Title: Me
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Me" ***


ME

Kirj.

Jalmari Finne



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



      MOTTO:

      Hän, jonka ammattina on panna mustaa valkoiselle,
      ei saa hämmästyä eikä suuttua silloin, kun hänelle
      sanotaan, että hän on typerä.

                                         _Stendhal_.



SISÄLLYS:

Lukijat.
Arvostelijat.
Sivistyneet.
Siveelliset.
Näyttelijät.
Taiteilijat.
Sanomalehtimiehet.
Ylioppilaat.
Pyhimykset ja marttyyrit.
Elätit.



LUKIJAT.


Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaan
hän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perin
kiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painon
tuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaan
itseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitä
peittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jotta
toinenkin voisi iloita hänen kanssaan.

Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua ja
noussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja jos
minä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivan
samaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoista
kirjoittaessani tätä.

Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaa
itsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloin
sinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmat
toivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat,
niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän on
väärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peität
iskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.

Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se heti
tämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivan
tarpeeksi.

Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minä
olen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Ja
minä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.

Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleen
käsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.

Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja -- korkeintaan
sanomalehtiä -- ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosi
on kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- ja
rikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jos
sinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitset
siitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten ja
muistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.

Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Jos
hän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinulla
on siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.

Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanan
takana piilee -- ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästi
maailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaa
korostusta -- niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijän
tarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivan
päin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, että
kaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle on mieluista, jolloin lihan-,
veren- ja rahanhimoiset ajatuksesi pääsevät liikkeelle. Sellaisesta
syntyisi kyllä hyvinkin mieltäkiinnittävä kirjallisuus ja onhan jo
niitä sellaisiakin, jotka sen ilon sinulle tuottavat.

Kun minä ja kustantaja iloitsemme siitä, että niin moni kuin suinkin
lukee kirjaani, niin annan sinulle hyvän neuvon. Väitä, että sinä olet
tämän yläpuolella, sinä yksin -- toisille voit sanoa, että hekin
kuuluvat sinun seuraasi -- silloin sinä nautit kirjastani, sillä
olenhan antanut sinulle uusia aseita panettelusotaan. Ja sitä me
osaamme niin verrattomasti käydä. Onhan se ainoa ala, jossa me koetamme
saavuttaa täydellisen taituruuden. Siinä sodassa saa iskeä selkään
toista, silloin kun hän ei voi itseään puolustaa, ja iskettyään voi
mennä haavoitetun luo ja auttaa ja tukea häntä, pistää sormensa haavaan
ja vääntää sitä siellä.

Minä tiedän varsin hyvin, että minä olen samallainen kuin sinäkin,
minäkin luulen olevani asiain yläpuolella. Ja minä sanon sinulle, että
sinä olet ehdottomasti tämän yläpuolella. Olet kai nyt tyytyväinen?

Ja kun sinä pidät kirjaani pöydälläsi, oikein näkyvällä paikalla,
silloin sinä vieraillesi sanot: "Minä olen mielelläni lueskellut tätä
kirjaa, hän on aivan oikeassa."

Silloin me ymmärrämme toisiamme, uskomme, ettei ainoakaan isku ole
osunut meihin, ja tiedämme olevamme profeettoja tässä maassa.

Huomasitko, minä sanoin Me?



ARVOSTELIJAT.


Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä
tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä
henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti,
kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e.
Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka
eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon
lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin
lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla
ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi
kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään
Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin
ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole
aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä
paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me
osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin
kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on
kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian
persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta
on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin
kirjoittaisin he -- ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana
onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä
arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme --
emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme
anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme
hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa
nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:

1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,

2:o kehittääkseen omaa persoonallisuuttaan, tai

3:o rakentaakseen itselleen kuvapatsasta,

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja
kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada
itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei
sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme
henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla
sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei
siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin
olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen
annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin,
paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä
tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta
olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä
varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija
arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen
todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku
haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä
vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien
arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään
voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta
itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita
samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo
toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta
muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa
liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota,
mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla
harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko
kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla
puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös
huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen
tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa,
vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja
miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan
silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin.
Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: "sinä olet meidän etevin
näyttelijämme", niin vastaa näyttelijä: "ja sinä meidän etevin
arvostelijamme." Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin
vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen
me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin
kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei
ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut
paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen
käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella
niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman
kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar
toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta,
silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme
rintoihimme ja sanomme: "Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki
suoraan!"

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille
puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava
ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja
sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa
toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen
mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen
saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi,
niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen
raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä
kaikki itä- ja länsimaiden paheet -- niitä on niin helppoa uskoa,
varsinkin jos itse omistamme ne -- politiikassa petosta ja vääryyttä.
Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava
sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja
puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo
sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on
viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen
kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen
paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on
ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme,
sille me uhraamme kaiken.

Voi myöskin huutaa omasta individualisuudestaan, julistaa itse itsensä
yli-ihmiseksi -- toiset sitä eivät tee! -- ja ottaa kaikki oikeudet,
vaatia saada täyttää kaikki oikkunsa, paheensa, vallanhimonsa y.m.
tosi-inhimilliset hyveet, ja sitten vaatia, että muut täyttävät
velvollisuudet, silloin pääsee eteenpäin. Individualisuuden sijasta voi
myöskin käyttää sanaa sosialismi.

Ennen kaikkea pitää käyttää naisten arvostelua. Heihin voi päntätä mitä
tahansa ja he vaikuttavat vuorostaan miehiin. Mies voi sitten
vuorostaan olla naiselle ritarillinen. Jos nainen kirjoittaa, maalaa
tai jotenkin muuten harjoittaa taidetta, niin rakastaja, sulhanen tai
aviomies kirjoittakoon arvostelun. Hänhän paraiten tuntee tuon naisen
ominaisuudet ja voi vakuuttaa, että hän kuvaa taiteessaan omaa itseään,
sisintä olemustaan. Nainen ei ole luotu saavuttamaan korkeinta
taiteessa, mutta hän sittenkin on aina miesten yläpuolella, sillä hän
osaa niin hyvin houkutella miehen ottamaan hänet niskaansa istumaan.

Kaikki nämät keinot ovat patsaan rakentamista varten. Ei pidä
häikäillä, samahan se on, mitä patsaan sisässä on, kun ulkokuori vain
on kaunis ja patsas korkea.

Meidän tulee aina, kaikessa ja kaikkia arvostella. Toisen ymmärtäminen
ei ole laisinkaan tarpeellista. Jos sen teemme, niin voimme helposti
saada vaikutuksia hänestä. Pääasia on pysyä itsenäisenä ja sanoa
mielipiteensä.

Rahaa, huomiota ja hyvän aseman saavuttaa varmimmin ryhtymällä ajamaan
väärää asiaa oikeaksi. Tätä tapaa voivat käyttää juristit ja ne, jotka
pyrkivät korkeaan valtiolliseen asemaan. Täydellisesti kypsä senaattori
on se, joka osaa kansalle tehdä uskottavaksi, että musta on valkoinen.

Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja
selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on
paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin
kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu
onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata
uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen
täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että
ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä
meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren
arvomme.

Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi
nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli
teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme
jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja
meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua
entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta
kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.

Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja
tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua
tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti
huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä -- arvostelijoitahan
hekin ovat -- niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani,
ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet,
ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta,
ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei
satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän
kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä
lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään
noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään
ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin
kirjojani.

Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin,
kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani
ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä
arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai
puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin
sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi.
Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin
arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä
tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.

Huomasitko, minä sanoin Me?



SIVISTYNEET.


Minä uskoin aina ennen, että suomalainen kuului kansakunnista
paraimpaan, täydellisimpään, jaloimpaan, nyt epäilen tuota suuruutta,
epäilen, onko suomalainen edes sivistynyt.

Minä taidan vain tänä hetkenä olla hiukan sekaisin päästäni, sillä
onhan jokaisen suomalaisen pyhä velvollisuus uskoa, että me olemme niin
harvinaisen sivistyneitä.

Meillä on mukava keino sivistyksen saavuttamiseen, oikea patenttikeino.
Kaikki ulkomaalainen tuotetaan tänne ja otetaan sellaisenaan vastaan.
Se, mikä on ulkomaalaista, käy aina täydestä. Ennen aikaan me hiukan
muodostimme ruumiimme mukaan tuota ulkomailta lainattua sivistyspukua.
Nyt ei siihen ole aikaa. Nyt siepataan puku ylle ja me uskomme olevamme
täydellisiä, vaikka puku paikoittain pingoittaa, paikoittain on liian
väljä.

Suomalainen on renki, joka on saanut herraskaisuuden hullutuksen
päähänsä. Ikävä vain, ettei hän huomaa, kuinka paljoa miellyttävämpi
hän olisi renkihahmossaan kuin tuossa herraa matkivassa asussaan.
Toisinaan tuo matkiminen voi jokseenkin hyvin onnistua, varsinkin jos
asianomainen käyttäytyy tyynesti, mutta kun hän sattuu kiukustumaan,
niin heti renki näkyy herraskaisen puvun sisältä. Ja silloin hän on
ehdottomasti naurettava, jota vastoin hän renkimuodossaan suuttuessaan
herättäisi kunnioitusta. Renkinä hän tappelisi puukolla, herrana
käyttää hän kynää puukkona.

Renkimäisyyttä on myös tuo suomalaisen kumarteleminen ruotsalaisille.
Siinä me olemme menneet aivan irvikuviksi. Me pyrimme matkimaan heitä
ollaksemme muka sen kautta sivistyneempiä. Suuri erehdys. Ei viinuri
ole herra, vaikka hänellä onkin kaikki herran eleet.

Sivistyksen suuruus riippuu siitä, kuinka monta kirjaa kukin on lukenut
valvonnan alaisena -- s.o. koulussa, opistoissa, yliopistossa. Ja
ihmisiä yllytetään tuohon lukemiseen lauseella: tieto on valtaa! Me
ymmärrämme sen koulupojan tavoin: "se pääsee voitolle katutappelussa,
jolla on useampi kirja heittääkseen ne vastustajan päähän." Nykyään kun
meillä on sellainen keskinäinen tappeluvimma huudetaankin: enemmän
sivistystä kaikille kansalaisille! Uskontokirjat ovat huomatut liian
pehmeiksi, siksi ne tahdotaan poistaa.

Kaikki sivistysriennot ovat meillä matkimista, toisinaan se
tunnustetaankin, mutta puolustetaan sitä sillä, että "kansa on vielä
niin nuori." Kaikki on lainattua. Ylemmät koulut kulkevat saksalaisessa
sotakurikaavassa; kansakouluista pakoitettiin eroamaan tarkastaja, joka
uskalsi tehdä omia, oloihin sovitettuja parannuksia; yliopisto on
pienoiskuva saksalaisista tiedontarhoista, kun se ensi kerran ilmaisi
itsenäisyyttä, liitti se filosofian viereen lantatarhat ja karjatarhat;
seminaarit happanevat vuosi vuodelta, jos huomataan suoraa mätää, niin
"ei se anna aihetta toimenpiteisiin"; taidesuunnista runous matkii
saksalaisia tai ruotsalaisia, kirjallisuus yleensä kaikkia maita,
mutta ei näe omaa maataan muuta kuin erehdyksestä; nykyinen
näytelmäkirjallisuus ei edes matki, siksi sitä ei ole olemassakaan;
näytelmätaide on ranskalaisen ja saksalaisen sekasotkua; maalaus saa
esityskeinonsa ulkomailta, kun se oikein hyvin sekoittaa kaikki,
kutsutaan sitä yleiseurooppalaiseksi. Seurustelutavat ovat ainoat,
jotka ovat pysyneet kansanomaisina, siitä ei voi erehtyäkään
katsellessaan meikäläisiä. Joku hurskas sielu kyllä koettaa niitä
parantaa painattamalla oppikirjankin -- kaikkihan meillä saadaan
painotietä! mutta ei sitä lukemalla opi.

Kaikki ne miehet ovat kuolleet, jotka uskalsivat omasta perustasta
nousta ja luoda oman, itsenäisen sivistyksen. Mutta uudenaikainen
sivistys yhä kehittyy. Meillä on oikea sivistämisraivo. Muutamat
ovatkin ottaneet toisten sivistämisen urakalle. He kantavat tuota
sivistyksen vettä pohjattomiin astioihin ja huutavat koko ajan: "hyvä
Jumala, sitä sivistyksen määrää!"

Ja kun oikein pyhä vimma saa vallan, niin julkaistaan hyvin laaja teos,
kuten "Oma maa." Ja jokainen rientää sen ostamaan, sillä sellaisen
kirjan kautta saa sivistyneen leiman. Kun se on pöydällä, niin kuka
uskaltaa enää soimata sivistymättömäksi? Olen seurannut tuon kirjan
esiintymistä perheissä. Viidestäkymmenestä perheestä oli viidessätoista
sitä luettu, sivut olivat avatut auki ja vihkoja oli pidelty. Muissa
oli vihkoja paikoittain avattu, muutamissa ei laisinkaan. Talon herra
aikoi lukea "tuon hyödyllisen ja välttämättömän kirjan" loma-aikanaan.
Kun se tulee, niin hän varmaankin lepää ja lykkää lukemisen
talvi-illoiksi. Kun ne tulevat, pelaa hän skruuvia ja lykkää lukemisen
loma-ajaksi j.n.e.

Mutta sivistyksen urakoitsijat eivät väsy. Kohta alkaa ilmestyä
tietosanakirja. Mikä ihmeellinen taikasana tuo: tietosanakirja! Kas,
kun sen kirjan saa hyllylleen, niin silloin sitä on sivistynyt! Minä
ehdoitan, että arvoisat sanakirjan toimittajat jättävät pois
selityksen sanasta "sivistys." Joku viaton sielu voisi lukea sen, ja,
jos selitys olisi suora ja todenmukainen, sanoisi hyvästit koko
sivistykselle. Sivistystä olisi viisainta selittää suurelle yleisölle
tietosanakirjan oppimiseksi ulkoa. Mikä ihana suomalaisen sivistyksen
järjenharjoituksen iltaseura, kun kaikki kuulustelisivat toisiaan
tietosanakirjan ulkoluvussa! Mutta vaikka suomalainen olisi vakuutettu
siitä, että se on se oikea sivistyksen tie, niin hän lunttaisi tuossa
ulkoluvussa, niin vähän on meillä todellista sisäistä pakkoa
sivistykseen.

Meidän koko sivistyksemme on tuollaista lunttaamista. Ajattelen
yliopistoa. Sanotaan, että kaiken sivistyksen juuri ja pohja on
logiikka. On kai, on kai! Mutta miksi eivät professorit käytä sitä, kun
on kysymys suomalaisuudesta yliopistossa. Mutta he ovatkin kai
luntanneet sivistyksessään eivätkä tunne logiikkaa. He eivät osaa
suomeakaan, vaikka heillä on todistus suomenkielen taidosta. Siinäkin
on luntattu.

Ja kun meillä ihminen on sivistynyt vasta silloin kun hänellä on
arvonimiä, niin järjestää yliopisto kurssia tuollaisen nimen
saavuttamiseksi. Vaikka filosofian luulisi olevan tieteen, johon
jokainen henkistä janoa tunteva pyrkii vapaasti, niin tehdään siitä
tutkinto-aine ja asianomainen nimenhakija antaa prepareeta itsensä,
suorittaa tutkintonsa ja elää elämänsä aivan kuin ei olisi kuullut
filosofiasta puhuttavankaan. Tutkinto ei ole opettanut häntä
hituistakaan selvemmin ajattelemaan. Lääkäri y.m. käytännön tiedemiehet
toteuttavat jotenkin saamansa tiedot, filosofisen tutkinnon suorittaja
on henkinen epäsikiö.

Minä odotan vain, että yliopistoon järjestetään lausunnonopetus, ja kun
siinä suoritetaan tutkinto, niin eiköhän ihminen ole sivistynyt, kun
hän saa arvosanan luonnollisessa puhumisessa. Me tarvitsemme sinne
vielä tanssikurssit -- hei, silloin sitä oltaisiin sivistyneitä! Se
tieteen suunta kantaisi näkyviä hedelmiä ja diploomin saisi se, joka
kauniimmin keikuttaa itseään. Politikoitsijoiden varsinkin tulisi
suorittaa nämät molemmat kurssit.

Silloin voitaisiin sanoa, että yliopistossa vallitsee todella "gaja
scienza."

Toisinaan tuo sivistyksen jano tulee oikeaksi yleiskuumeeksi, koko maa
tempoilee sen vaikutuksesta. Sellainen aika oli meillä muutama vuosi
sitten, silloin kaikki opettivat.. Lopulta opettajat ja oppilaat
väsyivät, sillä molemmin puolin oltiin halukkaita lunttaamaan. Nyt ei
kukaan yritäkään sitä enää, sillä sen kautta ei saavutettu kummallakaan
puolella lisää valtaa. Ja valtaa, sitä me koetamme kaikin tavoin
saavuttaa. Sivistyksestä puhutaan, valtaa tarkoitetaan.

Meidän sielumme on sivistyksen sekatavarakauppa. Sinne on koottu
kaikkia elämässä tarvittavia välikappaleita, mutta niitä ei siellä
käytetä. Me uskomme, että kaikki on niin kuin olla tuleekin, kun meillä
vain on kaikki tavarat. Mutta käyttää niitä -- sitä me emme osaa.

Minä olen kerran saanut tietää, mitä oikea sivistynyt on, ja minä
kuiskaan sen sinulle peloittaakseni sinua:

"Sivistynyt on henkilö, joka ei kerskaile tiedoillaan, kunnioittaa
toisen yksilöllisyyttä, ei tee velkoja, ei vääryydellä anasta mitään
asemaa, ei puhu pahaa toisesta eikä kuuntele pahaa puhuttavan, ei kosta
vääryyttä vääryydellä, ei loukkausta loukkauksella."

Minä hylkäsin heti tämän opin, sillä minä huomasin sen aivan
sopimattomaksi meille suomalaisille.

Meidän täytyy saada kerskailla siitäkin, mitä emme ole, mitä emme
taida, polkea toisiamme, tehdä velkoja, kaikin keinoin siepata valtaa
itsellemme, panetella, kuunnella juoruja, aina kostaa toiselle ja aina
loukata toisiamme.

Eikö ole helppoa ja suloista elää sen opin mukaan, eikö tunne olevansa
rakkaassa suomalaisessa piirissä? Me olemme kotona. Me olemme kotona!

Huomasitko, minä sanoin Me?



SIVEELLISET.


Me olemme tavattoman siveellisiä, säälimme langenneita, koetamme heitä
auttaa ja nostaa. Kuinka suuria, kuinka jaloja me olemme!

Ennen, kun herrat ryyppäsivät yhdessä, ja jos vähintäin kolme istui
saman pöydän ääressä, niin kahdenkymmenen minuutin päästä alettiin
kertoa rivoja juttuja. Nyt me istumme miehet ja naiset yhdessä ja
puhumme siveydestä ja samalla kerromme oikein yksityiskohtia myöten
maailman turmeluksesta. Se hivelee niin suloisesti hermoja, ja kuinka
opettavaa se samalla on! Mehän opimme tietämään kaikki eri tavat. Ja
kun oikein pyhän huumauksen tahtoo saada, niin pidämme suuren kokouksen
ja puhumme siinä peitetyin sanoin maailman turmeluksesta. Eiköhän se
entinen tapa ollut selvempi?

Ja kun me olemme oppineet tietämään, mitä kaikkea syntiä alaston ruumis
voi tehdä, niin onhan luonnollista, että ruumis parkaa koetetaan
peittää. Kirkosta koetetaan ajaa alastomia kuvia pois, Takasen "Aino"
parkakin sai väistyä erään kirjakaupan ikkunasta. Mitähän ajatuksia
niillä valkonauhalaisilla oli, jotka sen tekivät, koska he sitä niin
vaativat pois?

Kohta voimme odottaa samanlaista ihanaa aikaa, kuin oli Münchenissä
kevätkesällä 1900. Silloin peitettiin Glyptotekissä kaikkien antiikkien
kuvapatsaiden vaaralliset paikat suurilla paperisilla viikunanlehdillä.
Minä näin sen ja minä huomasin itseni hyvin siveelliseksi, sillä minä
punastuin, jos syndetikonilla marmoriin kiinnitetty lehti oli kulmasta
irtaantunut.

Jotta siveys oikein näkyisi, niin me siveelliset herrat pukeudumme
mahdollisimman ruumiinmukaisiin vaatteisiin. Ne herättävät naisissa
oikeita ajatuksia. Ja naiset kiristävät ruumiinsa ja tuovat tarkoin
esiin sen, mikä naisen ruumiissa on eroavaa miehen ruumiista. Mitä
siitä, että terveys pilaantuu tulevien sukupolvien vahingoksi, kun
muotia vain seurataan ja keskiosa vartaloa kyllin selvästi esiintyy.

Kun meidän siveelliset naiset niin vähän saavat osakseen miesten
ihailua, niin ovat he päättäneet iltaisin mennä kadulle ja antaa
herrojen iskeä heihin saadakseen tietää, ketkä niistä ovat
epäsiveellisiä. Kuinka suurta on siveys, kun saa kaduilla vilkuilla
ympärilleen ja kehoittavasti hymyillä, ja sitten saa kuulla tuon
kaupanteon rakkaudesta, kuulla kaikki aistilliset lauseet. Ja kun
viimeiseen asti on ne imenyt itselleen, niin sitten voi lykätä herran
luotaan suuren siveellisyyspuuskan vallassa ja rientää ystäviensä luo
kertomaan tarkalleen kaikki. Kun sitten laskeutuu levolle ja muistelee
kaikkea tuota maailman pahuutta, niin suloinen rauha täyttää olemuksen
ja näkee ihania unia. Mistä?

Jotta painetun sanan kautta -- joka tässä maassa on kaikki kaikessa --
voitaisiin vaikuttaa puhdistavasti, niin kustannusliike voi julkaista
"maailman kuuluisaa" sarjaa siveyskirjallisuutta ja samalla himokkaan
romaanin, joka on "parasta mitä tässä maassa on kirjoitettu." Näin
tulee asia molemmin puolin valaistuksi.

Kyllä tämä maa tulee täysin siveelliseksi, sillä ajavathan asiaa
henkilöt, jotka eivät ole tunteneet suuria tunteita, joilla veri on
ollut niin tavattoman mietoa ja jotka ovat olleet kykenemättömiä
hairahtumaankaan. Kauheata olisi ajatella, että asiaa ajaisi äidit,
joilla on kuusi, seitsemän henkisesti ja ruumiillisesti tervettä lasta,
tai naimattomat naiset, jotka ovat tyydyttäneet äidin tunnetta
itsessään ja ovat sen vuoksi, vaikkapa lain ulkopuolella, etsineet
miehen, jonka kanssa he ovat tahtoneet synnyttää terveen olennon
maailmaan. Sellaiset naiset voisivat nousta sotaan avioliitoissa
vallitsevaa epäsiveellisyyttä vastaan. Ja se ei saisi tapahtua.
Avioliitto on pyhä laitos, sen kautta lisääntyy kansa. Paljous on
pääasia, laatu sivuasia. Maailma on täytettävä, samapa se vaikka
henkisesti rammoilla. Aivan sietämätöntä olisi, jos asiaa ryhtyisi
ajamaan henkilö, joka sanoisi langenneensa mutta sitten nousseensa,
joka tietäisi ja tuntisi ihmissielun heikkouden, joka uskaltaisi omien
kokemustensa perustuksella luoda onnea toisille ja joka sanojensa
vakuudeksi uskaltaisi aina tuoda oman elämänsä. Jos sellainen tulisi,
niin täytyy meidän halveksia häntä, luopua hänen seurastaan, sillä hän
on huono ihminen. Hyvä on vain se, joka kaiken pahan tekee -- salassa.

Naitu nainen näkee siveellisyysasian toisin kuin se nainen, joka ei
koskaan ole aistillista rakkautta tuntenut. Olin seurassa, jossa oli
koolla kuusi siveyttä saarnaavaa naista. Eräs vaatimaton, seuraan
kuulumaton vanhanpuoleinen rouva kysyi, kuinka moni naisista oli
naimisissa. Yksi heistä oli ollut naimisissa viisi viikkoa, jolloin
hänen miehensä kuoli. Tuo viaton, vanha rouva kysyi, kuinka he sitten
tunsivat miehen ja naisen välisen rakkauden. Sitä kysymystä pitivät nuo
naiset loukkauksena. Vanha rouva vaikeni eikä ymmärtänyt toisten
loukkaantumista. Kuulin hänen hiljaa sanovan toiselle: ovatko he ehkä
kateellisia?

Eikö se vanha rouva ollut typerä! Tässä maassahan saa siveydestä puhua
vain se, joka ei epäsiveyttä tunne, ei tunne lankeemista, taistelua ja
nousemista.

Me olemme kaikki kerran pudonneet likaan, mutta tärkeintä on, ettei
kukaan sitä tiedä. Ja silloin kun emme enää jaksa langeta, puhukaamme
siveydestä.

Kun meillä useassa asiassa on johtohenkilöinä sellaisia, jotka eivät
asiasta mitään tiedä tai tietävät surkean vähän, niin siveelliset
uskovat saavansa ihmeitä aikaan. Ihmeen luulee tekevänsä se, joka ei
tunne myllyn rakennetta ja vesiluukun avattua saa pyörän pyörimään.

Siveelliset tahtovat langenneiden naisten tarkastuksen omiin käsiinsä.
He saavat sen, sillä mehän harrastamme kaikki siveyttä. Siveyspoliisien
sijaan tulee terveyspoliisit, nimet muuttuvat, miehet ovat samoja.

Siveelliset puhelevat langenneille hellästi: me olemme sinun,
sisariasi! Mutta sisarta he eivät ota luokseen. He uskovat tekevänsä
langenneista uusia ihmisiä kysymättä lääkärin mielipidettä, joka sanoo,
että prostitueerattu nainen on psyykillisesti defekti. Hän seuraa
paheessaan omaa luonnettaan. Minä odotan vain kunnes perustetaan
yhdistys, jonka tarkoitus on hyvyydellä saada ontuvat kävelemään
moitteettomasti.

Kun naiset toiselta puolen huutavat: alas prostitutsiooni! niin
huutavat toiset naiset: eläköön vapaa rakkaus! ja sillä he tarkoittavat
vapaata nautintoa. Ja kun joku kirjoittaa siitä hurmaavan kuvauksen,
niin lähetetään hänelle kukkia.

Siveellinen säälii langennutta ja tämä jatkaa heti samaa nuottia, sillä
hän toivoo tuosta säestyksestä saavansa rahaa. Takanapäin he ottavat
rahan siltä, joka pyytää toista säestystä.

Jos siveelliset tahtoisivat todella parantaa ihmiskuntaa, niin
alkaisivat perheistä, panisivat täydellisen tarkastuksen toimeen siitä,
kellä vanhemmilla on oikeus saada lapsia. Silloin he kaataisivat
mätäpuun juuresta eivätkä katkoisi latvalehtiä. Niin kauvan kuin sitä
ei tehdä, versoo yhä uusia oksia. Sellainen yritys tuntuisi
mahdottomalta, mutta siinä olisi järkeä.

Sitä ennen liittykäämme seuraan, joka ajaa siveysasiaa, sen avulla
voimme onkia itsellemme etuja ja meillä on hyvä, luottamusta herättävä
leima.

Huomasitko, minä sanoin Me?



NÄYTTELIJÄT.


Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen.
Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa
kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän
näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa
muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.

Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta,
tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja
näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien
muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä
näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se
tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon.
Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa
olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat
katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa
aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu
arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan
arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä
maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että
meidän sanojamme siellä uskotaan.

Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin
mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys
tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.

Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään
rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa,
eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla,
missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä
toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."

Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta
itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä,
siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi
heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän
töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä
kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja
räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet
ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein
rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.

Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me
esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata
jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön
kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs
senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin
vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin
hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se
asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti
senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin
luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja
puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli
loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.

Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä,
sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan
se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia --
meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin,
miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai
olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen
löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!

Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on
milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen
alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää
maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan
kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.

Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea
sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai
uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.

Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen
teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä,
joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa
kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan
ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka
yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin
pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.

Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei
enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat
olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin
Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin
kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat
edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen
kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan
venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.

Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit
ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia
sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet
ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä,
jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa.
Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia,
väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja
kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen
harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen
ja keltainen väri on muotiväri.

Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko
kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.

Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan
puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka
kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen
tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta
itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään?
Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän
löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee
velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona."
Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät
platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat
tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko
nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja
he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät
ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on
oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun
monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan
lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla
tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin
helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.

Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty,
niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun
sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän
jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän
maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä
pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi
saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai
voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa
hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti --
silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa
seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä
järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet
mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä
on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun
näytelmätaide on meillä niin korkealla.

Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti
ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten
näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt,
niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.

Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen
ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä,
heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa
valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa,
hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia
teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän
omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa
ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin
ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia
asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän
kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen
esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko
maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija
sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta,
mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas,
jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet
näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut,
joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se
arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.

Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä
tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta
laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän
tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo,
"näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta
varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että
eläkkeen.

Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan
käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva
näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa
kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys
pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua
basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä
niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli
ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai
ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään
teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan
vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen
puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten
siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko
loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei
tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä
ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän
keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä
vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat
edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista
ilvettä vuosikausia.

Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen,
muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.

Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan
nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause
heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä,
Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt,
puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty,
niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin
niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän
valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja.
Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot,
varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten
ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea
tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat
keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.

Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian
jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä.
Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon
toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman
kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme,
kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin
niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille
hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole
suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin
ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo
kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä
enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta
ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku
erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja
luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan,
niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma
kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden
puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit
ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a
ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen
e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi
rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on
kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä
konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla
lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide
on kukoistuksessaan!

Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän
vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi
sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.

Huomasitko, minä sanoin Me?



TAITEILIJAT.


Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat
kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he
pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.

Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset
uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän.
Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan
mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee
taiteilija!

Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten
ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen
päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä
taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut
täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä
suhteessa käsitysten.

Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla
järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi
työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.

Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo
nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat
luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret
nerot runoilijoittemme rinnalla -- varjoja vain, arvottomia muussa
suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei
mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija
löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää
siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me
muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.

Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin
kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän
kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen
tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo
painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.

Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme -- emmehän me sitä
tunnekaan -- että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen
luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa
osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin:
"Epatto!"

Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä
täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa
uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen
kuolemaan.

Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta,
jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi
onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli.
Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan,
että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän
tahtoo -- se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli,
sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.

Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän
kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät
tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan
vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on
myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin
paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.

Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista
kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän
mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén
teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen
toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita
ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja
panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat
he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat
pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten
velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon
ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.

Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin
suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari
tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla
rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei
ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin
rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.

Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa
ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin
ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan
kykyynsä.

Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista
henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta.
Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta
valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia
antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio
sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan
ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.

Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin.
Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on
ontuvaa ja virheellistä.

Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten
lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet
syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia.
Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen
taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien
vanhojen mestarien taulujen mukaan -- he tutkivat sitä varten vanhoja
mestareita -- oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia
pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen
harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.

Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta.
Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta
eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin
täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa
kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen
orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha
kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin
yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden
suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat
ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen
kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen",
meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.

Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään
maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin
meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja
jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan
itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen
kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin
taiteilijat.

Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo
olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että
kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä
odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat
toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten
kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.

Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi
meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa
pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy
mestareita toinen toistaan suurempia -- ainakin heidän omasta
mielestään.

Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä
seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin
suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita,
joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse
maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen
yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen
lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan
paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion
palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa
pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva
ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua
tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi
kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole
ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin
tämä puute poistettaisiin.

Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa
tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta
ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.

Huomasitko, minä sanoin Me?



SANOMALEHTIMIEHET.


Hulluinhuoneen lääkärit ja sanomalehtimiehet kuuluvat nykyään samaan
luokkaan. Sen vuoksi kai eräänä vuonna määrättiinkin painoasiain
puheenjohtajaksi henkilö, joka oli ollut Niuvanniemen houruinhuoneessa
potilaana.

Hulluinhuoneen lääkäri hoitaa potilaitaan mukautuen heidän
ajatuksiinsa, hyväksyen heidän kaikki houreensa, säilyttääkseen siten
vallan heidän ylitsensä. Sanomalehtimies kirjoittaa sitä, mitä hänen
potilaansa tahtovat kuulla, jauhavat samaa juttua tuhanteen kertaan,
jaellen joka päivä annoksen politiikkaa, joka näkee asiat vain yhdeltä
kannalta. He tietävät monasti kirjoittavansa vastoin vakaumustansakin,
mutta, jotta puolue pysyisi koossa, on sille sanottava määrätyt asiat
määrätyllä tavalla.

Kun kaikki tehdään poliitilliseksi, kaikki asiat ja kaikki henkilöt,
poliisit, papit, kirjailijat, niin sanomalehtimies kulkee leimaamassa
oman puolueensa leimaa potilaihinsa. Ja tuo leima on niin tärkeä, että
ei kysytä ihmisestä, mihin hän kykenee, mitä hän on, vaan mihin
puolueeseen hän kuuluu. Kaikki on puolueasiata, Maammelaulua lauletaan
suomettarelaisesti ja nuorsuomalaisesti, teattereissa ja konserteissa
käydään puolueen perustuksella, rahakin on vuoroin sitä tai tätä,
riippuen siitä, missä pankissa vekseli diskontataan.

Jos omaan puolueeseen kuuluva mies hairahtuu, niin se huolellisesti
peitetään, ja jollei sitä voida tehdä, niin syytetään siitä
vastapuoluetta. Jos sosialisti kavaltaa hänelle uskottuja rahoja, niin
on hän kapitalismin uhri. Jos kapitalisti kavaltaa, niin ovat
sosialistit rettelöillään vieneet hänet perikatoon. Tämä on niin selvä
asia, että sinä, lukija, ihmettelet, miksi minä siitä laisinkaan
kirjoitan.

Hullut luulevat pelastavansa maailman tai tekevänsä sen onnelliseksi
jonkin ihmeellisen keksinnön kautta, se on tarttunut meidän
sanomalehtimiehiimmekin. Jos vastapuolue keksii jonkun erikoisen
tuuman, jonka avulla he voivat kansan "pelastaa", niin sieppaa toinen
puolue sen tuuman omakseen. Sellaisia keinoja ovat olleet:
suomalaisuus, laillisuus, raittius, siveys ja kansan sivistäminen. Jos
saarnaa suomalaisuutta, niin käyttää puhekielenä ruotsia. Onhan parempi
suomalainen se ruotsalainen, joka kankeasti puhuu suomea, kuin
suomalainen joka solkkaa ruotsia. Laillisuutta harrastetaan itse
kiertämällä lakia; raittiutta ajetaan puheissa, se unohdetaan juodessa;
siveyttä edistetään täyttämällä sanomalehdet rikosten selittelyillä,
sillä niiden kautta oppii eri tavat ja rikos tulee intressantiksi. Mitä
ihminen onkaan valmis tekemään päästäkseen sanomalehden palstoille! Kun
kansaa käsketään lukemaan määrättyjä kirjoja, kuulemaan luentoja
aineista, jotka ovat sille hämäriä, niin saadaan se uskomaan olevansa
kaikkein ihmeellisin kansa maailmassa. Oli aika, jolloin kaikki
puolueet kumarsivat kansaa, joka yksinään muka voisi pelastaa maan ja
luoda tänne maallisen paratiisin. Kun paratiisi saatiin, niin tuli
riita omenoista, ja nyt on kansa parka huonossa huudossa.

Miten kävisikään tämän maan, ellei olisi sanomalehtimiehiä! Me voisimme
vähitellen uskoa, että mies, jolla on toiset valtiolliset mielipiteet
kuin meillä, yhtäkaikki voi olla kunnon mies. Mutta kun tuollainen
mielipide osoittaisi luonteen heikkoutta, niin ylläpitävät
sanomalehtimiehet sitä ajatusta, että kunkin oman puolueen miehet ovat
kunnollisia ja muut yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Estääkseen oman puolueen
jäseniä ottamasta itse selvää vastakkaisista mielipiteistä kielletään
lukemasta vastapuolueen lehtiä.

Puoluejako meillä on pääasiassa persoonallinen kysymys. Irlannissa oli
kaksi vimmattua puoluetta, jotka taistelivat pitkät ajat. Kukaan ei
tietänyt alkusyytä puolueihin, vastapuoluetta vihattiin siksi, että se
oli vastapuolue. Koko jako oli syntynyt kahden miehen riideltyä siitä,
minkä värinen oli eräs lehmä. Missähän tuo meidän lehmämme on, olen
koettanut etsiä. Kaikki puolueet huutavat ajavansa kansan parasta,
tarkoitus on kaikilla sama. Eivätkö järjellä varustetut ihmiset voi
päästä selville siitä, mikä tuo "paras" on, vai onko todella tuollainen
epämääräisen värinen lehmä siinä esteenä? Sanotaan, että menneisyys on
esteenä. Kuolleet raukat usutetaan siis toisiaan vastaan! Mutta mehän
elämme, me, meille kuuluu maailma, siis siitä on alettava. Minä
unohdin, eihän se ole mahdollista, meillähän on tuo lehmä. Ovatkohan
ihmiset koskaan rakastaneet toisiaan niin pienien seikkojen
perustuksella kuin vihaavat?

Meidän aina auliisti auttava kansamme tahtoi kerran turvata
sanomalehtimiesten asemaa. Pantiin toimeen suuret arpajaiset, kaikki
puolueet liittyivät yhteen, ruotsalaisen teatterin näyttämöltäkin
kaikui suomenkieli, -- mikä ihana sovinnon hetki! -- Ja rahaa tulvi ja
kansa uhrasi roponsa suureen eläkekassaan, jonka jäseninä nyt on hyvin
pieni joukko, niistäkin monet sellaisia, jotka eivät enää ole
sanomalehtialalla, vaan ovat korkeissa viroissa. Mutta mitä siitä,
kansa uhrasi hyvää tarkoitusta varten. Ja saimmehan silloin nähdä sen
ihmeellisen tapauksen, että kerrankin kaikkien puolueiden lehdet
ylistivät samaa asiaa. Kun maan onnea ajettiin vaaliaikana, niin oli
koko sanomalehdistömme cloaca maxima. Panetteluja, solvaisuja,
häväistyksiä, raakuuksia, ja täydelleen tuli todistetuksi vain yksi
asia, se, että suomenkielellä on rikas sanavarasto. Europan maista on
maamme ainoa, jossa nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa tai oikeammin
mies naisen kanssa. Miehen, todellisen miehen tunnusmerkit ovat:
urhoollisuus, suoruus, voima ja hyvyys; meissä on pohjapiirteinä:
pelkuruus, valheellisuus, raukkamaisuus ja pahuus. Siis naisen
ominaisuudet. Ne ominaisuudet tulevat sanomalehtien kautta
täydellisesti viljellyiksi. Sen vuoksi sanomalehtiä kai aina
symboolisesti kuvataankin naisiksi.

Sanomalehtialan kautta päästään myös valtion korkeimpiin virkoihin. Kun
tiedot tässä maassa ovat sivuasia ja suunsoitto pääominaisuus, niin
tulee huomatuksi, jos saa oman sanomalehden saarnaamaan asianomaisen
hyviä ominaisuuksia. Meillä jaetaan virat puolueen mukaan seuraavalla
tavalla: laskijan paikalle tanssimestari, tiedemiehen paikalle
sanomalehtimies, ammattilaisen paikalle oppimaton, itsenäisen paikalle
pehmeäselkäinen, käskijän paikalle palvelija. Sananvapaus on
haukkumista, kokoontumisvapaus omien etujen onkimista, persoonallinen
vapaus jokaisen sitomista määrättyjen puoluesääntöjen alaiseksi. Lakia
noudatetaan silloin kun se hyödyttää, rikotaan kun se estää halujamme.
Ja korkein haluista on valta. Jollei siihen muuten pääse, niin perustaa
oman sanomalehden, oman puolueen, järjestää omat lähetystöt, ja silloin
voi tavoittaa senaattorin salkkua. Onhan se edullisin virka koko
maassa, pari vuotta toimessa niin saa elinkautisen eläkkeen.

Sanomalehtimiesten joukossa on erityinen rotujoukko. Ne ovat aivan kuin
vahtikoiria, joita pidetään karsinassa ja sieltä yllytetään tarpeen
tullessa hyökkäämään. Nämät ovat puoluekanslioiden virkamiehiä, joille
syötetään sappea ja jotka maksun edestä pitävät pahaa ääntä. Ja kuten
yksi koira saa kaikki muut koirat haukkumaan, niin tällainen pomo
ilmoittaa, milloin ja ketä aletaan haukkua rätistellä. Ja sanomalehdet
vilisevät kirjoituksia määrättyyn suuntaan ja kyläkoirat ympäri maata
kuulevat sen ja päästävät ölinän.

Ainoa tapa, jolla voi saada kaikkien puolueiden jäsenet yhtymään, on
perustaa yhdistys, joka on salainen. Suomalaisuuden liitto koetti
yhdistää ihmisiä, mutta epäonnistui, sillä se oli liian julkinen.
Julkisena se olisi voinut kyllä menestyä, jos sen sääntöjen ensi
pykälänä olisi ollut "tanssi ja väkijuomat." Se oli ihanteellinen
yhdistys, siksi se heikkeni, sillä ihanteellisuutta ei meillä ole, ja
viime vuosikokouksessa ei tiedetty, olivatko edes kaikki haaraosastot
laisinkaan elossa. Meillä on liiaksi paljon julkisia seuroja, salainen
voi enää vain innostuttaa, yhdistys, josta ei saisi puhua, jonne
kokoonnuttaisi salavihkaa ja tuumittaisi, millä taas herätettäisiin
huomiota.

Siellä me viihtyisimme.

Huomasitko, minä sanoin Me?



YLIOPPILAAT.


Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan,
että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne
kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.

Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki
muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi
se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset,
siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä
tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään,
että ylioppilasnuoriso helposti innostuu -- sillä se kaunis ominaisuus
saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla -- niin
annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle
henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä
(politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut,
mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme
ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille
sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino
tepsii aina.

Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen.
Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me
itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun
he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.

Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus
toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon
aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on
puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me
joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis
ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he
nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä
syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun
vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme
tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt
kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi
kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis
täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin
valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me
taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret
sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön
isänmaa!

Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen
kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä
esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme
vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei
katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa,
tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.

Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan
oman itsemme tähden.

Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada
ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja
tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin
sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat
niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset
toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan
pettureita.

Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää
kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei
mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret
vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä
oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he
katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat
järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten
oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he
olisi nuoria.

Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme,
siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä
itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen
laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan
tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme,
ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki
ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä
vähimmin ymmärrämme.

Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin
kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja
kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.

Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia,
joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun -- en
ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta --
johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku
laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten
menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä
eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi
minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia
toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle
laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois.
Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin
hyvin.

Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin.
Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei
isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä
sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on
vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi
suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä
hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän
kehitystä.

Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän
antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan
kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin
erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän
keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan
välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat,
virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto
omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy
siis jatkamaan olemassa oloaan.

Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on
saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin
tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella
pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle
enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan
pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi
elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä
on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on
tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään
viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä
professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa.
Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava
politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.

Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä
aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan
kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi
oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän
ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi
lakitieteen opettajan virkaa avoinna.

Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten,
kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion
virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen
pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja
pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka
eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia
elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka
takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden
kanssa.

Huomasitko, minä sanoin Me?



PYHIMYKSET JA MARTTYYRIT.


Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan
juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille
heidän syntymäpäivinään.

Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan
muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.

Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina
toistemme kunniaksi.

Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä
saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua
tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat
miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä.
Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari
suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta).
Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina
rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu.
Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille
huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin
sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus.
Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on
äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on
keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi.
Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea
kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä.
Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on
hän unohdettu.

Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla.
Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina
silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon
kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien
kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset"
lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä,
jota kauvempaa ne tulevat.

Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat
asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä
juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan.
Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen
etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan
sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle
yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa
siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta
saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen.
Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten
pääsevät eteenpäin maailmassa.

Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että
todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta
heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille
heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle
tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän
teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.

Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen
tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.

Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy
aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu
sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien
bullat.

Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on
raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit,
hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset
heitä jumaloivat, toiset halveksivat.

Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä
pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut
täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren
yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.

Huomasitko, minä sanoin Me?



ELÄTIT.


Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle
tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen
kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella
arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.

Mutta nyt!

Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa
eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin
syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?

Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on
taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta
onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero
on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä
jälestäpäin korvauksen?

Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan
maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me
kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on
usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas,
niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä
marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän
näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei
tarvita.

Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet
siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista
saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla,
kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni
minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä
hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös.
Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä
suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla
tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä
vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä
mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan
minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli
pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa,
mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun,
minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja
sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti,
niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.

Tee sinä, lukija, samoin!

Olkaamme tarkoin varuillamme, ettei vain ilmesty miehiä, jotka uhraavat
kaikki ajamalleen asialle, näkevät puutetta ja hätää. Sellaisia
esimerkkiä on nähty ennen, ja joku hullu voi noudattaa niitä. Hän
pyrkisi siten suureksi mieheksi väärällä tavalla. Alas sellaiset,
kaikella muotoa alas, ne turmelevat meidän moraalimme!

Meidän täytyy kaikin keinoin päästä elätiksi. Kun itse kokoo tielleen
esteitä, niin paljon kuin mahdollista, ja itse niistä puhuu
mahdollisimman paljon, ja kun ne sitten hävittää, niin voi sanoa
ylpeydellä: minä olen toteuttanut suurimman moraalisen lauseen "itsensä
voittaminen on suurin voitto!"

Teatterikahakka ja siitä saatu eläke, se olkoon meidän ihanteemme;
ennen kaikkea varokaamme, ettemme joudu taistelemaan elämästä ja
kuolemasta oikealla taistelutantereella. Sata vuotta sitten
uskallettiin tehdä sellaista, olkoon se meille peloittavana esimerkkinä
siitä, mihin innostus vie. Miksi uhraisimme kaiken pienen ihanteen
tähden? Silloin voisi kuolla tuntemattomana.

Mutta saada elinkautinen palkka itsekkäästä työstä, joka on kestänyt
lyhyen ajan ja jota seuraa vuosikausia kestävä laiskuus, se on
kansallista, tosisuomalaista, siihen me kaikki pyrkikäämme.

Huomasitko, minä sanoin Me?

    "Toiset minua kiittävät, toiset moittivat, minä teen
    pilkkaa tyhmistä ja uhmailen pahamielisiä, ja riennän
    nauramaan kaikelle... peläten muuten täytyväni
    kaikelle itkeä."

             Figaro, Beaumarchais'in näytelmässä "Figaron häät."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Me" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.