Title: Risto setän kirjeet - Lasten hyödyksi
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Risto setän kirjeet - Lasten hyödyksi" ***


RISTO SETÄN KIRJEET

Lasten hyödyksi



Helsingissä
G. W. Edlund, kustantaja.
1882.



SISÄLLYS:

     I. Koti
    II. Matkavaunut
   III. Ilmalaiva.
    IV. Purjelaiva.
     V. Erämaan laiva.
    VI. Höyryvaunu.
   VII. Aarniometsä.
  VIII. Farmi.
    IX. Sokerimaa.
     X. Teen saanti.
    XI. Sukelluskello.
   XII. Wuorikaivanto.



I.

Koti.


Rakkaat lapseni. Minä olen Risto setä. Kuka teistä tuntee minut? Te
ehkä ette luule kenenkään teistä nähneenkään minua. Minä kun kuleskelen
ympäri sinne tänne, oleskelen milloin missäkin, en koskaan jää
mihinkään asumaan, sen vuoksi ehkä arvelette, ett'ette minua tunnekaan.
Mutta juuri sentähden että niin paljon matkoilla olen, tunnen minä
monta teistä. Niinpä minä, viimeksi matkatessani ----n kylän kautta,
näin sinut, pikku Bertha; sinä leikitessäsi siinä pienten ystäviesi
kanssa et minua huomannutkaan. Ja sinut, poikaseni, minä näin, kun
kävin ----ssa; sinulla oli sillä kertaa vähä pahoja juonia ja minä
kovin säikähdyin, sillä pahanelkisistä lapsista en ensinkään pidä.
Toivon sinun toiste olevasi paremman, sillä muuten en tahdo setäsi
olla, ja kuitenkin niin mielelläni kuulen sinun sanovan minua Risto
setäksi. Jos matkoillani näen jotakin, josta luulisin olevan iloa
pienille ystävilleni, minäpä heti ajattelen: oi olisivatpa he nyt
kaikki tässä ympärilläni. Welhomiehiä en ole enkä siis voi loihtia
teitä kaikkia luokseni, sillä Risto setä vaan olenkin; mutta
kirjoittamaan olen Jumalan kiitos oppinut ja senpä vuoksi saatan teille
kertoa matkoistani. Kirjeet tavallisesti pannaan kuverttiin eli
kuorteesen, siihen sitte päällekirjoitus ja lähetetään postiin. Mutta
niin kirje tulee vaan yhdelle hengelle, sille vaan, kenen nimi on
päällekirjoitettuna. Minä taas tahdon kirjoittaa hyvin monelle
lapselle yht'aikaa. Mitenkä siinä pitää tehdä? No näin: lähetän kirjeet
kirjanpainajalle, hän ne, niinkuin sitä sanotaan, latoo (kirjapainossa
pitää teidän välttämättömästi kerta käymänne) ja sillä tapaa saan monta
sataa ihan yhtäläistä kirjettä, joita kuin monta lasta hyvänsä saattaa
lukea.

Mutta ennenkuin rupean juttelemaan matkoistani, niin ensin puhun, ken
Risto setä on.

Minä olen melkein yhtä vanha kuin isänne tahi se setänne, josta
parhaasti pidätte; mutta en aina niin vanha ole ollut, vaan yhtä pieni
ja nuori kuin tekin. Isäni oli maanviljelijä, s.o. hänellä oli oma
maatila ynnä muutamia huonerakennuksia, ja niiden joukossa kaksi
myllyä, toinen vesi-, toinen tuulimylly. Mylläri hän ei kuitenkaan
ollut, vaan kumpaistakin myllyä hoiti oma myllärinsä; itse hän toimitti
maansa viljelystä ja askaroitsi aamusta varhain iltaan myöhään. Me
asuimme vesimyllyllä; emme toki siinä huoneessa, missä jauhoja
jauhettiin ja missä jyryltä ja kolkkinalta ei omaa puhettaankaan
kuullut, vaan vähäisessä huoneuksessa ihan myllyn vieressä. Siinä
huoneessa oli, kuten ainakin, neljä puolta; yksi puoli antoi
vesimyllylle päin, toinen karjapihaa kohden, kolmas vähään tarhaseen
päin, jossa meidän kaikki kanat kävelivät, ja neljäs oli puutarhaan
päin, joka oli hyvin suuri ja jonka läpitse juoksi joki, sama joki,
joka vesimyllyä käytti. Ajatelkaapas vaan, kuinka kauniilla paikkaa
meidän pytinki oli! Kolmella puolen oli ikkunoita, puutarhaan,
kanatarhaan ja karjapihaan päin, ja tämän takana kohosi mäen kumpu,
jossa tuulimylly seisoi. Ettepä usko, ystäväiseni, kuinka paljo
huvitusta minulle oli myllyistä. Joka päivä tuli kansaa läheisistä
kylistä ja toi jyviä; mikä tuli soutaen pitkin jokea pienellä ruuhella
ja siinä joitakuita jyväpussia; kellä oli käsirattaat, joita itse veti;
kutka taas ajoivat suuria kuormia, joita oli härkiä tahi hevosia
vetämässä. Aina oli jotakin merkillistä nähtävänä, sillä hevosista,
veneistä tahi muusta kaikenlaisesta on aina huvia lapsille, ja Risto
setä oli silloin pikkuinen poika. -- Mäen takana oli kaupunki ja siinä
koulu. Lukemaan ja kirjoittamaan opetti äitini minua; mutta
kuusivuotiaaksi tultuani tehtiin minusta koulupoika. Sain pienen laukun
kirjojani varten ja opettajan luoksi saattoi minua isäni, joka minut
kouluun oli ilmoittanut. Minä nyt kävin kaikki arkipäivät koulussa ja
joka sunnuntaina vanhempieni kanssa kirkossa, kaupunkiin vei kaksi
tietä, toinen mukavampi, vaan pitempi ympäri kaartaen, toinen
hankalampi, vaan lyhyempi, mäen poikki tuulimyllyn sivutse; aina läksin
tätä jälkimmäistä, sillä niin saatoin yksin tein pistäytä katsomassa
mylläri Jaakkoakin.

Minulla oli sisar, joka oli vuotta nuorempi minua ja josta hyvin paljon
pidin; sen nimi oli Marketta. Häntä äitini opetti itse, sillä äitini
oli hyvin viisas ja hänellä oli paljolta hyviä kirjoja. Kun
olin kymmenen vuoden ikäinen, lahjoitti isäni minulle erään
matkakertomuksen, jota oikein ahkerasti luin. Aina siitä ajasta alkaen
en juuri suurta lukua pitänyt muista kirjoista kuin semmoisista, joissa
pitkistä matkustuksista puhuttiin, ja se luja aikomus oli minulla, että
kerran isoksi kasvettuani, itsekin samoin lähtisin niin pitkille
matkoille. Wanhempani vaativat minulta ahkeruutta ja kuuliaisuutta;
mutta he sanoivat minulle myös sen, että vastedes saisin tehdä haluni
mukaan, sillä kylläpä minä muka palajaisin, katseltuani ympäri pitkin
maailman laveutta. Nyt opettelin ahkerasti vieraita kieliä, etenkin
englannin- ja ranskankieltä, sittemmin hispanian- ja italiankieltä.
Luonnollisesti taas maantiede ja historia olivat vallan mielikulujani.
Mutta kaikkea tätä en ensimmäisessä koulussa oppinut, en suinkaan,
sillä silloin jo kävin realikoulua ja sen lisäksi vielä nautin opetusta
yksityisiltä: englannin- ja ranskankieltä opetti äiti sisarelleni ja
minulle. Markettaa ei matkustaminen haluttanut, vaan hän auttoi minua
valmistelemisissa ja joka sukalta, jota minulle kutoi, sanoi hän:
minkähän kansain tahi minkä eläinten maassa sinä tätäkin sukkaa
pitänet? Wiisitoistavuotiaana läksin minä kodista ja minut pantiin
muiden ruokaan ja hoitoon kaupungissa, joka mäen takana oli, vielä
muutamia vuosia kerätäkseni oppia ja tietoa. Sitte palasin
myllyllemme ja autoin isää maanviljelyksessä, sillä ylen nuori
vielä olin mennäkseni ulos maailmaan. Lujasti aina vaan pysyin
päätöksessäni ja isäni kyseli sieltä täältä, mistä saada minulle
vanhempaa matkatoveria. Mutta kaikesta tästä en nyt sen enempää puhele.
Te jo tunnette Risto setän tarpeeksi kyllä, tiedätte, minkä näköinen
hänen kotonsa on, missä hän on elellyt lapsuutensa päivät, ja pianpa
saatte ajatuksissanne vaeltaa ulos hänen kanssansa, ei kuitenkaan
samassa järjestyksessä kuin hän matkusti, vaan ainoastansa niihin
paikkoihin, missä hän on nähnyt jotakin merkillistä, joka teitä voi
huvittaa. Sehän varmaan on hyvin teidän mieleenne.



II.

Matkavaunut.


Minun ensimmäinen matkustukseni oli ihan toista kuin nykyajan
matkaamiset, sillä silloin ei vielä ollut rautatietä. Olin
yhdentoistavuostias, sisareni kymmenen. Kerran sanottiin isäni tulleen
kivulloiseksi ja hänen täytyvän matkustaa Karlsbadiin. Ah! matkustaa
sepä nyt herttaista; mutta pappa se olikin kipeä, enkä minä, ja
pääsisinkö minä mukaan, se ei vielä ollut päätetty. Kuka kanssa lähtee?
kysäsin minä. Siihen vastattiin "kaikki hyvät lapset". Nyt en minä
suurin entistä enempää tiennyt, sillä omatuntoni sanoi minulle, että
joskus olin ollut tottelematon. En enempää tohtinut kysellä, kuuntelin
vaan joka haaralta, enköpä havaitsisi mitään, mikä osottaisi sitä, että
minäkin mukaan pääsisin; ja pian sainkin toivetta siitä. Äitini katseli
ja käänteli vaatteitani, paikkautti ja pesetti kaikki sekä tilasi
minulle uuden vaatekerran. Räätäli, joka mitan otti, sanoi: "tämän kuun
16 päiväksi on kaikki valmisna". Isäni piti lähtemän 17 päivänä; siis
oli mammalla aikaa panna minunkin kapineeni sisään.

No 16 päivä tuli, minun vaatteeni tulivat myös ja pantiin
matkalaukkuun. Meidän isot vaunut, joita sanottiin pereenlaitioksi, ja
Juho molempine hevosinensa olivat valmiina lähtöön, ja pappa sanoi:
"Risto, sinä saat lähteä kanssa; välitermiinasi alkaa heti, ota kirjoja
ja kirjoitusvihkoja mukaasi, sillä työttömänä et saa olla". Nyt oli
siis asia päätetty. Olin ääneeni kirkaista ilosta, vaan näytin
malttavaiselta, peläten papan siitä närkästyvän. Mutta huoneestakin
mentyäni minä kaksin käsin otin kiinni vasempaan jalkaani ja konkotin
oikealla; niin tein aina, kuin olin oikein iloissani. Kreeta katsoi
minuun. "Pääsetkö sinäkin myötä?" sanoi hän, sillä hyppyni yhdellä
jalalla tiesi jotakin suurellaista. Kreeta myös läksi mukaan; vaan hän
iloitsi ilman hyppimättä. Hän vaan laittoi sisään nuken-vaatteita ja
vaatetti kolme mielinukkeansa; mutta, Kreeta parka! hänenpä suurella
surulla täytyi jättää lapsensa kaappiin, sillä koko tälle nahkaseuralle
ei ollut tilaa vaunuissa. Ainoastansa yksi sormen pituinen nukke, jonka
hän voi pistää käsipussiinsa, sai seurata myötä.

Waunumme olivat hyvin mukavat; etuistuimella, jossa Kreeta ja minä
istuimme, ei ollut kuomia; kun satoi, niin me nostimme sateenvarjon
päällemme. Waunuissa oli monta monituista taskua, joihin oli pistetty
evääksi voileipää ja kylmää paistia, rasiallinen sokeripaloja ja
putelli vaarainnestettä. Me lapset saimme kumpikin nisukakun, ja sitte
menoon.

Jos tähän aikaan matkustetaan Saksanmaalla, kussa vanhempamme asuivat,
niin mennään rautatietä. Meidän myllyltä Karlsbadiin saattaa, jos
höyryveturi on hevosena, päästä 24 tunnissa; mutta hevosemme eivät
olleetkaan höyryveturia eivätkä höyryllä liikkuneet, vaan neljällä
omalla jalallansa, ja senvuoksi joutuikin matka hitaammin. Me viivyimme
kahdeksan päivää, sillä kuljimme päivässä vaan 5 tahi 6 peninkulmaa, ja
otimme yösijan seitsemän kertaa. Puolipäivän aikaan pysähdyimme mihin
sopi, milloin johonkin pieneen kaupunkiin, milloin kylään. Kylissä
keitettiin potaattia, joita söimme kylmän paistin kanssa. Kaupungeissa
taas, joissa yötä olimme, osteltiin uutta evästä. Kun tuli jano, niin
joimme vettä, vähän vaarainnestettä ja sokeripalanen seassa. Woimme
siis erittäin hyvin ensimmäisellä matkallamme. Eipä muistakaan
huvituksista puutetta ollut. Pappa leikki ja jutteli paljon kanssamme,
enemmän kuin kotona, kussa hän aina askaroitsi, milloin pellolla,
milloin puutarhassa, milloin taas luvunlaskujen ja kirjain kanssa.
Waunuissa ei hänellä ollut muuta työtä kuin panna arvoituksia meidän
selvitettäväksemme tahi, kun pisti kouraansa muutamia rahoja, antaa
meidän arvata, oliko niiden tekemä summa tasan vaiko ei. Joka oikein
arvasi, ei mitään saanut, vaan ken väärin arvasi, sitä nenään
näpähytettiin. Hyvin lystiä oli sekin, kun pappa ja mamma puolisen
syötyä menivät vähän kylään kävelemään; silloin me katsoimme vaunuja,
istuimme niissä kahden kahtuistamme ja olimme olevinamme "herra ja
rouva", jotka matkustavat maita ja maailmoja. Väliin mentiin Amerikaan,
väliin Afrikaan, välistä Jäämereenkin ja milloin taas mihinkin saareen,
jossa asui kesyttömiä kansoja. Wälistä olivat vaunut laivanakin, sillä
eihän ainakaan kaikkia matkoja voitu kulkea perheenlaitiossa.

Moni teistä, lapsi kullat, tietysti voi ajatella, kuinka hupaista tämä
kaikki oli. Mutta rautatiellä matkustettaessa ei ole puoliksikaan niin
lystiä. Siinä ei valjasteta hevosia vanhain vaunujen eteen, siinä ei
ajajaa istu kutsipenkillä. Tosin siinä sen sijaan aika parempaa vauhtia
mennään.



III.

Ilmalaiva.


Edellisessä kirjeessäni puhuin meidän matkavaunuistamme; nyt otan
kertoakseni teille toisenlaisesta ajoneuvosta. Waunuilla kuljetaan maan
päällä, niin laaksoissa kuin vuorienkin ylitse. Hevoset vetävät
vaununkoppaa, joka vierii eteenpäin pyörillä, milloin kovemmin milloin
hiljempää. Talvella pannaan pyörien sijaan jalakset, sillä pyörät
kulkevat raskaasti lumessa, vaan reki liukuu sitä keveämmin. Mutta se
ajokalu, josta nyt tahdon puhua, ei kulje maan päällä, vaan ilmassa,
korkealla pilvien päällä. Oletteko koskaan nähneet ilmapalloa
lentämässä? "Olemme", vastaavat muutamat, "emme", huutavat toiset. No,
mutta paperileijan, jonka vanhemmat pojat panevat nousemaan, ainakin
kaikki olette nähneet. Leijalla ei kukaan ihminen voi istua ja lentää
ilmassa, mutta ilmapallolla se vallan hyvin käy laatuun. Ei se ole
mikään pyörillinen vaunu eikä rekikään, vaan laiva, ilmalaiva.
Katselkaa kuvaa, jonka olen tähän piirtänyt teille. Sitä suurta pallia
sekä kopsaa, joka sen alapuolessa riippuu, sanotaan ilmalaivaksi,
vaikk'ei se tosin ole niin rakennettu kuin alus, jolla merta
purjehditaan. Selittääkseni nyt teille, mistä se tulee, että ilmapallo
kohoaa ylöspäin sekä vielä voi kantaa aikaihmisiäkin, pitää minun ensin
puhuman teille asioita, joita varmaankin joka päivä olette nähneet,
vaikk'ette sen enempää niitä miettineet. Jos viskaatte kiven veteen,
niin se painuu pohjaan; mutta puutikku kelluu veden päällä, eikös niin?
Te viskaatte laudan kappaleen ilmaan, sepä ei siellä pysykään, vaan
putoaa maahan. Jos sentähden tahdotaan saada laivaa ilmassa uimaan,
niin ei sitä saa tehdä puusta; sen tulee olla keveämpi ilmaa, joka sitä
on kannattava. Ja miten tämä pannaan toimeen, siitä nyt aion jutella.

Ensin otetaan oikein vahvaa silkkikangasta, joka tehdään
hengenpitäväksi, s.o. niin tiheäksi, ettei se läpäse edes henkeä eli
ilmaa. Tästä silkkikankaasta ommellaan hyvin suuri pussi, joka on
nimellä ilmapallo eli balongi (ompa ilmapalloja, jotka ovat isompia
kuin tavalliset huoneet.) Reiästä, joka pussiin jätetään, täytetään
tämä vissillä kaasulla, eräällä ilmanlajilla, joka on paljoa keveämpää
ja ohkoisempaa kuin se ilma, joka on maan ympärillä ja jota hengitämme.
Palloa täytettäessä pitää se pantavan lujasti maahan kiinni, sillä,
saatuansa vissin määrän kaasua, se paikalla kohoaa ylös. Se suuri
ylösalaisin käännetty ilmapallo on täytettynä perunan näköinen, sillä
jätetty reikä on alapuolessa ja aivan pieni. Tämän reiän suulle nyt
kiinnitetään se varsinainen laiva, turvallisesti leveä kopsa, joka on
veneen muotoinen ja johon ne ihmiset istuvat, jotka aikovat lähteä
ilmamatkalle. Ompa se nyt hyvin ihanata se lentäminen ilman läpi,
kaupunkien ja kylien, peltojen ja niittyjen, maiden ja merien, ihmisten
ja eläinten päällitse. Paha vaan, että yhden ainoan asian vuoksi
semmoinen matkustus on vastenmielistä ja vaarallistakin. Kun vaunuilla
kulette, niin ajaja istuu kutsipenkillä ja ajaa hevosia, milloin
oikealle, milloin vasemmalle: jos hän läiskähyttää ruoskaa, nepä
nopeammin juoksevat, jos hän ohjista vetäisee, niin ne pysähtyvät.
Laivalla purjehtiessanne perämies istuu peräsimen varassa ja ohjaa
laivaa milloin minnekin; väliin hän sitä uittaa syvemmässä vedessä,
välistä laskee rantaan ottamaan väkeä laivalle tahi päästämään toisia
maalle. Ilmapurjehtija taas ei samalla tapaa saata ohjata laivaansa;
hän sen antaa nousta joko pikemmin taikka hitaammin, mutta seisattaa,
mihin tahtoo, sitä hän ei voi; ilmapallo on kuin poikien paperileijakin
tuulenpuuskausten viskeltävänä. Lapsena, kun olin yhtä vanha kuin
tekin, pienet ystäväiseni, kuulin kerran puhuttavan ilmalaivasta ja
minua kovasti halutti päästä osalliseksi semmoiseen ilmakulkuun. Mutta
sepä silloin oli mahdotonta, sillä ensiksikin ei meidän myllylle tullut
ketään ilmapurjehtijaa, ja toiseksi, jos joku semmoinen olisi siellä
käynytkin, eivät vanhempani ainakaan olisi sallineet minun lähteä niin
vaaralliselle matkalle. Heinäkuorman päällä joskus sain istua, sillä
Juho oli tarkka ajamaan ja hänen hevosensa säisyt. Wanhempani tiesivät
että me, lähdettyämme niitystä, tulisimme onnellisesti takaisin, mutta
ilmapurjehtija tietää ainoastansa, mistä paikasta lähtee; minne tulee,
sitä hän ei tiedä. Kun kasvoin aikaihmiseksi  ja saatoin tehdä mieleni
mukaan, samoin kuin teidän vanhempannekin, jotka saavat tehdä mitä
tahtovat, satuin minä kerta olemaan eräässä kaupungissa, missä
ilmapallon piti nousta ylös. Sanomalehdessä ilmoitettiin: "Ensitulevana
maanantaina kello 3 j.p.p. aikoo ilmapurjehtija herra Bernard lähteä
matkalle; jos joku mielii tulla mukaan, ilmoittakoon itsensä". Minä
olin jo paljon nähnyt ihmeellisiä asioita, olin kerännyt paljon
tietoja, mutta ilmamatkassa en vielä ollut käynyt ja ilmoitin siis
itseni herra Bernardille. Kun tahdotaan vaunuissa ajella, niin pitää
panna hevoset eteen ja juoksemaan. Jos taas lähdetään veneellä
soutelemaan, niin täytyy airoilla ponnistaa päästäkseen eteenpäin. Kun
tulin ilmalaivan luokse, oli pallo vielä tyhjänä ja se piti ensin
kaasulla täytettämän; tätä kesti jokseenkin kauan; mutta vähitellen se
turposi ja kangistui, kunnes tuli niin hengestä paisuneeksi, että ne
monet köydet, joilla se oli kiinni, tuskin kestivät estämään sitä
nousemasta ylös. Ilmapurjehtija astui kopsaan ja minä kanssa. Meillä
oli liput kädessämme ja heilutimme niitä hyvästijätöksi, sillä
lukematon joukko katsojia seisoi ympärillämme nähdäksensä lähtöämme.
Nyt päästettiin köydet irti ja ilmapallo alkoi nousta. Hurraa! onnea
matkalle, huusivat ihmiset ja jäivät seisomaan jalkaimme alle. Pian
kohosimme kaupungin ylitse, huoneukset pienenivät pienenemistään ja
ihmisiä emme enää voineet eroittaa; yhä korkeammalle nyt mentiin vaan,
leijailimme kuin linnut ilmassa. Hyvästi nyt, maa! huusin minä ja
tunsin olevani oikein alla päin ja alakuloisena, nähdessäni olevani
ihan yksin sen ventovieraan miehen kanssa siinä ihmeellisessä laivassa.
Jos pallo halkeisi tahi muu vahinko tapahtuisi, niin täytyi meidän
pudota rojahtaa alas, sillä niinhän vähä valtaa laivurilla oli
aluksensa yli. Tiedättekö, lapset, mitä minä tein? Jos oikein mietitte,
senpä tietysti arvaatte? Mitä on ihmisen tekeminen, kun itse on vallan
neuvotonna ja hänen omat voimansa eivät ensinkään hyödytä? Jumalaa
muistaminen, lapsi kultaiseni; Jumala on taivaassa ja joka paikassa
maan päällä. Jumalan kaikkivaltiaisuutta minä ajattelin, liikkuessani
taivaan ja maan välillä, ja pelko hävisi kokonansa sydämestäni.
Ihmisellä on ymmärrys ja hänen tulee sitä käyttää tietojen saamiseksi
ja levittämiseksi; vaarojen pelko ei saa estää meitä kokemasta tutkia
luontoa. Jos lapsi uteliaisuudesta tahi häilyvästä mielestä antautuu
vaaraan, niin se syntiä tekee, sillä se ei saa mihinkään ruveta ilman
vanhempainsa luvatta. Täyskasvuisen ihmisen sitä vastoin täytyy astua
monta vaarallista askelta elämässänsä, ja jos hän sitä tekee Jumalan
kanssa, ei mikään askel hänelle vahingoksi ole. Moni kyllä saa surmansa
semmoisissa tutkimisen yrityksissä; mutta kuolema on vain ruumiin
kuolemista, sielu ei kuole. Ja jos ihminen Jumalassa elää ja kuolee,
niin voi sanoa: hän ei ensinkään saanut turmiota, nimittäin sielunsa
suhteen. Täksi kertoa, rakkaat lapset, tässä jo on kyllä.



IV.

Purjelaiva.


Tässä kirjeessäni ai'on kertoa teille jotakin vesilaivasta. Tämä sana
ei ole tavallinen ja minä sitä vaan käytän eroittaakseni sitä
ilmalaivasta. Wesilaivoja on monellaisia, kuten veneitä, jaaloja,
purjealuksia, höyrylaivoja j.n.e. Pienet alukset kulkevat järvillä ja
jo'illa, suuret taas merellä. Pienempiä aluksia kai olette kaikki
nähneet, varsinkin tähän aikaan, kuin saatetaan kulkea höyryveneillä
kauas sydänmaihinkin asti. Ilmalaiva on uudempia keksintöjä:
vesialuksia taas käyttivät jo muinaisemmatkin kansat. Ensimmäiset
alukset sanotaan raketuiksi Foinikialaisilta, jotka asuivat Välimeren
luona ja olivat naapurina Israelilaisille, joista piplian historia
tietää kertoa niin paljon kauniita ja tärkeitä asioita. Foinikialaiset
kun asuivat meren ranteella, heissäpä nousi halu lähtemään kaukaisille
maille. Alussa he lienevät käyttäneet ontoksi koverrettuja puunrunkoja
tahi tukkilauttoja ja sille vähitellen rakentaneet täydellisiä aluksia.
Jokaista vesialusta saattaa ohjata niinkuin vaunuja ja senpä vuoksi se
juuri onkin niin paljoa etevämpi ilmalaivaa, jonka pitää nouseman
ilmaan vallan perämiehettä. Mainioita merenkulkijoita olivat
nykyisempinä aikoina Wenetialaiset Italiassa, Hispanialaiset,
Portukalilaiset, Englantilaiset ja Hollantilaiset, luonnollisesti
kaikki meren luona asuvia kansoja. Jos tahdotte hyviä olla, niin
pyydätte äitiä tahi vanhempia siskoja näyttämään teille nämät maat
jollakin kartalla. Tiedättekö kertomuksen Robinsonista? Hän oli
vuosikausia ihan yksin eräällä valtameren saarella. Jos ei purjelaivoja
olisi, ei niin ihmeellistä kertomustakaan olisi kuin se Robinsonista,
sillä ainoastansa aluksella hän saattoi tulla saareensa. Hyvin tiedätte
paitsi Europaa löytyvän neljä muutakin maanosaa: niistäpä ette ilman
laivoitta tietäisikään. -- Nyt olen jutteleva teille jotakin
erilaisista vesialuksista. Niitä on purjealuksia, nimittäin semmoisia,
joita tuuli kulettelee, kauppalaivoja ja sotalaivoja, sekä nykyisempinä
aikoina myös höyrylaivoja.

Kauppalaivoiksi sanotaan niitä, joita on kauppiailla ja joilla kauppaa
käydään. Niissä on yksi, kaksi tahi kolme mastoa. Tiedättehän, lapseni,
joka kaupungissa olevan ison määrän kauppiaita, jotka pitävät sekä
kangasten että makutavarain kauppaa. Kankaat kudotaan, nimittäin
palttinat, verat, j.n.e.; mutta makutavara eli siirtomaiden tavarat
saadaan muista maanosista. Kahvia esimerkiksi tuodaan Itä-Indiasta tahi
Amerikasta, teetä Kiinasta. Kun muuttolinnut, jotka vuosittain kulkevat
pitkät matkat, eivät tuo muassansa tämmöisiä hyviä aineita, niin pitää
meidän itse lähteä niitä noutamaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi
matkustaa Brasiliaan tahi Kiinaan ottamaan jokaista kahvi- tahi
teenaulaa, jota tarvitsevat; heidän pitää siis menemän kauppiaan luokse
ja rahalla vaihtaman itsellensä tarpeellisia tavaroita. Kauppias taas
lähettää suuria purjelaivoja kaukaisiin maihin ja semmoiset ovat
kauppalaivoja. Jokaisella laivalla on kapteini, jonka käskynalaisia
kaikki ovat, sekä merimiehet eli matruusit, jotka tekevät kaikki työt,
että luonnollisesti myöskin peränpitäjä eli tyyrmanni, joka on yhtä
kuin vaunujen ajaja. Laivojen sisuslaitos on hyvin viisaasti ajateltu.
Jokainen pienempikin loukko on käytettynä johonkin tarpeesen, sillä
pitäähän pitkille matkoille ottaa mukaan varoja runsaasti. Ajatelkaapas
vaan, miten paljon ruokatavaraa semmoinen ihmisjoukko, mikä
purjelaivalla useinkin on, tarvitsee matkallansa, joka välistä kestää
viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Semmoista erillistä sänkyä, kuin teidän
makuuhuoneessanne, ei laivassa ole ensinkään; siinä ovat makuusijat
seinän sisässä melkein kuin piironkilaatikot päällitysten.

Sotalaivat eivät ole kauppaa varten, vaan niitä käytetään silloin, kuin
ne kansat sotivat toinen toisensa kanssa, jotka meri eroittaa
toisistansa. Semmoiset laivat varustetaan sotamiehillä, kanuunilla ja
muilla kaikellaisilla sota-aseilla. Monta suurta ja veristä tappelua on
tapeltu merellä. Kun kasvatte isommiksi ja saatte lukea muiden
kansainkin historiaa paitse pipliallista, niin saatte myös kuulla
meritappeluista. Muinaiseen aikaan taistelivat Kreikkalaiset usioissa
semmoisissa tappeluissa, joista vastedes varmaankin luette hyvin
mielellänne, kumminkin pojat, jotka nyt jo paljon pitävät sapelista ja
pyssystä ruoskan rinnalla.

Höyrylaiva on alus, joka ei tarvitse purjeita, jota ei tuuli kuleta,
vaan jolla on kone, mikä panee rattaat liikkumaan ja niiden kautta
laivan eteenpäin menemään. Usealla järvellä meidän maassa nykyjänsä
kulkee höyryveneitä: niitä eivät tietysti useimmat teistä,
lapsukaiseni, ole nähneet. Oikein onkin kaunis katsella, miten
semmoinen pitkä alus korkeine piippuinensa mennä sujuttaa vettä pitkin.
Höyrylaiva kulkee tavallisesti nopeammin kuin purjealus, sillä sen ei
tarvitse huolia tuulesta, joka joskus käy suoraan vasten laivaa, vaan
ei kuitenkaan estä sitä kulkemasta.

Risto setä on iässään kulkenut pitkät matkat. Minä, näette, olen käynyt
Amerikassa, Itä-Indiassa ja Afrikassa. Ett'en kaikkiin näihin
paikkoihin ole matkustanut mukavissa vaunuissa enkä ilmapallossakaan,
senhän kyllä ymmärtänette, sillä siltoja valtameren ylitse ei ole eikä
taas ilmassakaan saada niin pitkiä matkoja kulkea, kun, kuten jo
sanoin, ilmalaivalla ei ole perämiestä, joka mielensä mukaan voisi tien
ja suunnan määrätä. Olen siis matkustanut vesilaivalla päästäkseni
muihin maanosiin. Itä-Indiaan minä matkasin purjelaivalla, mutta
Amerikaan ja Afrikaan höyrylaivalla.

Seuraavassa kirjeessäni kerron teille toisenlaatuisesta kulkuneuvosta,
jota sanotaan erämaan laivaksi. Tiedättekö, mikä se on? Kokekaapa
arvata. Erämaa eli aavikko ei ole mikään vedenpinta, vaan hietalakea;
mutta hiedassa ei purjealus eikä höyrylaivakaan voi liikkua.



V.

Erämaan laiva.


Nyt me lähdemme hyvin kummalliselle matkalle. Kuten tämän edellisessä
kirjeessäni sanoin, ei mikään laiva voi uida erämaan läpitse, kun se on
paljasta hietaa. Näillä hieta-merillä käyttävät ihmiset matkataksensa
kameleja, joita senvuoksi sanotaan erämaan laivoiksi. Erämaa eli
aavikko on hedelmätöntä, paksulla hiedalla peitettyä maata, jossa ei
kasva puita, ei pensaita, ei ruohoa, ei kukkia. Erämaassa et tapaa
lähteitä, et puroja etkä jokia. Ainoastansa muutamissa kohdin on
hedelmällisiä paikkoja, saarten näköisiä, missä ruohoa lähtee maasta,
joitakuita pensaita viheriöitsee ja joku lähde porisee, semmoisia
saaria hietameressä sanotaan kosteikoiksi. Suurimpia aavikoita on
Sahara Afrikassa; Arapian erämaan Aasiassa te tietysti paremmin
tunnette, sillä siellähän Israelilaiset vaeltelivat neljäkymmentä
vuotta, jolloin Moses Jumalan käskystä pelasti heidät Egyptin
vankeudesta ja orjuudesta. Sellaisen erämaan kautta kulkeminen on kovin
vaivalloista, sillä vaunuilla on mahdoton päästä paksun ja kuivan
hiedan läpi. Arapialaiset aina ratsastavat erämaan poikki, enimmiten
kamelilla. Tavallisesti monen monituista henkeä, enimmäksensä
kauppiaita, suostuu keskenänsä kulkeakseen yhdessä se vaarallinen
matka. Heillä on silloin kokonainen karja kameleja, joita pidetään
kuorma-eläiminä eli juhtina ja joiden selkään suuria kantamuksia
ladotaan. Semmoinen kamelikarja ynnä tienneuvojain ja matkustajain
kanssa on nimeltä kauppamatkue. Kun meren yli matkustetaan, niin
otetaan mukaan suuret varat ruoka-aineita, siihen vielä juomavettäkin,
sillä meren vettä ei saa juoduksi. Erämaan laivan täytyy samoin kantaa
juoma-vettä selässänsä; mutta ompa sillä vatsassakin sitä. Eikös tämä
ole hyvin ihmeellistä? Kamelin vatsassa on nimittäin eri kammio eli
pesäke, jossa melkoinen määrä vettä pysyy puhtaana ja raitisna juuri
kuin astiassa. Joskus tapahtuu, että kamelin täytyy tästä omasta
vesivarastansa antaa ihmisillekin, luonnollisesti toki vaan suurimmassa
hätätilassa. Kun kauppamatkuetta kohtaa onnettomuus, kun ei se oikeaan
aikaan voi päästä sille kosteikolle, mistä saa uusia vesivaroja, ja kun
säkit ja astiat jo ovat tyhjennettyinä, silloin täytyy ihmisen, ett'ei
itse janoon kuole, ruveta teurastamaan joku kameli ja juo sitte
janoonsa sitä vettä, jota löytää kamelin vatsasta. Se teistä, lapseni,
joka on vanhempiensa kanssa ollut ulkomailla, Dresdenissä, Berlinissä
tahi muussa pääkaupungissa, on varmaan myös käynyt jossakin
eläintarhastossa, sillä semmoisia tavallisesti on kaikissa isommissa
kaupungeissa, sellaisessa eläintarhastossa olette silloin nähneet
ulkomaankin eläimiä ja niiden seassa kamelejakin. Myöskin menaserioissa
eli eläimistöissä niitä joskus saa nähdäkseen, vaikka tosin Suomeen
kovin harvoin kameleja on tullut.

Kamelilla on kaksi rasvakyttyrää selässä, dromedarilla vaan yksi. Nämät
rasvakyttyrät ovat tällä eläimellä varasäilyn eli aitan tapaisina
niinkuin se mahassansa säästelee vettä saattaaksensa hädän hetkellä
sitä nauttia, samoin se myös säilyttää rasvaa kyttyröissänsä. Kun sillä
on runsaasti ravintoa, niin kyttyrät kasvavat, mutta jos se nälkää
näkee, niin se saa elinvoimaa näistä kyttyröistänsä, jotka siinä
tapauksessa vähenevät. Semmoisesta eläimestä luonnollisesti on suuri
hyöty matkoilla erämaassa; se laivan tavalla kantaa kaikki ruokavarat,
tavarat ja ihmiset sekä jaksaa mitä kauemmin kärsiä nälkää ja janoa
tämmöisissä hedelmättömissä paikoissa. -- Sellaisellakin laivalla minä
olen kulkenut. Kun rautatietä tahi vaunuissa tahi höyryveneellä
kuljette paikasta toiseen, niin tiedätte illalla joko pääsevänne
matkanne perille taikka tulevanne johonkin yösijaan. Siellä löydätte
huoneen kunnossa, vuoteen tehtynä ja ehkäpä vielä iltaispöydänkin
katettuna. Erämaassa, kun minä kamelilla yhdessä kauppamatkueen kanssa
kuljin tätä matkaa, ei ollut ensinkään huoneuksia, mihin poiketa
saattoi: kameli kantoi selässänsä minun katetun pöytäni, valmistetun
vuoteeni. Auringon laskettua me seisahduimme ja otimme yömajamme alas
kamelin selästä; oli nimittäin muiden kaikellaisten kalujen joukossa
myös teltti, joka pystytettiin hiedalle ja jossa minun piti nukkuman.
Myöskin matkatoverillani oli teltit maassa ja ei aikaakaan kuin oli
koko jono kelttiä pystyssä. Iltaista emme myöskään voineet hankkia
mistään ravintolasta, sillä semmoistahan ei ollut yhtäkään tällä
hirmuisen autiolla lakealla; erämaan laiva kantoi selässänsä sekä
yösijat että ravintoaineet. Neljä viikkoa kesti matkamme; joka ilta
levitettiin teltit pystyyn ja joka aamu ne taas purettiin ja asetettiin
kamelin selkään. Helppoa ja mukavaa ei semmoinen matkustus suinkaan
ole, vaan erittäin merkillistä. Erämaan laiva on hyödyllinen eläin,
eikö niin, lapsi kullat?



VI.

Höyryvaunu.


Kun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä
äitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta,
niin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina
haihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä,
jota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä
saattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä
arvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen,
joka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he
ulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen.
Hevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus
vanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin,
niin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja
matkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi
useita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli
lapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta
myöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse,
jotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa
aamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän
aikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko
seuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman
matkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja
hevosen voiman välillä.

Rautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa.
Onpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla
tunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla
hevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli
hevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin
ihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi
vetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos
seutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin
rautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille
pääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin
lähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa
matkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen.
Kertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli
rautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja
vaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: "odottakaa,
odottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!" mutta höyryveturilla ei
ole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä
olisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran
taas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli
hänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden
matkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät
kaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin
olutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja
vasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee
ruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto
kuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli
seltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte
pöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen
eteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? "Tule
pian!" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa,
unohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. -- Mutta niinpä sen
aina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta
vaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku
Kaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku
Hitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin
höyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja
sepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina
elämässä? -- Hyvästi nyt vaan!



VII.

Aarniometsä.


Kun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän
asti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla
matkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt
tahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä
tietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä
aarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä
aarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni
sinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen
ihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman
suuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa
pensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä
ollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia
aarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja
missä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä.
Meillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi,
osittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan
ainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä
saa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli
menaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä
puhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni
tahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan
mahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka
ilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa
kuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja
kaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä,
puutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina
semmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä
tehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä
paikoin, missä ei ihmisiä oleskele. "Aarniometsä", arvelin minä, "sepä
oikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt
milloinkaan". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon,
sieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla "Aleksander"
Lyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin
ensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla
ole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle
jonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli,
minä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään
metsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä
löytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse
rakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista
vasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä
kynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman
salvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen
itselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös
maanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte
kuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja
tultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren
kaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo
varallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni
omaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni
jättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin
odottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää
heinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata
maata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa.
Arvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia
kapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa
luulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä
ja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua.
Muutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä
puunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat
kolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.

Nyt minä siis olin uudistilallinen -- siksi nimittäin sanotaan
maanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat
uudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on
vaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä;
mutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli
minusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja,
metsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m.
Jos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi
seitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä
kärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut
tarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte
luokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat
nimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen
ynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit
kasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin
sitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin
kaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä
iloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona
parhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan
kotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen,
mutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.

Tulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli
maatilasta ja uudistilallisista.



VIII.

Farmi.


Wiimeis-kirjeessäni lupasin puhua teille jotakin amerikalaisesta
farmista. "Farm" on englanninkielinen sana ja merkitsee vähempää
maatilaa: "farmer" on tilan vouraaja tahi tilanhaltija. Amerikassa
sanotaan farmeriksi niitä, jotka joko itse ovat tehneet jonkun alan
aarniometsää viljamaaksi taikka ostaneet valmiin uutistilan. Joka
ihmisen pitää tekemän työtä, muuten hän ei ole ansainnut sitä, että
Jumala on lahjoittanut hänelle terveet jäsenet ja hengenlahjat. Ihmisen
työnteko on hänen erilaisen tilansa mukaan yhteis-elämässä. Wirkamies
tekee työtä päällänsä ja kynällänsä, samoin myös oppinut. Sotamies
oppii käyttämään aseitansa, käsityöläinen harjoittaa ammattiansa. Myös
keisarikin työskentelee hyvin ahkerasti ja onkin hänellä kovin vaikeita
töitä. Ylenkatsottava on jokainen, joka ei työhön kykene tahi jolta
työtä puuttuu. Myöskin vaimoihmisten pitää oleman ahkeria, niinikään
lastenkin; saattavatpa pienoisetkin kehittää tilkoja, kutoa
sukkasiteitä, palmikoita, pistellä ompelumeistiä eli mynsteriä,
piirrellä j.m. Ihminen on luotu tekemään työtä, ja toisaalta taas on
niitäkin ihmisiä, joiden täytyy työtä tehdä voidaksensa elää. Niin on
erittäinkin maanviljelijäin laita. Nyt vien teidät amerikalaisen
farmerin luokse. Tuossa hän asuu pölkkyhuoneessansa, jonka hän on
rakentanut naapuriensa avulla. Mutta hän tarvitsee ruokaakin. Ensi
aikoina häntä naapurit auttavat, lainaavat hänelle leipää ja
potaatteja, mutta vaan niin kauan, kunnes hän on kaatanut kaikki
huoneen ympärillä seisovat puut, vääntänyt kannot ja juuret maasta ylös
sekä kyntänyt ja kylvänyt. Jos uusi farmeri on laiska, niin hän voi
kuolla nälkään tilallansa; mutta jos hän tekee työtä, niin hän saa
enemmän satoa kuin vuodessa tarvitsee, jotta voipi myödä mitä yli on.
Minä tunsin erään herra John'in, jolla oli kaunis farmi ja jonka luona
asuin kokonaisen vuoden sitte kuin olin oman farmini myönyt.

Herra John oli kauan elellyt aarniometsässä ja hänen läheisyyteensä oli
asettunut koko joukko perhekuntia; monen peninkulman laajuudella oli
pölkkyhuoneita ja niiden ympärillä viljamaita, ja herra Johnin farmi
oli melkein niiden keskellä. Joka farmilla asui perhekunta, muutamilla
oli palkollisiakin, vaan ei suinkaan usealla, sillä tavallisesti
farmeri itse vaimonensa ja lapsinensa toimittaa kaikki työt. Kirkkoa ei
tällä seudulla ollut; jumalanpalveluksessa käydäkseen täytyi niiden
asujanten kulkea pitkät matkat. Mutta kaikki kuitenkin kaipasivat
keskenäistä yhdistymistä palvelemaan Jumalata, josko ei mihinkään
kirkkoonkaan papin tykö. Myöskin mielivät asujamet panna koulun
toimeen, sillä yksityisten perheitten oli kovin vaikea opettaa
lapsiansa, kun ei kellään siihen ollut aikaa. Niinpä sitte herra John,
hän kun asui kaikkein naapuriensa keskellä, päätti rakentaa koulutalon
ja ehdoitteli minua koulumestariksi. Minulla ei ollut mitään sanomista
sitä vastaan ja lupasin jäädä tänne siksi kuin erään farmerin poika,
joka oli lähtenyt Europaan oppimaan ja harjautumaan koulunopettajaksi,
sieltä palajaisi takaisin. Muutamassa viikossa valmistui koulutalo.
Siellä minä istuin lapset ympärilläni ja opetin heille uskontoa,
lukemista, kirjoitusta ja luvunlaskua. Sunnuntaisin kokoontuivat suuret
ja pienet koulutaloon ja minä luin heille raamattua ja pidin rukouksia.
Suurella mielihyvällä vielä muistelen tätä aikaa. Matkanhaluinen Risto
setä oli nyt sidottuna kiinni isoksi aikaa. Saatonpa melkein sanoa sitä
vuotta suloisimmaksi koko iässäni, jonka elin koulunopettajana
farmilla, ja tästä virasta en luopunutkaan ennen kuin se uusi opettaja
saapui paikalle. Minun koululapseni saattaisivat olla esikuvana teille,
sillä he olivat ahkerampia kuin tavalliset koululapset Europassa.
Auringon nousussa piti heidän ruveta auttamaan vanhempiansa karjan
hoidossa ja toimittamaan kaikenlaisia askareita; koulutunnit oli minun
sovittaminen näiden töiden mukaan. Te, ystäväiseni ette voi ajatella ja
arvata, kuinka monet tehtävät näillä farmerien lapsilla on. Muistakaa
heitä, kun teillä joskus ei ole halua heti tehdä sitä työtä, joka
tehtäväksenne on pantu. Täyttäkää aina velvollisuutenne, olkaa
tottelevaiset ja elkää milloinkaan unhottako Jumalan antamaa käskyä:
"rukoile ja tee työtä!"



IX.

Sokerimaa.


Kuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät
mielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään
suklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä
ei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä,
että minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi
luulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku
aika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon
äitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa
sokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä
tyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti
potaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman
puutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi
ripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei
kuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka
nokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat
vähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa
siemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös
potaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei
valmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria
saadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta
minulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle
puista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia,
nimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat
keittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat
uudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin
makeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi
metsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa
liedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin
reiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot.
Sokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja
keitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka
jäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada
semmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan
sokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.

Amerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne
poikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja
sitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa
vaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja.
Sokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta
ahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii
kyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä
palkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka
tahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: "minä annan teille
asunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?" Työntekijät
suostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin
isäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata
työväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin
pöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on
jyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas
ostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään
orjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun
neekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja
neekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka
tahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa
oma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin
hänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on
nostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät
orjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen
minäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran,
nimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä
sydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä
huolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William
ja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin
erinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain
työmiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä
hän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. "Mistä saisimme
opettajan Williamille ja Alicelle?" sanoi kerta Harris. David oli
opinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä
nauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä
kirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi
ruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. "No",
ajatteli isä, "jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön
sitte". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin
pieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja
tarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David
oppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin
että voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä,
vaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli
Amerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo
kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä.
David piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi
oikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä
enemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun
nämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi
David myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi.
Sittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon
paljon neekerejä.

Ei muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen
Amerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle
Davidille.



X.

Teen saanti.


Tämän edellisessä kirjeessäni kerroin teille sokerimaista Amerikassa;
tänäpänä saatte kuulla, miten teetä saadaan. Eihän tee sokeritta maistu
hyvältä, eikös niin, ystäväiseni? Wanhempanne eivät varmaankaan anna
teidän juoda semmoista teetä, jota meillä kasvaa, osittain puissa,
osittain niityillä. Wallan pienet lapset, jotka vielä kehdossa
makaavat, saavat juoda saunakukista keitettyä teetä. Näiden pienoisten
parkuessa ajattelee äiti: "mun pikku nukkeni lienee kipeä", ja käy
kohta tuomaan vähän saunakukkia, kaataa kiehuvaa vettä päälle,
juoksuttaa sille teeveden siivilän läpi, panee sokeripalan kuppiin ja
antaa lapselle muutaman teelusikallisen. Kun isommat lapset ovat
vilustuneet ja yskivät, niin he peitetään sänkyyn ja heillekin annetaan
teetä, että tulisivat hikeen: tämä tee on seljapuun teetä eli
rintateetä.

Mutta se tee, jota aika ihmiset juovat, tuodaan samoin kuin kahvikin,
Kiinasta. Sillä pojalla tahi tytöllä, joka tuntee Risto setän ja lukee
hänen kirjeitänsä, pitää aina oleman kartta käsillä. Kuka tietää
Kiinasta, josta teetä saadaan? Mikä Kiina on? Etsipä se nyt kartasta.
Jos äitinne tahi vanhempi sisarenne lukee teille näitä kirjeitä, hepä
varmaan näyttävät, missä Kiina on. Se suuri ja lavea maa Aasiassa on
nimeltään Kiina. Siellä asuvat Kiinalaiset, jotka pitävät hyvin
eriskummaisia hattuja ja niskansa takana pitkää hiuslettiä. Kiina on
hyvin merkillinen maa ja Kiinalaiset ovat viisasta kansaa ja hyvin
taitavia käsitöiden tekijöitä. He valmistavat oivallista silkkiä ja
vahvoja pumpulikankaita ja erittäinkin kaunista posliinia. Ehkä joku
teistä on nähnyt pieniä kiinalaisia kahvikuppiakin? Muinoin eli Kiinan
mailla eräs hyvin oppinut ja hurskas mies, nimeltä Konfucius: hän sääsi
Kiinalaisille hyviä lakeja ja antoi heille useita hyviä neuvoja sekä
perusti uskonnon, jota useimmat Kiinalaiset tunnustavat. Tähän asti on
ollut vaikea päästä Kiinan maahan, jonka vuoksi ei kristityitä
lähetyssaarnaajoitakaan ole saanut tulla sinne saarnaamaan niinkuin
muille pakanallisille kansoille. Kiinalaiset karttavat yhtymistä muiden
kansain kanssa ja tahtoisivat kaikkia ennemmin elää kuin suljettuina
linnoihin. Senpä vuoksi he rupesivat rakentamaan muuriakin koko
valtakuntansa ympäri. Wasta nykyisempinä aikoina on Europalaisille
onnistunut päästä likempään yhteyteen kiinalaisten kanssa. Kauppamiehiä
jo ennenkin pääsi sinne, mutta vaan muutamiin harvoihin satamoihin.
Näihin he saivat jättää tavaransa sekä vaihettaa niitä teehen ja
posliiniin; mutta sen tehtyä täytyi heidän heti kohta purjehtia pois
eivätkä saaneet mennä edemmäksi sydänmaille. Paljon olen matkustellut,
mutta Kiinassa en vielä ole käynyt, vaikka minua kovin haluttaa tulla
tuntemaan Kiinan merkillistä kansaa. Teetä, josta nyt mielin kertoa
teille, kasvaa siellä paljolta. Teepensaan lehdet riivotaan pois, kun
niiden kokoamisen aika on tullut, kuivataan sitte ja sullotaan
laatikkoihin. Suomeen tuodaan teetä joko purjelaivalla taikka maata
myöten Siperian ja Venäjän kautta. Jos katselette karttaa, niin näette,
kuinka pitkät matkat teen pitää kulkea, ennenkuin tulee mammanne
teetuosaan. Merta myöten tuotu tee ei ole niin hyvää kuin se, jota
kauppamatkueissa tulee Venäjälle, mutta tämä jälkimmäinen onkin paljoa
kalliimpaa.

Kun äitinne joskus antaa teidän juoda hiukan verran teetä, niin ette
saa unhottaa, että teidän tulee siitä kiittää kiinalaisia, ja että
sokerin, joka sen makeaksi tekee, ovat neekerit viljelleet Amerikan
Länsi-Intiassa. Mutta maidon, jota äiti kaataa kuppiinne, on Suomen
lehmä antanut.



XI.

Sukelluskello.


Edellisissä kirjeissäni olen teille puhunut niistä eri
matkustuslaaduista, joita ihmiset nykyjänsä voivat käyttää. Olen
kertonut matkavaunuista, joita käytetään, missä ei ole rautateitä,
niinikään höyryvaunuista sekä aluksista, joilla vesiä kuljetaan; sitte
vielä ilmalaivasta ja myöskin erämaan laivassa. Tänään aion sanoa pari
sanaa semmoisesta kulkemisen tavasta, jota ei käytetä maalla, ei
merellä, ei ilmassa, vaan meren pohjaan menemiseksi. Tiedättehän,
lapset, että veteen pudonneet ihmiset hukkuvat, jos eivät osaa uida
taikka muut eivät vedä heitä ylös; ja nyt sanon minä saatettavan
oleskella meren pohjassakin. Niitä ihmisiä, jotka rupeavat näin
eriskummalliselle vesimatkalle, sanotaan sukeltajiksi. Ihminen
tarvitsee ilmaa elääksensä, hän hengittää ilmaa sisäänsä ja taas ulos:
mutta ilmattomassa paikassa täytyy hänen tukehtua. Jos hän es:ksi
pantaisiin johonkin tiiviisen arkkuun ja kansi kopahutettaisiin kiinni,
niin hän hirmuisissa tuskissa kuolisi. Meren pohjalla on paitse kaloja
hyvin paljo merkillisiä aineita, niinkuin kauniita koralleja,
helmisimpukoita j.m. Ihmiset käyttävät niitä koristeiksi ja kaikille
luonnon ystäville on hyvin huvittavaista katsella näitä esineitä.
Näiden saamista varten meren pohjasta ylös ilmoihin on muuan keino
keksitty. Sukeltaja lasketaan sukelluskellossa alas veteen. Ajatelkaapa
olevaksi hyvin suuri kello, joka pannaan kumoon sukeltajan päälle. Tämä
siellä kellon alla kiinnittää ketjuilla itsensä kellon laitoihin. Nyt
vaipuu kello veteen, vettä tulee alapuolesta sisään, mutta nousee vaan
noin puoliväliin kelloa. Tämän yläpuoleen jääpi ilmaa, joka ei pääse
pois. Sukeltajan suu ja nenä eivät siis ole vedessä, vaan voimat
hengittää ilmaa, s.o. hän ei saata veteen kuolla. Mutta sittekään ei
ihminen voi kauan olla veden alla upoksissa, sillä siinä ei ole kyllä,
että saa ilmaa elääksensä, vaan ilman pitää myös olla puhdasta ja
raitista. Ihmisen uloshengittämä ilma on pilautunutta: vähässä ajassa
on hän henkimällä vetänyt itseensä kaiken puhtaan ilman kellosta ja
täyttänyt tämän vahingollisella hengellä. Ja kun näin on tapahtunut,
niin hänen heti täytyy tukehtua. Sukeltaja tuntee vallan hyvin, milloin
puhdas ilma on loppunut, ja silloin hän ravistaa rautavitjoja, joissa
kello riippuu, ja hänet vedetään jälleen ylös. Sukelluskellon
etupuolessa on lasinen ikkuna, josta sukeltaja näkee ympärillänsä meren
pohjassa olevat esineet.

Tultuansa semmoisiin paikkoihin, missä näkee koralleja ja
helmisimpukoita, antaa hän merkin laivassa olevalle väelle, joka nyt
pysähyttää kellon, kunnes hän on kerännyt minkä löytää taikka tarvitsee
uutta ilmaa. Nykyiseen aikaan on myös vaatteita nahasta tahi gummi
elasticumista, jotka ovat niin vedenpitäviä, ett'ei sukeltaja
tarvitsekaan kelloa. Hän pukee nämät vaatteet yllensä ikääskuin
hansikan. Silmien edessä on ikkuna. Ilmaa hän saapi putken kautta, joka
riippuu sen ketjun vieressä, jolla hän laskeutuu alas. Kuitenkin on
hyvin vaikeata aina saada hänelle tarpeeksi raitista ilmaa.
Wastenluontoista ja vaarallista ainakin semmoinen sukeltajan työ on,
mutta hyvin ihmeellistä kuitenkin lienee siellä meren pohjalla
oleminen. Saksalainen runoilija Schiller on kauniissa runoelmassaan,
nimeltä "Sukeltaja", erinomaisen kauniisti kuvaellut siellä elämisen.
Hän kertoo eräästä kuninkaasta, joka viskasi kalliin pikarin mereen ja
kehoitti nuoria ritarejansa noutamaan sitä takaisin. Joka nyt tahtoi
mennä pikaria etsimään, hänelle oli kova vaara tarjona. Muuan nuori
ritari uskalsi ruveta tähän vaaralliseen yritykseen ja hänellä olikin
onni löytää pikari, joka oli tarttunut korallin sakaraan. Tällä paikkaa
käypä kova merivirta sinkautti hänet takaisin ylös meren pintaan. Mutta
niin onnellisesti ei useamman kerran voinut käydä. Waan olipa kuitenkin
kuningas niin julma, että vielä toisteen viskasi pikarin aaltojen
sekaan; se rohkea nuorukainen syöksi toistamiseen itsensä mereen, mutta
eipä enää palannutkaan.

Kun vastedes koulussa saatte lukea saksaa, niin saanette oppia ulkoa
tämän kauniin runoelman. Jos sitte oikein hyvin osaatte lukea sen minun
kuullakseni, niin minäpä mielelläni kuuntelen. Mutta jos se oraillen ja
huonosti käy, niin paikalla lähdenkin pois. Woikaa nyt hyvin vaan!



XII.

Wuorikaivanto.


Monella eri tavalla olette te, ystäväiseni, kulkeneet kanssani ympäri
maailmaa, milloin maalla, milloin ilmassa, milloin taas vesillä ja
veden alla. Nyt aion vielä lähteä kanssanne vähän matkaa maan sisään.
Tätä kulkua varten emme tarvitse vaunuja hevosineen, emme höyryveturia,
emme laivaa emmekä sukelluskelloa, vaan ainoastaan jonkinlaisen kopsan
tahi sangon, joka lasketaan alas juuri kuin kaivoonkin. Että maa on
suuri ja lavea, sen jo tiedätte, niinikään sen olevan melkein omenan
muotoisen. Mutta mitä tämän omenan sisässä on, sitä ei kenenkään
ihmisen silmä vielä ole nähnyt. Oppineet miehet kuitenkin arvelevat
sen keskuksen, sen sydämen olevan tulta täynnä. Ihmiset ovat
uteliaisuudessaan keksineet keinoja päästäksensä maan sisään, mutta
tulisydämeen saakka eivät ole tulleet. Ovat vaan saaneet tungetuksi
pikkuisen matkaa, melkein sen verran kuin omenan kuori on itse omenan
suhteen, jos maan siihen vertaamme; mutta sekin jo meidän mielestämme
on melkoinen syvyys.

Niissä paikoin maata, joita ihmiset tähän asti ovat voineet tutkia,
löytyy hyvin merkillisiä ja arvoisia aineita, es:ksi kivihiiltä, jota
käytetään kuumennukseksi ja lämmitykseksi, metallia, joista
lukemattomia kaluja tehdään, kuten rautaa, vaskea j.n.e. sekä kultaa ja
hopeata, jota rahaksi lyödään. Me emme ensinkään voi ajatella, kuinka
ihmiset voisivat tulla toimeen ilman metallitta. Jos silmäilette
ympärillenne, niin näette, miten niin monta lukematonta kalua ja
kapinetta on tehty metallista: veitsi, jolla leipää leikataan, lusikka,
jolla soppaa syötte, vaskikolikka, jolla leipä maksetaan. Ennenkuin
tätä edemmäksi luette, pitää teidän nyt heti kohta minulle luetella
kymmenen tahi kaksikymmentä eri esinettä, jotka joko kokonansa taikka
vaan osaisi ovat raudasta.

Menemistä maan sisään sanotaan kaivosmutkaksi. Minä olen ollut monessa
vuorikaivannossa, minut on laskettu alas tynnyrissä ja köysissä,
yhdessä vuorimiesten kanssa taikka yksinäni. Hyvin kummalliselta tuntuu
semmoinen pimeään ja syvään kaivoon laskeutuminen, yhä vaan syvää
syvempään, jonneka, senhän arvaatte, ei ainoatakaan valon-sädettä
pääse. Jokaisella, joka sinne menee alas, on pieni lamppu sidottuna
joko rinnan eteen taikka lakkiin. Merkillisin kaikista näkemistäni
vuorikaivoksista on Wielizka'ssa, lähellä Krakovan kaupunkia
Karpati-vuorten juurella. Sieltä ei kuitenkaan saada kivihiiliä eikä
mitään metallia, vaan suolaa. Tämä suolakerros sanotaan noin kuusisataa
vuotta sitte tavatuksi ihan sattumaltaan. Puolan kuninkaan Boleslav
VI:nen puoliso oli kadottanut vihkisormuksensa. Tätä sormusta
ehtimiseen etsittäessä löydettiin suolakerros muutaman vuorihalkeaman
pohjassa. Tässä vuorikaivoksessa on neljä kertaa päälleksyttäin ja joka
kerrassa on monta monituista huonetta ja salia ja käytävää, juuri kuin
äärettömän suuressa palatsissa. Mutta tämän suuruista palatsia ei ole
kellään keisarilla, sillä se on kahta peninkulmaa pitkä ja kaikissa
käytävissä on mittaa noin 120 peninkulmaa. Ajatelkaapa nyt sitä
semmoista matkan pituutta. Kun joskus kuljette yhden peninkulman, niin
sehän jo on kuinka pitkä; ja täällä saatatte kuleskella 120 sen vertaa
ja aina nähdä jotakin uutta. Itse vuorilaitoksessa on muutamin paikoin
juuri kuin olisi jossakin loihtulinnassa. Kaivoksen ollessa valaistuna
suolapatsaat ja seinämät kiiltävät ja välkkyvät timanttien tavoin.
Paljon muun seassa on täällä kaivoksessa kuusitoista lammikkoakin,
joissa veneillä soudellaan. Yhdessä salissa on mitä kauniimpia
koristuksia, jopa kokonainen kynttiläkruunukin suolasta; tämä nimittäin
on kivi-suolaa, sillä keittosuolasta ei saata tehdä semmoisia teoksia.
Keittosuolaa valmistetaan kivisuolasta, mutta saadaan sitä meren
vedestäkin. Yhteen kaivoskertaan on rakennettu pieni kirkkokin, jossa
entisiin aikoihin joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus. Siellä on
työssä tuhat työmiestä sekä kuusikymmentä hevosta, jotka vetävät suolaa
semmoisiin paikkoihin, joista sitä vivutaan ja nostetaan ylös maan
päälle. Näillä hevosilla ovat tallinsa maan sisässä ja ne ovat yötä ja
päivää täällä maan alla.

Miten ihmeellisen kaunis kuitenkin luonto on! Mihin vaan matkustaa ja
mihin katsoo, joka paikassa on ihmeteltävää. Meidän ympärillämme on
kaikkialla luonnon ihmeitä ja ihanuuksia. Ihmisen tehtäviin kuuluu
pyrkiminen tuntemaan näitä ihmetöitä, jotta aina enemmän
saisi ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetellä Jumalan
kaikkivaltiaisuutta, Jumalan viisautta, Jumalan rakkautta. Kokekaa
pyrkiä tämän tarkoituksen perille, se johdattaa Jumalan tykö. Kaikilla
teillä maan päällä on ainoastansa silloin jotakin arvoa, kun vievät
meitä taivaallisen Isämme luokse, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä
ja semmoisena niin ylevä ja jalo, ja joka on suonut ihmiselle voiman
löytöihin ja keksintöihin, jotka tietoa kartuttavat. Että vielä,
lapsikullat, on toinenkin tie Jumalan tykö, se tie, jota
Herramme Jesuksen elo ja olo osoittaa, senhän te tiedätte.
Ilmestykset luonnon ja Jumalan sanan kautta saattavat siunauksen maan
päällä ja taivaassa. Johdattakoon Herran armo teitä kaikkia tätä tietä!
Sitä sydämensä pohjasta teille toivottaa

                                             harras ystävänne ja
                                               _Setänne Risto_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Risto setän kirjeet - Lasten hyödyksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.