Vanhan partiomiehen unelma

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language
Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon
We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.
Title: Vanhan partiomiehen unelma
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan partiomiehen unelma" ***


VANHAN PARTIOMIEHEN UNELMA

Kirj.

SANTERI IVALO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



I.


Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi
törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä
teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.

Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin
verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti.
Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin
rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi
lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi...
milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet
lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa... Eikö, hitto soi,
ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa...!

Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti
nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi,
kuta lähemmäs ahdetta saapui, -- kiirettä ei tuntunut olevan. Hän,
Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti,
oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan
lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty
ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät
hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle
pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata
katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.

Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista,
ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista
hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? -- Niin, tietysti aina vain
sitä samaa...!

Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä
rekilaulua. Tietysti sitä, -- sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä
pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen,
niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi
muita miehiä ollutkaan... eikä muut olisi koskaan sotia käyneet...

Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari
riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas
rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin
oli tuntenut. -- Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään?
Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan
Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä
partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja
hiukan hulivili, -- Vesainen se piti komennon ja kunniankin, -- mutta
miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu,
oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, --
siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki
etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli
kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin
muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen
sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä
hirsipuuta, -- näiden kotikulmalaisten puolesta... Jos hänen matkojaan
joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen
turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, -- ikäänkuin se nyt olisi
ollut mikään erinomainen naurun paikka!

Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja
kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan
rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä
Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka
olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti
hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt
noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin
olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet,
uusi polvi oli jo kasvanut... Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti
Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta
taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan... sinne on
haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin
Torvinen, sen vanhan poika, -- tiesi vouti...

-- Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva
mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko
päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä
rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen
syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei
pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten
suksimiesjoukkojen johtajaa? -- Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka
liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka,
rivakampi... arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, -- hitto soi,
olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin,
ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!

Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein
kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta
pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle,
jossa joku poika hiihteli, -- näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa
olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle,
pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin...!
Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun
ansioita... Vanha, muka...! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta
tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten
töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten
orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa --
eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut
toisetkin tehtävät...!

Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka
levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli
toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta,
joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata
muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää
kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen
lohiverotuksenkin toiselle kannalle... niistä tileistäkin kun on aina
pyrkinyt olemaan pientä sotkua... ei muka enää erityisiä lohivouteja
tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja
kotikomennon alla -- vanha partiopäällikkö!

Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen,
mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille,
jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän
päähän illallistaan odottamaan.

-- Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä
sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka
Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti
pikkusormessaan. -- Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen
kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat
tekijäänsä!

Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka
nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa.
Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja
hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti
tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun
vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana
Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia
sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi.
Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta,
astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy
huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen,
tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka
kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan
suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän
hempeää ja sopuisaa luontoa.

Hannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä

-- Eipä se metsä käskyjä tottele, -- milloin antaa, milloin ei!

-- Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan,
virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä
ivallista sävyä. -- Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta,
siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.

Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli
hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan
väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista
talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan
pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio-
ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin
huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä
tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, -- poikaakaan hänellä
ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin
verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.

Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä
usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta.
Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen,
ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan.
Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä
surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden
nuorikon, -- eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli
solakka ja viehättävä, -- ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita:
se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä
hiukan herrastunut, -- sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa
hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda
tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä
Voutilan isännältä saanut...

Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen,
jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä
naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä
tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin
pistävässä muodossa, -- ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi
luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin
emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi
ottaa Krankkalaan kotivävyn... minkä lie maailmankulkijan retkaleen
mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla... Nämä
isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin
ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta
rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.

Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi
nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että
hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja
kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo
toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.

-- Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein
häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. -- Kreetalla oli hänen
oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä
tädiltään, joka varsinkin moitti, -- ehkäpä oman kovan kokemuksensa
opettamana, -- Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia
taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli
veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:

-- Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin
talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele
metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.

-- Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään
lupausta antamasta.

-- Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan
riiastamaan, -- kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle
talonpojan elämä?

-- Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.

Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin
harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen.
Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi
piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.

Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että
johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä
kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla,
jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut,
ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,-- tuo
ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se
häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä,
hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin
tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän
koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan
paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta
vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten
torasta jonnekin, kauas, minne tahansa...! -- Mutta mihinkä tästä
lähdet...?

Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli
masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, -- juuri se oli sana,
jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja
nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!

Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään
korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni... kumea kopse... Niin
todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.

-- Mikä siellä ravaa... olisiko linnan huoveja...? kyseli Hannu
vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat
yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina.
-- Tässä tuntuu törmälle nousevan...

Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen
Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan
uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan
Hannun Oulun linnaan puheilleen.

-- Mitä se minusta?

-- Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.

Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat
jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra...
niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut... Mitähän se nyt tahtoo,
olisikohan piru merrassa...! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?

Hän ajatteli ensiksi lohitilejään... ne olivat syksyllä taas jääneet
vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen.
Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja
kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon
kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina
sentään tultu toimeen... joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja
herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se
Iisakki-herra on nyt poissa -- miten lie hänkin ylempänsä suututtanut!
-- olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon
keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat
näyttää virkaintoaan, -- siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä
virka, kukatiesi tyrmäkin...

Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa
pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on
lohitynnyreitä oluena juotu...!

Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli,
kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten
tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa
läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. -- Kuka sen tietää,
eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin,
samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista...

-- Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli
Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan
levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. -- Sinnehän jo ikävöitkin.

-- Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon
reipastuneena. -- Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja
taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.

-- On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.
-- Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.

Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä...

-- Yhy! -- Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille
urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo
sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut
saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on
miestä, jos mihin tarvitaan...?

Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta
ja kysyi sanantuojalta:

-- Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä,
pannaan hevonen valjaisiin!

Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat
ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire... Ja huovikin
vastasi hymähtäen:

-- Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.

-- No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!

Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja
vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.



II.


Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna
tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu
Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa.
Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä
talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä,
joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut.
Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua
ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä
vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.

Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti -- elettiin
loppuvuotta 1610 -- muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa,
jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama,
vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti
lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden
kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille
arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä
mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä.
Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan.
Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen
ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia
porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput,
oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle.
Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen
puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina
kaupungin uusi kirkko pappiloineen, -- tämä jokisuu oli näet äsken
juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.

Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi,
kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin
uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, --
siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri
kaukana...

Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän
sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä
samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt
paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla
varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät,
honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka
suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan,
jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja
pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu
varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä
tai muurausmestaria.

Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, -- monet
ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla
aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli
lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä
ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten
ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen
tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran
puheille... minkälainen otus se sitten lieneekin...

-- Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.

-- Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.

-- Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin
puheilleen?

-- Kuuluu kutsuneen...

Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen
arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli
nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen
ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta
toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, -- mahtoikohan
hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten
oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella
tarvitaan...? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa
muuttui kysyväksi levottomuudeksi.

Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi
vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen
päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa.
Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne
nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin
katsein uuden käskynhaltijan edessä.

Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta,
katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja
virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja
lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa,
joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen
poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun
puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia
miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, --
eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja
kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja
komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei
tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, --
hiiteen sellaiset pikkuhuolet!

-- Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi
aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän
suoritettavaksemme uskonut? -- Näin kyseli linnanherra heiltä heti,
jatkaen: -- Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja
luotettavaa miestä, -- sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni
kutsunut.

Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan... Hänen
korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen
varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, --
ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli
hiessä...! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen
suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon
ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä
tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie...

Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että
aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle
retkelle... siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli... vaan oli sitten
arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille... Mutta
hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti,
sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:

-- Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän
tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän
muistaakin minut vielä... itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut
vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin
joutunut... tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi...

-- Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan
ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan
sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa
tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se
yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

-- Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia
seutuja erityisesti...

Hän haasteli harvakseen -- miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla
ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

-- Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut
harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja
Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.
Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä
Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

-- Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä
hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja
olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen...

-- Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. -- Nyt
on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita
harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä.
Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle
auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen
osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo
avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi
on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen
on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne
Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni
ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä
pois...

-- Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli
Hannu. -- Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna
vietiin!

-- Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä
sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli
saamaton...

-- Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä
suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

-- Nyt emme me saa vitkastella...

-- Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa
Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu
matka!

-- Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen.
Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä
siellä kahden käymään.

-- Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja
ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja
antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei
näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

-- Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

-- Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. -- Te hiihdätte Vienaan
viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin
monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän
sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas
vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta
siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän
vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, -- siinä ei saa
siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen
kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan
kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset
suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä
siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa
Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut
näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän
saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle
kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt
lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä
hän jatkoi Hannuun katsoen:

-- Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen
kirjeensä.

-- Voitte uskoa...

-- Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat,
kun tämä jatkoi:

-- Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat
auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat
isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran
varustuksia ja varustusväkeä, -- käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne
ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja
partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa
hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen
keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän
hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa
haukkaamaan, -- taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta
hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin
Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden
suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja
nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, -- hänen oli jo
vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan
hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa,
loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä
ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä
päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä
partiopäällikkönä liehtomaan, -- tiesivätpähän herrat lopultakin, kun
hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon
pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista
vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta
ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti
vallan pisteliäästi Paavolle:

-- Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta
polvi pilaantunut.

-- Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

-- Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat
rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa
partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, --
sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui
siitä kertomaan entisistä partioretkistään, -- sitä kerrottavaa
olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua
kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi
rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä
suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

-- Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

-- Perille sen vien ja vastauksen tuon!

-- Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne
ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät
nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin
vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi
elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi
kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma,
jäsenet notkeat, jäntereet terästä, -- hän käveli kuin kepeimmissä
vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin.
Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja
tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

-- Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali,
siitä asiasta tänään?

-- Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

-- Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain
perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan
Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan.
Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman
kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin
puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle,
antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä,
katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti
tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä
naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään.
Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt
sanottiin?" -- "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on
vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin..."
-- Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että
nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten
pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi...

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan,
tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen
jatkuvan hautaan asti. Eipäs, -- nyt se elämä taas aletaankin alusta,
nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti
päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda...!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan
kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan
retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä
palkinto", -- hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun
luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin
pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt
meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen
kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja
tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä
tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat.
Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat
naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka
viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden,
vaahtoavan haarikan...



III.


Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit
selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli
kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä
kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että
aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi
vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä.
Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival
oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.

Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä
tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli
Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen
pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana
ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia
pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin
liiaksi... Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän
laiskaksikin hiihtämään, -- sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee...
Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin
Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli
auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut
tällaista herranilmaakaan.

Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa
toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan,
niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi
Oravaiselle:

-- Avataanpa vuoroin latu... tässä käy raskaaksi yksin kyntää.
Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.

Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:

-- Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta.
Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.

Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun
mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli
ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen
mailla, -- onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän
oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen
kanssa... nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien
johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli
häntä ja antoi lahjoja... eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten
rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä
kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä
tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä...

Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut
väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti...
tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä
häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama,
sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui
sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin... ja vastainen
tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas
kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä
mekkoa myöten märkä... konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta...!

Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä
pysyäkseen, -- kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei
hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää
entinen, uupumaton partiomies...! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro
lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään
tullut. -- Eikö tule, -- mitä joutavia, -- pitääkö siis laskea Paavo
kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran
selällä kernaasti valmiilla ladulla...?

-- Annahan Paavo... huusi hän toverinsa kintereille rientäen, --
annahan kun minä taas pusken edeltä!

-- Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta...

-- Hä, nuoremmaltako... kyllä minä tässä ikäeron näytän!

Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi
hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse.
Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla
hän nekin pakotti toimimaan.

-- Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän
myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja
tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt
ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, -- hän ei voinut
olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.

-- Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti
Paavali vastaukseksi. -- Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.

-- Tottapa aikanansa! -- Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi
äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää
jalka totella mäystimessä. -- Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, --
joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata,
-- siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje...?
Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle
perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti...?

-- Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti
hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi
jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin
pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi
aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi
niiden nojassa...

Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi
ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi,
sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies
huojui ja horjahti kyljelleen.

-- Perhanan takkukeli... niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt...!

Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi
siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet
pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti,
-- hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.

Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään
voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.

-- Joko pettivät voimat Limingan urholta?

-- Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua... vastaili Hannu,
koettaen kääntyä istumaan.

-- Annahan kun autan sinut suksille...

-- Kyllähän minä tästä... Taikka maltahan... huokasen tässä hetkisen...

Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi,
ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut
hänen kaatuessaan... mutta ei se ollut sitä... hän oli jo voimansa
viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen
avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin
jäseniin... Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin
pehmoinen levätä... Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan
-- tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla...? Ja kotona sitten
kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne
tupertui Lentiiran selälle... Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit...

Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn... hän koetti kohota
kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana
selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen,
ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.

Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin
huolestuneena:

-- Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään...? Ei tule mitään, kun
ei tulta saada...

-- Eihän siitä tule mitään... Maltahan.

Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa -- hänen
jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun
lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen
ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se
oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki...

Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.

Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen
pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa,
hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän
sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä... Aivan
oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen
rinne... Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle
toverilleen.

-- Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan
siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!

Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne
kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.

-- Nousehan...

Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta
miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.

Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen
suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä
kulkemaan.

-- Niin, rakovalkea...

-- Nouse, tässä on ranta...!

-- Maltahan, huokasen vielä...

Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä
kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin
kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle
toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti
kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet
niille...

Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli.
Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki
nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän,
kauniin kiillon ystävänsä silmissä... niiden sininen, terve ilo, kun
ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen.
Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt
hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä...?

-- Haehan sompani jäältä... käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi.
-- Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn... Sattui pahasti polveeni...

-- Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.

-- Mikäs tässä... eihän tässä hätä vielä ole likelläkään... pahemmatkin
kolaukset on partiomiehen kestettävä!

Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu
hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän
koetti suksilleen istahtaa...

Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella
kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli
edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat
kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta.
Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi,
reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta
eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin
vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja
Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä
todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa... Ehkei se sentään
käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa... taisi toki uskoa, että hän,
Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä...

-- Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti... miten lie jalka
vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, -- niin
selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja
sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. -- Mutta kyllä se siitä taas
vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään...

-- Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.

-- Tietysti asettuu... eihän hätä vielä ole tämän näköinen...

       *       *       *       *       *

Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt
päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla
lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja
liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin
karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, --
silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli
ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan
miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun
pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän
väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että
vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin
valituille miehille.

-- Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla
miehet taattua tekoa!



IV.


Palattuaan -- alussa vuotta 1611 -- lähettimatkaltaan Vienasta asusti
Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan
käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa,
siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit,
jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan
väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella
ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

-- Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

-- Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja,
jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa
talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen
ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan
puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja
muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan
kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa
kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan
käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään
Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja
vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen,
istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi
Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, -- hänelle
tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu
mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen
oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken
aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei
Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan,
siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta
sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin
asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto
osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten
valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille
retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi
kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut
Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä,
ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet
valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa
varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta
pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä
koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, -- se tehtävä tuli
hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen
siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon
hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa
kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan
ikävöinyt -- nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää
pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä
sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri
matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta
kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän
vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli
kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti
Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja
hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

-- Tuolla on Krankkala... pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä
selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

-- Tähänkö samaan paikkaan?

-- Tuskin... taikka kuinka nyt asiat kääntyvät...

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian
selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he
olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli
sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä
oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan
rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo
oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä
uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi,
mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin
Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan
pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

-- Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi
rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. -- Sinäkin Hannu rupeat vielä
vanhana miehenä joutavoimaan!

-- Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi
tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä
merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä
puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin,
tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten
puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin
viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit
kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

-- Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta
muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä
köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. -- Ja
väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan
pisteliäästi: -- Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita
ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi.
Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja
kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin
otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei
Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista,
rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä,
-- siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

-- Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia,
nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi
repii!

-- Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista
koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja
he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli
antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin
vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

-- Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä
vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia
partioretkiä... edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on
aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista
karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun
toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin
Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot...

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta;
eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse
Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui
arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa
kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen
haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit
muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu,
vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin
verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän
mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan
ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli
kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä
talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä
suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä
kaikkia muita, -- häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi.
Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä
sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat
ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti
karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

-- Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti
minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne,
jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja
tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut,
mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu
teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä,
mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain
yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa
sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha
Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut
Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

-- Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa,
-- tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

-- Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä
sinä kahden Krankkalaisen kanssa -- muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

-- Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, --
lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi
kohta samaan sävyyn:

-- Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain
hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet
vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä
supattivat, muristen:

-- Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi
mies kuninkaasta...!

-- Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt.
Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista
partiomuistoista.

-- Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja
hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma
ruhtinas!

-- Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka
talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta
kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili
ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen
yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin,
jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten
pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan --
hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi,
ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden
hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa
paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen,
jolle hän virkkoi:

-- Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka
naapurin isännät vähän napisevatkin!

-- Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

-- Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani
verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on
kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

-- Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

-- Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain
varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa,
jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät -- se hänen mieltään hiveli.
Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään
hiukan niinkuin alakärsänä... he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan
ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä
miehenä. -- Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo
siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän
käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

-- Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi
hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään
vitkastelevan. -- Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään
sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta
katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin
luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa
lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan
tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, --
olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä
kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun
juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.



V.


Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun
alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki
oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle,
-- ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä
kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman
kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut
ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja
silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja
paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista
hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui
äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa
ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää
ulkosatamassa halkeili.

Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään
odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta
jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille
palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet
ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren
rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta
irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin
mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia,
huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen
tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset
nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä
asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa
olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen
Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan
oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta
tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat
puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa
seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä
kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.

Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän
kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan
tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa,
-- enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa
suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme
kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki
siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin
Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa
rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä
tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten
kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja
ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa
olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina
ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.

Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja
joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se
skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo
kuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi
jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni.
Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä
odotellessaan keskustelivat.

-- Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa,
jossa ei tietä ole ollenkaan?

-- Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se
ainakaan mies selässä käy.

-- Entä nuo raskaat tykkireslat, -- liekö Hannu oikein herroille
kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!

-- Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt,
tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.

Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin
puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan
ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen,
pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä
pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart,
joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren
oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään
tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti,
ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen
sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit,
kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan
pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen
johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät
iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia
osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty,
synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli
hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas:
kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt
Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki,
joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja
leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle
nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan
Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja
vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan
Hannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä
Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.

Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä
katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko
ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään
tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, --
hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian
ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti
kertomaan äsken selville saamaansa uutista:

-- Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista
reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta
eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet
majapaikastaan.

Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:

-- Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?

-- Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden...

-- Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu
huolestuneena. -- Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin
kauas ehtivät!

-- On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan
retkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.

-- Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle...!

Täydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta
hän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo
ehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien
jäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin
saakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa... Ja kuka sen tietää,
vaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä
tulekaan mitään, -- ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan... Hannu
päätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että
on sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan
sotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin
varassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään,
keskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan
edellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian
vähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut
saanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen
ylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:

-- Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että
oli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli... Nyt kuulen,
että minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta
kymmentä peninkulmaa tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin...
Mitä siitä voi tulla?

Hän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään
naurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa.
Kokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren
puoleen, joka oli johtanut valmistukset:

-- Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi,
tuskin perille asti päästäksemme?

-- Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne
ehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti,
älyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.

Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä
asiasta pitempään väittelemään.

-- Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi
hän kysymyksiään.

-- Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle,
myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: -- Noin kaksikymmentä
vuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt
sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin
Suman linnan, -- ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.

Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni
tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti
silloin huolettomasti:

-- Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi
kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan,
-- minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!

Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa
neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä
ankarana Harelta:

-- Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa,
heiniä ja leipää?

Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan.
Kääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:

-- Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka,
mitä sieltä tiedät.

Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa
ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:

-- Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa -- siis heiniäkin --
sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan
kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat
tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan...

Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua,
sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti
huolettamaan.

-- Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. -- Entä yösijat
kyläin välillä?

-- Nukuttava on nuotioilla...

Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen
tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja
jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla
voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa
rannikkoa.

-- Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.

-- Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! -- Huonosti
suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian...

Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit
ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan,
kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä
säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi,
jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä
talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo
tuokion kuluttua käheällä äänellä:

-- Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua
kunnollisesti.

Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara
uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän
huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:

-- Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on
jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän
vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti
rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut
hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, -- ja meidät
kaikki! Ei...!

Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran
äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin
näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas
todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä
valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen
muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen
vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko
nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin
tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti
kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän
Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, -- jos hänelle
tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä
hauska vastata.

Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.

-- Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.

-- Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare
kokemukseensa varottavasta vedoten.

-- Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä
vaikeudet... puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari
omaa ammattiaan ajatellen. -- Teemmehän valtakunnalle palveluksen
ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi
vain vahinkoa ja häpeää...

-- Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse
everstikin.

Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja
vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin
liian paljon ottaa osaa... hänelle oli jo äsken ärähdetty... ja
hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua
hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain
kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä
tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla
vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa
retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni...

-- Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin
liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis
valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen,
kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle,
niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa
pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä... Nyt ei hän uskaltanut
ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut
käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat
ilkkumaan... se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa
korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.

-- Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se
"toistaiseksi" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty
ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää
silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun
nimi uppoo unholaan...

Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän
melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia
päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:

-- Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään...

Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia
jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt
heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto
lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.

Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs -- kuulehan! Pahimman
pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.

Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten
näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin
palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan
viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan,
saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava,
että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut,
herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan
käskevästi virkkoi:

-- Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan
nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota
tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan.
Tiedän varmasti, että se on _hänen_ tahtonsa, eikä meidän ole sitä
arvosteltava.

Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä
kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut
kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä
silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan
turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua
vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli
pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia
silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti
ratkaisi asian:

-- No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä,
joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja
te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!

Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella
seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra
Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin
peruutettu, -- se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli
toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä,
jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. -- Vai tästä
takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, -- ei niin kiirettä! Taipaleelle
ensiksi, ja se on oleva pitkä... ei auta, herrat, mitä inissettekin!

Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan
taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän
oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.

Katselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo,
ja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien
suksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen
sivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei
Paavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja
tälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:

-- Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä
enää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!

Osastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin
kunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä,
mutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä
lumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia.
Eikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten,
huivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä
pyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine
maamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan.
Mutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan
kuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen
hollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen
tykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään
ja puri partaansa.

Vihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin
herrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa
peskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa
viittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen
skotlantilaisen tuikea katse, -- sen kirkasti puoleksi ihaileva,
puoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta
seurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan
reippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun
poika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.



VI.


Paltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana
oululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet
järven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista
selältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he
jo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja
kylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta
ratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja
hidas oli kulku.

Siinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti
Krankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa,
joka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin
tuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin
seurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa,
tuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus
oli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli
äärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo,
joka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän
hajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen
erämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten,
oli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen
jälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset
ryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut
vielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin
veljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.

Harvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina
juhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt
tänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä
hiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä,
-- kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt
hänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen
kyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät
selällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä
istahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä
ihmeissään, yhtä kysyvin silmin.

-- Tuhat miestä...! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne
yöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin,
kolmeen savupirttiin.

-- Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä.
-- Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella.
Näetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä
todellisuudessa on, ja hevosia myös.

-- Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon
merkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain
omaksi huvikseen:

-- Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka
esimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja
kymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen
tietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.

Hannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän
hänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän
saanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen,
vaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, --
he mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli
nytkin Paltamon kirkkomäellä saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali
Niilonpoikaa, jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa,
pilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta
aina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu
sadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva
silmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.

Mutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:

-- Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja
kaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?

-- Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä,
että hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä
karjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.

-- Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille
viet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin
sinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet
elukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane
kirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön -- ymmärrätkö? Ja pane niihin
varalta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.

-- Mutta ei ole nyt vasikkaa...

-- Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen
kohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten
tällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, -- sittenkin pyrkii aina
tulemaan tilitappiota.

Pappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan
epäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, -- sitä kun elää
ihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei
sentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän
kääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen
kyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon
nyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä
oli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se
ei tiennyt hänestä mitään hyvää!

Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti
hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:

-- Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet
entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!

-- Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. -- Ja eikö
se herätä aina samaa kostonhalua?

-- Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. --
Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.

-- Onhan se sekin...

-- Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä
Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme
sinne sitten pysyväisesti isännöimään, -- karjalaisia emme sieltä laske
tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne
entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.

Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti
kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo
lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä
ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään,
eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista
ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle
selälle.

Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan
Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä
Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta
noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä
paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.

-- Nyt kuljetaan -- väitti hän innolla -- niin hitaastikin kuin
etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, -- mihin sillä tavalla
keritään...? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja
matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja
rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta
oli pohkeissa -- muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa
tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, -- se oli
kuin laukaus!

-- Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen,
vastasi Hannu vähän nyrpeissään. -- Mutta se oli kuitenkin pientä
ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä
särkeä luostarin portti, -- nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja
pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä
kehutaan!

-- Suottako lie, intti Juorkuna, -- mieleen ne vain ovat jääneet
miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, -- ei tienneet
praasnikanpitäjät tuontaivaallista...!

-- Tultiin kuin varkaat yöllä -- kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä
kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta...

Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten
parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He
olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet
tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen
pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama
pääjoukko tulee.

Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin
selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi,
luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä
salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi
ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona
kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin,
sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän,
hytkyvän piste jonon, -- kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen
hämärään.

-- Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon,
veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.

Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:

-- Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin!
-- Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.

-- Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. -- Mutta
katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle
vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, -- hyvä! Entä
oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, -- hyvä! Ja sitten vain liharokka
kuumana pöytään!

Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella
mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja
märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen
reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita
herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti
ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa
olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen
ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle,
tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen
ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan
ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista
irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:

-- Sakramento! -- enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, --
eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella
sotaretkellä?

Irlantilainen yski ja vastaili:

-- Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, -- kautta
anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, -- valmis olen valloittamaan vaikka
jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi
mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.

-- Missä hän nyt viipyy?

-- Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti
karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen
tykkikuormansa mäen päälle, -- mies on julmistunut!

-- Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään,
kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.

-- Kestää tätä vielä, -- vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen
kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain
peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.

-- Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi
nauraen. -- Minkälainen lie loppu!

Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän
vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja
sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän
alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat,
kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada
niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä:
kirosi suomeksi -- sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, -- vannoi
ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti
kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän
virkkoi Hannulle:

-- Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.

-- Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle
pihalle:

-- Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa
tykkikuormia koholla pitämään...!

Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti
posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä
tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka
ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät
aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset
juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.

Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti
pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta
pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra
itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin
tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden,
mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle
seurakuntaraukalleen.



VII.


Kajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut.
Tuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua
saarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin
kiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon
päivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa
asutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan
etuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan
lukuisille vieraille.

Retkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria
selkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen
raivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin,
suuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli
puhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei
kuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt,
sillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan
puita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli
kuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi
päkähtämäänkään.

Monesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti
kokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa
resloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden
ääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut
lumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.

Monipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän
harjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli
avattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi
tiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun
siinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen.
Huutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi
ratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen.
Kuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä
nostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista... Oli syntynyt
täydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat
haukkuivat pysähtyneitä, -- moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan
metsä laajalla alalla.

Murroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia.
Hän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä
aikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään
huppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki
keskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä
iloisen naurun.

-- Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen
kiusautuneena. -- Hä?

-- Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.

-- Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.

-- Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! -- kehui Juorkuna taas
suksilleen kavuten. -- Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla
liikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä
äänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.

-- Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.

-- Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain
kiirettä pidä!

Siihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin
komennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan
keskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On
käsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.

-- Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.

-- Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että
herrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin
ajamaan.

-- Soo, -- jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?

-- Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu,
kutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.

-- Joko siellä minua taas tarvitaan...!

Hannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä
vyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen
välitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu
päälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä
siellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja
kuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.

Ylipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka
ohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli,
jonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli
Hannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla
oli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen
ja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä
paikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys
seurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa
hoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra
noussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.

Alakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik
Haren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään
turvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois
pääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta -- ja koska
ruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli
avattu, -- päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot
rajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle
toverille.

Viimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita
ylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista
nassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat
siellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat
suurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he
tunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä
kuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina
asuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella,
miesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas
liukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän
maaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien
maljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen
uuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen
voiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.

Hannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja
reipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala
oli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi
lyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä
paljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin
hollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan
kuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas
mieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä
kaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin
ja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita
letkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua
koko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät
pisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo
sankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun,
joka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä
tiedoilla pimittäneen esimiehensä.

-- Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, --
näytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö
suuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.

-- Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat,
säesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän
näytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. --
Nostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!

Hannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän
taipaleen kuormillakin pääsee, -- päästy on ennenkin!

-- Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima
ylipäällikkökin.

Aseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan
Hannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut
käymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa
aivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan
ehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä
sitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja
erämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että
retkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän
ruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka
naama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa,
kysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin... Mutta pappia
ei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja
vakuutti kautta anoppinsa autuuden -- minkä hän oli irlantilaiselta
oppinut, -- että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein
ensiksi avaava juuri hänelle haudan.

-- Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi
nyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla
oli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi
paleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. -- Siksi houkuttelit
meidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi
siitä kunniasi.

-- Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää,
ja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko
asian. -- Kun on mukana tällaiset eväät...

-- Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. -- Tiedätkö mitä
muonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo
hän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut.
Annappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä
tuhantinen miesjoukko. Hä?

-- Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, -- mitäs
syöt itsekin, sinä ovela opas?

Hannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi
tiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, -- eipähän
siinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden
herrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet
syntipukikseen... No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin...
eihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan
tarkkaan kertoneeksi... Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään...
eikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi
hän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat
paranevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten
taas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain
kiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta
ilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä
heidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua
tuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi
Hannulla ihan turpa pyörimään.

Mutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia.
Hän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen
hänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa
huoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä
karjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen
hiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä
edemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat,
mitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen
muuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on
hänen se heti masennettava.

-- Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena,
kun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. -- Emmekä me ilman
evästä jää!

-- Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, --
silloin sinun huonosti käy!

-- Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. --
Aamullako jo lähdemme hiihtämään?

-- Niin. Ja toimita meille sanomat, miten retkesi onnistuu, ja ruokaa
niin pian kuin tarvitaan.

Taas henkäsi Hannu helpommin ja istahti jälleen varmistuneena
sotaherrain kehään, siemaisemaan uudella innolla uudet naukut.
Mutta pian siellä nyt päättyivätkin juhlajuomingit, sillä Erik Hare
ilmoitti lähtevänsä paluumatkalle jo heti yön selkään, ajaakseen äsken
raivattua tietä myöten suoraan Kajaaniin. Hän nousi ja ryhtyi turkkiaan
tiukemmas vyöttämään. Kuin kauniista unesta heräten kohosivat silloin
toisetkin herrat teltan havuvuoteelta ja toikkuroivat yksitellen ulos
pakkasyöhön. He saattoivat hyvin käsittää, että linnanherra halusi
viipymättä, enää yhtään yötä nuotiolla nukkumatta, palata takaisin
ihmisten ilmoille, -- kukapa heistä ei olisi tahtonut kääntää rekensä
länttä kohti ja ajaa yön halki asutuille maille. Huokaus nousi monesta
rinnasta ja käteiset silmät katselivat, kuinka Hare hankkiutui
nousemaan käännettyyn reslaansa.

Punottavina ja pohteissaan pitkistä juomingeista he siinä raja-aukealla
heittivät lähtevälle viimeiset hyvästit. Yön viima tuntui raa'alta
heidän hohteiseen ihoonsa, autio, öinen metsä painoi mataloiksi äsken
hetkeksi heltyneet mielet ja heitä värisytti ajatus laskeutua taas
nukkumaan kylmille havuille. Antti Hare, joka oli kiertänyt villahuivin
päänsä ympärille, astui aivan surkeissaan isänsä reen viereen,
valitteli paleltuneita varpaitaan ja pakottavia poskiaan ja kysyi, eikö
hän, näin raihnaiseksi käyneenä, saisi palata samassa reessä kotiin.
Erik-herran isälliset tunteet olivatkin jo heltyä, mutta samassa
kiirehti hollantilainen tekemään samanlaisen pyynnön ja ruotsalaiset
upseerit näyttivät myös siihen hyvin hanakoilta. Isä rupesi silloin
epäröimään säälistään huolimatta, ja skotlantilainen ylipäällikkö
ratkaisi asian rutosti:

-- Ei yksikään retkikunnan miehistä saa palata. Kuri on pidettävä,
kaikki koossa...!

Kuri kesti -- huivipäinen luutnantti sai jäädä siihen nolona seisomaan.
Yksin reen perällä istuen läksi Erik Hare ajamaan öistä kangasta
pitkin länteen päin. Aisakellon kilkatus vaimeni vähitellen, mutta
herrat seisoivat yhä paikoillaan raja-aukolla, kuunnellen kaipauksella
sen etenevää ääntä ja katsellen sanaa puhumatta pimeään metsään.
Siellä törröttivät pitkät petäjät aavemaisina, valkohattuisina
jättiläisinä tiheässä rintamassa, -- niiden lakkapäiden lomitse
pilkoittivat kiiluvat tähdet tummalta taivaalta, ikäänkuin katsellen
niitä nuotiotulia, jotka yltympäriinsä paloivat petäjäin juurella ja
heijastivat punaisiksi näiden rosoiset rungot. Nietosten keskellä
hohtivat nuotion tulet kuin erämaan hehkuvat silmät, ja niiden
ympärillä häärivät peskiniekat partiomiehet, jotka siinä kuivailivat
vaatteitaan tai karsivat havuja vuoteikseen, -- ne näyttivät
aavemaisilta, häilyviltä varjoilta.

Raja-aukealle viivästyneitä herroja puistatti; he tunsivat itsensä tuon
jylhän erämaan vangeiksi, joilla ei ollut valtaa siitä vapautua. Ääneti
heistä toinen toisensa perästä hiipi jäätyneeseen kangastelttaansa
lumisten lammasnahkojen alle.

Mutta Krankan Hannu kahlaili tyytyväisesti hyräillen noiden himmeästi
punottavain petäjäin ja kinoksista kiiluvain nuotiosilmäin ohi
tuntematta vähintäkään väristystä, saatikka sitten kädettä mielessään.
Eikö mitä, -- lähti hitto nyt vielä Ouluun palaamaan! Tässähän ovat
hauskuudet vasta edessäpäin...!

Kuoppaisiksi poljetuissa kinoksissa löivät hänen jalkansa pientä
vintturia; hänen päässään kihisivät näet naukatut tuikut ja hän näki
tulia ympärillään enemmänkin kuin niitä oli. Mutta mieli oli hänellä
reipas. Vai niin, tarinoi hän puoliääneensä itsekseen, vai ovat herrat
jo noin vihassa, vain minusta ovat he tehneet yhteisen syyparkansa...
Eikö tekisi heidän mieli saloa tarpoa...? Heillä kai pitäisi olla
täällä pirtit ja pirttikamarit ja kapakat maantien kupeella... Vanha
kettu, minä muka! -- No, sen verran kettua saatoin olla, että sain
herrat saloretkelle, eikä täältä nyt kesken palatakaan, kirotkaa mitä
kiroattekin...!

-- Sattuipa hyvästi, jatkoi Hannu edelleen hiljaista tarinaansa,
taivaltaessaan hitaasti omien miestensä nuotiolle, -- sattuipa hyvästi,
että se pitkäviiksi nyt juuri komensi minut edeltä partioimaan...!
Kernaasti nyt herrain joukosta raskinkin erota. Torailkoot he täällä
keskenään rekitaivalta tehdessään ja syytelkööt toisiaan! Sillävälin
me suksimiehet hiihtelemme karjalaiskylissä, syömme voipiiraita ja
uunimaitoa, katselemme kassapäitä ja tappelemme jos tarvitaan... Sehän
se onkin juuri partiomiehen elämää!



VIII.


Jätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä
hidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen
edelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia
tekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan
Jussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista
retkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia
hiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin
aika ovela.

Ensimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit
äskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta
poroja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät
varastot, -- ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä
kätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä
kierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja
kaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata
kylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon,
jonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää
maalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan
Kiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo
tällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen
kumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään
auttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.

Tämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin
lähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle
taholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän
väki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria,
ja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa
niille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla
liikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.

-- Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, -- aseet
ovat kai kunnossa?

-- Ovat.

-- Ja päivän eväs kontissa?

-- Niin on.

-- Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!

Hän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas
kirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn
antanut, -- kuuluihan se niin komealta!

Hannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja
hiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven
länsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan
heitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä,
missään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, --
lienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan.
Taikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää
kevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan
ja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä
kyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan
sallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen
kaivettuihin kuoppiin, -- nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon
päästänytkään.

Pitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti
Hannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään,
miten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville
herääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne...!
Siitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja
ylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten
toiseen taloon ja kolmanteen, -- koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä
näet katalain kavaluutta... Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian
voidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on
pureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.

-- Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen
skotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:

-- Syökää, syökää nyt -- täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata!
-- --

Hannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään
nousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven
rannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin
hiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis
loikkasi pakoon kuusen alta, -- silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta
hän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli
aava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja
seisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä
itäiselle taivaalle.

Kauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä
sarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi.
Mutta se laajeni, kohosi, -- Hannu laski täyttä luikua suksensa
törmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja
muutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.

Siinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen
kylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä.
Ei noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain
oviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset... kylläpä kohta heräävät!

Pysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain
ohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän
harppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki... Mutta hän jäi siihen
tuokioksi ällistyneenä seisomaan.

Sillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, -- se
oli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen
jätetty...!

Hän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli
jo Kokon Pertti kiskonut auki, -- kylmillään oli sekin. Eikä eläjää
ollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.

Hölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina
siihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja...
tyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.

-- Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! -- Niin huudahti
Hannu vihdoin järkeään selvitellen.

-- Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti,
joka sitä sanoi jo ennustetunkin. -- Ja he ovat lähteneet jo moniaita
päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.

Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään,
sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.

-- Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!

-- Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt...! Hämärästi aavisteli Hannu, että
tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki
alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen...! Mutta hän ei tahtonut tätä
ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän
virkkoi:

-- Jo tuli hitto... ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin
koiranjuoni mielessään... jokin sudenhauta...

-- Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.

-- Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota
mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme...

-- Mutta kun ei jälkiäkään näy...

-- Vaikkei näykään, maitahan...! -- Hannu heristi korviaan, hän
kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan.
-- Kuunnelkaahan, -- kuiskasi hän -- enkö sitä jo sanonut...! Tuolta
metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta...

-- Tosiaankin! -- Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he
katsoivat kysyvinä päällikköään.

-- Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei
käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti
keihääseensä. -- Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!

-- Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.

-- Sudenhauta, kuten jo sanoin. -- Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse
omaan hautaansa! Eteenpäin!

Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän
ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu
ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten
siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli,
ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.

-- Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen
nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot
ja jolta ne kuumensivat veren. -- Iskekää kuin isävainajanne!

Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan
siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia
näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja
karjui pian täydellä kurkulla:

-- Seiso, mies, älä päkähdä...! Lasketko tuurasi, vai...!

Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta
kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:

-- Älkää helvetissä iskekö... siinähän on Krankan Hannu!

Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs
kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan.
Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian
pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.

Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle
pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan
puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, -- hämärissä eivät miehet vain
heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot
ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä
yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo
juttu!

Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan
autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt,
minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin
oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt
leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet
kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.

-- Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!

-- Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan
ääreen päästävän!

Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan
Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako
tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat
pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään,
eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät,
missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat
alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä
hankkimaan... Hyi hitto!

Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä
osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole...
Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa... jo silloin
Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen,
ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan
malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen -- se
siitä nyt tuli!

Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan
kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne
kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine!
Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja
jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten
jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet
tässä vanhuus? -- ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin
lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven
kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, -- siellä käy
silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että
olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin
niityllä...

Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin
kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.

Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet
sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa
jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli
tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan
väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, -- muuta ei kuulunutkaan koko
autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken
kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla,
-- hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.

Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi
siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna
käveli ulkona kylän raitilla, -- hän ei voinut jättää joukkoaan ihan
vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta
vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet
paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili
vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti
ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen
ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.

Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä
nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän,
lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille
päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle
asetetun rokkapadan ääreen.

-- Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa
särpiessään. -- Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta
heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut...

-- Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna
lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi
itsekään uskonut omaa lohdutustaan.

-- Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. -- Eihän täältä
ihmiset ole voineet pilviin nousta...

-- Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. -- Mutta se sananvienti
pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä...

Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten
kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen
kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista
viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle
saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun
kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että
perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin,
niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta
kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa
kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, -- saisivat
olla hänelle siitä kiitolliset!



IX.


Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman
suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin
se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden
ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat
hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä
siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin
enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä
Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut
muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten?
Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan
lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se
kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli
sittenkin laiha.

Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden
elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut
lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille
ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä
noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se
siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta
ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään
yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin
päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen
jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä
merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi
ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä
kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä
asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään
herrain komentamaan armeijaan.

Hän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei
häntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken
Sorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda
Stuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen
ja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana
pelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.

-- Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu
ylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille,
jota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.

Päällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin
oli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän
piiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla
kuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille
partiotöilleen.

-- Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu,
kehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen
skotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut
ruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. -- Sitten kai olemme miehiä
valloituksiin ryhtymään!

-- Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart
pistoksesta välittämättä. -- Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.

-- Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta
edelleen. --

Tuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli,
se yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se
olisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä.
Varoskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän
oli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut
ennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, -- arvatenkin oli siellä siis
varustuksiin ryhdytty.

Jokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja
kun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten
kuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään
pienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän
vaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella,
oli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt
se oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille,
ja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä
vakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.

Kovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti.
Sen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan
tornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä
näkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna,
miltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat
kuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi-
ja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä
Vienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa
katsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen,
ettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä
linnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.

Vanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä
äkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn
varustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis
irlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen
tuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua
uuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla
tykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän
kinoksissa, -- pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!

Synkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä
tehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti
rautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle,
ruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi
kerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen
kinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille
nähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen
silloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet
olivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi
lähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä
jäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas
ryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä
pari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen
vastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus
toisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle,
johon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin
ryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui...

Siltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis
raskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat
kävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.

-- Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare
toivottomana. -- Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.

-- Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti
irlantilainen ivallisesti.

-- Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti
hollantilainen suuttuneena vastaan.

Herrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs
ruotsalaisista huudahti:

-- Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.

Ylipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan
saarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja
rutosti virkkoi:

-- Piiritykseen ei voida ryhtyä!

-- Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin
mukavimpana ja varmimpana.

-- Siksi, että meillä ei ole ruokaa...

-- Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. --
Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, --
syökäämme, hitto soi...

-- Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme
voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli
loppuu, me jäämme satimeen.

Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin
huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta
pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:

-- No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!

-- Miten?

-- Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään
puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa
saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian
jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät
noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat,
että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta
edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin
oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että
aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.

Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään
Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas
leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa
rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko
joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja
yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin
retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä
vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle
ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan
tiheään niitä ei tosin satanut -- puolustajia ei näyttänyt paljoakaan
olevan, -- mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.

Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa
miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät
päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät
rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi
tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti
tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he
peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet
yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.

Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi
toisensa perästä -- Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, -- lähti
joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko
yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, -- poissa oli kuri ja kurssi!

-- Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen
haikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli
leiritörmää kohden. -- Silloin on vaikea mitään valloittaa!

-- Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili
ylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.

-- Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo -- sitä on
soturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.

-- Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän
palkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat
masennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon
kahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi
tuomittu... Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin...

Kevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että
saarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa
lumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä
evästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi
suli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut
jäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön
tekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina
kuivaamaan vaatteitaan.

Mutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä,
turkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä
olleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville
sotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua
yönsä vesikuopassa, -- sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat
päästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, -- johan tätä
kurjuutta on tarpeeksi kestänyt!

Stuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen
kyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa
tehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas
ruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.

Mutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän
päättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, -- muonanhakijat palasivat
laukut tyhjinä... Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen
vuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi
hän heille aseman koko surkeuden:

-- Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas
pian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät
tulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.

Se oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen
sanottavansa:

-- Niin on asia. Mitä on tehtävä?

Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty
kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden
vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein
ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin
ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on
lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin,
niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat
toisilleen, että muuta keinoa ei ole.

-- Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.

Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin
häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa
kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, --
häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan.
Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:

-- On vielä toinen keino...!

Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan
huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen
siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut
puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut
noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen
jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä
käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa
väsyneinä, keskeyttää retken -- ennenkuin mitään on aikaansaatu.
Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa.
Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä
luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin
väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän
ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa
ei ainakaan taipunut, -- eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua
kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, -- ei!

Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä
olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti
herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti
ottamatta... on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut
pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan
niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla
saavuttaa.

-- Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö
tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä
uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. -- Selitä keinosi!

Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai
hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä
vakavissaan vastatessaan:

-- Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, --
jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa
saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin,
jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti
jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan
piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä,
jotka ovat valloitettavat nekin.

Hannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta
lausui lopuksi verkemmin:

-- Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin
vasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.

Mielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen
miehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa
suunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja
taittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat
heti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten
pisteliäästi:

-- Entä sitten?

-- Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan
kotiin.

Anders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha
kuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää
kannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt
luottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita
monia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden
kestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista
paikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien
taa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina
kysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä
eteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä...!

Hannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa
raukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät
viipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle
paluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he
sen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan
elinvoimansa maljan.

Mutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan
kaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen
päällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt
siis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa?
Nytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka
tietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta
hänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä,
tällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, -- alistuuko hän?

Myrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta
omain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset
suksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa
vanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän
heiltä nyt kysästä.

Mutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan
joentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin
ilkkuen kuumotti... Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka
hänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota
linnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään
kaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle,
kiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille
ja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.

Hän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille
katkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli,
oliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa
yhdestäkään miehen työstä... Ja ennen pitkää sai hän valetuksi
vanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat
nuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:

-- Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita
eikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme,
jos jo tästä täytynee palata?

-- Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua...!

Pitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten
nuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja
tykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin
tuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat,
heitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen
Paavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana
nuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi,
ettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran
Yrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten,
että pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata...!

       *       *       *       *       *

Kun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä
Sumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen
seuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon,
ja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta
päättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä
sitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei
kiivastuneena:

-- Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin
päin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä
lähteä paluumatkalle?

-- Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. -- Suurin osa
suksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan,
valloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.

-- Te yksin, talonpoikaiset miehet...?

Sitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen
uljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet
aivan haluttomat retkelle lähtemään? -- Herrat eivät tunteneet näissä
miehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia
juuria. -- Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä
jylhiltä erämailta, -- se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin
mielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi
varmasti:

-- Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet
vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me
suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon
toteuttamiseksi, -- tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin,
siitä hän ei ketään kiitä.

Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien,
uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin
retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja
tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä
saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken
lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu...
tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin
tiukaksi...

-- Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin
pääsevänne? kysyi hän.

-- Siitä kaikesta vastaamme.

-- No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä
huvittaa.

Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan
talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi
kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä
puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun
linnaan. Hannu hymähti:

-- Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.

-- Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis
on akkaväkeä, -- etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää
terveinä!

Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua
etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona
eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän
kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo
loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti
ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain
matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen
mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä
painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan
heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan,
joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle
joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he
sen siihen valloittamatta jättivät.

Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli
päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen
tunne.

Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo
seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään
katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun
osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli
näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin
suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä
tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä
hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan
rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi
käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden
kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat
rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.

Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää
sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:

-- Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva
toinen suunta ja toinen sisu!

Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet
siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli
hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut
hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi,
että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät
jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu,
vaikkei vihollista ole nähtykään...? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli
olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan
herrain syyparkana... Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja
paluunsa, -- hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä
nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen
kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta,
että onpa siinä Hannussa sentään miestä...! Se on toista, kuin jos
sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, -- vielä säästyy toki
sotamaine Krankan Hannun nimelle!

Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä
mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään
innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen
paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja
rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:

-- Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, -- sitten
ei siekailla!

Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään
keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen
suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, -- se ohjasi suksensa
suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.



X.


Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan
lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille,
verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha
Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät
syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli
jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia
hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion
hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava
laulu.

Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat
keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti
salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi
ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän
matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään
turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja
heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan,
mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä
herkuteltiin, -- Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata
rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli
toisten ilo nähdä.

Krankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa
hiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa
hän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, --
nyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa
talossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista,
vääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli
uuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.

-- Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. -- Nyt vasta
on poika taas omalla alallaan!

Mutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen
retkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan.
Karjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten
talonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten
jo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten
syöjiä... otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä
toki taloonkin jotakin... Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua
oikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa
rupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa
entisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan.
Häntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät,
ja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta --
eihän se sellainen ole miesten työtä...!

Kun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi
tarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja
hilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:

-- Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?

Silloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin,
miksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa
ryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. -- Miksi helkkarissa he
oikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän
vähiä tavaroitaan...

Ne olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata
pannessaan naureskellen, -- ukkosten kanssa tarinoidessa tulee
ajatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain
hätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät
kontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa,
ja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin
kallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:

-- Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella
tarpeeksi kertyy.

Siihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:

-- Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos
heidän vain teki mieli saalista ottaa.

Hannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi
häntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:

-- Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta
joutavaa sitä on kinokseen heittää.

Väliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta,
jossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas
muistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten
polttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen.
Siihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi,
naurahtaen virkkoi:

-- Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?

-- Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme... Vasta
jos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin,
silloin on sota!

Näin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin,
ettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin
hän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan
vainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin
uhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin,
että koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään
ja piteli heidän muijiaan ahtaalla, -- taas selloin partiolaiset
ihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän
miehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan
vieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa
ja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. --

Tällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin,
väliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä
hankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen
asti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain
vauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja
herättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he
nyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli
rupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut
miesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.

Siksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja
hiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle
salokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven
suurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää
hanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei
ollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea
kahlaamallakaan päästä.

Se oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin
täytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia
hyyhmässä, -- tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin
miehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä
leponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.

Krankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran
selällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä,
mutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, -- hän ei
jaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä
yönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan
sen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä
latvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan
jäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa
kysta pöytään.

Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet
vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle,
josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle
päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat
lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä
tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten
saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen
sitä syrjästä katsellessa.

Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää
äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet
raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui
nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon
pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä
valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän
siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja
täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi
itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.

Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia
paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan
notkea, käynniltään ketterä, -- sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja
istutti koreasti rehevälle polvelleen.

-- Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti
Juorkuna sitä katsellessaan.

-- Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu,
keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.

-- Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon
Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.

-- Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. -- Ethän
pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi
sinua vain keinuttelen.

Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot
ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä
ennenkin impiä lepyteltiin, --; ne olivat aluksi vähän vikisevinään,
mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin
marja...

Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan
polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa
kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen
säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä
katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta
rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti
käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen
lattialle.

-- Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja
tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.

-- Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. -- Taisi heltyä
vanha mies immen hädästä!

-- Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti
kouristella, muistutti Juorkuna. -- Noinikään laski hän vienon
vienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin...

Hannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta
hän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:

-- Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika
tyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!

Mutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut
silmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin
säikähti, -- häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta...? Niin kai,
nuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut... Niin, niin,
menneet ovat poikavuodet... mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää
neitosia naurattamaan...! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta
silmänheitosta!

Hetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli
hänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä
jaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta.
Itsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen
tuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan
siihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo
vetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua
itsensä pitkäkseen.

Mutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen
hätääntyneen katseen, -- hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi!
Puolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia
lopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa... Se häntä nyt
kummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, -- se hänelle alituisesti
muistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet
olisivat häntä suorastaan ivanneet...

Kotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut
asettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella
äänellä:

-- Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä
todempiin toimiin.

Ja kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:

-- Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!

Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin
sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta
seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.



XI.


Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven
rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, -- heittäen
suksensa karjalaisille kestityspalkaksi -- heti vesien auettua
solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo
parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja
säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan
Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän
kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä
laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten
hän usein salaperäisesti kehui.

-- Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä
kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä
kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä
yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.

-- Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. -- Mutta on
meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja
pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.

-- Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja
sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt
tällaisenkin retken Iijoen latvoille.

-- Ehkäpä niinkin...

-- Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi
olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli
ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä
tähtäilivät.

-- Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu
ylimalkaisesti. -- Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, --
meillä on pitkä soutu edessä!

Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen
venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.

Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket
täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja
suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan,
-- silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin
vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen
laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä
suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona
Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä,
Vienanmeren väljään lahteen.

Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat
lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet
heloittivat vehmaan vihreinä, -- ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia
useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä
päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä
painoa ulommas, -- ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama,
edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä
ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he
katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan
aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta
kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti
piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja
tiedustellut, eikä nyt epäillyt.

Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli
taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren
rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa
koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista,
joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli
puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia
tähtiä... Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin
luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista
kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia,
satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin
kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.

-- Monasteriako mennään nyt valloittamaan?

-- Vaiko verottamaan vain?

-- Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?

-- Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen
kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti
nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen
rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta.
Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen
yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä
pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta
ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän
miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:

-- Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan
kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, -- nyt käymme miesjoukolla
kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!

Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä
viehätti ja innostikin, -- olivathan he luostarisaaren rikkaudesta
ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän
aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta
samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten
kokemusten nojalla.

-- Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon
Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten
ihmeitätekevästä voimasta. -- Sille mantereelle ei ole meikäläisten
partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.

-- Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään
kauemmin hillitsemättä. -- Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää
tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä
yrityksistä.

Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt
pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen
kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden,
-- lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta
ometoissa ja nuottavenheissä!

Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen
ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän
sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden
ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi
hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla
äänellä:

-- Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä
valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan
siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään
asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty,
ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä
vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, -- olen minä
ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa...

-- Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. -- Ja tämänkin kirkkosaaren
olet jo nähnyt?

-- Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!

Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä
suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen
sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin
huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun
Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa
leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen
luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja,
jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, -- lepyttäjäisiä ja
vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että
Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:

-- Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on
tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta
vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla
lähtemään.

Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset
sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:

-- Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä!
Ja tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä
viimetalvisen tuttavansa.

-- Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi
nämä hänen ystävälahjansa!

Munkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja
koristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden
hohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.

-- Onhan siinä kiiltoa, -- otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä
nähtävä, -- eteenpäin, miehet!

Välittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään
onnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua
rinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria
ja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät,
pyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset,
pyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton,
hätäinen kellojen soitto.

Mutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen
rukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu
veistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas
rinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan
heidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia
varjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he
huomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri
joukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät
harrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa,
ehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin
ettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.

Sotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille,
josta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain
kohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he
pysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin
odottamaan, eivätkö nuo antane tilaa -- eivätkö ymmärrä paeta!
Hannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen
toisten mukana -- hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän
vain seisoi mulkoilevin silmin...

Polvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs
vainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut
hohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta,
kuin hartaan antautumisensa.

-- Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan.
Mutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen
eteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui
hapuilevan, -- hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes
heidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.

-- Hittojako me tässä...? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta
yhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.

-- Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä
ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.

Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja
koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi.
Keihästään heiluttaen hän huusi:

-- Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet...

Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota
kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain
takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä
avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta
miehilleen:

-- Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo
liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan
syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan
ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena,
läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten
kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä
kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä
messuajiin käsiksi, -- eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä
rukoilevaa pappia repimään...

Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä
on nyt jotakin lumottua... Hänenhän olisi toki ollut innostettava
joukkonsa ryntäämään, -- kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi!
Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet
seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta
portille asti pääsemättä.

Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta -- kovin noloa siinä oli seistä
-- ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa
kuiskaillen neuvottelemaan:

-- Minkäs nyt teemme...? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit
lopettavat lukunsa...?

Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä
päästäkseen:

-- Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön...?

-- Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen
Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan
puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään,
mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta.
Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen,
että kuinka se näin kävi...? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:

-- Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen
joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä...

-- Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin.
-- Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!

-- Mikset itse astunut...!

Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen
äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne
hänet olivatkaan herpaisseet... tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet
totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, -- turkanen, näyttihän äsken
kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! -- Pöyhistäen rintansa
korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi
muka piittaamattomasti:

-- No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa -- lauletaan jo
mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!

Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä
juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin
askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään
astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa,
mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle,
päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa...

Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan
levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan
kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan
meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen.
Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein
samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut,
näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, -- tervatut airot
välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen
kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin
kasvoin.

-- Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän
kiukustuneella äänellä. -- Mitä soutajia sieltä muka saapuu?

-- Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit
riemastuneina. -- Sitähän niin hartaasti rukoilimme!

-- Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!

-- Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin
odottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä
väistymättä. -- Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää
pian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette
pääse täältä koskaan!

Hannu luimisteli selälle sieraimet suurina... Tosiaankaan se ei tuonut
mitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue... oltaisiinko
todellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut
menettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:

-- Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!

-- Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo
venheillänne, varoittivat munkit. -- Väistykää sovinnolla!

Hannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin
ei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo
juoksevan törmää alas, huutaen:

-- Venheille, venheille!

-- Jos ne menetämme, millä sitten palataan?

-- Nyt on asia valkamaan!

Niin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja
Kokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu
koetti miehiään pidättää, kehottaen:

-- Malttakaahan, vielä on aikaa...!

Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä
häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, -- hän ei ensinkään
käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä
käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:

-- Ei ole aikaa enää, -- tule pois sinäkin!

-- Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?

-- Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle
ja tehtävä puhdasta, -- nyt se on myöhää!

-- Aivanko myöhää? -- Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin
avutonna tuijotti hän Juorkunaan.

-- Myöhää on, vakuutti vanhus. -- Laskit oikean hetken livahtamaan ohi.
Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, -- kaikki meni
silloin pilalle!

Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat
ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin
puolustautua:

-- Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin...

-- Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti
Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:

-- On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta
sisusi pettää aina pahimmoilleen...! -- Joudu jo venheille, tästä alkaa
kiire sounti!

Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina
valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja
soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli.
Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten
sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan
lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli
ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla
he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti
keulansa pohjoiseen päin.

Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa
puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen
tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan... He arvasivat -- ja
myöhemmin he sen kuulivatkin, -- että Suman linnaan ja Solovetiin oli
jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä
avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta
päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun
kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria
pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana
syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat
Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa
olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä
pian saatettiin ampua upoksiin, -- siksi oli pakko kuin hengen hädässä
pyrkiä edestä pois.

Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta
saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään
jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi
viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat
siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle,
vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi
hengästyneet sanat purresta toiseen.

-- Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti
Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. -- Jos luostariin olisi ehditty
ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.

-- Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti
pohteissaan. -- Täperällepä se jo nytkin otti.

-- Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin
maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia,
hänelle tärkeitä puolia.

Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin
portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen
kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan,
ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen
rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja
sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin
vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet
selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku
nuoremmista miehistä vielä:

-- Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona
kertoa...

-- Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä
saamattomuuttaan ivaten.

-- Astumatta jäi -- miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole
milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.

-- Eikä päästä koskaan...!

Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän
istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi
silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden
munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina
ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on
sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen...

Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen
selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi
toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä
souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas
luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen
venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi
nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä
ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja
siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen
Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta
sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut
lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.

Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa
pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille
kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon
valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.

Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä
vuorenhuipulla, -- samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli
katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa
luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, -- uni ei
näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin
sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi
ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä.
Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja
kimaltelevat kirkonkuvut -- peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen
umpitiheään usvaan.

Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen
hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä
pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi
edelleen välkkymään.

Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken
koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa...
Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, -- oikeaan osuivat Juorkunan
nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa
oli palattava, -- siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken
kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he
silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? -- Vesainen ei olisi
heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän
verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa... olisi miehenä
avannut portin miehilleen...

-- Mikä halpasi minun käteni...?

Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin...
Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? -- kysyvät ilkkuvalla
ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he
nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä
ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.

-- Sitä naurua on minun raskas kuulla... oi, kernaammin olisin
kaatuvani suonut!

Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen
piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin
kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena
seisomaan kallion kaljulle laelle.

Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten
pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas
rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään,
kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.



XII.


Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä
Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina
yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs
saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen
kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo
petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen
sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä
mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa
ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:

-- Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.

Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta
johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta
samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.

-- Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.

-- Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa...

-- Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.

-- Päästään me sitten ohikin!

Ja aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden
juonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista
päättäen hyvin heikosti varustettu, -- sen voisi luultavasti saada
äkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja
aavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo
nolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt
noin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä
tykkiväki saanut vallatuksi... Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin
-- niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, -- siksi
kuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet
Oulunlinnaan sana laitettava, -- tekisipä se hiisi vie siellä sievän
vaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta
mieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni
yksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset
ovat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja
odotetaanko sinne keitään äkkivieraita.

Mutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin
urostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin
asestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien
erityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä "ruotsalaisia" partiojoukkoja.

Niin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä
yksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin
Hannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa
varten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään
nousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.

-- Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla
näitä viestejä kuunnellessaan.

-- No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä,
ruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.

Matkan suunta oli heti muutettava, -- rannemmas ei ollut näet hyvä
soutaa, -- ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas
Kannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut
paikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi
pohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien
tiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas
pitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten
jänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain
lisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö
sittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden.
Eipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla
jokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä;
ei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi
venekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset
suvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja
niistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät
kannasten poikki vesistöstä toiseen.

Talttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen
retkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet
pettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista
ei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut
hänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät,
lauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi
-- Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä
-- pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon
sadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi.
Oravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja
taitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen
paikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja
pitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja
noustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden
jälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.

Ei Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei
vain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun
alla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan
ja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää
itselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua
lämmittää.

Olipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken
tuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun
linnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat
venelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja
voudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja
näädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille... Mutta
paras kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku,
jota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä
nojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu,
-- kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.

-- On meillä toki jotakin kotiin tuotavana, virkkoi hän väliin
ääneensäkin, kun vedenjakajan poikki astuttaessa raskaita
saalistaakkoja kannettiin vesistöstä toiseen. Noilla keväällä
palanneilla ei ollut tuotavanaan kotiin muuta kuin nälkänsä ja häpeänsä!

Rohkeana ja reippaana hän silloin, kaikesta huolimatta, ajatteli
kotiintuloaan, näihin saalisvenheisiin kohdistui nyt koko hänen
talttunut toivonsa.

Jyryten solahtivat venheet viimeisellä vetotaipaleella maahan ladottuja
pyöräpuita pitkin ja komeana kajahti partiomiesten hihkaseva ääni
erämaan metsässä, kun he eräänä sydänkesän päivänä lupsauttivat venheen
toisensa perästä Iijoen latvavesiin.

-- Nythän ne ovat siinä melkein kuin kotivalkamassa, kehahti Kokon
Pertti keveällä mielellä, hikeä otsaltaan kuivaten ja asetellen taas
arkkuja pohjalaudoille.

-- Niin ovat siinä nyt saaliimmekin turvassa kuin kotiaitassa, toisti
Hannukin varmana. -- Tässä kun teljoille istumme, niin vievät vedet
meidät Pohjanlahteen asti, ja ylpeästi siellä vain soudamme viimeisen
meritaipaleen Oulunlinnan alle!

Kepeämpää oli nyt sountikin myötävillä virroilla ja kosketkin olivat
tutummat, joten niistä useimmat iloisesti melalla ohjaten laskettiin.
Eikä arvellut retkikunta enää tarvitsevansa valvottaa vartiomiehiäkään
öisin venherannassa, kun ei kotijoella ollut mitään pelättävänä, ja
siksi nukkui koko matkue yönsä rauhassa törmän päällisellä kuivalla
kankaalla, lämmittäväin nuotioiden ääressä.

       *       *       *       *       *

Siinä sille kuitenkin taas tuli erehdys ja vihoviimeinen pettymys.

Oltiin jo Jokijärven länsipäässä, mistä pitkä ja tulinen koski
lähtee alaspäin nielemään. Tätä moniosaista koskea ei tahdottu
lähteä iltahämyssä lastivenheillä laskemaan, joten alukset vedettiin
koskenniskassa hiekkarannalle ja retkikunta itse asettui nuotiolle
ylemmäs ahteelle. Yö oli pimeä -- elokuun alku oli jo käsissä, -- mutta
leppoisan lämmin, ja raskaasti siihen nukkuivat päivän soutaneet miehet.

Silloin heräsi herkkäuninen Juorkuna ja kohottausi kuuntelemaan: Hän
oli kuulevinaan rannasta astuntaa ja rapsetta. Mutta arvellen jonkun
miehistään menneen venheille juomaan aikoi hän jo uudelleen heittäytyä
sammalille, kun Oravaisen Paavo, joka oli havahtunut vierustoverinsa
liikkeestä, karahti pystyyn valppaana kuin ainakin. Hän tempasi heti
tapparan kupeeltaan ja laskeutui törmän alle tutkimaan tuota outoa
astuntaa. Mutta samassa hän jo juoksi sieltä kiireellä takaisin,
huutaen nukkujille, niin että petäjäinen kangas kajahti: -- Pystyyn
miehet, vainolainen on venheillämme! -- Mikä vietävän vainolainen
täällä on, huudahti Hannu unestaan heräten ja ryntäilleen nousten.
Mutta hän ei ehtinyt Paavon matkaan, sillä parikymmentä lähintä
miestä jalkeille saatuaan ryntäsi tämä jo niiden kanssa vesirajaan,
yönhäiritsijöitä häätämään. Tappelun nujakkaa kuului kohta sieltä
hiekkaiselta rannalta, kuului miesten juoksua ja katkonaisia kirouksia,
joka kaikki kajahti kaamealta kuulakkaassa yössä.

Pian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä
alas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan
nyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten
venheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, -- tarkoituksena
sillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit...
Mutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät... taisittepa, Karjalan pojat,
nyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä
miehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.

Rannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo
sieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan.
Hannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi
toisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun
temmellystä, -- sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen.
Hän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään
kaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista,
jotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, -- niitä
on sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin
hajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin,
jonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.

Itse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän
pysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön
rinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan
oli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, -- niinpä todella, Paavo
siinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin
jo lipetin kankaalle päin... mutta mitä hittoja... onko siinä käynyt
hullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen..., oli ilmeisesti
haavoittunut...

Kun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä
ystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta
toveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja
koetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein
silmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi
kaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän
neuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla,
ryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet
syrjään tappelupaikalta.

Silloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:

-- Jätitkö vartioita venhevalkamaan?

-- Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen
käsivarsilleen.

-- Annahan olla... heitä minut tähän... puhui Paavo katkonaisesti.
-- Riennä vain valkamaan... älä muusta huoli... Karjalaiset, herjat,
kehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme... niiden tekee
mieli saaliitamme... olivat jo nähneet niiden arvon...

-- Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.

-- Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa...

-- Ne pitää pelastaa!

Hannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi,
takaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä
valossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, -- heidänkö
rääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa...? Hän huusi taas
partiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki
olivat kapasseet kauas kankaalle... Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin
lähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen
menee aikaa, -- hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! -- ja
sillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.

Tuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako
saaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet
olivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin
vietäväksi... Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle,
-- ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen
tajunnassaan... ei, ei, -- hän jännittäysi jo juostakseen nuorana
vesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin
arkkunsa!

Mutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa
ystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, -- jalassa taisi tuska
olla kova, -- mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja
elämänhaluinen nuoruus... Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän
tästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa
johtaja -- --, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen.
Sen se tekee -- jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen
oveluutta ja notkeutta, -- ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis
uhrattava saaliinsa... lakastuvan maineensa pirstaleet...?

Taas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun
yli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään
ojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja
hänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas
katse, -- sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän
tajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä... Paavo pelasti hänet
silloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu
kiitokseksi...?

-- Ei! -- Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti,
kuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa
vesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki
juoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan,
-- hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään,
mutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä
toverinsa että saaliinsa...

Mutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta
ilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon
juoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni
vihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt
vesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan
kelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa
perästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset
juuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua
ja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten
paljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon...

Yksi ainoa alus oli enää rannassa, -- sillä olivat vainolaiset kai
aikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, -- eikä
sekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine
kuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin
toinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta.
Sillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.

Sanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat
kai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat
kuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset
niillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat
lastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä
korvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä.
Ensimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne
alas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.

Hannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään
ei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen
vesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia
aluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä
virrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin
oli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa
väkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan
joutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt
siitäkään välittänyt -- kaikki oli mennyttä! -- mutta vaistomaisesti
ponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime
hetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita
rannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman
venheensä rinnalla rantakivien väliin.

Sydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, --
henki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä
teljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta
kuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja
rantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä
asti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.

Kaikki oli mennyttä, -- siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen,
hänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän
kumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, --
tyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.

Tuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään
toivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti,
ettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin.
Silloin olisi kaikki ollut kuitti, -- eihän hänellä nyt kuitenkaan
ollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.

Mutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä
ajatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt
Paavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten
ennättänyt saaliitaan pelastamaan... Ei hän voinut sitä siinä itselleen
selittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä
tehnyt... niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä...
Mutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan...

Tätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä
venheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti
hän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja
sitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan
vastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he
törmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.



XIII.


Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin
miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille,
sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin
pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten
hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen
kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista
vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi
ja iloiseksi.

Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin
olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi
otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan
samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun
enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen
turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa
otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli
patikkataipaleilla vaikea vartioida.

Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi
kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen
asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan
pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio,
-- toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä
ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo
karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat
vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä
yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää
soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat
tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi
oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua
eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä
todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen
oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden
talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.

Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan.
Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti,
mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti
pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen
selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.

Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi
kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat
miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja
kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he
eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan
vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:

-- Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä
täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.

-- Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin
siitä tapaamisesta kertomatta. -- Lienevätkö he maakuntaa paljonkin
hävittäneet?

-- Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina
kauppakylän miehet. -- Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.

-- Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. -- Se ei
ainakaan enää palaa!

-- Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet.
Karkulaisia ovat rantakylät täynnä...

Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään
eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään.
Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän
rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden
lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä
ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle,
kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä
päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet
saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta
Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla
saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta
tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen
kotiintulohetkelläänkin.

-- Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa
merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan
suurella selällä. -- Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin
keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä
niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.

-- On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan
airosta kiinteästi kiskoen. -- Kiusaksi olisivat meille pian useammat
venheet, ivaili hän edelleen.

Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat
laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin
umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:

-- Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa
miestä!

Jo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:

-- Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä
meiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.

-- Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi
patikkataipaleita, muisteli Juorkuna. -- Kuinkahan vain siellä puuroa
riittänee Matin isoon lusikkaan!

-- Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi
salolla!

Näin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa
mieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet
tämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä
alusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta
mereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, -- sellaiseksi oli Hannu
jo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata.
Oulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla
törmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko
se nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen
ruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin
väljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä
miekkavöihinsä... Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin
Krankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa...
terve, Limingan urhokas poika...!

Värikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli
vieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:

-- Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, --
pilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!

Nyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä
ketään, -- ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä
koetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä
jatkaessaan:

-- Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat
keulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.

-- Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he
saavutuksiamme kyselevät. -- Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena.
Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:

-- Niin on, -- retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen
suu Oulun linnaa kohden!

Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota,
kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle
selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan
laituriin -- olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka
talonpoikainen olikin! -- mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan
aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä
keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit
ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja,
joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka,
toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä,
vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät
nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun
ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain
uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista.
Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan;
arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta
majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:

-- Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten
jutellaan siitä muillekin.

Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että
hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut
vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän
vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun
linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle
lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle
siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, -- vähänpä
toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä
hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen,
pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan
linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti
tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti
Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin,
-- linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa.
Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.

Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu
Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi
sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:

-- Vihdoinkin olet siis palannut. -- Näistä sanoista soi jo
heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: -- Te olette tällä
ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia,
saaneet paljon pahaa aikaan.

Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista
kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut
odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja
äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua
retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden
siinä erikoisen tärkeänä... mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut
partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:

-- Pahaa!

-- Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. -- Kuka teidän käski
lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!

-- Oltiinhan sotaretkellä...

-- Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä
sinne apuväkeä, retkeillä siivosti...

Apua... siivosti...! -- Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi
valkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi,
että Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan
toinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä.
Silloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen
rannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin... Nyt se oli
pahasta...! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi
hän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä
sittenkin tehty syyparka!

Tyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin
retkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik
Hare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä
rakki ja kivahti:

-- Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta
että Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille
esittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon
työksi, sekä pyytää sitä anteeksi.

-- Roistojoukon! -- Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui
säihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen
reipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi,
hänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty
rosvopäälliköksi...? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja
siksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi:
-- Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme...

-- Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare
siihen. -- Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!

-- Erehtyi! -- Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko
sotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt
tahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että
ei Hare huomannut itsekin "erehtyneensä", kun haali Suman retkikunnan
kokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui
edelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:

-- Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi
aikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita
olette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet
ja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä
pakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla
palata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu.
Ymmärrätkö, -- meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä
tehdä rajan taa valituksia...!

Kyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea
soutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu
selitettäisiin hänen syykseen, -- ikäänkuin karjalaiset eivät olisi
pahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi
tapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen
tehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin
lampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat
nyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi
sen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi
vain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:

-- Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava
sotaretkeä hankittaessa, -- täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja
olihan siihen kuninkaan käsky.

-- Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta
ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman
retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:

-- Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä
pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty
rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset
uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen
on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun
suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, -- itse saat vielä jäädä sitä
johtamaan...

Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra
ivallisesti:

-- Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi
vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!

Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren
jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen,
ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan,
jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli
hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin
sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin
kylmästi vastasi:

-- Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.

-- No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare
sisähuoneeseensa kääntyen. -- Mutta silloin onkin sinun kotitalosi
verovapaus lopussa! Saat mennä!

Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun,
jolle vielä selittää ja puolustautua... Etuhuoneessa istuikin nuori
Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen
lähtenyt, -- istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin
kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen.
Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei
nyt häneen päätäänkään kääntänyt, -- Hannulta jäi suu auki jatkaessaan
astuntaansa ulos.

Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa.
Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän
hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä
liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista
hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä,
talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt
he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen
sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään
puiden hoki hän itsekseen:

-- Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, -- on se toki
herrallakin herra! -- Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt,
miksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa
mielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo,
ei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka
vuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja
Vienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä,
että häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa
nämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden
huolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon...

-- Saat mennä! matki Hannu katkerasti. -- Kaikki siis lopussa! Valtain
luottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, -- lopussa
kotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi
annettiin!

Suuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja
sitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla
toiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut
aihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut
mainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista... Kuvitellut, että häntä
tässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun
virkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien
törmälle... eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut
niiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä
oli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa,
jossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan
perällä...?

Sillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein
silmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä
valkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen
tajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä
mahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka
sillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta
kun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä
puhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi...

Se puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa
kauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu
hänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa
hän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli
opettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli
kirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä...?

Ei, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa
seurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko
hävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.

-- Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti,
muistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli
vakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.

-- Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. --
Poltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä --
ja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan...

Hannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli
katsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse... nyt
olivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun
vaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:

-- Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan...

-- Ei ollut siitäkään apua... täällä nyt ollaan...!

-- Pakomatkalla?

-- Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä... tälle kesälle tulikin
karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte...

Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen
itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä
avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei
tahtonut puhua, vaan kysäsi:

-- Minkälaista apua nyt täältä haette?

-- En tiedä, -- raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. -- Tahdomme
senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen
alettava, seurakuntani ja minun.

Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa
pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen
ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin
hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi
Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä
omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa,
itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli
taittunut.

Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen
jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä
vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän
huokauksen:

-- Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne
karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin... et uskonut...
tässä näet mitä siitä nyt tuli!

Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin
astuntaansa.

-- Parempi tietysti... ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän
aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. -- Ei yrittää mitään, maata
vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden
maineretkistä... Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen
luonto taipunut...!

Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle
karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä
viedäkseen sen majataloonsa.

-- Nyt saa luonto taipua... ruostua saa nyt keihäs!

Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden.
Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas
lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla
leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä
suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.



XIV.


Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä
seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli
päättynyt.

Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät
tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu
yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin
mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas
oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea
luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön
mielikin.

Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen
vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin
kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin
tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy
kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan...
Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten
synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana,
ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin
retki, komea kierros on tehty... sattuuhan sellaisen varrella aina jos
jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat...

Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte
siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa
iloisiksi. Surkeilu pois -- miehestä tässä on edelleen käytävä!
Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset... jos muut
nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia
matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.

Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa
Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, -- sieltä kulkeutuvat jutut aina
edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet... Ehkä siellä jo
saisi muitakin tavatuksi, -- mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä
tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, --
sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä
suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta
sisältöä... Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi
Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä
virkaporvariakaan... ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita...!
Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä
talon kengittäisi ja korjaisi...

Tosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän
nousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet
saatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli
arkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi
samalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita
ja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan... Mutta Hannusta tuntui,
että ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja
onttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen
Oulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä
hänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.

-- Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä... aika huippaus
sieltä on meloa tänne meidän vesille! -- Näin Kaapro nopeasti puheli,
mutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen
sen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:

-- Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten
hävitys onneksi tänne asti ulottunut.

-- Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. -- Kysyihän se
linnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta
en tuota tiedä... on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.

-- On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin
naapuriaan suostumasta varotellen.

-- Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi,
lisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.

-- Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro.
-- Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi
rääkkäät, -- kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän
harmaantunut!

-- Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut...?

-- Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat
ruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa...
Hittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan... saattoihan se lähtiessä
olla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta
ok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten
kuullen...

Hän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta
sateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta
sumusta Vienan merellä.

-- Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin
kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.

-- Käytiin... perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta
samalla hän kuunteli... oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut
pientä hihinätä... Mutta se taisi toki olla erehdys... mitäpä siinä
olikaan hihittämistä...

-- Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.

-- Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu
oikein äänensä koventaen. -- Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin
sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten
kaatuivat kotimatkalla koskessa...

Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut
tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, -- siitä ei voinut
erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi,
että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on
ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala
kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään
naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa
luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä
tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:

-- Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä
venheet, -- olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä
käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä
nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin...

Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne
hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä
karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä,
ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne
näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän
retken tuomisiksi... ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs
tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin
sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa
mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli... Tyttö painautui
syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän
sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti
salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa...

Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt
kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan.
Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli
pahimmin peljännyt... hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen
tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri
tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan,
hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen
hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin
pelastauduttava...

Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä
puhettaan jatkaen:

-- Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä... eikä
vanhan miehen lahjoista...

Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan,
niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt,
kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi
siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika... Sitä vikaansahan
hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla... hurmata
nuoruuden tuoreella maineella... Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt
hankkimatta... tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin... siksi uskalsivat
nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä... Olihan hän nyt vanhempi, monin
tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään -- hänen oli näinollen
ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!

Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana,
ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä
kömpelön näköinen... kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä
tarjoamassa...! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi
Kaapro-vanhuksen puoleen.

Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset
ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin
Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi
Hannun äskeisiin sanoihin:

-- Eivätpä taida huolia...

Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä
sydämessään, nousi ja astui kohti:

-- Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, -- haukataan me tässä suupala
yhdessä?

Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän
veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta
kasvoiltaan harmaana:

-- Ajattelin astella kotiin... johan tässä tulikin levätyksi.

Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti
eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.

       *       *       *       *       *

Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen
jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä
lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä
mielessä, että tässä sitä nyt istutaan... se on nyt päätös, eikä
taida tästä tulla enää liikahdetuksi...! Pysty nousi eteen, enempi
rientoileminen ei enää auta... Tässä nokisten orsien alla... vanhoissa
lämpimissä... mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat
retkeilyt ja maailman turhuudet!

Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin,
komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua
paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja
neuvoen:

-- Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä
tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, -- vähiinpä kuuluvat saaliitkin
kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.

-- Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.

-- Vai eivät -- kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes
kotona... talokin on korjattava... päälle lahoo!

Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän
kotiintulo kovinkaan mieluisalta, -- se tuntui hämmentävän hänen omia
suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki
syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun
konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä
hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.

-- Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?

-- Kenelle lienevät... sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja,
vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.

Mutta tyttö rehahti nauramaan:

-- Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö
käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa...?

-- Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.

-- Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. -- Mutta eikö olleetkaan nyt
vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa?
Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet... jo
tuota aavistinkin!

Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin
punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:

-- Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit... kuiva naula... liekö
oikeata hopeatakaan!

Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi
täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää
Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa
kotivävyn.

-- Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi
vanhana miehenä hulluttelemaan, -- tuossa ne nyt ovat!

-- Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.

-- Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut
suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa
liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän
vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan
tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä,
kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta
partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa
kädestä puristamaan... Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan
väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan
juhla-ateria, -- karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata...

Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli
voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään...

Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti
pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin
pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään
kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin
tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli
otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, --
niistä he vaativat tiliä.

-- Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu,
koettaen tekeytyä reippaaksi. -- Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet
koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.

-- Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, -- olisit rämpinyt itse!

Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua
kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti
kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla
puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.

-- Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin
muuallakin, puhuivat he. -- Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja
tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään
koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, --
sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!

-- Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa
etukäteen kerskuit!

Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua
miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti
selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja
etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet,
heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.

-- Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka -- maksappas nyt
miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!

Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään.
Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan... antaapa tulla nyt
sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä
kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet,
istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän
saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.

Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta
niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen
kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi
olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar
huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa
ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein
käsipuolesta ja virkkoi:

-- Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt
pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!

Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja
käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän
hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt
sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi
häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.

-- Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan,
vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni
johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja
unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä
unhottaa mitään... ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä
pelastaisi!

Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin
tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat
kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään... Linnanherrakin
virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin..."! Kun
se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä
voinut suostua... enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään...

Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu
enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta
jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja
maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, -- sehän on vanhuksen osa!

-- Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja
hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle
piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille
nukkumaan, -- sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin
ja komeana satoja johti ja komensi!

Navetasta kuului laulua, -- siellä lopettelivat piikatytöt
iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle
omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi
heristämään korviaan... siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka
häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion
ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan
isku.

-- Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!

Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden
sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden
varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat!
Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä,
kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka
päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista... kunnes kirves kerran
kädestä kirpoo...

-- Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!

Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo
katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi
haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.

-- Pois täältä, pois...!

Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne
taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä
kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille
käskien virkkoi:

-- Pankaa evästä aamuksi konttiini!

Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan
veljeään torumaan, puhuen:

-- Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään
miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin
maailmalla jotakin rehkimistä, -- hä, minnekä taas?

-- Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne
rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on
asia, -- pankaa vain aamuksi evästä!



XV.


Siuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut
pidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä,
olivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan
honka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin
lepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin
liikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä
peljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he
samalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista
seinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta
suloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla
pystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.

Iltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen
ympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi
Kokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten
Kuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla.
Siellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan,
joilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä
Matti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli
valtaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt
elää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali
Niilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin
säären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu "Paavo Pahajalan"
nimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen
sotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet
niiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.

Mutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän
loikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi
oli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet
usein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä
tunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi
kohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta,
sillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen.
Mutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain
metkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä
hilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne
usein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin.
Hän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista
miehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja
itsensä kanssa käräjiä käyden.

Joskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein
asiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion
vihellystä kuuntelemaan.

-- Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. -- Loikoilenpahan
tässä, -- lämmin on vanhalle hyväksi!

Paavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin
tarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa
hän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei
hän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä
saaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan
ihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä
retken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa...?
Ei, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, --
kovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen
tekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut
edes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään
tiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin
kysyjälle vastasi:

-- Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä
pelastetuksi...

-- Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu
häntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. --
Suotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!

Mutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa
hänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika
oli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän
sieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan... Paavo ei
kyllä olisi silloin täällä enää "pahajalkanakaan", eikä olisi täällä
luultavasti hän, Hannukaan, -- mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut
iskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä
päitä kuin nauriita...! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä,
se olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana
kotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!

-- Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!

Hannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä
alituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä
lopettaa.

Kun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan
hälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan
partiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana,
miehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat
sen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä
Hannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on
hän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, -- täällä hän nyt
talttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä.
Naurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä -- melkein
kuin haudassa!

Mutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu
jälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka
hoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat
partiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo
raskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan
mielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista,
jotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.

-- Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. -- Mikä horna
pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja
siitä sisään, -- toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä!
Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja... Antaa olisi
siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme
pelastunut yhtään, -- olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki
siitä käynnistä olisi jäänyt! -- Ja olisihan siinä voitu voittaakin,
vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, --
se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua
linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari
vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!

Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö
ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus
pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:

-- Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa
kellekään...!

Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää
päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi
kummissaan:

-- Että mitä...?

Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin
sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä
vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät
olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden
varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja
kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden
yksien kiduttavain mietteittensä pariin.

Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan,
tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili,
tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei
välittänyt... voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki...!

       *       *       *       *       *

Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi
tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos
kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä
sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan
kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista
johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki
heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen
Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai
kuulunut.

Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla
haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään.
Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas
partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu
suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja
jossa paloi sama partiomieli...!

Hän hiihti kuin tärkeään tehtävään... kuin olisi hän puskenut
vainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen.
"Kypeniä kantapäissä", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten
poikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät
hänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät
hänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään,
ikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut
hyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen
jäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä
tapparansa, iskemään ja voittamaan... nyt kerrankin hän tahtoi näyttää,
onko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua...

Yhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen
tämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen
edessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista,
unhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita
erämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa,
unhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, -- nautti
omista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää
muuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, --
hiiteen kaikki harmit! -- hän _eli_ taas, eli mielikuvissaan, mutta
valvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja
kauniimmat unelmat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan partiomiehen unelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.
Home