Title: Muistelmia Kiinasta
Author: Arpiainen, Vilhelmiina
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia Kiinasta" ***


MUISTELMIA KIINASTA

Kirj.

WILHELMIINA ARPIAINEN



Mikkelissä,
O. B. Blomfelt,
1903.



SISÄLTÖ:

Hajanaisia muistelmia ensi vuosilta Kiinassa:

  I:nen Luku

    Ensimmäinen viikko Kiinassa
    China Inland Mission
    Meistäkin tehtiin Kiinalaisia
    Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa
    Kiinalaista päivällistä
    Tulo Tshenkiangiin
    Nuotiovalkeista
    Kymmenen päivää
    Ensimäinen venematkamme
    Jangtsheo
    Jaakopin lähteeksi

  II:nen Luku

    Kuinka Kiinan kieltä opittiin
    Ensimäinen kesä
    Älä neuvoa ylönkatso
    Lasten koti
    Eräs pieni karkulainen
    Meteli
    Ah, sinä varas!
    Eräs sairas raukka
    K'ongin emäntä

  III:mas Luku

    Muutos oloissamme
    Tshenkiang
    Kotimme
    Kova työmaa
    Käynti Maovuorella
    Me olemme puhtaat
    Siunattu hetki tiellä
    Rauhaa etsivä sielu

Muutamia piirteitä yhteiskuntaelämän valo- ja varjopuolista:

  I:nen Luku

    Kiinalainen kylä
    Koulu
    Tongseng

  II:nen Luku

    Kiinan suuret opettajat
    Opettaja Kong
    Mong eli Meng
    Erääseen köyhään perheeseen
    Häiden aika tullut

  III:mas Luku

    Tyttölasten murhaaminen
    Tyttöisten myyminen
    Kihlaus
    Avioliitto
    Naista ei suojele laki
    Monivaimoisuus
    Kuolleet vihitään
    Neljän seinän sisälle
    Lukutaito
    Nainen ei ole miehen arvoinen

  IV:jäs Luku

    Äitinä

  V:des Luku

    Lapset
    Lasten nimet
    Lasten puvut
    Ei heitä haudata
    Veljeksien velvollisuuksista
    Jalkain puristaminen

  VI:des Luku

    Kiinalaisen luonnetta

  VII:mäs Luku

    Ooppiumi
    Ensimäinen ooppiumisota
    Toinen ooppiumisota

Piirteitä uskonnoista, historiasta ja lähetystyöstä:

  I:nen Luku

    Uskonnollinen kansa
    He etsivät sielua
    Sielun vaeltavan
    Onni karkasi

  II:nen Luku

    Uudenvuoden edellä
    Keittiöpuusaan
    Huoneiden puhdistus
    Uusivuosi on tullut
    Tsing ming
    Ennustajista

  III:mas Luku

    Tsin
    T'ai Tsong
    Kublai Khan
    Markko Polo
    Ming suku
    Maantsheolaiset eli keisarin kotiväki
    Kang Hsii
    Jong Tsheng
    Kien Long
    Lord Macartneyn matka Pehkingiin
    Reh hoo
    Vastaanottopäivä
    Pehkingistä lähteminen
    T'ai p'ing kapinaksi
    Kuang Hsyy
    Boksariliike
    Ensimäiset tuttavuuden päivät
    Miaot ja Loolot

  IV:jäs Luku

    Protestanttisen lähetyksen alku
    Wlliam Masely
    Robert Morrison
    James Hudson Taylor
    Kova taistelu
    Jumalan tiet ovat ihmeelliset

  V:des Luku

    Kiinan Sisämaan Lähetyksen synty
    Lyhyt silmäys K.S.L:n työalan laajenemiseen
    Merkillinen vuosi
    Nälkävuosi Shaansiissa
    Anokaa niin teille annetaan

  VI:des Luku

    Sananen meidän pienestä lähetyksestämme
    Huunaan maakunta
    Hsiongkuan shir
    Oma lähetysasema
    Ensimmäinen kastejuhla Jongsinissa
    Yht'äkkiä muuttui kaikki



HAJANAISIA MUISTELMIA ENSI VUOSILTA KIINASSA



I:nen Luku.



Ensimäinen viikko Kiinassa.


Unohtua ei voi se päivä, jolloin ensikerran astuimme maalle Kiinan
rannikolla. Ääretön pienuuden, voimattomuuden tunne valtasi sydämen.
Istuen rikshoissa, joita miehet vetivät, katselimme kaduilla kulkevia
Kiinalaisia. Olimmeko todellakin Kiinassa? Voisimmekohan täällä mitään
vaikuttaa? -- Niin, kukas voisi kuvata niitä tunteita, jotka täyttivät
sydämemme ja luetella ne ajatukset, jotka mielessämme risteilivät?
Edessämme oli ikäänkuin ylitsepääsemättömät vuoret. K.S.L--sen johtaja,
herra Taylor sanoi meille Lontoossa ollessamme:

"Kun tulette Kiinaan, tulee eteenne suuria vastuksia. Ne kohoavat
jyrkkinä, kuin kaupunkien muurit. Jos nousette muureille, katsotte
sieltä alas, on jyrkkyys kadonnut. Niin on vaikeuksienkin laita. Niitä
on katsottava ylhäältä, Jumalan näkökannalta. Jumalalle ei ole mikään
mahdotonta, eikä sille, joka Häneen luottaa." -- Hän oli kokenut sen.
Sydän rauhottui muistaessa ettei Jeesus ollut meitä lähettänyt
sentähden viinimäkeensä, että jotakin olimme, eikä siksi, että meillä
oli jotain voimaa tai viisautta, ei, vaan sentähden kun Hänelle oli
annettu kaikki voima ja valta taivaassa ja maassa. Tällä valtakirjalla
varustettuina olimme tulleet kaukaisista maista ja merten ylitse Kiinan
miljoonien keskuuteen. -- --

-- -- -- Miehet veivät meitä K.S.L--n päämajaa kohden. Leveillä,
jokseenkin siisteillä kaduilla oli,kylmästä ilmasta huolimatta, paljon
ihmisiä liikkeellä, mutta ainoastaan pitkätukkaisia Kiinalaisia.
Rakennukset olivat ulkomaalaisia, kaksikerroksisia ja monet lähellä
hajaantumistilaa. Noin lähes puolen tunnin kuluttua tulimme erään ison
rakennuksen portille. Rakennuksen ulkoseinällä olivat sanat

    China Inland mission.

Sydämemme sykähti ilosta, sillä siinähän nyt oli K.S.L--n koti! Lämmin,
kotinen tunne valtasi meidät. Ilomme yhä lisääntyi kuin avoimin sylin
tulimme vastaanotetuksi tässä vieraassa maassa. Kodissa oli siihen
aikaan 70 lähetyssaarnaajaa. He olivat isossa salissa, parhaallaan teen
juonnissa, kun me astuimme sisälle. Sekin hetki jäi ijäksi päiväksi
mielehen.

Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Muutamat olivat jo
vuosikymmeniä olleet maassa, toiset olivat vastatulleita. He olivat
kiinalaisessa puvussa. He olivat tulleet eri maista ja kuuluivat eri
kansoihin ulkonaisesti, mutta sisällisesti olivat he yksi kansa,
Jumalan kansa, yksi perhe, Jumalan perhe. Heidän yhteiskunnallinen
asemansa oli ollut hyvin erilainen. Muutamat olivat osallisia
korkeimmasta maallisesta sivistyksestä. He olivat olleet tilaisuudessa
jalostuttamaan henkeänsä kaiken sen kautta, mitä hyvä koti, kasvatus,
koulu, tiede ja taide taritsee. Toiset olivat osattomat niistä eduista.
Näistä erilaisuuksista huolimatta olivat he olleet "kuolleet synneissä"
ja "vieraat Jumalalle", mutta "Jumala oli herättänyt" heidät ja
"siirtänyt heidät pimeyden vallasta rakkaan poikansa valtakuntaan." Nyt
he olivat "Kristuksen sotilaita" ja tänne lähetetyt pystyttämään
"lippua", joka heille oli annettu ja johon nojaten he taisivat kohota
ja nousta ylös synnistä. -- Katsellessani heitä, he ikäänkuin sanoivat:

    Oi! "lippu" kallis, verraton,
    Se Jeesus nimi meille on!
    Kun siihen vaan mä katsahdan,
    Niin uutta voimaa ammennan!

    Kun taistelussa tämän maan
    Sieluni rupee horjumaan,
    Niin siitä silloin voimaa saan
    Taas taistelua jatkamaan.

    Oi! tämä "lippu" taivainen
    Voi muuttaa mielen maallisen,
    Sen katoovista irroittaa,
    Ja ijäisihin istuttaa.

    Ja vaikka myrsky pauhaisi
    Niin että vuoret järkkyisi,
    Ei tämä "lippu" kuitenkaan
    Liikahda koskaan paikaltaan.

    Tää "lippu" tuottaa elämän,
    Ja rauhan, ilon pysyvän.
    Se taivahan on tikapuu.
    Ei sitä voita mikään muu.

    Tää "lippu" Jeesus rakas on!
    Hän meille ompi verraton!
    Sen kohotamme korkeelle
    Niin, että näkyis' kaikille!

Ulkonaisesti he kuuluivat eri kirkkokuntiin, mutta sisällisesti yhteen.
He tekivät työtä kootakseen ihmisiä Jumalan valtakuntaan, eikä vaan
omaan pieneen kirkkokuntaansa, sillä se kirkkokunta, johon kuuluivat,
oli vaan eri osasto yhteisestä suuresta lammashuoneesta, jonka ovena on
Herra Jeesus. Kunhan ihmiset vaan "ovesta" sisälle tulivat, iloitsivat
he siitä, menivätpä sitten mihin osastoon tahansa! Eihän Noan
arkissakaan ollut useampaa kuin yksi ovi, mutta osastoja eli olinsijoja
oli monta! Oikealle perustukselle rakentaminen on pääasia!

    Ken Jeesuksehen uskoo vaan,
    Hän kuolemaa ei näekään.
    Ken Häneen luottaa lujasti,
    Hän pysyvä on ijäti.



Meistäkin tehtiin Kiinalaisia.


Kodin johtajatar vei meidät katselemaan vaatevarastojaan. Isossa
arkussa oli paljon valmiita pukuja, mutta kun ei niitä kaikille
riittänyt, päätimme odottaa siksi, kunnes räätäli oli ommellut lisää.

Viiden päivän kuluttua oli pieni seurueemme räätälin avulla muuttunut
kiinalaiseksi. Olimmehan niin Kiinalaisten näköisiä, kuin suinkin oli
mahdollista ulkonaisesti olla Kiinalainen! Saimme leveälahkeiset,
pitkät housut, lyhyen kaksijakoisen hameen, polven alapuolelle
ulottuvan leveähihaisen, väljän nutun. Päähän pantiin musta,
vuoritettu, ainoastaan otsaa peittävä, korvihin asti ulottuva päähine.
Jalkineet olivat puuvillakankaiset, matalat ja kannattomat.

Tähän pukuun pukeutuminen oli muutamille tovereistani ihan taistelun
alainen asia. Toisille se oli siunattu, pyhähetki. Silloin ymmärsimme
Hebr. 2:14-16 syvemmin kuin ennen. Herra Jeesus tuli ihmiseksi meidän
tähtemme. Hän oli kaikessa kiusattu niinkuin mekin. Me tunnemme Hänessä
ihmisen ihmisenä, kiusausten, ahdistusten alaisena, ihmisen, joka
rakasti, iloitsi ja murehti. Meidän tähtemme Hän pukeutui meidän
pukuumme. Mekin pukeuduimme Kiinalaisten tähden heidän pukuunsa. Sitten
vuosien kuluessa tulimme huomaamaan kuinka tarpeellista oli olla niin
Kiinalaisten kaltainen, kuin voi olla. Kansa ylipäänsä pelkää
ulkomaalaisia ja jos näkevät meidät omassa puvussamme, pelkäävät
vieläkin enemmän. Mutta nähtyään meidät heikäläisten vaatetuksessa,
sanovat: "te olette muuten meidän näköisiä, mutta, silmänne, hivuksenne
eivät ole!" On sen käyttämisestä aineellinenkin hyöty. Se tulee meille
monin kerroin huokeammaksi. Sikäläisissä oloissa on se meidän pukuamme
käytännöllisempi. Kiinalainen pukuni puhui minulle voimallisesti
ulkokultaisuudesta ja nimi kristillisyydestä. Enhän ollut todellinen
Kiinalainen! En ollut sisällisesti Kiinalainen. Ollakseni todellinen,
oli minun synnyttävä Kiinalaisista! Niin ihmisenkin täytyy syntyä
Jumalasta, ollakseen Jumalan valtakuntalainen, ollakseen kristitty.
"Ellei joku uudestaan synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä",
sanoo Herra Jeesus. Lapsiksi synnytään. Ei ulkonainen hurskas elämä ja
puhetapa meitä tee Jumalan lapsiksi. "Totuuden sanalla" Jumala
synnyttää meitä uudestaan (Jak. 1:18) ja Hänen "suurten ja kallisten
lupaustensa kautta tulemme Jumalan luonnosta osallisiksi."
(2 Piet. 1:4).

Nyt olimme jo puvun saaneet. Vielä hankittiin meille kiinalainen vuode.
Siihen kuului laaja, pehmoinen peitto ja ruohomatto, jonka sisään se
käärittiin matkalle lähtiessä! Kiinalainen eväskorikin hankittiin!

Valkeni sitten Tammik. 13 p. Laitoimme päivän kuluessa itsemme
matkakuntoon. Pimiän tultua seisoi portilla toistakymmentä
rikshamiestä. Uh, miten kylmä oli! Matalat jalkineemme eivät suurta
suojaa antaneet ja siksi jalkojamme ihan paleli. Shanghai ei ollutkaan
matkamme päämääränä, vaan Jangtsheo niminen kaupunki, suuren kanavan
varrella, Jangtsir virran pohjoispuolella. Siellä oli K.S.L--llä koti,
jossa maahan tulleet naislähetyssaarnaajat saivat opiskella maan
kieltä. Sinne mekin olimme menossa. Shanghaissa liittyi meihin toisia
tovereita. Laivalle tultuamme olimme nyt



Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa.


Sydämen syvyydestä kiitimme Jeesusta armosta, jota olimme tähän asti
saaneet osaksemme. Rukoilimme Hänen meitä auttamaan kielen oppimisessa
niin, että pian voisimme puhua ihmisille Hänestä. Muutenhan olimme
osaksi Kiinalaisia, mutta -- kieli puuttui!

Tuntui herttaiselta kun vihdoinkin olimme Kiinalaisten joukossa.
Olimmehan heitä jo nähneet kauvempaa, mutta nyt tulimme likeisiin
tekemisiin heidän kanssaan. Heitä loikoi kaikkialla. Ahtaassa
käytävässäkin makasi miehiä polttaen "ooppiumia." Ytelä, paha
"ooppiumin" haju täytti joka paikan.

Seuraavana aamuna herättyämme, olimme mahtavalla Jangtsir virralla.
Eräs laivamies tuli kysymään jos halusimme



Kiinalaista päivällistä.


Tottahan toki halusimme sitä! Muutaman tunnin kuluttua hän palasi
tuoden kullekin kupillisen vedessä keitettyjä riisiryyniä, ja laski
kunkin kupin viereen parin puisia, särmäisiä, huonostipestyjä,
maalaamattomia, tasapäisiä noin 24 cm pitkiä puikkoja. Toipa vielä
kupillisen maustimia, ja kolmannessa toi kalaa. Laski vielä kunkin
kupin vierelle pienen astian, jossa oli jotain öljyä. Maistelimme,
maistelimme, mutta ei ruoka oikein maistunut! Jos olisi maistunutkin,
niin eihän niillä puikoilla äkkinäinen saanut suuhunsa toisistaan
erillään olevia ryynejä! Ei auttanut muu, kuin eväskoriin
turvautuminen, jonka lähetyskodin johtajatar oli antanut runsaasti
varustaa leivällä, voilla, lihalla ja munilla. Kiitolliset olimme
niistä.



Tulo Tsbenkiangiin.


Kulettuamme vuorokauden Jangtsir virtaa ylöspäin, saavuimme puoli-yön
aikana sen etelärannalla olevaan Tshenkiang nimiseen kaupunkiin. Pimiä,
kolkko ja kylmä yö se oli. Kaksi lähetyssaarnaajaa odotti meitä
laivarannassa. Lyhdynvalossa kulimme ihmisistä tyhjää, leveää
rantakatua pitkin. Virran vihastuneet, vaahtopäiset aallot ärjyen
hyrskyivät kivitettyä äyrästä vastaan. Vinha pohjatuuli lennätteli
vasten kasvojamme sakeasti alas tulevaa lunta. Päätämme ei palellut,
sillä juuri lähtiessämme saimme omituisen päähineen ja vasta vuoden
kuluttua selveni meille -- suureksi kauhuksemme -- se tosiasia, ettei
se ollutkaan naisten -- vaan miesten päähine! Tuiskussa ja lumessa
taariessamme iloitsimme kadulla olevista



Nuotiovalkeista.


Huolimatta vihaisesta, vinkuvasta tuulesta, sakeasti alaslaskeutuvasta
lumesta, kohosivat liekit ylös kohti harmaata taivasta, levittäen valoa
ja lämpöä ympärilleen. Joukko ryysyisiä miehiä ja poikia oli
kokoontunut nuotiotulien ympärille. Siinä lämmitellen ja jutellen
kuluttivat öisiä hetkiä. Lipokasten peittämiä jalkojamme paleli ja nuo
ystävällisen näköiset valot houkuttelivat meitäkin luokseen. Oppaamme,
astuen kiireesti ohitse, johtivat meidät yhä edelleen -- mutta nuo
nuotiovalkeat jäivät ijäksi päiväksi mieleen. Jumalakin on tähän
kylmään, synnin sumun peittämään maailmaan sytyttänyt tulen. Jeesus on
tullut "maailman valkeudeksi." Hänen luokseen saa jokainen tulla. Hänen
rakkautensa valaisee ja lämmittää. Häneen uskovat sielut ovat myöskin
nuotiovalkeita tässä pimiässä maailmassa.

Lähetystalolle tultuamme pudistimme lumen makuuvaatteistamme ja
kupsahdimme nukkumaan. Kylmät olivat nuo uunittomat huoneet. Vilu
karkoitti unen toverieni silmistä pitkäksi ajaksi. Aamulla
juoksentelimme, hyppelimme, voimistelimme lämmitäksemme edes sen
verran, että kykenimme peseytymään vedellä, joka oli yöllä jäätynyt,
vaikka oli makuuhuoneessamme.

Seuraavana aamuna ai'oimme jatkaa matkaa pohjoiseen päin, mutta kanava
olikin jäätynyt yöllä. Saimme odottaa



Kymmenen päivää.


Ne olivat pitkiä päiviä! Se oli ensimäinen tunti koulussa, jossa
kärsivällisyyttä opetetaan. Siihen Kiinassa joutuu vasten tahtoaan.
Aina aamusin heräsimme toivossa siinä, että "ehkä tänään päästään
lähtemään", mutta aina uudelleen petyimme. Ei jää meitä niin kauvan
pidättänyt, mutta venemiesten kiskomishalu, se sen teki. Jo ensipäivinä
olisivat he lähteneet suurta maksua vastaan, mutta kun emme maksaneet,
niin he ajattelivat voivansa pakottaa meidät siihen kieltäytymällä.
Mutta eihän meillä hengenhätä ollut. Olimme levollisia. Miehet nähtyään
ettemme hätäilleet, tulivat tarjoomaan veneitään kohtuullisesta
hinnasta ja niin me lähdimme Tshenkiangista. Se oli



Ensimmäinen venematkamme.


Ja hauska se olikin. Hyvällä purjetuulella menimme virran poikki kohti
suuren kanavan suuta, joka oli täpösen täynnä veneitä. Meistä näytti
mahdottomalta läpipääsö, mutta sinne, toisten veneiden väliin työnsivät
miehet venheemme ja kun aika joutui, olimme selvällä reitillä.
Päästyämme tungoksesta, kimittivät miehet veneen mastoon nuoran. Nuoran
toisesta päästä kiinipitämällä vetivät he venhettä, kulkien kanavan
varrella olevaa polkua pitkin. Kanavalla oli vilkas liike. Vastaan tuli
matkustaja ja tavaraveneitä, kaiken kokosia mutta miltei samannäköisiä.
Erään kylän kohdalle tultuamme, ostimme kiehuvaa vettä teekannuun.
Vesikauppoja onkin liiketeiden varsilla ja isommissa kaupungeissa.

Muutaman tunnin kuluttua näimme korkean, kuusikulmaisen,
monikerroksisen, mutta kapean tiilirakennuksen, joita muukalaiset
kutsuvat "pagodiksi", mutta Kiinalaiset antavat niille nimeksi
"paotah." Jälkeenpäin näin niitä kaikkialla kaupungeissa tahi niiden
läheisyydessä. Ne ovat muinaisajoilta ja nykyään rappiotilassa.

Kulettuamme pagodan ohitse, jo alkoi näkyä



Jangtsheo


nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko
ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle
asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista
katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli
yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia
ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa?
Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta
toistahan se silloin oli kuin nyt! -- Kun toverimme eivät uskaltaneet
nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:

"No, jos tuosta putoaa, niin eihän tuosta korkealta putoa!"

Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja
valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen
katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli
nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän
jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen
peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme
tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin
portille.

Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin.
Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä
aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä
väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin
oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja.
Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia,
pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja
kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat,
karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat,
kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä
laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot.
Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin
puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia,
äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä,
puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia,
pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, -- niin,
kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei
näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun
täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa
olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat
korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut,
ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.

Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa
naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä



Jaakopin lähteeksi.


Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä
lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta,
Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta,
Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne
kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa
loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina.
Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat
maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen
ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria
epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana.
Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni,
joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista
paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella.
Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.

"Jaakopin lähteellä" kävi vieraita kaiken päivää. Meitä uudistulokkaita
he katselivat hyvin tarkkaan. Eivät voineet kylliksi ihmetellä
vaiti-oloamme. Tulkin kautta selitimme heille, ettemme vielä olleet
ehtineet oppia heidän kieltään, mutta moni heistä piti meitä "tyhmänä"
siksi, kun emme osanneet puhua Kiinan kieltä.



II:nen Luku



Kuinka Kiinan kieltä opittiin.


Englannissa ollessamme ostimme Kiinan kielen oppikirjan, mutta nyt
alkoi kielen lukeminen oikein täydellä todella. Lähetyskodissa oli
useita Kiinalaisia opettajia. Ostimme opetusvälineet. Kirjoittamista
varten tarvittiin paperia, sivellin, kivinen laatta ja mustetta.
Kirjoja ei ollut monta ensi-alussa. Paitsi kieli-oppia, saimme
Kiinankielisen Johanneksen evankeliumin.

Kun kaikki oli hankittu, vei johtajatar meidät opettajien luokse.
Meidät esitettiin. Opettajat nousivat ja puristivat omia käsiään
kumartaessaan. Minä jouduin T'ien nimisen opettajan opastettavaksi. Hän
avasi kirjani. Kirjoitti niiden kanteen kiinalaisen nimeni ja kutsui
minua "An kiaosir" s.o. opettaja An.

Sitten alkoi lukeminen. Kieli-opin ensisivulta luki hän korkialla
äänellä

    o (oo) ni (nii) ta (taa) ja
    (minä)  (sinä)   (hän)

minä, koettaen matkia hänen ääntään, sanoin samat sanat.

Näin luettiin ensimäinen lukukappale useat kerrat, opettaja ensin
lausuen sanan tai kaksi ja oppilas perästä. Jokaisen sanan hän
kirjoitti pienelle paperilapulle. Seuraavana päivänä hän laski sanan
sanain perästä eteeni, nähdäkseen, jos tunsin sen. Jos en tuntenut,
sain "laiskan läksyn"! Seuraavalla kerralla jos en tuntenut niitä,
vihastui hän!

Opettajani oli hyvin hermostunut ja usein "pahalla tuulella." Talvella
oli hänellä pitkä, puolisääreen ulottuva turkki, jonka repaleiset
hihat kiilsivät liasta. Niissä hän lämmitteli pitkiä, laihoja ja
pitkäkynsisiä sormiaan. Kevätpuolella alkoi häntä kauheasti torkuttaa.
Eräänä päivänä tuli hän työhön väsyneenä. Tuskin oli pari lausetta
luettu, niin mies uupui uneen. Annoin hänen vähän uinahtaa. Sanoin
sitten:

"Opettaja! et kuule, mitä luen!"

Hän heräsi. Raotti vähän pieniä silmiään, oikasihe ja sanoi:

"Ni nien, o fing!" (lue sinä, (kyllä) minä kuulen!) -- Nukahti sitten
uudelleen.

Kerran eräänä kuumana kesäpäivänä oli hän sangen "huonolla tuulella."
Hän viskeli kirjoja, ärjyi ja tiuskui. Silloin kokosin kirjani, nousin,
kumarsin lähteäkseni pois. Hämmästyneenä katsoen minuun, kysyi hän:

"Mihin ai'ot, opettaja An?"

"Menen pois!" vastasin.

"Miksi?" kysyi hän.

"Siksi kun sinä, opettaja Ti'en, olet vihainen, etkä tahdo minua
opettaa", sanoin. Heti tuli "toinen ääni kelloon." Hän kumarsi
kohteliaasti, pyysi istumaan ja lupasi opettaa. Hän pitikin sanansa ja
oli siitä lähtien "toinen mies."

Kiinan kielessä ei ole aakkosia, vaan jokaisella sanalla on oma
merkkinsä ja siksi on merkkejä kymmeniä tuhansia. Heillä on eräs
sanakirja, jossa on 44,449 merkkiä. Nämät lukuisat merkit ovat
muodostuneet perusmerkkejä toisiinsa yhdistämällä. Kielessä on 214
perusmerkkiä. Niitä toisiinsa yhdistämällä syntyy uusia. Perusmerkkien.
tunteminen on välttämätön sille, ken aikoo tutustua Kiinan
kirjallisuuteen.

Kiinassa on olemassa syvä kirjakieli, "uen li", joka on tuttu
ainoastaan oppineille. Puheessa sitä ei käytetä ja on siis tavallaan
"kuollut kieli."

Lähetystoimessa olevina, me tutustuimme n.k. "kuan hua" eli
virkamiesten kieleen. Sitä puhutaan virastoissa ja monin paikoin puhuu
kansakin sitä. Raamattu on painettu näille molemmille kielille.

Nykyään on Kiinan kielen oppiminen verrattain helppo, sillä tarjona
ovat monet apulähteet. Etevät, vuosikymmeniä Kiinassa olleet
ulkomaalaiset ovat kirjoittaneet suuria sanakirjoja. Siihen aikaan oli
hyvin yleisesti käytännössä tri Sir Wells Williams'en 12,527 sanaa
sisältävä sanakirja. Ken Kiinan kielen syvyyksiin tahtoo tunkeutua,
hänelle on nyt tie auki.

K.S.L--s on jäsenilleen järjestänyt kuusi oppijaksoa. Niitä
noudattamalla, voimme lyhyessä ajassa koota tarvittavan sanavaraston.
Viitottua tietä on vastatulleen helppo kulkea.



Ensimäinen kesä


kului jokseenkin hauskasti lähetyskodissa. Kesäkuussa oli jo tavattoman
kuuma. Aina iltapäivällä menimme kaupungin ulkopuolelle kävelemään.
Siellä oli puhdasta ja raitista, mutta ilma kaupungin kaduilla oli
kauhea! Kaduilla ei suinkaan huvikseen liikkunut! Terveyslautakunnan
virkaa toimittivat siellä kerjäläiset ja koirat! -- puhdistaen niitä,
kukin tavallaan. En ymmärrä, miten tultaisiin toimeen, jollei olisi
näitä vapaa-ehtoisia puhdistajia!

Kesä kului. Tuli syksy. Lähetyksen varajohtaja tuli Jangtsheohen
lähettääkseen meitä lähetysasemille. Me Suomalaiset saimme työpaikan
eriseuduille, mutta Venäjän konsuli ei päästänyt meitä sisämaahan.
Kaksi Ruotsalaista oli tullut murhatuksi Huupeh maakunnassa ja siksi ei
meitäkään päästetty rannikolta valtakunnan sisä-osihin.

"Kaikki kääntyy niille parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", sanotaan
Raamatussa. Tuo kielto tuli meidänkin parhaaksemme. Jos olisimme
saaneet passin, niin olisin matkustanut pohjoiseen erään
Ameriikkalaisen neidin kanssa. V. 1900 tuli hän työtoverineen
murhatuksi! Tuon kiellon kautta tulin varjelluksi kuolemasta!



Älä neuvoa ylenkatso!


Tullessamme uusihin oloihin, vieraaseen paikkakuntaan tai maahan, on
hyvä ottaa vaari toisten neuvoista, kokeneiden viittauksista.
Ylenkatsoessamme toisten varoituksia, syöksemme itsemme usein
onnettomuuteen. Niin kävi minulle. Jangtsheon kadulla näin paljon
kerjäläisiä. Minun tuli sääli heitä. Annoin heille puoli pennisen
sivukulkiessani. Toiset, maassa kauvemmin olleet, kielsivät, mutta
heidän sanansa katsoin ylön, mutta pian sainkin niittää siitä.

Eräänä päivänä menin naispalvelijattaren kanssa kaupungin ulkopuolelle.
Yht'äkkiä kerjäläislauma ympäröi minut, vaatien rahaa. Taskunikin
kopeloivat ja jos niitä olisi kymmenkunta ollut, eivät he olisi
jättäneet ainoatakaan tarkastamatta!

Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi
repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän
oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat
minussa "kiini, kuin takiaiset!"



Lasten koti


Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti
Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa
oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai
hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli
hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika
ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen.
Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään



Eräs pieni karkulainen.


Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut
aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle
menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo
vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä
illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei
ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea
muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme
kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme
ja ymmärsimme toistemme ajatukset.

"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle
juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset
viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään
suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme
matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei
tyttö siellä ollut.

Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja
kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei
kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi
kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"

Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme.
Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme,
avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin,
näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi
nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin!
Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin
talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!

Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti
pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli
saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä
tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä
mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään
huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo
aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi
puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta
vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut
öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu
pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle
ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan!
Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä -- ja jo
suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin
ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.

Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu,
mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi
lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä
nihertäen laskeutui hän levolle.

Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana
ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin.
Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi.
Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä.
Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon
portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!

"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette
autuaiksi."

"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä
teitä armahdan."

"Se on Minun iloni, että Minä teille hyvää teen."

Keväällä v. 1894 oli Jangtsheossa syntyä



Meteli,


jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu
tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He
söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma.
Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse.
Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä
todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen
ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa!
Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa
tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken
kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi
kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän
tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä
todisteilla suolet -- sian suoliksi!

"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne
tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.

Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat
metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan,
hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli
suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä
on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.



Ah, sinä varas!


Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli,
tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika,
ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille
oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä
päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.

Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa.
Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä
keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin,
ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin.
Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan
niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin
pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" -- Selitin hänelle etten
tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla
puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!

Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän
varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä,
joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia
vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa
jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä
paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun
rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa
hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun
mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen.
Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan
uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos
minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää
hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä.
Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää,
ellen tahdo vankilaan joutua."



Eräs sairas raukka.


Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli
tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä
katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale.
Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli
kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän
oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni
sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut
häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten
ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän
kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka
ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! --



Kongin emäntä


oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli
rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen
ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli
astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman
viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän
ilosta loistavin silmin sanoi:

"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta
Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus
heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."

Joka kerralla pyysi hän meidän laulamaan hänelle erään kotilaulun:

    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa,
    Oon vierasna maan päällä,
    Ja usein sairaana.
    Vaan kerran loppuu vaiva,
    Saan aina iloita,
    Ja Jeesukselle laulaa
    Ijäti kiitosta.
    Halleluja! amen!
    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa!

    On vaarojakin paljon,
    En niitä pelkää, en,
    Kun Jeesus avun tarjoo
    Niin riennän eellehen.
    Jos siellä, taikka täällä
    Mun toimen olisi,
    Niin Jeesus kädellänsä
    Mua aina tukevi.
    Halleluja! amen!
    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa.

Hänelle on tapahtunut hänen toiveensa mukaan. Luottaen Vapahtajaan hän
nukkui ja ylösnousemusaamuna saamme nähdä hänetkin kirkastettuna, sillä
hän oli yksi niistä "pienistä" jotka ovat vaatteensa Karitsan veressä
valaisseet. Kuultuamme hänen poismenostaan, täytti ikävä mielemme
ajatellessamme niitä miljoonia, jotka kuolevat kuulematta kertaakaan
Jeesuksesta.

    Siellä elää miljoonia
    Synkän öisen varjossa,
    Sydämiä suruisia,
    Sortuu synnin kahleissa.
    Tietä etsii miehet, naiset,
    Vaan ei tiedä mistäpäin
    Pääsisivät sille tielle,
    Joka viepi elämään.
    Kong ja Mong ei sitä tiennyt,
    Siis ei voineet neuvoa
    Kuinka sielu eksyväinen
    Sille voisi saapua.
    Sitä ei myös "hooshang" tunne,
    Buddhan pappi parhainkaan
    Siksi kansa raukka siellä
    Kulkee harhapoluillaan.
    Kiinan kansan tarvitseepi
    Saada "sana Jumalan",
    Joka sitä valaiseepi,
    Johtaa tielle elämän.



III:mas Luku



Muutos oloissamme.


Syksyllä v. 1893 muutti neiti Verna H. Tshenkiang nimiseen kaupunkiin,
jossa ulkomaalaiset saivat passitta asua. Seuraavana kevännä neiti
Agnes M. jätti koulutoimen muuttaen Kiukiangiin, Kiangsii maakunnassa.

Kuukautta myöhemmin sain minä käskyn muuttaa neiti H--n työtoveriksi
Tshenkiangiin. Koetimme vielä kerran v. 1894 pyytää lupaa sisämaahan
päästäksemme, mutta turhaan.



Tsbenkiang


oli, kuten muutkin ulkomaalaisten asustamat kaupungit, kaksiosainen.
Muurien sisäpuolella oli varsinainen, vanha kaupunki. Ulkopuolelle
oli kasvanut toinen, suurempi kaupunki, jonne kauppa ja liike
emäkaupungista oli aikain kuluessa siirtynyt. Sinne olivat
ulkomaalaisetkin asettuneet. Siihen aikaan oli K.S.L--n työmiehet
vuokrahuoneissa, mutta seuraavana vuotena lähetys osti maata, rakensi
kauniin, kaksikerroksisen talon. Nyt on lähetyksellä samalla paikalla
kaksi kaunista kotia ja suuri sairashuone. Paikalla, missä nyt nuo
hauskat, kauniit rakennukset ovat, siinä oli ennen matalia, savisia
mökkirähjiä, jotka olivat ooppiumipesinä. Kaikki on muuttunut. Leveää,
tasaista katua kaunistavat nyt sen viereen istutetut, ihanat lehtipuut.

Kaupunki sijaitsee Jangtsir virran ja vihantien kukkulain välisessä
laaksossa. Näköala kukkuloilta on erinomaisen kaunis. Muutamille niistä
on rakennettu lähetystaloja, toisille linnoituksia. Kauvempana kohoavat
korkeat vuoren selänteet. Tuolla välkkyy mahtavan Jangtsir virran
pinta, jolla uivat tuhannet valkopurjeiset veneet ja monet höyrylaivat.
Tuolta, virran toiselta rannalta, näkyy viljavainioita ja lehtipuiden
kaunistamia kyliä.

Kukkulain välisissä laaksoissa on taloja, puutarhoja ja isoja,
esi-isille pyhitettyjä temppeleitä. Monella kukkulalla näemme jumalille
rakennettuja temppeleitä. Tuonne kauvemmas, erääseen tiheään
bambumetsään, on yksi niistä sijoitettu. Se on siistein kaikista, mitä
olen nähnyt. Suloisesti tuoksuvan lehtimetsän kautta kiertelevää,
kapeaa polkua pitkin saapuu kulkija varjoisessa metsikössä olevaan,
yksinäiseen rakennukseen, jonka suurissa saleissa saviset jumalat
istuvat tai seisovat seinän viereen asetetuilla alustoilla. Templissä
hallitsevaa haudan hiljaisuutta häiritsee silloin, tällöin kumea kellon
ääni, paljaspäisten, laajaan viittaan pukeutuneiden munkkien astunta,
tai jonkun siellä kävijän rukoilijan mumina.

Kaupunkiin johtavilla teillä on vilkas liike. Harjaamattomat hevoset,
haavakylkiset aasit ja muulit astuvat vakavina, viljasäkeillä
kuormitettuina.

Kaupungin edustalla, Jangtsir virrassa, on pari kaunista saarta, joilla
on temppeli. Yhdellä niistä oli kuuluisa pagoda, joka meidän aikanamme
purettiin. Samalla saarella Englantilaiset löysivät suuren kirjaston,
mutta sen poisviemisestä he estyivät rauhan teon kautta.

T'aip'ing kapinan aikana tuli kaupunki niin hävitetyksi, että tuskin
jäi taloa pystyyn. Siitä todistavat lukuisat rauniot.

Kaupunki muurien sisäpuolella oli myöskin kaksiosainen, nim.
Kiinalainen ja Maantsheolainen.



Kotimme


oli muurien sisäpuolella. Se oli aikoinaan ollut johtaja Taylorin
kotina. Siinä oli muutamia pieniä, matalia huoneita, joissa oli
lasi-ikkunat. Me asuimme yläkerrassa ja alakerrassa Kiinalaiset
apulaisemme. Näköala asunnostamme ei ollut laaja. Pihamaassamme kasvoi
kaunis lehtipuu ja eräs köynnöskasvi, jonka pienet, valkoiset kukkaset
levittivät suloista tuoksua ympärilleen.

Toisella puolella kartanoa oli nelikulmainen pihamaa, jonka yhteen
nurkkaan oli upotettu iso kiviastia, jota käytettiin likakaivona. Juuri
ikkunaimme alla oli syvennys maassa, johon vaatteiden pesuvesi
kaadettiin. Tuo pihamaa oli 18 kodin käytettävänä! Likavesien
kesähelteellä siinä hapatessa, leveni sanomattoman paha haju
huoneisiimme.

Kerran olivat kodissa asuvat ulkomaalaiset kaataneet karbolihappoa
lätäkköön, mutta siitä oli tulla hirmuiset seuraukset. Kansa luuli
heidän kaataneen siihen myrkkyä!

Kerran helteisenä kesäpäivänä istuimme päivällistä syömässä. Yht'äkkiä
huutaa eräs naapurin emäntä minua. Nousin, katsoen ikkunasta
pihamaalle. Ikkunani alla seisoi vaimo hyvin vihastuneena. Kysyin:

"Mikäs on hätänä?"

"Mitä, opettaja, viskasitte silmilleni?" kysyi hän vihasesti.

"En mitään!" vastasin.

"Viskasittepas", väitti vaimo.

"En ole viskannut, sillä enhän huoneessanikaan ollut, vaan tuolla
viereisessä huoneessa söin päivällistä!" sanoin. Hän ei sitä uskonut
ennenkun palvelijattaremme todisti hänelle sanani todeksi.

Asian laita oli näin. Juuri ikkunani alla oli kaivo. Hän oli nostamassa
vettä ja vesikapasta pirskahti pisarainen hänen poskelleen. Sitä hän ei
huomannut, vaan luuli minun heittäneen pisaran myrkkyä hänen
kasvoilleen.

Kesät olivat kuumat ja kosteat. Vaatteemme ja kirjamme homehtuivat,
jollemme niitä usein tuuleuttaneet ja pyyhkineet. Rottia oli paljon. Yö
kaudet ne varsan lailla ravasivat huoneissamme, milloin tapellen,
milloin kaluten kaappeja. Ne nävertelivät leivät, kaatelivat maidon.
Niuskaen, nauskaen kaiken yötä, häiritsivät yölepomme, joka
kuumuudenkin tähden oli hyvin niukka. Saatuamme kissan talohon, saimme
rauhan.

Ruoka-aineista ei Tshenkiangissa ollut puutosta. Juurikasveja,
vihanneksia ja hedelmiä oli runsaasti saatavana. Vaikk'eivät
Kiinalaiset itse syö maitoa, eikä voita, pitivät he siellä asuvien
ulkomaalaisten tähden lehmiä. Siellä ollessamme saimme maitoa ostaa.
Ruu'an kodissamme valmistimme suomalaisella tavalla. Saimme siellä
lehmänlihaakin ostaa, jota ei sisämaassa saa. Juomavesi tuotiin
kanavasta. Keittämättömänä emme sitä juoneet. Kiehuvaa vettä sai
kaikkialla ostaa teetä varten. Polttopuina käytimme erästä, joessa
kasvavaa ruohoa, jota kuivattuna, kuvottain tuotiin kaupaksi.
Ruokasalissamme oli meillä pieni, ulkomaalainen rautauuni, jossa
poltimme hiiliä kylmän aikana.



Kova työmaa


oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet
heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir",
s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen
oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille
Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme
niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan
oudolta!

Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet,
koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat
lapsiaan, sanomalla:

"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."

Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät
kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat
äitinsä taakse.

Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät
pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme
sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä
lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja
katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat
kivittämisestä.

Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos
yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille
ooppiumia ja sanoivat:

"Tämä on tuotu teiltä!"

Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan
ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta
Vapahtajastamme.

Neiti H--lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat
pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja
siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.

Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta
sittemmin tyttöjäkin.

Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn
halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet
kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa
ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää
puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.

Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien,
Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys.
Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli
yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin
seurakunnat tekivät samoin.

Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia,
joilla on Kristuksen mieli -- rauhan ja rakkauden henki!

Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin.
Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa
luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. --
Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran
eräs heistä, herra Woodbridge, -- Ameriikkalainen -- puhui eräässä
kokouksessa jokseenkin näin:

"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys
rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat
päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:

"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta,
joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne
ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'

"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät
piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.

"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa.  Moittijat
sanoivat:

"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan
tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen
menee!'

"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta
pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi.
Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten
erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin
kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit,
kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään?
Narrimaiset naurajat tietysti!

"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut
varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä
rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta
ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman
viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa.
Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika.
Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet!
Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme
uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka
vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"

Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin
seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa
ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.

Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa -- ilolla,
mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:

"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme
taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta.
Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa
Hänessä.



Käynti Maovuorella.


Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat
niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.

Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin
matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao
nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on
avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä
aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni,
hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:

"Shang shaan, shao hsiang", s.o. vuorelle, suitsuttamaan.

Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme
suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan.
Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme
kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni
savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset
uhrasivat.

Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset
työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.

Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin.
Yksi heistä kysyi:

"Meneekös ulkomaalainen opettaja Mao vuorelle suitsuttamaan?"

"En, en mene suitsuttamaan", sanoin, "sillä en palvele p'uusaa."

Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole
Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.

"Ketäs palvelet?" kysyi hän.

"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä
palvelen", vastasin.

Mies katsoi minuun vakavasti ja sanoi:

"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä
kukaan ole minulle sitä sanonut."

Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja,
luvaten lukea ne. -- Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.

Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa.
Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret,
kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä
kaikenlaisia leluja.

Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli
useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8
nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille
kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät
jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni,
kuiskailivat he keskenään:

"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä
äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He
ajattelivat näin:

"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"

Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot
jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi,
vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen
lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä
järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita
puupalasia.

Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään
kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.

Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä.
Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti
selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan"
luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.

"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.

Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi
kuiskaten:

"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa
näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi,
vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.

Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli!
Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli
kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa,
ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea,
metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati,
jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen
polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja
suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.

Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja
kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä
itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne
voisivat ihmisiä auttaa?"

Eräs kuulijoista sanoi:

"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä
jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."

Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me
iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin
ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle
autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan
synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."

Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa
ja läsnäoloa.

Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin
siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute.
Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja
katkeria vihanneksia.

Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun
Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka
minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:

"Kyllä ulkomaalaisten Jeesus on Mao puusaa voimallisempi!" --

Oi, joska he tuntisivat Jeesuksen!



Me olemme puhtaat.


Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli
siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi
emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen
puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä
kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:

"Syökös hän lihaa?"

"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon,
lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät
toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia.
Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen
puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa
he ajattelevat Buddhan asuvan.



Siunattu hetki tiellä.


Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista
kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa,
jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja
vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon
nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme
häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä.
Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä
surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen
tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut
yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän
varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen
tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä
kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken
jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki
katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa.
Hän tarttui käsiini ja sanoi:

"Sinä olet niin onnellinen!"

"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni
sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"

"Kerro, kerro, minä kuuntelen!" sanoi tuo rakas sielu.

"Rukoiletkos laupeuden jumalatarta?" kysyin.

"Rukoilen", vanhus vastasi.

"Miksi rukoilet häntä?"

"Hän on armollinen ja laupias!" sanoi hän.

"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala.
Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja
maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän
näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä
tiellä. Hän on niin hyvä."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän.

"Tästä kirjasta", vastasin, näyttäen hänelle Uutta testamenttia.

"Minä en osaa lukea!" sanoi hän murheellisena.

"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten
Hänen luokseen päästään!" -- sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:

"Emme tiedä, emme tiedä!" Jatkoin:

"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja
sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus
tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi
ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut
minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni.
Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen.
Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."

"Oi, ne ovat hyvät sanat!" sanoi vanhus, käsiäni hellästi puristaen.

"Tahdotko sinäkin luottaa Jeesukseen?" kysyin.

"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin
Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.

"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on
armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja
lisäsin, sano:

"Herra Jeesus, armahda minua!"

Silloin vaimo alkoi rukoilla, sanoen:

"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava
Herra Jeesus, armahda minua!"

Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä
kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat
sanat:

"Jokainen joka Herran nimeä avuksensa huutaa, hän tulee autuaaksi."



Rauhaa etsivä sielu.


Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme
hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä
helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän
väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka
vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä
kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun
tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen
kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita.
Kysyimme, mitä ne olivat.

"Olen polttanut ne kuumalla raudalla!" sanoi hän.

"Mitä varten?"

"Saadakseni rauhan!"

"Oletko jo saanut?"

"En ole", vastasi hän itkien.

"Kuinka kauvan olet rauhaa siten etsinyt?"

"20 vuotta!"

"Niin kauvan olet etsinyt ja et ole vielä saanut!"

"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien
käden sydämelleen.

"Meillä on rauha", sanoimme.

"Onko teillä? Kuinka sen saitte?" kysyi hän kirkastetuin kasvoin.

"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme
lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä
niin, että hän itki kauvan aikaa.

"Jeesus on kuollut kaikkein edestä ja sinunkin edestäsi!" sanoimme.

"Onko Hän kuollut minunkin edestäni?" kysyi hän.

"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista.
Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:

"Ovatkos kaikki minun 20 vuoden ansiot (hyvät työni) sitten
arvottomia?"

"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen.
Autuus on armosta, ei ansiosta."

Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois!
Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!

Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas
kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta
Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon
häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran
heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.



MUUTAMIA PIIRTEITÄ YHTEISKUNTAELÄMÄN VALO- JA VARJOPUOLlSTA.



I:nen Luku.


Kiinalainen kylä


on yleensä kaukaa katsottuna hauskan näköinen. Se on peltojen
ympäröimänä. Sitä somentavat tuuheat, korkeat lehtipuut, joiden
joukossa usein on "pyhiä" puita. Näissä puissa luullaan jonkun
jumalhengen asustavan. Niiden juurella uhrataan ja niitä ei uskalleta
kaataa. Olen nähnyt tuommoisen "pyhän" puun juurella pienen tiilistä
rakennetun "pyhäkön", jossa on säilytyspaikka jumalan kuvalle.

Kylää somentavat rakennusten kauniisti kaarretut harjat, loistavilla
väreillä maalatut kunniaportit tien varrella, pensasaidat ja
monenlaiset kukkivat köynnöskasvit kasvaen rappeutuneiden rakennusten
seiniä pitkin. Vasten tahtoaankin joutuu kulkija suloisten tunteiden
valtaan lähestyessään ihanassa lehdikossa lepäävää kylää, mutta
likemmäksi tultua on runollinen mieli, suloiset tunteet pois
puhalletut. Raunioita, romua, roskaa, likaa, soraa, kuihtuneita,
ryysyisiä ihmisiä, kerjäläisiä, likasilmäisiä ooppiumin polttajia,
kapakoita, laihoja koiria, ilkeä haju -- tätä kaikkea siellä näkee ja
tuntee! --

Kylät ovat järjestetyt kuten kaupungitkin. Talot ovat katujen varsilla.
_Latoja_ ja _lääviä_ siellä ei näe, sillä karjanhoitoa ei harjoiteta.
Pihan perällä on katos, jossa pidetään elukat. Idässä, jossa ensin
asuin (Kiangsuu nimisessä maakunnassa), pidettiin kyntöeläimenä
puhvelihärkiä ja lehmiä. Toisin paikoin käytettiin tavallisia lehmiä
tai härkiä. Lehmiä ei lypsetä, sillä eivät Kiinalaiset ole
uneksineetkaan "maidon" juonnista, ennenkun ulkomaalaiset sinne
tulivat. Ei Kiinalainen tapa lehmäänsä. Kysyin kerran opettajaltani:

"Miksi ette syö lehmän lihaa?"

"Kuinkas maamies hennoisi tappaa sen, joka hänen peltonsa on kyntänyt,
tehnyt hänelle niin suuren hyvän työn!" vastasi hän. Rantapuolella,
suurissa kaupungeissa, joissa ulkomaalaisia asuu, saa ostaa lehmän
lihaa, mutta ei sisämaassa.

Joka talossa pidetään sikoja ja sian lihaa saa kaikkialla. Paikoin
pidetään hevosia, aaseja ja muuleja. Niillä kannatetaan kuormia ja
ratsastetaan.

Kanat ja kukot kaakattavat kaikkialla ja ankkoja pidetään parvittain.
Ankat puljaavat riisipelloilla uiden siellä. Koiria pidetään kodeissa
vähän, Kissat kahlehditaan, kuten koirat, sillä ne ovat varasten
mielitavaraa.

_Rehu_, joka talveksi kootaan, aumataan pihamaalle. Ei näe missään
niittymaita, sillä kaikki viljelykseen sopiva maa on peltona.
Kyntöelukoita syötetään pellon pientareella. Elukan nenässä olevaan
renkaaseen kiinnitetystä nuorasta ohjaa selässä istuva tyttö tai poika
sitä niin, ettei pääse viljapeltoon.

_Aittoja_ ei ole. Vilja säilytetään isoissa bambupäreistä tehdyissä,
tuvan nurkkaan päällekkäin pannuissa koreissa. _Riihiä_ ei tarvita.
Vilja levitetään tasaiselle kalliolle kylän laidassa tai tasaiseksi
temmelletylle pihamaalle. Auringon lämpö sen kuivaa ja siinä se
puidaan.

_Saunoja_ ei ole. Suurissa kaupungeissa esim. Tshenkiangissa oli
miehille tarjona kylpypaikkoja, mutta ei meikäläisiä saunoja. Siellä
saivat vaan ammeessa peseytyä. Naiset peseytyvät aina kotona. Kesäisinä
aikoina voivat miehet käydä uimassa, mutta naiset ei koskaan! Hyvin
usein näin pienten lasten lammikoissa räpiköivän -- ja hauska niillä
näytti olevan! --

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen Kiinalaisten elämästä, on
asuttava heidän keskuudessaan. Jos asumme jossakin kylässä, saamme
siinä nähdä pienoiskuvan Kiinan suuresta valtiosta. Niitä hallitaan
samojen periaatteiden mukaan. Niissä näemme samat valo- ja varjopuolet.
Kylähän on perhe laajennettuna, ja niinhän on valtakuntakin. Kylässä on
"kylän vanha", joka on pääjohtajana. Hän on herrasmies ja niin ovat
hänen apulaisensakin. Heihin luotetaan ja heillä onkin suuri
vaikutusvalta. Virkamiehille he tekevät tilin kylän asioista ja ovat
tuomareina kyläläisten keskuudessa. Jos riitoja syntyy, kutsutaan
heidät "rauhaa rakentamaan." Rauhanrakentajan virka on vaivaloinen
toimi. Tuhannet sanat ja monet päivät saavat rauhantuomarit kuluttaa ja
kaikista vaivoistaan eivät saa muuta palkkiota kuin pulskan päivällisen
ja kiitokset, sillä se virka on vaan kunniavirka! Kukapas Kiinalaisista
ei haluaisi rauhanrakentajan virkaa! Jos missä puhutaan paljon
rauhasta, niin Kiinassa siitä puhutaan ja jos missä sitä puuttuu, niin
siellä sitä puuttuu! Kävin kerran Tshingkiangpuu nimisessä kaupungissa.
Lähetystalo oli kadun varrella, jonka nimenä oli "Ijäisen rauhan katu."
Mutta en koko yönä voinut nukkua, sillä niin kauheasti riitelivät sen
varrella asuvaiset!

Kylän jokapäiväistä, hiljaista yksitoikkoista elämää vilkastuttaa
hautajaiset, häät, markkinat, näyttelijäseurueen tulo sekä epäjumalien
juhlat.

_Hautajaisissa_ on itkua ja parkua, mutta usein riitaakin. Eihän ole
tavatonta, että sukulaiset alkavat perinnöstä riidellä jo
hautajaisissa. Hautajaissaaton etupäässä käyvät paljaspäiset papit.
Sitten kannetaan raskas ruumisarkku, johon on vainajalle pantu tavaraa
mukaan. Sitten tulevat vainajan likeiset, itkien, parkuen, valkoiseen
surupukuun puettuna ja heidän perästään kutsutut ja viimeiseksi
kutsumattomat vieraat. Tuonne kylän laitaan kulkee seurue. Sinne
kaivetaan hauta. Pian kohoaa pieni savupatsas ilmaan. Se ilmoittaa
meille, että paperinen palatsi ja paperirahat poltettiin, ettei
vainajan sielun tarvitse asunnotta olla tuonelan tuvilla, eikä
kerjäläisnä kulkea apua anellen, sillä nuo valerahat muuttuvat, tuhaksi
tultuaan, käyttökuntoiseksi manalan majoissa oleville. Jos kuollut oli
varakas, on kylässä kyllin puheainetta. Ei ole yhtään koko kylässä,
joka ei tietäisi hänestä kaiken sen, mitä ihmisestä voi tietää!

_Häät_ pitävät kyläläisten mielet jo kuohuksissa ennenkun ovat
likelläkään. Morsiamen hyvät ja pahat puolet, suvun huono ja hyvä
maine, kapiot, antimet, kaikki ovat jo keskustelun alaisena ennenkun
morsiustuolikaan on tilattu. Morsiamen anoppelaan tullessa on "joka
kynsi kylästä" liikkeellä ja juoksee taloon. Jollei hän ole sinne
"kutsuttu", on hän siellä ainakin "kuokkavieraana." Kuta rikkaampi
morsian, sitä suuremmalla loistolla hänet tuodaan. Punaisessa puvussa
hän astuu anopin vastaanottamana alas kantotuolista. Luoden katseensa
maahan saatetaan hänet sängyn reunalle istumaan! --

Kävin kerran katsomassa morsianta. Hän istui sängyn reunalla, päässä
melkein kilon painoinen, helmillä, pienillä peileillä ja muilla
helyillä koristettu, korkea ruunu. Jokaisella oli oikeus sanoa hänestä,
mitä vaan tahtoivat. Lapsi raukka! Siinä hän sai istua tunti tunnin
perästä ja tyytyä kaikenlaisia raakoja lausuntoja kuulemaan.

Häissä ei tanssita. Kiinalainen pitää tanssin sopimattomana
siveellisille ihmisille. Eikä niissä juoda ja tapella, kuten meillä
useinkin tapahtuu.

Häät pidetään "onnenpäivänä." Ne ihmepäivät ovat merkityt almanakkaan.
Jos niin sattuisi, että morsian sairastaisi "onnenpäivänä", ei sitä
useinkaan panna kysymykseen, sillä häät ovat pidettävät onnenpäivänä --
maksoi, mitä maksoi! Kuulin morsiamesta, joka sairasti kuumetta.
Hääpäivä tuli. Sitä ei voinut siirtää, sillä siitähän olisi tullut
onnettomuus! Morsian raukka kannettiin kantotuoliin. Matkalla hän
kuoli. Näin tuli "onnenpäivästä" onnettomuudenpäivä. Usein
kesähelteellä morsian raukat, joita kuletetaan pitkät matkat, saavat
auringonpiston ja kuolevat tiellä.

_Markkinoita_ pidetään muutamissa kylissä joka kolmas päivä. Ihmisiä
kokoontuu niihin tuhansittain. Sinne tulvii kaikenlainen roistokansa
varastamaan ja ne ovat korttipelurien mieluiset olopaikat. Olen kuullut
erään kylän asukasten luopuneen koko markkinoista, huomattuaan miten
turmiollisesti ne vaikuttivat kasvavaan nuorisoon.

_Näyttelijämatkueen_ tulo on ilon aiheena kyläläisille. Tavallisesti on
näyttelylava temppelien yhteydessä. Jos ei niin ole, niin näyttelijät
asettavat telttansa kylän reunaan. Sinne kansa illoin rientää
huvittelemaan itseään.

Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei
kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.

Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea
yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin
surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.

Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli _temppeli_. Se on
rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan
isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta
munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille
rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se
oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa
tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista
töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!

On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän
katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja
sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset
ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.

Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika
pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin
kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä
onkin



Koulu!


-- ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo
vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii
oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä,
ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän
sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja.
Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten
asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen
hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa
vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! --
Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen
moitteeton periaatteestaan luopuessaan!

Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja
poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa
huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien
ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan
riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat,
siveltimet, vihot, laatta ja muste.

Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa
opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen
ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle.
Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.

Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun
asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se
mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin
sorruksissa.

Välituntia ei ole. Sisäluku tai oikeammin ulkoluku ja kirjoitus ovat
ainoat oppi-aineet. Jos joku haluaa kauppa-alalle, niin häntä opettaa
joku kauppias helmitaulua käyttämään.

Ensimäisinä vuosina opetetaan vaan merkit tuntemaan nimeltään, mutta ei
niiden merkitystä.

Toisin on kouluissa, joita ulkomaalaiset ovat perustaneet. Niissä
opetetaan uskontoa ja laulua ja lasten täytyy ymmärtää, mitä lukevat.

En ole koskaan mielipahalla katsellut koululasten kulkua kadulla.
Koulusta heidät lasketaan yksitellen. Hiljaisina astuvat he ulos
ovesta.

Monet lapset eivät tahdo käydä koulussa, vaikka siihen olisi
tilaisuuttakin. Oli eräs Liu niminen mies, joka tahtoi panna poikansa
kouluun ja toikin hänet koululle, mutta poikapa ei tahtonut "katsoa
kirjaan", vaan karkasi kotiinsa. Mitäs isä teki? Hän pani pojan koriin
ja kahden miehen kantamana pieni mies vietiin kouluun. Siellä opettaja
köytti hänet kahden tuolin väliin, pöydän eteen, jolle asetti kirjan,
mutta poika junkkari ei sittenkään katsonut kirjaan!

Opettajan kädet kun vaan vapaana olivat, tuiversi hän poikaa tukasta.
Hän löi häntä kämmenille, mutta siitä ei apua ollut. Siinä poika seista
jörötti ja itkeä jurritti kokonaista kolme päivää, eikä vilaissutkaan
kirjaan. Isäraukan täytyi hänet ottaa pois koulusta.

Kesälupaa ei ole, vaan helteisinäkin päivinä täytyy lasten rientää
kouluun jo aamulla klo 5! Lupapäiviä kyllä on, esim. juhlapäivät ja
uuden vuoden aika. Oppilaat jäävät pois koulusta, milloin tahtovat.
Tulee iso-äidin syntymäpäivät, siskon tai veikon häät, sedän
hautajaiset, markkinat ja monenmoiset pienemmät pidot, joihin on
mentävä! Katsokaamme nyt miten



Tongseng


lukutietä kulki! Veljeksistä hän oli nuorin. Isänsä oli maanviljelijä.
Ukko Lii päätti yhden pojistaan erottaa virkamiesuralle. Nuorimman
osaksi se onni tuli.

Tongseng oli vasta kuusivuotinen, mutta isä ajatteli kouluun
menemisajan jo tulleen. Uusi vuosi oli jo ollut ja mennyt. Isä,
markkinoilla käydessään, osti kauniin keltaisen liivikankaan
Tongseng'ille. Kylänräätäli oli jo liivit tuonut kotiin.

Kouluun lähtöpäivä tuli. Aamulla aikaiseen äiti ajeli pikkumiehen pään
ja sitten palmikoksi mustat hivukset, sitoen ne tuolta kylän laidassa
olevasta kauppapuodista ostetulla punaisella nauhalla.

Toipa se isä tullessaan koulutarpeetkin ja pienen laukunkin johon ne
kauniisti pantiin. Siinä oli kirja, sivellin, puinen taulu, jolle
siveltimellä maalattiin eli kirjoitettiin, paperia palanen, mustetta,
ja kivinen laatta.

Isä lähti viemään Tongseng'iä koululle. Tuolla kylän keskellä oli iso
temppeli, jonka etuseinä oli auki. Sieltä kuului kova pomina. Sinne
tultuaan isä kumarsi opettajalle, sanoen:

"Opettaja! tehkää hyvin ja opettakaa tälle minun pojalleni 'tapoja'!"

Täten hän valtuutti opettajan rankaisemaan ja kurittamaan poikaa, jos
tarvitsi. Isän mentyä, opettaja antoi Tongsengille uuden nimen, jota
sanotaan "koulunimeksi" ja jolla nimellä häntä tästä lähtien kodin
ulkopuolella kutsutaan.

Tongseng otti laukustaan kirjan, nimeltä "Saan tsir king." Sitä on
käytetty oppikirjana yli 800 vuotta. Sen kirjoitti eräs opettaja omia
oppilaitaan varten v. 1050 j.Kr.

Pian kaikui Tong Sengin ääni ylimäisenä, sillä hän luki selkeästi
ensimäiset rivit oppikirjasta heti, kun opettaja oli ne vaan kerran
lausunut.

Ulkoa hän luki rivi riviltä. Päästyään kirjan läpi, osasi hän sen ulkoa
virheettömästi, mutta tuskin ymmärsi yhtä lausetta. Siinä oli paljon
hyviä ajatuksia, mutta niitä ei opettaja selittänyt hänelle, vaikka
eivät kaikki ajatukset olleetkaan liian syviä hänen ikäiselleen.
Tongseng tunsi merkit mutta ei niitä vastaavaa käsitettä.

Pojat olivat kuin pienet apinat! Matkivat vaan opettajaa lukemisessa,
ymmärtämättä mitä lukivat.

Luettuaan "Saan tsir king'in" ostettiin hänelle "Peh kia king", joka on
kuiva nimiluettelo vaan! Sen tunteminen on välttämätön jokaiselle
sivistyneelle henkilölle!

Kolmas kirja oli "Juu hsioh." Muutamin paikoin luetaan ennen tätä
"Ts'ien tsir uen", mutta ei kaikialla. Sitten seurasi "Hsiao king" ja
sen perästä "Siao hsioh".

Näissä oppikirjoissa on paljon hyvää. Ne sisältävät kertomuksia,
keskusteluja lasten velvollisuuksista ja eteväin miesten lausuntoja
kasvatuksen peri-aatteista. Niissä kehoitetaan ahkeruuteen monen
esimerkin kautta. Kerrotaan yöllä valvovasta koirasta, kukkasissa
häärivästä mehiläisestä, silkkimadosta, joka ei levähdä ennenkun se on
kutonut silkkimajan itselleen. Ken nuoruudessa oppii, hän vanhana
taitaa. Ei jalokivi kelpaa ruunuun tahkoamatta, eikä nuorukainen
elämään opetusta saamatta. Ylevämielinen mies ei himoitse syömistä ja
juomista, vaan vanhurskautta. Hänen vaikutuksensa tuntuu palatsiin
asti, vaikka asemansa onkin alhainen. Hän hyödyttää kansaansa, saattaa
nimensä mainehikkaaksi, tuottaa kunniaa vanhemmilleen, loistoa
esi-isilleen ja rikastuttaa jälkimaailmaa.

Niissä kerrotaan eräästä opinhaluisesta nuorukaisesta, joka keräsi
kiiltohyönteisiä, asetti ne kirjanlehdelle ja niiden antamassa valossa
opettelihe lukemaan. Hän oli päivät työssä, eikä hänellä ollut varaa
ostaa valoaineita. Rahansa hän säästi kirjain ostamiseen. Eräs toinen
köyhä poika kaivoi pienen reiän naapurinsa seinään ja siitä tulevassa
valossa hän luki.

Hyviä, jaloja ajatuksia sisältää myöskin se kirjakokoelma, jota hänen
on ruvettava lukemaan päästyään edellisistä. Vuosia on jo kulunut.
Tongseng on ollut ahkera. Nyt hän jatkaa lukujaan jonkun etevämmän
opettajan luona. 10 vuotta saa kuluneeksi.

Hänestä on tullut herrasmies ja semmoisena häntä kodissakin pidetään.
Hän on kalpea, vähän kumaraharteinen. Hän liikkuu maltillisesti,
arvokkaasti. Sormensa ovat laihat ja kyntensä pitkät. Alituisesti
nyökkäen kirjojensa ääressä, on hän vierastunut jokapäiväisen elämän
pyrinnöistä ja toimista.

Hänen veljensä kyntävät maata, kantavat kuormia, mutta eivät "kadehti"
hänen "helpolla oloaan." He tietävät lukemisenkin työksi. He uneksivat
ajasta, jolloin heidän "herra" veljensä on virkamiehenä, ratsastaa
omalla hevosellaan tai kannetaan komiassa kantotuolissa suuren joukon
saattamana.

Kaupunkiin tultuaan saa Tongseng lukea aamusta iltaan ja vielä
illatkin. Nyt hänelle selitetään ennen luettuja ja yhä enemmän
aukenevat hänelle viisasten miesten sanojen syvyydet.

Lähenee sitten tutkinto-aika. Ensimmäisessä on kirjoitettava 600 sanaa
sisältävä esitelmä ja 60 sananen runo!

Mutta juuri tutkintopuuhien ajalla sattui tulemaan hänen hääpäivänsä!
Morsiamesta olivat vanhemmat pitäneet huolen ennenkun hänet kouluun
vietiin. Hän ei koskaan ollut tyttöä nähnyt. Jo aikoja sitten oli
hääpäivä määrätty "onnen päiväksi." Sitä ei voitu muuttaa -- ja
sulhanen ei voinut jättää lukujaan niin vähäisen asian tähden -- ja
niin sai morsian pitää häät yksinään!

Tongseng onnistuu hyvin ensimäisessä, toisessa ja kolmannessakin
tutkinnossa. Ankarasti siellä vartioitiin miehiä, mutta petosta
sittenkin harjoitettiin! Muutamat olivat valkoiseen liivinsä
silkkivuoriin kirjoittaneet useita esitelmiä. Toiset kätkivät ne vuorin
ja päällisen väliin.

Tutkintosalihin tullessa miehet tarkastettiin, mutta noita salaisia
apulähteitä ei löydetty. Presidentin lukiessa "aineet", joista
esitelmät olivat kirjoitettavat, ne kiireesti jäljennettiin, salaisesti
viskattiin muurin ylitse, jossa niitä oli odottamassa iso miesjoukko.
Nämät apulaiset, ollen lukumiehiä, kirjoittivat esitelmät ja viskasivat
ne jälleen muurin ylitse. Vahti-mies korjasi ne, antoi sitten runsaasti
lahjotulle tarkastajalle, ja tämä taas jakoi ne, ylitarkastajasta
salaa, asianomaisille.

Esitelmäin kirjoittajat saivat kyllä maksun vaivoistaan. He olivat
miehiä, jotka jostakin syystä olivat keskeyttäneet lukemisensa.
Tutkinnoissa noudatetaan vissiä ainejärjestystä ja määrävuosien
kuluttua alkaa ainesarja uudelleen. Senvuoksi on helppo edeltäpäin
tietää ainakin suunta, mihin on kulettava.

Tongseng pääsi kunnialla "siu tsaiksi", eli "kukoistavaksi neroksi",
joka nimitys annetaan ensimäisten tutkintojen suorittaneelle.

Ei hänelle, eikä muillekaan "siu tsaille" annettu mitään kirjallista
todistusta! Hän sai vaan lakkiinsa napin! Jos hän sopimattomasti
käyttäytyi, otettiin tämä nappi pois ja silloin kunniakas tie katkesi!
Ollen "siu tsai" oli hän pelastettu "bambusaunasta", jos lain rikkoi.

Oli joukossa miehiä, jotka ostivat "siu tsain" arvon 100 dollarilla ja
he saivat todistuksen!

Tongseng lähetti vanhemmilleen heti punaiselle paperille kirjoitetun
ilmoituksen menestyksestään ja samanlaisen ystävilleenkin, jotka
levittivät ilosanoman kauvemmaksi. Koko sukukunta riemuitsi, sillä
olihan heillekin nyt "kunnian kukko laulanut!" Saisihan jälkimaailmakin
nähdä, että heidänkin suvussaan oli neroja! Sukulaiset tulivat
onnittelemaan onnellisia vanhempia! Nuori "siu tsai" oli kaikkialla
keskustelun keskustana ja hänen kotiin tuloaan odotettiin, kuin
"auringon nousua."

Koitti se onnenpäivä viimeinkin! Juhlapäivälliset valmistettiin. Jo
kauvas, tuonne toiseen kylään, meni riemuitseva joukko häntä
vastaanottamaan. Kotiin tultuaan hän riemuiten tervehti vanhempiaan,
sukulaisiaan, naapureitaan, kyläläisiään, ketä polvilleen laskeutuen,
kuta kumartaen.

Mutta ujona ja uteliaana seisoi syrjässä hänen nuori puolisonsa, jonka
hän nyt vasta näki ensikerran!

Jos Tongseng haluaa oppineeksi tulla, on hänelle tie auki. Hän aikoo
jatkaa lukemista ja samalla toimia opettajana. Suorittaapa hän vieläkin
tutkinnoita, mutta virkamiesura ei häntä houkuttelekkaan puoleensa. Hän
valitsee suurempiarvoisen tehtävän -- ja antautuu -- opettajaksi.

Kaikki kunnioittavat häntä, sillä hän ei himoinnut rahoja, vaan --
viisautta.

Virkamiehentoimi on vaivaloinen toimi. Alhaisempiin virkoihin pääsee
rahalla, mutta kyllä kansalla on tieto niistä, kutka ostoarvolla
loistelevat! Jos Tongseng aikoo suorittaa korkeimmankin tutkinnon, on
hänen matkustettava pääkaupunkiin asti. Siellä ei leikiten läpi päästä!

Luin muutamista miehistä, jotka olivat Pehkingiin saapuneet tutkintoja
varten. Yhdeksän etevämmän kirjoitukset hyväksyttiin ja vietiin
leskikeisarinnan tarkastettavaksi. Auringonvalo lankesi pöydälle
olevalle paperille ja keisarinnan silmä huomasi siinä virheen.
Kirjoittaja oli tehnyt sanavirheen ja korjannut sen -- mutta
keisarinnan mielestä oli kirjoitus arvoton ja niin hän sai ropposet!
Toinen sai hänen paikkansa ja tutkijat ankaria nuhteita.



II:nen Luku.



Kiinan suuret opettajat.


Opettajan virka on Kiinalaisten mielestä suurin, ylevin virka. Heidän
suurimmat miehensä ovat olleet opettajia.

Suurin heistä on



Opettaja K'ong.


Muukalaiset kutsuvat häntä Konfuusiukseksi ja Kiinalaiset Kong
fuutsiriksi eli opettajaksi. Hänen syntymäkotinsa oli Shaantong
maakunnassa. Hän näki päivän valon v. 551 e.Kr. Isän kuoltua kasvatti
hänen jalo äitinsä häntä huolellisesti. Jo 24 vuotisena tuli hän
virkamieheksi, mutta äitinsä kuoltua vetäytyi hän pois julkisesta
elämästä kolmeksi vuodeksi hiljaisuuteen. Syvästi kaivaten äitiään ja
ollen onnettomassa avioliitossa typerän naisen kanssa ei hän halunnut
entiseen virkaansa suru-ajan loputtua.

Juuri niinä aikoina tuli hän tuttavuuteen muutamien etevien ruhtinasten
kanssa. Siten aukeni hänelle opettajan paikka Ting nimisen ruhtinaan
hovissa. Hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa miellyttivät ruhtinasta
niin, että hän pyysi K'ongia ministerikseen. Noudattamalla viisaan
neuvonantajansa neuvoja, edistyi ruhtinas hallitsemistaidossa ja hänen
ruhtinaskuntansa vaurastui, herättäen sillä naapurivaltioissa kateutta
ja pelkoa. Ruhtinaat juonittelivat ja saivatkin Ting ruhtinaan
houkutelleeksi karkoittamaan K'ongin pois hovistaan.

Nyt antautui K'ong yksinomaan opettajan virkaan. Suusanallisesti hän
opetti oppilaitaan ja kirjallisten teostensa kautta tuli hän koko
valtakunnan opettajaksi. Hän ei ollut uskonnollismielinen mies.
Kirjoituksissaan hän ei puhu mitään Jumalasta. Hänen opetuksensa
koskevat vaan tätä elämää. Joku oli kysynyt häneltä elämästä haudan
toisella puolella, mutta hän oli silloin sanonut:

"Minä en ymmärrä elämää, kuinkas ymmärtäisin kuolemaa."

Hän ei ollut haaveksiva, tulinen ja kiihkoisa luonteeltaan, vaan kylmä,
maltillinen järjen mies. Kirjoitustapansa on levollinen, tyyni ja
koruton. Hänestä on sanottu: "hänen ajatusmaailmansa oli laaja ja
tasainen, kuin Jangtsir virran laakso."

Hän sanoo kirjoituksissaan tarjoavansa jälkimaailmalle vaan isien
opetukset, eikä mitään uutta. Harvat ymmärsivät häntä ja sangen vähän
sai hän osanottavaisuutta osakseen. Sanotaan hänen olleen jäykkä ja
jörömäinen. Jälkimaailma on ruvennut häntä arvossa pitämään ja
jumaloitsemaan. Hänen kunniakseen on jokaiseen kaupunkiin rakennettu
temppeli, jossa hänelle uhrataan kahdesti vuoteen, joko hieho tai
lammas. Tapasin kerran maantiellä miehen, joka laahasi perässään
karitsaraukkaa. Eläimen ympäri oli köytetty nuora. Tie oli pitkä ja
huono. Eläinparan takajaloista oli toinen rampaantunut jo niin, ettei
se voinut astua. Se määki niin surkeasti, kun pysähdimme miestä
puhutellaksemme. Mies oli kaupungin hallitsijan käskystä käynyt
etsimässä, kaukaisessa seudussa tätä uhri-eläintä. Kyllä kai se raukka
nääntyi kuoliaaksi ennenkun mies perille saapui ja karitsa joutui
K'ongille uhrattavaksi.

Hänelle pyhitetyillä alttareilla vuodatetaan vuosittain tuhansien
eläinten veri ja poltetaan tuhansia silkkikangaskappaleita.
Kirjoitustensa kautta on hän ohjannut Kiinalaisten ajatus- ja
toimintatavan jo pari tuhatta vuotta. Miljoonat ovat sanasta sanaan
kätkeneet hänen opetuksensa sydämehensä ja vaikkei sydämeen, niin
ainakin muistiinsa ja pitäneet hänen manansa elämää parempana.

Mutta kaiken sen hyvän ohessa, jota K'ong on opettanut, on hän laskenut
raskaan ikeen kansansa kannettavaksi, sillä hän on teroittanut isien
henkien palvelemisen tärkeyttä. Opetustensa kautta liittää hän elävät
kuolleisiin. Kuolleille uhrataan, heille rakennetaan temppelejä.
Esi-isille rakennetut asumukset ovat muhkeampia kuin elävien asunnot.

    Ei Jumalasta puhukaan
    K'ong, Kiinan suurin miesi.
    Esi-isät hälle kaikkena,
    Se parast' mitä tiesi.

    On uhrattava isille
    Jotk' ovat tuonelassa,
    Lahjat suuret hengille
    Kuolleiden maailmassa.

    Ei isäin suku sammua
    Saa tässä maailmassa.
    Ei nimi isäin puuttua
    Sukuluettelosta.

    Jo pari vuosituhatta
    On K'ong jo ollut kuollut.
    Mutta hänen sanansa
    Ei hedelmätön ollut!

    Esi-isäin alttarilla
    Viel' uhriliekit liehuu,
    Kodit suuret, sekä pienet
    Lapsosista kiehuu.

Toinen suuri opettaja oli nimeltään



Mong eli Meng.


Häntä ulkomaalaiset kutsuvat Mensiukseksi. Hän syntyi v. 371 e.Kr.
Shaantong maakunnasta oli hänkin kotoisin. Isästään orvoksi jäi hänkin
jo pienenä. Hänen viisas äitinsä kasvatti häntä huolellisesti.
Saadakseen lapselleen hyvää seuraa, muutti leski asuntoja useita
kertoja. K'ong eli aikana, jolloin tavat olivat turmeltuneet ja niin
oli Mong'inkin aikana. Kirjoitustensa kautta hän vaikutti aikalaisiinsa
sekä jälkimaailmaan, mutta häntä ei ole ruvettu jumaloimaan, vaikka
hänen kirjoituksiaan pidetään äärettömässä arvossa.

Mong sanoo ihmisellä olevan niin luontaisen taipumuksen hyvään kuin
virranvedellä alaspäin juoksemiseen! K'ong sanoo kaikkien ihmisten
pyrkivän hyvään! -- Mong sanoo: "poika joka perillisettä kuolee, on
raskaasti rikkonut vanhempiaan vastaan."

Tämän opetuksen vaarinottamisesta johtuu monta Kiinassa vallitsevaa
epäkohtaa. Monivaimoisuus, aikaiset avioliitot, tyttölasten
murhaaminen, ihmisten tavaton lisääntyminen, ja köyhyyskin.

    Kiinan kansa kallihina,
    Aartehena armahana,
    Pitävi lapsilauman.
    Ei nurise se milloinkaan
    Jos vaan on poikalapsia
    Vaikk' pieni pirtti täynnä!
    Ei Kiinalaisen mielestä
    Maailma maksa mitään,
    Jollei hän poikalapsia
    Saa sylissänsä pitää!
    Ei rikkaus, ei kunnia,
    Ei virka suuri tuottava
    Suo hälle sitä rauhaa,
    Kuin lapsijoukko naurava,
    Hän onnee muut' ei kaipaa!
    On onni suur' kun maailmaan
    Jää sukunimi vielä,
    Ja esi-isäin temppeliin
    Jää uhrilahjan viejä!
    Hän kun tulee tuonelaan
    Ei puutetta oo siellä!
    On siellä talo valmiina,
    On rahojakin vielä!
    Ei kerjäläisnä tarvitse
    Nyt hänen siellä olla!
    Ei tuonen herrat hallitse
    Rikasta julmuudella!
    Hän huoletonna elellä
    Saa sitten tuonelassa,
    Kun pojanpojat varoja
    Lähettää maailmasta!
    Lapsilauman rakkaana
    Pitävi Kiinan kansa.
    "Ne ovat 'puusan' lahjoja!"
    Se sanoo suorastansa.

Nyt tahdomme ajatuksissamme asettua asumaan



Erääseen köyhään perheeseen,


tutustuaksemme edes hiukan kansaan. Isännän sukunimi on Liu. Hän on
onnellinen mies, sillä hänelle on syntynyt perillinen, jonka nimeksi on
pantu: Jongfuh. Kaunis nimi! Ijankaikkinen onni, eikös se ole soma
nimi? Jongfuh on jo viisi, kuusi vuotinen. Vanhemmille tulee tärkeä työ
tehtäväksi. On etsittävä miniä. Ukko ja eukko tuumivat kahden asiaa.
Päätöksestään eivät puhu kenellekään. Köyhiä kun ovat, niin toimivat
sen mukaan.

Yhtenä päivänä lähtee Liun eukko kaupunkiin. Siellä on lastenkoti. Äiti
parat ovat myyneet sinne pikku tyttärensä. Siellä heitä on monet
kymmenet. Pienet raukat! Sääli on heitä. Liun emännälle ehtii kyynele
silmään hetkiseksi. Hän katselee lapsosia ja valitsee niistä yhden.
Lunastaa hänet dollarilla tai parilla ja palajaa kotiinsa pienen
miniänsä kanssa. Tokko pienokaisella lie nimeä ollutkaan, ei tiedä,
mutta uudessa kodissa häntä kutsuttiin vaan "siao jaa t'eoksi" eli
pieneksi orjattareksi.

Yhdessä lapsukaiset kasvavat ja leikkivät. Kuluu kolme, neljä vuotta,
jo on miniän ruvettava talossa toimimaan. Onhan hän jo kuusi vuotinen,
siis iso tyttö! Pieniin käsiin asettaa anoppi värttinän ja toiseen
puuvillatukun, josta on opittava ujuttamaan hieno lanka.

Toisten taas laitetaan lapsonen bambupäreistä tehty kori ja bambupihdit
kädessä, keräämään rikkoja ja roskia, mitä vaan tieltä ja tiepuolista
löytää. Korin sisältö tyhjennetään tuvan taustalla olevalle tunkiolle,
joka vähitellen kasvaa pienen pieleksen kokoiseksi ja sitten myydään
maanviljelijöille pellon lannaksi.

Vähän vantterammaksi tultuaan, laitetaan hänet tuonne vuoren rinteelle,
sieltä kivien välistä heinää leikkaamaan, jota sitten poltetaan ruokaa
laittaessa, tai saa hän keräillä heinän rippeitä ja kuivaneita oksia
samaa tarkoitusta varten.

Yksitoikkoista, ikävää on lapsosen olo. Jongfuh on saanut pieniä
siskoja ja veljiä ja kuta useampia näitä kytyjä ja natoja on, sitä
tukalampi on pikku miniän olo. Suuremmaksi tultuaan saa hän raataa
aamusta iltaan, toimitella talon töitä. Sen ohessa saa sadatkin kerrat
kuulla olevaan vieraan lapsi. Lapsi raukka! Kenelle valittaisi
vaivojaan, sanelisi sairapäiviään? Kun anoppi hyväilee omia lapsiaan,
kiertyy pieniin, tummiin silmiin kyynele ja sydämessä tuntuu syvä
kaipaus. Lapsonen ajattelee: "oi jos minullakin olisi äiti!" Kyynele
herahtaa poskelle. Anoppi näkee sen ja ärjäsee: "vai et viitsi työtä
tehdä! Siinä itkeä jorotat!" Välistä taas

    tukasta tuivertavi,
    hapsista haiventavi,
    vasten seinää survasevi,
    nurkkahan nutistavi,
    yön selkään ajavi,
    kaikeks' illaks' kartanolle.

Sadat tuhannet lapsiraukat ovat tämmöisessä asemassa. Heitä ei kukaan
suojele, ei puolusta.

Kuluvat tuossa vuodet. Miniä on 15 tai 16 vuotinen. Siis on



Häiden aika tullut.


Ei niihin suuria valmistuksia ole. Morsian puetaan punaiseen,
vuokrattuun pukuun. Hänen päähänsä pannaan korkia, peileillä ja
helmillä koristettu ruunu. Olihan siinä vieraita. Syöteltiin niitä
useat kerrat ja juoteltiin teellä. Ei morsiamella ollut mitään lahjoja
apelle, anopille ja sukulaisille niinkuin rikkailla morsiamilla on.

Nyt ovat pidot loppumaisillaan. Ruunu otetaan morsiamen päästä pois ja
hivukset nyhdetään juurineen otsalta merkiksi vallan alle joutuneesta
tilasta.

Häät ovat olleet ja menneet. Ne pidettiin "onnen päivänä."

Vierähtää vuosi. Odotetaan perillistä taloon. Se tulee mutta voi! se
onkin tyttö! Kuluu taas vuosi. Toivossa eletään, mutta toivo pettää! --
Tulija oli taas tyttö -- ja kolmas samaten! -- Voi onnettomuutta! Jo
alkaa anoppi tuskastua elämään. Jokaiselle tupaan tulijalle valittaa

    ettei iloa ollut
    riemumieltä milloinkahan,
    miniästä miekkosesta,
    tyhjän tytöstä pahasta.

Vielä tuon anopin kiukun kestäisi, mutta kun mieskin kiljuu ja ärjyy ja
jopa lyökin!

Viimeisellä kerralla, heikkona maatessa, tuskin ruokaa annettiin. Miniä
raukka itkee yöt, itkee päivät ja ajattelee: "varmaankin olen kovin
suuri syntinen, kun ei p'uusa poikia anna! Entäs jos kuolen! Pojattomat
äidithän

    "joutuvat verimerehen,
    hukkumahan hurmeesehen,
    tuolla tuonelan tuvilla,
    länsitaivahan takana!"

Onneton äiti! Sydän pakahtumaisillaan surusta, hän sanoo:

    Oi, mun äiti kultaseni,
    oi, mun emoni armas!
    vieläkö elossa lienet,
    päiväkullan kuuluvissa?
    vaiko maassa makaamassa
    haudassa hajoamassa?
    Tule, äiti, turvakseni,
    turvakseni, tuekseni,
    näissä suurissa suruissa,
    murehissa murtavissa!

Vierii tuosta viikot, päättyy päivät. Taas on taloon tullut pieni
vieras, mutta tällä kertaa se on tervetullut -- tuhannesti tervetullut!
-- sillä se on pieni -- mies! Nytkös ilo ja riemu taloon tuli!
Miniänkin ylitse puhalsi toinen tuuli, sillä

    tuli appi katsomahan
    pientä pojan poikoansa,
    nato tuli naurusuulla,
    kyty pysyin kynnyksellä,
    kävi käly katsomassa
    armastamassa anoppi.

Olihan tuon pienoisen tulo äiti raukalle toivon tähti.

Appi iloitsi, sillä nythän oli toivoa suvun säilymisestä. Hänen
nuoremmat pojat olivat kuolleet. Jos Jongfuh kuoli perillisettä, oli
ukko Liun tulevaisuus surkuteltava! Kuoltuaan hänen täytyisi joutua
n.k. "orpohenkien" pariin, joilla ei ole perillisiä. Näille köyhille
hengille uhrataan kerran vuodessa.

Välttääkseen tämmöistä kahdenlaista onnettomuutta, vanhemmat kihlaavat
lapsensa ajoissa. Jos sulhasen äiti heikkonee niin, että pelätään
kuolevan, kiiruhtetaan häiden pitämistä! --

Seuraten Liun perhe-oloja, olemme nähneet miten köyhemmän kansan
keskuudessa menetellään.

Usein vaihdetaan tyttäret. Köyhemmät perheet lähettävät tyttärensä
anopin luokse jo 7-8 vuotisena. Rikkaat vasta sitten kun häiden aika on
tullut.



III:mas Luku



Tyttölasten murhaaminen


on ollut hyvin yleinen tiheästi asutuissa rannikkomaakunnissa ja
muutamin paikoin sisämaassakin. Useasti on köyhyys ollut siihen syynä,
mutta myöskin se kova kohtelu, jonka alaiseksi äidit joutuvat, jos
heille useampia tyttäriä syntyy. Mutta



Tyttöisten myyminen


on hyvinkin yleinen, vaikka ihmiskauppa on kielletty. Köyhät vanhemmat
myyvät lapsukaisensa ostajille, jotka sitten kulettavat heidät
kaukaisille seuduille myyden heidät siveettömyyden pesihin.



Kihlaus


tapahtuu välimiesten kautta, eikä siinä oteta asianomaisten mieltä
kysymykseenkään. Vanhemmat ottavat miniäkseen kenen tahtovat, antavat
tyttärensä kenelle haluavat. Se on heidän asia, eikä lasten! Nuoret
saavat tyytyä vanhempainsa tahtoon! Kun sopimus on kirjoitettu, on
kihlauskin luja ja sitä on miltei mahdoton purkaa. Kihlausta seuraa
sitten luonnollisesti



Avioliitto.


Kiinalaiselle naiselle ovat kaikki muut tiet suljetut. Paljon on
kuitenkin naisia, jotka kernaammin valitsevat yksinäisen elämän. Sen he
tekevät luostariin menemällä. Lukuisat ovat ne naiset, jotka surmaavat
itsensä, ennenkun sitoutuvat viettämään elämäänsä orjuudessa, jota
avioliitto on monelle. On olemassa, muutamissa osissa maata, salaisia
yhdistyksiä naisten keskuudessa. Näiden yhdistysten jäsenet ennen
lopettavat elämänsä, ennenkuin naimisiin menevät.

Luin nuoresta naisesta, joka oli lapsena tullut kihlatuksi. Vanhemmat
pakoittivat hänet naimiseen. Hän vastusti, mutta häntä vartioitiin
hääpäivän iltaan asti. Kun vieraat olivat lähteneet, oli hän miehensä
kanssa kahden kesken ja sanoi hänelle:

"Minut on väkisin tuotu tänne. Minä en tahdo tätä asemaa."

Siinä samassa otti hän sakset ja leikkasi tukkansa! Miehen kotiväki ei
voinut hänelle mitään. Hän oli päättänyt elää yksin -- ja meni
luostariin.

Eräs morsian sai yksin viettää häät. Häntä ihmetytti hänen sulhonsa
poisolo hääpäivänä, vaan kun häntä ei seuraavinakaan päivinä näkynyt,
rupesi hän aavistamaan pahaa. Hän vaati hänen näkyviin tulemistaan.
Kierteiset vastaukset eivät enään auttaneet -- ja sisälle tuotiin
korissa istuva, vaivainen, tylsäjärkinen olento!



Haista ei suojele laki.


Kodissaan ollessa hän on täysin vanhempainsa vallassa ja miehelään
tultuaan on hän kokonaan miehensä ja anopin vallassa. Jos häntä siellä
pahoin kohdellaan, voivat hänen vanhempansa ja sukulaisensa
omakätisesti kostaa hänen puolestaan, mutta jos eivät siihen kykene,
saa hän tyytyä kohtaloonsa.

Miehet usein myyvät vaimonsa ja tyttärensä siveettömyyspesiin tai
vuokraavat heidät niihin määrävuosiksi. Naisraukoilla ei ole mitään
turvaa tämmöistä kohtelua vastaan. Orjuus siellä, orjuus täällä. Ei ole
ihmettä jos monet heistä, kurjaan elämään kyllästyneinä, toivottomina
lopettavat elämänsä. Monet tuskissaan rupeavat ooppiumia polttamaan.



Moniavioisuus


ei ole yleinen yhteisen kansan keskuudessa. Useasti toisen vaimon
ottaminen johtuu siitä, kun ensimmäisellä ei ole lapsia. Olen tavannut
herrasmiehen, jolla oli viisi emäntää ja kaikki lapsettomia!

Tunnen miehen, jolla oli kaksi emäntää. Isä otti hänelle yhden ja setä
toisen. Setä oli lapseton. Hän lunasti veljensä pojalle vaimon siinä
toivossa, että hänelle syntynyt lapsi sitten luettaisiin hänen
lapsekseen!

Tapahtuupa niinkin että



Kuolleet vihitään!


Hra Smith kertoo seuraavan tapahtuman, joka ei liene ainoa laatuaan:

Erään talon ainoa poika kuoli jättämättä perillistä. Se oli suuri
onnettomuus, jota oli torjuttava. Päätettiin ottaa hänelle ottopoika,
mutta mitenkäs hänelle ottolapsen otti, kun hän ei ollut vielä
naimisessa!

Oli yksi keino jälellä. Naapurikylässä oli juuri niinä aikoina kuollut
eräs tyttö. Vainajan vanhempien kanssa sovittiin asiasta ja tytön
ruumis haudattiin pojan ruumiin kanssa samaan hautaan. Häät pidettiin
ja heille otettiin ottopoika!



Heljän seinän sisälle


ovat ylhäiset naiset suljetut, mutta kansannaiset saavat liikkua
vapaasti ja varsinkin muutamissa paikoissa ovat he yhtä vapaat kuin
miehetkin.

Eräs sivistynyt nainen sanoi kerran naislähetyssaarnaajalle:

"Kuoltuani toivon muuttuvani koiraksi, jotta saisin edes vähäsen
maailmaa nähdä."

Kodista tuotiin hänet miehelään ja siellä hän ei ollut kertaakaan
saanut astua portin ulkopuolelle! -- Kodissaan kuluttavat he aikaansa
taloudellisia toimia ja käsitöitä tehden, jutellen ja tupakoiden.



Lukutaito


on harvinainen naisten keskuudessa. Tytöille ei ole kouluja. On
kuitenkin lukutaitoisia naisia. Muutamat ovat saaneet opetusta
isältään, toiset veljiensä opettajilta.

Miksi naiset ovat jätetyt niin osattomaksi henkisestä kasvatuksesta?
Siitä syystä kun



Nainen ei ole miehen arvoinen,


niin ajatellaan. Naisen asema on parempi Kiinassa, kuin muissa
Itämaissa. Kiinan suuret opettajat pitävät tavallaan naisen kasvatuksen
tärkeänä. Hänen vaikutuspiirinsä on vaan -- koti. Kasvatuksen
tarkoituksena on oleva, ei henkisten kykyjen kehittäminen, ei
itsenäisyyden tunnon herättäminen, vaan naisen taivuttaminen
täydelliseen alistumiseen, sievään käytökseen ja taloudellisiin
toimiin.

Jos kokoomme yhteen ne ajatukset, jotka Kiinassa, niinkuin muissakin
Itämaissa vallitsevat, niin voimme sanoa naisesta ajateltavan näin:

1. Niin paljon erilaisempi kuin taivas on maasta, on mies naisesta.

2. Kaikki paha tulee naisesta, mutta miehestä kaikki hyvä.

3. Nainen on ihminen, mutta miestä ala-arvoisempi, eikä koskaan voi
tulla miehen arvoiseksi.

4. Naisen on elettävä miestä varten ja hänet on pidettävä miehen vallan
alla.

5. Kasvatuksen tulee vahvistaa tätä vallanalaisuuden tunnetta.

Kiinalainen sanoo:

"Tyttö on tuhannen arvoinen, mutta poika -- 10 tuhannen! -- Yleensä
ajatellaan jokseenkin näin:

"Tyttäreni on tänään minun tyttäreni, huomenna toisen miniä. Miksikäs
häntä kouluuttaisin? Hän, mennen toiseen taloon, vie taidot muassaan.
Minua ne eivät tule hyödyttämään, eikä minun suvulleni kunniaa
tuottamaan."

Näin itsekkäisistä syistä, moni isä jättää tyttärensä osattomaksi siitä
kirjallisesta sivistyksestä, jonka hän voisi hankkia hänelle.

Itä-Kiinassa kuulin usein sanottavan: "nainen on jalkainpesuveden
arvoinen", joka ilmitoi kansan ajatuksen naisesta.

Vaikka näin halvaksi arvostellaan naista, on kumminkin omituista
huomata miten paljon itsenäisyyttä ja arvokkaisuutta naisissa on!
Paljon on pontevia, kyvykkäitä, viisaita naisia. Tunnen perheitä,
joissa perheenisä on lukumies ja siten vieraantunut kaikesta
jokapäiväisen elämän toimista. Hän ei tiedä mitään talouden
asioista, ei kylvy-, ei leikkuuajasta, mutta emäntä -- hän saa pitää
huolen kaikesta! Naiset liikkuvat kuin ruhtinattaret pienessä
hallituspiirissään.



IV:jäs Luku.


Nainen naisena on halveksittu, mutta



Äitinä


rakastettu, kunnioitettu. Häntä surraan kolme, mutta isää vaan kaksi ja
puoli vuotta. Kysyin kerran opettajaltani:

"Miksi surette äitiä kauvemmin kuin isää?"

"Siksi, kun äiti käytti perheen hyväksi sydäntään, isä rahojaan!"
vastasi hän. Virkamiestenkin on pitänyt luopua, äitinsä kuoltua,
julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi. Kysyessäni syytä siihen sanoi
opettaja:

"Jollei hallitsija kunnioita äitiänsä, on hän sopimaton kansan isäksi.
Jos hän ylönkatsoo äitinsä, oppii kansa tekemään samoin ja siitä alkaa
kansan onnettomuus", -- sillä "kaiken hyveen alkuna on kunnioitus
vanhempiaan kohtaan", sanovat Kiinan suuret miehet ja se ajatus on
heidän kirjoitustensa läpi kulkeva kultainen säde! Sadat, tuhannet ja
miljoonat ovat voimiensa mukaan koettaneet seurata tätä kultaista
ohjetta.

Kulkiessamme Kiinan suurissa kaupungeissa, eläessämme sen miljoonien
keskellä ja nähdessämme sen ikivanhat kaupungit, tulee usein
kysyneeksi:

"Mistä syystä on tämä kansa pysynyt kansana kautta vuosituhansien?
Onhan maailmassa ollut monta mahtavaa maata ja vahvaa valtakuntaa,
mutta ne ovat kadonneet niin, ettei niistä muuta ole jälellä kuin nimi
historian lehdillä?"

Tätä miettiessä tulee mieleen neljäs käsky ja siihen liitetty lupaus.
Kiinalaiset ovat koettaneet totella tätä käskyä ja siunaus on ollut
seurauksena. K'ang HIlsii keisari eräässä esitelmässään sanoo:

"Jos sulla pienoisena, sylilapsena ollessasi oli nälkä, itse et
kyvennyt ruokaa suuhusi panemaan. Jos sulla oli kylmä, et kyvennyt
itseäsi vaatettamaan. Vanhempasi syöttivät ja vaatettivat sinua. He
katselivat kasvojasi ja kuuntelivat ääntäsi. Nauroitko, niin he olivat
mielissään. Jos itkit, olivat he surulliset. Käydä tepastelitko?
Silloin he seurasivat sinua askele askeleelta. Jos olit vähän kipeä
olivat he niin huolissaan, ettei ruokakaan heille maistunut.

"He eivät valittaneet lasten hoitamista ja elättämistä vaivaloiseksi
työksi, valittivat vaan omaa tyhmyyttään, taitamattomuuttaan ja
mieluummin olisivat itse kivun pitäneet ja vasta terveeksi tultuasi
olivat he levollisia.

"He ikävällä odottivat sinun täysi-ikäiseksi joutumistasi. Sinä et
tiedä, kuinka paljon vaivaa heillä on ollut ja kuinka paljon vaikeuksia
sinua kasvattaessaan ja opettaessaan. Täysi-ikäiseksi tultuasi,
valitsivat he sinulle vaimon, saattaakseen sinulle lapsia. He toivoivat
sinun lukevan ja saavan arvonimen. He kokosivat pienen omaisuuden,
jotta pääsisit elämän alkuun. Mikäs asia näistä ei olisi huolestuttanut
isääsi ja äitiäsi? Ajatteleppas nyt! Syntyessäsi olit pieni, alaston
olento, etkä tuonut silkin palaa, et rihman pätkää muassasi. Mitä tähän
asti olet syönyt ja juonut, ovat olleet isän ja äidin armolahjoja.
Voitko koskaan palkita heille? Jos et käsitä isäsi ja äitisi rakkautta
sinua kohtaan, niin ajattele rakkauttasi omiin lapsiisi, niin silloin
sen ymmärrät.

"Kun käsität vanhempaisi rakkauden, miksi et täytä velvollisuuksiasi
heitä kohtaan? Velvollisuuksien täyttäminen vanhempia kohtaan ei ole
mahdotonta. Sinun tulee rauhoittaa heidän mielensä ja pitää huolta
heidän ruumiistaan, siinä kaikki!

"Kuinka rauhoitat heidän mielensä? Siten, että olet hyvä ja teet hyvää.
Oletko lukumies? Lue ahkerasti. Oletko maanviljelijä? Viljele peltosi
hyvästi. Jos kauppiaana tai työmiehenä hankit elatuksesi, on
välttämättömästi tarpeellista olla osaasi tyytyväinen. Vanhempiesi
sivulla ovat nuoremmat veljesi ja heitä ylempänä heidän vanhempansa eli
sinun isoisäsi ja äitisi. Pidä huolta heistä ja siten rauhoitat
vanhempaisi mielen.

"Kuinkas on heidän ruumiistaan huoli pidettävä? Voimiesi mukaan ja niin
paljon kuin varasi myöntävät, anna vanhemmillesi. Ennemmin syö ja käytä
itse vähemmin, jotta voisit vanhemmillesi antaa. Näe vähän vaivaa
vanhempaisi tähden. Heidän sairastaessaan, kutsu lääkäri parantamaan.

"Älä millään muotoa antaudu pelaamiseen ja juopottelemiseen. Älä
salaisesti kokoa rahaa yksityisiin tarpeisiisi, rakastaen vaimoasi ja
lapsiasi, unohtaen vanhempasi. Saata vanhempasi onnelliseksi päivä
päivältä ja siten sinä täytät velvollisuutesi heitä kohtaan.

"Filosoofi Tseng sanoo: vanhemmat luonnollisesti toivovat pojastaan
herrasmiestä. Jos hän käyttäytyy sopimattomasti, häpäisee hän
ruumiinsa, jonka on vanhemmiltaan saanut ja siten laimiinlyö
velvollisuutensa heitä kohtaan.

"Vanhemmat toivovat pojistansa uskollisia valtiomiehiä ja hyviä
virkamiehiä. Jos he sitten valtion palveluksessa ollessaan ovat esteenä
valtion asioille, julkisuudessa tottelevat, salaisuudessa rikkovat
lait, tai rasittavat kansaa, -- niin he häpäsevät vanhempansa.

"Vanhemmat toivovat, että heidän poikansa antautuisivat tuttavuuteen
kunnon miesten kanssa, mutta jos he eivät väliä pidä siitä, kenen
kanssa seurustelevat, tulevat he kaikilta häväistyksi ja sekin häpeä
tulee vanhempain osaksi.

"Vanhemmat toivovat pojistaan kelpo sotilaita, mutta jos he, sotilaina
ollen, pelkäävät, eivätkä tahdo rohkeasti hyökätä eteenpäin, niin he
rikkovat sotilaslain ja tuottavat vanhemmilleen siten häpeää."

Sitten keisari puhuu niistä, jotka eivät koti-oloissa kunnioita
vanhempiaan:

"Jos isä ja äiti pyytää heiltä jotakin, kieltäytyvät he antamasta. Jos
he käskevät heidän jotakin tekemään, löytävät he esteitä, eivätkä tahdo
totella. Jos vanhemmat nuhtelevat heitä sanalla tai parilla, suuttuvat
he heti. Omalla vaimolla ja lapsilla on ruokaa ja lämmintä, mutta
vanhemmat saavat melkein kuolla viluun ja nälkään. 'Taivas' ei sitä
hyväksy! Hänen lapsensa näkevät tämän ja seuraavat hänen esimerkkiään.
Oletteko nähneet tottelemattomalla pojalla hyviä lapsia?" -- -- --

"Vanhemmat ovat niinkuin taivas. Taivas synnyttää sirkkalehden.
Kevätpäivä kasvattaa sen. Syksyn kylmä sen kuollettaa ja se kaikki
tapahtuu 'taivaan' tahdosta. Lastensa elämän ja kuoleman ylitse on
isällä ja äidillä valta. Taivaan alla ei ole yhtään isää ja äitiä, joka
väärin tekisi -- -- (lapsiaan kohtaan)." -- -- --

Niinkauvan kuin vanhemmat ovat elossa, ovat pojat tavallaan heidän
valtansa alla ja vanhempain kuoltua, eivät siteet hölly. Vanhempain
suurin huoli on saada poikansa naimiseen ja pojan suurimpana huolena on
vanhempiensa kunniallisesti hautaaminen. Monasti olen käynyt taloissa,
joissa olen nähnyt ruumisarkkuja. Ne ovat odottamassa isää ja äitiä!
Pojat, jotka vanhempiaan kunnioittavat, jo ajoissa valmistavat heille
viimeisen asuinhuoneen! Jos kodissa ei ole tilaa, säilytetään ne
jossakin temppelissä. Toinen, omituinen tapa osoittaa kunnioitusta
vanhemmilleen ja erittäinkin äidille, on se että ruumisarkku pidetään
kodissa -- hautaamatta -- vuosikausia!

Viime kevännä oli neiti Cajander eräissä hautajaisissa. Kuollut oli
maannut kirstussa -- kymmenen vuotta! Tila alkoi tulla liian ahtaaksi
ja siksi täytyi äitivainajan ruumis viedä maan poveen.

Tunsin miehen, jonka 83 vuotinen, vanha äiti sairastui. Mies leikkasi
käsivarrestaan palasen lihaa, keitti siitä liemen, jonka syötti
äidilleen. Äidin tauti ei ollut kuolemaksi, mutta ihmiset luulivat tuon
lääkkeen tepsineen. Äiti parani, mutta poika kantoi monta viikkoa
käsivarttaan kaulassaan!

Tämmöinen luonnoton tapa kunnioittaa vanhempiaan, on Kiinaan tullut
Buddhan opin muassa. Vanhempain sairastaessa lapset tekevät vaivaloisia
matkoja kaukaisissa seuduissa oleville vuorille, siellä uhratakseen
jumalille tai viskautuakseen alas joltakin jyrkänteeltä, jonne papit
heitä neuvovat. Mikä heistä taittaa siten jalkansa, kuka kätensä, mutta
ei mikään uhraus ole liian suuri kun on kysymyksessä vanhempain
pelastuminen!

Niiden miesten ja naisten nimet ovat ikuistetut, jotka jotenkin
erinomaisella tavalla ovat vanhempiaan kunnioittaneet. Hänen
kunniakseen rakennetaan tien varsille kaunis, kivinen kunniaportti,
johon on kaiverrettu hänen nimensä ja tekonsa. Nämät muistomerkit
asetetaan tienviereen siinä tarkoituksessa että ohikulkijat tulisivat
ajattelemaan tämän hyveen ääretöntä arvoa.

Tytär, joka kieltäytyy naimiseen menosta sentähden, kun tahtoo palvella
vanhempiaan, on ylistetty kaikkialla, minne hänen maineensa saapuu.
Samanlaisen kunnian saa osakseen miniä, joka miehensä kuoltua antautuu
anoppinsa ja appensa apuna olemaan. -- Tietysti ainoastaan varakkaat
naiset voivat näin tehdä, sillä köyhät lapset lähetetään jo aikaiseen
kotoa pois.



V:des Luku.



Lapset.


Ollessamme Liun perheessä, näimme miten erilailla tytärtä vastaan
otetaan, kuin poikaa. Vanhassa Kiinalaisessa runossa sanotaan:

    Kun prinssi pieni syntyvi
    Niin hälle leikkikaluksi
    Saa valtikankin antaa.
    Vaan prinsessa, hän polonen
    Saa pienen tiilipalasen,
    Ei muuta, leluksensa.

Tyttöjen täytyy nöyrästi palvella veljiäänkin. Pojilla on kaikkialla
etusija. Kansan keskuudessa totutetaan lapset jo pienenä työhön.
Köyhyys pakoittaa siihen. Varakastenkaan tyttäret eivät saa niinkauvan
leikitellä, kuin pojat. On somaa huomata miten lasten mieli ikävöi
leikkimistä. Vaikka ahkerasti työssä ollen, pujahtavat he aina välillä
"talosia" leikkimään. Heillä on riepunukkeja ja Japanista kuletetaan
nykyään paljon isoja nukkeja, aivan Kiinalaisten näköisiä! Paperileijat
ovat poikain huvikkeina. Kevätpäivinä näkee niitä kymmenkuntia
sinitaivaalla lentelemässä. Usein olen nähnyt lasten leikkivän
"sokkosia".

Pojat pitävät kaikenlaisia hyönteisiä toverinaan. Hepotistikkaa pitävät
pienessä, puutikuista tehdyssä häkissä ja kulettavat mukanaan. Välistä
on heillä noin parin tuuman pituinen, iso silmäinen, siivekäs
hyönteinen taskussa. Se pitää korvia särkevää meteliä, jos sitä koskee!
-- Kiinalaisten poikien kunniaksi tekee mieli mainitsemaan sen,
etteivät he kiipeile puihin lintujen pesiä hävittämään! Muuten he ovat
kyllä vallattomia, jos vaan saavat olla valloillaan. Tapahtuu niinkin,
että koulupojat varastavat jonkun "sian" ja pitävät pidon. Tunnen
nuoren miehen joka kertoili kepposistaan. Kerran matkusti opettaja pois
muutamaksi päiväksi. Koulu jäi isompien oppilasten hoitoon. "Kun kissa
oli poissa, niin silloin hiiret pöydälle!" Pojat panivat tuumansa
tukkoon, varastivat köyhän vaimon porsaan, tappoivat, paistoivat ja
oikein talkoolla söivät. Tämä ei ollut harvinainen tapahtuma!

Hiljakkoin kuulin nuoresta miehestä, joka on herännyt synnin tuntoon.
Hän tuli opettajan luo, sanoen: "minä tahdon tulla kristityksi, mutta
minun tuntoani painaa raskaasti se, kun minä kouluajallani varastin
toisten poikain kanssa erään köyhän vaimon porsaan."

"Sinun on se tunnustettava hänelle!" sanoi opettaja.

"Minun on se tunnustettava ja sovitettava, muuten en saa rauhaa!"
vastasi nuorukainen.



Lasten nimet


ovat hyvin omituisia. Kukkaisten nimiä annetaan tavallisesti tytöille.
Mutta annetaan rumiakin, kuten esim. "Jo riittää" "Pitäisi oleman
poika" y.m.s. Jos tyttäriä on useampia kutsutaan heitä vaan
numerojärjestyksessä, esim. "Ensimmäinen", "Toinen" j.n.e. Omituisia
ovat poikienkin nimet. Jos hän syntyy samana vuotena, jona iso-äiti
täyttää "50" vuotta, saa hän nimekseen "Viisikymmentä." Jos syntyi
talvella, kutsutaan häntä "Talvella syntyneeksi." Pahanhengen sanotaan
hyvin haluavan vahingoittaa poikalapsia. Suojellakseen lastensa pahan
pauloista, annetaan pojalle tytön nimi. Nytpä paholainen pulaan joutuu!
Ei nyt saa lapsesta selkoa kumpaako sukupuolta lie! On toinenkin yhtä
ovela keino vetää vihollista nenästä! Poika annetaan toiseen taloon
lapseksi vaan nimellisesti. Lapsi kun oleksii vuoroin kotona, vuoroin
kylässä, ei hölmö paholainen pääse selville kumpaanko taloon hän
oikeastaan kuuluu, eikä siis uskalla häntä vahingoittaa. Usein näkee
poikasen nenässä renkaan. Sekin suojelee häntä pahan vaikutuksilta.
Pienet pojat puetaan Buddhalaisen papin pukuun, jotta säästyisivät
kuolemalta!



Lasten puvut


ovat koriat! Pienillä lapsilla on punaset housut, siniset nutut,
keltaset liivit tai päinvastoin! Päähineet ovat koristetut
hopeahelyillä, pienillä kulkusilla. Posket maalatut ja huulet punatut.
Usein on nilkkaan kiinnitetty kulkunen, jotta kuullaan missä pikku
ihminen vilistelee.

Tytöillä on korvissa renkaat, ranteessa rannerengas, sormuksia sormissa
ja kukkasia päässä. Idässä naiset käyttivät kukkasia päässään ympäri
vuoden. Talvisydännä heillä oli tekokukkasia, mutta muina vuoden
aikoina luonnollisia. Köyhät, pienet tytöt, joilla oli vaan housut
jalassa, somistivat ainakin toisen käsivartensa hopearenkaalla ja
siliän, rasvatun, mustan tukkansa joko punaisella tai valkoisella
kukkasella. Vaikka lapset ovat rakkaita, heidän kuoltuaan



Ei heitä haudata.


Tshenkiangissa ollessamme huomasimme kaupungin ulkopuolella olevan mäen
rinteellä joukon pieniä kuoppia ja niiden vieressä vaaterepaleita. Ne
olivat lasten hautoja. Lapsen kuoltua, kääritään ruumis vanhoihin
ryysyihin ja lasketaan kuoppaan, joka on vaan niin syvä, että ruumis
siihen parhaaksi mahtuu. Peitetään sitten hienolla multakerroksella.
Yöllä tulevat metsän pedot tai nälkäiset koirat, kaivavat ruumiin ja
syövät sen.

Vielä yhdeksänkin vuotisia lapsia kohdellaan näin. Kysyessämme syytä
siihen, kuulimme pääasiallisesti syynä olevan sen, että lapsen sielu ei
pääse takasin maailmaan, jos ruumis kirstuun pannaan! Toiset
ajattelevat lapsen sielun menevän jonkun vastasyntyvän lapsen
ruumiiseen. Mitäs he sitten hänen vanhasta ruumiistaan välittäisivät!
Moni luulee lapsen sieluttomaksi. Meistä tuo oli julma tapa, mutta
Kiinalaiset olivat siihen tottuneet.

Kerran hartaushetkellä puhuimme lasten arvosta ja siitä, miten meidän
tulee kohdella heitä. Kerroimme miten kristityt vanhemmat kätkevät
pienokaisensa syvälle maan poveen odottamaan ylösnousemusaamua.
Saapuvilla olevista miehistä yksi pyrskähti itkuun ja sanoi:

"Me Kiinalaiset rakastamme lapsiamme, mutta emme ole osanneet pitää
heitä oikeassa arvossa."

Häneltä oli kuollut pienokainen ja hän oli viskannut hänet petojen
ruu'aksi.



Veljeksien velvollisuuksista


kirjoittaa K'ang keisari näin:

"Paitse vanhempiasi, on sinulla veljiä. Heidän kanssaan olet 'yhtä
lihaa ja verta' ja siksi teitä kutsutaan 'käsiksi ja jaloiksi'. Jos
kohtelet veljeäsi pahoin, silloin kohtelet vanhempiasi samoin. Vaikka
veljesi eivät olisikaan kaikki syntyneet samasta äidistä, ovat he
kuitenkin isäsi luuta ja verta.

"Meidän päivinämme on rakkauden pääesineenä puoliso. Otaksu että
vaimosi kuolee. Saathan silloin ottaa toisen, mutta jos veljesi kuolee,
niin mistä saat toisen? Vanhat sanoivat: 'yhdistettyjen, yhdessä
hengittävien oksien juurikin on ihana!' Älä helliä tunteita loukkaa
sanoilla, sillä joka kerta toisiamme tavatessa olemme jo vanhemmiksi
tulleet. Eihän täällä pitkää aikaa veljinä olla!

"Miksi veljekset usein käyttäytyvät vihamiehen tavalla?

"Jos tahdot vanhempaa veljeäsi kunnioittaa, niin anna kaikessa hänelle
etusija, nim. syömisessä, juomisessa, pukeutumisessa, puhumisessa,
istumisessa ja astumisessa.

"Ennen vanhaan kun tavattiin kyläläinen, joka oli 10 vuotta vanhempi,
niin häntä kunnioitettiin kuin vanhempaa veljeä. Jos hän oli viittä
vuotta vanhempi, ei hänen ohitsensa tiellä menty, vaan kulettiin
jälestä. Jos korkeampi-ikäisiä vieraita tämmöisellä kunnioituksella
kohdeltiin, niin kuinkas paljon enemmän sitten omaa, vanhempaa veljeä!

"Vanhempien veljien pitää rakastaman nuorempia. Vaikka nuoremmat
olisivat kuinka ijällisiä tahansa, on vanhempien veljien kohdeltava
heitä, kuten lapsia. Jos minun poikani on typerä ja minä vihastuen
hänehen nuhtelen ja kuritan häntä, niin heti, pyörähdettyäni ympäri,
rakastan häntä yhtä hellästi, kuin ennenkin. Mutta sinä, ollen vanhempi
veli, et tahdo hyvästi kehoittaa veljeäsi. Nähdessäsi hänessä
pienemmänkin virheen, heti alat torua häntä.

"Ajatteleppas! Sinä ja veljesi, te olette saman äidin kasvattamat. Jos
lyöt veljeäsi, lyöt itseäsi. Nuorin veljesi, joka ei vielä eroita hyvää
pahasta, maksaa sinulle kerran samalla mitalla. Tässä käy aivan samalla
tavalla kuin käden ja jalan tapellessa. Jos käsi lyö jalkaa, eiköhän
jalka potkaise kättä?

"Epäsopu veljeksien välillä tulee nykyaikana raha-asioista. Onhan
niitä, jotka riitelevät pelloista, huoneista ja niitäkin, jotka
riitelevät ruu'asta ja mikä mistäkin. He eivät ajattele että raha-asiat
ovat vähäiset ystävyys- ja sukulaisuussuhteisiin verraten. Mitäs se
haittaa, jos omaisuus ei ole niin tasan jaettu! Ollen veljellä, onhan
se omassa perheessä, eikä vieraan käsissä.

"Sinä mielelläsi kuuntelet vaimosi puhetta. Huomattuasi siinä olevan
vähän perää, kuuntelet sitä siksi kunnes uskot kaikki. Vanhemman veljen
vaimo sanoo miehelleen: 'kyllä se on tuo sinun nuorempi veljesi aika
laiska! Sinä näet vaivaa häntä elättäessäsi ja vielä sittenkin hän
näkee sinussa vikoja. Olemmeko hänen poikiaan ja miniöitään, että
meidän täytyy häntä kunnioittaa kuin vanhempiamme?'

"Nuoremman veljen vaimo taas sanoo miehelleen: 'vaikka se vanhin
veljesi osaa rahaa pyytää, osaathan sitä sinäkin! Sinä teet yhtä paljon
työtä kotona, kuin hänkin. Jos palkkaat palvelian vuodeksi, niin hän ei
näe puoleksikaan sitä vaivaa, kun sinä näet! Entäs heidän lapsensa
sitten! Ne vasta lapsia ovat! Heille ostetaan sitä, laitetaan tätä!
Pitääkö meidän lasten sitten kuolla?'

"Tämmöistä puhetta vähän tänään, hiukan huomenna ja niin veljesten
sydämet kylmenevät. Siitä seuraa riita ja niin veljekset unohtavat
olevansa 'yksi'. Jos niinkin on, että vanhempi veli on kyvytön ja
nuorempi hoitaa häntä, tai päinvastoin, on asia juuri niin, kuin se
olla pitääkin. Jos heistä jompikumpi riitelee, on häntä kohdeltava kuin
juopunutta. Jos hän puhuu tyhmyyksiä, jätettäköön hänet yksin ja
menköön kukin toimiinsa.

"Havaannollisena kuvauksena tästä ovat molemmat kädet. Oikea käsi voi
kirjoittaa, käyttää helmitaulua, ottaa ja pitää esineitä. Vasen käsi on
typerä oikeeseen verraten, mutta kukas lyö sitä oikealla? Niin
likeisesti ovat veljeksetkin toisiinsa yhdistetyt. Kuinkas voivat he
olla eripuraiset?

"Ajatteles vähäsen! Rikkaus on kuin liikkuva tavara. Jos se katoaa, saa
toista sijaan. Niin ovat vaimotkin. He eivät ole samassa suhteessa
meihin, kuin veljet. Me olemme samoista vanhemmista syntyneet, mutta he
eivät ole. Mitäs he asioista ymmärtäisivät!

"Jos veljekset ovat riitaiset, niin vanhemmat luonnollisesti
vihastuvat siitä. Etkös sinä olisi murheellinen, jos tapaisit lapsesi
tappelemassa! Vanhempiaan kunnioittavat lapset eivät ole epäsovussa
keskenään. Vanhat sanoivat: 'jos veljekset asuvat yhdessä ja kärsivät
toinen toistaan, niin kaikki asiat ovat hyvin.' Älä rupea riitelemään
pienistä asioista. Lapsesi ovat myöskin veljeksiä. Jos sinä ollen
riitainen, opetat heitä riitaiseksi, jättävät he lapsilleen huonon
esikuvan. Jos te, veljekset, ette elä sovinnossa, niin teidän lapsenne
lastenlapsineen, seuraten teidän esimerkkiänne, riitelevät polvesta
polveen, niinkuin tekin. Sanotaan: jos veljekset eivät elä sovussa,
vaan riitelevät kaikista turhista asioista, niin naapurit käyttävät
sitä hyväkseen, he panettelemisella yllyttävät teitä tappeluun tai
käräjänkäyntiin, josta on seurauksena onnettomuus koko perheelle.

"Jos täytätte velvollisuutenne vanhempianne kohtaan ja kunnioitatte
veljiänne, silloin käyttäydytte hyvin kansalaisena ja sotilaana
rakastatte isänmaatanne. -- Mutta te sotilaat ja te, jotka ette ole
sotilaita, te tiedätte kyllä, että teidän on kunnioitettava
vanhempianne ja arvossa pidettävä veljiänne, te olette tottuneet
pitämään oman päänne, ettekä tietoanne pane käytäntöön. Jos pysähdytte
tutkistelemaan itseänne, niin häpeätte ja surette entistä käytöstänne.
-- Rangaistus voi pitää kurissa ainoastaan ruumiinne, mutta se ei voi
muuttaa sydäntänne. Jollette häpeä käytöstänne, on teitä neuvominen
turhaa.

"Jos jokainen yksityinen valtakunnassa täyttäisi velvollisuutensa, niin
luonnollisena seurauksena olisi alituinen, yleinen rauha. Mikä ilo se
olisikaan!"



Jalkain puristaminen


on koko kansaan katsoen yleinen. Tämän tavan uhrina ovat naiset. Se on
niin yleinen muutamilla paikkukunnilla ettei löydä naista, jolla on
luonnolliset jalat. Pienet jalat ovat naisen huomattavin kaunistus.
Niillä tienoin, missä olen asunut, ei tapa ole ollut aivan yleinen.
Suuri osa kansan naisista on siitä varjeltunut.

Naapuristossamme asui köyhä perhe, jossa oli kuusi tytärtä. Nuorin
heistä oli kuudennella. Pyysimme lasta ottolapseksemme, mutta vanhemmat
eivät antaneet, sillä he tahtoivat sitoa hänen jalkansa. Äiti rupesikin
juuri siihen aikaan niitä sitomaan. Hän otti pitkän palttinaisen
hihnan, taivutti varpaat jalkoterän alle ja kietoi jalkoterän tuolla
lujalla hihnalla. Oikein sydäntä särki, kun näimme sitten lapsiraukan
käydä kyntystävän kantapäillään! Tämä tapa on tuhonnut tuhansien
terveyden. Tapa orjuuttaa ihmisen! Tätä orjuutta vastaan taistellaan
nyt tulisesti. Maassa on perustettu jalkain vapauttamisseuroja.
Taisteluun on ryhtynyt Kiinan sivistyneet ja siten se aate pikemmin
edistyy kansan keskuudessa. Lähetyssaarnaajat tekevät innolla työtä,
eikä kirkon jäseneksi oteta ketään, joka ei ole vapauttanut jalkojaan.

Tämä jalkain puristaminen onkin ainoa muotihulluus maassa. Ei Kiinassa
ole muotilehtiä, eikä siellä uhrata "muodin jumalille" niinkuin meillä.
Kiinalaiset naiset käyttävät saman kuosisia pukuja, kuin heidän
esi-äitinsä satoja vuosia takaperin. Surullista on nähdä miten meidän
kansa juoksee yhdestä hulluudesta toiseen muotia takaa ajaessaan!



VI:des Luku



Kiinalaisen luonnetta


on Länsimaalaisen vaikea kuvata. Hänessä on paljon salaperäistä. Hänet
on opetettu _tunteitaan salaamaan_. Hän voi kätkeä tulisemmatkin
tunteensa niin piiloon, kuin kissa kyntensä! Vaikka syvästi loukattuna,
voi hän mennä pois hymysuin!

Hän on _kestäväinen_. Vaikkei toimensa ole tuottelias, ei hän hevin
siitä luovu, sillä hän ajattelee: "kestäväisyydellä on vaikeus
voitettava". Huonokin ammatti voi parantua ahkeruudella, sillä "saahan
miekastakin hiomalla silmäneulan".

Hän on _säästäväinen_. Puoleksi pilaantuneen ruuan syö kansan mies.
Kerran kesäsenä päivänä paheni meiltä lihakappale, joka jo oli
paistettu. Käskin viskaamaan sen pois, mutta kauhukseni sain kuulla,
että palvelijamme eivät hennoneet heittää sitä pois vaan söivät sen!

_Kärsivällinen_ on Kiinalainen. Meillä on eräs pieni holhotti siellä.
Ollessaan 8:san vuotinen, asui hän luonamme. Häneen tuli omituinen
ihotauti. Neiti Lagerstam, joka oli sairaanhoitaja, voiteli hänen
ruumiinsa lääkkeellä, joka kirveli, mutta tuotti pikaisen avun. Lapsi
kiemurteli kuin mato koukussa, mutta ei ääntä päästänyt! Nähdessämme
hänen kärsivällisyytensä, olimme ihan hämmästyneet! Vaiti ollen kärsi
lapsukainen tuskat! Me emme olisi sitä voineet tehdä.

Katsellessani heidän kehnoja kangaspuitaan, monimutkaista vaivaloista
silkin kutomistapaansa ja tylsiä työaseitaan, ihmettelin heidän
kärsivällisyyttään ja _kykeneväisyyttään_. Niillä tienoin, missä olen
liikkunut ja nähnyt silkin viljelystä, en missään nähnyt "luomapuita",
vaan kangas luotiin tuvan ulkoseinälle! Kyllä siinä luoja sai ottaa
vähän monta askelta, ennenkun pitkä kangas oli luotu!

_Lujuutta ja sitkeyttä_ ei Kiinalaiselta puutu! Hän pyrkii
tarkoituksensa perille, vaikkapa vuoriakin täytyisi siirtää!

_Maltillinen_ hän on, mutta jos hänen tunteensa pääsevät kuohumaan,
kuohahtavat ne yli äärien, muuttaen hänet rajuksi ja pelkäämättömäksi
vaikka muuten hän on hyvin _pelkuri_.

Hän on _arka arvostaan_ ja haluaa _esiintyä sivistyneenä_ miehenä,
jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla,
halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti
hänelle sitä sanoen:

"Etkös tunne tapoja?"

Hän häpesi, uudisti kysymyksensä kohteliaasti kumartaen ja sanoi:

"Arvoisa nimesi?"

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja
huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja
tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on _viekas_. Taitavasti petkuttaa hän omia
kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat
Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä
meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi
viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

_Kostonhimoinen_ hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen
kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni
yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli
kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen
täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se
oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen
täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan
vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin
ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan
hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee:
"pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän
maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me
saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään
vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi.
Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä
ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan
väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja
juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi
ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla
kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei
antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle
ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan
hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa.
Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois.
Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket
päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja
syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka
kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän
ei kuitenkaan antanut!

_Sanansa pitäminen_ on Kiinalaisille outo asia. Hän on lauhka
lupaamaan, mutta täyttämään hidas! Kerran jouduimme tekemiseen miehen
kanssa, joka mainiosti osasi "syöttää meitä sanoilla". Vuokrasimme
hänen veneensä. Kimpsut, kampsut olivat jo veneessä ja me käskimme
hänen nostamaan ankkurin.

"Nostetaan, nostetaan, kunhan setäni poika tulee puodista riisiä
ostamasta!" sanoi ukko.

Kärsivällisenä odotimme "sedänpojan" tuloa. Hän tuli.

"No nyt ankkuri ja purjeet ylös!" huudahtimme.

"Kohta, kohta!" vastasi mies iloisesti, mutta kun hän ei liikahtanut
paikaltaan, kehoitimme häntä toisen kerran.

"Lähdetään paikalla, kunhan serkkuni, joka kodistaan meni uusia housuja
hakemaan, palajaa!" tuumi hän. Mikäs nyt auttoi? Kukatiesi kuinka monta
"sedänpoikaa" ja "serkkua" vielä oli odotettavana! Meille alkoi kiire
tulla, sillä päivä oli jo puolessa ja meillä monen tunnin matka
kulettavana.

"Emme voi enään odottaa", sanoimme, kun "serkkua" ei näkynyt, ei
kuulunut.

"Tuuli on niin kova! Ei nyt uskalla purjetta nostaa!" sanoi mies.

"Pääsevätpäs muut ihmiset nyt kulkemaan! Katsokaa, tuolla on monta
purjevenettä menossa virran yli!" sanoimme hänelle osottaen lukuisia
veneitä. Ukko ei sittenkään ollut "niinä miehinään" ja me rupesimme
ankaraksi!

"Jos ette lähde meitä viemään heti paikalla virran yli, niin me otamme
toisen veneen!" sanoimme. Se uhkaus auttoi. Heti paikalla hän huusi:
"hoi, poika! nostappas se ankkuri ylös!" Ankkuri hinattiin. Kello oli
yksi. Me lähdimme rannasta. Ollen tästä hyvillä mielin menimme veneen
sisäosaan, sillä ulkona oli kylmä. Sieltä emme voineet nähdä
ympärillemme, sillä seinäluukut olivat suletut. Juttelimme innokkaasti
ja söimme eväitämme. Viimein rupesimme ihmettelemään miksi virran
ylimeno kesti niin tavattoman kauvan -- ja harmittaa ihan tahtoi kun
huomasimme venemiehen kujeet. Jo oli viides tunti ja me olimme samassa
paikassa, josta olimme lähteneet! Ne veitikat soutivat ja huopasivat
kuletellen meitä edestakasin rannikkoa pitkin. Ei siinä tehnyt mieli
oikein itkemään, eikä nauramaan! Ei auttanut muu kuin tyytyväisenä
alistumaan kohtaloonsa! Ankkuriin laskettiin. Veneessä vietimme yön ja
seuraavana aamuna, päivänkoitossa, lähdimme uudelleen.

Kiinalaineon _epäluuloinen_ ja siksi _varovainen_.

Varsinkin vieraasta paikkakunnasta tullutta he varovat ja pitävät
silmällä. Etenkin meitä ulkomaalaisia pelätään. He pitävät meitä
noitina, tietäjinä ja sanovat: "ulkomaalaisilla on 10 tuhatta keinoa
vahingoittaakseen ihmisiä." He luulevat meidän myrkyttävän kaivoja,
ottavan ihmisten silmät ja sydämen keittääksemme niistä lääkkeitä.

Asuin Kaojuu nimisessä kaupungissa. Sikäläistä lähetystaloa kansa
pelkäsi.

"Sinne pääsee monesta ovesta, mutta ulos vaan yhdestä", sanottiin.
"Yläkerrassa on luukku. Jos sille tallaa, aukenee se ja silloin
putoaakin astuja alas verikuoppaan, josta ei koskaan pääse pois." Niin
kerrottiin ja uskottiin. Ihmiset eivät uskaltaneet tulla yläkertaan.
Kerran päätimme houkutella muutamia naisia ylös, jotta he omin silmin
näkisivät huhun perättömyyden. Yksi meistä soitti harmoniolla. He
halusivat tulla kuuntelemaan, mutta varovaisesti katselivat he
ympärilleen. Joka huone, jonka sivuitse tulivat, oli avattava, jotta he
näkisivät, mitä niissä oli. Yläkerran lattiat tarkastelivat he visusti.
Muutamat heistä tulivat minun huoneeseeni. Jutellessamme siinä, tuli
tuulen puuska ja ovi lensi kiini. Voi mikä kauhistus valtasi heidät!
Kalpeina, vavisten ja pelästyneinä, huutaen ryntäsivät he ovea kohden!
Samassa tuli toinen puuska ja silloin he rauhoittuivat. -- He kertoivat
ystävilleen asian todellisen laidan ja toivat heidät luoksemme. Kansan
keskuudessa kulkevat väärät huhut alkoivat siten hälvetä.

Ollessani Jangtsheossa tuli paljon ihmisiä eräänä päivänä luoksemme.
Yht'äkkiä hypähti yksi nainen seisalleen, huutaen:

"Missä on minun lapseni?"

Pelästyneenä ryntäsi hän ulos ja sieltä löysikin lapsensa. Pienonen oli
leikkimässä toisten kanssa, mutta äiti luuli, että joku meistä oli
py'ältänyt hänet, sillä sanotaan meidän "syövän ihmisiä", ja varsinkin
"lapsia!"

Kiinalainen on _itserakas_. Hän on pitänyt maataan maailman keskustana
ja omaa kansaansa muita sivistyneempänä. Hän _rakastaa omaa maataan ja
kaikkea mikä on Kiinalaista_. Jos hän matkustaa vieraaseen maahan,
toivoo hän voivansa palata kotimaahan kuolemaan, saadakseen viimeisen
leposijansa isiensä vieressä. Isältä perittyä maata ei Kiinalainen myy,
mutta hän vuokraa sen "ikuisiksi ajoiksi!"

Kiinalainen ei ole mikään sankari sodassa, jossa teräsmiekkaa
käytetään, mutta sitä rohkeampi sanasodassa! Parjaamisessa hän on
mestari -- ja varsinkin naiset! Kauheata on nähdä ja kuulla miehiä ja
naisia, jotka ovat parjauksen hengen vallassa. Näyttää siltä, kuin
rumat henget mieluummin öisin liikkuisivat, sillä useimmiten olen öillä
kuullut julmimmat sadattelemiset ja kiroilemiset.

Jollei maahan olisi tuotu ooppiumia, olisi Kiinan kansa _raitis_ kansa.
Ainoana juomana kansalla on raitis vesi ja tee. Olutta se ei tunne.
Kotona valmistetaan viiniä riisistä, jota juodaan lämmitettynä
aterioidessa. Väkeväin juomain nauttiminen ei ole Kiinalaisten
helmasynti. Luin tilastollisia tietoja St. Fransiskosta Ameriikassa.
Kaupungissa asuu tuhansittain Kiinalaisia. V. 1901 istui putkassa yli
7,000 juopunutta, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan
Kiinalaista!

Kiinalainen on _osaansa tyytyväinen_. Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta,
mutta vähän napinaa ja nurinaa.

Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat
oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat
sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä
ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia
ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen
miljoonia haaroja ja oksia!



VII:mäs Luku



Ooppiumi.


Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se
johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että
mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on
tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, -- mutta sen tuottamat tuhot
käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se
on syössyt kansan.

Täällä, kotimaassamme, kasvatamme somaa kukkaista, jota nimitämme
valmuksi. Se ilahuttaa meitä kauneilla väreillään, mutta Itämaissa
siitä valmistetaan huumaavaa, voimallista myrkkyä, jota kutsutaan
"ooppiumiksi".

Portugaalilaiset kulettivat sitä jo v. 1767 salatavarana Kiinaan. Se
oli jo aikaisemmin tuttu siellä, mutta ainoastaan lääkkeenä. Sitten
ryhtyivät Englantilaisetkin sitä viemään sinne. Molemmat kansat
alkoivat kilpailla.

Jo v. 1780 oli kaksi ooppiumilla lastattua laivaa Maka'on satamassa.
Sieltä sitä salaa ja vähitellen kuletettiin sisämaahan. Kymmenen vuoden
kuluttua tuotiin sitä jo 4,000 arkullista.

Hallitus oli ryhtynyt kauppaa vastustamaan. V. 1770 kirjoitti katolinen
piispa Reynold näin:

"Kiinan keisari on tuominnut tulen omaksi jokaisen ooppiumia kulettavan
laivan."

Vielä kuolinvuoteellaan oli Kien Long keisari julistanut ooppiumin
tuomisen ja levittämisen luvattomaksi.

Kia King keisari ankarasti vastusti tätä kauppaa kielloilla v. 1809 ja
1820. Jälkimäisenä vuotena annettu julistus tuomitsi kuolemaan jokaisen
ooppiumin kulettajan ja nauttijan. Niin ankarasti pantiin laki
täytäntöön, että kaupasta olisi tullut loppu, elleivät Englantilaiset
olisi tulleet väliin. He lähettivät sotalaivan Kantonin satamaan ja
suojelivat salakulettajia. Tao Kuang keisari maansa hallitsijana ja
kansansa isänä koetti estää, mutta turhat olivat ponnistuksensa. Jos
virkamiehet olisivat yksimielisesti olleet hänelle uskollisia, olisi
vihollisten tekemää tuhoa voitu vähentää, jollei kokonaan estää, mutta
itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön uhreja oli useimmat heistä. He
salaa levittivät tulta, jota jalo hallitsija tahtoi tukahduttaa.

V. 1839 lähetti keisari erään korkea-arvoisen virkamiehen Kantoniin
hävittämään sinne tuodun ooppiumin, jota oli siellä pari kymmentä
tuhatta arkullista. Hän upotti myrkyn mereen, mutta yön hiljaisuudessa
voitonhimoiset kaupungin virkamiehet korjasivat siitä osan ja
lähettivät sisämaahan.

Tästä hävityksestä Englannin hallitus vaati hyvitykseksi 6 milj.
Meksikon dollaria ja kun Kiina ei suostunut maksamaan, julisti Englanti
Kiinalle sodan ja niin syttyi n.k.



Ensimäinen ooppiumisota,


joka alkoi Kesäk. 5 p. v. 1841 Tinghai nimisen kaupungin
pommittamisella. Englanti miehitti useat kaupungit. Naanking joutui
myöskin piiritystilaan, mutta lunasti itsensä 3 miljoonalla dollarilla.
Rauha tehtiin Naankingissa v. 1842. Kiinan täytyi avata useita
kaupunkeja ulkomaalaisille. Sen täytyi luovuttaa Hongkongin kallioinen
saari Englannille ja maksaa hävitetty ooppiumi ja suorittaa
sotakulungeista 21 milj. dollaria.

Kun Englannin hallituksen edustaja, Sir Henry Pottinger vaati keisarin
laillistuttamaan ooppiumikaupan, kerrotaan keisarin lausuneen:

"Se on totta, etten voi estää myrkyn tuomista valtakuntaani, mutta ei
mikään voima voi pakoittaa minua hankkimaan tuloja kansaani kurjuuteen
syöksemällä."

Kun Englantilaiset saivat Hongkongin saaren omakseen, niin sittenkös
ooppiumia alkoi tulvata maahan! Sinne pakeni manterelta paljon
roistokansaa. He tulivat Englantilaisten alamaisiksi. He, harjoittaen
salakulettajan tointa, saivat nyt rohkeasti liikkua Englannin lipun
turvissa.

Eräänä päivänä ampuivat Kiinalaiset "Arrow" nimistä, Englannin lipulla
varustettua salakulettaja-venettä. Siinä oli Englantilaisten mielestä
kylliksi syytä sodan alkamiseen. He alkoivat pommittaa Kanton nimistä
kaupunkia ja siten oli



Toinen ooppiumisota


syttynyt. Ranska tuli Englannin avuksi. Yhdistetyin voimin tuhosivat
rantakaupunkeja ja marssivat Pehking'iin, valtakunnan pääkaupunkiin ja
pakottivat silloin keisari Hsien Kong'in -- laillistuttamaan
ooppiumikaupan! Rauha tehtiin Pehkingissä v. 1860. Kiinan täytyi maksaa
Englannille 10 milj. ja Ranskalle 6 milj. dollaria, sekä avata useita
kaupunkeja ulkomaalaisille.

Kiinan hallitus hädissään ryhtyi vieläkin vastustamaan "jang tuun" s.o.
ulkomaalaisen roskan, -- joksi he ooppiumia kutsuvat -- maahan
tuomista. Se julisti kotimaisen ooppiumin valmistuksen luvalliseksi
siinä toivossa, että saisi siitä kilpailijan ja siten vähitellen
poistuisi ulkomaalta tuotu myrkky, tai ainakin vähenisi sen maahan
tuonti.

Heti Pehkingin rauhan jälkeen aukeni kapakoita kaikkialla. Ollessani
Jangtsheossa sanottiin siellä olevan 3,000 kapakkaa! Kiinaan tultuani
v. 1893 kertoi eräs Austraalialainen lähetyssaarnaaja seuraavaisesti:

"Kymmenen vuotta takaperin oli ooppiumin polttaminen häpeällinen teko
ja siksi sitä poltettiin salaa. Nyt ei kukaan häpeä sitä. Silloin
matkustin Kueitsheo nimiseen maakuntaan. Kaikkialla näin riisivainioita
ja siellä, täällä pienen saran unikkoa eli valmua. Nyt on toisin.
Valmua kasvatetaan kaikkialla ja siellä, täällä näkee viljavainioita."

Seuduilla, joissa ooppiumia valmistetaan ja nautitaan, kansa köyhtyy
köyhtymistään. Tämä myrkky on voimallinen verrattain lyhyessä ajassa
hävittämään yhtä hyvin ruumiin, kuin sielunkin voimat. Se heikontaa
ruumiin ja vähentää työkyvyn. Se poistaa ruoka- ja työhalun. Se
tylsyttää järjen ja kuolettaa omantunnon. Sadat tuhannet lahjakkaat
miehet ovat sen kautta vajonneet kurjuuteen.

Ooppiumi ei saata raivostuneeksi nauttijaa, mutta tekee hänet tylsäksi
ja raukeaksi. Rahvas polttaa kotimaista. Se ei ole niin raukaisevaa,
kuin Indiasta tuotu ja luultavasti on muilla aineilla laimennettua.
Venemies, joka sitä nauttii, heittäytyy noin puoleksi tunniksi
pitkälleen. Poltettuaan, nousee hän työhönsä jälleen. Samaten tekevät
tuolinkantajat ja kärrintyöntäjät. Polttajan täytyy olla makaavassa
asennossa, molemmat kädet vapaana piipun hoitelemiseen.

Nykyään tuskin löytynee niin pientä kylää Kiinassa, jonne ei tämä
tuhoava myrkky olisi löytänyt tien. Sitä on saatavana kaikkialla.
Tuskin löytynee perhettä, joka ei olisi sen kanssa tekemisessä. Sitä
taritaan vieraallekin. Idässä ollessamme meille hyvin usein tarittiin
ensin ooppiumia, sitten tupakkaa ja viimeksi teetä! Useasti meille
näytettiin pienessä vaskikattilassa lämmitettävää ooppiumia ja
sanottiin: "tämä on tuotu teiltä!"

Lukemattomat ihmiset ovat murhanneet itsensä tällä myrkyllä, jota on
niin saatavana, että lapsetkin voivat sitä ostaa. Ihmiset ja etenkin
naiset, nauttivat sitä lopettaakseen elämänsä. Eräs lähetyssaarnaaja
asui 15 kuukautta eräässä kaupungissa. Sillä ajalla tapahtui siellä 200
itsemurhan yritystä. Moni kuoli, ennenkun hän kerkesi apuun.

Tuttavani ovat nähneet että äidit pyyhkäsevät sylilapsen huuliin
ooppiumia lapsen itkiessä, siten vaiettaakseen häntä. Ooppiumin orja
myy vaimonsa ja lapsensa saadakseen varoja himojensa tyydyttämiseen.
Tunsin miehen. Ylhäisen virkamiehen poika hän oli, mutta niin vajonnut
kurjuuteen, että oli miltei mahdoton uskoa, mitä hänen entisistä
oloistaan kerrottiin. Hän oli lukenut mies, lahjakas ja viisas mutta
himot olivat sortaneet hänet. Hän kävi usein meillä. Hän oli myynyt
kaikki mitä ikänä hänellä oli ollut ja varmaankin hän kuoli kadulla,
kuten ooppiumin orjat tavallisesti. Hän oli niin alentunut, että hän ei
enään ymmärtänyt puhetta. Katsella tuijotti vaan eteensä ja ärisi. --
Kaikkialla näkee kalpeita, laihoja ihmisiä, joiden silmät ovat sameat,
hampaat mustuneet ja ääni käheä.

Kiinassa on jo vuosikymmeniä elänyt eräs Englantilainen virkamies, Sir
Robert Hart. Liikutuksetta ei voi lukea hänen sanojaan, joilla hän
koettaa esilletuoda isänmaataan rakastavaisen Kiinalaisen ajatuksia.
Hän sanoo:

"Me, Kiinalaiset, emme kutsuneet teitä, ulkomaalaisia tänne. Omasta
tahdostanne tulitte tänne merien ylitse ja tunkeuduitte maahamme. Me
suostuimme kanssanne kaupankäyntiin. Milläs te meille sen palkitsitte?
Luvalliseen kauppaan lisäsitte ooppiumin salakuletuksen ja kun me
koetimme sitä estää, rupesitte te sotimaan. Me emme kiellä sitä
tosiasiaa, että ooppiumia nauttivat kansalaisemme kannattivat sitä
kauppaa, mutta ooppiumin nauttiminen ja kauppaaminen oli kielletty. Me
huomasimme, miten se turmeli meitä ja nieli rahamme. Me koettelimme
houkutella teitä luopumaan siitä, mutta kaikki oli turhaa. Silloin
meidän täytyi ruveta itseämme puolustamaan ja -- sota syttyi. Me emme
olleet sotijoita. Te voititte ja rauhanteossa te sanelitte ehdot,
joihin meidän oli suostuttava.

"Siinä saitte Hongkongin ja monta kaupunkia avattiin teille, mutta --
ooppiumikauppa jäi vieläkin luvattomaksi! Rauhallista kanssakäymistä
kesti useita vuosia, mutta sitten alkoi Hongkong tuottaa meille huolta.
Ollen lähellä rantojamme ja virtojamme, tuli se salakuletuksen
keskuspaikaksi ja asuntopaikaksi lukuisille kansalaisillemme, joista
useat olivat kunniansa menettäneitä, eivätkä uskaltaneet manterella
asua. He tulivat teidän alamaisiksenne. Te annoitte heille lippunne. He
olivat yhtenä päivänä Englantilaisia, toisena Kiinalaisia. Tästä tuli
sitten 'Arrow' sota, uusia avatuita satamia, uusia sopimuksia,
laillistettu ooppiumikauppa, uusia huolia ja vaikeuksia.

"Pienimmänkin erehdyksemme olette pitäneet rauhanrikkomisena. Sen
sijaan, että olisitte käyttäytyneet ystävällisesti ja kunnioitusta
ansaitsevalla tavalla, te solvaatte meitä ja vaaditte korvausta. Teidän
laillistuttama ooppiumikauppa on tuonut kirouksen jokaiseen maakuntaan
ja teidän kieltäytymisenne sitä rajoittamaan ja vähentämään, on
pakottanut meidät vaarallisen apukeinon käyttämiseen. Olemme
laillistuttaneet kotimaisen ooppiumin viljelemisen, valmistamisen ja
kauppaamisen, mutta ei siksi, että hyväksymme sen, vaan kilpailijaksi
teidän myrkyllenne ja sen poisajajaksi ja se ajaa sen pois! Kun meillä
sitten on tekemistä ainoastaan kotimaisen tuotteen kanssa ja kauppa
omissa käsissämme, toivomme sen voivamme pysäyttää omalla tavallamme!"

Hirvittävä tosiasia on se, että kuningatar Viktorian hallitusaikana
kuletettiin Kiinaan Indian oppiumia niin paljon, että joka tunnin
osaksi tuli puoli tonnia!

Yhdysvaltain hallitus on ankarasti kieltänyt alamaisiaan osanotosta
tähän kauppaan. He eivät saa sitä laivoissaankaan kulettaa.

Yhdysvaltain lähetystön tulkki, herra Holcombe, kertoo kerran
jutelleensa Kiinan etevän valtiomiehen, Lii Hong Chang'in (lue Tshang)
kanssa tästä Yhdysvaltain hallituksen kiellosta. Silloin oli Lii Hong
sanonut:

"Olen katsellut ulkomaalaisia ja olen ollut heidän kanssaan tekemisissä
jo vuosikausia. Olen lukenut Raamattuanne, johon te uskotte. Siinä olen
nähnyt saman kaltaisen ohjeen, jonka Kong fuutsirkin opetti. Tämä on
ainoa kerta, jolloin ulkovaltain hallitus on sitä noudattanut ollessaan
tekemisissä Kiinan kanssa."

Mikä se kultainen ohje oli?

Se on tämä:

"Niinkuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samaten
heille."



PIIRTE1TÄ USKONNOISTA, HISTORIASTA JA LÄHETYSTYÖSTÄ.



I:nen Luku.



Uskonnollinen kansa


ei Kiinan kansa ole. Kaikkialla on temppeleitä, mutta niiden
ruohoittuneet pihamaat todistavat niissä kävijäin vähyydestä ja niiden
rappiotila ihmisten välinpitämättömyydestä. Enemmistö käy niissä vaan
tavan vuoksi.

Suurin osa kansasta tunnustaa Fuhn eli Buddhan _oppia_, joka tuotiin
Indiasta. Siihen aikaan kun Jeesus tuli maailmaan, eli Kiinassa Ping
Tii niminen keisari, joka lähetti lähettiläitä länteen selkoa ottamaan
siellä olevasta suuresta opettajasta, josta hän oli kuullut.
Lähettiläät saapuivat Indiaan, kuulivat Buddhasta ja pakisivat
kotimaahansa, pyhät kirjat, opettajat ja epäjumalat muassaan.

Tätä uutta oppia alettiin levittää, mutta hitaasti se edistyi
ensiaikoina. Fuhn oppi vaatii yksinäistä elämää ja siten hajoittaa
perheet, katkoo kaikki sukulaissiteet. Munkit ja nunnat asuvat
temppeleissä, jotka ovat samalla luostareita. Heidän on luovuttava
kaikesta. Heillä ei ole isää, ei äitiä, ei sisaria eikä veljiä. He ovat
yksin maailmassa ja valan tehtyään, ovat he kuolleet maailmalle! Ei
heistä puhuta eikä heitä kysytä. He ovat Buddhan pappeja ja papittaria.
Pappeja kutsutaan "hoo shang" ja papittaria "niikuu."

He ovat halveksittuja ja ainoastaan rahvas turvaa heidän apuunsa.
Alempiarvoiset papit kulkevat kerjäämässä, luvaten kaikenlaista
rikkautta antajalle ja jolleivät apua saa, niin manaavat pahemmin kuin
Joukahainen Väinämöistä! Sanovat voivansa sulkea taivaan ja avata
helvetin. Siinä aukenee tiukinkin koura, ainakin pelosta, jos ei
halusta.

Moni mies, ruunun kouraa välttääkseen, ajattaa tukkansa, pukeutuu
hooshangin laajaan viittaan ja niin on pappi valmis! Kun joku kuolee,
kutsutaan papit "kirjaa lukemaan", jotta kuolleen sielu kiirastulesta,
tai muusta vaivanpaikasta, pois pääsisi. Suletuin silmin ja ruumistaan
huojustellen lukevat he ja jos kysyt:

"Ymmärrättekö mitä luette?" vastaavat he:

"Kah, se on jumalain kieltä, kukas sitä ymmärtää!"

Kang Hsii keisari eräässä esitelmässään hyvin ankarasti puhuu Buddhan
papeista, leimaten heidät tuhoatuottavaksi joukkioksi. Kovin sanoin
nuhtelee hän isiä ja miehiä siitä, kun antavat

    suuren vallan vaimoillensa,
    luvan laajan lapsillensa,
    perehellensä peräti,
    kulkea kylän kujilla,
    tepastella temppeleissä
    valkosukissa, päät kukissa,
    tuolla tyhmäin tungoksessa,
    pahain pappien parissa.

Yhtä ankarasti arvostelee hän Tao pappejakin, joita kansa nimittää "tao
sir." _Tao-oppi_ on alkuaan Lao nimisen ajattelijan järjestämä uskonto.
Lao eli Hoonaanissa noin v. 640 e.Kr. Hän puhui "sanasta" (tao) josta
kaikki on alkunsa saanut. Hänen oppilaansa järjestelivät hänen
opetuksiaan hyvin salaperäiseksi ja monimutkaiseksi niin että
jälkimaailman on ollut vaikea saada selville niiden alkuperäisyyttä.
Tämänkin uskonnon mukaan on yksin eläminen autuuttava. Sen papit ja
papittaret asuvat temppeleissä ja ovat suuremmassa arvossa pidetyt. He
eivät aja hivuksiaan, ovat rikkaampia kuin Buddhalaiset papit.
Jälkimäisillä ei ole ylipaimenta, mutta edellisillä on piispa, yhtä
voimallinen kuin paavi ja vieläkin voimallisempi, sillä jumalatkin ovat
hänen valtansa alla! -- Epäjumalat ovat molemmilla yhteiset. Niitä on
savisia, puisia ja paperille maalattuja.

Paitsi näitä kahta pääuskontoa, on Kiinassa paljon _lahkoja_, mutta
uskonnonvapauden vallitessa ei sorrosta tiedetä.

Molemmat uskonnot vaativat _uhreja_. Uhrit ovat enimmäkseen
_verettömiä_ nim. rahaa, ruokaa, suitsutusta, mutta on _veriuhrejakin_.

Matkustin kerran Kuangsin virralla. Virta teki mutkan ja rannalle,
juuri mutkan kohdalle, oli rakennettu temppeli. Lähestyessämme sitä,
venemies vaikeni, eikä vastannut kysymyksiini. Juhlallisesti nousi hän,
pukeutui valkoiseen nuttuun ja ottaen veneen keulasta kauniin,
valkoisen kukon, meni perälle venettä, katkasi linnulta kaulan,
pyyhkäsi verta ankkuriköyteen, mastoon ja moneen muuhun paikkaan.
Kolmasti langettuaan kasvoilleen, hän riisui nutun päältään ja alkoi
puhella.

"Miksi uhrasitte tässä paikassa?" kysyin.

"Siksi, kun juuri tässä kohden jokea asuu jumala, ahnas ja paha. Jollei
sille uhraa valkoisen kukon verta, niin se kaataa veneen!" sanoi mies.
Poikalapsen synnyttyä rientää isä temppeliin uhratakseen siellä kanan
tai kukon verta. Jongsinissa, jossa asumme, on kaupungin
suojelusjumalan kuva rumasti tahrittu verellä.

Kävin kerran temppelissä, jossa uhrattiin kanoja, kukkoja, ankkoja ja
vasikoita. Siellä oli hedelmän, makeisen ja uhrieläinten myyjiä
istumassa pöytiensä ääressä. Saviset jumalat olivat matalan aitauksen
takana, jonka edessä uhrieläin tapettiin ja sen veri vuodatettiin
maahan.

"Miksi uhraatte verta?" kysyin yhdeltä.

"Tämä puusaa rakastaa verta", vastasi hän. --

Aamun tultua, päivän päättyessä ja matkalle lähtiessä uhrataan
tavallisesti vaan suitsutusta. Pieneen, porolla täytettyyn astiaan
pannaan pystyyn pari, kolme hienoa tikkua ja niiden hiljalleen palaessa
kohoaa vähän hyvältä tuoksahtava savu.

Usein olen nähnyt temppelien oven yläpuolella sanat: "juu kiu, pih ing"
jotka vastaavat Vapahtajan sanoja: "anokaa, niin teille annetaan".
Muutamissa temppeleissä on jumalia kymmenittäin. Yleisempiä ovat Buddha
eli Fuh, rikkauden jumala ja laupeuden jumalatar. Tältä jumalattarelta
äidit rukoilevat "poikalapsia". Muutamissa temppeleissä on tarjona
pieniä savinukkeja, joita naiset tuovat kotiin ikäänkuin takaukseksi
pyynnön täyttämisestä. Onhan siitäkin pieni sivutulo papeille! Katselin
erästä savesta tehtyä laupeudenjumalatarta. Meressä uivan, hirveän
suuren lohikäärmeen pään päällä se seisoi. Hooshang lennätti ruohomaton
ja sanoi minulle: "rukoile jumalatarta!"

Monasti matkoillani näin tiepuolessa kivisiä lehmiä. Kysyttyäni mitä
varten niitä oli tehty, kerrottiin niiden parantavan ihmisiä. Jos
päänkipua kärsivä hankaa päätään kivilehmän päähän, poistuu kipu.

Temppeleissä olevien isojen jumalien selässä on pyöreä reikä, josta
jumalassa asuva henki pääsee vapaasti poistumaan, jos kylälle mieli
tekee! Varkaille se on varsin mieluinen laitos, sillä sen kautta
tuppaavat he varastetut tavarat jumalan vatsaan. Se onkin mainio
piilopaikka niille, sillä eiväthän muut uskalla mennä niitä sieltä
kopeloimaan! Tavaroista tasajakoa tehdessään peittävät varkaat
vaatteella "puusaan" silmät, jottei se näe heidän tekoaan. Yksinäiset,
autiot temppelit ovatkin varasten pesinä.

Valistuneemmat oppineista eivät välitä näistä "puusista", mutta
jumaloitsevat Kongia ja hänen opetuksensa onkin _valtionuskontona_.
Siinä ei tarvita mitään papistoa. Kansanisät uhraavat hänelle ja hänen
neuvoaan noudattaen, koko kansa isien hengille. Taivas ja maa on
jumalallisen kunnioituksen esineenä. "Taivas on isä ja maa on äiti",
sanoo Kiinalainen.

Niin Tao, kuin Fuh papitkin koettavat vaikuttaa kansaan peloittamalla
heitä helvetin tuskilla. Jongsinin kaupungin suojelusjumalan pihamaalla
on koko joukko pieniä huoneita, joissa havaannollisesti näytetään
kadotuksen kauhut. Kukin eri huone esittää eri osastoa helvetissä. Joka
osastossa on tuomari apulaisineen ja tuomittavat. Valehtelijalta
leikataan kieli, panettelijalta hakataan korva j.n.e. Toisissa
kaupungeissa on taivaskin nähtävänä! --

Jumalat ylipäänsä ovat rumat, peloittavat. Niitä lahjoitaan etteivät
tekisi pahaa. Kävin puusepän työhuoneessa, jossa tehtiin "puusia."
Sielläkös oli jumalia jos jonkinlaisia! Pienemmät olivat hyllyillä,
niinkuin kauppatavara ainakin.

Kiinalaiset pelkäävät pahojahenkiä ja koettavat suojella itseään
niiltä. On eräs päivä, jolloin sanotaan pahojenhenkien manalasta
tulevan ikäänkuin huvimatkalle tänne maan päälle. Ne kulkevat joukoissa
kaduilla ja kujilla. Kenen tuvasta tuli tuikkaa, sinne tunkeutuvat
tuhon tekoon, ja siitä syystä tuona onnettomuuden päivänä ei uskalleta
tulta sytyttää kadun puoleisiin huoneisiin. Jos sytytetään, niin
suletaan ovi!

Virkamiesten, varsinkin kaupungin hallitsijan, täytyy, ainakin kerran
kuukaudessa, käydä kaupungin suojelusjumalan temppelissä. Jollei hän
sitä tee, syyttää kansa häntä onnettomuuden tultua.



"He etsivät sielua!"


Aurinko oli mailleen mennyt ja pimeys peitti seudut saapuessamme Anren
nimisen kaupungin satamaan. Hapuroimme kaupungin ulkopuolella. Kulimme
kohti kaupungin porttia. Juuri portin luona kulki mies ja nainen
edellämme. Nainen kulki kumarruksissa, lyhty kädessä ja mies seurasi
häntä samallaisessa asennossa. Vaimo mainitsi tytön nimen, huutaen
häntä kotiin, johon mies äänekkäästi vastasi.

"Mitä he etsivät?" kysyin matkakumppaniltani.

"He etsivät sielua!" vastasi hän.

"Etsivät sielua;" toistin ja pyysin hänen selittämään asiaa. Hän sanoi:

"Me Kiinalaiset ajattelemme ihmisellä olevan kolme sielua. Yksi
sieluista jää kotiin, toinen menee hautaan ja kolmas tuonelaan. Nyt on
tuon vaimon lapsi hyvin sairas ja yksi hänen sieluistaan on jo mennyt
pois, senvuoksi vanhemmat sitä etsivät ja kutsuvat takasin."

Kiinalaiset ajattelevat ihmishengen kuolemattomaksi ja uskovat



Sielun vaeltavan


tämän maailman ja tuonelan väliä aina yhä uudelleen. Jos hän oli hyvä
ihminen, palajaa hän tänne ihmisenä ja syntyy rikkaassa kodissa, mutta
jos oli pahaa tehnyt, syntyy hän köyhäksi, sokiaksi, kuuroksi tai
muuten raajarikoksi. Jos hän oli suuria syntejä tehnyt, palajaa hänen
sielunsa asuakseen koiran, kissan, sian tai jonkun muun eläimen
ruumiissa. Nykyinen elämä on vaan edellisen jatkona. Mitä ennen
kylvi, sitä nyt niittää. Synkkä on monen elämä! Ainoana keinona
tuomionalaisesta elämästä pääsemiseen ovat hyvät työt, mutta mitenkäs
köyhä, rahaton niitä tekee? Köyhiä pitäisi auttaa, rakennuttaa siltoja,
korjauttaa teitä y.m. suuria töitä toimitella, mutta milläs niitä teet?
Nyt on jo tila tukala ja tukalampi tulee, kun tänne takasin laitetaan
tuolta manalan majoilta. Entäs jos sitten pitää koirana kuleksia! --
Surkeatahan se on, mutta minkäs sille voi! Ehkä kuitenkin kohtalo
lievenisi, jos jättäisi lihan syönnin. Saisi ehkä sitten, takasin
tultua, täällä maailmassa pienen peltotilkun! --

Pojattomien naisten tila on säälittävä. Heitä odottaa kauhea kadotus
heidän syntisyytensä tähden. Leskille voi vielä jonkinlainen huojennus
tapahtua, jos sulkeutuvat luostariin, rupeavat nunnaksi, eivätkä syö
lihaa. Miehillä tietysti on enemmän toivoa tulevaisesta onnesta vaikka
leskeksi jäätyään uudelleenkin avioliittoon menevät. Se teko ei tee
heitä autuudesta osattomaksi, vaikka se naiset syöksee kadotuksen
syvimpään kuiluun! Avioliitossa olevat, pojattomat vaimot viettävät
ilotonta elämää.

Pimeys, pimeys vallitsee Kiinassa! Oppineet ja oppimattomat ovat
vajonneet öiseen hämärään. Jo on kulunut vuosia siitä, kun Kihanista:



Onni karkasi!


Vuosi vuodelta pidettiin tutkintoja, mutta ei yksikään suoriutunut
niistä. Mikäs siihen on syynä? kyselivät viisaat miehet. Se ja se mies,
tuo ja tämä, he kaikki olivat lahjakkaita ja ahkeria ja näiden
ahkerien, lahjakasten luku nousi satoihin, -- siis syy ei ollut --
miehissä, vaan jossain muussa. Mietittiin, tutkittiin ja viisasten
siinä neuvotellessa, huomattiinkin todellinen syy. _Onni oli paennut
kaupungista!_ Kun vyyhdestä kerran pää saatiin käsiin, kyllä se sitten
selveni ja karkurin jälille päästiin kun päästiinkin! Ovelapa se
karkuri olikin! Ei kiivennytkään muurin ylitse tai salateitä myöten
hiipinyt kaupungista, ei, vaan se meni sieltä, mistä muutkin
rehelliset! Kaupungin syrjäisemmästä _portista_ se pujahti ulos muiden
menijäin tavalla. Ulos, maailmaa katselemaan sekin halusi, mutta
varmaan sai viestin viisasten tuumista ja kulkusalla olo ei taitanut
varsin hauskaa olla, koska kiiruhti takasin. Karkuri kerkesi kaupunkiin
ennenkun tuo portti muurattiin umpeen. Seuraavana vuotena tuntuivat
seuraukset onnen palajamisesta, sillä miehet suoriutuivat tutkinnoissa
mainiosti! Pidättääkseen seikkailuhaluisen onnettaren kaupungissaan,
eivät Kiinalaiset enään uskaltaneet tuota vaarallista porttia avata ja
vielä tänäkin päivänä se on ummessa! Eikä ole hyvä avatakkaan, sillä
kukas tietää, mikä ajatus taas pälkähtäisi "onnen" päähän! Parempi on
varoa, kuin katua!

Kiinalaisten uskonnot eivät _anna_ mitään niitä tunnustaville, vaan
_vaativat_ heiltä paljon. Ei epäjumalia, eikä isien henkiä voi lähestyä
antimitta, rahatta. Toisin on Jeesuksen opin laita. Se taritsee,
lahjoittaa, rahatta, hinnatta. Se ei tee eroa rikkaan ja köyhän
välillä. "Joka tahtoo, hän tulkoon, ottakoon!" Ne jättävät _köyhät_
osattomaksi, mutta Jeesus tuli "köyhille saarnaamaan hyvää sanomaa".
_Naisille_ ne eivät lupaa autuutta, jolleivät ole äitejä, mutta Jeesus
kutsuu yhtä hellästi heitä luokseen, kuin miehiäkin.

Kaikki se hyvä, mitä pakanain suuret opettajat ovat opettaneet, on
verrattava kuun valoon. Paljon totuutta, jaloja ajatuksia ovat he
antaneet perinnöksi kansalleen, mutta niistä on puuttunut elämä. Jeesus
tuli valkeudeksi maailmaan. Hänen opetuksissaan on lämpöä. Ne
synnyttävät elämää. Kuunvalo on ihana, mutta se ei voi sulattaa jäitä,
eikä hävittää hankea. Ihanimpana kuutamoyönä on luomakunta kuollut.
Parhain, puhtain siveysoppi ei voi antaa elämää, ei synnyttää ihmistä
uudestaan. Sen valossa näemme hämärästi tien, jota olisi kulettava,
mutta se ei anna voimaa kulkea sillä.

Sanoma Jumalan rakkaudesta vaikuttaa henkiin herättämällä. Se avaa
silmämme näkemään, miten Jumala meitä rakastaa, tahtoo pelastaa, tehdä
osalliseksi omasta onnellisuudestaan. Siunattu evankeliumi! Missä se
uskotaan, siellä se osoittautuu Jumalan voimana, siellä se sytyttää
sydämiin tulen, rakkauden tulen.

Kiinalaiset tarvitsevat kuulla Jeesuksesta, maailman Vapahtajasta,
sillä he "kulkevat eksyksissä ja ovat niin nääntyneet kuin lampaat,
joilla ei ole paimenta."



II:nen Luku.


Kyllä muurahaisilla on kesällä kiire, mutta tuskin kiireempi, kuin
Kiinalaisilla



Uudenvuoden edellä,


joka on heidän suurin, tärkein ja rakkain juhlansa, todellinen
kansallisjuhla. Sen lähetessä kasvaa kihu kaupungeissa. Maalaiset
tuovat sinne tavaroitaan niistä saaduilla rahoilla ostaakseen
juhlatarpeita. Koo nien! koo nien! (uusivuosi, uusivuosi) kaikuu
kaikkialla. Jokainen, joka vaan voipi, hankkii uudet vaatteet. Kenen
varat eivät siihen riitä, riittävät ne ainakin vaatteiden
vuokraamiseen. Vieraillaan sitten lainatuissa puvuissa! Kerran
uudenvuoden päivänä lähestyi kotiamme hienosti puettu mies.
Hämmästyneinä katselimme komeaa tulijaa ja suureksi huviksemme
tunsimmekin hänessä "opettajamme!" Mies "potraili" lainatussa
satininutussa!

Vuoden viimeisinä päivinä vilisee kaupunki velallisista, jotka
koettavat piiloutua velkojiltaan. Maassa vallitsevan tavan ja lain
mukaan, pitää _velat olla suoritetut_ ennen uudenvuoden alkua.
Lainanantaja etsii velanottajaa ja tämä koettaa kätkeytyä. Jos hän voi
kätkeytyä uudenvuoden aamuun asti, on hän ahdistuksesta vapaa.

V. 1896 vietimme Kiinalaisten uudenvuoden Kaojuu nimisessä kaupungissa.
Aattopäivänä, iltapuolella, tultiin meitä hakemaan taloon, jossa isäntä
oli ottanut ooppiumia. Mies makasi liikkumattomana kun tupaan tulimme.
Pyynnöstämme palvelijamme pani vettä hänen suuhunsa nähdäksemme josko
hän voi lainata, mutta sitä ei mies enään voinut tehdä. "Emme voi häntä
auttaa", -- sanoimme, "mutta Jeesus voipi ja me tahdomme rukoilla Häntä
hänen puolestaan!"

Kuolevaisen äiti hartaasti pyysi rukoilemaan, mutta hänen vaimonsa
kiljasi: "eikä tarvitse rukoilla! Kuolkoon!" Surkea itku ja parku
kuului talosta, lähdettyämme kotiin, jossa sydämestämme pyysimme Herran
Jeesuksen armahtamaan miesparkaa, joka jo oli näennäisesti ihmisavun
ulkopuolella.

Joutui ilta. Mies makasi tiedottomana. Äiti kutsutti "hooshangit"
messuamaan, jotta kuolevaisen sielu ei kiirastuleen joutuisi ja murheen
murtamana pani pötyä pöytään, kantoi ruokaa kaikenlaista heidän
syötäväkseen. Papit vuoroin söivät, vuoroin höpisivät. Antaapas olla!
-- Siinä, silmät ummessa loilotellessa, jo kuului liikettä nurkasta,
jossa sairas makasi. Katsahtavat sinne. Voi kauhua! -- mies
kaapsahtaakin ylös! Jo vaikeni pappien pomina ja taakseen vilkasematta
paljaspäät livistivät tuvasta ulos, minkä kerkesivät. Äidin iloksi ja
eukon suruksi parani mies. Velkojen tähden hänkin oli ottanut myrkkyä.

Sydämestämme kiitimme Jumalaa miehen parantumisesta.

Tämän juhlan aika on oikea itsemurhien aika. Toinen tärkeä tehtävä
uudenvuoden edellä on



Keittiöpuusaan


taivaaseen lähettäminen. Se tapahtuu paria viikkoa ennen. Tämä jumala
on paperille maalattu ja liistaroitu keittiön uuninrintaan. Siinähän
sillä onkin mainio tilaisuus katsella talon naisten pahoja tekoja,
kuulla heidän kaikki riidat ja panetukset. Ennenkun "laojee" taivaaseen
lähtee talon pahoista pakisemaan, pidetään sille pidot, jottei siellä
kovin kantelisi! Taritaan sille kanan ja sian lihat, makeiset,
hedelmätkin, tietysti aina varojen mukaan. Kun "puusaa" on syötetty,
juotettu, poltetaan se. Kuukauden kuluttua ostetaan uusi ja sanotaan
sen taivaasta palanneen. Kolmas tärkeä tehtävä on



Huoneiden puhdistus.


Vuotuiset no'et ja pölyt karistellaan ja pyyhitään pois. Pihamaat
raivataan, ainakin oven alta, jos ei kaikkialta. Työt lopetetaan.
Koulut ja kaupat suletaan.

Koittaa tuo ikävöity, toivottu ilta. Myöhään yöhön kuuluu kaduilta
tr- tr- tr- ääni ja vasta puoliyön aikaan tyhjentyvät ne ihmisistä.
Elämä poistuu ovien taakse. Haudan hiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Koittaa aamu.



Uusi vuosi on tullut!


Öinen hiljaisuus jatkuu. Kaduilla liikkuvat ainoastaan kerjäläiset ja
kodittomat koirat. Miehet rientävät tervehtimään esi-isien henkiä.
Hiljaista on kodissa. Pahin riitapukarikin hillitsee silloin kielensä
ja tuskin kuuluu pahaa sanaa koko maassa -- tänä ilonpäivänä!

Iltapäivällä lähtevät miehet kyläilemään, mutta naiset pysyvät
kotosalla toiseen tai kolmanteenkin päivään asti.

Iloisia, hymyileviä ihmisiä tulvehtii kaduilla. "Konghsi! konghsi!"
sanoen tuttavat onnittelevat toisiaan, kumartelevat, puristelevat omia
käsiään. Taivaan kaaren kaikki värit loistelevat mitä miellyttävimmässä
sekasotkussa kaupunkien kaduilla ja kylien kujilla! Silkkiset puvut,
maalatut posket, kukitetut päät, naureskelevat ihmiset -- kaikki tuo
saattaa leikilliselle tuulelle muukalaisenkin.

Vieraillaan ensin omassa ja sitten naapurikylissä. Vieraita tulee ja
menee. On niin kovin hauskaa! Kiirettä ei ole kellään. Teetä juodaan,
makeisia ja hedelmiä syödään, tupakoidaan ja jutellaan tuntikausia
sitten, kun ensimäinen ilonkuohu on ohitse. Iloa, iloa, iloa on
kaikkialla. Murheita ei muisteta, sillä onhan nyt "koo nien!"

Katsoi, minne katsoi, kaikkialla näkee punaisia paperilevyjä. Niitä on
ovilla, seinillä, patsaissa, kantotuoleissa, kärreissä, veneissä. Mihin
on kirjoitettu jonkun viisaan miehen lauselma, kuhun taas joku
toivotus, esim. kaikki asiat menköön mieleni mukaan.

Viikon, kahden kuluttua ei ilojuhlasta ole muuta muistoa kuin puhtaat
seinät ja punaisella paperilla olevat kirjoitukset. Elämä on vajonnut
entiseen uraansa. Monet loistavat puvut lasketut lainaajan arkkuun tai
panttilaitoksen säilytyspaikkaan odottamaan "uuttavuotta". Juhlatunne
on mielestä kadonnut, naamarit kasvoilta ja kielen kahleet katkenneet.



Tsing ming


niminen juhla on keväällä, jolloin esi-isien haudat lakaistaan ja
haudalle viedään ruokia. Otaksutaan henkien ottavan ne vastaan
hengellisellä tavalla. Kotona sitten syödään takasin tuodut herkut,
mutta valerahat ja paperivaatteet poltetaan haudalla.

Jokien, järvien ja ylipäänsä vesien tienoilla asuvaiset viettävät
erästä juhlaa, jolloin soudellaan pitkässä, kapeessa, monilla
airoparilla varustetussa veneessä. Soutajat ovat paikkakunnan nuoria
miehiä. Puolialastomina, koristeltuina, he soutavat tarmonsa takaa,
ikäänkuin rientääkseen jonkun hukkuvan avuksi. Paikkakunnan kauppiaat
syöttävät ja juottavat heitä. Tätä juhlaa vietetään erään valtiomiehen
muistoksi. Hän eli 5:llä vuosisadalla j.Kr. Häntä syytettiin
viattomasti ja eroitettiin virasta. Palattuaan kotikaupunkiinsa
Huunaanissa, meni hän veneellä keskelle jokea, hyppäsi veteen ja
hukkui. Sureva kansa etsi häntä kauvan ja etsii vieläkin!

"_Viidennen kuukauden juhla_" on meidän Kesäkuussa. Silloin kumarretaan
aurinkoa.

Syyskuussa on "_kahdeksannen kuukauden juhla_". Kuu on silloin
kunnioituksen esineenä. Kadut ovat valaistut. Niille asetetaan pieniä
pöytiä, joille pannaan vartavasten leivotut pullikat ja kumarretaan
kuuta. Se onkin yksi jumalolennoista, mutta heikko itseään suojelemaan.
Kun sattuu kuun pimeneminen, on kansalla suuri hätä. Silloin riennetään
ulos, pärrytetään rumpuja ja huudetaan, jotta "taivaan koira", joka
kuuhun on kiini karannut, jättäisi sen rauhaan! Sanotaan kuun
pimenemisen ilmaisevan keisarin palatsissa tapahtuvia asioita. Kun
taivaan kuu pimenee, silloin keisarinna koettaa anastaa mieheltään
vallan! Onkos ihme, jos ihmisille hätä tulee? -- -- Elokuussa on
"_orpohenkien juhla_". Monen miehen on täytynyt kuolla lapsettomana.
Heidän kohtalonsa on kova. Tuonelaan tultua ei heillä ole hyvät päivät.
Kempä heidän haudallaan uhraisi? -- Yleisö säälii heitä. Tuskin
löytynee niin matalaa majaa, jonka edustalta ei tänä juhlana palaisi
pieni kasa valerahoja! Rikkaat polttavat kantokuormittain. Niin
runsaasti lähetetään rahaa heille, että jos vaan tarkoin hoitavat,
riittää seuraavaan juhlaan asti!

Nämät juhlat ovat yleiset. On olemassa muitakin, mutta
paikkakunnallisia. Kuukauden ensimäinen ja viidestoista päivä pidetään
tavallaan pyhänä. Monet pistäytyvät silloin temppelissä vaan
pikimältään, suitsuttaakseen siellä.



Ennustajista


ei Kiinassa ole puutetta. Ennustaminen on pääasiallisesti sokeain
tehtävä. He kulkevat kaupungilla joko yksin tai kaksin tahi jonkun
näkevän johtamana. Heitä pelätään. Sanotaan heidän ennen maailmassa
ollessaan olleen suuria syntisiä ja pahaintekoinsa palkkiona on nyt
sokeus! Voivathan he nytkin tehdä pahaa salaisilla, "hyville ihmisille"
tuntemattomalla tavalla. Heitä ei uskalleta suututtaa. Heiltä
tiedustellaan tulevia tapahtumia. Naapuristossamme eli eräs emäntä.
Taloon odotettiin perillistä, mutta jo ennakolta tahdottiin tietää,
josko tulija oli poika. Jokaiselta sivukulkevalta tiedusteltiin sitä.
Ennustajat sanoivat pojan olevan tulossa. Emäntä siitä mielissään antoi
riisit, antoi rahat ja odotti ilolla pientä miestä.

Tulipa sitten taas vanha, sokea ukko ja ennusti emännälle. Hänen
ennustaessa, hänen oppaansa, kymmenvuotinen poikaviikari, livistikin
tiehensä, vieden ukkopahan rahat ja tavarat muassaan. Tuostakos ukko
suuttui. Kadulla vanhus itkeä vollotti korkealla äänellä! Siihen
kokoontui kansaa kaikenlaista. Ukko valittaen sanoi:

"Mihinkäs minä poloinen nyt joudun tässä vieraassa paikassa, kun en
tunne tietä, enkä ihmisiä ja kun tuo veitikka vei vasket, vei vaatteet
jättäen minut typötyhjäksi!"

"Etkös tiedä vanhus, mihin poika juosta pinkasi?" kysyin.

"Voi veikkonen, mistäs minä poloinen sen tietäisin!" sanoi ukko.

"Olethan ennustaja", virkoin.

"Olen kyllä", vakuutti mies.

"Sanoithan tuolle emännälle syntyvän pojan!"

"Niin sanoin. Poika hänelle syntyykin", sanoi ukko uljaasti.

"Ollen ennustaja, tiedät tulevaisia, jos tiedät tulevaisia, niin
tottahan silloin tiedät jo tapahtuneita. Jos tiedät tuolle emännälle
pojan syntyvän, niin tottahan tiedät, mihin poikanen on juossut",
sanoin vanhukselle.

Hän vaikeni. -- Siinä kerättiin hänelle muutamia kolikoita ja niin ukko
lähti tiehensä.

On näkeviäkin ennustajia ja toimi ei liene vähemmän tuottava. Ennustaja
tavallisesti istuu pienen pöydän ääressä liikerikkaalla kadulla. Kynä
kädessä hän maalailee muilta kuolevaisilta salattuja sanoja niiden
häntä pelolla katsoessa, jotka hänen apuaan tarvitsevat.

Monenlaiset hädät ja huolet pakoittavat ihmisten turvaamaan heihin.



III:mas Luku.


Oleskellessa Kiinalaisten keskuudessa, herää sydämessä halu tutustua
heidän entisyyteensä. Lähteistä, joita on saatavana, käy selville, että
Kiinan kansa on ollut olemassa jo ennen Abrahamin aikoja. Se oli jo
silloin sivistynyt kansa. Noin 2,200 e.Kr. oli uudisasukkaita asettunut
asumaan nykyisen Kiinan luoteiskolkkaan, Huang virran varrelle. Mistä
he tulivat sitä ei voitane tarkoin sanoa. Joku tiedemies arvelee heidät
Babyloniasta tulleiksi. Arvelunsa perustaa hän seuraaviin tosiasioihin:

1:ksi: Babylonia oli laaja, hyvin viljelty maa, jossa pellot
kasteltiin. Niin tekevät Kiinalaisetkin.

2:ksi: Babylonialaiset kutsuivat maataan "keski-valtakunnaksi". Niin
kutsuvat Kiinalaisetkin.

3:ksi: sekä Babylonialaiset että Kiinalaiset jakavat maansa
historiantakaisen ajan 10:neen aikakauteen.

4:ksi: molempain kansain keskuudessa on ollut suuria tähtientutkijoita.

5:ksi: ajanlasku on samanlainen. Ensin asuen Huang virran varrella ovat
he sitten vähitellen anastaneet toisten asuma-aloja, milloin
asevoimalla, kulloin rauhallisella kanssakäymisellä.

Kaukaisessa muinaisuudessa sanovat Kiinalaiset olleen kolme
hallitsijaa, joista kukin hallitsi tuhansia vuosia. Tuli sitten
keisari, joka ihmisiä opetti asuntoja laittamaan ja toinen, joka toi
tulen taivaasta ihmisten avuksi.

Kiinan kuuluisat opettajat eivät puhu kaukaisemmasta ajasta kuin
_Jao Keisarin_ ajasta, noin v. 2357-2255 e.Kr. Jao oli yksi Kiinan
hyvistä keisareista. Jaon lapsena ollessa tapettiin hänen isänsä siitä
syystä, kun jätti kesken maan kuivaamistyön. Jao, keisariksi tultuaan,
päätti olla uskollinen virassaan. Lopettaakseen isältään keskenjääneen
työn, oli hän pois kotoaan 13 vuotta! Sinä aikana kulki hän kolmasti
kotinsa ohitse poikkeamatta sinne. Eräänä päivänä nousi hän ruokapöydän
äärestä 10 kertaa, kuullakseen kansan valituksia. Samasta syystä
keskeytyi häneltä kylpy yhtenä päivänä kolme eri kertaa.

Jao keisari tahtoi omalla esimerkillään opettaa alamaisiaan pontevaan
toimintaan ja velvollisuuksiensa täyttämiseen. Olen kuullut isien
kertovan Jaosta lapsilleen heitä ahkeruuteen kehottaessaan.

Toinen hyvistä keisareista oli _Shuen_ ja kolmas _Juu_. Huunaan
maakunnassa on eräs kallio, johon on hakattu kertomus Juu keisarin
toimista.

Kiinan valtio on syntynyt pienistä, keskenään liitossa olevista
valtioista, mutta kun vahvemmat aina sortivat heikompia, oli
lakkaamatta rauhattomuutta ja keskinäisiä sotia. Liittovaltioiden
eripuraisuudesta teki lopun



Tsin


niminen keisari, laskemalla kaikki pikkuvaltiot valtikkansa alle.
Turvatakseen valtakuntaansa pohjoispuolella asuvien sotaisten
Tarttariheimojen hyökkäyksiltä, rakennutti hän kuuluisan _Kiinan
muurin_. Joka kolmas työmies lähetettiin työhön. Ruokapalkalla saivat
he tehdä työtä. Kymmenessä vuodessa valmistui muuri. Se on toista
tuhatta eng. penikulmaa pitkä. Se kohoaa laaksoista vuorten rinteille
ja paikoin yli 5000 j. korkeille kukkuloillekin. Kun keisari oli näin
turvannut valtakuntansa ulkopuolella olevia vihollisia vastaan, paisui
hänen sydämensä. Hän tahtoi jälkimaailmalle luulotella olleensa Kiinan
valtakunnan perustaja, mutta hänellä oli vielä yksi kukistettava
vihollinen. Se oli kirjallisuus ja varsinkin Kongin ja Mong'in teokset.
Nämät miehet puhuivat Kiinan entisyydestä ja heidän teoksensa olivat
hävitettävät. Keisari tuomitsi ne poltettavaksi. Käskyä eivät kaikki
totelleet. Kerrotaan keisarin elävänä haudauttaneen 500 oppinutta.
Vainotuille kirjoille löytyi piilopaikkoja ja jos ei muualla, niin
miesten "muistissa".

Tsin eli noin pari sataa vuotta e.Kr. ja Tsin suvun jälkeen nousi
istuimelle _Haan suku_, joka siihen määrään voitti kansan rakkauden,
että kansa vieläkin nimittää itseään "Haan ren" eli Haanilaisiksi.
Tämän suvun hallitusaikana oli Singan niminen kaupunki, Shensii
maakunnassa, valtakunnan pääkaupunkina. Kuningassuvun sammuttua oli
maa taas taistelutanterena, kunnes _T'ang suku_ otti ohjat käsiinsä
v. 618 j.Kr. ja maalle koitti nyt kultainen aika. Viisain, etevin mies,
joka tästä suvusta nousi, oli



T'ai Ts'ong.


Ollen kaikenlaisten sivistyspyrintöjen edistäjä ja halliten taidolla ja
viisaudella, on hän voittanut jälkimaailman kunnioituksen. Hänen
aikanaan tulivat Nestorialaiset lähetyssaarnaajat Kiinaan. Singan
fuussa on löydetty maahan vajonnut kivitaulu, johon hakatusta
kirjotuksesta nähdään lähetyssaarnaajain tulleen maahan v. 636 j.Kr.
Keisari otti heidät ystävällisesti vastaan ja he saivat palatsissakin
saarnata. Hänen käskystään rakennettiin heille temppeli, jossa
opettivat kansaa ja suuri joukko otti sanan vastaan. Taulu oli
pystytetty v. 781. T'ang suku oli kansan lemmitty hallitsijasuku ja
etelässä Kiinalaiset vieläkin kutsuvat itseään T'ang ren eli
Tangilaisiksi. Tämän keisarisuvun sammuttua kesti melskeitä kauvan
aikaa, mutta loppuivat _Song suvun_ istuimelle noustua. Pohjoiset
naapurit olivat, pitkästä muurista välittämättä, aina uudelleen
ahdistelleet Kiinaa. Maantsheolaiset olivat jo kerran herroina maassa,
mutta heidät karkoitettiin pois. Tuli 13 vuosisadan loppupuoli. Silloin
hyökkäsivät _Maankuulaiset_ ei Mongoolit maahan. Heidän valistunut,
lahjakas ja viisas ruhtinaansa tuli Kiinan keisariksi.



Kublai Khan


asettui asumaan "Pääskysten valtakunnan" pääkaupunkiin, Pehkingiin. Hän
oli innokas maanviljelyksen edistäjä ja siten voitti Kiinalaisten
suosion ja kunnioituksen. Hän kaivatti n.k. "_Suuren kanavan_", joka on
650 eng. peninkulmaa pitkä. Se on mainiona kulkutienä itäosassa maata,
kulkien etelästä pohjoiseen, rikasten ja viljavien seutujen kautta.
Varsinkin on se tuottanut siunausta Kiangsuu maakunnalle, joka on ollut
kahden suuren virran, nim. Jangtsir ja Huang virran laskupaikkana.
Virtojen paisuessa on miltei koko maakunta ollut veden alla. Suuresta
kanavasta erkanevat lukuisat pienemmät haarat risteillen kaikille
kulmille. Kanavain kasvattamisella on saatu suuret alat maata
viljelyksen alaiseksi. -- -- --

Kublain hallitusaikana tuli kaksi _Polo_ nimistä Italialaista Kiinaan.
Päästyään keisarin puheille, kertoivat he hänelle kotimaansa oloista ja
kristinopin päätotuuksista. Kertomukset miellyttivätkin keisaria. Hän
kehoitti heitä pyytämään paavilta sata lähetyssaarnaajaa hänen
kansalleen. Polo veljekset tekivät käskyn mukaan, mutta ainoastaan
kaksi miestä uskalsi lähteä heidän kanssaan heidän uudelleen Kiinaan
lähtiessä. Matkanvaivoja peläten, kääntyivät miehet takasin. Veljekset
jatkoivat matkaansa kolmen kesken, sillä Nikolai Polo oli ottanut
mukaansa poikansa Markon.



Markko Polo


voitti kerrassaan Kublai keisarin suosion ja pääsi hänen ystäväkseen.
Nerokas nuorukainen oppi lyhyessä ajassa sekä puhumaan että
kirjoittamaan niin Kiinalaisten, kuin Maankuulaistenkin kieltä.
Keisarin lähettiläänä matkusteli hän ympäri valtakunnan, siten
tutustuen perinpohjaisesti Kiinan oloihin. Jangtsheon kaupungin
hallitsijana hän oli kolme vuotta, sillä Kiinalaiset virkamiehet eivät
kyvenneet kurissapitämään levottomia asukkaita, mutta Markko Polon
tultua, hallitsi "rauha maassa".

Kiinasta takasin tultuaan, kirjoitti hän tästä "kukoistavasta maasta",
sen kansasta, oloista ja tavoista, mutta hänen kirjoituksiaan ei
uskottu. Ne pidettiin liioiteltuina. Vasta viimeisinä vuosikymmeninä,
kun Kiinan olot ovat tulleet tunnetuiksi siellä asuvaisten
ulkomaalaisten kautta ovat Polon kirjoitukset saaneet oikean, ansaitun
arvonsa. -- -- --

Kublai Khanin jälkeiset olivat heikkoja, eivätkä kyvenneet hallitsemaan
tarmolla ja viisaudella. Kiinalaiset halusivat antaa ohjakset oman maan
miehille ja



Ming suku


sai vallan käsiinsä halliten aina v. 1644, jolloin Maantsheolaiset
valloittivat maan.

Vuosituhansien kuluessa 011 aina vähänväliä sisällisen kapinan tuli
tuhonnut kansaa, ja valtakunta on ollut rikkirevittynä, pirstaleina.
Oloissa olevat epäkohdat ovat usein aiheuttaneet mellakoita, mutta
myrskyn mentyä ohitse, ei oloissa ole tehty parannuksia. Rakkaus
kaikkiin esi-isiltä perittyihin kiitoksiin ja asetuksiin on vaikuttanut
sen, että rauhan tultua "kaikki jää entiselleen". Tästä syystä on Kiina
pysynyt Kiinana. Epäkohtien luullaan poistuvan hallitussuvun
muuttumalla. Uuden hallitsijan saatua ollaan taas tyytyväisiä joku
aika.



Maantsheolaiset eli keisarin kotiväki.


Tshenkiangiin tultuamme tapasimme ihmisiä, jotka puvussaan erkanivat
Kiinalaisista. He asuivat erillään viimeksi mainituista. Naisilla oli
luonnolliset jalat. He puhuivat Kiinan kieltä, mutta kumminkaan eivät
olleet Kiinalaisia. Kysyessämme: "oletteko Kiinalaisia?" he kohottivat
ylpeästi päätään ja vastasivat:

"Emme ole Kiinalaisia! Me olemme keisarin kotiväkeä!"

Niin, he olivat Maantsheolaisia ja ylönkatsoivat Kiinalaisia, jotka
taas puolestaan halveksivat heitä.

Kiinan heikontuminen antoi Maantsheolaisille tilaisuuden maahan
tunkeutumiseen. Vuosisatojen kuluessa olivat naapurukset olleet
toistensa kanssa useinkin tekemisessä. Kiinan heikontuessa,
Maantsheolaisten valta kasvoi ja heidän hallitsijansa _T'ien Ming_,
jonka lähettiläitä Kiinan rajoilla toimivat Kiinalaiset virkamiehet
pahoin kohtelivat, julisti sodan Kiinaa vastaan. Sota pitkittyi
pitkittymistään. Maan sotajoukkojen ollessa pohjoisosassa valtakuntaa,
vihollisia vastustamassa, syntyi sisäosissa rauhattomuuksia. Usea
vallanhimoinen mies alkoi yllyttää kansaa kapinaan silloista hallitusta
vastaan ja pian olikin laaja valtakunta kuohuksissa, niinkuin myrskyävä
meri.

Vaarallisin kaikista kapinoitsijoista oli _Lii Kong_. Koottuaan suuren
sotajoukon, laski hän valtansa alle Hoonaan ja Shaansii maakunnat.
Kansan suosion voitti hän tapattamalla virkamiehet ja antamalla
kahdeksi vuodeksi verovapauden. Sitten lähetti hän kätyrinsä
pääkaupunkiin, hänelle tietä raivaamaan. He tulivat Pehkingiin,
avasivat kauppapuoteja ja samalla aikaa tekivät sotaväen kanssa
tuttavuutta. Kun kaikki oli valmistettu, läheni Lii väkineen kaupungin
porttia, joka hänelle aukenikin sotilasten välityksellä. Murhaten ja
ryöstäen levisi Liin sotajoukko kaupunkiin.

Lii alkoi ahdistaa palatsia. Keisarinna ja muut hovinaiset surmasivat
itsensä. Keisari Huai Tsong, nähtyään lopun tulleen, murhasi ensin
tyttärensä ja sitten itsensä. Tytär ei kuitenkaan kuollut, vaan virkosi
uskollisen palvelijan hoidossa ollen.

Nyt huudatti Lii itsensä keisariksi. Pehkingin asukkaat taipuivat hänen
valtansa alle. Mutta eräässä lujasti varustetussa kaupungissa nuori,
urhoollinen kenraali, Uu Saan Kuei, vastusti häntä miehuullisesti. Lii
sai käsiinsä kenraalin vanhan isän ja vieden vanhuksen kaupungin muurin
ulkopuolelle, koetti hän taivuttaa Uuta uhkaamalla ottaa vanhukselta
hengen, jollei portit aukene. Kenraali, langeten muurilla polvilleen,
vastaanotti isänsä viimeisen käskyn. Isä kehoitti hänen pysymään
uskollisena lailliselle hallitukselle. Samassa mestattiin vanhus.

Kenraali nousi. Ollen kuuliainen isälleen päätti hän taistella oikeuden
puolesta. Hän teki rauhan Maantsheolaisten kanssa ja pyysi heitä
onnettoman isänmaansa avuksi. Maantsheolaiset tulivat rajan ylitse ja
valloittivat Pehkingin. Heitä tervehdittiin pelastajina, mutta he,
Kiinalaisten huomaamatta, ottivatkin ohjakset omiin käsiinsä ja niin
tulivat herroiksi maahan. Pohjoiset, sisällisestä kapinasta paljon
kärsineet maakunnat, olivat helposti voitetut, mutta eteläiset tekivät
kovaa vastarintaa. Vasta 18 vuoden kuluttua tunnustivat ne
Maantsheolaisten yliherruuden.

Valloittajat vaativat Kiinalaisten pukeutumaan valloittajan tavalla.
Hivukset ajettiin otsalta ja jälelle jääneet palmikoittiin. Kerrotaan
tuhansien laskeneen päänsä ennemmin mestauspölkylle, kuin parturin
käsiin! Tuo pitkä, niskassa riippuva palmikko ei ole todellisten,
isänmaataan rakastavien Kiinalaisten mieleinen. Se aina muistuttaa
heille vieraan vallan alla olemista. On olemassa salainen,
isänmaallinen seura, jonka jäseneksi pääsee hivuspalmikkonsa pois
leikkaamalla. Seuran jäsenet käyttävät irtonaista palmikkoa ollessaan
jäsenpiirin ulkopuolella. Vaikka moni sydämestään vihaa pitkää
tukkaansa, ei hän nykyisissä oloissa voi siitä luopua, sillä se on
kunniallisen miehen tuntomerkki. Rangaistulta, linnassa olleelta
leikataan palmikko pois. Joka mies valtakunnassa tarvitsee parturia,
mutta parturi on kumminkin niin halveksittu, ettei hänen poikansa
koskaan voi päästä virkamieheksi, vaikka hän omaisikin tarvittavat
tiedot.

Päästyään herroiksi maassa, Maantsheolaiset menettelivät varovaisesti
ja viisaasti. He jättivät Kiinan lait ja laitokset ja koko
yhteiskuntajärjestyksen muuttamatta. Virat jaettiin Kiinalaisten ja
Maantsheolaisten välillä. He tutustuivat Kiinan kirjallisuuteen,
oppivat heidän kielensä, mukautuivat heidän oloihinsa ja niin imivät
itsehensä valloitettujen hengen. Voitetut henkisesti voittivat
voittajansa ja siten kaksi eri kansaa tavallaan sulautui yhdeksi.
Kiinan siveellisesti heikontuneeseen ruumiiseen tuli siten uutta verta.

Uuden hallitsijasuvun nimi oli Gioro eli kultainen, mutta se otti nyt
Kiinalaisen nimen ja täten _Shuen Tshir_ keisari oli ensimäinen
"Ts'ing" sukua. Kuusivuotisena peri hän vallan. Hän kuoli v. 1661 ja
hänen 8:san vuotinen poikansa



K'ang Hsii


nousi valtaistuimelle, halliten v. 1722. Tämä kansan isä oli jalo,
sivistynyt ja kansan parasta kaikin tavoin harrastava.

Opettaakseen alamaisiaan on keisari kirjoittanut 16 esitelmää. Hän isän
tavalla neuvoo heitä velvollisuuksiaan täyttämään. Näitä esitelmiä piti
virkamiesten lukemaan kansalle kunkin kuukauden ensimäisenä päivänä.

Edellisillä sivuilla on ollut otteita näistä esitelmistä.

Ne olivat alkuaan kirjoitetut syvällä kirjakielellä, joka kansalle on
vieras, tuntematon. Hänen poikansa puki ne kansantajuisempaan muotoon,
mutta vielä sittenkin olivat ne vieraat rahvaalle. Sitten eräs
virkamies, Uan Juu Puh, muodosti ne aivan kansantojuiseksi.

Kang Ilsiin kerrotaan matkustelleen valtakunnassaan, itse tarkastaen
oloja. Kansan keskuudessa kuulin kerrottavan hänen Suutsheo nimisessä
kaupungissa käynnistään seuraavaa:

"Kun sanoma keisarin tulosta saapui, niin kaupunkilaiset
valmistautuivat vastaanottamaan häntä. Rikkaat kauppiaat peittivät
kadut paksuilla silkkimatoilla aina kaupungin portilta, siihen
rakennukseen asti, jossa keisari tuli majailemaan.

"Portille tultuaan näki keisari millä rakkaudella häntä vastaan otettiin
ja heti astui satulasta alas, käyden asunnolleen.

"Kadulla lankesi eräs vanha mies hänen eteensä. Keisari kysyi: 'mitä
vanhus tahtoo?' Ukko kertoi hänelle surullisen kertomuksen. Hänellä oli
ollut yksi ainoa poika, vanhanpäivän turva, mutta hänet oli otettu
sotamieheksi. Keisari käski vanhuksen seuraamaan itseään. Perille
tultua ja asiaa tutkittua, nähtiin vanhuksen valitus todeksi.
Asianomainen virkamies oli raskaasti rikkonut korkeinta lakia vastaan,
ottaessaan horjuvalta isältä ainoan turvan.

"Pitkittä puheitta syylliseltä riisuttiin keisarin läsnäollessa
virkapuku ja vanhus puettiin siihen. Eron saanut virkamies sai etsiä
muuta tointa. Nuorukainen kutsuttiin. Hänelle annettiin alemman
virkamiehen arvo. Keisari sanoi hämmästyneelle isälle ja pojalle:
'katsokaa, että pidätti velvollisuuksistanne vaarin!'"

Kang Hsii keisarin aikana merirosvot hävittivät Kiinan rannikoita.
Keisari käski kansan muuttamaan sisämaahan. Kansa totteli ja
merirosvojen täytyi siirtyä toisille seuduille. Siihen aikaan
Roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat saivat jalansijan maassa. Heidän
joukossaan oli oppineita miehiä ja varsinkin tähtitieteellisten
tietojensa tähden tulivat suosituksi. Heidän kauttaan saapui hoviin
tieto ristillenaulitusta, mutta ylösnousseesta Vapahtajastamme.

Kang Hsii keisarin kuoltua nousi hänen poikansa



Jong Tsheng


valtaistuimelle v. 1722, halliten v. 1736. Hän ei ollut ulkomaalaisten
suosija. Kristinuskoon kääntyneet joutuivat julman vainon alaiseksi.
Heidät ajettiin pois hovista, karkoitettiin kaupungista Mongoolian
erämaihin, missä monet heistä sortuivat. Heiltä riistettiin rahana,
silkkinä ja riisinä maksettu eläke ja saivat nälän, janon sekä helteen
vaivaamana kärsiä kauheasti vuosikausia noissa autioissa seuduissa.
Keisarin kuoltua tuli hänen poikansa



Kien Long


hallitsijaksi, halliten v. 1796. Ensi työkseen kutsui hän vielä elossa
olevat, maasta karkoitetut kristityt, takasin.

Hänen aikanaan rupesivat länsimaat likentelemään Kiinaa. Venäjä,
Hollanti ja Englanti rupesi sinne lähettämään lähettiläitään. Keisari
oli valistunut, laajasydäminen mies, mutta varovainen. Hän antautui
tekemiseen ulkomaalaisten kanssa pitäen tarkan vaarin liian likelle
pääsemisestä. Varovainenkin pettyy! Ulkomaalaiset, oven taakse
päästyään, eivät menneetkään pois, vaan alkoivat kolkuttaa ovelle. Kun
ei kolkutus auttanut, rupesivat ryskyttämään ja kun ei siitäkään apua
ollut, särkivät oven, tulivat sisälle, mikä tehden hyvää, kuka pahaa!

Valtaistuimelle noustessaan keisari antoi 10:nelle isolle
Kantonilaiselle kauppahuoneelle oikeuden tehdä kauppaa ulkomaalaisten
kanssa.

Kauppahuoneet käyttivät etuoikeuksiaan vaan omaksi hyödykseen. Nylkien
ja petkuttaen ulkomaalaisia ja omia kansalaisiaan, kokosivat ne
itselleen suunnattomat rikkaudet. V. 1771 tämä kauppahuoneiden välitys
lakkasi. Tästäkös seurasi sekasortoa ja ikävyyksiä!

Kantonilaiset kauppahuoneet lahjoivat muiden kaupunkien virkamiehiä,
jotka taas puolestaan koettivat estää Europalaisia joutumasta
tekemisiin muiden kauppahuoneiden kanssa. Kantonilaiset kiskoivat
kilvassa tavattomia hintoja, ja varsinkin Englantilaisilta.

Englantilaiset turvautuivat keisariin, kirjoittaen valituskirjeen,
mutta se hukkui tielle. Kuukausia kului eikä vastausta tullut.
Kantonilaiset kauppahuoneet kieltäytyivät Englantilaisille maksamasta
suuria velkojaan. Mitäs tehdä?

Vääryyttä oli kärsittävä tai lakattava kaupasta. Toista tai toista oli
mahdoton tehdä. Englanti päätti nyt lähettää lähetystön Pehkingiin
valittamaan asiasta keisarille ja vaatimaan hyvitystä. Tämän tärkeän
työn uskoi Brittiläinen hallitus Madrassin entiselle maaherralle, Lord
Macartneylle. Eräänä Syyskuun päivänä, v. 1792, lähti lähetystö
Kiinaan. Portsmouthin satamassa, etelä-Englannissa, oli satoihin
nouseva joukko katsomassa lähetystön lähtöä. Ihmeteltiin tuon pitkän,
laihan, nerokkaan ja kunnioitusta herättävän Lord M--n rohkeutta, kun
uskalsi lähteä kaukaiseen, vieraaseen maahan, jossa muukalaisia niin
pahoin kohdeltiin. Syyskuusta Kesäkuuhun viipyivät he Englannin ja
Kiinan välillä. He purjehtivat ensin Kantoniin.

Kuultuaan lähetystön tulosta, keisari Kien Long käski virkamiesten
kohtelemaan sitä hyvin.



Lord Macartneyn matka Pehkingiin


oli todellinen huvimatka! Matka jatkui meritse pohjoiseen. Missä vaan
maalle nousivat, siellä heitä vieraina pidettiin. Maalla kestitseminen
ei riittänyt, vaan laivaankin tuotiin viinejä, teetä ja -- porsliineja.
Vieraana ollen, oli hän oikeutettu pyytämään -- lahjaksi,  mitä vaan
halusi! --

Pohjois-Kiinan rannikko oli Englantilaisille merimiehille outo. Lord M.
pyysi Kiinalaista luotsia. Tinghain pormestari kutsui kokoon kaikki
paikkakunnan miehet, jotka vähänkin olivat vesillä liikkuneet. Heidän
joukossaan oli kaksi, jotka omilla kauppa-asioillaan olivat Pehkingissä
käyneet. Heidät valittiin luotseiksi! Nöyrästi pyysivät miehet päästä
vapaaksi tästä luottamustoimesta, sillä pitkällinen kodista poisolo oli
lopettava heidän liikkeensä, mutta ei siinä itku eikä rukoukset
auttaneet! Virkaan kun olivat valitut, oli heidän se vastaanotettava!

Komeat olivat luotsiveneet monine liehuvine lippuineen, joihin oli
maalattu sanat: "lähetystö tuo veroa Englannista!" Virkamiehillä ei
ollut aavistustakaan tämän lähetystön tarkoituksesta, eikä oikeaa
käsitystä sen muassa olevista, keisarille aiotuista lahjoista.

Kulettiin Pei jokea myöten. Kaikkialla juoksi kansa katsomaan
muukalaisia. Väkijoukossa kerrottiin heistä kaikenlaisia juttuja. Yksi
tiesi kertoa heidän syntyneen satavuotisena. Toinen tiesi ettei heillä
ollut polvitaivetta, eivätkä siis voineet juosta! j.n.e. Lähetystöä
vastaanotti Tientsinissä Tshihlih maakunnan varakuningas, 80 vuotinen,
arvoisa vanhus. Tilaisuutta varten oli hät'hätää rakennettu iso
vastaanotto, silkillä vuorattu ja lipuilla kaunistettu teltta.
Varakuningas otti vastaan Lord M--n suurella juhlallisuudella.

Muukalaisten tulo sai koko kaupungin liikkeelle. Tuhannet ja tuhannet
ruskeat silmät tirkistelivät heitä. Tongtsheossa päättyi venematka.
Siitä oli maitse matkustettava. Muutamat seurueesta ratsastivat, toiset
kulkivat kantotuolissa ja osa ajoi kärreissä. Katsomaan kokoontunut
kansan paljous tukkesi tien niin, että saattoväkenä olevien sotamiesten
täytyi piiskoilla huiskien avata tie seurueelle.

Saavuttiin sitten pääkaupunkiin. Keisari ei ollutkaan vielä palannut
Pehkingin pohjoispuolella olevasta kesäasunnostaan. Lähetystö jatkoi
matkaa sinne. Kesähovin nimi oli



Reh hoo.


Se sijaitsee erinomaisen ihanassa laaksossa, Pehkingin ja Kiinan muurin
välillä. Koko valtakunnassa ei löytynyt sille vertaista kauneudessa.
Pähkinäpuiden ja mäntyjen peittämät korkeat kalliot kuvastuvat laakson
läpi juoksevan joen pintaan. Linnan ihanissa puistoissa eli
metsäneläviä, joita hoviherrat huvikseen pyytelivät. Tekojärvissä
uiskentelivat kultakalat. Järviä toisiinsa yhdistävien kanavien ylitse
johti komeat sillat ja niissä olevia pieniä saaria kaunistivat
tuuheiden, tuoksuavain puiden ja pensasten varjossa olevat, somat
huvihuoneet. Useat näistä huvihuoneista olivat pieniä palatseja, joissa
virkamiehille pitoja pidettiin.

Tässä runollisessa, satumaisessa linnassa keisari Kien Long vastaanotti
Lord M--n. Kiinalaiset virkamiehet koettivat valmistaa häntä
vastaanottoa varten, aina uudelleen ja uudelleen huomauttaen hänelle
polvistumisen tärkeyttä. Yhdeksän eri kertaa oli hänen polvistuttava,
joka kerralla koskettaen maata otsallaan. Se oli vasallin velvollisuus!
Mutta hän ymmärsi asemansa!



Vastaanotto päivä


valkeni. Kiinan hovissa lähetystöjen vastaanotto tapahtuu aamulla
aikaiseen. Keisari Kien Long, vaikka oli jo 83 vuotinen, oli joka aamu,
auringon noustessa, jo virkatoimissaan.

Lord M--n vastaanottoa varten oli tehty puistoon iso, kullattujen
patsasten kannattama teltta, johon valtaistuin asetettiin. Maa oli
peitetty kauneilla, kalleilla matoilla ja koristeltu somasti
kirjaelluilla patjoilla. Kattoa kaunistivat verrattoman taidokkaasti
maalatut lyhdyt.

Kellojen sointi ja torvien toitotus ilmaisi keisarin tulon. Hän tuli 16
miehen kantamassa kantotuolissa. Suuri joukko lipun ja varjostimien
kantajoita ympäröi häntä. Keisari oli puettu yksinkertaiseen, ruskeaan
silkkipukuun. Ainoana koristeena oli hatussa hohtava jalokivi.

Keisari otti ystävällisesti vastaan Lord M., joka taivuttaen ainoastaan
toisen polvensa, taritsi hänelle anomuskirjeen ja hallitsijansa
lähettämät lahjat.

Lahjat keisari otti vastaan verona. Lord M. sai vastaanottaa
vastalahjoja, mutta vaan suosionosoituksena.

Päivällisen jälkeen vietiin vieraat katselemaan voimistelijoita ja
nuorallatanssijoita. -- Lähetystö vieraili hovissa koko viikon ja sai
olla pidoissa, jotka pidettiin keisarin syntymäpäivänä.

Pitojen jälkeen ilmotettiin lähetystölle sen poislähtemisajan jo
tulleen! Lord M. muistutti anomuskirjeestä. Keisari lupasi vastauksen
lähettää -- Kantoniin. Ei auttanut muu, kuin



Pehkingistä lähteminen!


Mutta heidän ei annettu valita paluutietä! Joukko virkamiehiä lähti
mukaan, jotka kaikin tavoin estivät Lord M. ottamasta oloista selkoa.
He veivät hänet suurta kanavaa ja jokia pitkin Kantoniin. 10 viikkoa
kesti se matka ja lähetystö oli miltei vankina koko ajan!

Keisari kirjoitti ystävällisen kirjeen Englannin kuninkaalle, Yrjö
III:lle, mutta ei suostunut avaamaan Ningpoon ja Amoin satamia
Englannille.

Päätarkoitukseen nähden ei matka onnistunut, mutta ei se siltä turha
ollut. Sen seurauksena oli Kantonissa asuvan maaherran eroittaminen
virasta. Nylkeminen myös kiellettiin. --

Kien Longin aikana joutui Tiibet ahdistukseen, Nepaalilaiset uhkasivat
sen rajamaita. Silloin sen pappikuningas, Dalai Lama, pyysi apua
Kiinaan hallitukselta. Keisari auttoi, mutta palkkioksi täytyi Tiibetin
suostua veroa maksamaan Kiinalle. Siten Tiibet tunnustaa Kiinan
yliherruuden, mutta Kiinalla ei ole oikeutta sekaantua sen sisällisiin
asioihin.

Ijäkkääksi tultuaan luopui Kien Long ruunusta, joka siten joutui hänen
pojalleen _Kia Kingille_. Hallitus oli hänen käsissään v. 1796-1821.
Hän vastusti ankarasti ooppiumin maahan tuomista. Häntä seurasi hänen
poikansa _Tao Kuang_, v. 1821-1851. Hänen aikanaan oli ensimäinen
ooppiumisota. Miehuullisesti hän vastusti ulkomaalaisia,
jotka asevoimalla tahtoivat hänet pakoittaa ooppiumikaupan
laillistuttamiseen. He onnistuivat siinä hänen poikansa _Hsien Fongin_
aikana, Hsien Fong kuoli v. 1861. Tao Kuangin aikana alkoi maassa
kauhea sisällinen kapina, jota kutsuttiin



T'ai p'ing kapinaksi.


Kapinan johtajana oli pääasiallisesti Hong Siu Tsuen niminen mies.
Aikoen virkamieheksi, luki hän ja matkusti Kantoniin suorittaakseen
tutkintoja siellä. Tapasi siellä kristityitä, mutta heidän puheestaan
hän ei juuri välittänyt. 10:nen vuotta myöhemmin rupesi hän muutamien
ystäviensä kehoituksesta lukemaan kristillisiä kirjoja. Hän liittyi
näihin ystäviinsä. Yhdessä lukivat U. Testamenttia ja pitivät
kokouksia. Näihin hartaushetkiin osaaottajain luku lisääntyi
lisääntymistään. Kokouksen johtajat kutsuivat Jumalaa isäkseen ja
Jeesusta vanhemmaksi veljekseen. He sepittivät hengellisiä lauluja,
joita Tshenkiangissa ollessani kuulin vanhojen ihmisten laulavan vielä
nytkin.

Hong oli innokas, tulinen ja toimelias. Hän ajatteli oman kansansa
surkeata tilaa. Sen epäjumalien paljous kauhistutti häntä ja hän mietti
keinoa, miten hän voisi kansalaisiaan viedä valoon. Innokkaat puheensa
herättivät hänelle seuralaisia ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi
kasvamistaan. Seurueeseen yhtyi miehiä peräti toisessa tarkoituksessa
ja ennenkun Hong aavistikaan, oli hän tullut kapinallisten johtajaksi.

Isänmaa oli pelastettava muukalaisten vallasta ja puhdistettava
epäjumalista! Työhön ryhdyttiin. Temppeleihin hyökättiin ja jumalat
hävitettiin. Hävittämisinto valtasi tuhansiin nousevan ihmisjoukon. Se
jakaantui eri osastoihin ja yhä uusia osanottajia astui riveihin.
Pääarmeija kulki etelästä Kiangsii maakunnan halki pohjoista kohden. Se
vyöryi kuin hyökylaineet kaupungista kaupunkiin tuhoten ja hävittäen,
missä sille vastarintaa tehtiin. Toiset joukot kulkivat rantapuolella,
herättäen kauhua kaikkialla.

Pääjoukon saavuttua Jangtsir virran varrella olevan Naanking nimisen
kaupungin läheisyyteen, alkoi se piirittää sitä, valloitti ja
miehitti sen. Siellä Hong huudettiin keisariksi ja Naanking tehtiin
pääkaupungiksi. Kapinallisten sotajoukot marssivat Pehkingiä kohti ja
olisivat senkin valloittaneet, ellei Kiinan hallitus olisi turvautunut
Englantilaisiin ja saanut apua. Englantilaisten avulla kukistettiin
tämä 14 vuotta raivonnut sisällinen sota. Arvellaan 20 miljoonaa
ihmistä kuolleen tässä sodassa. Monet kaupungit tulivat tuhotuksi niin,
että tuskin koskaan jaksavat nousta entiseen kukoistukseensa.
Kaikkialla näkee raunioita. Monet suuret kyläkunnat ovat autioina,
metsittyneinä.

Kapinalliset eivät ajaneet hivuksiaan ja siksi kansa kutsui heitä
"pitkätukkaisiksi."

Matkoillani jouduin erääseen taloon. Rupesin laulamaan hengellisiä
lauluja. Emäntä sanoi: "'pitkätukkaiset' lauloivat samanlaisia
lauluja!" Hän kertoi miten hekin kulkivat kapinan aikana pakosalla
kolme vuotta. "Ne olivat julmia miehiä, eivät edes 'puusia'
säästäneet!" tuumi isäntä. Siitä ajasta asti ovat monet temppelit
olleet autiona, varasten ja yökköjen asumasijana. -- -- --

Kapina tukahdutettiin keisari _Tong Tshirin_ aikana. Hän kuoli
perillisettä. Vallan perijäksi joutui hänen setänsä, prinssi Tshuun,
poika



Kuang Hsyy,


joka oli silloin nelivuotinen. Makaamasta herätetty pikku prinssi oli
itkenyt ja huutanut häntä keisariksi korotettaessa. Hänen
alaikäisyytensä aikana hoiti hänen tätinsä, leskikeisarinna, hallitusta
v. 1889 asti. Silloin keisari meni naimiseen ja otti ohjakset omiin
käsiinsä. V. 1894 leskikeisarinna täytti 60 vuotta. Kiinan kristityt
naiset lahjoittivat hänelle U. Testamentin. Keisari sen nähtyään hankki
itselleen samanlaisen aarteen. -- Useita ulkomaalaisten toimittamia
kirjoja joutui hänen käsiinsä. Ne loivat valon hänen sieluunsa ja
herättivät uusia aatteita hänen mielessään. Keisari alkoi parantaa
oloja valtakunnassaan. Uudistuspuuhien hyväksyjät iloitsivat,
mutta vanhoilla olijat nousivat vastustamaan. Suuri mellakka
syntyi hovissa. Keisari pantiin pois viralta ja ohjat annettiin
leskikeisarinnalle. Keisarin parhaat ystävät tapettiin. Ainoastaan
K'ang niminen pääsi pakoon. Ruununperilliseksi otettiin prinssi Tuan'in
poika. Kaikki keisarin antamat olojen parantamista koskevat julistukset
peruutettiin. Hiljaisuudessa mietittiin, miten päästäisiin yhdellä
ainoalla iskulla irti ulkomaalaisista, joiden vapaat aatteet alkoivat
saada jalansijaa maassa. Vähitellen siitä sitten kehittyi n.k.



Boksariliike.


Hallitus päätti surmauttaa kaikki muukalaiset. Se saikin innokkaita
kätyreitä hurjista miesjoukoista, joita kaikkialla on ja jotka ovat
aina valmiit mellastamaan. Monet virkamiehet salaisesti auttoivat näitä
joukkoja. Lähetyssaarnaajia ja kristityltä ruvettiin vainoamaan. Ei
kauvan kestänyt ennenkun metelijöitsijäin luku oli kasvanut tuhansiksi.
-- Hallitus auttoi heitä ja he alkoivat marssia Pehkingiä kohti.
Ulkomaalaisilla, jotka siellä asuivat, ei ollut aavistustakaan
vaarasta, johon olivat joutuneet. Saatuaan sanoman boksarien
tuhotöistä, pyysivät ulkovaltain lähettiläät Kiinan hallituksen
lopettamaan heidän turmiollisen toiminnan. Hallitus vastasi: "se on
vaan pienten poikain mellastusta!" Pyyntö uudistettiin ja silloin
sanottiin: "kapinaa on mahdoton kukistaa, sillä se on laajalta
levinnyt!"

Hallitus houkutteli lähettiläiden lähtemään pois Pehkingistä, siten
syöstäkseen heidät surman suuhun, mutta he eivät lähteneet. Nyt
Kiinalaiset alkoivat piirittää ulkovaltain lähetystöjä. Tuhansittain
kristityitä oli paennut ulkomaalaisten turviin. Kaikki yhteys
ulkomaailman kanssa katkaistiin ja lähetystöt olivat kuusi viikkoa yöt,
päivät vihollisten saartamana. Jumala ei kumminkaan antanut heidän
joutua vihollisten käsiin, vaan antoi pelastajain tulla. Ulkovaltain
sotajoukot lähenivät Pehkinguä. Kiinan hovi lahti pakoon aina
Singaniin asti Shensiin. Hirveästi raivosivat ulkovaltain sotilaat
pääkaupungissa. Julmasti he kostivat Kiinalaisille hävittämällä
kaupunkeja ja niitä seutuja, joiden kautta kulkivat. Kovilla ehdoilla
tehtiin rauha. Kuinka kauvaksi ajaksi? -- Ehkä vaan siksi, kunnes Kiina
ehtii vaurastua ja hankkia kunnollisen sotajoukon. Vahingosta
viisastuneena se vielä nousee, -- mutta viisaammalla tavalla, --
muukalaisia vastaan.

Se uneksii ajasta, jolloin hallitus on oman maan miehen käsissä. Se
tahtoo vapautua Maantsheolaisten ikeestä. Keväällä, v. 1900, ilmestyi
Haankeossa julistus, jossa sanotaan:

"Maamme on vaarassa. Maantsheolaiset vievät meidät perikatoon.
Leskikeisarinna hallitsee kelvottomasti. Tahdomme ravistaa heidän
ikeensä niskastamme. Nouskaamme miehissä! Pyytäkäämme ulkomaalaisten
poistumaan maastamme siksi aikaa, kun me sen puhdistamme
Maantsheolaisista. Sitten kutsumme heidät takasin. Jo kolmatta sataa
vuotta olemme valmistelleet tätä -- -- --."

Monen povessa kytee kipinä, joka syttyy ilmiliekkiin tämmöisen puheen
kuultua. Jos johtava henkilö ilmestyy, on kansa kapinaan valmis.



Ensimäiset tuttavuuden päivät


Kiinalaisten kanssa eivät olleet kovinkaan hauskat ulkomaalaisille.
Nykyaikana emme voi mielessämme edes kuvitellakaan kaikkia niitä
vaikeuksia, kuin heillä oli voitettavana. Kantonissa asuvaiset
ulkomaalaiset eivät vielä v. 1830 paikoilla saaneet vapaasti liikkua
kaduilla. Miestenkin kulkupaikat olivat rajoitetut, puhumattakaan
naisista. Naisten täytyi pysyä piilossa. Ulkomaalaiset kyllä valittivat
ahdistetusta asemastaan kaupungin hallitukselle, mutta se vaikutti yhtä
vähän, kuin huuto tuuleen!

Palvelijoita eivät tahtoneet saada mistään maksusta. Harvat uskalsivat
antautua sen vihan ja pilkan alaiseksi, joka oli jokaisen ulkomaalaista
auttavan henkilön osana. Jos eivät väkivallalla ajaneet heitä pois,
päättivät he kaikin tavoin katkeroittaa heidän elämänsä, toivoen siten
saavansa heidät pois keskuudestaan. Kaikesta tavarasta kiskottiin
moninkertainen hinta. Kartanolle viskeltiin kiviä ja seiniä
jyskyteltiin yökaudet. Kukas voisikaan kiusantekijän kaikki keinot
luetella?

Jos Kiinalaiset olivat väsymättömiä kiusanteossa, olivat muukalaiset
väsymättömämpiä kärsivällisyydessä. He olivat tulleet Kiinaan ja
aikoivat olla siellä!

Kun Pehking oli avattu ulkomaalaisille, saivat Kiinalaiset tilaisuuden
tutustua "petoihin", joksi he muukalaisia nimittivät. Väkisinkin
joutuivat he tekemiseen näiden itsepäisten vierasten kanssa.
Ulkovaltain lähettiläiden kanssa eivät Kiinan valtion virkamiehet
pitäneet mitään kanssakäymistä. Tuli sitten uusivuosi. Kohteliaisuus
vaati onnittelemaan ylönkatsotuita vieraita. Kyläily-ajaksi määrättiin
eräs iltapäivä. Komeasti puetut miehet istahtivat kantotuoleihin. Jono
lähti liikkeelle. Tuossa on Belgialainen lähetystö. Sinne ensin
poikettiin. Siellä vierasvarainen talonväki juotti vieraita
ulkomaalaisilla viineillä ja syötti makeisilla. Lähetystöstä
lähetystöön kulettiin! Korkeat herrat alkoivat tulla korkeaäänisiksi.
Jopa eräässä paikassa olivat niin iloissaan, että täyttivät saappaansa
varret makeisilla! Niihenhän olikin mukava "tuomiset" panna! "Tapojen
tarkastaja" oli onnettomista onnettomin! Hän ei voinut aisoissa pitää
iloisia holhottejaan!



Miao't ja Loolo't.


Länsi- ja lounais-Kiinassa asuu useita kansanheimoja, jotka kielensä,
uskontonsa, tapojensa ja pukujensa puolesta erkanevat Kiinalaisista.
Eräs Kiinalainen matkailija vakuuttaa heitä olevan yli 80 eri heimoa.

Kueitsheossa ja Yinnaanissa asuvat _Miaot eli Miaotsir'it_. He ovat
rohkeita, pelkäämättömiä, vapauttaan rakaistavaisia, asuen korkealla
vuoristoissa. Heillä on omat ruhtinaat, lait ja oma kieli.

Enimmäkseen ovat he eläneet ystävyydessä tasangoilla asuvien
Kiinalaisten kanssa. Mutta jos väli on rikkaantunut, ovat he tulleet
alas hävittäen ja tuhoten. Niin kävi v. 1770. Kien Long keisari lähetti
sotajoukon, ei ainoastaan rankaisemaan heitä, mutta hävittämään heidät.
Suurella vaivalla kiipesivät sotilaat vuoristoon. Miaot tekivät kovaa
vastarintaa. Vaimotkin ottivat osaa taisteluun.

Keisarillinen armeija valloitti heidän pääkaupunkinsa. Voitettu
ruhtinas pakeni erääseen linnoitukseen ja lähetti lähettilään
vihollisen ylipäällikön luo, tarjoutuen vasalliksi. Tarjoumus hylättiin
ja hänet vaadittiin lähtemään alas tasangolle kansoineen, sillä siellä
oli heitä helpompi kurissa pitää.

Isäinsä maata ja vapauttaan rakastava ruhtinas piti tähän ehtoon
suostumisen kuolemaa pahempana. Hän, kooten sotilaansa, päätti
taistella. "Joko voitan tai kuolen, mutta kernaammin kuolen
syntymäsijoillani, kuin istun valtaistuimella vieraassa maassa", hän
sanoi ja antautui taisteluun. Ylivoiman alle hän kumminkin sortui ja
joutui vangiksi. Hänet vietiin vankina Pehkingiin, jossa hän ja 19
hänen perheeseensä kuuluvaa henkilöä murhattiin. Sadottain hänen
alamaisiaan, miehiä, vaimoja ja lapsia vietiin vankeuteen tai
tapettiin.

Näin tuli yksi Miao heimo kukistetuksi, mutta monet kymmenet elävät
vapaina, itsenäisinä.

He ovat kohteliasta ja huveja rakastavaa kansaa. He tanssivat
mielellään, josta syystä Kiinalaiset pitävät heitä siveettöminä ja
syvästi halveksivat heitä.

Heidän pukunsa eri värin mukaan kutsuvat Kiinalaiset heitä eri nimellä,
nim. Heh Miao, mustat Miaot, Hong Miao, punaiset Miaot.

K.S.L--s tekee heidän keskuudessaan lähetystyötä. Herra Clarke on
tutkinut erään heimon kieltä, kääntänyt U. Testamentin sille ja
kirjoittanut sanakirjan.

_Loolo heimo_ asuu länsiosassa Sirtshuen maakuntaa. Sekin palvelee omia
jumaliaan, eikä Kiinalaisia. Sillä on oma kieli ja kirjoitustapa.
Looloja asuu myöskin Yinnaanissa ja heidän joukossaan on monta, jotka
osaavat lukea ja kirjoittaa omaa kieltään. Taating fuussa on kivitaulu,
jossa oleva kirjoitus on puoleksi Loolojen ja puoleksi Kiinalaisten
kirjoitustavalla kirjoitettu.

Tämän kansan keskuudessa tuottaa tyttären syntyminen ilon. Tytärtä ei
lähetetä anopin luokse, vaan vävy otetaan kotiin. Vävyn on vaihdettava
nimensäkin ottamalla appensa nimen. -- -- --

On hyvin luultava että nämät vuoristoissa asuvaiset heimot ovat maan
alkuasukkaita.



IV:jäs Luku.



Protestanttisen lähetyksen alku.


    "Minä tulin tulta sytyttämään."
    "Katso, vähäinen tuli, kuinka suuren
    se metsän sytyttää!"

Ihmissydämissä vallitsi kuolema, jäinen kylmyys, ja itsekkäisyyden
talvi. Sieltä oli sammunut rakkauden tuli. Sitä sytyttämään tuli Herra
Jeesus. Kenen sydämessä tuli alkoi palaa, se oli heti valmis tekemään
kaiken minkä voi, saattaakseen toisiakin saman tulen lämmitettäväksi.

Kaukana suurien kaupunkien pölystä ja humusta eli Englannissa hurskas
mies, nimeltä



William Msely,


mies, jonka sydämessä paloi Jumalan rakkauden tuli. V. 1798 painatti
hän pieniä lehtisiä, puhuen niissä Kiinalaisten hädästä ja
Kiinankielisen Raamatun tarpeellisuudesta. Hänen sanansa lämmittivät
monen sydämen. Ne herättivät Gosportin lähetyskoulun johtajassa
palavan rakkauden Kiinalaisiin. Kun kysymys nousi lähetystyöhön
valmistautuneiden nuorukaisten työmaasta, oli heidän joukossaan yksi,
jolle johtaja ehdotteli -- Kiinaa. Tämä nuorukainen oli



Robert Morrison,


Newcastlessa asuvan, hurskaan käsityöläisen poika. V. 1782 oli hän
ensikerran nähnyt päivän valon. Isänsä ammattiin tutustui hän jo
pienenä. Hän oli ahkera lukemaan. Tuolilla, edessään, piti hän joko
Raamatun tai jonkun muun hyvän kirjan. Jo 16-vuotisena antautui hän
Vapahtajalle. Äidin kuoltua, lähti hän Lontooseen lukujaan jatkamaan ja
tarjoutui Lontoon Lähetysseuran palvelukseen. Tarjous hyväksyttiin ja
hänet lähetettiin lähetyskouluun Gosportissa.

Johtajan ehdotuksen piti nuori Morrison Jumalan viittauksena hänelle ja
suostui siihen. Hän oli toivonut pääsevänsä vaikeuksien keskelle ja
hänelle annettiin se, mitä hän halusi.

Kiinassa olivat Roomalaiskatoliset jo kauvan tehneet työtä, mutta
protestanttisia siellä ei ollut, ei ainoatakaan.

Ennen lähtöä sanoi hänelle eräs herrasmies:

"Sinäkö aiot kääntää Kiinalaiset?"

"En minä, vaan Jumala on sen tekevä!" vastasi nuori mies.

V. 1807 astui hän maalle Kiinan rannikolla. Hänen täytyi jättää
perheensä Makao nimiseen, Portukaalilaisten hallussa olevaan
kaupunkiin. Muukalaiset olivat vihatuita ja Kiinan hallitus oli
kieltänyt antamasta asuntoja heille. Kantonissa asuvaiset ulkomaalaiset
suojelivat tohtori Morrisonia. Pari vuotta asui hän erään
varastohuoneen perälle tehdyssä tupasessa. Saatuaan tulkin viran
eräässä kauppayhtiössä, muuttuivat olot mukavammaksi. Kieltä hän
opiskeli suurella innolla. Seitsemän vuoden kuluttua olikin Uusi
Testamentti käännetty Kiinalaisten kielelle. -- Lähetys lähetti hänelle
työtoveriksi herra _Milnen_, mutta Kiinalaiset ajoivat hänet pois
Kantonista ja Portukaalilaiset Makaosta. Ystävykset tekivät työtä eri
paikoissa ja heidän yhteisen työnsä hedelmänä ilmestyi painosta
Kiinankielinen Raamattu v. 1823.

V. 1814 kastoi hän ensimäisen Kiinalaisen ja kymmenen vuoden perästä
vihki hän evankelistan toimeen Liang A Fah nimisen kristityn. -- Näiden
vuosikymmenien kuluessa oli maahan saapunut monta protestanttista
työmiestä.

V. 1850 kävi tohtori Gützlaff Euroopassa, jossa hän jo oli herättänyt
lähetysharrastusta valaisevilla kirjeillään ja nyt suusanallisesti
kertoen oloista Kiinassa, innostutti hän lähetyksen ystäviä siihen
määrään, että Englannissa perustettiin "The China Union" niminen
lähetysseura.

Protestanttinen lähetys alkoi pienestä. Sinapin siemenestä on kasvanut
suuri puu, levittäen lehviään yli koko maan. Alku oli vaikea. 30 vuotta
työskenneltyä oli kuusi kääntynyttä. Taas kului kolmekymmentä vuotta.
Kääntyneiden luku oli silloin 13,035. Kolmentoista vuoden kuluttua oli
kristityltä 37,287. V. 1900 oli protestantisten kristittyjen luku
112,808.

Nykyään työskentelee siellä 68 eri lähetysseuraa. Niistä on 33
Amerikkalaista, 22 Englantilaista, 12 mannermaalaista ja yksi
kansainvälinen. Lähetyssaarnaajia oli v. 1900 kaikkiaan 2,785, joista
naimisessa olevia naisia 772 ja yksinäisiä 852. Kiinalaisia apulaisia
oli 6,388.

Pääasemia oli 653, sivuasemia 2,476. Päiväkouluja oli 1,816, joissa
35,412 lasta sai opetusta. Korkeampia kouluja oli 170 ja niissä oli
5,150 oppilasta.

Siellä työskenteli 241 lääkäriä ja heidän joukossaan 79 naista.
Raamatun eriosia on miljoonittain levitetty. -- -- --

Meillä Suomalaisilla on ollut vähän tilaisuutta tutustua muihin
lähetysseuroihin, paitsi "Kiinan Sisämaan Lähetykseen", jonka
yhteydessä olemme vuosikausia työskennelleet.

Sekin on tavallaan alkanut pienestä. Jumalan siunauksen kautta se on
kasvanut ihmeellisesti. Sen historiaan tutustuminen vahvistaa
luottamusta Jumalaan. Luomme seuraavilla sivuilla lyhyen silmäyksen sen
alkuun ja kehittymiseen.

Kiinassa matkustelleen kapteenin, _Basil Hallin_, hauskat
matkakertomukset joutuivat v. 1830 erään innokkaan saarnaajan, _James
Taylorin_, käsiin. Ne herättivät hänessä rakkauden Kiinalaisiin.
Elleivät olosuhteet olisi tiellä olleet, olisi hän halulla itse
lähtenyt heille pelastussanomaa viemään. Hänen hurskas puolisonsa oli
yhtä mieltä, mutta kun heiltä oli tie sulettu, päättivät he uhrata
lapsensa Herralle lähetystyötä varten.

Heille syntyi poikanen, joka sai nimekseen



James Hudson Taylor.


Pojan kasvaessa vanhemmat surukseen huomasivat hänen
maallismielisyytensä. Hän koetteli olla kristitty, mutta ollen
uudestisyntymätön, ei hän voinut Jumalan tahtoa tehdä. Hän luopui
tekojumalisuudesta päästäen todellisen luonteensa kahleista ja hänestä
tuli Jumalan kieltäjä! Tämä hänen surkea tilansa veti vanhemmat aina
uudelleen armoistuimen eteen. He eivät koskaan hänelle ilmaisseet
Jumalalle tehtyä lupaustaan, vaan elivät siinä lujassa luottamuksessa,
että Jumala pelastaa hänet!

Nuori Taylor hylkäsi Jumalan, mutta Jumala ei hylännyt häntä. Rouva
Taylor sattui kerran olemaan matkalla kaukaisessa seudussa. Nuori James
oli ikävissään. Lupapäivän pitkälle tuntuessa hän isänsä työhuoneessa
alkoi selailla kirjasia. Löysi siinä tukun uskonnollisia lehtisiä.
Valikoitsi yhden ja ajatteli:

"Tässä varmaankin on kertomus alussa ja lopussa saarna. Minä luen
kertomuksen ja jätän saarnan sille, jota sen lukeminen haluttaa."

Tuossa vaarattomassa kertomuksessa olikin nuoli, joka tunki hänen
uskottomaan sydämeensä. Valo taivaasta lankesi hänen sieluunsa ja hän
kysyi:

"Jos Jeesus on tehnyt kaikki, mitä minun pelastukseeni tarvitaan, niin
mitäs minun on tehtävä? Ei muuta kuin vastaanotettava tämä pelastus
Hänessä."

Samassa hän lankesi polvillensa, otti vastaan taritun armon ja oli
pelastettu. Hänelle selveni heti, ettei hän ollut enään omansa, ei
hengen, eikä ruumiin puolesta ja ettei hänellä itsellään ollut oikeutta
määrätä kulettavaansa tietä. Rukoillen ja uskossa jätti hän itsensä
Jeesukselle. Kuukauden kuluttua oli hänelle selvillä, mihin Jumala
kutsui hänet. Kiinassa Jumala tarvitsi häntä, llokyynelin kiittivät
vanhemmat Jumalaa nuoren Jameksen ilmoittaessa heille aikeensa ja
sitten vasta he kertoivat lupauksestansa ja toiveesta, joka oli heitä
ylläpitänyt hänen harhailuaikanansa.

Siihen aikaan oli Englantilainen Kiinaa koskeva kirjallisuus hyvin
köyhä. Hän sai kuulla eräällä pastorilla olevan "China" niminen,
Medhurstin kirjoittama teos ja pyysi sitä lainaksi.

"Miksi haluat lukea juuri tätä kirjaa?" kysyi pastori.

"Siksi, kun aion lähteä Kiinaan lähetyssaarnaajaksi!" vastasi
nuorukainen.

Pastori, laskien kätensä hänen olkapäälleen, sanoi:

"Kunhan vanhenet, niin viisastut! Semmoiset aikeet kävivät päinsä
Kristuksen aikana, mutta ei nyt!"

Nuori Taylor oli toista mieltä. -- Kutsu oli niin selvä, ettei hän
mitenkään voinut epäillä. Hän alkoi valmistautua työhön, johon jo oli
kutsu tullut. Hän luopui kaikesta raha-avusta, jota kotoa tarittiin,
sillä hänen tuli harjaantua luottamaan yksin -- Jumalaan. Lukien
lääketiedettä, oli hänellä samalla tilaisuus ansaita vähäsen ja
vähäisten tulojensa mukaan hän asetti elämänsä. Hullissa asuessaan oli
hänellä jokseenkin mukava asunto, mutta siihen sekä ylöspitoon menikin
hänen pienet tulonsa ja hän ei voinutkaan antaa kymmenyksiä "Herralle",
kuten hän oli sydämessään luvannut. Olihan kirjoitettu: "mitäs lupaat,
niin tee se" ja siksi nuori Taylor päätti luopua sievästä asunnostaan.
Hän siirtyi laitakaupunkiin, sai huokean asunnon ja vaikutti köyhien
keskuudessa. Pienistä tuloistaan hän ensin antoi kymmenykset ja loput
käytti omiksi tarpeikseen.



Kova taistelu


oli hänen sydämessään eräänä iltana. Illalliseksi oli hänellä vaan
puuroa. Korjattuaan tähteen istui hän huoneessaan. Kolkutus kuului
ovelta ja sisälle astuva mies pyysi hänen tulemaan hänen kotiinsa,
sillä hänen emäntänsä sairasti. Nuorukainen nousi, seurasi hakijaa.
Huoneessa, johon hänet vietiin, makasi äitiraukka sairaana ja joukko
kalpeita lapsukaisia ympäröi häntä. Herra Taylor kertoo siitä
jokseenkin näin:

"Nähtyäni tuon kurjuuden, ajattelin: jos mulla olisi taskussani kaksi
shillinkiä ja kuusi pensiä, niin antaisin heille shillingin, mutta nyt
se on minulla kaikki yhtenä rahana. Puhuin heille rakastavaisesta
Isästä taivaassa, johon saamme luottaa, mutta silloin sanoi ääni
povessani: 'sinä ulkokullattu! ethän sinäkään luota Jumalaan, jollei
sulla ole shillinki ja kuusi pensiä!' Minä olin tukalassa asemassa.
Kyllä tahdoin auttaa heitä rahallakin, mutta puoli ruununen, jonka
omasin, oli yhtenä rahana. Ei johtunut mieleeni, että minun olisi
annettava se kokonaan. Ehdottelin rukousta. Lankesimme polvillemme,
mutta minä tuskin taisin lausua 'Isä meidän', puhumattakaan
rukoilemisesta. Koko ajan huusi ääni povessani: 'ethän sinäkään usko,
jollei sulla ole puolitoista shillinkiä taskussasi!'

"Yht'äkkiä mulle selveni mitä oli tehtävä. Otin rahan taskustani,
annoin sen miehelle ja Jumalalle olkoon kiitos, vaimo tuli pelastetuksi
ja minä myös! Sieltä mennessäni oli sydämeni yhtä tyhjä, kuin
taskunikin. Hullin kadut kaikuivat kiitosvirsistä ja onnellisena kävin
sinä iltana nukkumaan. Sanoin Herralle levolle käydessäni:

"'Rakas Herra! nyt minulla ei ole rahaa, ei ruokaakaan muuta, kuin
puuron tähde aamiaiseksi. Herra rakas! älä unohda tätä asiaa!

"Aamulla syödessäni aamiaistani, toi posti kirjeen ja paketin.
Jälkimäistä avatessani, näin siinä parin kintaita ja niiden sisässä oli
10 shillingin kultaraha! Siihen pankkiin, josta semmoinen korko
maksettiin, päätin aina panna rahani! Olihan se runsas korko öisestä
velasta!"

Näin harjaantui herra Taylor luottamuksella lähestymään taivaallista
Isää. Aikoen lähteä kauvas pakanamaille oli hänen tunnettava se Herra,
jonka käskyläisenä hän lähti. Keväällä v. 1851 hän tutustui Lontoossa
olevien Kiinan lähetystä harrastavien miesten kanssa ja suostui
lähtemään Kiinaan "The Chinese Evangelisation Society'n" lähettiläänä.
Syyskuussa v. 1853 lähti hän Englannista ja saapui Kiinaan Maaliskuussa
v. 1854. Siellä raivosi parhaallaan "T'ai p'ing" kapina. Shanghai,
jonne hän ensin asettui asumaan, oli suuremmaksi osaksi raunioina,
sillä se oli kauvan aikaa ollut kapinallisten hallussa. Siellä meni
ensimmäiset ajat kielen oppimisessa. V. 1856 hän muutti Ningpoon
Tshenkiang maakunnassa. Siellä selveni hänelle monet Raamatun paikat ja
hän alkoi toimia sieltä saatujen periaatteiden mukaan. Hän luki sieltä
sanat: "älkää kellenkään velassa olko" (Rom. 13:8.). Lähetys, jonka
palveluksessa hän oli, oli velassa ja hän ei enään voinut hyvällä
omallatunnolla ottaa vastaan lainattuja rahoja. Jos Herra tarvitsee
työmiehiä, on Hänellä varatkin, ajatteli hän. Mielipiteensä hän ilmaisi
johtokunnalle, joka ei niitä hyväksynyt. Hudson Taylor erosi lähetyksen
palveluksesta ja hänen työtoverinsa samaten. He luottivat Herraan, joka
heidät kutsunut oli ja oli pitävä heistä murheen. He tahtoivat tehdä
Jumalan sanan jälkeen, eivätkä ole koskaan tarvinneet katua
kuuliaisuuden polulla kulkemistaan.

Hänellä ei nyt ollut mitään tiettyä aineellista apua. Monasti olivat
ahdingot suuret, mutta aina tuli apu oikealla ajalla. Usein muistui
hänelle mieleen miten Herra oli auttanut häntä sinäkin iltana, kun
Hullissa ollessaan oli kääntynyt Hänen puoleensa! Olihan Jumala
sanonut:

"Avuksi huuda minua hädässäsi ja minä tahdon auttaa sinua ja sinun
pitää kunnioittaman minua!"

Otettuaan tuon askeleen, joka monen mielestä näytti oudolta, oli
siunaus hänen osanaan. "Kaikki menestyi, mitä hän teki." Ei kulunut
pitkiä aikoja, kuin 30 sielua oli siirretty pimeydestä valkeuteen. Ne
olivat ihania kevätpäiviä nuo ajat Ningpoossa! Jumalan henki puhalsi
kuolleiden ylitse ja he heräsivät. Työ lisääntyi ja työmiehistä oli
puute. He rukoilivat viittä työmiestä Ningpoon.



Jumalan tiet ovat ihmeelliset.


Kerran kuulin herra Taylorin sanovan: "Jumala etsi pientä miestä ja
löysi minut!" Niin, herra Taylor oli pieni mies ruumiillisesti ja
henkisesti omissa silmissään pieni, mutta Jumala oli uskonut suuren
työn hänelle. Hudson Taylor oli antautunut Jumalan johdatettavaksi ja
ihmeellisesti Herra veikin häntä suurta päämäärää kohti. Ningpoossa
ollessa ei hänellä ollut aikaa ajattelemiseen, vaan toimintaan kului
joka hetki. Se pieni piiri, missä hän työskenteli oli hänelle rakas ja
alituinen ajatuksen aihe. Ahkerassa työssä ollen murtui hänen
terveytensä ja hänen oli palattava kotimaahan. Se oli kova isku.

Tultuaan Englantiin ei hän malttanut täydellisesti levätä. Katsellen
työhuoneensa seinällä riippuvaa Kiinan karttaa tulivat nyt
kaukaisemmatkin maakunnat häntä lähemmä, alkoivat anastaa alaa hänen
sydämessään, joka alkoi laajeta laajenemistaan. Hän alkoi ajatella
niitä satoja miljoonia ihmislapsia, jotka asuivat sisämaassa ja alkoi
rukoilla heidän edestään. Heille olisi vietävä sanoma Jeesuksesta!
Maassa olevat lähetyssaarnaajat työskentelivät rannikolla, mutta
sisämaassa ei ollut ainoatakaan rauhansanoman julistajaa. Hänen
sydäntään ahdisti! Mitä piti hänen tekemän? Ahdistettu sydän puhkesi
puhumaan. Hän kirjoitti Kiinan tarpeista innolla ja lämmöllä puhui
siellä vallitsevasta pimeydestä. Hän kääntyi usean lähetystä
harrastavan henkilön puoleen, toivoen heissä voivansa herättää
rakkautta sisämaassa asuvaisiin Kiinalaisiin, mutta aina uudelleen ja
uudelleen hän pettyi. Sydämet olivat kylmät.

"Mistä varat? Mistä työmiehet? Emme saa Jumalan edelle mennä?"
sanottiin.

Kiinan sisämaa lepäsi raskaana kuormana hänen sydämellään. Hän rupesi
sortumaan sitä kantaessaan. Eräänä päivänä, ollessaan kylpymatkalla
Brightonissa, istui hän meren rannalla ajatellen hänelle painona olevaa
asiaa. Sydämessään puhellen sanoi hän: "ei kukaan näe Kiinan sisämaan
hätää. Ei kukaan halua lähteä sinne. Jos minä näen hädän, miksi en itse
mene sinne, luottaen Jumalaan? Jumala on antanut meille viisi työmiestä
Ningpoota varten, eikös Hän antaisi sisämaatakin varten tarvittavat
työvoimat?"

Siinä, meren rannalla, hän ikäänkuin uhrasi itsensä, pyhitti elämänsä
Kiinan sisämaata varten. Raamattuunsa hän siinä istuessaan kirjoitti:

"Rukoilin Jumalalta 24 halukasta, työhönkykenevää työntekijää.
Brightonissa Kesäk. 25 p. 1865."

Kuorma oli vierähtänyt hänen sydämeltään. Iloisena, virkistyneenä
palasi hän kotiinsa. Uskossa otettu askele oli taas otettu ja uudelle
uralle lähti Hudson Taylor.



V:des Luku.



Kiinan Sisämaan Lähetyksen synty.


Herra _W.T. Bergerin_ kauniissa kartanossa vieraili Kiinan
lähetyssaarnaaja usein ja siellä puhkesi lähetyksen puuhun uusi
silmikko, joka sai nimekseen "China Inland Mission" (Kiinan Sisämaan
Lähetys). Siellä muodosteltiin sen perussäännöt. Se oli oleva koti,
johon otettiin kaikkiin protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluvia
henkilöitä. Ainoana ehtona oli todellinen sydämen muuttuminen ja halu
elää Jumalalle, sekä varmuus siitä, että kutsu lähetystyöhön oli tullut
Jumalalta. Se ei sitoutunut maksamaan määrättyä palkkaa, vaan sen
mukaan, kuin Jumala varoja antoi. Se ei lainannut eikä ottanut lainaa.
Jos se antoi, antoi se lahjaksi. Se ei turvannut maallisen vallan, vaan
yksin Jumalan apuun. Sille ei koottu varoja keräysten, vaan rukouksen
kautta. Näiden periaatteiden mukaan sen tuli toimia.

Kun 26 p. Toukokuuta v. 1865 valkeni, oli Hudson Taylor valmiina
lähtemään Kiinaan toisen kerran pienen toverijoukon kanssa. Jumala oli
kuullut hänen rukouksensa, lähettänyt miehet ja varat. Seurueessa oli
nyt 7 miestä, 10 naista ja 4 lasta. He olivat köyhiä, mutta heillä oli
rikas Isä, johon turvaten he lähtivät kaukaiseen, vieraaseen maahan.
Tuskinpa "Lammermuir" laivassa toisten lienee matkustanut niin
onnellista seuruetta, kuin tämä seurue oli. Myrskyisen merimatkan
jälkeen saapuivat he Syyskuussa Shanghaihen. Eräs uskovainen,
ulkomaalainen kauppias antoi heille kaksikerroksisen varastohuoneensa
asuttavaksi. Johtaja kävi yksin Ningpoossa, jossa ilokseen näki työn
edistyneen ja työalan laajenneen.

Lokakuun alkupuolella oli pieni seurue valmiina lähtemään sisämaahan.
Veneillä kulettiin kanavia ja jokia pitkin. Sivutessa suuria kyliä ja
väkirikkaita kaupunkeja tiedusteltiin huoneita, mutta ei saatu. Ilmat
muuttuivat kylmiksi ja veneissä olo tuli vaaralliseksi heikoille. Moni
sairastui ja palvelijat uhkasivat jättää heidät. Venemiehetkin
halusivat palata. Uhkaavista pilvistä huolimatta mielet olivat
hilpeinä. Raamattua luettiin ahkerasti ja usein polvistuttiin
rukoilemaan.

Tultuaan Hangtsheohen, oli heille asunto tarjona erään ulkomaalaisen
kodissa. Kohta saivat he vuokratuksi oman asunnon. Jumalan siunaus
seurasi heitä. Uusia asemia avattiin, uusia tovereita saapui. Jumala
lähetti työntekijät, antoi varat ja avasi ovet. Kiitos ja ylistysvirret
sulostuttivat olon niissä majoissa, joissa he oleskelivat.

Ne olivat ihanat ajat, ajat semmoiset, jolloin saatiin tuntea Jumalan
siunauksen virtaavan alas taivaasta. Monasti olivat koetukset suuret,
mutta juuri niinä hetkinä saivat kokea Herran lupausten lujuuden. Herra
ei antanut lastensa tulla häpiään.

Heitä surusi Herralle, ja Hän sinusta murheen pitää. (Ps. 55:23).

Hän tuntee Minun nimeni, sentähden Minä varjelen hänet. Hän avuksi
huutaa Minua, sentähden Minä kuulen häntä. Hänen tykönänsä olen Minä
 tuskassa. Siitä Minä tempaan hänet pois ja saatan hänet kunniaan.
(Ps. 91:14-15).



Lyhyt silmäys K.S.L:n työalan laajenemiseen.


Jo v. 1868 alkupuolella oli lähetys saanut lujan jalansijan. Se oli
juurtunut _Tshenkiang_ maakunnassa ja alkoi nyt haarojaan ojennella
läheisiin naapurimaakuntiin.

Rohkea, vakava ja ahkera Skotlantilainen, _Yrjö Duncan_ lähti
_Kiangsuu_ maakuntaan, asettuen asumaan sen pääkaupunkiin Naankingiin,
jossa työskenteli viisi vuotta. Ruumiillisten voimain riutuminen
pakoitti hänet kotiin palajamaan.

Lähetyksen johtaja, _Hudson Taylor_, tunkeutui samaan maakuntaan, aina
Jangtsheohen asti, jossa hän joutui raivostuneen kansan käsiin
perheineen ja työtovereineen. Saatuaan Tshenkiangissa huoneet asettui
hän sinne.

Herrat _Meadows_ ja _Williamsson_ saapuivat lopulla v. 1868 _Anhuei_
maakunnan pääkaupunkiin Ankingiin. Kansa raivostui muukalaisten sinne
tultua ja huusi: "tappakaa ulkomaalaiset paholaiset!" Jumala esti
kansaa pahasta ja opettajat työskentelivät siellä niin suurella
menestyksellä, että paljon kansaa kääntyi väärältä tieltä.

_Kiangsii_ maakuntaan tuli samaan aikaan ensimäiset opettajat.

Eräänä iltana istui Englannissa kaksi ystävystä katsellen Kiinan
karttaa. Yksi heistä osoitti sormellaan Kiangsiitä sekä Poojang järveä
ja sanoi toverilleen, _E.H. Cardwellille_: "rukoillaanko Herran
lähettämään sinut työskentelemään tuon järven rantamille?" Toinen
suostui siihen ja polvistuen he rukoilivat. Seitsemän vuoden kuluttua
olikin Cardwell Kiinassa, mutta kaukana Poojang järvestä. Kolme
kuukautta työskenneltyään Tshenkiangissa, sairastui hän. Sairaus kesti
puolitoista vuotta. Lääkärit kehoittivat hänen palajamaan Englantiin,
mutta hän sanoi: "ei ennen kun olen käynyt Kiangsiissa ja Poojang
järvellä!" Veneellä lähti hän pohjoista kohden ja tuskin kerkesi viikko
kulua, niin hän jo rupesi paranemaan. Ennen perille saapumistaan oli
hän terve! Monta vuotta työskenteli hän usealla kulmalla Kiangsiissa.

V. 1866 oli lähetyksellä yksi ainoa asema. Ennenkun v. 1869 päättyi,
oli niitä 13 ja työmiehiä oli 33.

Tuli v. 1870. Se oli kova koetuksen aika lähetykselle. Työmiesten
keskuudessa oli paljon sairautta, monet uupuneina, työhön
kykenemättöminä.

Kansan mieli oli kuohuksissa. Huhuja kapinan syttymisestä oli
liikkeellä. Kiangsuu maakunnan maaherra murhattiin. Tientsin nimisessä
kaupungissa, pohjoisessa, oli kauhea mellakka. Kansa hävitti Ranskan
konsulin asunnon, Roomalaiskatolisen kirkon ja orpokodin, sekä murhasi
julmalla tavalla 20 ulkomaalaista. Kapina näytti olevan oven edessä.

Seuraavana vuotena mielet rauhoittuivat ja lähetystyötä jatkettiin
rauhassa. Johtajan heikko terveys pakoitti hänet taas lähtemään
kotimaahan. Siihen asti ei lähetyksellä ollut mitään johtokuntaa
kotimaassa, eikä Kiinassa. "Kristuksen rakkauden" vaatimana oli herra
Berger hoitanut lähetyksen asiat kotimaassa ja herra Taylor Kiinassa.
Työmaan laajentuessa ja työvoimien lisääntyessä enenivät kotoisen
johtajan toimet niin, ettei hän niitä yksin voinut hoitaa ja siten tuli
kotoisen johtokunnan muodostaminen tarpeelliseksi.



Merkillinen vuosi


on v. 1876 niin Kiinan, kuin lähetyksenkin historiassa. Pehkingin
rauhassa tehdyistä sopimuksista huolimatta Kiinalaiset virkamiehet
surmauttivat Englannin lähettilään, herra Margaryn ja nyt joutui
hallitus tekemiseen Englannin kanssa. Kiinan hallitus venytti
keskustelua, ja 18 kuukauden kuluttua ei asia vieläkään ollut selvillä.
Silloin Sir Thomas Wade laski alas Englannin lipun. Sota uhkasi syttyä
ja varmaan olisikin syttynyt, jollei Kiinan hallitus olisi tehnyt
myönnytyksiä. Tshiifoossa tehtiin Syyskuun 13 p. sopimus, jonka mukaan
Kiina oli avoinna muukalaisille.

Kiina avoinna! Kuka uskoi sen todeksi? Noin 40 vuotta sitten olivat
ulkomaalaiset olleet ahdistetut heille avoimissa rajakaupungeissakin ja
nyt oli heille annettu vapaus liikkua kaikkialla.

"Oi, kallio! kallio! Etkös tahdo aueta!" kerrotaan hurskaan
katolilaisen lähetyssaarnaajan F. Xavierin huudahtaneen, kun hän tuli
Kiinan 16 vuosisadalla. Nyt oli kallio auennut ja heti tunkeutui sen
halkeamiin kiiloja.

Ensimäinen oli _Jobn Mc Carthy_ ja hänen rohkea, uskollinen Kiinalainen
toverinsa, _Tshuen Ling_. He kulkivat halki Kiinan, idästä länteen.
Kaikkialla kohdeltiin heitä hyvin. Aina Tiibetin rajoille kulki _James
Cameron_.

Jo v. 1874 matkusti herra _Budd Huupeh_ maakunnassa ja seuraavana
_Huunaanissa_ ja _Henry Taylor Hoonaanissa_. V. 1876 lähtivät herrat
_Baller ja King Shensiin_. Kaksi lähti _Kueitsheo_ ja _Kaansuh_
maakuntaan ja kolme _Kuangsiin_.



Nälkävuosi Shaansiissa.


V. 1877 tulivat herrat James ja Turner toisen kerran Shaansii
maakuntaan, pohjois-Kiinassa. Heidän matkansa oli surullinen matka.
Pariin, kolmeen vuoteen ei ollut sadetta niillä tienoilla, joiden
kautta kulkivat. Ruoho oli kuivettunut, hiekka muuttunut tomuksi, joka
sakeana pilvenä kiiti tuulen muassa. Hartaasti rukoilivat ihmiset
"puusiaan", mutta ne eivät auttaneet. Nälkäkuume alkoi raivota. Sadat
surmasivat itsensä välttääkseen nälkään kuolemista.

Herra James sairastui kuumeeseen ja heidän täytyi lähteä paluumatkalle.
Siitä kertoo herra Turner näin:

"Valtateillä, joilla aina keväisin on suuri liike, oli nyt hiljaista,
tyhjää. Pellot olivat kulona. Ei missään näkynyt ruohoa, ei viheriäistä
heinänkortta. Monena vuotena perättäin olivat kylvyt menneet hukkaan.
Ne, joilla vielä oli siementä, eivät uskaltaneet niitä panna maahan.
Monet puut olivat kuoritut nälän sammuttamiseksi.

"Teillä ihmiset kiemurtelivat kuoleman tuskissa. Heitä ei kukaan
säälinyt, eikä kukaan välittänyt heistä, sillä kuolemisen näkemiseen
oli totuttu. Sadottain makasi ruumiita teillä. Me näimme ne. Muutamista
juuri oli henki lähtenyt ja toiset olivat jo aikasemmin kuolleet.
Nälkäiset koiralaumat hiipivät niiden ympärillä odottaen siksi, kunnes
joku joukosta ensin ryntäsi kuolleiden kimppuun. Monet ruumiit olivat
hirmuisen näköiset.

"Kaupunkien ulkopuolella oli kasoittain pääkalloja, luita, ja ihmisen
lihan kappaleita. Kylissä makasivat kuolleet läjissä. Perheet olivat
hajoitetut, vaimot myydyt, lapset joko myydyt tai heitetyt vuorten
rinteille kuolemaan ja miehet olivat lähteneet elatusta muualta
etsimään." -- -- --

Silloin maakunnan maaherra, jalomielinen, hyväätekeväinen Tseng,
ilmoitti hallitukselle siellä kuolevan 1,000 päivässä. Ennen Kesäkuuta
v. 1878 arvellaan vähintäin 5 miljoonaa ihmistä kuolleen. Englannista
tuli 40 tuhatta puntaa hädänalaisille jaettavaksi. K.S.L--s jakoi
enemmät kuin puolet näistä rahoista. Hädän lieventämisen kautta aukeni
maakunta evankeliumille.

"Anokaa niin teille annetaan."

Ne miehet, jotka matkustelivat halki Kiinan, olivat tavallaan vakoojia,
sillä he ottivat selkoa paikoista, joihin olisi sopiva asettua asumaan.
Monet niistä kaupungeista, joissa he kävivät, ovat nyt lähetystyön
keskustana. He siroittelivat siemeniä, jotka itivät ihmissydämissä,
antaen kerran kauniin sadon. Työvoimista vaan oli puute. Monet
lähetyksen jäsenistä kokoontuivat v. 1881 Uutshangiin keskustelemaan
lähetystä koskevista asioista ja pyytämään Jumalalta uusia apulaisia.
Tarvittiin ainakin _seitsemänkymmentä_. Kun oli rukoiltu, niin heti
kiitettiin heistä, sillä oltiin varmat rukouksen kuulemisesta. Kohta
saapuikin yhdeksän ja ennen v. 1884 loppua olivat kaikki 70 Kiinassa.

Työ laajentui niin, ettei herra Taylor enään yksin jaksanut toimia,
sentähden muodostettiin johtokunta johon kuului 10 Kiinassa kauvemmin
ollutta lähetyssaarnaajaa. V. 1886 kokoontui tämä johtokunta Ankingissa
ja silloin pyydettiin vuoden kuluessa, _sata uutta työmiestä_ ja
alettiin heti valmistautua heitä vastaanottamaan. Uusia tulokkaita
varten perustettua kaksi kotia, joissa he saavat opiskella kieltä.
Kiinassa kauvan ollut ja kieleen perehtynyt herra Baller etevien
apulaisten kanssa alkoi järjestää oppikirjain kirjoittamista.

Rukous tuli kuulluksi ja ennenkun vuosi oli päättynyt, olivat viimeiset
tästä sadasta jo matkalla Kiinaan.

Lähetyksellä on nykyään 870 työmiestä. Sillä on Shanghaissa kaunis,
mukava koti, joka on avoinna muillekin, eikä vaan sen omille jäsenille.
Se on iso perhe, jossa koetetaan katsoa jokaisen parasta. Tämän suuren
perheen tarpeista puhutaan taivaalliselle Isälle ja Hän ei ole antanut
siltä mitään puuttua. Sillä on asemia 14 maakunnassa.

"Jos ei Herra huonetta rakenna, niin he hukkaan työtä tekevät, jotka
sitä rakentavat. Jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan
valvovat." (Ps. 127).



VI:des Luku.



Sananen meidän pienestä lähetyksestämme.


Oltuaan toista vuotta Kiangsiissa, muutti Agnes Meijer luoksemme
Tshenkiangiin Kiangsuussa. Keväällä v. 1896 tuli hän kotimaahan, aikoen
seuraavana vuotena palata Kiinaan, mutta salainen, hänelle itselleenkin
tietämätön sairaus ehkäisi siitä. Lääkärin kehoituksesta hän antautui
leikattavaksi ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Hän sai mennä ijäiseen
kotiin, jossa tapaamme toisemme ja kotimaan multaan kätkettiin hänen
maallinen majansa odottamaan Jeesuksen tuloa.

Keväällä v. 1898 saimme kotimaasta uusia tovereita, sillä neidet Sofia
Lagerstam ja Eelin Cajander sekä herra V. Grönlund saapuivat melkein
yksinajoin Kiinaan.

Sisämaahan pääsemisen toive eli sydämissämme. Kesän kuluttua
matkustimme Shanghaihen passin saamisen toivossa ja suureksi iloksemme
olikin tie nyt auki. Sirtshuen, Huupeh, Huunaan ja Kiangsii olivat ne
maakunnat, joissa saimme asustaa. Jätimme paikan valinnan Lähetyksen
johtokunnalle ja Marraskuun 5 p. tuli tieto, että



Huunaan maakunta


oli määrätty työmaaksemme, Huunaan, jonka asukkaat ovat kuuluisat
ylpeydestään ja vihamielisyydestään ulkomaalaisia kohtaan. K.S.L:llä
oli Huunaanin itärajalla vasta avattu asema, ja se oli oleva ensialussa
meidän kotimme.

Toiset, vastatulleet toverit, jäivät rannikolle kieltä lukemaan ja minä
sain ensin yksin matkustaa sinne. Kaan virran varrella olevassa Kihan
nimisessä kaupungissa työskenteli silloin Ruotsalainen herra Thor
rouvineen. Herra Thor lähti oppaakseni. Kymmenen päivän kuluttua
saavuimme Huunaaniin



Hsiongkuan Shir


nimiseen pieneen kylään, jossa oli viisi ooppiumipesää, majatalo ja
lähetysasema. Kuukauden kuluttua sain lähteä pois kylätappelun tähden,
jotka niillä tienoin eivät ole harvinaisia. Tohtori Keller lähetti Liu
nimisen apulaisensa avukseni. Kihanissa tapasin herra Orr Evingin,
jonka mielestä Huunaan oli liian vaikea työmaa meille naisille ja
ehdoitteli kotipaikaksemme Huunaanin rajan lähellä olevaa Jongsin
nimistä kaupunkia, tai Liitien nimistä kylää.

Huunaaniin mennessä pysähdyimme Jongsinissa ja silloin tuli kaksi
paikkakunnan miestä pyytäen meidän jäämään sinne, sillä siellä oli
huoneet tarjona. Herra Orr Eving päätti asiasta puhua Lähetyksen
johtajan kanssa ja odottaessamme tietoa heidän mielipiteistään palasin
Huunaaniin. Palvelijattareni sairastui ja sairastuin minäkin. Kolme
päivää kotona oltuamme jo tuli isäntä taas pyytämään että menisimme
pois rajan toiselle puolelle, sillä kyläsotaa vieläkin jatkettiin. Ei
auttanut muu kuin lähteminen. Rankkasateessa kulimme monet matkat. Ei
ollut majataloja tien varrella, mutta eräs ystävällinen emäntä otti
meidät huoneeseensa ja hoiti meitä hellästi. Jumala siunatkoon häntä!
Parin päivän kuluttua tuli tohtori K. ja vei meidät Kihaniin. Sinne oli
saapunut tieto herra Orr Evingiltä. Johtaja suostui hänen
ehdotukseensa. Rannikolta tulivat sisaret Cajander ja Lagerstam. Heti
lähetimme evankelista Liun _Jongsiniin_. Saimme sieltä hyviä sanomia.
Vuokrasimme tarjona olevan talon ja laitoimme sen kuntoon.

Kesäkuun 18 p. v. 1899 matkustin Eelin Cajanderin kanssa sinne. Nyt oli
meillä



Oma lähetysasema!


Sydämemme uhkui kiitollisuudesta Herraa kohtaan astuessamme uuteen
kotiimme. Kuinka juhlallinen ja kaunis se olikaan! Sen mustat, likaiset
seinät olivat nyt valkoiset ja kaunistetut punaiselle paperille
kirjoitetuilla Raamatunlauseilla. Puhtaaksi lakaistu tiililattia,
uudet, punaiseksi maalatut pöydät ja rahit, siellä istuvat
valkonuttuiset, kokoukseen saapuneet ihmiset -- kaikki tuo teki meihin
suloisen vaikutuksen. Vanhat ovat kadonneet ja katso! kaikki ovat
uudeksi tulleet! saatoimme syyllä sanoa. -- Tuo ennen pimiä, ikävä talo
oli uudeksi muuttunut. Nyt alkoi ihana aika Jongsinissa. Aamusta iltaan
asti oli meillä ihmisiä. Sanoma tulostamme levisi kulovalkean lailla ja
kansaa tulvi meitä katsomaan. Yhtenäkin päivänä kävi meillä 300 naista,
puhumattakaan miehistä ja lapsista. Saimme sanoa monta hyvää sanaa
Jeesuksesta noille rakkaille ihmisille, jotka eivät koskaan olleet
kuulleet Hänestä. Ne ajat olivat ihanat ajat!

Parin viikon kuluttua sisar Cajander palasi Kihaniin lukemisiaan
jatkamaan ja minä jäin Jongsiniin evankelista Liun kanssa, jonka
tohtori Keller mielellään antoi meille apulaiseksi.

Vähää myöhemmin täytyi Hsiongkuan shirissä olevien Kiinalaisten veljien
paeta sieltä Jongsiniin ja niin hävisi se pieni asema rajan toisella
puolella. Nyt oli meitä neljä ja työtä riitti meille kaikille.

Syyskuussa tuli Eelin Cajander ja paria viikkoa myöhemmin Sofia
Lagerstam Jongsiniin. Sofia Lagerstam auttoi kaikkia sairaita, jotka
vaan uskalsivat antautua muukalaisen hoitoon. Veli Tshang hoiti
perustamaansa ooppiumisairaalaa.

Syksy, talvi ja kevät kului ahkerassa työssä. Saimme kylvää ja niittää
yht'aikaa. Kevätpuolella neiti Lagerstam matkusti pohjois-Kiinaan ja me
jäimme kahdenkesken.

Seitsemäntoista miestä ilmaisi haluavansa kastetta, mutta ainoastaan
_kahdeksan_ oli sen mukaan, kuin ihmissilmä taisi nähdä, kypsyneitä sen
askelen ottamiseen. Valkeni sitten Toukokuun 19 p. v. 1900. Silloin oli



Ensimäinen kastejuhla Songsinissa,


siellä olevan seurakunnan syntymäpäivä! Aamulla aikaiseen menimme
kaupungin ulkopuolelle. Aamuauringon valaistessa ihanaa maisemaa ja
muurille kokoontuneen suuren ihmisjoukon katsellessa kastettiin 8
miestä Luu virran kirkkaassa vedessä. Kohta kastejuhlan jälkeen saimme
uusia tovereita. Suomesta tuli neiti Anna Ehrström ja itä Kiangsiista
neiti Hanna Bance. Kiitollisena työvoimien lisääntymisestä aloimme
ajatuksissamme suunnitella syksyn ohjelmaa. Meillä ei ollut
aavistustakaan myrskystä, jonka pyörteet kohta meitäkin kohtasivat.
Kaikkialla kohdeltiin meitä hyvin, mutta



Yht'äkkiä muuttui kaikki!


Uhkauksia ja huhuja alkoi kuulua. Huhuiltiin kapinasta. Vapaaehtoista
sotaväkeä kulki rantapuolelle. Mielet olivat levottomat. Kaupungin uusi
päällikkö kohteli meitä tylysti ja sen mukaan muuttui kansankin mieli
meitä kohtaan. "Tapettavat!" huudettiin kun kulimme kaduilla. Asemamme
kävi tukalaksi. Pakanat alkoivat vieroa meitä, eivätkä uskaltaneet
luoksemme tulla.

Heinäkuun 13 p. saapui tohtori Keller Huunaanista, jossa myöskin oli
levotonta. Kaupungin hallitus pyysi hänen poistumaan ennenkun kansa
nousi raivoon. Kuultuaan uhkaukset Jongsinissa, jäi hän kaupunkiin
ollakseen meille apuna hädän tultua.

Tuskin oli Heinäkuun 22 p. valennut niin meille tuotiin punaiselle
paperille kirjoitettu uhkaus. Se oli Sunnuntaiaamu. Siitä näimme että
26 p. oli määrätty kuolinpäiväksemme. Tohtori Keller tarjoutui jäämään
asemallemme, sekä tarjosi veneensä meille, jolla olisimme heti päässeet
pakoon, mutta me hylkäsimme hänen tarjoukset. Keskusteltuamme ja
rukoiltuamme päätimme jäädä Jongsiniin -- emmekä koskaan ole tarvinneet
sitä katua! --

Vaara oli todellinen. Ihmeellisin viikko elämässämme oli viikko jonka
sinä päivänä aloitimme Jongsinissa. Olimme kuolemaan tuomitut.
Saattoivathan murhaajat tulla ennen määräpäivääkin! -- Syvä rauha
vallitsi sielussamme. Olimmehan Jeesuksen omat niin kuolemassa, kuin
elämässäkin.

Muutamat pakanat, tullen luoksemme, sanoivat:

"Ihmiset sanovat tulevansa tappamaan teidät. Ettekö te pelkää?"

"Emme", -- vastasimme, "sillä ei kuolema vahingoita meitä. Me luotamme
Jeesukseen. Hän on antanut kaikki syntimme anteeksi ja siksi meillä on
rauha sydämessä. Kun kuolemme, menee sielumme Hänen luokseen. Jos
ihmiset tappavat meidät, eivät he meitä vahingoita, vaan itseään.
Olemme teidän ystäviänne ja rakastamme teitä. Emme soisi teidän pahaa
tekevän, vaan tahtoisimme, että tekin turvaisitte Jeesukseen ja
tulisitte onnellisiksi."

Mennessään olivat he keskenään sanoneet:

"Jeesuksen opetuslapset eivät pelkää kuolemaa!"

Jättäen itsemme kokonaan rakkaan Vapahtajamme huostaan, odotimme
Torstain tuloa. Meillä ei ollut mitään maallista turvaa. Varuillamme
olimme. Aina illoin panimme Raamatun ja rahat pieneen kääröön
valmiiksi. Hädän tultua olisimme koettaneet paeta, jos olisi ollut
mahdollista. -- Odotuspäivinä saimme otteen eräästä julistuksesta, joka
ilmaisi vaaran todellisen suuruuden. Erään kristityn herran appi
markkinoilla käydessään oli nähnyt tämän uhkauksen, otti siitä otteen,
lähetti vävylleen pyynnöllä, ettei hän enään tulisi luoksemme, sillä
ulkomaalaiset olivat tuomitut tapettavaksi. Vävy ei pelännyt, vaan tuli
heti meille ilmoittamaan asiasta. Määräpäivä tuli. Haudan hiljaisuus
vallitsi ympäristössämme. Rukoushetki aamusella oli siunattu hetki.
Kaupungissa asuvaiset kristityt tulivat, mutta muut eivät uskaltaneet
avata oveamme. Päivä kului ja ilta tuli. Sanan ympärille kokoonnuimme.
Pari sotilasta pistäytyi sisälle. Hiljaisina istuen hetkisen,
poistuivat he. Yö kului rauhallisesti.

Seuraava päivä ei vielä puoleen kerinnyt kulua, kun jo tuotiin ilmoitus
uudesta uhkauksesta. Saimme kappaleen siitä käsiimme. Kaupungin
hallitus alkoi nyt pyytää että menisimme pois, mutta me kieltäydyimme
lähtemästä. Pyyntö uudistettiin. Rukoilimme Jumalan johtamaan meitä
ja pian selveni meille Hänen tahtonsa. Sunnuntaina lähetimme
hallitukselle sanan, että lähdemme heti, kun saamme kirjeen Kihanista.
Sunnuntai-iltana lähti kirjeenviejä matkalle, palasi Torstai-iltana
tuoden määräyksen Kihaniin menemisestämme. Seuraavana aamuna ilmoitimme
kaupunginpäällikölle olevamme valmiit lähtöön ja hän lupauksensa
mukaan hankki meille veneen. Illan suussa jätimme pienen, rakkaan
kotimme ja ajattelimme palata sinne kuukauden kuluttua! --

Viisi kristittyä jäi taloomme työtä jatkamaan. Tuskin olivat silmänsä
auki saaneet seuraavana päivänä, kun jo suuri kansajoukko hyökkäsi
asuntoomme. He pääsivät pakoon. Kaupunginpäällikkö riensi sinne
sotaväen kanssa, hajoitti joukon ja lukitsi oven sinetillään.

Hurjistunut miesjoukko lähti meitä takaa-ajamaan ja armotta se olisi
meidät surmannut, jos olisi saavuttanut, mutta Jumala ei antanut meitä
heidän käsiinsä.

Lähdimme kodistamme ja erosimme ystävistämme vaan kuukaudeksi -- mutta
eronaika on pidentynyt vuosiksi! --

Tuskin uskoimme sitä, mitä oli tapahtunut. Joka silmänräpäys jouduimme
kauvemmaksi niistä, joiden parissa olimme työskennelleet kuukausia.
Mutta toivo takasinpalajamisesta ilahdutti mieltämme.

Tiistaiaamuna venemiehet eivät nostaneet ankkuria, vaan tahtoivat
viipyä kolme päivää samassa paikassa, sillä he pelkäsivät Kihanissa
olevaa sotaväkeä. Ehdotus ei ensinkään ollut meidän mieleinen, mutta
vähän ajan kuluttua näimme että Jumalan tahdosta sekin oli. Siinä
viipyessämme tuli kirjeentuoja Kihanista. Kirjeen sisältö hämmästytti
meitä. Sieltä kirjoitettiin:

"Viipykää kolme päivää siinä, missä kirjeentuoja tapaa teidät, sillä
täällä oleva sotaväki on levotonna." -- Taaskin puhkesi sydämestä
harras kiitos Jumalalle suojeluksesta.

Päivä kului ja illan tultua laskettiin ankkuriin keskellä jokea. Jo
olimme levolle laskeutuneet. Yht'äkkiä kuului huuto rannalta. Siellä
seisoi mies lyhty kädessä ja huusi:

"Isäntä! isäntä! Onko ulkomaalaisia opettajia veneessä?"

Sydän vavahti. Oliko se ystävä vaiko vihollinen? Jumalalle kiitos! Se
oli ystävän ääni! Se oli eräs kristitty Kihanista. Hän toi kirjeen,
josta luimme jokseenkin seuraavat sanat:

"Tulkaa alas. Sotamiehet ovat jo menneet. Sota on syttynyt. Pehking on
piiritystilassa. Lähetyssaarnaajia murhattu. Kiireesti rannikolle."

Ankkuri nostettiin ja päivän koittaessa olimme Kihanissa, jossa meihin
yhtyi W. Taylor perheineen. Parin viikon kuluttua olimme rannikolla.
Shanghai vilisi lähetyssaarnaajista, jotka olivat tulleet eriosista
maata. Moni meille tuttu toveri oli tullut murhatuksi. Toiset olivat
saaneet kestää paljon vaivoja pakosalla ollessaan, ja muutamat olivat
ihmeellisesti pelastuneet.

Siellä tapasimme Verna Hammarénin, joka oli joutunut naimisiin
lähetyssaarnaaja D. Croftsin kanssa, sekä Sofia Lagerstamin. Kohta
saapui sinne Vilho Grönlundkin Shensii maakunnasta.

Pimeydenvalta näytti voittaneen. Mutta -- niin ei ollut. Kristuksen
kirkko oli nouseva puhdistettuna ja vahvistettuna kärsimyksien
kiirastulesta. --

Nähdessämme sadottain lähetyssaarnaajia rannikolla, muistui herra
Taylorin sanat mieleen. Vähää ennen Kiinaan tuloani oli hän lausunut:

"Meillä ei ole enään pitkä toimimisaika, sillä muutaman vuoden kuluttua
meidät ajetaan pois maasta!" Tämä ennustus oli toteutunut. Vuosi ja
toistakin kului ennenkun opettajat pääsivät takasin asemilleen.

Sisaret palasivat Jongsiniin vasta Lokakuussa v. 1901. Jumalan armon
kautta on pieni seurakunta nyt 30 jäseninen. Meillä on kaksi
sivuasemaakin.

Työmaa on laaja ja ovet auki, mutta työväkeä vähän. Nykyään on
Jongsiniin saapunut neiti Edith Ingman, joka lähti Suomesta viime
syksynä.

Jos Kiinalaisia olisi 250 miljoonaa ja he kulkisivat tuosta ohitseni
yksitellen, niin saisin istua 17 vuotta tässä paikassa, ennenkun
viimeinen olisi ohimennyt, -- mutta heitä onkin ainakin 400 miljoonaa!

Herra Jeesus on heidänkin tähtensä kuollut ja Hänen tahtonsa on se,
että hekin kuulisivat Hänen rakkaudestaan.

"_Eloa on tosin paljon, mutta työväkeä vähän_."

"Nostakaa silmänne ylös ja katselkaa vainioita, sillä ne ovat jo
valmiit elonajaksi. Ja joka niittää, hän saa palkan ja kokoaa hedelmän
ijankaikkiseen elämään."

_Kuka tahtoo lähteä kylvämään ja niittämään?_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia Kiinasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.