Title: Siirtolaisia - Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä
Author: Zilliacus, Konni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siirtolaisia - Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä" ***


SIIRTOLAISIA

Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

Juhani Aho



Porvoossa,
Werner Söderström.
1897.



SISÄLLYS::

Lukijalle.
Eenokki Muponen intiaanisodassa.
Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.
Naimiskauppa uudessa maailmassa.
"Valkoinen valo".
Juho Penttinen.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.



LUKIJALLE.


Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus,
ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me
siirtolaisia yleensä ajattelemme.

Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät,
ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja
vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen
ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan
ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme
miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.

Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia,
jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On
ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa;
kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti
lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita
kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti
kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä,
jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi
suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka
ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman
saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin
tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka
itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi,
päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on
antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka
kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.

Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta
pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää
voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää,
missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä
ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa
tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.

Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja
happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille
kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada
Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja
verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet
opi liiaksi whiskyä rakastamaan.

Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan
hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään
on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä
ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota
puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa
enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin
moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä
tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin
yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran
ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin
entisyyteensä.

Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä
tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön
kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät
päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja
usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain
satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa
vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein
mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset -- ja niitä on lukemattomia
kaikista maailman ääristä -- eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa
maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes
ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa
kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota -- tai
oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin
semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.

Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan
siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme
me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja
antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin
lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen
maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki
kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme
tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin
alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein
äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden
sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme
käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".



Eenokki Muponen intiaanisodassa.


Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme
omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita
poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita
hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa
suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai
kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä
liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan
metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita,
joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella.
Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko
asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa
varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat
osaavat varastaa.

Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta
Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin
varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä
ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan
entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan
pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet,
että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus
pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa
kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan
"agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja
punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa
tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.

Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin
vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta
kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi,
jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan
asiamies lihoo moisesta ravinnosta -- ja niin on kina valmis. Joskus
onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla
mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät
punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat
jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein
tuntuvalla tavalla.

Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan
armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten
pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta
-- he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin
antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja
kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi
pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille
metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten
intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan
vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja
kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille
nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään
rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan
ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.

Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä
kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun
edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa,
odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi
sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia --
ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä
nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja
sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna
rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan
rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä
käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta
ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä
sotaretkellä.

Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä,
joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan
ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla,
kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa
tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat
sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka
olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja
nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa
tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en
minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.

Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin
olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin
huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin
rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää,
jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista
lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen
tuivertama petäjä.

Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen
saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi -- seutu
oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen -- kun
erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa
pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että
voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää
vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.

-- Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä
turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta,
jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät
olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska
ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja
vakava käynti -- minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.

Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon
eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten
kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti
ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona
Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä
selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun
itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi
kylmän kirkkaasen ilmaan.

Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo
silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen
kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui
hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen
vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa
muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.

-- Hyvää päivää, sanoin minä.

-- Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin
välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran
päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen
omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä,
kun minä hänelle käteni ojensin.

-- Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin
pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään
tupakan.

Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän
oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien
maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!

-- Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn
tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla
ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä
tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.

-- Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat
teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?

-- Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa,
vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa
kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli
onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:

-- Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada
yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset -- s.o.
intiaanit -- mihin pääse.

Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en
ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä
maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka
hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut
Ameriikassa.

-- Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko
suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön
eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän
seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut
mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat
menneet lännemmäksi.

Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin
tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui
aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun
kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia
bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja
siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli
hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja
asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime
kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä
oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon,
että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista
tynnöriä -- siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa
Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.

Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta
minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes
mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana,
mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se
oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.

Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä
oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä
vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan
pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan
hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita
intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä
meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat
tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä
jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla
hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.

Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea
matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli
ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden
ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä
halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen
enempiä seikkailuja asioimistoon.

Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo
yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k.
ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa
nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta
ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun
luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat.
Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin
joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina
ystävinä sotamiesten keskessä.

Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit
pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin
se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään,
missä he jo huomenna ovat.

-- Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään,
ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi
päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!

Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes
sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa
ruunasta.

-- Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin
kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä
on elossa.

Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana
päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika
myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua
asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki
Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.

-- Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan
antaminen oli, -- mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän
minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa
minunkaan mielentilastani.

Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan
oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois,
niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui
hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.

-- Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän
toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?

Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana
päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan
tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja
he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen
sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria
dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä
sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla
hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.

Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan
dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän
olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta
hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.

-- Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.

Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman,
tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja
silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka
paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun
minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.

Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä
kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi
sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli
päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään
Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen
jaloitella.

Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat
sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli
ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta
kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja
tärkeydestä -- varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja
hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.

Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää
senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen
siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli,
tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan
tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi
cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria
vaivoistaan.

Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt
välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi
saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin
taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt
meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään
sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.

-- En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta
täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta
taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.

Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat
hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin
Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen
kaupan.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin
olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten
he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka
auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla
maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin
olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta
dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä
omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän
oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.

Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo
seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa
retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä,
vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin
vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.

Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin
hevosensa jaksoi -- itse oli hän aina valmis lähtemään -- ja tuli hän
niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen
tuli näkyviin ja sanoi: "pass... telekram... Rössville", ilman mitään
kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out
for your skalp" -- tai jotakin sentapaista.

Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä
liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa
punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli
siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin
välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui
leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän
päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta.
Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset
onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin
tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin
nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän
hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin
saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi
hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja
määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon
maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan
minä olin luullut mahdolliseksi.

Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja
kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista
päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina
laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka
jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen
telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä
vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä
univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui
hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt
paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän
muiden jäädessä seisomaan.

Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia
esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän
edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös
vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että
kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja
esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla
mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun
aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja
oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.

-- No, no... telekram -- Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan
tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin
hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla
äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään
apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan
hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua
sisään.

Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista
vilkkaammalla käden pyöräyksellä:

-- Ruuna on täällä nyt!

-- Mitä? kysyin minä.

-- Ruuna on täällä... se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten
joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se
oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin
minä tänne pihaan.

Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää
ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset
suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.

-- Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra
vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.

Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä
riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja
kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.

Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat
nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli
kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa
joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi,
että se oli kuin olikin "oll raitt".

Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja
sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa
luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät
vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä,
komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja
selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä,
mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta,
jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.

Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja
intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun
suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:

-- Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.

Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut
hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden
päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen,
katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa -- ja näkyi
tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut,
kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta
epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain
pilkatessa ja nauraessa.

-- Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta
heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa
takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos
asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä
kotiin.

Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä
päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme,
sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä
mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:

-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!



Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.


Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli
ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle,
heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman
ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten,
ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos
ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein,
joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että
heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin,
mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen
selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin;
kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja
asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla
ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt
oikeastaan tiesi ja merkitsi.

Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä,
mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo
tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan
huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.

Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia
Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää.
Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain
nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he
varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit
oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta
turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että
viisaampi, oli ottanut haltuunsa.

Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia,
mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään
torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut
hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa
eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja
kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä
kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se,
että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan
tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän
se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia",
oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen,
seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja
väkevä kuin aikamies.

Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja
kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule
yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon
aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman
päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut
tapettava.

Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu
oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain
semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi,
-- mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka
korvantaukset eivät vielä ole kuivat! -- ja sen jälkeen ei oltu saatu
Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan
mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja
vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut
ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan
tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen
sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan
ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.

Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku
ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä
kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella,
ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden
lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille
hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti
Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan
voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä
hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".

Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen
hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä
raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti
ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.

Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi
sitten erityisellä äänen painolla: -- "Mutta siitä sinun kohdastasi en
tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla
tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen
nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä,
osanneeko sinuun oikein luottaa."

Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin
koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi:
-- "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla
että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin
sanoi Pekka päättävästi: -- "No, sen saat uskoa!"

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli
saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty,
lähtivät he taipaleelle.

New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea,
ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten
seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin,
sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o.
oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta,
tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava
seikka se.

Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin
nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni
asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa,
silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat
auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.

-- Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.

Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:

-- Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain
oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää
selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut
Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan
ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein
hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.

Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies
näy mitään ymmärtävän.

-- Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa
jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.

Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan
vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.

-- Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän
sitten hetken kuluttua Pekalle.

-- Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti
ilmaista mielipiteensä. -- Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla
noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria
niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat
päivän autereesen.

-- Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi
yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori
kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi
kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli
seurauksena se, että mieli koheni.

-- Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme
vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän
kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.

-- Minkä tähden itään?

-- Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu.
Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi
olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä
perille asti.

Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli
Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän
oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään,
vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi
Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja
huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa,
lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain
samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä
asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin
ja käänsi hänelle selkänsä.

Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta
katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä
auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi
palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin
miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä
seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille,
jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät.
Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka
ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää
ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin
pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä
oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt
joko päästä perille tai tielle nääntyä.

Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän
lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun
he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat
esiintyä -- ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui
Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi
hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa
kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli
mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi
pimitä.

Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen
puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi
Matti laskien säkin selästään maahan.

-- Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan
tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin
pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.

Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta,
jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa --
sanaakaan virkkamatta.

Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa
ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä
oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei
antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat
seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet
johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä
alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi
sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli
tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että
maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä
näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.

Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon
ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin
uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta
heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla
kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin
että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo
taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille
ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat
lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi
yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota
katsellessa ihan puistatti.

Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli
vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen
hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.

Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli
niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten
päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun
päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen
ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun
päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin -- mutta eihän
sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle,
jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli
aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla
vuoristossa.

Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin
oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman
piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli
joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi
silmänsä:

-- Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.

Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan
eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä,
jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja
lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.

Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi
pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin
jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin
hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he,
että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi
maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he
samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.

Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän
rauhoittunut, ja astui sisään.

Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden
ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen
lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä
eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan
näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita
huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.

-- Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.

-- Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet
sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan,
kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin
paksuun ilmaan.

Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita
vähän lähemmin tarkastamaan.

-- Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän
lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.

Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti
suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.

-- Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.

-- Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?

Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.

-- Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.

-- Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä
silmiin.

-- Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen
kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat
valetut.

Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi
syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla
juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset
nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka
koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin
hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.

Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla
vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat
pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa
sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi
irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli
aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.

Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä
toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille,
joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin
vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä
piipun Matin suusta.

-- Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka
unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja
väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun
hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan
kuin keilan.

Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi
-- suomeksi tietysti: -- Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa
helposti tulla vahinko!

Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta
toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät
väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi
revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä
sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut
saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku
kiertämään miehestä mieheen.

-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa
nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen
ampuvat piippuja ihmisten suusta.

-- Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan
ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on
suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.

-- Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. --
Tirlots! -- ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään,
samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.

-- Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne?
Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla
perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa
eikä tie ole juuri mitään vierotietä.

Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he
viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa
Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui
hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei
maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.

Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös
vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!

-- Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään
merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä
kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin
mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.

Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja
kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella
oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:

-- Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään
tainnut olla sinun syysi.

Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään
hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.



Naimiskauppa uudessa maailmassa.


Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin
edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon
siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita,
jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti
karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat
saatetut laivasta maihin.

Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä
hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta
nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat
seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun
varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat
tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli
kouran pohjaan -- sitten olisivat ovet auvenneet!

Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia.
Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan
Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen
semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k.
makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu
oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja
pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä
eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi,
sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja
olutastiasta.

Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon
isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli
tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti
Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan
ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli
Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja
kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat,
ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon -- ja antoi heille vaan sen
verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen
perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin
osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja
ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei
hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen
voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.

Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin
yksi vika -- se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin
saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli
vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä
hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun
he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun
äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä
saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne
ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain
vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin
kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin
siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten
yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat
käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin
siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä
pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka
tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.

Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija
oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja
oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen
jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia
paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa.
Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin
nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän
pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin
suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden -- se oli
kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.

Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse
keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet
ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut
loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä
peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika
vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.

Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän
muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana
ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka
talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa
laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan
piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän
heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli
sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.

Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi
pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään
kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla
komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen
sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri
maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että
rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään
ikäväksi.

Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä
kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean
neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista
piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään
ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita
taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun
hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon
kannattaisi.

Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat,
kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo
monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut
siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin
astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin
melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää
toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset
tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin
taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin
suinkin tarkastella tulevia.

Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin
porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet
pettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli
vaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla
oli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli
siinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun
jälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja
ystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia,
jotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat
päästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä
ei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa
kuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut
alottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa
heidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma
todellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa
päiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja
jos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen
sekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien
elatukseksi.

Saapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti,
ennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista
muodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt
ulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa
ja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se
olisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta
kaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten
välitse.

Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai
suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat
uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen
tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua,
toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että
työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat
onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat
vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset
perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa
ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen
koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta;
venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin
saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä
nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä
ja röyhkeyttä -- sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä
näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt
muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle
vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä.
He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat
nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään,
pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein
kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin
asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s.,
niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.

Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui
vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä
valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten
takana.

-- Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin
olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä
pettämään.

Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu
kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät
hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.

Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen
kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.

Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän
ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö
kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen
Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan"
näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin
laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka
sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä
oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen
kapakkaansa!

-- Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä
tulette, hyvät ystävät!

Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät
vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan
saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.

-- Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla
äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin
auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.

-- Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä
vastahakoisesti, -- työtä tietämään.

-- Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä
antaa.

-- Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan
ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.

-- No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi
Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon
kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä
tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei
palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni
hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette
neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja
kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä
markkaa vuodessa talon ruuassa!

Matleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan.
Neljä taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla
kauhean rikas -- mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt
niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa
harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään
happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli
hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen
sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti
tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa
mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä
markkaa viikossa -- viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä
kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.

Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli
jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä
avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän
todellakin se, joka sanoi olevansa.

-- Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin
voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja
minä voin lähteä itsekin mukaan.

Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä.
Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli
pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin
suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse
karkaavaa rautatiejunaa.

Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän
käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta
koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen
korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa!
Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa -- semmoisia tuloja ei ollut
monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.

Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat
siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka
olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään
katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja
koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja
noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan
häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja
ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.

Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä
niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista
suomenkielellä.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko
minussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee
palvelukseeni.

-- Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.

-- Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi
osoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.

-- Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.

-- Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin,
jos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.

Tuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia
kohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa
kenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä
varoituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.

-- Onko se... onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin
kauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn
vetämättä.

-- Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta
miehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja...

-- Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten.
Miehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei
siinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.

Asia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää
puheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka
lopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti
olkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt
jotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin
hänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle
Gardenista y.m.s.

Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi
täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat
he heti lähteä hotelliin. -- Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita,
joille tahtoi heittää hyvästinsä?

Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan
yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut
palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.

-- Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa
maa, jossa jokainen on oma herransa.

Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä
kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se
ei häntä liikuttanut.

Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat
tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin
Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin
pylväsrautatien lähimmälle asemalle.

Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas
korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä,
jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja
hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja
kengänkiillottajain huudot, -- sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava
elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen
aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin,
että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat
ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään
huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden
päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen
yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja
vaunuja, -- silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti
Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.

Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää
mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen.
Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee.
Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.

Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken
kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti
erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin,
mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa:
toiste, nyt et minulla ole aikaa.

Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista,
talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli
humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen
luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta
takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki
palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin
loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen
oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle
maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka
onnistunut.

Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa
koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli
hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä,
suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa
ollessa.

Leena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen
pyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia
eläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän
hienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.

Tuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa
teki.

-- Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.

-- Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?

-- Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan
kyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa
vieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.

Kokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että
kokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan
toisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen,
kun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan
asunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.

-- No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.

Sen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja
pienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon,
ja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta.
Mutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei
oltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun,
huonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli
aivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton
eroittaa lian ja tupakan sylen alta.

-- Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin
näki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa
lukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja
kirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?

-- Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä
puhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle
kaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.

Leena naurahti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Keinutuolin ja maton!
Ei tämä sittenkään näkynyt olevan mikään köyhä paikka, vaikk'ei täällä
ollut ketään, joka olisi kyennyt pitämään taloa kunnossa. Mutta kohta
tässä kaikki paranee, kunhan hän vaan saa alkaa tehdä, mitä tahtoo.

-- Onko talossa pesusoikkoa? Ja sanokaa kokille, että panee vettä
kiehumaan. Täällä täytyy tehdä puhdasta jo ennen iltaa!

-- Lämmintä vettä ja kuumaa vettä on aina saatavana, sanoi Tuominen.
Täällä ulkona rappujen edessä on kaksi hanikkaa. -- Kas tässä -- eikä
tarvitse muuta kuin vääntää, niin saapi vettä kuinka paljo tahansa,
sekä kylmää että lämmintä.

Leenan pyöreät silmät kävivät vielä pyöreämmiksi. Olihan hän kuullut
Ameriikkaa kummaksi maaksi kehuttavan, mutta että täällä oli vettä
seinissä, niin ett'ei muuta kuin panee vaan juoksemaan, sitä hän ei
ollut osannut arvata. Ja vielä lämpöistä vettä!

Hänelle tuli vielä suurempi halu alkamaan siivousta heti paikalla,
hän riisui päällysnuttunsa ja huivinsa -- sen oli hän päättänyt
vaihtaa hattuun heti kohta kuin sai nostaa palkkaansa -- ja alkoi
riisua puolivillaista hamettaan aivan kuin olisi ollut kotimökillään.

-- Missä teillä on soikot ja pesurievut ja sen semmoiset? kysyi hän
Tuomiselta, joka ei oikein tiennyt miten olla.

-- Minä lähetän Vehkalaisen tuomaan mitä tarvitaan, sanoi hän
saadakseen vähän miettimisen aikaa, sillä semmoisia kapineita ei ollut
talossa vielä hänen aikanaan käytetty.

Mutta Vehkalainen pani vastaan näitä uusia laitoksia.

-- Mitä konsteja sinä nyt olet keksinyt? kysyi hän äkäisesti, saatuaan
selville, mistä oli kysymys. Täällä tulee h--n hauska, jos akkaväki
pääsee komentelemaan -- hakekoon itse, mitä tarvitsee!

-- Niin hakeekin! keskeytti hänet Leena, joka jo seisoi ovessa
avojaloin ja paitahihasillaan, aivan niinkuin kotonaan. Odotus oli jo
käynyt hänelle pitkäksi.

Vehkalaisen veret alkoivat jo vilkastua ja Leena seurasi häntä
kyökkiin, sill'aikaa kun Tuominen kaatoi poskeensa pitkän ryypyn
mielensä rohkaisemiseksi. Oli niinkuin olisi sisällinen ääni sanonut
hänelle, ett'ei tuon uuden puhvettineidin hallitseminen tulisi olemaan
niinkään helppoa kuin hän oli kuvitellut.

Alussa antoi hän kuitenkin Leenan tehdä mitä tahtoi ja seurauksena
siitä oli, että hotelli muutamain päiväin kuluessa oli tavattomasti
muuttunut. Ikkunat olivat käyneet niin kirkkaiksi, että ihan voi
eroittaa ohi kulkevain kasvotkin, vanha kapakan tiski loisti puhtautta
ja astiatkin olivat vähitellen kadottaneet paksuimman iskoksensa.
Kapakan lattiakin pestiin ja sannoitettiin, sittenkun Leena surukseen
oli saanut kuulla, ett'ei New-Yorkissa kasvanut katajia.

Täytyi jo Tuomisenkin myöntää, että hänen hotellinsa alkoi näyttää
aika somalta ja sentähden tukki hän suun Vehkalaiselta, joka näiden
siivoomispuuhain aikana kulki kuin eksyksissä, käskien hänen mennä
matkojaan, jos halutti. Kyökkiinkin saakka ulottui siivoomisinto ja
kokki sai kovan käskyn pitämään kaikkia puhtaana. Näytti melkein siltä
kuin hallitusohjat kokonaan olisivat siirtyneet Leenan käsiin.

Mutta sitä ei hänen isäntänsä aikonut ajanoloon ollenkaan sietää. Sen
hän kyllä ymmärsi, että muutoksesta olisi liikkeelle hyötyä, mutta
omasta puolestaan oli hän kuitenkin sitä mieltä, että puhtaana pito on
niitä inhimillisiä heikkouksia, jotka hyvin pian vievät vaaralliseen
liiallisuuteen. Sitäpaitse oli hänellä täysi työ kapakan puolella, kun
kaikki naapuriston joutilaat merimiehet olivat rientäneet katsomaan
Tuomisen uutta "puhvetsikkaa", jonka tulosta maine oli levinnyt
uskomattoman nopeasti.

Paljon eivät uteliaat kuitenkaan saaneet nähdä häntä ensi päivinä ja
ell'ei Tuominen olisi ollut siksi viisas, että vähitellen ja aivan
hitaasti kasvatteli häntä puhvettineidin tehtäviin, niin on hyvin
luultavaa, että hänen aikeensa eivät olisi ensinkään toteutuneet.
Tyttö ei varmaankaan olisi suostunut myöhään yöhön palvelemaan enemmän
tai vähemmän -- useimmittain enemmän -- juopuneita merimiehiä,
jotka tietysti kaikki tahtoivat osoittaa hänelle kohteliaisuuttaan,
useimmiten kouraan tuntuvassa muodossa. Mutta ensi aluksi tarvitsi
hänen vaan kolme neljä kertaa päivässä tulla sisään laseja pesemään,
jonka uudistuksen Tuominen oli keksinyt totuttaakseen tyttöä vähitellen
talon tapoihin, ja silloinhan saattoi häntä helposti pyytää auttamaan
vähän tarjoillessakin, kunnes avun tarve kasvamistaan kasvoi niin, että
Leena muutamien viikkojen kuluttua ei joutanut muuta tekemään kuin
kantelemaan olutta ja whiskyä vieraille aamusta iltaan.

Sillä vieraiden tulva kasvoi päivä päivältä. Siinä kohden olivat
Tuomisen laskut toteutuneet. Mitkä tulivat Leenan pulleata kauneutta
ihailemaan, mitkä asettuivat taloon siinä vallitsevan puhtauden vuoksi,
jolla alalla muut saman kadun varrella olevat hotellit eivät ollenkaan
voineet kilpailla Tuomisen hotellin kanssa.

Tuominen kulki päivät päästään myhähdellen mainiota aatettaan, otti
vastaan kaikki vieraidensa tarjoukset ja oli aamusta iltaan pikku
pihkassa, mulkoellen yhä hellemmin ihanata Leenaansa. Joka kerta
kun Leena kivahti jollekin ihailijoistaan, loisti Tuomisen naama
tyytyväisyydestä, ja kun Leena kerran läimäytti aika korvapuustin
liiaksi lähentelevälle matruusille ja matruusi aikoi antaa takaisin
samalla mitalla, kävi Tuominen väliin, vaikk'ei ollut epäilystäkään
siitä, että ottelu tulisi päättymään niinkuin päättyikin -- että
Tuominen sai selkäänsä.

Sellaisiin kohtauksiin -- ja yleensäkin asemaansa talossa -- oli Leena
tyytymätön. Olivathan ne miehet kotonakin ahdistelleet ja tappelivathan
ne juovuspäissään, mutta ei toki niinkuin täällä. Ja oli siinä ero,
miten häntä kotipuolen pojat kohtelivat ja miten nämä. Jo tuumi Leena
välistä lähteäkseen toista paikkaa hakemaan, mutta joka kerta kun
muisti neljä taalaansa viikossa, haihdutti hän mielestään ne tuumat
Ne -- ynnä juomarahat, joita hän oli oppinut ottamaan -- nousivat
vähitellen summaan, joka varmaankin näyttäisi äidistä ja sisarista
käsittämättömän suurelta, kun hän ne joidenkuiden viikkojen kuluttua
lähettäisi kotiinsa.

Sillä heidän tähtensähän hän oli lähtenyt maailmalle omin päinsä, kun
isän kuoltua olivat jääneet itse itsestään huolta pitämään. Eivät
riittäneet tulot kaikille siitä pienestä maatilkusta, joka oli tuvan
ympärillä. Silloin oli hän päättänyt tehdä niinkuin monet muutkin
tytöt hänen kotipitäjästään. Olivathan muutamat heistä säästäneet
joissakuissa vuosissa useita satoja dollareja Ameriikassa ja Suomen
rahassa karttui siitä suuret summat. Vaikk'ei hän saisikaan säästetyksi
kuin kaksisataa, niin ostaisi hän sillä jo pienen maatilan. Kelpaisi
sitten elellä!

Hyvä onni oli hänellä ollutkin, kun jo ensi päivänä sai niin
suuripalkkaisen paikan, että yhdessä vuodessa saisi kokoon enemmänkin
kuin tuon summan. Sillä juomarahat riittivät kaikkiin hänen omiin
tarpeisiinsa, varsinkin kun isäntä tuon tuostakin lahjoitteli hänelle
semmoisia kaluja, joita muuten olisi täytynyt ostaa.

Vaan sekään ei ollut hänestä oikein mieleen. Joka kerta kun se antoi
jotain, niin se taputteli ja oli niin ilkeän näköinen, että sydäntä
etoi. Mutta kun ei ollut tietävinäänkään, niin ehkä heittäisi rauhaan.
Sitä toivoen ja laskien, kuinka paljon hänellä mahdollisesti olisi
säästössä vuoden lopulla, nukkui hän aina iltasin.

Kesä kului ja hotellin liike parani yhä. Leena tiuskahteli
hyvästelijöille yhtä äkäisesti kuin ennenkin, säästi, teki työtä ja
teki laskujaan niinkuin ennenkin ja oli ylpeä siitä, että oli jo
lähettänyt kotiinsa viisikymmentä taalaa. Tuominen ei enää juuri selvää
päivää nähnyt. Päivät istui hän kapakkahuoneessa, mutta ei tehnyt
muuta kuin joi vieraittensa kanssa. Ja Vehkalainen oli ottanut pestin
Brasiliaan menevään laivaan -- s.o. hänet oli melkein tiedotonna
jätetty erään kapteenin huostaan, joka ei muuten saanut miehistöä
Rio Janeiroon, missä keltakuume sinä vuonna raivosi pelottavalla
tavalla. Hän ei voinut palata sieltä ennen kuin syksymyöhällä, jos näet
ollenkaan palasi. Mutta jos hän säilyi kuumeelta, niin olisi siitä
kauppa mainio, sillä palkat Rion laivoilla olivat hyvät ja kapteenin
kanssa oli sovittu niin, ett'ei tuo vanha juoppo saisi centiäkään
palkkaansa ennen kuin New-Yorkissa. Kaikki näytti onnistuvan Tuomiselle
ja sentähden tunsi hän olevansa ystävällisellä kannalla koko maailmaa
kohtaan ja ennen kaikkia Leenaa kohtaan.

Hänen ainoa surunsa oli nyt kuitenkin se, että Leena kohteli hyvin
epäystävällisestä kaikkia hänen lähestymisiään. Tuominen istui usein
pitkät hetket katsellen Leenan liikkeitä tiskin takana, jossa hän hääri
vikkelänä, pulleana ja hauskana niinkuin ainakin, ja kuta enemmän
Tuominen katseli, sitä enemmän hänen happamet silmänsä kiiluivat. Ja
jos Leena silloin meni ulos, niin seurasi hän heti jälestä, mutta jos
hän yrittikään lähestyä, niin sähähti tyttö kuin kissa ja käski toki
häpeämään. Tuomista se suututti päivä päivältä yhä enemmän.

Ei ollut Leenakaan aivan yhtä hyvällä tuulella kuin ennen, sillä vaikka
suuret säästöt hänen mieltään lohduttivatkin, ei hän kuitenkaan voinut
salata itseltään, että hänen toimensa oli jotakuinkin ikävää. Isäntä
oli useamman kerran paljastanut tarkoituksensa ja muutamat nolatut
ihailijat olivat suutuksissaan sanoneet asioita, joista selvästi kävi
esiin, mitä he oikeastaan hänestä ajattelivat. Ei tarvittaisi muuta
kuin että joku hänen pitäjäläisistään, joita täällä oli kaksikin
jokapäiväisinä vieraina, kirjoittaisi kotiin ja kertoisi, mitä he
hänestä ajattelivat, niin olisi hänen hyvä maineensa pilalla. Ja
samalla olisivat myöskin lopussa kaikki hänen kauniit tulevaisuuden
toiveensa, kun hän kotiin tultuaan ostaisi itselleen oman tilan.
Monta kertaa oli hän jo todentakaa tuuminut lähteä uutta paikkaa
etsimään, mutta aina olivat nuo kaksisataa dollaria, jotka hän ainakin
tahtoi ennen sitä ansaita, estäneet hänet sitä tekemästä. Kohta olisi
hänellä taas viisikymmentä säästössä ja silloin aikoi hän itse viedä
ne Statestreetiin eikä antaakaan niitä Tuomisen vietäväksi niinkuin
edellisellä kerralla. Hän aikoi puhutella konttoriherroja ja kysellä
kaikenlaista, voidakseen tulla toimeen hotellista lähdettyäkin, sillä
siitä oli hän selvillä, että ell'ei Tuominen jättäisi häntä rauhaan,
niin menisi hän tiehensä, vaikka täytyisikin palvella puolesta
palkasta.

Odotettu päivä, jolloin summa oli täysi, tuli ja Tuominen oli luvannut
seurata häntä konttooriin. Ensin oli Leena estellyt sanoen, että oli
joutavaa mennä kahden asialle, jonka hän itsekin voisi hyvin kyllä
toimittaa. Mutta kun isäntä tahtoi tulla, niin täytyi Leenankin
suostua, ja kun he lähtivät liikkeelle aamupäivästä, niin oli
Tuominenkin selvä ja sentähden ystävällinen eikä tehnyt kiusaa.

Leenan asia toimitettiin pian ja hyvin ja Tuominen ehdotteli, että
he menisivät kävelemään Broadwaylle, jossa liikkui paljon ihmisiä
kauniissa syysilmassa. Leena ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin
koreita myymälöitä ja ikkunoissa olevia koreita tavaroita, kunnes alkoi
päätä pyörryttää ja hän tunsi olevansa enemmän uuvuksissaan kuin kuuman
kesäisen päivän niitettyään. Ja hän ihastui iki hyväksi, kun Tuominen
vei hänet konditoriin, joka oli hänestä aivan käsittämättömän
komea ja hieno, ja tarjosi hänelle jäätelöä ja lasin likööriä. Eikä
Leena tiennyt, mitä ihmettelisi enemmän, tuotako kaunista huoneustoa
ja tarjouksia vaiko isäntäänsä, joka liikkui täällä niin vapaasti ja
häikäilemättä näiden hienojen ihmisten keskessä, että Leena tunsihe
oikein moukkamaiselta semmoisen suuren herran seurassa.

-- Sääli sitä kuitenkin on, ajatteli hän, ett'ei kukaan ota huolta
pitääkseen semmoisesta miehestä. Jos vaan kuka saisi hänet pysymään
erillään viinasta, niin tulisi hänestä pian rikas, ja onhan se muuten
jo nyt aivan kuin herrasmies.

Leena oli nyt tavattoman myöntyväinen, niin, melkeinpä ystävällinenkin
kotimatkalla, ja samoin kotona hotellissakin, josta oli seurauksena se,
että Tuomisen silmät loistivat tavallista enemmän, kun kaikki ne pikku
ryypyt, joita hän kotiin tultuaan oli kurkkuunsa keikautellut, alkoivat
vaikuttaa.

Kapakka tyhjeni varhain sinä iltana. Ei ollut iltapäivällä saapunut
vieraita niin paljon kuin tavallisesti, osaksi luultavasti sentähden,
että liike oli ollut suljettuna aamupäivällä, osaksi taas siitäkin
syystä, että ilma oli tavattoman kuuma ja painostava, jonka vuoksi
ihmiset kernaimmin pysyttelivät ulkosalla.

Leena istui avonaisen ikkunan ääressä ja tavaili varmaankin jo
kymmenennen kerran sitä kirjettä, jossa äiti kertoi saaneensa
ensimmäisen lähetyksen, viisikymmentä dollaria eli kaksi sataa
viisikymmentä markkaa! Kaksisataa oli pantu säästöpankkiin, ne
viisikymmentä riittäisivät kyllä kevääsen, kirjoitti äiti, hänelle ja
lapsille, sillä sekä rukiista että potaatista oli tullut hyvä vuosi
ja porsas näkyi hyötyvän ja kasvavan kauniiksi jouluun mennessä.
Leena hymähteli hyvillä mielin ajatellessaan hämmästystä ja iloa
siellä kotona, kun toinen rahalähetys, joka oli tänään pantu menemään,
saapuisi perille. Jos hän nyt vaan voisi kestää puoli vuotta lisää
samalla palkalla kuin tähän saakka, niin olisi hänellä kaksisataa
taalaa säästössä ja silloin voisi hän hakea itselleen hauskemman paikan
ja tyytyä vaikka puoleenkin palkkaan, ell'ei häntä vielä haluttaisi
matkustaa kotiin. Hän tunsi olevansa sovussa koko maailman kanssa ja
niin tyytyväinen itseensä, että vastasi ystävällisesti, kun Tuominen
rupesi puhelemaan.

Mutta ei kestänyt kauvan, ennenkun Tuominen taas herkesi ilkeäksi. Hän
teki kaikellaisia viittauksia, yhä hävyttömämpiä, niin että Leenan
oli hyvin vaikea pysyä ystävällisenä, vaikka hän melkein katsoi
velvollisuudekseen osoittaa kiitollisuuttaan aamupäivällä annetusta
avusta. Viimein sanoi hän olevansa uupunut ja meni huoneesensa, mutta
ei voinut estää sitä, että isäntä ohimennen tarttui häntä vyötäisiin.
Leena kiskasihe irti ja sanoi: hyi, hävetkää! mutta ei saanut
sanotuksi sitä niin päättävästi kuin tavallista, -- oli niinkuin olisi
kiitollisuudenvelka hervaissut hänen vihastumistaan.

Huoneesen tultuaan ja koettaessaan lukita oveaan, huomasi hän lukon
olevan epäkunnossa ymmärtämättä, kuinka se oli tapahtunut. Mutta kun
talossa ei ollut muita vieraita kuin pari vanhaa matruusia, jotka
jo aikoja sitten olivat nukkuneet iltahumalaansa, niin ei hän ollut
ollenkaan levoton, vaan alkoi rauhallisesti riisuutua. Mielihyvällä
oikasihe hän jo vuoteessaan, kun luuli kuulevansa askelia käytävästä.
Ja samassa tarttui joku varovasti lukkoon.

-- Kuka siellä? Ei saa tulla sisään! Hän kääräsi nopeasti hameen
hartiainsa ympäri.

-- Elä pelkää, minähän täällä vaan olen, sanoi Tuomisen ääni, samalla
kun hän pisti sisään punaisen naamansa. Hän oli nähtävästi rohkaissut
mieltään whiskyllä.

-- Mitä tahdotte? Menkää ulos! huusi Leena, kun Tuominen avasi oven ja
tuli sisään.

-- Olehan vaiti! Elähän! En minä mitään pahaa! Horjuvin askelin astui
hän lattian yli.

-- Menkää ulos! sanon minä. Antakaa olla! Ett'ette häpeä!

-- Kah, kah, elähän huuda noin! sanoi Tuominen ja koetti vetää hametta
tytön olkapäiltä, samalla kun tämä puristi sitä minkä jaksoi.

-- Minä huudan, jos ette anna minun olla rauhassa! Ja huomenna minä
lähden täältä. Ulos täältä tuossa paikassa eli minä näytän!

Leena oli todellakin pelästynyt, mutta kun Tuominen riuhtasi hameen
pois, suuttui hän silmittömäksi. Hän tempasi tomuharjan nurkasta ja
antoi Tuomiselle, joka taas lähestyi, semmoisen iskun kynsille, että
käsi hervoten oikeni kupeelle.

-- Vai tappelet sinä sen --! kiukutteli Tuominen, mutta herkesi samalla
hyväksi ja jatkoi itkunsekaisella äänellä: -- minkätähden sinä olet
niin tyly minua kohtaan? On kai sinulla ollut ystäviä niinkuin kaikilla
muillakin, enkähän minä ole muita pahempi.

Se vaikutti niinkuin olisi heittänyt tulta tappuroihin. -- Ulos täältä!
huusi Leena. Ett'ette häpeä sillä tavalla puhumasta. Kyllä minä tässä
tien näytän! Ja hän astui tomuharja ojona isäntää kohtaan niin
päättävästi, että tämä katsoi parhaaksi peräytyä.

-- Ka, menenhän minä, menen, sanoi hän. Se häntä tiesi sinut noin
äkäiseksi. Saat kai minulta olla rauhassa! Sinä pidät semmoista
meteliä, että kaikki naapurit kuulevat.

Mutta Leena ei luottanut enää hänen lupauksiinsa, vaan sulki oven niin
hyvin kuin taisi, veti kirstunsa eteen ja istuutui hengästyneenä ja
vihasta punoittaen miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.

Vai niin! vai sitä ne siis hänestä ajattelivat! Luulivat, että kuka
tahansa voi tunkea hänen huoneesensa -- ja odottivat päälle päätteeksi,
että hän niiaisi ja kiittäisi kunniasta. Lukonkin oli se kelmi särkenyt
ja sitten tuli sisään kuin varkaat ja ryövärit. Tästä täytyi tulla
loppu jo heti huomenna!

Leena oli niin kiukuissaan, että melkein teki mieli itkeä ja mieltänsä
rauhoittaakseen alkoi hän heti tyhjentää piirongin laatikoitaan
kirstuun.

Työ tyynnytti häntä vähän, niin että hän voi ajatella selvemmin ja
silloin alkoi toinenkin puoli asiasta auveta hänen eteensä. Jopa
milt'ei vähän kaipaus kirpeli mieltä, kun hän tarkasteli huonettaan,
joka oli niin paljoa komeampi kuin kaikki ne, joissa hän ennen oli
asunut -- oikea herrasväen huone. Ja rahaa oli hän ansainnut oikein
ahneesti, sata dollaria vajaassa puolessa vuodessa lukuun ottamatta
kaikkea, mitä oli ostanut. Katkeraa oli luopua kaikesta tästä ja ehkä
odottaa kauvankin toista paikkaa.

Sitten muisti hän vielä, ett'ei hänellä ollut paria dollaria enempää,
lähetettyään aamupäivällä pois tuon suuren summan äidilleen. Se teki
aseman vieläkin vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ei hän horjunut
päätöksessään. Seuraavana päivänä hän muuttaisi, maksoi mitä maksoi.
Koska tässä maassa ei kuuluttu ulosseteliä tarvittavan, niin ei häntä
myöskään voitaisi pakoittaa pysymään palveluksessa vuoden loppuun.

Aamulla herätessään oli hän yhä yhtä varma päätöksessään. Kun hän
tuli alas kapakkaan, oli isäntä jo täydessä touhussa ja lakasi
kapakkahuoneen lattiata -- näytti siltä kuin tuo olisi tahtonut katua
eilistä tekoaan ja sitä osoittaakseen tarttunut luutaan.

-- Ethän sinä ole enää vihainen? kysyi hän ystävällisimmällä äänellään,
kun ei Leena vastannut hänen "hyvään huomeneensa".

-- Olinpa tai en, mutta sen minä sanon, ett'en ole enää päivääkään
tässä talossa, vastasi Leena äänellä, josta Tuominen säpsähti niin,
että oli pudottaa vastansa, sillä semmoisia seurauksia ei hän ollut
"leikistään" aavistanut. Nyt vasta huomasi hän, että Leenalla oli
yllään parhaat vaatteensa, niinkuin olisi aikonut lähteä ulos.

-- Elä ole hullu, sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja koettaen
tekeytyä mahtavaksi. Mitä varten muuttaisit? Jos et tahdo, niin et
tahdo, siinä se, mutta en minä ymmärrä, mitä siitä minulle mutkotat.
Saatat niitä saada huonompiakin ystäviä.

-- Ehkä, mutta minä en ole semmoinen kuin te luulette ja sentähden
muutan minä jo tänä päivänä.

Vihdoinkin käsitti Tuominen, että tyttö tarkoitti totta ja samassa
selvisi hänelle myöskin, mikä vaara tässä olisi tarjona. Sen hän tiesi
hyvin kyllä, kuka tässä veti vieraita hotelliin. Ja nyt tulisi se, joka
oli ylläpitänyt järjestystä talossa ja tuonut vieraita tänne aamusta
iltaan, jättämään hänet vaan sen vuoksi, että hän oli tullut vähän
leikkiä laskeneeksi hänen kanssaan! Ei, ennen olisi hän häneen vaikka
selin, jos niiksi tulisi. Kyllä täytyy saada tyttö järkiinsä.

-- Hyvä lapsi, sanoi hän isällisellä äänellä, totta kai ymmärsit, että
se vaan oli pilantekoa. Ei muistella enää koko asiaa ja sinä saat
hienon kapan talveksi, kun et nyt vaan konstaile. Kyllä minä saatan
pysyä erilläni, koska olet noin arka.

-- Minä viisi lahjoistanne, enkä usko minä lupauksiinnekaan! Pois
lähden.

-- Elä nyt ole järjetön! Tuomisen ääni kävi yhä lempeämmäksi.
Kuulethan, ett'en aio tehdä mitään pahaa. Sinä saat -- saat viisi
taalaa viikossa. Kas niin, tuohon käteen!

-- En, intteli Leena. Et petä minua jäämään, et rahoilla etkä hyvillä
sanoilla. Täällä pidetään minua kuin pahamaineista tyttöä ja vielä
saavat kuulla siitä kotiinkin. Elkää koettakokaan houkutella, minä en
jää.

Vaan hänen äänensä oli Tuomisesta jo vähän epävarmempi kuin alussa, ja
luottaen siihen, että joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki, sanoi hän
kuivasti:

-- Tee niinkuin tahdot. Vaan viikon loppuun täytyy sinun olla, oli
miten oli, laki on semmoinen tässä maassa. Jos et ole siihen mennessä
mieltäsi muuttanut, niin saat tehdä niinkuin tahdot.

-- Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin
olisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut
ollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon
palkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa
etsimään.

-- Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain
sanoakseen.

Tuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä,
että vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin
selvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän
ajatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma
häviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei
ollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään
toivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä,
että Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin
tahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut
koko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.

Mutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli
heittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman
vakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.

-- Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.

Kiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen
kimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi
rukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän
nyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti
tappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua.
Jotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?

Miettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen
Leenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei
hän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta
kuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna
olisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä
nousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että
tyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava
-- muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa
ottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan
johonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut
kumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti -- jos ei
muuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt
vaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.

Nämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen
katsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän
kaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä
rohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä
mutkitta:

-- Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä
emännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?

Se oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen
isäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän
puhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän
ajatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi
hotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia?
Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.

-- En tiedä, vastasi hän hiljaisesti, enhän ole tullut tuota ennen
ajatelleeksi.

-- Niinpä ajattele siten nyt, kehoitti Tuominen kuivasti. Hän oli
hyvillä mielin, mutta samalla myöskin kiukuissaan, etteivät vaikeudet
olleet muuten voitettavissa. Kuinka kauvan tarvitset ajattelemisen
aikaa?

-- Huomenna annan vastaukseni, sanoi Leena yhtä säyseästi kuin äsken.
Hänen kunnioituksensa isäntään, joka nyt esiintyi aivan uudessa
valossa, oli viime hetkien kuluessa kasvanut melkoisesti.

Koko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa
nyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista,
jos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei
paljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä
jo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen
humalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi
hän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat
matkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä
päällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi,
jos semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Mutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun
oli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.

-- Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin
lähetettäväksi -- eli edes kaksikaan -- ja suostuu muuttamaan takaisin
Suomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.

Mutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin
takertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa
kotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti
suostui kaikkeen.

Ja niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua.
Ensin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin
rehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen
varmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan
lain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen
vähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta
äidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin
päätetyinkin.

Tuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla
harmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa
täytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli
saanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti
sidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä
tekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen
töissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän
kuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.

Leena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään
naimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin
siivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei
Tuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa
nyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan
hän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut
tarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä
ulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!

Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään
päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen
epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään
kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin
että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä
vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että
viisaasti.

Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto
Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä
oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä
oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin
ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä,
ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes
vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen
suuret totikestit päivän kunniaksi.

Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut
parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista
eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän
kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen
heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.

Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki
Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä
hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään,
astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään.
Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti
säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" -- Mies oli
Vehkalainen.

Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin
ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.

-- Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos,
mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.

Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. -- Mitä varten ne sulkevat
liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa?
ajatteli hän.

-- Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?

-- Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä
on ainakin juhla. Me menemme vihille.

-- Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan
käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja
ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän
ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.

-- No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä
hyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!

-- Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli
ajan minä sinut ulos heti paikalla!

-- Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan
pitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen
kanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.

Tuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua
kinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi
kämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat
tallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat
tarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään
ulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin
haltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän
möi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen
merkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt -- silmätarkalta.

Matka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava -- tämä
vastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa -- ei kestänyt kauvan
eivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin
takaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti "jees",
ja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä
olivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli
lopullisen siteen sitominen.

Mutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi
puettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla
suupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja
antoi hänelle tahraisen nimikorttinsa -- Joshua D. Sharky, justice of
peace -- ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. --
Sekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo -- yksi
dollari vaan!

Tuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen
kuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään
vaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo
herra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata
"jees", kun se kysyi jotain.

-- Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen
sanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja
lupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.

Ennenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen
mies muutamia sanoja, Tuominen vastasi "jees" molempien puolesta,
sikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen
setelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on
valmis.

-- Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.

-- Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.

-- Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä
minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.

-- Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita
ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä
me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.

-- Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin
en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja
ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen
pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.

Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut
selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota
pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut
mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että
huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he
siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.

-- Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän
lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä,
vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.

Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki
oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty
liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja
hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli
vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he
olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se
oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.

Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen
nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen
toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen,
juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi
koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä
rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut
pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta
siihen olikin saatu tyytyä.

Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin
samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien
säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat
melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan
häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta
enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle.
Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena
hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen
mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan,
jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että
min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa.
Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen
rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen
mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi
päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa
hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän
tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen
tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi
hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja
samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle
ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla
ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.

Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat
kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki
nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja
onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut
kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian,
muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena
niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin
antautui irvihampaiden maalitauluksi.

Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella
kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään -- hansikkaat oli hän
pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan -- kun kaikki
jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi,
ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen
rahojaan.

Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa,
jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten
ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti
aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään.
Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat
oikein vihityt.

Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka
Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat
olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne
oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen
totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen
pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei
tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas
mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.

Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi.
Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä
pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen,
ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:

-- Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa
ollessani!

-- Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.

-- Täss' on -- kuusikymmentä taalaa.

-- Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen
oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.

-- En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka
Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin
katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan
tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka
eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat
vielä auttaneetkin hiukan.

-- Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan
pidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista
ulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin
puhumme huomenna asiasta.

Vehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka
ovi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.

Tuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun
ei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta
rettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen
päähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän
kieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.

-- Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette
matkoihinne, niin saan sulkea.

Eivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata
morsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa,
samalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan
jättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja
sitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti
vastanainut aviomies vaimonsa luo.

Hetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen
oveaan.

-- Kuka siellä?

-- Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä
suututti, että ovi oli lukossa.

-- Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!

-- Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla
vaimonsa luo milloin haluttaa!

-- Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa.
Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! -- Leenan ääni oli
ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan
heidät jo vihittäisiin.

Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.

-- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie
potkasenkin! kähisi hän.

-- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli
hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että
hän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!

Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin
vastarintaan.

-- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan
toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin
huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään.
Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja
jääköön vihkiminen silleen.

Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen
suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin
että se natisi liitoksissaan.

-- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi
lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo
saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...

Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka
lensi palasiksi.

Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa
oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut
enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta
koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä
tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa
kuului melun läpi.

-- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle
saakeli!

Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi
selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut.
Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän
pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät
lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.

Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä
tapettavankaan.

-- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla
rauhassa.

-- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi
Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän
näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät
kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.

-- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja
kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä
käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven
ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan,
jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka
hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.

-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä,
muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna
matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista,
mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.

-- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä,
vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.

-- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.

-- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki,
mitä hänelle oli tapahtunut.

Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen
verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa,
että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua.
Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena
puhui, todellakin ollut tuomari.

-- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa,
arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua
neuvoisin.

Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen
kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä
päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi
hänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena
nyyhkytti yhä katkerammin.

-- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma
päähän.

-- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.

-- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa
ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.

-- Eikö se ole hirveän kaukana?

Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.

-- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko
se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli
vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on
olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.

-- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen,
miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki
vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.

-- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se
häpeä, että panevat kiinni.

-- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli
onnistunut mainiosti.

-- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä
tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.

-- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään
ja höyrylaivoja menee joka päivä.

-- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se
ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.

-- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä
Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas
tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.

-- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi,
tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.

-- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota.
Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat
piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.

-- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon
kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään
tähän taloon.

-- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini
tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat
tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.

-- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen
heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen
sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien
kuluttua olisi kotimatkalla.

Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty
kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja
kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä
oli autiota ja hiljaista.

Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi
heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen
peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin
saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä
vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia
tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan
porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin,
jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli
vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He
saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen
tulevan.

Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen
tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun
rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin.
Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi
Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä
hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi,
että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli
ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.

Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen
liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja
kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa
ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan
utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta
suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui
hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen
varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:

-- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei
toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset,
ett'ei köyhä saa oikeutta.

Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään
tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.

-- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein
paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät
mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät
laitkaan kykene auttamaan.



"Valkoinen valo."


I.

Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin
painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve,
voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että
hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.

Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman
mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni
tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen
oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan
tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.

Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta
kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen
on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle
lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän
tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.

Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että
Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei
aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin
kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä
kuitenkin vähän liika kaukana.

-- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata
on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin
itsellemme?

-- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti
Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä
hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi
vieraiksi.

Ameriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa
pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki,
jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää,
niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt.
He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat
koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se
olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen,
minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä
odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.

Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että
Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi
kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä
vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi --
vaikka viisi vuotta.

-- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin
että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.

Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.

New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen
syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät
lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat
asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista.
He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta
tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista,
olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli
aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis
voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa
työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että
värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen
oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin
suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli
toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin
kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan
sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja
asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti
sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli
markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan
työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli
tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja
kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin
pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka
tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin
lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden
pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja
semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä
verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää
huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut
tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin
niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua
näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden
kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen
työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä,
että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja
hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun
tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen
kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta.
Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun
viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki
Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena
veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että
konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa
työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" -- semmoinen, joka on
ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies,
jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi
maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen,
että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen
syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja
säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että
toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka
hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä
nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet.
Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli
erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan
häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta
kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet
kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta,
niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka
koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma
siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen
puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun
ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen
sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään
sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi
lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla
tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi
vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin
kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa
Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi
päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän
summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi
kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti
paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä
siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän
tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein
tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä,
joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi
tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla
ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni
milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä
Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli
kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin
syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet
tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun
oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni
odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi...
naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin
oltiin melkein kuin naimisissa...

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin
kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä
muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat
piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.


II.

Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta
enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni
liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin
tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki
Peltonenkin vetureita kulettamaan.

Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden
monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut
selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli
hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää
voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän
ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn
matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain
lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.

Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen
koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa
saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä
palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan
ostoon -- ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!

Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti
Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen,
että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi
ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä --
kirjoitti hän -- semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää
rahaa talon ostoon -- vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän
tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa.
Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi,
niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja
talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.

Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike
muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo
silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä
päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o.
kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus
kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan
viiteenkymmeneen -- seitsemäänkymmeneen -- kahteensataan tuhanteen
päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa,
ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan
täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla!
Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat,
jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien
henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.

Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin,
että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui
ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän
oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa
itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa
morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista
ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata
joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin
tällöin sai nukkuakseen. -- Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua
tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. -- Mutta rahaa täällä tulee niin
tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.

Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli
pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan
suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen
rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!

-- Niin, -- ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli
Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne
lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat
kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon,
että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme -- talon ostoon se kyllä
riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!

-- Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja
ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä
viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!

-- No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri
täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka
matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. -- Vaan ei meidän taida maksaa
vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä
semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä
päivää.

Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin
oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin
mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän.
Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes
voisivat saada kuntoon taloutensa, -- tai palata kotiin.

Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia.
Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka
järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin
säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan,
niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan,
miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi
sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan
välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää
näkemään.

Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä
vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas
ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt
vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona
kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin,
-- myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.

Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä
matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän
kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili
ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea
pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman
veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.

Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle
tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten
semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen
päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja
kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta
siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä
tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan
siellä kotona. Ei siltavouti, -- eikä edes vallesmannikaan! -- mitäpäs
ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! -- Eikö se
ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin
kaikkien mietteidensä lopuksi.

-- Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin
suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää,
tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne
näyttävät.

Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:

-- Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä
täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla
tahi vaunuissa -- silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne
näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on
punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti
-- silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on
silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että
alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone
rutisee.

-- Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!

-- Niin minäkin ennen ajattelin -- ja nyt ajan sillä yöllä ja
päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee
merkkitulet... ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että
kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.

Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, --
vaikka kuinka pienelle tilalle.

-- Halloo, Eisak! -- oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä
suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi
koneineen viereiselle raiteelle. -- Kuka on hän tyttösesi?

-- Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. -- Me
aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki
esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän
luokseen.

-- Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun
kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja
kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö!
Olettehan saaneet korean tytön!

Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston
ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri
erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt
kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi
viikon tai parin loman.

-- Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti
hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.

Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän,
jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.

-- Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä
erottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.

-- Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn
työssä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein
asumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon
siksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.

-- Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän
sopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli,
että meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin
mennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei
ole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa -- ehkä me voisimme sopia
asiasta? kysyi hän Annilta.

Anni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun
Iisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan
noutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata
asemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä
Johnston asui.


III.

Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa
kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän
näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin
-- samalla kuin ansiokin -- sekä radan palvelusväelle yleensä että
etenkin veturin kulettajille.

Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se
varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa
kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi
vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet
mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan
ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin
ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin,
että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt
minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään.
Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla -- työssä sekä yöllä että
päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti
Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.

Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen
oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa
Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen,
että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta
kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat
sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia
joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia
kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.

Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita,
vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin
voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä
näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja
teltoissa -- ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet,
kahvilat, ravintolat, -- jopa poliisiasematkin ottivat vastaan
näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.

Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike
sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat
rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn,
parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn
ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi
ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää
-- niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa
niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat
jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä
matkustajia.

Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin
loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän
kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään
junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää
-- ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.

Chikago, Barlington & Quincy'n radalla -- G.B. & Q. joksi sitä
tavallisesti kutsuttiin -- jossa Iisakki Peltonen palveli, oli
Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa
lakkoon.

-- Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla
voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän
puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa
Iisakkikin oli. -- Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää
täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme
myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan
hyvällä, niin ottaa väkisin!

-- Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki
hiljaisesti. -- Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat
ansainneet enemmän viime aikoina.

-- Olemmehan kyllä, myönsi Johnston -- mutta se ei ole muuta kuin
palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja
sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.

-- Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä
vähän kuin muustakaan työstä.

-- Puhuttu niinkuin scabin suusta! -- Teidän pitäisi kaikista vähimmin
vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan.
Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä
muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana.
Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?

-- Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti.
Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen
makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn
paikoillani.

-- Niin teen minäkin! -- ja minä myös! -- ja minä! -- ja minä kanssa!

Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan
uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä
jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he
mielellään esimerkkiä.

Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut
muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja,
-- niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän
taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan
lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.

Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat
eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät
millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.

Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan
asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet
vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja
repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu
veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot
suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.

Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen
henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai
toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja
matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen
ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin
vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi
sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain
puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin
merkkeihin -- jotka voivat olla väärät.

Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien
epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen,
joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden
kaiken voiman.

Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi,
että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja
joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin
säästöt yhä kasvoivat.

Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin
hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan
olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä
lähteä palveluksesta juuri nyt -- niinkuin hän muka olisi pelännyt
Johnstonia ja noita muita.

Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko
oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta
oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle
kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni
seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan,
kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen
ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!

Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä
väliä -- voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta
juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa -- Iisakin vanha
ravintola oli täynnä lakkolaisia.

No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään -- ja olihan tytöllä
toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.


IV.

Lakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin
toivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon
jatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen
kuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa
säästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia
vastausta -- ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä
useammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.

He saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla
pakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja
matkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se
onnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.

Mutta Johnston esiintyi väliehdotuksella

Ennenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille
oikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän
ehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla
luopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset
keinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n.
Siellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat --
kurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten
omistamatta centiäkään -- ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he
voisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.

Johtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä
jotain yksityistä henkilöä vastaan.

Aikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon
laskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen
läheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät
illat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla
tohkasivat pilkkosessa pimeässä.

Vähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden
kohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista
suurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka
käyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi,
näytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan
viime hetkellä -- tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui.
Mutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut,
näytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat
ajaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.

Iisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan
pikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat
enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä
koskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden
tähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen
kummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin
merkkiä pian ilmaantuvaksi.

Kun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen
rinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.

-- Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa.
Hän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa
lakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.

Muutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin,
jolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta,
joka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä -- ja punanen
valo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.

-- Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu
vaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla
tekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja
päästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon
jostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan
taa.

-- Seis! -- Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa
vartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta
sanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun,
samalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa
vauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.

Kuuluu moniääninen "damm the scab!" ja pari revolverin laukausta
pamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten,
kun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan,
joka on melkein tukehduksissa.

-- Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä,
mutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen.
Ja kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet
aavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.

Mutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille
ja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia
pumpulia.

Mies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa
niin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.

Mutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin
äänen.

Iisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.

-- Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. -- Jos ne vaan tekisivät vielä
hiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä,
mutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.

Siitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti,
ett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on
liika suuri. -- Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.

-- Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti
päällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän
vaaranne on kuitenkin aina sama.

-- En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä
monia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon
kohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä,
mitä ne keksivät.

Päällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle,
jossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava -- hän oli
nähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään
kauvan.

-- All right! sanoi hän hetken kuluttua, -- te pääsette kulettamasta
junia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta
kulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa
oppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen
kanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet
täällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei
minun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään
illalla.

Siihen suostui Iisakki kernaasti. -- Melkein koko viikko vapautta!
-- ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! -- Nyt oli aika Annin sanoa
itsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti
heidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan
Anni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä
vähän palkkaakin!

Mrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä
puhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.

Iisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua
irti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja
sunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.

Työ tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan
kuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne
lauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. -- Aamulla pisti
Iisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.

Annilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen.
Viipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin
taisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.

-- Miksi juuri nyt?

Niin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla.
Mutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki
nyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa
viemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin
tulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!

Anni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään,
että hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi
hän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että
hänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.


V.

Ruohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä
C.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan
mies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä
avonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin
mitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa
juuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään
työkaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.

Viimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti
työkalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi
hän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä
paikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän
sieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle
päin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui
takaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.

Valpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut
poisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan.
Mutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan
lähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin
kukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti
paikalla pelastua yön pimeyteen.

Puolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli
näkyviin -- sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa
rataa hyvän matkaa edelleen.

Iisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin
edessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän
tulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella
ruohoaavikolla.

Nyt näkee hän penkereen -- niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat
kiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun
valossa -- neljännestunnin kuluttua on hän perillä -- ja huomenna --
tänä iltana on hän vapaa -- ja Ann...

Silloin näkee hän jotain mustaa -- mies nousee ojasta -- se työntää
kankia edellään kiskoja kohti -- yksi niistä vierähtää syrjään...

Kulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun -- musta olento
ottaa askeleen kuin paetakseen -- ja pitkällä harppauksella lentää
Iisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin
etumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.

Veturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen
tenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan,
mutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka
toinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun
pysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden
viimeisen hetken tulleen.

Konduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä
junaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri
kädessä.

-- Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on
pelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä -- hän vaan hyppäsi hiukan
liika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy -- vaikka hän hyppäsi ensiksi...

He löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen
alaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata
vasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä....

Konduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.

       *       *       *       *       *

Iisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin
taisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä
hajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut
tulevaksi.

-- Ei nyt oltu oikeassa -- ja tuolla tuli päällikkö itse juosten
konttoorista!

-- Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos
radalle! käski hän. -- Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi
peninkulmaa täältä -- ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana
-- pian!

-- Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.

Kun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse
että yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille.
Konduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut
pahasti vahingoittunut.

-- Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin
ovat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä
pakaasivaunuun päin.

Tohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.

-- Ei vielä, sanoi hän, -- vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.

Pelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan
niin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.

Iisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta
vasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen
miehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli
kuollut -- kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.

Toinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä
oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka
parhaallaan tutki häntä.

Tohtori nousi ylös ja pudisti päätään.

-- Olisiko... onko täällä... pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun
konduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.

-- Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia... kyllä kai tohtori...

-- En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi... vaan vihkimään...

Konduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan
neekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.

-- Ei... minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. -- Hän saapi ne...
jos on leski... kysykää pappia...

Hän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja
konduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille,
mitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko
hän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.

Muuan keski-ikäinen mies astui esiin.

-- Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään -- jos hän
ei muuta tahdo.

Iisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun,
kun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa,
jotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa
tuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.

-- Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain
läsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja
vaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.

Iisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta
kun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he
hänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.

Anni istui hänen viereensä lattialle.

-- Nyt... saat sinä... ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa -- sitten
-- ota paras Alastarosta... et vielä edes viiden kolmatta...

-- Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni -- ennätänhän minä vielä tuota...
ehk'et sinä vielä kuolekaan...

Iisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti
liikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.

Hän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä,
Johnstonista...

-- Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui
samassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.

Vasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille,
avasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt
tuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla
olevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi
kirkastuivat.

-- Valkeata valoa! sanoi hän selvästi -- nyt saamme antaa mennä!

Käsi haparoi jotain, -- sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen
matkansa oli alkanut.

Ja luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan
loppuasemalle saakka.



Juho Penttinen.


Olimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin
käynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä
ja hänen kahta yhtiömiestänsä "lunchille", kun muuan poliisi astui
sisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän
kautta tulemaan poliisiasemalle.

-- Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän
selitykseksi, -- joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan
eikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni
lähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä
otusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.

-- Taas tuo siunattu kielitaito! -- ärähti mr Bolse, vanhin osamies
konsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä
ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää
konsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan
väsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? -- kysyi
hän kääntyen poliisimieheen.

-- Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. -- Menkää te
kolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.

-- Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, -- sitä juonta sopii koettaa
jonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et
jää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit
löytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.

Konsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä
poliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä.
Siellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja
pahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla
oli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli
pantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja
veressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.

-- Mitä kuuluu, konsuli? -- tervehti poliisikapteeni. -- Kiitos,
että tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän
kummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin
hullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.

-- Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?

-- Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin
hullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut
kolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja
maannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota
hän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin,
käskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin
tehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni
saanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein
tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole
saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit,
espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän
sellainen härkäpää, ettei vastaa.

Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä
tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti
väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä
huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi
saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä,
mitenkä se päättyisi.

Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen
syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua
pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan
sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.

-- Mistä te tulette? -- kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun
kapteeni oli puheensa lopettanut.

Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein
epäluuloisesti ja vastasi viimein:

-- Lappajärveltä.

-- Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!

-- Mitä nämä kujeet merkitsevät? -- kysyin minä. -- Miksi olette
tapellut poliisin kanssa?

-- Mitäkö merkitsee! -- toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin
tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni,
tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet
minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.

Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni
suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.

-- Mies on väkevä kuin karhu -- sanoi hän -- ja pahempi tappelemaan
kuin itse p--le.

Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi
hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli
tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat
ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin
päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.

Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin
vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se
nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka
kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.

Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja
pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä
matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja
jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.

New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San
Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat
koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta
eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin
höyrylaivalla.

Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi
myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille
pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä
eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet
enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet,
että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana
ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset
voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.

Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin
Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä
voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi
tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä -- luulivat he -- voisi
Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä,
milloin laiva palaa.

Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut
San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä
heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei
riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan
maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä
helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.

Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari
kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä
ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni
ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt
vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu
alkanut.

Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun
yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt
tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin",
jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän
tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä
hän oli istunut tappelun alkaessa.

-- Mieshän on hullu -- päätti poliisikapteeni, kun juttu
kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen
ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla.
Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen
Astorialaisista ystävistään -- jos hänellä niitä on -- tulee Friskoon
ja ottaa hänet hoitoonsa.

-- Mitä se sanoo? -- kysyi Penttinen.

Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa
poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan
arvoonsa.

-- Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin
pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin
vihaisesti, -- mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan
poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä
kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten
sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?

Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla
olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan
yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle
tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui
kuuroihin korviin.

Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä
voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä
saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän
kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa,
ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat
tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.

Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen
itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta
poliisikapteeni kohautti olkapäitään.

-- Herran nimessä! -- sanoi hän hiukan kärtyisesti -- antaa tuon hullun
mennä, mihin tahtoo.

-- Mutta missä minun säkkini on? -- kysyi Penttinen kuin vastaukseksi
siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.

Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin
puolin hyvin säilyneeksi.

-- Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.

Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän
täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen
hampaihinsa.

-- Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja
vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni -- huomautus, jonka
ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.

Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti
"herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki
tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.

-- Odottakaa vähän, -- sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla,
vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä
menemään sillä tavalla!

-- Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, -- sanoi hän meihin toisiin
kääntyen, -- ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta
tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan -- miehekkäästi,
niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet -- iskettiin hänet
pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien
kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi
siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa
kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän
päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen
saaman. Minä pidän hattua.

Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään
siihen kymmenen dollarin setelin.

-- Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi
setelinsä hänkin, -- se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava.
-- Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että
hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise --
hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen -- tarjosi
Penttiselle.

-- Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle
selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä
arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:

-- Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja
kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen
saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.

En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen
maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille
hänen vastaustaan.

-- Yksi läksy lisää! -- sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi
pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan
rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!

Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister"
Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi
osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka
olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella
toisille.

-- Miksikä ei? -- sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva
sillä aikaa sattuisi tulemaan.

Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn
päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun
laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä,
lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista
säkkiään olallaan.

-- Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? -- kysyi mr Bolse, sittenkun
hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa
meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa
vieraissa.

Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein
parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa,
sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät
päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa
rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja
saman määrän samppanjaa.

Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja
hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä
saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken
epäiltyään, voivansa toimittaa.

Tilaus koski meitä kaikkia. -- "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se
meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi
pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli
tarpeeksi.

Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan
kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden
pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan
Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen
myhäilyyn.

Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan,
meidän juodessamme hänen terveydekseen. -- "Se pisti nenään", sanoi hän
ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka
syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.

-- Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän -- ja minä
lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä,
mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.

Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli
ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.

-- Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli
kadonnut ovesta, -- ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi
enemmän semmoisia.



Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.


Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt
halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin
asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi
aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen
kuukauteen nähnyt.

-- Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään,
se käy ylitse minun ymmärrykseni, -- sanoi översti tervehdykseksi, ja
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä
portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään
siihen "tyrmään", johon ne johtivat.

-- Istukaa, översti -- sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja
istuin itse vuoteeni laidalle -- ja polttakaa, jos teillä on halua ja
sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?

Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi
Chicagossa ollessani.

Översti nauroi.

-- Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. -- Mutta minä toivon,
että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.

Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita
pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja
tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.

-- Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? -- kysyi hän heti,
kun oli saanut savut suuhunsa.

Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten
avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten,
että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat
viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset
ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti
puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana
päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.

Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on
hyvä, kunhan olisi rahaa.

-- Siitä ei huolta, -- vakuutti översti. -- Minä tarjoon.

Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan
ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän
tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.

Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut
erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä
tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa
oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.

Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin,
missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta.
Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän
olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta
tarjottiin.

Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta
ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti
houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli
ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.

-- Minä maksan matkakulut -- sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi
ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa
viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.

-- Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti
hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. -- Mutta hän luuli voivansa
höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää
en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä
kauppa! -- lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia,
joka hänellä oli paidannappina.

-- Mukiin menee -- myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko
Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt
tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran
miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.

-- Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, -- lisäsin minä, -- miksi te
lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis
maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.

Översti hymähti.

-- Epäilemättä -- sanoi hän. -- Mutta jos minä tarjoan omistajalle
korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt
määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun
kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä
sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita
enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut
sen ehdollisesti neljään luokkaan.

Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista
rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin
juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en
käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.

-- Kyllä te voitte -- vakuutti hän. -- Omistaja on teidän
maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki,
jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja
roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua
kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman
sen suurempia vaikeuksia.

En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti
luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi
tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja
tarpeelliseksi.

Överstejä _in partibus infidelium_ tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti,
että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään
muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla,
jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle
palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti
päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.

Meidän hevosemme voitti kuin voittikin -- vetokurssi: kaksikymmentä
yhtä vastaan -- niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin
vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin
kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä
lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä
syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa
"säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi
panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran
edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden
jatkamista vastaan.

Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä,
mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin
poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on
hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan
välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin
seuraamaan häntä Independenceen.

-- Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte
paluupiletin.

-- All right! -- nauroi översti. -- Varovaisuus ei ole koskaan
vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas
jättää säkene täysihoitoon -- jokainen centi, minkä voin kokoon haalia,
on nyt tarpeen.

       *       *       *       *       *

Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta
översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään
sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme
varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin
ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka
kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon
alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa.
Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen
kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen
puoli itsellensä -- ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri
mitään muistuttamista.

Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet,
vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan
mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen,
että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.

-- Tässä on omistajan nimi -- lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun.
Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma,
niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.

"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille
kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli
suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä
laittamaan itseäni lähtökuntoon.

Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan
polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää
ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa
puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies
ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä
oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.

Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset
taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä
toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien
siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat
innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta
tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.

Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään,
että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä
suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan
tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.

-- Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? -- alotin minä
keskustelun.

-- Tuossahan tuo menee.

-- Ja ehkä tahdotte myödä sen?

-- Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.

-- Millainen hinta teistä on hyvä?

-- Eihän tuota tiedä, -- vastasi Urola vältellen. -- Tässä maassahan
maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa
vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini
juoksee.

Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka
tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin
varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen
hinnan.

-- Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta
sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se
iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia
asiasta omistajan kanssa.

Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän
talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt,
valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.

-- Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.

Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni,
oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat
olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää
sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut
laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään
ehkä olisi voinut olla lihaa.

-- Well! -- sanoi översti. -- Mitä pidätte löydöstäni?

-- Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin
te olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.

-- Ei merkitse mitään -- vakuutti översti. -- Kaikki Wilken hevoset
juoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa
kuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua,
sen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti
tamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on,
että hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.

Sillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen
kummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen
kaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten
kärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut
ympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.

-- Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki
kilpailijansa maanviljelyskokouksessa, -- selitti översti. Siitä voitte
päättää, millainen meno konilla on.

Hevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui
ohjiin.

-- Poika on kasvanut tallissa -- huomautti isä -- ja ajaa oritta
paremmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.

Pikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista
ravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun
hän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja
siitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin
porhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki
ilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.

-- Se p--leen poika pilaa koko pelin -- torui hän. Jos vaan joku
merkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme
hyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.

Aatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun
hän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän
huomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen
matkalla oriin taas juosta lujemmin.

Komeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona
pyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata
tarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.

Seuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme
eräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.

-- Minun -- vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.

-- Mikä sillä on hintana?

-- Minä olen kaupoissa siitä, -- ilmoitti översti kuivasti.

-- Kuka? Tekö? -- kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei
suinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai
hänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.

-- Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä
rahaa -- sanoi hän -- ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa
luvattuna.

Mutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi
miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä
vasten silmää.

-- Korjatkaa luunne täältä! -- karjasi hän ja rytyytti miestä
armottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon
miestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te
koettaa.

Pahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti
oli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että
översti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.

-- Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä
sitä tekemättä, siitä olen varma -- vastasi översti ja ilmaisi
minulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia
veto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani
hotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni
saada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.

-- Puhdas peli on paras -- lopetti hän ohjeensa. -- Tarjotkaa hänelle
kuusituhatta, jos koni juoksee 2:25, jonka se varmaan tekee, ja
selittäkää, mitenkä asiat ovat. Meidän ei sovi kitsastella, jos
mielimme saada asiasta valmista, ja minun täytyy mennä sijoittamaan
viisisataseni iltapäivän kilpailuja varten, ennenkun tuo mies ennättää
nostaa kurssin. Paljoko te panette?

Minä annoin hänelle viidendollarin setelin, selittäen, että siinä
oli kaikki, mitä minulta liikeni, ja kutsuin hänen mentyään Urolan
ravintolaan, johon hän paikalla oli suostuvainen.

Hänellä ei ollutkaan mitään vastaan paria cocktailia, ja kun minä
arvelin parhaaksi käydä pitemmittä mutkitta asiaan, tarjosin hänelle
heti oriista kuusituhatta dollaria, jotka olivat maksettavat
kilpailujen jälkeen, jos hevosen ennätys olisi 2:25 eli siitä alle.
Rahapalkinnot yhdestä tai useammasta kilpailusta tulisivat myöjälle,
joka saisi pitää hevosen siihen saakka, kunnes kauppasumma olisi
maksettu.

-- Se on hyvä tarjous -- sanoi Urola hetken mietittyään -- parempi kuin
mitä ennen tänne tuloani voin aavistaakaan. Tiedän kyllä, että tässä
maassa maksetaan vieläkin enemmän parhaista juoksijoista, mutta suuret
palat repäsevät suun, vaan pienistä vatsa täyttyy. Överstihän minut
lähetti tänne, ennenkun vielä tiesinkään, miten hyvä oriini oli.

Se oli iloinen uutinen överstille, joka hetken kuluttua saapui
paikalle. Mutta itsellään hänellä ei ollut erittäin hyviä uutisia
ilmoitettava. Kurssi "the Unknownia" vastaan, niinkuin hän oli oritta
ilmoituksessa nimittänyt, oli kohonnut kolmeen yhtä vastaan, vaikka
kaikki muut osanottajat, joilla ei ollut entistä ennätystä, merkittiin
iltapäivän kilpailuissa viiteen yhtä vastaan.

-- Se on Jacksonin elkiä -- sanoi hän. Se roisto ymmärsi kyllä yskän
kuultuaan, että minä halusin ostaa oritta. Se ei ole mikään salaisuus,
ett'ei minulla pitkiin aikoihin ole ollut varaa maksaa tuhansia
markkoja hevosesta.

Hän oli joka tapauksessa hyvin tyytyväinen kauppaansa Urolan
kanssa. Ja samalla hän ilmoitti tehneensä sopimuksen ajamisesta Ben
Carriganin kanssa, joka oli tunnettu taitavaksi, mutta epärehelliseksi
kilpa-ajajaksi, ja jonka tähti kaikenmoisten epäiltävien kujeiden
vuoksi oli jo jonkun ajan ollut laskemaan päin.

-- En voinut enään saada ketään muuta -- sanoi hän -- ja ajaa se mies
osaa siinä, missä toinenkin.

Urola pudisti päätään ja arveli, ett'ei kukaan voisi ohjata oritta
paremmin kuin pikku Aatami, joka tunsi sen maitovarsasta pitäen. Mutta
översti ei ollut ollenkaan samaa mieltä siinä asiassa.

-- Sillä pikku pöllöllä ei ole mitään muuta ajatusta kulmikkaassa
kallossaan kuin että saisi näyttää oriin vinhaa menoa, -- sanoi
hän minulle. -- Ilman hänen tyhmyyttänsä tänään olisin minä saanut
rahoistani vähintään viisi yhdestä.

Iltapäivän kilpailusta ei ollut suurta huvia muille kuin meille.
The Unknown saavutti koko joukon huomiota, kun se Aatami nuoremman
ohjaamana tuli tepastellen valjastuspaikalle, ja vielä enemmän, kun
Carrigan nousi sulkyyn ja ajoi sen radalle lämmittääkseen sitä vähän
laskemalla penikulman verran hölkkäjuoksua. Mutta muuten sisälsi
kilpailuohjelma vaan tuon laihan ilmoituksen: "The Unknown -- pedigree
Unknown -- omistaja: översti Beckridge, Kentuckystä -- ajaja: Benj. C.
Carrigan."

Tämä pysyttelihe jokaisen kolmen ajon aikana, jotka vaadittiin
kilpailun ratkaisemiseen, kainosti ensimmäisten hevosten takana
aina radan viimeiseen kolmannekseen saakka, vaan siinä antoi hän
oriin parantaa vauhtiaan hiukan ja tuli ensimmäisenä perille, vaikka
ainoastaan parin hevosenmitan voitolla. Näkyi selvästi, että the
Unknown saattoi voittaa niinkuin vaan halusi. Paras aika oli kaksi
minuttia kaksikymmentä yhdeksän sekuntia ja kolmensadan dollarin
palkinto, jonka Urola tyytyväisenä pisti taskuunsa.

Översti voitti vedossa tuhat viisisataa dollaria ja minä viisitoista,
jotka minä pyysin hänen paikalla asettamaan uudestaan peliin, pantuani
kumminkin ensiksi varovaisuuden vuoksi laihanpuoleiseen kukkarooni
takaisin sen viitosen, jonka olin sieltä ottanut.

Satamalla satoi överstille kysymyksiä oriista ja hän katsoi parhaaksi
vastata todenmukaisesti sen vähän, minkä tiesi.

-- Ei ne sitä kumminkaan usko -- sanoi hän. Mutta kun ne ei puheillaan
voi mitään vahinkoakaan tehdä, niin uskokoot, mitä tahtovat.

Sen verran vaikuttivat kuitenkin puheet, ett'ei seuraavan päivän
kilpailussa 2:30 luokassa voitu the Unknownia vastaan saada parempaa
kurssia kuin raha rahasta, niin että översti sai ainoastaan
kaksinkertaisena omansa -- ja minä myös. Viidensadan dollarin palkinto
lisäsi Urolan tyytyväisyyttä tähän Iowan matkaan.

Ainoa, joka ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, oli pikku Aatami. Hän
oli alusta pitäen sanonut, että ori oli "liian hyvä myytäväksi",
ja oli heti näyttänyt nurjaa mieltä Carrigania kohtaan, joka
hänkään puolestaan ei näyttänyt katselevan poikaa suopein
silmin. Ei hän ainakaan kohdellut häntä vähääkään paremmin kuin
neekeri-tallipoikiakaan.

Mutta 2:30:n kilpailussa oli ori vähällä tärvellä meidän aikeemme. Hän
teki näet ensimmäisellä kierroksella itsensä syypääksi niin pahaan
sotkokseen, että kadotti sen. Ja seuraavalla kierroksella pakotti sama
kova onni, joka oli saattanut hänet rikkomaan, the Unknownin sellaiseen
vauhtiin, että aika ja siinä samassa hänen oma ennätyksensä laskeutui
2:21:een. Yksi sekunti lisää olisi estänyt hänet kilpailemasta luokassa
2:24, johon hänet oli ilmoitettukin, sillä 2:20:ssä oli raja seuraavaan
luokkaan.

Mutta kun luokassa 2:24 esiintyi muuan ruuna, jonka jokainen tiesi
juosseen koepenikulman 2:16:ssa -- aika oli otettu yksityisesti,
eikä ollut siis ennätys -- laskeutui kurssi taas the Unknownia
vastaan, niin että översti voi asettaa 2,500 dollaria kurssin
mukaan neljä yhtä vastaan. Tämä koski kilpailua kokonaisuudessaan,
sillä oriin kestävyyteen luotti översti rajattomasti, mutta kun hän
piti mahdollisena, että ruuna voisi voittaa yhdessä tai parissa
kierroksessa, ei hän pannutkaan peliin enempää kuin sata ensimmäiseen
koetukseen. Minun rahani seurasivat överstin pääomaa.

Pelättyä ruunaa oli sentään pidetty liian etevänä, sillä sen paras teko
oli se, että pakoitti oriin viemään voiton ensi kierroksessa tasan
2:20:ssä, yhdellä kaulanmitalla.

-- Luokassa 2:20, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! huudahti
översti ihastuksissaan, kun numerot pantiin näkyviin. Hänen oli
onnistunut saamaan ensi kierroksesta viisi yhdestä ja voi siis olla
tyytyväinen.

Mutta kun mielipide äkkiä kääntyi ja teki the Unknownin suosikiksi
sekä ensi kierroksella että yleensä koko kilpailussa, niin että kurssi
huippasi yhteen kahdeksaa vastaan, vannoi översti karmean valan, ett'ei
hän sinä ilmoisna ikänä panisi kahdeksaa dollaria voittaakseen yhden.
Ja minä myönsin empimättä hänen olevan oikeassa.

Se olisi kumminkin kannattanut, sillä seuraavalla kierroksella voitti
ori helposti 2:25:n matkalla, niin ett'eivät vedonvälittäjät tarjonneet
siitä mitään kurssia.

Carrigan veti suunsa irvistävään hymyyn, kun översti lupasi hänelle
aimo lisäpalkinnon, jos hän voittaisi seuraavankin kierroksen ja sillä
koko kilpailun.

-- Perhana, ett'ei pitänyt olla rahoja vetoon -- sanoi hän vaan. --
Tässähän olisi voinut ansaita pienen omaisuuden!

Huolimatta miehen erinomaisesta taitavuudesta, en minä ollut mitenkään
voinut päästä siitä vastenmielisyydestä, jota hän heti ensi näkemällä
oli minussa herättänyt. Ja hänen huomautuksensa rahojen puutteesta
vaikutti minuun niin tympäisevästi, että minä purin epäilykseni
hänen rehellisyyteensä sanoiksi, kun överstin kanssa menin takaisin
valjastuspaikalle.

-- Kyllä se on roisto -- myönsi tämä. -- Mutta hän tietää, että on
jo kerran ollut kysymys hänen pois sulkemisestaan kaikilta yleisiltä
radoilta maassa. Yksi kepponen lisää veisi hänet perikatoon, kun
taas rehellinen peli the Unknownin kanssa antaa hänelle erinomaisia
toiveita. Sellaisia hevosia ei tavatakaan joka päivä, niin että me
luullaksemme voimme luottaa häneen.

En sentään voinut olla mietiskelemättä Carriganin rehellisyyttä sekä
myötä että vastaan, odotellessamme kolmatta kierrosta. Ainoastaan neljä
kilpailijaa tuli huutoon. Toiset olivat heittäneet kaiken toivon.

Johdon otti heti se nopea ruuna hurjalla vauhdillaan, mutta Carrigan
pysyttäysi sentään sen kintereillä, vaikk'ei ori näyttänyt suurestikaan
voimiaan ponnistavan.

-- Mainiota! -- mutisi översti, joka kiikarilla seurasi hevosia. Musta
(ruuna) ei voi millään tavalla kestää loppuun saakka tuota menoa, ja
silloin on meidän vuoromme.

Niin kävikin -- osittain. Puolen penikulman päästä hiljeni vauhti
huomattavasti, niin että Carrigan pääsi kilpailijansa rinnalle.
Mutta ohitse hän ei näyttänyt pääsevän. Ja kun ruuna sadan askeleen
loppumatkalla teki viimeisen, suurenmoisen ponnistuksensa, pääsi hän
sen verran oriista edelle, että hyökkäsi voittajana perille, tuskin
päälle puolen päänmitan voitolla. Aika 2:18 1/2!

Översti ei puhunut aluksi mitään, pureskeli vaan pitkiä viiksiään,
toista ja toista, aivan kuin olisi tahtonut juurineen nyhtää ne
irti. Vasta kun olimme tulleet alas katselijalavalta, rohkaisihe hän
ennalleen.

-- Sehän on vaan yksi ajo -- sanoi hän lohduttaen, -- ja me olemme
voittaneet kaksi. Enpä luule ruunan voivan toista kertaa tehdä sitä
kepposta.

Sama mielipide tuntui olevan muillakin, sillä vedonvälittäjät eivät
vielä näyttäneet aikovan heittää the Unknownia suosiostaan, vaikka he
tarjosivatkin sitä vastaan vaan kolme yhdestä ja siten viettelivät
överstin uudestaan panemaan kuusisataa hevosensa puolesta. Carrigankin
näytti vielä yhtä rohkealta kuin ennen.

-- Yksi kierros ei merkitse mitään -- sanoi hän huolettomasti. -- Ori
ei ole vielä likimainkaan väsynyt, vaikka siltä kovin juoksuhalu on
mennyt. Mutta nyt minä aion koettaa ruoskaa, jos se ei viitsisi juosta.

Pikku Aatami, joka parhaillaan hankasi hevosen jalkoja, samalla
kun hänen isänsä pyyhkieli sen kylkiä ja selkää, puri hammasta
kuullessaan ajajan uhkauksen, aivan kuin olisi väkisin koettanut niellä
sanottavansa. Mutta se oli hänelle nähtävästi mahdotonta, ja senvuoksi
oikasi hän itsensä, katsoi jäykästi Carriganiin ja virkkoi:

-- Se on vale, että tämä hevonen tarvitsee ruoskaa. Silloin kun isä
kerran koetti lyödä sitä, potkasi se rattaat pirstaleiksi, niin että on
parasta antaa olla lyömättä.

Carrigania hämmästytti ja suututti moinen odottamaton neuvo.

-- Hoo, opeta sinä muoriasi munimaan -- sanoi hän halveksien. -- Se on
helpompaa kuin opettaa minua ajamaan.

Aatami nuorempi punastui kiukusta, eikä vastannut. Sen sijaan selitti
hän minulle suomeksi, että hänestä oli yhdentekevää, kuinka juoksu
kävisi. -- Jos ori ei voita, niin pitää isä sen, ja minusta on niin
päin parempi.

Ennenkun luokka 2:24 soitettiin uudestaan esiin, juoksivat erään
toisen luokan hevoset yhden kierroksen, mutta silloisten asianhaarain
vallitessa emme me kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Vasta kun the
Unknown ja sen kolme kilpailijaa taas ajettiin radalle, nousimme me
ylös lavalle.

Ori näytti yhtä vilkkaalta ja voimakkaalta kuin ennenkin, huolimatta
siitä, että se jo oli tehnyt kolme kiivasta koetusta vajaassa kahdessa
tunnissa. Mutta ei tuntunut musta ruunakaan vielä saneen tarpeekseen,
niinkuin översti oli arvellut, vaan osoitti yhä suurta juoksunhalua.

Carrigan ajoi tällä kertaa edellä, jota vastoin ruunan ajaja näytti
pysyvän odottavassa asemassa. Penikulmapuolisko meni 1:12:ssa, eli
koko joukon vähemmällä nopeudella kuin edellinen koetus. Ja nopeus
pysyi samana vielä seuraavan neljänneksen, mutta silloin pyyhälsi
ruuna yhtäkkiä edelle niin odottamatta, että se pääsi koko mittansa
Carriganin ohitse, ennenkun ori alkoi parantaa.

Kymmenkunta sekuntia pysyi musta edellä, oriin voimatta päästä ohitse,
niin hurja kuin sen vauhti olikin. Silloin kohotti Carrigan ruoskansa
ja antoi navakan iskun the Unknownille, joka samassa silmänräpäyksessä
nosti päänsä pystyyn ja rikkoi.

-- Saatana! -- kirosi översti hammasta purren. Ja katseltuaan hetkisen,
mitenkä ori, sen sijaan että olisi asettunut, yhä pisti lyhyttä neliä,
jääden sillä menolla joka sekunti yhä enemmän jälkeen, laski översti
kiikarinsa alas ja sanoi sävyisästi: mennään pois. Tämäkin kilpailu on
mennyttä kalua, mutta meillä on vielä yksi toivo.

-- Odottakaahan!

Ori laukkasi yhä vielä, eikä tuntunut pääsevän paikaltaan. Pari
sekuntia vielä ja ruuna tuli perille, monta mittaansa edellä n:o 2:ta,
ja the Unknown jäi viimeiseksi kaikista neljästä, eikä ollut vielä
päässyt määräpylvääsen, kun musta jo juoksi ohitse palkintotuomarien
lavan. Ori sulettiin pois kilpailusta.

Översti ähki ja voihki. Hänen kaksituhatta viisisataansa (samalla kuin
minun kolmekymmentäni) oli mennyt ja samassa kaikki toivo päästä the
Unknownin omistajaksi.

Me menimme talliin, mihin Carrigan oli ajanut hevosen, tulematta
ollenkaan lavan eteen. Hän näytti merkillisen tyyneltä, päinvastoin
kuin pikku Aatami, joka kiukusta tulipunaisena ja itkuun
puhkeamaisillaan koetti tyynnyttää oritta, joka vielä oli niin
hermostunut, että jok'ikinen jäsen vapisi.

-- Tällä kerralla hän tappasi tahallaan -- sanoi poika osottaen ajajaa.
-- Minä näin, kuinka se kävi ja minä tunnen hevosen.

-- Mitä sinä rohkenet puhua, räähkä? -- karjasi Carrigan ja kohotti
kätensä lyödäkseen poikaa. Mutta vanhempi Aatami, joka oli seurannut
hänen liikkeitään, kävi hänen käteensä kiinni ja väänsi sitä niin, että
toinen kiemurteli kuin mato.

-- Jos tahdot tapella, niin käänny tänne päin, -- sanoi hän sävyisesti
suomeksi, mutta kumminkin niin helposti ymmärrettävällä äänenpainolla,
että Carrigan heti irti päästyään vetäytyi syrjään.

Mutta hän koetti korvata tappionsa syytämällä suustaan semmoisen tulvan
haukkumasanoja, että överstin piti rientää väliin.

-- Mitään muuta en voinut tehdä, kun se ei tahtonut koettaa viimeistään
-- piti ajaja äkäisesti puoliaan. -- Olkoon minun puolestani koskematta
tästä lähtien.

-- Niin saa ollakin -- vakuutti Aatami nuorempi, joka ei voinut
rauhoittua. -- Pidä vaan ohjakset tiukalla, niin se juoksee vaikka
henkimenoonsa ja juoksee milloin tahansa mustan ohitse.

Carrigan ei suvainnut vastata hänelle mitään, vaan mutisi tahtovansa
katsella seuraavaa kilpailua ja läksi radalle. Mutta överstiä ja minua
ei ollenkaan huvittanut nähdä ruunan varmaa voittoa, vaan jäimme me
talliin katselemaan, kuinka poika nopeasti ja taitavasti sai oriin
tyyntymään.

-- Pojalla on sentään erinomainen vaikutusvoima hevoseen -- sanoi
översti puolittain minulle ja puolittain pikku Aatamille, joka
täydelleen ymmärsi hänen kiitoksensa.

-- Se tottelee minua aina -- vakuutti hän -- niin että minä voisin ajaa
sitä melkein ohjaksitta.

Hetken päästä lähdimme pois, vaan översti sanoi tulevansa illalla
takaisin.

-- Se on tänään ponnistellut aimo lailla -- sanoi hän minulle
palatessamme kaupunkiin. Minun pitää katsoa, miltä se näyttää illalla,
ennenkun päätän mitään huomisesta kilpailusta.

-- Mitä arvelette tämän päivän tuloksista?

-- En mitään vielä -- vastasi hän äänellä, joka ilmaisi päinvastaisen
ajatuksen. Mutta minä tiedän, että se oli Carriganin viimeinen elki
muutamiin vuosiin, jos se oli tahalla tehty, eikä tapaturmasta.
Ja tiedänpä vielä, että kurssi the Unknownia vastaan on edullinen
huomenna, joll'ei olekaan juuri sellainen, että voisin voittaa
kuusituhatta muutamalla sadalla.

-- Minun alkuperäinen viitoseni on myöskin käytettävänänne -- sanoin
leikilläni ja onnistuin saamaan överstin alakuloiset kasvot
hymyilemään.

-- Se on oikein, me emme hätäile ensi tingassa! -- sanoi hän.

Sen pitemmältä ei puhuttu tappiosta, ja kun pari muuta hevosmiestä
ravintolan kahvilassa ilmaisi epäilynsä, ett'ei kaikki ollut käynyt
rehellisesti, nauroi översti vaan, eikä sanonut uskovansa sitä
miksikään muuksi kuin huonoksi onneksi.

-- Tulkaa, herrat, juomaan lasi huomispäivän paremmaksi onneksi! --
lopetti hän. -- Hoi, Carrigan! Käy esiin ja ota ryyppy. Elä istu huuli
torpallaan pikku asiain vuoksi!

Ajaja, joka kahden vaiheilla oli istunut syrjemmässä, tuli esiin
ilkeästi hymyillen.

-- Oikein, översti! -- sanoi hän. -- Me emme lannistukaan ensi iskusta,
me kaksi.

Illalla menimme me takaisin talliin ja tapasimme the Unknownin
syömässä kaurojaan parhaimmalla ruokahalulla. Siteet otettiin pois sen
jaloista, jotka eivät olleet ajetuksissa, eivätkä kuumatkaan, ja kun
me lopulta valjastimme sen matkarattaitten eteen lähteäksemme pienelle
ilta-ajelulle, puri se kuolaimiaan, hyppi ja tepasteli, juuri kuin ei
olisi muuta toivonut kuin päästäkseen juoksemaan yhden penikulman
lisää.

-- Kyllä se huomenna tekee parastaan, -- sanoi översti. -- Jos vaan
Carrigan tekee tehtävänsä, voimme me sillä vielä vähän hämmästyttää
katsojia. Ja minä luotan vielä siihen, että hän tekee sen.

Mutta vielä kerran tuli översti tehneeksi väärän laskun. Kun me
seuraavana iltapäivänä runsaasti puolta tuntia ennen kilpailun
alkamista tulimme talliin, näimme Jacksonin, vedonvälittäjän,
keskustelevan Urolan kanssa. Hän poistui heti meidät nähtyään.

-- Mitä hän tahtoi? -- kysyin minä.

-- Tarjosi minulle kahdeksan tuhatta oriista -- vastasi Urola.

Översti vihelsi, kun minä käänsin vastauksen.

-- Soo, vai sieltä päin tuuli nyt puhaltaakin -- sanoi hän. Nyt
ymmärrän Carriganin juonet. Se on mukana tässä kaupassa. -- Hänen
äänensä ei ennustanut hyvää ajajata kohtaan.

Minä selitin lyhyesti asian Urolalle, joka varmalla vakuutuksella
lausui ainoastaan sanan: "rakkarit!"

-- Tähän se kaiketi nyt meidän kauppamme katkeaa -- sanoi översti
hammasta purren. -- Minä olen menettänyt niin paljon, ett'en voi ostaa
mitään hevosta nyt, niin että paras on teidän ottaa Jacksonilta rahat.

Urola katseli häntä silmänräpäyksen kummastuneena, ja vastasi sitte
suurimmalla tyyneydellä:

-- Jos tahdotte koettaa jossain muualla, niin pysyköön meidän
kauppamme. Poika voi lähteä sinne oriilla. Minä en myy sitä roistoille.

Joutuen nähtävästi hiukan hämilleen näistä nopeista käänteistä, joihin
asia parin minuutin kuluessa oli joutunut, yskähti översti pari kertaa.

-- Onko se tosi tarkoituksenne? sanoi hän lopulta. Jos te uskotte
hevosen minulle, jota tuskin tunnette, niin enpä, jumal'avita, heitä,
ennenkun olen haalinut teille kokoon kahdeksan tuhatta minäkin, ja
vielä jonkun summan palkinnoita kaupan päälle. Mutta nyt meidän täytyy
pyyhkiä the Unknown papereista. Carrigan ei saa enää kajota siihen, ja
toista ajajaa en tällä kertaa voi saada.

-- Minä voin ajaa -- sanoi Aatami nuorempi.

-- Poika voi ajaa -- vakuutti isä. Översti katseli ensin isää, sitten
poikaa, jonka harmaat silmät tarkastelivat häntä rävähtämättä.

-- Luulenpa, saakeli soikoon, että sinä voit -- sanoi hän viimein. --
Valjasta ori, sill'aikaa kun minä riennän ilmoittamaan ajajan vaihtoa.
Minä tulen paikalla takaisin.

-- Tästä saisitte antaa Carriganin kärsiä -- sanoi palkintolautakunnan
sihteeri, heti kun me -- minä seurasin muassa -- tulimme
palkintotuomarien lavalle.

-- Kuinka niin? -- kysyi översti hämmästyneenä.

-- Ettekö tiedä? Carrigan oli juuri täällä ilmoittamassa, ett'ei
hän ajakaan the Unknownia, vaan Sandersonin tammaa, teidän ainoaa
vaarallista kilpailijaanne, jonka pitäisi oleman jonkun vedonvälittäjän
oma. Ettekö kuule rähinää vedonlyöntipaikalla? Tamma on tuota pikaa
tullut suosikiksi yli kaiken kurssin, eikä yleisö tahdo panna ainoata
centiä teidän hevostanne vastaan, jonka luullaan tulevan pois
pyyhityksi.

-- Vai niin! -- sanoi översti tyynesti. -- Olkaa hyvä ja huomatkaa
minun muistutukseni ajajan vaihdosta. The Unknownia ajaa Aa -- Aa --
mikä lempo sen pojan nimi taas olikaan? -- Sen kysymyksen hän teki
minulle.

Minä kirjoitin kiireesti pojan nimen paperille ja me riensimme sieltä
pois, kulkien vedonlyöntipaikan kautta, jossa oriista tarjottiin
monenmoista kurssia, vaikka ilman menestystä.

-- Viisikymmentä yhtä vastaan, the Unknown! -- huusi Jackson suoraan
överstin suuhun, kun me menimme hänen pöytänsä ohitse.

Översti pysähtyi paikalla ja pisti kätensä povitaskuun.

-- Tässä on, kolmesataa viisikymmentä -- sanoi hän kylmäverisesti.

Vedonvälittäjä nauroi.

-- Ei olla arkoja täällä! -- kerskui hän ja kirjoitti kuitin vedosta.
-- Enemmän samaan kurssiin? Viisikymmentä yhtä vastaan! the Unknown!

-- Tässä on viitonen lisää -- sanoin minä ja sain kuitin niinkuin
överstikin.

-- Helposti ansaittuja rahoja! -- ilkkui vedonvälittäjä.

-- Saattaapa olla -- mutisi översti, rientäessämme eteenpäin. -- Mutta
vieköön minut h--vetti, jos joku voi sanoa, että översti Beckridge on
pelkuri! Olisin pannut viimeisen centini, joll'en olisi tarvinnut niitä
laskujeni suorittamiseen.

Ori oli valmiina, kun me tulimme takaisin ja nähtävästi uljaimmalla
tuulellaan, kaapien maata sirojen sulky-ratasten aisoissa vuoron
toisella, vuoron toisella etukaviollaan, ja silloin tällöin hangaten
hienoa päätään pikku Aatamin olkaan.

-- Aja minkä voit -- sanoi översti -- ja aja parasta menoasi alusta
loppuun. Ei kellään toisista ole lähestulkoonkaan samaa kestävyyttä,
jos kohta Sandersonin Kentucky-tamma onkin nopeampi. Jos me voimme
väsyttää sen, niin ei kukaan vielä tiedä, kuinka käy. Elä siis hätäile
ollenkaan, jos se voittaakin pari ensimmäistä kierrosta.

-- Ja sen se tekeekin -- sanoi hän minulle, kun me lähdimme
valjastuspaikalta nähdäksemme pojan ajavan radalle. -- Minä en
ollenkaan hämmästyisi, vaikka tamma voittaisikin kolme kierrosta yhteen
kyytiin ja samalla koko kilpailun.

Aatami nuorempi ajoi radalle niin tyynenä kuin ei olisi koskaan muuta
tehnytkään kuin ajanut tuhansien dollarien hevosia. Mutta yleisö
nauroi ja vihelsi pienelle, hullunkuriselle olennolle, jonka lyhyet
jalat olivat enemmän kuin suoran kulman levällään, ulottuakseen sulkyn
aisoille.

Yhdeksän hevosta otti osaa kilpailuun, jonka tähden lähdön
järjestäjälläkin oli loppumaton vaiva saadakseen ne kaikki liikkeelle
jotakuinkin samaan aikaan. Kahdeksan kertaa peräkkäin soitti hän ne
takaisin väärän lähdön vuoksi, ja joka kerta oli Carriganilla kuuma
tuska Kentucky-tamman kanssa, jota ei tahtonut saada hillityksi, eikä
käännetyksi takaisin lähtöpaikkaan. Mutta niinpä olikin se hyppinyt
itsensä hikeen, kun the Unknown sen sijaan totteli joka kerralla heti
ja oli sen vuoksi yhtä pirteä kuin radalle tullessaankin. Yhdeksäs
lähtö oli tyydyttävä ja hevoset syöksähtivät eteenpäin kaikki yhdessä
rykelmässä.

Huimaa vauhtia pölähtivät ne katsojaparvien ohitse, Aatami nuorempi
selkä vauhdin suunnassa, näyttäen enemmän jättiläis-sammakolta
kuin kilpa-ajajalta, ja ori niin täydessä menossa, että se jo
neljännes-patsaan kohdalla oli pari mittaansa toisten edellä. Ja
kun puoli penikulmaa oli tultu, oli se jo niin paljon edellä, että
poika voi vetäytyä sisäpuolisen aituuksen viereen. Silloin syöksyi
Kentucky-tamma, jota alussa tahallaan oli pidätetty jälessä,
joukosta ulos ja pääsi aina Aatamin sulkyn pyörän kohdalle, missä se
itsepintaisesti pysyttelihe tuskin mittaansa jälempänä. Vauhti oli
huima ja tuli toisella penikulman puoliskolla vielä sitäkin kovemmaksi,
vaan kumpikaan ei saanut toisestaan voittoa.

Kolmannen neljännes-patsaan kohdalla räpäytti Carrigan tammaa ja
silmänräpäyksessä ponnahti se eteenpäin, kilpailijansa rinnalle.
Mutta poika hellitti ohjaksia tuuman tai pari ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä taas kaulanmitan edellä.

"Ori voittaa! ori voittaa!" kuului huutoja katsojien joukosta,
jotka olivat hurjina innostuksesta, kun molemmat hevoset pyrynä
menivät määräpylvään ohitse. Carrigan kohotti vielä kerran ruoskaa
kädessään, ja tamma paransi, mutta rikkoi samassa. Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä ajoi jo pikku Aatami voittajana palkintolavan ohitse,
jylisevien hurraahuutojen kaikuessa. Aika 2:18.

-- Hyvin tehty, niin totta kuin elän! -- sanoi översti käheällä
äänellä. Ja samassa menimme me alas radan portille tapaamaan Aatami
nuorempaa, joka pian oli punnittu ja itse johdatti oriin pois.

-- Olisi pitänyt yrittää jo ensimmäisestä kierroksesta! -- suututteli
översti. -- Olisi saanut minkä kurssin tahansa, mutta eihän kukaan
voinut aavistaa, että tamma rikkoisi ja se pelasti the Unknownin.

Me emme kumpikaan pitäneet vähintäkään lukua seuraavasta kilpailusta,
vaan käytimme ajan 2:20:n luokan seuraavaan koetukseen saakka
hoitamalla oritta parhaamme mukaan. Översti itse pesi sen kokonaan
suurella sienellä, ennenkun silat taas pantiin sen selkään.

-- En rohkene toivoakaan -- sanoi hän, kun ilmoittaja nosti lippunsa,
-- mutta hullummasti on sen lurjuksen laita, joka eilen lahjoi
Carriganin ja luuli voittavansa viisikymmentä yhdestä, kun minulla ei
ollut ajajaa.

Lähtö onnistui jo toisella kerralla, ja tällä kertaa ajoi pikku Aatami,
joka voittonsa johdosta oli saanut paikan sisäpuolisen aitauksen
vieressä, heti muista edelle, Carrigan kintereillä.

Tämä näytti selvästi päättäneen ajaa täydellä voimalla kierroksen
alusta loppuun.

Mutta taas hän erehtyi laskuissaan. Ei kertaakaan onnistunut
hänen päästä tuuman vertaa oriin edelle, vaikka hän viimeisellä
neljänneksellä yhtenään ripautteli hevosta pitkällä ruoskallaan. Se
ei rikkonut, mutta ei voinut muutakaan tehdä kuin pitää paikkansa,
niin että nuo komeat juoksijat mennä jymistivät tuomarilavan ohitse
toisissaan kiinni, ori tuskin puolta kaulanmittaansa edellä.

-- Koetuksen voittanut the Unknown. Aika 2:15 1/2 -- julistettiin
lavalta.

Översti siristi vasenta silmäänsä. -- Tämä alkaa näyttää joltakin --
sanoi hän. -- Joll'en erehdy, on tamma saanut tarpeensa tästä lystistä.

Vetopankissa vallitsi sanomaton melu, kun suuri joukko, ensimmäisen
koetuksen päätyttyä, oli pannut vetoa the Unknownista ja ne nyt
tulvivat kantamaan vetorahojansa.

Jackson tuli meitä vastaan. -- Tahdotteko ottaa viisikymmentä
prosenttia ja peräytyä? -- sanoi hän hermostuneesti.

-- Eilen ehkä olisin sen tehnyt, ennenkun olin saanut vihiä Carriganin
elkeistä, mutta en tänään -- vastasi översti päättävästi. -- Tavataan
ensi koetuksen jälkeen!

-- Hän tarjosi enemmän kuin oriin hinnan -- sanoin minä vähän
säälitellen.

-- Se maksaa vielä enemmän, kun saa kiusata sitä lurjusta vielä puoli
tuntia. Ja toisekseen ei meillä ole koskaan ollut parempia toiveita
kuin juuri nyt.

The Unknown oli yhä vielä sangen reipas, mutta hieman näkyi sentään
ponnistus alkavan vaikuttaa siihenkin, niin ett'en minä voinut päästä
jonkunlaisesta levottomuudesta.

-- Se kyllä kohennakse ennalleen taas -- lohdutti översti. Ja Aatami
nuorempi arveli varmaksi, ett'ei se missään tapauksessa ollut läheskään
niin uupunut kuin tamma.

-- Joll'ei vaan Carrigan tee mitään konnankoukkua, niin minä kyllä
voitan -- sanoi hän. -- Mutta mies on vaarallinen.

Översti pureskeli hetken aikaa mietiskellen viiksiänsä.

-- Poika on oikeassa -- päätti hän lopulta. -- Luuletko, että ori
tekisi eilisen temppunsa, jos Carrigan antaisi sille ruoskan iskun?

-- Ei voi tietää -- vastasi Aatami epäillen. -- Se tottelee
tavallisesti laukan ottaissaan, kun minä vaan viehättelen sitä, mutta
en tiedä, mitä se tekee, jos Carrigan lyö sitä.

-- Hm! -- ymähti översti. -- Meidän pitää asettua siten, että näemme,
mitä hän tekee. Hoida nyt hevosta parhaasi mukaan, eläkä anna kenenkään
vieraan lähestyä sitä. Ja aja sitten niinkuin suinkin kavioista lähtee.
Me kaksi piiloudumme sill'aikaa häntä pitämään silmällä -- joll'ei
teillä ole mitään sitä vastaan.

Minä suostuin ja seurasin häntä radan ulkopuolitse vievää syrjätietä
sen vastapäiselle puolelle.

-- Jos Carriganilla on mielessä jotain semmoista, kuin minä epäilen
olevan -- selitti översti tuumansa -- niin ei hän ole niin tyhmä, että
tekee mitään, ennenkun on tullut pois radan käänteestä. Silloin hän
on kauvimpana katsojista ja viimeisellä suoralla kohdalla, jossa jo
muutama hevosenmitta merkitsee paljon.

Saavuttuamme sopivaan paikkaan, asetuimme niin mukavasti kuin
mahdollista muutamien pensasten suojaan aituuksen sisäpuolelle ja
tupakoimme vähän aikaa vaijeten.

-- Nyt ne tulevat! -- sanoi översti lopulta ja viskasi pois puoleksi
poltetun sikarin.

Aluksi näytti kuin kaikki kilpailijat olisivat olleet yhdessä
rykelmässä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, näimme me, että kaksi jo
oli ratkaisevasti edellä.

Ne lähenivät yhä, the Unknown etumaisena, tamma kintereillään, mutta ei
läheskään samalla vauhdilla kuin edellisessä kilpailussa.

-- Yksi ja kaksitoista! -- sanoi översti pitäen sekuntikelloa
kädessään, kun ne sivuuttivat puolipenikulman pylvään. -- Carrigan ei
kiirehdi tällä kertaa, niin että katsokaa tarkoin, mitä muuta hän
tekee.

Noin viisikymmentä askelta ennen kuin ne ajoivat meidän ohitsemme,
näin minä Carriganin antavan tuiman lyönnin tammalleen. Se paransi
silmänräpäyksessä sellaisella voimalla, että se samassa oli puoli
mittaansa oriin edellä, mutta tämäkin paransi heti menoaan. Sekunnin
tai pari juoksivat ne rinnan, kun Carrigan taas heilautti piiskaansa,
löi hevostaan ja iskeä läimäytti samalla the Unknownia lanteille.

Ori potkasi uskomattoman notkeasti ylös rattaiden tasalle ja alkoi
nelistää, vaan tamma juoksi ohitse ja oli seuraavassa sekunnissa jo
pari mittaansa edellä. -- "Sooh, poika! Sooh, poika!" kuului samassa
pikku Aatamin ääni, joka vaikutti kerrassaan ihmeellisesti oriisen. Se
otti enää vaan yhden laukka-askeleen, ravisti päätään ja mennä kääpäsi
eteenpäin tuiminta ravia.

-- Näittekö? -- kysyi översti, kun me juoksimme alas radalle päin. --
Tätä kierrosta ei lueta hänen hyväksensä, siitä olen varma -- lisäsi
hän hengästyneenä, kun me juoksimme radalta kilpatuomarien lavalle
päin, heti paikalla panemaan vastalausettamme.

Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä emme olleet kauvas ehtineet, kun
jo katselijaparvelta kuului myrskyisä huuto:. -- "The Unknown! the
Unknown! the Unknown voittaa!"

Viimeinen vimmattu ponnistus oli kokonaan lamauttanut tamman. The
Unknown tuli joka sekunti sitä lähemmäksi, pääsi viimeisten sadan
askeleen matkalla sen rinnalle, ja tuli perille niinkuin vihuri,
voittaen kokonaisen mittansa.

Me riensimme suoraan valjastuspaikalle, johon ehdimme yhtaikaa Aatami
nuoremman kanssa. Hän oli valkea kuin palttina ja näytti ainoastaan
vaivoin pysyvän sulkyssään.

-- Nostakaa minut alas -- sanoi hän vaivaloisesti. -- Ori potkasi
sääreeni. Minä luulen, että se on poikki.

Översti nosti hänet vaakaan ja tuki häntä, niin että hän punnitessa voi
seista toisella jalallaan.

-- Minä voitin sittenkin -- sanoi pikku Aatami, överstin kantaessa
häntä eräälle penkille ja kääriessä takkinsa palloon hänen päänsä alle.
Ja sitten hän pyörtyi.

Översti ei vastannut mitään, ehkä sen vuoksi, että juuri samassa pari
suurta kyyneltä valahti hänen viiksiinsä. Mutta kun minä saavuin
takaisin lääkärin seurassa, joka oli katsojain joukossa, sanoi hän
jurosti:

-- Minä kutsuin tuota poikaa kerran pöllöksi, mutta pöllö minä olen
ollut itse, antaessani koskaan kenenkään muun ajaa the Unknownia.

Sääri oli poikki ja pantiin viipymättä lastoihin, jonka jälkeen
Aatami nuorempi muutettiin hotelliin, jossa översti antoi hänelle
oman huoneensa ja maksoi etukäteen runsaan summan niistä viikoista,
jotka tapaturmaan joutuneen pienokais-ajajan täytyi viipyä siellä. --
"Kaikkein paraskaan ei ole liiaksi hyvää hänelle", oli överstin määräys
ravintolan isännälle.

Isä Aatami rauhoittui jotensakin pian ja helposti, kun kuuli, että
poika jo jonkun viikon kuluttua kykenisi jaloilleen. Onhan sekin
mahdollista, että ne kaksituhatta dollaria, jotka hän samalla sai
kilpailusta 2:20 luokassa, jossain määrin tyynnyttivät häntä pikku
Aatamin onnettomuudesta.

Ja kun me tulimme takaisin Chicagoon, tarjosi översti voittonsa
kunniaksi komeat päivälliset, joissa juotiin yksin Jacksoninkin malja
-- vaikka sitten vasta, kun ensin oli juotu kymmenkunnan kertaa Aatami
Urolain, isän ja pojan, sekä the Unknownin onneksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siirtolaisia - Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.