja
alkaa kiinnittää huomiotaan.

-- Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen
hillitä liikutustaan.

Puhelimessa vastattiin:

-- Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet
vastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti
päätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.

Nyt Erkki jo yritti hieman kuohahtaa:

-- Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista
laitonta, mahdotonta?

Pyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva
kansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan
pysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori
Yrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota
hukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä
tuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari
kulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli
kysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas
puhuttiin langan toisessa päässä:

-- Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen
puolesta.

Pyydysmäen ääni tuskin kuului, kun hän virkkoi torveen:

-- Yrjö-Koskinen on tainnut...

-- Julkaisemisen puolesta äänestänyt, kuului puhelimesta.

Vähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen
toiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi.
Mutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi
lopettaa.

Pyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa
olivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:

-- Mitä, mitä se oli? Voiko isä pahoin?

-- Perustuslait kumottu.

Ääni tuli väkinäisesti käheästä kurkusta.

Siihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä
vähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä
seikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli
äänestänyt julkaisijain puolella.

Eero ja Jussi ovat kuohuksissaan.

-- Kun keisarikin syö sanansa! sähisee Jussi.

-- Pettää kokonaisen kansan! jatkaa Eero,

Mutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja
tuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti
kiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin
silmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.

Tyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin
kuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului
lasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.

Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja
suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta
kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:

-- Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen
tuomion.

Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri
käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin
istumaan, kehoitellen hiljaa:

-- Rauhoitu... rauhoitu isä... kaikki tulee jälleen hyväksi... älä
kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä...

Pyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.

-- Minulla olisi sinulle jotain...

-- Menevätkö lapset pois?

-- Menkää vähäisen, minä...

Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen
kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti
julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut
-- hän ei voinut sitä sanoa -- suoraan, mutta emäntä huomasi hänen
sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen
menetellyt rehellisesti?

Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta
samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt
hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein
unissaan puhuvan tavoin:

-- Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän
elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.

-- Niin... Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen... hän, jos kukaan
tässä maassa...

-- Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse
mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta,
mutta ei pettää asiaansa.

Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja
katsoi merkillisesti silmiin.

-- Oikein, Sanna!

Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa
käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.

Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti
hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti.
Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut
ilmestyä harmaata.

Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että
kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.

Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän
sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas
väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta
luonnollisuutensa.

Erkki puhui:

-- Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua,
Sanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä
koristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun
uskoni.

-- Jumalaanko?

-- Suurimpaan suomalaiseen mitä olen tuntenut.

He istuivat taas, kuten tavallisesti. Emäntä jatkoi puhetta:

-- Niin Erkki, me ihmiset, parhaatkin, voimme erehtyä. Se on
inhimillistä.

-- Se on inhimillistä.

Nyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä
keventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän
suurta tapausta ruvettiin pohtimaan.



X.


Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli
liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat
saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous,
päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan
lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.

Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran
talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa
kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa
kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta.
Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat,
tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku,
joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa
sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin
kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat
mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin
emäntineen on jäänyt tänne.

On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen
huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu
kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi
seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan
ja kummastellaan.

Opettaja Lintumäki ilmoittaa:

-- Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren "Jumala ompi linnamme".

Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä
ja aloittaa:

    "Jumala ompi linnamme,
    Varustus vahva aivan -- --"

Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät
lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi
selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma
kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän
lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu.
Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna
säveltä.

    "Hän aseemme on, kilpemme
    Ajalla vaaran, vaivan.
    Se vanha vainooja,
    Kavala, kauhia,
    On kiivas, kiukkuinen
    Ja julma, hirmuinen;
    Ei löydy maassa vertaa."

Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava
joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin,
joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut,
yhtyvät laulun virtaan.

Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten
näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat
häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan
heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa,
hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän
vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään.
Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni
kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli... Syntisen ihmisen sydän
sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä
isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti
oli autuas, hän lauloi niin ihanasti... Kummallista, miten tämä Susanna
laulaa samoin...

    "Kun kanssamme on Jumala,
    Ken meiltä voiton estää?
    Jos vaikka henkemme,
    Osamme, onnemme.
    He veisi viekkaasti,
    jää meille kuitenki
    Jumalan valtakunta."

Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin
jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.

Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä
muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi,
edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:

-- Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.

-- Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.

-- Kenraalikuvernööri.

Pyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.

-- Sinäkö puhumasta kiellät?

-- Minä, käskyn mukaan.

Pyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:

-- Puhu vain, vastataan yhdessä.

Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija.
Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen,
Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari
muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli
sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen
sen.

Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta
tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma,
minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.

Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan
mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan
uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin
vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen
laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen
puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri
ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen
valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat
hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi
elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas
lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut
herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa
näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia.
Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen
tuntemattomia aavistuksia.

Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina.
Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha,
nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen
seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin
kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä
riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista,
milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet
täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja.
Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän
kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset
kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita
vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä... kummallista,
miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli... Ja
jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen
survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen
ovelle ilmestyy huoviparvi... Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies
iskee, nainen sortuu... turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia.
Huu!... Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat,
elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja
kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan...

Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan,
että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien
elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia
isänmaallisen elämänuskon varaksi...

Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee
salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keisaririkos - Kuvausjakso 1890-luvulta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.