Title: Kristiina Lauritsantytär II: Emäntä
Author: Undset, Sigrid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär II: Emäntä" ***


KRISTIINA LAURITSANTYTÄR II: EMÄNTÄ

Kirj.

Sigrid Undset


Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



I

SYNNIN HEDELMÄ



I


Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin
lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan
Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa
tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin
majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa
laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja
tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina
yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu
hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin,
niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan
kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä
ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä
Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä
lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli
tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä
hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti
kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä
kurja koko ajan.

Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi
purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien
vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen
harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin
aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.

Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla
saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa
suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se
oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä;
hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat
kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa
hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut
sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen
kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista
hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.

Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti -- surusta, hellyydestä
ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa
tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin,
häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea,
mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton --. Mutta
nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana
tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti,
ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut
itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille -- tämän
käydessä heidän luonaan kesällä -- ettei ollut soveliasta viettää häitä
liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina
oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan
nöyryytyksettä.

Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden
jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä
kotiseutuaan pitkiin aikoihin -- ei ennen kuin kaikki puheet jo
olisivat tyystin vaienneet --. Nyt hän huomasikin, että edessä oli
paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista,
jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut
niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat
olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään --
jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset
olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien
tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän
silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului
hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin
joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt
omalle lailliselle morsiamelleen.

Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:

"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole
vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"

"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä
ajattelin."

       *       *       *       *       *

He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson
pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän
härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten
loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:

"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä
siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.

Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano
sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä -- lähinnä oli
pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon,
useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat
soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien.
Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään -- ja remuten ja
elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.

       *       *       *       *       *

Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä
ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja
oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui
sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista
leviävää kynttilänhohdetta.

Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä
ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava
vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli
erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen
rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään
ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että
oli Pyhän Simonin päivä -- sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei
ollut kohdellut hyvin.

Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten
Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen.
Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä
ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja
pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta
näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.

Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat
siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän
porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa.
Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.

Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä
lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä
paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit
puiset pylväät -- se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta
kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi
isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.

Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä -- pöydillä, jotka olivat
täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä
haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita
kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla,
ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen
valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona,
toisten aseiden joukkoon.

Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta
päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet
lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan
vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti
Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan
takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend
nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin
herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan
-- hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli
nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen,
emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle.
Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö
tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen
kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut
poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän
oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt
katsella häntä, -- nyt kun oli saanut hänet omakseen -- koska hän ei
huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.

Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta,
siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.

Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä
kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle -- ja oli sitä tehdessään
sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä
toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven -- Erlend laski sen
huulilleen ja joi vaimonsa maljan:

"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"

Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta
miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.

Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa
kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.

Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä
päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin
kanssa Husabyssä.

Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet
sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet
sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt
tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli
suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa
olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat
saunassa -- palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja
koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend
pudisti nauraen päätään -- olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä
hävettikin.

Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit
olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä
patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja,
mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja
komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.

Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta,
jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä.
Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot
olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend
aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla
heinillä ja oljilla -- lehdeksiä ei ollut edes lampaille.

Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen
-- siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa
säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja,
osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli
niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia -- niissä
oli ollut sekä koita että matoja.

Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa -- eikä
hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon
karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei
yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille,
oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä
oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn
tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen
turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät
ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen
pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus
vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun
tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu".
Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää,
Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei
ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli
käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa
saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli
Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava
kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä
oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat
luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä
tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei
ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin
tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden
vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän
olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.

Erlend sanoi nauraen:

"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi,
käyt kaunopuheiseksi!"

Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa
hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä
oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden,
mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen
käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina
ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä
pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa
isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.

       *       *       *       *       *

Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli
jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli
tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä -- eihän kukaan voinut vaatia,
että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän
valkenemista.

Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä
odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut
selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne -- tehty mikä tehty --, niin
oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli
hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka
oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen
ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli
ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa
talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä
seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän
tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja
sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa
järjestystä.

Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin
kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu --
ei sitä liikoja ollutkaan -- sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf
vastasi:

"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen.
Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä -- enkä minä enää
muista maatöitä."

"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo
hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja
talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata
minua."

"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo",
sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen -- hän hymyili aina
noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos
röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää
ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa
oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle
häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin
kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä
elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen
asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen -- näkihän hän
Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa
kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta
he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän
oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan
kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa
-- mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan
kotikulmalla.

Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma;
hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka.
Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta --
kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan
ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä
ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja
viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.

"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla -- kaiken
sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä
luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat
muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että
istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten
voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu
huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä
tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton
maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit
minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään
jotenkuten."

Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.

       *       *       *       *       *

Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti
työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt
Erlendiä -- tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen
ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi.
Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi --
mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä
maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän
edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista,
jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti
kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja
-- eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan
silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia;
kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä,
Lidstadissa, oli ollut lapsi -- niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa
oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina
huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta
lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut --. Voi, voi! Pyhä Olavi,
rukoile puolestani --! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan
laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti
hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän
Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen
näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon -- mutta
yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa,
niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan --. Erlend huomasi
puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä
itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.

Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän
pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon
asujaimilta raskautensa.

Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen
jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin
istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon
tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin
orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä
pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle,
joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin
nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa
liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen
sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä
auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä
sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä -- naiset eivät ruvenneet
raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä.
Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä
tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset
kaikinpuolisena helpotuksena -- heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä
ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja
kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää
kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä
laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.

Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä --
mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona
istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti
liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui
Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä
itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä.
Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin
sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera
palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei
alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei
välittänyt papeista ja munkeista -- hän sanoi niitä liian kalliiksi
ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat
sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo
unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi
merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei
muistanut väärin -- tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli
omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää -- kuului aikoneen tehdä
Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi.
Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän
aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli
hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui,
ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut
isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan
ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä
usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi
toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista
varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja -- Ivar
Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar
Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin
mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta
metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti
Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin
herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka
aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin
järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa.
Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta
ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa
lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä
Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi.
Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran
tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä
ei ollut tullut mitään.

Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon
verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta
ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale
pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä,
häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän
Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin
korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti
hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse
Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää
syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen
jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan
haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan,
kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa
ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa
seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut,
että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen
vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei
yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen
päivään.

Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan
sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään -- hän ei
ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.

Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän
tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina
huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun
asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita;
heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne --
jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin
muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia
miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot
nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea
iho -- mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien
silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla,
nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle
miehelle -- mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt
ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän
pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.

Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä
kotoisin -- lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä.
Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute
Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi
siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.

Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa.
Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen
poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti
paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun
ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen
vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.

Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa -- ja
lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.

Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään -- silloin Kristiina
poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja
kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli
kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa
jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.

Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti,
että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja
kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.

Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa
syliinsä.

Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi
leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan
ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina
seinään päin.

Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään
sanaa sanottavana -- nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen
lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta
pimeässä. Ei hän kerjäisi -- jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi
hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti
hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä.
Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen
heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen
nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä
tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin
määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.

Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.

       *       *       *       *       *

Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa
mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta -- ja tulistui
silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän
pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.

       *       *       *       *       *

Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa
ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä
länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä
mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa.
Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa
karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.

Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend
sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan
puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi
Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan
sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.

Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut
satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut,
ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen
härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja-
ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata,
mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.

Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin
hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä
syömäviljaa näin lähellä kaupunkia -- tuottavampaa on vaihtaa voit ja
villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta --."

"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt
lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi
Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka
hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää
kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla
huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut -- sanoi isäni aina --."

Erlend naurahti ja virkkoi:

"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa -- kunhan minä
saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani
hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi
näen."

"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi
ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.

Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:

"Sitä en ole ajatellut. -- Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet
hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."

"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä
isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia
hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi
palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä
asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."

"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän
häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui
kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi -- hän oli sikahumalassa
vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin
sinun päähäsi vaimonhunnun --."

"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina
tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin
pikkutyttö --." Erlend nauroi vielä:

"Olipa se outoa huvitusta -- koko talonväki kuulemassa, kun se äijä
paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin
erilainen kuin muut miehet -- mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos
talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari --"

Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend
katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.

Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus,
kaalamo -- siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut
irti syksyllä --. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen
hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään -- miten Kristiina
kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi,
kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja
esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että
Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.

Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että
helähti -- ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.

"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja
heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön --. Oikein
pelästytit minut --."

Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen
kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten
jälleen:

"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina -- onko se nyt laitaa
sellainen! Ja vielä nyt --", sanoi hän aivan hiljaa.

Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend
tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan
Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, -- mutta huomasi asian
olevan niin.

He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä
tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia
ensin -- ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa --
ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend
hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi --
heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.

Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka
hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa
kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että
hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei
yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt
olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin
tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut
huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja
Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa,
kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.

Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja
väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut
ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän
astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen
jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan
kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika,
kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.

Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat
pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista
puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään
miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä
pidettiin.

Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti,
että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se
rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika
oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.

"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä
miehenalku!"

"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu
kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.

"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä
poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani
tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy
katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän
olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn,
mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina.
Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut
tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti
raskaan kulhon ja sanoi:

"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka
sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"

Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän
tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta
Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:

"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi
miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.

Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen.
Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken
kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.

       *       *       *       *       *

He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi
äkkiä kiihkeästi:

"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana
vihittäessä. -- Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä,
piru vieköön."

Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli
hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä
pelotti.

"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta,
-- "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla
olevasta pojastasi."

"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.

"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut
häneen. "Kristiina!"

"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti,
kääntämättä päätään.

Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä.
Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.

"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä
_sinun_ luotasi."

"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti,
"että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut
sinun perässäsi Husabyhyn."

"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.

       *       *       *       *       *

Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat
paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi
vaimolleen:

"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta -- siitä
tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun
kanssasi."

Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.

Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua
jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.

"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi
hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän
tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki
katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen
joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby
vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen
ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan
tumma metsäinen selänne.

"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin
usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti.
Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti
tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon
on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."

Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut
mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti
jäätynyttä kanervaa:

"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta.
Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."

Hän ei saanut vastausta. -- Aivan heidän allaan, heidän siinä
seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. -- Erlend otti kiven ja
nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi
piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti
vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin -- etsi yhä uusia ja uusia,
viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan.
Silloin hän näki vaimonsa kasvot -- tämä seisoi siinä silmät
ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.

Erlend kääntyi äkkiä ympäri -- mutta Kristiina valahti samassa
kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään
ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan -- mutta tapasi sitten kiinni puun
rungosta. "Kristiina -- mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.

Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen
katseensa oli kaukainen ja outo.

Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi
pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut
hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää
niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.

Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti -- hän oli tuskin uskaltanut
tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä --
nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend
asian.

"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan
olkapäätä.

Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa
isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.

       *       *       *       *       *

Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän
hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan
lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä
pakkashuurussa.

Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen
kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa
luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli
pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin
rinnettä.

Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:

"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"

"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi -- vaikka
olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.

"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin
hiljaa katsoen alas.

Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja
onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:

"En minä luullut, Kristiina -- siihen aikaan kun kosin sinua, kun
kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja
tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut -- että voisit
olla tuollainen noita!"

Silloin toinenkin nauroi:

"Etpä tainnut luulla -- muuten olisit heittänyt koko homman aikaa
sitten -- mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."

Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.

"Herra varjele, Kristiina -- olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa
parastani, mitä --?"

Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin.
Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä
hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.

Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea
perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet
harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend,
ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin
nauratti.

"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle,
"nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"



II


Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja
niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun
Birgsin kirkkoon.

Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he
valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä
ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit
taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti
heidän kulkunsa yössä.

Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan
jätteitä -- puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita
ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden
tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina
oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli
Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt
hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa
päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti
työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat
nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen
päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja,
sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät.
Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput,
ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat
pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää,
kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita.
Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut
oluttynnyrin penkille.

Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin -- hän ei iljennyt nähdä tuota
pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki
harmittamaan.

Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona
ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista
makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista
ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa
ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei
palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. -- Kotona Kristiinaa oli
opetettu syömään kauniisti -- ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että
isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti -- ja
niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.

"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui
ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä
luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän
nimen.

"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli
hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä
kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan
emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"

Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi
nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti --.

Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet.
Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat
käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että
hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet
tähän tilaan.

"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota
kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä
muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan --."

Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä
usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta
sitten Erlend sanoi:

"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit
voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin
ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä
kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."

"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät
paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja
ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän
oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "-- En tiedä,
muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan
ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian,
minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon --"

Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:

"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin,
että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut.
Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että
minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."

Silloin oli Kristiina kysynyt:

"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka
pakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi
heitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden
vuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?"

Ja Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:

"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin
havaitsin asian. Ja sittenkin mietin -- mietin, että jos sinä kuolisit
ennen kuin me ehdimme naimisiin -- -- -- niin mieluummin jäisin sinun
lapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin
kuolemaan sitä synnyttäessäni -- niin olisi sekin parempi kuin ettei
sinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle
sinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta --"

Erlend vastasi kiivaasti:

"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun
henkesi. Älä puhu noin, Kristiina --. Niin paljon en rakasta Husabytä",
lisäsi hän kotvasen kuluttua. "Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei
Orm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa --"

"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?" kysyi Kristiina silloin.

"_Sinun_ pojastasi --" Erlend naurahti. "Hänestähän minä en tiedä muuta
kuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä
olisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina:

"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?"

"Kyllä", vastasi mies. "Ennen kävin usein heitä katsomassa
Østerdalenissa, missä he asuvat."

"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina
hiljaa.

"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.

Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli
Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset
Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja
jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin
olla piti.

Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti
jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden
miesten ja naisten joukossa -- hänen täytyi voittaa luontonsa
riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka
Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi
toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä
saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut
Erlendin kanssa ennen häntä.

Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi.
Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä
palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja
oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja
tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä
alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon
hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi
ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja
leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä
ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui
hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut
ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian
tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia
tulokkaita -- eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa
Jørundgaardin Lauritsaa.

Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin
keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita
hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.

Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien
nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita
lapselleen, -- vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta
ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen
istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta
pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta
hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin,
ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut
semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö
kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin
että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden
kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli
sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.

Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen,
polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin
iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka
se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat
Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne
aina kolmeen kertaan.

Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa,
jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka
täyttivät huonosti käskyt, -- eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan
saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut
vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin
antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän
pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen
lapsessaan.

Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin
paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin
hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko
vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan
oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi
hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät,
liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut
katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut;
hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa
-- hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan
lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa.
Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti -- hänhän
oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin,
jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli
heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian.
Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään
olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten
puheita.

Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs
naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:

"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja
lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"

Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen
värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:

"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"

Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen.
Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan
tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili
taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun.
Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi
niistää ja nyyhkiä.

"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti.
"Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy
niinkuin pikkutyttö?-."

Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei
Kristiina panisi pahakseen.

"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke.
Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."

Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.

Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa
seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:

"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta
sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla
kannalla."

"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin
yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan
vuosikausia lapsimorsianta --?"

Ulf nauroi ja lähti ulos.

Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja
nöyryytetyksi.

Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa,
ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend
talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.

Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut
oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa
oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen
poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli
hänet kuvitellut -- juuri noin isänsä näköiseksi.

Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja
kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat
siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti
äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä.
Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän
tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän
itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.

Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla
huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi
miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei
Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni
näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi
veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta
pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa
tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja
ruskeat silmät.

Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut
sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan
Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli
rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä
hänen puhuessaan Margretista.

Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä
ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli
olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään
ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos
sateeseen.

"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin
astuessaan ulos yöhön.

Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä
kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin
kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi
määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä
olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä --
mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää.
Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin
matkustaisi talvisaikaan.

Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon
avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta
ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua
ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget
olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä -- hänen täytyi
päästä kirkkoon.

"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa.
Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin,
missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon
tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään
oveneduspaadella.

Sisällä oli viiltävän kylmä -- paljon kylmempi kuin ulkona sateessa.
Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen,
joka häämötti hänen edessään pimeässä.

Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan.
Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin
erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti
pimeässä, autiossa kirkossa.

Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne
olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli
paljaana -- liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.

Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen
istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja
hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen
jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri
vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä,
että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt
Maariasta Betlehemissä.

Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja
asui keskellämme.]

Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan
teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut
äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut
sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta
ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä
näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen
isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.

Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli
palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin
pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja
riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu
pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta.
-- Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun
kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten
ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.

Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei
ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien
viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet
oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli
pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän
läpi -- tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen
isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen
lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi
isä Kristiinan nenänpäätä -- kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän
kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä
ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä
asuivat Skogissa -- hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu.
Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä
äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä
ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli
ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.

-- Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän
annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen
elämään --.

Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia
kansan omalla kielellä.

Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella.
Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet
pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli
kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.

-- Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet
seimeen, josta härät ja aasit söivät --

Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.

Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava
meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti,
iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon -- auta
meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin
rauhaton --. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean
vilu --.

Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli
selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat
surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka
Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa
merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen
pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi
kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan,
rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle
miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. -- Silloin
Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja
hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu
hänelle.

Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman
jälkeen. Voih -- mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun
pitää poikani!

Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna -- mutta
lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui
kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä
oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan -- noussut
seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut
ja kiihottanut oritta -- ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.

Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä.
Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat
kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon
pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt
ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen
varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta,
että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli
miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti -- oli
turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin
hevosista.

Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret
yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli
vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän
saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta
pihamaalla.

Siitä oli jo kauan -- se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta.
Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli
hänen helmuksestaan -- hän oli hiukan peloissaan.

Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että
hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen
nousseen, virman eläimen.

"Heppa -- heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi
kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain -- heidän
kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.

Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut
sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi
ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala
haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin
noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen
kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.

Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä
joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt
ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat
miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat
vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja
painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma.
Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla -- uuden kuun hohtava sirppi
loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan
Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten,
niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella
pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle
herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei
pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.

-- Oi isä, isä --. Rakas, hyvä isäni --!

Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen
isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!

Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan
kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.

Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun,
ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja
puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi
paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.

"Hyvä lapsi --!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa
messussa?"

Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:

"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi
aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut --."

"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.

Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan -- kun heräsin,
huomasin olevani ihan yksin tuvassa --."

"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä
ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet
viedä sinut"?

"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi
Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget --. Tunsin erään munkin,
joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli
kovin hyvä. Hän kertoi --. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän
tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan.
Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea.
Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem -- ja
lammas määkäisi: Eamus, eamus --"

Orm hymyili pilkallisesti:

"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua
saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa --"

"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm",
sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun --"

Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki
rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran
eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän
puhtaaksi.

"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää
ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.

"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.

"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori
emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen
tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten
palvella muita pyhien aikana."

"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.

"Se on toinen asia -- sinähän olet Husabyn poika."

Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina
täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria
talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:

"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä
olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä
sarkahousu."

"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.

"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi
Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle
tytärtään."

"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi
Kristiina lyhyesti.

Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.

Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja
järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan
ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:

"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."

Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.

Sitten he istuivat lieden luo -- Kristiina selkätuoliin ja poika
kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika
hiljaa:

"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"

"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.

"Jotakin -- kerro satu tai muuta sellaista -- joka sopii jouluyönä",
virkkoi poika hämillään.

Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla
käsillään kaiteiden eläimenpäihin:

"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi,
että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka
puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen
laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa
rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan -- hän oli
ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi
on Glastonbury -- nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo
pensaat --. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa.
Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä -- hän oli eräs kristikunnan
seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.

"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta
minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta
pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt
Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin
oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."

"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla
tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi
ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa
paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona,
ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia --.
Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville,
onko totta, että se on tehty lepästä?"

"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä
kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun
oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä
Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."

"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään --"

Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:

"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää
vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."

Orm nousi.

"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär."
Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten
sarven Kristiinalle.

Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä
pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle
sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin
syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut
silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä
pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli
Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.

Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa
päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän
ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!

Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet
kintaat pöydälle.

"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän
jäävän yli päivämessun."

"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina
riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."

"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.

"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän
hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin -- ja ihmiset
töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua --. Ei minua
haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."

Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä
Erlend ei ollut tehnyt hyvin.



III


Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut
lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan
ja oli huonolla tuulella.

Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin
vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti
kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen
Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla,
että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena
kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja
paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut
hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt
tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut
loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä
oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan
vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin
ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt
heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä,
että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo
appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän
puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen
päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa
kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut
luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä
muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.

Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa
purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania,
jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja
väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli
ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli
lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti
Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan
Husabyn pyssyä.

"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin.
Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen
ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä
et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan
kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka
jokin ritariparven kaaripyssyistä."

"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.

"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun
siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."

"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli
korskea ja vihainen.

Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi.
Erlend jäi paikalleen seisomaan.

"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.

"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi
vaimo.

"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä
puhunut tosissani silloin?"

Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta.
Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti
Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa
kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö
niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen
päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin
laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita
hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne
putoaisi pois hänen nukkuessaan.

Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard
Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen
äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle
lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:

"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy
talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina
-- ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli
lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.

Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta
rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät
tyynesti ja arvokkaasti.

Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan
ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen
Erlendille herttuattarelta -- tämä oli kysynyt, missä hän viipyi
morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka
hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin
sydäntalven aikaan -- ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten
laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin
auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän
terveiset.

"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.

"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen
Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora,
Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut
selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas -- noissa
vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari
lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa
köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen -- hän tahtoi
näet päättää päivänsä.

Kaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia
paljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui
pahalta, ja häntä alkoi viepottaa -- hänen silmissään musteni.
Munan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan
yli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän
näköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma,
että Erlend piti serkustaan.

"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena", virkkoi hän. "Ihmiset säälivät
Tora Guttormintytärtä -- hänen miestään sanottiin hurjaksi ja
kovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan.
Niinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään
purkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on
pahinta, jos hän kadottaa vaimonsa --"

Baard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.

"Herra varjele tätä minun suutani", sanoi Munan-herra hiljaa. "Minä en
opi ikinä pitämään tukossa kitaani --"

Kristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi,
mutta huoneessa oli kovin kolkkoa -- kaikki olivat niin kummallisia.
Hän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.

Munan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:

"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että
pistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa
pureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia
näin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja
minun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä
kaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään."

He istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat
seinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui
ulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.

Kristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten
vaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika
sanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä,
että Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.

Munan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset
korvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli
aina tiellä pöytään ruvettaessa.

"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän.
"Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen
kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian
vyötäröltä, sinä Kristiina -- minun laitani on hullummin. Et taida
uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä
ohut lanteilta kuin tuo Erlend --"

"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."

"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä
pystyssä, kyllä vain -- istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi.
Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista -- olet jo ikämies,
poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan
ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta -- ennen muinoin kun
_sinä_ istuit _minun_ pöydässäni -- ja viivyit vieraanani viikkomäärin,
etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.

"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa -- mitäs sanot, sorja
sukulaiseni -- et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen
tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa,
että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs
siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan
kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen
sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan
katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on
pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat,
että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi
ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän
-- eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni
saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta --"

Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä
hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä -- siinä istuivat
nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin
rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.

Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen
kuulivat:

"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt
asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa
Bjørgulfinpojalle."

"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi
ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä
pitäisihän sinunkin tuntea minut."

Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:

"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä
sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että
nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon -- ei, nyt _minä_
kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit.
-- Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa
Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä
kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada
häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan
hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta
tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon
sukulaisen --" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.

"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole
pyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies -- ja onhan minun ja Husabyn
välillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta
pois -- että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava
minulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen -- tuossa on
--", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan
eteen. "Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna --"

Häpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin.
Hän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat
vieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet
tällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina
ottaisi tikarin vastaan: "muuten Munan ei lopeta koko yönä."

"Enkä minä tahdo sitäkään salata", jatkoi Munan, "että suon sinun
isällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi
tyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies -- me emme kelvanneet
hänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi
Erlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä
muuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle,
'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä
neito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' --"

Kristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta
pöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.

"Hillitse itsesi", sanoi Erlend kiivaasti. "Älä välitä Munanista --
näethän, että hän on kauheasti juovuksissa."

Kristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei
hän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.

Baard Petrinpoika sanoi raivoissaan:

"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi -- mutta
luulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta
puheilta."

"Sanoitko sika -- niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin
sinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää -- eikä
Erlendkään -- me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi."

"Munan!" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. "Nyt minä julistan
kotirauhan kattoni alla!"

"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on
siittänyt porsaat -- sioista puhuen!" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin
että kupit ja lautaset kalisivat. "Eivät meidän poikamme kulje renkeinä
sukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa
pöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta
sellainen olisi suuri häpeä --"

Baard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet
törmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle
kyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.

Kristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran
hän vilkaisi Ulfiin -- tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua.
Sitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia
vasten.

Erlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän
Munania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä -- hän tuli
itse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia,
niin että tämän suusta purskahti verta -- silloin Erlend mätkäisi
miehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä -- ja
seisoi siinä puhkuen kuin palje.

Toinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti
hänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania
kohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend
oli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa -- hänen vahva,
raskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa
naispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä
näyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.

Silloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin
tyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.

"Lopettakaa nyt jo", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään.
"Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin
vanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle."

Miehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa
kuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen
paneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet
etelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat
häneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.

Erlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui
samalla paikalla.

"Kasvatusisä!" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen
vaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat
hänen poskiaan pitkin.

"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi
itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen,
tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."

"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit -- ostit
halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut
sitä ja pannut sen hyvään kuntoon -- minusta oli oikein, että veljeni
perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se -- eikä minua haluttanut
jäädä talonpojaksi -- kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle
töllistämään alas Hestnaesin pihaan -- olin joka päivä kuulevinani
miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian
suuren lahjan äpäräpojallesi."

"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun
halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun
olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."

"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli
Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan
hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa -- niinkuin talonpoikaisnuijaa,
taisi Paal kerran sanoa."

Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti
kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki
sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin
puoleen:

"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö
näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"

Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Baard-herra seurasi häntä katsellaan -- hän näytti niin säälittävän
vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen
keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet
pystyyn ja taluttivat hänet ulos.

Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend
kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän
horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi
miehen kysyessä oliko hän sairas.

Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain
verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin
kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan -- hänen
oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren
alla, oli hänen luullakseen lapsen pää -- hän kuvitteli, että sen pieni
musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä -- se koski kuten
ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta
tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.

"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää
käsivartensa hänen olkapäänsä alle.

Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi
vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut
tapahtua kotona -- siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän
toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa.
Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan
pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei
ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria
kartanossaan -- rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet
putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.

"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.

"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi,
millaista elämää -- vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan
sanantuoja -- Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme --"

Erlend vastasi hiljaa:

"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun
isäsi edessä. Hän on kunnian mies -- mutta minun kasvatusisäni ei
ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana
ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun
tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään
aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen
aikaan syntyi Ulf --"

"Sitä suurempi häpeä -- elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa --"

"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua",
sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät
kaksikymmentä vuotta keväällä -- ja johan sinua on täytynyt pitää
aikuisena erinäisiä vuosia --"

"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."

Erlend ähkyi ääneen:

"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. -- Mutta sinä olet
elänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita -- ja hän, niin
miehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin
ikämies."

"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?" sanoi
Kristiina pahastuneena.

"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta", sanoi
Erlend epätoivoissaan. "Hän oli Holmin entinen apotti. -- Voi,
Kristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä
olet menettänyt järkesi."

       *       *       *       *       *

Munan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. "En voinut ajatella, että
sinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina", sanoi hän
vakavasti silittäen Kristiinan poskea. "Muuten olisin pitänyt paremmin
kurissa kieleni."

Hän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun
Orm kuljeskeli täällä -- paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi
lähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa.
Tämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään
Munanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon -- hän oli alkanut
pitää poikapuolestaan.

Nyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä
ei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan
silloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki
koiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen -- ja sitten hän
meni maata -- kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla
levolle -- ja nukkui sitten.

Kristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti.
Mutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut,
miltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä
vaivattomasti.

Nyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään.
Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden
hajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti
mitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He
eivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan -- heillä oli ollut muuta
tehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä --

-- Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin
palvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja
he alkoivat puuhata omissa askareissaan -- leikellä nahkaa, valmistaa
taloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä --
siinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta
juomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko
toisella jano -- sellainen oli tapa.

Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka
olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä
veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen
Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen
kauniita nimiä -- kuningas Osantrix, ritari Titurel -- kuningattaret
Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. -- Mutta toisina iltoina kerrottiin
kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti
ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.

Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta
häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan.
Isä ei ollut niin saita -- hän soitti hyvin kauniisti harppuakin --.

Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi
lanteitaan takaa.

"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti
hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat
nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset
kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä
tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet;
kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet
isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä
naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä
luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi
oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä,
oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana --
rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina
Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa
kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.

Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se
kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa,
käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä,
että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin
kruunupää morsian, hiukset hajallaan --

"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti
isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen,
mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin
pientä pahaa -- puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita,
tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja
sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas
sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha
-- sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai
sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan
lastaan.

Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt
etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja
hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin -- seuraavaa
kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän
ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä
kotiin.

Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana
hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt -- hän ei luullut äidin
jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja
hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka
olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi
Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis
oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut
Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa
määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei
tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut
huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.

Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan
tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä
pelotti -- hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut
milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja
ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä -- nämä vain alkaisivat
pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata -- Kristiina
muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli
maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut
muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse --
toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse
olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.

Eihän nyt aina sentään sattunut samoin -- hän oli kuullut äidin ja
toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine
kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan,
vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman
mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen,
että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa
häntä selässään.

Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen
äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut
niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan
-- silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei
ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että
vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli
tulossa tänne -- hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi
pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan
-- hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan
oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee
-- Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna
anteeksi, äiti --

Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti
Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä
saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan
ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle
tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.

Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli
auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua -- hän hengästyi,
tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä -- hänestä tuntui kuin
pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä
pelotti hiukan -- mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja
tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään
vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen -- eikä
hän malttanut keskeyttää kulkuaan.

Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa.
Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle --
istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja
odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.

Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven
rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten
hänen perästään.

"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"

Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei
päässyt paikaltaan liikahtamaan -- täristen, silmät säikähdyksestä
selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.

"Ja vielä metsän läpi -- ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi.
Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa -- miten voit olla niin
mieletön!"

Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä -- hän katsoi Kristiinan
laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:

"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, -- kyllä
meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa
ohjaten.

Se oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki
paljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan
yltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset
kengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.

Ja vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa,
kantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä
olutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla
ihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä
oli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei
olisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun
hän odotti lasta -- läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana.
Seudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan
elävän olennon suojelematta -- vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita,
jotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää
siinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt
vaimoonsa ja koko naimakauppaan.

Mutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja
juomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti -- sillä hänellä oli sellainen
ruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään.
Tämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja
sanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan
ihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi
mennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja
halpaa.

Vaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista
kotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi
tarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi
aavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta
kodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että
tuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, -- ja niin hän
houkutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen
huumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä
kertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten
hetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan
sydäntään tälle kelpo vaimolle.

Räppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi,
että Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat
metsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän
alkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan
loistavin silmin -- näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan
Husabyhyn tultua.

Äkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä
nähty kartanon emäntää -- tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos.
Kohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän
laski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten --: hänen
täytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan
suustaan.

"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.

"Kyllä, en häpeä sanoa sitä." Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. "Ei ole
tainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen
lähteneen metsään --"

Audfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui
vaimon käteen.

"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi", sanoi hän.

Sitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan
hänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut
Kristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi,
jonka he viipyivät tuvassa.

Sitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät
kaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää
miehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.

Miehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut
omat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa
vaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen
pimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.

Silloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka
kasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi -- niitä oli useampia. Erlend
pysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän
ristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. "Jos sinä nyt
olisit -- ei mitään --!" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti,
että tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja
ponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät
suksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet
ojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti -- niin lähellä, että he
väliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.

Astuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan
tuhkanharmaat. "Tämä oli vihoviimeistä --", sanoi eräs ja oksensi
samassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä
sänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea
pelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että
kaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.

Heidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.

"Miksi sinä teit tämän?" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut,
sanoi hän vielä hiljemmin:

"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?"

"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?"

"Mitä sinä tarkoitit -- kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin
ratsastaa sinun luotasi -- sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties
odottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?"
kysyi Erlend yhtä hiljaa.

"Minähän puhuin suutuspäissäni", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi.
Sitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui
hiiskahtamatta häntä kuunnellen.

"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona
minun luonani Husabyssä", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen
pimeässä.

"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää", kuiskasi Kristiina
epävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten
kietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä
kiihkeästi.

"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun
sinua löin", sanoi Erlend matalalla äänellä. "Pitkävihainen olet, oma
Kristiinani --"

Kristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän
pyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli
huomannut hänen olevan raskaana.

Mutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui
kaikkia vihojaan.



IV


Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin
siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja
paastonaika, ja hän odotti yhä.

Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän
arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä
keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa
tietämättä mihin ryhtyä -- häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä
mihinkään.

Valo lankesi sisään räppänästä -- ulkona tuntui olevan oikein keväistä
tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.

Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa
liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä
sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle -- häikäisevässä
auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi
kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas
väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä --
ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat
kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja
tanssi koleahkossa kevättuulessa.

Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja
hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä.
Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.

Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää
paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin,
joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja
käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.

Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori
pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies
alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.

"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä
olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta
kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina
Lauritsantytär?"

"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf --", vastasi Kristiina
hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"

"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan
Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa
sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin
vaimo!"

Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä
vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.

"Täälläkö sinä olet, sukulaismies -- olin odottanut tapaavani sinut
naineena ja talollisena miehenä."

"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun
välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle
yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."

"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf",
vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä
päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan
toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se
olisi annettu itse sielunviholliselle. -- Eikö Erlend ole kotona?"
kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän
kääntyessään kartanoon päin.

Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon
tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen
istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän
viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.

Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari
Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi -- mutta hän näytti
paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi,
ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan
kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle
sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan
reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja
kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.

Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää
ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut
ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja
kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan
ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli
samanlainen kuin Erlendillä -- ajeltua papillista päälakea ympäröivä
tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta
kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan
Baardinpoikaa -- Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla
kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin -- nuo
ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat
samanlaiset kuin Aashild-rouvalla -- merenvahankeltaiset ja loistavat.

Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin
monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta
vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin
kanssa.

Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään --
eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta
siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että
Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt
miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä
ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia
kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut
jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat,
valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.

       *       *       *       *       *

Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina
rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt
talossa olevankaan sellaista.

"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:

"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan?
-- Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"

"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin
tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin -- joka oli
tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin
noutaa sen tänne?"

"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.

Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin
koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen.
Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista
Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi
-- hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan
epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja
käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi
löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja
nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.

Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä
yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko
aikanaan.

Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton
lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja
hän oli utelias näkemään.

"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi,
mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut
jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä
sekä kirjoitustaidostaan.

Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi
niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä
-- hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas
kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret
värilliset alkukirjaimet.

"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi
Gunnulf.

Kristiina luki puoliääneen:

Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele.
[Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat
tekoni.]

Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus
meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]

Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.
[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani.
Psalmi 51.]

"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi
ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon
liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen.
Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua
esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja
sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.

Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta -- ja heti sen
jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena -- hän oli
kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa
olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta.
Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he
olleet tavanneet toisiaan siellä.

"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko
Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun
saapuessasi kotiin -- nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut --."

"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et
tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo
huhu."

"Ehen, poikaseni -- minä en laita luitani liian likelle herra
arkkipiispaa, jos pääsen pakoon -- hän on korventanut nahkani jo
kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät
langostani, kultaseni -- huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan
kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme --"

Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut
riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.

Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut.
Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse
hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi
kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella
veljensä kättä.

"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan
arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta -- älä ollenkaan vastusta,
kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"

Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä
juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä
päin:

"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että
Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda
mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai
mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän
kihlasormusta.

Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli,
sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin --"

"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi
näppäillä:

    Kuningas Olavi Haraldinpoika
    ajoi metsässä miehineen,
    silloin näki hän hiekassa jäljen,
    tää on tarina entinen.

    Lausui silloin miehistä muuan,
    ratsun paikalle ohjaten:
    Lienee kaunis kantaja kengän,
    pieni, purppurasukkaimen.

Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen
pappiin -- pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta
Gunnulf hymyili -- ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina
äkkiä.

-- "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen,
kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on
sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.

Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:

    Oli kuningas matkalla pohjoiseen --

    Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin:
    "Vei haukka puolison viereltäin!"

    Kävi kuningas haukkaa kiidättämään,
    mutta haukkapa ilmahan siintävään.

    Se laskihe tarhaan kukkivaan,
    mi ihaninta on päällä maan.

    Sali ilmava kohoaa keskeltä sen,
    punapurppura peittona patjojen.

    Ken ritari kalvas tuo verissään?
    Hän kuningas oiva on paikan tään.

    Sinivaate peittävi kuninkaan,
    "Corpus Domini" vaatteessa luetaan.

"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.

"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon
edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin
kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili
yhä kieliä.

"Kuulehan, veli -- yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn --
väsyttääkö sinua, vaimoseni?"

Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:

"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."

"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.

"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu
niin kummalta ristiluissa."

Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä.
Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin.
Onko hän odottanut jo kauan?"

Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:

"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla
on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.

"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin
akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen -- pitääkö
sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä
veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun
parhaimmat emännät."

Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:

"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin -- ja lähetän
miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"

"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään
Erlendin ottavan päällysvaatteensa.

Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:

"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi,
Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat
sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi
Kristiina. "Mutta ei ennen aamua -- en tahdo, että hänet herätetään
kesken unta minun tähteni -- hänellä on niin paljon huolta."

Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.

"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun
vuokralaisesi vaimo --."

"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin
saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi
Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf
puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.

       *       *       *       *       *

Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja
naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi.
Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli
parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan
sitten kun tahtoi saattajia sinne.

Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja
iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.

"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.

"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin -- hänen omat silmänsä
olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko -- ovatko Erlendin
toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"

"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja
tyttö Strindissä -- talossa, jonka hän omisti siellä kerran. -- Onko
sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?"
kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.

"On", vastasi Kristiina.

"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi
vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään -- hän on
aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti
oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä
pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että
sinä jo tiedät kaiken tämän --"

"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa",
sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."

Gunnulf sanoi hiljaa:

"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan
välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo
Aashild-tädin juttu -- setämme kuoli, ja sanottiin -- olet kai kuullut
siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran
puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin -- hän
hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.

"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai
semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja
rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan --
tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse.
Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon -- he
asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja
kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia
ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan
ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan,
kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.

"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin
eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, -- älä
unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken
tottelematon poika -- isä asui silloin meidän kaupungintalossamme --,
ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt,
oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään
ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline
asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin
huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti
siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään
jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend
vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.

"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?"
sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat
jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi
Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:

"Ei, ei, älä jätä minua --!"

"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo
noin sairas --"

"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen.
"Gunnulf --!"

Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.

"Kristiina -- muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin
muidenkaan vaimojen --"

"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä
tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend
oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli
Erlendin jalkavaimo --"

"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei
ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta
hänen oli mahdoton pitää -- arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä,
että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei
sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea
vaimo."

"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin
siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin
kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa -- en
uskalla nähdä mitä olen tehnyt."

"Herra armahtakoon, Kristiina -- sinä et tiedä mitä sanot! Voitko
toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"

"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin
perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen
tarjoaman juoman -- se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja
minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen
ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf -- että kun joutuisin näkemään, mitä
olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi
ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan
hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."

"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut
kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän
oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi
milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui
toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet
tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."

"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina
oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti.
"Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä
oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle -- hän oli
luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä
Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä -- Huomasin hänen kavaluutensa --
huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven
laidalle. Mutta minä halusin juoda -- minusta oli sama elinkö vai
kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan.
Silloin tuli Erlend sisään -- hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä
juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet
rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja
sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi -- kiihotin Erlendiä -- ethän
sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä
Erlendin puukolla -- mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun
salaamiseksi --"

"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti.
"Ymmärrän -- hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin --"

"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä --
rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa
häntä -- menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista
-- lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi
rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni
tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään
miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä,
että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan
jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan
jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et
ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on -- kukaan, joka ei
tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän
on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää,
että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa
vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin
kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa --"

Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.

"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet
luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."

"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.

"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi
vaimon riutuneille kasvoille.

"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu
paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."

"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi
Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi
molemmin käsin. "Syntieni saastuttama --"

"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle.
"Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että
olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton
saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä
--"

"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä
-- mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin
-- Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja
pappi vihki meitä -- pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan
-- kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut
tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut
uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän
talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi -- olen
pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua
kohtaan kuin ennen -- en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin
hän kävi illoin luonani Skogin parvella --"

"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa
ajatella sitä nyt --! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä
surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka
säälii jokaista surevaista."

"Etkö sinä käsitä -- minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä
--"

"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin
ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo
riittäisi sitä sovittamaan?"

Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.

"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia.
Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että
hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit,
jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan
anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät -- kun vain heität
pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi
suurempi' --"

Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän
ajatteli, että _näinkö_ Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa
muuttui kalpeaksi ja kovaksi.

Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän
tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari
naista hääräili huoneessa.

Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni
häntä vastaan käsi ojossa.

"Kiitos, Audfinna, että tulit -- tiedän, ettei teillä kotona ole helppo
tulla toimeen sinun poissa ollessasi."

Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:

"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen
joku, johon hän voi luottaa -- hän on vieras tällä seudulla ja
kokematon."

"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi
Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen
unijuoman -- hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi
alkaa."

Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka
palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan
useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja,
joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi
aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi
neulat sairaan tukasta.

"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo
kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille.
Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä
valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein
oli."

Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti
hänet hyvin.

"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti -- ja koeta nukkua,
jos voit."

Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.

"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.

"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan
lapsi vierelläsi -- ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen
Kristiinan kädet taas peiton alle.

Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä
tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas -- mutta se oli niin
toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran,
kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää.
Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä
kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui
hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle
lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju.
Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja
luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren
kankaan värjäämisessä -- sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten
haju.

       *       *       *       *       *

Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen -- oman seurakunnan ja
Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon.
Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat
sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin
suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento -- tupa oli väkeä täynnä,
ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja
vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja
tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat
keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että
Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen
ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä
ei käy nopeasti -- mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti
vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa,
lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa
poskelle.

Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä
käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma -- mutta naiset sanoivat,
että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.

Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän
toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän
oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan
keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena.
Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole
maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa,
jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada
maistaa -- se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.

Voi pyhä neitsyt Maaria -- vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä
autat minua -- voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti --.

Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa --

Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi
niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi
antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden
omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.

       *       *       *       *       *

Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen
sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada
tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja
vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat
olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään -- tämän elämä ei ollut
niinkään helppoa, arvelivat he.

Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti
pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva
kiireesti hänen luokseen.

"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend -- olemme koetelleet
kaikkia keinoja. Lähde mukaan -- ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin
sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki -- mutta
joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"

Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että
ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa,
silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.

Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi
naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn,
painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja
toiseen -- mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.

Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä;
valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja
sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä
kasvoilta -- tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden
villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin
ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat
hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.

"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä
naisen saadessa lapsia."

"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa.
"Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin --"

"Ooh --!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi
Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti
kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.

"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän
hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät
pois.

"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun
luvanneen -- että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi --
silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.

Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten
hän pudisti kiihkeästi päätään.

"-- Minä olin linnassa sinä yönä -- minun miehilläni oli vahtivuoro. Se
tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika
minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina --"

"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa.
Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.

"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin
Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.

Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa
Erlendin mennä.

Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi
hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili
vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi
hän 'ei' -- ennen kituisi hän kuoliaaksi --

Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta
pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni
sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti
etelän puoleista rakennusriviä kohti.

Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas
keltaisenpunainen -- kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana
ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa
ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale
lehtimetsän kohdalla -- ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne
aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen
tuntu.

Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä
kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä
hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan
keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun
kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen,
kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen
pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi
karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä --
silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen
jähmettyneenä. Hieho makasi maassa -- se eli vielä, mutta utareet ja
toinen kylki oli syöty --

Kristiina, omani -- oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend
pakeni takaisin kirkkoon.

       *       *       *       *       *

Palvelijat toivat iltaruoan tupaan -- he eivät laskeneet alas pöytää,
vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja
leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat
vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut
korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut
paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen
eivätkä puhuneet keskenään.

Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen
kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän
kirja kädessä -- hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.

Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää
leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten
hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui.
Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään
Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat
sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan
penkiltä ja hävisivät ulos.

Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään.
Hän jatkoi taas rukouksiaan.

       *       *       *       *       *

Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle -- unissaan. Hän
nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui
jälleen.

Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille
paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.

Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli
palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat
mustat.

"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään,
Aan?" kuiskasi hän ukolle.

"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.

"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi
Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli
sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"

"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena.
Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän.
Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti.
"On kohta aamu --"

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun
almunanojain penkille -- hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin,
huntu oli liukunut niskaan.

Miehet nousivat -- he tulivat hitaasti häntä kohti.

"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme
jaksa enää --. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf -- ei sitä
tiedä, mikä tässä vielä on edessä --"

Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.

"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä
ovessa -- Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan
vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten
keskellä -- Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.

Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat
lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot
käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin
Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut
olla tällaista!

Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä
rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan
vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina
ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.

"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa -- Jumala, Jumala, auta --"

"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin.
Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän
vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja -- hiusrajasta ja huulien välistä,
mistä valui kinaa.

Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti
tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:

"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun --"

Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän
raosta.

Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista.
Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä -- hän aikoi katsoa ylös;
silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan --
hän ei uskaltanut kuulla totuutta.

Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka
ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen.
Erlend hyppäsi pystyyn.

Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan.
Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva
oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti
teuraseläimen sisälmyksiltä.

Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:

"Kristiina -- sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan
-- hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se
hengittää -- Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"

Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä
mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt
luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, -- siitä oli irrottunut
ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.

Muodoton sikiö liikahti -- äännähti -- ojensihe ja kehkeytyi
pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto
-- sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli
täydelliset sormet ja varpaat -- se sätki ja pihisi hiukan.

"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla,
särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä
olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti
Kristiinan heidän käsiinsä.

"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi
seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.

Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä
oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön
ja rauhan virtaavan ruumiiseensa -- hänen päälleen oli asetettu pieniä
pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty
mattojen ja nahkojen sisään.

Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota
hän ei oikein tuntenut.

-- "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --"

Jossakin liikuteltiin vettä.

Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden
luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika
nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi
sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.

Kristiina oli saanut lapsen -- se se nyt kirkui niin, ettei papin
sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin -- hän ei
välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.

Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:

"Sen pää -- sillä on niin kummallinen pää."

"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään
ihmeellistä -- tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti
henkensä puolesta."

Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen
sydämessään olisi liikahtanut -- jokin -- tuo oli hänen poikansa, ja se
oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.

Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili -- hän otti pienen valkoisen kääryn
Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin
viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa
pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät
vaatteiden keskeltä.

Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot
näin harmaina ja kurjannäköisinä -- missä, sitä hän ei nyt saattanut
muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen -- mutta
hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää
nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa -- pappi oli laskenut
toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus
valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan
verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät,
laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili
kauniisti ja lämpimästi.

Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.

"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo
kastettu."

Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt
lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit
olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä.
Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.

Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan
isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi
oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille -- se olisi
ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja
siksi, että hän oli pojan kummi.

"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä
sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.

Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen
kasvoja vasten:

"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen
ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän
laskien pojan taas Kristiinan viereen.

"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf
nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja
panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi
pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa
viereen -- hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen,
kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.



V


Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf
veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:

"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan
voinnista."

"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa
Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika
talossa."

"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi
huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän
pelkää varmasti --"

Erlend ei vastannut mitään.

Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa
Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä,
lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja
karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:

"Kas niin, Kristiina -- tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt
minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä --"

Kristiina sävähti punaiseksi -- hän oli säikähtyneen, mutta myös
iloisen näköinen.

"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti.
"Minä vien itse sanan."

Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.

"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka
päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja
äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."

Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin
hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven
takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.

"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"

"Ei kukaan", vastasi Erlend nauraen. "Pitäisihän sinun jos kenen
tietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla."

"Se on mielestäni varomatonta", arveli pappi. "Sanotaan Ylätunturin
metsässä olevan nykyään paljon susia."

Mutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. "Luulisin
ehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin
kauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana."

"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival -- siellä on pahoja
usvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata
liikkua turvallisesti talviseen aikaan."

"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi", sanoi toinen itsepäisesti,
"jos minun olisi pakko viskata omani pois -- jonkun haltiattaren
niskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei
sovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä
sanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä
mukaiset sakot -- mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman
mieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden."

Siihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti
palvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.

       *       *       *       *       *

Taivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä
iltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui
ja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.

Jørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa,
pilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa
kirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen
tulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina
kuuleassa hämärässä -- ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa
pihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden
keskellä.

Vastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän
jäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli
vierasta vastaan -- appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen
seiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan
vävynsä -- ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.

"_Sinäkö_ siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin --? Onko -- onko
jotakin --? Mistä syystä sinä taivallat näin --?" kysyi hän sitten.

"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan
silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina
sai pojan Maarian-messun aamuna. -- Hän voi hyvin", lisäsi hän
joutuisasti.

Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa
kovasti alahuulta vasten -- hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.

"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.

Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä.
Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.

"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut
sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä -- mene tiehesi!"

Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen
käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt
poveen. Lauritsa osoitti sitä:

"Oletko satuttanut itsesi --?"

"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla
pimeässä."

Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei
ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen
äidilleen --", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle.
Ragnfrid katsoi kummissaan miestään -- sitten hän tunsi Erlendin ja
tuli kiireesti tätä kohti.

Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää
toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin
sanoessa lopuksi:

"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti
täältä syksyllä -- ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."

"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen
seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet
luotamme."

Lauritsa palasi:

"Tässä on ketun ihraa -- huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy.
Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo
poskesi pehmeäksi -- miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin
katsomme."

Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen
ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen
johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä -- isäntä itse istui
vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli
poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä
paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti
hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona -- tämä
kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan
vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg
vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä
hänen kanssaan -- hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan.
Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei
muistuttanut sisariansa.

Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että
poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli
ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna
tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär
-- sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään
Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä
isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut
kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti
Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina
oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.

Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan
synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä
nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä
pappilassa -- kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.

       *       *       *       *       *

Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin.
Kuu oli häviämäisillään vuoren taa -- mutta tuhansia tähtiä säihkyi
valkoisten harjanteiden yllä. -- Hän toivoi papin olevan kotona -- hän
ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.

Mutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn
lekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä -- ja huomatessaan, että
tiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa
Bjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.

Audun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä
ääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle
ajaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti
hiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös
tervehtien Vapahtajaansa.

-- Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, -- niinpä läheni
loppu siis tuotakin vanhusta --! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien
puolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen
kohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.

       *       *       *       *       *

Levolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:

"Tiesitkö sinä tästä -- että Kristiinan asiat olivat niin?"

"Etkö sinä tiennytkään?" sanoi Ragnfrid.

"En", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin
joskus epäilleen asiaa.

"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan", sanoi äiti
viivytellen. "Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten
luulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme
häitä --"

"_Siihen_ hänellä olikin syytä", virkahti isä hiukan pilkallisesti.
"Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle -- vaikka sinä olet
hänen äitinsä."

"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid
katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan
turvautunut minuun."

Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti
vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta
hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.

Kristiina --, Kristiina -- hänen pikku tyttönsä --.

-- Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä
Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut
pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen
ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan
kohtaan -- pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja
ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut
Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta
aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen
mitään neuvoa -- ja niin se sai olla.

Isä meidän, joka olet taivaissa --. Hän rukoili Kristiinan ja hänen
lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä
Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli
pakko nähdä tätä talossaan.

       *       *       *       *       *

Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle
ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut
lähettää Erlendiä takaisin yksin.

"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend
eräänä päivänä.

Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä.
Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän
lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen
ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti
Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata
kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson
varrelta -- hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.

       *       *       *       *       *

He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen.
Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut
tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja
sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää
vaimonsa isää -- ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin,
kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.

Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli
ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin
näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti
kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat -- ja hän
tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita
taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän
aivan sokeasti. Erlend nauroi sille -- mutta sanoi vain tuntevansa tuon
kaiken itsestään.

He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend
oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli
kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi
oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua
sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli
majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi
majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen
jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti
esiin kolme neljä metsäkanaa -- hän oli pannut ne sinne menomatkalla
etelään -- pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen
ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.

Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan
sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.

"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi
nauraen.

"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi
Erlend, hänkin nauraen.

Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä
entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman
töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend
ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi
Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö
ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät
välkkyivät kuin lapsen -- hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen
käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.

Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan --
nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän
kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko
paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa
ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos --
oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin
viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet
enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että
joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja
käskettäväkseen, niin kukaties -- mutta nykyinen aika oli sellainen,
että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa
seikassa -- ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää
omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan
mies.

Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:

"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, -- ennen kuin saavumme minun talooni --
että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."

Lauritsa oli vaiti.

"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, -- "että minä haluaisin nöyrtyä
edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te
katsotte minun tekoni ansainneen --"

Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin -- ja hymyili sitten
omituisesti:

"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend -- minun sanoa ja sinun täyttää
-- voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te
myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää
tästä! -- Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut,
Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä --"

"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat
enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."

Lauritsa kohosi istualleen:

"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina --?"

"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä
kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."

Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään.
Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.

"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko
talven niin raskasmielinen -- hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan.
Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun
luonani."

Lauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:

"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas
terve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen",
lausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.

Mutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä
aivan varmasti -- vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti,
jolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan
valkoista olkapäätä -- etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi
sellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.

       *       *       *       *       *

Lauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen
vuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä
isänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan
rupesi pelkäämään.

Kristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai
jostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä
hän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi
käydä jälleen vuoteeseen.

Kyllä näkyi, että hän oli vielä heikko -- hän itki milloin mitäkin. --
Uusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin
ollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa
tälle -- mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi
viimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida
lapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja
tervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana
kapaloittensa päällä äitinsä edessä.

"Mikäs merkki sillä on rinnassa?" kysyi Lauritsa.

Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja --
näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli
itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta
hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:

"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki -- minä kouraisin sydäntäni,
kun näin kirkkomme palavan."

Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan -- tai kuinka paljon
-- tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut
-- hänen oma lapsensa -- tehdä hänelle tämän.

"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen
kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli
myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa
makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei
pitänyt hänen pojastaan -- Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä",
pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi -- oletteko milloinkaan nähnyt
niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä
uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:

"Haavard, sinun veljesi -- toinen poikamme -- oli kovin kaunis lapsi."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:

"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni --?"

"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. -- Nyt sinä et saa taas ruveta
itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.

       *       *       *       *       *

Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa
kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti,
että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain
pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli
ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka
oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi
Erlend oli häntä ensin kutsunut.

       *       *       *       *       *

Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa,
joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli.
Se oli uusi pappi, Sira Eiliv --. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä
ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.

Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni,
pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen -- sellaisetkin,
jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet
oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot
hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset -- kuin
keltaisenpunertava hiekka -- ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä
olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta
mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi
voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin
vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin
oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen
kirkkoonsa.

Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi
Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf
oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet
koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv
Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin,
mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.

Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen
kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle -- Sira
Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle
Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta
sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan
toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta
arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan
luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut
Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut
ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta
sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen
täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan
saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen
liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja
laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli
hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä
valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla,
sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla -- mutta pysymään
kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.

Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf
tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän
sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja
papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman
kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan
Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella
muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla -- sydämen uhria ja
pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia
ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.

       *       *       *       *       *

Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli
häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan
ollut -- pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa,
mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea
aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa,
ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli
käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin
valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli
-- silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni
alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret,
valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä -- hän oli niin kainon ja
hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään.
Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla
aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan
siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.

Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän
istuessaan illoin tuvassa --, kun siellä oli pelkästään miehiä.
Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja
tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin
hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta
toiset nauroivat hänelle.

Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa
asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit
ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin
varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla
elukoilla -- hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä
se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja
vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja
rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa
oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin
kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä
veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana
toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin
isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli
Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan
saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan
kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn
hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset
hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada
aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.

Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin
mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää
käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin
lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi
tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.



VI


Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen
Seljamiesten-messun -- lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo
Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa
ollut kaupungissa.

Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain
seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun.
Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta
aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä --
hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä
papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita
jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi
vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän
rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin
vuosikausiin.

Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora
vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean
piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.

Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä
vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren
nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä
itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta
kappaleen matkaa taemmaksi -- hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät
jännityksestä.

Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin -- he olivat jättäneet
messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv
jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan
Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.

Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa
ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään
papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös
metsään.

Erlend jäi seisomaan paikalleen -- pelottavan kalpeana kasvoiltaan.
Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia
ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa
koivua -- se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä
hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.

Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja
mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.

Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen
kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, -- sitten hän
viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen
itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.

Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen --
katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.

Erlend kohotti hiukan päätään:

"Gunnulf -- oliko tämä tarpeen --? Oliko tarpeellista vaatia häneltä
tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle
synninpäästöä?"

Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:

"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi
istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen
sielumessun ja haudan vihityssä maassa -- minä ripitin syntini
Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö
se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"

"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "-- kantanut
Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, --
niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten
syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä
vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen
elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan -- et sinä
voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän
suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata
ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että
olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten -- enemmän sinun kuin
omien syntiensä tähden."

Tuokion kuluttua Erlend sanoi:

"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin
riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta
vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko
elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on
side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on
tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla
epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."

"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan", virkkoi pappi
hetken kuluttua. "Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita
lakeja -- mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan,
jotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi -- ja saatoit
viimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme
tästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon
aikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa
ja miestä vastoin sukulaisten tahtoa." Hän istuutui maahan, kietoi
kätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen
laaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. "Tiedäthän itse
kylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita -- kuinka luulit
voivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja
--"

"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä
olin Elinen kanssa", sanoi Erlend hiljaa. "En ole milloinkaan unohtanut
sitä --"

"Tuskinpa olisin tehnyt sitä", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä,
"jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta
neitoa -- joka oli lapsi sinun rinnallasi."

Erlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:

"Erlend -- etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne,
mikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen --
nunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen
isänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies -- ja että hän oli suurta
sukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?"

"Tietysti ajattelin" -- Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. "Munan oli
luvannut pitää hänestä huolta --. ilmoitin siitä Kristiinalle."

"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan
kunniasta --"

"Hän ei ole sellainen kuin luulet", sanoi Erlend lyhyesti.

"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä
tarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen
kartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon --"

Erlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.

"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen
veljelle --!"

"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle", sanoi pappi, "enkä minä ole
hänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään
-- ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni
mukaan."

"Hyvä." Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. "Kyllä
tiedän -- ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla
luokseni Brynhildin taloon --"

Pappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.

"Brynhild Flugan --"

"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?"

"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään
ripissä", sanoi pappi hetken kuluttua. "Hän kuolisi varmaan mieluummin
kuin sanoisi sellaista kenellekään muulle." Gunnulf istui vaiti vähän
aikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:

"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend,
jonka tuli kaitsea ja suojata häntä -- on sinun tekosi mielestäni
vieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit
hänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja
Aashild-rouvan taloon."

"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä", sanoi Erlend hiljaa.

"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme
hengen -- yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa."

"Samantekevä", sanoi Erlend kiivaasti. "Minä pidän Aashild-tädistä."

"Tiedän sen", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen
halveksuvaan hymyyn, "koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata
Lauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut
hänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun
ystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon --"

"Herra Jeesus sinua!" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf
jatkoi:

"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta
syntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä --
odottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä
-- hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton --"

"Tiedän, tiedän!" Erlendiä puistatti. "Tiedän hänen ajatelleen sitä
kesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo --
olenhan minä sinun veljesi!"

Mutta toinen jatkoi säälimättä:

"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi -- ja jos
minä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon -- niin minä olisin
vapauttanut itseni tuosta toisesta -- Herra armahda, ennen olisin
tehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen
kuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt
--"

Erlend istui ääneti ja vapisi.

"Sanot olevasi pappi --", sanoi hän hiljaa. "Oletko niin täydellinen
pappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä -- naisen kanssa?"

Gunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.

"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä -- mutta minä voin sittenkin
vastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää,
miten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon
sinulle, Erlend -- vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla
ole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen
pyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi
ja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi -- niin opetamme
me kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu
epäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän
huulemme -- mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin
tiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka
hän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää
eikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti
on yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille
kuin näille viljaville rinteille --"

Erlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun
hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:

"Pappi taikka maallikko -- koska et siis ole perin ankara
siveellisyyden mies, niin etkö käsitä --? Olisitko sinä voinut tehdä
naiselle, joka oli maannut sylissäsi -- synnyttänyt sinulle kaksi lasta
-- niin kuin täti teki miehelleen?"

Pappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:

"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä --"

"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen
kerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän
kanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn,
joka lauloi ja soitteli heille -- minä seisoin hänen polveaan vasten.
Silloin huusi Baard-setä tätiä luokseen -- hän oli sängyssä ja tahtoi
tätiä jo nukkumaan -- hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä
sanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin
he katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että
rupesin tajuamaan -- että ehkä se oli totta.

"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan,
missä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua
salissakaan -- juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran
Jeesuksen nimessä, Gunnulf -- en usko, että miehestä voi tuntua siltä
kuin Aashildista tuona iltana --.

"Ei, Gunnulf -- murhata nainen -- tapaamatta häntä toisen vierestä -- ei
--"

Mutta Erlendhän oli sen tehnyt --. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut
sanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:

"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?"

"Uskoton!" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.

"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se,
että hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen
kertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu."

Gunnulf nyökkäsi hitaasti.

"En. Olet oikeassa", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.

Mutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta -- hän
nytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.

"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen
ympärillään koko kevään -- enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan
sopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle.
Ellei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa
nähdessäsi hänet, saattaisi luulla --"

Gunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend
pystyyn -- ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi
häneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään
ranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi
järkähtämättä.

Silloin Erlend talttui. "Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet
pappi", sanoi hän hiljaa.

"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua", sanoi Gunnulf vetäen
suutansa hymyyn -- Erlend hieroskeli ranteitaan.

"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat --"

"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui
merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein
maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta
se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."

"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule
sellaista aikaa."

"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla --"

He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:

"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja
sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene
Nidarosiin niin kauan kuin _hän_ on siellä." Hän hymyili hiukan.

"Gunnulf! Minä en tarkoittanut -- älä lähde minun luotani noin --"

Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään,
sitten hän sanoi:

"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend -- koska sinä tiedät minun
tietävän sinun asiasi. -- Istu!"

Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen
eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin
ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:

"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf -- aiotko ripittää itsesi minulle?"

"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend
näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri
kiertämiään käsiä.

"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku
ihana rouva -- siellä etelämaissa --"

"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa
rakkaudesta -- Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut
määrättiin papiksi --?"

"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät
kadottavansa meidätkin --"

"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä
ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena.
Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin
palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."

"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.

"Ingrid, hoitajattareni."

"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend
naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. -- Mutta
olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut
määrättiin papiksi jo lapsena."

"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän,
jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa
lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi
niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut
milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni -- vasta
kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja
neitojen pitävän sinusta."

"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni
miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja
käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen,
jossa tapasin _hänet_ -- minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja
isäni sulki minulta ovensa --"

"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa.
"Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."

"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend
nauraen.

"Isä ja sinä ette olleet ystäviä -- minuun hän kiinnitti niin vähäisen
huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta,
sen tiedän -- mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun
verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli,
olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä
olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä
olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen
kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"

Erlend makasi kasvot maata vasten.

"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.

"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon.
Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla
hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"

"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.

Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta,
hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli
kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä.
Ratsastaja oli Erlend.

       *       *       *       *       *

Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko
oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta
vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys.
Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi
kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt,
tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja
katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan
sinessä puiden latvojen yllä.

Hän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. -- Näin oli tämä
vaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
Pitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten.
Lepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut
karjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten
hyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja
ihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen
pitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja
rakennusten ohi -- ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä
hellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin
paisteinen päivä.

Kristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui
silloin tällöin kohdalle -- tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie
kohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten.
Kristiinaa ei pelottanut -- hänestä tuntui kuin munkki olisi
näkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä
olet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile
puolestani!

Herra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi --. Hän kaipasi
matkan päätä -- tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun
syntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen
ja jumalanpalvelusten painon -- kaipasi puhdistusta ja vapautusta --
hartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä,
poikaansa kantaessaan.

Tämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli
tullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan
Budvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän
laitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi
pukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui
niin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun
kivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.

Laakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine,
metsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu
kattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.

Hänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt
aivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa
ohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen
välillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin
väsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa -- nämä olivat kulkeneet
paljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas
Nidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut
ajatella, että Naakkve painoi selässä.

-- Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla.
Ja vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen,
oli paita varmaan hangannut ihon rikki.

Tiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen
ohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat,
jotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin -- raskaat lautapyörät
tärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan.
Kaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta
pyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis -- muuten oli tämän
puolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla
vähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat
hänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään
tarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän
kansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.

       *       *       *       *       *

Vähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen
vihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski
lapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että
Kristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän
otti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä,
ja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut
ja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen.
Päällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja
irrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa.
Kristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi
syöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.

Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös --
näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra
seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui.
Se oli Simon Andreksenpoika.

"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli
hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen
mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy;
kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma -- että
tapasin sinut -- mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani --?"

"Mitä sinä loruat --? kuinka olet voinut, Simon --?"

Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen
rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi
panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja
katsoi maahan:

"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys",
nauroi hän sitten. "Poikahan se on? -- Erlend Nikulauksenpojalla on
onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten
kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin,
nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.

"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina
jotakin sanoakseen.

"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita
täälläpäin."

Kristiina muisti nyt kuulleensa -- Husabyn tulopidoissa -- että
Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin
Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.

"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti
tällä kulmalla --"

"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.

Simon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:

"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta."

"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena", sanoi
Kristiina. "Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan
tuota naimaliittoa."

"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani -- pian se kai leviää
tännekin." Hän mietti hiukan: "Gjavvald kuoli syksyllä -- hän putosi
hevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen
kuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on
äkkijyrkkä rinne -- ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän
kihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla
Osloon." Simon vaikeni.

"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?" kysyi Kristiina arasti ja
ahdistuneesti.

"Olisi mennyt", sanoi Simon. "Ja hän sai tälle pojan --
apostolinmessunpäivänä keväällä --"

"Voi, Simon!"

Sigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät
kasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat
ja lapsekkaat pienet hampaat -- niin oli Simonillakin ollut. Kristiina
muisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli
näyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli
tutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset --
mutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja
nauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin
iloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon
kiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan
lakkaamatta -- Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan
eniten Sigridistä.

"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä", sanoi Simon. "Siksi hän
tahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan,
ennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät
toisistaan -- minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli -- aina he nykivät
toisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat -- tämä
tapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän
kukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän
oli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä -- No, hän ei pannut vastaan,
onhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan -- hänelle ei vain kelpaa
oikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia
tauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun
Sigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.

"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon -- Halfrid, vaimoni,
järjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja
silloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta."

He olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:

"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon."

"Ehei." Sitten hän naurahti. "Mutta minä alan pian tottua
onnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies -- isä ei kyennyt
lähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta
poika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei
tuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne."

"Entä sisaresi", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. "Minne hän joutuu?"

Simon katsoi maahan:

"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin", lausui hän hiljaa.

"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!"

"Ymmärräthän sinä", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, "että
pojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä
olisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut
olla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä
kohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle -- älä sitä luule. Ei
isäkään -- vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö
sinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta
poikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä."

Kristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon
vaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten.
Tämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan
omille ja äidin vaatteille.

Simon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:

"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani."

"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta", sanoi Kristiina hiljaa, "että
minulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos
minä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni --"

"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla",
sanoi Simon. "Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina", lisäsi hän
hiljemmin.

Tämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla
Tunsbergin kautta. "Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa
saavuttaa palvelijani."

"Finnkö sinulla on mukana?" kysyi Kristiina.

"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä
muistat hänet?" kysyi Simon ilostuen hiukan.

"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.

"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä",
vastasi Simon.

"Sinulla ei ole itselläsi lapsia", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.

"Ei", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti
pois.

       *       *       *       *       *

Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi
sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut
ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.

Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei
olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen
isän sukulaisilta -- ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei
kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta,
pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä
sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei
olisi hennonut tehdä -- vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun
isäni ei olisi tehnyt sitä.

Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa
pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät
työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy
pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia
häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi
kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!

Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä
-- näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen
rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka.
Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa,
kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää --!

Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi
ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani:
Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!

       *       *       *       *       *

Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan
kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen
näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita
kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista
toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu.
Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko
niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti
aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine
ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine
viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.

Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia
kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen
isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa
toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine
kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen
rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon
kauniita taloja!

Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn
ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet
kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti
näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.

       *       *       *       *       *

Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa
Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös
kirkon länsipäätyyn -- sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.

Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan -- Jumalan
henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen
jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi,
tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa -- nyt hän ymmärsi
nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka
todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina
joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois
kaikesta, mikä on rumaa -- synnistä ja häpeästä ja saastasta.

Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä
olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä.
Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina
korkeuteen -- kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein
kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui
Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä
olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi
kultaa.

Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit
päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen,
katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä
avaruudessa -- sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.

Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman
välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella -- jota hän
oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.

Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle -- muisti isän
tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti
rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin
metsässä -- pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle
lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen
läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja
ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat -- mutta
vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit,
kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä,
toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen
patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän
näki, miten syvällä tomussa hän oli.

Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli
oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin
oli ymmärtänyt niistä sanaakaan -- oli osannut ne niin kauan kuin
muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli --

Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui
ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen
kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi
pahantekijän tavoin.

Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän
puristi lasta rintaansa vasten -- se oli terve kuin omena, punainen
ja valkoinen kuin ruusu -- se oli nyt valveilla ja katsoi häneen
kirkkailla, suloisilla silmillään.

Synnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty
esiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä,
sanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo
mursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun
valuessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.

Naakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden
lapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt
viatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani -- tullakseen
kirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.

Kaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani?
En, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista
ajatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan,
liikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum.
Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo --. [Sieluni ylistää
Herraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän
lauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan
sitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut
oman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta
-- tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden
laki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi
sanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.

Nyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman
isänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken
aikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin
mitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän
itki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan
jumalanpalveluksen aikana -- vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen
lähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan --
kaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän
välissään.

Hän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi
pimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet
kulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa
ylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja
kuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva
alas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon
ympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden
keltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat
kuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään,
kuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän
auttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja,
jotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan
päällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä
muistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen
tämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin
kirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa
olisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen
kaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä
maailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi -- Herra, verelläni
kirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä
noille soturiraukoillesi.

Kristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot
kääntyivät häneen -- tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen
sielunsa -- ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.

Eikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä
levähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani,
siksi etteivät kärsineet Jumalan lakia -- eikö sinne rakennettu
kirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille
Jumalan käskyjä?

Kristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä
tappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te
oppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä,
Kristiina Lauritsantytär?

Kyllä, kyllä, herra kuningas!

Olavinkirkko kotona -- Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean
hirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi
pelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan
kunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat
asumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli
veistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran
huoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä,
tulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta
ihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.

Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden
tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa --
hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?

Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka
oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli
pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä,
ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.

Mutta pahat työt olivat hänen omansa.

Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea.
Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän
surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset
-- ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen
hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa
tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa
Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa
ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää
luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.

Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle
yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.

Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa
toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita
varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta
sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.

Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli
vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä
vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen
-- ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet
ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen
ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten
siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut
tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin
tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi
kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi
tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi
äiti, äiti, äiti --!

Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta
ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun
hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli
liejuista ja täynnä törkyä.

Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!

Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena
oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa
päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut
häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina
pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen
toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.

Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi
laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä
ja äiti jaksaneet kestää kaiken -- kolme lasta he olivat kadottaneet
pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset
vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki
koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet,
ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän
tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.

Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa -- jos he olisivat
ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa
--. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!

Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut
poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten
toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä,
jotka olivat rakastaneet häntä -- tappanut itsensä ja joutunut
perkeleen huomaan.

Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden
merkki rinnassaan.

Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan
lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja
jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman
puoleni sopimuksesta.

Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä
ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää
pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei
olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen,
että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi -- silloin
saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan.
Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että
paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä
hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille.
Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi
että hän oli ruma ja sairas -- huomatessaan miehensä surevan sitä,
että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli
tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse
viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti
hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä
nainen -- hän oli ollut huono vaimo.

Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?

Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun
tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä
kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa
minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!

Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus
meis.

Ne projicias me a facie tua --

Libera me de sanguinibus, Deus, Deus salutis meæ --

       *       *       *       *       *

Jumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi
talonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä,
nousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi
raahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja
pitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli
aivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat
siten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.

Heidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä
lattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.

       *       *       *       *       *

Hieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän
edessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui
itkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa
niin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina
kaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.

"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo
Husabystä?" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot
olivat aivan turvonneet itkusta. "Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf,
puhui tästä, aivan niin --"

Hän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin
vaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.

"Katsokaahan -- ymmärrättehän -- tässä pitää olla todistajia ja sen
sellaista -- te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin
leivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai
mielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan
tänne", sanoi hän kirkonpalvelijalle. "Teidän miehenne olisi myös
pitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt
asianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.

"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten
on Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme -- en tiedä onko Gunnulf
puhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun,
niin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika.
Tuon tuossa" -- hän osoitti lasta -- "voitte jättää majalaan. Te
tulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne
sanoneen?"

Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän.
Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja
punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he
panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.

Herra Paal olisi laskenut hänet ulos -- mutta sitten hän kysyi,
tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun
ääreen.

Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella,
jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä
takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.

Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä
porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään
läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa
kultaista kirstua kohti.

Pappi katsahti häneen -- vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina
pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi
pyhäinjäännöstä vasten.

Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina
varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä -- hän puhui
koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.

Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas
ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea
tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi --
lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan
puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta -- se
oli kai taas nälkäinen.

Äiti oli kuolemanväsynyt -- pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja
kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti --
ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja
vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle,
josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli
kuin reikäinen seula sateessa.

Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta
mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle
sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle --
siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.

Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin,
märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo -- sen
takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan
kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli
laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare,
Regina Coeli -- iloitse, taivaallinen kuningatar -- sillä hän, jota
sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli.
Halleluja!

Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin
jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin
kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa
ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan
Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi
käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.

-- Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä
sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.

-- Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi
aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas
oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään
muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien
puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei
kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän
ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo
kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä
ansaitsemattoman armon tähden.

Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti
hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha
luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi,
hakiko hän majapaikkaa.

Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien,
veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka -- ja hän oli
niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan
tuon vaimon naisten yöpaikkaan -- "ja anna vähän kalmusvettä hänen
jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla --"

Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä -- se oli ulkopuolella aitauksen,
kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa,
ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve
tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt
koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään
tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli
tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta
miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja
vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse,
kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.

Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon
rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli
pahanhajuinen ilma -- siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava.
Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön,
josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä
sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten -- vuoteessa oli niin vähän
patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun
jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.

Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja
valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle.
Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja
katonharjan välillä.

Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja
kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi
-- hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.

Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän
katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.

Munkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta
nahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän
hymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.



II

HUSABY



I


Vasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne
tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta;
näiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta
Erlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa -- herrat
olivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor
Graut Godøysta -- hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta
Erling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli
istunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka
vihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan
perillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan
kanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi
silloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos
Lauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen
kanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan
joukkoon:

"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme -- Pohjoislaakson kauneimman ruusun.
Ja sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos
minä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita,
joista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin,
Kristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin
kulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon
asti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet
ja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson
miehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen -- opettamaan
neuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta -- ne hoitavat
niin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo
Lauritsa --"

Herra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.

"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin -- kuulutteko te suureen
henkivartiopäätöskuntaan?"

"En, enhän minä", sanoi Lauritsa, "ratsastan vain neuvotteluun, kuten
toiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne."

Mutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin
saanut taivutetuksi hänet -- ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin
ja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet
lähteä.

"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?" sanoi
Lauritsa. "Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen
kuin hänen äitinsä." Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina
ihmetteli.

       *       *       *       *       *

"Mitä tämä tietää, isä?" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen
kanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.

Lauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt
kymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja
töppöset jo joulusta alkaen.

"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen",
lausui tytär jälleen. "Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras
hoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen.
Erlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen
taholta -- he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä
hänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen
vallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena
ollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa --"

Lauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän
jäätyään kahden hän kysyi:

"Mistä Erlend tämän asian tietää --? Munanko on kertonut?"

Kristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta
palatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse
lukenut sen Erlendille -- tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija.
Siinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen
Norjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan
hoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat
seisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma
äiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos
Norjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin
ruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen
vanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan
sukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin
kanssa Hamariin.

"Eikö hän maininnut", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven
lihavaa leuan alustaa, "että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat
nousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli
pitkin laaksoa pohjoiseen -- kuninkaamme nimessä?"

"Tekö!" pääsi Kristiinan suusta. "Oletteko tavannut Munan Baardinpojan
syksyllä?"

"Olen niinkin", vastasi Lauritsa. "Mutta kovinkaan sopuisia me emme
olleet."

"Puhuitteko te minusta?" kysyi Kristiina nopeaan.

"Emme, hyvä lapsi", sanoi isä naurahtaen. "En muista sinusta olleen
puhetta sillä kertaa. -- Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun
miehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?

"Niin luulisin", vastasi Kristiina. "Sira Eiliv laati Erlendille
tuonnoin kirjeen -- ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö
etelään."

Lauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan
hänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.

"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?" kysyi
Kristiina.

"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi isä, yhä edelleen
hymyillen. "Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa,
johon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan
ystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan
siitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten
suojeltaisiin."

Kristiina sanoi hiljaa:

"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain
katsomaan Naakkvea ja minua."

"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan", sanoi Lauritsa. Sitten
hän nauroi: "Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!"

Hän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli
ollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran
kun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.

       *       *       *       *       *

Sillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa
-- siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa,
aivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen;
ylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin
kaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla.
Kuningas Skule oli rakentanut tämän talon.

Erling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli
purevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase-
ja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute
Erlendinpojalta.

Erling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan,
mutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan
hän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet --
hänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset;
itse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa
kaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että
kaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös
erittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman
järkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan
pyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita,
oli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen
Erlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista
Stovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka,
mutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.

Erlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen
kesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan
erittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli
tuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.

"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling", virkkoi
hän, "saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan
halkomaan meren aaltoja --"

"Margygren -- onpas sillä kamalan pakanallinen nimi", sanoi herra
Erling naurahtaen. "Aiotko siis lähteä sillä etelään?"

"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni -- hänkin sanoo, että se
on pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on
sellainen sisämaalainen -- hän ei kärsi koko merta."

"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen", sanoi Erling
kohteliaasti. "Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii."

"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi
messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille
hengellisiä kirjoja -- se on -- jollei oteta lukuun olutta ja
herkkua -- tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa
hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta -- he suutelevat luullakseni
hänen hameensa helmoja -- minun omat miehenikin ovat muuttuneet
tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa,
joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun
olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen
kun viimeksi kävit luonani, Erling. -- Ihmettelen muuten, että tahdoit
tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.

"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika
kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä?
Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."

Mutta Erlend nauroi: "Niin minä odotin itsekin."

"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra
Erling.

"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.

"Se käy hankalaksi -- yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra.
"Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."

"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.

"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi -- sehän onkin luonnollisinta."

"Ei aivan niinkään -- minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden
kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut
käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.

"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt
tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee
uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"

"Viime Mikon-messun aikaan -- hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."

"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling.
"Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja
laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain
käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero
muonineen ja hevosineen -- yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle
-- mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä
ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät
suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen
käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika --
hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli
jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että
rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi
melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan
palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita
ja hevosia ja aseistettuja miehiä -- mutta hän ei ollut lähettävä
Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia,
ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä
yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo
Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."

Erlend istui kuin salaman lyömänä.

"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun
kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."

"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran
minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa
Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki --
sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen
sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä
seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa -- rouva Ramborg, hänen
isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia,
ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies,
on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan --
joskin hän harvoin sitä käyttää."

"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi
Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin
hellät ystävät."

"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei
haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun
olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."

"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti,
jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän
ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt
itse pulassa."

"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti.
"Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan
sinetillä -- vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On
hänellä muitakin vaikeuksia -- ne hommat, joihin hän oli sekaantunut
ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana
Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa -- mutta sitä on vaikea selvittää
ilmaisematta erästä, jota me emme --. Totta puhuen, Erlend, --
minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi -- mutta sinä voit
vahingoittaa itseäsi sillä."

"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend.
"Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa
maassa että muualla."

"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen
-- niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut
herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä
vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen
poikaansa tuhon teille."

"Uskotko sinä teidän pystyvän _siihen_", kysyi Erlend ääntään alentaen.

"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin
uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", -- hän kohautti
olkaansa -- "pahansuopaa ja -- joutavaa puhetta. Ja sitä meidän,
Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."

Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi
toimittaa ruoka pöytään.

       *       *       *       *       *

Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa
uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen
isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais-
ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista,
perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä
itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja
vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa
miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta,
olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä
kinnas, kuten sananlasku sanoo.

Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne
juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja
rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut,
levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän
oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja
jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara
tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina
havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut
rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli
lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.

"-- Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin
kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi
etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan
lähteä etelään -- "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman
näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää
ymmärrä, mistä on kysymys."

"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi
Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo
Lauritsa Bjørgulfinpoika -- haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat
sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä,
yksinkertainen nainen -- ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa
puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja
ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta
alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu --"

Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin
täytyi siirtyä etemmä.

"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun
heidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin
--"

"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta --"

"Tunnemme mekin sen sananparren", virkahti Lauritsa; hän ja
Erling olivat tulleet toisten luo. "Ja kuitenkin, Haftor, minulle
kävi hullusti tässä talvella -- aioin sytyttää lyhtyni tuoreella
hevosenlannalla --", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle.
Erling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle
kunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.

"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa,
mitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten
aikeista ja juonista?" sanoi Erlend. "Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä
asettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra -- voimme
yhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme --
on minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta.
Te istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä
niissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta --"

"Niin", sanoi Erling-herra. "Voisipa melkein sanoa, että meidän
keittomme keitetään naapurin padassa -- me norjalaiset olemme kohta
kuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro --
syö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon:
hän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan
ensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme
tätä puhetta -- Bergenissä tai Nidarosissa -- mutta niissä määräävät
nyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. -- Mitä sanot sinä, Erlend
-- sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on
Trondheimissa?"

"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren -- jos te tahdotte, että pata on
kannettava takaisin oikeaan lieteen, niin --"

"Juuri niin", sanoi Haftor. "Liian kauan on meidän Pohjolaisten
täytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää
kaalia --"

Lauritsa puuttui puheeseen:

"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani
puhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra
Erngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä
miehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa
molempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä
oman kuninkaamme maassa."

"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa,
niin tiedätte enemmän kuin useimmat muut", sanoi Erlend.

"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa,
ei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten
kapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka
me nyt aiomme pitää Oslossa -- osoittaaksemme kaikille, jotka vielä
eivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä
mieltä siitä."

He olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran
meluaviksi -- lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli
nukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:

"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa
teitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä,
hyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan
päivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin
tavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä
minusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan."

"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen", sanoi Haftor
Graut.

Mutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä
säädyllisenä, mutta ei osannut: "Sinä!" hän sanoi purskahtaen
röhönauruun, "sinäkö, sukulaismies! -- Sinä, Erlend!" Hän läiskäytti
Erlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.

"Ei, Erlend", sanoi Lauritsa rohkeasti, "siihen tarvitaan muuta kuin
pelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun
kuin leikkimään kettua hanhitarhassa -- niin me Norjan herrat olisimme
liian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä -- vaikka
hanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin
houkutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä -- niin itse hän ei
hulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei
hän sitä unohda."

Keskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend -- hänen
silmänsä säihkyivät:

"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!"

Toiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi
sitten:

"Herra varjelkoon meitä siitä -- jos meillä olisi joukossamme semmoinen
mies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla."

"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.

"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista,
Erlend -- tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet.
Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku
seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen
vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli
hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko
tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita -- taikka heidän
sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen
nähden -- niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin
osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin -- niin oli ennen isäimme
aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend -- työkansa, joka
sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka
saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli
polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa -- maakansa, jonka täytyi
kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa -- sen minä luulen kiittävän
Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja
tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja --"

"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti
päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään -- tämä säteili
valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku
oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi
tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi
tarkkaavaisesti miesten puhetta.

"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas
ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta,
että heillä on ollut useinkin kovat ajat -- ennen vanhaan, kun
kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan.
Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta
tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa
ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä.
Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan -- että heidän omat
isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin,
Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös -- ja sattui joskus, että
heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien
vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä
isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar
Darre -- hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi,
Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa,
Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa
joutuu meidän käsiimme -- en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu
lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he
kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa
asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko
liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin
se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, -- mutta myös
voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella --"

Lauritsa nyökkäsi.

"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.

Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:

"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka
nousivat alhaisista oloista herroiksi -- miekkavallan aikana -- kuin ne
lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen.
Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä -- luulen
vanhan puheenparren -- 'suvusta suurin harmi' -- johtuneen juuri
heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra.
Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa,
silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa
suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme
palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla.
Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka
ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."

"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi
Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän
meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa
taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella
ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme
kanssa. -- Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen
korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."

"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin",
sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"

"Miksen minä ole kuullut!" Erlend nauroi ääneen "Mutta näkemättä se on
vielä --"

Erling Vidkuninpoika sanoi:

"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet
palvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija."

Erlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:

"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan
kiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma,
minä luulen heidän pitävän minusta." Hän hieroi hyväillen poskeaan
Kristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja
marni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. "Mutta
tämä vaimoni tässä -- hän on mitä palvelevaisin rouva -- vaikka teillä
ei olekaan syytä uskoa sitä -- sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät,
Kristiina!"

Orm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla
ylös ja lähti ulos.

"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut", sanoi
Haftor hymyillen, "ja syy on teidän -- olisitte antaneet minun jutella
rauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi."

"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille,
emäntä", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi
hymyillen:

"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä
iltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia
edelleen --"

Orm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan
lisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti
tuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm
Erlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli
kaunis, säädykäs käytös.

Eräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt
ja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja
lähti palvelusneitojen kanssa ulos.

Miehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat
toisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:

"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla
sotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla --
pohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla
voimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin.
Se on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä
sopimusta -- eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin.
Arne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut
puhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi
vuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?"

Erlend läimähytti kätensä yhteen -- hänen kasvonsa loistivat:

"Mitä minä pitäisin siitä --!"

"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata", sanoi Erling
hillitsevästi. "Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen
lääninherroilta -- neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä
sopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat
vielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä -- ja
muistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut
epäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan.
Hän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki."

Erlend näpsäytti sormiaan:

"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te
haudotte mielessänne", kysyi hän ääneen nauraen, "että Erlingistä
pitäisi tehdä kuningas?"

Erling sanoi kärsimättömästi:

"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta --"

"Herra varjele -- laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun
puhuneen täyttä totta koko illan -- no, yhtäkaikki, puhukaamme siis
täyttä totta -- kerro minulle kaikki, sukulaismies!"

       *       *       *       *       *

Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend
pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden
katsomaan heitä pitkäksi aikaa.

Miten kaunis hänen vaimonsa oli -- ja kaunis oli heidän poikansakin.
Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä -- heti kun hän oli
paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat.
Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten
hän riisuutui hitaasti.

Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä -- kolme
neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen
haaløygalaislaivan päälliköksi -- mutta Haftorilla ei ollut lainkaan
kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän
ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei
Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän
oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli
tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia -- hän saisi
valita mielensä mukaan.

Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys,
sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät
vain poika. Ja kuitenkin -- sama herttainen, nuori Kristiina hän oli
yhä -- kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan
imeväisen.

Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon,
raukka -- olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend
kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi
pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta
peittämään tuhka -- mutta hän ei viitsinyt.

Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan
pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä -- sitten
vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava
kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui
hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin
Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä
mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa
vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.

Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling
Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat
irrallaan aidan takana,

"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa,
"luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan
ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen.
Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen
ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle?
Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen -- Erlend
on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan --"

"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling
Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas,
että ymmärtää pysyä poissa -- hän pelkää muuten käyvän liian selvästi
ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat
molemmat. "Siinä on se hankala paikka -- niin, tehän sen tiedätte
paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on
siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme
oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua
ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta -- meillä ei olisi varaa
jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa
kanssa ja hoitamaan tilojaan -- miten hoitanee niitä", lisäsi hän
nähtyään Lauritsan ilmeen.

Lauritsa hymyili vähän.

"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi
puolellemme, niin luovun siitä."

"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva
enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista -- kuten itse
sanoitte --, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin
eteläpuolella -- jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä
Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle
näissä asioissa --"

"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.

Lauritsa vastasi hymyillen:

"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin
-- taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja
molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin -- hän voi saattaa
aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi
liian kovaääniseksi --"

"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä --"

"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin
hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään --
vävyni ja minä olemme liian erilaiset."

Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:

"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa
einettä lainkaan?"

"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään -- olen nälkäinen
kuin susi -- ja janoinen." Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta,
joka oli seissyt hänen hyväiltävänään. "Minä ajaisin sen miehen, joka
hoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä
olisin isäntä."

"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden", sanoi Erlend. "Hän on
saattanut erään palvelusneidon raskaaksi."

"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä", sanoi Lauritsa kohottaen
kulmiaan, "että mies on korvaamaton, kun --"

"Emme, mutta ymmärrättehän te", sanoi Erlend nauraen, "että Kristiina
ja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen -- ja he tahtovat saada
minut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät
kumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore
tahdo hänkään -- mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina
pelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja
onkin Ulf Haldorinpoika -- silloin kun hän on kotosalla."

Erling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi
vävylleen:

"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin --"

"Aivan niin", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. "Ettekö te voi puhua
hänelle, appi -- poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan
syöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko --"

"Hän pitää kovasti pojastaan", sanoi Lauritsa hymähtäen.

"Niin pitää." Erlend pudisti päätään. "Hän saattaa istua kolme tuntia
Sira Eilivin kanssa -- puhellen siitä, että poika on saanut punaista
sierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka
hänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut
kaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos
Naakkvemme jäisi hampaattomaksi."



II


Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät
Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari
Gunnulfin kaupunkiasuntoon.

Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja
iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan
lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.

Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta
Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin
olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt,
ettei jaksanut lähteä mukaan.

Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin
asti -- molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut -- viimeisellä
taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi.
Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan
hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja
tämän sisar -- muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti
haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:

"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän
suuttui --"

Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei
ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako
vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne -- Kristiina oli
tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm
oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna,
heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt
hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän
uhkaavalta -- Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.

Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät
hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin
mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään
vajonneet ja tummien kehien ympäröimät -- katse oli outo ja synkkä.

Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen -- siitä pitäen, kun
hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut
silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja
hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi -- synnytys oli ollut
helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja
Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle -- hän oli itkenyt ja
rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. -- Toiselle pojalle
oli annettu Lauritsan isän nimi.

Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia -- hän tiesi, ettei Kristiina
ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle.
Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän
hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä
Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille
ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei
hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään
ja niin iso -- kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella
vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta,
veljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin
puolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että
hänen sydäntään aivan ahdisti.

Orm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt
viisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei
hän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli
melkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja
kapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen
silmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten
mustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi
kuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni
alakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan,
kiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä
hiukan etukumarassa.

Kristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän
luona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa
kevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa,
jonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi
ristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari
Gunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen
kirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik
Finninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.

Tupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään.
Talo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf
muurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä
maissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella
pitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä
kirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen
messinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.

Vieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki
tämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja
miespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli
siinä köyhääkin kansaa -- vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli
kaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten
penkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla
oli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä
särvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket
olivat haljeta.

Kaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa.
Mutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi
vähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka -- tai juuri
siksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista
almunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen
omasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen
luonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta -- muuten he
menivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla
ja kaljalla pirtissä.

Heti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat
lähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö
he tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten;
mutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi
erityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona
yöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten
pyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai
olutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen
huppuviitan ja sanoi:

"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä
levolle. Audhild pitää teistä huolen -- te nukutte varmaan minun
palatessani kirkosta."

Mutta Kristiina pyysi päästä mukaan. "Siksi minä olen tänne tullutkin",
sanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi
hänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen
saattueeseen, joka lähti pappilasta.

Kellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan
korkeudesta -- kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä,
märässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia
pieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.

       *       *       *       *       *

Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen,
jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä
kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa
Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja
kirjoineen. -- Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle --

Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua
mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi
arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti -- hän sanoi sitä ylpeyden
kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä
töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita.
"Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa
sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon --"

Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä
hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun --
ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä
-- ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.

Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei
kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet -- ja
molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen
lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta
syntielämästä -- ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että
Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli
antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.

Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut
täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa
valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän
siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä,
joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet
tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin -- ei
hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin
eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut
mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut
antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli
tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin
veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden,
kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä
Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen
ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli
opettanut hänelle.

Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen
sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden,
sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden
tähden -- oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan
kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden
omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on
kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen
silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen -- katso Kristiina, tuossa
on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja
pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut
sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja
vihaa ja pelkoa.

Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen
nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi
sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että
luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen
kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, -- mutta niitä
oli niin monta -- ja hän oli niin kärsimätön --

Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.

Hän ei _voinut_ sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan,
mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja
koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä
lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn.
Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista
vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan!
Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi
oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä
iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen
tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän
mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut
lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret
muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen
mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen
hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään
sillä tavoin kuin Orm piti -- hän tahtoi aina saada itselleen jotakin
painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend
jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei
myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.

Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut
nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua.
Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin
ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että
näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti
-- ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei
kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän
tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa --
mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana.
Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja
voimaton poika oli -- hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä
liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden
aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti
tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen
uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä
huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon -- Erlend oli
mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa
soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle -- josta hänen syntynsä hänet
esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin
kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli
jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen
olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi -- mihin
tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin
julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse,
eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm
oli liittynyt nuoreen emintimäänsä -- tämän luona hän oli rauhassa ja
tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi
hän laskea leikkiäkin ja nauraa -- omalla hiljaisella tavallaan. Mutta
siitä Erlend ei pitänyt -- oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden
liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo -- eikä ihme, että hän menetti
malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin --

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin
tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin
etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella -- siitä oli tuleva Margretin
neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään
palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja
avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa
oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet
makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi
nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli
pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen
joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja
lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli
Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt
nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina
tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja
silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin
pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan
edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan
viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty
vaatekappale -- hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään
hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun
miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä.
Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa
käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on
minun lapseni, vaikkei olekaan sinun -- sinä luulet hänelle kelpaavan
sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt
viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi
samojen silmien edessä -- pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina
äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan
keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten
mielipiteestä. Mutta kuitenkin --

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi
ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä
synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv
Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita
tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen
voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt
paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin
silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui
hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys.
Erlend teki siitä pilaa -- mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua
Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon
kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin
pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan
alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja
tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan
omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon -- Sira Eiliv
piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta -- ja Kristiinaa huvittivat
tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään
tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä
mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut
paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän
taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon
läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä
ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan
hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen
veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen
hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa
paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan
usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta.
Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin
menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut,
että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti
arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä
oli puhunut niin pahasti vaimolleen -- vierasten kuullen. Kristiina
ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin
syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle
syvää tuskaa.

Kristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana
hämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun
hän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin -- uskonut, että
hänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata
elävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon,
katkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.

Mutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole
oppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi
Jumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden
paistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!

Mutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään
Naakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen
saakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen
rakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä
juoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että
hänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät
kiharaiset hiukset alkoivat tummeta -- hänestä tuli varmaan vielä
yhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä.
Kristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja
Naakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa
koiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu
putosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja
parkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä --
siihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät
pojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon
astuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin
luo ja tarrautui tämän sääreen -- Ulf oli vienyt hänet toisinaan
kesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti
hänet olkapäälleen hetkeksi -- mutta isä oli muuten Husabyn väestä se,
joka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta.
Erlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.

Äidin sydän kouristui kokoon:

Häneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet
syliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen -- hoitajatar vartioi
mustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi
toisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää
tällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja
antoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa
ajatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että
hän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää
yksitoista kuukautta.

Hän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut
hänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua
jo nyt. Mutta ei se ollut sitä.

Hän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä --
hän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän
loppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut
mielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera
rukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon
kuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen
hyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut
innokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja
valtansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti
sieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja
naisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa
uskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän
muisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä.
Kristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli
hymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä
vain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.

Heidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt
muuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan
horjuvaisuutta -- arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen
tuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan
hän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend
oli itse sanonut: "Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina -- sinä
kannoit kunnian takaisin Husabyhyn". Ihmiset osoittivat hänelle suurta
hyvyyttä ja kunnioitusta -- kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että
hän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden
emäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki
kiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi
ja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen
tuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat
jäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa --
kaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että
kaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.

Sitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa
etelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä
oli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli
nyt nuori ja kaunis ja iloinen -- kärtyinen ja nuiva ilme, jonka
Kristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend
oli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle --
mutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen
lähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.

He olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle.
Ritari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin
sitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä
oli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen -- häntä täytyi kutsua
drotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:

"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan,
että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä
antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä
hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan
sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa
ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi,
että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies
saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi
asianmukaisesti pitänyt olla --"

Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja
lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja
kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa.
Oli pari myrskyä Ormin tähden -- Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan
mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan --
Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa
laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa
sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään -- samoin myös
Ormia -- sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.

Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei
hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin
päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.

Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän
oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin
levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja
Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän
sisällään oli hän --. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että
pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli
itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä
alkaen -- oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne
itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä
venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja
hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli
sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti
hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko
kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka
hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin
uskaliaista retkistä pohjoiseen.

Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei
Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut
illalla:

"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista
joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen
pitkät paastot."

Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen
poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt
Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli
koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei
voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet
saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa -- oli nyt Erlend
polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.

       *       *       *       *       *

Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona,
pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan
laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo
menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.

"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme
kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan
Erlendin ja minun naimaliitolle --"

Gunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi
surunvoittoisesti hymyillen:

"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja
syntiseksi naiseksi?"

Mestari Gunnulf vastasi hiljaa:

"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina --?"

"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen
palvelukseensa."

"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on
palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki
kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan
palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.

"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen
morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran
lapsi, joka jo on tehnyt pahasti --"

"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi",
kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta
usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"

Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.

-- Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti,
että me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui
useammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja
palavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen
usein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista
itsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi
yhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita,
asuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa -- ja juuri
uskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin
siis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen
kuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka
tempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä
se tuo hänen sieluunsa -- ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa
puhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja
rukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.

-- Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.

Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.

"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme
sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja
sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin -- se kaikui
niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole
kaunista Husabyssä, Kristiina?"

"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby
on maailman kaunein kartano."

Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:

"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika
ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"

"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi
nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.

"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina
surullisesti.

"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan",
vastasi poika hiljaisesti.

"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan
kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin -- niin
avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto
ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana
vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso -- ei liian laaja eikä
liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.

"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut
naittaa?" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.

"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?" kysyi pappi jälleen.
Kristiina pudisti päätään.

Gunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean
ääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut,
vaan istui kirja levällään sylissä.

"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin
he tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala
oli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta
ja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät
perillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista,
paratiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta.
Heidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat
tottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän
joka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka."

Hehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla.
Pappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät,
keltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:

"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan
sen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän
isänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa -- mutta
silloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he
olivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän
herruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa,
sielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt
ruumis pettää herransa, sielun.

"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he
tekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen
hameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan
lihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle
asti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme
jo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät
kasvonsa kypärinsilmikkojen taakse -- niin on viha ja petollisuus
kasvanut maailmassa."

"Auta minua, Gunnulf", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan
valkoiset. "Minä -- minä en tunne omaa tahtoani."

"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'", vastasi pappi hiljaa. "Sinä
tiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan
rakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi
--"

Kristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:

"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani --!"

"Sisareni -- kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen
tien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina
muistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen
kauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin
pohjamutaa --"

"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf -- sinä olet luvannut Jumalalle
paeta noita -- vaikeuksia --"

"Niin olet sinäkin, Kristiina -- luvatessasi paeta perkelettä ja
hänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa
ja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka
pistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen
ja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain
vainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen
tappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat
ja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä --"

"Niin, mutta sinä olet pappi", sanoi Kristiina taas. "Sinun ei ole
tarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa",
jatkoi hän itkuksi pistäen, "ja olla kärsivällinen --"

Pappi sanoi hymyillen:

"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka
ainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa
siksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä,
aviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen
toiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti --"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja
rukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella
omia syntejä vastaan --"

"Niin onkin", sanoi pappi jyrkästi. "Mutta et suinkaan sinä usko,
Kristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä,
jonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla
kun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta --"

Kristiina sanoi hiljaa ja arasti:

"Minä luulin -- että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja
tuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset --"

Gunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät
polvilla:

"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme
Roomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme
tutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.

"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät
etelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä -- he nimittävät
niitä _carne valeksi_. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen,
kuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat
soihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat
puhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä
ja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille -- he istuvat
ylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita
yli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt,
ja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä
kaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia --
ritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri
vuotaa.

"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna,
ja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo
linna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan,
ja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva
vankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin
hänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä
saattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden
alla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos
ovesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat
-- eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat.
Noilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan -- annetaan villien
arabialaisten hevosten juosta kilpaa --"

Pappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:

"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja
hän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa
olivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet
pari kertaa ikkunassa.

"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme
autioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja
susi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja
pitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten
ihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia
härkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne
ovat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan,
ryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.

"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot --"

Mestari Gunnulf vaikeni.

"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä
sijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar
ja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista,
ja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat
asettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja
mässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.

"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon
alla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien
haudat -- ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun
muistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat
kuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen,
jonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja
palvelemisen arvoinen."

Pappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka
riippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja
pieni vihreä luunkappale.

"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän,
olimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän
Pietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet
messuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me
olimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä,
jolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se
vuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka
nimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen,
että joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka
kunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon
tuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten
kelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan
aina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista
kuin hänen armonsa --"

Kristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka
teki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:

"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!"

Orm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin
nuorukaisen kaulaan.

"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?"

Pojan kasvot kirkastuivat hymyksi:

"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."

"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"

"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani.
Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja
sitten -- tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.

"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi
pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään --"

"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.

"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.

"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja
kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä
tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi
minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut
ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu
käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää -- vaimojen oli täytynyt
nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu
liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu
villipetojen ja raivoisain härkien eteen. -- Ja silloin minusta tuntui
kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.

"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein
sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että
niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa
kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja
vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa
ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.

"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt
maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja
näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan
samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun
ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."

Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:

"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko
maailmaa -- jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi
hän ottaa sielumme väkisin -- ja silloin olisimme ratki voimattomat.
Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo
pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän
paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei
yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä
jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain
tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli
on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein
kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä
naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."

"Gunnulf" -- Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan -- "minua alkaa
pelottaa --"

Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin
pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva
niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen
siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa -- niin kauan kuin hän
joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla
-- niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.

"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen
alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen
ruumistaan saastaisilla käsillä -- minä olin mielestäni kuin mies, joka
on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."

Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat
Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.

Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä -- hän nousi istualleen ja
peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:

"Minä en saata, en saata. Gunnulf -- kun sinä puhut noin, ymmärrän,
etten milloinkaan --"

Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä
papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.

"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka
vallitsee Jumalan ja sielun välillä --

"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi
lasta -- etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka
syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää
sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne,
että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta -- etteivät poikasi
lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät
siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa
kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.

"Minä pelkään sinua", sanoi hän taas. "Gunnulf, kun sinä puhut noin,
silloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan
rauhan."

"Jumala on löytävä sinut", sanoi pappi hiljaa. "Ole paikallasi äläkä
pakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa."

Gunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti,
oliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan
Kristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.

Silloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja
lähti kamariin.

Orm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan
pohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen,
tuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja
ja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun
Kristiina nukkui.

"En -- en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla
hyvin myöhä --"

Orm viipyi vielä paikallaan.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä", sanoi hän äkkiä, "että isä ja
Gunnulf-setä -- vaikka ovat niin erilaiset -- kuitenkin jollakin tavoin
muistuttavat toisiaan?"

Kristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:

"Ehkä -- he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet --"

Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän
riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset
päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle,
viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen
miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset,
paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi,
että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi --
muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä
tulisi munkki -- taikka pappi -- jos hän saisi erioikeuden, kun oli
aviorikoksessa syntynyt.

       *       *       *       *       *

Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi
ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui
yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen
sarkapeitteen ylitseen.

Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.

Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.

Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan -- eikä hän enää ikinä
löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan
tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa
auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti
ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli -- ja tiesi,
ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien
rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia
pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat,
taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli
puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista
kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien
ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista
viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo
neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän
-- jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia
ravintoaineita -- ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.

Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin
vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista,
että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut
helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa:
kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi
ruumiiksi --. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut
tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi
hänen rinnassaan -- hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä
sylissä.

Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan
mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään
jokaisen hetken kuin pantin -- armontäyden lupauksen, jonka tuli
vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä
päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien
ja kylmien kinoksien.

       *       *       *       *       *

Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein
saanut vallan hänen sielussaan.

Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen
rikkautensa. Suuri isänperintö -- ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli
ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa.
Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti -- mennyt saarnaveljien
luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin.
Sellaista elämää hän kaipasi -- puolella sielulla.

Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa --. Norjan
alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä
harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä.
Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina.
Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa
sanan ja valon tuojana.

-- Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään
sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli
näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja
koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn
herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten
tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa."
Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään -- mutta nämä
eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin
kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan
ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta
on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan
poloisille kansoille", tuumi piispa.

Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä
arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään
harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn --
oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.

Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka
usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että
hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi
hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä
oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella
köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.

Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut
ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan
vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään
merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä
arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää
sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he
olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet
toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa,
jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista
vaadittiin -- kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän
tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.

Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä
pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja
hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka
ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. --
Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon
asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien
raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin
nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin
he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian
paljon.

Ei häntä pelottanut _se_. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä
rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän
Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei
ollut.

Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa
halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle,
joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala
rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.

Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha -- muisto kaikesta, mikä oli
kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti
pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua
hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja
myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai
paha -- hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli
aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja
sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä
yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä -- hän ei
tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli
ainoa, joka piti hänestä, -- mutta Erlend piti niin monesta --

Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä
oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien
kävisi -- Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä
tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli
suonut hänelle neljä kaunista lasta -- nekin hänen lapsensa olivat näet
kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut
sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.

Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon
rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli
käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään
missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään
samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla
ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, -- Gunnulf
raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla
poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä -- tämän kasvoilla näkyi
jokaisen sanan jälki.

Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen
vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva -- vaikka
hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet
kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia
olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa,
jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen
-- hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä,
että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen,
uskollinen, kunniallinen ja hyvä.

Ja sitten kuitenkin kaikitenkin -- kun hän kesällä ja syksyllä
oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain
yksi toive -- saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan
puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä
autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.

Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui
suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.

Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli
karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla
tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän
odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua
rukoukseen.

Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän
erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli
ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta.
Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva -- Husabyn kirkolle hän
sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan
löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen
rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset
sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.

Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin
aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä
oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta,
alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä,
peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria.
Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan
kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka
oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri,
joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien
surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun
silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja -- kuinka Jumala
oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun
veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen
sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja
ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat
hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi
iltataivaan hehkuun.

       *       *       *       *       *

Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan.
Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi -- Kristiina ja
Orm nukkuivat.

Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan
hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei
vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa.
Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan
huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan,
hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.

       *       *       *       *       *

Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään;
minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen
näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme
hassuja eilen illalla -- istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme
isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista
pientä hauskaa -- pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä --
papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli
tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle
rukouksineen -- hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä
Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten
jälkeenpäin.

       *       *       *       *       *

Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä -- hän oli tullut
purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti
suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan
kotvan aikaa ja sanoi sitten:

"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme
ennen -- sellainen hän oli puhuessaan sinulle."

Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:

"En minä ollut sentään näin järjetön poikana -- lähteä karkaamaan
talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei
hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei
pelkää, kuten näet!"

"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.

Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti
näyttää tyyneltä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn
hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä
minun kanssani pohjoiseen, -- katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua
tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti
veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös -- eikä hän ole pelkurikaan
-- mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän
näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."

"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän
tulee happameksi", sanoi pappi.

Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:

"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni -- enkä minä silti ole
tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä -- nyt minä olen täällä
ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on?
Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"

"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi.
"Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? --"

"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend.
"Mutta on surku häntä -- hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä
jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala
meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi --"

Gunnulf katsoi veljeänsä.

"Noo --. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän
tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä
kohtelet häntä hyvin --"

"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He
aikoivat Gregoriuksenkirkkoon -- Erlend meni aina sinne messua
kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja
Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla
oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei
ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli
ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.

Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara,
musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja
laihtunutta ruumistaan.

"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin -- Orm voi viedä
laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten --?"

"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä --"

Oli suojainen ja tuuleton ilma -- puista pudota moksahteli vähän
väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana
ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen
harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot
näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut
milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin
juuri nyt.



III


Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea
sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi
aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn
kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan
tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen.
Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat
oraalla.

Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas
kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni -- se kuului niin kauniilta.

Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun
kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja
lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä -- vaikka toistaiseksi
vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.

Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.

"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen
sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle.
Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten -- se oli Kristiinan
mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä
ja pienet puheensa.

Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä
juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt
heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä
tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen
multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.

Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi
Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika
murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi
tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa
hänet syliinsä.

"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.

Kristiina kohotti noita pikku kasvoja -- ne olivat kellertävät kuin
tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava
pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi
kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt
jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta
messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla,
missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut
Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan.
Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli
kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä
vuohenmaitoa --.

Hänen pikkuinen poikaraiskansa. -- Kristiina syleili ja suuteli häntä
karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli
huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi -- pojan
silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja
silkinhieno.

Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä
edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se
ajan pitkään raskaalta -- Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin
äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä
hämärässä huoneessa.

Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten
välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.

"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf -- kaikki miehet ovat
tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat
antaa anteeksi --"

Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät
hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.

"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni -- leikkimässä
veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä
--"

Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin
lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli
laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja
silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.

       *       *       *       *       *

Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf
Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin
parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä -- mutta nyt hän alkoi
heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian
käsistään ja otti Gauten syliinsä.

Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi
kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.

"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"

Kristiina sanoi:

"Siellä on viulut ja rummut ja pillit -- soittoniekkajoukko, joka tuli
häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin -- hehän
ovat nuoria tyttöjä --"

"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin
pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä --"

Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta.
Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf
naurahti tylysti ja sanoi:

"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian
kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä
samasta kupista."

Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin
penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten
eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf
mukisivat -- he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen
pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.

"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.

"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."

"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään",
sanoi Ulf.

Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani
heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen.
Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä
sairaudestaan edellisenä vuonna.

Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti
pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään
keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.

"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään.
"Etkö ole väsynyt, Ulf?"

Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi
istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän
ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman
päivän.

"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen
Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.

Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta -- hän näki miehen ilmeestä ja
eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet
hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:

"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."

"Ainahan sitä --." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat,
jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.

"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken
kuluttua kehotellen.

Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä -- sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan,
kätkyessä nukkuvaan lapseen.

"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen
hiostunutta tukkaa. "Kristiina -- kun sinä menit naimisiin Erlendin
kanssa -- niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi
omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse
hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"

Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:

"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja
suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa.
Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin
Vigleikille?"

"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä.
Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan,
Kristiina?"

"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja
hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä
luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja
antamatta sijaan korvausta --?"

"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina.
Skjervastad -- sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti
isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista --"

"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä
kuivaa heinää --. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, --
mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä --"

"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin
sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun
kanssasi" -- Ulf päästi lyhyen naurun -- "tai antoi sen pantiksi --
se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja.
Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata,
joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."

"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi
Kristiina.

"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf.
"Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin
osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."

Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.

"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."

Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:

"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."

"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen
äänensä värähti.

"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden -- kyllä hän vahvistuu, kunhan
kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.

"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo -- mutta odottavan aika käy
pitkäksi."

Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen -- ja tuo vankka, tumma mies
tuli kumman avuttomaksi.

"Se merkitsee niin vähän, Kristiina -- paljon sinä olet saanut aikaan
täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa
-- minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa
pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut
kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet
aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen
auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa -- mutta tämä juttu --
tämä Erlendin ymmärtämättömyys --"

"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut
hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita
sinua niinkuin tahtoisin --"

Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan
jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut
käsiensä vaipua helmaan -- nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa
kätkyttä.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä,
jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"

"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä
vanhaksi -- ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla;
en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" -- Kristiina hymyili
väkinäisesti.

"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan
mukaan -- niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."

"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja
lujasti.

"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua
Gunnulfin kanssa?"

"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen
tapaan.

"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti.
"En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin
tilusten hoitoa kuin muut."

"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua
Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi,
Kristiina!"

Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.

"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf --", sanoi hän
viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja
saisit omia huolehdittavia -- kuin että hukkaat voimasi täällä -- ja
kiusaat itseäsi -- Erlendin -- ja minun vaikeuksilla."

Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja
katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä
suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta
kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita
kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta
avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi
kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka
ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän
yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli
käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.

Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen --
vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla
hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja
totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena
ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa
jatkui --.

"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?"
alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta
rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend -- omistat pian koko
kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi -- Aase on kaunis ja hyvä --
ja toimelias nainen -- ja näkyy pitävän sinusta --"

"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi
mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä --", hän
keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain
vieras isä, Kristiina -- ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää
hyvänä vain vieraita lapsia."

"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta,
sukulaismies."

"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!"
Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."

"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää",
vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.

"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.

"Kyllä, kohta -- mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf -- lähtisit jo
levolle."

Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.

Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä
nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään --
Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän
kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä
valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan
katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.

Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat --
siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli
temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja
kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa -- omat lapsensa --

Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä
nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät
valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli
istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen
uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.

    Aja, aja, aja,
    Mennään sepän pajaan,
    Seppä iskee rautakengän
    Herran hevosen jalkaan.

    Aja, aja, aja,
    Mennään sepän pajaan,
    Seppä iskee hopeakengän
    Jaarlin hevosen jalkaan.

    Aja, aja, aja,
    Mennään sepän pajaan,
    Seppä iskee kultakengän
    Kuninkaan hevosen jalkaan.

Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi
laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään.
Gaute oli vain kymmenkuukautinen -- hän oli niin heikko, ettei
Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen
rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä.
Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin
jalkapohjia toisella.

Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän
pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana
edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti
laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä
-- äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut
lauluääntäkään.

Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään
itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä
pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta
lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin -- tämä olikin
jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut
olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti
koko Husabyssä koottu lihavuus -- hänen oli vaikea nähdä niin monen
kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.

Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että
Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi --
Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää
hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina
Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta.
Orm ei ollut millänsäkään -- mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja
juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina
menivät perästä.

Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Orm -- poikani -- oletko sinä sairas?"

"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua
raskaasti isän olalle.

Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein
lakkaamatta -- parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan;
häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.

Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen
pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin
hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran
kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin
Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.

Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän
oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä -- hän
oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään
viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat
koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta --
mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa.
Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä,
joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle -- tunturimajojen väki oli
lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin
silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen
ympärilleen -- Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen
ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut
pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.

Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin
haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta
jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn
kappelikirkossa -- siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan
Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo
pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm
Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.

Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi
kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat
enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat
sinne joka vuosi -- entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä
köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin
vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä
vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä -- he tiesivät saavansa
kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät
jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät
tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut
pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita
kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja
ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa
toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen
nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki
kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira
Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla
vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.

Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen
sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin
lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina
voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua
vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin
vuoteensa laidalla.

Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden
turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei
hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen
keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus.
Hänen oli mielestään niin hyvä näin -- vaikka suru Ormin kuoleman
johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei
ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän
sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen
huomasi kaikesta.

Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt -- koskettaa
mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.

Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä
talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä.
Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin
hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista
väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin
kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.

Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille
olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi -- hän ja äitipuoli olivat olleet
hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa
Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta
viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.

Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa -- venytteli, haukotteli, mutta
sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa
tukkaansa.

"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta -- ennen tanssia -- etkö
sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina -- enhän minä voi kulkea
tällaisena pyhien aikana --"

Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä -- mutta Erlend nauroi
ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina
sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen
hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja
nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.

Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne
liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki
Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun
sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.

Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan,
kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:

"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi
kevyesti huoahtaen.

       *       *       *       *       *

Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla
tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan.
Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi
voinut jättää Gautea.

Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä,
ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan;
hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja
vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.

Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin
hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta
ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa
vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta.
Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta
-- sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä
oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti
alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.

Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä -- kaikki puhuivat vainon
ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan
mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden
ainoan kerran -- tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat
kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita
ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot.
Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta
Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.

Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä
mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?

Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän
ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä
äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että
Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta
hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen -- ei ollut milloinkaan
vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi
johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva
-- näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin
hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi
kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat
kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa
--?

Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten
Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli
Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu
morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä
ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend
tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.

Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään,
lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä
hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai
sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään;
hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti
hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain
muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.

Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa,
ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana
oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli
laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli
sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista -- siellä ei
kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa
syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan
tuntunut pitävän sitä sopimattomana -- se kuului olevan ritarien tapoja
vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva,
herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä,
he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen
Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.

Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi,
heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina
joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla
suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli
lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen,
että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä
ja veitikkamainen -- Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi
sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt
tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.

Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois
-- hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin
häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella,
etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies
saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja.
Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään
kehumista.

"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta
ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina
Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."

Haftor oli katsonut häntä silmiin -- ja varmaan ne ilmaisivat jotakin
hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin
kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen
sanoessaan:

"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain -- lauluissa."

Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille.
Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin
kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut -- mutta Kristiina ei voinut
oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin
ollut koettanut lähennellä häntä -- istui vain merensiniset silmät
ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.

       *       *       *       *       *

Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella
tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki
ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä
neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend
Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä
toiset herrat eivät koskaan unohtaneet -- varovaista oveluutta,
jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja
nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta
riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja
sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.

Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla.
Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo
aavisti hämärästi -- ja tunsi nöyryytystä sen johdosta -- minkä tähden
kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend
pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta
kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka
typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa
peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.

Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan
-- vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään,
seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran
aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei
tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.

Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja
käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut
kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu
päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan
hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä.
Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten
miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut -- kuten hän
katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin
kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.

Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi
panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan
meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja
ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen,
joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät
olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti -- sen hän oli
kuullut Gunnulfilta -- mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen
sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja
pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan,
ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain
kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt
vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen
sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta
nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua
valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän
tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä
kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä --
ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa
sukulaistaan.

Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden.
Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti
ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen
suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi
jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen
kreivi Jaakon palveluksessa -- Erlend oli ainakin kokeneempi kuin
useimmat muut kartanoiden omistajat -- voisi se koitua hyödyksi Erling
Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle.
Mutta niin ei ollut käynyt.

Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut
pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä
pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut
tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle,
hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja
ottanut vangiksi -- vain kourallisella miehiä -- kahdeksantoista
rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän
oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille,
ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä.
Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan;
ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan
komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset
miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen
nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut
siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.

Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen
suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin
urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta -- kun siitä tuli puhe,
silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas
huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta
kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli
liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.

Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin,
vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan
monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin
pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin,
sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin -- mutta
vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten
helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.

Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla
oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet
pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina.
Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta
asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän
itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina
tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut
Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun
tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei,
sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun --
kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä.
Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten
isännyyden alle.

Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas
puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan
pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen
voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend
muutti puhetapaa alkaen kujeilla -- mutta Erling Vidkuninpoika ei
etsinyt omaansa, ei suinkaan. -- Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas
ritari kuin kukaan -- parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään
maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja
kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat
ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta
alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.

Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta -- nykyään, kun hän kuitenkin
oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa
epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta
lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta
huolimatta -- silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja
kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja
häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu
-- ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan
Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät -- hän
oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.

Mutta -- Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua
kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin -- hän kohautti keveästi
olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen
niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli
annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin --

Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän
oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun
tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina
itse --?

Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.

Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille
ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän
voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli
auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn
kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen --
huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli
Jumala suonut hänen synnyttää -- joka vuosi Hän oli lahjoittanut
Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman
synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä
joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli
saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää
pikkulasta seudulta. Ja Gaute -- Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän
luotti varmasti.

Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi -- että hänen täytyi esiintyä
komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi
kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia
ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa
uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.

Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa
paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen
kietomana tuon toisen -- ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina
muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina -- surun
runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli.
Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.

       *       *       *       *       *

Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut
löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla.
Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa
hirveän raskaasti -- mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten
aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.

Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan
kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt
isäänsä -- kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään
miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta
-- tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.

Äkkiä parahti poika kovaan itkuun -- isän rintasolki oli raapinut
naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja
Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.

Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi
Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta -- niinkuin hän nyt vasta
olisi muistanut sen.

Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka -- tämä oli niin kurjan
näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling
oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän -- hän
veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän -- oli hyvä
panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.

Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti
tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle
patjojen alle -- siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves,
majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja
tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.

"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni
vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän
kertoi tärkeimmän uutisensa.

Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja
karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse
lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että
rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä,
joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä
linnassa -- sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien
rajojen sisällä.

Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän
säikähtyneeltä -- mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei
Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät,
Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli -- eikä puhunut enempää siitä
asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.

Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa
itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi
istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville
ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja
kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne -- ei siellä
istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa.
Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.

Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman
sekalistoa -- noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka
täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään
rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan
kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha -- ehkä sekin kerran saataisiin
säilymään siellä -- mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä
sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä
kurissa omat hurjimuksensa -- kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi
painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja
kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet
tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla.
Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena
poikana. Ehei -- ei siinä joutanut lojumaan kyljellään --!

Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta
Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä
piti olla asiain hoidossa -- muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan
kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi --
hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä
ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.

Ingolf oli pystyvä mies -- kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli
antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain
kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista,
onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä
seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen --.

       *       *       *       *       *

Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa
liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa
tyynnyttäen -- Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että
poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä --
silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut
ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo
ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.

Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla
-- se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi
kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä -- oli
tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa
vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja
siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä
ja leviltä.

Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt -- yön pimeydessä,
maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun
yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa -- nyt hän tunsi, miten
hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois
kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita
-- pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi
lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä --!

Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut
lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois
Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa
nyt niin heikko ja voimaton -- sitä näkyi saattavan odottaa millä
hetkellä tahansa -- oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi
Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei
hän jaksanut elää yhdessäkään -- ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen
kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.

Herra Jeesus, Vapahtajani -- millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen
havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä -- ja sittenkin, oikein
syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen
aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.

Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava
Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä -- sinä
päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että
hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.

Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja
puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli
pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut
hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän
oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se,
mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi
oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli
ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten --.
ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa
hänelle surua.

Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.

-- Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen
sielun kuin ruoste -- sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa
herttaisen ystävänsä luona -- pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen
hommistaan hän kaipasi.

Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan
ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.

Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni
vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi
valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."

Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa
takapuoleen -- ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä
niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä
ollut sattunut hänen elämässään.

"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina."
Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä,
paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva
kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon -- mitä
varten sinulla muuten on lapsenpiikasi -- nukkukoot kakarat heidän
kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"

"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa,
joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.

Erlend ei _tahtonut_ ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä _rauhaa_. Mene
nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.

Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä
vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat
pojan leikkiessä vyöllä.

"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään,
ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli
lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.

Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon -- mahtoikohan
Gautella edes olla älyä.

Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut -- eihän hän
toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen
käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.

Heidän kauniit poikansa. -- Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan
näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa
joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla
kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan
hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän
oli varmaan kauhea mies -- sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt
enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän
liepeissä.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan
syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi
kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! -- Erlend oli ollut jo
silloin niin kyllästynyt Elineen -- väsynyt tämän itsepäisyyteen ja
kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline
oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus
oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan -- kun
tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut
hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori
tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa
tulevaa asemaa -- sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.

Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm --
ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi
tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa,
jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää
kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja
epätoivoonsa oli ollut se -- tämä selvisi hänelle vähitellen --,
ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja
ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli
mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen
kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa
kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.

Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi
ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon
tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon
ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi
Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.

Oi voi -- hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli
koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut
ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne
jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä
vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki -- ja silloin tuntui
kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.

Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei
ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois,
eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli
pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. -- Hän muisti mitä Munan oli
kertonut -- että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että
rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei
ilmaiseksikaan.

Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei
milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen
tappaessaan vaimonsa -- Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan
sydämeen.

Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan
kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista
viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät
sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa
ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.

Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun -- mutta Munan Baardinpoika ja
hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. --
Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka
Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät
olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat -- Haugenissa ei muuten sellaisia
ollutkaan -- ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.

Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta.
Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle
Kompostellaan heti sen jälkeen.

Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa
oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu,
että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä,
jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon
ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua
laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa
ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja
kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään.
Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku
kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.

Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä
oli ollut silloin yksi ainoa toive -- että hän vielä kerran saisi
nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat
olleet ennen -- sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti
makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina,
jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin
koettaessa hymyillä hänelle.

Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä
lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli
ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään
pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella
äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän
nyt oli siellä missä oli rauha -- hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa
rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.

Rauha --! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran
elämässään -- sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän
laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen
sylissään -- levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan
hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut
löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä
hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi
rauhan hänen lähellään.

Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi
ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen
loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia
vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen,
näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä,
omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.

Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas -- mitä hän olikaan
uneksinut -- Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin
puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut
tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin
kanssa -- muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa
ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin
naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.

Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia
nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta
hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi
olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan
tuntien sydämensä takovan -- ja odotti sarastuksen vapautusta.

Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän,
sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin
viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan.
Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret -- hennot, mutta niin
pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin
solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan
sinertävä.

Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin
päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin
pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme
poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni
pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää
onkimatoa -- hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia
lieroja.

Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä
isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi
hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.

Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi
lapsenhoitajia -- nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta,
toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten
käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.

Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin
mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä
portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja
rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön
kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten
kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita,
joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut
tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan.
Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten -- joka jouluksi
kristityn miehen reisi -- se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät
olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen,
joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.

"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve
ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.

Erlend veti pojan korvasta polvelleen:

"Niin -- ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan
lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte
lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran --"

Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo -- Gaute ei
ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun
näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä -- tämän ei toki
pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas,
naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen
vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.

       *       *       *       *       *

Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut.
Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli
vähällä saada maksaa ne hengellään.

Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen
kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa
-- Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän
miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi,
ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä
nuorimmalla.

Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä
pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja
Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli
poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden
vuoden aikana -- johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä
huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli
Vargøyssa.

Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää
valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt
jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja
kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä
kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen
kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena
kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä
hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.

Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko
pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä
-- tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön.
Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä
vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa -- hän
antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.



IV


Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja
Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei
joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra
Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena
Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend
joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti
pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.

Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari
päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen,
jota oli kaivannut näinä vuosina -- toimen, joka kerran oli
ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut
sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän
tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa
että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä
olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja -- hänen
erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.

Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän
oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä -- hän sai
istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään
parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta
sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.

Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua -- neuvotteluja pitkin
vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien
ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti
laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella
paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena
vuonna oli taas hiljaista.

Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa.
Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan
asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän
kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että
oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän
herrojaan -- eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei
ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja
murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka
venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja
jättää rauhaan näiden naiset -- koska he olivat noitia kaikki tyynni ja
koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn
nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.

Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi
omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja
kotilaaksoa ja lapsiaan -- kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.

Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla
Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan
pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja
harhaoppisten keskuuteen.

Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme
päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken
turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen
taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.

       *       *       *       *       *

Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen
-- ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen.
Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli
koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten
sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä.
He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella
ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.

Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen
kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi
vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan
tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi
itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.

Yö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä
parvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin
tunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä
ihan kahden kesken.

Meren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien
läpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin
ja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista
sisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi
majan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta
mustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf
oli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut;
pysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja,
ilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja -- mitä sattui johtumaan
Erlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa -- se oli nimeltään
Sunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan
retkensä suojeluspyhimykseksi.

"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä", sanoi
Erlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.

"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf", ryhtyi Erlend taas puhumaan.
"Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja
lännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät
papinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen
penikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä
he ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin
minä."

"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani", sanoi munkki. "Minä
olen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut
itsesi, sinä."

"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei
mitään ole."

Gunnulf vastasi:

"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies
siitä."

"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää
minua -- mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni
--"

"Älä ajattele noin, hyvä veli", sanoi Gunnulf hiljaa. "Muuten voi käydä
niin, että pian kadotat ne."

"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa
kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.

"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan",
sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään --
eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."

Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla.
Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet
olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä,
pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin
vahvemmalta -- vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa
pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin.
Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat
ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.

Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti
-- ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle
oluelle.

"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend
taas kysellä.

"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi
munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten
vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin
tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan
ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he
odottavat vain sinun suostumustasi."

"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut",
sanoi Erlend hitaasti. "-- Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi --"

"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki.
"Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne
minulle."

"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi
valta kuin hänellä", sanoi Erlend.

"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja
sinä -- sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän
omituisen heikolla äänellä.

Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi
haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut
hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun
neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."

"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän
kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.

"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut
tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi
hän sitten keveämmin.

"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on
parasta", oikaisi hän sitten.

Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa,
harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se
riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin,
että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja
kalpeiden kasvojen ympärillä -- mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin
Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun
veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen
itsekin äänensä syvää katkeruutta.

"Niin ei ole laita -- vaikka pitäisi olla."

"Herra armahda -- minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen,
lappalaisten luo!" sanoi Erlend.

Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.

"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja
nopeasti.

He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet
mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään
päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen
penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.

Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut
sieltä paljoa näinä vuosina -- kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli
tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan
perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta --
Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti,
mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut
oppimattomalle naiselle.

Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet
läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies,
jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute
oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin
kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi,
että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin
Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä
kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen
sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän
tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada
munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin
miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli
saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka
hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat
luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli
viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde.
Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa
kirkossa.

Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä
kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild
Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista
valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen.
Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren
saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan,
vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.

Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään
ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi
itsensä suoraksi -- se se taisikin olla suurin onni, mikä heille
saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle.
Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen -- kuten äiti.
Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö -- jolle olisi pantu nimeksi
Magnhild. No niin -- kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.

Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme
vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän
tapasi jonkun talon miehistä -- talon emäntä ei ollut kotona, tiesi
mies ilmoittaa -- hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.

Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä;
savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella
että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän
ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin
kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja
syvänä maan ruohovaippaan.

Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana
vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria
suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä
ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla.
Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla -- mutta Kristiinaa ei
näkynyt näiden joukossa.

Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden
hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se
nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan
luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan
vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen
valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa.
Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta
lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.

Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi
itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi.
Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.

Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli
hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen
suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa
kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin
mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä,
hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli
ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista
ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille
kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen
isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi,
että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä
tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis
seuraamaan.

Mutta nyt hän olikin huomannut -- tahtoneensa voittaa tämän
luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut
hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi.
Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli
kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa
saattoi hyödyttää _ketään_.

Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja
kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä,
kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän
onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata -- sen, että salama
oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi
Pyhän Olavin kirkon -- oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen
vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli
vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi
oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän
suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille
pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen
sisällä.

Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta,
mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi,
jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota
minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin
omistan sinut. -- Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi
rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä
tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon -- "minä olen
rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa --"

Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan
multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään.
Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa
lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.

       *       *       *       *       *

Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen
sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa
Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa -- hänkin oli Erlendin
sukulaisia, vaikka kaukaisia.

Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa
ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen
sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf
Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän
oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen
auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset
merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli
hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä -- pienet
täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.

Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa -- heidän
silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja
hymyilleet salaa -- oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi
hänen mielensä -- ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän
saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.

Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan -- hän
oli auttanut rouvan ylös -- sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin,
synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti
hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken,
minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut
-- jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei
kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti -- ei hän ollut aikonut
lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti
hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut,
että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän
takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt
itsellään vaimo -- hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä,
jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti -- yhtä ja toista pientä,
jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut
laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään
naiseen -- siten. Hän tiesi sen itse -- ei kehenkään norjalaiseen
naiseen, heidän vertaiseensa -- hänellä ei saattaisi olla hetkenkään
rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. --
Mutta tämä etelään johtava matka laivalla -- saattoi sentään käydä
vaaralliseksi.

Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan
jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin
hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä
ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä
tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään
paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui
samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli
Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin
Sunniva huusi hänet luokseen -- sanoi kadottaneensa sormuksensa
tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan -- itse hän ryömi polvillaan
paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran
syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei
hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja
paikka eivät sitä sallineet -- mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja
kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni.
Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat
naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos
ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.

Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui
vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä -- toista joutua
vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin -- siinä hän seisoi kuin
Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa
sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.

Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään -- _erään_, jonka tunsi. Tämä
oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan -- tullut yhtä
siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa
ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli
unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen
tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa
ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.

Herra siunatkoon sinua, Kristiinani -- minä en ole rikkova sanaani,
jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei
ole mihinkään.

Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona,
missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt
erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut
kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki -- he olivat veikeilleet
kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja
turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä
turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka -- hänen miehensä ei
ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.

Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse
kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän
oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään
ikävästä -- Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein
liljansa ja ruusunsa -- ja aivan hänen omansa!

       *       *       *       *       *

Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan.
Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty
ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat
vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja
ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.

Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun
katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän
ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen -- lapsekas hentous
ja nunnamainen hauraus -- oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava
vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina
valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä
ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja
pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen
notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli -- ei
hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa
ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi
ja valkoisemmiksi.

He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka
seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli
nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.

       *       *       *       *       *

Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa
tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli
huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta
puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.

He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta
miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä
enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen
ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina
vallaton ja iloinen -- eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran
virkaan -- hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen
ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän
eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa
käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi
esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen
islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä
toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen -- sen oli
Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut
kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.

Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä
ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi
liikkuessaan ihmisten ilmoilla -- sillä hän tunsi nyt olevansa peräti
kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen.
Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun
suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat
he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja
asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi
puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.

Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan -- nämä olivat hulluina
ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan.
Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin
kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui
heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei
niin, poikaseni -- näin sitä on pidettävä" -- muuttaen pikku nyrkin
asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.

Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli
suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli
kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä
oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät,
mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend
huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin
toisella silmällä -- hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi,
ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten.
Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota
lasta -- Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut
Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän
oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti
eniten tästä pojastaan.

Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan
nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt
sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin
isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut.
Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä
vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää -- nyt varttuivat
jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui
hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan
taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli
kovin tätä poikaa -- Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen
lempilapsensa -- mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti
hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine
harmaine silmineen -- ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute
oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen
parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että
seurasivat hoitajiaan.

Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa,
vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät -- jättää ne
palvelusneitojen paimennettaviksi -- molemmat vanhemmat pojat
juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää
riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana -- vaan
leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä
heidät ympärilleen.

Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä
varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja
saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden
kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli
kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla
ristinmessun aikoihin keväällä.

Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein
ajatelleensa, että niin saattoi käydä -- hän oli ajatellut tätä siitä
asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres
Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.



V


Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki
Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta
hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli
tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi.
Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi
ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja
hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen
-- jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta
puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä,
kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan
huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään
ollessaan tasavertaiset.

Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta -- jolloin ihmiset tahtoivat
tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt
pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei
paljon ajatellut asiaa -- hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran
ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon
aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita -- ja sitten ilta Flugan
parvessa.

Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan
maailmassa enää nykyisinä aikoina -- kunniallisten ihmisten ja hyvän
suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli
ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan -- mutta oli ollut kylmä ja tyyni
käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan
isälle.

Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän
oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan:
edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta
leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan
pitävän hänestä -- tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin
Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja
ritari Finn Aslakinpojan leski -- hän oli kaunis ja hänellä oli niin
hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen
oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja.
Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti
hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää
kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli
antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi
mikä tämä oli -- piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon --!

Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää
kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä
kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon
tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut
vähän oppia isänsä kotipapilta -- joten hänestä kyllä toisinaan
saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin
isäänsä milloin sattui -- mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi
käsitetty -- terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja
hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa.
Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin
luonnollisena.

Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären
kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä
paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin
mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.

Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen
tullut, -- sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään
kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa
talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka
oli hyvin sievä suljettuna ollessaan -- eikä hän ollut nähnyt kenenkään
naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta
yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden --
Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat
miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi
epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut
mieltyä vaimoonsa.

Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi,
ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää,
täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän
kuin hän itse -- hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan
vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut
yhtä ja toista -- hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että
herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa
oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän
mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi
suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että
kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä
millainen hyvänsä.

Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea
elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti
olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina
kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon,
joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä
tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein
enemmän maita kuin Rooman valtakunta.

Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid _rouvaksi_ ensimmäisen miehen,
ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin
vain Mandvikin voudiksi.

Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden
tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä.
Halfrid seurasi häntä katseellaan.

"Olen ajatellut", hän sanoi -- "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä
kesänä --"

Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi
ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:

"Niin saa. Ja se on minun."

Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui
Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut
omaansa.

Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut
vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi
hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän
ei ollut siitä edes varma -- Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan
hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela
suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää
vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin
äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia.
Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli
pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty -- ei
hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että
kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.

Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin
hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa
Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle
myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo,
missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:

"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."

"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.

Rouvan kasvot värähtivät vähän:

"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme,
hallitset sinä Mandvikia", lausui hän.

Simon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:

"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän
luonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta."

Simonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa --
se oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen
tai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan
itseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan,
että tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan,
kysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä.
Tämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse
siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville,
otti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja
mitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää
siitä -- hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa
sen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan
sen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis
olla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään,
parasta ja kunniallisinta.

Heidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen
täysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti
synnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian
ymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa
ollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: "Nyt
sinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja
minun sukuni parhaaksi."

Tämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää
tietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt
poikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei
hän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän
Erlinginsä, ajatteli Simon.

Simon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat
maanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon
laidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua,
ja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi
kirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut
nukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti -- hänestä
tuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin
väsynyt, että tuskin jaksoi surra.

Hän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.

       *       *       *       *       *

Kesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig
Haakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli
siellä talven.

Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena;
loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon -- elämä ei enää ollut
lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat
lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja
odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua
tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi
lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin
hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi -- Gyrd ei uskaltanut
röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs
tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa -- ei sinä ikänä hän
olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin
huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei
ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin
hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena -- naurun ja
laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle
olikin pitänyt syntyä tuo lapsi -- eikä Simonille yhtään. Gudmund oli
pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä
oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä
häneltä kaiken luonnon.

-- Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito
olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy --;
vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen
vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut -- ja samassa
oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua
huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut
neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan
osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre,
oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten
tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia -- ilmielävän lapsen joka
yhdestoista kuukausi kertoman mukaan --

"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee
niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä -- tämä oli tullut
tallustaen sisään.

"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi
jakaantuu liian pieniin osiin -- kuka sen jakaneekin", sanoi
Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa,
mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko
miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"

"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon
silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain -- mutta eihän
sillä ole niin kiire."

Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen
hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja
-- makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.

Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa
vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön,
ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt
nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä
ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.

Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen
tuleen.

"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan
huudon ja hälinän, kun isä on poissa -- ja hän on saanut Gudmundin
puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä
perintöosaa --"

"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet
pidämme huolen."

"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin
kuolee", tuumi Gyrd.

"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa", sanoi Simon. "Emmeköhän me kaksi
osaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä
siksi, että häntä on kohdannut onnettomuus --"

       *       *       *       *       *

Ja niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa
epäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa
lähtiessään -- ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt
odottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon --
hoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.

Hän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä
lumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän
ruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd
käsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:

"Miksi sinä hymyilit, Simon?"

"Hymyilinkö minä?"

Hän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli
luullut odottavan itseään kerran -- sen päivän ollessa käsissä, jolloin
hän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä
hänen osansa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä -- hän
vältti näitä tietensä.

Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui
seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän
kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua
pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman
miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan
rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan
tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden
täyttämistä.

Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi
Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon
vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti
tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli
kädestä pitäen.

Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta
saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin
vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon
juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova,
joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan
vuorenseinän -- silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden
edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira
vierellään -- nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja
kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.

Hän näki tytön olevan isoisten lapsia -- tämä oli ilman vaippaa ja
paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta,
kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle.
Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle.
Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret,
loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin
hän olisi juossut kovaa.

Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen
nimensä.

"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"

Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten
täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan
Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli
Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän
ratsastaessa.

Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä
oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja
saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä.
Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi
sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä
Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli
Simon.

Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt
takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut
kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka
nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa -- hän oli ollut hyvin
levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut
ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja
Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja
kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.

Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta
varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi -- vanhempienko
vieressä vai toisessa talossa.

"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni", sanoi lapsi. "Enkö minä saa
nukkua sinun vieressäsi, Simon?" pyysi hän.

Isä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden
annettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että
hän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti,
että tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.

"Ei isä, en minä ole", kärtti toinen. "Eihän Simon, enhän minä ole
liian iso?"

"Sinä olet liian pieni", sanoi Simon nauraen. "Pyydäpäs päästä
nukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane
vastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja
paksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!"

Lauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi,
että nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien
sänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:

"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!"

"Oikein on", vastasi Simon nauraen. "Mutta minä pelkään, etten minä
kelpaa sinulle, Ramborg."

Tuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset
alituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin
suinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut
hänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa,
istui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin
peuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin
Ramborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.

Simon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika
Krukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa
suurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut
kuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet
tunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä
naimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään
Geirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti
luonaan sisarensa häät.

Eräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat
valmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten
hänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi
Ramborg:

"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on
neito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi."

"En minä huoli sinua", sanoi Simon nauraen. "Minä pelkään, etten osaa
pitää aisoissa noin villiä neitoa."

"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä", lausui Ramborg.
"Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo
unohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?"

Simon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten
ja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki.
Kauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin
käsistään -- tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla
tapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä,
puolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien
yli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja
juoksi ulos.

Jørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.

       *       *       *       *       *

Ramborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat
kilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta,
joka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä
polvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että
heillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat
loppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun
vanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon
oli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille.
Ivar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon
kautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa
ja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän
olisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan
ja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi --
puhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä
koko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan --.

Mutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä
Jørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä,
ja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut
Lauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa
oli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään
ennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.

Tällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg
täytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa
Simonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se
oli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi
muistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli
kumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:

"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon,
Ramborg!"

"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua
häneltä", sanoi tyttö. "Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi
huoleti naittaa tänä vuonna."

Simon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:

"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!"

"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole", sanoi tyttö luoden suuret
silmänsä häneen. "Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä
mieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua
vähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?"

"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella,
että niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen
seitsemäntoista vuotta sinua vanhempi -- sinä et varmaan muista, että
sinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet
parhaassa iässä --"

"Minä olen parhaassa iässä _nyt_", sanoi Ramborg säteilevänä, "etkä
sinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!"

"Rumakin minä olen -- sinä väsyisit pian suutelemaan _minua_!"

"Sitä sinun on turha uskoa", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja
kurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.

"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä.
Lauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut
mieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää
Neitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa --
mutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg."

       *       *       *       *       *

Simon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä
samana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa
kautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien
eteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan.
Mutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen,
alkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin
kaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas
rinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua
ja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui
tupaan.

Lauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he
puhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja
voitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan
uudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden
lintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa
oli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa -- se kuului
romahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat
sieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon
sanoi:

"Enpä oikein tiedä -- onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä
asiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?"

Lauritsa vastasi hitaasti:

"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon -- tiedäthän,
minkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin -- kyllähän minä
ymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle
ensin -- eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon
miehen käsiin."

Eikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon.
Ihmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut
ajatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt
sitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi
ollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:

"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut
tytärtäsi sinun selkäsi takana -- pidin itseäni niin vanhana, etten
luullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi
veljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun
mielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä
antava sen rikkoa ystävyyttämme."

"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!" sanoi
Lauritsa. "Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän
kuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa." Tämä
oli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend
Nikulauksenpoikaan. "Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin
miksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä,
onko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja
minä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa."

"Niin hän nyt sanoo", vastasi Simon. "Mutta hän on melkein lapsi vielä.
Enkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään
edelleen --"

"Enkä minä", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, "aio tyrkyttää
sinulle tytärtäni -- sitä sinun ei pidä uskoa."

"_Sinun_ pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa
ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa,
minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja
nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut
appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.

Lauritsa hymyili hyvillään:

"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet
hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen
äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."

"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.

Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän
näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui
kokoon, ja siihen koski.

Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa.
Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän
oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja
rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja
suloinen ja terve.

Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen
ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran
leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona -- Erlendin nautittua
tämän naisen nuoruuden -- ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia
kaupanpäälliseksi -- niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa
hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend
oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa -- niin herrat aina elivät.

Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon
Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä
vähemmän miellyttävältä muistella sitä.

Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän
kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä
satimeen.

"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.

"Nauroinko minä --? Muistin vain tässä hauskaa --"

"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon -- jotta minäkin saan nauraa."

Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.

"Minä ajattelin -- naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka
pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme
-- kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid,
ensimmäinen vaimoni --. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään
ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan.
Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista
sen kaltaista tuskin on elänyt -- olenhan kertonut sinulle, mille
kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin
laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse
raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut
perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi
voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen
ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan --"

Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:

"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon --"

"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä
oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu
isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin
naistemme kunniaan --"

Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.

"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän
hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.

"_Sinun_ tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.

Lauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.

"Eikö Kristiinastakaan?" kuiskasi hän.

"Ei", vastasi Simon lujasti. "Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua
kohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen.
Hän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti
enemmän kuin minusta."

"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään", kysyi Lauritsa
hiljaa, "niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit -- kuullut huhuja
-- hänestä?"

"Ei", sanoi Simon yhä. "Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä."

       *       *       *       *       *

Päätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen
seuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.

       *       *       *       *       *

Kristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän
ratsasti sieltä morsiamena -- siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän
palasi suuren saattueen kera -- siihen kuului mies, Margret, viisi
poikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa
oli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei
enää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään
isänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui
Lauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas
hevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä
Erlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan
jalkaisin ja kunnioittavin elein.

Seuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia
sukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta
heidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa
talossaan, ja naisilla oli kova kiire.

Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan
luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin
reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he
olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä
Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät
silmänräpäykseksi.

Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli
sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä
ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet
pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja
hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä
oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin
vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä
pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan
ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman
paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin
-- saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä,
joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen
neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin
terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo
ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa
sekä Simonin kihlat -- ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen,
että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä
oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään
ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto
oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan --
Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina
tuittupäinen ja äksy -- hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia,
joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.

Simon muisti odottaneensa -- melkeinpä toivoneensa -- että Kristiina
olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä
uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä
joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin
maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.

Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli
kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja -- Simon muisti nuhjailleensa
kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.

Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään
ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä
ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä
ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika
ja pikkulapset -- ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän,
koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.

Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille
pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa,
kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin
laidasta Simonin polven luota.

"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi,
sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän
oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin
lusikkaa ja kahta veistä.

"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin
hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja
katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi,
sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti,
kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa
ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita,
innokkaita kasvoja.

Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset
pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa -- kunnes
tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa
ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja
komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet
totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä
näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta --
eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski
erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla
oman äänensä ylhäällä.

Husabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli
kannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen
lapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat
tahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi
ensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat
räiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun
jokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he
kuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat
elämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset
ja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja
koko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat
niin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.

Ramborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä
kevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin,
ja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen
jalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän
syliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa
ja onnellisena.

"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini -- olet niin hieno ja hempeä --
liian hieno ja kaunis minulle", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.

Ramborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon.
Hän hieroi käsivarttaan -- Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni,
että se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli
vain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin
kanssa.

       *       *       *       *       *

Lauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi
miten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat
olivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat
raajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden
iho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä
tämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu
tukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä,
kauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti
kasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä,
etteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta
ei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta.
Lauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden
päällä.

       *       *       *       *       *

Sitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären
kanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja
sulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi
juhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut -- ei niin kuvankaunis kuin
Kristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä
tämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi
Gjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.

Ja iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa
morsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren
parin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin
käärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske
kohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa
miehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.

Ei sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta
joutui naimisiin keskenään -- kun piti tarkastaa suku juuria myöten,
huomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät
sen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.



VI


Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki
vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen
päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita,
ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen
pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt
miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet
paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu
rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä
veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä.
Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä
oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan
muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi -- mutta ne voivat vaikka
merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa
itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut -- rengit eivät saaneet puuttua
siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin
kummulle juhlapyhä-iltoina -- Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli
riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan
sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut
aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen
syynsä, että hän oli pakana.

Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan
uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen
turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä
seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö
nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi
vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon
tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille
se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä
vastaan turvautuen pappeihin.

Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen
ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt
vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän
oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta
-- mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen
vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo
nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä
kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön -- mutta olihan hyvinkin
mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden.
Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan.
Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja
kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.

Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja
Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti
riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle
vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan
miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista
maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi
riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira
Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he
kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen
kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin
piispoja.

Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli
saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä
Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten;
sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen
tuossa vanhassa suvussa -- saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa
oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan
ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin
kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he
olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat
hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja
ystävyys -- Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti
osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi,
että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla
parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina,
mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin
ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa -- olihan
aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä;
mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.

Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä
pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa
aavistustaan silmästä silmään.

Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei
ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui
ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta
se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja
sittenkin -- sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta,
häikäisevän kauniista miehestä -- hän muisti isän poskien raikkaan
pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen
ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä
ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot
olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja
laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän
hän ollutkaan enää mikään nuori mies -- joskaan ei peräti vanhakaan.

Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina
tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä,
tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen
kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki
olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja
tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi
häipynyt jotakin pois.

Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin
yhden ainoan kerran -- eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli
hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut
erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan -- juhla-aikojen ja
pitojen suurista juomingeista -- miten isä oli nauranut täyttä kurkkua
ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut
voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut
kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina
itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja
säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina
ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon,
ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli
lähimpiensä paras ystävä ja tuki.

Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan
halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään
niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta
tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät
hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli
kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien
nauttimisessa, -- hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran
vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.

Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen
ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua
humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa
surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään -- hänen
mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.

Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut
unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko
paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli
pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen.
Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja
hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli
valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs
niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.

Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin
väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen,
jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän
parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo
hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut
Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan -- mutta
hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt
taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta
hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.

Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.

Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot
uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia
palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli
alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei
liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi,
ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa
Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa
-- Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin
asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja
herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin,
ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra
Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut
hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta
monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita
Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa
muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja
laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi
lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa
mukaansa -- mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin
liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen
tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen
matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan -- ei hän olisi voinut neuvoa
Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua
ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties
olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta -- meritauti
kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.

Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli
taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se
oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan
vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin
kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.

Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis
Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät
kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, -- ja tämä
tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja
säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä
alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.

Mutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin
luo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja
hopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat
olivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet
pyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä
haudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon
pyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän
sanan. Mutta pappi kielsi -- ja kerrottiin, ettei hänellä sitten
itsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että
hänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella
kirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat
näyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille
vanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä
vuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin,
sillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.

Lauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:

"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka
he olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät
kuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä
uskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon
väkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa --
siunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus --"

Kristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin.
Kesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta,
ettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.

"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle", sanoi Kristiina hiljaa.

"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien
ajatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik
sanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin
huokaile tuskassa --"

Eräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla
askelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti
hevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta
tätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta
hevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska
hänen matkansa sattui tänne päin -- että ei kai sitä lammasta, joka oli
Ramborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.

Kristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota
niinkö --? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut
tyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle
tyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen
olivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.

Simon naurahti: "Nuo Husabyn pojat ovat aika hurjimuksia."

Kristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja
sanoi:

"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani
löivät hengiltä hänen lampaansa -- tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta
asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani --", hän oli puhunut
kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa
kasvot -- nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.

Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän
huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti
poikasen eteensä satulaan:

"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin -- nyt sinä olet
minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille
sopimaan lunnaista --"

Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden
kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli
parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien
lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet
häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin
lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen
oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.

Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei
Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän
pikku vieraan muassaan.

"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan
hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun
vanhenee."

"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan
pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina -- johan häistä olikin
kohta kulunut kaksi kuukautta.

       *       *       *       *       *

Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui,
että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi
ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän
oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän
piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään.
Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että
tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää
hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka
hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista
vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka
Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja
Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut
Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend
oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut
korjata tätä.

Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät
hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta
arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan -- osaksi sen vuoksi, mitä tämä
tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt
kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä
raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä
hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä
tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin,
ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen
kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän
suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.

Muutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi
edelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja
painostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella
oli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin
ajautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä
ilman tähden.

Kristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja
ikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä
haukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa.
Ragnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui
pöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän
välillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja
harkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi
kappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan
heidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin
pelin ääreen koira sylissään.

Kristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä
olalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän
hävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän
tyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin
huonosti. Kirstiina moitti häntä siitä -- ei varsin leppeästi ja
herttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:

"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot
siinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina -- ethän sinä ole
milloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!"

"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään --"

"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän", sanoi Lauritsa terävästi,
"ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos
menisit hillitsemään vekaroitasi -- nehän pitävät pahempaa meteliä kuin
tapaninajajat --"

Kristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän
luokseen.

"Olkaa hiljaa, poikani", hän sanoi, "isoisä ei tahdo, että te leikitte
ja pidätte elämää sisällä."

Lauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua
tulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät
panemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin
kanssa:

"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän
välttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin --
neuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen
lapsistaan --"

"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi
kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee
hoitaa ja vahtia lapsia?"

"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja
oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle
hänen palveluspiioistaan -- muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä
saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia --"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn
reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan
ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.

Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt
jotakin pahaa -- aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja
kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.

Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui
odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin
iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi
Kristiina, mitä isä tahtoi.

Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja
tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina,
suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.

"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle
sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa
aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo
kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit
Erlendille eilen."

"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle
tulisi osoittaa kunnioitusta."

"Hän on _sinun_ miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt
väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."

"Te näytte olevan niin hellät ystävät", vastasi Kristiina. "Jos
olisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt,
olisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen."

Isä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:

"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä
tiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää
luotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista
kaikesta sydämestäni --"

"Ette -- mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin."

"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti
kiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko
hän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten
Andres Darre tahtoi -- ettemme olisi välittäneet teidän nuorten
päähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan
-- nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen
rinnalla, jonka otit uhmaillen --"

Kristiina nauroi ääneen ilkeästi:

"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan
vaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta
talosta --"

Lauritsa vetäisi henkeä -- "talosta --?" pääsi häneltä vaistomaisesti.

"Niin -- sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen
omistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta
sinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista -- en tiennyt
Erlendin olevan _hänenkin_ sukulaisensa --", hän nauroi taas hurjasti
ja ilkeästi.

"Vaikene!" sanoi isä.

Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus
-- hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin
laella -- näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen
lehden -- hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.

"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy --"

Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen
käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä
-- pelkäsi rajattomasti.

Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten
samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet
ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän
seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina -- ettei Erlend ole puhunut
tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin,
pelokkaisiin kasvoihin.

"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli
luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua -- en minä
silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että
hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun
tietää sen silloin.

"_Hän_ tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi
ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli -- jo oli --
se, mikä sinä olit silloin."

"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille --"

"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot
kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi
kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:

"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina -- on mielestäni sittenkin pahinta
se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.

"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin
tahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut
sellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän
on suonut sinulle myös vapautta -- ja sinun tulee sovittaa syntisi
hoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin
varomattomuuden -- sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.

"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut -- ettei Erlend näyttänyt
kelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää
tuohon puheeseen -- sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on
osoittanut kelpaavansa muuhunkin -- miehesi on hankkinut itselleen
hyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun
pojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean
ja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön -- sen tiennet
parhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että
kunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut --"

Kristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti
kasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:

"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi -- Simon pyysi, ja se
oli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista
ruminta --"

"Simon pyysi säästämään minua --" Kristiina kuuli miten isän ääni
värähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi
vieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias
isälleen.

Nyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa
väliin ja laski sen polvelleen:

"Julmasti teit, lapseni", sanoi hän lempeästi ja surullisesti.
"Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen,
että voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen
tähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin
peloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua
itsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen
sidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi."

Itkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet
lujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi
aikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti
tyttärensä päätä:

"Sinä olet tullut mustaksi", sanoi hän hymyillen. "Tuolla on liina
nurkassa -- mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin
parantamaan asuasi -- jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän
sylissä --"

Hän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan
paikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti
istumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot
koholla.

Hän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.

Eihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja
kipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi
jonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti
kaulasuonissa.

Se meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa.
Mutta se palasi, yhä useammin.

       *       *       *       *       *

Erlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun
iltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa
lähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa
tunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että
hänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi
kiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös
asiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.

Oli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling
Vidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa
he tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien
kartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan
ja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää
ranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.

Mutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa
ajatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin
uusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa
maisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.

"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen", sanoi Erlend hänelle.

Erling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän
oli valvonut.

"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin
Lauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian
iloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?"

"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?"

"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan
tervehdyksen äidilleen?" Erlend nauroi. "Vai onko piispa Audfinnillä
jotakin asiaa rouvalle?"

"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt
kokoontuvat Tunsbergiin", sanoi Erling-herra.

"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan
minun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt
sitten kun viimeksi olin Tanskassa -- päästä taas kerran turnajaisiin
-- kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen
Norjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään,
paitsi Munan ja minä."

"Munan --" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: "Vieläkö tuossa
vanhassa -- siassa, olin vähällä sanoa -- on niin paljon henkeä, että
hän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen
turnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?"

"Kyllä -- on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä."
Erlendkin nauroi. "Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan
kutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen
samanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä,
että minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni
osalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen
hampaan --"

"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja
ymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki
oikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea
hänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä
sen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme
sisällä."

"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä", sanoi Erlend synkästi.
"Hän on vasta lapsi -- ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa
päätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet
uskollisuudenvalan."

"Ole vaiti", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. "Tuo
-- tuo on valhetta --"

Toiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka
kuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan
erään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten
parissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen
lukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet
harhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.

Erlend sanoi:

"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä
kuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on
arvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella --"

"Jumalan nimessä, Erlend -- on tietymätöntä, onko se totta, sanon
minä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi
Jumalan silmissä. Hän saattaa nousta -- -- -- Mutta sanoitko sinä
meidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon
Jumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti
poikansa -- äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, --
muista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!"

"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä
puhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä --
sentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat
riitaa kirkonmiesten kanssa."

"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole
muuten vaiti --". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja
Erlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.

Erlend irvisti inhosta:

"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon
viskaamme koskeen."

"Erlend!" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. -- "Sinulla on
itselläsi poikia", sanoi hän hiljaa. "Miten voit sanoa tuollaista. Varo
sinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet
menossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen."

"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan
asioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei
sinun tarvitse pelätä" -- hän murti suutaan -- "minä -- en suinkaan
ryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan
pitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? --"

Toiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua
hyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli
pikaria käsissään.

"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.

"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta
vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa
hymyillen.

Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi
puolittain itsekseen:

"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi
vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa
tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa -- päättäen niistä miehistä,
jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä
-- luotin siihen."

"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me
olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa
lapsi -- ja puolet ajasta toisessa maassa --"

"Niin. Toisinaan ajattelen -- ettei ole mitään niin suurta pahaa,
ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme
keikkuivat kuin oriit -- oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi;
kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri --"

Lauritsa naurahti: "Niin kyllä --"

"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika,
teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne
tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."

"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."

"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla --" Erling huitaisi
hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän
synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy
se, jolla on paras ruokahalu -- ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy.
Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan,
isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."

"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön
merkkiä."

"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni
seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. -- "Te, Lauritsa
Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä
nimenne tunnetuksi."

"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin
aikaisin naimisiin -- vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut
liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme
tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja
ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."

Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling
Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen
tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi,
mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo
poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi
ainoastaan:

"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista
väärin."

"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd
Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin
ensimmäistä lasta synnyttäessään -- tätini vei omansa kerallaan
hautaan."

Sitten he jälleen vaikenivat.

"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat
vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta
eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi --", herra Erling
työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä!
Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että
hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella
käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo
unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."

Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime
näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen -- hän näytti
kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta
kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen
värinen -- se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies --
vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata
vilpittömästi ja säästämättä itseään -- tuntui vähän liian pieneltä
kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi,
hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.

Lauritsa virkkoi hiljaa:

"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää -- jos siellä
etelässä jotakin vehkeillään -- ettei hänellä voi olla Erlendistä
huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."

"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein
harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."

Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä.
Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi
sormissa.

"Onkos _teillä_?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja
kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"

"Enpä kiellä. Herra tietää --

"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu
nykyään monenlaisia tuumia -- hänen poikansa on Haakon-kuninkaan
tyttärenpoika."

"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin
leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen
äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."

Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan
vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta
ja piti nyt sitä käsissään -- kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut
maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti
hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei
ollut -- Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja
veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan
isäntämunkin.

Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain
sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut
erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään
tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden
voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.

Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta,
vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta -- kun hänen oli
jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.

Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla,
mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut
savua yhdestäkään räppänän aukosta -- rakennusten katolla kasvava ruoho
kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei
näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä
alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän
nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa
-- musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille -- hytisten
hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä
odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn,
lähetti miehet nukkumaan -- ja hytisi jälleen noustessaan portaita
aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.



VII


Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen,
palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä
Hjerdkinniin asti.

Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin
Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä
auringonpaisteessa -- suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu
loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja
tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen
yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin
tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea
peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet
harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat
niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.

Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti -- Lauritsa nosti ylös Kristiinan
vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa
sormellaan päähineen nurkkaa.

"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi
hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"

"Olette kyllä. En minä siitä syystä --"

"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.

"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden
poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä
ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi
toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:

"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian
käymään kotilaaksossa?"

"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa",
sanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. "Isä! Isä
-- voi isä!"

"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan
käsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. "Älähän nyt,
Kristiina!"

Hän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin
käsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten
luota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä
eivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka
katkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen
puron yli.

Kristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut
enää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut
kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen -- ettei isä enää ponnahtanut
satulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös
parven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin
ennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin -- aivan kuin
hänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet
muistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen
palatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut
hänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan --
ja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt
isän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli
retkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen
nilkkojaan.

"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin
sinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi", puhui Lauritsa
tyynesti ja hiljaa. "Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina,
etkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä.
Erotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää
kuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää
kauankin -- jos se on Jumalan tahto, Kristiina --"

"Oletteko te sairas, isä?" kysyi Kristiina soinnuttomasti.

"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja", vastasi isä keveästi.

"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta --"

"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän."

Siinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän
alla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti
tyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen
pikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi
vedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä
kohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.

"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "-- ottakaa minun viittani."
Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin
että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan
vyötäisille viitan sisällä.

"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa -- parempi
että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan
Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta.
Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta
onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta
oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet
ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta.
Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun
itse olin poika -- ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun
sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni
-- seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni,
kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."

"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin --"
Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä
ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten
itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni -- tuskin olin varttunut
neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille
katkeran surun."

"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti
Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.

"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina.
Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi
on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo -- ja minä olen huomannut
sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin,
vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin
katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi
Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"

Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären
kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin
ennen Kristiinan lapsena ollessa -- Kristiinan käsivarret olivat isän
kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.

"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut
yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan
kun minä olin kasvava poika -- kotona Skogissa ja alkuaikoina
henkivartiossa -- teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt
määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni.
Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa
Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa --
niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.

"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle
tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin --
Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän
miekan, jota aina käytän -- ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet
maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli
tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani.
Enkä minä hennonut luopua niistä. -- Ajattelin, ettei isäni pitäisi
siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut
tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.

"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella
vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse
oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta
yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin
Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella
häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä
vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy
sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä,
jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni --
rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on
siittänyt jälkeläisiä, -- sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa
nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran
omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun --"

Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä
sylissään kuin pientä lasta.

"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä
piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän
rakasti minua, näetkös -- häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän
otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni
äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä
anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään --"

"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle
hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.

"Jumala minulle anteeksi suokoon -- minulla oli niin vähän ymmärrystä.
Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua
eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä
poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa
lastasi?"

Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa
toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso
harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi -- pari keltaista
sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.

Sitten voitti taas itku.

"Ei, ei -- isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin --"

"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme
toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä
elämässä -- ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä
Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen
kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon
sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja
tulevaisessa valossa --"

Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin
päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen
rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta
Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan
itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut
vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa
kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.

Lauritsa sanoi hiljaa:

"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni,
Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja
sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan
sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin
sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä
kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun
rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän
hymyillen.

Lopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; "en tahdo, että
sinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista", sanoi hän. He olivat tulleet
notkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella
kasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.

Kristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita,
kättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin
ja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli
murtua Kristiinan suuresta surusta.

Lauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen
häntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten
Kristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän
sanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.

Niin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki
Kristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki
ratsastaessaan pois hänen luotaan.

Hän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen
jäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä,
ja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli
luullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo
kadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen
keskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien
kasvot käsien peitossa.

       *       *       *       *       *

Lauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen
mielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä
oltavan valveilla -- pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko
valo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.

Ragnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä -- hänen
vieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti
hyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja
juomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa
sitten, -- talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä
paistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet
tunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi
Lauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli
käytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli
käynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid
oli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja
sanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi
-- sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.

Lauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta
isäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä
selkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka
oli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu
-- toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja
veisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli
veistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä
aikoina.

"Paikkaatko sinä tuon itse?" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä.
Tällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli
paikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten
hankautuessaan. "Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid."

"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja
pisteli reikiä naskalilla.

Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo
jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä,
toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen.
Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla
koristettua sormustaan --. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen
huomanneen sen.

"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut
aiottu hänelle -- minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."

Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta
Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari
sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista
ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle
-- mutta ei kumpikaan liikahtanut.

Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan
oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän
tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen -- hänen täytyi
koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi
keskisormeen vihkisormuksen päälle.

"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta
vaimoonsa.

Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.

"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten
minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta --"

Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.

"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."

"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan",
sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun
jälkeesi --"

"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid --
lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä --"

"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.

Mies katsoi hänen silmiinsä:

"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät
annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika -- koko miehuuteni
ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä.
Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli
sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin
olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.

"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle
kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut
minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt
minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani
täältä.

"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille -- ei
tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.

"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa
-- onhan meillä ollut vaikeutta -- eräässä suhteessa, mutta sittenkin
me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut,
että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota
meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi --"

Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa -- hänen suuret,
sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä.
Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan -- Ragnfrid katsoi kättään
sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme
sormusta toinen toisensa päällä -- alimmaisena kihlasormus, sen päällä
vihkisormus ja ylimpänä tämä.

Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli
pannut hänen sormeensa ensimmäisen -- se oli tapahtunut räppänätangon
luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa
oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi -- hiukan
hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.

Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella
Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.

Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja
viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli
istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa
tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki,
joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.

Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi
lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja
elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi,
ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka
veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka
kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi
ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.

Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui
penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi
pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.

Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen
puhumaan:

"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon --"

"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.

He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään
viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:

"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran -- oletko unohtanut sen --?"

"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja
onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet
sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää,
kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä
niin paljon?-"

"En tiennyt sinun tehneen niin."

Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin
sanoi Ragnfrid:

"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui,
että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen
-- tuon mainitun yön jälkeen --, silloin sinun olisi täytynyt pitää
minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut
kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa
kerran juovuspäissäsi --, silloin olisin voinut kantaa suruni ja
katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi --"

"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi --?"

Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan
kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon
läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja
ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:

"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin
siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun
viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja
josta olisit ollut valmis taistelemaan -- silloin sinä et olisi voinut
olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan
sanottu --"

Lauritsa ajatteli:

"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."

"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon
Kristiinastamme --"

Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten
tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:

"Miksi mainitsit _Simonin_?"

"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin
hämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. "Te olette liian
erilaiset."

Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti -- ja sanoi
sitten vielä hiljemmin kuin äsken:

"Jumala ei ole hylkäävä Simonia."

"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä", kysyi vaimo, "kuin
Jumala olisi hyljännyt sinut?"

"Ei."

"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa -- jolloin
sait tietää _yhdellä kertaa_, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut
syvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin
kuin mahdollista oli --"

"Enpä tainnut ajatella paljon", vastasi mies.

"Entä sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sitä -- kuten
sanot tehneesi --"

Lauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen
päivettyneeseen kaulaansa.

"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen",
sanoi hän matalasti.

Ragnfrid nousi -- ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi
mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa
veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa
tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja
painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.

"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.

He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät
ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä
matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.

Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka
päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime
aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja
salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja
asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän
käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen
sormensa.

Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö,
ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja
kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun
alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan -- kuoleman käsi
oli koskenut häneenkin -- ensimmäisen kerran.

Näin oli käyvä -- kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti
ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut
ystävällinen -- vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan.
Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli
ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana
punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän
oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista
miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka
syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen
kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä
häntä -- he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa
oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa -- oli hän hypähtänyt
pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.

Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli
ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta
velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt
sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen
kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta
tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja
sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson
halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön -- ja myöhemmät
yöt -- jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt
rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne
häntä miellyttivät.

Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan
hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa
-- silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta
meri olisi hänet niellyt -- ja nyt kantoivat aallot häntä niin
ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan
hänet elämästä pois.

"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt --"

Mies kuiskasi:

"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam
vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] -- sanoo taivasten
Herra."

Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni
itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid
hiljaa:

"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei
minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni --"

Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä
keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:

"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni --"



VIII


Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut
minnekään -- hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain
väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään --
hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista
väsynein miettimään.

Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän -- hän
kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa
hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli
syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän
oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan -- siitä oli
jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä
itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä
imetettävän.

Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti
opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä
siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua
hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja
Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin
usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät
olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia
ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin
sylivauva, kuten Erlend sanoi.

Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä
tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa
Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan
nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita
ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle
pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen
tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi
Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat
kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa
lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan
näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta
sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se
oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään
parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin
kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet
ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen,
mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja -- se oli vain
Musta.

Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä
mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan
-- ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä
hänestä edes näkynyt vielä mitään -- hän oli varmaan niin kalpea
ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen
hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika -- heidän välillään syntyi
usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi
kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina
luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli
hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin
johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti
hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian.
Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa
yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo
vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin,
että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa
anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen
pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi -- ja Kristiina oli
sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo
ollutkaan unohtanut.

Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä
Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin
ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään,
mutta Erlend tiesi mitä hän -- ja muut ihmiset -- ajattelivat. Hän
oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset
käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä
ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä
hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä
valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa,
mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei
kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän
tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta
Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin
aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa
aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa
turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos
olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään
valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä
kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein
uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei
hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei
juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä
päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen -- ja mietti,
oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin
mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin
oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.

Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun
jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille
pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen
appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi;
Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi
päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden
järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.

Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja
kapea poskiltaan -- ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet
olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui
tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan -- isän sairaus ei tullut
odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta,
täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.

Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti
hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös
vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen
täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää
ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä,
joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet
matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa -- eikä
Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli
mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän
kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan,
uskalsiko tämä lähteä mukaan.

Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen
sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi
kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan
silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä
Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei
huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi
vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä.
Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä
liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi
taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi
Erlend -- asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa
tilassa -- Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa
kuolinvuoteella -- ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka
vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi
jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää.
Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja
vakuuttavasti.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista
mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin --
viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin
viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin
Kertun-messun aattona.

Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä
hän oli odottanut.

Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä
vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan
ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä
oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian
ulkopuolelle, ja se koski häneen.

Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja
Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei
saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut
hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko
päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein
joka päivä saapui kartanoon vieraita -- ystäviä, jotka tahtoivat
nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se
ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti
ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja
rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään,
pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona
autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi
Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään
isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.

Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti,
kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut
olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne
katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty
Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.

Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu
eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt
korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai
taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää
lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn
kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä
juoda.

Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi,
ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho
oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat
sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja
leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen
sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan
näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen
alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet
pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt
tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää.
Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta
hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli
aina iloinen ja leikkisä.

Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista,
makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista -- tehtiin kaikki mitä
ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli.
Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista -- hänen viimeiset
kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä;
kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä
päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana
hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja
nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin
annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin
tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan.
Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki
jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi
kaikki voimansa. -- Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä,
hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi
äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä,
miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai -- eikä hän
kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän
oli aina mukana valvomassa.

"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan
käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän
touhun jälkeen."

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen
leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli
päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen;
hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan
taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja
kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli
talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan
sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä
kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli
saada ne omakseen -- mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi,
jos siitä tulisi poika -- ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen
Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson
varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla
kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla
ja vahakynttilöillä testamentissaan.

Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja -- hän auttoi Ragnfridia
sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.

Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei
tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon
Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa
yhtä vapaasti kuin kotonaan -- mitä Erlend ei ollut milloinkaan
tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan
sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän
ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja
huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin.
Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki
kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui
kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten
hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin -- ja
ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän
paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi -- -- --

Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli
erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku
tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja
Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta,
sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi
kateuden kalvavan sydäntään -- Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt
lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että
tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä
niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.

Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän
Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.

Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen
pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat
synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja
sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan
kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä
oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle
paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat
ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä
paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että
tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä
mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät
viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi
pitoja pidettäessä.

Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut
silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset
povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja
sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli
Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt,
jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat
Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet.
Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada
tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään
hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen
sen tahallisesti -- he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia
kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.

Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon -- koska hän
muka ei jaksanut.

       *       *       *       *       *

Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta.
Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä
onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen
koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän
sydäntä.

Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää
esikuvalliseksi -- kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä,
uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän
oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin
erotti jokin -- jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona
hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä.
Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa
ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta
Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin
uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei
ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään
levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja
kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet
häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan
kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen
näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle
sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui
usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen
sormuksiaan.

Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta
hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös
äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon,
joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin
pahoina päivinä -- ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut
vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja
rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta -- sillä hän muisti heidän
itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän
_ei sittenkään_ toivonut, että se olisi ollut viimeinen.

       *       *       *       *       *

Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo
viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan
isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä -- hänen talossaan ei
ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin
ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua
pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä
puheen.

"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole
milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten
tehneet oman päämme mukaan."

"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä
hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä --, silloin kun hän sanoi
minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni,
muistatkos?"

Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen
hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga
Rolvintytär oli hänen kanssaan -- tämäkin oli nyt naimisissa.
Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä
kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta
siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä
ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo
kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he
olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta
hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.

"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä
vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki
tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.

Sira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi
oli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja
evankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä
hän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut
itselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin
halunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä
selvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan,
osaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen
kirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui
suurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.

Tässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden,
Uskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös
joitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat
jo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan
kidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden.
Lauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa,
mutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja
pappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun
viimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan
häntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se,
joka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden
valtakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan
mielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän
muisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät
laaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan -- ja hänestä tuntui nyt
siltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän
silloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.

Hän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin
olisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä
voinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi,
ettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin
mainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa.
"Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja
ja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja
enää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua
elämässä -- ne eivät ole enää suruja."

Äiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä
oli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä
oli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon
valtaan -- se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin
tiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä.
Ja hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä
pelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla
kaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki
hänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen
vuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli
iso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi -- ja
laaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut
antaa vastasyntyneelle.

Kerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa
häntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta
kuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä
käsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen
noista kiinteistä kätösistä omaansa:

"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet
pukeutuva minun haarniskaani -- nyt olisit sen sisällä yhtä pieni
kuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa
paljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun
näkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan
tahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva
paljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi
niitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että
hän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut."

Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:

"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina -- poika
on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi,
ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen.
Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg
kukoistaa kuin ruusu."

"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille
rinnoilleen", sanoi Kristiina.

"Ei Simonkaan toivonut sitä -- hän sanoo, ettei hän tahdo palkita
vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi --
muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän
oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären -- eikä
hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään -- joten ei
ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen
mennessäsi naimisiin, Kristiina!"

Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun -- hän tiesi tuskin
itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, -- hän oli
rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä
sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet
häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut
niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti
niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä.
Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan -- ei
Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä -- Naakkve oli hänen mielestään
tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina
ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin
hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä -- hän ymmärsi saaneensa
maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen
ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi
korjautua koskaan.

Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat
olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä
ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän
oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina
ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja
maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle
itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen
verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä
ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua
miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle
oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli
nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.

"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.

Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän
lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:

"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä --"

Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa
kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että
poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä -- ja sanoi, ettei
hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli
lyönyt.

"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi", sanoi hän nauraen.
"Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme -- kivulla me synnymme
ja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi
minusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta
tämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin -- vaikka en voi enää
tuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta."

Poika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen.
Kristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen
johdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa
kävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan
pakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.

Lauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi
tapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille,
jotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla
siihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen
tuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina
oli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi
ruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut
levoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja
hellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli
ollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen
jälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli
juuri ripittänyt hänet.

Oli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan
pihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä
vastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun.
Seutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien
välissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen
helinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista -- vuohet
oli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli
sellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä,
talvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi
ahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.

Kristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä.
Lauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien
ympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin
siisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä
tajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.

Talonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista
kädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi
heitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin
tapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi
jäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän
saattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien
suojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori
Ramborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät
nuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi
itki edelleen Kristiinan rintaa vasten.

Erlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa
pitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen
hiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut
vuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä
sydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla.
Erlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen
siirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen,
käsi kädessä hänen kanssaan.

Simon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa
käteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä
kädessään. "Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä", sanoi Lauritsa
heikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli
hänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille,
tyttömäisille olkapäille.

Lopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään
muutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman
kaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa.
Sen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot
käännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.

Sira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun
ja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid
oli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa
makasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään
pieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja
sysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta
mitään kuolemankamppailua ei näkynyt.

Tuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa
katsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi
käydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja
hänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista,
nosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten
ja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä,
kiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja
lausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen
kuulivat:

"Exsurrexi, et adhuc sum tecum." [Minä heräsin ja minä olen sinun
luonasi vielä. Ps. 139, 18.]

Vielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet
hapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään
vasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin
patjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen
kuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi
sanella rukousta.

       *       *       *       *       *

Kristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille
ylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä
valvojaisiin.

Isä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa,
kullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei
se likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa.
Sira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat -- jälkimmäinen oli
tullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset,
mutta oli tullut liian myöhään.

Jo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi
Kristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä
ollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa
koristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon
kätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja
joka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.

Isän ruumis kuului säilyvän kauniina -- se oli vain entisestään
kellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon
kynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.

Viidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin
puolin erinomaiset -- kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta,
samoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu.
Seitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja
ystävyydessä -- Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa,
ja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.

Seuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän
Hamariin.

Edellisenä iltana -- taikka oli pikemminkin jo yö -- tuli Ragnfrid
pirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin
väsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi
palvelusnaisia lähtemään ulos:

"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään
löytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän
viimeisen yön, jonka olen talossani."

Hän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi
sen yökuntoon.

"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa
olette elänyt isäni kanssa niin kauan", sanoi Kristiina. "En ymmärrä,
miten te jaksatte sen kestää."

"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne", vastasi Ragnfrid tuudittaen
Lauritsaa sylissään, "näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä."

"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme
tänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan", jatkoi hän vähän ajan
kuluttua. "Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni
hengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan
täytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis,
jolloin hän lähti -- hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa
illalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi -- se oli juuri
juhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon
tie yhtyy kirkkotiehen -- muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä
vierinkivimaata -- ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus
aina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa,
ja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä
talutin sinua -- sinä olit neljän talven vanha.

"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut
takaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi,
että koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron
pohjalle lähteen alapuolelle -- se suojelisi häntä Mjørsametsän
peikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan."

"Onko sellainen taika?" kysyi Kristiina.

"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi
keksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi
kaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?"

"Kyllä minä muistan."

"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi
minua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin
tienristeykseen -- isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun
ymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin
kun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä
kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun
en päässyt mukaan -- en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa,
kaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi:
jos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit
pyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä
turhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että
muuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt
tästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää --
sitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva
ikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd,
nuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan -- Halvdan kastoi hänet ja hän
kuoli heti sen perästä --

"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna -- hän oli jo kuullut illalla
Oslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin
vielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta
tuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle
anteeksi suokoon -- kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin
seinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin
sanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa
ja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää
Jørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta
ymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa."

Ragnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti
silkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä,
käänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa
tytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli
solahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:

"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja
kaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt
kauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että
sinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä
kauniiden pikku poikiesi keskellä."

Kristiina nielaisi pari kertaa.

"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä
vaimo -- hän käski minun sanoa sen teille --" Kristiina vaikeni
hämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:

"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää
ketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan." Hän silitti lapsen
päätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. "Mutta ehkä
hän tahtoi --. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin
kadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä
olet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen
pikku tyttö -- en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen
siitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen,
että aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä
minulla oli."

Ragnfrid istuutui sängyn laidalle.

"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista
isäni suudelleen minua milloinkaan -- hän suuteli äitiäni hänen
maatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi
häntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua -- muulloin ei meillä
milloinkaan ollut tapana tehdä sitä.

"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme
Herran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli
herra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme
hänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja
sen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet
jumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä
ateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun
hän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään,
nousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin
istumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.

"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko
tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta
Ulvhildimme tähden -- silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut
sellaisen kasvatuksen -- että hänet oli totutettu lempeämpiin ja
hellempiin tapoihin."

Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:

"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"

"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."

Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:

"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."

Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata
kyyneleet:

"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."

Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka
oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan
pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan
silmänsä. Kristiina kohotti kättään.

"Äiti --", sanoi hän pyytäen.

Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta
kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi
kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle.
Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla,
joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki
tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja
heleän värisenä -- Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista
tuhkaan.

Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.

Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun
laidasta.

Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös
kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen
pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta
kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten
ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille
niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan
hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja
ystävät saaton päähän asti.

Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten
hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen
pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa
sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan
lehtoon.



III

ERLEND NIKULAUKSENPOIKA



I


Ragnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen;
hän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin,
joten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli
maannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina
pääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken
oli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina
Lauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon
valvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon
oli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.

Juuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia
eräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli
Forbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että
tämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen
sidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi
ylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan
liikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana
pohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta.
Kun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle
pyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa
valossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov
saapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään
kotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin
tervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend
arveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli
vallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen --
ja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin
uusia kanteita kadonneita vastaan -- Huntjovia syytettiin siitä, että
hän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja
haudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin -- miehen, jonka Huntjov
luuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että
vaimo oli harjoittanut noituutta.

Updalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä
noituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin
piirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä
syrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha
Budvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen.
Näissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin
yleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla
Husabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin
alustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen
tuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta
mitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa
jälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan
hänen heittäessään henkensä -- nämä olivat voineet hävittää yhtä
jos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein
tarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti
oli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta --
vaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja
kaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä
voitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt
nuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon
kirouksesta.

Loppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen
Nidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava
sisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin
kanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.

Oli viikko Frostan käräjiin, ja kaupungissa vilisi väkeä. Kun langokset
olivat tulleet arkkipiispan taloon ja heidät oli viety puhetupaan,
tapasivat he siellä useita ristinveljiä ja muutamia maallisia herroja
-- muiden muassa Frostan käräjien päätuomarin, Harald Nikulauksenpojan,
Nidarosin laamannin Olav Hermanninpojan, ritari Guttorm Helgenpojan,
Jemtlandin lääninherran ja Arne Gjavvaldinpojan, joka heti tuli Simon
Darrea kohti tervehtien tätä sydämellisesti. Arne vei Simonin kerallaan
ikkunasyvennykseen, ja he istuutuivat sinne.

Simonin oli tukala olla. Hän ei ollut tavannut Arnea sen jälkeen kun
oli käynyt Ranheimissä kymmenen vuotta sitten, ja vaikka häntä oli
kestitty siellä hyvin, oli tuo retki muistoineen jättänyt haavan hänen
mieleensä.

Arnen kerskaillessa nuoresta Gjavvaldista istui Simon pitäen silmällä
lankoaan. Erlend seisoi puhellen kuninkaan kamreerin kanssa, -- tämä
oli nimeltään Baard Petrinpoika, mutta ei ollut sukua hestnæsilaisille.
Ei voinut sanoa hänen käytöksestään puuttuvan säädykkyyttä, hän oli
hyvinkin vapaa ja luonteva seisoessaan siinä puhellen tuon vanhan
herran kanssa -- kädet selän takana ja keikutellen hiukkasen varpaitaan
ja kantapäitään. Tavallisuuden mukaan oli hän nytkin tummassa, mutta
erittäin kauniissa puvussa -- siihen kuului sininen ruumiinmukainen
kothardi, joka oli auki sivuista, musta hartiakaulus, jonka huppu oli
viskattu niskaan, joten sen harmaa silkkisisus näkyi, hopeasilainen
vyö ja pitkät punaiset jalkineet, jotka olivat pauloitetut tiukasti
pohkeiden ympäri, niin että hänen kauniit, hoikat säärensä ja jalkansa
näkyivät.

Kiviseinien lasisista ikkunoista lankeavassa valossa näkyi kyllä, että
Erlendillä oli jo huomattavan paljon harmaita hiuksia ohimoilla. Suun
ja silmien ympärillä oli jonkin verran kurttuja, ja pitkään, kauniisti
kaartuvaan kaulaan oli ilmestynyt poikittaisia vakoja. Mutta sittenkin
hän näytti tavattoman nuorelta toisten herrojen joukossa -- vaikka hän
ei suinkaan ollut nuorin sisällä olevista miehistä. Hän oli näet yhtä
hoikka ja veiterä kuin ennen, käytteli jäseniään samalla vapaalla ja
hiukan huolettomalla tavalla kuin nuoruudessaan, ja hänen askeleensa
olivat yhtä kepeät ja joustavat kuin ne olivat olleet ennen hänen
alkaessaan nyt, kamreerin poistuttua, kävellä edestakaisin lattialla,
kädet yhä selän takana. Kaikki toiset herrat istuutuivat; he puhelivat
keskenään yksikantaan matalalla, kuivalla äänellä. Erlendin keveät
askeleet ja hänen pienten hopeakannustensa kilinä kaikui liian selvästi
huoneessa.

Viimein eräs häntä nuorempi mies käski vihaisesti häntä istumaan
penkille ja sanoi: "Älä pidä semmoista melua, mies!"

Erlend seisahtui äkkiä, rypisti kulmiaan -- ja kääntyi sitten nauraen
puhujan puoleen.

"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä
ystävä?" -- sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen
luokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun
toinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti
jalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen
puhuessa.

Erlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista
vaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon
pako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin
Erlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.

Sitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä,
jotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei
ollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja
vanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään
turkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon
Erlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan
Eiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.

Hän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan
viimein arkkipiispan eteen -- tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa
toisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi
jokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen
ilmeensä oli rohkea ja viaton.

Olihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia.
Mutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa
oikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen
tutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia
kai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.

Sitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut
Husabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.

Erlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta
todisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän
oli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti
Hoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi -- mutta hän ei ollut milloinkaan
pitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. "Veljeni Gunnulf ja
pappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai
ole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet
syytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa."
Kovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta
pohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että
Aanin temput olivat pelkkää petkutusta.

Pappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut
Aanilta jotakin -- jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen
asioissa?

Oli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin
ollut viidentoista vaiheilla -- kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.
Hän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja
eläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan
sellaisiin -- hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan
ensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä
kaupungin saunassa -- hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun
toisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö
halunnut ostaa sen -- Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.

Kysyttiin, kuka tuo herra oli.

Ensin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati
häntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:

"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika --"

Herrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm
Helgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv
koetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa
silmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:

"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan
asian tähden. Kuten teille jo sanoin -- minä en uskonut siihen juuri
nimeksikään -- enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen
vuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen --"

Herra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen
toisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa
hörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että
Ivar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.

Hetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran,
että muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista.
Erlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne
häntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua -- hän oli ymmärtänyt
olevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin
sitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm
Helgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.

Toisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti
Simon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli
suhtautunut siihen kovin keveästi -- Simon oli ollut huomaavinaan, että
yksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle
kolttoset, jos olisi voinut.

Erlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa
kannattivat useimmat kansleria -- ainoastaan arkkipiispa oli ollut
täysin laillinen -- hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng
Arenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend
puhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut
odottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin -- eivät hänen kotoiset
ystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt
viitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin
toisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan
ollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset,
varsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut
kerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten,
että kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo
mätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt
siitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea
karvansa -- taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat
häntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend.
Tälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea
Skånen Ruotsin kruunun alle -- ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla
hetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan
siinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha,
jonka tuli kestää kymmenen vuotta -- puolet ajasta oli jo kulunut, ja
epätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti.
Hän ei luottanut siihen liiaksi -- eikä siihen luottanut Erling.
Olihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies --
kenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet
älyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä
Mustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä -- vähäksi
aikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja
hänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa
ja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt
mitä tehdä.

"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut
laulamaan herra Erlingin nuotin mukaan", ei Simon Darre voinut olla
huomauttamatta.

Erlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran
kartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut
tuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi
säilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan
-- kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista
yhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta --
kukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten
oli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun
vanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt
oli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas
saavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän
näytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia,
että oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa
-- mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän
läheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa,
että Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen
velipuolillaan oli läänityksiä siellä.

Simon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend
olisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli
Erling Vidkuninpoikaa -- saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend
Nikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko
asianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn
ritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen
milloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut
sellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat
hänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi
ja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat
olivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla
kenenkään toisen mieltä.

Oli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling
Vidkuninpojan laivaan -- nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi
ja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle
tai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen
sukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend
käyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen
puheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.

Mutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend
asui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle
luostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden
vanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.

Illalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni
niistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa
edellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki
istuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan
maljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä -- ja
viskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären
syliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.

Eräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja
otti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät
toisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva
saisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia
kaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend
olevan lemmenloitsuja.

"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit", huusi eräs
herroista.

"Jätän lunastamatta -- on minun täytynyt tehdä se ennenkin", vastasi
Erlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.

Mutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi,
ettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä
näyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että
jättäköön sen tekemättä:

"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng -- enkä minä voi
tulla toimeen ilman sinua."

Hälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla
taapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden
vuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä
oli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat
rouvat tavoittivat häntä heti luokseen -- poikaa lähetettiin sylistä
syliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella
ja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä
kunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja
pikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.

Yhtäkkiä hyppäsi Erlend pöydästä ja otti pois lapsen, joka oli alkanut
kirkua Sunniva ja Eyvor rouvien kiskoessa sitä kumpikin itselleen.
Isä nosti pojan korkealle ja tyynnytteli sitä, ja kun poika yhä itki,
alkoi hän hyssytellä ja hyräillä kantaen sitä edestakaisin hämärässä.
Erlend näytti unohtaneen kaikki vieraansa. Lapsen pieni vaalea pää
oli Erlendin olkapäällä isän mustaa tukkaa vasten, ja Erlend suudella
tuputteli töröhuulin pikku kättä, joka riippui hänen rinnallaan. Näin
hän käveli siihen asti kunnes lapsenhoitaja tuli sisään; tämän olisi
pitänyt panna poika levolle aikaa sitten.

Silloin huusi joku vieraista, että Erlend laulaisi heille piirilaulun
-- hänellä oli niin kaunis ääni. Ensin hän esteli, -- mutta meni sitten
naistenpenkin toiseen päähän, missä hänen nuori tyttärensä istui. Hän
kietaisi kätensä tämän ympärille ja vei hänet keskilattialle:

"Tule sitten, Margret -- tanssimaan isäsi kanssa!"

Muuan nuori mies astui esiin ja tarjosi neidolle kätensä, sanoen:
"Margret on luvannut tanssia minun kanssani tämän illan --", mutta
Erlend nosti tyttären ilmaan ja laski hänet maahan toiselle puolelleen:

"Tanssi sinä vaimosi kanssa, Haakon -- en minä tanssinut muiden kanssa,
kun olin niin vastanainut kuin sinä --"

"Ingebjørg sanoo, ettei hän voi -- ja minä olen luvannut Haakonille
tanssia hänen kanssaan, isä", sanoi Margret.

Simon Darre ei viitsinyt ottaa osaa tanssiin. Hän seisoi vähän aikaa
erään vanhan rouvan vieressä katsellen toisia -- tavantakaa kulki hänen
katseensa Kristiinaan. Palvelusneitojen tyhjentäessä ja puhdistaessa
pöytää, kantaessa esille lisää juomaa ja ulkomaisia pähkinöitä nousi
Kristiina pöydän päästä. Sitten hän istuutui uunin luo puhelemaan erään
papin kanssa, joka oli vieraiden joukossa. Hetken kuluttua istahti
Simon noiden kahden seuraan.

Toiset olivat tanssineet parin piirilaulun ajan, kun Erlend tuli
vaimoaan kohti.

"Tule mukaan, Kristiina", sanoi hän rukoilevasti ja ojensi kätensä.

"Minua väsyttää", vastasi Kristiina ja nosti katseensa.

"Pyydä sinä, Simon, häntä -- hän ei voi kieltäytyä tanssimasta sinun
kanssasi."

Simon kohottausi puoleksi ja tarjosi kätensä, mutta Kristiina pudisti
päätään: "Älä pyydä minua, Simon -- minä olen niin väsynyt --"

Erlend odotti hetkisen; hän näytti pahastuvan. Sitten hän meni takaisin
Sunniva-rouvan luo, tarttui hänen käteensä piirissä ja huusi samalla,
että Margretin vuoro oli laulaa.

"Kuka tuo on, joka kulkee tytärpuolesi vieressä?" kysyi Simon. Hän
ajatteli, että sen miehen näöstä hän ei pitänyt -- vaikka tällä oli
komea ja varma olemus, terve, ruskea ihonväri, kauniit hampaat ja
välkkyvät silmät, jotka kuitenkin sijaitsivat liian lähellä toisiaan.
Sitten hänellä oli vielä suuri, voimakas suu ja luja leuka, mutta otsa
oli kapea. Kristiina vastasi, että tämä oli Haakon Eindridenpoika
Gimsarista, Tore Eindridenpojan, Gauldølan läänin lääninherran
pojanpoika. Haakon oli aivan äskettäin mennyt naimisiin tuon pienen,
kauniin nuoren vaimon kanssa, joka istui laamanni Olavin sylissä --
tämä oli hänen kumminsa. Simon oli jo ehtinyt huomata tuon naisen,
sillä tämä muistutti vähän hänen ensimmäistä vaimoaan, vaikka ei ollut
yhtä kaunis. Saatuaan nyt kuulla heidän olevan vähän sukuakin hän meni
Ingebjørgin luokse ja istuutui puhelemaan hänen kanssaan.

Piiri hajosi jonkin ajan kuluttua. Vanhempi polvi hakeutui juomien
ääreen, mutta nuoret jatkoivat vielä laulua ja leikkiä. Erlend
tuli lieden luo parin vanhemman miehen kera, mutta talutti vielä
Sunniva-rouvaa kädestä, ikään kuin ajatuksissaan. Miehet kävivät
istumaan tulen läheisyyteen; rouvalle ei jäänyt sijaa, vaan hän jäi
seisomaan Erlendin eteen syöden saksanpähkinöitä, joita Erlend rikkoi
sormiensa välissä.

"Sinä olet huomaamaton isäntä, Erlend", sanoo hän yhtäkkiä. "Sinä istut
itse ja annat minun seisoa --"

"Istu sinäkin", sanoo Erlend temmaten hänet syliinsä. Toinen rimpuilee
vastaan, nauraa ja huutaa talon emännälle kysyen, huomaako tämä, miten
Erlend kohtelee häntä.

"Erlend tekee sen hyvyydestä", vastaa Kristiina nauraen. "Kun minun
kissani pyyhkii itseänsä hänen sääreensä, nostaa hän sen syliinsä."

Erlend ja Sunniva-rouva jäivät istumaan entiseen tapaan, ikään kuin
eivät olisi olleet millänsäkään, mutta molemmat olivat punaisia.
Erlendin toinen käsi oli löyhästi rouvan ympärillä, ikään kuin hän
tuskin olisi huomannut Sunnivan istuvan siinä, kun hän itse jatkoi
herrojen kanssa puhetta Erling Vidkuninpojan ja kansleri Paalin
välisestä epäsovusta, joka askarrutti kovasti ihmisten mieliä. Erlend
sanoi Paal Baardinpojan osoittaneen monta kertaa vihaansa Erlingiä
kohtaan suorastaan akkamaisella tavalla; -- mitä sanotaan esimerkiksi
tällaisesta tapauksesta:

Viime kesänä oli eräs Lapin seudun nuorista pojista tullut päällikköjen
kokoukseen tarjoutuakseen kuninkaan palvelukseen. Tuo poika-parka oli
niin innokas oppimaan henkivartioston tapoja ja hoviherran eleitä, että
tahtoi myös koristaa puhettaan vierasmaalaisilla sanoilla -- minun
aikanani harjoitettiin ranskaa, mutta nyt kelpaa vain ruotsi -- ja niin
kysyy tuo poika kerran toisilta, mitä sana traakig merkitsee norjan
kielellä. Paal-herra sattui kuulemaan sen ja sanoo: "Traakig" [= tråkig
= ikävä], hyvä ystävä, on esimerkiksi Elin, Erling-herran rouva".
Lapin poika luulee sen nyt merkitsevän jotakin kaunista ja säädykästä,
sillä sellainenhan on Erling-herran rouva; tuo raukka ei varmaankaan
ollut kuullut rouvan puhuvan. Mutta eräänä päivänä tapaa Erling-herra
hänet saliin vievillä portailla, pysähtyy ja kysyy ystävällisesti,
onko poika viihtynyt kaupungissa, sekä lähettää terveisiä tämän
isälle. Poika kiittää ja sanoo tuottavansa isälleen mitä suurimman
ilon sillä, että voi tuoda terveisiä teiltä, hyvä herra, ja ikävältä
rouvaltanne". Herra Erling läimäyttää häntä korvalle, niin että
nuorukainen lentää monta askelta taapäin, kunnes eräs mies ottaa hänet
vastaan. Siitäkös syntyy häly, ihmisiä rientää luo ja asia selvitetään.
Erling on vimmoissaan -- hänhän joutui naurunalaiseksi -- mutta ei ole
tietävinään. Kansleri kuuluu aina nauravan tätä juttua kertoessaan ja
sanovan, että hänen olisi pitänyt neuvoa, että "traakig" merkitsee
sellaista kuin drotsi itse oli -- silloin ei poika olisi voinut erehtyä.

Vieraista oli kanslerin menettely arvotonta -- mutta jutulle naurettiin
kuitenkin. Simon kuunteli sitä vaiteliaana, istuen käsi poskella. Hänen
mielestään Erlend ilmaisi ystävyytensä Erling Vidkuninpoikaa kohtaan
omituisella tavalla -- tuosta tarinastahan kävi ilmi, että Erlingin oli
täytynyt olla poissa tasapainosta voidessaan uskoa, että pojannulikka,
joka vasta oli tullut maalta, uskaltaisi pilkata häntä vasten silmiä
kuninkaan kartanon salinportailla. Sitä, että Erlend olisi välittänyt
Simonin entisestä lankoudesta Elin-rouvaan ja Erlingiin, ei hän olisi
voinut odottaakaan.

"Mitä sinä ajattelet, Kristiina?" hän kysyi -- Kristiina istui ääneti
paikallaan, suorana ja kädet ristissä helmassa. Kristiina vastasi:

"Minä ajattelin Margretia."

Yöllä, kun Simon ja Erlend pistäytyivät asialla ulkona, säikähdyttivät
he erilleen parin, joka oli seisonut nurkan takana. Yöt olivat
kirkkaat, ja Simon tunsi Gimsarin Haakonin ja Margret Erlendintyttären.
Erlend katsoi heidän jälkeensä -- hän oli jokseenkin selvä, ja
Simon näki, että tämä ei miellyttänyt häntä, mutta hän sanoi kuin
anteeksipyytäen noiden kahden tunteneen toisensa lapsuudesta asti ja
aina leikitelleen keskenään. Simon ajatteli, että vaikkapa siinä ei
olisikaan mitään sen enempää, oli sittenkin sääli Haakonin nuorta
vaimoa Ingebjørgia.

Mutta aamulla kävi nuori Haakon asialla Nikulauksen talossa ja hän
kysyi myöskin Margretia. Silloin Erlend kivahti hänelle:

"Minun tyttäreni ei ole mikään Margret sinulle. Ellette saaneet
asioitanne puhutuksi eilen, niin saat pitää sanottavasi omina hyvinäsi
--"

Haakon kohautti olkaansa ja pyysi lähtiessään sanomaan terveisiä
_Margaretalle_.

       *       *       *       *       *

Husabyläiset jäivät Nidarosiin käräjien loppuun, ja Simonilla oli
jokseenkin ikävä. Erlend oli vähän väliä kärtyinen siitä, että Gunnulf
oli antanut sairashuoneelle, joka oli toisella puolella hedelmätarhan,
käyttöoikeuden eräisiin sillä puolella oleviin rakennuksiin samoin
kuin osuuden puutarhaan. Erlend olisi tahtonut välttämättä ostaa
sairashuoneelta takaisin nuo oikeudet; hän ei pitänyt siitä, että
sairaita kuljeskeli tarhassa ja kartanolla -- jotkut näistä olivat
ilkeät katsellakin -- ja hän pelkäsi lastensa saavan tartunnan. Mutta
hän ei päässyt sovintoon munkkien kanssa, joiden oma sairaala oli.

Ja sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten
juoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä
suhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella
tytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi
eräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen
tyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei
ollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika -- ei
ollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien
puolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies,
iloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli
kasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan
pappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng
kieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi
antanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin
saattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.

Erlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous,
ja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja
ymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija
oli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista -- nimeltä Sigmund
Finninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli
ollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan -- suunnilleen
Erlendin ikäinen -- mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen
mies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan
Kristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien
kuluessa oli antanut lapselleen -- joukossa koruja ja kalleuksia --
ynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret
jo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä,
että oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin
tuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä,
koska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa,
joiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun
Sigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin
ja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän
paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen
tyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina
oli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut
käytettävä väkivaltaa -- mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi
pitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan,
että Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret
mitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend
oli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle
tuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä.
Siellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin -- sillä
joskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille
ollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja
lietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.

       *       *       *       *       *

Talvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten
ja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald
Gjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid
oli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa
Krukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund
oli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse
puhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi
nähdä poikansa -- sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin
ajatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi
-- vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat
hänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen
oikkuihinsa -- eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin.
Ei se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa
äpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan
lapset -- oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota
tuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan
pojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät,
kun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei
tarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin
saivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa
vieraallaan olevan.

       *       *       *       *       *

Nyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata
Erlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa.
Simon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle -- tämä
pelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri
lapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä -- joskaan
he eivät suorastaan riidelleet -- Simonin mielestä se hipaisi sitäkin
rajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin
Kristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti --
mutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui
eräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven
ilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle -- mutta
jostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui
ja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa
talonväen tähden.

"Ei, on jo myöhä nyt -- jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän
oli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et
vilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki."

"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen
seurata sinua pienenä -- ja eihän ole miehen työtä pieksellä
housuttomia kakaroita."

"Sinä et ajatellut niin viime viikolla", sanoi Kristiina halveksuen ja
katkerasti.

Erlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin
mielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen
viikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan,
kun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja
juostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen
karkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti
hevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat
pelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään,
ettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle
käsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille
pakaroille -- pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän
ei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin
sinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan
kanssa -- mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja
huitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan
aviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään
öisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän
kosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi
Simonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.

Kun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän
ratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat
kavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät
hänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka
kahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli --. "sillä nyt
minulla on jo ikävä Formoon."

Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa
kartanostaan -- hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten
hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään
kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo
niinkuin nyt -- hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä
oikeastaan kummaa -- mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta,
että häntä halutti painua omiin nurkkiin.



II


Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä
Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.

Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin -- kukaan ei ollut läsnä hänen
vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo,
joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut
hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta
johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista
Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä
ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen
sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun -- Simon
oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn.
Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen
ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen --
nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut
ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu
miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären
maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu
suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti;
kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin
priori oli kirjoittanut -- mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin,
kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.

Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin
laidassa, missä luostarin elätit asuivat -- alhaalla aitta, ylhäällä
kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon
kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta
luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin
viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä
leskivaimo -- Torgunna nimeltään -- oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid
oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.

Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja
sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut
siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville
naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan
huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun.
Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten
ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun
eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa
päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään -- hän ei ollut vielä
milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He
lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski
sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä
koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin
kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella
kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja
Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin
kauniit.

Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi
poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo
vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä
enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä -- joku oli aina vaatteiden
tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.

Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti
miehensä paarien perässä -- tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin
Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä
hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen
alla.

Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja
kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli
ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli
sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa
ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta.
Hän ajatteli omia lapsiaan -- nämä olivat hänelle kalliimmat hänen
oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla
ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota
hän pohti enemmän kuin ennen -- lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä
sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut
ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä
oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää,
että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet
toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä,
oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä -- eikä hän tiennyt heistä
mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään.
Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon
muutakin kuin rakkaus lapsiin -- ja se rakkaus oli sittenkin ollut
väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli
heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin
nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään
itsensä jossakin hyvin kaukana -- aikojen ja matkojen päässä; hän
seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan
pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana
varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä
hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle -- kuten hän nyt itse
tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat
ja ahdistavat ajatukset.

"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia,
olet ymmärtävä paremmin --"

Hän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän
ymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon
sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *

Tänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin
muutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin
ei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime
kesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen
lupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista,
lunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. -- oli
puhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen
holhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata
läänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan
matkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa
itsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän
sai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä
hänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää
Husabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet,
ja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.

Tästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken
lääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista
miehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; "silloin jaoimme sen
mitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden
miesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan
antaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken
heidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä
sinne ennen kuin itse ratsastan edellä --"

Ulf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös
Erlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä,
ja hän hallitsi heitä täydellisesti.

"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan
sen mukaan, mitä hän tekee."

Muuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia
miehiään, oli huoveja eri seuduilla -- myös ulkopuolella Orkdølafylken
-- jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla.
Lopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend
vastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja
että hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen
lähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta
seuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot,
ja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa
heidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut
joitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta -- mutta siitä ei
tiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään
muutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan
kuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta
siitä.

Syysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan
luona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei
ollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle
vaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.

Erlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita
lahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai
soitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta
valetun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka
hänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun
naiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin
riippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja
sanoi äitipuolelleen:

"Tämä on äitini peruja -- siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen
sinulle."

Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen
sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen _täytyi_
puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.

Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä
kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa --"

"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.

Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei
Margret näkisi, miten ne vapisivat.

"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi -- jäi sanattomaksi,
mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:

"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti -- en ole milloinkaan
voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta
sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan -- tiedäthän
minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta
mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin
heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret -- sinun isäsi
on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan --"

"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea
tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun
likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"

Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten
hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli
kielelle pyrkivät sanat.

       *       *       *       *       *

Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana
iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista -- oliko
jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman
eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt
mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa
tuntien hänen syntisen salaisuutensa -- muisti miten oli itse seisonut
äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä.
Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat
lahjat -- sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin
kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä
lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut
ne pois.

Hän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä
voimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja
eräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että
hän jälleen kantoi lasta.

Kristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi
rintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi,
että häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen
tällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt
vastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend
ehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä --

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle
jonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut
viimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin
sikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi
ja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen
vieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti
pojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista
ja pani hänet sitten toiselle puolelleen.

Kristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend
nousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä.
Äänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan
ylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä
varaan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään,
kumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.

Hän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen
nousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan
yläpuolelle.

Silmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta -- sitten hän nousi
istualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn
edestä.

Samassa kuului parvesta naisen huuto -- sen täytyi kuulua kartanon joka
kolkkaan. Erlend huusi pari sanaa -- sitten kuului miekkojen kalsketta
ja askelia ylhäältä -- sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää
Margretin huutaessa kaiken aikaa.

Kristiina kyyhötti polvillaan lieden luona -- kaapi kuuman tuhkan
hiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen
tervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki
Erlendin hahmon ylhäällä pimeässä -- tämä hyppäsi alas, tikapuista
piittaamatta, paljastettu miekka kädessä -- ja juoksi ulos porstuan
ovesta.

Kaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni
pohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa
nukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja
Skulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta
kohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän
sytytti kynttilän ja meni pihamaalle.

Ulkona satoi -- ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti
vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella
ison joukon väkeä -- rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten
kynttilä sammui -- hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä -- mutta joku
näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf
Haldorinpoika.

Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä
iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään -- se oli
nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan
kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri
juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.

Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka
leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja -- mutta
olikin hyvin pimeä.

Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin
rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin
miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki
Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot -- tämä kuivasi mekkonsa
liepeellä veristä miekkaansa -- hänen säärensä ja jalkansa olivat
paljaat.

"Tuokoon joku -- hihnan -- ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira
Eiliviä -- hänet pitää kantaa papintaloon --"

Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja
kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja
kovaa:

"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut --"

"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti,
vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".

Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:

"Niin -- eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi -- sen minä olen
tuntenut joka päivä ja hetki."

Kristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:

"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi -- jos
se käy päinsä. Te miehet", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka
seisoivat ympärillä, "olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette
kerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin
ja hänen välillään syntyi --"

Kaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen
naisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin
maata -- sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai
luisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten
mätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa
tuli Sira Eiliv juosten.

Erlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi
tunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina
jälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:

"Erlend -- mitä sinä aiot tehdä lapselle?" kysyi hän nopeasti katsoen
miehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.

Erlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina
ei päästänyt häntä.

"Odota, Erlend, odota -- hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä -- mieshän
oli täysissä pukimissa", yritti hän rukoilla epätoivoisena.

Erlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi -- Kristiina valahti
kalmankalpeaksi kauhusta -- Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen
äänensä vieras villistä tuskasta.

Sitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa -- Erlend
ärisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:

"Erlend -- anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut
päivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi --"

Silloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon
jäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan
kynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin
parveen.

Ensimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla
lähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi
päästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi
hajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten
luokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui
kokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä -- tuijottaen
Kristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta.
Hän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät
hohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin
huonetta oli verta.

Kristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi -- oli surkeaa
nähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti
Margret:

"Äiti -- mitä isä tekee minulle --"

Kristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin
koveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei
kysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki
kuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja
hänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja
hän itse --. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina
ei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä
kohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen,
melkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti
tyynnyttää tyttöä.

Näin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt
täysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen
syliin -- Kristiina vilkaisi mieheensä -- tämä oli tyyni, mutta kalpea
ja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin
oli.

Mutta hänen sanoessaan rauhallisesti: "Voit mennä alas, Kristiina --
minä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa" -- Kristiina totteli.
Hän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni
sitten alas.

Hän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan -- kukaan ei suinkaan
enää nukkunut Husabyssä tänä yönä -- ja alkoi puhua rauhoittavasti
pelästyneille lapsille ja palvelijoille.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä
itkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä
ajoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet
petollisesta palveluksesta.

Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita -- eivätkö nämä olleet
aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä
oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö
se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen
yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.

Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja
kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen
epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa
levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut
Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin
kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon
parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian
nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo
mies kävi Margretin luona öisin.

"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi
ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. -- Ja taivaan Jumala
tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme,
että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden -- vaikka sinä
tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli
syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi
-- minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja
kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa
käteen ja nostaen sen ylös, -- siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa
sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa -- "etkö silloinkaan
ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä
annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"

Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:

"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun
kunniani, Erlend --?"

Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja
kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän
-- hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden
koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita
vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend,
joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan
onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän
asiaan -- eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka
hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin
tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen
oli tapahtuva --

       *       *       *       *       *

Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan
liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään
kysynyt Haakonin kohtaloa -- Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi,
ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta
surkeudestaan.

Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan
yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain
hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi
ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi -- senjälkeen hän
ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli
paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.

Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja
Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen
aikoi lähteä illalla pois -- pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli
ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi
ehtiä Birgsiin yöksi --.

Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään
kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä
tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille -- sitä hän ei rohjennut edes
ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi
Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä
ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle,
että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko
--; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen
selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan
alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka
oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen.
Haakon katui syntiään täydestä sydämestä -- hän myönsi Margretin
isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta
puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin
että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin
mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv
oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä
ratsain Gauldaliin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn
väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi
Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.

Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle
ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.

Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla
kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä,
joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa
jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle
Hamariin. Tomua ja tuhkaa -- hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä
suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin
kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet
varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka
luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia -- hän
näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa
olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen:
rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne
joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle
auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan -- heidän ilmeensä
ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä -- oli niin
outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen
maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa,
jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.

Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju
kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden
katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti,
missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin
ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa
puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla
heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa
sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan.
Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina
hyväksi -- hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo
olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.

Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein
mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin
lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa.
Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin
rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja
levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja
väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta
hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon -- ei hänellä riittänyt
tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja
katkeroituneena -- kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut,
että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin
minä sinun kallein ystäväsi --. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin
tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän
itse olisi unohtanut --

Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin
maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti
käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku
ja tuntemattoman veritodistajan luusiru -- tarttui turvaa hakien
noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden
halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa -- samanlaista
kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa,
ruostuneissa miekoissa.

Seuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään
toisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana,
mutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä
Orkedalin välipaastokäräjille.

Ulf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin,
Nidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta
Tiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.

Erlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa,
mutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava
tätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta -- joko siksi, ettei
hän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään
ennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan
yhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.

Kerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:

"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni -- tai hänen äitinsä naimaton
nainen -- niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle
joskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani
sekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta -- mutta
syntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin."

Mutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi
Erlend eräänä päivänä lyhyesti:

"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme
kaupunkiin?"

"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan", vastasi Kristiina.

"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin
sijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa -- mitään
ilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen
pojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet
tulla."

Näin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa
Gerlak Tiedekeninpojalle.



III


Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika
takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän
lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa
tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli
keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi
Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla
ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa.
Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa
ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien
oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä.
Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy
palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat
aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset
noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme
vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet
ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli
vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut
jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin
olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin
tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä,
käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä
välin paimentaa Munkefjordin laumaa.

Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan
sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän.
Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät
vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään -- hän oli köyryselkäinen,
hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat
täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä
valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä
oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä.
Hän hymyili -- silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.

He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi
unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä
lähtöä:

"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen -- sinä et näy
vanhenneen", ja sitten hän hymyili.

Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja
Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja
hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään
muuttunut koko lailla -- oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä -- hän
oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.

       *       *       *       *       *

Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin
Gunna-rouvan kanssa -- tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa,
jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat
Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan -- he vetivät
täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.

Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä
ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet
sellaista -- miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa
oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven
portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat
oppineet laulun isältään --

Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet
Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista -- "kun äitinnekin voi kuolla
ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni
hiljaa sisään.

Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve
hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään;
sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja
leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän
jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika
itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän
väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa
vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin
suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat
illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja
tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti
huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha
ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko
hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa
mitä tahansa -- mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään
ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut
nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi
sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin
kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa,
koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän
vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan
käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että
toiset miehet puhuivat rumasti -- siinä suhteessa hän oli ollut paljon
kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja
vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa
suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai
tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin
koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa
vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut
käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen
poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo
lohduttautuneen -- hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä
kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään,
ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein
halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut
Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin
isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli
Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja
marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli
solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa
kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla
lempeä ja hellä -- eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei
vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen.
Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli
hiljainen ja miettivä ja huolestunut -- ja hänen terveytensä palasi
tällä kertaa hyvin hitaasti.

       *       *       *       *       *

Koko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan
jäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista
raukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista
tapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli
joutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa
ja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat
olivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit
ilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika,
joka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä
ja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä,
mutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli
kotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua
miestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan
serkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään
tuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi
ja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi.
Tyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat
miehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen
johtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen
käsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää
Ruotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen
hengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät,
että kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta.
Saksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli
jo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille
yhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat
alkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille,
jotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut
Maunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien
papit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen
olleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät
sitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut
viime vuosina milloin milläkin kulmalla maata -- oli ollut pahoja
karjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja
ja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja-
ja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat
ymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa
lempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin
ovat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.

Mutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli,
että kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling
Vidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden
kannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä
alistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon.
Haftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan
mies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan
ilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa
kaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain
tilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta
miehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren
Helga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui
Dyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan
pitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana
tuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava
lainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut
maasta kesken talvisydämen.

Tänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan
ja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken
luostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että
kaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat
-- ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.

Eräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen
luostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa,
tulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään
penkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa --
Kristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito
lämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä -- kysyi Erlend paikaltaan
nousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina
vastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut
mitään.

"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?"
kysyi hän vähän kärsimättömästi.

"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend", vastasi vaimo kylmästi, "ja
minä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä
pojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin --"

"On se tapahtunut minullekin, Kristiina", sanoi Erlend nousten ja
tullen vaimonsa luo, "että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen
neljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani --"

"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme
terveyttä", sanoi Kristiina yhä koleasti.

"Eipä niin mitättömiäkään -- kuten tässä talvella; minun mieltäni ne
liikuttivat aika lailla."

"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut
minulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? --"

"Mene ulos, Signe", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut
veri, ja hän kääntyi vaimoonsa: "Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo
puhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen -- vaikka hän olisi
niin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt
riitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan --"

"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä", vastasi
Kristiina lyhyesti.

"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole
milloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut
osoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden."

Kristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.

"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut
luonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut
luoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?"

Erlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina
jatkoi:

"Ei ole sattunut Husabyssä -- eikä paljon muuallakaan -- sopimatonta ja
säädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi -- vaikka siitä
olisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi --"

Erlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.

"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea -- minä kannoin
Naakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia
kuuliaisuutta ja kunniallisuutta -- muistatko, miten silloin tuit minua
--? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja
palvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat
pöydässä kanssamme -- etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen
verhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta
tukkia hänen suutaan --"

"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!" Hän loi
silmänsä Kristiinaan -- ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen
äänensä oli avuton ja heikko. "Sittenkään, Kristiina, me emme minun
mielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla
--"

"Emme", sanoi Kristiina, "pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa,
kun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin
yli -- ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? --"

Erlend ei vastannut mitään.

"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui --
joka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun
luoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan -- hän
oli sinun tyttäresi, eikä minun --"

"Syyttänyt -- en ole sinua!" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen
ankarasti pysyäkseen rauhallisena. "Jos joku lapsistamme olisi ollut
tyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun
tyttäreni asia -- käy isän luihin ja ytimiin --"

"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt", sanoi vaimo
hiljaa. "Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni --"

"Tämä oli sittenkin pahempaa", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. "Minä
olin naimaton mies. Tuo mies -- oli -- nainut. Minä en ollut sidottu --
minä en ollut sidottu sillä tavoin", oikaisi hän sanansa, "etten olisi
päässyt irti --"

"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi", sanoi Kristiina. "Muistatko
sinä miten tuo irtautuminen tapahtui --?"

Erlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi
kauhuissaan tuijottamaan eteensä -- hänen kalpeille poskilleen ilmestyi
punainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme
kasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun -- hän tuuditti sitä sylissään
ja puheli sille.

"Se -- se oli pahasti sanottu, Kristiina", sanoi mies epävarmasti.

"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua
kun minulla oli poika sylissäni --"

"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa --", huusi Erlend kärsimättömästi
--

He vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina
kantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa
takaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:

"Minä -- minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että
tein sen -- tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa.
Mutta sinä -- sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan
sinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään -- et
ainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla
hyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä
-- sinä olet kaunis, Kristiina --" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän
kuljettua ohi.

Kartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon
hempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän
oli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää
kohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot
suurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä
yhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka
olivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella
tyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen:

"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista -- ja
rakkain."

Kristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen.
Sitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:

"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en
ole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä
Sira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet
muistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran
on ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on
saanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele
hurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen
siksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten
mieltäsi --"

Erlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.

"Vallanhimoinen -- Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina --
vaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi
sitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin
vääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en
enää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä
onnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin
orjallesi --"

Kristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:

"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko _kertaakaan_
kuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota
voitaisiin pitää minua alempiarvoisena -- huonoimmalle ja
kelvottomimmalle palvelijallenikaan --; siitä synnistä tiedän olevani
vapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai
teoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun _herrani_, jota minun tulisi
totella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa -- Jumalan
käskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden
ja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen -- niin
lienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa
ymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja
totella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin -- ja ehkä
toivoin -- ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan,
että olet mies ja minä vain heikko nainen --

"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä
tämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi
kuin jos olisit orjien jälkeläinen --"

Erlend oli tullut tummanpunaiseksi -- hän kohotti nyrkkinsä -- sitten
hän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta
penkiltä ja syöksyi ulos.

Ulkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää -- ilma oli kylmä, mutta
katonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen
kirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja
kaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa
välkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven
auringossa.

Erlend kuljeskeli katuja ja kujia -- nopeasti, nopeasti -- hänen täytyi
saada astua. Hänen sisällään kiehui -- Kristiina oli ollut väärässä,
päivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa,
sitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa -- mutta Kristiina oli
väärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt
mieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.

Kaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut
laituriin aamupäivällä -- ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi
läntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi
laskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä,
kuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän
oli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa -- ystävien ja kumppanusten
kanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja
päästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra,
jolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan,
olisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan.
Mutta sinne häntä olisi vetänyt -- tuonne pikkutalonpoikain, renkien
ja merimiesten pariin. -- Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset
paukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi -- tuhat
tulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei
voinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden -- eikä
itse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli --
mutta niin kaunis -- häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi --

       *       *       *       *       *

Kaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen --
kevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä.
Pyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon -- valittamaan Jumalalle
ja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut
korvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille
syntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa.
Hän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.

Hänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän
pohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva
Sunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana.
Lopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.

Siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän
välinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa
ja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan
polvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista
Erlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan
muistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko
ajan väkeä.

"Niinpä kyllä", sanoi Erlend, "mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana,
Sunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät
silmät --"

"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua
tarvitsisi katsella viehkein silmin" --, veikisteli toinen.

"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua", yhtyi Erlend
pilantekoon. "Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin --"

Nyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle
seinustalle miesten joukkoon.

Jumalanpalveluksen loputtua hän meni ulos pääoven kautta. Hän näki
Sunniva-rouvan neitoineen kappaleen matkaa alempana kadulla -- ja
ajatteli, että olisi parempi, ettei hän seuraisi tätä, vaan menisi
suoraan kotiin. Samassa tuli parvi laivalla tulleita islantilaisia
katua ylös, tahtoen sulkea tien noilta kahdelta naiselta. Erlend juoksi
rouvan avuksi. Heti kun merimiehet näkivät miekkavöisen herran tulevan
vastaan, he väistyivät sivuun ja antoivat naisille tietä.

"Taitaa olla sittenkin parasta, että minä saatan sinun kotiin", sanoi
Erlend, "kaupungissa on rauhatonta tänään."

"Tiedätkös, Erlend -- vaikka minä olenkin jo vanha vaimo, ei minusta
ole ikävä nähdä miesten pitävän minua vielä siksi kauniina, että he
viitsivät tukkia tieni."

Säädykkään miehen suusta soveltui tähän yksi ainoa vastaus.

       *       *       *       *       *

Erlend palasi omaan taloonsa aamuhämärissä, seisoi vähän aikaa
kartanorakennuksen suljetun oven edessä palellen, kuolemanväsyneenä ja
kyllästyneenä. Kolkuttaako hereille palvelijat, kömpiäkö Kristiinan
viereen, joka nukkui lapsi rinnoillaan -- ei. Hänellä oli mukanaan
itäisen parviaitan avain; siellä säilytettiin hänen haltuunsa uskottuja
tavaroita. Erlend avasi oven, veti jalastaan saappaat ja kantoi pari
sarkapakkaa ja tyhjää säkkiä olkien päälle sänkyyn. Hän kääri viittansa
ympärilleen, pujahti säkkien alle ja vaipui uneen, lopenväsyneenä,
pökerryksissään ja kaikki unohtaneena.

Kristiina oli kalpea ja valvoneen näköinen istuutuessaan aamueineelle
väkensä kera. Eräs miehistä sanoi käyneensä pyytämässä isäntää pöytään
-- tämä nukkui ylhäällä itäaitan parvessa -- Erlend oli käskenyt hänen
mennä hiiteen.

       *       *       *       *       *

Erlendin oli oltava Elgeseterillä päivämessun jälkeen todistajana
joissakin talonkauppa-asioissa. Mutta hän sai juonitelluksi itsensä
vapaaksi sen jälkeisestä ateriasta refektoriossa, samoin kuin Arne
Gjavvaldinpojan seurasta, jonka ei myöskään sopinut jäädä juomaan
veljien kera, mutta joka välttämättä olisi vienyt Erlendin mukanaan
Ranheimiin.

Perästäpäin hän katui, että oli eronnut toisten seurasta -- kauhistui
kulkiessaan yksin kaupunkia kohti -- hän ei päässyt ajattelemasta
sitä mitä oli tehnyt. Silmänräpäyksen hän ajatteli mennä suoraapäätä
Gregoriuksenkirkkoon -- hänellä oli lupa ripittää itsensä eräälle
sikäläiselle papille Nidarosissa ollessaan. Mutta jos hän lankeaisi
uudelleen syntiin ripillä käytyään, olisi se vielä pahempi synti. Hänen
täytyi mieluummin odottaa jonkin aikaa --

Kyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt
paljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön,
että naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta --
tässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa
jotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä
nimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt
siitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta
naisesta -- tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt
häneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa -- ja
oli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa
avioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi -- sillä hän oli
uskonut Kristiinan hurskauteen -- mutta kauniin palkanpa hän oli saanut
hurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan -- Kristiina
oli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät
sanat -- niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien
jälkeläinen -- Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki
kokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta
tämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut
hurskaampi mies kuin tämä oli nainen --. Hän oli luvannut mennä
Baardsgaardiin ensi yöksi -- ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli
langennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin --.

Koska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden -- tämä
itse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan --

Hän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin
moitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli
kantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä
tarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että
hänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa --.
Hän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi
odottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä -- olisi ollut liian
uhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.

Talon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä -- hän nukkui kamarin
sängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti
isäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa.
Miesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen
pimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.

"Itketkö sinä?" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin
kummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.

"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata", sanoi hän taas hiljaa.

Kristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:

"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime
yön."

Erlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin
tuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä
vaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään
sinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä.
Mutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella --.
punasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon,
jossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi
kätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa -- tämä makasi vaiti ja
hievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana
päivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.

Tätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan
asialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla
Husabyhyn.

Siitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut
olla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva
Olavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön
ihminen -- inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton
teko se myös oli -- nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen
Baardin kartanossa -- eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata
mainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli
oleva seurauksia -- mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen;
sääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen
kanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen
miehensä oikeuksia. Ja Haftor -- mutta hän ei ollut muistanut lainkaan
Sunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se
johtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin
pahalaatuinen kuin olla saattoi -- ja hän huomasi Kristiinan tietävän
sen.

Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan -- pyytääkseen
saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard --
mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan,
kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset;
eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan
Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend
itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua
häntä vastaan -- syytä hänellä kyllä oli siihen -- mutta Erlend oli
vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon -- kunnes Kristiina huomaisi hänen
vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei _voinut_ tehdä tästä julkista
asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan
ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.

Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki.
Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin
ensin oli otaksunut -- ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun
samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.

Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen
narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin
tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin.
Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan
miehet -- päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen
kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse
sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen -- hän ei
voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten
suohon --.

Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian,
hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän
ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus
hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää
asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä,
tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista
asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi.
Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin
koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.

Pian, pian -- sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden
pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua
likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti
-- päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.

Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää.
Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi
ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois
Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi
ystäväksi.

Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut
rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.

Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän
seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut
sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut
vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui
aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend
epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.

Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai
vihasta, hänen kuiskatessaan:

"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit
tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä
lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle
seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut
loukatuksi vaimoksi --"

Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:

"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina.
En olisi -- en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona
iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. -- Minä en ole tullut
kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se
olisi tällä kertaa vaikea pyyntö --"

"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo,
"sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet
syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan
kanssa -- sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta --"

"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää.
Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.

Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan
palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen
kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa
viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän
voisi tulla samaa tietä kuin ennen.

Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen
parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli
suostunut sellaiseksi narriksi -- unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta
alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.

Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:

"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten.
"Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä
sinä olet viipynyt niin kauan --"

Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi
sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.

"Varomattomia olemme olleet, Sunniva -- ei ole hyvä, että minä jään
tänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?" kysyi hän.

"Pelkäätkö sinä minun miestäni?" kysyi Sunniva kiusoitellen.
"Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me
pilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen
kartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa
vatkutusta. Hän uskoo minuun niin --"

"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi", nauroi Erlend kaivaen sormensa
Sunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.

"Niinkö arvelet --" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. "Uskothan
sinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen
Baardin naidessa minut --

"_Minun_ vaimoani emme sekoita tähän", sanoi Erlend terävästi ja veti
pois kätensä.

"Miksikä niin --? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina
Lauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?"

Erlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.

"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend", sanoi Sunniva pilkaten,
"jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei
naiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi
heidän käsissään -- vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta."

"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta", vastasi Erlend
karkeasti.

Sunnivan silmät säkenöivät:

"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?"

"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä --"

"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi --"

"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit
häntä", sanoi Erlend suutuksissaan. "Ja vaikka et olisi pilkannut
häntä sanoilla -- niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen
sinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan.
Mutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani."

"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle -- että rakastat Kristiinaa
vaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani --"

"En tiedä pidänkö sinusta -- sinä osoitat pitäväsi minusta --"

"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!" pilkkasi
toinen. "Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana
katsoa sinuun, Erlend --"

"Pidä suusi", huusi Erlend. "Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä
olen", sanoi hän kovasti ja katkerasti. "Me kaksi taidamme olla
jokseenkin toistemme vertaiset --"

"Onko niin", kysyi Sunniva uhkaavasti, "että minä olen ruoska, jolla
sinä tahdot suomia vaimoasi --?"

Erlend seisoi huohottaen:

"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni --"

"Varo sinä", sanoi Sunniva, "ettei se ruoska satu omaan nahkaasi --"

Hän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan
vastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja
lähti enemmittä puheitta.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut
Sunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää -- hän
oli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.



IV


Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä
kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti
ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria,
jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein
katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon
toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut
kertaakaan yhdelläkään sanalla.

Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen
tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa,
ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa
Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei
tahtonut millään muotoa lähteä.

Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa;
sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella
Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän
odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.

Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä
poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen,
tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.

Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa
kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen
veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta
kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia
tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli
asetuvassa.

Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle,
ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja
näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien
metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.

"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"

"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta
Sira Eiliviltä --"

"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle,
joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä
olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille -- älä
pitemmälle, muuten sinut nähdään."

Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä
koskaan -- tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä
hänen tarkatessaan eteläistä tietä -- koko pitkän, notkean vartalon
hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen
jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi
sen pojalle.

"Pistä se poveesi -- ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää
pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene
rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä
pensaiden välissä metsänlaidassa -- tunnethan sinä ne paikat -- ja
hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti,
onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita
ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on
rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona.
Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa,
niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että
kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään
muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani -- nämä
ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu
monen kunnon miehen menestys ja henki -- ymmärrätkö sinä, mistä on
kysymys, Gaute?"

"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut."
Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.

"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa
viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa -- hän tietää kyllä kenelle
-- että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan.
Ymmärrätkö?"

"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."

"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."

Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina
oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä,
sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin
kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa,
repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi
kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi
pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti
pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti,
missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita
heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen
metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon
läheltä.

Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:

"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas -- anna Skulen hakea se
sieltä, hän on viisas -- sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan
navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin
isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät --" hän pisti sinetin
kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta --"

"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan
vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli
levittänyt kätensä.

Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:

"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa
huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota
Torea tänne ystävän asioissa --"

Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan
silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja
juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla
auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas
hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana
oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.

Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:

"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan
kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin
ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra
Baard aamulla kaupungissa."

"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai
kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.

"Niin on asia, Erlend."

"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana
näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun --"

"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole
ollut", sanoi Tore.

"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt
pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta
matin -- eikö niin, sukulaismies?"

"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg
Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.

"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven
kuvia -- mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien
sukulaisten on tapana lähettää toisilleen -- ja ne ovat kaikki vanhoja.
Tämä Stein voi saattaa teidät sinne --"

Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon
palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.

"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli
tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.

"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."

Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös
pari vierasta huovia.

"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra,
heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."

Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita
aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:

"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi --"

"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita --", sanoi Erlend
naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni
lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen
keveästi.

Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja
pyyhki sormellaan verijuovaa.

"Tällä miekallako sinä, Erlend --"

Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi
kapeaksi viiruksi:

"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin
hänet tyttäreni makuuparvesta."

Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:

"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki
tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii
--"

Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki,
jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet -- se on se laki, että
miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa --"

"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun",
vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla
olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla --"

Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:

"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen
entisiä nuoruudenaikaisia asioita --?"

"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja
asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi:
"Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin
oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet
housunvyössä. -- Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun
punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja
jolta olet saanut lääninherran toimen --"

Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa -- silmänräpäyksen
hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.
Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend
etsi hänen katsettaan -- hän näki siinä pelkkää rakkautta.

"Erlend -- mieheni!"

Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden
kahden luo ja sanoi hiljaa:

"Hyvä rouva -- taitaa olla parasta, että viette lapset ja
palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan
kuin me viivymme kartanossa."

Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa
vielä viimeisen kerran:

"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani -- tee kuten Baard-herra
sanoo."

Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten
hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin
joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan -- muuta
naistentupaa ei Husabyssä ollut.

Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja
itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa.
Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta
huovia jäi seisomaan ovensuuhun.

Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä
Gaute oli: "-- sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt
metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa
sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle
sunnuntaina."

Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet
takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.

"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."

Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella
itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin
ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa
sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt,
mitä oli tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella
kukkulalla.

Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja
kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se
oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli
niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä
pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä
laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja
vastapuolen harjannetta -- näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi
noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.

Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut
loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa;
tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin
vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää
ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon
mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät
kullassa.

Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja
valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta -- valo
paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki
karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut
näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta
jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla,
joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.

Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi.
Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun
viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.

Aurinko oli nyt harjun alla -- sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni
ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina
laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului
selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke,
lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja
lensi pois.

Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen --
anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet
mukana rukoillessa --

Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste
harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja
hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen
nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten.
Hän oli tehnyt työtä ja taistellut -- vasta tänä iltana hän tiesi,
miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen
ja pysyttääkseen sen kunnossa -- hän käsitti miten hän oli raatanut ja
minkä verran saavuttanut.

Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen
hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa
kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt
ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden
ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta
sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli
tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta
asemasta -- ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä
nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän
oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin
selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen
lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja
uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden
tuottama huoli raadellut sitä, -- ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot
pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka
pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut
koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan
penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen,
kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä
niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa
nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin,
unohtaen ehkä äitinsä -- aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa
hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut
silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta,
joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen
omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut
tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä
oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen
pohjamuriin -- kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen
käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli
tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.

Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen
Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä
sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja
lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana -- Niin, niin,
niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista
haavaa, jonka Erlend oli lyönyt -- vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut
lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan
kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut
muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja
jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla
jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon,
tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti
hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut
pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa
Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut
unohtaa -- vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja
vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.

Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin
suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja
hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään -- mutta
se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen,
hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin
metsissä.

Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin
kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle
kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja
Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut
hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän
oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat
rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun
turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä
hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli
noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä
hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan
rakkaus.

Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin
Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti,
jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina
kodistaan -- että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei
Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein
ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän
ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin -- oli hän kuitenkin kohdellut
paremmin tätä kuin itseään.

Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen
tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen
kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime
vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta
kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa -- silloinkin kun oli ollut
pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut
ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään
julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli
sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi
oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan
valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan
tulemaan pahimpiin paikkoihin -- mutta Erlend oli sittenkin luottanut
häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend
unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli
rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, -- niin hän oli
surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen
pitää hänelle antamansa lupaukset.

Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa,
valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa
vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä
rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen
päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli
tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet
turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen
pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli
valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä.
Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen
tietä rauhan kotiin -- hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin
tahtonut luopua kalliista synnistään.

Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja
valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen
rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän
oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti
hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen
viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli
tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa
omaa valitsemaansa osaa --. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi
aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.

Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui
hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi
joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi
suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten
Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon,
kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni
olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi
tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen
oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen
virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen -- kohti
tuntematonta.

Erlend, rakkahin ystävä --!

Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti.
Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä,
ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki --!

Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä
ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen
sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon
vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan
kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita
hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut
milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.

Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka
hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli
selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea
vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin.
Se merkitsee norjan kielellä:

"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina
ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä,
iankaikkinen Jumala --"

Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä.
Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen
edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä,
jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.

"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.

"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut
kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä
otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti -- siinä oli
yhdeksän sinettiä --"

"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa
silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita.
Ellet voi olla puhumatta siitä -- niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta
eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"

Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo
suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu -- muistuttivat
ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi
käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi
voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin
pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää
hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin _hän_
nojasi lapseensa. Gaute sanoi:

"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin
vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän
teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."

Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi
lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:

"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat -- ne puhuvat, että isä --
tahtoi päästä _kuninkaaksi_ --"

"Ei se kuulu uskottavalta, poika --", vastasi Kristiina hymyillen.

"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja
ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut
--"

"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani -- sinun
pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta
luottamusta -- ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä
arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun
olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava
ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin -- ja jos minä saan puhua
kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun
toimittaneen hyvin hänen asiansa --"

"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.

"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit
muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja
olla iloisella mielellä täällä kotona -- siten teet hänelle parhaimman
palveluksen."

Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään
kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja
herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia,
että he pakenivat huolineen äidin hoiviin -- mutta jo sen verran
miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen
löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei
puhunut paljoa.

Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi
kummankin vanhemman poikansa olalla.

"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta
poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.

Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti
oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä
muihin miehiin -- isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti,
joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven
toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet
kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen
pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa
kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden
sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset
tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin
naisiin --.

Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine,
valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine
silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja
pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana
kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena
ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.

Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli
nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen -- he alkoivat töykkiä
ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät -- hänen
vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta
kuin lapsia, hänen lapsiaan.

Yöllä hän valvoi -- Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen
vieressään seinän puolella.

Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.

Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika
ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä
maankavalluksesta ja kapinanhankkeista -- ja he elivät yhä rauhassa
rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet
kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.

Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin
Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään
korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten
Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia,
jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli
ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle
vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin -- oli mahdollista, että
Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva
itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien
kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti --

Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet
sotkeutua asiaan.

Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend
pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin
ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.

Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan
kukistumisesta -- se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra
Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut,
että kaikki oli ollut valhetta -- neito Margret Eirikintytär oli
kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana
matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel
neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa
tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi -- oli syntistä kallistaa
korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta.
Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja
Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia -- hänen sanottiin
myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja
luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla -- ja saaneen
tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut
päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt
kuolla Nordnesin hirsipuussa.

Hänen poikansa oli paennut maasta -- ihmiset sanoivat hänen ottaneen
pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid
ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin
seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin
Haddingjadalin tunturiseudussa.

Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset
ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin
kuin -- kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain --

Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että
Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.

Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina
ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav -- ennen vanhaan. Mutta
Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli
langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan
kummityttärensä miehen onnettomuudesta.

Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin
hänelläkään -- vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei
ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti
ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti
luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa -- neljä oli
avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös
tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan
ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella,
-- Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan
tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys
oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom
oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat
kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.

Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin
Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa
sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas
nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan.
Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar
Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet
nähdä toisiaan sen koommin -- joten Kristiina ei tuntenut tätinsä
miestä ja poikaa.

Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen.
Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli
naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.

Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski
lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin,
kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen
vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin
Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin
hellästi, niin hellästi --. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin
kuolemanrangaistusjuttu --. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän,
Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle
suomien lasten tähden --! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän
sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?



V


Kristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin
tultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia
kivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo
Erlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle
sanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.

Hänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle
lahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa
nukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja
käveli edestakaisin lattialla koko yön.

Seuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan
kartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana -- Ulf
Haldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän
oli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut
vieläkään palannut takaisin.

Tuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut
Husabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina,
enimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä
asia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies?
Hän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli
unettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra
ollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää
miehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin
Gunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään
tuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui
siltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui
pitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta
taas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin
jälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni
nopeasti munkkia vastaan.

"Oletko nähnyt Erlendiä -- Gunnulf, mistä häntä syytetään --?"

"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan
Erlendiä -- kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti
Olavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut
meiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he
tienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää
sitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä --"

"Niin. Mutta mitä se koskee -- herttuatarko on houkutellut Erlendin
tähän?"

Gunnulf vastasi:

"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä
kovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä,
jonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä
lähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa
pakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole
löytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan
kirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää
siltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä
ja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä.
Näyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti
junkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet
hänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei
mitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei
Haakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut
muuttuva juuri entisestään --. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat
valmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan
valtaistuimelle."

Kristiina istui kauan vaiti.

"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka
Haftorinpoikain nousu kuningasta vastaan."

"Niin on", sanoi Gunnulf hiljaa. "Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti
muka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he
aikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan
ollessa vieraissa maissa kosioretkellä --"

Hetken kuluttua jatkoi munkki: "Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun
kukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa
kuningasta ja asettamaan toista sijaan --"

Kristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen
kasvojaan.

"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat
Erlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun
esi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella", sanoi hän
mietteissään.

Hän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja
tulisesti:

"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf -- en minä kuunnellut
paljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista
-- olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle
niistä -- minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä
asioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin
kotihommia ja lasten kasvatusta -- niin tiedän sentään minäkin, että
oikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin
lähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on
ollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun
lapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme.
Minun mieheni" -- hän hengitti nopeasti ja huohottaen, "minun mieheni
on ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen
päällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen
--"

"Oikein sanot." Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni
kuiskaukseksi. "Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin
suuren asian häviöön -- moisella tavalla --"

Kristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin
äkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa
hikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi
ääneen:

"Ei Erlend aiheuttanut sitä -- se oli siten määrätty -- se oli hänen
onnettomuutensa --"

Hän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet,
epätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:

"Meidän, Gunnulf, -- sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka
olen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, -- ei pitäisi moittia
häntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa --"

Gunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan
vaimoon:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin."
Jälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. "Jumala -- Jumala suokoon
Erlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi.
Älköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi,
Kristiina --"

"Älä puhu noin!" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja
katsoi munkkia silmiin: "Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet
tehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä
ankarammin kuin sinä -- hänen veljensä ja Herran palvelija!"

"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on
täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En
ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai -- minun mieltäni
kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut
sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby
--? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä
annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat
lähimmät miehiset omaiseni --"

"Erlend _ei ole_ tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä
parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf -- et sinä ole minun
rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni -- hän nuhteli
minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi
pappi kuin sinä -- ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi
auttajakseni, häntä minun on kuultava -- eikä hän ole milloinkaan
sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"

Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja
järkyttyneenä munkki mutisi:

"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava --"

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen
käteensä:

"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf -- muistan miten
olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä
olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran --
olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää
--. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun
tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä --

"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf -- kuka meistä on puhdas Jumalan
edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään.
Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja
sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis
-- viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista
ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme
viettäneet siellä monta onnellista päivää. -- Kävipä miten kävi, hän on
minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan --"

Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti
liikkuessaan ulkopuolella luostarin:

"Kristiina --. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan --
joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.

"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä -- olin vain
aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen
aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen
varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu
olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen
sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän
kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen
silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin
ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan
siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki
ristinmerkin -- ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän
näki, mitä oli aikonut tehdä --"

"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, -- hän seisoi
suorana ja jäykkänä, -- "jos luulisin, että minä siten joutuisin
pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko
Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa
sitä --"

"En tarkoittanut sitä, tarkoitin --. Jumala vahvistakoon sinua,
Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot -- kantaa miehesi
virheet rakkaudella --"

"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.

Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:

"Minä menen kotiin. Siellä --. kotona voin helpommin koota ajatukseni
-- tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala --
Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle
vapauden, Oi Kristiina -- älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni --"

Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat
pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas
käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle
ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan
miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa
vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan
Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi
häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin
sulkiessa hänet syliinsä.

Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin
olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon
kosketti keveästi hänen lanteitaan.

"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä
sävy, hänestä huokuva miehen haju -- joka oli sekoitus hikeä,
maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua -- oli kuin lohdutusta.
"Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus --. Kaipa
tässä keino keksitään --"

Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi
pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että
hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.

Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta.
Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut
yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi.
Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli
leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti
miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä
vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon
tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.

Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla
hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi
lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun
tapahtumista -- hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja
Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard
oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla.
Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon --
Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi
lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä,
mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta
Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.

Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla
tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi
nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon
leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen
läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin
erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli
sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.

Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua
hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa
ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria,
pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan
juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine
sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla -- kaikki tuo oli
kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän
muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen -- se oli tapahtunut juuri
ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun
juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa
niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi
hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä -- ja kun Lauritsa
sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli
kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja
miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta
veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka
päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä.
Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi
häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan
Ragnfrid -- ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan
valtakunnan veitsi tahansa -- kun se on lämmin."

Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen
sitä käsissään.

"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.

"Sen minä kyllä uskon -- minä olen iloinen, että se on minun, en myisi
sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan
ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet
olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.

Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni
tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle,
nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle -- ja retkahtavan
sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina
pohjattoman syvään ja makeaan uneen.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika
oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen
sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.

Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja
silloin hän virkkoi ensimmäiseksi:

"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina -- sain puhua hänen kanssaan."

Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja
miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä
ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään,
sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko
ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan
Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat
terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia,
mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua
jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut
hyvin.

"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin
nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.

Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt
sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa
suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."

Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella --
se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan
kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.

Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää,
kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan
Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut
omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut,
olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä
suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä,
että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun
tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa,
että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään,
vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.

Kristiina kysyi matalalla äänellä:

"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"

"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.

Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin
niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui
epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan
lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään
ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin
valinneet johtajakseen häntä -- kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät
hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli
sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut
vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä
tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli
sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin
monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua
hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin
erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa
eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet
häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat
liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon
hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.

Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti
varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun
lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen.
Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.

Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä
niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka
ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle
Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja
norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön,
kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai
hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä,
nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut -- kaikki
tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat
johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan
ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.

Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten
mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa
tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.

Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään
langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö
muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona,
tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi
ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."

"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei
suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan
minun apuani."

"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa
hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa
olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan _sinua_."

Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta
vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen
minusta."

Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta --
huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta
mitä tämä oli hänelle tehnyt -- ei hän itsekään voinut kieltää
tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan.
Sitten Erlend kysyi vaimoaan.

Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa
Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että
Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi
kotiin.

"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan,
ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille
kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon -- etten jaksa pysyä lujana
kohdatessani hänet!"

Mutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:

"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen
vuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä
onhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän
muuttaa Jørundgaardiin."

Päivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika
Nidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan
kaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian
ratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu
kantajaksi.

Kesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika,
Godøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty
jokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin
pahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään.
Erlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut
pelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.

Nyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään
Simonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät
Erlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta
niin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen
suoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli
neuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen,
jos niiksi tuli, "enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka
on luottanut minuun." Simon katsoi häneen -- Erlendin silmät olivat
siniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.

Kuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita
osallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard
Torenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä
Erlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien:
muiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri
Haakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin
Maunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi,
jos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.

Borgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun
Veøyn linnasta -- kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta
arvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis
ja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa;
veljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.

Samaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa,
oli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä
ja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat
Erlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan
kuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti
rohkeutensa -- hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina
auki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli
varmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä
tätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta
kaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.

Kristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin
ulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan -- paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia;
nämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti
piti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät
Raasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.

Se oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä
saattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen
pitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian
tilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot
vuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat
olleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta
-- jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää.
Toinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli
elämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.

Nyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli
pysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta.
Jälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin
pääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen
rinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen
kanssaan rauhallisesti ja tyynesti -- kunnes saattoi sattua, että
he silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat
toistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja
hurjasti toisiaan syleillen.

Muuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä
kerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien
takana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli
heidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin
poltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet
yhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan
Vapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt,
kun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän
oli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?

Mikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja
tehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa.
Hänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta
vastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen
maahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia
juttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend
Nikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.

Arne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja
Kristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä
neuvotteluissa.

Erlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän
oli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu
Eirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon
Knutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen
mielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista
vaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime
vuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän
oli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi
suojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat
Skånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa,
jotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat
kansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet
milloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä
veroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli
paljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli
edellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös
seurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja
suosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat
rikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin
aseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.

Erlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan
enemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten
pohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa
täyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka
oli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme
Haakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut
kansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään
velipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin
vannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa,
suojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan
Jumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja
kaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten
tunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä
ollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka
Norjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa
kuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.

Ulf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena
hän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille
kannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme.
Näissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan
mies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, -- Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen -- hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja
Greip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.

Erlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne
Gjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän
odottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan
poikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi
Arne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi -- arkkipiispa
Paal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut
suurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun
vuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan
oli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa
avioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa -- vaikka huhuissa olisi
ollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista
tavoistaan.

-- Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä
suurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti
Simonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti
langetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt
olla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja
Erlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi
ja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.

Mitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan
hyödyllisyydestä -- niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja
tiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas
astumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden
aikana. -- Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.

"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?"
kysäisi Simon hiljaa.

"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien
tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin
aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan
puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin
heidän äitinsä."

       *       *       *       *       *

Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut
herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä
kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin
tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli
mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.

"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän
kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti
vienyt hänet mukanani maailmalle --." Hänen kasvoillaan kävi väristys
-- ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea
välittämättä toisista.

       *       *       *       *       *

Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen
omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään
lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:

"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät
häädetään sieltä."

"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin
pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos
antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät
ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa
laaksossa."

Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain
Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei
hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja
Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman
tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen
itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut
Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään -- Munanin tähden, joka potki
ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki
Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti
itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden
kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin
mukaan -- Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään
lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.

Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt
arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään;
Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti.
Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli
niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja
Bjørgulfin luostariin.

Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä -- Simon oli jo
matkustanut kaksosten kera -- ripitti Kristiina itsensä tuolle
hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen
hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään
tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen
Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen
aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla
Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan
viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen
rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen.
Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten
ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut
parhaansa mukaan Husabyn vuosina.

Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten
Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen
kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi
minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa
kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden
pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten
kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.



VI


Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti.
Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan
eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun
Baagahusissa tällä kertaa.

Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli
pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja
kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille
teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä
ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin
nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin
kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän
oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.

Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän
ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo
oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti
pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi
kaikkeen muuhun.

Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin
laivalla. -- Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia,
järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi
kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä
ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin
luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja
pyytääkseen armoa miehelleen -- tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti
Erlendin hengestä.

Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille;
Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli
kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään
sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan
palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle
jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös,
samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.

Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle
kannalle -- arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin;
tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan
sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti
molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota
äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä
pohjoisessa.

Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin
neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset
-- siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö.
Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja
hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa
takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja
Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään,
täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen.
Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän
päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän
tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki
jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä
suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse -- eikä laajalla tanhualla
näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät
ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.

Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi
avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä
ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi
haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren,
laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen
heidän yltään läpimärät vaatteet.

Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli
uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä -- lapsia
ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden
pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa,
jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti
äitiään ja veljeään -- Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten
lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa,
ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.

Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä
enimmistä lapsista ja koirista -- heillä oli vieraana naapureita
palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti
soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle,
karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi,
sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen,
vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja
tukka täynnä roskaa ja tomua.

Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin
rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät
kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja
pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa
ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu
tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin
avioton tytär Arngjerd.

Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt
enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin
kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja
Skule seurasivat perästä.

Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen
saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa
tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan
-- tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää
huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään
sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan -- ja olihan Simon
itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin
Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon
taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla,
nauroi Simon -- eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että
Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.

Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä
mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja
ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän
nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän,
oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi
olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.

He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja
sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo
vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen
onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset
olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se
oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa
tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi
silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin
selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki.
Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä
oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.

Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki
väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista.
Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan
häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti
tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun
asiat olivat nykyisellä kannalla -- Simon ajatteli varmaan paljonkin
sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi
Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi
vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin
kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi
kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot -- mutta oli vain kummallista
kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta
ja tyytyväiseltä oloonsa.

Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären
samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu
nimi -- kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja
vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen
poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät
olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin
kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan
lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.

"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen
lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä,
"että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet
isälle ja äidille kätkyeen -- niin se on ruma ja kamalan näköinen",
lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa
ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.

Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja
ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin
voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan -- Kristiinan sopi katsoa
Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja
kutonut ja ommellut itselleen.

"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen
sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva
elämäni parhaita."

Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei
Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä
kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti
sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren
palvelijan kera.

Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas
tullut Norjaan -- hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli
Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä
ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning
lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli
erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä
oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin
Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.

Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen,
mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend
oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti
kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta
Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.

Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran
oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat
olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa
oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa;
miehet nukkuivat tallissa.

Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun
-- hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki
viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli
sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida
eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin
täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä
tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä,
ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja
suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha
ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli
muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon
muisti tuolta joululta --. Simon puristi tietämättään hänen kättään
ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan
vastaukseksi. Simon nosti katseensa -- Kristiina hymyili ja nyökkäsi,
ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen
rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.

Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti
kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen
sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan
puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei
hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet
hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän
häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa
vuoden -- jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut
erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan
ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut
niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin
elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden
luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva,
ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun
pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta
häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle
kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä
ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua -- ja kun sisaret
olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi
hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven
ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä,
jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa -- mutta muuta
kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien
kodissa.

Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen -- hän sanoi nyt
vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti
sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän
väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä
vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin
hyvin ankarasti -- ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan.
Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut
Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan -- hän pelkäsi niin kauheasti
tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon
mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen
ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän
asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka
oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan
hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut
tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa;
hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei
uskaltanut käskeä häntä pois.

Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja
Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa
vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä
kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että
linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.

Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila
alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän
kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi,
mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei
ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan --
mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai
käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.

Kristiinakin oli rauhallinen -- niin rauhallinen, että Simon jäi
odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.

Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa,
joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä
myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.

Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin
kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän
sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka
sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon
rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.

Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten
heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi
joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville
pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa,
levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli
surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa
he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa
alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä
likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa,
että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti -- alhaalla tummassa
liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden
erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta
vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve
törrötti valjuna katoilla.

Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies
ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan -- mies kumartui
aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota
hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika
ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät -- ja
jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen
tervehdyksen.

Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.

"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.

Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt
enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa,
ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi,
mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä
lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös
ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi
ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen
oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan
talossa.

Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.

"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän -- hän oli
hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen,
Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden
vikaa -- Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen -- ja minä
olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme -- ne ovat
reippaimmat kaikista lapsistani -- sen minä olen sanonut aina,
Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni --"

Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa
näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän
läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi
pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat
ja kauniit.

"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan.
"Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge
kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan
toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös -- ja hyvät naimisetkin minä
hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen
miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme
puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten
entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä.
Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa --. Ja niinpä minä
ratsastan tänne vähän hupia hakemaan -- silloin kun tämä Brynhild on
semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."

Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa.
Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja
arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.

"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi
Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä
olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä -- äitipuoleni
möi minut tuolle -- minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli
kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi --"

"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut
monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut
ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä
hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua
ovesta sisään --"

Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.

"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan.
"Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää -- ja lapsillamme on paremmat
ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla -- Jumala
varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville!
Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin
vaimon nimen ja arvon -- ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen,
ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa
sinut lailliseksi vaimokseni -- en ole pitänyt kenestäkään naisesta
niin paljon kuin sinusta -- vaikka sinä et ollut liian usein lempeä
ja hellä minua kohtaan -- ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin
sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun
muistoksi kirkkoomme, Kristiina -- ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa
ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut
yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.

Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi
lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven
ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:

"Ulf -- sukulaiseni ja ystäväni!"

"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin
mielelläni hirteen Erlendin puolesta -- hänen ja sinun tähtesi."

       *       *       *       *       *

Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa
kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut
aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.

Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret
reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa,
kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei
lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan
liikahtanut ainoakaan lihas.

Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.

Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi
levollisesti:

"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me
olemme tunteneet toisemme -- on, ellen muista väärin -- että sinä --
ettet sinä -- etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa --?"

Koko Kristiinan ruumis tärisi:

"Kyllä. Mutta --. Oi Erlend, Erlend, Erlend --!"

Toisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn -- Kristiina oli
viskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää
käsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat,
tuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja
pulppusivat purskahdellen ulos.

"Kristiina -- Jeesuksen nimessä!"

Simonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä
heittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui
hänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.

"Kristiina -- hillitse itsesi --" Simon puristi häntä sylissään ja
huomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt
pystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle -- likisti hänet
silmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski
hänet vuoteelle.

"Hillitse itsesi", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten
ja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen
ranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:

"Simon -- Simon -- hänet täytyy pelastaa --"

"Minä teen mitä voin, Kristiina -- nyt sinun täytyy hillitä itsesi!"
Simon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi
niin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut
itselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski
hänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva
tahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi
äskeisellä paikalla.

Simon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen
asti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika
tulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin
näiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.

Kristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta
puolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta,
jonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut
sanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa
kannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos.
Kristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi
vieras mies hevostaan pidellen -- Simon veti kultasormuksen sormestaan,
pudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.

Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:

"Sinä olet saanut pojan, Simon."

"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen
pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta
vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen,
että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen -- ja silloin
Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.

"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina
iloisesti.

"Niin jää -- jos se on Jumalan tahto. -- Tänä iltana minä menen
yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä
iltarukoukseen.

Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan
kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon
varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas -- hän aikoi
puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.

Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet
ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei.
Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä,
oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan
mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.

Silloin sanoi Kristiina:

"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko,
on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin
Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."

Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän
oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä,
että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan
mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:

"Olen ajatellut, Kristiina -- että ehkäpä Jumala on suova pojalleni
paremman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä
olemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi
Erlendiä ja sinua."

Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja
arvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka
olivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti
esille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään;
sen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti
raskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut
Lauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin
morsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti
Simon pois.

Illalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle,
makasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen
tähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen
kääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli
ja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui
melkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle
ruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.

Hän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä
siksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin
tyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen
pikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan
isänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui
niin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset
leukansa alla -- ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä
riviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli
siirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän
uskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi
asti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen -- ensin
Andres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres
Simoninpoika -- ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli
olla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen
miehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin
hänen julkinen elämänsä.

-- Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää
kauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että
Kristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar -- hänen
parhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä --. Ja kuka sen tiesi
miten kauan tätä oli jatkuva -- että heidän pitäisi elää samassa
talossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon
voinut unohtaa --; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa,
ei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet
aiotut elämään avioparina --.

Mutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa
mitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus
ja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan
kahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi
jatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa
kiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä
koituisi apua jo tällä retkelläkin.

Oikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja
kuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen
valtakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas,
vaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon
vaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies
-- ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan
Maunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa
ja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin
kavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka
hän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja
astumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen
kuningas -- ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan
mitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan
häpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian
ollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa -- sillä nuo kaksi näyttivät
tuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli
itse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin
onnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat
joutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.

Täytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä
auttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria
tai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa
kunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.

       *       *       *       *       *

Hän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja
otti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja
hänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen,
jossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse
parvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut
portaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin
elein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika,
Mandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne
Erlinginpoika.

Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa
ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten --
ainakin herra Erlingin ja Stigin -- arvaavan, minkä vuoksi hän oli
tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi
puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei
ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan -- lieneekö hän
ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen -- vastasi Simon,
ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt
hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina
Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan
kanssa.

Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra
Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia,
ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia,
Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.

Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies,
joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären
velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan
rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin
lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea
sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa
Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja
oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen
vaimonsa sukulaisten kanssa -- joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut
kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet
Halfridin toisista naimisista -- että Andres Gudmundinpojan nuorempi
poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid
Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä
nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän
nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan
-- koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.

Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja
silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään
ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun
Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut
siitä ajasta asti -- hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja
sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli
ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.

Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli
viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran,
Erlingin ystävän luona -- suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen
siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä
kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati,
ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli
ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut
kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.

Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten,
kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla,
suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva,
suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.

Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun
Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija
siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli
kokonaan rauhasarpien peittämä -- ihottuma kulki molempien korvien
juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia
läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli
sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen
samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan
yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua
hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän
taas työnsi sen ylös -- eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa.
Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno -- vaikka hän koetti
olla katsomatta sinne päin.

Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan -- mutta hän ei myöskään
näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän.
Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen
haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä -- mutta tuon
hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän
loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.

Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen
Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki
neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi,
eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota
hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että
sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta
oli masentanut hänen mieltään.

Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling
jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei
Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan,
mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla
selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling
Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa
sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja
hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei
hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista.
Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä
koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan
hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin -- mutta
uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei
hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko
aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo
seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle
uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin
ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen
mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten
epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän
neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan
serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla
tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling
saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä,
haettavat Haftorinpoikain piiristä -- ja muiden nuorempien valtaherrain
joukosta.

Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin
saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti
ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli
ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi
kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan
morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden
suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino -- niin päätti Simon,
että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos
herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten
olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin
mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut,
että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia
itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei
hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan
nimeä.



VII


Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen
vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän
aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä
kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa
laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut
muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta,
hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja
lohdutustaan -- mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa
Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei
kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään
kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa
Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies
valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään
monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa
miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä
tunturilla -- hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut
takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta -- muisti miten
tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun.
Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo
kävellä ja puhua -- mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä
iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta
Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa --! Minkähän verran
nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve
mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan
kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset
olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut
Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät
milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä
eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen
tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime
tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos
he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen,
haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi,
palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan
palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona
portaissa.

Joutihan hän myöhemmin -- sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä
pois tai annettu hänelle takaisin -- ajatella lapsilaumaa ja sen
muuttuneita oloja -- kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt
hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta,
jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä,
jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa -- ja
niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin
Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen
asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä
Erlendin omaisuudesta -- Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin
Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan
Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen,
ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika
palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui
nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin
Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän
huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että
ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen
vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona.
Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa
Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin
sinne -- parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan
päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies,
joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon
-- Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa
henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli
linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan
sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan
Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän
eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista
-- Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi
oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla -- he sanoivat itseään
sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme --
alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti -- ja
heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä
sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja
asettanut vahvat vartijat ovelle -- hän uskalsi ottaa sen vastuulleen,
sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut
Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.

Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja,
joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan
tietämättään -- vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen
koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.

"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.

Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli
niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka
pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen
häpeän tunne -- häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman
norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja
tunnusteltavaksi -- se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan
kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin.
Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin
ei hyvä peri! Se on varma.

Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen
tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän
sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu
tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.

Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän
oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä
suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun
lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen
turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen
pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen,
kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.

Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat
lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman
korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui
hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta
otsalta, -- ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan
kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.

Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä
koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta
ja epäselvältä, kun hän sanoi:

"Käy istumaan, lanko --", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On
tässä opittu uutta viime tapaamisesta --"

Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin.
Kun hän ei saanut vastausta -- Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa
mitään -- veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan
aivinahousut ja paidanrähjä -- noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen
jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu.
Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta -- Erlendin
kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan
rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas
peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja
veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.

"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen
kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi
kerralla -- tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää -- kenenkään ei
tarvitse pelätä -- minusta ei ole lähtevä mitään -- tällä tavalla --"

Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend
Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja
ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei
ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi,
että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen
puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa -- hän oli täynnä
itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen
osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean
pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla
julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon
julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.

Mutta Simon vastasi hammasta purren:

"Ensi kertaa -- ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav --?"

Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui
entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:

"Jospa minä -- voisin uskoa siihen -- yhtä varmasti kuin te! Mutta
nuo miehet tulevat tuskin -- tyytymään tähän --." Sitten hän huomasi
värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon
-- hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui
tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.

Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun
tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten
hän alkoi puhua hyvin vakavasti:

"Ettekö te ymmärrä -- että Maunun -- on tärkeä saada tietää -- mihin
miehiin hän ei voi luottaa -- silloin kun nämä eivät ole hänen
silmiensä edessä. Täällä on ollut -- niin paljon levottomuutta ja
tyytymättömyyttä --

"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi
Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla
äänellä:

"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin -- että harva välittää siitä
-- miten minun on käyvä -- tiedän sen kyllä --"

Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi
sitä -- eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta.
Nyt hän puhkesi sanomaan:

"Miten sinä saatoit -- olla niin -- järjettömän varomaton!"

"En minä ymmärrä sitä itsekään -- nyt", sanoi Erlend vilpittömästi,
"mutta -- tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi
lukea! Hän tuntui -- niin oppimattomalta --"

Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav
Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni
ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:

"Lanko -- oliko -- oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"

Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:

"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme -- että joko hän ei olisi kyllin
rohkea yhtyäkseen meihin -- tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa.
Mutta älä kysy, Simon -- minä en tahdo sanoa mitään -- kenellekään --
silloin tiedän, etten ilmaise mitään --"

Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas --
hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen.
Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:

"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on
tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää
hänet Munanin luokse -- Skogheimiin -- kuuletko -- nuo ranskalaiset --
tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät -- eivät
tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto
leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"

"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.

Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:

"Ajattelin yöllä -- niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme
-- hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin -- päättäen hänen
valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen -- seitsemän kertaa --
heidän lemmenriemumme tähden -- niin täytyyhän minun --"

Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän
äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan
ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla
asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat
vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana --.

Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:

"Nämä kärpäset -- ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä
perkeleestä --"

Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia
sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan --
ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat
pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä
muurin aukko ammotti paljaana -- edellisenä talvena se oli ollut
tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä,
mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.

Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin
kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa
kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen,
ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet
kuivaksi perästäpäin.

Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja
tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti.
Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon
pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja
laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat
puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista
hymyään.

       *       *       *       *       *

Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra
Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä
aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa
paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika
tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen -- hän oli
kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.

Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään
ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan
seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:

"Tahdotteko kuulla outoja uutisia -- Erlend Nikulauksenpoikaa on
kidutettu -- linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka
kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."

Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan
ympärille. Stig löi kätensä yhteen:

"Mitä hän on sanonut --!"

Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin.
Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.

Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti
olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.

"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.

"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet
kuraisia kylkiä pitkin -- ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin -- sillä
päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat
-- odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista
tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi
kysyneet, miten se voi käydä päinsä --

"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa
jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan
apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan
ja rauhan aikana -- muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun
käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty
vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian
-- millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä
-- hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti
kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta -- jos tämä
mahdollisesti taipuisi sovintoon. -- Sen jälkeen on mies saanut virua
Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla
enimmän ajan -- asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää
ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka
eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen -- ja koettaa kuulustella
Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion
soturia kohtaan -- rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja
säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan
häitä --.

"Mitä te sanotte tästä, herra Erling --?"

"Minä sanon --" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä
sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon
Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa:
joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille
Nidarosissa -- taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä,
asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä -- taikka
sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa
poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan
Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.

"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte
Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen
veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle
-- Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut
vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin
-- saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne
kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta
ryhtymään asiaan --"

"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"

"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.

"Haftorinpojat ovat nuoria -- ja herra Paal on vanha ja raihnas -- ja
toiset --. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran
valtaa, kuninkaan armosta, mutta --. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat
teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa,
ettei sellaista ole ollut kellään sitten -- miesmuistoisten aikojen.
Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä
mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan.
Katsokaa isänne sukua -- mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin,
Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin -- kannattaako heidän
rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne
keinot ottavat aikaa -- ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru
vie, ole jättävä asiaa kesken -- ilmeistä on, että kuningas on koettava
hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla
olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen
mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita
vastaan. -- Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on
yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on
luvannut kirjoittaa -- mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte
te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte
Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan
-- kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki --"

"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling
happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. -- Mutta
etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla
hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin
pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia -- astuin minä esiin!"

Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:

"Onko -- Erlend puhunut?"

"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja
minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän
rukoilevasti, "hän on sukulaisenne -- olitte ystäviä ennen --"

Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:

"Se on totta. -- Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä
siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden
Ruotsiin -- lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin
koskaan koeteltu -- ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia
ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään -- palata entiseen
järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te,
että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus -- ja että tuota ajatusta
on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien
asian hän on ajanut karille -- ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä
ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että
jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri
Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin
Norjan rantaan nuo -- poikaset -- tuskin olisivat kyenneet saattamaan
asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä
olevia seikkoja. Niin se on -- siitä minä voin vastata. En minä,
Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka
olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien
harmien keskellä -- päinvastoin on minun usein täytynyt -- jättää
syrjään omien asioitteni hoito -- jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät
tämän, ja siihen minä saan tyytyä --!" Hän iski kätensä pöytään.
"Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin
suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja
jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin -- ja
joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn -- tuhat tulimmaista! --
että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"

Sitten hän sanoi tyynemmin:

"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne
tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että
te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne.
Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin
kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."

Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat
harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja
tarttui häntä hartioihin -- nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut
viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa.
Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla
ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin
tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen.
Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. -- Simonin oli
täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut
pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä --
oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien -- mutta oli sittenkin eksynyt
pari kertaa.

Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä
mukaan silloin -- ainakin kappaleen matkaa -- esimerkiksi Tunsbergiin.

"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa
ensin --; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen
Halfridin haudalla --"

Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti
korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin
horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:

"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin
kenestäkään muusta sukulaisestaan --"

Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken
kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling
Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:

"Mielelläni, Simon Darre. -- On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen
miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi
hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.

Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu,
etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän
pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon
ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin
asunnosta -- hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta
väkeä -- hän pääsi siten pitkistä puheista.

Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari.
Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet,
jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän
Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki
rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa -- aivan kuin houreessa.

Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän
ei tiennyt mitä tulisi sanomaan -- mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi
itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.

Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron
hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen -- iltapäivän,
jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut
salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli
uskonut sen maksavan hänelle hengen -- mutta sanoi uhraavansa sen
mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä
arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan --.

Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt
Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja
tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää -- mutta
Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut
kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki --
oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet
saatu -- lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja
Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta -- hän
ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää
aikaa.

Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid -- eihän se ollut
synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni --! Ja sittenkin. Se oli salaisuus,
se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen -- surustaan ja
rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo;
tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun -- mutta Halfrid oli
jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta
ystäväänsä --

Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä
hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen
kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki
ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas
sormenpäänsä yhteen.

Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes
Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin
puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin
kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet
vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä
seuraava hetki toisi tullessaan.

Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan
läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi.
Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin
lähtivät sateeseen.

Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi
syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla -- hän ei uskaltanut
nostaa katsettaan.

"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte -- tällä?"

Simon ei saattanut vastata sanaakaan.

"Luuletteko voivanne pakottaa minua -- tekemään tahtonne mukaan --
siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka
-- sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi
--." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.

Simon pudisti päätään:

"Ajattelin, että te, herra -- muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi
puhtainta kultaa -- säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."

Herra Erling katsoi häneen -- eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää
sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti
huuliaan kielellään.

"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika -- toivoin, että
kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä
vaikeina vuosina -- vailla muuta apua kuin taivaan Jumala -- että te
tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa -- missä voitte. Kun ette voinut
auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että
ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"

"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei
hän, Halfrid -- mutta tätä _sinä_ tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä
olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo
rouva, jonka _sinä_ sait vaimoksesi" -- hän nauroi vihasta -- "niin
et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät -- minun
puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin
sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän
olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin
oli hänen tätinsä -- meillä oli ollut tapana -- se oli ollut sellaista,
että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme
usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen
keskenämme -- jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin
vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon _hän_ silloin,
miksi piti olla niin --.

"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän
miehen lohdutukseksi entisen sijaan -- sellaisen poikanulikan, joka
makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet
elättämään miehensä äpärälapsia --" Erling nakkasi kokoonpuristamansa
sammalpallon luotaan.

Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan
ja viskasi sen menemään:

"Minä tein kuten _hän_ pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa
ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me --
olisimme --. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus -- on vieläkin
rumempi --"

Simon taivutti jäykästi päätään.

Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut
ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja
säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut
valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella
tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä
Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän
kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa
kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.

Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:

"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen
palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle
maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet
maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika -- Erlendin
viattoman vaimoraukan tähden --. Hän suree itsensä kuoliaaksi --. Minä
en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua
hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen --"

Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa
olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi
puhua:

"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän
perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt -- hän on kaunis ja arvokas
vaimo -- ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän
saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä,
mitä te tarkoitatte -- tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan
tarkoita, että minun pitäisi -- siksi, että minun täytyi tyytyä setäni
määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se
neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme
toisiimme --. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin
sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin
tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet
-- näin omituiselle keskustelun alalle -- ja nyt saatte sietää, että
minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend
joutui naimisiin hänen kanssaan -- että tuon liiton solmiminen oli
tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että
neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja
piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti -- mutta
hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En
usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään -- hän kuului valinneen
toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin --
olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle --" Hän vaikeni äkkiä,
katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.

Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa,
sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:

"Niin, hänet oli luvattu minulle."

Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa
toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon,
kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen -- mutta kuljettuaan
kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi
Simonia luokseen.

Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet.
He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:

"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin
lähdemme kaikki neljä yhdessä."

Simon katsoi Erlingiin -- hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä
ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen
täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin
kauheasti.

Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika
aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi,
etteivät he voineet katsoa toisiinsa.

Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig
Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita --
tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan --
hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta
se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti
reisiään ja sanoi:

"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan --"

Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa
kiinnitti siihen kullattua kannusta -- näytti siltä kuin herra Erling
olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi
omituisen äkäisesti:

"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että
hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää
suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä
entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta
yhtä minä pelkään -- ettei hän tiedä lopettaa aikanaan --."

Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään.
Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui
salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen
suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille -- kun hän kerran
oli ryhtynyt sitä ajamaan.

Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli
herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen
loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi
ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata
itselleen komeamman saaton ja ulkoasun -- Simon Darren, Formon herran,
ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen
pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo.
Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että
hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.

       *       *       *       *       *

Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia
rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi
sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset
kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista
salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui
sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita
hän oli.

Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen.
Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi,
ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista,
niljaista ja sairaalloista -- ja nyt hänen edessään seisoikin yksi
kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa -- kuningas näytti hyvin
miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa
notkeudessaan.

Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka
lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi
kullattu vyö -- hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti
tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka
peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista,
niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen
kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja
auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja
avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti.
Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet
jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.

He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli
aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon
ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin
kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan
etempänä ja menivät ulos.

Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen
ryhdin ja käytöksen -- hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran
ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä
tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä
kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin
poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon
kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan
ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja
vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan -- tavallaan
huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän
palon -- jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään
epäselvän ja uhkaavan kapinan -- halun -- hän ei ollut syypää mihinkään
tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut
ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja
josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan
häntä hiljaisella tulella.

Hän nousi toisten noustessa seisomaan -- kuningas Maunu oli kohonnut
paikaltaan.

"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia
on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole
milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin -- samat miehet eivät voi
palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten -- vaikka hän
onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut
Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata
veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä
oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. _Ketkä_ ne miehet ovat -- sen
minä aion kuulla Erlendin suusta."

"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon
Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja
sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy --"

"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai
minut myöntämään hänelle turvaluvan -- mutta ei hänkään ole pitänyt
minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" --
Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle.
"Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan,
että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan
sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja
morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan
sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin
riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä
uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen
suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa --
mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat
palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon
Andreksenpoika -- tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen
tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla --
eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"

"Minun ajatukseni on, herra kuningas" --, Simon oli astunut esiin ja
kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee
maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä
ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja
maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän
armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies
tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista.
Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt
pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta
kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."

"Niin on asia, herra kuningas", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen,
"ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä
kuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen --"

"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja
maankavallukseen -- kun asiaa tarkemmin ajattelee?"

Silmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt
neuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:

"Te, herra, olette kuninkaamme -- jokainen odottaa, että te
rankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada
selville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että
ne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse
astuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita
miehiä asiaa tutkimaan -- mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin
keinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend
Nikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista."

"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?" kysyi kuningas jyrkästi --
punastuen samassa.

"Simon tarkoittaa", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, "ettei
teidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi
Erlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen
miehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset
voisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat --"

Erling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen
näköinen -- mutta kuningas kysyi kuivasti:

"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?"

"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra",
vastasi Bjarne.

Silmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling
Vidkuninpoika:

"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole
soveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä --"

"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa", sanoi kuningas
kiivaasti, "jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan
selkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan --"

"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu
harjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan -- meidän kansamme on aina
ollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta", sanoi Erling
jyrkästi.

"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin", vastasi Maunu
Eirikinpoika poikamaisesti nauraen. "Mitäs sanotte siihen, Simon?"

"Minä sanon, herra -- että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole
niin varma turva -- päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo
ja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa -- rahvaan ollessa voimattomana
kannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne
aikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra
kuninkaan palveluksesta -- sillä silloin minä lukeudun mieluummin
rahvaaseen."

Simon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut
ensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:

"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika --? Tahdotteko viskata minulle
taisteluhansikkaan?"

"Se riippuu itsestänne, herra", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi
hansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori
Bjarne esiin ja tarttui niihin:

"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!" Hän nosti
ilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. "Jos tulee
tietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian
tarjottaisiin liian monta paria --. hyvään hintaan tietysti!"

Erling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää
kuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea
kohti ja sanoi: "Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken."

"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten
heidän jälkeensä.

Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.

He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella --
kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen,
mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika
hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra
Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he
odottaisivat häntä majalassa -- heidän hevosensa olivat linnan pihassa.

Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta -- ja
johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja
myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja -- Stig
Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi
niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun,
otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi
tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut
sen jossakin Mandvikin lähistöllä -- vaikka Simon tiesi kuulleensa
tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.

Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä
tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan -- hän pelkäsi jotakin,
mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa,
joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi
väliin jonkun lyhyen kaskun -- hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta
niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne
eräältä papilta Bergenissä.

Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen
tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:

"Senkin --!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin --
tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän
kääntyi Simonin puoleen:

"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa
siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa
naapureittenne luona -- te ja Erlend -- ja hänen vaimonsa ja heidän
monet poikansa."

Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään
Erling-herraa. -- Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut
uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa --

       *       *       *       *       *

Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika
vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf
Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut
kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat
vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein
siltä kuin rupeaisi satamaan lunta -- taivas oli tasaisessa pilvessä ja
ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa
hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja
saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea.
Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut -- kasvojen yläosa
oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän
parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän
oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan
ja käyttäytyi -- hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan
rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet
hänelle ruokaa vankilassa -- aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon
vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari
kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat
-- oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon
ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He
saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti
olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja
selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden.
Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan
punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten
katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen,
ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa
niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet
tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja
huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko -- haukkaamaan suurusta -- ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain
ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli
alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain
pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan
naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin,
molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi,
paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä.
Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja
arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi.
Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän
kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin
riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja
hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin
vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla,
vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli
huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa
-- mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren
näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin
tähdet.

       *       *       *       *       *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan -- Ketil Skogista, Markus
Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira
Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden
papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua,
ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan -- heidän
vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan
niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista -- Erlend ja
Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja
laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän
nauraessaan.

Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt -- vain
ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui
hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää --
kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.

Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin.
Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten
ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa
Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein
ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, -- eivätkä nuo
kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat
nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen -- ja hän muuttui yhä
enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi.
Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja
istui nyt leikitellen hänen sormillaan -- he istuivat siten, että
heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti
punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä -- ja kun tämä
kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa
väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.

Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.

"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti
pystyyn ja juoksi häntä vastaan.

"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen -- sinä taidat olla yhtä huoleton
taas", sanoi Munan suutuksissaan.

"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"

"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä -- koko menestyksesi on
mennyttä --"

"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli
paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina
nauroi hiljaa ja herkästi.

Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa
hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen -- hän tahtoi
olla rauhassa.

Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut -- taikka kuin
hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän
istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja
kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut
silloinkin -- kun hän petti Simonin -- häpeämätön taikka viaton, ei hän
tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei
hän ollut häpeämätön -- ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt
rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle -- Erlendin
tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä -- ja hän oli
astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.

Mitä hän tässä houri -- Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä
tajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa -- sama se hänestä. Kuuluiko se häneen,
vaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa -- sittenhän niitä
oli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen
ei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä
nopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa -- hänen jälkeläisensä
saisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä -- kaikki oli
yhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää -- mutta hän
tunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen -- ja silloin
hänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.

"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?"
sanoi Munan pilkallisesti.

"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut
siksi!" nauroi Erlend.

"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies --"

Toiset nauroivat.

Erlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:

"Nukutko sinä, lanko --?" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen
edessään pikari kädessä. "Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen
kaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni -- ja minä iloitsen
siitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin
veli -- ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt
pääni. -- Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni --"

Simon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa
-- Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa
aukenivat.

Simon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi
maahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan
seisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä
sitä itse -- ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet
mitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle -- mietti hetken -- ja
lähti sitten lankonsa jälkeen.

Simon Darre seisoi parven portaiden alla -- Jon Daalk talutti
parastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin
tullessa häntä kohti:

"Simon! Simon -- minä en tiennyt -- en tiennyt mitä sanoin!"

"Nyt tiedät sen!"

Simonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta
toiseen.

Erlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti
kuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend
hytisi kylmästä.

"Minne -- minne sinä lähdet?" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja
hevosia.

"Hakemaan toista majapaikkaa", sanoi Simon lyhyesti. "Pitäähän sinun
ymmärtää, että täällä minä en viitsi olla --"

"Simon!" huudahti Erlend. "-- En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen
sanomattomaksi --!"

"En minäkään tiedä", vastasi toinen äskeisellä äänellä.

Parven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä -- hän
kumartui kaiteen yli ja katsoi alas:

"Sielläkö te seisotte?" kysyi hän kirkkaalla äänellä. "Mitä te teette
siellä ulkona tähän aikaan?"

"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa -- kuten
siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.

"Mutta, hyvänen aika -- sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli
Kristiina naurussa suin.

"Niin -- sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi
Simon äskeiseen tapaan.

"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.

"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia
viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin -- tämä seisoi siinä
kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan
perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan,
Erlend -- vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin --
että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut
-- tietävän -- tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen
kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos
joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi
lyhtyä.

"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä -- ja nämä
kaksi kaipaavat kovasti sänkyä --"

"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä
samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän
painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. -- Sinä näytät surulliselta",
kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta.
"Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.

Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen
ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen
kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.

Simon kulki tallia kohden -- hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille,
mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen
himmeää kuuta ja lumen tuloa -- sitä alkoi nyt sataa suurempina
hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään;
sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa
heidän makuupaikkansa oli.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär II: Emäntä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.