Title: Puoli-luonne - Kuvaus
Author: Järvi, K. A. (Kaarlo August)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Puoli-luonne - Kuvaus" ***


PUOLI-LUONNE

Kuvaus


Kirj.

K. A. JÄRVI



Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.



I.


Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun
rakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitä
kaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä
puhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa
kerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään
risteilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.

Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen
näytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat
ja näyttelivät.

-- Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?

Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren
yleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen
vaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen
vuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä
sievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä
innostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.

-- Mutta naisnäyttelijöitä?

Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta
sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo
keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti
Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?

Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän
luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo
täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat
lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.

Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla,
joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue,
joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten
"kokelaiden" iltamassa.

-- Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.

-- Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla
hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota
vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen
rähinän, se kun tapaili karjumista.

Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava
tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin
edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.

-- Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi
itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta
rillit nenältä hypähtivät.

-- Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.

-- Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.

-- Kuka tässä häpeää?

-- Te juuri!

Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko
toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi
esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät
osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet -- ja samassa tuo
komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin --,
jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista
Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.

Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet
muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat
kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä
runsaasti.

Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin
ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli
harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti
toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia
ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan
puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti
laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.

Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet
harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia.
Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat
yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan
vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa
hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset
miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli
laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko
tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki,
mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä
mielenosotuksella.

Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa
isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet
syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin
kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä
yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle
tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.

Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan
poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran
katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit
kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä
hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen
mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren,
oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen
olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että
hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa
syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti
hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui
omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti
hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä
vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä
rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti
hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä
ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo
aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat
ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään
muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka
olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain
satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle
näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi
illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin
ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen
lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta
talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen.
Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin
suuressa arvossa poikien kesken.

Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset,
mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko
iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt
mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys,
jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon.
Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään
piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu
opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja
sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.

-- Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.

Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta
kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento
sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö
alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa.
Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja
jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet.
Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti
juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.

Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan
kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle
toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat
kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri
suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen
pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.

Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton
suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty
suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta.
Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa
tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle
kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen
rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta
samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei
taipuva vitsa.

Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli
jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen
sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin
puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään,
jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli
sitä tavallista "mustapartamaista".

Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi
poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä.
Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa
kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja
kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto
saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista
vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin,
pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity
raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan.
Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui
sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita
luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.

Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän
mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään.
Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte -- miksi Suoma Molin
oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?

Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi
peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan
raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta.
Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt
kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat
työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi
ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi
oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä
kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän
kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen
syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen
mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa
miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut
tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä
vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi
itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi
tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa
eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut
eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka
ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain
tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.

Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat
saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli
hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se
sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin
murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus,
joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa.
Elämää! Elämää!

Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen
mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut
ja itkenyt -- olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku
säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin
täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei
kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään
ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli
hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan
että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata
se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien
ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat
surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi
hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä
kaihonnut.

Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon
hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä,
parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan,
sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän
myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän
näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea _hän_ voi toimittaa.



II.


Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian
näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen
ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin
se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa
aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset
miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä.
Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä
varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen
pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista.
Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi
yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään
poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä
haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.

Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän
ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin
käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen
lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto
laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.

Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen
varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja,
jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä
merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit.
Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin
riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet
olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa.
Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät
vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin
anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista
leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä,
ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko
niemekkeelle.

Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin
silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli
hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät
heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin
erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa.
Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli
tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma
menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä
pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.

Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona
olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut,
sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona
muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti
kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän
kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.

Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa
ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto
käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa
esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme
markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat
kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu
ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan
hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.

-- Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui
Siklanterska.

-- Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on
rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten
nuuskansa kanssa.

Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin
selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli
mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se
sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan
se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se
olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa
tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa,
jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta
huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot
kammariin ihmettelemään frakkipukua.

-- Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa
etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen
lyöden.

-- Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska
ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen
nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.

Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen
etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne
matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän
nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän
matkailijan kirstu täydessä kunnossa.

Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään
ulos ovesta.

"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien
keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet
harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt
rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle
tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo
vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä
jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa
"muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut
kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään.
Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli
mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka
tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan
liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa
kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina
ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki
ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon
takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen
viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen
lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän
siitäkin tavasta luopunut.

Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa
oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut,
pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun
työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli
naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden
pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan
outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.

Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat
jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä
katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin
malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan
ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.

"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi
suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään
oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat
kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien
kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa
ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa
hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä
rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain
pienentelemisestä.

"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat
mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli
joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain
katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän
kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut
ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se
kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä
oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin
ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa
ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla
ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä
oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli
tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen
pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini
oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja
käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä
markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille
kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan
kiihkoa.

Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston
tullessa puotiin.

-- Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna
Helsinki-matka.

-- Joko ovat paperit selvinä?

-- Tässä on pesti.

-- Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita
-- neljä kymmenistä -- viisi yhdeksäistä... Mutta matkarahat -- mistä
ne?

-- Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.

-- Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella
pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.

Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta
laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja
pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa
eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva
sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja
katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.

-- Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.

Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön
kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin
hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.

Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan
höysti voilla itselleen.

-- No tuota -- minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että
sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa
nenäänsä.

-- Miksi niin parasta?

-- Niinpä sitä minä olen arvellut.

-- Mutta miksi?

-- Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja
hyvä ulostuonti.

Vaikkapa olisikin.

-- Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun
sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.

-- Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti
vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!

-- Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo
aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin
sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä
kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta
sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia
lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan
pappia.

Risto naurahti ja tuumi:

-- Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.

-- Vai lakimiehiä -- soo -- oh!

Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja
opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.

-- "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti
hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.

-- Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä
rupean? kysyi Risto varmasti.

-- Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en.
En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin
palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja
minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka
hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä
teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö...

Vesiä pursuili ukon silmistä.

-- Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta
uppiniskainen sinä olet aina ollut... Aina ennen minä tahdoinkin, että
sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut.
Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään
kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä
nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin
sitte ei tottele ketään -- ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina
sinun parastasi tarkoittaa...

Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja
aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen,
pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini
pajattaen hengästyneenä:

-- Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat
papiksi. Muuten et mitään.

Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen
kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän
vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.

Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi
hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään.
Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava
ja se poltti vieläkin häntä.

Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut
ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi
ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki
pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.

Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että
ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.



III.


Huomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin
asuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien
saattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin
kärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun
päästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.

Aamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut
nukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä
valkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu:
"Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria". Kimpun seasta
löysi Risto Suoman nimikortin.

Loistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin.
Herrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain
sanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta.
Tutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.

-- En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt... sanoi Risto hymyellen.

-- Etkö arvatakaan?

-- En.

-- Niinkuin olisi montakin lähettäjää?

-- Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.

-- Älä mua petkuta!

-- Ei äiti! Tässä on aivan tosi.

Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua
äidiltä salatakseen.

Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta
parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun
siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin
äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä
toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua
eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin
äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan
kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.

Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun,
jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen
ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset
hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille
lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn
kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että
hänellä on tuollainen poika.

Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille
ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin
taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut,
sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.

Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi
mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja
kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät
he vaihtaneet.

Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon
laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät
vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli
hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski
pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen
samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa.
Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka
tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä,
oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli
kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on
kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus
isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin
persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä
neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.

Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa
laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki
äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän
jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän
pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja
nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä
oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain
anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman
toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen
hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa
ulos eteläisestä tullista.

Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa
kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti
muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja
joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän
kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut
alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin
rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla
lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä,
niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa
siinä silmä käydä kosteaksikin.



IV.


Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran
ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia
ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen
kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä
pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia.
Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen
vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen
ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin
sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja
niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö
olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti
esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin
ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he
suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli
juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin
etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä
havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä.
Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja
neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä
nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi
kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli
hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana.
Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin
kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki
ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei
ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan
osaava oikeaan naulaan.

-- Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa
valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi
Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin,
sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan
juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle,
suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen
vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa
sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle,
sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan
toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

-- Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea
herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

-- On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon
valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla
ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan
tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä
on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja
itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa,
ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi
luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset --
tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin
puhua -- ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet
niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme
Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat
vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista
kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen
Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle
ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi,
jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut
meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen
oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan
ilmestymisestä...

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo
siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

... Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi
temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä
omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon
tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala.
Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä
voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on
puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina
aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen
nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen
Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle,
vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika.
Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka
läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen
ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina... Samoin kuin
itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa
kansoista --

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta
ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta
oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen
joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia
Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka
puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi,
uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin
juhliviin.

Mutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä
ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret
rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät
neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo
piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan
nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat
heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään
kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan
käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään,
toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista
piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja
suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan
tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän
väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo
yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat
jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka,
kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä
seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen
asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan
kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen
sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta
sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta
ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili
lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä
kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista.
Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

-- Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota
jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

-- Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

-- Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää
huhuja?

-- Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka
pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

-- Oho!

-- Minä olen varma itsestäni -- ja muistakin.

-- Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

-- Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa
kotoa kohta kaksitoista tuntia.

-- Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

-- Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston
edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle
pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen
loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan
kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että
tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen
kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli
penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he
jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti
kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen
aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti
kulkuaan mereen.

-- Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

-- Niinhän olisi aikomus.

-- Miksi sinä oikein aiot lukea?

-- Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun
pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

-- Lue lakia!

-- Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä
kirkkaus.

-- Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

-- Luuletko, ett'en siksi sopisi?

-- En juuri luule sitäkään, mutta --

-- Mitä mutta?

-- Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä...!

-- En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut --.

-- Muutko määräävät _sinun_ elämän suuntasi? Risto punastui.

-- Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista --.

-- Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan.
Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli
joutunut alakynteen.

-- Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla
ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

-- Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta...

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli
hajamielisesti.

-- Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

-- En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket
verenhelakkaina.

-- No jos et papin, niin muun --.

-- Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet
_jotain_.

-- Mitä sinä tuolla "jotain" tarkoitat?

-- Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

-- Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

-- On, vastasi Suoma nauraen.

-- Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

-- Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

-- Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

-- Neljä, nauroi Risto.

-- Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto
pysytteli muassa.

-- Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

-- Taidat saada nuhteita.

-- Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin --.

-- Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi
Risto.

-- Kenen?

-- Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin
ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

-- Hän rakastaa sinua niin paljon.

-- Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.



V.


Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä
oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi!
Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

-- Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari
varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen
leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja
tasaisesti.

-- Minäkö papiksi? En koskaan --!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään,
paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

-- Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta
häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen
puotinsa tynnyrissä. Hän on --, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

-- Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän
liekin oikeassa.

-- Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään!
Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

-- Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

-- Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo
vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat
homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

-- Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

-- Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin
kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

-- On sitä, mutta harvoilla sitä on.

-- On sitä monella -- jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä
maailmassa ole suinkaan puutetta.

-- Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla
päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka
sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

-- Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko
sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin
teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle
raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja
piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

-- Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

-- Osaan minä tehdä rahaakin.

-- Väärää taitaa tulla.

-- Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka.
Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

-- Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on
sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja
läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan
velatta.

-- Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan
suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin
leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi
vedet silmissä.

-- Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

-- Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon.
Lähdettehän?

-- Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

-- Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te
pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin
paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

-- Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

-- Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

-- Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

-- Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

-- Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla
Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä.
Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.

-- Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja
valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden
hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta.
Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota!
huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

-- Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

-- Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti
juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen
tempuilleen.

-- Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

       *       *       *       *       *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän
tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä
siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin
paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut
päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää
elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto,
tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin
koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa
niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen
kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen
Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa
kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla
murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto
olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta
kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys,
jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo
jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen
kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen
sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne
ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa.
Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen
häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin
he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta
huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä
puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan
juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa _häneltä_.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä
heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

-- Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta
eivät voineet. Suuret perheet -- paljon ennestään takuita -- hirveitä
maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli,
kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka
par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei
Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas
niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään
äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin
vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman
vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun
vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä.
Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä
viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle.
Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se
pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se
käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut
asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen
merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon
suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun.
Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa
eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä,
kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta
pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen
kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos
koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti
päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa
oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla
suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään
heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin
lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo
elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä
pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa,
kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin
kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja
kanarialintua.

-- Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

-- O'onpa häntä muuan ylioppilas.

-- Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla
kohtelias nuorille... --

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

-- Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

-- Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. -- Vai olette te Mustaparran
poika.

-- Olen.

-- Mustaparta oli kelpo merimies.

-- Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta
--, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte
kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan
hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi
juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

-- Menisitkö hakemaan vettä tähän?

-- Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

-- Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on
nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän
eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa
laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

-- Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

-- Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto
seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden
viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä,
valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

-- Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja
minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle,
puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan
lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

-- Ei se passaa.

-- Miks'ei?

-- Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa
pankkiin.

-- Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

-- Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan
Ristolle.

-- Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

-- Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

-- Kapteeni Hanka.

-- Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi
ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

-- Kuinka suuri summa oli?

-- Viisi sataa.

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte toistamiseen!

-- Mutta kuule!

-- Kyllä.

-- Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

-- Miksikä minä sillä tulen?

-- Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan
propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

-- Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan
saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään
kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi
rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin,
hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on
hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni
takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla
vesissä silmät ja tuumi:

-- Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

-- En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

-- Jaa -- se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi
ajattelevasti ulos kadulle.

-- Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä
koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa,
joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat
pasaadi-tuulet vielä teillekin.

-- Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

-- Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen?
Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi.
Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on
väliin kovaakin...

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan
puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta
lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun
hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa
Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston
siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että
turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon
hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston
kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt
kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän
eteen viiden sadan markan setelin.

-- Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en
sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

-- Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

-- Siksi minäkin sitä katselin.

-- No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?

-- Kai se on suurempien herrain rahoja.

-- Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.

-- Elkää!

-- Aiotko salata? Hyi sinua!

-- Omiksi tarpeikseni murennan sen.

-- Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.

-- Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja
kämmenistäni!

-- Mutta löysitkö sinä tuon sitte?

-- En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut,
että rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin
sanoakseni ilmaiseksi.

-- Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?

-- Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota
kahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!

-- En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.

Risto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi
vakavasti savun sekaan:

-- Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa
velkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.

-- Ja uskoivat?

-- Vielä tuota kysytte!

-- Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?

-- Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.

-- Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.

-- Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi
tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.

Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo
oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.

Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse
lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai
hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän
olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.



VI.


Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja
kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat
keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen
kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan
olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön
levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli
suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä
oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia
käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin
olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa
kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen
herrasarvonsa muka.

Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja
kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä
olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa
koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai
rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut
toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin
jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa.
Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja
muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.

Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet
sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan
muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä
kuin kivi.

Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt
maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen,
verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa.
Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan:
nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa,
lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja
aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt
noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden
vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä
sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken
hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo
issikat öisin toivat vieraita.

Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita,
ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon.
Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi
ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät
samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin
vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi
ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran.
Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat
pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä
esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa
ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen
hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli
omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte...?

Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun
hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti
taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille
herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta
tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi
olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja
niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat
kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti
selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra
tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli
hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa
kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän
lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä
olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja
koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että
hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa
yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen
sanonut, mietti äiti.

Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen
katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko,
jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä
sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.

Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle,
kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa
pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä
metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia
posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin
kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen
paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern
ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska
apparater. Stort lager af elektriska varor."

Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen
laitoksiaan:

-- Eikö se otta kaunis ulos?

Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja
kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä
tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi
miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi,
meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta
pidellen.

Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi
Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka
äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin
huoneeseen, joka paraikaa galvanoi -- kuten hän Ristolle sanoi.

Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan
jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään.
Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta
lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta
murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia
ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.

-- Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen
ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen
tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin
tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen
ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli
käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen.
Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat
ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan
hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte
päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa
tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis
varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli
vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä
ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.

Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään
kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä,
yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen
poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn
vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.

Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli
hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän
sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain
viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja"
hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa
huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan.
Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän
lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.

Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs
kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän
vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa.
Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän
lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa
purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon.
Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin
hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn
paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen
ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla
tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei
kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja
ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet
hyljännyt.

Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä
päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista,
mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei
tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.

Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja
palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta.
Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt
ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto
puri hammastaan.

Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat
että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden
pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he
sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä
Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne
mennessään.

"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli
ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.

-- Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän
äidille.

Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta
kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen
asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon
ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä
ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin
asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.

Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin
ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt,
kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.

Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki
hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen
kaulahuiviin. Niin -- pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian
papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen
mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi
muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei
ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle
tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä
kauhistutti.

Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli
tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat
jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin
hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin
äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli
rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina
nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin
virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän
lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut
hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon
mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin
oven kupeessa!

Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden
uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia
tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut
tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea
"Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain
sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka
ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti
se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli.
"Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.

Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän
väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se
tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa
hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä
oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.

Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi
luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan
Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin
ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla,
kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua
hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista
johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli
eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja
ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten
ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä
niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen
luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa
löytänyt.

Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän
haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän
sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja
hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan.
Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi
kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja
elämää.

Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille.
Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui
siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä
hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei
ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina
hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta
rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt.
Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.

Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon
julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan
parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen
hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen,
että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä
puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus
hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se
häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken
väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.



VII.


Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen
Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa
oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei
ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle
ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen
suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan
multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa
uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen,
ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan
Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden
huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata
katseltiin puolelta jos toiseltakin.

Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt
apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja
Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun
ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain
ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He
olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä
pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.

Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai
paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut
hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista
tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa,
mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli
tunnettu kelvottomaksi mieheksi.

Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi
Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille,
sillä hän seuraavana päivänä lähtisi -- Amerikkaan. Risto hämmästyi.
Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa.
Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota
--? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!

Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän
esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma
kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän
suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset
varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain _jaksaa_
esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi
onnekseen tehdä.

Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin
ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman
nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä
huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli
hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren
murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden
ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän
voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen.
Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa
terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän
nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus
esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät
viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty
ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla
solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa
kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun
prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee
huolensa yksinäiselle metsälle.

Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan,
laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää
henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.

Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan
säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:

-- Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun _heikkoudessani?_

-- Onko se pahoin?

-- Ei silti. Mutta itse asiassa minä _vihaan_ kyyneleitä.

-- Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!

-- Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen
ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole
ketään kävelijöitä.

-- Ei ole.

-- Tule tänne sitte!

He istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten
silmästä silmään:

-- Miksi sinä itkit?

-- Se on salaisuus.

-- Itkitkö itsesi tähden?

-- En.

-- Muiden?

-- Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni
--.

-- Minä tiedän, Suoma.

-- Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin
kuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on
perhesalaisuus.

-- Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?

-- Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään
maailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin
pieniä kuin täällä.

-- Jätät kaikki -- minutkin?

-- Niin.

-- Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja
ruveta papiksi.

-- Niinkö? Sinäkin olet heikko!

-- Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.

-- Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.

-- Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?

-- Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.

-- Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.

-- Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun
vain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin
tahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin
silloin en seuraisi. Ymmärrätkö?

-- Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?

-- Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.

-- Niin minäkin olen päättänyt, että minä _en_ rupea papiksi. Minä en
tunne Jumalaa...

-- Vai niin.

-- Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen
"jotain". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.

-- Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä
olet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta --

-- Ja seuraan vastakin.

-- No sitte sinä olet "jotain".

-- Ymmärrän. Saanko pyytää --?

Risto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.

-- Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo
valtasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti
ylös ja sanoi vakavasti:

-- Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!

-- Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun
juuri lupauduit minulle?

-- Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen
sinulle pannut, niin sitte, -- mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan
tulla papin rouvaa.

-- Istu nyt kuitenkin tähän!

-- Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.

-- Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.

-- Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.

-- Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.

-- Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.

-- Kylmältä? Voi, elä sano niin!

-- Itkitkö sinä äsken sentähden?

-- Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien
pesä.

-- Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.

-- Niinkö? Suoma kiivastui.

-- Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?

-- Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee
alaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee -- perikato.

-- Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.

Suoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.

-- Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten
tukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen
kannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa
koulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.

-- Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina,
mutta ne ovat toisellaisia paloja.

-- Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?

-- Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja,
suurempia kuin sinulla?

-- Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan
viattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi
sitte suret?

-- Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!

-- Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla
laivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan
onnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan
lakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee
surullinen mieli, niin muistelet minua --.

-- Huh! Oletko sinä noin itserakas?

-- Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?

-- Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen
kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.

-- Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon --.

-- Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko
olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten
mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien
olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain
olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille!
Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin
sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko
oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole
luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla
Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin
osaa-ottavasti --.

Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta
pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:

-- Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta
silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen
sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä
punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta
kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät
kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi
rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen
lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea
maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!

-- Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle
sinä olet todistanut?

-- Omalle itselleni!

-- Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?

-- Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta
konttoripäällikkönä.

-- Tiedänhän minä sen.

-- Tunnet myös nuoren Köllerin?

-- Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.

-- Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa
erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken
muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi
uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt
on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on
levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut
kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni
ne kaikki takaisin Kölleriin.

-- Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut --

-- Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle
vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että
minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies.
Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen
vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin
minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän
kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani
isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään
kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän
kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on
haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä
kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni
johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka
sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy
häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se
tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei
rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä
hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian
heikko.

-- Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan,
köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?

Ristolle tulivat vedet silmiin.

-- Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.

-- Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit
ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin
ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. --

-- Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden
en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa
muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä
mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta
ja on parantumaton hullu.

-- Sehän on hirveää!

-- Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla
puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen
sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä
aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on
ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois,
kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee
tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja
voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin
täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.

-- Huomenna sinä lähdet?

-- Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan
tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen
hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut
kuin me kaksi.

-- Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia
otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen.
Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle
nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan
huomaa, lausui Risto.

-- Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä.
Se voisi herättää huomiota.

Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden
puristus ja silmät kyynelettöminä -- niin he erosivat. Suoma lähti,
mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen
viimeiseksi lahjaksi.

Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston
ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja
häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen
syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne!
Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan
vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme
rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään
mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli
Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle,
kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli
nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja...

Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä
ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä
kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja
hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa.
Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen
suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se
jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin
laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui
kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski
kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta...

Ja huomenna olisi Suoma jo menossa pois... pois...

Tällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi
näyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että
hän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa
tutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se
paluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki
saavutettu...

Nyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset
kahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa,
jokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan
toiveiden suurta tulevaisuutta.



VIII.


Kapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja
tuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. "Muffa"
taas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä
pyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen
rehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.

Mutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän
kieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin
tekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan
äitikään sitä häneltä tahdo.

Nyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha
koti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin,
kun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla
merimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä
kymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan
piirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat
kymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto
marssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat
markkaa.

"Muffa" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui
pääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.

       *       *       *       *       *

Juna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin
tuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran
muassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian
valkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän
ajoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos.
Siinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja
hiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy
olla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala
hupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa
hän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon
kotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja
säädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä
ajatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.

Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke
Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten
naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari
kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta.
Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan
puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin
lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä
nuori mies.

Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla.
Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi
hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä
monellaista läpi puiston.

-- Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.

-- Olenhan minä.

-- Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan
istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.

-- Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.

-- Sano sitte heti!

-- Missä sinä asut?

Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:

-- Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta,
kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä
osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä
minun asuntoni tiedolla teet?

-- Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.

-- Sinäkö? Elä nyt!

-- Etkö ota?

-- Et sinä pääse.

-- Et ota?

-- Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".

-- Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat --
onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.

-- Ei -- paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman
höyryt.

-- Sinä et siis suosi asuntoasi?

-- Mutta hyvä se on ilmaiseksi.

-- Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?

-- Niin.

-- Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.

-- Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.

-- Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.

Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se
niin poikkipuoleista.

-- Suostuthan sinä?

-- Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!

Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon
laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä.
Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten
nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin
merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa.
Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa.
Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla
osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat
siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja
kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan
antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti
itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin
harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista
ylioppilaista ensimmäisiä.

Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui
kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui
kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään
yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen
näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin -- Suoma!
Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin,
mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta
piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.

Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla
haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän
levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän
kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa
keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden
voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima.
Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren
kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa
sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun
lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti
hänen -- heidän -- esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi -- hän nauroi --
äiti nauroi -- kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja
sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta
kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset.
Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena
meni lyseoon pyrkimään...

Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta
syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken
puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota
jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä
rikoshistorioita...

Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta
illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi
Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen
kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että
nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.



IX.


Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut
lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli
siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut
niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa
puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi
jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin
yksitoikkoinen taival.

Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät
eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa
miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea,
pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta.
Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia
poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi
koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi
sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat
ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan
lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä
ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia,
onnellisia: heillä oli joulu.

Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta,
ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja
iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun
toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin,
niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman
kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi
Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi
kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain
arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.

Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja
viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi
nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi
se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut
huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä
mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin
pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä
kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se
häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin
vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö
nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja
hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu
poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän
suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa
kaikkien yksinäisten kuohuton malja!

    "Nauti, nauti nuorena;
    sydän jähtyy vanhana!"

Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy
oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla,
että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä,
milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään
jouluaattoa.

Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä
on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain
yksin seuraton ja lemmetön.

Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa
päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä,
kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat
ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää
Espanjan viiniä.

Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti
hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan
illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat
lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit.
Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja
toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa,
miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja
hoivaamana?

Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti
kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle
valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa
juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti
sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja
koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi
jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti
samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän
hyräili:

    "Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
    ken hullu siis huolista huolisikaan!"

Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan
seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat
jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän
mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa
ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.

Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin
rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja
joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne
olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa
verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan
hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes
kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä
yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat
toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan
kasvin kuvulle.

Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan
huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja
maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla
tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa
oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista
juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen
viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita
nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.

Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja
sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne
lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen.
Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman
kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten
komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä
ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen
luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies.
Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen
ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät
kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista
pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa
kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.

-- Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin
viinilasinsa.

-- Paremmin nuori. Toista vuotta.

-- Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et
ole mennyt kotiisi?

-- Niin olen.

-- Olet varmaan juristi?

-- Olen.

-- Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli
Kotisaari.

-- Oletko sinäkin juristi?

-- Olen.

-- Tutkinnot jo suorittanut?

-- Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että
on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla
oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan,
että on mennyt aikaa turhaan.

-- Vai semmoisia vastoinkäymisiä?

-- Niin -- noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.

-- Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.

-- Niin ovat.

-- Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.

Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa
hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen.
Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.

-- Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat
raha-asiat tällä kerralla.

Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle
illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla
ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.

-- Tilataanpa vain?

-- Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti
Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.

Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen
onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan
hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen
tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu
ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On
nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei
antanut itselleen kahdesti tarjota.

He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin
tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki.
Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt
hovioikeuteen ja varatuomariksi.

-- Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?

-- Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa
reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on
nuori leski täällä pääkaupungissa.

Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika
kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies
on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.

Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän
oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja
nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti
sulki kapakan.

Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen
ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa
kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin
kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen
miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha
ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti
tanssivat. Oo -- tämä oli hauskaa!

Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja
kuiskutti Riston korvaan:

-- Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö
huomaa tytöstä?

Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle
korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän
salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston
pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja
kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista
ja ilettävää.



X.


    New York 1 p:nä tammik. 18--.

    Kelpo Ristoni!

    Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme
    jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman
    kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva
    parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä
    erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin
    pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut
    maksavansa matkakustannukset -- huomaat, että isä noudattaa
    ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu
    ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen
    ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä
    suuressa lännessä. Niin -- me tulimme tänne suureen pesään,
    jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne
    saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät
    laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli
    vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se
    ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat
    merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona
    oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla
    höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen
    mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme
    riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus
    hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen.
    Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä
    ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se
    on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset
    eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle
    niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa
    kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä
    kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan!
    Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua.
    Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla
    kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!

    Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä
    maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa
    määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta.
    Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä
    kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja
    siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen
    kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin
    kotimaassa!

    Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset
    täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa
    olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa.
    Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet
    ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa
    pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin
    viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa --!

    Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian
    vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut
    suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä
    Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta
    täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja
    lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan
    sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on
    ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut
    äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat
    täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun
    tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta!
    Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin
    olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan
    keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On
    täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen
    tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä.
    Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa,
    mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että
    ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden
    ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on
    osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on
    monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari
    on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa.
    Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin...

    Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön
    kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut
    itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli
    on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin?
    Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni
    -- luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken
    lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa
    ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja
    hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut
    hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia
    tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on
    tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman
    onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu --
    ketä, arvaa!

    Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne
    huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen
    prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen
    täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.

                                                   Suomasi.

    -- -- --

    Helsingissä 1 p:nä helmik. 18--.

    Sulo Suomani!

    Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin
    viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni
    on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan
    nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se
    kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu
    alas -- minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman
    muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä
    tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi
    virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin
    vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja
    kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala
    tuttuna -- sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin
    läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja
    kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin
    opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on
    minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan
    itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin
    kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot
    ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun
    lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin
    kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän
    työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät
    päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi
    sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina
    enemmän sisäänpäin -- jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni
    -- ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi
    voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun
    kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon,
    että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa
    osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos
    enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä
    Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki
    kielletty --, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma
    pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa
    kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä
    voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku
    sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota
    pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani
    aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He
    tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin
    saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat
    heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että
    kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin
    takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä,
    puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun
    kauvas, olemattomiin.

    Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää.
    Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon
    toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä
    vastaiseksi.

    Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä
    ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei
    minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on
    kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista
    kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta
    merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen
    niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla
    hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.

    Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen
    ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki
    yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!

                                                Ristosi

    -- -- --

    Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18--.

    Risto-parka!

    Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen
    lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa
    sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen
    alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta
    lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien
    seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas.
    Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä
    katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin
    tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.

    Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin
    morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari
    ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen
    hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan:
    mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet
    parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä
    tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut.
    Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin
    parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli
    seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä
    olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan
    se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä
    minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä
    se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti
    siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On
    Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä
    paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa
    kuuluu se olevan tavallinen.

    Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella
    itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle
    puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen
    keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte
    tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole
    seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan,
    vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua
    ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä
    kestää.

    Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään.
    Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä.
    Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain
    satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja
    sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika
    meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa
    itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen
    pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä
    ja toiselta puolelta.

    Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme
    lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole
    voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta
    kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan
    haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani
    sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se
    ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.

    Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se
    sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt!
    Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin,
    niin vie minulta sille äänetön tervehdys!

                                                  Suomasi.

    -- -- --

    Turussa kesäk. 15 p:nä 18--.

    Armas Suoma!

    Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä
    sanomalehtimiehenä -- kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja
    raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä
    ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti.
    Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen
    sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa.
    Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään
    erinomaisesti.

    Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää
    jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon
    muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan
    suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa
    olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa
    vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin
    tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä
    voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo
    kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella
    kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa
    oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja
    sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä
    monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen
    tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää
    ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä
    viileät puistot -- kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein
    jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen.
    Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta
    puolilta tiheä saaristo.

    Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille
    anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä
    kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin
    syksyllä.

                                                Ristosi

    -- -- --

    Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18--.

    Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin
    niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli,
    kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut
    pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas,
    joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi
    tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista
    hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on
    ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on
    täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä
    isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän
    kuuntelee ja -- itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen
    tunnelman ja minä muistan -- sinua. Voiko ihmisellä olla niin
    vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa:
    unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä
    apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä
    erillään väkijuomista.

    Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein
    onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana
    itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon
    luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa
    ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on
    onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä
    _hyödyttämällä_ muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen
    itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani
    näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän
    taloudellinen asema heikkonee --.

    Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni
    hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja
    ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas
    leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana
    kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi
    isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä --. Minä
    olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti
    jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta
    usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan
    minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä
    esimerkillä.

                                                   Suomasi.



XI.


Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan.
Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä
laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili
askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten
yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät
vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja
laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa
vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa.
Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli
niin vanhaa tuttua.

Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen
aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima,
joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi
ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti
louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas
loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä
menossa... Suoman luokse.

Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän
tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista
ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä
olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli
rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut
verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä
Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään.
Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan
poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi
kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta
sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle
lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.

Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin
aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja
hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli
aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja.
Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin _hänen_ kirjoittamat,
vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto
muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt,
niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi
tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin
kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman
rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja
olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja
ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla
puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa,
että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.

Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden
testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä
silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli
hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren
apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut
kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin
pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin,
jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä
suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä,
missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on
lunastus ja vapautus!"

Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli
oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää
jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa
kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi.
Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan
ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita
ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan.
Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie
miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut
siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina
tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista
oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään
tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja
polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä
oli yhtenäinen keskusteluaine.

Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille
päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan
ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen
avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja
iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.

Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta
ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan.
Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan
kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel -- kyttyräselkäinen raukka
verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen -- oli tässä yhtenä
päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa
kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on
alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan
hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään
eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole
koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka
päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään.
Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä
koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa
sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen
niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran
kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen
ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää
hän elämiseksi.

"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt
on hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei
yli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on
kaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti
elänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että
hän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen
elämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja
niin hänestä on tullut -- piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se
tietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain
hieno aate! -- -- -- Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että
hän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli
hänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen
ajatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta
vihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä
tavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä.
Kyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa
-- -- ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan -- -- --. Mutta se
on varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko
sielustaan ja erehtyi -- -- --.

"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi
nälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta,
joka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen.
En tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki
hänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän
nälistyy kuoliaaksi herransa -- tuon ajatuksen -- haudalla."

Ristoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa
pitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte
asettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan
itseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta
olennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus
lähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan
sankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas... Ehkä hänkin vain
luulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana...

Hirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla
nyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle
penkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä
joku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän
huomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen
klovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva,
ehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren
suolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!

Risto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän
tervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä
edessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut
koskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.

Aluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan "Ahkeraan". Björkqvistin
punainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni
käsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä
kovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi
päivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.

Seuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen
-- Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen
koulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja
jonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on
häviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.
Itse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli
kehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen
koulunsa opettajaksi.

Kirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi
loppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella
voimalla Riston kohmettunutta sydäntä: "Minut tyydytät sellaisenakin
kuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä
olen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään
olen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin."

-- -- -- Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen
häntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko
maan päällä! Sinne! Sinne!

Risto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset
olivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle -- ja
sitte -- Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän
heitti lakkinsa kattoon ja huusi "hurraa" moneen kertaan. Juoksi
Björkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan.
Mutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New
Yorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä
virkistyä kaikista kotimaan tuskista.



XII.


Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti
ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä
tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen
"Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka
päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa,
mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto
jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän
kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa
merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut
niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta
ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos
missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta,
tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti
ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan
ikäväksi.

Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti
sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä.
Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä
jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään
testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti
sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui
hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa
ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni.
Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä,
hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa...

... Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut
vain lyhyesti äidilleen... "Koska omaiset ovat hyljänneet minut,
niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en
minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on
tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin
nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen
omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma
Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän
lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai
kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää
kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule,
jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella
maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä
ja kylmiä, saanen lähettää periltä..." Sellainen se oli ollut se kirje,
niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen... Millä äiti oli sellaisen
kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti
tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan
ahtaan kajuutan lattiaa.

Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan
kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti,
mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo
tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen
kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut
tasapinnassa itse katon kanssa.

... Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä
jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo
kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä
siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo
alkanut... muisteli Risto kävellessään.

Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun,
mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.

... Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin
tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan
hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen
kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa... myöhäseen
illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa
äidin kanssa... Voi jos äiti kuolisi... siellä kotona nyt hänen poissa
ollessaan...!

Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja.
Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka
toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto
avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle
vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne
miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:

-- Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!

Risto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.

-- Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi
raa'asti perämies.

Risto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta
tavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä.
Sieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.

-- Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja
mietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi
tarpeen.

Kuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi
huomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla
lamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.

-- Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.

Risto ei tiennyt, miten olisi vastannut.

-- Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.

-- Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei
matkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei
saamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni
lopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.

Risto tunsi melkein häpeävänsä.

-- Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden
paremman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja
kaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.

-- Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta
kuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö
koskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen
ihmisen kauhea olla.

Risto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä
huomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan,
sitä vähemmän nyt.

Taas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen
putoamisesta siihen.

-- Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa
te, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni
mennessään.

Risto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen
korvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä
häntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa
hänkin tulla ulos...

Risto lähti kapteenin jälkeen.

-- Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään
vastata.

-- Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin
tekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla
päivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.

Risto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut.
Hän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli
ulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä,
että hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä
miehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi
Risto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi
iltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa
pääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa,
oli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille
laivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään
hän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle
merikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut "amo" verbiä
lyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa
Ristolle ja näytti tavalla, että tuntui.

Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet,
joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten
koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi
pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se
katkennut.

Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:

-- Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?

-- Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy,
puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.

-- Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä
laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston
mielialoja.

Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka
jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.

Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko
taivas yhtenä jyrinänä.

-- Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle.
Ja nyt seurasi Risto jälessä.

-- Tuletteko tekin?

-- Tulen.

-- Nyt näette sitte meren silmästä silmään.

Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista
siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin
olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa,
toisten ylimielistä rohkeutta.

Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston
huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.

-- Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.

Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää
olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden
muassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten
toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän
melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä
ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan
kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi
viskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi
tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu
kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan
sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi
ja Risto palasi alas muiden muassa.

Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo
tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa
ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan
Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:

-- Poika näkyy silti perineen isänsä verta.

Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen
jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä
kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain
itki...

Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset.
Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä
äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas
rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt
soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä
Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön
ja kidutti häntä.

Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana.
Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä
oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään.
Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä
hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut.
Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka
kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa.
Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen -- sen hän kyllä tiesi -- ja
siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota
sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan
syyttäjän soimaukset.

Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan
kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen
ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi
kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen
Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi
ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen
mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä
rakasti, joka häntä _ihaili_.

Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se
laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki
hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke
oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden
alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä
joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa
olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset
uiskentelivat useinkin niissä.

Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi,
elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia
luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä
lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa
hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki
mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen
povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.

Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä
kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei
hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna
niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista
tarvittavaa kajuutasta.



XIII.


-- Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio
mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa
heidän syödessään päivällistä.

Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin
itselleen ja kulautti kurkkuunsa.

-- Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta
siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. -- Antakaapa
minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?

-- Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä
yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä
ja vielä sittenkin vettä.

-- Niin -- meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä
tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.

-- Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?

-- No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä -- täällä tehdään sitä
silloin kuin sopii.

-- Täällä tuota vasta saisikin nukkua.

-- Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te -- suokaa anteeksi, minä
sanon leikillä.

Tuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen
_tässä_ elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota
toisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän
hyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään
arvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti
kotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.

-- Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa
sairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti
viinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.

-- Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä
itsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika
maihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä
perämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin
kuoleman ruttoa.

-- Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa
lasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies
humaltuu, puolusteli Risto.

-- Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä
penniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä
on kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin
porvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti
saa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo
kolmatta ryyppyä itselleen laitteli.

-- Mutta merimies hän on mainio.

-- Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän
muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.

Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään.
Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi --
hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään,
että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen
pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään
tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.

Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain
pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu.
Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin
ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta
miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.

Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa
pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti
väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi,
juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin
tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan
meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?

Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi.
Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään
paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.

Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon,
sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo
nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat
ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein
lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli
muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka
huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka,
joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon
raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut
hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut.
Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi
Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran
pelastanut hänen henkensä.

Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.

-- Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään
pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta
ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt!
Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.

Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.

-- Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?

Kapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan,
jonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan
huudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi
niiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he
lähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel,
jonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään
olisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen
erityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä
haisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt
istuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.

-- Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa
paholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa,
sieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia
ja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho
vuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan
isolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun
hänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.

Risto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: "Sillä
jos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että
Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä
sydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me
autuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen
päällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen
ja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein
kohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä
avuksensa huutaa, tulee autuaaksi."

Risto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän
raivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi
Jumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen
huuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin
myrkkyhappo terveen ilman.

-- Lukekaa lisää, pyysi sairas.

-- Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän
istui kädet ristissä polvillaan.

Risto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys,
sillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni
hytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan
sana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin
ovelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni
lukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää
arvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se
oli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman
voimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla
olevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on
ihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti
lukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen
silmästä.

Yrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut
poistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän
ihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä
tuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen
sijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se
uskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta
synninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!

Ristoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas
ei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan
kattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte
silmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua.
Kasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt
katsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka
odotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.

Jo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin
sielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle
historioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt,
juonut...

Risto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.

-- ... ja... ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta... Nyt
hän kuolee... mutta saako hän anteeksi syntinsä...?

Risto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko
hytistä.

-- Niin... en... minä... saa... anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.

Nyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä
ruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui...

-- Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon
vaikeroimisen.

Kiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän
pakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan,
äänekkääseen itkuun.

Siellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni
sitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että
Yrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto
uskaltanut kysyä.

Ei tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy.
Laivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen,
mutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät
huolineet ruuasta.

Olisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui
hänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän
ollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus
vainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan
rasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä
pitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi
arvattavasti ennenkuin auringon noustessa.

Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla,
mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä
seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään
ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan,
jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin
hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan
kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes
nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen
hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin
kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja
sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin...

Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien
saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi
häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti
kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa
tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.

Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa
paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä
pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen
sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja
kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää
hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta
kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen
korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi
kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki
oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää
hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän
huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle...

Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella
silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle
merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja
asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti
häntä.

Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun
käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa
mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän
kuin unissaan. Hänen piti olla pappina -- _vastoin tahtoaan_.

Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja
puhui vähän.



XIV.


Oli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin
hotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä
oli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli
pudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän
antanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa
suuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi
avaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana
päivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa
määrään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli
häntä niin hirveästi rasittanut.

Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan
kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se
pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa
oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla
olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen
huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko.
Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä
pimeällä Atlantilla.

Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät
olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen
loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä
parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno
värisy karsi selkärankaa?

Hän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku
vieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä
ja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön
ja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi
vettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään
varten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen
kasvoilleen...

Kuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli.
Ripeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän
ääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri
huoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja
vähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän
tuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina
väliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin,
ett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.

Lopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona.
Siellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja
väkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili,
iloitsi ja riemuitsi.

Tuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä
tehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen.
Hän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina
merellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin
verrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.

Ja mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä
opetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista
hänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän
ollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään
uusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi
tytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä
selvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä
se nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin
vakuuttavana se iskeytyi mieleen.

Nyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.

Taas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne
vähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui
tuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa,
jossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta
ole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle,
sillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun
jonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.

Ensimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto
takaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset
hyvästit.



XV.


Risto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa
matkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen
ja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen
kuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun
näkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa
kotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein
lämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän
oli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä.
Ja kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli
surrut ja kärsinyt.

Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa
hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti
Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti
vakuuttautua, että niin oli.

Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään
Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät
Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita.
Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan.
Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla
noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan
käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin
seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman
hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen
on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille;
mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön
pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet
vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja
oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin
kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun
venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin
huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.

Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan
ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan
hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi
mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli
suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt
merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.

Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle
nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto
oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin
tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan
tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan
maljan lopettaen sen säkeillä:

    "Laer mig at blive en Mand,
    haardt proevede Hav!
    Laer mig at kaempe utraettet som Du,
    laer mig at blive Dig lig,
    dybtrullende Hav!"

Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista
merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen
täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja
hän puhui melkein näin:

-- Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani,
että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan
heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, -- yhtä
vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä,
jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.

Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä
ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen
korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti
hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle
lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta
päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman
viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös
silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina
väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta,
Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka
ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?

Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista
toveriensa laulavan:

    On tyyni nyt, yön hellä henki
    se povellensa painaa maan;
    nyt vait'on lehdon lintunenkin
    se oksalleen käy nukkumaan.

    On tyyni nyt, jo rantamilla
    käy tuuli uupuen levolleen,
    pää kaino vaipuu kukkasilla,
    ne uinahtavat rukoillen.

    On tyyni nyt, niin kutsuvasti
    nuo tähdet taivaan välkähtää;
    oi rauhallisna ollos rinta,
    sa kohta saat myös levähtää!

Laulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:

-- Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.

Hän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään.
Ja hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman
itsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän
ennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se,
mikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa
vastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi
voinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden --, mutta kaiken tuon hän jo
karisti pois haaveina.

Mutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä
kohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan
tule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä
kovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei
ole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät
kunnolla täyttämään sen, mikä on _sattunut_ heidän kohdalleen. Ja pieni
olisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon
jatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän
vielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.

Mutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa --.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma
odottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: "Äitisi kuollut kolme päivää
sitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa."

Riston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin,
pyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän
virkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja
ruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen
sohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä
veitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen
minuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi
rautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan
järjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian
oli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle.
Itse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä
oli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto
kulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää
voimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.

Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään
päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan
tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti
viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten
korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna
vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti
jotain surumielistä.

Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten
risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti
valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla.
Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina
kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on
vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin
natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle,
kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta.
Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu
säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät
olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä...!

-- Huu -- vii -- vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.

Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää
hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta
vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä
pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä,
ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä
syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa
Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin
se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan
rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa,
samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä
suoloja kotiin rantamakasiinista.

Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota
itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi
asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi.
Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.

Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt
tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut
tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen
aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen
lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet
ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet
istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä
ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja
merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola
eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli
napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän
oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin
itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä
maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti
viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.

Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa
kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti.
Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla.
Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle
kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan.
Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.

Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi
ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi
lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli
joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä
oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään
sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain
kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.

-- Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti
hengästyneenä tuolille.

Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta
puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.

-- Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi
syvältä henkeä, jotta peitto eli.

-- Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.

-- Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.

-- Oliko se vihainen minulle?

-- Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti
kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi
sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin
lähtö?

Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä
Ristosta.

-- Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty
verikin. Mutta missä äidin ruumis on...?

-- Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun
laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne --
kuka hänet sitte minut haudanneekin...

Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin
olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi
kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä
oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi
otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.

Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän
rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen
mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli
pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti.
-- -- --

       *       *       *       *       *

Muutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain
seuraavan: "Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain
_puoliluonne_..."

Risto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin
toinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Puoli-luonne - Kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.