Title: Kristitty - Romaani
Author: Caine, Hall, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kristitty - Romaani" ***


KRISTITTY

Romaani


Kirj.

HALL CAINE


Suomentanut

Aino Malmberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

Ulkomaailma.
Hengen elämä.
Vihamiehen vainio.
Pyhättö.



ENSIMMÄINEN KIRJA.

ULKOMAAILMA.



I.


Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18-- seisoi kolme tämän kertomuksen
tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka
Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen
matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias
pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset;
toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas
oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea
kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli
käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli
pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja
tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni,
joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä
ohimennessään.

"Hyvää huomenta, herra Storm."

Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen
hattuaan.

"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."

Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää
huomenta."

Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten
kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.

"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"

"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan
isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti,
kuten näette."

"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään -- jalkainsa
juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin
itse aamupuhde, neiti Quayle."

Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi
matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen
ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän
näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen
edessäolevaan maisemaan.

Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään,
mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen
säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä
laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili
laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon
asti.

"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin
tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut
tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella
vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja
hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.

Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava
tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä
oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi
katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen
vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä
voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan
suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli
alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen
äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se
saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän
sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä
kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa.
Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin
muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,
melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja
nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.

Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen
ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan
tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä,
lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka
voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja
varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein
mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät
silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin
ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen
alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän
seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta
vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta
sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.

Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.

"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet
vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"

"Mielelläni."

"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"

"Jos hän vain sallii."

"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää
kiinni kuin tuulen puuska."

Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi",
vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä
_storm_. Suoment. muist.] -- Glory Sto -- ooh!"

Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton
kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan.
Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei
älynnyt mitään.

"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen
rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille,
John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat.
Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."

Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta
liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.

"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän,
mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut
taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa,
siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt
Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan
kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole
suloinen?"

Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja
höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi
laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.

"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"

"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."

"Eikö enempää! Se Anna on aina niin --."

"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti.
Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar --."

"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä
suuressa erämaassa."

"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"

"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi
kadun --."

"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän
pillit pussiin ja lähden pois kotiin."

"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."

Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja
vihdoin hänen armonsa kamariin!"

"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En
ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa
vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"

Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä
leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä
vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan
koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka
aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia
Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun
hän alkaa torkkua kirkossa, -- ja kaikki menee totuttuun tapaansa."

Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha
pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa
vasemmassa kädessään.

"Tässä" -- läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti --
"on äitisi pikku helmisormus."

Tyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen
vapisevilla sormilla.

"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu", sanoi vanha
pastori John Stormille.

Nuori pappi kumarsi päätään.

"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, -- ette tekään
enää voi muistaa äitiänne."

"En -- en."

"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä.
Ei kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on
valinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän
sanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse
olisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä --."

Höyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa
kajahti ääni komentosillalta: "Kaikki rannalle!"

"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!"

"Hyvästi, pastori", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.

Mutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. "Hyvästi rakas
vanha isoisä, minua niin hävettää -- surettaa -- minä häpeän mennä --
voi, hyvästi!"

"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!"

"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun
suusi. Vielä -- kerran --."

Ääni huusi: "Syrjemmälle!"

Nuori pappi veti tytön pois reelingin luota, ja laiva eteni hitaasti
rannasta.

"Minä menen alas -- ei, minä jään kannelle. Minä menen rannalle -- minä
en voi kestää tätä. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ei, minä menen perään
katsomaan vettä väylässä."

Sillasta oli päästy, ja satama oli tyhjänä. Lokit leijailivat
ylhäällä seuraten valkoista, kuohuvaa vettä, ja Douglas Head väistyi
väistymistään taaksepäin. Pitkin pitkää rantalinjaa vilkuttivat
matkustajien ystävät hyvästiänsä.

"Tuossa hän on -- sillan päässä! Se on isoisä, hän vilkuttaa
nenäliinallaan! Ettekö näe? Tuo punakirjava puuvillaliina! Jumala
häntä siunatkoon! Kuinka liikuttava hänen pikku lahjansa oli! Hän
on säilyttänyt sitä koko noiden vuosien ajan. Mutta minun silkkinen
nenäliinani on liian kostea -- se ei liehu ollenkaan. Lainatkaa minulle
--. Ah kiitos! Hyvästi! Hyvästi! Hyv -- --."

Tyttö kumartui peräreelingin yli nojaten rintaansa siihen ja vilkutti
nenäliinallaan niin kauan kuin laituria ja ihmisiä rannalla saattoi
nähdä; ja kun ne hävisivät näkyvistä, tuijotti hän maata, kunnes se yhä
enemmän ja enemmän hämärtyi ja suli pilvien kanssa yhteen ja kunnes ei
enää näkynyt mitään tuosta samasta maasta, jota hän oli katsellut joka
päivä koko elämänsä ajan tähän hetkeen saakka.

"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin
kaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain
olisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri!
Kuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois
ja rukoillut, ja nyt!... Se on _niin_ kaunis, eikös ole? Aivan kuin
vesilintu! Ja kun on siellä syntynyt... rakas, pikku saari! Ja kaikki
vanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä
milloinkaan... Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla
perässä saattaa minun silmäni... Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan
takaisin -- minä... Niin, älä pelkää, minä..."

Nauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat
vihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten
näkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin
virkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.



II.


Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan
kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn
äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen
nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen
näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan
tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn
vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää
lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän
suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta
hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä
kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä
kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.

Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia
kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista:
"Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan),
mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden
lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen
mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet,
suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät
hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö -- punakiharainen!
Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa,
hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä
kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden
loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on
katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että
mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli
Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan
lähetyssaarnaajan kuolemasta.

Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä,
mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä
eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen
kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai
jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.

Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko
nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes
englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma,
jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja
sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa
viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli
englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.

Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä
hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun
hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän
ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä
antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen
vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin,
että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa -- hän ei näy
ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen
uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä
muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana -- Jumala siunatkoon
hänen viatonta sydäntään!"

Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan
kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta
kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli
tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory,
matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla
vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he
aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja
hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja.
Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi
antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään,
ylellisyyteen ja rakkauteen.

Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai
teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan
rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan
lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen
vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä
ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän
itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että
aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan
häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei
myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä
= viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.

Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia
kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa
välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä
päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista
(tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä,
ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti
kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan
valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä
siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa
villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli
pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi
sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut
paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän
tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan
merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.

Kaksitoistavuotisena hän rakastui -- rakkauteen. Se oli epämääräinen
tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä
voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret
liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän
Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren
runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät
ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory
merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät
loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän
makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella
miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli
merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle
tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla -- jättää kaikki ja seurata
häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa
ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta
ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta
pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi
Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon
yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.

Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta
kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa.
Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että
Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi
tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja
jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän
punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes
vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory
asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää,
mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko
jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat
olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän
taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka
seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.

Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne
saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet
Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä
tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten
juosta pakoon poika kintereillä -- alas äyrästä ja sitten ylös puuhun,
jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut
nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.

Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu
kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat
mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta
tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan
vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan
ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että
poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta,
mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko
poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka
ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi
katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei
tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin
suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin
hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.

Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi
tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti
itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia
muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle"
hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton,
eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.

He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja
ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli
hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta.
Francis Horatio kehui työn arvoa -- hän aikoi luoda itselleen nimen;
Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia
juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin
he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät
tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.

"Voi millainen _tyttö_ sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti.
Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä
kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän
oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään
sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen
penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut
kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön
kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.

"Voi, millainen _tyttö_ sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei
enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä
oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin
Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota
korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje
lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin,
eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas
ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö
istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö
oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja
rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene
ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"

Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä
ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen
turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa
tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin
turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa,
hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen
itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili
Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory
tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia
Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori
mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti
väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm
kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka
molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory
hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.

John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan
koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei
Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun,
katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti
jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti.
Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi
messuun.

Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä
olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra
pastori -- niin sulle kunniata veisaamme."

John Storm nauroi -- nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory
sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen
isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.

Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat
toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon
hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi
häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään
tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä
oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä
oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit,
joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta
joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne
näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi
kenen vaatteiden jätteet -- tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan
tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.

Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli
murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön
kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin
auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa
myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena
kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin
heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen
itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle
jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen
syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan,
mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä
kuolee?"

Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen
Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä
ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten
tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä
niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin
koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari,
jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen
työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina
eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin
etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.

Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän
huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta,
ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin
kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran
oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat
ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän
toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla -- pois merelle ja suuriin
kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen
olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka
johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana
häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään.
Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi
takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.

Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli
kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi;
ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin
itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää
tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella
itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma --
mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä
maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?

Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat
unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä
tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana
kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän
siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin
runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen
paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet
Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi
nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet
ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli
yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein
tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti
kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä
luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi
nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut.
Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein
jäädytti veren Gloryn suonissa.

"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni
kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."

Se oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin
ovet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan
Lontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa,
että hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West
Endin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta
sairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä
sairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori.
Suurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä
suuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi.
Vanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan
sairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen
yhdessä John Stormin kanssa.



III.


_Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa!_ -- Täällä minä nyt olen
vihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta
on tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä
olen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan
sairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.

Kapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja
ennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat
Man-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta
taipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä
täällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan,
vaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria
asioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin
kaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan
kirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.

Miten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki!
Minä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme
laivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni
kokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti
pettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme
saapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme -- kantaja. Hän
kantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja
kun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin
mennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle,
ventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden
kohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60
penniä. Suoment. muist.].

Rautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme
pikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt
kohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen
osa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan.
Liverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai
juna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun
hermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä
ja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei
hupsuiksi kauhusta. _He_ huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin
Kaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä
ulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin
saavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten
läpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin.
Mutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä ("Äkillisestä
kuolemasta varjele meitä, oi Herra"), niin olisin luetellut siinä
myöskin tunneleissa matkustavat.

Te ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini
Glory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että
tullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua
silmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin,
tuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain
sellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren
hovilaulajattareksi!

Taivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa
olisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa
on se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina,
sekava jyry, hirveä sekasorto -- kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin
sokin -- tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee
kylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa
tyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!

Kerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja --
pienempiä edestä -- ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin
kyllä kerron kaikki tarkkaan.

Me tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt
paljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että
voisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön
ennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon
kuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään,
että tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen
levolle -- en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin "hiukkasen vain
kaivaten kaikkia". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin
näkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat
väsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa,
jossa lintuset laulavat ja leikkivät.

Terveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon
nyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että
sitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on
kiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he
nyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo:
"Herra siunatkoon millainen se tyttö on!"

Glory,

J.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut
sairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee
asumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon
kauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät
pois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä
puhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden
pilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa.
Joskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan
alla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee
ihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea
kylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja
mitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi
verrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon
tyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja
kaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin
mielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut
mitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä
ajattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin -- mutta mitäpä siitä.
Hyvästi, rakkaat.



IV.


John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin
pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin
syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli
Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja
jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä
rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui
yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan.
Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota
elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta
aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti
lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär,
jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa.
Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta
heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että
hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen
saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta
synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee
perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen
hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta
se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan
ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan
ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa.
Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä,
että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan
vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken
yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen
katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän
puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten
kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä.
Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan
päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi
kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt
naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön.
Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla
tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen,
vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi
kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen
kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja
opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä
ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri
opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi
kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen
hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä
minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys
on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut,
niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä
tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta
se _ei_ ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely,
valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi
vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten
huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli
hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla
juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen
merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi
"brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi
Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti
puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta
John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa
koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri
valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi
"Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten
asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi
pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin
toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John
tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon
yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi
irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli
tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä,
ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan
nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu,
mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli
kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon
lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus.
Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka
suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen
päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä
hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun
kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta
ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin
ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin
hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli
jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman
luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti
laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän,
josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän
sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi,
ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan
ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen
punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin
penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät
kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella
näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet
Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä
hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen
sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen
veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä
istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja
sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä
miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi _Gloria_, Gloryn
nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta
ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään.
Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen
aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua,
hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että
suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja
purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa
saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat
niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa
tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat
laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina,
kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että
pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla
kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

    "Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?
    Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean?
    Tunnetko John Pe-e-lin..."

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi,
ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn
asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka
silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin
lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita,
keijukainen -- millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui
toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan
joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi
John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan,
intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja
voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin
tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut
tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa,
hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni,
valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi
alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö
näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti.
Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita
Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista
päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen
tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan
saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän
oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen
on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja
-- vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, -- rupesi
sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että
hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet
alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki
köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään
hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon
turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John
Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta
nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut
lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut
suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani
siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista
miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan
miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos
hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia,
tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle,
sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä
Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli
Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja
sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle
kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon
palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin
härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa
vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut,
sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että
kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika
oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi
näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä
tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä
tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi
saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin
kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri --"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi
minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden,
niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen
melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi
tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko
miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu -- jota minä käytin jo ennenkuin
te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti
siinä -- suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui
tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin
pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John
Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni
kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään
vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi,
mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa.
Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa
rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei
koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen
tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä
vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt
nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa,
jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan,
nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan
hän oli lukenut Englannin teologien teoksia -- Jeremy Taylorin,
Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn -- ja kun hän
oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli
pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko
Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa
pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja
määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä,
jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat
hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää
köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja
pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet
mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka
kuuluu lähtevän kanssasi."



V.


"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen
lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana
aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa,
mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä
ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli
käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan
aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin
makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita
voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja.
John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen
keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset
silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje
tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle -- te saatte aivan kohta tavata
hänet -- että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät -- minä
sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi
Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla
auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka
suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja
olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata
toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa
vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa.
Yksinkertaista, mutta terveellistä -- muuta en voi luvata teille näin
papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä
hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt.
Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te
olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi
ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta
saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon
nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin
hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta
tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja -- hm --"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina
lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen
ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan
järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne... Minä olen
kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät
joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun
seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti
armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka
rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen
rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas
ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä
kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura,
taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja
sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina -- hm --"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan
sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri
pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan
sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien
sielunhoito -- niin, myöskin sairaanhoitajattarien -- kaikkine
alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä
on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan.
Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa
sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä,
vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin
tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että
harvemmin ei --"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni --"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus
kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole
silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin
omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On
kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista.
Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme --
tänään on perjantai -- sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona?
Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia
väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti _keskitien_
kulkemista -- aina _keskitietä_. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin
vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen -- kaksi ensimmäistä
viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja
rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse --"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen
alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly -- hm -- hm -- vapaasukuinen herra
pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa
oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin
vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa
vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui
takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity -- ah,
tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin
veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa
seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut,
että nuori pappi Lontoossa --"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein.
Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa
sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli
tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse
muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra
Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen
määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

       *       *       *       *       *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa
ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti
kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia
virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan
ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen
nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä,
joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet
päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen
sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan
jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut:
"Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli
pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän
sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen.
Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui
pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka
akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi
oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella.
Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi
kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli
nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John;
mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin
tavalla --"

"Minä olen tyytyväinen -- enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun
vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on
paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen
teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta
asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja
ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa
puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti.
Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä
ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle -- jättää perheensä
ja ystävänsä -- mennäkseen työhön ikipäiviksi -- kuin omaan kuolemaansa
--"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä
äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle,
otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja
tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä --
kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu
puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli
minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina
seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on
omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat
antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori
meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori
osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan
näyttelijän, joka -- hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen
hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa.
Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun
hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en
ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi
lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan
tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla...
Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia
nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion
tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni -- joka jyrsii sen sydäntä ja
kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä
Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen
innostukseen."

"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken
johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen.
Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme --"

"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä
arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia --
englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas
saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee
paavinen'... Ja _jos_ sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en
ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen,
minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun
äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen -- hm?"

Pääministeri oli naurahtaa taaskin.

"Niin, John -- säälittää minua -- tuommoinen komea poika. Eikö olekaan
enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja
menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle
laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin...
toden totta, minä lupaan sinulle -- sinä saat kenen tahansa, rikkaan
tai köyhän, tumman tai vaalean --"

John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei,
setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin.
Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen
rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan,
sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan --"

"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi
kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät
viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt
isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule
joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus!
Hyvästi!"

Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli
pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."

John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että
hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut
sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa
vuosi sitten."

Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä
jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa
nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista -- että mies
voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen
jalkainsa juuressa."

Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa
päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla
mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan
pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti
häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin
väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.

Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan
katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen,
likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut
tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi."
"Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten
hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat
rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole
milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."

"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin.
Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.

"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen
käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija
näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa
kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös
huoneisiinsa.

Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:

"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"

Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm
alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu
hänelle toiseksi aamiaiseksi.

Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni
alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä
kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen
vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"

John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa
sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi
ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä
puhumisesta.

Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän
astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."

John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.

"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä
siitä, että minun apulaiseni --"

John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra
kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla,
mitä minä vielä olen tehnyt."

"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa
teidän vanha turvattinne kuka tahansa, _minun_ kotini ei ole sopiva
paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten
tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin
toimittamaan hänet sairashuoneeseen."

John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra
kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni
olevan... Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin
kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin
kuin toistakin."

Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan
sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon
sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa
hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta.
Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin,
ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja
puristi kättäni."

Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta
ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön
pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan
äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneleitä.

"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi
kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä
--"

Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti
vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri
nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet
tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen,
mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois
kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa,
yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon
hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon
erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla
uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja
fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä
on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole
kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut
maailmalle... Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä.
Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on
täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä
suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa
-- kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö
tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa
viettelevämpi kuin missään."



VI.


Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa
saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen
mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka
ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi
alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:

"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta
siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."

Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin
kirkon palvelijoista -- siellä oli nimivahtimestareita, herroja
varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän
luetteli orkesterin jäsenet -- urkurin, kapellimestarin, varsinaiset
jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa
oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko
sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti
taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka,
ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että
italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren
palkan.

Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John
Stormia.

Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka
etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi
portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja
ajaen eteenpäin.

Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset
frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan
seurakuntalaisia kirkon ovella.

"Mennään länsikäytävästä -- minä soisin teidän näkevän kirkon
parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.

Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä
freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli
erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä
kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin
sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti
niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa
kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.

"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon
matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä
hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle,
järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan,
viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.

Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki
sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään
asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen
päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.

"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.

Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui
rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko
viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta
olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja
ilma oli täynnä hienoa tuoksua.

Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä
ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin
samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta
hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.

Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen
saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla
voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja
soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon
ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten
teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.

John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki
yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä
hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin
tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että
rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä
pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin
he tarvitsevat kolehtiin."

Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala
hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.

Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana.
Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen
iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet
naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi
kauan elämään.

Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli
hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan
kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin
kahina, äänien humina -- voi, se oli ihanaa -- se muistutti aivan
kesäistä merta. -- John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt
oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon
uskonnoksi -- 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan
Chalsen oli tapana sanoa, mutta --"

"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani
keskiviikkona."

Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä
silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.

"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen
hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun
tähteni."

Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon
uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan -- kasvot oli helppo muistaa.
"Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys
on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan
rakkauteen."

John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän
valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana
hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä
ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet
ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta
läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.

Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän
sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei
huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti -- hänen
äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa
paikassa.

Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja
vaikeilta. -- "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa
Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka
heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän
sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään,
kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa
runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja
menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa.
Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan... Missä siis
on meidän turvamme?... Kirkko on Jumalan kansan turvana... Kristus
vastaa meidän -- vastaa -- meidän --"

Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen,
änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti
vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui
muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin
keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän --", ja astui alas
saarnatuolista.

Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun
hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen
teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän
kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli
arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa
saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän
huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat -- ja varsinkin Pyhäin miesten
kirkon yleisö -- vaati oppia ja valmistusta.

"Minä tunnustan -- niin, minä olen ylpeä siitä, -- että oma
sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"

Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla
muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja
mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi
aikoihin.

John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun
hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei
voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta
teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.

Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan
aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla
sisään, poikaseni?"

Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot
kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein
lumivalkea.

"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa
esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä
katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut
sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori
Guthrie saarnasi. _Hän_ ei myöskään lukenut joka sanaa paperista -- hän
ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja
oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme
on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat
hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi
ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai,
kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia
kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta,
mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä
sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin
Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen
täytyy odottaa. Hyvästi!... Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän
puolestanne. Minä arvelen -- että -- että --. Mutta tulkaa tervehtimään
minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!..."

Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin
sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.

Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä,
vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.

"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta
Glory! Mitä Glory ajattelee?"

Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan
Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä,
että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi
anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei
kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten
vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria
omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka
jalka leikattiin sunnuntaina."

John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada
selkoa asiasta.

"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"

Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, -- saarna! Kuinka tyhmä minä olen!
Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"

"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"

"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut
isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi
sunnuntainakin, eikö niin?... ja silloin!"

John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi
syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä
muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään -- ei
vähääkään -- kun taasen hän --

Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla
tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli
muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi.
Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja
kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja
itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota
ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan.
Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.

"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa
palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut
Gloryn tähden --."

Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.



VII.


_Martan Viinitarha_.

_Rakas Rakel täti!_ -- Kerro isoisälle nyt aluksi, että John
Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä
kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui
kesken kaikkea -- mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume
tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään
pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät
kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja
köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan,
sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti
saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen",
joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin,
että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut
niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja
ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen
takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen
jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa,
mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan
puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni
tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin
valheen tähden!

Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette,
että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin
vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen
puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen
kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä
olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla,
jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita,
asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne
sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan
niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit
eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi
vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja
oppineimman tohtorin valvonnan alla -- nimittäin minun.

Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa.
Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi
minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin
selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun
asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat
hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat
marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi
heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina
leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy
tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän
menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä
porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.

Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon
happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa
on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan
heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä,
lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa
tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut
tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän
tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu
neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin
murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään
sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä
hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi
laulanut _Te Deum_'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli
hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia
sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä
sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen
soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin
hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että
olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä,
minkä sain sisar Allworthyltä!

Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla
heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He
koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he
epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa
myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden
makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku
poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan
niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin
operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores
torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana
kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse
leiponut sen Johnnielle, ja sitten -- no niin, sisar Allworthy ei
kiittänyt minua!

Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan
Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa
olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla
on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja
silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan
kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen
suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut
puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan
uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja
sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin
työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan:
"Minä--ä--ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän
sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen
kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista
on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos
vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin -- sitä parempi.

Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään
tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista
suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko
maailma tulee sinne -- koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin
pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle
millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on
koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla
kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja
kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan
henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä...

                           Glory.



VIII.


Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa
pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin
huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita
desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli
tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:

"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"

Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:

"Minä en ole mikään maksava harjoittelija -- leikkivä harjoittelija,
piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä
menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella
kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."

"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat
sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui
tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin.
Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy
kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone;
ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin _te_ syynä. Ei siitä teitä
kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata
otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren
sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."

Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö,
tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat,
harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja
nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan
jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli
haljennut jostakin kohdasta.

"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.

"Niin on, onko teidänkin?"

"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa
minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"

"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut
tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi -- Glory -- eikö niin?"

"Niin. Entä teidän nimenne?"

"Polly Love."

Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä
kuluttamaan.

"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.

"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä",
sanoi Glory.

"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja --."

Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.

"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen
mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin
-- kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"

"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.

"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat
ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla
toisella puolen puistoa."

"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.

"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"

Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin
koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin
portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi
taskuaan.

"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi
hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."

"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he
kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
tuota komeaa juhlakomentoa edessään.

Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet.
Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen
sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen
täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat
samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja,
kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa
lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului
torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri
kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi,
pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti:
"Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa
kohoili ja hän oli vähällä itkeä.

Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota
sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa
kärkeen."

"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.

"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa
vastapäätä? -- se on ulkoasiain ministeriö."

"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.

"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa
naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja
keväthattu."

"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas
päässään?"

"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."

Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi
tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän
siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl.
kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory
huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"

Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat
toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä
vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.

"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia
sinua ihmetyttää."

He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin
ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen
koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin,
ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen
jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella
käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin
kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen
ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.

He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo
hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään
saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti
nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen
ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta
syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti
heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi
olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten
saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien
häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti
siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta
puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle
tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen
elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.

Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään
päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten
matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille,
rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän
vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat
näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.

He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin
laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin
virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan
Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä,
joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren
syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin
kultakiharat irrallaan aaltoili."

Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana
silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli
laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen.
Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo
hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä
aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa,
vaan mahtavien miljoonien melua.

He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan
juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he
nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa,
jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja
Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin.
Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt
astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.

Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas
naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli
ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten
muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät
odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen
ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.

"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.

"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä
täällä!" vastasi Polly.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.

"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?... Voi herranen aika sinua Glory...
Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät
liian vähän tästä maailmasta."

Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän
surkeudesta.

"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.

He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun
monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu
herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta
Polly seisahtui tutunomaisesti.

"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä
on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."

Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos
pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat.
Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat
käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt
saattamaan kotiin.

"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten
Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."

"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.

Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja
heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.

"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.

"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia
sinulla on!"

Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä
marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden
mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin.
Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs
valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi,
seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.

"Minua -- tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni
eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan.
Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."

Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut
kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä
hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää
voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä.
Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen
vuoteensa yli ja puhui hänelle:

"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot
painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.

"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on
totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä
seuraamaan."

"Kyllä, mummo, kyllä. Minä -- lupaan -- minä -- ooh!"

Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.



IX.


John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä
päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna
tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa
ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa
höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele
aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle
miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo
menestyä Lontoossa."

Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.

"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on
amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä -- kohta saatte nähdä hänet
-- menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren
miehen kanssa."

He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä.
Ylhäältä kuului ääniä.

"Kanonikko -- hm -- Wealthy, neiti Wealthy ja -- hm -- hm -- herra
pastori Storm."

Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku
nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta.
Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä,
joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi
monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain
vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm
katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo
hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla
kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli
jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta,
tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias.
Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä
moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella
"ylhäisellä" äänellä.

"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia
keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen.
"Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy,
täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan
meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."

Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja
miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen
häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi
kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"

"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.

"Oo -- hm -- varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti,
naurahtaen kylmästi.

"Ah, lordi Robert Ure -- herra Storm", esitteli emäntä.

"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi
Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan
vain kappalaisena."

"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa
kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän
ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin
kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat
kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus
siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin
olemaan poissa, ja ystäväni Drake -- Drake sisäasiain toimistosta,
tiedättehän -- hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä
leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni
täysin tyytyväisenä kotiinsa."

Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja
kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:

"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa
yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"

Se oli rouva Gallender.

"Minäkin kerron teille jutun, ja _minun_ juttuni on tosi."

"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert
ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.

"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja
hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli
ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä
31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran
jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."

Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen
liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli
seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston
johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan
kostettu.

"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.

Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen,
joka punastui korviaan myöten.

Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin
sanoen:

"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä,
ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis,
niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt
ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen"
(tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert
saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee
Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa -- elämättä
liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että _me_ emme jaksa
elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi
Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin
--"

       *       *       *       *       *

John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata
vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa
hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli
mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin
mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä
pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa,
loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni
hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello
kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.

Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä
alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin
hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi
portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä
tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä
heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös
kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki
purskahtivat nauruun.

John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi
olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat
vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa.
Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja
toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet
häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka
John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.

John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan --" sitten ääni
hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi
makeasti.

John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua,
ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen
velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten
katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat
kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn
valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran
puiston puitten varjossa.

Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana
aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje
Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut
ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä
John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella
kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä
hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen,
jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu
viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna.
Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt
olivat jo ovella.

John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi
heltyä.

"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta
minulle mitään. -- Lontoossa on niin suuria vaaroja."

"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.

"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle --"

Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.

"Minä tarkoitan vaaroja -- koko sielustani häpeän tunnustaa sen --
miesten taholta."

Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:

"Te näitte meidät, eikö niin?"

"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua
miellyttänyt."

Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei
miellyttänyt?"

John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta
esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa
ei ole muita kuin hän... tuo --"

Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska -- muusta minä
en välitä."

"Mutta _minä_ välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin
tuo mies --"

Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen
ystävänsä?"

"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."

"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä _aion_ tavata heitä vielä. Ensi
torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."

John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."

"Miksikä ei?"

"Minä sanon, _ettei_ sen tytön seurassa."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten:
"Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että
solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun
kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan
ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja
vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan
hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat
olla varuillaan?"

"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas
portaita.

"Herra Storm -- herra Storm -- Jo -- John --"

Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen
vaunuihin.

Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli
näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana
surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.

"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi
urakoitsija ja John vastasi myöntäen.

Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli
siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä
kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät
toimittamaan siunausta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin
kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä
kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.

Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera
kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.

Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi,
ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä
tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan.
Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen
taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki
on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi
tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen
vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät
sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana.
Joka koettaa, se revitään kahtia."



X.


Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä
huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert
Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake
oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja
ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat
miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat
leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin
nuorella pojalla.

Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja,
mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret
huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä
lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä
ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja,
joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.

Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert
puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on
matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.

"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."

"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."

"Niin minuakin."

"Ne ovat niin luonnottomia -- niin tarpeettomia."

"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia -- tietysti ne ovat
tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"

"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä
hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, -- en ollenkaan --
mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."

Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi
tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa.
Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi
paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset
raukat -- niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään.
Myönnä, että he hoitavat niitä."

Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan
silmun ja sanoi:

"Kuinka se asia edistyy, Robert?"

"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä.
Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin
kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit
ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta
tantereelta."

Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten
nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan.
Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti
vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä
ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan... Pahako? Tietysti se on
paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"

Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas
virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin.
Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada
sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me
menemme molemmat pois aikaisin ja... kuulepas! -- sitten pistäydymme
sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan -- siellä on
ainakin hauska, se on varma se."

"Minä tulen", sanoi Drake.

Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen
ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja
heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat
komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia,
auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli,
johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa
he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna
julaistavaksi "_Morning Post'issa_", ja vihdoin suurille portaille,
joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen
suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa,
istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella
seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti
kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja
pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi
Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään
viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät
huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset.
Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain
koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei
ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä
tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit,
sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat
itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta.
Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit
paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien
helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken
tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.

Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla
iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla
kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin
kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä
puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni
pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.

"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.

Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi
anteeksi pyytäen poistua.

"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko
se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän -- _minä_
kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte --
ja sitten!"

He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki
Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan
raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.

"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista
kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen
järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään
tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"

"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan
tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."

"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita,
kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat
loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän
oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja
teeskentelyn innoittavaa leimaa."

"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa
-- sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti
tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi!
Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse
siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva
puunukke timanttien näyttelemiseen --"

"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja
vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."

"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän.
"Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla -- voit seurata
mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan
toisenlainen paikka."

He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka
oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut
vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä
kuului soiton hiljainen hyminä.

"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin
tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia,
josta kerroin sinulle."

"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"

"Juuri saman."

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli
sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään
sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä,
jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin
muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä
koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit
lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen
opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria
ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei
kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa.
Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt
nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat
terveyttä.

Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.

"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.

Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.

"Se on ihmeellistä -- hurmaavaa!" sanoi hän.

Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi
vetelään tapaansa.

"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on
jotain se!"

Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.

"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla -- tuo, joka katsoo
tänne? Onko se sinun ystäväsi?"

Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.

"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"

"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään -- tukkaa, silmiä, rintaa
vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin.
Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä -- mitä eloa
joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy
hiljaa."

"Kyllä -- kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin
emännille ja tohtoreille, niin sitten --"

"Nyt tiedän -- nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert --
joudu!"

Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.



XI.


Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla
sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä
sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä
menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä
kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän
kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja
loukkaantumisesta.

Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui
Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta
tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli
kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.

Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman
tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät
hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten
korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi
kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt
jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso
nyt peiliin!"

Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin
kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja
hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois
levolle.

Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran
päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut,
kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä
iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki
huvitti häntä -- hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea
pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen,
ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen
ilonsa oli tarttuvaa -- hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua
kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan,
hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa
itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan
tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä -- tuo nuori
irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.

Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen
tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli
kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin,
nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he
ovat -- tuossa -- aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi,
Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."

Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet
ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä,
hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri
silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten
maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle
kuin unessa sanoen:

"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"

Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä -- hänen veneseikkailutoverinsa.
Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta,
jotka olivat ajatustakin nopeammat.

"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.

"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.

"Tunsin heti -- melkein ensi silmäyksellä."

"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika --
ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut
siitä ajasta."

"Olette kyllä", sanoi Drake -- "te olette hyvin paljon muuttunut."

"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti
minä olen vanhentunut."

"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.

"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta
olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin
puettu poikanulikka."

"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."

Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme
muuttuneet kumpikin!"

"Oletteko?" sanoi Glory.

"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut,
enkä minä --"

"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat
taas.

Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona
äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa.
Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin
vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta
äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan
Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja
sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia,
olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta
isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi
ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli
kirjurina eräässä ministeriössä.

Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta
suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.

"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."

Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory
oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä
kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).

Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet
pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli
erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä
enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista
heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen
kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka
tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:

"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"

Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi
käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.

"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole
hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."

"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.

"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät
viimeksi näin?"

"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.

Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa
ja kumminkin voimakasta.

"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut -- ja
pakenitte kanssani?" sanoi Drake.

"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee
tapahtunut?" sanoi Glory.

"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."

"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen
aikaan!"

"En ole varma siitä -- _nyt enää_", sanoi Drake.

"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun _silloin_",
virkkoi Glory.

"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"

He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi
melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.

"Muistatteko _te_ sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.

"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili
ja suuteli teitä purjeveneessä?"

"Syleilikö hän ja suuteli?"

"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"

"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän
sairashuoneemme kappalaisena."

"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi
Drake.

"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.

Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan
nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.

"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.

"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.

Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti
Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön
yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä
tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan
voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli
parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka,
sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne
saapuisi.

"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas -- suunnattoman rikas",
sanoi lordi Robert.

"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata
häämöttävän etäällä.

"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä
demokraattisimmat mielipiteet."

"Todellako?" sanoi Glory.

"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän
koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida
vallasneito."

"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi
Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.

Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle
hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt
käsikoukussa pari askelta edellä.

"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert.
"Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."

"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset
huulet hänellä on -- miten sievä suu!"

"Onko hän irlantilainen? -- Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten
lienevät?"

Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän
ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja
vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen
tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja
hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.

"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä
raastat vallan hermoni."

"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"

"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, -- "ei
parempia, ei huonompia -- naurettavampia vain."

Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon
tapoja -- tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka
kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.

Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon
tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi
matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory
masentui kuin luodin satuttamana.

"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" -- alkoi Drake, mutta samassa
kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten
heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo
menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat
enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti
juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä
käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki
tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat
kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat
täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja
niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat
peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.

Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien
jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului
ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi
tanssisalin lasikattoon.

Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella,
ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki
mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla.
Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden,
loiston ja onnen keskellä.

Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka
ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja
Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.

"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.

"Millaiset asiat?" kysyi Glory.

"En sano -- kyllä te tiedätte!"

Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake
saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.

"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän -- "tuo valkoinen ruusu
hiuksistanne."

"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.

"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"

Glory nosti kättään tukkaansa.

"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa
minun itse ottaa se!"

Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään
hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.

"Armas!" kuiskasi Drake.

Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli
hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa
punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa
häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän
itse oli syynä siihen.

"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se
ei milloinkaan enää saa tapahtua -- ei ikinä, niin totta kuin Jumala
minua auttaa!"

Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä
katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri
poispäin.



XII.


Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen
tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun
hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa,
punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja
ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä.
Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa
siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota
John ei sietänyt.

Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä
hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä
menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi
Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne -- hän
ei tahtonut vaikka olisi voinutkin -- mutta tytöt rakastivat semmoista
-- he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja
houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen.
Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita -- hän
tahtoi peruuttaa kieltonsa.

Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi
hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä.
Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään
vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki,
että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.

Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli
mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.

Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla
hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut
suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai
kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja
hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli
puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin
parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen
silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti
nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen.
Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus
puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.

John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon
nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän
oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen
luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan
siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli
hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta
hän -- hän oli kuollut -- kuollut... Mutta se oli kovin surullinen ja
kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.

Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa
tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan
huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se
oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli
napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli
hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei
eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi
tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä
henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse
kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta,
ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla
jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä
kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.

John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen
ääressä.

"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.

"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette
ollut ystävällinen veliparalleni."

John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla -- se oli ollut
hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat
häntä kaipaamaan, varsinkin John.

Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan
vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon
autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka
sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat,
elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen
tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen
tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."

John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen
mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman
rakkaudesta -- kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää,
kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö --
kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa
tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja
päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka
kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät
voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan
ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään,
ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön
autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista
autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän,
"kirkon itsensä on tuo opittava."

Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen
tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi
unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat
kuolleet tai kuolemaisillaan.

"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita
puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme -- ovatko
ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän
armeliaisuuttamme -- olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja
meidän papistomme -- meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä
järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen
on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu!
Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain
silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa
-- seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa,
tanssiaisissa --."

Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän
taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas
ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te
olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä,
vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla
tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves
isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa
elossa."

Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään
pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he
kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota
maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle
maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen,
näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota,
mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä
Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä
keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he
taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin
tulesta.

Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti,
mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka
häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen
oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä;
toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka
kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän
velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme,
korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.

"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä
sanotte siitä?"

"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden
tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää.
Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun
rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."

"Mutta entä äidin ja lapsen -- veljen ja sisaren rakkaus?"

"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle,
joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin
Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan,
sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia
kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta
Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla
sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän
suinkin voi."

John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan,
mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.

"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen",
sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa
vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin
puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."

Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän
sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa.
Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen
kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni
pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä
minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani
pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku
mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä
olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla
on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on,
poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin
elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä
kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös
oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle.
Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin
matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle
siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku
kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."

John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme!
Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa
meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne
hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää
ajatuksenne ylhäälle."

John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän
jalkoihin, sanoen:

"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."

Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:

"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon
sinua. Kun _Hän_ sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua
liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä!
Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä
maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa
esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."

Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän
askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti
saadakseen sanoa asiansa.

Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty
saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin
hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin
lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä
hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi.
Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.

Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa.
Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.

Se oli osoitettu Peelin pastorille:

"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy.
Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan
ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani
hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa
tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon
hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat
jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja
kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se
mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn
toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät
tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita
mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein
puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.

"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en
tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun
täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön
nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja
ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää
kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku
ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen
nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle
pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen
täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt
mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia.
Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää
nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin
kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja
villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa --
tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."

Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli
sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän
huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se
oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi
huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen
kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään
kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää
ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya
ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya,
Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan
Glorysta.

Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen,
ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa.
Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät
katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki
vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine
ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta,
mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla,
nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren
talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.

John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan
hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa
kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa;
yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan
osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat
makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten
ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.

Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja
sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä
kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya.
Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle
ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan
salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti
aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja
ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli
hoitajattarien tanssiais-yö.

Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä
turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan
eläin jää jälelle!"

Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin
eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan
heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että
menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin
myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."

Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:

"Hyvä on, koska _sinä_ tahdot. _Minulle_ se on samantekevä."

Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:

"Minä iltana siis menemme, Robert?"

Toinen miesääni vastasi vetelästi:

"Määrätkööt tytöt itse sen asian."

John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän
astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti
tuntiessaan hänet.

"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken.
Hän oli Man-saarella, muistattehan --"

"Minä _en_ muista", sanoi John Storm.

"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet --"

"Minä _en_ tunne häntä", sanoi John Storm.

Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä --", mutta
samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota
ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi
äänekkääseen nauruun.

Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja
seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne.
Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa
tirskutellen pois.

Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja
ajoivat pois.

"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.

"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan
kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman
väliin, niin -- niin sitä minä en aio unohtaa."

"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä -- teeskentelevä
narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on
uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään
jotain --"

Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni
kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit
puserrettuina ja purren hammasta.



XIII.


_Martan Viinitarha_.

Oi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas
isoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies
ei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta
siunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa
sunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä
ja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin
alusta loppuun asti "Oi Herra, _sulje_ meidän suumme", mutta se ei
vaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja
murisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä
koko kristikunnan taskuissa.

Se koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt
lapsi: "Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö." Ja kun hän
alkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat
tädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri
oli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä
arvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua.
Ihmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis
voi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset
mieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi
tunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän
siirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta
on pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan
homssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. "Vaviskaa te naiset, jotka
olette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!"
hän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti,
jolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän
aikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä
on pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita
kuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa,
niin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä
puhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa
miksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa,
jotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki
vaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet
teidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten
edessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne
viattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain
huutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain
valmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli
eräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta
käsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi
jokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja
olento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman
lapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten
samain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä
menettelevät joka päivä samoin -- aivan samoin!

Kun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku
tyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi
he suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa
nimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan
parempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen
ja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.

Voi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla
lopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin
vähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa
Niagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista
jalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit
myöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret
silmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.

Saarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta
tällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella,
että pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla
tuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen,
ettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa
kiehumaan, mutta toisissa -- ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava
syöksyy esiin virtanaan.

Voi armias, kuinka minä itkin! "Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana
sinä olet!" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen
äänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä
pakahtuvan.

Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat
tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi,
kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät
ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli
suistunut iäksi aaltoihin.

Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti
piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää
alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka
näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta",
mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi
noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan
muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha
marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja
että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta
Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä _ei_ ollut jättänyt,
sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut
ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka
sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen
rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.

Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän
sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle
rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on
syömmeni, oon pelvoton!

John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon
odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma
astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana
puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki
lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa,
ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei
hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä
hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä
menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä,
mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan
silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä
pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.

Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä
kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin
valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia.
Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi,
Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää
sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen
päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien
tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja
myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.

Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi
kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen
ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän
oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko
maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset
Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen
käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies
huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin
leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten
sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä -- se oli vallan
uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.

Mutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin
pilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake,
joka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja
kaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti
hän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin
hupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin
kuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen:
"Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen
teitä suuresti!" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni:
"Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä,
jos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!" Kun siis olimme samaa
mieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta),
käyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle
anteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni
minulta.

Herra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on
hoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme
papinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin
suuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput
niistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert
Ure, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob,
sillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta
ankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän
kertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu
maa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin
suuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana.
Arvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan!
Ja ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi
yhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!

Ensi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa
suurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä
mitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet
ajatellen sitä. Mutta

    "Sä luja vankka maa,
    Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
    Etteivät itse kivetkin ne kielis
    Mun teistäni! --"

Nyt on jo myöhä ja minä olen juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä!
Suudelmia tädille ja tervehdykseni kaikille! Sinä voit todellakin
vaikka kauhalla jakaa rakkauttani kaikkialle, sillä se on niin halpaa
nyt ja varastossa on loppumattomat määrät.

Oh, minä unohdin kertoa, mitä tapahtui minun tullessani tanssiaisista
kotiin. Oli kauhean myöhä ja herrat olivat saattaneet meidät
kotiportille, mutta siellä olikin odottamassa John Storm, kasvot
vakavina ja levottomina, nähdessään meidät varmassa satamassa. Hän
oli suuttunut minuun eikä ollenkaan koettanut sitä salata. Mutta kun
minä huomasin, että hän siitä syystä oli epäkohtelias herroille, jotka
saattoivat meitä, jouduin paholaisen juonien ja ansojen uhriksi ja
puhkesin nauruun. Siinä samassa tuli sisar Allworthy, kohotti huuliaan
ja näytti minulle torahampaitaan.

Se oli kumminkin ihmeellinen yö, enkä eläessäni ennen ole ollut niin
onnellinen, mutta siitä huolimatta itkin kunnon tavalla vuoteellani.
Liian paljon vettä sulla, Ophelia raukka! Sanotaan, että samassa
henkilössä voi olla kaksi olentoa, mutta minussa on kaksisataa ja
viisikymmentä ja jokainen heistä tahtoo tehdä eri lailla. Ohhoi-jaa!
"Vanha, hyvä kirja", sanoo, että vaimo luotiin miehen kylkiluusta, Ja
joskus minusta tuntuu kuin tahtoisin palata tuohon vanhaan olopaikkaani
takaisin.

Glory.

J.K. -- Minä kirjoitan teille täydellisen ja tarkan kertomuksen
siitä suuresta tapahtumasta ensi viikolla, jahka se on tapahtunut.
Elä viattomassa tietämättömyydessä, ukkokulta, kunnes kaikki on ohi.
Teidän ei tarvitse silti syödä aterioitanne pelossa ja vavistuksessa,
eikä myöskään aamupuuroanne. Mutta minä palan kiihkosta kunnes se ilta
joutuu ja tahtoisin juosta sitä vastaan.

    "Jos tehtynä se olis tehty, paras
    Se olis oitis tehtynä --"

Sinä näet, että minä osaan Shakespearea.



XIV.


Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan
olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert,
jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka
alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.

Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja
Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti
innostustaan ja punastui kovasti.

Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition
kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja
lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei
hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä
tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.

Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita,
tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs
parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta
tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.

"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.

"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme
puhelemassa!" sanoi Drake.

Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja
ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty
puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli
kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla
hurmaavaa.

"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän -- "yleisö, tarkoitan!"

"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.

Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella
hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi
ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne
yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa
olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:

"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä
täällä teatterissa ollaan!"

"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli
peittää kasvonsa häpeästä.

"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään
teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi
hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.

Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle,
että Rosa oli hänen ystäviään -- sanomalehtikirjailija, neiti Rosa
Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:

"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla.
Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"

"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja
katsahtaen taas alas. "Missä penkissä -- aitiossa, tarkoitin --"

Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen
suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.

"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun
kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen,
huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui
silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan
häntä.

Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä
nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen
taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä
ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta
häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.

"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot
olivat peitossa uutimen takana.

Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien
kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi
Robertille hänen olkansa yli.

"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän
sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.

"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.

"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä -- mies tahtoo herättää
huomiota -- itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin
edespäin."

"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin:
'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se,
pääministerin veljenpoika, ja kumminkin --'"

"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja
sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola
tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan
kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen
uskollaan. Niin se on!"

Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin
ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain
uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli
vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa,
mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie
olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla
huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!

"Kuka se on?" kysyi Drake.

"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.

"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta
kertomaan!"

"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" -- ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan
pimeässä.

Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle,
ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut
"Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin.
Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä
näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa
oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä
ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he
jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se
on totta, se muuttaa asian.

Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia
palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin
vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.

Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan
hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.

"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta
Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.

"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi
asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti --
näyttelijä -- minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat
hänelle käsiään -- eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"

Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa,
oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin
lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että
he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset
nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja
katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän
läpi, hän sanoi:

"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"

Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki
tuo on!"

"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.

"Ja niin komeita timantteja!"

"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.

"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö
tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.

"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan
ja sitten hän sanoi:

"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri,
ja minun mielestäni olisi ollut _hänen_ asiansa lausua tervetuloa --"

Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään
astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään
tapaansa, mutta Drake sanoi:

"Ole vaiti, Robert!"

Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa,
ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen
ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä
kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.

"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin
on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi
tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän
pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa,
vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö -- kyllä mies sen piankin
huomaa!"

Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit
olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle.
Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.

"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen
hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."

"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei
välittänyt siitä.

Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen
ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta
kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret
kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen
ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen
ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä,
kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä
laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun
laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.

Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja
kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.

"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin
tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut
hänestä, vaan itsestään.

Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät
surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää",
muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika
oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli
lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory
tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra
Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen
kauniisti.

"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:

"Niin, niin, kyllä tiedän -- Shakespeare tietysti."

Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory
selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja
siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat,
ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat
hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin
Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen
pitänyt Gloryn mielestä hävetä.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin
kirjoittanut."

"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja
tarpeetonta", sanoi Glory.

Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen
moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä
moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei
päässyt mihinkään.

Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että
näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet
sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta,
mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä
Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja
hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.

"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.

"Mutta he _uskovat_ häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.

"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.

"Se on häpeällistä -- hänen isänsäkin --" alkoi Glory.

"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja
Heron pyörtyessä huudahti hän.

"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt -- kaikki ihmiset
katsovat tänne!"

"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti
sanoen:

"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te --"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa.
Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice
sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti
käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin
oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi
suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia
kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset
eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo
käytävässä ja Drake seurasi häntä.

Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään,
hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä
tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja
kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:

"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää
kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"

Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli
nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn
innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän
virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne,
Glory?"

Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!"
Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain
huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule --"

Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi
äärettömästi!"

"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi
Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."

Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä
hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän
hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.

Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin
omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili
hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."

Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana
avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein
kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta
kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti
hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.

Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi
hengittäen astuivat he ylös portaita.

Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea
tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa
kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:

"Te olette myöhään täällä."

John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin --
kuolevan luo."

"Oliko se pikku Johnnie?"

"Oli."

Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä -- eivät silmäluometkaan
värähdelleet.

"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi.
"Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei
milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin --"

"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti -- "tosinta, jalointa
työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"

"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se --."

"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.

Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni
puristus rinnassa.

Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:

    "Neitoset, älkää huokailko enää,
    Kaikki miehet ne pettää."

Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin
vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa
lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä
noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.



XV.


John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan
lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs
neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot
punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin
kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:

"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta
minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa --"

"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.

"Minä tulin kertomaan teille --" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen
katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin
kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."

"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin
tavoin teitä auttaa --"

Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut
hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen
säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa
vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän
oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle
(nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista
välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän
aikaa taisteltuaan myöntynyt.

"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:

"En, en minä moiti teitä -- minä säälin teitä!"

"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos
minua tuomio kohtaa ja jos äiti --"

"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Olen."

"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten
seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.

Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin
loistaen ihmeellisesti.

"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta
tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte
puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa --"

"Mitä?"

John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.

"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja -- kahden naisen seurassa."

"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"

Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja
teidän saarnanne _oli_ siis aiottu minulle!"

John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:

"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan
koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja
mikä teitä odottaa tulevaisuudessa --"

"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin
urhoollinen -- en pelkäisi mitään."

"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi
sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.

John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein
hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan,
että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.

"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja
pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin
ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli
istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan
nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.

Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli
yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan
kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen
oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä,
se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä
seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut
kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen
hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi
perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies -- tuo pappi
-- tuo... Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja
hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä,
hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä
vielä taipuu ja --"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne
hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta
minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin -- vien hänet takaisin
Amerikkaan -- en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä --"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen
asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon
arvoa -- hiukan nuoruuden kuohua -- olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja
sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän
viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä
yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan
luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa
vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena",
sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan
pahasti erehdy... Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui
raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa
rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän
sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista
välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän
viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun
seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat
parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut
teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja
neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne
uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan
vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä
Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta
teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen
käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm,
ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta -- että perkele
hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten
muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään
nuorison tanssivan --"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain
nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt
sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet
nuorisostamme nykyään -- ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset
-- pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet
ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka
kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko
-- aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta
pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi
auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne.
Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja
sanoa --"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli
silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa
niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin
hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat
jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset
hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa
vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se
poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin
köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta
monivaimoisuudelleen --"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi
alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen.
Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki
inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos
ymmärtämätön nuori hupakko --"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen
Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät
nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma
oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki
hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen
lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi
jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka
levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen
äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin
äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka
rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi
mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan
leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on
lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan.
Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen:
"Voi, hellittäkää tuota sidettä -- se tappaa minut." Ja hän hellitti
sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun
osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen
edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja
sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella
lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni,
lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella
maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä
"virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille,
että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole
nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan
työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten -- ach, mein Gott! Mitä
sanovatkaan soittotaiteilijat? -- Nerolla on sisässään Cremona-viulu,
jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu
sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä
sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen,
saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet
syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja
muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti
peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran
nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin
ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen
toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn
käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä
sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja
naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin
sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja
inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai
myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte
ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?... Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte
teatteria --"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän
elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne
vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri
vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään,
rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita -- inhoittavia suhteita --
kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa
pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen
elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut
miehet koettavat minua miellyttää, mutta te... Sitäpaitsi en minä tahdo
kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he _ovat_ minun ystäviäni.
Minä _olin_ heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä
heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis
olkaa hyvä ja --"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on
suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa
hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole
elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun
kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on -- miten
parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana
aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja
vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa
varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa --"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa --"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu,
on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä
köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa,
iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön
kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen
löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä.
Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla.
Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin
tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat
himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja
kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että
teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö --"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se
oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., _Morning Post'in_ konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa,
ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori,
käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä,
meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava
kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti)
on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra
pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän
äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat
epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos
ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille
viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette
määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata
sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää
hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti
pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä
äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi
hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle
kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi,
poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää,
että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan -- siinä koko
noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. --
Ja tuo nainen -- hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen
kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan
omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa
medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos
seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin
tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne
pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea
vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten
varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te
haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan,
mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"



XVI.


_Vielä Martan Viinitarhassa_.

Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja,
joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään
asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää.
Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar
Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on
viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät
posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin -- niinkuin
äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista
heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.

Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon
puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka
luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta
eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi
hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan
muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra
paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän
uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla
sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet
kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin
luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja
hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki
alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja
raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran
päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla
kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa
esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan
kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta.
Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa
sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole
erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista
rikkauksista."

Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan
kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja
on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta
ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin,
joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä,
tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen...

Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä
muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen...

Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän
oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun
hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi)
huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta,
kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti
John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa.
Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista
inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia
ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla,
ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin
kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi
hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen
näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani
annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön
ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni
mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että
sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin
tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni
kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä
paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta.
Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä
"leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä
kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja
katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle
siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani --
vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.

Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel.
Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla
tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin
jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.

Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se
tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä
kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja
saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan -- niin että kaikki
tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.

Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan
kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me
saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta
takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa
enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin
suloisen romanttista ja hauskaa -- enkä minä tosiaankaan usko, että
näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?

Ystäväni Polly Love oli kanssamme -- Pollykin on oppilas, hän makaa
minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa -- ja harjoituksen jälkeen
me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla
kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!"
Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä,
kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan
kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua.
Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata
tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani
ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista
(pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia
suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin
järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.

Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin
heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin,
ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina
kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä
ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me
nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme -- ainakin yksi meistä
-- ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea
lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.

Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin
matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti
hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin
päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku.
Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua
miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon,
ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle
polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin,
jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani
(minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja
tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska
poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä
ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen:
"Kuinka sinä _voit_, Glory?"

Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle
terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti,
että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan
hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa
enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi
tarpeen niin hän...

Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki
polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella
näyttelijättärenä oloa, eikö niin?

Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin
sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko
pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo,
jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä
enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos
maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi
ja kuuluisaksi! Minä voisinkin -- minä tiedän, että voisin. Minulla on
se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä
nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.

Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani,
sallikaa minun esitellä teille

    Glory Quayle
    harakka ja hupakko.



XVII.


Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea
sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä
riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa
tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen
ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat
johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi
tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä
sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä
myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.

Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus
hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren
erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen
tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi
johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan
puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka
huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.

"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni -- tämähän
on julkinen laitos -- minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi
itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä -- siitä,
ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."

"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän
äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä
rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen
kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa
tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän
varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."

Se oli kanonikko Wealthy.

"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut
jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."

"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.

John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata,
ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa
olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli
omituisen kalpea.

Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään
ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt
erotettavaksi.

"Ei", vastasi hän, "ei mitään."

"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja,
"ettette tiedä mitään koko asiasta -- että se on liian vähäpätöinen
herättääkseen teidän huomiotanne -- tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole
tytölle puhunutkaan siitä?"

"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.

"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen
vieressä olevaa kelloa.

Sanantuoja astui sisään.

"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.

"Ja miksikä ei?"

"Näin monen läsnäollessa -- ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä
johtajatar --"

Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti
arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että
tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan.
Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen
oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi
sanantuojalle, joka poistui huoneesta.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että
minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo,
pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".

"Ette voi?"

"No niin, en _tahdo."_

"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"

"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus --"

"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä
herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua
häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen
henkisestä menestyksestä... Se on todellakin --"

Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen
ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän
ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan,
vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän
ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa
rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin
siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse
suostuvainen --"

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar
Allworthyn siipien suojassa.

"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.

"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.

"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan
ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle,
joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on
ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen
sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei
johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän
päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte
todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen
siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen
asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet
sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."

Tyttö alkoi itkeä.

"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat
lupaavat kuunnella."

Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.

"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.

"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.

Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä
hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä
vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka
sanoi: "Tuokaa hänet tänne."

John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt
hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö,
jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa.
Se oli Glory.

Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:

"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"

"Olen", sanoi Glory.

Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme
enensi hänen nuorekasta suloaan.

"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette
muutoinkin ollut hänen uskottunaan."

"Niin olen."

"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön
onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva
henkilö."

"Ei, tietääkseni."

"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien
koulujen jäsenistä?"

"Ei."

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan
pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.

"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.

"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle
laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin
osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja
järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia
tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."

Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa,
ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen
vyötäisilleen.

"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi
kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä
oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa,
mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa
Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä
tapauksessa.

Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö,
jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut
sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä,
hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.

"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista",
sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja,
etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."

Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti
ylpeys ja vastustushalu.

"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä
huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni
on hieno herra -- yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä -- ja jos
tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin
kadulla ja hän on lordi --"

"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata
varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen
selkänsä takana."

John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä.
Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja
luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.

"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan
piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.

"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin
tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella
pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen
kanssa."

John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.

Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän,
"te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän
saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon,
että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te
tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän
kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee
voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia
myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän
vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä
asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena,
uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet
hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet
kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni
värisi) -- "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte
kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle
naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen
särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon
ihmisten seassa -- kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen
nimi -- se on _prostituoitu_."

Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa
kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se
oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön
ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka
hänen povensa aaltoili.

"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on
opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. _Minua_ on opetettu
ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana
kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy
ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja
pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"

Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.

"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin
erottaa minut jos tahdotte -- jos _uskallatte!_ Mutta minä kerron
kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän
loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä
silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä
se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen
tietää!"

Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.

"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö
kenelle te puhutte?"

"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja
papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on.
Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies
-- eikä fariseus ja krokodiili!"

"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.

Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"

Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten
kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.

"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne
heti."

Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä
kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:

"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun
kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"

"Mille miehelle?"

"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen
tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota
hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani -- täällä
kannattajien ja johtajien luettelossa."

"No niin, entä sitten?"

"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän
teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."



XVIII.


John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven
aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän
meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt
vuosikertomuksesta.

Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen
jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi.
Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt
häntä istumaan.

"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta
minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin
tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."

Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen
painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi
akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi
matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.

"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte
tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi
Robert.

"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."

"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."

"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön
tilasta."

"Niin, parasta on olla kysymättä."

"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."

"Mikähän se lienee?"

"Milloinka aiotte naida hänet?"

Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.

"Nuo ihmiset -- nuo apulaispapit -- katsopas mokomaa hävyttömyyttä...
Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia _teitä_
liikuttaa?"

"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."

"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."

"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä
kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."

"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo
sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm -- ja teidän
kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."

"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi
John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"

"Aivan mitä itse tahdon."

"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri
tuommoiset tytöt... Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi
Robert. Jos vielä jotain tapahtuu -- jos te petätte hänet... hän on
pannut toivonsa teihin -- jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen
sekä ruumiinsa että sielunsa --"

"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon
taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen
kyselemättä kenenkään papin neuvoja."

Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä
odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja
minä olen sen kuullut. Hyvästi."

Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn
kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta
(joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää."
Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.

"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan
kohta."

"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän
odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä
puhuttelemaan herra Drakea."

"Mutta minä olen itse tavannut miehen."

"Lordi Robertinko?"

"Niin... Hän ei aio tehdä mitään."

"Ei mitään!"

"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."

"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin
semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake --"

"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."

"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."

"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia --"

"He _ovat!_ Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua --"

"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka
on avattu ja huomattu tyhjäksi."

Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.

"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi
tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku
--"

"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle.
Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen --"

Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja
katkonaisesti.

"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama
tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu
uhriksi... Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa...
Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän
olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä
tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin
vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy
teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä,
taikka muutoin minä --'"

"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä --"

"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."

"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."

"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."

"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle
Pollysta!"

"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu
kuullessani teidän puhuvan hänestä."

"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä
minä voi sitä kestää."

"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella... Mitä
kello on?"

"Kohta kuusi."

"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."

John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja
masentuneelta.

"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.

"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"

"Jumala tiesi... tarkoitan... en tiedä", vastasi hän avuttomasti.

Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.

"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä
hiukkasen, ja --"

Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä
kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän
väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.

Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun
poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman
ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.

"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly.
"Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"

John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä.
"Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli
menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän
väliinsä -- jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun
täytyy mennä pois jonnekin."

Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin.
Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön
nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin,
sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja _minä_ vaadin sen."
Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!

Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat
toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan
selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat,
hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa
suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja
häntä alkoi peloittaa.

"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. -- Rukouksissa, katumuksessa ja
paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha
-- rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon.
Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko -- ei maailman, ei lihan, ei
perkeleen.

"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm
miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.

Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn
kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen
samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä
molemmilla käsillään.

"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa
oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään -- ei kerrassaan
mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän
hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän
lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika
ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin
hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni
jäsenen -- ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun
neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on
kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."

Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti
omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata.
Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää.
Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra
Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä -- niin se oli tosiaankin --

"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani,
jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta.
Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan
nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun
käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän
vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko,
lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."

"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä
siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa,
ja eihän sitä tiedä --" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija
huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.

"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie
pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy
pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä
on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia
kohtauksia..." Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne,
Jenkyns... Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?... Astukaa
sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani,
Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois,
mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi
sitten vähäksi aikaa."

Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti
kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.

"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John
Storm.

"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.

Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri
oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota
tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta",
ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan
-- vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani.
Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin -- näette,
että puhun aivan suoraan -- olen huomannut, että te ette ole oikein
hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on
järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista -- Niin pian kuin voitte tulla toimeen
ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin
suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö... Te muistatte tietysti,
että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko
kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina
väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin -- jos
hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin
astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän.
"Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina
ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni
te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä
olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä
raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi
olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta
hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa --"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta,
hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme
liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme
voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten
tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne,
että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt
meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen
piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko,
pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en
aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä
se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne
ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja
epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä
huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte
hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti
käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte
miehen liittolaiseksi -- kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan
nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin
tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja
minä voin kertoa teille, että -- huolimatta tuosta tulivuoresta, joka
naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni -- johtokunta ja hänen
ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä
tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka
murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli
tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille
hyviä lahjoja -- järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte
voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita
ja lohduttaa särkyneitä sydämiä -- mutta kuinka te olette käyttänyt
niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion
hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin,
sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa -- ja tuossa -- ja tuossa. Te
olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi _te_ olette
prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen
lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut
tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia
naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei
olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään
ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu --
nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! -- Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia --"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin
te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte
itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi
ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John
Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria
vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa
Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä
kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta
nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja
siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut
hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun
täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon
myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia
kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain,
aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen
ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo
nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina
muulloinkaan."

"Siitä vähät -- vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle
täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä
hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään,
mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset -- harhailevat ajatukset?
Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä -- hautautua
ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran... te voitte
suudella minua, -- poika, minä olen kyllin vanha, se on varma... Aja
James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori
Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä
herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä
ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista,
mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien
suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja
uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku
on iskenyt pahan silmän teihin -- joku nainen, sanoo hän, ja siksi te
olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin
kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko
on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä
teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä
antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän
järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki
onnellisiksi."



XIX.


_Martan Viinitarhassa_.

_Kadonnut, varastettu tai karannut_ -- pappismies, tuntee nimen
John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on
kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään
hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi
häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan
avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään",
millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa
tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista
palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä
te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän
jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa
kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa
hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti -- mieluimmin
persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä
kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen
perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra
Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi
Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa
linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan
ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen
minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että
jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake
olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon
siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän
myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi
hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä
käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja
jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua,
on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka
korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti
minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja
miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan
(se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten
ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla
nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli
yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon
nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku,
joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan
tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama _joku_
kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana,
niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja
on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun,
häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen
viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin
hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole
mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä
antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin
ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin,
mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota
ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni
ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita
ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa
minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa
maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen
portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti
kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka
portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen
palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle
teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan... Kiitos, kyllä hän
voi hyvin, molemmat voivat hyvin -- varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin
punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla
tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen,
jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät
ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille
imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi,
minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista.
Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti
heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun
parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en?
Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut
otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen,
voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä
maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin
vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko
hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä
olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole
saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta
minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta
minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa,
mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen,
tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota
pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä,
tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta,
kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä
kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin
rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika
heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se
riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja
vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin
suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle
nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota
sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin
kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua
Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että
Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka
hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi
Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi
Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja
minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi
takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin
täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory
saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: --

_Rakas Glory!_ -- Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi
Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä
kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina,
siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä
ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt
kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja
minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat
unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin
tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki
jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä
häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni,
sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta
kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua
katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta
ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon
muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä
tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi.
Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja
ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus,
että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan
kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen
huvittelijan uhriksi -- lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä
huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti
pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi
suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos
sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen
viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä,
sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä
muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan
tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään
käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on
kasvatettu -- yksinäisen vanhan miehen seurassa -- Jumala olkoon hänen
kanssaan -- joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja
rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni,
sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te
olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne,
Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena
minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta
nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa
viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni -- yhden isälleni, pyytäen
häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden
sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle,
vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka
hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun
käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä,
mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen
nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella
ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja
varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja
vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta
kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni
iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen
sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta -- niiltä päiviltä, jolloin
olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin
turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen
tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme
iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on
parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni -- toivoni erota maailmasta
ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko
tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne,
ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät
himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän
ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy
tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä
mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni
yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa.
Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi
johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä
pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän
puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen,
asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti
pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen
kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja
vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja
sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo
oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki
hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita,
taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti.
"Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat
kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on -- hm -- sairashuoneen
asioita, neiti, niin herra -- herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan
polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi?
Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle.
Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei
milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan
suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän
oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin
markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet
askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän
saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia
vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön
liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi
pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria,
kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja
useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri
oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi
tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että
sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä
laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin
kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

    "Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen
"amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun
varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat
puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien
nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä
rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään
käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka
näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he
hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui,
ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

    "Päivät, hetket pakenee
    Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli
tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä
ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku
elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan
sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä
odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen.
Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä
huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää
tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään,
purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän
nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä
saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä
kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana
aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin
sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä
yksinäisyyttään ja häpeäänsä.



XX.


Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan
heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä.
Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa
pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä
pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone
ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin
kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika
tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi
apu heti paikalla.

Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn
mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle
hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle
takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen
täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta
lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja
kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja
aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään,
lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja
että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia
hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.

Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä,
hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli
rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn
kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.

Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja
kirjoitti Drakelle.

    '_Hyvä herra Drake!_ -- Koettakaa tavata minua tänä iltana.
    Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen
    vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani
    loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan
    liljakädelläin' teille.

                                                  Glory.

    J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello
    kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie
    Marlborough Houseen.'

Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa,
juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut
mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä
se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen
huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain
ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."

Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa
klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan
hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa
leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu
oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki,
joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen
sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen
saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli
keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.

Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden
kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen
kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien
siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus
juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä
juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran
sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.

Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja
hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän
oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa
kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa
ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn
sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin
lammikon rantaa.

"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.

"Tiedän sen", vastasi Drake.

"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"

"Hän kirjoitti minulle eilen."

"Minustako hän kirjoitti?"

"Niin."

"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."

"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen
miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan
elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä... Kaiketi
hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"

"Niin -- on."

"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika
osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen,
kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta
puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä
egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta
teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."

"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä --
eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän
lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa,
portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan,
mitä kerroin teille kirjeessäni?"

Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi:
"Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki
keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake
huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että
hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt
kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta
Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken
aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani -- olen kovin
pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."

Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.

"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui
johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen -- minä olisin
helposti voinut auttaa teitä."

"Kuinka niin?"

"Olisin mennyt päällikköni luo -- hän on monen sairashuoneen päämies
-- sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei
ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti
paikalla. Mutta nyt -- nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja
taivas tiesi... Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory,
päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."

Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle
ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:

"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"

"Minä koetan miettiä."

He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä",
ajatteli Glory.

Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.

"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"

"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.

"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli
teidän ystävänne -- teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin
otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka --"

"Mutta minä en voi --"

"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää -- pyydän anteeksi --
ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne --"

"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet
lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.

"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä.
Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory -- ja se on myöskin muodissa nyt. Se
on tosi naisen työtä ja --"

"Niin hänkin sanoi."

"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies
ja suora ja --"

"Mutta _te_ sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja,
soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin... Mutta sama se.
Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio
milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."

Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen
silmiinsä.

"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen
kättään.

Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he
valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti
naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään,
johon minä kelpaisin?"

"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.

Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista",
ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli
sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?

"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen
eukon eteen?"

Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän
ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.

"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes
kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet,
kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin
olevani oikealla paikalla -- tarkoitan sillä paikalla, joka minulle
sopii."

Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan.
"Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa..." ajatteli Drake.

Glory alkoi itkeä. "Hän ei _tahdo_ muistaa", ajatteli hän. "Se oli
vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon
ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin
kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja
tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin..."

"Glory -- älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."

Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja
hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.

"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut
kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi
ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa
kulkuani niin monta kuukautta?"

"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle --
neiti Macquarrielle, muistattehan?"

"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä..."
Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin
äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.

"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin
helposti auttaa teitä."

Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen
heidän askeleitaan.

"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen",
virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen
onnettomuuttaan.

Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että
Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.

"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota
minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en
saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."

Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.

"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo
pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni
iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."

"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.

"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina
kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis --
kalliimpi kuin mikään maailmassa."

Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet
kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.

Drake puristi hänen kättään.

"Antakaa minun mennä", änkytti hän.

"Ei vielä -- älkää menkö vielä!"

"Antakaa minun mennä nyt heti!"

"Hetkinen vain --"

Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.

Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen
teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja
olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa
napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen
mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, _hän_ ainakin oli menetellyt
oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan,
ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista
syistä.

Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja
häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta,
jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.

"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin
voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."

Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta
puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta.
Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka
luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!

"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.

John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa
kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus
naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan
voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan
ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.

"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"

Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli
hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että
Drake oli kunnon mies -- hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka
ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut,
mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka
tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja
ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti --
tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan
miehen pukuun.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja
hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo
iva oli hyvin, hyvin julmaa.

"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän
olisi tämänkin kokemuksen perästä -- sitä vahvempi ja sitä puhtaampi
myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.

Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi
puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä.
Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.



XXI.


Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen
päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory
johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar
istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen
sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä
sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo
todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä
olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja
hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut
liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä -- vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään -- ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen
Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät
heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne
ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja
kumminkin... Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte
sairashuoneesta?"

"En ole -- en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne.
Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu
helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten
oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko
teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti
osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää
sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän
kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia.
Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi
tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän
oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää
kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein
olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen,
mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin
uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton
Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon
vaaroista...

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin
ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat
hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin -- en minnekään -- kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että
julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington
naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana
tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin
Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No
niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten
päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy
tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta,
kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien
poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.



TOINEN KIRJA.

HENGEN ELÄMÄ.



I.


Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten
isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin
kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun
henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät
ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien
tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina,
totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet.
Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja
piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut
aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt
taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse
ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin
ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman
sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies,
joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan,
vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt
niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet
houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa
ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh,
Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi
omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan,
kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa
kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu
opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston,
tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja
kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä
hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen
ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa
ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään
hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet
valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään,
niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun
hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi
Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä
olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin
hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä
olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni:
'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä
tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen
sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti
ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä
vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että
hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua
toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden
ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin
sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten
palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän
apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat
makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi.
Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina
aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä
komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua.
Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta
ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla
kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt
siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka
kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia
yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun
kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka
saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä
kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli
nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja
korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat
nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen
yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli
kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä,
kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli
oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa
huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin
päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat
hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät
siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka
melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat
toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan
sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät
saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus
ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John
Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli
luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet
kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli
yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia,
tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä
lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin
teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli
yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka
ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos
jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille,
jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen
suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja
raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan.
Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet
keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat
hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen
mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä
koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne
joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein
jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa
näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät
silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja,
hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun,
ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin
vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet
poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja
kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin.
Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu
korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä
kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli
suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen
muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti,
jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä,
joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki
yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen
kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan
tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli
lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka
istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten
muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten
kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello
taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen
toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta
ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat
kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria,
kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit
ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti
rukoukset. _Miserere_, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin
pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave
Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt
ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja
hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä
rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli
rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan
jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin
ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena.
Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot
olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien
huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea
lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina
ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone,
kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava,
jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen
lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää
rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä,
mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma,
täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti
määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode
ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja
huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha
ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle
yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on
jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi
kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette
anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma,
hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä -- ja vapaus
-- ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli
saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni,
mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät
silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan
hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi
siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi:
"Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä
että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä.
Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen
elämänsä veli Stormina.



II.


Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet,
joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi.
Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se
oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi
hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut
sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja
vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien
huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta.
Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin
ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän
oli tunnettu nimellä veli Antero -- sillä maallikkoveljiä nimitettiin
aina ristimänimellä -- ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja,
jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa
oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon.
Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän
hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan,
kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen
parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan
koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä
hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut
ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin,
sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet
tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen
ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet
käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei
ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä.
Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä
aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa
sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset
silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä
puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori,
heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat
tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä
syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi
ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että
veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan
vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee
nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän
on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut,
mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle,
ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa
ystävilleen, joista hän on eronnut -- saahan Herran palvelija rukoilla
heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä.
Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi
erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki
Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen
tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä
voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John
koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei
koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja
ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi
on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat
vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John
jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky
esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla
kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella
olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne
iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä
kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä.
Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla
alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana
kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin
käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää,
joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan
äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin
puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan
suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän
jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on
tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin
murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa,
palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt
Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa
ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen
ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän
koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja
varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää
ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa.
Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että
hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen
maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että
jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike
oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä
ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine
lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli -- lordi majorin
päivä, marraskuun 9:s päivä -- ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli
varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti
maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn
alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei
voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat
soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja
tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä,
kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo
tulvivat tungokset -- miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka
parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory,
huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas
jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan
riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen
ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut
maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset
veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John
Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli
omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja
kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille.
Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta
nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan.
Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla
solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen
puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja
palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena
siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria
Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

    "Hyvästi surun laakso
    Ja melske rauhaton!
    Sun hylkään astuaksein
    Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John
poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli
hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät
maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä
tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut
luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce
quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

    "Kuolemallaan kuolon kaasi,
    Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko
maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta
puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma
oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla
alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan
tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui
hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika
jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että
olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön
jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa -- hoitajattarien
tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin
otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti -- sairaalassa, tarkoitan
--"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä -- sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka
he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän
lähtiessänne -- kaikki onnellisia ja... eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella
äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On
väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me
olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi
-- ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle
jotain... Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja
kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä
molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota
salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli
säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään
säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin
jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne
tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa?
Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se
oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja
turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa,
suojaavaa kättä -- mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli
nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt
mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut,
oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous
oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua.
John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus
johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja
Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja
tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen
otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän
koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut
jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita
vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn
puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta
sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen
rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän
uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti
päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen
hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin
tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali --
minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja
sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo
ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.



III.


_5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C_

Marraskuun 9 p. 18--.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti
ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa --
tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut
sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada
viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi
kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä
ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä
naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen... niin mitä
tehdä?

Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin
olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin
pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää.
Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin
pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma
näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu,
jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin
sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi
Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin
katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt
oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä.
Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset
tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja
puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.

Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran
vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen
juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen,
soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi
ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi
majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee
varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin
ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut
itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin
unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas
isoja poikanulikoita.

Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli
ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia
kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta"
ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan
lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit
kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi
hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta
ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin
samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen
aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku,
jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment.
muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä -- se oli kerrassaan
ihmeellistä!

Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat
poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu
kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa
kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi.
Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli
hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti
vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti
vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.

Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille!
Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita
Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja
balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka
"vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen
ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit
keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota
herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan
seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi
pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka
oli viety ulos tuuletettavaksi.

Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia
että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei
kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien
soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi,
ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin
syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että
kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta
kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset -- hän ei olisi
kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi
tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.

Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen
mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut
yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä
hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin
pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani,
sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni.
Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen,
ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä,
joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä
kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella
uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi
majorista.

Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla
ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron.
Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin
yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa,
komeassa Lontoossa -- otaksu vain -- ettei sinulla ole kotia eikä
ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu,
ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä
tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi
hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä
näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi
saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."

Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän
kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta -- muutoin
lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä.
Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona
huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja
kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen
kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin,
minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa
taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.

Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska,
että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin
täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick
Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi
minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen
maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin
vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja
kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän
riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa
silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi,
joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei
huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli
sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista
huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.

Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia
nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä.
Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa
kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja
lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte
ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako
kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä
riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.

Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä
parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon
ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli
sopiva -- täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen
shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin
komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani
minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi
minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa,
sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita
sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta
hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria
neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä
taas.

Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain
pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia
tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani.
Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa
kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään,
alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?"
"Teatterissako?" -- "Niin -- nii-in, -- teatterissa minä..." "Minä en
ota luokseni ketään teatterilaisia."

Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua.
Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi
lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo
jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt.
Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää.
"Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar",
sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym -- ei, ei hymyillen, sillä
hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä
luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä
kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se _on_
todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten
tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä,
että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän
näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin,
että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei
hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi
seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut
ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka
tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."

Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa
minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa
en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa
sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli
musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis
minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta
naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä
läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka
eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret
rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi
ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.

Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut
Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti
minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä
nyt olin usvan keskellä!

Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on
savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se
sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin
tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä
maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo
on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit
ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat
tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä
samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat
ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui
mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää
minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin
henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi
minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt
tässä kuhnailla!"

Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä
paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki
ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo
"joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut
oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen
meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo
siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden
enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.

Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle
parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin
muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen
toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö,
jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun
neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja
raittiina ja tyytyväisenä elämääni.

Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin
kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa.
Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta -- jos
todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että
minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva
Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja
maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille
raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm
oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla
hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee
heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien
valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus
kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten...

Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en
aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä
ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille,
tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin
olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua
peloittaisi -- ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni
minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja
ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän
lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla
virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole
oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja
siis -- vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana,
niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen
kaikissa asioissa... Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme
niitä viikossa voi tapahtua!

Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo
rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin
lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan
ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä
paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen
leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän
suurta suudelmaa teille kaikille.

Glory.

J.K. -- Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon
ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin --
tiedonanto estetty -- sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti
puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä
on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta.
Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen
mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen
rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja
vasemmalla, kanonikkoja edessään -- mutta huhu kertoo, että John itse
oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen
juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut
ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä
pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää
elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi
minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta
ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut
äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan
tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä
inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena
lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi
minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John
Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä
matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. _Bunyan_, Kristityn Vaellus.
Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan
epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia
pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka
hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä
hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia
matkallaan.

Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla
kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään,
ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni
itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun
ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois
kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta.
Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä,
ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin
korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää,
joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin
sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide
siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta
minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että
huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta
puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja
minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita
juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta
minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut
kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos
hän olisi kysynyt _minun_ mieltäni, niin... Mutta mitäpä siitä! Naakkaa
ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu
kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että
hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.



IV.


Talo, jonne Glory oli paennut sumusta, oli pieni, likainen tupakkapuoti
kapean kadun varrella Holbornin ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä.
Puodin hoitajana oli sama lasten kasvattaja, jonka Glory oli tavannut
Polly Loven luona. Tytön mieleen oli johtunut eukon osoite ainoana
pakopaikkana tuona masentavien pettymyksien päivänä, tuona kauhun
yönä. Rouva Jupen mies, West Endissä työskentelevä viinuri, oli
yksinkertainen, avuton olento ja hyvin ihastunut vaimoonsa, joka petti
häntä aika tavalla eikä ollenkaan ilmoittanut hänelle liikkeensä
pimeitä puolia. Heidän tyttärensä, jolla perheen kesken oli nimenä
"Booboo", oli hiljainen, viisassilmäinen, pehmeäposkinen lapsi, jota
oli kasvatettu auttamaan kauppapuodissa ja pettämään kansakoulujen
tarkastajaa.

Tullessaan ensimmäisenä aamuna alakerrassa olevaan ahtaaseen, likaiseen
vierashuoneeseen katseli Glory ympärilleen aivan kuin hakien jotain,
mitä hän ei nähnyt. Silloin rouva Jupe, joka juuri oli aamiaisella
miehensä kanssa, avasi pienet vilkkuvat silmänsä sanoen:

"Kyllä tiedän mitä te haette -- lasta tietysti".

"Missä se on?" sanoi Glory.

"Mennyt, kultaseni."

"Ettehän tarkoittane --"

"Ei, ei se ole kuollut, mutta minun täytyi antaa pois se pikku raukka."

"Jaa, näettekös neiti", sanoi herra Jupe suu täynnä ruokaa, "minun
rouvani ei voinut hoitaa lasta ja puotia yhtaikaa. Siis oli selvää,
että --"

"Oikein minun sydämeni murtuu, kun ajattelen sitä. Se oli niin sievä ja
herttainen raukka --"

"Tietääkö äiti siitä?" sanoi Glory.

"Ei se ollut tarpeellista, kultaseni. Minä tunnen niin hyvin sen
ihmisen, jonka huostaan jätin lapsen, ja minä olen tosiaankin niin
kiitollinen --"

"Se oli välttämätöntä, neiti -- puoti rasittaa rouvan voimia liian
paljon nytkin --"

"Enhän minä siitä piittaisi ollenkaan, jos olisin yhtä terve kuin
ennen, silloin kun Booboo oli pieni."

"Mutta se ei ole sama enää, ei se ole, ja rouva on usein sanonut,
kuinka mielellään hän ottaisi nuoren neidin auttamaan puodissa --"

"Kauniilla neidillä olisi hyvä tulevaisuus semmoisessa paikassa,
kultaseni."

"Tietysti, tietysti, ja kun minä näin tämän nuoren neidin astuvan
sisään ovesta, ajattelin heti, että tuossa se on se oikea."

"Niin minäkin. Minä tunsin neidin heti ensi silmänräpäyksessä, ja jos
vain neiti todellakin tahtoo jättää sairashuoneen ja aloittaa uuden
uran, kuten eilen sanoitte --"

Glory keskeytti heidän puheensa. He olivat kokonaan erehtyneet. Hän
oli tullut heidän luokseen vain vuokralaisena, mutta ellei heille
soveltunut häntä pitää --

"Kyllä, kyllä meille soveltuu, kultaseni, ja ellei teitä miellytä koko
puotihomma, niin onhan tässä Booboo, joka tarvitsisi opetusta --"

"Mutta minä voin maksaa puolestani", sanoi Glory, "ja sitten hänen
täytyi kertoa hiukan tuumistaan. Hän aikoi ruveta laulajattareksi, ehkä
näyttelijättäreksi, eikä hän luultavasti tulisi kauan olemaan heidän
vuokralaisenaan, sillä niin pian kuin hän vain saisi paikan --"

"Aivan kuten itse tahdotte, kultaseni. Olkaa kuin kotonanne. Mutta
älkää kiirehtikö sitä paikan ottoa. Hyviä paikkoja ei niinkään noukita
tien vieriltä näihin aikoihin. Sovittiin kuin sovittiinkin, että
Glory asuisi tupakkakauppiaan luona, ja herra Jupe lupasi tuoda hänen
kirstunsa sairashuoneesta samana iltana tullessaan kotiin työstään.
Hänen piti maksaa kymmenen shillingiä viikossa täysihoidosta, joten
hänen rahansa kestäisivät neljä tai viisi viikkoa ja vielä jäisi vähän
ylikin. Mutta johan minä aikoja sitä ennen saan ansiotyötä", ajatteli
Glory ja hänestä tuntui kuin hänen varansa olisivat loppumattomat. Hän
rupesi heti hommaan, vaikkei hän ollenkaan ymmärtänyt koko puuhasta
muuta kuin että ensin piti hakea jokin paikanvälitystoimisto. Rouva
Jupe muisti tietävänsä yhden tuommoisen toimiston.

"Se on pienellä kadulla, joka eroaa Waterloo Roadista", sanoi hän, "ja
ikkunassa on nimi Josephs."

Glory löysi herra Josephsin käärittynä nahkaturkkiin ja oopperahattu
päässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä valokuvia alastomista tai
puolialastomista henkilöistä, ja niitten välissä riippui kimpuittain
teatteri-ohjelmia aivan kuin arkkiveisuja virsikauppiaan pöydällä.

"Mikä teidän erikoisalanne on?"

Glory vastasi hermostuneesti ja epävarmasti.

"Mitä te siis osaatte tehdä?"

Hän osasi laulaa, lausua ja matkia ihmisiä.

Mies kohotti olkapäitään. "Minun taksani on kaksi guineaa heti ja
kymmenen prosenttia palkasta."

Glory nousi mennäkseen. "Se on mahdotonta. Minä en voi --"

"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?"

"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?"

"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä
hyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille
ensimmäisen paikan, minkä saan."

Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi
osoitteensa.

"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.

Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän
palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin
tyytyväiseltä.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita
kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka
voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."

Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko,
eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan
hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja
varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain
odottaisi --

Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia,
ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän
ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä.
Sen hän teki mainiosti -- matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja
olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.

Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui
sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen
viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän
rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."

Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi
olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen
terveytensä oli niin heikko -- aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa
täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.

"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos
semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse --"

Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi
hänen täytyi suostua.

Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n
ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja
heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt
kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli
ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa
vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän
oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista
kuukaudessa."

Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä,
heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä,
heidän mielittelynsä -- kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön
masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista
huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin
sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle
tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia
heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis
joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.

Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen
ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi
sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä
oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli
Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta.
Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka
Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman
palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? -- Toinen kirje oli isoisältä:

"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon
vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti
ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa
tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo
vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan
mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis
Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää
kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se
kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen
sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä.
Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa
minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle
tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että
hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta
itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla
ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että
hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu,
puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen
uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet
ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."

Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä
matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:

"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt
sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä,
mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka
Glenfabassa -- muistathan sen -- sen, joka oli vangittu ja veti
perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun
täytyi leikata nuora poikki -- minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei
pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen
kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on
työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä
aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta
hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin
kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä
tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla
on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa
minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut
hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa,
aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun
huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei
tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa
mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät
avioliittoa ja tyhjät arvat -- oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että
minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista.
Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka,
että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon
sieltä, ja olisinpa minä mies... Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät
ystävät!"



V.


John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa,
nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta
ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli
siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain
siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät
ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin
harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä
se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa
öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko
luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse
perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.

Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa
ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden
lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen
suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun
tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen
sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita
ikipäiviksi.

Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa
pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa
kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä.
Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä
lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat
paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John
Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta
mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen,
ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä.
Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli
vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta.
Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen
ollut huomannut, että se oli niin mukava.

"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.

"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.

"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."

"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta
ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa
suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja
työskennellessänikin --"

Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.

"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle
silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan.
Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä _ette_ sanonut. Oli
väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos
te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain
voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa,
niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"

"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.

"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin --"

"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän
täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."

"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse
ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä
--"

John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi,
veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa,
ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.

John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.

"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa
henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku
Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja
rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."

Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa
lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan
valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki
itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat,
nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli
raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio
kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja
kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.

"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei
enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän
varmaan --"

"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te
tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle -- kuinka se haihduttaa
ajatuksia ja viilentää --"

"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä
vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."

"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus
nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän
kerran ilmoittaa minulle jotain."

"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."

"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin
päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi
kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi --"

Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien
tulevia synkkiä päiviä.

"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"

"Tarkoitatteko --"?

"Ketään sukulaista -- sisarta?"

"Ei."

"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."

"Älkää kysykö, veli Paavali."

"Miksi ei?"

"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä --"

Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti
nosti sen ylös sanoen:

"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy
teiltä."

Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain
ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen
maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."

Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa
ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti
naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota
salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni
käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle
annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin.
"Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole
inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan
samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa
kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.

Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että
valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä
hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin
seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat
punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän,
"mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä
kidutuksessa. Jotain on tapahtunut -- minä näen sen selvään, mutta minä
en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi
kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme,
että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"

"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja
sitten seurasi kamala äänettömyys.

"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi
kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"

Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta
tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin
huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois,
pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä,
ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi
äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"

Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii
kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.

Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen
kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei
silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä
eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä.
Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.

"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.

Veli Paavalin pää vaipui alas.

"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on
minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."

Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui
huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut
kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.

"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja
minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän
oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan
ulkomaailmaan.

Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi
on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo
pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin
häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja
huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla
aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin
rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja
päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä
vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."

Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi
sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi,
ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa
ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen
jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja
sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen,
kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä.
Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä
komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja
sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa."
Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus
hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä
koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.



VI.


Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla
veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan
naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton
poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan
mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä
pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli
kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.

Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti
kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä
mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa
Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa
kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"

Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa
ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä
joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin
he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen
hellyyden?

Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja
kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan
yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän
katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven
kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen
enempää ulkomaailmasta.

Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois
lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui
kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli
Paavalin sijasta.

"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.

"Mutta isä --"

"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte
itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."

"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen
pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.

John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona
miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni
täällä kuin ruuvipenkissä?"

Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon
ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen
täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama
kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi
perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän -- jos Glory
joutuisi turmioon -- silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen
epätoivoonsa verraten.

Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille
hänen viereensä sanoen:

"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"

"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"

"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä
jatkamasta häpeällistä elämäänsä."

"Oletteko varma siitä?"

Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."

John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.

"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli
Paavali.

"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.

"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun
sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon --"

"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."

"Sen teen", sanoi veli Paavali.

"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."

"Niin, minä _teen_ sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen
päin.

Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi",
sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa
häntä silmiin ja pyytää."

"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.

John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.

"Mutta ellei hän suostu --"

"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"

Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.

"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja
sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen
elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä
äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."

"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko
maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä
paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt
on. Anna veljen mennä häntä etsimään."

"Kuka se on, poikani?"

"Veli Paavali -- sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla
ajattelematta häntä alati."

"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin
vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä
koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat
tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."

"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä
hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa
tuhat kertaa hartaammin."

"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien
muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin
avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."

"Se on siis mahdotonta?"

"Aivan mahdotonta."

Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella
katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki
vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.

Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän
tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa,
tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:

"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"

Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön.
"Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä
minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en _minä_ kielläkään sinua
-- vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."

Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat
hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat
vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui
selälleen pyörtyen.

Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat
hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen
syliinsä:

"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."

Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan
veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan.
Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on
hänet vallannut."

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa,
jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien
itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja
sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus
Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt
kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi
kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo
kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt
valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta.
Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa
luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti
niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla
ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen
siis ei kuuntelisi veren ääntä?

Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät
takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.

"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.

"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.

"Kuinka niin?"

"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."

"Tekö?"

"Minä. Kuunnelkaa!"

Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät
mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet
vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat
yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.

"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"

"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.

"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"

"Veli Antero."

"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.

"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja
haukkuu kuullessaan askeleita."

"Ei minun askeleitani", sanoi John.

"Minä menen", sanoi Paavali.

"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne
on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät
sisarenne luo."

Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.

"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin
rangaistukseni", sanoi Paavali.

"Minä myös", sanoi John.

Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten
oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja
veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään
veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.

"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta
sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua
valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea
helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."

Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin
vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä,
mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme
tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"



VII.


Neljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle,
meni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen,
hämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat
ja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti,
mutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen
kuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin
hänet huutamalla: "Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä,
tyttöseni!" Hän siirtyi taakse odottamaan.

Yksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot
iloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat
tervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti
juttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta
tai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. "Sinä olet mätkinyt
punamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni", sanoi yksi
tytöistä.

"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta."
-- "Tällä ei pitkälle potkita", sanoi eräs miehistä kilistellen
muutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen
kanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi
koristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta
ja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien
rivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli
tusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä "kunnon
teatteripapaksi" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti,
pariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli
shillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: "so, so pojat" ja häätäen
heitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät
kuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen:
"Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!" Kaikki nauroivat
ymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: "Mitä nyt seuraa, teatteripappa?"
"Nyt seuraa matka 'köyhälään!'" sanoi toinen, ja joukko odottajia
siirtyi kapakkaan.

Samanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi
Gloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti
koristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi
uudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: "Kuka se on
tuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?" Hetken
kuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.

"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla", sanoi hän
työntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella
punaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä
riippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli
täynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.

Glory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset
sekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus
naurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä
takaisin sanoen: "No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?"

Hän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja
hän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.

Glory nousi heti paikalla. "Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään
paikkaa minulle", sanoi hän.

"Istukaa, lintuseni."

"Ei, kiitos."

"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy
odottaa --"

"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän
lupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes
tilaisuuden esiintyä kerran."

"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää
teidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä
teillä ei ole."

"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi
toimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä
itse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin
teatterin johtajalle -- armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!"

Juutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: "Hyvä on.
Koska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla
sanon hyvästi teille."

Mies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen
huolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi
sen sitten Glorylle sanoen: "Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää
tulla takaisin."

Astuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu
erään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle.
Portaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli
lähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin,
mutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja
kiirehti Temple-asemalle.

Teatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän
sieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen,
katsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen
ystävällisellä äänellä: "Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?"

"En", sanoi Glory.

"Niin, tietysti ette -- katsokaa", ja hän ojensi kirjeen Glorylle
luettavaksi. Siinä oli:

    "_Hyvä_ -- -- Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta
    paikkaa. Hän ei ole -- -- arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne
    ja teitä kiittää

                                               Josephs."

Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti
hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä
ystävällisesti olalle.

"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on
erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."

Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta.
"Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta
salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos
tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen --"

Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen,
mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin
ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista
shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi
voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen
myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina,
myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.

Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin
Anna-tädille:

"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse
teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu
tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties
tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen
ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. -- Lunta, lunta, lunta!
Lunta tupruaa joka päivä."

Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa
hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita,
ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen
tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen,
kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen
palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin.
Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien
iltalehteä sähkövalossa.

Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin
verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua
tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä
puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones --
häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal
Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista.
Charlie oli hänen nuori ystävänsä.

Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä
nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon
soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen
käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli
mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät
puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.

"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi
Aggie.

"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.

"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan
klubeissa."

"Missä klubeissa?"

"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."

"Niinkö?"

"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja
kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."

Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory
oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi,
jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin
kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä
maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista
klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.

"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin
taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa,
puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."

Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien
olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.

Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen
huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku
toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli
syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä,
ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin
aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten,
kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle...

Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli
huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista
oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi
musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen.
Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö
oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi
häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle
piletin kuiskaten sulavalla äänellä:

"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."

Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon
sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen -- siinä
kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon
katkeruutta ja häpeää elämässä.

Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä.
Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut
vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan.
Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan
niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä
muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi
Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"

Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi
pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän
seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja
sitten hän kuiskasi:

"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"

Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:

"Antoi tämän tässä -- ohjelma, olkaa hyvä."

Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta
pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.

Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti
pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.

Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille
Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän,
pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle.
Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan).
Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän
ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei
kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.

Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli,
mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla,
joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen
täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista
näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan -- hän ei voinut olla
nauramatta.

Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä.
Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä
lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli
postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja
ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän
kirjoitti:

"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme
siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen
sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa
postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin
pikkuinen rahasumma."

Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan
kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"

Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun
hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä
istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein
tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin
kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut
häntä puhuvaksi rummuksi.

Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä
Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne
Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan
luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten
kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen,
mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten
kautta takaisin.

Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa.
Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu
hattu päässä.

"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin
tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä
on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua,
joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon
pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten?
Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran
viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät
minusta --"

Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui,
kirjoitti hän kotiin:

'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.

Todistus: minä.

Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on
tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle,
ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa
ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en
tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä.
Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan.
Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää
kauhistuko -- me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme
teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä.
Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan
kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu,
kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä
polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva,
"vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi,
hyvästi!"



VIII.


"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat
alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska
hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory
taas myymäpöydän taakse.

Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun
varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on
toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä,
iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti,
nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää,
mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla
tahtovat työntää näkyviin.

Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja
tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä.
Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden
likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja
elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä
varpusia keväällä.

Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana
puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat
"sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin
Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen
nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.

"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä
kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa
posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?"
"Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon
levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen
luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa
vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko
seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla,
jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit
irrallaan aaltoili."

Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin
elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella
Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä
kuin hän pitäisi siitä?"

"Ehkä pidän -- ehkä en", sanoi Glory.

"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä,
mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö
on minkään näköinen niin -- ymmärrättehän."

Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään
huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen
hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista
pientä roskaa. Morjesta vaan!"

Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä.
Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu
toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva
Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa
olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven
tuttavaksi, niin --

Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.

"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.

"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"

Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin
kuunnellen.

"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin
alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien
välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja
vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä
minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme
lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme
pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme
suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä
samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti
kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi
työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä
niitten levittelemistä leposohvalle.

"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi
se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun
osoitti hän siellä olevia pukuja.

Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain
kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät
huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan
ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista.
Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi
puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen
kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat
Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.

"Neiti Bellman arvatenkin?"

"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui
sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista
rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että
hän oli jossain ennen nähnyt hänet.

"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa.
"Auttakaapa pois päällystakkini."

Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet,
ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä
rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.

Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli
Glorya peilissä.

"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"

Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he
jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.

"Oh, _kiitoksia_", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja
kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää
tuntunutkaan hauskalta.

"Mikä nimesi on, tyttöseni?"

Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa
pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani
hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."

Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän
huudahti:

"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"

"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen
olkapäitään.

"Irlantilainenko?"

"Jotain sinne päin", sanoi Glory.

"Saanut sivistystä, eikö niin?"

"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta --"

Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän
ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti
taputti häntä kädelle sanoen:

"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista --
_kaikki_ ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."

Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua
näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa
syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri
virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee,
olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat
ulos -- pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen
ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle
pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti,
ja -- miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.

Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas
uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet
pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he
tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa,
milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista -- "Lordi
Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän
kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty
vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." -- Joskus keskustelu kääntyi
koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka
vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."

Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli
huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy",
ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta
vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää
muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella,
joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."

Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä
pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! -- Seuraavana
aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen
kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten
hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia
kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat
onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi
ymmärtää mitä.

Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen,
se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä
eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia.
Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä
kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin
aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.

Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin
Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi
pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä
singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan
naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden,
ja hän... Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!

Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi
taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"

Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän
tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään
pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun
seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen
näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.

"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi
herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"

Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa
olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti
huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty
Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"

Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja
teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi
Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän
kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan _minun_ suostumuksellani",
sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin,
armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" --
"_Sinä_ olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"

Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja
syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja
heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin
viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet
"jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."

"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde
ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti
näyttämöllä.

Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin
johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä
ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista
rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja
hän oli hämillään ja tyytymätön.

Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja
näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan
luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin
sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan
hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja
syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin,
missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka
oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää
sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku
kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.

"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne
huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne
säestämään."

Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle
sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja
hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku
nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta
ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi
heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle
tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut
ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat
häntä.

Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei
ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli
Drakelta:

    "_Hyvä Glory!_ Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä,
    päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle
    ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme
    St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti
    Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän
    erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne

                                                F.H.N. Drake."

    "Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory
    rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä
    jälkikirjoituksen:

    J.K. -- Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan
    joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen
    rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he
    epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi
    heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin
    ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat
    kotoisin."

Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa
sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli
vanhalta pastorilta:

"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun
karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä
ilo se oli meille! -- tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän
täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi,
kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat
vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen
juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla
Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja
juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli
kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään
pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon
tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala
sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin
oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin
oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää
sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa
Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani.
Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen
jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."



IX.


Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin
toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin
mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin
liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut.
Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin
helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä
myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt
tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina
tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät
kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.

"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."

Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen,
joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä
tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli
turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään
tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai
näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä,
ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.

Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa
viimeinen päivä.

"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa
ohi.

Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli
hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja
toimettomaksi.

Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin
lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki
ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet
lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin
ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat
iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi
kuullut niin paljon naurua luostarissa.

Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö
oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa.
Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet
ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin
kirkkoon kärsimään rangaistustansa.

Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira,
joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä
pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.

"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista,
kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita
tällaisena yönä."

Hän pyyhki pois lumen kengistään.

"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm,
ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut,
hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää
yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä
Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan
sen."

Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne
mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän
toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat
pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin
päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää
kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja
kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.

Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan,
joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula
ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi
kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi
helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.

"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän
ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen
suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja
jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän
on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta
elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain
synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen.
Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän
valaimmekin laita. Hyvää yötä!"

Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli
puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän
heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven
viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.

"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi
pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei
voi siitä närkästyä."

Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui
ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu
kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet
luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit
vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät
kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.

"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.

"On."

"Juuri äskenkö?"

"Ei -- puoli tuntia sitten."

"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."

"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."

"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"

"Ei milloinkaan."

"Makaako isä rauhallisesti?"

"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."

"Veli Antero --"

"Mitä?"

"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"

"Tiedättehän, että tekisin."

"Vaikka se olisi vaarallistakin?"

"En pelkää vaaroja."

"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"

"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."

John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme
kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.

"Oh, en mitään -- en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain
koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua
hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."

"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"

"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli
Paavalille olla kirkossa."

"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa
minut aina ajattelemaan äitiäni -- en ymmärrä miksi."

John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan
pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:

"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"

"Ei tänä yönä, veli Antero."

"Hyvää yötä, veli Storm."

"Hyvää yötä, poikaseni."

John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana
yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta
kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki
oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta,
missä veli Paavali luki rukouksiaan.

Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan
portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan
alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan
ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen
omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa
syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo
vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä
kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän
sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti
Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli
huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.

Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava
toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin
askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään
kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.

Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä
hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän
kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen
hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.

Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin
astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän
kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi
samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän
liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä,
mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset
avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira
alkoi haukkua -- joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi
lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen
vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut
oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita
kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä
Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"

Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä
kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat
hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies
on kuolemaisillaan", sanoi toinen. -- "Juudas!" -- "Hän hoipertelee
helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa
kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja
uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.

Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka
tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat
täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja
puheäänten kajahtelemista.

John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja
astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti
sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen
hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi
sakariston oven ja meni kirkkoon.

Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin
aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja
lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa,
silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman
kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:

"Paavali!"

Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan
näköisenä.

"Mutta lamppu -- minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin
noutamaan sitä?"

"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko
näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä
rangaistustanne?"

"Se on totta."

"Tulkaa tätä tietä -- hiljaa!"

He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia
värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.

"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.

"Unohdin senkin -- se on kirkossa."

"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa
kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."

"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.

"Mikä?"

"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä.
Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten --"

"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä
nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä
itse."

"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka
tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."

"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"

"Kuuntelen."

"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."

"Martan Viinitarhaanko?"

"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea -- muistatteko?"

"Hoitajatar Quaylea."

"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet.
Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä
tapauksessa --"

"Mitä?"

"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"

"Sain."

"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen
kappalaisensa lähetti sen -- muistattehan? Sanokaa, että siinä on
hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla
makuuhuoneeseen. Sitten --"

"Mitä?"

"Sitten _hän_ sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."

"Mutta jos hän ei ole kotona."

"Hän saattaa olla poissa -- nyt on uudenvuoden aatto."

"Niin?"

"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."

John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli
kiitollisia siunauksia hänelle.

"Älkäämme puhuko siitä... Onko teillä yhtään rahaa?"

"Ei."

"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne
tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."

"Minä en tarvitse mitään -- voinhan kävellä."

"Siihen menee kokonainen tunti."

Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme... yksitoista on kello.
Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."

Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."

"Minä palaan jo kello viisi."

"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."

"Hyvää yötä siis."

"Odottakaa!"

"Mikä on?"

Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.

"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."

"Sisareniko?"

"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."

"St. John's Woodiinko?"

"Sanokaa hänelle", -- John koetti pysyttää äänensä tyynenä -- "sanokaa
hänelle, että minä olen onnellinen -- ja iloinen -- ja terveen ja
reippaan näköinen."

"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne
aivan liiaksi minun --"

"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain
-- lähettää jotain -- jotain sanaa -- sanomaa... Kaikkivaltias ei siitä
vihastu... Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"

Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John
seisoi yksinään.

"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.

Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki
hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään:
"Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen,
mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.

Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen
millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan.
Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon
yöhön, mutta vapaana, vapaana!

Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin -- alas
Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin
St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt
odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata
ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti
rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään
keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli
niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain
Glory!

Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin
eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin
katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin
pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.

Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat.
Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin
varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!"
sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.

Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja
tyttöjä vetäen:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin,
niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin..."

Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja
äänekäs nauru seurasi.

Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!

Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä
semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen
toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä
ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan
ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä
vain.

Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui
kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin
yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi!
Juudas!

Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.



X.


_The Little Turnstile_.

Uudenvuoden aattona.

Hurraa! Hurraa!

Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos,
enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme
vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja
kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa
on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen
nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin -- minä
nimitän heitä kolmeksi sulottareksi -- avulla, joihin taasen tutustuin
siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha,
kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea,
mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä,
jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin
puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen.
Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan,
joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei
ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin
siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.

Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä
surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä
uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella
sitä. Se paikka oli teatteri -- niin, aivan totta, teatteri -- mutta
keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja
muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä.
Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen,
joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi),
ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen -- täällä sitä
paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.

Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen
aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli
ennen ensimmäistä luomispäivää -- se on autio ja tyhjä ja pimeys on
sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei
sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä
raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan
kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua
Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä,
muistattehan?

Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi,
kuusi ramppikynttilää -- kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä --
sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää
konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin
pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että
purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä
kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä
sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus
tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten
minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista
lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle
kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin:
"Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n"
Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja.
Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa
huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun
samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat
suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.

Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia
voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että
ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen:
"Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain -- sinä, sinä, sinä!" Se oli
ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle
huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin
olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en
osannut, kurkussani oli jotain estämässä.

Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en
tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta
paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja
huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile.
Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana
oleminen. Niin, minä _olen_ ollut vain laiskana, vaikka en ole
tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet
suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta
maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut
maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja
rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että
maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali --
niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa
sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys
sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin
sinä suvaitset tahtoa -- myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi
ihanaa!

Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on
ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee
minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin
käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle... No niin,
jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja
toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin
koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen
voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään
sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon
taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen)
huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja
entäs rouva Jupe ja herra Jupe -- herra Dupe [Dupe -- herkkäuskoinen,
narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä
minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia... Mutta toisen kerran,
toisen kerran, hyvät ystävät!

Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt
ollut Lontoossa. _Tempus fugit! Tempus_ todellakin _fugit_ hirveätä
kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta
vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot
kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti
leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka
_hirveän_ kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja
kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä
ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä
katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin
ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello
kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että
Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää
nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän
loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi
sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa
metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan
kahvia ja korinttikakkua.

Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime
vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen
hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän
lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui,
sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa
lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!

Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka
olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä
tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen
Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi
minut --

Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin
sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta
saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on
todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen,
kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun
katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina
olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo,
niin... Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon
heitä!

Glory.

J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei
enää muista meitä ollenkaan -- ei ainakaan minua. Minä otaksun, että
hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on
tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä
myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään
saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani
ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen
risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet
vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita
minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.

Minusta tuntuu mahdottomalta, että _hänkin_ on Lontoossa. Kuinka
kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia,
uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä!
Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa
täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset
eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä
täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla
ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin
ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään
pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St.
Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen
kunniakseen!



XI.


Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin
ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen
ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän
hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut
kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia
kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.

"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia
kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin
sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti
silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:

"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän
puolestanne."

"Tarkoitatteko...?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi
avoinna.

"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen
innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."

Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen
erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina
löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he
olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.

"Te luulette siis, että olisi mahdollista..." aloitti Glory pidättäen
henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.

"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."

Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön
tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon
tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton
säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee
saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin -- eikä sitäkään kuorossa.
Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista
vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis.
Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi
Glorynkin, ja jos --

Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.

"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan --
vuosien kuluttua, ehkä --"

"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun
huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."

Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa
sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja
tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon --
kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta,
vieläpä viisikymmentäkin.

Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen
sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista
pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla
erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan
hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi
siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä
ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.

Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön
tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa
nyt oli esimerkiksi S--. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin
keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt
olikaan!

"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni --
ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan
houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee
tunnetuksi."

Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui
unelmiinsa.

"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen
Glorya kiiluvin silmin.

"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"

Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli
äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli
sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän
sanoi:

"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle -- hm --.
Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle,
neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy
teidänkin joskus tehdä jotain minulle."

Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme,
ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä",
sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."

"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön
päätä ja suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen
unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen
kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut
mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen
häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on
saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen.
Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan
punaisena, astui oven eteen.

"Rakas lapsi, ette kai aio... Tuommoinen leikki --"

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.

"Mutta ettehän toki aikone... Teatterissa siitä ei välitetä yhtään
mitään, tiedättehän --"

"Avatkaa ovi!"

"Todellako! Se on tosiaankin --"

Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä
syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla.
Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt
lapsi.

Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut
mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken
tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka
kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon
julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä
ainoastaan ulkomuodollaan!

Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä
murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan
taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta
huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli
kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen
tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja
koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.

"Onko kirjettä tänään?"

"Ei ole, neiti."

"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta
vuotta teille!"

Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta
olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta
jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän
tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."

"Oo -- ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä -- enkä minä enää tule
takaisin. Ottakaa tämä!"

"Ei, ei, neiti!"

"Teidän täytyy."

Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta
ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti
sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.

John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä.
Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät
heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä
luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi -- jokin
sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt
haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.

Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen,
ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin
ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto.
Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin
pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten
mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long
Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:

"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan
näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin
variksenpelätiltä.

"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä
kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä.
Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli
päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa.
Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui
punakuume -- sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä
tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia
teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole
rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen
silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"

Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset
melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja
sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja
väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään
päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.

Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla
koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he
laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista.
Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se
on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen
olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli
munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja
leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa
hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo
nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli
hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli
kiitäviä pilviä vastaan.

St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset
huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka.
Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti
pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento,
ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi,
katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki
tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas
tungos alkoi purkaantua.

Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan -- se oli
niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän
kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa
"yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia
toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän
mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään
teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.

Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se
oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja
oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne
nyt asialle -- viemään tärkeätä sanomaa -- tapaamaan lääkäreitä tai --

"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi",
ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi
mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John --

"Hyvää uutta vuotta!"

Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien
häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri,
musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen
käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni
lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen
otsan paljaaksi.

"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's
Churchyardilla!"

Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja
kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya,
kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan
kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun
lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"

"Jotain sinne päin", vastasi Glory.

"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta
temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut
klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin,
"hänenkin pitäisi olla siellä."

"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian
himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."

Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä
melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää
tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain
esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö
kotiin nyt?"

"Menen", sanoi Glory.

"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.

"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet
käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin.
Kuuletko? Morjens vaan!"



XII.


Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti
neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä
vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut
avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen.
Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt
valvoa koko yön.

Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi
voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän
kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet
olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello
kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului
myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä
alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella
puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille.
Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä
teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello
viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen
miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.

Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John
Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa
olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.

"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei
vieläkään kuulunut vastausta.

Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali
ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman
Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä
ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.

Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti
palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa.
"Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi
juuri tulla portille.

"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos.
Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö,
jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.

Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin
asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli
ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan
kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän
huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä
vastaan.

"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja
koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti
vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet
säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat
tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että
sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista
kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen?
No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri
kirja on kuin suuri vuori -- sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin
kauan kuin on liian lähellä sitä.

Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen
katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut
katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä
heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen
asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä
soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se
kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.

John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä
eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin
oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin
asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia
avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John
ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut
-- se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän
moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.

On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä
hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon,
oli kolme istuinta tyhjänä -- veli Paavalin, veli Anteron ja
maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas
alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero
oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa
laiminlyönnin.

Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli
usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna
sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan
kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän
ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt -- minä läksytän häntä
hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan)
kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten
kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen
saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon
näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä
jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun
tirskahduksia.

Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi
pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen
sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui
nauru ja laskettiin viatonta pilaa.

Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin
tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen
aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku
onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa
oli yksi paikka tyhjänä -- veli Paavalin -- ja johtaja-isä huomasi sen
ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:

"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka
karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka
hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"

John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen
häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen
ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi
määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet
kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja
kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin
huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee
koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen
tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja
vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen
veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.

Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta
sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu,
nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä
kokoushuoneeseen.

Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä
aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset
oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä
alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui
maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään.
Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.

"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.

"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.

"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan
koskematon."

"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä
aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni
heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä --"

"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.

"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?"
sanoi isä.

"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin
sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:

"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä
aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut
oman hattunsa, ja nyt veli Paavali --"

Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan
luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.

John oli ensimmäinen, joka puhui.

"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."

"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.

Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä
selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui
tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen
hiljakseen.

"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän
täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."

John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä
ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja
katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa
suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään,
kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja
hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja
epäinhimillinen."

Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja
hän oli vaiti.

"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka
hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei
kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli
hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. -- Hän ei ollut uskonut
sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi
haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja
siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi
ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."

John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat
kätensä yhteen koettaen tyyntyä.

"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"

"Hän on joskus maininnut hänestä."

"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"

"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan
kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä
hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.

"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni -- meidän yhdistyksemme
ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen
asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme
lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon
mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi.
Nuoremman sisaren -- sen, jonka tunnet -- hän pani orpokotiin ja
vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä
häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."

John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa
olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän
tuoliin.

"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä.
Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele
houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä
kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena
huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli
Paavali oli hänet murhannut."

John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut
hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla
äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle?
Miksi salasitte sen tähän asti?"

"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja
minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu
veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja
nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli
tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen,
että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli
vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan
häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka
vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain
rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä
otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä
yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin
itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen
sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu
sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja
Jumala itse sai siinä tuomita."

Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.

"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin
häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin
hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen
ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä
pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja
kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta
kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan
varustuksissani. Se löysi sinut, poikani -- sinut, ja se vietteli
sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja
sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."

Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä
huoneessa.

"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo
ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos
veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun --"

Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi
vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun
lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun
sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."

John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi
hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun
läheisyydessäsi."

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin
lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino,
jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla.
Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."

"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä
vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."

"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."

John katsoi isään hämmästyneenä.

"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta
taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona
vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä
tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa
sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on.
Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän
elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät,
aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin
rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."

John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?"
sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun
vielä?"

Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn
alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida
porttiakin."

John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.

"Onko se siis totta? -- Vieläkö te luotatte minuun?"

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin:
"Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"

Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt.
Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen
ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat
kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää
tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi
ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän
sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero
istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin
tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja
kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun
päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja
mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen
nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen
poskeensa.

Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi
itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai
sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen:
"Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä,
kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta
sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.

Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan,
sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin
hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja
hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli
Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon
John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet,
oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.

Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän
polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:

"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä
kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli
hänen löytää sisartaan -- taikka ketään, joka hänet tuntee -- tai
ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt..."

Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi
äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta
nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka
hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei
Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John,
ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa
sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän
oli kauhuissaan.

Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen
ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia
siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa
kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä
rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi
veljeskuntaa.

"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda
minua!"

Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet
syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät
taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä
hävinnyt -- että jotain olisi tapahtunut Glorylle -- että jossakin ja
jollakin hänelle tietymättömällä tavalla --?

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä
tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele
kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei
voinut rukoilla.



XIII.


Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku
koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua
koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin
joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän
odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään
mitään.

"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt
pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.

"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.

Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John
työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento
polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.

"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.

Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti
muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa
harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli
kovasti piesty.

"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi
Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä
jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.

"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole
tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et
saa enää milloinkaan mennä pois -- et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"

Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm --"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on
anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin
jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan
yöstä -- ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä
käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon
verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä -- se on hyvä!
Nyt jalkoja -- ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa
ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te --"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika!
Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki.
Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut
leudompi, niin --. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki --
pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni --
siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös.
"Tarkoitatko... Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit
löytänyt hänet -- kenties -- ehkä olisit joutunut kiusaukseen... Mutta
kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas
-- minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän
kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin
eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat
kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö
sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä,
tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta --"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä:
"Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut.
Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja
epäilemättä --"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä.
Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin.
Mutta ovenvartia -- hän on järkevä mies -- hän olisi voinut sanoa,
missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että
hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä -- samana päivänä, jolloin me vannoimme
valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei
tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu,
eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui
vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar
oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa
ei ollut ainoatakaan --"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä
sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen
minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä
tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se,
joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt -- varmemmin
hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli
uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli
ja meni -- ja... Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä
saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut
joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin
kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin
ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut
kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä
olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos
olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut
ponnistaa kauemmin. Mutta minä _kuljin_ pitkin katuja ja _katsoin_
naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää,
josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli
hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus -- voinhan
kertoa sen teille nyt -- mutta minä vannon teille Hänen nimessään,
joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani
ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja..."

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä
tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse
kotiin. Sinä teit minkä voit..."

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut
paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut
häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin
toimin ja murtuneena ja..."

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet --
tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa
jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella
äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa
venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat
muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi
lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata,
mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä
elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli
varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja
väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat
käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En
enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja
äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen
lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän... ja minä tein sen. Te
luulette minua hulluksi -- minä menin poliisikonttoriin ja kerroin
heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni
murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he
huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään
kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni.
Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi:
"Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan
ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin
hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi
kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen
pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi..." Hän olisi
puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua
kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään,
poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään -- ei kerrassaan mitään... Mutta oletteko varma,
että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja
maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa.
Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös
tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin
takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat
veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin
tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti
kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä
takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi
kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä
salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen
mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta
loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät
häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen
makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän
huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata
isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin
syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää
viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen.
Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen,
niin totta kuin taivas on ylhäällä."



XIV.


Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka
hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi,
että eräs mies on konna?"

Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä.
Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta
myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat
se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota
rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta -- anna minun vain
aloittaa -- samantekevä missä, samantekevä missä!"

Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli
Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt
häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä
on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan
sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.

Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi,
samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin
olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä
aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman
semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin.
Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon
tyttönä kumminkin.

Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen
silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys
kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti
päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus",
ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän
aikoi tehdä.

"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä
puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi -- mutta
ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"

Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään
illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa
kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun
juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni
taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin
keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä
siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei
ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!

Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja
puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään
Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.

"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori,
"siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on
näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät
poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen
istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en
varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä
ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia
syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi
tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli
pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa
Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja
niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy
hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua -- --"

Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone
näytti pyörivän hänen silmissään.

Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet
Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset
teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita
meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä
varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."

Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et
virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen
tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"

Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen
paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."

Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn
kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin
Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen
hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli
hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory
huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe
vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.

"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt
yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä
temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa
sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli
Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä.
Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi
heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen,
ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta
hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa
asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta --

"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut
klubeissa?" sanoi Glory.

"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old
Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."

Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat
juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä
ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja
meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä
eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri
kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien
siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi
penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.

Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja
viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä
seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen,
joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä
huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli
Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli
rakennettu näyttämö ja etulava.

Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka
sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme
sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja
lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja
juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.

Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui
pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja
tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä,
vingutellen samalla banjoaan.

"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä
kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin
tänä iltana?"

Glory pudisti päätään.

"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin
itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt,
mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina,
kun kakarat nukkuvat."

Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla
kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan.
Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä
pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat
ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille
juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.

"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina
tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."

"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.

"Hirveästi", sanoi Aggie.

Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin
samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja
yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja
kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat
riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket
valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs
herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä
hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli
puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun.
Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin
tanssisaliksi.

"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja
tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on
innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun
toverikseni."

"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten
alkoi tanssi.

Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja
Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että
viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän
tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun,
ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.

"Mennään pois", kuiskasi hän.

"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat
ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.

Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta
sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää
pahoinvointia.

"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa
klubeissa?"

"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen
eteenpäin.

Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset,
mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui
katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli
saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan
ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.

"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän
saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän
sanoi:

"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole
tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota
helkkarin katua jos kuinka kauan!"

Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa
Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja
jäykisti alahuultaan sanoen:

"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei
kukaan näkisi."

Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn
haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota
hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään"
osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen.
"Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen
uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin
lipuilla, seiniä koristi "_Der Kaiser'in_", hänen isänsä, isoisänsä,
Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen
vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan
juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.

Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan
toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.

"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi
heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"

Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön
kanssa ja sanoi:

"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."

"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn
poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut
hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön
portaita.

Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä
oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen
penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja
herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia..." ja sitten
vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut
nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä
katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.

Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen
oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat
irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä
mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä
höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa
huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä -- jokainen näki ne edessään,
jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua
yleisö kirkui ja huusi ilosta.

Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän
naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä.
Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi,
kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa
kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen
onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta.
Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja
peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu,
sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet
kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja --
Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen
tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä -- ja
sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui
siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten
kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan
hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän _täytyy_ vielä kerran
esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.

"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi
silmänsä.

Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven
suussa.

"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"

Se oli herra Koenig, urkuri.

"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä
teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen,
mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen.
Missä te asutte?"

Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.

"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan
tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän
käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon
minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni,
että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta
-- jaa -- ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl
Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin
hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin
muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä
olen?"

Kyllä Glory sen tiesi -- hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri
Belgraviassa.

"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki
englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen
teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien,
ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla.
Teidän äänenne on sopraano -- ei, mezzosopraano -- ja se kasvamaan
tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään
teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä
koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."

Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli
rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska
illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa
pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti
miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja
ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie
hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"

"En", sanoi Charlie.

"Minnekä sinä siis menet?"

"En minnekään, minne sinä voisit tulla."

Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin
hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä
usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. _Kysyin_
vain. Tra-la-laa!"

Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia
kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.

Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina
houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee
niihin pujahtamaan."

Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos
kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai
muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin
katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta
laulua.



XV.


Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen
ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan
piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan
suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien
kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun
kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää,
hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on
ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko
tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua
siihen?"

Kuului vain yksi vastaus -- kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.

Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua
huoneesta.

"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.

"Missä he ovat?"

"Kopeissaan."

"Miksikä siellä?"

"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön
alaisena."

"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös
portaita.

"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä,
mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta
ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus-
ja ystävyyssiteistä --"

He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut
hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän,
"asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen
tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta
saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki
suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa
pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin --"

"Menemmekö hänen luokseen?"

"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte
nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."

Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen
nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui
hänen kaulassaan.

"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa.
"Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin
kaikki mitä tarvitsette."

"Kaikki", sanoi Paavali.

"Veljet ovat varmaankin hyviä teille -- luostareissa aina hellitään
sairaita ja apua tarvitsevia."

"Liian hyviä, herra piispa."

"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"

"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä
pahasta, vaivaloisesta maailmasta --"

"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä
tahansa, on velvollisuutemme elää."

"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi
--"

"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.

"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli
sitä.

"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja
siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.

"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte
äsken -- mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja
maineen valtiaaksi, mutta --"

"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"

"On."

"Onko hän nuori?"

"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen
Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden,
synnin --"

"Miksi hän siis on täällä?"

"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen
luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä --"

"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."

"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.

"Mitä tuo on?"

"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse
ulos."

Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä
aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa
tuijottavin, kaipaavin katsein.

"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei
tietysti nyt ole voimassa."

"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.

"Tuskinpa, isä", sanoi John.

"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"

John sanoi sen hänelle.

"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on
hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte -- kanonikko on
nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka
kauan olette ollut veljeskunnassa?"

"Elokuun 14 päivästä asti."

"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"

"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."

"Mutta nyt on jo paasto -- jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."

"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme...", alkoi isä.

"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra
Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja
pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset
meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet
ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että
täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän
ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän
mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja
tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko
kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi
oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin
naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen
lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn
taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"

John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä
kuvastaen.

"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa.
"Onko teillä jotain valitettavaa?"

"Ei mitään."

"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien
ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"

"Olen."

"Se riittää."

Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi
lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä --
lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki
piirtää laskiessaan jotain.

"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.

John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi
valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin
hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee
noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista
kutsumustaan."

Portailla seisahtui isä taas sanoen: "Kuunnelkaa!"

He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he
juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain
ulos oven alla olevasta aukosta.

Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin,
oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä -- työ. Kaikkea muuta hän oli jo
koettanut, mutta turhaan.

Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin
suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset
ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt
minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa
minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli
Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta
yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut
näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet
silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon
hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen
istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli
ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi
tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta
hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt
Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli
tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut
turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli
hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin
yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus,
jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.

Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala
salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän
piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen
kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat
heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina,
ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella
Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän
lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet,
silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon
vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana,
suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.

Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi
hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä
avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi.
Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli
odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä,
milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata
häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän
luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa
äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen
lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä
päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.

Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti
lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea
uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin
voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän
koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään
vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen
silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin
kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa,
viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta -- ne olivat Gloryn
kasvot.

Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen
voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä
palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili
saada vielä jäädä koppiinsa.

Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli
lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla
taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti
katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet
rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti
hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien
hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian
kuin emo puussa kutsui sitä.

Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen
kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän
lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta
kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska
palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa.
Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? --
Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? -- Hän kirjoitti seinään sen
päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta -- "Marraskuun 9:s päivä
-- lordi majorin päivä" -- koettaen mielessään seurata hänen
kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä
nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän
aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana
vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet,
vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.

Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean
rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä
kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan.
Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen
selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä.
Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja
olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten
paljon.

Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän
mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan
oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?"
Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko
nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja
kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla
itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin
sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän
tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt
hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.

Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin
heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet
kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara
yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen
koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa
kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa
saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ
hänet pelastaisi.

Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus
Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin
sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan
erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä
paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin
kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä
saanut sanaakaan suustaan.

"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei -- se on
-- ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli
paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja
hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran
tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi
tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas
puhutella maallikkojohtajaa.

"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.

Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän
ei tahdo alituista hoitoa."

"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen
luonaan."

"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää
kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen
yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."

John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei
tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan.
Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista
kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien
koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa
huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä
sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne
palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen
painoa.

Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta
ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli
toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään
toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka
hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo
oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja
kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.

Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista
toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi
tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin
aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan,
että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja
yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he
kumminkin yhdessä.

Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara
kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti
hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä
kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon
hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen
pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme
kertaa seinään.

Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta,
epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.

Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin
palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko
hän tehnyt synnin?

Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät,
että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat
keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja
noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui
päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta.
Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus
vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.

Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin
edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa
masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin
vangitut lapset.



XVI.


_The Priory, St. John's Wood Lontoo_.

Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen
vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat
ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's
Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole
muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon
kesyttömät elukat -- nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on
herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat
jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat
mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen
englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän
puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia,
sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen
lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan
meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän
laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja
jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.

Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja
hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan
orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä
sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo
on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat,
kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään
palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin
vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa
ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa,
molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä
ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän
talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden
kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty
melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.

Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis,
että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa,
jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin
häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon
tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa
musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän
haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin
sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua
hakemaan, ja -- ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä,
pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen
laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia,
jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää,
miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin
muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri
Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina
aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka
soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia
esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille
iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon
toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John
Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että
hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo
arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten
esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa
sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua
suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi
todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.

Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei
ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä
taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen
salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä
nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa,
Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio _enää_ käydä niin kovin
usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma
itseni tulevassa olomuodossani ja virassani -- neiti Glory Quayle,
kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on,
rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää
mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun
pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis -- aivan samaa kuin
ennen tein Glenfabassa.

Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla
menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä
kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät
mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin
vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin
erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen."
Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä
Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa
kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat
päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän
hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja
timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi -- oi, voi, voi, voi!

Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina
musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta,
ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa
vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia,
Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa
komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja
ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä
Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina
viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä
luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka
paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät
kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he
musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig,
herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle.
Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen
säveltäjä, minä olen taiteilija!

Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten
kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko
posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin
heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta
synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä
kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen
sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti,
saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.

Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä
hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta
silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet
puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan
ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän
pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään
pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa
vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia
tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta
punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule
kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.

Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika
tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan
samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti
veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on,
aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset
kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee
minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä
on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen
vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää."
Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja
minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on
kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat
maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua
siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja
minusta se on hurmaavan suloinen!

Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä
puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen
kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat
laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan
peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti
kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!

Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän
taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat
voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset
veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen
ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista
uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista
näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin
Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra
Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut
arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon
näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin
tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään
heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla
noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä
koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet
päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä
minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa,
sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi
vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen
kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika,
on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että
viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä
vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut
puettu niinkuin yksi heistä!

Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm
eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun
taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva
laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä.
Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. _Siellä_
ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja
ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen _täällä_ me ajattelemme
päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen...
Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli
jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento!
Minä olin itkeä.

Mutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun
täytyy jo mennä levolle. "Onnea ja lykkyä!"

Glory.



XVII.


Keskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista
kuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa,
vihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja
pyysi.

"Tyttö on kuollut -- eikö siinä ole kyllin todistusta?" sanoi toinen
ääni.

"Se on valhe! Se on väärä syytös!" sanoi toinen ääni. "Paavali, mitä
aiot tehdä?" -- "Aion lähettää tuon luodin otsaasi." -- "Mutta minä
olen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane
pistooli pois. Auttakaa! auttakaa!" -- "Armoa! armoa! Ota kaikki --
kaikki -- ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä... Minä
olen rikas, Paavali -- minulla on vaikutusvaltaa... säästä minua!" --
"Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?" -- "Jos
sen teinkin, en ollut ainoa!" -- "Valehtelija! Sano se hänelle
tavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!" -- "Murhaaja!" -- "Liian
myöhään -- nyt sinä jouduit hänen luokseen!"

John Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden
miehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan
tekevinään rikoksensa.

John epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään
häntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän
muisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen
uhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän
oli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.

Mutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
John Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan
veli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka
ponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi.
Paavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei
ollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut
siellä.

Hänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin
oven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä
vielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan
sitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa.
Paavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli
Anteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.

John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli
Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla
aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat,
otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet
otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin
hän elikin -- valehtelijana ja konnana!"

John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet
istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä.
Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli
tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen,
ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle,
joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän
vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi
samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.

"Veli Paavali huononee -- huononee nopeasti -- isä Jerrold on
ripittänyt hänet -- hän on nauttinut sakramentit -- hän on hyvin
kärsivällinen."

Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi
ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille
rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.

John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän
kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana,
puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain,
mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä
lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen
tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja
sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli
Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä
hiljaa kuin hengitys.

John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.

"Sinä olet sairas, veli -- hyvin sairas."

"Minä kuolen."

"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.

"Hiljaa, veli, hiljaa!"

"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä
tapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää... Apua!"

"Minä pyydän, rukoilen teitä", sanoi Paavali heikolla äänellä.
"Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät
minut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain
tunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi."

Parilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi
takaisin avaamatta sitä.

"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?"

"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani --"

"Siitä on pitkä aika -- ei puhuta siitä enää, veli."

"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että
minulla oli jotain hänelle sanottavaa?"

"Muistan."

"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi
sellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä
siihen, ja tappaisin hänet."

"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja --"

"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa
huolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen
käy, kun perkele --"

"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli -- älkäämme enää puhuko siitä."

"Te annatte siis anteeksi?"

"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos
kertoisin kaikki --"

"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua --
minulla ei ole aikaa tuhlata."

"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut
peitteellä. Oi, älä pelkää -- he eivät koskaan enää saa erottaa meitä.
Jos isä olisi kotona -- hän on hyvä ja helläsydäminen -- mutta vähätpä
siitä. Noin, veli, noin!"

"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua -- te, joka olette niin pyhä
ja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman,
rakkaudenkin."

"Älä puhu niin, veli."

"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne."

"Vaiti."

"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin
tänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi --"

"Toisen kerran, veli."

"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin
--"

"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin
Jumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan
sielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain --"

"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun." Hän koetti nousta
polvilleen.

"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden."

"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan
rukous -- lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi
Herra, pelasta --'

    "'Oi Herra, pelasta palvelijasi --'
    'Joka luottaa Sinuun.
    'Anna hänelle apua pyhyydestäsi.
    'Ja... auta... häntä voimallasi iankaikkisesti.
    'Älä anna vihollisen vaivata häntä.
    'Älä... anna... pahojen --
    'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa.
    'Iankaik' --
    'Oi Herra, kuule rukouksemme
    'Ja --'"

"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja
autamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi.
Emme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!"

Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli
taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.

Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen
ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu
valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin
kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa
sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli
takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta.
Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli
melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten
kanssa.

Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui
varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään
kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja
kellon naksutus eteisessä.

Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi
sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä
lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä
kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat.
John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi
saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet
yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen
hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo
jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen.
Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin.
Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten
polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän
nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.

Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain
siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa
ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen
sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden.
Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme
kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon
hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.

Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja
epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja
joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli
nyt ennättänyt yläkertaan -- hän astui pitkin käytävää -- hän seisoi
kuolleen veljen oven edessä.

"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.

John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa
rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja
astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas
kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja
maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin
ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta
oli tapahtunut.

Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten
hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus
oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat
portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He
astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli
John Storm joka liikkeen, joka askeleen.

"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."

"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"

"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"

"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää
voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."

"Vaikka, mutta kuoleva ihminen... ymmärrättehän... Kuinka omituisen
tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"

"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän
eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."

"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan
ollut hänen luonaan?"

"Ei kukaan."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on
nostanut ankkurinsa, poikaraukka."

"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki
olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."

He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he
astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista
liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen
ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.

Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli
huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään
rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa
keksimäänsä gregorialaista virttä:

"Veli Paavali on kuollut -- hän kuoli yöllä -- ei ollut kukaan hänen
kanssaan -- ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän
pääsi rauhaan -- Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"

Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat
veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse
vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä
ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita,
laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas,
mies."

"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny
Lambert, se on vissi."

"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä
löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen
kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla
ruualla."

"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja
omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."

Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran
ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.

Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi
aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin
askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät
hänet alas", ajatteli John.

Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.

Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet
haudataan", sanoi John itsekseen.

Vähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä
kuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy -- tuon mahtavan,
ikuisesti kuohuvan meren pauhu.

"Mitä minä teen?" kysyi John itseltään. "Mitkä lukot ja salvat minua
pidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa."

Päivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. "Veli Paavali on haudattu",
lauloi hän, "kirstu oli kaunis -- se oli kukilla peitetty -- me
hautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa --
jätimme ristin hänen rinnalleen -- hän rakasti sitä ja kuoli risti
kädessään -- isä on tullut kotiin -- hän piti messun tänä aamuna."

Nyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja
kiiruhti johtajan huoneeseen.

Isä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä.
Hän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen
koppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:

"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut --
koko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi -- en
voi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää
minua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää
sitä!"

"Mitä sanot, poikani?"

"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen."

"Pettänytkö minut?"

"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan
sääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa."

"Itsesikö tähden?"

"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain
hänestä."

"Sisarko?"

"Rakkaampi kuin sisar -- ja koko hengellinen elämäni on ollut petos."

"Poikani, minun poikani!"

"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä,
mutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen
tekopyhä ja valehtelija ja petturi!"



XVIII.


Sisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen
jälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut.
Glory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja
astuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green
Parkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli
oikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista
rakennuksista.

Miespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen
tutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon,
ja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen.
Kolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory
oli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja
selitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti
kiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin
ovella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen
miespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään
saliin?

He seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut
soittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta.
Tarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi
ohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus
täynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa
kuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.

Toisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja
kussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä,
laaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen
takana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit
ja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.

"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana" sanoi Koenig.

He menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen
valoa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja
varjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.

"Me odotamme tässä", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan
hänen viereensä.

Äkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta,
ja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa
naista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa
kädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta
silkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi
hänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle
hiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen,
joten Gloryn kumarrus jäi kesken.

Naiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista
tyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset
tuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin
typerältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän
puristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.

Miespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien
kalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti
Koenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta
ei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten
jokainen sanoi: "Oi, kiitoksia! Me -- hm -- me --", ja sitten puhe
alkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko
laulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon
vieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa,
huudahti jokainen: "Oi, tuo vanha tuttu!" Sitten kuului portailta
karkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.

Herrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen
ääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea,
ja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän
säpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: "Ukko Koenig taas! Hohhoh
kuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä
vedenpaisumuksesta lähtien ainakin."

Se oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli
sitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert
painoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti
Gloryyn.

Vanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen
ääreen ja sanoi: "Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig?
Kaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat
kadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin."

"Varsin kernaasti", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti
tytön rannetta sanoen: "Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää
kuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne."

Glory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue
huomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. "Kuka hän on?"
-- "Onko hän varsinainen taitelija?" -- "Oh ei -- sivistynyt neiti." --
"Laulaako hän vai viheltääkö hän?" -- "Hän on varsinainen taiteilija,
sillä hän lauloi meille viime vuonna." -- "Hän on silmänkääntäjä."
-- Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: "Kautta
Jupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen
ruusunnuppu!" -- Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan
hermostuneesti, ja sitten hän aloitti.

Ensimmäinen kappale oli "Mylechraine", manilainen laulu ahnaasta
talonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa
puvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei
hän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen
tytön myötäjäisten tähden.

Glory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä,
eikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut
paitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe
entistä vilkkaammaksi. "Tosiaankin -- tosiaankin! Kuinka -- hm --
luonnollista!" -- "Luonnollista -- se on todellakin luontoa." -- "En
milloinkaan ennen --" -- "Erinomaista, mainiota." -- "Mitä murretta
se oli?" -- "Tietysti irlantilaista." -- "Niin, tietysti", ja päät
nyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki.
"Tottakai hän vielä laulaa." -- "Vaiti, hän aloittaa."

Nyt seurasi: "Ny Kiree fo Niaghtey", vanha, omituinen valitus siitä,
että lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää
surumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit
samoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu
eukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikui kuorossa ihastushuutoja. "Tuo oli jotain, oli totisesti!" --
"Kaunis tyttö!" -- "Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita." --
"Tuo vanha, ahne talonpoika -- sen näki aivan silmiensä edessä!"

"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?" -- "Jotain hullunkurista
toivottavasti."

Koenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki
tilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä
nuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat
kaduilla.

Kuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui,
sateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. "Hurmaavaa! Kaikki teidän
kappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy
säästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä -- se
oli liian surullista." Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä,
kysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä
milloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan
silkkiin puettu rouva hänen avukseen. "Teidän täytyy saada hiukan
virvokkeita", sanoi hän. "Katsotaanpa, enkö voisi..." ja hän nosti
lornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:

"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen."

Se oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin
ennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja
näytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien
perästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät
nyt siellä edestakaisin.

Siellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän
perästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään
liikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta,
ja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri
noussut Westminsterin tornin takana.

Glory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja
hänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen
kättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:

"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun
heti ensiksi torua teitä."

He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?" kysyi Glory.

"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?"

"Ah, jospa te tietäisitte!" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.

"Minä _tahdon_ tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?"

"Kirjeeseennekö?" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen
rinnassaan.

Drake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: "No, no, ei riidellä tällä
kertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin --"

Glory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja
Draken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat
kulkuaan.

"Puhuaksemme tästä illasta -- teillä on ollut suuri menestys, tietysti."

"Miksi niin: tietysti?"

"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua."

Glory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja
juhlalliseksi.

"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva
esiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa
paikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita --
velvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan
tuntematonta maata tällaisille ihmisille."

"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle", sanoi Glory.

"Niin olivat -- tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai
apina tai --"

Glory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin
olisivat koskettaneet maahan.

"Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle."
Sitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

Tähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen
synkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi
ja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä
kaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.

"Kuinka ihanaa!" sanoi Glory. "On vaikea ymmärtää, että tämä on sama
Lontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja... luostareita."

"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?"

Glory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli.
Ääniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas
laulaa. Hänen toinen balladinsa oli "Erlkönig" --

    "Du liebes Kind, komm' geh' mit mir!
    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?" kysyi Drake.

"En ainakaan minä tiedä mistään."

"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?"

"Niin, tahtoisinkohan?"

Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni
sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."

Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka
oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.

"Ah, Rosa -- neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on
sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte
mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä...
Mutta minä jätän teidät kahden kesken."

"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."

"Minä olen nähnyt teidät ennen -- ja puhunut teille", sanoi Glory.

"Minulleko? Missä?"

Glory nauroi omituisesti. "Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron."

"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne.
'Mistä se tulee?' huutavat he -- 'palatsistako vai Ratcliffe
Highwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas
tyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt -- niin olen
minäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme
vallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä
voisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan
tutustua teihin, eikö niin?"

Gloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät
hiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja
suuteli häntä.

"Olin varma teistä", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty.
"Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan
annettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse
antanut sen teille!"

Vieraat alkoivat tehdä poislähtöä, ja Koenig tuli hakemaan "tähteään."

"Minä pestaan teidät yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi vuodeksi, se on varma
se, minä tahdon", sanoi hän heidän mennessään portaita alas. Kun
hovimestari saattoi Koenigin taasen kirjastoon kirjoittamaan laskun alle
ja nostamaan palkkansa, odotti Glory biljardipöydän vieressä eteisessä,
ja samassa Drake ja lordi Robert tulivat hänen luokseen.

"Mihinkä asti?" sanoi Drake hymyillen, mutta Glory ei ollut
ymmärtävinään häntä. "Te pidätte minua hyvin pahana tänä iltana,
Glory. Minä aioin vain sanoa, että jos kerran tälle uralle antaudutte,
tahtoisin että edistyisitte siinä niin pitkälle kuin mahdollista. Miksi
että hae laajempaa näyttämöä? Miksi ette esiinny suorastaan yleisölle?"

"Mutta neiti on minun palveluksessani kolme vuotta", sanoi Koenig, joka
juuri saapui siihen.

Drake katsahti Gloryyn, joku pudisti päätään, ja Koenig koetti selittää
sanansa. Sehän on selvä asia. Hän on opettanut neitiä, ottanut hänet
kotiinsa, löytänyt hänet sunnuntai --

Mutta Drake keskeytti hänet. Jos he saattoivat auttaa neiti Quaylen
semmoiseen paikkaan, jossa hänen neronsa paremmin voisi kehittyä, niin
herra Koenigin ei tarvitsisi tulla kärsimään vahinkoa siitä. Koenig
tyyntyi, ja Drake saattoi Gloryn vaunuihin.

"Olemmehan ystäviä taas?" sanoi hän puristaen keveästi Gloryn kättä.

"Olemme", vastasi Glory.

Kotona oli odottamassa kirje Anna-tädiltä. Anna-täti ei pitänyt
noista alituisista muutoksista; hän ei luottanut soittoon eikä
soittotaiteilijoihin, mutta pastorin mielestä Anna oli liian ankara,
ja mitä taaskin herra Koenigin sunnuntaiseuroihin tulee, otaksui
pastori, että sinne kokoontui etupäässä saksalaisia keskustelemaan
Martti Lutheruksesta ja laulamaan hänen virsiään. Ikävää, että pastorin
terveys yhä vain huononi. Vuodet alkoivat jo painaa häntä, ja hän
näytti niin heikolta ja vanhalta.

Glory ei paljoa maannut sinä yönä. Mennessään huoneeseensa hän avasi
ikkunan ja istui sen ääreen antaen vienon iltatuulen hyväillä kuumia
huuliaan ja poskiaan. Kuu oli korkealla, ja puutarha näytti nukkuvan
sen vienossa valossa. Kaikkialla oli hiljaista, eikä mistään kuulunut
muuta ääntä kuin suuren kaupungin etäinen humu, aivan kuin tuulen
humina kaukaisessa metsässä. Hän ajatteli, mitä Drake oli hänelle
sanonut. "Koettaisinkohan?" mutisi hän.

Kesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten
kaikuvan korvissaan:

    "Du liebes Kind, komm' geh' mit mir;
    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."



XI.


_The Priory, Vapunpäivänä_.

_Rakas Rakel-tätönen!_ -- Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja,
niitä timantteja -- te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston
ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä
minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani
ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle
muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis
lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat
ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja
silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä,
jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin
nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin
aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle -- ei
suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli -- vaan jäätelöä ja
hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät
aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.

Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta
tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat
kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän _täytyy_
antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään
tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän
jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se
vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te
ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat
ystävät, eikö niin?

Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren
syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen
syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja
senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä
touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin
sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä
heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten
siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni,
ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki
tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää
rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että
kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi
sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun
minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin,
niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei
saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en
voi sille mitään! Minä _en_ voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra
sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?

Mutta minun ei tarvinnut pyytää _Hecaten_ y.m. apua
sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä
_todellakin_ tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän
esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori
eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on
sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten
mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa
minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille
kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin
herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun
aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat,
toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon),
"mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan
keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan,
tapaa muissa kasvoissa... Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva,
ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä,
vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit"
(oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa... Hän
laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia
kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella"
(Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan
hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti
on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus
_tietysti_, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että
hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta
löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään
epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta
mitä tuo on?"

Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä
onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta
näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa
tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan
kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka
asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä
puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella
tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut
kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta,
jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat
hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä
voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen
turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille
ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne
Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!

Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai
ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö,
minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on
semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan
nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi
äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä
kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta
oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar,
luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi!
Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita
aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin
nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt
taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?

Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on
salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää
sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin
isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä
se on? Minun _täytyi_ ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut
_erotettiin_ sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä
luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä,
erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on
totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen
rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun
vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt
oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä
vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John
Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja
hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään
ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja
uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he
liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä,
julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista,
taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin
Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön
täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään
hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin,
pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!

Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin.
Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun
yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli
kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut
Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä
ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte
virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.

Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.

Glory.



XX.


Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin
John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet
oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.

"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"

"Aivan varmasti, isä."

Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:

"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani.
Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän
perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. --
'Ellei Herra huonetta rakenna'... Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi,
mutta nyt kun aika on tullut... Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun,
poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän
hellyyttä --"

"Isä, jos te tietäisitte --"

"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua.
Alokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa.
Pitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus
opittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista
-- hellästä äidistä, ehkäpä -- rakkaasta sisaresta -- ehkä jostakin
_vielä_ rakkaammasta."

Oli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.

"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin
kuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä
kuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä
kerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä
muuhun... Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?"

"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon,
että hän ottaa minut vastaan."

"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos
tarvitset rahaa --"

"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä
kerjäläisenä."

"Vielä yksi asia, poikani."

"Mitä, isä?"

Vanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. "Sinä rikot
tottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja
vaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin
erotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt
pois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut
kynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on
myöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän."

"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta."

Isä nousi mennäkseen. "Onko siinä kaikki?"

"Siinä kaikki."

Isän ääni oli murtunut. "Hyvästi, poikani."

"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"

Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan
veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat
ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä
myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui
papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi,
että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi
aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.

Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään
hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän
salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana
kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa
hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat
ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä,
toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.

Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se
sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa
kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken
se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten
etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen
kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.

John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi
tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen,
ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat
puussa.

Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli
seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla
tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John
koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli
hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa,
jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo
veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että
Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja
sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät
kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.

Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John
viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään -- tuo vanha
elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan -- hän
kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten
yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka
hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan
omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän
oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon
-- se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka
usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki
näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa,
mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui
päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan,
ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa.
Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin
noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää
heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten
maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.

Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja
synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu
kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen
kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:

"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin
maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi
häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin
ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"

John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan
katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui
alttarin eteen.

"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun
kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni.
Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä
näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi
janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään
ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme
ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä
näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota
tulevaisuutta kohti?"

"Minun täytyy."

Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan
alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:

"_Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta
puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois
yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken
oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin,
joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet_."

"Amen! Amen!" sanoivat veljet.

John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan
ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä
Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa
ottamaan pois kaapun.

Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä,
hillityllä äänellä: _In exitu Israel de Ægypto_. Heidän päänsä oli
kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.

Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne
meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven.
Maallikkoveli itki ääneensä.

Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä
vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että
koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja
veli Antero avasi portin.

"Hyvästi, poikaseni."

Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan
julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli
oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.

Koira seurasi häntä kadulle.

"Mene takaisin, vanha ystävä."

Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen
venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu,
odottivat.

"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle,
ja samassa kuului kova haukunta -- koira oli riipaissut itsensä irti ja
juoksi vaunujen perässä.

Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli!
Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä
niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä!
Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän
kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.

John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä
sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan
taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen
oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja.
Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen
huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!

Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen
eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas
lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen
eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, "_Gloria_".

Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se
tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.

Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi
kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen,
minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään,
kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen
luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä
rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta
mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään
ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä
oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän
kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut -- rukouksessa,
katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa -- kulunut, mennyt ja
iäksi kadotettu.

Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas
päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin
omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana,
jonka hän oli nähnyt äskenkin -- "_Gloria_".

"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli
ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut
hänet ajattelemaan menneitä aikoja -- hänen purjevenettään, Peeliä,
hänen isäänsä ja Glorya -- ja taas Glorya -- ja yhä uudelleen Glorya.
Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja
kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.

"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme
syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa.
Oletteko ollut sairaana, herra?"

"Vähän sinnepäin."

"Sitä minä luulinkin."

Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen
tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien
ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä
synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä
hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta
hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa
miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.

Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin
tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea
lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas
oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan
maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta!
Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri,
kuolematon symboli!



KOLMAS KIRJA.

VIHAMIEHEN VAINIO.



I.


Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on
vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein
yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli
muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton
kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva
yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen
pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset
-- ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen
kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi:
"Onko rouva Callender --"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva
syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö
odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa
sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan
sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö
minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni?
Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan.
"Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä
juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä
koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra
Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa
jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi
pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin
kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään,
pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä
päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon
perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon
kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun
menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin
luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt
osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä
puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä
suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten
hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin,
olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni
alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun
poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan.
Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä
ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta
juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun
pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän
vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset
katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät
hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan",
sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että
sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän
lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä
olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko -- kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin
ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi
astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi
liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain
semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen
pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin
aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile
liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia
salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille
sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt
armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään
toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa,
tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän
muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut
tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan
luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat
olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat
hyvin kirjavaa karjaa -- aivan kuin lännen juutalaiset -- ja heidän
täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä,
suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita
helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä
kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden
keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi
hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin --"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka --"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat
hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia,
onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä!
Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan
pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon
näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen
täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja
paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle
kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi,
kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa.
Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa
sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella _hänen_ kättään siinä
pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin
hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut
loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren
syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle,
oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen
sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia
upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut
päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja
päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen.
Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat
käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän,
väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin?
Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska
tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa
näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut
sairas? -- John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin
yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein
peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut
pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa,
mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli
tosin monta hyvää ominaisuutta -- hän oli iloinen, hilpeä, hellä --
ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt
hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan
ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar
ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain --
johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä
tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein
tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään
mitään tytöstä -- ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä
ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi
jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian
ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne
hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika.
Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän
oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi
vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut
käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra.
Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa.
Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar
oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se
oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja
läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan
Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti
hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut
kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti
sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä
edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli
ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen
hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen
veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo.
Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake
oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä
kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa
vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti
sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti
kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä
kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi
syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä,
ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle
lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui
lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten
alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä
aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään
ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala
mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä
katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman
kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin,
niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä
ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja
he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain.
Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä,
Robert -- välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun
vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."

Lordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa,
veti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.

"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä
pikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime
aikoina seuraelämässä menestystä. -- Nyt on hän lisäksi saanut
uskonnollisen hulluuden. -- Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen
ainaisena silmätikkunaan." Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua
mitättömistä asioista.

"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?"

"Soita, niin saat sitä."

"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko
se minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni,
sinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy
vääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat
myllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?"

"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies,
taikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon
parantamaan."

"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään."

"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin.
Meidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion
tämän kansan yli."

Lordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: "Jatka", huusi hän,
"jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua -- ja
varsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen." Hän katsoi tarkoittavasti
ruokapöytään.

Drake löi nyrkkinsä uunin reunaan. "Pidä suusi, Robert! Kuinka usein
minun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että
minä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän
ansaitsee --"

"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on
suuret silmät, niin --"

Mutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs
pappi odotti alikerrassa.

"Taas pikku Golightly!" huudahti lordi Robert väsyneesti. "Eivätkö nuo
ikuiset puuhat jo --"

Palvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras.
Hän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän
oli ollut siellä ennenkin.

"Voisiko se olla -- mitä pirua --"

"Käske hänet tänne", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä
puristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä
ruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään
papin viittaan puettu mies -- tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin
kalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä
päässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että
pää näytti melkein kaljulta.

John Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen
sielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä,
jossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen
läsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut
sanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten
teki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä.
Kun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi
hänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa
Glorysta.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä", sanoi hän
kääntyen Drakeen.

Drake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi
seisomaan.

"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?"

Lordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.

"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut
hoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle,
mutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis."

Drake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei
virkkanut mitään.

"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni
kirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?"

"No niin, entä sitten?" sanoi Drake.

"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan
sairashuoneesta."

"Entä sitten?"

"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori
ystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?"

"Ikävää, etten voi", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo
ääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille
kasvoille.

"Te ette siis tiedä --"

"Sitä en sanonut", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.

"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti
he odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani
vastuunalainen hänen onnestaan."

"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi,
jos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota
velvollisuuttanne."

John Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi
minua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista."

"Hän _on_ terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin -- sen voin
kertoa teille."

Oli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja
koettaen hallita ääntään: "Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka...
Te ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja... On melkein vuosi
siitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja
ystäviä pitkän eron jälkeen!"

Drake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat
kyyneltyä.

"Me olimme hyviä ystäviä... Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja
sisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana
veljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä."

Toisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi
Robert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos
ikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:

"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä.
Tyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa.
Ehkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on,
että hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan
häntä. Minun _täytyy_ löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai
vaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä
hän on?"

"Herra Storm", sanoi Drake, "minä olen pahoillani, hyvin pahoillani,
mutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi
hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton
hänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin.
Mutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen
mies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole
hyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon
vaaran alaiseksi."

"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?"

"Ehkä minulla on --", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä:
"oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan."

John Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. "Mies, olkaa
rehellinen", sanoi hän. "Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko
itsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?"

Drake ei vastannut.

"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko
minulle, missä hän on?"

"En."

"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu -- niinkö? Te
taistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä
suostun taisteluun."

Syntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri
huonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.

"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla
vastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua.
En kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä --"

"Tämä on vallan toinen asia", sanoi Drake, "ja minä pyydän teitä
muistamaan --"

Mutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: "Suokoon
Jumala, että se aina olisi toinen asia!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat
miehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää
kuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake
huudahti: "Benson -- sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille
heti."

"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään",
sanoi lordi Robert. "Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat
säikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!"

Sinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen
hiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän
nyt aikoi ryhtyä.

"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista",
sanoi John.

"Entä sitten?"

"Sitten", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, "sitten
aion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta
vastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion
kertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty
tekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion
sanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin
selibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea
noita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne
viskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä
ja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka
syvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä."

"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta", sanoi vanha
rouva nousten seisomaan.

Mutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten
ja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.



II.


Kello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään
hillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla
ja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli
porttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää.
Miesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja
tytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat
hurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi
"Ta-ra-ra-boom-de-ay", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa
sen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat
vaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki
pieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun
lihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi
heille: "Pois tieltä!"

Pieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita
ja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt
katoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja
leikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla
katseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien
ovien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen
ja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine
hansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista
vaunuistaan.

John Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että
kaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan.
Se sana oli "_Gloria_". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta
nyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni
vuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin
purje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.

Keskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri.
Hän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja
kulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat
kirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo
sana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin
liekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä
hän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista -- ilmoitusten
kantajat ja omnibussi-ilmoitukset -- näytti hänestä kuin tulinen
sormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä
-- yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa
tänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien
itseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen
vallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.

Hän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä,
niin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko
seisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset
tuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti
häneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset
häneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat
vaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla
huolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut
sekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He
siirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen
luo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.

Varieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat
tottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa,
kultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella
polttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen
tuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä
hyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot
eivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia
herroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli
komeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä,
näkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat
kuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin
kuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen
kilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi
livrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään
suuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi
esirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan
jälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri
tarjottimineen.

John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän
isänsä johtamana oli kaikki nähnyt -- silmänkääntäjät, akrobaatit,
nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti
ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan
kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan
semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella
ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla
miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja
naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku
heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä,
etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole
muuta, ihmisraukoilla."

Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului.
He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle
ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin,
kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle.
John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki
hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi
hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän
ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä
iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"

Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla,
ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen
takanaan sanoi: "Se on _hänen_ numeronsa!" -- "Uuden taiteilijanko?"
kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.

John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen -- tungos
oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli
hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen
orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi
paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui
sielunsa syvintä sopukkaa myöten.

Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs
seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään
tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt
ylöspäin kammattu tukka.

Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi
mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri",
ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory
ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan
tuttavuudestaan hänen kanssaan.

Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden
tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava
tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia
pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt
ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan
aitaukseen.

Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin
mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää
kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja
muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.

Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa
olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti
sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut
ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä
edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.

Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka
ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi
rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut!
Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi
häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun
hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa
oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä
väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä
olkapäälle.

Muutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän
kuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi
voimakkaaksi. Hän lauloi "Mylechraine'n", ja tuon vanhan manilaisen
laulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten
sävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat
päänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan
hiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.

Vasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm
odotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä
satoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla
kuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat
leikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa,
ja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että
niin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta,
nyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli
paikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon
yleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka
nauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella
tavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita
irvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!

Laulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan,
kumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja,
vihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko
kuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän
palasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John
Stormia peloitti hänen oma vihansa. "Vaiti siellä!" huusi joku hänen
takanaan. -- "Kuka tyrkkii?" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas
kuuli Gloryn äänen.

Se oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin
lauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät
ravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja
laulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että
heidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten
tytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. -- Laulajatar
matki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului
kaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia.
Laulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla
hän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut
kutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli
vastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.

John Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan
hyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory,
hänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi,
Jumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta.
Johnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään
oli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät
hehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset
sanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.

"Siinä se on herkkupala." -- "Taivaallinen!" -- "Kuumanlainen!" --
"Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna
olisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!" -- "Tänä iltana, kai
tarkoitat", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun
purskahduksia.

Yleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja
hän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä.
Hän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden
kärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä
naisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm
koetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna
hän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä
hautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja
kumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana
häntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma,
hiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos,
savupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken
tuon keskipisteenä Glory!

Hetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia
kättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli
lopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen
yksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta
ja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset
uudistuivat.

Tungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi
kyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat
sekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä
nopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta
ja naurua ja epäselviä huudahduksia. "Niin peijakkaan nätti!" --
"Helkkarin makea!" -- "Semmoisesta minä tykkään!" -- Sitten joku
vihelsi "Mylechraine'n" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän
ulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista
tulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja
tulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin
koiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. "Ajuri hoi!
Vaunut!"

Rakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi
avonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty.
Se oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä,
jotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä.
"Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?" -- "Kuin hieno
neiti, se on varma." -- "Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja
harrastelijataiteilijoita!" -- "Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä
taas!"

John Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui
useilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.

"Voinko saada tavata neiti Quaylea?" kysyi hän.

Ovenvartia ei näyttänyt käsittävän.

"Gloriaa sitten", sanoi John Storm väkinäisesti.

Ovenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin
kanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia
näytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt.
Voisiko hän saada neidin osoitteen?

"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä", sanoi
ovenvartia viitaten luukkuihin päin.

John Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät
hänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin
koskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta
hän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen
katua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset
ajurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja
päällystakkeihin puettuja "taiteilijoita". Muutamilla oli irtotukka,
tekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja
ja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista,
pudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat
näyttämön ovelle.

Vihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten
pihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla
oli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran
käsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja
nauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito
oli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut,
herra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja
hän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle
kadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin
lyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä
puistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä
"Ta-ra-ra-boom-de-ay."

"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?" sanoi rouva Callender
aamiaispöydässä seuraavana aamuna. "Oletko jo löytänyt yhtään noita
kadotettuja ihmisraukkoja?"

"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä
on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"

"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita
hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."

"Hänen ystävilleenkö?"

"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"

"Se on totta -- sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."



III.


_The Priory_, perjantai-aamuna.

Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut
hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään.
Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin
jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma
-- Lontoon maailma -- nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä
muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja
ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani
ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen
saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni
on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan
lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja
opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m.,
näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa
ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka
aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt
ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa
maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin
neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan
kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä
olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni
ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne
kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon
torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh,
hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja
vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en
olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa
ja vapisin ja tutisin kunnes -- muistatteko? -- kaikki väki töytäsi
yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli
ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen,
väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä
muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen
(s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja
nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas...

Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, -- sinisen
ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne -- koska minä
olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani.
Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei
ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni
niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota
olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti
vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän
täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.

Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani
kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan,
että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja
ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole
unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert
Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra
Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e.
minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa -- tämä on viimeinen, ihka
viimeinen kerta -- ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt
minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait --

       *       *       *       *       *

Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti
kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.

"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät
ikinä anna sitä anteeksi!"

Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin,
ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu
monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."

"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös
portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja
kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta.
Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat
mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen
kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory
oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat
eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä
innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.

"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin
tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien
jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta,
huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären
kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis
samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi.
Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani
päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi
soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain
sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi
lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan.
Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten
en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin
huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut
nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani,
pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta
j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta
itkusta ei ollut mitään hyötyä -- ja sitten hän meni."

Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.

"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren
onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole
milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona,
kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen
välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on
viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää
minut yksin... Minä en jaksa elää enää!"

Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa
oli elää. Olihan hänellä lapsi -- eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä
sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku
lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi
luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.

Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä
en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän
luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa... Missä suhteessa
hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen
ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden.
Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät.
Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan -- se olisi
aivan oikein heille -- jospa -- jospa minä sen tekisin."

Polly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että
se rupesi uudestaan ulvomaan.

"Tekisit? Mitä sitten?" kysyi Glory.

"En mitään... se on --"

"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi --"

"Oh, en minä pelkää poliisia", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.

"Mitä sitten?"

"No, ei puhuta siitä sen enempää", sanoi Polly.

Mennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän
edeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta
meidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?

Glory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella
Polly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: "Minusta tuntuu
pahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että
tuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että
hän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet
kuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä
välittää. Mutta --"

Gloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän
suuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa
tilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan
toisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään
Glory ajatteli: "Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa
ilmapiirissä, ajattelee, että..." Sitten hän istui pöydän ääreen ja
pakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.

Kun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän:
"En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin
nähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä
ja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka
muuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain,
ja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni."

Samassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen
ääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen
tuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan
huoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: "Ei, se
neiti ei täällä asu." Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: "Herra
Koenig, te kai muistatte minut?" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti.
"E-ei, en. Oletteko... Ah, niin, se on totta... Mutta neiti --"

"Herra Koenig", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, "pyytäkää
herraa astumaan sisään --"

Hän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig
hämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa
vilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului
askeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä.
Hän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän
astuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että
hänen piti puristaa sitä kädellään.

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Kuka on minä?"

Sitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan
niinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi
kuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne
hymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja
hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.

Glory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se
tuntui melkein tukahduttavalta.

"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te... Minä juuri ajattelin..."
Glory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun
perästä.

"Glory, säikäytinkö teitä?"

"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä
itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin --"

"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka
seurasi.

"Entäs minä?"

"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja
hellästi. Se oli hän -- hän itse -- Glory -- ei näky eikä unelma
vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon
säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen
sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on
mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi
nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua
leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.

"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon... Oh,
minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"

Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi
tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko
tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin --"

"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen
äänensä soi.

"Entäs te?"

"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."

"Niin, minä näen sen", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili
ympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo
kukkaset.

"Mutta kuinka te löysitte minut?"

"Minä menin ensin sairashuoneeseen --"

"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin,
että olitte aivan... Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?"

John oli hetken ääneti, ja Glory sanoi: "No kertokaa."

"Sitten menin herra Draken luo."

"Minä en ymmärrä, miksi kaikki luulevat, että herra Drake --"

Johnin suuret silmät katsoivat Gloryyn, ja hänen huulensa värähteli.
Estääkseen häntä puhumasta koetti Glory näyttää iloiselta ja sanoi:

"Mutta kuinka te sitten vihdoinkin minut löysitte?"

"Minä olin päättänyt löytää teidät, Glory, vaikka olisin saanut käydä
ristiin rastiin koko Lontoon ja vaikka kaikki koettivat estää minua
löytämästä teitä" -- taas Gloryn kurkkua tuntui vallan polttavan --
"mutta minä satuinkin näkemään nimenne varieteeteatterin ovella."

Glory näki, mikä oli tulossa, ja herahti nauruun. "Varieteeteatterin!
No ajatelkaapa! Tekö tutkimassa varieteeteattereita!"

"Minä olin siellä maanantai-iltana."

"Tekö? Maanantainako? Siis se ei ehkä ollutkaan mielikuvitusta, että
näin teidät näyttämön ov..." Hänen hermonsa kiihoittuivat yhä enemmän
ja tyyntyäkseen nosti hän käsivartensa päänsä yli. "Siis he antoivat
teille minun osoitteeni näyttämön ovella?"

"Ei, minä kirjoitin ja kysyin sitä Peelistä."

"Peelistä!" Glory henkäisi syvään, ja käsivarret vaipuivat alas.
"Silloin te ehkä kerroitte heille missä --"

"En kertonut heille mitään, Glory."

Glory katsoi Johniin silmäripsiensä välitse, pää kumarassa.

"Eipä silti, että se olisi ollut vaarallista. Minä olin juuri
kirjoittamassa heille, ja kohta he saavat tietää... Mutta voi, voi,
minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, enkä minä täällä voi
puhua. Emmekö voisi mennä jonnekin? Puistoon, Hampsteadin nummelle tai
pitemmälle -- paljoa pitemmälle -- huone on niin pieni, ja minä olen
tukehtua ilman puutteesta."

"On minullakin jotain sanottavaa ja jos --"

"Päätetään siis mennä huomenna, oikein aikaisin. Sitten te saatatte
minut kotiin teatteri-aikaan. Paddington-asemalla siis kello yksitoista
-- sopiiko se?"

"Sopii."

Glory saattoi Johnin ulko-ovelle, ja koska hän tahtoi että John
suutelisi häntä kädelle, niin hän oli pudistavinaan kättään hyvin
korkealla, jäljitellen Lontoon tapaa, mutta John puristi sitä vain
hetken, katsoen vakavasti Gloryn silmiin. Aurinko loisti puutarhaan,
ja Glory oli paljain päin. Hänen tukkansa oli kierretty ylös, ja hänen
yllään oli kevyt aamumekko. Johnin mielestä Glory ei milloinkaan ennen
ollut näyttänyt niin kauniilta.

Astuessaan omnibussiin kadun päässä John otti kirjeen povitaskustaan ja
ollen aivan yksin hän nosti sen huulilleen, avasi sen sitten uudelleen
ja luki:

"Mene heti häntä tapaamaan, rakas John, ja käy usein hänen luonaan,
niin olen onnellinen ja tyyni. Mitä isääsi tulee, on vanha Chalse
aivan hupsu, ja hän on tekemäisillään myöskin lordi Stormin hupsuksi.
Hän on nyt huomannut, että se noita, joka on iskenyt sinuun pahan
silmänsä, käyskentelee hiekassa Glenfaban portin edustalla. Siitä
syystä Chalse lakaisee tuota hiekkaa yöllä ja ripottaa sitä Knockaloen
edustalle! Eikö se ole hupsua! Meillä on ainoastaan kaksi naista.
Tarkoittaneekohan tuo vanha hupakko Rakelia? Vai ehkä hän tarkoittaa
Anna-tätiä?"

Ja omnibussin kolistessa katua pitkin ja nuoren, kalpean papin
katsellessa kirjettään Glory istui pöytänsä ääressä kirjoittaen
kiitävin sormin ja innosta vavisten:

"Taas uusi tapahtuma. Arvatkaa kuka täällä kävi? John -- John
Storm! Tiedättehän, että hän on palannut takaisin, eikä se ollut
mielikuvitusta, että näin hänet näyttämön ovella. Näyttää siltä kuin
ihmiset olisivat, koettaneet estää häntä löytämästä minua ja kuin hän
olisi odottanut ja hakenut minua" (mustetahra). "Hänen äänensä on niin
matala, mutta minä otaksun, että ääni muuttuu semmoiseksi, kun on
paljon yksin, ja hän on niin laiha ja kalpea ja hänen silmänsä ovat
niin suuret, ja niissä on tuo syvä katse, joka vihloo sydäntä. Hän
tiesi muuttuneensa, ja minusta tuntui kuin hän olisi hävennyt sitä"
(mustetahra), "mutta tietysti minä en ollut huomaavinani sitä. Minä
olen niin iloinen tuon poikaraukan tähden, joka on vihdoinkin päässyt
pakenemaan pelastus-eläintarhastaan, että varmaan tänä iltana laulan
teatterissa niin että seinät halkeavat" (mustetahra, mustetahra).
"Kuinka kiusallista! Tähän musteeseen on varmaankin tipahtanut vettä,
sillä minun kirjoitukseni on pelkkiä variksenvarpaita. Mutta mitäpä
siitä!

    "Miks'en minä häntä sais?
    Ja miks'ei hän mua lempis?"

                    Glory.



IV.


Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa,
koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory
lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja
kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot
hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta.
Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti
tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa
ja päätti antaa sille nimeksi _Don_.

He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin
mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai,
ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten
asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän
tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai
Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon
kuvalehden.

Myyjä tunsi hänet heti -- Glory ja John huomasivat sen hänen
suupielissään piilevästä hymystä -- ja useita flanellipukuisia kaartin
upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa
Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan
kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet
hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset
hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui
niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen,
punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi.
Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa,
täyttää velvollisuutensa.

He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua
tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory
lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta.
Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla
tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot
säteilivät täydellistä onnea.

He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat
olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi
maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa
ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän
joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan
hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että
se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta
hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.

"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn
hilpeys oli vastustamatonta.

Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn
kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän
juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen
varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot
visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.

"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja
sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.

He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä
auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja
John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut
jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla
ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus,
kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo
herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut
mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory
rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa,
ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka
sävelessä.

"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli
John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika,
joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa
aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin
unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki
tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen
hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien
välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen
vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä
on unta!"

He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja
uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät
he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John
tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan,
ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä,
aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.

"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!"
ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.

Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen,
vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan,
mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat
taas, kävi aivan samoin.

"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi
surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta
elämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä,
alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa
oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory
huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui
kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John
lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen
sitten täytyi "kiekua itsekseen."

"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta
arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin,
hän lörpötteli entistä enemmän.

Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä,
kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista
hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia,
se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa
vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina.
Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset.
Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa!
Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria
paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja
oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli
höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa
herraansa ja valtiastaan.

Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä
hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta
nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta
yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi
Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja
vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.

Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya
kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa
sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei
niistä paljoa iloa ollut."

"Entä sitten?"

"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen,
tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."

Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään,
ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän
kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta -- ja sitten
_hän_ käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi
Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi,
ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.

"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.

"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.

Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja
päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti
huoahtaen:

    "Kaikki on ollutta, mennyttä!
    Surkea juttu on lopussa!"

"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.

"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"

Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä
sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"

"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla
syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.

"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa,
vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa
kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi
juosta.

Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota
pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset
siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton
määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku
tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla
hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi,
kuinka kaunista!"

"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin
veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei
peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka
pilkottivat hameen alta.

Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä
se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä
John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli
avuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää.
Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti
Johnin sydäntä vastaan. Vai _Johnin_ sydänkö tykytti? Kun John laski
hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi
nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan
junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja
"teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."

Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään
kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John,
että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan
asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne
ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja
nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar
minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.

Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli,
joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään
maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio
matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen
vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia
palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja
rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi
"Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten
himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen
ääni olisi siellä laulanut.

Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti
hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä
äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo
ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi
samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.

"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna",
sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois
kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.

Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet
häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä.
Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli
helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli
katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna
suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua.
Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory
teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja
mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen
värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä
kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan
"niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."

John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi
nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille
sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"

"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan
samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä
'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"

"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"

"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja
matki kakkujen myyjäin huutoa.

"Vastako eilen?"

Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta
niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti.
Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --"

"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla
varma, että se ei ole oikeata."

"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka
ylpeä minun tulisi olla."

Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä,
mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin
kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta
kun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä
maanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --"

"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan
kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos
hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta!
Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin
ketään naista, mutta sano, _pysyvätkö_ varieteenaiset hyvinä naisina?
Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla
mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan
pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa --
tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa
paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He
tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta.
Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja
lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä
olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä
sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta,
Glory --"

Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät
iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön,
ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka
ystävällinen yleisö oli _minulle_, niin te myöskin loukkaatte minua
persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."

Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella
äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme
toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä
te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri
ennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on
lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen
veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti
kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn
veljeä."

"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten.
Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa
onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut
siitä."

Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet
värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John -- John Storm, miksi te ette
voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset?
Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta
olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta
asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt
nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti
minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen _minä_, joka nauroi.
Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni,
minä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain
minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. _Minua_ se ei koske
ollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?"

"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja
luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --"

"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla
nainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja
on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja
nyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo
on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle
ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette --
te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi,
voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te
tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta.
Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se
on julmaa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen
ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi:
"Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi,
että _en_ ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka
hetki."

Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa
lomitse.

"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi
hänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka
hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi
sairashuoneessa."

"Minä näin hänet."

"Näittekö?"

"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."

"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt
ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä,
Glory?"

Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä.
"Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on
niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän
sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en
voi."

Glory itki yhä vielä kädet silmillä.

"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --"

Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi:
"Minä tiedän ketä tarkoitatte."

"Tarkoitan maailmaa."

"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on
ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan
olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne
minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä
minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi
miksi. Mutta minä _en_ luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta!
Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä
Klaaran sisarena!"

"Vaiti!";

"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä
köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en
tosiaankaan aio!"

"Mutta teidän _täytyy!_"

"Kuka minua pakottaisi?"

"Minä!"

Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin
säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä
kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa
tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien
kiistalle."

Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja
seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John
istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät
klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn
hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi
eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä
on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä
kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin
viehättävä hän on."

Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen
auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia,
mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja
katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin.
John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän
tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä
Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin,
ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa
veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli
kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.

Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän
katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja
laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti
kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske
ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä,
moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä
vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden
loiskeeseen ja kohinaan.

Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin
ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti.
Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille
silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan
upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista --
siinä oli mies ja kunnon mies.

John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat
kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut
minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen
laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi
yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte,
joten teidän ei tarvitse kysellä."

Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta
tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin
miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan
juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi
tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.

John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.



V.


Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi,
ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan
kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka
askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon
saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen
ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta
joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista
suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän
oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja
kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä
luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo
ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään
sekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin
huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä,
kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen
isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus
häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä,
joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista
henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen
veljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty
pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet
kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin
saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden
yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin
haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat
ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa
arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä
useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa
johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig,
kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä
aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat
laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului
Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla
sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin.
Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten
Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli
runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut
Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli
kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta,
morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu...
Morsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä
sulhaspoikana..."

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden.
Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän
oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä,
tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän,
Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä
oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn
tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt",
nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen
todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan,
tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä
maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake
tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen
elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon
sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui
pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa.
Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt
koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina"
(ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi
ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta
äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin
viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä
hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi
sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei
mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen
ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli
Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman
tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu
seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen
annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa
hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli
mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät..." "Oh, en minä
pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää
kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen
ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän
haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään
häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla
painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja
kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa?
Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha
omallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa.
Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku
työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille,
mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso
herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein
epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä
torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä
ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty,
kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa.
Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut.
Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti,
ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen
pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän.
"Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten
pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti
kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn
huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen
piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki
kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat
munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi
paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se
on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä
tulevaisuutta ole ollenkaan." -- "Mitä se raukka saattoi muutakaan
tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet..." --
"Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta
hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi
tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa..." -- "Hänellä
oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan
muu --"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään
ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois,
mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa
hetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin
jotain muistoa häneltä." -- "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse
--"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt
Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä
tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin
"Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä
olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha",
ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi
vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira
kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi
lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä",
silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi
jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli
sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään
hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi
jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen
kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten
läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain
päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on
suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä
rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni
hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta",
mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut"
olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa,
ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen
mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat
suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät
vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi.
Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan
saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden
kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen
kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja
Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja
matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän
oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt
karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin
vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt
pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan.
Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen
kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni
ja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien
hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa
kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian
heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta
sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä,
minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen
ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:
"Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin
tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun
puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!"
Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma
itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä,
syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista,
sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan
huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja
nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin!
Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake
minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se
munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta
hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun
huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika
mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi
takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman
illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui
kirjoittamaan kirjettä:

    "_Hyvä John Storm_ (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä
    olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että
    tottelen teitä ja luovun toimestani" -- vähäksi aikaa.

        'Naisen kielto, lupaus
        Niiss' ei oo suuri erotus!'

    "Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä
    ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin
    kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut
    vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska
    hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän
    ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan
    siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa
    minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin
    rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin
    ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata
    historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden
    saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta
    olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta
vähänväliä hän myöskin huokasi.

    "Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle
    tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja
    _minulta_, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin
    noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin
    tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka
    käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna --
    s.o. _tänä_ aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory
    Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla
    seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta
    puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä."
    Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan
    ollut liikkeellä.

    "Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on
    sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina
    synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen,
    sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole
    kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan
    nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun
    varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin
    huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen,
    että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti
    nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen
    kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se
    tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on
    armossaan sen kutsunut.

    "Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin
    lamppujen vilahtavan ohi, mutta _toiseen_ suuntaan tällä kertaa.
    Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen
    tykyttämään vielä kovemmin kuin _tulo_ suureen ja ihmeelliseen
    kaupunkiin, ja se on _meno_ sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on
    kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa
    sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee...
    No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!

                                                    Glory."

Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen
luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat
edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa
Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut --
hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa
puvussaan.

"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella
äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan.
Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni.
Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa
takaisin iloisena ja terveenä!"

Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon,
juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo
matkalla.

Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen
kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on
iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."



VI.


Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa
kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen
kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta
pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty
vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin
ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja
"Barclayn kuohuvaa olutta."

Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta,
jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui
useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori,
pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista
punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli
häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua
ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku
puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin
hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät
erotti.

Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan
sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri,
jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että
John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi,
herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla,
lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea
eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi
tehdä.

John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa
noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti
komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä,
joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät;
puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä
hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.

Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on
juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä
John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta
huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.

"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"

Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan
talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori
nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja
iskien silmää hän sanoi:

"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"

Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut
mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."

Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs
herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt
konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin
lysti kuunnella teitä."

Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin
härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen.
"Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa
koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin
muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja
vihdoin romahti ovi auki.

Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja
juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies
Johnille. Varoitus tuli liian myöhään -- John hoiperteli taaksepäin
saatuaan kovan iskun.

"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta
tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus
sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran
kuono kurkullaan.

Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli
vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja
heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja
huutaen: "Poikani -- voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo
peto!"

John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana
ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan
puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa
vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.

"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja
silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm
meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton
ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.

Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin
kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka
tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka
viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha
vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen
takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista
syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta
jälleen näkeväni teidät."

Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi:
"Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"

"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta
nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"

Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi
hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee
pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua
yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli.
Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa
pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."

"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.

"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin
kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna
hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti
hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi
parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja
vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa
kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen
astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.

Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä
valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat
istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten
tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen
vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu
hymyssä.

"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän
seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa -- ehdotettavaa --
ja arvelin, että ehkä -- --"

John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset
silmät värähtelivät.

"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt
veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."

John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa
työtään pappina.

"Niin juuri, niinpä juuri" -- pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää --
"ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."

Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti
selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs
piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa -- Colombon piispan-istuin.
Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut
helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä
siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan,
mutta kumminkin --"

John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä,
mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain
etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."

"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."

Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on
tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.

"Miksikä -- miksi sinä siis --"

"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin
luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta.
Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei
ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli
vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta
tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että
Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati -- joka päivä -- ja
jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan
evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin
palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."

"Mitenkä siis?"

"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina
ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman
aikakautemme elämässä."

Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo
tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain
selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto
soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa
ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita
viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että
pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja
"myydä kaikki sekä jakaa köyhille."

John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana
auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän
uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten
laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin
siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja
esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee
jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin
viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja
moitittavana narripelinä."

Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli
Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä
huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me
lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa,
mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea
valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan?
Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille,
valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen
papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä,
liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta
n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin
tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat
hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan
toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme
kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John
arveli, että --

Pääministeri vaikeni.

"Sano minulle, poikaseni", -- hän kosketti Johnin käsivartta, --
"aiotko itse elää... sanalla sanoen... no niin, seuraamalla Kristuksen
elämän esimerkkiä?"

"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii,
setä."

"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"

"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi
koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.

Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla
kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta
John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen
nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin
työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni.
Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa -- ajatelkaapa,
kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan,
heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on
naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa -- kaiken tämän
rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna
tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä!
Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä
tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.

"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi
turmeltumatta. Mutta mitä me teemme -- mitä kirkko tekee noitten
uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan
onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä
ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai
itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat
heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin,
joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat
on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua
päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä
olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö
on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa -- ja missä äärettömässä
henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"

Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää.
Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta
selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä,
ja hän tunsi syvää sääliä.

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi
palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.

"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen
hän palasi toiseen huoneeseen.

Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä
kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi
kirjanmerkiksi.

"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen
äänensä!"

Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää
käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja
hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni,
ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes
sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain
sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos
sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy
sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla,
ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä
olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii
lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun
uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta -- he
pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena,
ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. -- Mutta
hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi
tai työssä vihamiehen vainiolla."

John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan,
toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä
suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä
Jumalan tähden. -- Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa
odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin
ja hansikkaat.

Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin
askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa
ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä
toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän
sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"

Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta --
hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja
tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.

Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:

    "Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut
    täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan
    papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria
    Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo
    kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka
    vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa
    on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty.
    Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten
    tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo
    kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs
    kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he
    ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on
    minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni,
    pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani,
    sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini
    myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja
    nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi,
    huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä
    sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva
    Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen
    itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea,
    mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden
    kannalta nähden -- mutta mitäpä siitä.

    En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat.
    Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään
    urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan.
    Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu
    nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja,
    sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä
    huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja
    iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee
    sitä suurempi kunnia.

    Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja
    kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu
    kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen
    lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia
    heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja
    on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi
    minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo
    olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on
    yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi
    kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota
    muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja
    tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa,
    viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten
    pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät
    sen!

    Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka
    nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään
    vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa.
    Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion
    muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi?
    Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin!
    Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen
    valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja,
    tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä
    meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja
    pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta?
    Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin
    luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat
    sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja
    soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme
    heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille
    kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille
    helvetissään!

    Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät
    ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala
    keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka
    rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat
    suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat
    tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä
    'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä,
    jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin
    kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen
    näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu
    pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon
    hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien
    kuluessa.

    Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta
    pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina
    avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta
    minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja
    kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan
    henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään
    tuloja tai tuskin mitään -- juuri sen verran, että se riittää
    vahtimestarin palkaksi -- mutta minun ei sovi valittaa sitä
    seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei
    kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä
    olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan
    kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa
    minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

    Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te
    olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että
    olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla
    ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä -- niistä
    tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä
    päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei
    teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua.
    Tervehdykseni!"



VII.


_Glenfaba, "Saaripahanen."_

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut
"yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa!
Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen
tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja
kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä
mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan
nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän
kyynelin minä tunnustan, että _joka ikinen_ kirje Lontoosta on minulle
kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että
minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä
tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät
lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut
kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin
nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena
syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole
huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä
minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan,
jolloin olen _tehnyt_ mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja _jättänyt
tekemättä_ mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon
tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat
aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa
osanottoaan -- jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille
pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle
vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä
se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten
tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa
rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui
olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin
kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni
vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni
rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli
kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin
ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä
oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien
hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte
nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana,
olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä.
Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle
hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme
kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät
ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä
hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira
kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa,
rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet
ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia
ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan
kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään
toivoa enää?"

Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen
linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin,
herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä
ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja
kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli
lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät
hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja
Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, -- niin, kaiken
tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka
pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois.
Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun
kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset
tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi
torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin,
etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan.
Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja
silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi?
Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat
vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä
kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä
kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.

Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en
voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan,
kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan
siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita,
joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso
kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin
matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden
yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella
merkitty se paikka, missä isäni kuoli.

Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun
heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen
ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan
käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän
rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä
vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.

Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini,
entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen
muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain
hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan
täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta
kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki
vanhat -- "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten
määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko
maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele
huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja
sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa,
puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä
on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme,
kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain
laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme
vanhan Neiluksen aasin huutaessa _hii-haa_ ja meidän ikämme on
seitsemänkymmentä vuotta ja jos... oo-hoi (haukotus).

Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä
tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme
paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset
visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet
leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee
noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa
enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani,
kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja
mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle
tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa,
minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän
kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän
torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan
köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.

He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen
tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi!
Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä
ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa
itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon
viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti
kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen
Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan
puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua
oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia
varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme -- uljas teko, jonka
vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä
ankarimman rangaistusjulistuksensa -- käyttäen siinä muistaakseni omaa
tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta
avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää
kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla
tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.

Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset
seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin
selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu
kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin
matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan
itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia
isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan
semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit
ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia
ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo"
-- "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt
synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen
kappaleissa.

Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä
saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet
sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen
ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan
luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus
ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun
verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa,
kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö
itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien
sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta.
Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä,
että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä
viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi
eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut
kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli
leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin
seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi,
voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan
heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä,
mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin
lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin
asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä
publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja
publikaania. Suoment. muist.]

Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle
lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun
hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus
minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin
ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan
muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni
sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin
kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä
hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät
ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin
maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha
veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa
muuttuen vähitellen paperimassaksi.

Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni
Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka
takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa
kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin
[vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan
viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni
siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa
hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas
sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin
muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se
kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine
kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on
entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!

_Kello puoli 11 illalla_. -- Minun piti keskeyttää kirjoitukseni
aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen.
Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän
saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin
rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka
olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti
meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois.
Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota
isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin
laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia
hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin
omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. --
Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella
taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi
myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä
vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet
alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa
Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.

Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että
nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki
on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa!
Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat
puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella
kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa!
Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran
huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin
humua alakerran tanssisalista.

Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä
huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla -- ja _minä_ olen aina
iloinen! -- Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi
kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos
vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan
testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien
syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä
uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban _home rulea_ (koska
hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten
esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman
tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja
ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä
todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes
häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna
(kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä
viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni
annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää
hurskaammalta kannalta.

Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta
jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa -- puolustamaan
hänen hyviä ja pahoja puoliaan -- niin ei teidän pitäisi olla niin
äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä
kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti:
"Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon
tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. -- Vakavasti
puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi
mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten
pitää olla hyviä, niin he _ovat_ hyviä, sillä naiset tanssivat miesten
nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka -- minä
en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen
puolustustaan: "Vaimo, _jonka annoit_ minulle", mikä osoittaa, ettei
hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin
toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin
suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.

Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni
riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin
sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla
viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän
on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta

    'Nukkumaan sä houkkio,
    Nukkumatti kutsuu jo!'

                                                     Glory.

J.K. -- _Tärkeätä_. -- Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan
kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi
rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin
toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt
minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen
lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja
oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja
pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni
niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään
koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little
Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.



VIII.


John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana
hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää,
ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan,
että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen
tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella
ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän
myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli
John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin
kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi,
joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John
ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita
silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta
tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.

Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun
puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi
häneen salaa, pää kallellaan.

"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi
sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä
tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä
palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."

John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen
ympärilleen ja muistellen Glorya.

"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi
pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat
olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas
ilme.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.

"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.

Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli
papin lähettänyt.

"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja --"

"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi
herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän
tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"

"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva --"

"Se _on_ hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä
luotan."

"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja --"

"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen
itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään
saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan
heidän kirjavia asioitaan."

"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte
kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."

"Oh, todellako? Vai niin!"

Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra
Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan
tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti
mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti
paikalla.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian,
mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.

"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin
hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos --"

Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?

"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne
on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti --"

"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä
kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan
vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä
epärehelliseen menettelyyn tulee, niin --"

"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.

"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja
sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän
kohta syleilevän toisiaan.

John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua
hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää
kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa
pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään
tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.

"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä
päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan,
koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."

"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's
Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui
John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään
elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen
ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa
hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista
oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan
sitä -- se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville,
että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi
ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi
sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala
paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä
oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja
miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan
kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin
kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan
julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten
se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa
lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon
vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.

"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"

"Kyllä, herra pastori."

"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."

Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te
autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te
olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän..."
Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa
minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan
vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka
ostin tytölleni... Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani,
en milloinkaan!"

"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"

"Agatha Jones", vastasi tyttö.

Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät
lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa
muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran
Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli
heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut
heittäjää poliisin huostaan. -- John ja Aggie seisahtuivat puiston
nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään
häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi
laastarilapun papin ohimolla.

"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi
tyttö.

"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan,
sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen
katumetelin jälkeen.

Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille,
missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut
kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa
lapselle.

"Huomenna minä ostan hänelle vaunut -- semmoiset rottinkiset; rautaiset
ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo
laitan hänelle lyhyet hameet."

John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi
samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira
pysytteli isäntänsä kintereillä.

"Hän on ollut jo kuukauden poissa -- niin, huomenna siitä on juuri
kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon -- niin, onhan hän kasvanut!
On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä
en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita
elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen
hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan.
"Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin -- yö on niin kylmä
pikkulapselle."

Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta
nuori äiti oli iloinen.

Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he
kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin,
jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan
sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa,
ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen
itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt
ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti
oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä
kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta
hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun
muulloin kuin ollessaan juovuksissa.

Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi
oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita
naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen
kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut
takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja
toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka
kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan
oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi
oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko
vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen
mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin
sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän
nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan
pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. -- Siellä oli useita lapsia. Yksi
vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina,
kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan
yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen
seinää, kuulivat aina lapsen itkua.

"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät
molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy
lähellä."

Aggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: "Kuka siellä?"

"Aggie", vastasi tyttö.

"Kuka on siellä kanssasi?"

"Eräs Charlien ystävä."

Silloin ovi avautui.

John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö.
Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin
kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.

"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"

Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.

"Missä on rouva Sharkey?"

"Alakerrassa, herra pastori."

Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen
sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"Antakaa minulle kynttilänne."

Mies antoi sen.

"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin --"

John katsoi koiraan, ja mies vapisi.

"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.

Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat
he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä,
mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi
hyminäksi.

Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui
poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina
oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli
joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset
olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa
heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko
tuntui häntä hyytävän.

"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen -- ei tässä nyt muu auta",
sanoi John Storm.

Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti
yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka
kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa
alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin
kello löi juuri kaksitoista.

Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi
nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli
holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai
parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä
kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu.
Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset
seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin
faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun
kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä
jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies
ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot
kääntyneet poispäin portaista.

He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen
ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he
riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas
jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi
tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa
huoneesta oli varjojen vallassa.

Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja
tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui
eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja
holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni
ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen
kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.

John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet,
kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa
asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran
huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on
pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät
katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti,
hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen,
koettaen piilottaa korttipakkaa.

John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja
uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku.
Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He
poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on
myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.

Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan
pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori
mies oli Charlie.

"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä.
"Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti
korttipakan Johnin eteen.

"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.

"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja
astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan.
Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi
viskata.

Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle
puukon.

John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto
varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies
heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä
hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat
kurkkuusi!"

Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!"
huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä
hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä
äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta.
Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään.
Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.

"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on
toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."

"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.

"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja
hänen kasvojensa ilme oli kamala.

"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies
myöskin -- mars!"

Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme
kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä
ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli
puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään
viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.

"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti
kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.

"Tässä se on", huudahti hän. "Ei -- voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä
käsiään.

"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen
seinällä näkyvää raamatunlausetta.

Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri
oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet
vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa",
oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.

Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi!
Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.

"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka,
jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.

"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä
pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."

"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko
kantaa tämän lapsen kotiin?"

"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin
villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.

"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se
lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja --"

"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla
oli lapsi sylissään.

Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia
alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan.
Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.

He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen
poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä.
Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie
vaikeroi: "Voi, voi, voi!"

Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään
ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa.
Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka,
te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta
miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa
uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"

"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher,
mutta tyttö vastasi toivottomasti:

"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."

He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa
valitteli: "Voi, voi, voi!"

       *       *       *       *       *

Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:

"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä.
Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan
ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan
jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun
'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo
yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa.
Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.

"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka
on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren
tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja
haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta,
on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että
Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen
noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona
ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu.
Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu
perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona,
jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko
matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse
ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta
kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen
langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen,
ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset
periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te
olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan!
Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten -- kenties
-- tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun
ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa... Mutta ei,
ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään -- ehkä
jossakin kadulla -- ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin
ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin
nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat
hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki
välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä,
mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän
kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä
suojaa myrskyn aikana... Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka,
missä kesälomaa voi viettää?"



IX.


_Glenfaba_.

Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle,
vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen
syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette
hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia!
Ja minä -- minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty
merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on
henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita
minun tulisi kylvää.

Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin
herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin
tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta
on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun
oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin
Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen
olevani halvin syntinen tämän maan päällä.

On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti
pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa
pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen
hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on
kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan,
"joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa
on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu
sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut
hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää
meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää
hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin
Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen
varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta
hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi
säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.

Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa,
mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka
tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen
vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni:
'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän
ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään
muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei
sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään
sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa!
Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa
syliinsä -- ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään.
Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia
lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua.
Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi
vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi
ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan
ylähyllyllä, ja sitten... sitten tulee loppu.

Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena
paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun
täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti
Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne
tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan
piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli
nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus.
Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti
minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut
laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin
hymnillä. Mutta

    'Enpä siinä _ma_ ollutkaan,
    Varjoni se oli vaan!'

Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla
köyhäin keittolassa -- enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän,
millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni
joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin
luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä
ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on
ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö
luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.

Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä
olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia
oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin
selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä
jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä,
vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat
minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui
huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa
niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset,
minä voitin, minä riemuitsin -- kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan
Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja
kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista
kuvaa hänestä.

Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin
yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin
piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni -- ihanat, viehättävät,
pukuni -- ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin
ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin
ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut
kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka
loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli
ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät
kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: "_Minä --
minä_ olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"

Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä
sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet
lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua
vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani,
kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen
neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen
pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla
kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen
pukuni.

Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin
olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää
Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä
alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin
lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen
selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni,
neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän
nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät
säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette -- niinkö todellakin
arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista
hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.

Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen
silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä
äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen
kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina
keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua
sellaisia tuhmuuksia.

Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa
epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella
minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme
puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko
oli laskenut -- taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla
hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla
_fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan.
Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus
sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion,
ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta
miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle
ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin
änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin _oikea_ näyttämö... ken
tiesi... ehkei se olisikaan niin hullua..." Samassa _fuksian_ lehdet
kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.

Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut
minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä
kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen
liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin
salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi.
Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua
ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen,
vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen
saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista,
vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko,
yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui,
ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään
kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä
täällä -- onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel,
ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne
meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo
vanhoja, rakkani -- ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan
huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten
minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.

Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän
enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani
hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka
minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä.
Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä
ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä
lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin
meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi
kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani
kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi,
kuinka elämä on julmaa!... Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla
toisenlainen, mutta... mutta en minä voi sille mitään!

Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on
ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni
täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua,
houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin
kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.

_Myöhemmin_.

Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä
isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen,
ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää,
ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen
tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa
minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos
huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat
tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle
ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän _sinä_,
Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti.
Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän
sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta
minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja
voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä
siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä --
mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi
hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä
vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet
vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni,
Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla
oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt
täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta
toivoa kuin rauhaa ja lepoa."

Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta
taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa.
Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti
ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi,
millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen
olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on
ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset
nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin
hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän
luona.

_Seuraavana aamuna_.

Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni
levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin
Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki
levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun
jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän
käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen
olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa
lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt
hänen luokseen.

Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan
istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän
pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa
hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin
salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko
tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä
laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka
kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä,
että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä
lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää,
kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla
liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin
äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.

Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on
käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle
on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti
kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa
mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet:
"Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina
veisaavat kiitosvirsiä.

_Kello kaksitoista_.

Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei
ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun
tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani
nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan
hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja
jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.

Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä
en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä -- Anna-tätikin itkee
esiliinansa suojassa. -- Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat
valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta
puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On
aivan kuin _jotain_ hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti,
kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.

Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti
kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt
kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta
olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?"
sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme,
ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui,
lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut
vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle -- sinä ja Anna ja kaunis
nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory
lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."

Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu
minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni
pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja
kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan
aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin
kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille
mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se
tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku
katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei
maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että
valittaisin?"

Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän
pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!"
Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory,
en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.

_Illalla_.

Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan
kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan.
Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku
poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa
rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin
haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä,
kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä
käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä,
joka kuoli vanhana.

Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää
alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä
tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin,
tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt
koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä
paljoa kauemmaksi...

Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois
täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi,
enkä minä sitäpaitsi _voi_ nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita
herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia.
Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu
-- kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!

_Myöhemmin_.

Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos
itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin
kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet
hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein
yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli
täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen
lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että
hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi
hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun
aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä
kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin
ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen.
Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä
luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona
oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan
tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory,
minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni,
mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja
nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa
merkiksi!"

Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien
väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille
kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty --
yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen
olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.

Glory.

PASTORI QUAYLEN KIRJE.

_Hyvä John!_ -- Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri
sen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun
vuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat,
että kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan
vapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai
tänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä
kaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: "Kuolinpäivämme on
parempi kuin synnyinhetkemme", ja siksi lähetän teille viimeisen
tervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin
saatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.

Minuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on
uljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin.
Ihmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu
ilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä
jäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän
sallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät
hetket tulevat.

Siitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut.
Tämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee
seuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka,
John! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa
siihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja
kukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä?
Minulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta
pitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento,
ja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään
ja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa
ajatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli
poissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja
viettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa
ja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.

Siitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on
kerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon
kahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen.
Ehkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden
sylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä,
on hävitetty.

Mutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi!
Vanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että
tapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla
otollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat
anteeksi annetut!

Adam Quayle.



X.


Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John
Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja -- hän
kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat
ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi
sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen
kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä,
että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette
sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa
ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus
vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen
vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti
auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt
ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä.
Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä
tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja
viekkaudesta, joka ympäröi häntä -- suvaitsevana ja ystävällisenä
kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä --
hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan.
Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta
minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan
voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni
teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja.
Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on
tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä
-- pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan
huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko
jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli
muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä.
Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa
naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti
sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä
korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä
sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus
antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän
vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi,
saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen
hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy,
poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen
työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti...
Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko
voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan
yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät
kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa -- kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini,
joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin
muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen
ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava
tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään
työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi
huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten...
sitten... Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan -- hän
ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai
rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja.
Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli
häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan
ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle
jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm"
pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen,
että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut
vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella
häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja
rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani
ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja
silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen
otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi
uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon
naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin
kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että
hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne... Oi, kiitos, hän voi
erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän
on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon
Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä..." Sitten seurasi
liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto
saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin
perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta
puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae
koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat
paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain
kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on,
jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti
rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat
ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille
hoidettavaksi --"

"Minä aina muistan -- aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman
aarteita' -- oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni
kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten
Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja
kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa
mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi
valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte,
herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä,
kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka
ovat hullaantuneet kissoihin..." Ja sitten seurasi pitkä kertomus
eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen
lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä
kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa,
sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui
sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja
hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen
terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti
huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli
ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän
ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen
hyväksi?"

"Tosiaankin... On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina
semmoisissa asioissa -- niin, minä odotan häntä juuri tänään -- enkä
minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin
kivulloinen -- minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä
kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta
onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten
laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti
paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta
minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun
puolestani -- kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan
kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita.
Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän
heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat
eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon
muutoksia _oli_ tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan
vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain
vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan
ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki
hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa
hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa
varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen
vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en
tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole
minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John.
"Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet
veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai
vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja
saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei _aivan_
nykyään, niinkö? Hm -- niin" -- lisäsi hän ylhäisesti hymyillen --
"Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen
äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän
raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva
Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet
taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla
tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos
minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä
Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle
tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua
huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja
hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni
kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne
iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle
kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta
rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia
rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska
hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella
ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes
ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä.
Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat
ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'.
Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän
alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua
ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan
rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta
eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen
yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni
vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka
syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät
ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt
mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen,
joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja,
maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on
kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa,
minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä
yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin
seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat
kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko
ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella,
ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina
nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme
vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on
varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme,
etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä.
Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä
kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä
-- voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen
heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin
innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän
mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin
juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna
meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua
hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa,
että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän,
sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan
kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää
vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi
joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet
'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän,
kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma
koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden
mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä
työssä ja touhussa! Ja -- ken tietää -- ehkä te vielä kerran tulettekin
tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen -- minä
kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi
esitys teille. Hyvästi!"



XI.


Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave
Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan,
otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko
sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert
seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita
monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki
muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi,
jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi,
merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki
miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri
tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin
edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender,
joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi
vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta
varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen
äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana
paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta
kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi
John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo
nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John
oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva
Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä
tällaisesta hommasta.

Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady
Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen
kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue
oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:

"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu
muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te
saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen
jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle
aikeellemme."

Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat
alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni,
sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"

"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.

"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause
semmoista rukousta vastaan, jota en usko."

Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä
lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.

"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle
veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa
lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."

"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka
oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te
koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."

"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin
lukea..."

Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän
tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä
leimusi palava tuli.

"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä
pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin,
että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme
ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se
on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan
meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma
sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun
erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."

"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se _oli_ erehdys, ja jos
te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran
siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen --"

"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen
hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille,
alakirkollisille ja kirkottomille."

"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole
ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan
enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"

"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue
erosi.

Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun _John_ kumarsi hänelle mennessään
ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt
tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan
ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän
kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan
perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien
edustalla, se on varma!"

John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin
Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat
päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä
ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey,
pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten
hoitaja.

Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen.
Hän kirjoitti Glorylle:

"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on
antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa
voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy _omin voimin elossa_.
Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää
minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren
viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West
Endin naiset harrastavat tätä liikettä -- muun muassa lady Robert
Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme
'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä
iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen
silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän
pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te
voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti
Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta
minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten
puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien
välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne,
ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä
kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että
kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin
hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden
keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te
menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa
elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat
olevinaan onnellisia."

Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle
kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia.
Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä
tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin
kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten
syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa
sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:

    "Isä Storm on hurskas ja virkeä,
    Tekee pahaa minkä kerkiää!"

Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli
kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja,
toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin
tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana
ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä
tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän,
tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten
toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä
ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan
kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat,
jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat.
Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän
kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen
tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä,
isä!"

Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi
katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään.
Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen
leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee
luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja
kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.

John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan
siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia
asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen
ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy
varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."

"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka
te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."

Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon
peittyessä pilviin.

"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon
omistajille on tehty edullinen tarjous, -- niin --"

"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet
kreikkalaisen.

"Niin -- me olemme päättäneet myydä tämän talon!"

"_Myydä!_ Sanoitteko myy...? Kenelle?... Mitä?"

"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."

John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi
uskoa tuota... Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista
_voi_ tapahtua --"

"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi -- pienoinen tippa vain."

"Yksi asia on selvä -- Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön,
ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."

Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.

Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.

    _The Garden House
    Clements Inn, W. C_.

Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään,
en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti
tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut
mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa
taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään --
kuolla, kuolla, kuolla!

Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen
-- älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä
varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen
teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt
laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen
näyttelemään Julian osaa. -- Ajatelkaa -- Julian! -- ja _omassa_
teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla,
joka on päässyt Punaisen Meren poikki.

Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja,
tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. _Hänet_ on haudattu
minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja
kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että
olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?

Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa
heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan
luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi,
ellette tule kohta -- en koskaan, en koskaan!

Glory.



XII.


Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn
luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä.
Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti
olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja
salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka
oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli
palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka
keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen
perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään
varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina
ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten
kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että
nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi
toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun
skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö
soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle.
Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään
vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta
näyttelijätärtä varten.

John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory
ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus
oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.

John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava
kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa,
ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli
suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille.
Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa
sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva
Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa,
joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä
pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen
omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa
loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya.
Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi
erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä,
heittäisi John sen miehen ulos ovesta.

Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna,
ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä
kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut
hymy.

"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin
arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta,
joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."

Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta
sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän
häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet
myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva
kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen
ja toimittanut sille hyvän hoidon.

"Mutta _minun_ velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm,
ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo,
etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään
vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan
tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla
hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies
ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa
menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä
en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut -- hän
rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän
rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä
saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on
täytetty."

"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te
tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja
sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.

"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu
tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun
naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista
ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja
silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin
huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan
päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui,
oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä
Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm
jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!

Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.

Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha,
ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja.
Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla
lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa
paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin
saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli
tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut
hänelle tämän paikan.

Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory
keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta
silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa
sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan
sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki
korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin
lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa
mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät,
ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja
moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä
tervehtimässä.

"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien
teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja
vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt
pois päänsä.

Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi
teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut
luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä
_olet_ siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta
tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä
tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.

Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli
Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja
asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen
housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa
puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas.
Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi
Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John
Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin
sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä
hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli,
kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan
sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja
silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista
-- kuunnelkaa! -- ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä
kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.

"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti
John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka
oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."

"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.

"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"

Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.

"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen
hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."

"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas
rupesi nauramaan.

"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla
tuon kertomuksen", sanoi Rosa.

"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas
nauramaan.

"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan --"

Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:

    "Villi, Villi, vekkuli
    Lypsäjätä suuteli
    La, la, la, la, laa!"

"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön
--"

    "Villi, Villi, vekkuli
    Lypsäjätä..."

"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti
uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.

"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä --"

Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli
myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä
siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.

"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään
suudellen häntä."

Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta.
Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja
nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään
kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin:
"Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö
niin?"

John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä
vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi.
"Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten
hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä
saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän
rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja
siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.

Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä
ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?"
mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt
kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin
rypistyneitä kulmakarvoja.

John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin
syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on
kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette
ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."

John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen
moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."

"Mitä te siis moititte?"

"Hänen valitsemaansa alaa."

"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka
juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana?
Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä
toimessa."

"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi,
joka on elänyt tosi kristityn elämää."

Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan
sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:

"Se ei kuulu heidän _rooliinsa_, herra pastori."

"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka
moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman,
ihmiskunnan hyväksi -- jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."

"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin
parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia.
Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä
oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"

"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän
ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa,
vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"

"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan
ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi
-- eikä edes satakaan -- voi koko pappissäädyn mainetta turmella."

"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea
aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka
kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää
teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita
kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen
toimi on huono ja syntinen!"

"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää
tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä
ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko
maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne
ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"

"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen
kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe -- ja te
tiedätte sen!"

Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa,
rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan
tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta
teenjuontiamme?"

"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake.
"Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen,
turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä
kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen
tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen
taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki --"

"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"

"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"

"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle
naiselle, soveltuu toisellekin."

Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.

"Tietysti... onhan selvää... minä vain tarkoitin", änkytti hän...
"Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen
lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa... niin se on toista. Mutta
ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat --"

"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä,
joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli
poistunut huoneesta.

Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle
kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän
on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä
häntä kohtaan."

Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi
hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin...
ikäänkuin aikoisin..." Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen
Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua
minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani,
minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian
minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi
englantilaiselle _gentleman'ille_?"

John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten
Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt
naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua
kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt,
ja jos se soveltuu englantilaiselle _gentlemann'ille_, niin Jumala
silloin Englantia armahtakoon!"

Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa
kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä
sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita
ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän
kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä.
Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."

"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi
John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee
minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka
kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän
taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen
helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen
rinnallaan!"

"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa _minun_
nyt kertoa, millainen _te_ olette", sanoi lordi Robert asettaen
silmälasinsa lujempaan. "Te", huusi hän tutisuttaen päätään, "te
houkuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista
kodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan
langenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules", lisäsi hän
kääntyen Drakeen -- "voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni
on joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi -- yksinkertainen raukka
-- ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen,
jonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota
hävyttömyyttä! -- Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!"

Nuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia
olkapäihin. "Niin, taivas tietää sen", sanoi hän, "ja _minä_ tiedän sen
myöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!"
Lordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. "Se on
teidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen,
sillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan
kamaralla, johon hän astuu jalallaan!"

John Storm jätti _molemmat_ miehet mykiksi astuen raskain askelin alas
portaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken
vuotaneista kyyneleistä.

"Te ette aio enää tulla tänne", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin
ajatukset kuin kirjasta. "Minä näen, että te ette tule enää."

John ei kieltänyt sitä, _ja_ hetken perästä avasi Glory oven ja John
astui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten
tyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa
patjoihin.

Molemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert
hyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.

"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen
teatteriksi Glorylle!" sanoi Drake. "Herra Jumala! Mikä minut riivasi?"

"Perisynti, poikaseni!" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti
huultaan.

"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!"

"No niin! Jos _minä_ autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää
minun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa
ja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat
muitten muassa?"

Drake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä
kohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.

       *       *       *       *       *

Isä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset
muualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän
vihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui
kuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi
ulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.

"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!"
ajatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen
täytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa.
Mutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli
näyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla
kasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon
turmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.

Mennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä
astui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: "Minä ja minun
toverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai
mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni",
vastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John
tarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan.
Hetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten:
"Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!"

"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa", sanoi ääni
John Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään
seisoi nyt poliisi.

"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä", sanoi hän
taluttaen miestä vankilaan.

Se oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana
aamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki
oli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan
valimosta.



XIII.


Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona,
ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän
ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen
kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:

"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on
herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista --'"

"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "-- ja epäilemättä toivoo
jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka
tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt --'"

"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."

"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä
tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan
edullista yleiselle siveellisyydelle --'"

"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä,
tiedättehän!"

"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa
vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä
liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä
puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa
harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa --'"

"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset
almuina."

"'-- saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi,
että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on
jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema,
mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla
sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen
intoilija --'"

"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."

"'-- ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin
yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja
käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta --'"

"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla
vuorilla!"

"'-- Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän
on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi
saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa
johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon
kammioihin --'"

Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta
arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"

John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä
maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa.
Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"

"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä
alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä
arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja
'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että
olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme
eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan
viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."

Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän
kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se
on pääministeri!"

Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen
hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.

"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta
vaihtamaan toista myssyä päähänsä.

"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua
tapaamaan", sanoi pääministeri.

Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.

"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"

"Kiitos, setä!"

"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me
olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä
pakanallisen epäjumalan alttarille."

"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."

"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se
muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian
häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä.
Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele
kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. -- Orjakauppaa, John, pahempaa
orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä
sieluja, kuten täällä!"

"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on
syynä valtio eikä kirkko, setä."

"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein
pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla
on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät
mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. _Sinäkin_ olet lainannut
rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein
kahdessa."

"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"

"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen
kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."

"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi
enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi,
ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa
sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt
tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo
surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista,
joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en
välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."

John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta
papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi
häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa
takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri
tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja
sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat
vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.

"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen
ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: -- "Hyi!
Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten
käytöksessään naisia kohtaan!"

Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta
nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua
samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se
oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun
hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.

"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."

"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."

"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin
käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä
vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen
kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan
muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle
sinun lähtiessäsi pois meiltä -- että palaisit takaisin ennenkuin vuosi
on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee
sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen
yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä
kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."

John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri
kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä,
jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille
herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai
kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi
yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin
tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden
järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä,
kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden
välillä."

Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha
sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." -- Erotessaan Johnista
sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan
silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen.
Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois --
käännytystyöhön -- lähetysvainiolle?"

John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi
hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja
lähetysvainio kenelle tahansa."

"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden,
jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka
-- taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta
hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"

       *       *       *       *       *

John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se
oli Glorylta.

"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä
ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen:
'Tässä lepää...' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä
vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla,
ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella
pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja
lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri,
jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän
mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te
molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla
vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua
siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta
minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä
tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla.
Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille
anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin -- niin minä
rupean ajamaan polkupyörällä -- joka on naisille samaa kuin miehille
juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää
siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella
aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin
olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari
kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi
mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele
teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan
nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on
vaikutus epäilemättä mahtava.

"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut?
Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää
on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa
minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi,
voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt
on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista
puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi
mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."

Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova
piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja
hänen otsansa synkistyi.

"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan",
ajatteli hän.

Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen
viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista
terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä
tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa --
hän ei saanut sitä laiminlyödä.

       *       *       *       *       *

Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi
Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen.
Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri
Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja
näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti,
kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä
taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi
asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut
Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen
nöyryytyksiinsä.

Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui
Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella
koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon
tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet
silmänräpäyksessä.

"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin
jollakin tavalla palvella teitä -- hankkia paikkoja -- mitä tahansa --
olisin hyvin onnellinen."

Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme
tavanneet toisemme ennen."

Mies hymyili kohteliaasti.

"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne.
Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä
minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt -- jos
te _nyt_ soisitte minulle ilon --"

"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään
silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun
häntä _ei_ tarvita --"

Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.

"Hm, minä olen agentti -- tiedättehän, että agentti johtuu sanasta
_agere_, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun
tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte
unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."

Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?"
sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän
lausui jokseenkin kovalla äänellä:

"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä
eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin,
silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen
nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien
Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa
teidät ulos tästä huoneesta."

"Mi... mitä!"

Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa?
Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun
me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän
pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."

"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella
näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.

Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme
jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi
eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse
värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.

Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä.
Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki
kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.

"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton
nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:

"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"

Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä
silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun
naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan -- hänen kunniaansa -- on
kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.

Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin
luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet.
Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja
hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki
"ja _Gloria_ -- neiti Glory Quayle."

Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan.
Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen.
Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil
Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän
arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen
loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan
ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's
Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja,
joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa
ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.

Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja
osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin
vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi
näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin
saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi
hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin
seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton
tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja
eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.

"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon
roolin kunnollisesti."

"_Te_ tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen
aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi
kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.

Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen
huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut
ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin
käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä
kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu
kaikki seikat -- ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin
pukijattarena, ulkomaalaisten klubit -- kaikki hänen entisen elämänsä
pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen
voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei
hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä!
Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi
kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin
käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli
jälleen tarttunut kiinni häneen -- tuo armoton menneisyys -- hän ei
ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.

Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin
Rosa oli noussut ylös -- Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi
iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään -- Glory kuuli
tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi
haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory
nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin,
sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle
tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.

"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta
tämä rakki" -- ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta -- "se on niin
hirveä!"

Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.

"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään
siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä...
He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä -- se oli niin väärin. Minä
en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."

John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla,
kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"

"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui
katkonaisesti) -- "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä
kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä
silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi
mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun
tulee -- hm -- joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa -- ja mitä se
hyödyttäisi?"

"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset,
jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."

"Se on totta -- totta -- mutta -- mutta --" Gloryn ääni sortui, ja John
käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt,
sitä ei voi enää auttaa."

"Niin, sitä ei voi enää auttaa."

John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta
hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen
ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen
läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja
liikahti.

"Joko te aiotte mennä?"

"Minulla on niin paljon töitä, ja --"

"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."

"Ja paitsi sitä, miksi... miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua,
Glory?"

Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen
ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen
sykkimään.

"Onko se niin kiusallista, siis?"

"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."

"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä?
Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui
nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan
pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."

John kohotti kättään. "Se häiritsee -- se saattaa minut levottomaksi --"

"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen
teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."

"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain --"

"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä
leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.

"Siksi, että" -- John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä,
kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi
tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka
tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Te?"

"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä
kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te
olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää
voimaanne?"

"Oh!"

Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi
luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä,
mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa
meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään
yhteistä -- ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran,
eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole
teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi
vallan erilaista olentoa, ja kumminkin -- kumminkin minä rakastan
teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."

Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory
oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! -- Sinä olet minun elämäni! -- En
voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut
hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään -- se oli kuolleena
syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen
hillityksi, sanoi Glory:

"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää.
Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."

"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt
paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää.
Työni tähden --"

"Ah... Tietysti minä en voi odottaakaan... Tietysti te rakastatte
työtännekin --"

"Minä _rakastan_ työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan.
'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun --'"

Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole
autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."

John ei ollut siihen saakka huomannut -- siihen saakka, kun hän itse
lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen -- kuinka hurmaavan kaunis
Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa
ääneensä.

"Sitä minä en odottanut, Glory -- aivan toista minä olen vuosikausia
uneksinut --"

"Mutta se on kai parasta -- se on parasta."

"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut
siitä -- te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä
parempana."

Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. -- Hän
peitti kasvonsa käsillään.

"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna
alttiiksi... Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."

"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän
täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään,
että huhuja jo on liikkeellä."

"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory
otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään,
vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi --"

Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet
heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette
oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun
täytyy tyytyä siihen."

"Siis..." John ojensi molemmat kätensä.

Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan
käteni hänelle, en voi kestää enää."

"Hyvästi!" -- Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.

Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili
Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.

"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän
voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle
otollisen työn."

"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää
tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja
välähti taas uudelleen.

"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima,
jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen
rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.

John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset
tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän
vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana
tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa
siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu
tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan
Charlien puolesta.

"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun
hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te
vain ette tahtoisi syyttää häntä --"

John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli
kunnottomalle rakastajalleen.

"Ja te, lapseni -- mitenkä teidän laitanne on?"

"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule
paikkaamalla ehyeksi."

Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.



XIV.


Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti
myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta
ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun
pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi.
Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki
etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta
kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven
kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä
ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty
parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän
kuviteltujen intohimojen tuli riehua.

Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan
kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus,
mustasukkaisuus, viha -- kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy
siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan
koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää
häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen
parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava
odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine
tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut
täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli
kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma -- kaikki tuo masensi häntä,
sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen
silmiinsä.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut
siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois
käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha
kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän
Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki
jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.

Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka
aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John
Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi
jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don
Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin
kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia,
leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on
solvausta.

Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota.
Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka
ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita
ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui
vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli
liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"

"Omituinen syytös pappia vastaan!" -- Niin seisoi eräässä
huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta.
Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen
koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon
vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun
tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta
hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.

Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui
syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki
ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä
saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa,
enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua.
Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi
jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa
tietäessään olevansa niin lähellä häntä.

Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te
ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset,
jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja
kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten
epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin
n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua
häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä
lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska
ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat.
Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja -- Herra
heille suokoon anteeksi -- lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja
rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta.
Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä
paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän
kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään
niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme?
Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen
tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät
naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan
tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin
lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin
maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna
mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne
on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä
Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja
suokoon teille ikuisen onnen!"

Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä
ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli
polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän
ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta
poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon
ja kalisteli nyt avainkimppua.

"Onko isä mennyt jo?"

"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."

"Viekää minut sinne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen
pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon
pienessä, kolkossa sakaristossa.

"Glory, miksi te tulitte tänne?"

"En voinut olla tulematta."

"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."

"_Te_ sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa --"

"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni.
Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä
olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen -- te näette, että olen
kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"

"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.

"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä
kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin
sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt
teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta
teistä. Senkin tein."

Glory vilkaisi häneen nopeasti.

"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi
nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te
palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään,
ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se
johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta
ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa
auttaa avuttomia -- noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä
pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta
elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä
olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään,
ette hiukkaakaan."

Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo
paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka
valtavasti se vaikutti häneen.

"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä
-- te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne
parhaat tunteet sille!"

Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä
oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut
nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas
tahallaan loukata tyttöä.

"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka
_näyttelevät_ tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat
ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa
takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten
aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat
mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä
tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty
sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan
kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te
olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.

Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan
teitä!"

"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.

"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte
minua -- eikö niin -- rakastattehan vieläkin minua!"

"Glory!"

"John!"

"Jumalan tähden, Glory!"

Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet
syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken
perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että
tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos
kedolle, puistoon.

Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies
odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe.
Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen
ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.

"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra
pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä
minun pitäisi tehdä."

"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on
kristillistä."

John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa
käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa,
rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."

"Hän _on_ todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui
Gloryn kanssa.

Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti
taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin
valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan
puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön
taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä,
ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas
hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko
tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen
säveleitä!

Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä
unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin
ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa
sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista
fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen
vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory
pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui
Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja
suuteli häntä.

"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!"
kuiskasi Glory.

"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää
itseäni."

"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta,
mitä sinä sanoit?"

"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."

"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi
hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.

"Rakkaani!"

"Minun elämäni."

Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi
hänen tukkansa tuoksun.

John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta
hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet
mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello
kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen
säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin
lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen
humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi
heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he
luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut
alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli
kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.

John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule
sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen
ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta.
Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.

John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia
myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham
Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten
vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat
lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen
juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä
liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John
käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.

"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut
rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa
tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki
silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen
vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory,
tuo säteilevä, vieno naisolento.

Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja
Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen
loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen
päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan
väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.

    "Rauhan huone se ja pyhä paikka,
    missä lepää vieno tyttö tuo."

Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä
kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä
puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta
Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja
kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät
merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!

Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen
ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä
siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin
kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa.
Westminsterin kello löi kuusi.

Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja
kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."



XV.


Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa,
josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John
Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän
ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle
oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava --
se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä.
Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että
Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen
epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.

Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että
olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja
luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi,
hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki
nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja
muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö
te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te
pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko
elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te _tulette_ onnistumaan! --
Teidän iloinen" j.n.e.

Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä.
Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa
saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä
tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että
'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat
olleet läsnä harjoit... mutta vaiti suuni -- älä lavertele vielä..."
j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi
Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan
lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin.
Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta
vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja
ylpeyttä.

Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli
puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset
eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja
hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.

"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä
tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet
pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme.
Sanotaan, että kaikki on luvallista rak --" Mutta samassa hän punastui
ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli -- olen
pahoillani -- hyvin pahoillani. -- Ja jos minä voin millään tavalla
asiaa parantaa --"

Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti,
eikä hän voinut saada sanaa suustaan.

"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian
hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä
ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi
tarjota sen isä Stormille --"

"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"

"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään
tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt
tuohon _anti-Storm-kiihkoon_. Semmoiset miehet kuin minä ja moni
muu voivat kyllä asettua häntä vastaan -- minä en tunnusta hänen
auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme
eikä valtakuntaamme -- mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä,
sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja
panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka
ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä,
jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia
syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön -- on se inhottavaa, ilkeää,
se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa
kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä
aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on
mies ja _gentleman_, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä
kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa,
mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi -- ja
unohdatte --"

"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys,
ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki
silmiään.

"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi
vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.

John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli
mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa
näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet
näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän
nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava
mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.

"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi
minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren
virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta
tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt
tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle
veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's
Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa.
Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen
Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen
houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet
pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli
luvattu hänelle -- ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska
valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"

John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan
heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän
kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä
kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan
rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster
Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old
Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli
melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut
vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä
huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä
ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville,
ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi
huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä
kiskot tomaateistasi?" -- "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä
aamuna." -- "Älä valehtele!" -- "Jumal' auta, se on totta!"

"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista
jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa
liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."

"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu
nimeltä Broad Sanctuary. _Sanctuary_ = pyhättö. Suoment. muist.] Voi
millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä
vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"

John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme
kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt
vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin
noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt
sotamiesten kera tanssivat ja joivat.

"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä
varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin
varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me
voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi -- se on oikea
saarnaamistapa."

Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen
elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. -- "Sinun täytyy
hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua
petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa -- senhän
tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä
maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."

Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja
vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä,
joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia -- sellaisia, jotka
eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli
heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään
fariseuksia tai kirjanoppineita.

"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina
osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme..."
Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois
päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:

"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen -- pappi, joka pisti
Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"

"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen
vankilaan -- ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."

John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja
Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen,
jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith
kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon
telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö --
kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"

Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella
puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!"
huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli
turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä
matkoihinsa toisen naisen kanssa!"

"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki
suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"

"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"

"Sinä et ole sotamiestä ansainnut -- tule pois", sanoi toinen naisen
ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä
ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi -- se
oli pastori J. Golightly -- ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole
yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän
rouvansa kanssa.

John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin.
Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes
sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka
oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä,
oli Aggie Jones.

"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.

"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun
mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran
ja hävisi silmänräpäyksessä.

Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän,
ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.

"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen
huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään
väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."

"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.

"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"

"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin
juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.

"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin
puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän
mukaansa Aggiea viemään.

Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa
kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa
hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä,
vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat
lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä,
tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut
ruusuvihko.

Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!"
ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos
hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla
vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"

Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's
Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea
nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli
punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä
innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän
tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria
sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää
heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat
voittaa kiusaukset.

"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa
taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole
suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin
pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana -- ne ovat kaiken
Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory -- sinä
menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan
haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä.
Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin
_näytellä_ elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus,
aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi
vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat
kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa
säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä
kajahteli yli kuutamoisen puiston:

    "Du liebes Kind, komm geh' mit mir!
    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri
naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä
hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua
siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin
saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.

Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä
onnellinen?" kuiskasi Glory.

"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa
rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta
osaakaan minun onnestani!"

"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi
katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen
kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"

"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen
naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.

"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"

"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"

"Me välitämme, armas -- meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory
rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä,
mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi
puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi
heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta
tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki
tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun
velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."

Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?"
sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä,
lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä.
Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi
parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet
suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi
Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja
mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen
pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi -- sinä
olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän
pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."

"Niin, jos olisin mies -- mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia
miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän
on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä
sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata
sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun
täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi,
jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua -- sinun tointasi
-- sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi -- ja yksinomaan minun
tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua -- ja minä -- minä --"

"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan
katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen
opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"

"Oi, oi!"

Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön
tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän
oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä
olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut
onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.

Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:

    "Erreicht den Hof mit Müh und Noth
    In seinen Armen das Kind war todt."

"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat
paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma.
Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut
Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan
silloin."

Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli
häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös
portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä
iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."

Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen
iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon
puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen
puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut
sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja
katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.

"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken
iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään
muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"

"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!"
vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan
kirjettä:

"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni
pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen
uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä
ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime
viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla
muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta.
Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa
tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan
niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla,
kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu
aseteltu huoneisiin.

"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla
kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä
Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan
kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä
ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut
takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu,
jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä
jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen.
Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin -- se olisi
oikein minulle."

New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi
viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory
hiipi takaisin kuin rikoksellinen.



XVI.


Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen
ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten
juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä
askeleella.

"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun
loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön
tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on
riistetty kirkko."

"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun
juuri piti kertoakin!"

"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas
portaita kuin vesiputous."

"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas
portaita, täti, siitä olen aivan varma!"

"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja
hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua
hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä.
Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita
herttaisia olentoja!"

"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä
arvelet?"

Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon
töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi,
poika!"

John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte
minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"

Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä
sitten?"

"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen
käsi johtamaan tuota työtä."

"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."

"Se _on_ oikea käsi."

"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät
veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys
_vasemmasta_ kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää
vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.

"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.

"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja
nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän
napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"

"Arvatkaa."

"Eihän vain joku noista 'sisarista' -- eihän toki?" tiedusteli rouva
Callender epäröiden.

"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.

"Joku toinen imeläsuu sitten, -- semmoisiahan ne ovat kaikki
nykyaikaan."

"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia
hupakkoja nykyään?"

"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa
samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina
ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"

"Arvatkaa."

"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen -- tietysti
hän on vaalea."

"Kuinka te sen saatoitte arvata?"

"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja
tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä
on?"

Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.

"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.

"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"

"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä
rumaksi?"

"Minä voin."

"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on,
ettet sano tytön nimeä?"

"Minä tuon hänet tänne, täti."

"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."

Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi
Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka
repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin,
purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran
ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan
tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi
tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu
vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin
siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän
kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän,
että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli
potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?

Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä,
että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen
heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa
heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi -- ei ystävällisen
hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin
valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja
palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli
vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?

Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä
ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana
oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut
katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä
itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän
muisti vihansa ja häpesi.

Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin
haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä
riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva
Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu
myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina:
"Ei siis vielä tänäänkään."

"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat
hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli
painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka
kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille.
Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni,
melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli
kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.

Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään
teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä
mitään pahaa ole, että harjoittelen -- eihän minun silti tarvitse
näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt
hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin
mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten
luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa,
suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi
hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen
suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon
minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän
päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen
Glorian houkuttelun pauloihin.

Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya
aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka
menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja
ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen.
Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja
melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän
talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati"
= Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai
kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse
pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla
puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi
Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka
huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei
ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi
omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli
riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain
varomattomalla teolla.

Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti
siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle
kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat
katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä
ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta
hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun,
kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti
muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien
naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin
täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory
tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe
pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti
naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti,
että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs
herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että
"kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän
opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada
todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."

Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte
itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"

"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu
sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti
sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen
pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että
aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa,
kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.

"_Ma chère_", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän
oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte
olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun
raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään
selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen
puhuvan niin hyvää ranskaa.

"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin
irlantilais-manilais-ranskaa."

"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.

"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä
ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren
tuulahdukseen.

Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen
yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa
sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä
ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä
sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka
koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä
nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."

"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan
toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin
uskontoa -- ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen -- sellaisen,
joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle
-- niin luulen -- niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja
seuraisin häntä."

"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on
niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa
ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"

Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia
näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään
ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.

"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi
hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden
aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja
suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä
itkemään.

"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni",
virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"

"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä
tarkkaan ja päättänyt, että voin -- että minun täytyy. Niin, Glory,
minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin
sinäkin."

"Mutta minne -- minne --?"

"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan
sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen
valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään
tai kuolemaan."

"Mutta sinun työsi Lontoossa -- sinun suuri, suuri työsi -- --"

"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen
ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä.
Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot
koettivat hymyillä.

"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et
uneksinut etkä toivonut."

"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani.
Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan
pelastustyötä -- mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä
naisia maailmassa -- melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat
vain ovat suuria -- ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria
naisia... Mitä minuun tulee -- ymmärtää Jumala sen asian parhaiten.
Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja
perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä
tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin
-- kaukana täältä -- jollakin vieraalla lähetysvainiolla -- kenties."
Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan
katseen Johniin.

"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John.
"Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja
näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan
ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."

Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen
teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian
tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen
pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä,
nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra,
anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa
minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä
pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen
nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen
parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat
lähetysvainiot -- mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta
yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja
kuolemasta ilman ystäviä.

Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.

"Hän tuli siis takaisin?"

"Tuli."

"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi
keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."

"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun
ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun
pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"

"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi.
Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä
myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus',
'kieltäymys' -- kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en
usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen
velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta
itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja --"

"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt
siihen!"

"Glory!"

"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"

"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi
kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea
kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun
hyväksesi."

"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"

"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"

"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko
sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"

"Sinäkö sen sanot, Glory -- sinä! -- ja minulle? Etkö sinä näe, että
tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani --
kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni --"

"Rosa!"

"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja
rikas ja lahjakas -- ja minä -- minä olen naurettava."

"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"

"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme -- nuorena,
kauniina, lahjakkaana -- sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut
ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani -- ja hän kiintyi sinuun
-- mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta,
naurettavaa rakkauttani -- vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"

"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"

Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa
saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän
rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien
St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä
akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan.
Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä
sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se
olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan
häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän
ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen
kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:

"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi
lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa
sinun elämääsi -- se _olisi_ sen murtamista, tiedäthän sen itsekin!
On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään
vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi
ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa.
Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu
lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta
näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni
olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun
ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut
ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."

Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle
ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä
minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? -- Tahdonko
jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän
oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo
haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä
päivältä muuttumaisillaan.



XVII.


John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää
ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello
kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen
kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli
päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä,
eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli
hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen,
toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on
alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien
välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle.
Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä
on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot
ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin
hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen
elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on
saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat
iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan -- taikka oikeammin
taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa
hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan
tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut
maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa
määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle
ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen
ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas
elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä
iankaikkisessa autuudessa.

Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan
kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin
liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen
jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin
seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa,
mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai
ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti
minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta
nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."

Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle
käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen,
päätellen.

"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"

"Valani?"

"Niin, elinkautiset valasi."

"Mutta -- onko se tarpeellista?"

"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin
tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta,
mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He
ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan
valtakunnan tähden."

"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon
mahtavammin heihin vaikuttaa, jos -- jos nainen seuraa minua.
Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."

"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."

"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina
liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja
työskennelleet heidän rinnallaan."

"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."

"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen
rakkaus yhdistää minuun."

"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."

"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi
minua kestämään vaaroja?"

"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä
tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."

"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy
kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"

"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain
askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen
huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"

Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John
Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä,
ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän
nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä
mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua
kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää.
Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä
lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän
Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää,
ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin
täydellinen elämäkerta!"

Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu
puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä.
Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten,
puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt.
Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän
malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän
sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti
saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat
pois pyyhityt.

Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko
valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun
kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja
pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä
päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty
diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.

Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli
tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena
ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja.
Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen
omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla
sisään, Glory?"

Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei
voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten,
puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja
loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja
oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin --"

Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä
ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän
olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen
kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään
meille!"

"Todellako?"

"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä
aamuna?"

"Minkä uutisen?"

"Että isä Damien on kuollut."

"Mutta voitko sinä -- tarkoitatko todellakin, että -- aiotko --"

"Aion, Glory -- aion!"

"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"

"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua -- Jumala
sinua siunatkoon --! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä
pienempään. Mutta tämä -- tämä on suurin työala maailmassa,
Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä
ristiinnaulitseminen."

Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten
tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt
edestakaisin, puhuen kiihkeästi.

"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen
saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus.
Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas,
Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin
ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö
kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas
tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa
heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory,
he tulevat jumaloimaan sinua -- ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä
olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat
keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma
jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi
rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta -- kaikesta, kaikesta -- säälistä
ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta
maailmassa?"

Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä -- jalointa
maailmassa."

"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä
kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin
nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"

Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä
takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"

John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"

"Entä työsi Lontoossa?"

"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen
kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut
Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt
niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen
asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä
sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen -- kaikkeen!'"

"Oh!"

"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"

"Ei se ole mitään!"

"Oletko varma -- aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme
pettäkö itseämme -- mieti --"

"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua,
John -- enkö ole kaunis tänään?"

"Sinä olet aina kaunis, Glory."

"Mutta etkö huomaa mitään erotusta -- tämä puku esimerkiksi?"

Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät.
"Kuinka ihana sinä olet, armas!"

"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"

"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"

Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule
vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."

"En, enhän toki -- minua peloittaisi."

"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea
minuun."

"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat
ihmisraukat?"

"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö
sovi?"

"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"

"Pelkäätkö -- pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö
muuttamaan toisen puvun ylleni?"

"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."

"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."

"Minäkö?"

"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun
astuit tähän huoneeseen?"

"Glory!"

"Kulta, oma kulta!"

"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"

"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin
kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista
voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit
hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti
luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.

"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."

"Ah!"

"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on
kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat
toisiaan."

"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta
--"

"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee
naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."

Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.

"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory -- mikä
onni, mikä autuus!"

"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.

"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"

"Ole minun, kulta, minun omani!"

Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui
Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen
kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen
katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta -- hyvin pian -- melkein
heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa
-- järjestämistä. Ovella hän epäröi -- hän vapisi hellyydestä, tuskin
tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi
suuttuneena, puoleksi häpeissään.

"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi
alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole
voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää
koskaan tapahtua!"

Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi.
Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua
kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä.
Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi.
Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi
lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä
sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus,
Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki
sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli,
jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko
elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä
vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.

Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui
kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan
sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä
yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö
voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"

Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt
suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy
kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä
muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta,
mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa,
että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus
odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä
varma kuin auringonnousu aamulla."

Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti
päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet
taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.

Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun
hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi
tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi
luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt
päivämäärää ja muita yksityiskohtia.

"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä _suurta_ uutista, kultaseni? Se on
kaikissa iltalehdissä."

"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.

"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin
sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan,
ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."

Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä
sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli
nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän
ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa
sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut,
ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta
luopuminen oli kamalaa.

Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja
unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat
lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä.
Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa
kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä
ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:

"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren
saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en
voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole
se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain
hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen
ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi
siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.

"Enkä minä voi luopua tästä elämästä -- minä en voi luopua Lontoosta --
minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta,
soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia.
Minä rakastan menestystä, ihailua ja... vieläpä 'käsien taputusta
teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua
ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan
sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole
kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun
pitää siitä luopua.

"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan,
ja minä kaipaan -- minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä
kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle,
kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua
ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa
ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi
olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa
oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.

"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan
oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti.
Minä rakastan sinua vieläkin -- koko sydämelläni, koko sielullani,
mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme
ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään
korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on
kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä --

"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen
elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja
arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä
rakastan sinua... ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo
miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä
vastaan.

"Yksi ainoa suudelma vielä, armas -- viimeinen."



XVIII.


John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin
ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari.
John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina
itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa
käyttäen katkeraa ivaa:

"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä
ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin
vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään
spitaalisten saarelle!"

"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän
voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa --"

"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä.
Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että
tämä olisi sinun kolmas kutsusi."

John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan.
"Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka -- sinä aiot
kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä,
se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."

"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö
tulee minun mukaani!"

"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
ääretöntä hämmästystä.

"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä,
Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."

"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota
tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."

"Hän tahtoo itse sinne... ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."

"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on
joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?... Ja sinä
annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja
omista velvollisuuksistasi... ja sinä olet olevinasi mies!"

John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo
noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.

"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin... Kyllä minä kumminkin tahtoisin
nähdä hänet... Missä hän asuu täällä Lontoossa?"

"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"

"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan
hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän
lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"

"En minä vain menisi teidän sijassanne."

"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"

"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi
paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi --"

"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään,
hyvä mies... Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä
Lontoossa tuommoisen tähden... tuommoisen --"

"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."

"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli,
joka soveltuu kelle tahansa."

"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."

"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa
ennenaikaiseen kuolemaan."

"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia
ylempänä."

"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit
säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane
Callender-raukan sinä aivan unohdat."

"En koskaan, täti!"

"Unohdat. Älä väitä vastaan."

"En koskaan!"

"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen... ja minä
pidän sinusta kuin omasta pojastani."

"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."

"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen
häiriön!"

"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani -- täydellisesti minun."

"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"

He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John
puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä
ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun
kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään
pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.

Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä.
John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä
seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm
aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on
muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua
-- iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta,
joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko
kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja
uhrautuva pappi eroaa... Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä
seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti
rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja
huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa --"

John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari
minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä
astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä.
Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.

"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."

John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia!
Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."

"No mitä sitten, poikaseni?"

"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun
pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."

Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on
siis perätön?"

"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"

"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta?
Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla
materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria
uhrauksia -- mutta kun kiihko on jäähtynyt --"

"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi
pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin -- että Glory oli
tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt
tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta
pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä _omat
syynsä_, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"

"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle,
kuka hän on?"

John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina
toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.

"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"

"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren
tehtävän tähden."

"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset
velvollisuutesi -- sinun velvollisuutesi Lontoossa?"

"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat
kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon
käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti.
Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut
niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja,
ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi
käyttää tuohon tarkoitukseen... jos oli riittävästi varoja... jos hänen
äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu --

Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta
kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi
hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä
on ottaa selkoa salatuista motiiveista.

"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"

"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle,
se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko
sydämellään on kiintynyt Lontooseen --"

"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta
silloin --"

"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan
kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."

"Mutta kirkko -- minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras
kiintymisesi kirkkoon --"

"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat
irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman
elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei
hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle.
Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani
elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli
unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."

"No, entä sinun naisliikkeesi --."

"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija
ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma
harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä
itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa.
Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle,
epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä
näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin
auttakoon niitä, jotka --"

"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta
maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki
alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin,
sinulle naurettiin --"

"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma
on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä
ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki
muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa
mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he
kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita,
jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei
kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse
he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat
kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä,
että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että
kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme
pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena
turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle.
Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa
kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta
kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki
ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan
päällä elänyt."

"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä
köyhyys, rakas John -- se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin
tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."

"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän
tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon
ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut
kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella
niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala
voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen
huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi
kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen
valmis kaikkeen -- kaikkeen'."

Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli:
"Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka!
Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä
kaikista."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin
minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait
ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään -- sen minä
tiedän varsin hyvin."

John hätkähti, mutta ei vastannut.

"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani
sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut
sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan
välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit
vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki
tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa... Sanotaan, että
jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa
kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi... Hm... Mitä rahoihin tulee,
ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."

"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut
suurimman osan."

"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun --
sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."

"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että
olisitte tahtonut tavata minua useammin --"

"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin
vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin
voi rakastaa Jumalaakaan."

Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.

"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta -- jos lähdet -- ja
hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"

       *       *       *       *       *

Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli
liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary
Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John
oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää
ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi
toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten
kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti,
mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli
hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä
ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia,
herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John
nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän
ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.

Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa
näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin
toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa
seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana,
ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä.
Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat
voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni
oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu
Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion
edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä
olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat
muitten mukana veisaten:

    "Kodissa taivaan sinisen
    On isä pienten lapsien."

John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa
alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei
voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä.
Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään
asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni
työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja
jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin
hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki -- sen hän vain ymmärsi
ja tunsi.

Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen
lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin.
Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut
ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot
takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"

Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä
mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä,
ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan
matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi
seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä
äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt
tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.

He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki
erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje
kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella
John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui
vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä
seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat
aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.

Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä
hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus,
turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine,
suloisine petoksineen -- kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn
ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän
ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki
ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin
oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen
käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla,
ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen
korvissaan.

Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi,
että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla,
Gloryn kirje kädessään.

"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella,
mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat
vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten
hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä
ja alkoi puhua:

"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi
tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas
äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.

Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen.
Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa
hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja
ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.

"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan
siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi.
Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän
tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan
teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni
teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."

Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa,
mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan
ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän
rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen
viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä
lasta.

Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen,
sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset
kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui
alas portaita.

"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."

Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän
naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen
puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas
seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson
silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.

"Glory! Sinäkö siinä olet?"

Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon
anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"

"Lapsiraukkani!"

"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana -- ei tänä
iltana, Rosa."

Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's
Inn'ille.

Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta
kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan
kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin
ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella
alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm
seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John
oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu
hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki
nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä.
Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki
viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.

"Amen! Amen!"

Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat
soittaa:

    "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias."
585

Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan,
ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.

    "Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas,
    Pyhä Kolmiyhteys!"

Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen
kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän
oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt
elämänsä Jumalalle.



NELJÄS KIRJA.

PYHÄTTÖ.



I.


Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se
oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin
vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen
oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala
käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan
käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä -- pieni maanjäristys, joka
kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu
ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan
tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman
pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen
ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi
siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle.
Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui
yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän
vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä
ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien
seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon
pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli
tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat
odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin
vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan
tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi
poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena
Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat
Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois
ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi
tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli
Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja
epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä
suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän
valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen
muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen
kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät
siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin
tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia,
joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin
Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen
hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat,
useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki
yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat
ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän
uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija,
ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä
yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja
puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen
nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut
soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja
komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus.
Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä,
hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät
valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo
pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon
tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan,
sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli
luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan
tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin
Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki,
joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille,
oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen
kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä,
ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan
hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä,
säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja
tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut
erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista
komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa
aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista
apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka
hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille,
sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan,
ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa
tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän
oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä
kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli
mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt
vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita
ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella
olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä
kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa
päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa
oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli -- suuri,
kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti
häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä
oli toisenkinlainen koira -- verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli
kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet
koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo
pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen
kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin
isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun
alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä
perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin
muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä
sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan",
ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut
ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin
isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman
mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina
seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki
vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja
vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman
pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille --
pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä -- ja selittäessään,
kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten
kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa
näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät
kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät
ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea
Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa
tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä
olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava
pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten
loppuun näytelty -- ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä
ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain
kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä,
ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä
hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti
lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan
heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset
jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus
saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta
oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin
järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin
väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän
puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet,
ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka
oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen,
ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan
häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys
kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä
kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli
nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen
kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen
Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet
jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset
naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan.
Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi
kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota,
joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä,
täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi
saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa
tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli
tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he
olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt
heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja
puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet
vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan
häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen
se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän
millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä,
että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville
uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa
Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat
pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla
ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin -- "isä" oli vaarallinen,
hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä
kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli
sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo
heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa -- taikauskoisen pelon
kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.



II.


Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä
sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä
toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja
uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta
naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena
kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär
herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä
hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon
yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut
menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa,
sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat
maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington
Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa
Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos,
ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa,
puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi
erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja
hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla
olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään
käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään
kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja
rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi
Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni?
Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä
tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua.
Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn
jälkeen. Ja onhan tämä _hänellekin_ niin tärkeä päivä --"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet
sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat
kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi
Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä,
ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua
Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle
hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut
olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut,
ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt
kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä
päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme
vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen
nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki.
Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä
vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta
huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen
siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan
tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut
sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain
ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja
oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta
ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä
huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita
odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat
olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna
urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka
puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen
askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni
lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua
ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta
tunnetusta herra Stormista -- "isä"-Stormista -- hän kun veti kansan
mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen
alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu --

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä
tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan
puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö --"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni,
ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä
asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa
syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin.
"Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän
ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin
kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia
ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja
kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä
tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle,
että nyt... tänään --"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan
yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin
poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi -- teidän on
vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole
julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä --"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä,
kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa
mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia... tahtoisin sanoa
vaarallisia --"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan,
"minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi.
Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus --"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu,
joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos --"

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia
sukulaisia -- ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin... Mutta
varmaankin olisi parempi panna _yksi_ mies valvonnan alaiseksi,
olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua
vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah... Hm!... Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla
ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää.
Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi..." Ja epämääräisin lupauksin
sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos
huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin
kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä
jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe
pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja
ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää
siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle
vangitsemiskäsky... Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt!
Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia
rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten
nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin
luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa
Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen
ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava
erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi
Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset,
uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina.
Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa
puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä
eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito,
toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan
sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä
useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut
jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään,
Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan
vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän
merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli
palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin
miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen
suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen,
voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi
noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut
ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä
vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat
ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä
itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä
ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen
virrassa -- siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin
-- ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin
kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä.
Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla,
jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut;
nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat
tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat
juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan
ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand
Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt
vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille,
jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä
pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat
Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo
iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa,
olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he
luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja
koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse
Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se
oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse
ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja
hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi
tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö,
hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän
huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen
orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset
tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake
ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin
ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen
ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin
tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää
jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat
juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen
nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä
koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin
hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne,
kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä
siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita
vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen
kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen
hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on
hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi
mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan
hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne
tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa
elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin,
samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää,
neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat
suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit
kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat
lähelle The Downs'ia. -- Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin
monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä
viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita,
jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli
jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä,
posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki
laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi
päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään
henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen,
joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä
käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi
Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä
pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia
katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen:
"Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin
kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta
kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat
punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan.
Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi
Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä
kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona,
joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä
päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito
purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä,
että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi
huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi
mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu... hassu... tuhma... pää
hiukan pehmennyt, sanalla sanoen --"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset
naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja
sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä.
Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat..." alkoi Betty vilkaisten ympärilleen
tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne _ovat_ sillä kannalla, rakas
elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi,
vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt
uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan --"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla
väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi
sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on
nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut
väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät
tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat
saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän.
Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa
-- musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä
maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine
penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula"
oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine
ihmisjoukkoineen. -- Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on
kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui
puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa
tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri
silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset
juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi
katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa
kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä
äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.



III.


Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon
jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut
lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä,
mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja
lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta,
ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin
asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle
kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen
saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi
hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen
iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi
astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen
taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen
elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä
kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa
kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla,
ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen
rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun,
eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan
joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John
lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen
"posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen
liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto.
Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä,
ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla.
Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan
käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija,
jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa
ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja
hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan
hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa.
Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja
nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä,
voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija
irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei"
eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti
käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin
toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni
ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa
teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille
tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä,
varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään
Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana.
Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois
katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni
sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä
häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä
luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä
kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon
naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua
ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä
yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta
yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo
aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on
kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian
pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta
itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle.
Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e.
elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö
sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi
mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys
ilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa _turhana_ ponnistuksena?
-- toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei
niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas,
poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta
kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi
vastuunalaisuus. _Minä_ en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua,
John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua
tänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa
kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on
tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon
perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten
partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin
tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin
kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä
tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän
pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja
jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut
laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja
yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat
rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava
irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja --
ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä
hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria'
tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia
suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä
köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde
Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat
ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on
himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina
sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa
ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka
tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja
rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä
ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin
entisinä aikoina."

"Totta -- totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen
kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa
vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja
kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi
vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi
pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos
on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi.
Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian
hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse
suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia
esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo,
poikaseni, varo --"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen
kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas
levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki
seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja
rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja
asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista
asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli
kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää
kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään
kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä,
etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot
hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni.
Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit
meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei
voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia
sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat
kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi
pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua,
John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen
tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei
hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei,
mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli
väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset
mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja
valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä
suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos
jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin
pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja
antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden
kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä,
joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He
seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon
ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle.
"Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi
kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä
huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko
kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm",
kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut
kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen
luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka
kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen
maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään
kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua.
"Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten
seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni
arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua
lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan
ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet
ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne
ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta
se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja
hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin
anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan
anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän
pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden
muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt
minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä
hevoskilpailut eivät ole _hevos_-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden
ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan
keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin,
ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että
aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa
hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni,
puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut
semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen
puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua
hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla
tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa
puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle
teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa,
huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat
parhaat vuodet elämästänne --"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien
ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja
tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa
istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja
näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin
istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän
hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren
katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja
ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty
ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.



IV.


Nuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn
iloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka
hetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki
tervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei
Gloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä
hänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi
Robertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa
olijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin
tykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä
Aldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin "kukkulaksi", ja siellä
vilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä,
haeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä
eväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat
kerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla.
Tuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat
virkaansa aivan poliisin nenän edessä. "Pyhä maa!" Ha, ha, haa! Kaikki
raamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä
herrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli
Mooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat
vedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia
kilpa-ajopettureita vain.

"Hei, tulkaa tänne urheilijat!" huusi joku, ja sitten sateli sekavia
huutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan
eteenpäin.

He olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle
tunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi
pahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten
hengitystä.

"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä
persoonassa", sanoi Glory.

"Mennään tuonne ruohokentälle", sanoi Drake, ja he läksivät menemään
kilparadan poikki.

"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?" kysyi
Glory.

"Saarnasiko? En minä huomannut mitään." Ja sitten he tunkeutuivat
eteenpäin.

Puitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen
shillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen
minuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin
ympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu.
Hevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja,
joilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli
sekaisin ruohokentällä.

Draken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen
ori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja
odotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni
ja luottava. "Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir
Francis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut.
Se on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se
todellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita
tänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir
Francis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija -- sillä
on liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija.
Joka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani."

Ja jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki,
heilutti päätään kuiskaten iloisesti: "Saatte uskaltaa mitä summia
tahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby
kavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!"

Drake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä
sen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa
nahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta
pitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory
läksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän
ohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät
Jockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan,
palkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä.
Vihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä
vedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi
Drake:

"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?"

"Kymmenen yhtä vastaan."

"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista", sanoi Drake, ja sitten
hän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.

Astuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: "Mutta eikö
arkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen
astuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa."

"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!"

"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun...
Mutta miksi arkkidiakoni...?"

"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen
suvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista
tyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille."

"Siis John Storm --"

"Hän ei ole missään vaarassa vielä -- ei missään!"

"Oi, kuinka suloista!" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja
Glory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään
ja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti
tuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä.
Hän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli
katsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei
penikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn
portin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli
liikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan
kuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.

Pilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Kyllä
tämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!" huudahti hän.

Juuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä,
että Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit
katsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: "God save the Queen".
Suuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja
vihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi
kansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.

Gloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella
itkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään,
asettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien,
lornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta
katseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava
oli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat
itsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia
itämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin
pukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.

Glory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs
kuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi
olleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti
hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen
värähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä
kaikki -- muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi
syntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen
seurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun
sinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin
kukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja
harmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se
huvitti häntä äärettömästi.

"No, mitä te arvelette?" sanoi Drake.

"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet
vallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa -- hänen pitäisi
olla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku --
hänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin --"

"Herran nimessä, olkaa vaiti!"

Mutta Glory kuiskasi: "Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa
rauhassa."

Glory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta
oli kuin vaahtopää koski.

"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?" kysyi herra.

Drake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:

"Jaa, kuinka se olikaan?"

"Mahdoton hinta -- teille", sanoi Drake.

"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja
tulen lyömään vetoa teitä vastaan."

Hänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät
vetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn
puolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.

"Missä muodossa?"

"Oh -- hm -- punnissa tietysti."

"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien
kumartelemisella?" sanoi Drake.

"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta',
tiedättehän..." ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan,
ja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös
ja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta.
Muutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja
lordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa
vetoasioita.

"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain
vedonlyöntiä?" kysyi hän Glorylta.

"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?"

"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti."

"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää."

"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?" sanoi Drake ja hänen
silmänsä säteilivät.

"Sen saatte nähdä sitten", nauroi Glory.

Juuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen
lavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen
kaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi
tapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin,
missä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta
hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti
kiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä
kohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin
tuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti
puhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.

"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi --. Mitä tuo
on?"

Valkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä
kuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: "Nyt ne läksivät!" Sitten
seurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit
tähystelivät kilpajuoksijoihin.

Hevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle
yhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle
ja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään
pitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti
sitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat
kääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä
hirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen
käytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti
ponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin.
Siitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan
syöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan
ohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä
hevosenpituudella.

Ja joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla,
itkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.

"Mutta _te_ olette nyt menettänyt vetonne", sanoi Drake.

"Oh, vähätpä siitä", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt
satulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä "kaikki
järjestykseen"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot
uudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa,
joka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.

"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?" sanoi Drake.

"Te tyhmä poika", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, "eikö
mustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis
olisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te
menettäisitte kilpailussa?"

Drake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi
tuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella
häntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät
häntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja
lordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey
olivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä.
Drake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta
eläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se
hengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla,
päässä ja korvissa.

"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa
sinulla!" sanoi Glory.

"Mutta uskaltaisitteko te?" kysyi Drake.

"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!"

"No, te saatte koettaa -- saatte totisesti."

Joku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja "vuosisadan parhaimman
hevosen kunniaksi." Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen
piti juoda sen omistajan malja, "maailman parhaimman pojan malja", ja
sitten hänen vielä piti juoda "parhaimpain kilpailujen malja, mitä
ikinä Epsomissa on ollut." Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat
joivat vielä Draken ehdotuksesta "maailman armaimman, hilpeimmän,
hellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon", ja
Glory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: "Sanokaa
minulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas."

Kun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut
sanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo
kukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut,
paksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta,
ja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin
junalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt
mieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa
sinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta.
Vaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten
takaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.

"Mutta entä minun hansikkaani?" sanoi Drake hämillään.

"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte --"

"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja
suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut
aika paljon.



V.


Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki
matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen
sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan
kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn
kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja
täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.

"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"

Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn
tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa
tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo
toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni
hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo
muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa,
kirouksen ja ylenkatseen alaisena.

"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"

Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä
melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm
istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan
sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas
nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot,
ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi.
Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn
sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä
kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä
hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon
tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa
Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja
itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi
Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen
sielunsa ikuisen piinan kauhuista.

Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen
edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa
saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya
kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon,
sinä et saa, sillä minä -- minä -- minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui
istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten
ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka
jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki
mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat
hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien,
uhkaavien pilvien peitossa.

Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen
astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's
Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia
ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja
työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille
kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin,
että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt
pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä
taivasalla.

Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen
saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli.
Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli
suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti
välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset
puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa.
Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen
jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin
petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo
sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu
täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki
mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija,
jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin
mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois
kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.

Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan
käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta
oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä.
Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen
ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm
saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta
korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta:
"Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki
autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista
saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä,
joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli
Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja.
Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan
viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten
esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus
siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja
Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän
vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai
tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio,
joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa
laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja
kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta
pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen -- hävittäisi
tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän
kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.

Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä
synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine
silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen
kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys,
uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset!
Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä,
kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä
turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa
hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.

Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi
kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa,
eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi
oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli
luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he
virren uudestaan.

Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä
puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät
olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka
oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä
kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten
katollekin.

Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä
oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki
saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla,
kiihkeällä äänellä:

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät,
katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö
opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö
sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat
Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät
sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee,
tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi,
raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa
kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra,
eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus
nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun
nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien
käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa
Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin
asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja
rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen
leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä
monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja
olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat
kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että
niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne
uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi
kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa,
että tuo ennustettu tuho oli tulossa.

Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten
nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista
rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja
huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa
kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. -- "Anteeksi, anteeksi!"
-- "Oi, Jesus, pelasta minut!" -- "Oi, syntisten Vapahtaja!" -- "Oi,
Jumala, armahda minua!" -- "Voi sydäntäni, sydäntäni!" --

Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet.
Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi
heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja
toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen
hurjasti hehkuvin silmin.

Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet
saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika
lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie
Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs
te täällä lystäilette?"

"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"

"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän
itsellesi?"

Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli
koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland
Yardilta.



VI.


Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin
yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone
oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina
oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä,
rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt
Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei
tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut
pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen
masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään
toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään:
"Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen
mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä,
lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa.
Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä
elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä
pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän
kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot,
jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän
sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen
lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä?
Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!

Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä,
panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher
kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista
kiihkoa.

"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme
päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä
sankarityön.

John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.

"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi
ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä --'"

Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi
hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso!
Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua
nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään
erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta
pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"

John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän
oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän
ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka
tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa
häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain --
jotain muuta, jotain tavatonta.

Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen
mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän
kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa
nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä,
mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain
selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin
kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan,
täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen
hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli
myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä
oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat
selvillä heidän välillään?

Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä
raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli
tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta
tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa.
Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen
mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän
annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi
tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä
Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi
sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista
tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa
iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?"
kysyi hän itseltään.

Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän
saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin
Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt
tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa
tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä
sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella:
"Tuolla hän on." -- "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän
vavisten.

Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä,
kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory
hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara
mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään,
oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa
samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen
vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se
_oli_ oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla.
Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen
hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää
turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.

Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn.
Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa,
hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko
John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja
siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle?
Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin,
tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya
hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö _minun_ se tehdä?"
kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun
täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."

Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan _saatanan_
haltuun..." Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin
epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin
käsin. Siinäkin seisoi "_saatanan_ haltuun". Mutta parannetussa
englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis
John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan
kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John
huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli
päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena
määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.

Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin
hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta
Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi
tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin
vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala
oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin
käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen
siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.

Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt
hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.

"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:

"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en
uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö
siellä ole ketään? Eikö?"

Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.

"Ah, tekö siellä olette?"

"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja
uutisia."

"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä
välinpitämättömyyttä.

Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky!
Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."

"Eikö muuta?"

"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt
sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on
ohi."

"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."

"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä -- siinähän koko kiusa
onkin."

"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."

"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa
uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas,
jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän
avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi!
Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa
takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule
sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo
ruma kaapu päältäsi!"

"En voi, täti."

"Etkö voi?"

"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."

"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein
sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi,
niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin -- saisit aika selkäsaunan. Minä
jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi,
kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on
aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."

John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan
kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha
rouva pois.

John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun
hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän
olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan
kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset
täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta
silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin.
Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi
toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli
välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä
aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä,
hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten
hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki
vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui
aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet
kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen,
rikoksellinen viekkaus.

Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen
ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri
sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi
voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman
kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja
piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä
sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä
oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä --

Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta
vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri
riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.

"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.

"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja
pelästyneen näköisenä.

"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle
sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan.
Missä koira on?"

"Porstuassa, veli."

"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois
tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet
tiedä, minne olen mennyt -- ymmärräthän?"

"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan
siltä kuin olisitte juossut kovaa."

Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen
ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät,
hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.

"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä
kenenkään huomaamatta."

Veli Antero meni ulos katsomaan.

Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle,
mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin
ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli
Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset
puhuivat hänestä -- kiittäen häntä, siunaten häntä -- ja kertoen hänen
pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.

Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla
ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset
tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään
lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja
huivejaan.

"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm -- kasvonnekin ovat
erinäköiset."

John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen
siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla.
Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään
korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos
aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.

Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja
sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla
on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster
Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset
kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä
lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden
lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin
jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului
kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.

Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten
jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya
kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston
suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua
ylöspäin.

Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.

"Garden House."

"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."

John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli
hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."

Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan,
jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella
puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö,
jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.

Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui
puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory
asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala,
pitääkö minun tehdä se -- täytyykö minun -- täytyykö minun?" mutisi hän
itsekseen.

Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken
äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas
samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli
tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman
turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt
John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan
Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä
Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät
illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat
ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen,
missä John seisoi.

Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon
miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun
Glory makaisi siinä... siinä... siinä... silloin kääntyisi John tuon
miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka
on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen
maailmassa! Te olette tuon tehnyt -- te -- te -- te -- olkaa iäti
kirottu!"

Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat.
Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut
sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän.
Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi,
mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja
uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi
hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi
ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.

"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.

"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.

"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:

"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."

Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä
vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain
pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.

"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte
tullut?"

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja
neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."

"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan
odottamaan."

"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori -- isä, tarkoitan, mutta jos minä
vaan olisin tuntenut teidän äänenne -- se oli niin muuttunut. Ja minua
torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna
--"

"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"

"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä
mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla
avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään
palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"

"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."

"Hyvää yötä, isä!"

Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se
ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt
saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen,
jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei
ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli
Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. _Hänen piti
murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!_



VII.


Matka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli
nauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan
ruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat
aikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas,
hyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon
sopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko,
joka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet
ja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle,
naureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti
puettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja
keltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut
polttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät
savipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat
ryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä
auringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten
kasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja
he puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin -- mutta kaikki olivat nyt
saman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.

Täällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. --
Tuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä
väsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä
maahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat
kuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan
siekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa
pakoon.

Mutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya.
Lordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille
ja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli
juopunut nainen. "Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!" -- "Olen kyllä,
hyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta
sitä te ette uskalla tehdä."

Eräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti
tyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön
päästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä,
ja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja
tyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen
'Old Dutchiä'.

Glory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake
huusi naurusta.

Kello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin.
Silloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot
oli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan
huvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen
päärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä
huolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei
hän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut
ymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.

"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys", sanoi lordi
Robert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.

Siinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia
sinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat
liittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat.
Juopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut
muuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä.
Sitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: "Isä Storm!" Kun tuota
huutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:

"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä",
ja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti
tyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: "Kuka nyt siitä
välittäisi, mitä elefantti sanoo?" Glory ei ollut huomaavinaan mitään,
mutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.

Kun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue
päättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai
Romanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan
pukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin
valmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen
ja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet
esikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake,
jonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä,
ilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen
hämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti
käsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen.
Vihdoin rupesi hän laulamaan "Armas äitiseni", mutta yhtäkkiä ääni
sortui ja hän purskahti itkuun.

"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla", sanoi Betty.

Sitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia
Gloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:

"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?"

"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin", vastasi Glory ja
sitten hänkin rupesi nauramaan.

He olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: "Mutta nyt on
aivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään -- miksi emme yhtä
hyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?" -- Naiset huusivat
"mainiota!" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman
epäiltävää laatua.

"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?" sanoi Drake vilkaisten
Gloryyn.

"Miksikä ei?" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake
huusi: "Hyvä on!" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista
Glory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.

Korinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä
Lontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan
Jermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla
odotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin.
York-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle
saakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin
puettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja
sekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat
päällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan,
iso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin.
Siellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa
Grosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja
kauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa
seisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä.
Kukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan
kuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa
"halloo!", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin
vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa
"tra-la-la-la-laa!" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään
ison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren
liikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes "kelpo
poika", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä
varietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran
"halloo!", ja musiikki taukosi.

Lordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia
vaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa
portaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella
tanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin
amerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita.
Lordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi,
menivät he ruokasaliin.

"Halloo!" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä,
joilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja
perhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä
ja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa
ja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä
naurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin
säveleitä ja "tra-la-la-laa!" alikerran tanssisalista.

Glory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut
Draken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja
lausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän
ympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen
samanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä
palasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän
kilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat
katsoa tirkistivät Gloryyn. "Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai
mitä?" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen
välittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.

Isopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset
liivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: "Glorian malja!" Se oli Gloryn uusi
kilpa-ajotuttavuus.

"Kuka on tuo ritari Siniparta?" kuiskasi Glory Drakelle.

"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi", vastasi Drake. "Hän on näet koonnut
kaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja
arvokas herrasmies."

Samassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala
ukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu
taukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten
sanoi lordi Robert:

"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa,
tiedättehän?"

Nuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku,
ja monen posket kalpenivat.

"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo -- onhan se ulvonut koko ajan" [myrsky
on englannin kielellä _storm_. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert,
mutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta
alkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä
ja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista
viinuria isä Stormiksi.

Glorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä,
kun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita
Gloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:

"Mitä Gloria katselee?"

"Katselen eikö täällä ole yhtään _miestä"_, vastasi Glory, ja lihava
partaniekka kääntyi pois mutisten: "Saakeli!" Samassa Glory huomasi,
että Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella
puolella.

"Ei, tuhat kertaa ei, ei, _ei_!" huusi Drake. "Sano häntä heikoksi ja
hupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää?
Hän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi
määritellä häntä tavallisen kaavan mukaan."

"Tietysti en, hyvä veli", sanoi lordi Robert. "Tavallinen terve järki
nauraa hänelle."

"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee
tuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla
tapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä
suurinta hullutusta."

"Ohoh! Ohoh!" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut
huutoja kuuleviin korviinkaan.

"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin
terveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen
perhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä
soimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle
sielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden
hengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä.
Se sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää
lippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee."

Nuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.

"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat
kaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista
hulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän
järkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja
rakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle
ihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin --
sanomme heitä intoilijoiksi -- me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi
ryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan!
Hyvät herrat", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, "minä
esitän teille maljan -- isä Stormin malja!"

Glory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät
loistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi
äkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Esirippu joutuin alas nyt", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.

Drake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen
tuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.

"Pullo samppanjaa joka tapauksessa", huusi Drake. Hän oli käsittänyt
ihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois
suunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että
Drake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli,
ettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta
nauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan
Draken kanssa.

"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana", kuiskasi Drake hymyillen
tarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti
päätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.

"Minun täytyy -- minä tahdon -- teidän _pitää_ sallia", ja hän tarttui
Gloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä
käsivartta.

Samassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen
näköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain "virastosta",
"ministeriöstä" ja "Scotland Yardista." Sitten Drake kääntyi häneen
koettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: "Olen kovin pahoillani,
rakas Glory -- hyvin pahoillani -- minun täytyy poistua hetkiseksi.
Odottakaa täällä kunnes palaan, vai..."

"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri", sanoi Glory.
Heidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja
lordi Robert sanoi:

"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa...?"

"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.

Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen
tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory
astui vaunuihin.

"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.

"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa... Kuinka
mainio te olitte tänä iltana!"

"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin...
Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy
päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa
herää tai murtaa koko ovi!"

Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa
hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten
virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin
tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen
varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita,
ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.



VIII.


Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne.
Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen
henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen
varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia
korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne.
Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki
täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri
oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon
kellarikerroksessa...

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä
huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä
sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita,
muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia
toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja
hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari
valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta
toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja
asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska
vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya.
Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti
nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa
nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan
hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten
suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli
aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän
ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo
päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma
kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän
alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt
hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen
oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu
valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen
lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän
huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se
oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja
istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat
sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä
iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa,
jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään.
Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut
murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan:
"Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva
sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta,
menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon:
'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt
velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen
vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi."
Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat
aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen
alentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka
pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin
ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi
kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa
autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen
sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa
puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta
hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus
näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko
tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John,
"kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory
tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään:
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa
hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli
muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa.
Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen
pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin.
Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää
yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa
hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen
odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen
puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen
raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja
tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa
hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä
nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana,
seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten
kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten
hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään.
"Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya
kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa
moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän
koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän
naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä
hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää
levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä
se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui
sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista
kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä
kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta
seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon
hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli
ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät
silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen.
Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa
luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös,
astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja
lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit
tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta
katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli
tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta
hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä,
John. Kerran... varmastikin... toivon --"

"Tänä yönä, tänä yönä, _nyt!_"

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja
verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain
seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin
välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin.
Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.
Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas
entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas
toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa
kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän
pelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty."
Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan
hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi
vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa
ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe
mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo
mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen
valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin
toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin
sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan
häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut
turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi
sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin
sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan!
Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka
valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna
tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman
himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki,
jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä,
niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä
tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja
hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa
itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa
ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli
edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on
määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän
asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa
aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen
sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut
turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä
et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin
uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi,
Glory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista,
isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse
Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut
kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime
hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa
murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on
anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä
sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain
odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa
valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu
meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa
parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata
voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi
voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne
sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain
yhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun",
sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään
uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin
tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille,
minä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että
ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa
taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja
tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea --
en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi
saada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea,
että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja
tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen
sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin
luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten
usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla
kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä
huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut,
janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa --
kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko
sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin
hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!"
lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän
taisteli sitä vastaan. -- "Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle
kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet
vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa
huoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä
pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty
yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala
luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. -- "Minä en ole koskaan epäillyt sinun
tunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua
kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka
taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista
esteistä, jotka koettavat meitä erottaa --"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä,
Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme
pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani,
mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa
sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina
niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" -- Äkkiä tunsi John
jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän
suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti
henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui
sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä,
josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua
eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan
mitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton
muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä
ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista
entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko
venettäsi -- _Gloriata_ -- muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään,
mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma
ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan,
silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän
lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?
Tunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä,
ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli
yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun
rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy --
tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan,
jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset
matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon
suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain,
että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen
sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas!
Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti
vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen
hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja
hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä
kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha
jersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin
pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan.
"Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin
ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen
Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain
saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta
melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi
Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti
purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on
lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki
silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä
syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat
kiharat valahtivat Johnin kasvoille.



IX.


"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"

John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli
tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä
kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas
äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului
vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin,
sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin,
poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten
pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on
maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen
selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se
sattuisi tulemaan."

John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä
taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut
petosta alusta loppuun saakka -- hänen riitansa isänsä kanssa, hänen
papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä,
hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen
ennustuksensa Westminsterissä -- kaikki, kaikki oli ollut petosta ja
valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja
hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.

Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi
selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään
ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä,
kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin
mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa,
jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet
kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu -- akana myrskyssä!

Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin.
Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin.
Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja
aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt
mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko
ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.

Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa
olevan asuntonsa ovelle.

"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.

"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.

Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka
vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä
luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka
paikasta koko yön."

Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas.
"Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat
palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se
on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on
tapahtunut? Joku on murhattu!"

John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.

"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety
sairashuoneeseen."

"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja
panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli
sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös
tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja
vienyt hänet poliisikamariin."

"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien
silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He
syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä.
Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello
viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua.
Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"

"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.

Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa
tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko
yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain
syötävää?"

John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä
hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi
jo sarastaa.

"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."

"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi --"

"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän
vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:

"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä _minun_ tulee tehdä. Hyvästi!"

"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin
kadulle.

Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen,
ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan
enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen",
kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun
ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin
lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.

Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin
sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän
edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä
oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään,
mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla?
Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan
hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään
pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.

Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois
junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle,
seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen
ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa,
joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun
hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.

"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.

Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen
niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes
John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt
noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään
kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita
eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen
takanaan.

"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani... etkö sinä tunne Joe
Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No
niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta
otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin
hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen
olisi tarttunut rutto tai muu turmio."

John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen
tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista
ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne
tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset
tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä
olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään
ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän
astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia,
jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla
sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä,
mutta kaksi puheli keskenään.

"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu
aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi
toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.

"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia",
virkkoi hänen toverinsa.

"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella,
sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta.
Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut
saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John
Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.

John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei
tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain
toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.

Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä
hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää
taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi,
vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti.
Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa
-- ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli
pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden
viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.

Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului
ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin
kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä
iltavirttä:

    "Jesus ylkä sieluni,
    Helmaasi pakenen."

Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät,
tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.

    "Oi Herra, suojaas pakenen,
    On elo synkkä, myrskyinen!"

Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin,
niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.

Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta
herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman
sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia
kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja
niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua
Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua
ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut
kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa,
hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.

Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön
tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas
itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata,
että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja
hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä.
"Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" --
"Vai odotatko sinä?"

Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi
yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden
miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi
tulijaan hämmästyneenä.

"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia
tiloja..." Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin
kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"

John Storm sopersi jotain vastaukseksi.

"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä
juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt
pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin --"

"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia
ennenkuin menen levolle?"

"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin
kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän
virkaveljestänne -- sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."

"Oh, hänestäkö puhuitte?"

"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."

"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista
hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.

"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles
millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin
kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."

"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on
jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."

"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä
tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt
tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä
sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."

"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova
mies.

Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi
hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi
rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana
miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon
kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.

"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan
keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.

"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm
pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen,
olipa se sitten hänen syytään tai ei."

Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles
Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui
nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän
aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen
hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi
tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa
hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja
lukivat sanomalehtiä.

"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin
hänet olisi elävänä nostettu pilviin."

"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä.
Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme
silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä
hyvin isä Storm?"

"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.

"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.

"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi
ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen
ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi
matkaansa Westminster Bridgelle.

Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja
häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!

Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt
entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana.
Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja
jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän
saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi
-- jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli
viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten
syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi
kerran ylpeä siitä.

Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland
Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva
virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi
kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa,
joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt
hänen astuvan junaan Eustonissa."

"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."

"Ajatteletteko koiraa?"

"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja
kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä,
hyvä herra?"

John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä,
ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi
hän matalalla äänellä ja nopeasti:

"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."

"Meillä _oli_ sellainen käsky", vastasi virkamies.

John näytti hämmästyneeltä.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."

John tuijotti mieheen aivan ymmällään.

"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"

"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."

John vastasi kärsimättömästi:

"Mutta se on mahdotonta."

"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian
kanssa?"

Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:

"Minä olen isä Storm."

Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin
hymyillen sääliväisesti.

"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli
aina huvittanut tätä virkamiestä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä
sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen
retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin,
melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.

"Te olette siis isä Storm?"

"Olen."

"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä
teidän asemestanne?"

"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."

"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa --"

"Saanko nähdä hänet?"

"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä
sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.

Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain
eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja
edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli
veli Antero.

"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja
veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli
nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla,
ja hänestä oli sääli... sääli, että poliisi... että poliisi kulutti
aikaansa --

"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa
asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."

Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.

"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"

"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin
luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"

"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"

Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti
kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm,
ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai
lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.

"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää
kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun
ja alkoi puhua:

"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet
luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut
luonani."

Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli
Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea
tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään -- ei kerrassaan mitään. Hän
on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän
täällä tekee?"

Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni
jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos... Mutta
ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan.
Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa
pelastaakseen... Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois... Käskekää häntä
palaamaan vanhan äitinsä luo -- siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä
Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"

Oli hetken äänettömyys.

"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä
äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.

"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.

"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero
purskahti itkuun.



X.


Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia,
ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön
sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John
rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos
säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset
lemmen viholliset.

Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän
ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu.
Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen
salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien
syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän
kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen,
oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma
saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi
valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään.
Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa
kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli
onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.

"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"

"Tapasin kyllä, Liisa kulta."

Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti
sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja
muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa
sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen
paniikki. Ilveilyn nolo loppu."

Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja
kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli
suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja.
Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman
mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle,
ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut
pois tomun ja puhdistanut ilman.

"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli
tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's
Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa
hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles
Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja
hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että
papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät,
jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään,
antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole
onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."

Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös
uutimia, katsoi häneen kummastuneena.

"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"

"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi --"

"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit
minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"

"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen
päätään.

Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen.
Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua
tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon
häiriötä."

Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta
mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja
antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.

Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja
heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä
noutamaan.

Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset
alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei
mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland
Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut
mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen
yön.

Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti
noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein
unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen.
Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että
hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä
miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat,
mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.

"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo
vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta,
mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti
liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet..." ja sitten seurasi
pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista -- panttilainaaja, viinuri,
lakaisija, pari puotilaista j.n.e.

Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi
pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken
Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli
turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:

"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja
nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana
tavallinen jumalanpalvelus."

"Saanko tulla kanssasi?"

"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on -- ei hän ole siellä."

"Miksi ei?"

"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana -- minä en pääse siitä
uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."

"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon.
Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä,
joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset
olivat järjestään kaikki saapuvilla -- kaikki ne, jotka luulivat,
että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan,
tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan.
Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava
mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi
Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut
alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut
korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan
penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut
kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa
hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät
että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.

Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi
otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja,
pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä
oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa,
vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista
alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja,
rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin
ulos kirkosta.

Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään,
mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen
lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun
vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.

"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen
melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen
sanojaan.

Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen
vievän oven ympärille.

"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa
vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä
verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten
se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono
maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea
ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen
perässä.

"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku -- se oli
juuri tuo mustelmanaamainen mies -- ja sitten rähähti liuta ilkeään
nauruun.

Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan
käsivarteen.

"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta
isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa -- se on kurjaa, raakaa,
se on --. Oi, voi, voi!"

"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.

He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut,
vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa
siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun
pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle
päin.

"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat
painostavan tunnelman vallassa.

Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:

    "_Rakas Glory!_ -- Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä
    anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä
    tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka
    kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni
    sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja
    olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän
    elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun
    ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi
    väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja
    käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos
    eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti
    minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa
    minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi
    Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä
    halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen
    saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen
    että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne
    pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.

                                           Nöyrimmästi teidän
                                           F.H.N. Drake."

Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan
liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.

"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa

"Minkä koiran?"

"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä
nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin
ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."

"Missä se nyt on?"

"Se meni jo, neiti."

"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä
siis virka mitään siitä, Liisa -- ei kerrassa mitään -- niin olet hyvä
tyttö."

Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä
katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut
hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka
jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli
saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä
saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta
ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa
tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat
kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja
päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään
taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä
tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri
sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen
kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka
kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä
ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja
haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin
muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja
poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.

"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna",
ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli
paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.

Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki
tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja
samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut
poliisille.

"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"

Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella
poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu
oli loppunut.

"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"

"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi -- kuinka hän saattoi
luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."

Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin
tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko
maailmassa."

Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi
hänet mukaansa.

"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha
ystävyytenne --"

"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan
syytettyjen paikalla!"

Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos
siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja
naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot,
uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat,
säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää
katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois
oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.

Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä.
Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä,
että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle
turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut.
Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän
oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas
Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että
vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun
hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti
verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista,
ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja
Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi
ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin
niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm
oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja
vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin
vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat
kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman
huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain
ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos
hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt
kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli
tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota
miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi
toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen.
Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia
yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa
tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli
vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden
kuvia. "Teatteria edusti --" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje
oli Rakel-tädiltä:

    "_Oma rakkain Glory!_ -- Minä tiedän kuinka syvästi sinun
    _sydämesi_ kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle
    kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään.
    Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi
    sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta
    perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas
    ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka
    oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään,
    koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta
    turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja
    alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa,
    jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot
    niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on
    Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle
    Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on
    kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi
    hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua _elävänä_, ja
    hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen _kuollut_.'
    Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja _harvat_ vain
    olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa
    jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat
    joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan
    edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan
    tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot
    aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti.
    Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta
    sanaakaan kenellekään. _Heti paikalla_ kun hän oli mennyt, minä
    sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja
    sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi
    Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki
    tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö
    tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet
    meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että
    niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta
    tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme _kohta!_
    Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun
    _rakastava_ tätisi.

                                                      Rakel."



XI.


"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun
semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön
silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole
aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."

"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.

"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa
yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."

"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"

"Glory!"

"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä
en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee -- en tahdo, en
tahdo!"

"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa
ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta
tästä --"

"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"

"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni...
Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla!
Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee
nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä
kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi
Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen
ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."

"Entäs orpokoti?"

"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä
mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."

"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.

Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli
kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä
oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen
henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva,
jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.

"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki
pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat,
että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."

"Sittenpä minä tiedän kuka _te_ olette. Te olette rouva Callender",
sanoi Glory.

"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"

"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin
tavoin --"

"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että
te juuri olette se. Suudelkaa toki minua -- vielä kerran tyttöseni!
Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta
tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."

Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.

"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja
sisaret ovat paenneet?"

"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi
teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."

Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory
astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui.
Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen
henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä,
kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa.
Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset
alakerran huoneisiin.

Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä
täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa
joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista",
"hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen
tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti
paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan
ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He
saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi
sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.

Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle,
mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa
ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja
silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.

"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.

"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut",
sanoi rouva Callender.

Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja
puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden
tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan
ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin
-- hän tiesi, että tämä ennusti loppua.

Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory
näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä
olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt
kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.

Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:

"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus
teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi
minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni
hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan
teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte
rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin
rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja
ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni
ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne
kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan
sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota
teille muuta kuin -- siitä minun on kiittäminen hyvää isääni -- ne
edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen
avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte
työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen
tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni
kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."

Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti,
mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin
vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa,
mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain
teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.

"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen,
voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en
voi sille mitään -- ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä
ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi
täyttää pyyntöänne -- se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te
tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua
kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin
uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa
käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt
laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota
hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän
rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki
suju... Niin, minun täytyy mennä _hänen_ luokseen, jos minnekään menen.
Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei
voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta
olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän
kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta
miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja
minä ymmärrän millainen englantilainen _gentleman_ on."

       *       *       *       *       *

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili
siellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä
kirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti
Anna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle
ja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein
kaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka
osoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi -- Sir Francis
Drake.

St. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki
oli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: "Olenko
unohtanut mitään?" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja
joku koputti ovelle.

"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?"

Glory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta
punaisina.

"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?"

"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut", sanoi Liisa. Ja
sitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: "Mutta aiotteko matkustaa
jonnekin, neiti Gloria?"

"Ehkä."

"Sitä minä arvelinkin -- kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte."

"En lähde kauas -- vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan.
Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, neiti". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.

Noin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja
menevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. "Uskollinen, epäitsekäs olento!"
ajatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:

    "Rakas Rosa! -- Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään --
    minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran
    löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni,
    niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt
    hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko
    maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin
    jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt -- oi jospa
    voisinkin! -- mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni.
    Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin -- tuon ihanan ja
    julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä
    'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi,
    ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin
    vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.

    Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on
    kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä
    sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro
    sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja
    tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni
    taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli
    olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki
    kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että
    otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista
    hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä,
    minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani
    ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan
    säästyvät ainakin jalkineet.

    Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala
    palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa
    virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan
    tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän
    varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun
    nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä -- nuo sinun
    huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat
    minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena
    tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen
    hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä
    vaikeammaksi heikot aikomukseni. -- Sinun vanha asuintoverisi
    (tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)

                                                     Glory."

Seuraavana aamuna heti päivän koittaessa hän nousi ja veti pienen
kirstun sänkynsä alta. Se oli sama kirstu, jossa hän oli tuonut kaikki
tavaransa Lontooseen, tullessaan sinne ensi kerran kodistaan saarelta.
Hän otti sieltä yksinkertaisen harmaan puvun -- saman puvun, jonka
hän oli ostanut ulkoilmapuvukseen ollessaan sairaanhoitajattarena.
Puettuaan sen ylleen hän katsahti peiliin. Tuo yksinkertainen harmaa
olento, niin erilainen kuin edellisen illan Glory, sai aikaan pienen
piston hänen sydämessään, ja hän huokasi kerran.

"Mutta tämä se kumminkin on oikea Glory", ajatteli hän. "Tämä on minun
isoisäni lapsenlapsi ja isäni tytär eikä tuo haavenainen, joka on jo
niin kauan Lontoossa teeskennellyt." Mutta tuo ajatus ei häntä paljoa
lohduttanut, ja polttavia kyyneleitä alkoi tippua poskille.

Käärittyään kokoon hiukan muita vaatteita pieneen myttyyn hän avasi
oven ja kuunteli. Talossa oli kaikki hiljaa, ja hän hiipi alakertaan
kevein askelin. Salissa hän seisahtui ja katsoi viimeisen kerran
ympärilleen tuossa paikassa, jossa hän oli viettänyt niin monta hauskaa
hetkeä ja kokenut niin monta eri kohtausta elämässään. Seisoessaan
siinä kynnyksellä kuuli hän äkkiä raskasta hengitystä. Hän huomasi
rakin makaavan sohvalla. Glory tunsi sääliä, kun hän noin kokonaan
oli unohtanut tuon pienen eläinraukan, otti sen sitten syliinsä ja
rauhoitti sitä hyväilyillään, kun se heräsi ja alkoi inistä. Sitten
hän hiipi hiljaa alas katuovelle, avasi sen äänettömästi, meni ulos
ja sulki sen jälkeensä. Lukon lipsahdus kilahti kerran hiljaisessa
puutarhassa, mutta sitten ei enää kuulunut muuta kuin varpusten
viserrystä räystäillä.

Aurinko alkoi juuri paistaa viileille, hiljaisille kaduille,
kun Glory lähti matkalleen, ja muutamat ajurit katselivat tuota
sairaanhoitajattaren puvussa kulkevaa nuorta naista, jolla oli pieni
mytty kädessä ja rakkikoira kainalossa. "Tulee kai kuolinvuoteen
äärestä. Noilla hoitajattarilla on usein hellä sydän, ja kun minä olin
sairashuoneessa..." Mutta Glory käänsi pois päänsä ja kiiruhti kulkuaan
eikä kuullut enää jatkoa.

Hänen saapuessaan Westminsterin köyhiin osiin loi aurinko jo säteitään
hänen kosteille poskilleen, ja joukko työpaikkaansa Sohon tehtaisiin
meneviä meluavia, iloisia tyttöjä tuli häntä vastaan.

Tytöt vilkaisivat ohimennessään sairaanhoitajattareen, ja heidän
puheensa muuttui supatukseksi.



XII.


John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet
oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli,
että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin
osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm
tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana
katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa
ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa,
säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa
asioissa. "No?"

"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin
koppiinsa.

Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän
pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja
vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen
vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta
John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.

Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä
tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"

"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt
sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa -- mitäpä niillä
nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."

"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä
paljon teistä --"

"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."

"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan
eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."

"Mitä?"

"Eräästä läheisestä -- hyvin läheisestä sukulaisesta, ja... Mutta minä
jätän sen tänne... Tahtoisitteko mitään muuta nyt? -- Ettekö?"

John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian
hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta.
Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin
oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja
kreivikunnan perillinen."

Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet
-- puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen
isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli
käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen
kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien
toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa
miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime
aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän
läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä
kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen
tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.

Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut
pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren
elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli
sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on
teidän Isänne, joka on taivaissa."

"Niin", ajatteli hän, "niin se on -- 'yksi on teidän Isänne, joka on
taivaissa'."

Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä
kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen
katseensa sattuivat toiseen asiaan:

"_Toinen salaperäinen katoaminen_. -- Tuskin on yleisön mieli
ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun
pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin
kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä
West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."

Se on Glory!

"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa
ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän
jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä
käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön
mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan
syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut
mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja
pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta
aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja
tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti
jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."

       *       *       *       *       *

Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John
Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen
henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan
Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa,
näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.

"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia
teille."

Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.

"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin
poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään
vankilasta tänään."

"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.

"Ei aivan heti kumminkaan."

"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs
tehtävä -- minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."

"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä --"

"Mutta miksi?"

"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"

"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat --"

"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset,
eikö niin?"

"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin
on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin --
minä käsken."

Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä.
Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen
viranomaisille!"

John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan
juhlallisesti:

"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä -- jokainen täällä on
hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut
pois --"

Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua.
Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.

"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä
tietä."

Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi
puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:

"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva
Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle --"

"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."

John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki
hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin
iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:

"_Salaperäinen katoaminen_. -- Eikö ole omituista, että keskusteltaessa
tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään
täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut,
että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan,
mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi,
että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä,
samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas
ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on
ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia
toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin
hyväntahtoinen uhri? -- R.U."

Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja
raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän
huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli
kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut
voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta.
Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran
vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa
perillisensä ja testamentin toimeenpanija.

Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun
anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa
toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä
tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin
huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.

Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli
joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan,
ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima
suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä
vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko
elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan
pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla
vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat
koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa
hihittivät.

Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren"
kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa
hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja
muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse
oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan
kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.

"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni
kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla
-- kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta
eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta,
jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän.
Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän
miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille -- heidän
_nähtiin_ antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi
pelaamasta _baccaratia_. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat
suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen,
ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella
tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä...
Mutta katsokaapas näitä!"

Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne
pöydälle.

"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m.
samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen
Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa.
Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että
viranomistajan suositus ehkä... Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa
tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne --'"

Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään
lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja
alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät
kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.

Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.

"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."

"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien
parissa."

Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako?
Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."

"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka
ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."

"Mitä tarkoitat?"

"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.

"No, ja entä sitten?"

"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat,
että sinä olet sen kirjoittanut."

"Sanovatko? Vai sanovat."

"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."

"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."

"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."

"Ja ellen peruuta -- niin mitä sitten?"

"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe -- kurja,
halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."

"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen
ikäänkuin puolustautuakseen.

"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te
panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne
ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia
seuralaisianne."

Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn.
"Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.
"Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas
poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu
balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten
eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista
miestä varten."

"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä
pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi
pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui
hänen kurkkuunsa.

"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"

"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.

"Tästä saat sitten -- ja tästä -- ja tästä -- sinä kirottu!" huusi
Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet
pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.

Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos
pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.



XIII.


Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa.
Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi
tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.

"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli
tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."

"Oh, ei se ole mitään -- ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.

"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"

Drake nyökäytti päätään.

"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."

"Ei mitään!"

"Siis _te_ ette tiedä mitään?"

"En mitään! Entä te?"

"En kerrassaan mitään!"

Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että
hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."

"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti,
mutta kesti miehekkäästi tuonkin.

"Milloinka hän läksi?"

"Nähtävästi kaksi päivää sitten."

"Onko kukaan etsinyt häntä?"

"_Minä_ olen -- joka paikasta -- kaikkialta, mistä suinkin on voinut
hakea. Mutta tämä Lontoo --"

"Niin niin, kyllä tiedän!"

"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön --"

Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän,
John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi
seisaalleen.

"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.

"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää
milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka
sitovat ihmisiä --"

"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."

"Mutta niin se on, eikö olekin?"

"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä --
kirje Rosalle... Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi -- niin
loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt... Minä tein niin
väärin -- minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein
ymmärtänyt --"

Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään
hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.

"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi
Storm.

"Minua?"

"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä"
(hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."

Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko
sielustani!"

"Siis -- siis me olemme _molemmat_ kadottaneet hänet."

"Molemmat!"

Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät
puristukseen ja erosivat.

"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän
väsyneen näköisenä.

"Mutta minne te menette?"

"En tiedä -- jonnekin -- en minnekään -- se on vallan yhdentekevää nyt."

"Niin --"

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat
kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.

John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen
lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta
siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.

Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn
elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli
ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli
oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli
tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas
sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!

Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen
oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon
kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi
oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu
toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla
Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.

"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.

"Saanko jotain syötävää myöskin?"

"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne
myöhemmin?"

"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm
ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.

Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä
päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John
istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen,
mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä
tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he
kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen
luokseen oudon ja epävarman näköisenä.

"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"

John nyökkäsi päätään.

"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa
teille yösijaa, emme uskalla -- meidän täytyy pyytää teitä siirtymään
muualle."

John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.

Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä
kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut
hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli
perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä
siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.

Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace
Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.

"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden
erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."

"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella
kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin
oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset --"

Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa
oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.

"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.

"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.

"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.

"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"

"Teidätkö, herra pastori?"

Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin
ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista
sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu.
Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli --

"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen
selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja
vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä
lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he
sanovat!"

Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään.
Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten
huutoja ja koirien haukuntaa.

Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri
paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan
rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen
ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan
oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän
istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu
kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.

"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe
astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko
ruumis vavisten.

"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän
liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko
talon, jos annan teidän viipyä täällä."

Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta
kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan
näköisenä:

"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.

"Ei sitä tietä -- tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle,
ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan
päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"

Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli
vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja
kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi,
tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui,
että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin
kurjasti loppunut.

"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"

Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo
typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala
itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta,
toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja
Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen
katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos
ihmisten yhteydestä!

No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee
takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin -- minulla
ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"

Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen
nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki
rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut
Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa
kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira
hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta,
koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen
mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.

Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.

Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan
uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa,
vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa,
mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.

"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko
ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät
heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka
oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher
ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat
kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli
juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.

Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John
Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen
kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä.
"Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.

"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.

Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun
käy, isä?" -- "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?"
-- "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä
tilassa minä olen!"

"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.

He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän
seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen
minussa? Menkää kotiinne -- menkää kotiinne!"

Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu
putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin
erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.

"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään
kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi
miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen.
Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.

"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"

Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen
kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen
katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan.
Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja
kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.

Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja
kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat
hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia
raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä
yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.

Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä
huutaen: "Hullu mies!" -- "Poliisi!" -- "Ottakaa kiinni!" -- "Hän
tappaa!" -- "Lyökää häntä!"

John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa,
pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden
ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin -- kuin hän
olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat
-- siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin
-- sitten hän näki Gloryn -- Glory sanoi jotain -- ja sitten hän avasi
silmänsä -- kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi
hänen ympärillään.

"Kuka se on?"

"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"

"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"

"Me viemme hänet minun huoneeseeni."

Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten...
Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.



XIV.


Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten
köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla
huusi:

"Glory! Neiti Gloria!"

Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa
mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän
himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.

"Olette löytäneet hänet?"

"Olemme. Hän on haavoittunut -- hän on --"

"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi
asiansa.

Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla
hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen
kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien
huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet
olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset
uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja
nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin
luona, ja koiraraukka oli kuollut.

Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen
kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä?
Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"

"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.

"Onko hän tiedotonna?"

"On."

"Minä lähden heti kanssasi."

Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen
anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää,
ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö,
pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa
minua rupeamaan katutytöksi -- en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa
kuoli viime viikolla --"

Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat
ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä
näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi
alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä
vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?

"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien
huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.

Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen
lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan
huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja.
Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus
oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä
hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta.
Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät
olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä
liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi
päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella
seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään
esiliinaansa.

Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.

"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"

"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja
jyrkkä.

"Ei sentään hengenvaarall--"

"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta
lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."

"Ei -- siis -- ole mitään -- toivoa?"

"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen
ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas
aamulla. Hyvää yötä!"

Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa,
ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta
kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat
tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" -- "Niinpä kyllä,
tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" -- "Surkeata se
on joka tapauksessa!" -- "Hyvin surkeata!"

Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta
ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat -- kuihtuneet ruusut,
sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory
kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta
hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut
kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.

"Hyvää huomenta, sisar!"

"Hyvää huomenta, lapset!"

Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen
raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva
Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja
päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.

Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna.
Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja
miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti
seisomaan ja lausui:

"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa
-- sangen tärkeää sanottavaa -- ja minä tunnen, että minun pitää sanoa
se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa
koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden
kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä
selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa
vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi
tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto
olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys
tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan,
tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen
sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo
salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia
hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota
ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä
periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen
taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia -- nuo kaikki
ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa.
Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia
säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja
sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen
apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää
kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi,
kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa -- en voi muuta luulla
kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin
viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä,
jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa
keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat.
Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen
tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä,
vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä
onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi
valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja
maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun
nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala
häntä johtakoon ja siunatkoon!"

Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään
vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän
"harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön.
Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut
toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena
oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat
laajasti kertoneet.

Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen
ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka
hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä,
joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies
ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen
vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä --
huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla -- jättämässä virka-arvomerkkejään
kuningattarelle -- ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan
ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi --
sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.

Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti
nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta",
ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti,
väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot
värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta
samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.

"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen
uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"

"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."

"Olen nähnyt teidät jossakin."

"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."

"Johnin? Te olette siis --"

"Minä olen Glory."

"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä
olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä
minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin --"

"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."

"Luopunutko?"

Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat
silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa
tuskallisemmasta asiasta."

"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo
kaikki. Se on jo aamulehdissä."

"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle --"

"Mitä tohtori sanoo hänestä?"

"Hän sanoo --"

"Mitä?"

"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."

"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille... Mutta ei suinkaan
se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi
saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet
vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te
nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka!
Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo
myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on
lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"

Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä
tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.

"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä
arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja
menestyä."

Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä
vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä
selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta
surua."

Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa
hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän
tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi
olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut --"

"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne",
sanoi Glory vapisevalla äänellä.

"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"

"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja
kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."

"Se on totta, mutta --"

"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä
loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan
lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä
on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka
on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo
kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas!
Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin
kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen
vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan..."

Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen,
ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli
hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:

"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."

"Mitä voin tehdä?"

"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"

"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"

"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."

"No?"

"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."

"No niin?"

"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy
päinsä -- jos arvelette, että se on mahdollista."

"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"

"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri
niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä
soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt
hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka _täytyy_
kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä
tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin
kaiken maailman kunnian'."

Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan
minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:

"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen
ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa.
Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja
tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja
laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."

Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän
suuteli tytön otsaa sanoen:

"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te,
lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin
rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän
oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden -- aivan kaikesta! Hän oli
oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka
sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"

       *       *       *       *       *

Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi
eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus
oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen
sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: --

_Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'_.

Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen
totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka
saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas
olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön
se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa
kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus
itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle
hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että
se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen,
ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla
tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen
seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa
kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on
tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti
jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua
kantamassa.

Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty,
olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa
ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan
on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti
kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa
kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa
hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän
lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.

Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä
maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin.
Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä:
'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.



XV.


Vuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun
Glory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä.
"Hoitajatar!" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen
tieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten
vieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta,
joka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.

"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan
täällä vähän aikaa."

Sitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva
Callenderille, joka tuli ulos.

"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja
uudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä
hänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä
säikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni."

John houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen
silmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.

"Missä hän on?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin
unissaanpuhuja.

"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi."

Glory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin
voimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen
hymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:

"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä
näytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt."

Sitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän
virkkoi:

"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset
portit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas
kuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!"

Aggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.

"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän!
Anna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan
valtaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme
vain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli
väärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille
anteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden
Jumala."

Glory ei voinut kestää enää. "John!" kuiskasi hän.

John kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan
kuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.

"John!"

"Se on Gloryn ääni."

"Tämä _on_ Glory, armaani."

Hänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys
kuvastui hänen katseessaan.

"Mutta Glory on kuollut."

"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua."

"Mikä paikka tämä on?"

"Tämä on Aggien huone."

"Aggien?"

"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja
työskennellyt."

"Onko se Gloryn henki?"

"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse -- minä ihka elävänä."

Sitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili,
hänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan
sanomatta.

"Se _on_ Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!"

       *       *       *       *       *

"Annatko minulle anteeksi, Glory?"

"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet
rakastanut minua liian paljon."

"Kulta! Oma kultani!"

       *       *       *       *       *

"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin
Buckingham-parka -- ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut
tiedotonna?"

Glory nyökäytti päätään.

"Kauanko?"

"Eilis-illasta asti."

"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin?
Nuo miehet -- Pincher, Hawkins ja muut."

"He saavat rangaistuksensa, John", huudahti Glory vapisevalla äänellä.
"Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa --"

"Jaa-ah, poika" (jostakin oven suusta päin), "saat olla varma siitä. Ne
saavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies."

Mutta John pudisti päätään. "Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun
he käsittävät, mitä he ovat tehneet... Oi Herra, älä lue tätä heille
synniksi."

Glory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä
hymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset
huulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta.
John piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan
kuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.

"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory", sanoi John.

"Surettaako? Miksi?"

"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä
olit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat
lopussa."

Gloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui
vuoteen yli kuiskaten:

"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas."

"En voi! En uskalla!"

"Ajatteletko valaasi?"

"En, mutta minä olen kuolemaisillani", lisäsi hän painokkaasti, "sen
tiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi --"

Glory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:

"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että
hänellä on _oikeus_ siihen."

"Mutta sinun toimesi -- sinun suuri menestyksesi."

Glory pudisti päätään vakavana.

"Se on ollutta ja mennyttä."

"Mitä?" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.

"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi,
arvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani."

"Ja sinä rupesit siihen työhön?"

Glory nyökäytti päätään.

"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!" John makasi vuoteellaan
hengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.

"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin
työntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia
minusta?"

"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä
koko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory."

"Et, vaan kunniassa -- suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat
pahat päivät unohtuvat pian, armas -- unohtuvat aivan kokonaan. Ja
tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä -- tyttöjä, uljaita
tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua -- ja he
sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?'
Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin
kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen
ikuisesti'."

"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa,
mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä
--"

"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin
johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri _tuo_
arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään -- tänä iltana --
ja -- enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata
kaiken tuon!"

Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat
yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven
taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen
hattunsa nauhat.

"Hän on kultaa, poika -- puhdasta kultaa on sinun Glorysi."

"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen
takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.

Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi
häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin
mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin
Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä
päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka
päivä luonani."

"Missä Glory on?"

"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan
pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.

"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit,
että olin kadonnut?"

"Niin, löysin sinut ja itseni samalla."

"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan
tarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä -- nöyrtyä halvaksi kuin ruoho
jalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?"

"En koskaan!"

"Etkö katso taaksesi?"

Glory pudisti päätään taas.

"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä."

"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory!
Sinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon.
Sinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja
puhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa
juuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon,
mutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut
ja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen
astumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä
sen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen
lain ukkosenjyrinää --"

"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee."

Tulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt
noutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia
määräyksiä. "Muistakaa tehdä niin, sisar", siten ja siten. Mutta Glory
huomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia
kipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.

"Minä lähden kuninkaani eteen", sanoi hän. "Antakaa minun olla täydessä
tajussani."

Tohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs
tuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.

"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan..." Ja
sitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.

Sanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen
jalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen
Johnin kättä vavisten omassaan.

"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?"

Hetken äänettömyyden perästä kuului:

"Tiedän."

"Kuka se oli?"

Taasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:

"Älkää kysykö minulta."

"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen
meillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?"

"En sano sitä."

"Mutta miksi ette?"

Ei mitään vastausta.

"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti --
tarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?"

Melkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse
kattoon suuntautuneena sanoi John: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he
eivät tiedä, mitä he tekevät."

Oli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.

"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa", sanoi tohtori. "Eipä silti, että
mikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies --"

Ja poliisivirkamies sanoi:

"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on
velvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan."

"Niin se on", sanoi Glory, "ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä
kuin heidän omansa ovat."

Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän
sitten ja poistui.

       *       *       *       *       *

"Missä hän on nyt, tyttöni?"

"Tässä hän on, isä."

"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et
saa puhua niin paljon."

"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon -- tuohon, ja jos
sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä,
sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."

Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto
ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien
kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän
sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."

Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen.
Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä
hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma
Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina
pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!

Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja
puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa
eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä
iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan
järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset.
He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja -- vuosien
tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa -- kaikki
leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja...
Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun
kiitostasi veisaamme'."

Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:

"Säälittää minua kumminkin!"

"Säälittää?"

"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän
jonkun ruveta lipunkantajaksikin."

Glory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.

"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory."

Glory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi
sitten iloisesti:

"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan
aikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten -- sitten
minä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata
herätäksemme aamulla."

Sitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:

"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena."



XVI.


Päivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana
vielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset
pilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä
taivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi
viileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja
juhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli
nyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri
kaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita
olentoja.

Omituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on
Westminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha
kirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat
ja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia
ihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden
ulkopuolelle -- katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä
he seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja
arkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan
huoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän
ystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he
odottelivat viimeisiä tietoja hänestä.

Pääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan,
olivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon
käsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan
Jumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat
ihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä,
melkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään
kuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein
täynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan,
ja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras
oli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja,
kultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille
hehkuaan.

Glory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään
kimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa
värähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän
piteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton
luopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt
hurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille.
Hän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä,
mutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että
armeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut
mukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan
taulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta
tuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin
kasvoille.

Tuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti
hän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja
kumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin
johtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea
vakavalla äänellä:

"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen
--"

Veli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira,
ja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen:
"Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!"

Johnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen
viimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun
Gloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli
pienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat
hiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:

-- Minä Glory Quayle --

-- _Minä Glory Quayle_ --

-- otan sinut John Storm --

-- _otan sinut John Storm_ --

-- aviomiehekseni

-- _aviomiehekseni_

-- rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja
rikkaudessa, sairaana ja terveenä --

-- _sairaana ja terveenä_ --

-- ja hoivatakseni ja totellakseni sinua, kunnes kuolema meidät erottaa
--

_kunnes kuolema meidät erottaa_ --

AMEN!



TEKIJÄN HUOMAUTUS.


Lukija huomaa että kirjoittaessani tätä kirjaa olen joskus käyttänyt
päiväkirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja, saarnoja ja tunnettujen
henkilöiden puheita, sekä vielä elossa olevien että kuolleitten.
Samaten käy ilmi, että olen usein käyttänyt tosi tapauksia kirjalliseen
tarkoitukseen. Tehdessäni niin luulen olleeni uskollinen taiteen
periaatteille ja tiedän siinä seuranneeni suurten kirjailijain
esimerkkiä. Mutta koska tiedän kuinka helposti voi joutua vaaraan
loukata personallisesti, tahtoisin sanoa, etten ole tarkoittanut
kuvata ketään henkilöä tai kertoa minkään tunnetun seuran oloista
tai viitata minkään erityisen laitoksen johtoon. Pitäisin semmoista
vääryytenä kaunokirjallisuuden olemusta kohtaan semmoisena kuin
minä olen sen ymmärtänyt kaunokirjallisuuden tarkoitus kun ei minun
mielestäni ole tarjota valehistoriaa ja näennäisiä tosiasioita, vaan
esittää aatetta kertomuksen muodossa, jossa on niin paljon realismia
kuin idealismin vaatimukset sallivat. Esittäessäni sitä aatetta, joka
on ollut "Kristityn" aiheena, on tarkoitukseni ollut kuvata, vaikkapa
epätäydellisestikin, niitä mielen, luonteen, uskonnon ja sivistyksen,
yhteiskunnallisten ja uskonnollisten pyrintöjen edustajia, joita luulen
näkeväni Englannin ja Amerikan elämässä yhdeksännentoista vuosisadan
lopulla. Semmoiseen tehtävään omat huomioni ja mietteeni eivät olisi
riittäneet, ja siksi tiedänkin monessa kohdassa tätä kirjaa olleeni
vain se upokas, jossa metalli on sulanut ympärillä riehuvien liekkien
lieskasta.

                                           _Hall Caine_.
                                           Greeba Castle,
                                         Isle of Man, 1897.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kristitty - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.