Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email. 

Title: Juhannuksena - Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Juhannuksena - Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***


JUHANNUKSENA

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

SELMA ANTTILA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



HENKILÖT:

AHOLAN EMÄNTÄ.
AATU, hänen poikansa.
KUPPAR-LIENA.
MIINA, hänen tyttärensä.
TOLPERI.
SEPPÄ-KALLE, hänen poikansa.
VILLE.
JAANA, ruotimuori.
MAIJA   |  Aholan palvelijoita.
LIISA   |
KUOPPALA   |  kylän isäntiä.
MÄKELÄ     |
Kylän poikia ja tyttöjä, pelimannit ja kaikenlaista kansaa.

Tapahtuu Hämeessä juhannuksen aatonaattona, juhannusiltana ja
juhannuspäivänä.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Tavallinen hämäläistupa, ovi ulos taustassa, pitkä pöytä ja penkit
oikealla, vasemmalla nurkassa hella ja leivinuuni ja uunin päällä,
katonrajassa "ritsi", jonne johtaa lattiasta pykälät, sekä etualalla
leveä, puinen sänky. Taustassa vasemmalla oviseinällä kaikenlaisia
talous- ja keittoesineitä, oikealla hyllykaappi -- j.n.e. Sivuseinällä
ovi kamariin.)

AATU (nuori mies, jäntterä ja vaaleaverinen, istuu sängyn laidalla
jalat riipuksissa poltellen paperossia).

EMÄNTÄ (vanhanpuoleinen, pyylevä ja levollinen, ottaa leipiä uunista ja
hoitelee kahvipannua tulella, jauhaa kahvia y.m).

LIENA (laiha ja kuivettunut, pirteä eukko tulee ulkoa kaksipuolinen
pussi olallaan, laskee sen ovensuuhun ja käy kättelemään emäntää ja
Aatua). Terveiset!

EMÄNTÄ. Kiitokset, jokos nyt tullaan järkenään kotiin vai vaan käymään?

LIENA. No järkenään.

AATU. Olettenkii ollut koko talven.

LIENA. Häi, kokonaisen vuoren olen ollut yht'kyytiä saunan päällä.

AATU (nauraen). Vai saunan päällä. Ei siellä mahtanut talvella kylliksi
kuumaa saara.

LIENA. Vai ei kuumaa, siellä sitä vasta kaupunnin saunassa on kuumaa,
niin että silmissä säkenöi, ymmärtää sen -- -- masiinat!

AATU. Kuinkas Miina siellä jaksaa?

LIENA. Miinako? Kiitos, kun kysyy, mikäs olis jaksaiss'. Miina on
neulomamakasiinin päällä.

AATU. Vai makasiinin päällä!

LIENA. Kuinkas se mökkipahanen lie myörännyt?

EMÄNTÄ. Mikäs pahanen se on ja mikäs sen on myörätessä.

LIENA. Niin, hyvähän se on tölli tällaiselle kuivettuneelle kupparille.

AATU. Kuiva se lujana pysyy, tiivis se on liitteistään mökki niinkuin
Lienakii.

LIENA. Niin, eihän ehjä vuora. Ja ainahan minä sitä kengittelen. Ja
ittehän minä sen paraasta päästä teinkin.

EMÄNTÄ. Niin, kyllähän siitä on puhuttu ja Liena on osannut ja
jaksanut, mitä vaan itte on tahtonut. Ukkovainaa se aina jutteli,
kuinka Liena Tolperin kanssa nurkkaa veisti.

LIENA. Tolperi (venyttää nimeä halveksivasti). Senkin halkonikkari!
Käteen lohkesi akkunainvälinen nurkka, ja sitäkös se käänteli ja
katteli ja sanoi, että hyvä olis piippukaappi, kun vaan olis piippuja.
Senkin Tolperi!

AATU. Mies on sentään aina mies, ja niin se on Tolperikin.

LIENA. Onhan sillä miehen housut. Mutta housuissa sitä minäkin silloin
kävin ja ajoin itte hirret mettästä.

EMÄNTÄ. Liena taisi sentään olla hyvin korea tyttö nuorena.

LIENA. Jo tota kai olin. Herratkin kääntyivät kirkkomäellä kattomaan.
Sehän sen teki. Minun leipäni kääntyivät nurin uunissa, luulin
kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä
niinkuin sen ittekukin tässä kylässä tietää. Enkä minä sitten siitä
mokomasta miehen käyssänästä piitannutkaan, nurkkasihteeri,
käräjänkävijä, kaappijuoppo rontti -- heitin! Sain sen Kuivalan kallion
mökinpaikaksi. Olihan se vähän vaikeata pystyttää seivästä kovaan
kallioon. Mutta kun nyt kerran oli mäki, niin piti sitten rakentaa
myöskin mökki. Ja minä sanoin, että seiväs pystyyn! niin totta kai sen
piti seistä. Ja nyt se seisoo!

EMÄNTÄ. Seisoohan se.

LIENA. Enkä ole kerjännyt.

EMÄNTÄ. Vai kerjännyt, kun on monta auttanut.

LIENA. Honkkaan kylläkin kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa
tytär kuin herrasmamselli ja nokkansa se saa nostaa pystyyn eikä
tarvitte alas painaa.

AATU. Kukahan sen pystyisi Miinan nokan alas painamaan.

LIENA. Niin, ja kun sitä lasta kattelee, niin oikein syrämelle hyvää
tekee.

AATU. Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?

LIENA. Eihän sitä sellaiseen rupea, siihin hieraantuu ittellään.
Päivätyöt pelloilla kävivät raskaiksi, ja kun sitten kuppuutin
rasittunutta verta pois ruumiistain ja kylän vanha kuppari antoi hyviä
neuvoja ja kauppasi kirvestä ja sarviaan, niin aattelin, että kun
ihmisellä on hyvä tahto, niin eläähän sitä ja vaikka kuppaa, ellei
muuta jaksa.

EMÄNTÄ. Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ.

LIENA. Niin, en minä häikäilekään. Kuppari taikka kappari, leipä se on
valkea silläi. Ensinhän minä vain kuin salavihkaa, mutta kun usein
haettiin ja hyväksi kehuttiin, niin olen ollut ja saanut kupparin nimen
niinkuin virankii.

EMÄNTÄ. Ja tekemistä sit' on siinäkii.

LIENA. Onhan sit'.

EMÄNTÄ. Arvaahan sen, että se oman tuvan lämpimyys on maittavampaa kuin
makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvikin parempaa kun kylällä
juotava pelkkä kahvi, mutta eläminenhän sit' on kullai.

LIENA. Emäntä sen niin oikein puhuu. Ja se oma tupa se on sentään
turva, ja usein huokaan Herran puoleen, että suojeliis ja varjeliis.
Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot. Siinä se on Miinakii
kasvanut. Enkä minä ole sitä lasta ikänäin olemattomaksi toivonut. Sen
vaan olen päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi.

AATU. Ei tarvittekaan.

LIENA. Ei niin kauan kun minä elän ja olen terve ja on käret millä
hieron ja huulet jälellä millä kuppaan. Se minua sentään pistättää, kun
sanovat "kupparin Miinaksi". Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, kun
kerran sellainen nimi on.

EMÄNTÄ. Se on sellainen tapa.

LIENA. On mäenkin ristineet "kupparinmäeksi", koppaparin, kapparin ja
joskus vielä Kinttulan kupparin. Kyllä minä niille vielä näytän, että
jaksetaan sitä Kinttulan kupparin mäellä ehkä paremminkin elää kuin
heirän vehnäpelloillaan.

EMÄNTÄ. Miinasta tulee vissiin oikein hieno neuloja.

LIENA. Häi, niin se on meinattu, sinne jäi suuren neulomamakasiinin
päälle.

AATU. Jopa taas, vai Miinakin ihan makasiinin päälle! Entäs se Paavolan
Ville?

LIENA. Villekö? No, kävihän se joskus Miinan kanssa Korkeasaaressa, kun
siellä on sellattiisia petoja.

AATU. Niin kuuluu olevan. Mitäs se Ville siellä hommaa?

LIENA. Se on jauhomakasiinin päällä.

AATU. Peijakas, se vääräsääri, vai siellä se vääntelee jauhomattoja ja
vehnäsäkkejä!

LIENA. Siellähän se vääntelee ja rikastuu.

AATU. Eikös Lienakin kolikoita hierojana ja tohtoroimisella kerännyt?

LIENA (myhäilee). Kun se Aatu puhuttelee aina niin koreesti. Vaikka
kyllähän ne siellä kaupunnissa tohtuorittareksikin sanoivat ja
paaterskaksi, kun oikein hienoja herroja kylvötin. Täällä maalla ei
niin okaan väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain...

AATU. Niin siellä saunan päällä onkin ihmiset vain niitä parempia
ihmisiä.

LIENA. Tietäähän sen, kun maksoi oikein markan piletti. Hyvä siell' ol'
ollaksein. Kun vietiin väliin kotiinkin hieromaan ja pirettiin niin
hyvänä, että toi kaikki. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja
sielläkös sitten piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikii niin korkea
kuin tuo seinä. Ja sitten siell' ol' sellattiisia ihmisen kokoisia ja
haahmoisia. Näkihän sen, että ne olivat kivestä, mutta niiren pit'
sitten oleman justiisa niinkuin ihminen.

AATU. Ne olivat kuvapatsaita.

LIENA. Niin, arvasin sen minäkin, että ne nyt oli niinkuin sanassakin
sanotaan, epäjumalan kuvien tapaisia, mutta se toinen ol' likkaihmiin
ja toinen ol' se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä
rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta siihen nauroi ja
sanoi sen olevan -- Aino. Mikä Aino se sellain sitte mahtoi olla, kun
ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata. Mutta kun sitä siinä
kattelin, niin oikein tek syrämestäin pahaa. Eihän se raukka voinut
kättään liikuttaa, siinä vaan seisoi ja katteli käsi ottalla.
Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei
sentään ihminen voi antaa!

EMÄNTÄ. Eikä sielua.

LIENA (nuuskaa salavihkaa).

AATU. Onhan Liena nuuskaamaankin oppinut.

LIENA. No, häi, on. (Vetää rasian esiin.) Jokos Aatu sen nyt näki.
Mitäs siitä sitten piilottaa. Niin nähkääs, kun siellä rohvessyörillä
olin, niin se antoi minulle sellatiisen pullon ja sanoi siinä olevan
ootiklonkia. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin sen pitää
sitten vasta haiseman hyvältä. Haista sinäkin, Aatu!

AATU (ottaa hyppysin ja pistää nenäänsä). Mainiota, -- --
hat' -- sii -- ootiklonkia!

EMÄNTÄ. Milloinkas se Miina sieltä -- --?

LIENA. Makasiininko päältä?

AATU (nauraa). Niin, koskas se tyttö sieltä alas rapuaa?

LIENA. Aina sinä Aatu niitä lumppiasi vetelet, ravutakos tarvittee,
suorat, selvät raput tulla. Ai, jai, sitä koreutta ja komeutta.
Neulojien päätkin ol' sitten leviät kuin heinäkuorma ja hameet taas
sellattiiset suikaleet. Miina ei sellaisiin saa ruveta.

AATU. No, Miina kai on jo tulossa? (Kääntyy pois punastellen.)

LIENA. Kaihan nyt juhannuksena tulee. Rupesi jo saamaan palkkaa ja
kotona vielä viraaplaa.

AATU. Mitäs se on se viraaplaaminen?

LIENA. Sitä se Helsingin puolen puhetta vaan on. (Ovat juoneet kahvia
kukin omalla puolellaan huoneessa. Leena vie kuppia pöydälle.)
Kiitoksia, se oli niin hyvää kahvia, että oikein vattassain kävelee ja
pitkin ruumistain kulkee.

EMÄNTÄ (on käväissyt noutamassa Lienan pussiin tavaraa ja pistellyt ne
sinne). Taas alkuun pääsette, laitoin vähäsen pussiin.

LIENA (nostaa olalleen ja avaa oven).

SEPPÄ-KALLE (nuori, roteva mies tulee portaalla vastaan). Ennen virstan
väärään, en mä kupparin vastaan. (Hyppää portailta johteen yli pihaan
ja ilmestyy avoimeen akkunaan.)

LIENA (akkunan edessä). Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres
taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin
viirunaama!

SEPPÄ-KALLE (yhä akkunassa ryntäillään). Ei siihen katkismuksessakaan
käsketä. Sanotaan vain: seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa.
Kupparista ei puhuta.

LIENA. Mene sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi
moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele palkeitasi vielä
kymmenen vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan, senkin
nokinaama, raurankuonan kaivaja, viilapenkin vinguttaja, sahan
poruttajahylky! Voi, voi, kun pitää vanhan sielunsa saastuttaman
pahoilla sanoilla tuommoisen Luojan luoman tähren. Eihän nyt, ei, jo
vaa, pitää mennäksein. Tuolta jo vilkuttaa oman tuvan nurkka. (Niiaa
syvään.) Kristukselle kiitos olkoon, kun on tulelta säilyttänyt.
Hyvästi, hyvästi. (Poistuu, puhuu mennessään.) Ei ole myrsky kattoa
repinyt, ei pahat ihmiset akkunoita kivittäneet, ei, ei!

SEPPÄ-KALLE. Nythän se tie on jälleen vapaa. (Poistuu akkunasta ja
tulee sisään ovesta.) Hyvää päivää taloon!

AATU. Päivää, käy peremmälle.

SEPPÄ-KALLE. Se hiivatin akka saa aina kieleni villiintymään. Se on
ihan kuin noiruttua.

EMÄNTÄ. Te nuoret tuppaatte olemaan vähä niinkuin ylenannettuja.
(Poistuu tuvasta vieden ulos uuniluutaa ja luutimisvettä.)

SEPPÄ-KALLE. Tota noin, poika, onkos yhtään tietoa, mistä sitä
juhannusviinaa nyt saisi?

AATU. En ole pitänyt väliä viinoilla.

SEPPÄ- KALLE. Häh, etteikö viinaa ollenkaan?

AATU. En minä välitä.

SEPPÄ-KALLE. Muistatkos jouluna? Kun oikein vesi suuhun herahtaa
ajatellessa niitä ryyppyjä. Eikä sitten ole saatu kunnon naukkua.
Vissisti minä hankin!

LIISA ja MAIJA (tulevat ulkoa, työasussa).

SEPPÄ-KALLE. No piikapikkaraiset, eikös tekis mieli tanssia?

LIISA. Piiat on pinhuusissa.

MAIJA. Ennättää se mustanmiehen kieli kilkattaa ja kalkattaa kuin
vasara alasimella, mutta ei se meistä pehmeää tee.

SEPPÄ-KALLE (yrittää ottaa kiinni). Jos ensin hiukan lämmittäisi!

LIISA (hotaisee maitosangolla). Pysykää loitolla ja kynnet poikki!
(Tytöt kaatavat kahvia pannusta itselleen ja juovat hörppien
teevadilta.)

SEPPÄ-KALLE (istuu tuolille selin tyttöihin). Eikös nyt kuitenkin
piretä oikein juhannuskemut täällä teillä, tanssit?

AATU. Onhan tässä tilaa mäellä.

SEPPÄ-KALLE. Eikös tuvassa?

AATU. Miksikäs ei, kun siivolla ollaan.

SEPPÄ-KALLE (äkeissään). Kukas tässä rähjäisi! En minä kenenkään tupia
mustaa, noet ne pysyy pajassani.

LIISA. Ettehän työ mustaa, mutta kun tappelette!

SEPPÄ-KALLE (matkii tyttöä). Vai myökös tapellaan. Sanos, sanos vielä
kerran että myö tapellaan! Häh, vai...

    (Kulkee uhitellen tytön nenän edessä kädet selän takana.)

LIISA (astuu takaperoa samaten kädet selän takana hiukan etukumarassa).
Mässäätte, hihkutte, torailette ja puukolla uhittelette, kerskutte,
ettei ole sellaista seppää tässä pitäjässä, ei toisessa eikä koko
Suomen maassa!

SEPPÄ-KALLE. Vai vielä kerskunkin!

MAIJA (juoksee syrjästä ja iskee heidän naamansa yhteen).

SEPPÄ-KALLE (saa kiinni Maijan). Näin harakoita kuritetaan.

LIISA (raapaisee tulta tikkuun ja pistää Seppä-Kallen nenän eteen). Ja
näin seppiä tyyrätään.

    (Tytöt juoksevat ulos.)

AATU (nauraa). Polttikos partasi? Voi mies poloinen, aina sinä
alakynteen, vaikka oletkin kylän vahvin mies.

SEPPÄ-KALLE. Häh, alakynteen, jos näyttäisinkin toret, niin...
(Huitaisee kädellään.)

AATU. Mitkä toret?

SEPPÄ-KALLE. Näiren nyrkkien, niin ei muuta kuin kerran vingahtaisi ja
sitten selälleen kiepahtaisi.

AATU. Ja sinä löytäisit itsesi jalka- ja käsirauroista.

SEPPÄ-KALLE. Häh, mistä arvasit ajatukseni? Aina kun oikein tahtoisin
tapella, niin ne raurat kilahtelevat korvissani ja välähtelevät
silmissäni, eikä se lysti enää maita.

AATU. Sinun pitäisi kerran saara oikein hyvällä lailla selkääsi.

SEPPÄ-KALLE. Häh, minäkö selkääni? Jo sinä poikanen jotakin juttelet!
Ei ole sitä miestä tässä pitäjässä eikä vielä toisessakaan, joka
Seppä-Kallen eteensä kontilleen vetäisi. Hehei! Eikä sitä tyttöä, joka
ei hepan keppaa vaimokseni tulisi, kun vaan naisin.

AATU. Mikset sitten nai? Johan sinulla on asumuskin kunnossa.

SEPPÄ-KALLE. En ole nähnyt oikein koreata. Sellainen se olla pitää,
että kaikki katsomaan kääntyy ja ympärillä kuhina käy.

AATU. Älä veikkonen, tulee pian toinen ja iskee sarvet päähäsi.

SEPPÄ-KALLE. Kyllä minä ne sarvetan!

TOLPERI (tulee ulkoa, vanha mies). Päivää.

AATU. Päivää, käykää peremmälle!

TOLPERI (nuuskii ilmaa). Täällä -- -- ha-haisee -- -- ma-maltaille.
Tekeekee -- keekös emäntä olutta?

AATU. Mitä lie uunissa ollut kaljan imellystä.

TOLPERI. Älä nyt, poikasein, ei minua jutkuteta. Koko piha lemuaa
vierteelle. Juhannus tästä tulee, oikea juhannus, sanon minä, oikea
olutjuhannus! Hehe, poika, käy pajaan, siell' on hevoset kengittämistä
vailla ja miestä ku salkoa pajamäki täynnä.

SEPPÄ-KALLE. Vastakos nyt juhlan aaton aattona tullaan, senkin
peijakkaan jahrut! (Menee äkäisesti.)

TOLPERI. Hihihi. Se poika on muijan kipee. Hehe. Mikäs on ollessa, kun
on sänky kuin laiva ja tupa ja sali ja kamari ja porstupa ja lehmän ja
lampaan ja sian ja kanoja ja vaikka mitä se poika voi ostaa.

EMÄNTÄ (tulee väännellen saavia, jossa on tappi uurteessa). Tules,
Aatu!

    (Aatu nostaa saavin hänen kanssaan renkun päälle,
    työntää toisen astian uurteen kohdalle.)

TOLPERI (suutaan maiskutellen kiertelee saavia). Voi sua, kultaisen
nesteen kuori ja lähre, sinusta saavirehju sitä valuu elämän vettä.
Tappi auki ja vettä päälle.

    (Puuhailee emännän kanssa saavin sijoittamisessa.)

VILLE (nuori mies juhlapuvussa, väärät sääret, herraskainen,
huomattavasti kohtelias). Hyvää päivää, terveisiä pääkaupungista.
(Kättelee kaikkia huoneessa olevia lakki kädessä, pyyhkii hikeä
otsaltaan.) Tulipas hiki vaikka hevosella tultiin.

TOLPERI. Niin kai, niin kai.

AATU. Kenen kanssa tulit?

VILLE. Miinan kanssa otettiin kyytimies asemalta.

AATU. Vai niin vai jo Miina tuli.

VILLE. Mikäs on tullessa kun tuodaan. Vähän se intteli, ettei riittäisi
hevosiin ja juniin, mutta pitihän minun kuitenkin ottaa koni ja
sellainen korea tyttö kuin Miina vain keventää kuormaa, sanoin minä. Ja
niin sitä tultiin. Vaikea sinne Kuivalan mäenlaitaan oli ajaa, kun ei
ole mitään ratastietä, mutta hyvä tahto ja iloinen mieli vie vaikka
vuorten poikki.

TOLPERI (kiertelee Villeä ja katselee). Aijai kun sinusta on tullut
viini mies kaupungissa. Kun olit sellatiinkii räkänokka ja rähjänuttu
mennessäs ja nyt niinkuin herra vaan. Sääret sentään on entisellään.

VILLE (vetää taskustaan pullon ja antaa sen salavihkaa Aatulle). Tässä
on viiniä tuliaisiksi.

LIISA ja MAIJA (tulevat kantaen vesisaavia). Nyt Tolperi saa miniän.

TOLPERI. No, jokos? Taivaastakos se nyt putos?

LIISA. Seppä-Kalle jäi kattelemaan kuin ukkosen lyömänä, kun Ville ja
Miina ajoivat Kinttulan kupparille, ja sanonut se on, että sellainen
hänen henttunsa olla pitää, niin että kyllä se nyt veti, ja Tolperille
tulee rieskan ja vierteen päivät.

TOLPERI (mutisee). Kinttulan kupparin tytär, mänkää saunaan!

AATU. Sinulla, Ville, taitaa olla aikaa käyrä kuulemassa tulisiko se
Nauriilan soittaja tänne juhannusiltana, niin pääsisimme pyörähtelemään
täällä.

VILLE. Männään, männään.

EMÄNTÄ (Liisalle). Käy sinä Miinaa tänne pyytämään. Olen niin röijyn
tarpeessa, ettei ole päälle pantavaa. Neuloisi vielä juhannukseksi.

LIISA. Nytkö heti? (Ovessa poistuessaan.)

EMÄNTÄ. Niin, että ehtii, tulisi kohta kun sopii.

    (Menee ulos Maijan kanssa.)

TOLPERI. Vai kupparin tyttären ne naittaisi nikkarin pojalle ja kylän
pulskalle sepälle. Ei se käy, niin kauan kun Tolper ukko elää. Talon
tytär se olla pitää ja hyvä, tän miehen miniä!

VILLE. Mitä Tolperi hourii. Meinaako ukko vielä kosia?

TOLPERI. Niin -- ettäkö ittelleni? No, olkoon männeeksi. Minulle se
Miina kyllä sopisi.

AATU. Eihän Tolperi vielä niin vanhakaan.

MIINA (tulee ulkoa vaaleanpunaisissa, somasti ja vaatimattomasti
puettu). Hyvää päivää, terveisiä kaupungista. (Kättelee Tolperia ja
Aatua.)

TOLPERI (katselee ja kiertelee). Aijai, jokos nyt tul' korea kylään?
Silmät jää, jää ne, ja kattomaan kääntyy, kun tiellä vastaan sattuu ja
kuiskina kuuluu. Sen se poika on sanonut naivansa, sellaisen tytön.
(Poistuu hiljalleen.) Jo tais tulla loukku ja poikuuren loppu sille
veijarille.

VILLE (sammaltaa hiukan, heiluttaa sormeaan Miinalle). Voi, sinua ihana
impi, minkä mullistuksen täällä toimitat. Uljas seppä on voitettu ja
syrän haavoitettu. Siellä hän nyt pajassansa huokailee ja häitä
meinailee. Ja täällä sinä hymyilet Aatulle ja punastelet ja itteesi
ihastutat. Aij aijai.

AATU (kääntää Villen ympäri hartioista työntäen hiljalleen ovea kohti).
Kas noin, täyskäännös oveen päin. Äläkä palaa, ennenkuin on
viulunvinguttaja mukanasi. Parempi vielä, jos on kaksi, hanuri ja
viulu, koko soittokunta.

VILLE (Miinalle). Aij aij ai! (Poistuu.)

AATU. Miina!

MIINA. Se on nimeni.

AATU. Vieläkö sinä muistat?

MIINA. En minä muista mitään.

AATU. Sanonkoma sitten uurestaan?

MIINA. Mikäs estää?

AATU. Tänään on kaunis ilma.

MIINA (kääntyy selin). Ja juhannuksen aaton aatto.

AATU. Katsos varista tuolla airalla!

MIINA (heiluttaa sormellaan). Saitkos kiikkiin?

AATU (ottaa jotakin taskustaan). Arvaas mitä tässä on?

    (Pitää sormien välissä korkealla.)

MIINA. Sormushan se on.

AATU. Arvaa kelle!

MIINA. Sormia on maailmassa liian paljon, en voi.

AATU. Kas, kun oletkin olevinasi.

MIINA. Pitäisikös lentää kaulaasi?

AATU. Mieles tekee kuitenkin.

MIINA. Koskas ennen?

AATU. Älä ole paha. Sano, että ymmärrät, enkä muuta pyyräkään. Mutta
illalla tulen vanhaan paikkaan.

MIINA. Olin silloin ennen kaupunkiin menoa niin lapsekas, ei sinun
tarvitse pitää lupaustasi. Ole aivan kuin ei koskaan olisi mitään ollut
välillämme.

AATU (levottomana). Mitä se tietää, enkö enää kelpaisi...?

MIINA. Sinä olet talollinen. Etkös ymmärrä. Äitisi...

AATU. Mitä äiristä?

MIINA. Tulee sisään.

AATU. Puhunko äirille?

MIINA. Älä kysy. En minä tierä.

AATU. Sitten tierän minä.

MIINA. Äitisi ei nyt kuitenkaan anna myöten.

AATU. On antaminen. Oletko sinä itte tuon hameen tehnyt?

MIINA. Parina iltana "viraaplasin".

AATU. Sitäkös se viraaplaaminen olikin, äitisi siitä puhui ja minä jo
luulin, että se oli jotakin huvittelemista. (Hypistelee hihaa.) Aijai
kuinka se on sileää ja soreaa.

    (Syleilee äkkiä ja suutelee Miinaa.)

MIINA. Senkin viekastelija!

    (Rimpuilee irti, mutta kun ei pääse, taipuu istumaan polvelle.)

AATU. Ja nyt minä otan ohjakset omiin käsiini, etkä sinä enää mene
kaupunkiin etkä sen taakse. Aholan emäntä sinusta tulee.

MIINA (vakavana). Syrämeni lyö ja minua niin ahristaa. Sinä saat paljon
harmia minun vuokseni. Tahtoisin olla rikas ja ylhäinen ja olla sinun
vertaisesi ihan kaikessa. Kun ne aina pilkkaavat äitini ammattia.

AATU. Anna pilkata.

MIINA. Jos sinä sitten kyllästyt sellaisiin puheisiin, että kupparin
tyttären nai.

AATU. Rakastatko sinä minua?

MIINA. Rakastan minä sinua, tiedäthän sen, mutta sen vuoksi en
soisikaan sinulle surua ja harmia. Ja kun se sitten vielä tulee ihka
minun tähteni, niin ymmärräthän, että syrämeni on ihan kipeä. Sinun
tähtesi, Aatu!

AATU. Tulkoot nyt vaikka seittemän kymmentä irvileukaa, pannaan ne
kaikki häissämme tanssimaan!

MIINA (irroittaa itsensä).

EMÄNTÄ (tulee.) Hyvää päivää, Miina, johan sinä tulit.

MIINA. Terveisiä kaupungista, juurihan tulin Paavolan Villen kanssa.

EMÄNTÄ. Niin aina, niihän se Ville sitä juttusi. Neulojaksikos sinä
nyt...?

MIINA. Tulin ottamaan mittaa. Se Liisa toimitti, että emäntä tarvittee
pyhiksi.

EMÄNTÄ. Tarpeenhan se on, kun ei ole enää reilua röijyä päälle panna.
Ja juhannus on aina juhannus, pitää olla vaaleata ja kunnollista.

MIINA. Onkos kangasta?

EMANTA. Häi, jo vuosi takaperin ostin, mutta kun sitten isäntä kuoli ja
se ol' sellaista punavoittoista, niin en sitten teettänytkään.
(Huokaa.) Niin, siitä on nyt toista vuotta, kun Aatun isä kuoli.

MIINA (on ottanut mittaa emännän jutellessa).

EMÄNTÄ (käy hakemassa peräkamarista kankaan).

AATU. Tänään vielä puhun asiat selväksi.

MIINA. Älä, älä puhu. Pelkään niin kauheasti, että sitten on erottava
kokonaan!

EMÄNTÄ (tulee). Tässä se on, kyllä siitä pitäisi tulla röijy ja
esiliina.

MIINA. (poistuu). Hyvästi nyt, käyn myöhemmällä koettelemassa.

EMÄNTÄ. Eikös kahvia odoteta?

MIINA. Kiitoksia, en jouda sitten neulomaan. Kun ei ole konetta, niin
menee aikaa. Hyvästi vaan! (Poistuu.)

AATU. Mitäs äiti, sanotte, jos minä ostaisin Miinalle koneen?

EMÄNTÄ. Pyysikös Miina lainaa?

AATU. Ei Miina pyytänyt, itte minä vaan meinasin, että kun Miinasta nyt
pitäisi tulla Aholan emäntä...

EMÄNTÄ (jää seisomaan keskelle lattiaa hämmästyneenä). Siunatkoon,
poika, mitäs sinä sanot?

AATU. Sen vaan, että Miinan minä nyt nain.

EMÄNTÄ. Eihän se niin voi olla, rakas lapsein, eihän sentään. Johan
vallan hukka sitten tulee!

AATU. Ei ollenkaan. Mitäs nyt hukka tulisi!

EMÄNTÄ. Jos sentään aattelet, niin eihän sovi. Isäsi jätti taloon
velkaa, köyhä mies kun oli tullessaan. Minäkin menin vastoin
vanhempieni tahtoa köyhän kanssa yhteen ja sain sitä monastikin katua.
Oli vielä vähän juomarinsekainen. Talo sentään oli minun, niin ettei
päässyt vallan asioita sekottamaan. Eihän nyt kuitenkaan, että sinä
Miinan -- kun on vielä kupparin tytär. Koko pitäjä sitä matkii, ettei
kehtaa kirkkoon mennä.

AATU. On sitten menemätä, kunnes kehtaa.

EMÄNTÄ (itkee). Et yhtään välitä äiristäsikään.

AATU. Tottahan minä välitän, mutta Miinaa rakastan. Sanassakin
sanotaan, että isästä ja äiristä on luovuttava!

EMÄNTÄ (suuttuneena). Sanassa sanotaan, että tottele isääs ja äitiäs!
Ja jos ikään Miinaa pyyrät, niin et taloa saa, niin kauan kun minä
elän!

AATU. Puhuttekos te nyt oikein vakaata totta?

EMÄNTÄ. En suinkaan tässä nyt kuriele!

AATU. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan. Minulla on meiningit
selvänä senkin varalle ja maailma suuri ja avara.

EMÄNTÄ. Minne sinä nyt sitten lähtisit?

AATU. Amerikkaan vaan.

EMÄNTÄ. Sinne ne aina sitten, kun ei kaikki käy nenää myöten. Sen siitä
saa palkakseen, kun koko elämänsä raataa ja raastaa ja kasvattaa ja
huolehtii, niin että tukka harmaaksi käy ennen aikojaan ja vanhuus
tulee. Ettäs minulle tän teit!

    (Menee kamariin.)

TOLPERI (tulee ulkoa). Hei, hei helluntaina, juhannus ja joulu, nyt se
alkaa meirän pojan ja kupparin Miinan koulu!

AATU. Mitä siinä jorotatte?

TOLPERI. Sitä vaan, että meirän poika sen tytön nai. Sen se on sanonut,
ja kun meirän poika sanoo, niin se kanssa pitää. Se Ville sentään on
oikea mies, toi sellaiset viinat, että oikein ruumiissain kävelee ja
hyvää hivelee, aijai kun on hyvä ollaksein, ei suinkaan taivaanolo oo
sen ihanampaa. Tää se on vanhan iloa. Tuota noin; eikös se Miina ollut
justiisa tässä?

AATU. Mitä Miinasta?

TOLPERI. No, sitä vain, että olisin sen pojan puolesta puhunut enkä
uskalla sinne kupparille. Se akka vaikka varilla polttaa, kun se
poikakin sitä kuppariksi haukkui.

LIENA ja MIINA (tulevat ulkoa).

LIENA. Emäntä puhui saunanlämmittämisestä taanoin ja nyt tulin
kuulemaan, että joko panen tulta. Miinakin ennätti leikata röijyn ja
tuli sitä koettelemaan.

TOLPERI. Kas vaan, kun ollaan toimellisia. Sellaisesta se emäntä tulee.

LIENA. Mistäs nyt tuulee, kun nikkari kupparia puhuttelee?

TOLPERI. Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta puhunhan mää, kun se
meirän poika niin meinaa, että on hyvää puhuttava. Se on sitten ähkinyt
ja puhkinut koko päivän kuin paha mulli. Rehellinen sillä on aikomus ja
hyvä se on mies.

LIENA. Jokos on sattunut jalkaan taikka käteen? (Vahingon iloa.)

TOLPERI. Eihän sen jalka eikä käsi... syrämmeen sen tais koskea.

LIENA (tosissaan). Aijai, se on vaarallista. Ne Helsinkin tohtoorit
sanoovat, että kun syränsuonta kiristää, niin ei silloin enää
hierominen auta!

TOLPERI. No, no, ei nyt sentään mahra! (Suu venyy leveään hymyyn, ja
tihrusilmillään hän tirkistelee Miinaa.) Sen minä vaan sanon, että
kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi ja pulska se on ja vahva!

LIENA. Kas, kun ei jo ole hakenutkin, johan sillä olis aikakin ja hyvä
sillä on se tienistikin.

TOLPERI. Niin meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte
olen nikkari. Tieräthää sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun
tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran
piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!

LIENA. On se pitsattu.

TOLPERI. Niin, eiköstä o? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan,
niin ensin se loikkaa -- kyynärän, ja sitten se loikkaa -- -- puol
kyynärää ja sitten se loikkaa -- korttelin, ja sitten se menee
kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaa.

LIENA. Aina Tolperi hulluttelee.

TOLPERI. Vai hulluttelen minä. Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen
piironkin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla
miniäkseni!

LIENA. Mitäs Tolperi siinä humalassa höpertelee?

TOLPERI. Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli
juhlan kunniaksi hiukan otettua sen Villen tuliaisia, vaikka se meirän
rovasti kovasti siitä varottaa.

LIENA. Sais vielä enemmänkin varottaa.

TOLPERI. Älä sinä, Liena, vaan sille kantele. Kun se sitten tulee
lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun
minä kuolen.

    (Itkee.)

LIENA. Mitäs minä... Tolperi menee nyt kauniisti kotiin ja panee maata.

TOLPERI. Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee
sulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet!

LIENA. Voi, ihmisparkaa ja raatoa, vai ei ruumiskirstuakaan! Enkä minä
sitä Tolperilta kerjää. Itte minä nikkaroin tupani ja itte voin tehrä
kirstunikin.

TOLPERI. Hihihi, akan tekemä ruumiskirstu, koko pitäjä nauraa. Älä, älä
sinä sentään suutu. Ollaa myö ystäviä. (Lähentelee ja hyväilee.) Poika
ja Miina ja kuppari ja nikkari...!

LIENA (on siepannut kengän jalastaan). Tuoss' on kuppari, senkin
veuruleuka!

    (Lyö kengällä Tolperia.)

VÄLIVERHO.



TOINEN NÄYTÖS.


Juhannusilta. Nurmikkoa järven rannalla, oikealla kuusitankoinen,
jykevä kiikku. Taustana järvi, etäällä veneitä vesillä, kokkoja kaukana
rannoilla. Kuulun väliin hanurin, väliin viulun soittoa ja laulun
hyminää.

Kylän nuorisoa kiikussa ja metsässä rannalla. Tytöt ja pojat laulavat
kiikun hiljaa liikkuessa:

    (Kansanlaulu):

    Kahdeksantoista vuotta kun täytin,
    kukoistavalta ruusulta näytin.
    Voi, kuinka iloinen olin minä silloin!
    Kun tanssista tanssihin kuljin mä illoin,
    kun ystävä puoleeni katsahti,
    niin sydämeni lemmestä sykähti.

    Mut toiseen tuo kulta mieltyikin kohta,
    voi, mihin tuskaan lempi voi johtaa!
    Kaksikymmentä vuotta kun täytin,
    lakastuneelta ruusulta näytin.
    Ystävä laulaen kihlasi toisen,
    unohti valansa ensimmäisen.

    On kulunut vuotta monta ja pitkää,
    lempeni tuskaa ei haihduta mitkään.
    Vain kerran puhkesi lempeni kukkaan,
    ijäksi kukkinut onkin se hukkaan.
    Sen kukan nuorena omaksi sain,
    en unhota sitä mä ikänäin!

MAIJA. Käännetään lehteä. Liisa, lauletaan "Heilini":

    (Kansanlaulu):

    Rautikko hevonen ja malmiset rattaat,
    kun asemalta ajettihin,
    sun reissun reissua rallallei,
    kun asemalta ajettihin.

    Oli sillä ihmisen ymmärrys,
    kun istui mun rinnalleni,
    sun reissun reissua rallallei;
    kun istui mun rinnalleni.

    Eikä mun heilini vanha oo,
    se on toisella kymmenellä,
    sun reissun j.n.e.

    Eikä mun heilini rikas oo,
    se on köyhän mummon likka
    j.n.e.

    Eikä se käsin ompele,
    vaan masiinalla se tikkaa,
    sun reissun j.n.e.

    Eikä mun heilini hieno oo,
    se on pullo-olven juoja,
    sun reissun j.n.e.

    Ei soo ilon antaja,
    vaan suuren surun tuoja,
    sun reissun j.n.e.

    Eikä mun heilini tässä kylässä
    tallaa kukkasia,
    sun reissun j.n.e.

    Vaan se kantaa toisessa kylässä
    poskia punaisia,
    sun reissun j.n.e.

SEPPÄ-KALLE (kiikussa keskitangolla). Hoi, Aatu ja Miina, tulkaa
kiikkuun, täällä on tilaa!

LIISA. Antaa heirän olla rauhassa.

SEPPÄ-KALLE. Ei mitään eri seuroja. Tänne nyt vain. Ja sitten Miina saa
vuorostaan laulaa. Eikös niin?

TYTÖT. Niin, Miina laulaa.

MAIJA. Oikein Helsingin lauluja.

ÄÄNI. Miina laulaa!

AATU. Tullaan, tullaan.

    (Nousee Miinan kanssa kiikkuun.)

MAIJA. Minkälainen nuotti siellä Helsingissä nyt on?

MIINA. Makasiinissa tytöt lauloivat kaikenlaista.

MAIJA. Etkö yhtään muista?

MIINA (laulaa):

    Vene liitää yksinäinen
    vaiheell' yön ja illan,
    sinne kauas rakentaisin
    sydäntemme sillan.

    Auervetten ulapoilla
    taivaan portti aukee,
    siellä murhe, elon harhat,
    sydäntuskat raukee.

(Hetken hiljaisuus.)

LIISA. Se on niin kaunis ja surullinen.

SEPPÄ-KALLE. Tuolta se tulee illan paras lysti. Hei, Jaana!

JAANA (vanha nainen tulee oikealta kantaen suurta kahvipannua ja isoa
vasua, josta purkaa vasemmalle metsikköön astioita ja nisuleipiä
j.m.s.). Tässä sitä nyt on. Onkos tulta?

VILLE. Tuolla koko rovio, vaikka ittenne keittäisitte.

JAANA. En minä mikään noita ole.

VILLE. Onkos teillä ryyppylasia?

JAANA. Vielä sun mitä. Ryypätkää pullosta.

LIISA. Nyt on Aatun vuoro laulaa, se uusi!

AATU. Mikä uusi?

LIISA. Se, kun sinä eilen illalla lauloit hevosia sukiessasi kaivolla.

AATU. En minä nyt.

LIISA. Liiri, laari, hiiren saari, peukaloisen pehkut! Ei ne sellaiset
estelyt kelpaa. Minulla on tänä iltana laulun komento ja sitä on
toteltava. Ellet sinä laula, niin minä laulan sinun viisusi, muistan
sen hyvin.

AATU. Ennen sen sitten itte laulan:

    Mäen laidassa kaunis kukka
    sen painoin ma povelleni.
    En minä sitä muille näytä,
    vaan säilytän itselleni.

    Kukan lehdillä kastehelmi
    kirkkaana kimaltelee,
    tän pojan mielessä surut suuret
    aina karvastelee.

    Kun minä kauas purjehdin,
    jää tänne mun kultaseni,
    sitten kun ma takaisin tulen,
    otan sun omakseni!

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Selvähän se kuin peili. Mitä Miina siihen sanoo?

MIINA (laulaa):

    Istun rannan kivelle ja sua ajattelen,
    ikäväni ilmoitan ja hiekkaan kirjottelen:
    tule kotikunnaalle ja oma mökki laita,
    siinä oomme rikkaita ja onnen kuninkaita.

VILLE (touhuaa pulloineen kiven juuressa). Mitä talollinen mökillä
tekee, kun on maat ja mannut ja itte isäntämies?

LIISA. Ville, tulkaa heittämään, Seppä-Kalle on jo väsynyt.

VILLE. Ei sinne mahru. Heittäköön nyt vain Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Suorat minulla on sääret, en minä sitä varten heittämättä
ole, minä!

TOINEN KYLÄN POIKA. Seppä se vasta on potkiva poika.

MAIJA. On tätä jo tässä kiikuttu, oikein jalat henttyy. (Huutaa.)
Jaanaa! (Kädet suun edessä torvena.) Jaanaa! Joko kahvi kiehuu?
(Laskeutuu alas kiikusta ja toiset samoin.) Mennään piiritanssia.
Kaikki mukaan! Koreet koreille ja rumat rumille. Seppä-Kalle, tulkaa
minun kanssani!

    (Piiri muodostuu.)

VILLE (vetää Miinan piiriin ja pyörittää laulaen):

    Näin sitä mennään pyörähytellään
    ilon ja laulun kanssa vaan,
    tule sinä kaunis valkea tyttö
    minun kanssani tanssimaan.

(Tytöt kikattavat ja pyörittävät Villeä vuoron perään vaihtaen sanat:
kaunis, valkea tyttö = kaunis kaupunginpoika j.n.e)

SEPPÄ-KALLE (anastaa Miinan parikseen ja vie samalle kivelle istumaan,
josta Aatu juuri on noussut mennäkseen piiriin pyörimään). En minä
oikein siitä tykkää, että Aatu niin paljon seuroo Miinaa. Se on nyt
ollut sellaista pilaa Aatun puolelta, eikä suinkaan Miina sitä totena
pirä!

MIINA. Mikäs on pitäessäkin.

SEPPÄ-KALLE. Eihän Miina sentään mahra pahaa tykätä, kun tulee
sanotuksi suu puhtaaksi, ja kun vielä tässä aaton aattona tuli sen
johteen ylikin loikatuksi.

MIINA. Minkä johteen?

SEPPÄ-KALLE. Kyllähän Miina sen vissistä tietää, no, sen Aholan
johteen. Sinä päivänä, kun kupp... Se on tää mun kielein sellatiin,
että se väliin lipsahtaa, ja kun nyt aina puhutaan kupparista, niin se
menee minultakin. Eihän Miina nyt vaan tykkää pahaa?

MIINA. Mitäs siitä puhuu, antaa olla oloillaan kunkiin.

SEPPÄ-KALLE. Eiköstä niin? Ja seppä on sentään aina seppä ja vasara
aina jalompi kuin kuokka ja rauta maata mahtavampi -- niin sananlasku
sanoo. Ja minä olen kattellut nyt Miinaa jo kauan, mutta kun se -- höm
-- -- vävyksi rupeaminen -- -- Miksi hitoksi sitä siellä kaupungissa
sanotaan?

MIINA. Ketä?

SEPPÄ-KALLE. Miinan äitiä?

MIINA. Hierojaksi.

SEPPÄ-KALLE. Vai siinä kaaressa? Kysyn nyt Miinalta oikeen
totueellisesti, että eikös sitä sentään hierojan vävyksi kelpaa? Miina
on taas niin korea tyttö puolestaan, että vaikka sitten hiivatti olisi
ja itte rienaaja ja senkin seittemän kupp... hierojaa hännillä, niin
totta vieköön otan?

MIINA. Piiritanssiinko?

AATU. Mitäs Kalle täällä haastelee?

SEPPÄ-KALLE (hyvin meinaavana). Kyselen vaan, mitä sinne kaupunkiin
kuuluu. Ja mitäs sinne oikeastaan kuuluu? Kysytään se rehellisesti.

MIINA. Kivimuuria ja kirkontornia, katukiviä ja uunin piippuja, tuhmia
ja viisaita, mutta ei ketään sellaista kuin Seppä-Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Joo, justiisa niinkuin minä meinaan.

    (Ottaa Miinan käden.)

AATU. Laske irti Miinan käsi!

SEPPÄ-KALLE. Mitäs sinä, mies, räpätät?

MIINA. Älä huoli riirellä, Aatu. Seppä on hyvällä tuulella.

AATU (poistuu).

SEPPÄ-KALLE. Mitäs Miina siihen sanoo? Isä kävi aamulla kyselemässä.

MIINA. Tolperi lupasi tehrä minulle piirongin kapioiksi.

SEPPÄ-KALLE. Kuinkas muuten. Isä osaa tehrä oikein sellaisen
rokelmenttipiirongin, että sillä on maha kuin maaherralla, niin se on
sitten vasta julkinen kapine. Ja sen päälle kun panee peilin, niin
luulee olevansa kuin reivinnan kammarissa. Kelpaa siinä Minnan
peilailla, niin korea kun onkii. Ja kun minä sitten tulen pajasta ja
katton kanssa kuvaa, niin on siinä mustaa ja on siinä valkoista ja on
siinä soriaa ja koriaa vartta. Eiköstä okkii?

MIINA. No, kunhan sen sanoo!

SEPPÄ-KALLE. Ei ole hyvä tulla silloin sanomaan, että "kupparin vävy"!
Silloin saa hyvinkin kattoa, mistä ittensä löytää.

MIINA. Kukas tota Seppä-Kallelle sanoo, kun ei ole kupparin vävy.

SEPPÄ-KALLE. Ei vielä, ei vielä. Hihi, tämä vasta laatuun käy. Mutta
tahtoisin sentään saara varman vastauksen. Se Aatu on niin
tuppaavainen, niinkuin sillä olisi lupa ja mielisuosio!

MIINA. Aatulla on omat huolensa.

SEPPÄ-KALLE. Hihi, onkos saanut rukkaset?

MIINA (yrittää nousta).

SEPPÄ-KALLE (estää). Ei, ei, ei nyt saa mennä, ennenkuin Miina lupaa
tulla emännäksein.

MIINA. En ole vielä luvannut enkä vasta aio ja menen koska lystään.

SEPPÄ-KALLE. No, no, vaimoväkeä se Miinakin vaan on... vaikka koreakin
olis. Ja kyllä hameväen on toteltava.

MIINA (yrittää vapautua; kun ei onnistu, heittää päätään ja nauraa).
Vai on hameväen toteltava? Malttakaa (kuiskaa) kun he ovat menneet
kaikki kahville, tulkaa silloin saamaan vastaus. Minä istun -- --
orottakaa, kun mietin. (Takoo käsin otsaansa.) No, nyt tierän. Minä
istun selin teihin tässä kivellä, päässäni -- -- liina ja ylläni -- --
(huomaa takkinsa puun oksalla) tuo takki tuosta. Ymmärrättekös?

SEPPÄ-KALLE. Selvää kuin peili. Miina on aika viisas.

MIINA. Se nährään sitten. Ei sanaakaan kellekään!

SEPPÄ-KALLE. Luuleekos Miina minua hölmöksi?

MIINA. Kuinka niin?

SEPPÄ-KALLE. Että enkös minä ymmärtäisi tarkoitusta?

    (Töykkii meinaavasti Miinan käsivartta ja katsoo
    hymyillen tyttöön.)

LIISA (on järjestänyt numeroleikin. Kaikki istuvat parittain. Huudot
käyvät vikkelään ja Seppä-Kalle huutaa aina Miinan takaisin).
Seppä-Kalle on jarruna leikissä. Kiireesti tänne viereeni. Minä huuran
teitä koko illan, jos ei muu auta, ja pantit pois. Ensin lakki ja
sitten takki, ja kello ja...

SEPPÄ-KALLE. Armoa, armoa, tulenhan minä, kun jouran.

LIISA. Pantit pois.

MAIJA (huutaa). Viisi!... kuka on viisi?

AATU (puhelee Miinan kanssa). Kuka huusi?

LIISA. Pantti. (Ottaa esineen Aatulta.) Miina, huura!

MIINA. Seittemän.

SEPPÄ-KALLE (menee Miinan viereen ja näpäyttää sormea Aatun nenän
edessä).

LIISA. Huutakaa.

ENSIMM. POIKA. Kuusi!

LIISA. Pantti pois, Miina, sinä et kuullut.

    (Ottaa esineen.)

SEPPÄ-KALLE. Kuusi.

    (Pidättää Miinaa.)

MIINA (palaa).

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Kokko on kohta komeimmillaan ja kahvi valmiina.

VILLE. Ja hiukan miestä vahvempaa.

JAANA (tulee vasemmalta). Se on nyt sitten juotavaa. Menkää kaikki
tyyni. Lähren tästä makuulle minä.

    (Kaikki poistuvat vasemmalle.)

MIINA (vetää Jaanaa puun taakse). Älkää vielä menkö, minulla on vähän
asiaa. Tässä on teille valkoinen liina. Sen saatte ihka omaksenne,
mutta sirotaan se nyt hyvin silmille. Kas noin. Ja ottakaa tämä takki
yllenne. (On ottanut oksalta pitkän, vaalean vaippansa ja vetää sen
Jaanan ylle.) Kas noin. (Ottaa taskustaan pienen pullon.) Tässä on
hajuvettä, kaaretaan takille. Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Kun
Seppä-Kalle tulee, niin istukaa tässä kivellä ja selin häneen ja
myöntykää, vaikka se mitä sanoisi.

JAANA. Mitäs varten tämä nyt oikein on?

MIINA. Kujeilua vaan. Narrataan pikkusen. Olettehan tekin kerran ollut
nuori.

JAANA. En minä oo koskaan ketään narrannut, muut ovat narranneet minua.

MIINA. Narratkaa sitten nyt kerran tekin. Minä autan.

JAANA. Ettäkö istun vaan ja sanon että "joo"?

MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin
sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.

    (Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi,
     jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)

SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!

JAANA. Niin!

SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee
kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.

JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?

SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä
antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin
ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken
vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.

    (Yrittää kääntää hartioista.)

JAANA. Ole alallasi.

SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä...?

JAANA (nousee aikoen poistua).

SEPPÄ-KALLE (vetää äkisti kivelle takaisin). Ei, älä mene, älä suutu.
(Nuuskii nenällään). Sinä haiset niin hyvälle. Se on ihan kuin
kaupungissa hienot ryökinät. Se niin hemasee minua ja tekee mieleni
lauhkeaksi ja juhlalliseksi. Istu, istu nyt hiljaa, että saan puhua
sinulle. Katsos, en minä ole perin sellainen kuin näytän, en pelkkä
moukariseppä. Syrämmessäin on niin paljon ihmisen meinaamista ja
sellaista kaipaamista, ettei sitä mikään työ eikä lysti eikä meno
tyyrytä. Ja vaikka ne antais minulle kaiken maailman makeat ja rieskat,
niin en minä siitä täytetyksi tulisi. Ei, ei, ihminen ei siitä elä.
Minä kaipaan ja himoan sitä rakkauren rieskaa.

JAANA (yskäisee). Niin kai.

SEPPÄ-KALLE (laskee käsivartensa Jaanan kaulalle).

JAANA (antaa sen tapahtua, mutta pudottaa hiljalleen käden jälleen alas
sepän puhuessa).

SEPPÄ-KALLE (surumielisenä). Nyt on juhannusyö, linnut puissa hiljaa
kujertaa. Ne puhelee pesässä toisilleen, vissisti ne rakkautta tuntee.
Nyt on syrän minunkin rinnassain lauhkea niinkuin tuo rannan vesi ja
mielein niin pehmeä ja nöyrä. On niin hyvä ja autuas ollaksein, etten
kellenkään pahaa soisi. Ja kaikki se sinusta lähtee. Onhan tää minun
syrämmein uppiniskainen ja aina valmis vänkkäämään vastaan. Se on
täyteen ylpeyttä. Kun minä nyt sentään olen hyvä ja taitava seppä, niin
ettei toista minun vertaistani näillä paikoilla ole eikä tule, niin
eihän se mahra väärinkään olla, että vähän röystäilen, röystäilee ne
huonommatkin. Mutta sen sinulle sanon, Miina, että osaan minä taas
iloita ja riemuitakin paremmin kuin muut ja rakkautta kaipailla ja
sitten aviopuolisolleni uskollinen olla. Sen sinulle lupaan ja pyhän
valani kanssa pirän. Ja jos sinä aviovaimona nöyrä olet niinkuin lämmin
rasva ruuvin jenkoissa, niin en sinua kurita, niinkuin vaimoihmistä
kurittaa pitäisi, vaan hyvänä pirän!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Puhu sinä vaan kovemmin korealla suullasi. Sitä minä nyt
niin tahtoisin. Anna äänesi kuulua. Kun sitten pappilasta tullaan --
niin, niin -- -- sittenhän sinä puhut ja näytät silmäsi ja riemu ja
onni alkaa!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Ja sinä olet sitten meirän huoneissamme kuin sirkkunen
sillan päällä, viserrät ja vehnäsiä ja sokerileipiä leivot ja pakaat.
(Metsässä näkyy kyläläisiä.) Meillä on silloin juhannus ja joulu joka
päivä!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän
parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen,
ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee
ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo
ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti
minuun katsahtaa, niin silloin -- niin silloin -- Miina -- Miina...
minä ilosta itken.

JAANA. (nyyhkii).

SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä
niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan
tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.

JAANA. Minä -- -- minä en voi -- -- en, se on niin -- -- niin kaunista!
(Itkee suureen ääneen.) En voi -- -- pe-ettää ke-eetään!

VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas
Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?

    (Kaikki ovat saapuneet takaisin.)

LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään
erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?

SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!

VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi
rupeaa.

SEPPÄ-KALLE (nauraa). Voi teirän silmiänne ja ymmärrystänne!

JAANA. Päästä pois, kun nauravat!

SEPPÄ-KALLE. Nauretaan heirän kanssaan.

    (Nauraa ja pitelee Jaanaa kainalossaan.)

LIISA (on tullut lähelle ja katselee Jaanaa).

AATU (rientää vasemmalta vetääkseen Liisan pois). Ei saa olla utelias!

SEPPÄ-KALLE. No, Aatu, kuka meistä Miinan sai?

AATU. Se kai, joka tytön nai!

SEPPÄ-KALLE. Oikein sanot. Seppä tän tytön nai eikä kukaan muu.

AATU. Niin, sen tytön, joka sinulla nyt on kainalossa. Sen, sen sinä
nait ja sen sinä naira saat!

SEPPÄ-KALLE. Kattos nyt, jokosta myönnät?

AATU. Totuus aina paikkansa pitää. Eikös nyt tuota nää joka ikinen,
että seppä seisoo tuossa oma kulta kainalossa.

JAANA. En minä tässä koko yötä pilkattavana seiso. (Ottaa liinan
päästään ja takin yltään ja heittää ne maahan.) Tossa on!

SEPPA-KALLE. Jaana! Jaa-aana!

AATU (matkii). Jaa-aana!

VILLE. Kalle halasi rakkaasti Jaanaa!

ENSIMM. POIKA. Ja lupasi naira! Eiköstä luvannutkii naira?

TOINEN POIKA. Ja mennä huomenna pappilaan, sen me toristamme, totta
vieköön...!

ENSIMM. POIKA. Toristamme -- -- minä.

ÄÄNIÄ. Minä -- ja minä -- ja minä!

SEPPÄ-KALLE (vähitellen vimmastuu). Jollette nyt tuki suutanne, niin
saatte passit sinne, missä ei naira eikä mennä pappilaan. Vielä minä
olen Seppä-Kalle, ja jumalavita teitä joutumasta näihin pihteihin.

    (Ojentelee käsiään, ja toiset kaikkoavat sen mukaan kauemmaksi.)

VILLE. Ryyppää, veikkonen, ja niele harmit.

SEPPÄ-KALLE. Loittone, vääräsääri mäyrä, taikka kyllä sinut nielen
harmiesi kanssa. Ei kuulu teihin meikäläisen harmit ja kun kerran
sisuni kiehuu, niin se saa kiehua ja saatte vielä nährä, mitä sekin
merkittee, kun Seppä-Kallen sisu kiehuu!

VILLE. Ryyppää ensin, eihän ilman märkyyttä kiehua voi.

SEPPÄ-KALLE (sieppaa pullon Villen kädestä ja ryyppää suusta pitkän
kulauksen ja vielä toisenkin). Häääh! Niinkuin tuli se kiertää ja palaa
minun ruumiissani. Ja niinkuin sula öljy se leviää sisuni ympärille ja
sitä lämmittää, ja niinkuin palsaami se suruani kuluttaa. Aijai, sinä,
Miina, ettäs minulle tällaisen teit. Kun et sinä, valkea tyttö, tierä,
minkä haavan itseeni minuun iskit sillä viekkaalla kielelläsi. Ja minkä
kirveleväisen polton sinä syrämeeni sytytit noilla helottavilla
silmilläsi. (Juopuu vähitellen.) Etkös sinä sitäkään ajatellut, että
nyt on suvi ja nyt on juhannusyö ja että minun syrämeni vangittu oli ja
minä puhuin siitä rakkauuresta, joka kahren syräntä lämmittää. Etkös
sinä näe, kuinka luonto rakkauressa ympärillämme kuiskailee ja
heilimöitä tahtoo, kuinka se kukkaisiaan toiseen kukkaan kurkoittaa
niinkuin janoova suutaan lähteen pintaan. Voi, sinua syrämetön tyttö,
kuinkas sinua rangaista taitaisin, koska mieleni tekee villaisella
kärellä sivellä ja pirellä. Jos minulle suuta antaisit, niin kaikki
unohtaisin, taivaan ja maan ja tän maallisen oman ittenikin. Sinä...

    (On hoippunut Miinaa tavoittamaan. Viinapullo on kulkenut ahkeraan
    miehestä mieheen, ja Aatukin on kallistellut toisten mukana.)

AATU (työntää Seppä-Kallen syrjään). Pois kourat!

LIISA. Älkää riitele, nyt lunastetaan pantit!

VILLE. Ja unohretaan muut harmit ja ollaan niinkuin Aaprahamin
helmassa, missä ei enää naira...

AATU. Eikä tarvitte vierä pappilaan Jaanaa! (Naurua.)

VILLE (lepytellen). Niin oikein totta, lunastetaan pantit, muuten,
Kallesta tulee vielä Aatami. Eihän sillä enää ole muuta kuin housut ja
paita.

LIISA. Kuka on ilman panttia?

VILLE. Minä olen.

LIISA. Ole sinä sitten tuomari. (Ottaa esineiden joukosta pienen piipun
ja pitää sitä korkealla.) Kenen pantti päällä palaa?

ENSIMM. POIKA. Minun.

LIISA. Herra tuomari, mitä sen pitää tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE. Vetäköön hirsiä!

LIISA. Tuolla, kiikun tolpassa, verä siellä!

ENSIMM. POIKA (vetää otsaansa pitkin kiikun tolppaa ylhäältä alas päin,
niin että jyrinä kuuluu).

LIISA. Hyvin veretty, tuossa on piippusi! (Antaa piipun pojalle ja
ottaa läjästä nenäliinan.) Kenen pantti päällä palaa?

MAIJA. Minun!

LUSA. Herra tuomari, mitä pitää sen tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE, Seiskoon kuin välkkyvä säilä.

MAIJA (nousee seisoalleen eristettyyn paikkaan).

    Tässä seison tyttöhäilä
    Niinkuin maassa seisoo säilä,
    miehen kyllä kerran saan,
    joka tahtoo, tulkoon ottamaan!

(Pojat syöksyvät tavoittamaan Maijaa.)

LUSA. Hiljaa. (Pitää korkealla Seppä-Kallen takkia.) Kenen pantti
päällä palaa?

HUUTOJA. Seppä-Kallen!

LIISA. Herra tuomari, mitä pitää sen tekemän, joka tämän pantin
omistaa?

VILLE. Tehköön vaikka -- laulun!

SEPPÄ-KALLE. Joo, kyllä minä laulan, niin että mäki mätkää ja korvessa
soi.

HUUTOJA. Laula, Kalle, laula!

SEPPÄ-KALLE (asettuu Aatun ja Miinan eteen kädet housuntaskuissa ja
uhittelevana). Näin se on, että:

    Mitä mä tuosta hyötyisin,
    jos kupparin tyttären naisin?
    Kuppari joutuisi kuolemaan,
    niin sarvipussin saisin.

(Hiljaisuus).

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Miinan, Miinan!

TOINEN POIKA. Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle.

LIISA. Herra tuomari...

VILLE. Laulaa, laulaa!

HUUTOJA. Anna takaisin!

MIINA.

    Kaikki puut on komeita
    paitsi kataja ja leppä,
    kaikkia poikia halata saa
    paitsi suutarii ja seppää.

VILLE. Niin, Kalle, älä puusku.

SEPPÄ-KALLE. Puuskun, minkä puuskun, eikä se kehenkään kuulu, ei
mäyriin eikä sääriin käyriin, ei kuppariin eikä kupparin tyttäriin.

AATU. Älä siinä suurentele, ei ole hyvä muiren apajoilla kaloja kokea,
sen sinulle sanon vielä uurenkin kerran.

SEPPÄ-KALLE. Koskas olen kokenut?

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Aatun, Aatun.

LIISA. Herra tuomari...!

VILLE. Laulakoon, sittenhän saa purkaa sisunsa siivolla tavalla.

AATU. On sitä ääntä mullai, Kalle!

    Hei, hei henttua sepän teki mieli,
    siksi sillä katkera on pisteliäs kieli.
    Ota poika oinas ja aja pappilahan,
    jos on puute orihista, katso karsinahan,
    kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen,
    harjurin saat ajamaan ja ruotumuorin rekeen.

HUUTOJA. Aijaijaijai!

    (Hälinää, naurua ja kohotusta.)

SEPPÄ-KALLE (heittelee miehiä). Pois nokan erestä. Aatua minä
ravistelen!

VILLE (häärää näppäränä, tarjoaa pulloa). Älkää, pojat, toisianne
pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin tiatterissa. Seppä on
pulska poika, ja täällä on henttuja koko sakki. Koppaa kiinni, poika,
kas noin!

    (Hyökkää tyttöjoukkoon levittäen pitkät käsivartensa
    ja kaapaten heitä syliinsä.)

TYTÖT (parkaisevat ja juoksevat tirskuen erilleen).

VILLE (tyrkyttää Seppä-Kallelle pulloa). Juo mies, älä jupise!

SEPPÄ-KALLE (ryyppää). Kas, Aatu, anna sinäkin suuta tälle hentulle.
Sama se on, kelpaa meille sama pullo ja sama tyttö. Häh! Sinä
maantonkija, sittiäinen!

AATU. Tuki suusi.

SEPPÄ-KALLE. Äänirahan maksan ja puhun, kun tahron, ja tänä iltana
Miinan ovea kolkutan.

AATU. Silloin minä kanssa sun päätäsi seinään jyskytän.

SEPPÄ-KALLE. Voi sinua vaivainen maanmyyrä ja itana, kun sinä nokkaasi
nostat vaikka on paino päällä. Älä sinä vikise ja väkise, kun isäs itte
sinua kurittaa ja tyyrää.

    (Kumartuu äkkiä ja saa Aatun heitetyksi kumoon
    nokkelalla liikkeellä.)

    (Yleinen hälinä, toiset hillitsevät, toiset yllyttävät.
    Kaikki pojat ovat ryypänneet. Jotkut tuovat aidanseipäitä
    ja mätkivät aluksi maata ja puita ja sitten toisiaan,
    kunnes sisut nousevat.)

KALLE ja AATU (painivat tasaväkisinä, kunnes Aatu saa Seppä-Kallen
allensa).

AATU. Jokos taltut, vai --?

SEPPÄ-KALLE (karkaa ylös). Tyyräätkös, vai. Tuosta, ja tuosta saat!

    (Iskee nyrkillään Aatua.)

AATU. Nyt sylin täyreltä.

    (Nostaa Seppä-Kallen ja paiskaa maahan.)

SEPPÄ-KALLE (nousee ja juoksee metsään).

VlLLE (hätäisesti Aatulle). Juokse pois! Kalle hakee seipään. Tulee
paha tappelu! Tuolla ne pojat jo metsässä mätkii toisiaan, senkin
riivatut!

    (Pitelee Aatua, sitten poistuu.)

AATU. Pois käret, en minä kenenkään seipäitä pelkää.

    (Menee sepän jäljestä metsään. Kylän tytöt ovat
    poistuneet oikealle.)

MAIJA ja LIISA (keräävät kahvivehkeitä).

MAIJA. Voi, voi tätä villitystä! Kuules, kuinka ne hihkuu. Kattos,
kattos, kuinka Seppä-Kalle iskee Aatua. No, seiväs oli mätä, katkesi.

LIISA. Aijai, kuinka löi. Saipas Aatu laakin, aijai sellaisen laakin.
Eikös otakin pystyä, jo nousi ja otti miehen. Nyt, nyt, nyt Kalle
suulleen.

MAIJA. Aijaijai, älä lyö, älä lyö liikaa. Mitäs nyt tehrään, Liisa!
Voi, Liisa, jos se Aatu tappaa sen Kallen! Sus siunakkoon, kun minä
pelkään!

MIINA (on istunut kivellä ja itkenyt koko ajan). Näettekö Aatun?

LIISA. En, nyt ne juoksevat pois. Nyt ei näy enää. Voi, voi sentään.
(Pidättää Maijaa.) Ei, älä mene, minä niin pelkään!

MAIJA (menee metsään).

LIISA. Tää on kaikki sun syytäs, Miina, ärsytit ne pojat, mokoma. Sen
siitä vielä saat, toisen lautoihin, toisen rautoihin, senkin kuippana!

MIINA. Voi, luuletko --? Syrämeni vallan pakahtuu. Liisa, rakas Liisa,
voi meitä! Eikö ketään tule tänne, ei ketään.

    (Tähystää joka puolelle juosten edestakaisin.)

MAIJA (tulee vasemmalta.)

LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?

MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka
minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!

MIINA. Aatu, missä on Aatu?

MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta
se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää
maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä
Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt
on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen
me toristamme kaikki.

LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä.
Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.

MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää
joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se!
Yhyy, yhyy! (Itkee.)

LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?

    (Kaikki itkevät.)

LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli
taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.

LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!

LIENA. Älä nyt -- -- jokohan -- ei -- -- en minä usko. Missä sitten?

MAIJA. Makaa tuolla mettässä.

LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun
paikkas!

MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä
mennä.

LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?

LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!

LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka
justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)

LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta
lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.

LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.

AATU (vasemmalta). Liena!

LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt...?

AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa
kuin -- --

LIENA. No, no, mahtaakohan?

AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.

LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa.
Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai
pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien
kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä
tääll' on tehty?

AATU. Tapeltu.

LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?

AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan
sitä mies minäkin!

LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on
vaivaavinaan?

AATU. Mi-minä -- löin sitä!

LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?

AATU. Annoin -- -- niin, kai minä annoin selkään.

LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?

AATU. En minä selkään.

LIENA. Päähänkös sitten?

AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä
poikaansa ja istuin selässä.

LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.

AATU. Hakaahan se.

LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin
hulluja, että koko kylä menee sekaisin.

AATU. Niin, mutta Kalle?

LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?

    (Poistuu.)

AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä,
peittäen kasvot käsiinsä).

MIINA (palaa oikealta). Aatu!

AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).

MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin
minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle...?

AATU. Kalle elää -- -- vaikk'en sentään tiera -- -- -- voi kuollakin.

MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!

AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää
ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!

MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja
mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti
Amerikkaan?

AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!

MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan
sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä,
pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä,
rakas Aatu, minä ihan menehryn!

AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu
lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se
siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!

MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan
ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin
sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää.
(Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo
ihminen!

AATU. Niin, äiti -- --! Kuule, tule kanssani kotiin!

MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut
teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!

AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke.
Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina,
sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen
-- -- ja kun sieltä tulen -- --

MIINA. Älä puhu -- älä puhu -- --!

AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?

MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.

AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.

MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!

AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun
rangaistuksen.

MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.

AATU. Tule nyt!

    (He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja
    Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen
    hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)

SEPPÄ-KALLE. Aih!

LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja
lampaitansa oikealle tielle johdattelee.

SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.

LIENA. Astu, astu vaan.

SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!

LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: -- ennen virstan
väärään -- --!

SEPPÄ-KALLE. -- ai -- aih!

LIENA. -- -- en mä kupparin...

SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!

LIENA. -- -- vastaan!

SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!

    (Vaipuu nurmelle.)

LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan -- seppäs,
pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.

SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja
laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.

LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa
sanoa eikä kuppariksi haukkua?

SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja
paaterskaksi. Aijaijai!

LIENA. Hieronkomas?

SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää
saunaan ja kylvettäkää löylyssä.

LIENA. No, sen minä teenkin!

SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!

LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.

SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!

LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli.
Noustaankos taas ja hupaillaan.

SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun
raukoille raajoilleni!

    (Poistuvat.)

VÄLIVERHO.



KOLMAS NÄYTÖS.


Aholan tupa samoin kuin ensimäisessä näytöksessä.

JAANA (istuu uunin puoleisen akkunan ääressä lukien virsikirjaa lasit
nenällä. Hyräilee vanhaa virttä).

TOLPERI (tulee ulkoa, kohmelossa päätään pidellen). Voi, voi, aijai.
Anna, hyvä Jaana, minulle vähän olutta. Päässäni takoo kuin kymmenen
pahaista pajamiestä viirellä alasimella.

JAANA. Se on syntiä ja synnin seurauksia. Älä johrata lähimmäistäsi
kiusaukseen, sanoo sana.

TOLPERI. Niin, mutta päästä heitä pahasta, senkin sana sanoo. Jos sinä
nyt päästät tämän yhren vaivaisen syntisen pahasta pään vaivasta, niin
autat yhtä herran heikoimmista ja taivaan portilla pyhä Pietari avaa
sinulle ovet ja tuntee, että sinä Jaana se juuri olet ja sinä Tolperia
tuskassa armahrit.

JAANA (hakee haarikan astiakaapista). Jumalan viljaa tää on, ota ja
juo!

TOLPERI (tarttuu kiihkeästi haarikkaan ja juo pitkin siemauksin, kantaa
astian juhlallisesti pöydälle). Ah-ha! Kiitos ja kunnia. Se kihelmöi
kuin terva tuoreessa puussa. Se on kuin kekäle hehkuvassa ahjossa. Tuli
ja leimaus, eikös tanssita vanhaa rehjua. Jaana, tules polkkaa!

JAANA. Aih, aih tän syntisen mieltä!

TOLPERI. Älä siinä aihkaile.

    (Tarttuu Jaanaan ja pyörittää väkisin.)

JAANA (sinkoaa irti ja kiitää kuin nuoli nurkkaan, tarttuu luutaan ja
mätkii sillä Tolperia).

TOLPERI (kiipee muurin taakse "ritsille"). Älä hiivatissa luitani
rusenna. Aih, voih. Annoit ensin makeaa ja sen vuoksi on nyt kärsittävä
tää -- väkevä! (On päässyt ylös.) Tui, tui!

    (Pörröinen pää painuu laudan taakse ja pian kuuluu kuorsaus.)

JAANA (heittää luudan merkkaan). Tää on sen vanhan rienaajan tekoja.
(Istuu jälleen hyräilemään virttä mutisten.) Sellainhan olet aina ollut
pojan pahuksesta saakka. Ei sinua näy maailma tassineen sen
siivommaksi! Kuorsaa nyt siellä ritsillä!

EMÄNTÄ (tulee ulkoa). Jaana menee nyt kattomaan niitä lehmiä sinne
Laulumäelle, kun se Maija ja Liisa on aivan hulluna päästään. Ei niitä
saa sinne metsään vaikka!

AATU (tulee sisään, heittää lakkinsa pöydälle ja istuu penkille
kumaraisena tuijottaen eteensä). Tulin sieltä juuri, en nähnyt lehmiä.

EMÄNTÄ. Ne on sitten haettava kauempaa suolta päin. Jaana menee vaan.

JAANA. Johan minä menen, menen kun kerkiän.

    (Ottaa nutun naulasta, hidastellen, ja pääsee lopulta lähtemään.)

EMÄNTÄ. Kun en minä ollenkaan enää yhtään mitään ymmärrä, päässäni on
sellainen kohina, ettei käyvässä taikinapytyssä sen pahempaa. Ja kaikki
putoaa käsistäin. (Kauha on kimmonnut vadin laidalta lattialle.)
Kauhatkin tanssii. Mitä se oikein tietää, mitä jo vaa! (Ottaa suolaa
salkkarista seinältä, se kolahtaa lattialle.) Sus sentään! (Painuu
lähimmälle tuolille.) Vie henton pois polvistain. Niin, istu siinä sinä
ja tuijota! Mitä se siitä paranee? Käy hakemassa seppää. Eihän nyt
ennenkää ole ihmisiä varastettu, on ne nyt sitten kuolleita taikka
eläviä.

AATU. Lienee jonnekin kömpinyt.

EMÄNTÄ (kivahtaa). Kömpinyt, minne sitten kömpinyt? Kuolemaan kai.
(Keinuttelee itseään tuskassa.) Minua vaivaista syntistä. Kaikki tämä
rangaistus tulee minun päälleni siitä synnistä, etten nuorena
vanhempiani totellut, vaan otin sen isäs. Ja eikös sitä vielä
etsiskellä sinunkin päälles, kun et enää ollenkaan huoli, hurjastelet
ja vielä tappelet. Hyi, sellainen häpeäkin. Anna lyörä ihmistä niin,
että se siihen paikkaan jää.

AATU. Eihän se jäänyt, kun kömpi tiehensä.

EMÄNTÄ. Vieläkös siinä matkit. Sakkoa vielä saat juomisesta ja
pahoinpitelemisestä. Se on sitten korea juttu. Minä olen nyt sitten
niin masennettu, etten enää jaksa välittää mistään. Tee mitä ikinäs
tahrot, yks' kaikki se minusta on.

AATU. Ettäkö äiti sitten myöntyy Miinan ja minun...?

EMÄNTÄ (tiuskaisee). Se on toinen asia. Mitäs tässä tehtäisi
sellaisella mamsellilla! Talossa tarvitaan työihminen.

AATU. Eilen oli se kupparius esteenä, joko se rapisi?

EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun
ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi
siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin
tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten
kuollut.

AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä
yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko
talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.

EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat
myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o'! Sellainen se on elämän
palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.

    (Itkee.)

AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on
minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne
kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa
olla menemättä.

EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista
se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta
ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot
nouratan, mutta älä jätä kotias -- -- jollei -- -- niin, jollei
täyry...!

    (Itkee.)

AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen
sitten linnaan!

EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!

AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!

EMÄNTÄ (valittaa, ollen epätoivoinen). Voi meitä, voi sinua, voi koko
kylän pahennusta! Ja sinustako se piti lähtemän eikä kylän pahimmasta
rentusta.

AATU. Onko Liena käynyt täällä?

EMÄNTÄ. Ei tänään.

AATU. Olen ollut hakemassa sieltä kotoa enkä tavannut.

EMÄNTÄ. Entä se Miinan asia?

AATU. Miinan kanssa olemme puhuneet valmiiksi. Sitten kun tulen
vankilasta, mennään yhteen.

EMÄNTÄ. Siihen mennessä hautuu vuosia.

AATU. Miina kyllä orottaa!

EMÄNTÄ. Eikös Miina tiennyt äiristään?

AATU. Ei, sanoi olleen poissa koko yön. Ja aamulla --

EMÄNTÄ. Niin, mitä aamulla sitten?

AATU. Aamulla me olimme kahren kesken Laulumäellä. Kävin hevosia
katsomassa. Ajattelin vähän sitäkin, että ehkä löytäisin Kallen.

    Kolahdus kuuluu oven takaa.

EMÄNTÄ (kiljahtaa). Huh!

LIENA (tulee ulkoa pyhävaatteissa, musta silkki päässä). Hyvää päivää
ja rauhallista juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon.

LIENA. Tulen vallan kolinan kanssa, oli tuolla saunassa saavi
ravistumassa, toin sen tuohon suojaan kuumasta.

AATU. Käykää istumaan.

LIENA. Istuahan sitä on saanut.

    (Jännittynyt vaitiolo.)

AATU. Mitäs muuten kuuluu?

LIENA. Hyvää vaan. Miina vaan käski sinua tulemaan. (Kuiskaa.) Saat
kuulla Kallesta!

AATU (ottaa lakkinsa). Menen tästä Miinan puheille. (Katsoo äitiinsä.)
Tulen pian takaisin. (Menee.)

EMÄNTÄ. Tierättekös te siitä sepästä -- --?

LIENA. Aina vähän.

EMÄNTÄ (jännittyneenä). No, elääkö se?

LIENA. Eläähän se herran luoma niin kauan kun elää!

EMÄNTÄ. Ohho, kunhan eläisi sata vuotta!

LIENA. Ei puhuta siitä...

EMÄNTÄ. Ei, ei, ei puhuta sitten.

LIENA. Se Kalle niin kielsi, ettei sanaakaan...

EMÄNTÄ. Ei sanaakaan! Ohho, istun ja oikeen henkäsen. Onko se Miina
puhunut jo?

LIENA. Mitäs se Miina -- --?

EMÄNTÄ. Siitä naimisesta.

UENA. Mistä naimisesta?

EMÄNTÄ. Aatun ja Miinan.

LIENA (hämmästyy). Ei, eihän Miina. Onkos niillä sitten keskenään...

EMÄNTÄ. On -- -- on!

LIENA. Vai oikein naimisiin, kuinkas se on ymmärrettävä?

EMÄNTÄ (häärää huoneessa). Kyllä kai se on niin ymmärrettävä, vaikka
olen minä siitä haikeillani. Ei sitä niin vaan hepan keppaa oteta
köyhää ihmistä talon emännäksi. Olisihan se raha ja muu tavaran lisä
niin kovin tarpeen. Minkäs niille, minkäs niille mahrat! Tälläin vielä
vaimo-ihminen, kun ei oo isäkään komentamassa.

LIENA. Niin, kun ei o' isää -- -- ei isää ensinkään.

EMÄNTÄ. Aatuahan minä tarkoitin.

LIENA (pyörittää feukalojaan säikähtyneenä ja syyllisyyden painamana).
Voi, voi sentään, enhän minä ole siitä tiennyt, eikä Miina ole minulle
siitä henkeään vetänyt.

EMÄNTÄ (painuu tuoliinsa ja itkee).

LIENA. Olisinhan minä sen estänyt, jos olisin tieron saanut. Olisin
pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä -- en ensinkään laskenut
tänne ihmisten pariin.

EMÄNTÄ (nostaa päätään). Vai, eikös vaan Aatu olisi sieltäkin hakenut!

LIENA (ihmeissään). Oliskohan se hakenut?

EMÄNTÄ. No, semmoinen se on Aatu, ettei se jätä!

LIENA. Eihän emäntä mahra minulle vihainen olla?

EMÄNTÄ. Minkäs te sille teitte enempää kuin minäkään!

LIENA. Niin, minkäs sille.

EMÄNTÄ. Kun se Miina eres olis sellainen, että tätä talon askaretta
osais ja jaksais, mutta kun se on tottunut sille neulomiselle ja muulle
nypläämiselle, niin että vielä täytyy pitää kai piikaa.

LIENA (vilkastuu kuin painon alta päästen). Eihän nyt emäntä syntiä
puhu, vai piikaa. Se tyttö sitten osaa ja jaksaa vaikka mitä, ja se
pitää sitte käyrä tanssin ja rallin kanssa, kun sillä on oma lystinsä
ja tahtonsa. Ja entäs minä sitten? Mihinkäs minä nää vanhat raajani
kiskoisin jaloittelemaan ja käsittelemään muualle kuin sitten Aholan
maille ja tanhuville. Ja sen sitten sanon, että kyllä navetta siivona
pysyy ja vielä minä emännänkin hoiran yhtä hyvin kuin lehmätkin!

EMÄNTÄ. Siinä on sittenkin vielä yksi paha mutka.

LIENA. Siinäkö piiassa?

EMÄNTÄ. Ei, vaan se seppä!

LIENA (salaperäisenä). Niin sekö seppä?

EMÄNTÄ. Niin, mitenkäs -- jos se seppä...?

LIENA. Hiss! On kielletty puhumasta.

EMÄNTÄ. Hiss, ei puhuta -- -- onkos vaarallista?

TOLPERI (pistää pörröisen päänsä esille muurin päältä). Morron!

    Naiset kiljahtavat.

EMÄNTÄ. Sus siunatkoon, Tolperikos siellä...?

TOLPERI (pää yhä näkyvissä).

    Tolperi viinalla juotettiin,
    jota kaupungista tuotettiin,
    ja sitten mä maistoin makeat maljat,
    ryyppäsin tuopista vaarinkaljat,
    tanttara, ranttara rallallaa --
    et sinä poika surra saa!

LIENA. Voi tuon hoilaamisia.

EMÄNTÄ. Kun ei se raukka tierä.

LIENA (on kääntynyt akkunaan). Kattokaas, kun tulee väkeä tänne.
Isäntiäkin, on kuin pitoväkeä. Mitähän nuo nyt...?

EMÄNTÄ. On, on kun onkin. Voi, voi sentää, kun oikein polvistain henton
ottaa. Kuinkahan sen sepän on oikein laita?

LIENA. Ei kuinkaan, ei siitä pirä vaan puhua!

EMÄNTÄ. Olen sellaisessa tuskassa, että...! Väkeä tulee sisään.

KUOPPALA (talon isäntä, astuu sisään). Hyvää juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon!

MÄKELÄ. Mitäs taloon kuuluu?

EMÄNTÄ. Aina vaan hiljakseen.

    (Kättelevät emäntää ja sitten istuvat.)

KUOPPALA. Onko Seppä-Kallea täällä näkynyt?

EMÄNTÄ (lysähtää istumaan). En, en minä ole nähnyt!

LIENA (nykii emäntää hameesta).

EMÄNTÄ. Siitä on kielletty puhumasta.

LIENA. Se on niin ymmärrettävä, ettei sitä saa kylille levitellä,
kerrankos tota nyt sattuu tappelua...

MÄKELÄ. Kyllä niin, joo, joo, mutta aina sitä sentään kysytään miehen
perään, kun se häviää.

LIENA. Kysykää vaan.

TOLPERI (muurin takaa). Morron, morron, mitäs te siitä meirän pojasta
kysytte?

KUOPPALA. Nouse ylös, Tolperi, nyt on tiukat paikat.

TOLPERI. Enhää minä enää ylemmäksi tästä pääse!

KUOPPALA. Pääsethän alas.

TOLPERI (vääntyy alas).

MÄKELÄ. Missä sun poikas on?

TOLPERI. Humalassa se oli eilen. Missä se nyt on, sitä minä en tierä!

MÄKELÄ. Jaa, se on sellainen paikka, että Seppä-Kalle on hävinnyt.
Tässä on nyt paljon väkeä, ja kaikki on nähneet, että Kalle sai Aatulta
eilen illalla selkäänsä. Ja sen jälkeen Kalle sitten hävisi.

TOLPBRI. Häviäähän se, joka selkäänsä saa, ei silloin koskaan voita!

MÄKELÄ. Ei niin ymmärrettävä, vaan niin, ettei Kallea sitten ole
mistään löyretty!

TOLPERI. Vai ei ole löyretty. Olettenkos hakenut saunasta? Se on
nähkääs niin, että Kalle on aina tahtonut saunaan, kun sitä on
rökitetty.

LIENA. Pysykää nyt alallanne vaan. Antaa Kallen olla kallellaan. Sinne
ei kuulumattomat saa nokkaansa pistää!

KUOPPALA. Mutta jos lain nimessä...!

EMÄNTÄ. Sus siunaa, lain nimessä...!

LIENA. Jos kynnyksen yli astutte, niin varia päällenne saatte!

KUOPPALA. Kuulkaas nyt päälle. Tässä on jotain jetkua.

MAIJA. Seppä-Kalle ei enää ole elossa. (Itkien.) Se on ihan vissi. Minä
näin sellaisen unen, että se tietää ihan varmasti kuolemaa. Eikä tässä
nyt ketään muutakaan ole kuolemassa.

LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli
kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja
kyllä se olikin kummitus.

MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?

LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre
taikka roive.

MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?

LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina
saattoi tänne pihaan.

MÄKELÄ. Ja sitten...?

LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.

MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?

MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin
rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.

MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.

MAIJA. Voi, voi, kaikkihan minä sanon ja sitten voin valankin tehrä sen
päälle, kun niin vaaritaan.

MÄKELÄ. Minkä äänen Liisa kuuli?

LIISA. Sen saman kuin ennenkii, että "laskekaa, tytöt, sisään, on niin
vilu ja ikävä!"

MÄKELÄ. Koska ennen se sama ääni kuultiin?

MAIJA. Häi joka ilta.

TOLPERI. Kas tota pojan mönkälettä, vai siellä se piikojen aitassa
pelmusi, kun ei kotona ollut.

LIISA. Piiat on pinhuusissa eikä missään aitassa, eikä Seppä-Kalle
pelmunnut, koreesti jutteli ja istui vaatekirstun päällä, hanuriakin
meille pelasi.

MÄKELÄ. Nyt onkii kysymys siitä, mitä sitten tapahtui, kun se ääni oli
kuultu?

LIISA. Sitten -- niin -- sitten minä kiljuin, että älä tule, sinähän
olet jo kuollut ja kummittelet vaan!

MAIJA. Sanon oikein valan päälle.

MÄKELÄ. Kuulkaa nyt kaikki, oikein valan päälle. Jaa, jaa, se on sitten
tiukka paikka ja vallesmannin asia, eikä se enää yksin meille kuulu.

MAKELA. Vastasiko se?

LIISA. Ei, ei se vastannut, ja kun katsoin seinän rakosesta, en nähnyt
muuta kuin kaksi ihmistä saunaan päin menossa.

MÄKELÄ. Tunsitko niitä?

LIISA. En uskaltanut katsoa tarkkaan, kun niin pelkäsin. Sen vaan
sanon, että Seppä-Kalle ei ole elävien joukossa. Ei elävä ihminen
kummittele.

MÄKELÄ. Niinkös sanot, tyttö, ettei ole elävien joukossa?

LIISA. No, niin minä sanon ja sen sanoo Maija kanssa, etkös sanokii?

LIENA. Voi teirän kieltänne ja mieltänne! Tää on sentään enemmän kuin
yksi ihminen voi ymmärryksen vajavaisuureksi sanoa!

MÄKELÄ. Mitä se Liena siinä höpisee?

AATU (on tullut sisään). Päivää, naapurit!

MÄKELÄ. Päivää, päivää, jokos naapuri nyt sitten on valmis lähtemään
vallismanniin?

LIENA (työntyy nuolena ulos tuvasta).

AATU. Onko jo niin selvillä asiat?

MÄKELÄ. Kahren valan päällä.

AATU (katselee ympärilleen). No, jos niin on, mikäs siinä sitten auttaa
muuta kuin mennä vaan.

EMÄNTÄ. Ei sellaisten valojen päälle koskaan. Eihän siinä ollut totta
siteeksikään.

MÄKELÄ. Sellaista totta se nyt vaan oli, että Aatun on monet muutkin
nähneet seppää lyövän, ja nyt ei miestä missään ole. On korjattu pois
mettästä. Tuokaa mies tänne elävänä taikka Aatu on vietävä
vallesmanniin! Käy kiinni, naapuri.

    (Ottavat Aatun väliinsä.)

EMÄNTÄ. Ei tästä paikasta! (Työntää isännät syrjään.) Aatu pysyy
kotona!

MÄKELÄ. Ei tässä akoilla ole sananvaltaa, pois tieltä!

LIENA (syöksyy sisään). Vai höpisen minä, vai jo vaan höpisen! Vetäkää
nyt silmänne auki ja kattelkaa, kuka astuu ovesta sisään omilla
jaloillaan niinkuin elävät ihmiset tekevät ja puhuu omalla suullaan
eikä niinkuin aaveet henkien suulla.

SEPPÄ-KALLE (seisoo avoimessa ovessa yrittäen olla reipasta vaikka
pakostakin irvistelee tuskasta astuessaan sisään).

LIISA (hihkaisee pelosta, kun Seppä-Kalle astuu hänen sivutseen). Uih,
kun en saa luonnoltani olluksi pelkäämättä.

MAIJA. Jos kuollutta koskee, niin pelko haihtuu.

    (Hypistelee sepän hihaa.)

SEPPÄ-KALLE. Antaa sen koiruuren olla tekemättä. (Huitaisee ja
ärähtää.) Piru vie!

KUOPPALA. Elää kun elääkin.

MÄKELÄ. Ja puhuu ja kävelee, etten sanoisi kiroaa!

TOLPERI. Voi poikasein, ettäs vielä elät. Tässä on niin uskottu, ettei
sinua enää missään ole, ei elävien eikä kuolleiren luvussa, vaan että
sinä olisit otettu taivaaseen kuin Elias.

MÄKELÄ. Niin on tässä ilmitullut, että Aatu on sinulle selkään antanut.

SEPPÄ-KALLE. Voi juukeli sentään tätä meirän kylän härkämäisyyttä, vai
selkään, että oikeinkos ne uskaltaa sanoa, että minulle selkään.
Kuulkaa sitten, sellaista miestä ei ole eikä tule, että minulle selkään
antaisi!

TOINEN ISÄNTÄ. Hullukos olet, saat kipurahoja, kun päälle kannat!

SEPPÄ-KALLE (vimmastuu). Voi ryssän ryypyt, vai kipurahoja! Tää selkä
ei iskuista taitu, eikä nää jalat rampaannu eikä näitä käsiä sijoiltaan
väännetä eikä tätä päätä kivikään halkaise. Tässä seison (oikaistuu ja
voihkaisee) aih, se on sellaista leiniä. Jos joku epäilee sanojain,
sopii koetella voimia!

MAIJA. No varmasti se nähtiin, että nurmella makasit.

SEPPÄ-KALLE (matkii). No, varmasti se kuultiin, että minä kummittelin
sun aittasi ovella, höh!

LIISA. Sinä juutaskos siellä sitten kujeilitkin?

SEPPÄ-KALLE. Saunan erestä huutelin, kun Liena sanoi pelkäävänne.

MAIJA. Saunassakos sinä -- -- --?

SEPPÄ-KALLE. Liena antoi minulle hyvät löylyt ja saunotti. Voi sua onni
ja autuus, kuinka se löyly maistui makealta ja jäseniäni kihelmöi ja
kutitti, niin laittoi norjiksi ja kepeiksi, että lauteilta melkein
tasakäpälää olis tulla voinut. Ja sitten se valeli vesillä
monenlaisilla, lämpöisillä ja kylmillä ja pesi ja kaanasi, niin ettei
miehessä veilin vähääkään enää.

EMÄNTÄ. Liena sinut paransi!

SEPPÄ-KALLE. Vai että paransi, mitäs terveestä parantamista, mutta
ainahan hyvä hyvää tekee eikä lisä pahaksi ole muussa kuin
selkäsaunassa.

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Siitä sinulla onkin hyvä kokemus.

SEPPÄ-KALLE. Tuki suusi ja kysy lupaa ennenkuin mörährät! Mutta sen
minä sanon, ettei sellaista hierojaa löyrä mistään kuin Liena on.

LIENA. Eikä niin höyliä seppää kuin Kalle!

MAIJA. Sitähän minä aina olen sanonut, mutta kun ei kukaan usko.

TOLPERI. Tota noin, missä se on sinun tuleva aviosiippasi? Kaihan olet
puhunut Lienalle suusi puhtaaksi.

SEPPÄ-KALLE. Se on niin pimeä paikka. Jaa missä on Miina?

AATU (vetää eteisestä Miinan sisään). Täällä on kaivattunne, ja ettei
nyt enää mitään erhetystä sattuisi, niin ota, Miina, tämä sormus ja
sitten se asia meirän välillämme on päätetty.

SEPPÄ-KALLE (lysähtää istumaan penkille).

TOLPERI (katselee paria). Minä olin eilen vähän ryypyssä, taisin kosia
väärin. Meirän pojalle minä sinua, Miina, tarkoitin.

KUOPPALA. Hukka homma oli Homperin kosinta!

TOLPERI. Ei sillä väliä, kyllä se meiränkin poika muijan saa. Ja sitten
juoraankin kihlajaiset.

EMÄNTÄ. Juoraan ne Aatun ja Miinankin kihlajaiset. (Nostaa kaapista
suuren oluthaarikan pöydälle.) Sopii juora vaan! (Menee nuoria
onnittelemaan.) Isännät tekevät samoin ja viimeiseksi Liena.

POJAT. -- Aatu -- -- Miina -- -- morsian -- -- sulhanen, hei --
peijakas -- -- oikein, oikein hip -- hip -- hurraa!

    (Nostavat ilmaan sulhasen ja morsiamen.)

AATU (menee Seppä-Kallea kättelemään). Sovitaan pois!

SEPPÄ-KALLE. Korea on tyttö ja kateeksi mun käy, niin, oikein syrämeni
on sairas eikä nyt mahlakaan makealta maistuisi, kaikki on perin
karvasta. Tahtoisin vaan, että taas oltaisi humalassa ja ottelussa ja
minä saisin sinulle näyttää, kuka käskee!

AATU. Älä veikkonen, Miinahan sen asian itse päättää. (Jatkavat
puhelua.)

    Nuoret puuhaavat piiriä.

TOLPERI (sattuu istumaan Lienan viereen penkille). Täälläkös sinä
takana hissuksiin, Liena. Ei sun paikkas nurkassa ole. Jo sun
kunniankukkosi laulaa. Kattos, kuinka sormus Miinan sormessa kiiltää.
Ja nyt ne juoraan kihlajaiset, muori! Hoi, onkos pelimannia?

VILLE. On jo aikoja sitten ollut.

TOLPERI. Ann' mennä sitten vanhaa Hollolanpolskaa. Liena, tule, niin
mennää, että tallukat tassaa.

LIENA (vastustelee ensin, mutta tanssii sitten juhlallisesti).

TOLPERI. Kas näin sitä ennen mentiin, kun me nuoria oltiin ja Liena oli
yhtä korea kuin Miina nyt, (Tanssivat.) Nyt on kunniantanssi tanssittu
eikä ole väärään osuttu. Puhunhan minä oikein, eikös niin?

ÄÄNIÄ. Hyvin puhuttu -- oikein se on -- Liena on jymyeukko -- -- hyvä
hieroja on -- Kallen paransi kuin häkää vaan.

SEPPÄ-KALLE. Ei Kalle ole kipeä ollutkaan, vähän kolmelossa vaan.

VILLE. Ja syrän vioitettu, mutta koska äiti tohtoroi, minkä tytär
haavoitti, niin eihän siinäkään ole sanomista.

SEPPÄ-KALLE. Onkos sinulla vielä sitä kaupunkilaista?

VILLE (kuiskaa). On vielä parhain jälellä.

    (Vie Seppä-Kallea joukon taakse. Hetken aikaa on piiri
    jo ollut tekeillä ja laulu alkaa.)

TYTÖT (huutavat). Miina ja Aatu keskelle!

AATU (laulaa).

    Kaksi koivua kasvoi kerran
    kahren puolen aitaa.
    Sinä toinen, minä toinen
    niistä olla taitaa.
    Heippa rallaa laulamme,
    että niistä olla taitaa!

MIINA (laulaa).

    Juuret kaulaa toisiansa
    oksat antaa suuta.
    Sinä, minä ikuisesti
    oomme samaa puuta!
    Heippa rallaa laulamme,
    että oomme samaa puuta.

AATU.

    Kun sä läksit maailmalle,
    suruissani itkin,
    ja kun sitten takaisin tulit,
    vangikseni kytkin.
    Heippa rallaa laulamme,
    että vangikseni kytkin.

MIINA.

    Vaikka joku rikkahampi,
    antais satatuhat,
    sinun talos kaunihimpi
    rakkaampi kuin rahat.
    Heipparallaa laulamme,
    että rakkaampi kuin rahat!

AATU ja MIINA.

    Oma talo, unelmamme
    kohoo korkeaksi,
    surut, ilot rinnallasi
    käyvät rakkaammaksi.
    Heipparallaa laulamme,
    että käyvät rakkaammiksi.

Piiri hajoaa.

TOLPERI. Toinen tahti, pelimanni, ala polkkaa:

    Seiväs pystyyn,
    seiväs pystyyn,
    seiväs, seiväs,
    seiväs pystyyn!

Parit pyörivät.

VÄLIVERHO.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Juhannuksena - Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home