Title: Eye Service and Love Service
Author: Anonymous
Language: English
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eye Service and Love Service" ***


SAVON SALOILLA

Kuvauksia ja muistelmia

Kirj.

LAURI SOINI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1896.



SISÄLLYS:

Lähdemäen veljekset.
Kuuna myötiin.
Yhtiö.
Pekka.
Maailmaan.
Siitä tuli sittenkin sovinto.
Laskiainen.
Olikohan siinä jotakin.
Hän uinuu tuolla.
Tarina hevosen varsasta.
Kevään korvalla.
Uusi ystävä.
Piippuni.
Rökkilän vaari.
Autiolla.
Jaakko Jyryläinen.
"Numero 34 Salonen".
"Noh, noh!"



Lähdemäen veljekset.


Lähdemäen vanha isäntä oli kuollut jo monta monituista vuotta sitten.
Se sama ukko, joka oli noin kaksitoistavuotisen pojan korkuinen, eikä
varreltaankaan paljoa vantterampi. Mutta se ukko olikin ollut ihan
puhtaasta teräksestä. Oli ollut vain mökin poika alkujaan ja itse
tehnyt talon kylmään metsään. Seinätkin oli laatinut semmoiseksi, kuin
ne nytkin seisoivat Lähdemäen harjanteella, suurten, mykeväin peltojen
piirittämänä.

Pettua oli syönyt, ja petun syötyään kyntänyt ja raatanut. Itse kertoi
hän siitä monta kertaa vanhoilla päivillään, tuvan lattialla kävellä
kääkertäen.

Se oli ollut teräksestä se ukko ja oli teräksestä kuolemaansa asti.
Kuoltuaankin sanoi vielä yli orren hyppäävänsä ja käyvänsä toisen
veljensä, yhtä teräksisen Mäkiahon ukon, luona viinoilla hautaan
mennessään.

Mutta hän ei hypännyt yli orren eikä käynyt viinoillakaan Mäkiahossa.
Täytyi mennä vain pihan lävitse, kun oma poikansa oli kirstun kannella
istumassa...

Hallavahapsinen vanha emäntä jäi taloon jälelle ja kaksi poikaa taloa
hoitamaan. Pojat tekivät työtä toimella ja sovinnolla, tekivät yhtä
täsmällisesti kuin isäkin. Joskus yrittivät riitautua, mutta äitivanhan
tähden eivät ilenneet.

Mutta sitten heitti keikaa äitikin ja toinen veljeksistä istui hautaan
mennessä hänen kirstunsa kannella.

Sitten jäivät veljekset kahden kesken. He elivät sovinnolla. Tuntui
kuin äidin lempeä henki olisi ollut vihanpuuskia tyrryttämässä.

Sitten he läksivät kosimaan. Kosivat kilvan ja toivat kilvalla taloon
kaksi emäntää.

Emännät hoitivat kotiaskareita ja miehet menivät raatamaan pelloilleen.

Mutta kerran kun miehet tulivat raatamasta, olivat emännät
riitautuneet. He tahtoivat olla emäntiä toinen ja toinen, eivät
kumpikaan yhdenvertaisia, vaan molemmat etunenässä.

Isännät menivät emäntiä sovittamaan, mutta sovintoa ei syntynyt, riidan
syytä ei ottanut kukaan kannettavakseen ja entisiä riitoja
selvitellessä riitautuivat välit yhä pahemmaksi. Isännätkin
riitautuivat.

He söivät illallisen suutuksissaan ja äänettöminä. Sitten menivät
puhkaen lepoastioihinsa.

Mutta yön aikana he tuumivat vaimoineen uusia tuumia ja huomenna
sanoivat veljekset toisilleen, että he eroavat.

Ja he erosivat. Maat halaistiin kahtia, vanhempi veljes sai Lähdemäen
taloineen ja sulatetuine peltoineen. Nuorempi veljes sai talon rahat ja
osansa irtaimistosta.

Nuorempi veljes läksi rahoineen ja irtaimineen omalle maapalstalleen.
Läksi suutuksissaan, ei tarjonnut työssä kovettunutta kättään veljelle
jäähyväisiksi.

Hän teki metsään toisen kartanon ja sulatti peltoja sen ympärille.
Maahan rytkähtelivät suuret puut ja peltoaukea yhä leveni. Kannot
kohoilivat maasta leveine juurineen ja suuria juurikkakasoja ilmestyi
raadokselle. Nuorempi veli teki itse ja teetti muilla ja työ edistyi
yhtenään.

Mutta sitten rupesivat loppumaan kotitalosta saadut rahat ja pelto ei
ruvennut täyttä viljaa kantamaan.

Vanhemman veljen pellot kasvoivat ja vanhempi veljes söi paksun
rukiisen leivän.

Mutta nuorempi veljes ei tahtonut turvautua vanhemman veljen armoihin.
Hän oli eronnut suutuksissaan ja pysyi suutuksissaan, kävipä sitten
miten kävikin.

Hän meni kylän kauppiaan luo ja otti velaksi. Kylän kauppias antoi
mielellään.

Kun uudestaan loppui vilja, meni hän uudestaan kylän kauppiaan luo
ottamaan velaksi ja kylän kauppias antoi mielellään.

Nuorempi veljes teki niin monia monituisia kertoja... kauvan aikaa.

Mutta sitten kylän kauppias ei antanutkaan enää velaksi. Kuului
tarvitsevan takaisin entisetkin.

Se oli kevättä silloin. Nuorempi veljes kynti peltojaan ja kylvi maahan
viimesen viljansa. Rukiin alku versoi lupaavana ja kevättouvot
rupesivat tekemään samaten.

Mutta muuanna päivänä kun nuorempi veljes kynti pellollaan
juurikkakasain keskellä, näki hän kylän isäntiä menevän taloonsa.
Pitäjään vallesmanni näkyi menevän myös.

Ja ne taloon menijät katsoivat voitonhimoisena lupaavan näköisiä
viljapeltoja. Katsoivatpa isän talosta tuotua ruunaakin, jolla nuorempi
veljes oli kyntämässä.

Talosta alkoi kuulua huutoja ja siellä rupesi paukahtelemaan
vallesmannin vasara, kun kylän kauppias otti pois velkojaan korkoineen.

Nuorempi veljes riisui heponsa ja kävi katsomaan. Hän katsoi, eikä
virkkanut mitään. Leveä leuka vaan tukevasti värähteli ja otsalle
ilmestyi tummia ryppyjä. Emäntä oli kätkeytynyt kammariin.

Pieni poika tuli itkerehellen isän polvia hyväilemään, mutta jäi suu
auki katsomaan, kun isä ei hänestä välittänyt mitään. Irroitti vain
hänet hiljaa itsestään ja äänetönnä katseli hävityksen kauhistusta.

Tavarat alkoivat huveta. Alkoivat mennä puolesta arvosta, mutta isäntä
ei virkkanut mitään. Mitäpä hänellä oli virkkamista.

Tukevasti värähteli vain leveä leuka ja otsalle ilmestyi tummia
ryppyjä.

Silloin ilmestyi vahvaharteinen mies joukon seasta. Se astui
vallesmannin luo käskien lopettaa huutokaupan. Sanoi maksavansa kaiken
velan.

Se oli vanhin veljeksistä.

Nuorempi veljes ei virkkanut mitään, leveä leuka vaan yhä tukevammin
värähteli.

Kylän isännät hajaantuivat ja tavarat jäivät pihalle hajalleen.
Muutamat menijöistä heittivät niihin vielä himokkaita silmäyksiä.

Vanhin veljeksistä luki vallesmannille rahat ja vallesmannikin läksi
tiehensä.

Silloin jäivät veljekset kahden kesken. Nuorempi veljes ei virkkanut
nytkään mitään, mutta leveä leuka vieläkin pyrki värähtelemään ja
kasvoille herahti lämmin vesikarpalo, joka salaa hieraistiin nutun
hihaan.

Toinen ei virkkanut mitään ja toinen ei toiselta odottanutkaan mitään.
He istuivat molemmat kammarissa kahden kesken ja molemmista tuntui niin
hyvältä.

Mutta hiiloksessa porisi mustakylkinen kahvipannu ja nuoremman
veljeksen vaimo hääräili sen ympärillä.

He joivat äänettöminä kahvia pari kuppia mieheen ja sitten erosivat.
Melkein äänettöminä erosivat, mutta, työstä rajaantuneet kädet
puristivat toisiaan jäähyväisiksi ja vanhin veljes muistutti:

-- Käyhän meilläkin, kuu aikasi antaa!

Nuorempi veljes seisoi kauvan pihalla ja katsoi vanhimman veljeksen
jälkeen. Tuntui niin hyvältä nuoremman veljeksen sydämmessä.

Ja rukiin alku versoi lupaavana pelloilla juurikkakasain keskellä.
Kevät-touvot rupesivat tekemään samaten.



Ruuna myötiin.


Aaro löi kuin vimmattu. Tuimasti välähteli kirveen kirkas terä,
vinhakasti lastut puusta kimmahtelivat ja raikkaasti pauke kajahteli
kuusikossa. Pökäleitä katkeilikin suuren kuusen tyvestä toinen toisensa
häntäkoukussa.

Alkoi kumminkin ruveta hakkaajaa hengästyttämään ja hän istahti kuusen
tyvelle lepäämään. Tuntuikin istuminen lumisen kuusikon sisässä niin
rauhoittavalta. Tuuli hiljaa kuusia heilutteli ja niistä pudota
lupsahteli lumi maahan pieninä paloina. Siihen putoili muun lumen
sekaan... sai kumminkin pieniä syvennyksiä hangen pintaan, josta näki
että siihen se oli pudonnut...

Siinä istuessaan ja lumen lupsahtelemista katsellessaan hyräili Aaro
itsekseen jotakin mielilauluaan kuusten huminan sekaan ja unhotti
työnsä kokonaan. Hetkisen perästä se taas muistui mieleen ja Aaro alkoi
pölkkyjä halki paukkiloida. Poissa se nyt tuntui vain olevan jäntevyys
jäsenistä, veltolta tuntui olento ja vastahakoiselta työn tekeminen.

-- Olkoon, -- ajatteli Aaro, heitti kirveen olalleen ja läksi kotia
kohden tallustelemaan.

Isä-Tanu oli aamusella lähtenyt raivioniityltä heinään. Sieltä tultuaan
oli sanonut lähdettävän lahden takaa kiukaakiviä hakemaan.

Jyväpussi otettaisiin mukaan, jonka Aaro saisi viedä myllylle sillä
aikaa, kun isä kiviä päästelee. Niin se oli tuumattu.

Isä-Tanu ei vielä ollut kotiutunut ja odottaissaan Aaro vetäytyi
penkille pitkäkseen. Tuntui niin raajoja raukasevan.

Kohta kumminkin rupesi ruunan tiuvun kilinä Aaron korviin kuulumaan ja
ruuna vetää jupotteli tuvan ikkunan alatse heinähäkkiä, jonka päällä
Tanu näkyi istua kököttävän.

Aaro meni isäänsä vastaan ottamaan. Heitti heiniä hevon eteen, kallisti
rekeä häkkineen heinäladon oveen päin ja pani luokin jalaksen alle
pönkäksi, sitten rupesi häkistä heiniä latoon kantamaan.

Isä kävi tuvassa turkkinsa pois riisumassa ja tuli sitten toveriksi
heinähäkin purkamisessa. Keräili ripeitä maasta heinähäkin kupeelta ja
kantoi ladon perälle. Ladon lattialtakin keräili pois heinän hipenet,
kun Aaro hataruudessaan oli niitä sinne röyhyytellyt.

Kun häkki saatiin tyhjäksi, kaatoi Aaro sen pois reen päältä. Isä
vierytteli sen aitan seinävarteen ja nosti pystyyn sillä aikaa kun Aaro
ajoi aitan eteen ja hilasi rekeen jyväsäkkiä. Isä toi sitten siihen
rautakangin ja puisen lapion.

Molemmat miehet rupesivat rekeen, Aaro jyväsäkin päälle istumaan ja
Tanu polvilleen takapuolelle. Aaro nykäsi ohjaksista ja hepo läksi
verkalleen eteenpäin astuskelemaan.

Lahden takana jäi Tanu pois reestä rautakankineen ja lapioineen. Aaro
nykäsi taas ohjaksista ja hepo läksi verkalleen kävelemään. Mutta kun
he pääsivät tien mutkan taakse vesakon suojaan, nykäsi Aaro ohjaksilla
pari kertaa uudestaan ja hevon täytyi lähteä juosta hölkyttelemään.

Perille päästyään hilasi Aaro jyväsäkin myllyyn ja läksi takasin ajaa
karettelemaan. Aaron jälkeen lyöttäytyi joku hevosmies, jota hän ei
tuntenut. Pulskea ori näkyi olevan aisoissa ja kaksi isännän näköistä
miestä istui reen perässä. Aaro ajatteli itsekseen että ei hän edelle
laskisi, jos pyrkisivätkin. Usutti jo varalta ruunaa, että menisi
kiivaammin ja täytyihän sen hevon juosta hölkytellä, kun suupielistä
ratastimilla nykytettiin.

Isä oli tien varressa odottamassa, että poika osaisi kivien luokse
ajaa. Aaro ajoi tien viereen hevosensa, että jälestä tulijat sivuitse
pääsisivät. Mutta siihen kohdalle ne seisottuivatkin ja reimakasti
hyvää päivää toivottivat. Kättä he pistivät Tanulle ja sitten
Aarollekin siihen yhteen kyytiin.

-- No eikö sitä lähdetä kylään pahan sään pitoon? -- kysyivät vieraat
Tanulta. Juuri silloin olikin paksuilla paloilla alkanut lunta
lupsehtia jykevästä pilven venkaleesta.

-- Kyllä kai täältä näkyy hennovan, myönsi Tanu. -- Tulee semmoisia
lumilepereitä, kuin vanhoja akkoja rukkineen.

-- Niin --, sanoi toinen vieraista, -- me lähdettiin nyt uudestaan
siitä hevoskaupasta tuumimaan. Olihan siitä jo siellä kotona puhetta.
-- Mutta lähdetäänhän nyt... täällä ei viihdy itse vietäväkään!

Aaro käänsi taas heponsa tielle ja läksi alamäkeä Lappalan taloa kohden
ajamaan. Hän arveli yksinään, että ei vieraita edelle laskisi, jos ne
pyrsivätkin... nykytti jo varalta ohjaksista.

Isä siinä ajaessa kertoi, että hän oli viikolla kaupungissa käydessään
syöttänyt hevostaan Peltolan talossa ja sanoi sen isännän olevan toisen
vieraista. Silloin oli jo hevoskauppaa hierottu, vaan ei se ollut
syntynyt. Aaro arveli isälle, että ei alenneta hintaa siitä, mitä isä
silloin oli tahtonut... kyllä ostavat silläkin, koska kerran ovat tänne
asti jälestä ajaneet.

-- Eikä alenneta...

Taloon tultiin, kujaan ajettiin. Ostaja tarkasteli vielä hevosta ja
sitten mentiin tupaan kaupan hierontaan. Tiukalle tingittiin, markan
pari ostajat kerrallaan kohottivat, kunnes ei ollut riitarahaa kun
kymmenen markkaa. Sitten eivät sanoneet enää lisäävänsä.

-- Eihän tuo nyt mihinkään kuulu kymmenen markkaa, -- sanoivat ostajat.

-- Eipä kyllä teidän varoissa, -- myönsi Aaro.

Tingittiin ja hikoiltiin, mutta mihinkään ei muututtu.

-- Alennetaan pari markkaa, eihän tuosta mitään näy tulevan, -- rohkeni
Aaro omasta päästään sanoa. Isä katsoi vihaisasti Aaroon, mutta ei
virkkanut mitään.

Väiteltiin vielä. Isäkin alensi kolmisen markkaa ja sanoi sen olevan
viimesen hinnan. Toiset eivät sanoneet enää lisäävänsä ja siksi
ruvettiin eroamaan. Kättä lyöden heittivät Tanu ja Aaro jäähyväiset
vieraille ja läksivät ovea kohti lipumaan. Tanu hykkäili yksinään, että
jos vielä olisi joku markka alentaa, kun tässä on niin tiukka rahasta.
Ei kuitenkaan mitään virkkanut, aukasi jo oven ulos mennäkseen.

- Tuossa käsi, -- ehätti silloin ostaja sanomaan. -- Enhän minä nyt ole
mikään kitunaskali! Sen saatte, mitä tahdotte!

Tanu kääntyi ja kättä lyötiin. Ostaja luki rahat ja Tanun, rahamiehen,
oli pidettävä harjakaiset.

Mentiin ulos ruunaa katsomaan. Siellä se seisoi kujassa, talon
Janne-poika oli sille antanut heiniäkin pureksittavaksi, Tanu osotti
luo mennessään hevolle kättään ja rupatteli:

-- Poku, poku! Pokuko se on?

Ja Poku kohotti päätään, pörhisteli korviaan ja silmäinsä valkuaisia
iloissaan vilautteli. Huuletkin niin hyvillään höpläkehtelivät ja
niiden välistä kuului hiljainen:

-- Höp, höp, höp...

Tanu ymmärsi selvään, että hepo ilmotteli iloaan kun oli saanut hyviä
heiniä syödäkseen. Hepo oli vähän aikaa purematta, ikäänkuin
kuullostaen, mitä hänelle virketaan. Sitten otti taas heiniä suuhunsa
ja alkoi purra raksutella.

Tanun ruumista silloin niin kylmästi karmasi, kuin häneen olisi raju
pohjatuulen puuska puhaltanut... ruumista tuntui oikein värisyttävän.
Nyt hän ymmärsi, että tuommonen hevonen se veti vertoja paraimmallekin
ystävälle ja nytkö siitä oli erottava!... Ja melkein kuin viettelemällä
ne sen olivat ottaneet, Tanun mielestä. Tinkivät niin viimeseen
veripisaraan, vaikka siitä tuommosesta olisi kannattanut antaa puolta
enemmän, kuin hän oli tahtonut alkujaankaan. -- Ei voinut Tanu mennä
enää hepoa kaulallekaan taputtamaan... tuntui kun se olisi häneltä
väkivallalla otettu omaisuus, johon hän ei saanut enää koskettaa.
Äänetön oli Tanu harjaiskahvia juodessa, vaikka muut hauskoja juttuja
laskettelivat.

Sitten läksivät hevosen ostajat. Toinen isännistä istui oriinsa rekeen
ja Peltolan isäntä läksi ruunalla ajamaan. Ohjaksista hän ensin
kiskasi, mutta kun ruuna ei siitä niin kiprakasti lähtenyt, niin
ohjasperillä kyleksille sivallutti. Silloin hepo päänsä pystyyn
teristi, painautui matalaksi ja läksi nelistämään minkä kavioista
kerkesi... ei ollut tottunut lyöntiä saamaan, muuten kun joskus
vallattomia kepposia tehtyään.

Tanun ruumista taasen kummasti karmasi ja kasvot mustanpuuhkeiksi
lävähtivät. Hänen jäntereensä värähtelivät ja kädet nyrkkiin
puristuivat.

-- Voi turkanen! -- -- Semmoinen lause viimein ukon huulilta
sujahti. -- --

Peräsukaa siitä miehet läksivät kotimökkiään kohden tallustelemaan.
Aaro tahtoi vähän jätättää Tanua, kun vanha mies ei niin ripsakasti
päässyt eeltämään. -- Jalkamiehiksi he olivat nyt joutuneet, vaikka
äsken ajoivat hevosella.

Aaro jätätti isänsä ihan näkymättömiin ja joutui ensiksi kotiin. Äiti
istui siellä villoja kartaten tuvan peräpenkillä ja oli "koko maailmaa"
itsekseen hyräillyt. Oli jotain erinäistä Aarossa huomaavinaan ja sanoi
ikään kuin leikillään:

-- Kauvanpa siellä viivyttiin.

-- Kauvan, -- ynähti Aaro pitkäveteisesti.

Äiti katsoi ikkunasta pihalle. Katsoi saunan eteen, katsoi tallin...
katsoi pihan yli yleensä.

-- Mihinkäs ruuna jäi?

-- Ruuna kuoli...

-- Ole vohuimatta! -- epäili äiti.

Aaro oli vähän aikaa ääneti, sitten sanoi hän harvasteeseen:

-- _Ruuna myötiin_.

-- Todellako?

-- Ihan.

Äiti kyseli ja Aaro selitti asian juurta jaksain. Jo uskoi äitikin
asian todeksi. Hänen kasvonsa rupesivat punettumaan ja näytti siltä,
kun olisi pala hänen rintaansa juuttunut. Ensin hipasi hän salasin
puolin silmäänsä huivin nurkalla, mutta sitten täytyi lähteä kiireesti
ulos puikkimaan.

Tuokion perästä kun hän taas tuli tupaan, olivat hänen silmänsä
punaiset ja vesikierteillä. Ääneti istui penkille ja hipasi taas huivin
nurkalla silmäänsä...

-- Vai myötiin ruuna! Ja minä kun sitä syöttelin ja hyväilin kun
lastani ikään... ja kun se oli vielä niin hyvä ja viisas, osasi
ilmottaa kuin ihminen mielialansa... Itken pokuani ikäni aikani!

Ja kyyneleet ne taas tulvana herahtivat, isot lämpimät kyyneleet. Aaroa
pyrki tuo itkeminen naurattamaan, vaikka ikäväksi se itsellekin
yllätti... ei hän toki kuitenkaan noin vähämielinen...

-- Hupsu... nauroi Aaro äidille. Nauruun se jo rupesi äidinkin suuta
vetämään ja hän pyhki silmistään pois viimesiä kyyneleitä... Taisi se
sittenkin olla hupsua yhden hevosen tähden tuommonen, mutta kyllä se
toisekseen semmonen eläin kannatti itkeäkin.

Tanukin tuli kotiin. Ei ollut ilonen miehen mieli, vihaisia katseita
hän silmistään sirotteli. Rukkasensa pani naulaan ja turkki päällä
penkille istahti.

Oltiin hetkinen ääneti, äiti uskalsi viimein arasti virkahtaa:

-- Huokeasta möitten ruunan.

-- Niinpä meni, -- huoahti Tanu. Heitti vihasenlaisen silmäyksen
Aaroon, oli ajatuksissaan hetken, mutta sitten nousi seisalleen ja
käveli kiihkeästi lattialla edestakasin.

-- On sitä miehellä tuota miehuutta, -- alotti Tanu siinä kävellessään.
-- Ensin niin varmasti esitti, ettei enää hintaa alenneta, mutta sitten
alkaa kuitenkin helpotella... Ei se olisi ollut suuri koko
vaatimuskaan.

-- Helpotittehan tuota itsekin, -- koetti Aaro puolustuksekseen
vaikerrella.

Tanu painautui taas penkille istumaan ja oli hetken aikaa
ajatuksissaan. Sitten hän äkkiä ylös kavahti, vilkasi äitiin ja sanoi
lyhyesti:

-- Niin -- ruokaa!



Yhtiö.


Ensinkin oli kokoontunut mies ja hevonen joka talosta, joka talosta oli
suuri summaton hirsi vedätetty ja hirret yksistä tuumin laudoiksi
sahattu.

Kun laudat olivat kuivaneet, pantiin taas työhön mies joka talosta.
Kutsuttiin hyväksi kiitetty venemestari toisesta pitäjäästä ja
ruvettiin valmistamaan suurta suummatonta kirkkovenettä.

Kylän isännät olivat jo monta monituista herranvuotta siitä
samasesta asiasta aprikoineet ja tuumineet. Ei tuntunut näet oikein
juhlalliselta, että kukin omalla nuottaveneellään kirkolle kitkutteli,
siinä tahtoi sydämissä pyöritelläidä kateellista kilpailua ja sen
semmosia epäpyhiä asioita.

Viime kesänä syksypuolella siitä asiasta oli ruvettu vasta oikein
totisemmin puhumaan ja siitä oli seurauksena että syksytalvesta jo
otettiin metsästä veneverstaita.

Ja nyt kaputeltiin ja naputeltiin Rökkilän talon avaralla pihamaalla.
Vene kyhättiin kuosulleen ja kaaripuita kiinni naulailtiin. Hiessä päin
miehet liehasivat ja päivä keväisellä herttaisuudellaan kiirehti
kuivaamaan vasta valmistuvaa venettä.

Ja se valmistui viimein se kaksisoutuinen, pitkä kirkkovenonen. Se
lepäsi siinä niin ilosen näkösenä ylettäen melkein pihamaan toisesta
päästä toiseen. Ja taas tuli mies joka talosta ja jokaisella miehellä
oli tervaämpäri toisessa ja nahtari toisessa kädessä. Ja he sivelivät
sen suuren, kaksitoistahankasen ja ilosen näkösen veneen punasen
ruskealla tervalla.

Mutta venemestari ryvetti nahtarinsa noessa ja maalasi suuren veneen
kokkaan kummallekin puolelle:

        YHTIÖ.

Kun terva oli veneeseen kuivanut, tuli taasen kyläläisiä kaksi miestä
joka talosta. He panivat monta paksua seivästä veneen alle ja kantoivat
sen seipäiden varassa rantaan.

Ja varhain, jo auringon nousun aikoina seuraavana sunnuntaiaamuna
kokoontui kylän kansa suuren, iloisen Yhtiön ympärille. Talot ja torpat
olivat jätetyt autioiksi; nekin, joiden oli jäätävä kotimiehiksi,
olivat tulleet katsomaan suuren kirkkoveneen ensikertaista lähtöä.

Ja vene sai väestä täytensä, muutamia jäi maallekin. Veneessä oli
vanhoja muoria ja vaaria, keski-ikäisiä akkoja ja ukkoja ja nuoria
poikia ja tyttöjä. Se survattiin verkkaan rannasta taipaleelle, vähän
ulommaksi päästyään se kääntyi ja kylän väki alkoi vinhassa tahdissa
soutaa kirkolle.

Rannalle jääneet katsoivat kauvan veneen kiivasta poistumista. Sieltä
vilkkuivat Valkoset tyttöin huivit ja alusnutut mustempain pukineiden
seasta ja airojen lehdet välähtelivät molemmin puolin venettä veden
pinnalla.

Sitten peittyi vene mykevän Marjaniemen ahon suojaan ja rannalle
jääneet kävelivät kaihoisina kukin mökillensä.

Ja hyvää alunottoa seuraten mennä lojotti Yhtiö kirkolle monena pyhänä
ja monena kesänä. Ennen auringon nousua alkoi kertyä sen ympärille
pyhäpukuisia ihmisiä ja odottivat, kunnes aurinko oli kappaleen matkaa
ylöspäin kavunnut. Sitten kun ei enää kuulunut ketään tulevaksi,
työnnettiin vene vesille. Joku talojen isännistä istui perään ja suuren
veneen airot alkoivat vettä velloa säännöllisessä tahdissaan. Isosti
pauhusi ja vaahtosi vesi korkean kokan edessä ja voimakkaat aallot
vierivät kahden puolen kapean lahdelman rantamille... Matkalla sivuutti
Yhtiö kaikki pienemmät matkan tekijät ja jysähti ensimäisenä kirkon
lahden rantapenkereeseen.

Ja kun toiset joutuivat rantaan pienillä paateillaan, kävivät he
yksistä tuumin ihailemassa Tololaisten mahtavaa kirkkovenettä.

Kirkkoajan jälkeen läksivät pienet purret edeltäkäsin vettä
viilettämään. Yhtiö odotti kannettavakseen kaikki omankyläläiset ja
viipyi viimeseksi. Mutta sitten kun se läksi, niin se läksi aika
vauhdilla! Vesi pursusi ja vaahtosi vain korkean kokan edessä, kun se
sivuutti kaikki pienemmät matkan tekijät ja ensimmäisenä kolautti
kokkansa kotirannikolle.

Niin oli asiat ensimäisinä kesinä, -- mutta sitten Yhtiö rupesi
ylpeämmäksi. Se ei enää malttanutkaan odottaa kaikkia tulijoita
kotirannassa ja viimein se jätti jälkimäisiä kirkkorantaankin...

Se oli sittenkin vain vähäistä. Mutta viimein kun se uskalsi jättää
tyhjille teloille talon emäntiä ja isäntiäkin! Ja talon isännät ja
emännät suuttuivat, haettivat haasta hevosen ja ajoivat kärrikyydissä
kirkolle...

Ja Yhtiöstä vähenivät kirkkomiehet pyhä pyhältä, kesä kesältä ja Yhtiö
itsekin harvensi kirkossa käyntiään. Ja silloin kun se kävikin, oli
siinä vain joku isäntä, muut olivat vain loisia ja mökkiläisiä.

           *       *       *       *       *

Mutta eräänä sunnuntaina kuului Tololan lahdelta kumea ulvahdus ja kun
kylän kansa kiiruhti katsomaan, näkivät he siellä uuden kummituksen.
Siellä oli rautainen, suuri, muhkeaksi maalattu venonen, joka tupruutti
savua korkeasta torvestaan. Ja veneessä olijat sanoivat, että siinä
pääsee siinä veneessä kirkolle ja kirkolta pois viidelläkymmenellä
pennillä.

-- Hyh, kylläpäs! -- ihmetteli kylän kansa ja läksivät pois rannasta
nenät äkäsesti nyrpällään.

Mutta rantapenkereen päällä tuli vastaan isäntiä ja emäntiä
kirkkotamineissaan ja kuuluivat menevän siihen uuteen tuliveneeseen.
Silloin ihastuivat torpparit ja loisetkin ja juoksivat rantaan
viisikymmenpenninen kourassa. He eivät kaikki joutuneetkaan... olivat
vasta rantapenkereellä tulossa, kun "Sukkela" jo eteni rannasta
ihmisillä täytettynä. Mutta siitähän ei auttanut työlästyminen, omahan
heillä oli veneensä... Jälelle jääneet katsoivat rantapenkereellä, kun
uusi vene meni tulista vauhtia mustaa savua ilmaan tupruuttaen.

Mutta ensi sunnuntaina tuli "Sukkela" uudestaan ja silloin oli
toisillakin vuoronsa. Ja sitten se tuli joka sunnuntai saaden täytensä
joka kerralla. Tuli vasta aamiaisten aikaan ja läksi vähä myöhemmin,
mutta ehti yhtä hyvin aikanaan perille.

Mutta Yhtiö kuivi ja ravistui lahden pohjukassa. Vesi huuhtoi tervan
sen reunoista, laidat lahoivat ja ääripuut poikki pykeilivät!

Se ei ollut moneen kesään paikaltaan pikahtanut ja alkoi peittyä
pajunvesojen sisään, jotka kasvoivat sen omassa pimennossa.

Se näki joka kerta, kun "Sukkela" ihmisiä täyteen ahdettuna läksi
kirkolle mennä pahkuamaan. Silloin se muisteli niitä ilosia aikoja,
jolloin hän oli lähtenyt samalla tavalla, vaan nyt sai siihen
paikalleen lytistyä. Mutta häntähän tarvittiin soutaa ja ihmiset olivat
laiskistuneet!

Mutta Yhtiö toivoi vielä... Se toivoi saavansa pannun ja höyrykoneen
sisäänsä ja pääsevänsä kirkolle pahkuamaan savua tupruutellen!

Hän sai kauvan odottaa.

       *       *       *       *       *

Mutta kerran, kerran kokoontui kylän kansa taas Yhtiön ympärille! Ne
kokoontuivat iltasella, mutta ehkäpä ne tulivatkin vain tuomaan vasta
höyrykonetta.

Yhtiö sahattiinkin poikki ja vedettiin korkealle rantapenkereelle...
Siellä hilattiin molemmat kappaleet toisiaan vasten pystyyn ja
kannettiin suuri rovio risuja ympärille. Sitten ne sytyttivät risut
tuleen ja Yhtiö poltettiin Juhannuskokkona.

Se suuri vene kähisi ja ritisi, mutta ahnaasti tulikielet nuoleksivat
sen kuvetta ja leimahtelivat pilviin asti taivaalle!

Silloin muuttui kullan karvaiseksi kesäyön utuinen hämärä... Nurmikko
ja lehdistöt -- ne olivat kaikki kultaa! Vanhan kirkkoveneen pyhä tuli
oli ne kullannut...

Ja kylän kansa oli muuttunut kullan karvaseksi, kun ne räpyttivät
käsiään ja riemuissaan huutelivat...

Huomen aamuna tuli "Sukkela" Tololan lahdelle savua tupruuttaen. Vähän
ajan perästä se taas läksi kirkolle kylän kansaa ihan pikaraisillaan.



Pekka.


Pikku Pekka ei ollut kooltaan kovinkaan rehevä. Semmoinen ressukka
vain, jonka jalassa ei ollut edes housujakaan.

Kyllähän hänellä toki oli housutkin, mutta hän ei niitä käyttänyt näin
jokapäiväisissä oloissa. Ja kun oli kerran opastunut olemaan
paitasillaan, niin ne housut tuntuivatkin ihan tarpeettomilta
kuvatoksilta... kahlehtivathan vain pieniä jalkoja.

Hän oli vain pikku Pekka, mutta pieniähän ne olivat muutkin, jotka
mekastivat Pohjoismäen torpan pellon alapuoleisessa notkossa. Siellä he
olivat huutaneet ja hulikoineet jo kauvan aikaa, aamusta asti melkein.
Pohjoismäen Eemi oli noussut suureen ritvalehväiseen koivuun ja siellä
oksalla istuen käkenä kukkua helkytteli. Toiset lapset luulivat
olevansa variksia, piipottelivat pientarella, raakuivat ja
liehauttelivat siipiään.

Kun Eemi viimein kyllästyi käkenä kukkumiseen ja oksia myöten alas
kapusi, rupesi koko lintuparven mieli marjoja tekemään. Siinä vierelle
ihan olikin ohrapellon keskellä tuuheita vatunvarsipensaita raunioiden
ympärillä. Sieltä kuumotti vattujakin ihan kirjavanaan, mutta tahtoi
vähän pelottaa mennessä toukoa tallaamaan.

Uskallettiin sitä sittenkin! Varovasti hiivittiin ohraa myöten, kiville
koetettiin astella ja jakailtiin kahtaalle vihannoita ohran olkia,
etteivät; vain lahmaantuisi. Mutta kun päästiin syvemmälle ohran sisään
niin ei pidetty väliä jos sotkeutuikin, kukapa sieltä kävi katsomassa,
ennenkun leikattaessa ja sitten saakoot hevoset syyn niskoilleen.

Ihan kirjavanaan ne olivat siellä vatukot punasista marjoista. Taisi
niissä muutamissa jo olla matojakin, mutta mitäpäs siitä... yhtä
vattuahan se on vatun matokin!

Ja sinne sitä painauttiin kyyrysilleen ohran ja vattu pensasten väliin,
ettei näkyisi jos kuka sattuu kulkemaan...

Pian ne alkoivat punaset pilkut pensaista puhdistua ja kyllästymään
rupesivat marjamiehetkin, kun säämyskäiset pussit rupesivat täyttymään.
Valkoisia päitä alkoi pumpsahdella ohran sisästä näkyviin ja pienet
piippaimet rupesivat vuorotellen muuttelehtamaan pientarelle päin.
Silloin ei enää tullut niin välitetyksi ohran lakoilemisestakaan, kun
oli kerran saatu saamiset nautituksi!

-- Uidaanpas!

Eemi se oli aina joukossa uljain ja kekseliäin, vähän väliä valmis
uutta keksimään! Kilvalla sitä piiperrettiin notkelmaan mutahaudan
partaalle ja pienen pieni Pekka pinkasi perästä, että paidan helmukset
sinne tänne siekalehtelivat.

Pian oli riisuttu kelteisilleen kesäisistä tamineista ja kohta ei
näkynyt joukosta muuta kuin häliseviä päitä mutahaudan mustassa
vedessä.

Kun vesi rupesi liettymään kovin sakeaksi, alkoi uiminenkin ruveta
kyllästyttämään. Pois sieltä haudasta harrittiin ja alettiin kilvalla
ylle paitoja sukia. Kukaan ei tahtonut jäädä viimmeiseksi
pukeumispuuhassaan, kun toiset olisivat silloin päässeet ruunanpään
keittäjäksi sanomaan. Eemi se joutui ensiksi puettuaan puun kalikan
mutahautaan viskaamaan.

-- En ole ruunanpään keittäjä, enkä suolan maistaja!

Toiset tekivät samaten ja pieni Tiina jäi viimeseksi, vaikka toiset
tytöt jo koettivat auttaakin. Viskasi se sentään risun kappaleen hänkin
osaltaan.

-- En ole luunanpään eittäjä, entä tuolan maittaja.

-- Kuulkaapas! Kannetaanpas tuolta rauniosta kiviä tänne mutahautaan!
Se mies joka saa suurimman kannetuksi, -- näin oli Eemi taas valmis
esittämään.

Tuumasta toimeen. Kilvalla kiviä kantaa kinnistettiin ja se sai miehen
nimen, joka suurinta kiveä voi kuletella. Se se oli iloa, kun vesi aina
kiveä viskatessa kuohahteli ja pärskähteli!

Mutta pikku Pekka tahtoi olla mies miehistäkin. Hän otti suuremman
kiven kuin oikein jaksoi kantaakaan ja sen kera mutahautaa kohden mennä
retuutti. Kovasti hän sitä koetti viskata ja kovasti se kivi vettä
hulauttikin, mutta --- voi surkeata! -- koko mies sutkahtikin hautaan
jälestä.

Siellä se nyt uros puliskoi paitoineen päivineen sakeassa vedessä.
Sinne mentiin ihan umpisukkeloon, paidan helma ja hiukset vain veden
pinnalla heilahtelivat.

Siitä toki selvisi seisalleen mies vähäväkinen, mutta suu oli selkosen
selällään ja naama muutenkin niin toivottoman näköisenä. Kädet olivat
toisiin toveriin päin ojolla, ja sormet niin harrallaan, ettei niitä
toki olisi saanutkaan sen harrammalleen.

-- Ui, uijui -- ää -- ää -- äää -- --!

Pekka oikein itki näet.

-- Elähän itke! Tule tännemmäksi niin me nostetaan pois, -- koettivat
toiset viihdytellä.

Läksi siitä uros maata kohden harrailemaan, mutta suu ei vain ottanut
oijetakseen sen suoremmaksi. Kovin oli mieli apea, kovan onnen
kyyneleet silmistä siivilöityivät ja siihen valui mutainen vesi tukasta
pitkin poskia. Vielä rähjähti ukko käsilleen veteen, vielä murtui
mustemmaksi mieli ja parkuvirsi kävi yhä haikeammaksi.

-- Ää -- ää -- ää-ää --!

Pekka parka...!

Viimein saatiin uros nostetuksi norosta, vedettiin käntylleen
nurmikolle. Monissa miehin paitaa mieheltä raastettiin ja väännettiin
pois enintä vettä. Pekka vain äänetönnä tarkasteli toisten touhuja.

Toverit olisivat panneet Pekan paidan puun oksalle valistumaan, mutta
Pekka ei semmoisista piitannut, päällensä vain pakkasi. Läksi sitten
kotiin päin väännättelemään, suu vieläkin vähän väärällään.

Äitiään kaipasi Pekka, vaan sitä ei löytynyt koko mökistä. Pekka etsi
tuvasta, etsi navetasta ja saunastakin, mutta ei näkynyt sittenkään.
Itku alkoi taasen ilmoille pyrkiä.

Itku se viimein pääsikin, pääsi kalvavan kaihoinen itku. Kurkun
täydeltä huusi pienoinen mies, eikä välittänyt laisinkaan virtensä
kauneudesta. Eihän se silloin ääni iloisesti helkähtele, kun sitä on
suuret surut murtamassa...

Kuunteli Pekka väliin ja sitten alotti taasen virren uudelleen. Entistä
valtavammin valitti ja yhä rämeämmin ääni värähteli.

Viimein tuli äiti näkyviin. Päreinen konttivakka sillä näkyi olevan
selässä lehtiä täyteen ahdettuna, kun tulla ressutteli vesakosta pellon
veräjälle. Veräjän yli se hilasi itseään konttivakkoineen ja sitten
pientaretta myöten pihaan päin. Mutta mitäpä siitä oli turvaa Pekalle,
torua alkoi vain likemmäksi päästyään.

-- Sillä lailla huutaa, että luulisi koko pojan sutten hampaissa
olevan! Kunhan minä saan kättä pitempää, niin kyllä minä opetan,
mokomankin parkujan!

Äiti meni kujanpohja-latoon ja taisi siellä lehtivakkaansa tyhjentää,
koska kuului kahina. Pekka alkoi arvella, että "mikähän myräkkä tästä
oikein vääntyykään, koska äiti alkoi kättä pitemmästä puhua..."

Pekan sydän alkoi niin somasti pampahdella, pelko näet rupesi rinnassa
rehentelemään. Hirveältä se tuntui ajatellakin, että jos nyt ruvetaan
märän paidan kostuttamaa selkänahkaa vielä koivurieskalla voitelemaan.

Arveltiin siinä vähän, että jos lähdettäisiin äidiltäkin armoakin
pyytämään, mutta toisekseen ei Pekka tuntenut olevansa ollenkaan armon
kerjuutuulella. Märkä paita se niin oli karaissut ruumista ja
sydäntäkin, että tuntui paremmalta omaan apuun turvautuminen.

Pian oli Pekka tehnyt sen suuren päätöksensä ja alkoi vilistää
pientaretta myöten vesakkoon. Tutjahteli vain päässä valkonen tukka ja
veräjä muutaman kerran narahti ylös kavutessa. Veräjällä vilkasi mies
vielä jälelleen ja sitten sujahti vesakkoon.

Sieltä pensaan takaa hän vielä pihaan päin pilkisteli. Äiti näkyi
tulevan tuvan perään ja katseli ja huhuili, mutta kun ei mitään
kuulunut, meni taas pihan puolelle.

Pekka läksi vesakkoon päin tallustelemaan. Siellä oli naurishalme
pellon aitavarressa ja Pekka pujoittihe aidan raosta sisäpuolelle.
Käänteli siellä pieniä kaaliksen alkuja, mutta kun niiden juurissa ei
ollut kynnelle kykeneviä, täytyi taas hiipiä pois samasta raosta, josta
oli tultukin.

Alkoi ruveta tuntumaan vähän vilulle märässä paidassa ja lepikon
vilvennossa, täytyi väistäytyä ahon laiteelle. Siinä heittäytyi Pekka
syrjälleen pehmosen sammalmättään kupeeseen ja antoi päiväpaisteen
hellittää kylmettyneeseen ruumiiseen. Kovin tulisesti se päivä
paistoikin, tahtoi ihan polttamaan työnnätellä. Äiti oli sanonut sateen
edellä päivän niin kovin tulisesti hellittävän.

Aurinko alkoi jo illan puolelle kallistua. Pitkin lepikon rintaa ensin
laittautui paistamaan ja sitten rupesi vaipumaan leppien suojaan.
Leppien pimennot pitenivät pitenemistään.

Nälkä alkoi jo Pekan vatsaa väännellä. Kotiin teki mieli lähtemään,
mutta ei tahtonut uskaltaa.

Idästä päin oli jo jonkun aikaa pieniä pilven hapeneita tulla
hassottanut, mutta nyt sieltä jo rupesi kuulumaan ukkosen ryskettäkin
ja musta pilven pakkula alkoi hivelläidä sinitaivaan rannikolle. Yhä
ylemmäksi kohosi pilvi ja yhä vaisummasti ilma järähteli. Viimein alkoi
jo pisareita ripsehtiä ja seassa pudota muksahteli isoja rakeen
mokkareita.

Silloin täytyi lähteä kotiin...

Pekka kuulosti ensin oven takana ja uskalsi sitä sitten vähän raottaa.
Äiti näkyi voitaleipää popsivan pöydän takana ja sisään se vetäytyi
Pekkakin kun oli kerran näyttäytynyt.

Äiti näytti hyvin vihaiselta. Ensin sillä lailla parkuu ja sitten vielä
lähtee pakoon pökäsemään! Ensimmäisen synnin olisi ehkä antanut
anteeksi, mutta toista ei kuulunut käyvän antaminen millään ehdolla.

Pekka itki ja rukoili. Meni ihan äidin eteen ja hypisteli nöyrästi
äidin röijyn helmaa, jos sitten paremmin heltyisi.

Äiti käski vain olla voivottelematta ja hakea vitsa valmiiksi. Vai aina
tässä vain anteeksi!

-- Ettekös sitten piiskaa, jos haen vitsan valmiiksi, -- kysyi Pekka
vähän toiveekkaampana. Ennenkin oli tullut armo, kun oli hakenut vitsan
valmiiksi, niin jospa se keino nytkin auttaisi. Varmuuden vuoksi kysäsi
Pekka jo edeltä päin...

Äitiä pyrki semmoinen kysymys naurattamaan, mutta kovalta hän koetti
sittenkin näyttäytyä.

-- No, senpähän sitten näkee...

Pekka ymmärsi sen jo täydeksi lupaukseksi. Ei se äiti niin ollut
myönnytellyt muulloinkaan, jos kerran oli tosi kysymyksessä. Nauru
tahtoi jo pyrkiä huulille itkun sekaan mennessä vitsaa hakemaan.

Ulkona sataa suopotteli vettä ja jäitä sekasin. Pekka sieppasi lehtisen
vastan oven poskesta ja vei kokonaan äidille. Leikiksi koetti lyödä
koko asian ja katsoi äitiä kysyvästi silmiin.

-- Syöhän nyt! sanoi äiti annettuaan pojan ensin hieman odottaa. Pekka
rupesi voileipää jauhattelemaan, mutta katsoi vielä äitiä kysyvästi
silmiin, kun se herkesi syömästä.

Oih! Äiti ottikin luudan käsiinsä ja rupesi siitä muuanta varpua irti
ravistelemaan!

Pekka paralta takeltui pala suuhun. Hän jätti voileipänsä pöydälle ja
heittäytyi äidin helmaan...

Silloin pääsi äidiltä väkistenkin raikas nauru ja hän sieppasi pojan
polvelleen.

-- Voi poika parkaani!

Pekka oli hyvin ihmeissään. Hän ei voinut mitenkään käsittää, mitä se
tuommoinen merkitsi. Ihan hämilleen kävi pienoinen mies.

-- Enhän minä sinulle mitään aikonut tehdä. Hampaan kaivurassia aijoin
vain ottaa luudasta, sanoi äiti ja nauroi niin että vedet silmistä
kihahtelivat.

Pekkakin koetti nauraa, vaikkei häntä oikeastaan naurattanut, kun oli
tullut tuommoinen erehdys. Tuntui kujeenkin mieli niin pehmoselta ja
nöyrältä, kun hyvä äiti oli sittenkin antanut anteeksi, vaikka hän oli
jo koettanut valmistautua uhkamielisenä tuomiota vastaan ottamaan.
Olkoonpa muut asiat miten hyvänsä, kunhan taas oli maassa rauha ja
vielä saatu aikaan koivuniemen herran käymättä selänpään hovissa
juhlatanssiaisia pitämässä. Pekka tuumaili siitä edestä olla toiste
hyvin äidin mielen mukaisena.

Pekka koetti vielä jauhatella voileipäänsä, mutta tuntui nyt elämä niin
tyyneltä ja rauhalliselta, että täytyi panna voileipä pöydälle ja
heittäytyä sänkyyn tuvan karsinanurkassa.



Maailmaan.


Kallen vanhemmilla oli semmoinen sievonen torppa Tololan lahden
rantarinteellä. Viljamaat eivät olleet niin suuren suuretkaan, mutta
tuottivat kyntäjänsä tarpeeksi... monen täytyy tulla toimeen
vähemmälläkin.

Vaikka toisella kymmenellä elävä Kalle-poika ei ollut ollenkaan
tyytymätön isän kotona olemiseen, paloi hänen mielensä kumminkin niin
tulisesti päästä maailmaan... Tuntui mielestä niin raukkamaiselta siinä
isän suojassa turvitteleminen, mutta kun saisi olla mies mistään
riippumaton, niin se se olisi jotakin. -- Kalle innostui toisinaan niin
noista itsenäisyyden ajatuksistaan, että luuli olevansa jo kaukana
unelmoimissaan ihanissa oloissa -- ja silloin hän nosti päänsä pystyyn,
pullisti rintaansa ja oli mies mielestään.

Muuanna kelkkeänä kevätaamuna meni Kalle lahdelman takalolle kasken
karsintaan. Aamiaisille asti hän huiskutteli puun oksia poikki
kirveellään siellä keihkeällä rantaharjanteella, mutta sitten teki
tulet ja katseli eväskonttinsa sisustaa. Syötyään istahti kivelle ja
antoi katseen luisua ympäristön jokaiselle kulmalle... lahdelle päin
sitten viimein unehtui tuijottamaan.

Jää lepäsi synkän puuheana lahdelmalla, mutta ihan pohjukassa puron
suulla oli jo hiukan sulaa poretta, jossa kevätahava sai veden pinnan
virivirtoina värähtelemään ja pirteät aaltoset yhä avarammalta jään
reunaa murentelivat.

Lahden takaisella rinteellä viherti keväinen rukiin orahisto
kotoisessa peltopalasessa. Kotiluvan katto sieltä kuvasti silmään ihan
lumetonna ja kuivana ja puhdas oli vehreä petäjikkökin pellon aidan
takana.

Kallen rinnassa puhalsi silloin niin huikaiseva innostuksen hengähdys,
että hän tietämättään tahtomattaan koholle kimmahti. Vaistomaisesti
tarttui hän kirveen ponteen ja ryhtyi työhön, mutta se oli nyt hänelle
liijan verkkaisaa semmoinen... hän löi kuin vimmattu, kätten ja ruumiin
jäntereet olivat ihan hullaantuneet ja mielin määrin ponnahtelivat
ilman tahtomatta. Eikä kirveskään edes katsonut eteensä, tulta säihkyen
vain kiviin tirskanteli.

Mutta sittenkään ei niin verkkaisat liikkeet voineet vaimentaa sisäistä
raivostusta. Kädet paiskasivat kirveen olalle, kontti luiskahti
harteille ja Kalle läksi...

Jalatkin olivat vimmassa, vai olisiko maankamara ollut niin joustava,
että miestä koholle puusuutteli lahden pohjukan ympäri kotia kohden
laukatessa. Se oli huimaa taivallusta, jolla Kalle yltyi matkaa
katkasemaan... kintut vilkkaasti lavertelivat ja leivän kanturainen ja
voivakkanen kontissa hätäytyneinä rumahtelivat.

Mutta lahden pohjukassa jalat rupesivat tyyntymään ja pää alkoi vaipua
vasemman olkapään puolelle kallelleen. Alkoi ruveta mietityttämään,
miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ja jättänyt kasken karsimatta.

-- Minä lähden tukin uittoon!

Niin äkkiä ja varmasti nytkähti esille se ajatus, että täytyi lausua
oikein korvin kuultavaksi. Reimakasti astui Kalle kotiin ja ilmoitti
asian äidille.

-- Noo-o, -- sanoi äiti, -- mistä se semmoinen puuska nyt juolahti?
Jokos kaski tuli karsituksi?

-- Minä lähden tukin uittoon, vakuutti Kalle ikään kuin halveksien
äitiä, joka tuli muistuttelemaan semmoisista vähäpätöisyyksistä, kun
oli niin suuri asia kysymyksessä.

-- Minun _täytyy_ päästä lähtemään.

Isäkin tuli kotiin pellolta, kun oli nähnyt Kalienkin sinne
raksuttelevan. Isä istuutui penkille, eikä ollut niinä miehinäänkään.
Alkoi vain visakoppaista piippuvekaraa tupakkamassin helmuksiin
tuhrutella.

--- Meidän nuorimieshän tässä kuuluu olevan tukkijoelle lähdössään,
ehätti äiti ilmoittamaan.

-- Soo'oh!

-- Niini, vakuutti Kalle varmasti.

Kyllähän ne vanhukset koettivat selittää asiaa monelle mukalalle,
koettivat estää poikaa "turhia höpisemästä" hyvällä jos pahallakin,
mutta ne neuvokit eivät tulleet mihinkään taroon tällä kerralla.

-- Mene sitten! sanoi isä viimein vähän närkästyneenä.

Äiti pani konttiin lisää evästä ja Kalle käski panna puhtaan paidan ja
pyhäisen puvun... jos näet sattuisi pitemmältäkin viivähtämään.

Äiti oli pannut vaatteet ja muut ja seisoi ovella Kallen lähtiessä.

-- Milloinka sinä tulet takaisin?

-- No, en tiedä.

Äidiltä tillahti itku ja hän nyyhkytti huivin nurkalla silmiään
kuivaillen:

-- Muistahan olla ihmisiksi ja pidä Jumala mielessäsi! Kirjoita, jos et
kohtakin palaa!

Kalle läksi. Pientaretta myöten pisteli pellon veräjälle ja katosi
vesakkoon. Äiti oli tehnyt lähtiessä mielen vähän haikeaksi, mutta
sitten se taas ilostui, kun pääsi vähän loitommalle kotimökistä. Jalat
taasen alkoivat miestä koholle keikutella ja eväät kontissa
rumahtelivat.

Joella naapurikylän laiteella oli jo tukin uitto parhaallaan.
Päällysmies sanoi aamulla Kallen pääsevän työhön.

Kalle loikoi iltasella muutaman talon lattialla valveellaan muiden
tukkimiesten välissä. Kolme neljä miestä pelasi kolmenkymmenen pennin
nakkia pöydän päässä iltahämärässä. Tupa oli täynnä tupakansavua ja
taisi siellä haista vähän viinallekin.

Kallen mielessä se jo tukin uitto kuvasteli... hän näyttäisi mimmoinen
se on oikea tukkimies! Siinä muistui mieleen, kuinka he olivat Talilan
Malkin kera piennä poikana Äyskosken niskalla lukkien selässä
vilmittäneet ja putoamisesta ei ollut tietoakaan. Ajattelutti se
sittenkin niin paljon, että Kalle näki nukuttuaankin unta tukin
uitosta.

Varhain, kilvan auringon keralla nousivat miehet aamulla ja läksivät
työaloille kahmistamaan. Kallekin sai pitkävartisen sestan olalleen ja
sen kera jokivarrelle ponnisti. Suoraan töytäsi hän tukille
näyttääkseen muille, ettei sitä olla arkalasta kotoisin.

Keskelle jokea juoksi Kalle ja seisottui pölkylle. Mutta pölkky,
riivattu, alkoi kahtaanne päin pyöriä ja mukanaan huojutteli
miestäkin... ei tuosta turmiosta ollut turvaksi! -- Kiireesti läksi
Kalle jokivartta kohden ponnistamaan, ihan kuin kana, jolta on pää pois
leikattu. Sula aukko tuli eteen ja pätkis!... siellä se poika patikoi
lirissä. Vilkasi ympärilleen, näkeekö kukaan.

Kyllä ne miekkoset näkivät ja Kallelle pitkin joen vartta ilkamoivat.

-- Koirako se?

-- Ootko paha akalles?

-- Kultaasiko muistelet?

Kallen pisti vihaksi, kun eivät malttaneet olla ilkkumatta, mokomatkin
roikaleet... Olisivatpas itse täällä pulikoimassa, niin tietäisivät
melutessaan! -- Mutta eiväthän ne olleet, niillä oli ihan kuivat
pöksyt, mutta hän sollotti sumassa. Mutta ovat kaiketi kerran olleet
hekin ja ovat vieläkin, kun niiksi sattuu!

Onneksi ei joki ollut syvä, kainaloihin asti vain. Kalle jätti patransa
virran vietäväksi ja koetti pölkylle ponnistaida, mutta taas se ruoja
rupesi pyörimään... juuri kun oli päälle pääsemässä, täytyi pauhahtaa
selkämyksilleen jokeen.

-- Tule täänne, minä noostan! huusi joku miehistä etempää.

-- Suma auki! kuului lähempää.

Kallen luonahan ne olivat tukit kulustaan seisottaneet, ruuhkaantuneet.
Kalle alkoi tyyntyä... eihän siinä mitä hätää ollut, maa jalkain alla
niin kuin muuallakin, vaikka nyt vähän tuota veden hujukkaa!... Käsin
työnneltiin puita menemään ja maalle päin astua jutistettiin... koska
eivät tukit selkäänsä ottaneet, niin tottahan maa omansa korjaa!

-- Katsokaas, pojat! Noin se oikea tukkimies vain pohjasta jaloin tönii
tukkia taipaleelle! Hahhahhaa!

-- Naurakaa vaan, ruojat! ajatteli Kalle.

-- Syö siitä, juo siitä, elä siitä! huusi muuan.

-- Niin, no mitäpäs siitä, jatkoi toinen.

-- Liessua pojat, mitäpäs siitä! toisti kolmas. -- Hurutsuilaa! -- Ja
kepeästi viimeinen puhuja keppelehti juoksevalla sumalla, sinne tänne
ruumistaan sujutteli ja lomaan leikkisästi lähätti veteen lapikkaansa
kärkeä.

Kalle oli hyvin toimessaan omissa puuhissaan, patikoi pölkkyjen lomitse
joen rantavierteelle ja sinne päästyään vääntihen kivelle. Tunsihan
siinä olevansa kuin turvansa takana, vaikkei se lystiä ollut vieläkään,
kun oli paidat ja pöksyt likomärkänä ja lapikkaat vesilastissa. Enintä
vettä puisteli Kalle pois ryysyistään ja paahteleiksen päiväpaisteessa.

Mutta se rupesi tuntumaan niin ikävältä siinä istuminen. Se vähän
lohdutti mieltä, kun näki toki toisenkin poikasen pistävän rysän siellä
ylempänä pajupensaan juurella. Meni vielä ihan umpisukkeloon, hattu
vaan jäi veden pinnalle kellumaan.

Kalle istui kauvan aikaa kivellä ja kasvot alkoivat käydä yhä
epätoivoisemman näköisiksi.

Miten lienee siinä viimein pieni koti muistunut mieleen siellä Tololan
lahden rantarinteellä -- ja Kalle ei kauvan punniskellut
päähänpistojaan.

Taipaleelle lähdettiin, tarvottiin vetistä niittyä vesakkoon.
Yöpaikasta otettiin kontti harteille ja lähdettiin kotia kohden
vievälle polulle.

Päivä kohosi yhä korkeammalle ja lämmitteli aukeamaan yritteleviä
lehtinupukoita. Kallen vaatteet olivat märät ja rintaakin tuntui niin
kummasti kaivelevan, kuin olisi tehnyt jonkun rikoksen.



Siitä tuli sittenkin sovinto.


Aina niitä vain sattui kamppauksia heidän välillään, isän ja pojan.
Pienen torpan viljelemiseen kuuluvista töistäkin voi näet olla
erilaisia mielipiteitä. Lantatunkion laitto, ojankaivaminen ja muut
semmoiset seikat voivat olla toisen mielestä toisella tavalla tehtävät
ja toisen mielestä toisella tavalla. Isä ei näet ojasta välittänyt,
olipa se suora tahi väärä, sillä vedellähän on notkea niska, arveli
hän. Poika taas ajatteli, että ojan pitäisi olla suoran; ensiksikin se
olisi niin soma silmälle, kun pelto olisi säännöllisissä suorissa
saroissa ja toiseksi olisi kyntömiehen parempi ajaa ensimmäinen vako
suoran ojan varteen... hänhän sen tiesi, joka kynti kaikki, mitä
torpassa oli kyntämistä.

Isä väitti, että hän luultavasti oli kyntänyt enemmän kuin poika ja oli
vain saanut vääränkin ojanvarren kynnetyksi ja toiseksi ei ollut mitään
etua pellon kauneudesta... se ei sillä kasvanut yhtään jyvää enemmän.

Hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä ruveta ojan sijaa kepittämään ja
passaroimaan. Se oli niin mukavaa lähteä kiertämään kiveä, ennen kuin
ojan pää siihen kiini töksähti. Pojan hän kyllä antoi laitella ja
kuljailla miten hyvänsä, vaan hän itse tahtoi tehdä työnsä vanhaan
hyvään malliin.

Mutta pojan silmää kangertivat isänkin työt, vanhaan malliin tehdyt. Ja
hänkin jo oli olevinaan siksi mies, että hänelle olisi pitänyt antaa
jossakin kohden perään... niin, oli kai hän siksi mies, kun oli jo
eukot, piiput ja muut...

Nyt oli jo kevät ja hän oli ottanut muijan viime syksynä. Kesällä oli
ilman aikojaan pilapäin lähtenyt kerran yöjalkaan ja siellä huomannut
sen Hepolan piika-Hellin. Olivat jo silloin yrittäneet pappilaan,
mutta ei oltu pantu vielä kirjan päälle, kun sulhanen oli alle
seitsemäntoista... Hän oli Perttulin päivän aikaan syntynyt ja
Perttulin jälkeen kun mentiin pappilaan, niin sitten jo seuraavana
pyhänä kirkossa kuulutettiin. Riiviikolla sitten pidettiin häät ja sen
jälkeen se oli eukko aina kotona nuorella Juholla.

Se Juhon eukko oli semmoinen lyhyt lyllykkä, jolla oli punaiset
pullukkaposket ja paksut pohkeet. Se oli niin mieluinen elätti Juhosta.
Ja kuitenkin sanoi isä eräänä kauniina perjantaipäivänä:

-- Noin vähämielisellä miehellä ei tarvitseisi olla eukkoa.

Mutta se oli jo liian suuri loukkaus, kun niitä oli niin paljo
entisiäkin tuoreessa muistossa ja muita riitoja vielä siihen lisäksi.
Ja samana perjantaipäivänä alkoi Juho tuumata sille pienelle
punaposkiselle eukolleen, että mitähän jos olisi ruveta ja keittää
kerrankin oikea erovelli, niin näkisivät ne varmaan vanhukset. Kyllähän
he nyt toki toimeen tulisivat, kun oli kesä niin lähellä ja vielä sillä
paremmalla puolella. Se pieni pullakkaposkinen eukko oli ensin vähä
vastaan, mutta sitten sanoi, että "tee kuin tahdot"... semmoinenhan se
on sääntö, että vaimon on oltava miehen tahdolle kuuliainen.

Ja Juho kun nyt kerran tahtoi sillä tavalla, että erotaan, niin mitäs
siinä oli muuta kuin että erottiin. Sunnuntaina vasta aijottiin lähteä,
oli vain nyt päätettävä ihan valmiiksi... jos ei valmiiksi päättäisi,
niin ennättäisi vielä koko tuuma haihtua sunnuntaihin mennessä...

Juho meni isävanhan luo ja vähän arveltuaan sai asiansa selitetyksi...
pyysi vielä päälliseksi, että isä ei vaan suuttuisi, jos on ennen
riideltykin, niin erotaanhan toki sovinnolla...

Eihän se isä suuttunutkaan, päinvastoin vain hymyili itsekseen. Juhoa
vähän harmitti tuo hymyily... taisi pitää leikkinä koko erohommaa. --
Minkäpäs minä sille voin, kun eroatte, niin erotkaa. Tultiinhan sitä
toimeen ennen kuin teitä oli maailmassakaan, niin jospa sitä tullaan
vastakin, niin se sanoi isä ja hymyili hyvin tarkoittavasti...

Ja nuori Juho läksi heti Hepolan taloon kysymään, eivätkö he ottaisi
kotiinsa asumaan. Lupasivathan ne antaa asunnon ja työtäkin...

Mutta Juhoa rupesi koko homma niin somasti arveluttamaan kotiin
palatessa. Se isäkään ei ollut edes yhtään vastustanut... jos lie ollut
hyvinkin vain mieliin, kun mentäisiin pois vastuksina olemasta. Vai
mitähän lienee miettinyt, kun niin salaperäisesti hymyili? Juhosta
alkoi itsestäänkin tuntua koko tuuma vähämieliseltä. Kun se isä olisi
edes vähänkään vastustellut, niin olisihan lähtö tuntunut ehkä vähän
miehekkäämmältä...

Siinä tien varrella oli pienoinen uudisniitty, joka oli isän kera
yhdessä perattu. Tuores nurmen alku siinä maasta ilmoille yleni ja
siellä takapuolella viherti tuuhea rukiinlaiho nuoremmassa
perkkiössä... Se tuntui säälittävän, kun ei saisi olla mukana
ensikertaa niittämässä omaa tekemäänsä niittyä... omalta tekemältähän
se tuntui, kun kerran oli ollut työssä osallisena.

Ja se kävi myös vähä omalle tunnolle nuhtelevaksi, jättää isävanha
yksin mökin töitä tekemään, vaikka niissä oli kylliksi puuhaa
kahdellekin. --

Kun Juho palasi kotiin, oli siellä vain äiti yksinään. Isä oli mennyt
perkkiöviitaan ojan kaivuun ja Helli pellolle kiviä poimimaan.

-- Eiköhän se ole se puuhasi sentään vain tyhjää hourimista, sanoi
äiti.

Isänkin sanoi äiti sanoneen:

-- Antaa hänen täyttää mielitekonsa, sittenpähän tietää, kun kokee.
Antaa mennä, kun luulee sieltä niin hyvän marjamättään löytävänsä!

Juho ei puhunut äidille mitään niin merkillistä. Otti lapion olalleen
ja läksi isän luo perkkiölle. Isä oli alottanut alusta ojan kaivun,
poikkitelaisesta ojasta ylöspäin... oli kepittänyt ojalinjan ihan
suoraksi, vieläpä oli kantanut pitkän riuvunkin ojan varteen ja sen
vartta myöten piirusti suohon niin suoraa ojaa, että tuskin mistään voi
löytää suorempaa...

Juho rupesi kamartamaan ojan sijaa edeltä päin ja isä loi ojamuria pois
pohjasta jälempänä. Ei puhuttu paljon mitään, eikä ainakaan yhtään
sanaa, joka olisi erohommista muistuttanut...

Juhosta tuntui olo niin hyvältä, että hän ei muistanut, olisiko se
milloinkaan ennen tuntunut semmoiselta.

Juho käyttäytyi aivan kuin vanhat miehet koko huomeisen päivän, joka
oli lauvantai, säätty ja pyhitetty sunnuntain aatoksi... Hän ei
ensinkään kisaillut pienen pulleaposkisen vaimonsa kanssa.

Isäkin se piti häntä aivan vertaisenaan... Kun hän aitasi lehmille
käytävää, jota myöten saisivat navettaan marssia, kysyi hän Juholta,
pantaisiinko aita kulkemaan kodan nurkkaan niinkuin ennenkin, vaiko
suoraan ladon seinään, että silloin jäisi kaivo pihan puolelle, eikä
karjan jalkoihin. He olivat viime kevännä riidelleet sen samasen
aidansijan päällisiä, mutta isän tahdosta aita oli suunnattu kodan
seinään.

-- Isä saa tehdä miten tahtoo.

Kun Juho iltapuoleen kulki isän työpaikan sivuitse, näki hän, että isä
oli kaivon jättänyt pihan puolelle ja yhdistänyt aitansa ladon
seinään...

Kun oli iltasella jo kylvetty, niin tuli Juhon: korvaan suplattamaan se
hänen pulleaposkinen eukkonsa. Kysyi, että "laitetaanko ne vaatteet
nyyttiin lähtöä varten huomiseksi valmiiksi?"

-- Annahan olla... ennättääpähän nuo aina, sanoi Juho...

Aamulla makasi Juho pitkänlaiseen, niinkuin muulloinkin pyhäaamuna. Kun
hän heräsi, oli se pulleaposkinen vaimo jo mennyt pois vuoteesta...
mutta se tuli aittaan, kun Juho vielä oli sängyssä selällään.

-- Vieläkö sinä laiska makaat, kun minä olen ollut jo liikkeessä
ainakin pari tuntia, lehmät lypsänyt ja muuta... Nouse toki syömään
edes!

-- Eipä tuota ole kiirettä...

Juhosta tuntui niin herttaiselta kellottaa seIällään pehmoisessa
vuoteessa lammasnahkapeitteen sisässä. Kevätaamun lempeä aurinko loi
valoaan aitan oven täydeltä siltapalkkeihin ja ulkoa lemahteli kasvavan
nurmen tuores tuoksu... päälliseksi tuli se pieni pulleaposkinen vaimo
istumaan sängyn reunalle...

Kun kummallakaan ei ollut mitään sanomista, niin se pulleaposkinen
vaimo otti vuoteesta rukiintähkän ja siveli sillä Juhon huulia... Juho
tapasi pikkueukkoa kiini, mutta se ennätti pinkasta pakoon, ennen kuin
Juhon käsi oli irti peitteestä... Juho ei mitenkään malttanut olla
lähtemättä perään.

Se pullukkaposkinen vaimo juoksi porstuaan ja porstuan parvelle, mutta
kun isä kovaksi onneksi istui porstuan penkillä, niin Juho ei ilennyt
mennä perästä...

Isä nauroi vain nuorten leikille ja neuvoi sitä pulleaposkista eukkoa
ottamaan parvelta suuren tuohisen kontin ja pudottamaan Juhon päähän...
Juho saikin kohta kontin päähänsä ja isäkin nauroi hyvillään.

Juho tunsi itsensä niin onnelliseksi, ettei muistanut sitä perjantaista
lähtöhommaa koko päivänä... joshan lienee muistanutkin, niin ei hän
siitä ainakaan mitään virkkanut.

Se pieni pulleaposkinen vaimo odotteli iltapäivällä, että eikö kukaan
virkkaisi mitään eropuuhista, mutta kun sitä ei kukaan näyttänyt
muistavan, niin antoi hänkin sen kyllä mielellään unehtua... parempihan
se sillä lailla onkin.

Eikä sitä ero-asiaa ottanut puheeksi kukaan silloin eikä
muulloinkaan...



Laskiainen.


Paljon ennen päivän railon Ravimäen ylitse näkymisen olivat jo Vanhan
talon rengit lietsussa. Eihän sitä olisi ollut pakkoa niin puhteella
tuijakehtelemaan, mutta ne rengitkin ne rynnistivät nyt ihan omasta
tahdostaan, jotta puolelta päivin jouduttaisiin suksien kera mäkien
rintoja syyhyttelemään.

Otto läksi Kuttaniityltä lammasheiniä hakemaan. Kun porstuan ovesta
ulos kerkesi, hihkasi jo reimakan rynttäyshuudon ja tulen väkenä
kimposihe rekien kanssa räiskämään. Häkin sitasi reen kaustoille,
sitasi niin tiukasti, ettei siitä vähällä ollut jäädä mitään jälelle
koko häkin retukasta.

Sitten oli Otto jo tallissa, sökötteli mustan ruunan suuhun vanhan
isännän vanhoista saapasvarsista tikkailemat suitsipahaiset. Silloin jo
kiskasi voimansa perästä ratastimista, että saisi vähän hevoseenkin
omaa intoansa tarttumaan.

Heikki joutui silloin vasta tuvasta. Mutta tullessaan sysäsi jo pihalla
piika-Liisan kumoon kovalla vauhdillaan, eikö todellakin liene vain
ihan huimeesta kaatunut. Ja Heikki kun toi hevoista, niin siinä helinän
synnytti suuri jousikulkunen ja tammaa lyödä hivautettiin tallin ovesta
tullessa ohjasperillä, se kun Heikin mielestä oli semmoinen turkasen
hulttio. Tamma kohotti päänsä pystyyn ja näytti sitten yhtä innokkaalta
kuin Heikkikin.

Otto hyppäsi jo häkkiin ja räimäsi Mustia ohjasperillä. Musti pani
kaulansa kyömyyn ja potalsi kuin pyssyn suusta virstalle. Heikki osotti
tamman heti jälkeen ja silloin sitä lähdettiin. Kulkuset rolakehtelivat
ja hevot tallasivat, minkä kavioista kerkesivät. Uni oli renkipojista
nyt yhtä etäällä, kuin virkeys tavallisesti.

Ennen päivän tuloa tulla rytistivät pojat kotiin, Otto heinähäkkineen
ja Heikki rantekuormineen. Ennen päivän tuloa ehdittiin syödä ja olisi
ehditty sujauttaa ruokalepokin, jos olisi maltettu. Mutta nyt pantiin
vain hevot aisoihin ja annettiin mennä viiletellä. Peloitti näet vähän
jos isäntä ei mäenlaskuun laskisikaan, siksi koetettiin tehdä työtä
ihan täydellä tahdolla... laskeehan sitten, kun ajetaan hevot ihan
uuvuksiin.

Lapset läksivät jo päivän tultua kelkkoineen hujauttelemaan "pitkiä
pellavia" riihen perästä, siellä kun oli vähän myöttävää. Kun aina
rupesi paleltamaan, silloin sitä täytyi kynsiin puhallellen piipertää
tuvan puolelle lämmittelemään ja suuta tahtoi vetää vähän väärälleen.
Mutta tupajoukot kun vain nauroivat tuolle surkeudelle, niin täytyi
itsensäkin nauraa siihen itkun sekaan. Mutta kun sormet vähän
verkistyivät, niin patii, mäkeen uudestaan.

Talon Kalle-poika oli hieman vanhempi, eikä enää niin välittänyt
kelkalla hilskaroimisesta. Hän siveli tuvan pankon vierellä suksiaan
talilla ja eikö sitä liene pantu vähän voitakin... suksien täytyi näet
huilata oikein isän vitsasta näin laskiaisena. Pitemmälle niitten
täytyisi viedä kuin muiden poikain lipaskot. Alkoi siinä jo
pitkästyttää puolisen odotus, tunnusti vähän siltä rinnassa, että jos
vitkastelemisella menisi koko ilo läpi käsien, vaikka eihän sinne
mäkeen oltu ennen puolista menty ennenkään.

Vanhaan taloon hiihtää liuhutteli Korventaustan Kustakin. Köyhän mökin
poika oli lähtenyt siksi aikaiseen, että ehtisi rasvarieskoille
taloisiin taloihin. Olihan hän kyllä edellisinä päivinä kulkenut
kylällä "laskiaista keräämässä", mutta tuli ne toki aina tarvituksi
kotonakin anomalla saadut rasvahipenet.

Penkille se poika istahti, sinne oven puoleiseen päähän, ja silmäili
vesissä suin, kun emäntä sian lapetta uuniin hilasi. Ohrajauhoista oli
leivottu ohuita rieskoja, joitten päällyspintaan pistettiin
sianläskiviipaleita. Olipa tahtaasta tehty pienonen kuppikin, joka
mätettiin ihan pikaraisilleen läskilepereitä. Täytyihän sitä toki
laskiaisena olla olemista, kuu se ja joulu olivat vuoden ainuita
rasvapäiviä.

Ja ne läskit ja rasvat ne uunissa karisi ja tirisi, niitten suloinen
tuoksu sieltä koko tupaan lemahteli ja jopa rengit sen tunsivat
pihallakin tullessaan ja hevosia riisuessaan. Oikein keillekin vedet
suuhun herahtivat ja molempain huulet herpoutuivat niin nauttivan
tyytyväisesti lerpalleen. Suitset käsivarrella ne pojat tupaan
reksuttelivat ja sarkatakkiaan naulaan asettelivat lämpimässä suuressa
tuvassa.

Sian lape, rasvarieskat ja muut höllötökset kannettiin pöydälle ja
kilvalla alettiin niitä hannustaa. Ei se ole näet sillä hyvä, jos
sukset voitelee, mies se on myöskin hyvästi sian lihalla sivuttava,
sitten ne vasta sukset oikein luitelee.

Korventaustan Kustallekin vietiin sinne penkin ovensuupäähän rieskan
kannikka ja melkein samankokoinen sianlihavinkale. Eihän se nyt toki
laskiaisena kielteessä...

Isäntäkin istui pöydän takana, koomin kuin siellä yläpään puolessa ja
usutti kovasti puremaan. Mutta kun renki-Heikki oli ensiksi herennyt
syömästä, silloin alkoi kiirehtiä mäkeen menemään... kuuluivat saavan
mennä joka kynnenkanttura, kyllä hän itse jäisi hevoisia ruokkimaan.

-- Isäntä myös, ivaili Heikki.

Eihän se toki sanonut kehtaavansa kuuskymmen-vuotinen vanhus, eikä ne
muutkaan ilenneet lähteä niin kovin rikeneelle. Rengitkin piippujaan
hyväilivät, kuin muka veisaisivat viisi koko lähdölle. Mutta miten
lienee Heikki siinä sattunut nousemaan naulasta sarkatakkiaan ottamaan
ja päälleen tunkemaan. Otto seurasi esimerkkiä ja sitten sitä laiskan
näköisesti ulos astuttiin, mutta kun tuskin päästiin porstuaan, niin
honkainen silta alkoi oikein jykevästi tömähdellä ja pihan poikki
vihlastiin juoksujalassa tallin yliselle paraita suksia valikoimaan.
Heikin hunsvotti joutui ensiksi, kun oli ensin lähtenytkin, vaikka Otto
koetti kopaltaa kiinikin portaita yliselle puittaessa. Paremmat sukset
sai Heikki kun saikin.

Ei ollut tullut tehdyksi oikeita sompasauvoja, mutta välikös sillä!
Rantteen latvaa rutaistiin vain käteen liiterin sivuitse mennessä, tai
mitäpähän sattui saamaan kepakkoa. Heikkikin sieppasi vanhan pesuluudan
tynkyrän toiseksi sauvakseen.

Hiihdettiin naapuriin. Sielläkin olivat jo pojat lähdön sypäkässä,
muuan vain vielä suksiinsa varvasremmiä rakenteli. Toiset jo seisoivat
suksilla ja odotellessaan kahtaanne käsin liukuilivat.

-- Hei, pojat! Eikös mäkeen?

-- Kohta paikalla.

-- Mistä aijotte laskea?

Niskalan vuorelle kuuluivat menevän. Oisihan se ollut mäki siinä
rantarinteessä lähempänäkin ja parempi vielä, mutia Niskalan rinteelle
kuu kuului tulevan paljon muitakin, niin sinnehän sitä piti mennä
joukkoon... joukossahan sitä on hyvä viiletellä.

Lähdettiin, kilvalla mentiin. Livakasti sujahtelivat rasvalla hotjatut
sukset ja miehet hiihtäessään hikoilivat. Pian oltiin Niskalan vuoren
korkeimmalla kukkulalla, jossa jo toisia poikia oli täydessä
huijakassa. Muutamat junnasivat rinnettä ylöspäin ja toiset latua alas
livauttelivat, jotta takkien liepeet ilmassa hulmahtelivat.
Vastatulleista ehätti ensiksi Korventaustan Kusta suksensa ladulle
asettamaan, arveli sentään lähtiessään.

-- Onkohan siellä hyppyjä?

-- Ei ole sillä ladulla, mutta noilla toisilla.

Melkein vahingossa lähtivät Kustan sukset rinnettä alas liukumaan.
Siinä alaspäin huhkiessa tuntui niin suloisesti ruumista hivelevän ja
sitten siihen sekaan peloitti, jos alhaalla kaatuu hyvinkin ja toiset
pääsevät nauramaan.

Sukset ihan uhalla rupesivat alemmaksi päästyään yhä vinhakammin
liukumaan, menivät pakanat niin kovasti, ett'ei oikein kärsinyt eteensä
katsoa, kun vielä sukset saivat pehmeän lumenkin pölähtelemään. Kustan
silmät revähtivät kovin isoksi, kun mäen alla näkyikin lumipilven
seasta parin kyynärän korkuinen hyppyri. Kusta painoi silloin silmänsä
umpeen ja odotteli loppua, kaatumista nimittäin. Jo joutuivat sukset
lumipakan niskalle ja siitä kauvaksi eteenpäin kimmahtivat. Mutta
silloin katosi Kustakin suksiltaan... hän oli sukeltanut piiloon
pehmeään nietokseen.

-- Akka nimes!

-- Akanpa sai poika!

Toiset ilakoivat ihan mielin määrin Kustin kaatumiselle.

Mutta mäen päältä läksi huitelemaan Vanhan talon Kalle. Huimaa vauhtia
hän huhki, mutta vieläkin sauvoillaan voiman väestä surviskeli.
Yläpystyä hyppäsi hän lumipakan päälle päästyään ja vilahdellen hivelsi
petäjikön läpi eteenpäin. Mutta siellä etempänä jäsähtikin petäjään
vasemman puoleinen suksi, arvelematta se poikki pätkähti ja hankeen
täytyi kuin täytyikin suistua urhakan miehen.

Kusta se hypyn luona hangesta selvitteleiksen ja alkoi paksun
rosokylkisen petäjän juurella itkeä tiherrellä, oli näet hajuaistintaan
vähän ravakanlaisesti hangen pohjaan puusuuttanut. Eihän siihen nokkaan
juuri koskenutkaan, mutta sittenkin se tuntui niin itkettävän
surulliselta, kun täytyi antaa ruusun punaisen nenäverensä tippua
pirpatella valkoiselle hangelle...

Toiset veitoset eivät joutaneet paljon katsettakaan siroittamaan
semmoisille tihertelijöille, mäen laskun touhussa vain tuijakehtelivat.
Oikein aikapojat hivauttelivat hyppyristä, mutta muut hätähousut
tekivät toisia latuja.

Kallekin sieltä mäen alta vetäytyi toisella suksellaan hiihtää
kentustaen, toisen suksen kappaleita kantoi käsissään. Korventaustan
Kustan täytyi hänelle antaa suksensa, puolet Helsingin ruunanriimu
sikarista sai palkakseen. Ja Kalle laski hypystä uudestaan, laski
ylväkämmästi kuin muut yksikään.

Tapaturmakin sattui väliin, mutta mitäs niistä semmoisista... kun olisi
tullut edes suurempia! Ei se kumminkaan ollut minkään veroista mäen
lasku petäjikössä, parilta pojaltakin kun oli sukset poikki
rätkähtäneet, lähdettiin miehissä liehkaan. Jään poikki sujutettiin
Vanhan talon rantarinteelle ja siellä ilon pitoa jatkettiin.

Lahden poukaman poikki tuon tuostakin ajaa hyräytteli
hevoismatkueitakin. Naisväet ne siellä laskiaista ajelivat,
lienevätköhän sitten kiinikään tavoittaneet. Saivat ne hevot vain panna
kavioistaan viimeisensäkin, antaakseen kunnon kyydin ajajilleen. --

Laskiaisiltana ei saa ensinkään pitää tulta valonaan, siksi on jo
päivän aikaan syötävä ja maata asetuttava. Se oli semmoinen tapa ollut
jo ikivanhoista ajoista ja siksi sitä vieläkin noudatettiin.

Ja laskiaisiltana ei saa puhella kylpiessä, eikä kylvyn jälkeenkään...
sitten ei näet kesällä ole vastusta itikoista. Tytöt ne koettivat olla
hyvin hissukseen, niistä itikoista kun oli aina semmoinen vastus,
söivät punaisille pirpeloille naamat ja kädet.

Mutta ne hyvät yrityksetkin menivät hukkaan. Pojan yltiöt kun näet
syöntyivät riivastelemaan, niin silloin oli leikki toisella tairoolla.
Suuhavissa ne ensin suitsuttelivat, mutta jos siitä ei tullut puheen
lisää, kävivät käsiksikin. Muokkasivat ja myrskäsivät niin kauvan, että
täytyi edes älähtää ja silloinhan ne jo olivat menneet hukkaan hyvät
humalat.

Mutta suuhavissa ne saivatkin jo voiton, katalat. Hanna-piijaltakin kun
kysyttiin mitä varten hän oikeastaan on puhumatta, oli hän keksivinään
mokomille semmoisen vastauksen, että se huulilta ulos pamahti, ennen
kun ehti oikein ajatellakaan.

-- Että lehmät tulevat paremmin kotiin.

Tiina-Liisalla oli ääni sitkeimmässä, mutta talttumaan ne saivat
hänetkin. Kimakka huuto täytyi päästääkin, kun pojat alkoivat povelle
pakata Oton kodan räystäästä tuomaa jääpurasta.

Ja sitten kun ne riivatut vielä nauroivat ja kutittelivat! --

Vähitellen väsähtivät joukot levolle ja pimeä talvinen yö hiipi
hiljalleen tupaan. Lähellä oli laskiainen vielä aamullakin, mutta se
oli niin pahalla puolella.



Olikohan siinä jotakin?


Talvella kulki tie ihan suoraan Haapanotkon torpalle ja kesälläkin
kulkivat jalkamiehet Malin niityn ylitse, mutta hevoiskyydillä kulkijat
saivat kiertää ympäri kuistia myöten.

Sieltä oli Teuvonkin ajettava heinästä tullessaan, vaikka maan pinnalle
olikin jo ensimäisiä lumen hipeneitä ripsehtinyt. Keli siitä ei sentään
vielä yhtään liukastunut, kuloutuivathan vain viimeisetkin vihannammat
nurmen täppeet laidunmailta, että lehmät ja muut sorkka-elävät olivat
yksistään talvirehuilla ruokittavat.

Teuvo käveli huoletonna heinähäkin jälestä ja jätkän säveltä viheltää
hujautteli. Ne sävelet ne huvittivatkin niin mainiosti, niihin kun näet
yhtyivät muistot sunnuntai-illoista tanssineen ja punaposkisine tytön
tylleröineen.

Häkkisen torpan pellon aitavarteen seisotti Teuvo heponsa ja meni
torpan vaimoväen kanssa irnuilemaan. Teuvosta pitikin naisväki hyvin
paljon, kun oli hauska ja sukkela, osasi aina puhua loisten mieliksi.

-- Päivää, sanoi Teuvo ja veitikkamaisesti pilkisti tuvan ovesta.

-- Päivää vielä, oli lois-Ulla nuhtelevinaan. -- Siellä virkaileksen ja
viivytteleksen, kun kotiisi meni morsiamet ja muut!

Teuvo piti leikkinä koko semmoiset puheet.

-- Elä yhtään epäile! Kulki tästä semmoinen pieni, musta tytön lipasko,
morsiamesi sanoi olevansa. Taisi mennä rukin sijaa katsomaan, selitteli
lois-Ulla.

-- Elkää vetkutella, epäili Teuvo.

-- No, oikein totta, kulki tästä tyttö ja sinua kyseli.

Eihän se Teuvo ollut laisinkaan uskovinaan noita tuommoisia tuumia.
Pois läksi koko eukkojen roikasta, eikä ollut niinä miehinäänkään, että
hän muka uskoisi. Ruuna kun näki miehen pihasta pientaretta myöten
vetäytyvän, läksi jo yksinään mennä loiskuttelemaan, vilkasi vain
Teuvoon heinähäkin vieritse, että jääpikö se hyvin paljon jälelle.

Teuvo koetti olla uskomatta Ullan tyttökertomusta, valettahan se oli
kuitenkin. Mutta se muistui mieleen taas ja ikään kuin olisi jysähtänyt
vielä rinnassa, mokomakin asia. Jos tuo puhe olisi nyt ollut vaikka
tottakin, niin olisiko siinä mitään sen tavattomampaa... kulkihan niitä
ihmisiä muulloinkin.

Turhaltahan se tuntui semmoisen asian niin mieleen painaminen, mutta se
ei sittenkään ajatuksista vieraantunut. Kiihtyi vaan, kuta enemmän
koetti hätistellä.

Ja kun Teuvo sai hevosen ajetuksi pihaan heinäladon oven eteen, niin
hän ensi toimekseen livisti tupaan katsomaan, oliko siellä niin
erikoisia. Olihan siellä pieni, vasta mekon yltään riisunut tyttönen
peräpenkillä istumassa, jota Teuvo ei tuntenut tutkimallakaan. Teuvo
seisoi oven suussa kauvan aikaa ja katsoi tyttöön ja sitten äitiinsä,
joka seisoi äänetönnä lieskiveen nojaten. Äiti näytti katsovan hyvin
tutkivasti häneen ja muutenkin tuntui ilma tuvassa niin tukalalta ja
painostavalta, että Teuvo viimein pujahti ovesta takaperin pihalle
sanaakaan sanomatta. Hän riisui ruunan valjaista, vei talliin
pilttuuseensa ja alkoi apetta hämmennellä. Teuvo ei tiennyt tuvassa
olevasta tytöstä mitä varten se oli tullut, mutta sittenkin tuntui että
se oli tullut hänelle pahojaan tekemään. Teuvo oikein vihasi tuota
tyttöä...

Mutta juuri kuin Teuvoa härnäten tuli tallin ovelle se tyttö virnisteli
ja nauratteli niin tutun takeisesti.

-- Täällä hevoselle keitetään.

Teuvo ei kehdannut virkkaa mitään "mokomallekin marakatille". Tyttö
kaiveli povuksiaan ja löysi sieltä rutistuneen paperin, jonka ojensi
Teuvolle.

-- Mikäs tuo on? sanoi tyttö koettaen saada ääntään tuntumaan hyvin
salaperäiseltä, kuin olisi muka suurenkin ilosanoman kulettaja. Teuvo
silmäsi vain kirjettä ylenkatseellisen näköisenä, eikä aikonut
ensinkään ottaa käteensä.

-- Se on Riikalta, sanoi tyttö. Riikka käski sanoa paljon terveisiä!

-- Hm, vai niin.

Teuvo otti veltosti kirjeen tytön kädestä ja musersi kokoon taskuunsa,
hämmenteli vielä apetta ja rupesi sitten ruunan reisiä sukimaan, ei
ollut tyttöä huomaavinaankaan.

-- Se Riikka pyysi saada vastuun nyt minun mukaani, sanoi tyttö.

-- Enpä minä jouda tässä kirjoittamaan. Käyköön hakemassa postista,
minä lähetän sieltä kautta. Hulluuttahan tuo on lähettäminenkin noin
rikeneelle.

Teuvo meni hämmentämään vielä ruunan apetta jotain tehdäkseen, vaikka
ruuna oli vähän vihassakin, kun tuli siihen tahrimaan, ettei saanut
syödä rauhassa. Taskussa oleva kirje alkoi melkein polttaa kuvetta,
olisi toivonut tuon tytön menevän pois, että saisi oikein rauhassa
lukea, mutta ei se tyttö näkynyt olevan niinkään kiireissään.

Teuvo oli Riikkaa vähän riijaillut viime kesänä isänsä kanssa
tukkilautalla ollessaan. Kovalla myrskyllä olivat siellä Kureniemen
mökissä olleet pari päivää sään pidossa ja tuo kirje se oli Kureniemen
Riikalta niiden parin päivän seurauksia. Mitähän mahtoi sisältää?

Teuvo ajatteli, että sen kai täytyi sisältää jotain erikoisempaa, kun
on kerran sieltä asti lähetetty jalan syten tuomaan. Jotain siinä on
erinäisempää ja Teuvo tiesi että siinä voisi kyllä ollakin.

Tyttö poistui viimeinkin ovelta ja Teuvo pääsi kirjettä katselemaan.
Kukkaiskortti pelmahti ensin sisästä ja löytyihän sieltä kirjekin
päälle päätteeksi. Teuvo luki, luki kerran ja kahdestikin kirjeen,
toivossa että sieltä olisi pitänyt löytyä jotain erinäisempää, mutta se
oli vain tavallinen rakkauden kirje, lemmen ruikutuksia vain toinen
toistaan imelämpiä. Sitä, jonka Teuvo luuli kirjeessä pääasiana olevan,
siitä ei löytynyt jälkeäkään. Teuvo tiesi, että kirjeessä olisi voinut
olla _jotakin_, mutta mitään erikoista hän ei kuitenkaan huomannut.
Koetti etsiä jotain lausetta, jossa se _jokin_ olisi kierrellen,
peitetyin sanoin ilmoitettu, mutta ei erittäin pystynyt sitä
yhdestäkään lauseesta löytämään. Siitä vain voi saada enimmän vihiä,
kun kirjeessä sanottiin, että "silloin oli niin lystiä, kun olit
täällä, mutta nyt saan itkeä niidenkin aikojen edestä". -- Teuvo tuli
viimein siihen johtopäätökseen, että kirjeessä oli sittenkin jotain
erikoisempaa ja se oli semmoista, että Teuvoa tahtoi hävettää tuvan
puolelle mennessä. Kauvan hän seisoi tallissa ja puristeli kirjettä
taskussaan, mutta viimein rohkeni mennä tupaan kumminkin.

Isä ja äiti olivat jo ruvenneet syömään, mutta Teuvo meni allapäin
penkille istumaan ja ei ollut syönnistä viitosinaankaan. Isä viimein
virkahti:

-- Eikös se Teuvo syö?

Teuvosta tuntui kuin vanhusten katseissa olisi ollut jotain
painostavaa, salaperäistä ja tarkastelevaa ja siksi ei hän koko
syöntiaikana uskaltanut silmiään kohottaa. Se kirje hävetti niin
kovasti, tiesiväthän ne vanhukset sen kuitenkin.

Teuvo odotti, että vanhukset virkkaisivat jotakin kirjeestä, mutta
eiväthän ne mitään virkkaneet. Isä vain sanoi leikillään syötyään,
sänkyyn makaamaan mennessään:

-- Teuvollahan se kävi morsian rukinsijan katsonnassa.

Teuvo ei virkkanut mitään, mutta alkoi pitää vähäpätöisempänä koko
asiaa, koska isäkin otti sen niin leikkiveriseltä kannalta.

Illemmalla, kun Teuvo oli äitinsä kanssa tuvassa kahden kesken, kysyi
äiti:

-- Keltä se kirje oli, jonka se tyttö kuletti?

-- Kirje?

-- Niin.

-- Eihän se mitä kirjettä tuonut.

-- Toipahan, kyllähän minä tiesin.

Teuvo koetti tekeytyä silloin hyvin huolettoman näköiseksi ja koetti
sanoa hyvin pilkallisesti:

-- Hyh, naurattaa minua ne semmoiset kirjeet.

-- Niin, sanoi äiti. Naurattaa, sydämetön, mutta olisitpas hänen
sijassaan, niin ei varmaan naurattaisi.

Teuvo katsoi ihmettelevästi äitinsä silmiin, ikäänkuin ei millään
muotoa olisi ymmärtänyt äidin tarkoitusta, vaikka tunsi äidin
ajattelevan samaa, kuin itsekin oli kirjeestä odottanut.

-- Näytäppäs se kirje, sanoi äiti.

Hennoihan se Teuvo sen näyttää ja äitikin tuli vakuutetuksi, että kirje
ei sisältänyt mitään muuta kuin tavallisia rakkauden ruikutuksia.

Mutta Teuvo otaksui kirjeessä olevan jotain, jota Riikka ei ollut
rohennut selvin sanoin ilmoittaa. Teuvo tiesi että sitä oli semmoista,
mutta se oli heidän kahden salaisuus, ainakin tällä kertaa, mutta
tottapahan aika näyttäisi...

Ja aika näytti, että siinä oli _jotakin_. Mutta Teuvo ja Riikka
laittoivat asiansa sitä ennen semmoiseksi, että se ei ollut mitään
erinomaista. Teuvo kävi näet hakemassa Riikan Haapanotkolle.



Hän uinuu tuolla.


Hän uinuu tuolla...

Päivän säteet siellä iloisesti leikittelevät, suvinen tuuli lempeästi
suhahtelee. Haaviston lehdet vilkkaasti lepattelevat ja kukat
tuoksahtelevat huolettomasti nuojahdellen.

Ja hän, impi, istuu siellä uinaillen suuren koivun juurella. Hervotonna
lepää hänen päänsä pienen sohvan selkänojaa vasten ja siniset silmät
ovat haaveillen avaruuteen. Kesän lempeä hohde heijastaa hänen
kasvoihinsa ja puhtoisen valkeaan esiliinaan... se kultaa hänen tuuheat
kutrinsa, joita suvinen tuuli tutjuttelee. Hän uinuu tuolla...

Mutta välillämme vaahtoisa virta voimakkaana pauhailee, meidät
eroittaen. Jos lähtisinkin yli pyrkimään, niin varmasti virran nielut
minun mukaansa ryöstäisivät ja häntä en sittenkään tavoittaisi. Kolkko
louhikko on täällä allani ja suvinen päivyt ei kuonnu kallion takaa
tänne paistamaan, mutta tuonne se paistaa, tuonne vastaiselle
rinteelle. Siellä on lumoova ympäristö, mutta hän, impi, on vieläkin
viehkeämpi.

Hän uinuu tuolla...

Ja minä seison täällä tuonne suunnaten katseeni.

Tuon kosken kuohut muuttuvat kiiltäviksi kultarahoiksi, jotka
vyöryessään vastakkain kilahtelevat. Se on mammonan mahtava virta, joka
meidät eroittaa.

Ja -- hän uinuu tuolla...

Noiden kuohujen takapuolla hän uinailee -- kunnes päivä peittyy vuoren
suojaan, eikä paista meille kummallekaan.



Tarina hevosen varsasta.


Pikku hepo kohotti päätään ja töllisteli ympärilleen. Ei näkynyt muuta
kuin jylhät seinät ja yhdessä seinässä reikä, josta virtasi valoa
sisään... Siinä vieressään huomasi hämärässä ison elukan, joka oli
hänen itsensä näköinen ja jonka sieramet hiljalleen vavahtelivat, kun
se hänelle äänteli...

-- Höphöphöphö...

Pikku hepo haisteli ensin pehkuja altaan ja sitten sen isomman elukan
karvaista mahanahkaa... Löysi siitä pienoisen nahkanipukan ja alkoi
sitä suussaan lutustella ja annas olla... siitä mehui jotain kosteaa,
joka maistui suussa makealta.

Sitten nukkui pieni hepo, mutta kohta heräsi, kun kuuli ryskettä... Hän
näki kuinka seinään aukesi aukko aivan maan rajaan, paljon isompi kuin
se, mikä oli siellä ylempänä... Aukosta tuli pari elukkaa sisään, jotka
eivät olleet ollenkaan yhteen näköön kuin hän äitineen... Niillä oli
pää pyöreämpi kuin heillä ja kantoivat etujalkojaan ylhäällä ilmassa,
kävelivät vain kahdella jalalla... Toisella oli vielä takajalkojen
ympärillä irtonainen nahka riippumassa, että ei näkynyt kuu hiukan
jalkateriä...

Ja sillä toisella kaksijalkaisella oli astia etujalassa, josta se
syötti emolle mitä lienee syöttänyt, kuului sitten ääntävän sille
toiselle kaksijalkaiselle:

-- Mikä sille tuolle pienelle hevoselle pannaan nimeksi?

-- Hevonen, sanoi toinen.

-- Ei, pitäähän sillä nyt olla joku erikoisnimikin. Ja he tuumivat
kauvan aikaa siitä asiasta ja viimein päättivät ristiä hevon "tytöksi".
Ja toinen kaksijalkaisista tuli häntä hyväilemään, taputti kaulalle ja
kutkutteli.

-- Tyttö, tyttö, tyttö.

Pikkuhevon pisti vähä vihaksi ja hän koetti kääntää pois päätään, mutta
sitä enemmän se vain muokkasi ja hoki:

-- Tyttö, tyttö, tyttö, tyttö...

Pois ne menivät kohta kumminkin ne kaksijalkaiset. Pikku hepo meni taas
nuohomaan sen toisen näköisensä elukan mahanahkaa... emokseen rupesi
hän sitä elukkaa nimittämään. Syötyään painautui hän emon selkää
vastaan ja nukkui.

Iltapäivällä tulivat taas ne kaksijalkaiset ja se toinen sanoi ovella
tullessaan:

-- Tyttö!

Tutultahan se tuo sana soinnahti pienen hevon korvaan, mutta viisi hän
siitä välitti... kohotti vain hiukan päätään ja liikutteli korviaan. Se
kaksijalkainen tuli luo, taputti kaulalle, syyhytteli ja hoki:

-- Tyttö, tyttö, tyttö -- -- --

Oikein turmelukselle alkoi tuommoinen käydä pienen hevon. Se kiepsahti
seisalleen ja mieli potkaista... mutta se kaksijalkainen pani hänen
suunsa eteen kupin, jossa oli mitä lienee ollut valkoista... Hepo kun
ei siitä mitään välittänyt, niin kahdella jalalla kävelevä kasti
etujalkansa valkoiseen nesteesen ja sitten pakkasi hevon suuhun, se
maistui samanlaiselle kuin mitä hän oli saanut emon mahanahkasta...
Sitten se kaksijalkainen painoi kuppiin hevon turvan kokonaan ja kun
hän oli kerran päässyt makuun, oli kuppi ihan tyhjänä.

Mutta kun kaksijalkainen tuli huomen-aamuna ja taas huusi ovella
tullessaan: "tyttö", niin silloin pieni hepo kavahti pystyyn ja meni
luo... siitä päivästä lähtien alkoikin hän tuntea itsensä tytöksi...

-- Tyttö, tyttö -- --

Kului viikko, parikin. Muutamana päivänä pantiin suitset emon suuhun ja
alettiin vetää ulos siitä alhaalla olevasta isosta reijästä. Tyttö meni
perästä... mutta hämmästyksestä täytyi hänen seisattua, kuu oli ilmaa
niin leveältä kuin silmä kannatti ja maassa näkyi jotain vihertävää.
Semmoista ei tyttö ollut osannut uneksiakaan. Hän painoi maahan
turpansa ja sitä vihertävää pilapäiten haukkasi, eikä se pahalle
maistunut... täytyi painaa turpa maahan uudestaan ja haukata!... Tuntui
tuo niin lystiltä, että tyttö somasti leiskautti ruumiinsa takaosaa ja
jalkojaan ylöspäin siroitti...

Mutta kun katsoi ylöspäin, niin huomasi että emo oli jo pitkän matkan
päässä menossa... se ei milloinkaan ennen ollut noin etäällä.

-- Ihihihihi, sanoi pieni hepo ja läksi emoa kohti pinkasemaan.
Suoraksi ojensi hän pienen töpöhäntänsä ja lomaan siristi
takajaloillaan ylöspäin. Mutta kun oli juuri emon luo pääsemässä, niin
töksähti johonkin. Hepoparka ei ollut huomannut, että emo oli veräjästä
viety toiselle puolen aitaa siellä tuvannurkan luona; hän oli juossut
vain suoraan ja nyt oli heidän välissään korkea pisteaita. Hepoparka
hyppi aitavarressa sinne ja tänne, läksi sitten juoksemaan pitkin
aitavartta emon kohdalla.

Oli siellä edessäpäin aidassa veräjä, emon taluttaja aukasi sen ja niin
pääsi pieni hepo mokomastakin pulasta. Hän hörhötti hyvillään ja aikoi
mennä emon mahanahkaa tonkimaan, mutta se meni vain eteenpäin.

Emon taluttaja vei heidät molemmat vielä yhdestä veräjästä läpi ja
sitten pääsi emo valloilleen. Siellä lähellä veräjää oli iso katras
pieniä eläimiä ja niillä oli kaulassa kilisevät kellot. Muutamia oli
vieläkin pienempiä, jotka sanoivat niille isommille:

-- Mä--ä--ä--ä--ää!

Tyttö olisi mennyt nuuskimaan noita pienempiä, mutta ne piipittivät
pakoon... Ilman ivasillaan ajeli Tyttö koko katrasta vähän matkaa
edellään, sitte palasi emon luo niskojaan nakellen ja sääriään
siristellen. Alkoi sitten maasta haukkiloida vihantaa nurmikkoa, kunnes
rupesi väsyttämään ja täytyi painautua nukkumaan pensaan juurelle
päiväpaisteeseen.

Hetken perästä kun heräsi, huomasi olevansa yksinään... Sukkelasti hän
kavahti seisalleen, mutta emoa ei vaan näkynyt mistään! Kiivaasti kävi
siinä hevon sydän tykyttämään...

-- Ihihihihi!

Ja pensaan takaa kuului karkea, mutta niin lepeä ja lohduttava ääni
vastaan:

-- Öhöhöhöhö!

Sieltäpäs se löytyikin emo! Tyttö pinkasi luo, pisti päänsä emon mahan
alle ja alkoi sieltä etsiä niitä pieniä nahkanipukoita.

Parin päivän perästä otettiin emo taas suitsiin ja alettiin taluttaa,
Tyttö sai pinkaista perästä. Iällä kertaa se emo pantiin rautaisen
rakkineen eteen, jota kuuluivat auraksi sanovan. Kaksijalkainen painoi
tuota laitosta maan sisään ja emon täytyi vetää edes ja takaisin
melkein samaa jälkeä. Tyttö pinkasi perässä.

Rupesi siitä viimein väsyttämään ja tyttö painui pitkäkseen pellon
pientarelle... Tuokion nukuttuaan kun heräsi, niin emo oli taas
kadonnut. Eikä se nyt ainakaan ollut pensaan takana piilossa, kun oli
pitkän matkaa aukeaa joka puolella... Tyttö läksi pinkasemaan pitkin
vaon vartta ylös vastamäkeen ja sieltä se vielä emo kumminkin löytyi
mäen takaa. Teki mieli taas emon mahanahkaa kaivella, mutta emo ei
seisattunut niinkuin muulloin... Kovin nyrpeäksi kävi Tytön mieli, kun
luuli emon jo suuttuneen... pieni hepo ei tiennyt, että rakkauden on
toisinaan väistyttävä velvollisuuksien tieltä.

       *       *       *       *       *

Viimein päättyi kesä syksyyn siinä eteenpäin elellessä. Syksyllä
pantiin emo tallissa kiini pilttuusensa ja Tyttö salvattiin pieneen
karsinaan. Silloin ei saanut ensinkään emon mahanahkaa nypelöidä ja oli
tyydyttävä kuiviin heinän hapeneihin vihannan nurmen sijasta.
Laskettiin sitä toisinaan ulkonakin käymään, mutta vihanta maa oli
muuttunut aivan valkoiseksi ja vilu kummasti karmasi ruumista...
Hypähteli se Tyttö kumminkin yläpystyä iloissaan, kun oli taasen
päässyt vapauteen...

Tuli siihen talon pieni poikakin ja rapisteli tytön edessä käsiään...
Tyttö nousi myöskin kahdelle jalalle ja olisi kietaissut kätensä pojan
kaulaan, mutta se ennätti pois kimmahtaa...

Tallissakin se talon pieni poika tuli aina syyhyttelemään ja toi
leipäkimpaleen tullessaan. Poika ruopotteli ja rupatteli Tytölle kuin
toverilleen ainakin ja pian heistä tuli hyvät ystävät... Kun talon
pojalle joskus sattui vastahakoisuuksia, niin silloin se tuli Tytön
luo, riippui sen kaulassa ja itkeä tihuutti...

Ja Tyttö silloin niin hyvittelevän näköisesti höplötteli huuliaan ja
painoi päätänsä maahan, ikäänkuin olisi ottanut osaa pojan suruun...

Ulkona he aina joskus yhdessä leikkivät. Poika kun räpytteli käsiään,
niin nousi toinenkin silloin kahdelle jalalle ja tapaili poikaa
kiini... Poika kun juoksi pakoon, niin Tyttö pökäsi perästä.

Talvi ja tuleva kesäkin kului mitään merkillisempää tapahtumatta, mutta
seuraavana talvena ruvettiin Tyttöä panemaan aisoihin... Tyttö luuli
vain leikiteltävän kanssaan, kohosi taas kahdelle jalalle ja rupesi
valjastajaa tapailemaan kaulasta. Kovaksi onneksi sattuikin Tytön kova
kämmen kolahtamaan valjastajan otsaan, johon tuli iso vertavuotava
haava...

Silloin vietiin Tyttö pilttuuseen ja sujutettiin nahkasiimaisella
piiskalla selkään... Semmoista löylyä ei Tyttö ollut saanut ennen
milloinkaan ja siksipä se nyt pisti kovasti vihaksi... Hän siristeli
ylöspäin sääriään, että ne melkein kattoon kolahtelivat.

Sitten vietiin Tyttö uudestaan aisoihin. Tyttö ensin aikoi lähteä
eteenpäin juoksemaan, mutta kun tunsi, että hänellä oli jotain
jälessään, niin puulautui takaperin ja nousi kahdelle jalalle...
Silloin tunsi hän taas selässään kipeän ruoskan läjähdyksen...

Silloin se taas karmasi niin somasti hevon ruumista. Hän kytristyi
oikein kokoon, hyppäsi pystyyn ja läksi vimmatusti eteenpäin
pökästämään... aikoi juosta niin pitkälle, kun vain tie piisaa. Töin
tuskin ennätti mies hypähtää liiteille.

Tyttö juoksi sen minkä kavioista kerkesi alas rantamäkeä ja potki
voimansa takaa reen sepipajua. Jouduttiin niin jäälle ja mentiin vain
samaa kyytiä eteenpäin. Mies veti ohjaksista sen minkä jaksoi, että
hevon oli ihan suunsa varassa reki vedettävä, mutta viimein sattui
toinen ratastin katkeamaan ja silloin oli hepo taas jätettävä
valloilleen.

Jää sattui edestä päin halkeamaan kovasti vongahtaen ja sitä säikähtäen
hepo kuin nuoli syrjään ponnahti, että poikki rätkähtivät molemmat
aisat... Silloin pääsi hepo vapaudessaan kotiin päin nelistämään ja
jätti miehen jäälle rekineen... Kotona meni Tyttö tuhuttaen tallin
ovelle seisomaan ja painoi päänsä lumeen.

Mies kun joutui jäältä takaisin ja meni tyttöä riisumaan, niin hepo
parka vapisi peloissaan ja katsoi rukoilevasti isäntäänsä.

Hepo sidottiin tallissa pilttuuseensa ja sai tuntea kyleksillään
voimakkaita ruoskan läjähdyksiä. Ensin se koetti potkia, mutta kun
lyöjä ei sillä helpoittanut, niin viimein hepo painautui vapisten
kokoon pilttuun pohjaan ja katsoi rukoilevaisesti kurittajaansa.

Lakkasivat ne vihdoinkin kurittamasta ja hepo jäi ihan liikahtamatta
seisomaan pilttuuseensa. Ei kääntänyt päätäänkään ensinkään, vaikka
ennen oli niin vilkkaasti vilkuillut ihmisten perään... vavahteli vain,
kun isäntä lattialla ämpäriä kolisteli.

Talon pieni poika tuli Tyttöä hyväilemään ja tarjosi leipääkin, mutta
Tyttö ei vain ollut viitosinaankaan, kivipatsaan lailla vaan seista
tökötti. Poika tarttui Tytön kaulaan riippumaan, ruopotteli niskaa ja
taputteli olkapäihin ja itkusilmin surkutteli:

-- Voi minun Tyttö-rukkaani!

Silloin ne alkoivat Tytön korvat liikahdella ja huulet hellävaraa pojan
takkia höplötellä. Leivänkin otti jo huuliensa väliin ja siinä vähän
aikaa piteli, mutta kun poika pakkasi sitä vain suuhun, niin viimein
alkoi hepo hiljalleen purra mytystellä. Sitten se pani päänsä pojan
olkapäälle riippumaan ja huulet naurun ja itkun sekaisesti mutuilivat
pojan syyhytellessä.

       *       *       *       *       *

Hevon takajalat olivat varmaankin vikaantuneet reen sepiä potkiessa,
koska alkoivat pöhettyä ja jäykistyä. Eikä sille enää ruokakaan
tahtonut kelvata, joten se alkoi ruveta yhä laihtumaan.

Isännälle tuli hätä käteen, että jos meni pilalle noin tuostaan hyvä
hevoisen alku. Hän tarjoili sitä kaupaksikin, mutta kukapa sitä niin
pahaksi turmeltunutta hevoista rupesi ostamaan.

Hevon takajalat rupesivat viimein vuotamaan ja se laihtui niin, ettei
alkanut päästä ylöskään omin voiminsa. Ja jos muutkin sitä pystyyn
auttoivat, niin se horjui ja hoipuroi ja viimein kyhnähti kylelleen...
Tappaa se arveltiin pitävän koko koni, kuolevanhan se näytti
kumminkin...

       *       *       *       *       *

Oli muuan pireä pakkaspäivä. Lumi kiilui kirkkaina tähtösinä maassa ja
kuusten lehvillä. Metsät pakkasen käsissä rusahtelivat ja kumahtelivat
ja tie jalan alla surkeasti valitteli.

Tyttö kulkea laahusteli muutaman talon rengin jälestä
pellonalusniitylle, josta oli mutaa vedätetty. Korkealla romotti
hepoparan selkäranka ja kupeissa oli nahka painunut kylkiluiden lomiin.
Takajalkojen säärivarsista oli lähtenyt nahka ja osa lihaakin ja ne
niin pahasti heutosivat kävellessä.

Tyttö solmittiin kiini pieneen vesaan mutahaudan reunalla, vaikka ei
kaiketi se olisi karannut muutenkaan. Renkipoika meni noin viiden sylen
päähän ja ojenti paksun koivun kupeesta tuliluikkunsa suun Tytön otsaa
kohden. Tyttö liikutteli hiljaa korviaan ja raukeasti lummaili
silmillään...

Kuului kumea pamahdus ja Tyttö suorastaan polvilleen lysähti. Siitä se
vierähti syrjälleen ja punainen veri pulpahteli otsasta valkoselle
hangelle. Tyttö väräytti vielä pari kertaa jalkojaan ja sitten oli ihan
hiljakseen.

       *       *       *       *       *

Läheisessä metsässä hapisteli harakka koivun latvassa pitkää pyrstöään.
Se nauroi siellä niin ivallisesti ja hyppeli lähemmäksi puusta
puuhun...



Kevään korvalla.


Matinpäivähän se on se ensimmäinen kevätpäivä... silloinhan me lapset
siellä maallakin pyrittiin kirja kädessä tuvan seinänvarrelle istumaan.
Eihän sitä useinkaan vielä Matinpäivänäkään ollut tuvan seinänvarrelle
pientäkään pälveä sulautunut, mutta useinhan se silloin jo päivä
lämpösemmin hellitti ja me mentiin turkki korvissa heinäladon
kynnysalle, heinänrikkojen päälle, päiväpaisteeseen punakantisia
aapisiamme selailemaan...

Eikähän se nytkään uskaltanut luonto ijänikuista vanhain sääntöä ruveta
rikkomaan. Matinpäivänä se jo rupesi lämpimämmin paistamaan
kaupunkitalojen kattoihin ja sai sieltä räystäästä vesisuihkuja
katukäytävälle rapattamaan. Vesi alkoi liuotella lunta pehmeämmäksi
seinävarresta ja jopa leveämmältäkin, kun kevätpäivän säteet seinästä
taittuivat lumen pintaa pistelemään vasten aurinkoa olevilla
katukäytävillä. Vedeksi sen lumen täytyi alkaa vain hiutua ja ihmisten
tallaamista peläten rupesi katuojaan lipumaan. Siellä jo vielä hyyhmänä
lepäsi, kunnes herrasväki lähetti renkipojan reittiä selvittelemään ja
niin vesi pääsi vähän nopeammin omia teitään vilistämään. Paljaaksi se
alkoi selviytyä jo katukäytävä esplanaadin vastenpäiväisellä puolella.
Pakkohan siinä oli paljastua, kun päivä polttavasti hellitti ja
"vapaamieliset" ihmislapset jouduttaivat päivän avuksi lapioineen
katukäytävän jäisiä kahleita katkomaan. Ihan viimeisen kosteudenkin ne
päivän janoiset säteet nuoleksivat sileältä asfalttikäytävältä ja se
olisi siinä niin kuivana itseään paistatellut kuin kuuminna
kesäsydännä, jos herrasväkien kyökkipiiat eivät olisi sitä lumisine
jalkoineen täpöstelleet ja mustia, märkiä jälkiä jättäneet. Siinä ne
näkyivät piikatytöt mielellään kulkevan päivänpuoleista katua
valkoisine esi- ja pääliinoineen, joilla jo kevään merkiksi olivat
itsensä sonnustaneet... Herrasväki se kulkikin kadun toisenpuolitse,
esplanaadin reunoitse lehdettömäin puiden pimennossa. Eihän se nyt toki
käynyt päinsä, että jo ensimmäisellä päiväpaisteella itsensä
päivetyttää, mitä se sitten maksaisi kesäsydämmellä naamojensa
suojeleminen, jos ne nyt jo mustuttaisi...

Piikatytöt ne vain uskalsivat mennä keväisen päivän lämpimään
paisteeseenkin sinne toiselle puolelle katua... mikäpäs se niin häpeä
heille, jos eivät olisikaan niin kovin hienoja -- Ja kerjäläispojatkin
ne siellä päiväpaisteessa seinävarressa seisoskelivat ja nisu-pullaansa
pureskelivat, jonka ainoalla viisipennisellään olivat ostaneet.

Olihan ne ihmiset talvipakkasillakin ulkona liikkuneet, mutta eroa
siinä vain näytti olevan niiden nykyisessä liikkeessä... se näytti
semmoiselta kuin muurahaisten kihinä pesänsä paljastuneella päälaella.

       *       *       *       *       *

Mutta muutamia päiviä vain se päivä niin hempeästi hellitti...
Matinpäivän kunniaksiko lienee hellittänyt vai ihmislasten
mielihyväksi. -- Muutamana iltana alkoi taivaan täydeltä lunta
tupruuttaa ja peitti paljastuneet katukäytävät ja muut. Pakkanenkin
huomasi, että ei sitä niinikään ole naisekkaalle auringolle alttiiksi
antauttava, ennen kun kunnialla viimeiseen vereen asti koettaa. Ja
seuraavan aamun valetessa nähtiin, että pakkanen oli nietoksille ja
huoneitten seiniin yöllä hopeaisia helmiään piristellyt ja kovasti
nurkkia ryskytteli ja kipristeli kipeästi ihmislasten neniä, korvia ja
koko näkötaulua. Kovin äreäksi se olikin äkäytynyt pienen tappion
saatuaan, tarttui uudestaan ohjaksiin ja ei helpottanut, vaikka
auringon säteet koettivat parastaan päiväsydämmen aikana, ihan
seinävarressa katukäytävän reunalla ne saivat vain hieman Iumenrippeitä
hiostumaan. Ja semmoista se oli sitten ihan Marianpäivään asti. Kahdet
pyhät olivat Marianpäivän aikaan ja silloin pitkinä pyhinähän sen olisi
luullut valonkuninkaan saavan talviset kahleet katkotuksi. Kyllähän se
sunnuntaina, aattopäivänä koettikin päivä entistään ehommin heloittaa,
mutta ei siitä lähtenyt sen enempää, päinvastoin pakkanen iltasella
entistään kipakammin näpisteli suutuksissaan, ja vihasta vaaleana
täytyi valon haltijan paeta metsän taakse muille maille
valloituspuuhissa rynnistelemään. Verisiä kyyneliä se vuodatteli
taivaan rannalle mennessään... niin verisiä, että koko taivaan ranta
punaisenruskeaksi holvaantui ja sitten alkoi mustaksi hämärtyä, kun
auringon kyyneleet maahan valahtelivat.

Mutta ihmislapsia kihisi katukäytävät ihan täyteläisenään ja sekaisin
ne nyt pujottelivat herrat ja narrit, kun pahankurinen päivä ei ollut
kenenkään muotoja mustuttamassa. Katulamppujen sytyttäjä hätäisenä
juosta piipotteli viritellen omaa valoaan vaipuneen auringon sijaan...
koetti jouduttaa tulia lyhtyihin, ennen kuin kovin ennättäisi pimetä.

Ja katulyhtyjen valossa ne ihmislapset toistensa sivuitse pujotteleivat
ja ristiin rastiin matkustelivat. Palvelustytötkin ne olivat
kastrullinsa kyökin seinälle jättäneet ja siinä ryhmissä supatellen
sipsuttelivat mielitiettyjään väkijoukosta etsiellen.

Vasta lähellä puoltayötä ne kukin kotiinsa katosivat ja kadut jätettiin
kerrassaan pakkasen valtaan. Pakkanen olikin poikaa puolestaan,
yksinään ryskytteli ja paukutteli...

Marianpäivähän se on toinen kevätpäivä, vaan lumet ne silloin vielä
katoilla lepäsivät ja se ei ennen ainakaan kuulunut hyvää ennustaneen.
Pakkanen oli päälle päätteeksi lasinruutuihinkin hopeaisia helyjään
siroitellut.

Nolonnäköisenä se aurinko näytti naamaansa toisen kevätpäivän aamuna.
Siellä puiden latvassa ensin turvitteleiksen, ikäänkuin ei olisi
mielinyt ensinkään ylös ilmoille kohota. Nousi se sieltä viimein kuin
nousikin... tekeehän voitavansa, tulkoonpa sitten voitto milloin
tulleekin.



Uusi ystävä.


Sitä ei voi poskeinen kuvailla, kuinka se vanha kahvipannun rottelo
Katria harmitti. Kaiken ikänsä sai hyöriä ja pyöriä maailman turhissa
touhuissa, eikä saanut edes parempaa kahvipannua... niin toteen kostoon
se riehuminen meni! Kuinka sitä voi tarjota tuommoisesta pannusta
vieraille ja muille, eihän sitä ilennyt nähdä itsekään!

Kyllä se olikin näköinen se pannu! Se oli saanut varmaankin jo monta
kolausta, vahingossakohan lie saanut vaiko kuritukseksi pahoista
töistään, kukapa sen voi varmasti sanoa. Kyllähän se oli tehnyt paljon
pahaakin, monta täyttään oli tyhjentänyt, kun näet oli toisinaan niin
innostunut hiiloksessa poristessaan, että sen sisus oli ruvennut oikein
kuohumaan kiivaudessaan...

Kuhmuinen ja ryppyinen sen oli vain kuve. Nokkakin siltä oli
puolitiestä poikki musertunut ja, siksi ei sitä voinut koskaan panna
ihan täyteen. Toinen korva siltä oli myös katkennut ja oli täytynyt sen
vuoksi kaivaa reikä sen harteihin. Reikään oli pujoteltu rengas
jäniksen langasta ja samasta aineesta oli laitettu ripa, jonka toinen
pää oli kiinni renkaassa.

Sitten siinä oli vielä pari läpeäkin, toinen uurteissa ja toinen
harteissa, jotka molemmat aina täytyi paikata ruisjauhoista tehdyllä
taikinalla.

Eihän se siis ollut ihme, jos Katria harmitti, ketäpä meitä muitakaan
kuolevaisia ei olisi harmittanut hänen sijassaan. Eihän sitä kehdannut
puhdistaakaan tuommoista roseloa ja siksi se sai olla niin mustana kuin
vain tahtoi.

Hävettihän se toki tuodessa sitä vielä vieraitten nähtäville. Hävetti
se, vaan minkäpäs sille voi, kun ei ollut parempaa.

Mutta Katri heitti sen koko häpeän Aatunsa niskoille. Jokaiselle
vieraalleen, jolle keitti kahvia, selitti hän Aatua monta kertaa
pyytäneensä uuden pannun ostoon, mutta eihän se jörökki välittänyt
mitään, vaikka olisi minkäkinlainen tarvis. Luulisi tuon toki vähän
hävettävän, vaan mitäpäs ne miehet välittävät...

Monta kertaahan se sanoikin Katri Aatullensa siitä samasesta asiasta.
Koetti saattaa asian ihan selvään valoon, että Aatukin sen ymmärtäisi,
mutta vieläkös se... Mököttihän vaan!

-- Niitä joutavia hän! -- sanoi Aatu.

Niinhän ne miehet luulevat, että se on vaan joutavaa, joka kuuluu
vaimon alalle. Katrin pisti oikein vihaksi tuommoinen jörömäisyys ja
hän meinasi sanoa Aatulle ihan vasten suuta, vaan sikseenhän se sentään
aina jäi. Niin monta vuotta se pannu oli jo ollut semmoisena, että
Katri ei oikein varmasti muistanutkaan, ja sittenkin sanottiin vaan,
että "mitä joutavia".

Se nyt vaan on semmoinen asia se, että se pannu täytyy saada, "vaikka
nuha nassakasta läksisi", ajatteli Katri ja hän oli semmoinen eukko,
joka pani päätöksensä toimeen.

Onneksi oli Katrilla neljä lihavaa ja kaunista kanaa, kaksi valkeaa ja
kaksi ruskeaa. (Oli hänellä kiiltävähöyheninen kukkokin, mutta se nyt
ei tähän kuulu, kun se ei kuitenkaan muninut.) Ne kanat kun keväällä
alkoivat munia, niin Katri säästi munat ja vei pappilaan. Rahat hän
pani säästöön.

Ja rahakasa kasvoi yhä villalankaisessa pussissa, kamuvakan nurkassa,
tuvan peräpenkin karsinalasin puoleisessa päässä... Välistä täytyi
Katrin aina katsoa pussin kiiltäviä hopearahoja ja silloin niitä
kuvasteli mielessä niin ihmeen paljon hyviä ostettavia: milloin tuntui
olevan ostettava mustapohjainen ja valkokirjainen karttuuninen pääliina
ja milloin mitäkin. Mutta sitten kun hän taas muisti semmoisen
kirkaskylkisen kahvipannun, niin lankainen kukkaro sai pitää
sisältönsä, vieläpä vahvistui ja lihoi lihomistaan.

Ja tuskin oli kesä puolivälissä, kun Katri meni kauppamieheen ja osti
sieltä ihan uuden kahvipannun. Se pannu oli ihan eheä joka paikasta,
eikä siinä ollut ruutuja eikä röykköjä ja ripakin siinä oli oikein
sepän tekemä ja ehyt.

Kun Katri tuli kotiin, pani hän sen uuden pannun salaa hiillokseen.
Kuinka sievästi se kökötti siinä hehkuvan punaisen hiilloksen varassa
ja porisi sitten vielä niin kumisevalla äänellä!

Sitten otti Katri pannun pois tulelta ja kätki uunin suuhun piiloon.
Kävi kutsumassa Aatua tupaan, se kun siellä navetan edessä havuja
hakata raksutteli.

-- Tule tupakalle!

Aatu ajatteli, että mitähän se taas siellä... Menihän kumminkin, kun
kerran kutsuttiin.

Katrilla oli jo kupit pöydällä valmiina, kun Aatu tuli.

-- Noo, kahvikestitkö täällä?

-- Niinpä tässä, sanoi Katri ja hymyili hyvin salaperäisesti. Se tuntui
niin somasti hytkäyttävän ruumista, kun ajatteli Aatun hämmästystä
uuden kahvipannun nähtyään.

Ja hän meni uunin luo, otti aarteensa uunista ja hyvin mahtavan
näköisenä pöydälle kantaa kekutteli. Katsoi Aatua silmiin, että mitähän
tuo virkkaisi.

-- Nooh -- -- mistä se nyt tuli?

-- Luuletkos sinä minua niin mitättömäksi, että minä en saisi...
Saanhan minä!

Ja Katri selitti, kuinka hän oli hankkinut ja säästänyt, ja nyt se oli
siinä se pannu kuin olikin, vaikka ei miehessä ollut laittajaa...

-- Pyyh, sanoi Aatu.

Siinähän se nyt oli se uusi pannu. Kuinka herttaiselta se siitä
kahvikin muistui! Niin, parempaahan se nyt toki oli kuin vanhasta
tinaamattomasta rähjästä.

Kun pannu saatiin tyhjäksi, kopisteli ja huuhtoi Katri tarkkaan perskat
sen sisästä. Päältäkin kuurasi niin kirkkaaksi, että se välähteli kuin
kulta. Sitten se pantiin nurkkahyllylle hyvin keihkeälle paikalle.

Ja tulevaksi sunnuntaiksi kutsui Katri kokoon ystävänsä ja
naapurimökkien vaimot. Hän keitti heille kahvia sillä uudella
pannullaan ja selitti sen _itse_ hankkineensa, vaikka Aatulla ei ollut
niin paljon tolkkua...



Piippuni.


Yksi ainoa on vain maailmassa, jota minä oikein sydämestäni rakastan.
Hänen kerallaan käsi kädessä tuntuu niin turvalliselta elämän
murokkoisten urien kompuroiminen. Se yksi on oma rakas piippuni. Kun
minä olin vielä hyvin pieni, tein minä kovasta niveräkoivusta hyvin
suuren piipun. Sen keralla minä nousin kotimökkini luona olevalle
korkealle mäelle ja tein siellä tuuheista kuusen naavoista hyvin pitkän
parran. Sitten kun minä siitä suuresta niveräkoivuisesta piipustani
vetelin hyvin suuria savuja, niin ne savukiehkurat pöllähtelivät
mustina, leveinä pilvinä taivaalle.

Sitten minä hakkasin reijän suuren onton kuusen kuupeeseen... sinne
minä kätkin sen niveräkoivuisen piippuni ja tukkesin reijän kuusen
kaarnalla. Se oli salainen piilopaikka, johon minä sen niveräkoivuisen
piippuni kätkin, ja siksi minä piirustin suurilla kirjaimilla kuusen
kaarnaan reijän yläpuolelle:

"_Salapönttö_, jossa säilytetään yksi salainen piippu."

Ja kun minulle joskus sattui tulemaan ikävä, nenin minä salapönttöni
luo ja päästelin varovasti pois kaarnaisen peitteen. Otin sitten kuusen
ontelosta sen niveräkoivuisen piippuni, pakkasin siihen isävanhani
massista hivellettyjä kessun rouheita ja pullauttelin pilvenkaltaisia
haikuja.

Sitten kun minä läksin vaeltamaan kohden kaukaista maailman rantaa,
otin minä seuraani sen oman rakkaan piippuni. Kun tuli vastaani
eksyttäviä tien haaroja, istuin minä mättäälle ja kaivelin sen rakkaan
piipun poveltani. Ja sitä kun minä hetkisen hellästi suutelin,
selvitteli se hennon järkeni ja minä osasin oikealle tielle.

Toisinaan sattui tuulispäiden tuimasti tuprahdellessa synkän elon
korven kuusia päälleni rutjahtamaan. Mutta niidenkin alta minä
selvisin, kun muistin vain tuprauttaa muutaman pehmoisen savukiehkuran
niveräkoivuisesta piipustani.

Ja kun joskus sattui hieman valoisampiakin päiviä, niin kaksin me
niistäkin nautittiin. Onnikin tuntui onnelta vasta vienosti
leijailevain savupilvien suvannossa.

Armas piippu! Sinä rehellisin taistelukumppani ja uskollisin ystävä,
sinä ainoa armaani elämässä ja kuolemassa! Kuinka monta hyvää työtä
olet minulle tehnyt, kuinka monta onnellista hetkeä valmistanut ja
kuinka monta sinä niitä vielä valmistat!

Ihanain savupilviesi suojassa minä unholan kovan kohtaloni ja elämän
sotkuiset vyyhdet. Tuossa sinä nytkin lepäät edessäni pöydällä ja
tarjoot palvelustasi, odotahan vaan vähän, niin minä taasen sinun
ylennän hampaihini!

Jos minulla olisi vähän sointuvampi ääni, niin minä laulaisin pitkän
virren sinun ylistykseksesi. Minä antaisin koko maailman tietää, miten
suloinen sinä oikeastaan olet -- ja minä laulaisin sinun päähäsi
kauniit hopeiset helat ja pitkän kulta-helaisen varren!

Sinä rakas, herttainen piippu! Tule tänne jo sieltä pöydältä! Minä
tahdon sinua kerrankin oikein hellästi suudella.



Rökkilän vaari.


Silloin oli kevät ja ihan samanlainen, kun keväät ovat tavallisesti.
Lumi oli jo lopuilleen pois hiutunut, pienoinen nietos oli vain siellä
täällä aitavarressa. Olipa muudan äkiytynyt jäämään tuvan peräänkin,
vaikka isäukko olisi sitä siitä koettanut hävittää tuhkaa kylvämällä.
Pellot olivat yhtenä vellinä ja pihamaakin oli vielä ihan mustana, joku
nurmen täpe vain näytteli terävää kärkeään.

Meistä lapsista se oli kiusoittavaa semmoinen kesä, kun joka paikka oli
niin pahasiivoista, että äidin täytyi meidät kieltää tykkönään ulos
menemästä. Yskää olisi vain muka hankittu ja ryvetetty liinaisten
paitojen helmat ihan pahanpäiväisiksi.

Ja me olisimme silloin suoneet olevan ihan täyden talven, jotta olisi
saanut kotirinteellä kelkkoineen mäkeä sujautella. Riihen perästä,
korkean heinähaasion luota lähteä hurottamaan, hurottaa lumella
peitettyjen raunioiden ylitse, jossa niin somasti aina kelkkaa
leiskahutti -- ja sitten alempana jalalla kammeta vähän oikeaan, ettei
kelkka pääsisi aitaa puskemaan. Sattuihan siellä joskus saamaan
kuperkeikankin, ja silloin se tahtoi vähän niinkuin itkettää, mutta
naurukin joutui samalla itkua sokaisemaan.

Niin, mutta nytpä ei ollut talvi, eikä edes kesäkään, olihan vain
semmoista mustaa -- ei mitään, toisinaan vain vähän vesisateen
tiherrystä. Tuvassa täytyi vain pysytellä, päiväkaudet vedellä
puuhevoista ja työnnellä tuolia selälleen kaadettuna. Vieläpä äiti
muisti paljon useammin käskeä kirjaakin käteen ottamaan, kun oltiin
aina siinä silmien edessä.

Äiti kielsi vielä ottamasta ruohoisia käämin pohjallisiakin siskon
kangastuolien korvakkeessa riippuvasta käämivasusta. Siinä sitä toki
olisi ollut vähän huvituksen vaihtelua, kun olisi niistä pyssyjä
valmistanut.

-- Suotta särette vaan pohjallisia, sanoi äiti.

Mutta joskus me kuitenkin saatiin tehdä hyökkäys käämivasulle. Silloin
kun ei ollut äiti eikä sisko tuvassa...

Olin nytkin ihan koko aamupäivän odottanut semmoista loma-aikaa, mutta
ihan kuin kiusaa tehden istui sisko vaan kangaslaudalla. Minä seurasin
hyvin tarkkaan, milloin sisko sai aina kääminsä loppumaan, ottaisiko se
uuden vielä vai lähtisi ulkona pistäymään. Uudenhan se aina otti ja
alkoi kutoa paukutella.

Mutta viimeinkin! Viimeinkin jätti sisko sukkulaisensa kankaan päälle
siihen pännärien viereen ja alkoi ulos sipsutella. Silloin se oli
toivottu hetki tullut... ei muuta kuin tuoli jalkojen alle ja pyssyn
raaka-aineita ottamaan!

Kiire oli toimessa. Peloitti, jos hyvinkin tulevat, jää työ täyttämättä
ja hyvässä lykyssä saa vielä tukkapöllyn palkastaan. Äiti etenkin jos
sattuu tulemaan... kyllähän se hennosi tukasta pölyyttää siskokin,
mutta ei se hänen kurituksensa toki tehnyt niin kipeää, oli vain
paremmin leikin tekoa.

Mutta siinä kiireessä ei joutanut oikein vakavasti työskentelemään.
Tuoli sattui kaatumaan ja pyssymestari maahan nuuskalleen.

Aijoin ensin panna nauruksi koko asian, mutta sitten rupesin
olkapäässäni tuntemaan kipua. Ja se koskikin niin kovasti että täytyi
päästää surkea valitusvirsi kuuluville.

-- Äitii --!

Äiti tuli. Kopeloivat miehissä olkapäätäni ja loppupäätös oli se, että
isä otti minut selkäänsä ja läksi Rökkilän Tahvon luo kantaa
reksuttelemaan. Tahvo näet tunnettiin hyvin taitavaksi semmoisten
jäsenvikojen täsmimisessä.

Minä puolestani en ollut oikein selvillä koko Tahvosta, mutta isäni
selässä yksin ihmettelin asian laitaa. Olikohan se samallainen tahko,
jolla oli tahkottu Seppä-Antin minulle tekemää veistäkin... Tahtoi
pelottaa, että jos minuakin rupeavat tässä muun hyvän päälle vielä
tahkoamaan.

-- Onko se se sama tahko, jolla veitsiäkin tahkotaan?

Eihän se kuulunut tahko olevan, mutta semmoinen hyvä vanha vaari, Tahvo
nimeltään. Minä kuvittelin häntä, miten parhaiten osasin, arvelin että
totta kai hänessä täytyy olla jotain semmoista pyöreää ja tahkon
tapaista, koska on nimikin vähän sinnepäin vivahtava. Olisiko kasvot
ehkä vähän tahkon näköiset, paitse että niissä töyhöttää pitkä valkonen
parran höyväläinen.

-- Onko sillä tahkolla partakin?

Kuului olevan parta. -- Kuului olevan hyvä vaari. -- Kuului kivunkin
vähentävän kädestäni.

Yltyi siitä isäni vaarin elämän tarinaa kertoilemaan. Kertomus ei
tuntunut mielestäni oikein "kansantajuiselta", mutta sain kuitenkin sen
verran selville, että Tahvo oli ollut vain köyhä poika alkujaan,
raataen ja säästäen oli omaisuutensa hankkinut. Itse oli ollut isäntänä
ja emäntänä, lehmän lypsyä ja leivän tekoa varten oli vain täytynyt
pitää naispalvelijaa, mutta itse oli ukko aina keittänytkin.

Vasta vanhoina päivinään oli Tahvo tuonut vanhan lesken Rökkilään
emännäksi, ja leski oli tuonut jo tullessaan kaksi poikaa, joista nyt
kuului toinen olevan Rökkilässä isäntänä. Nyt kuului nuori isäntä
vaimoineen hyvin huonosti vanhaa vaaria kohtelevan.

Isän pakinoidessa oltiin jo vaellettu Rökkilän näkyville. Talo oli jo
ihan kelkkeästi näkyvissä harmaine rakennuksineen ja tuohikattoineen
keskellä veteläin peltojen. Talo sijaitsi peltoja hieman korkeammalla
penkereellä ja minusta näytti vähän semmoiselta, että se harjanne siinä
ei olisi voinut tulla toimeenkaan ilman tuota taloa, ilman harmaita
aittoja, navettaa, tallia ja tuparakennusta.

Jouduttiin siitä taloon ja me isäukon kera astuttiin tupaan käsi
kädessä. Silmiini pisti ihan ensiksi valkohapsinen ja harmaapartainen
ukko pöydän päässä verkkoa pistelemässä.

Kuultuaan asiamme tuli ukko kättäni koettamaan. Vesi tirahti silmistäni
ja välistä täytyi ihan ääneen älähdellä ukon kopristellessa... oikein
teki mieli suuttua suhahtamaan..

Vihdoin hän toki lakkasi, kääri huivilla käden kaulaani ja määräsi sen
siinä pidettäväksi.

Luulin jo pois pääseväni, mutta sitten huomasin että olin suuresti
erehtynyt. Isäni ja vaari rupesivat keskenään pakinata pitämään,
puhuivat niin tanakasti ja tosissaan, että se on syöpynyt jotenkin
tarkkaan muistooni.

Nuorta kansaa he etenkin moittivat tavoistaan. On vainen palvelijatkin
valmiit murisemaan ruuan huonoudesta, työn paljoudesta ja lepoaikojen
lyhyydestä, mutta olisivatpas eläneet hekin jonkun kuutisen seitsemisen
kymmentä vuotta ennemmin, niin eivät varmaan kykeneisi henkeäänkään
vetämään. Ja Tahvo syöpyi kertomaan:

-- Kyllä muistuu mimmoista oli ennen, kun tätäkin vähää kontua kokoon
haalittiin. Maanantaiaamuna kun läksi useiden virstain päähän paloakin
kyntämään, sai selkäänsä tuohisen kontin, joka oli täytetty pelkällä
petäjäisellä. Usein viikkokauden sai siellä sydänmaalla elellä ja tulla
toimeen miten hyvänsä. Työstä päästyään ja heponsa laitumelle
laskettuaan otti leipäpalasen hyppysiinsä ja läksi ahoa astelemaan.
Sieltä nappasi marjan särpimekseen, jos oli, mutta jos ei, niin täytyi
tyytyä ilmankin. Jos nuori nouseva sukupolvi olisi nähnyt ne ajat, niin
eipä enää tällaisilla selvän leivän päivillä valittaisi. -- Eipä
valittaisi!

-- Vielä tässä pari vuotta jälelle päin minäkin jaksoin nousin ylös
yhden, kahden aikaan aamusilla ja kävin puu- eli heinäkuorman
hakemassa, ennen kun tulin muita herättämään. Panin silloin hevosen
syömään toisten hevosten joukkoon ja läksin uudestaan työhön muiden
mukana. Hevoseni oli kuitenkin paremmassa kunnossa kuin nykyisten
renkien jouten olevat syöttiläät. -- Niin sitä on taloa hankittu, mutta
nyt nuo jo näkyy voimat vähenevän ja miehuus pois katoavan...

Meitä vieraita kutsuttiin kahville ja sen perästä lähdettiin vihdoinkin
kotiin. Kotiin kävellessä puhui isä vielä rökkiläisistä, moitti sitä
että niin huonosti vaaria kohtelevat ja ihmetteli, että ennen niin
varakas talo nyt on jo saatu velkaiseksi. Mutta minun muistooni syöpyi
Tahvo syvemmälle, kuin mikään muu siihen astisesta elämästäni.

       *       *       *       *       *

Parin viikon perästä puhuivat kaikki kotonani käyvät vieraat, että
Rökkilän Tahvo on tullut hulluksi.

En ymmärtänyt, mitä se hulluksi tuleminen merkitsee. Mutta muuanna
kevätkesän poutaisena päivänä satuin sen näkemään.

Me pehertelimme suuressa multahaudassa, josta oli kaikenmoisiin
kotitarpeihin hiekkaa vedätetty. Mullasta teimme uunia ja kaikenmoisia
ja ikävästä ei ollut tietoakaan.

Mutta katajikosta alkoi kuulua outoa rusketta. Säikähdimme, että sydän
oli ihan kurkkuun kohota.

Silloin näimme Rökkilän Tahvon. Kasvot olivat paljon laihtuneet sitten
viime näkemäni ja parta, se kaunis harmaa parta oli hyvin pahassa
siivossa. Hän hymisi hiljaa itsekseen kävellessään pitkin katajikkoa,
riipien katajoista neuloja ja kylväen niitä täydessä toimessa maahan.

Me kyyristyimme mutahautaan piiloon ja vanhus ei meitä huomannut.
Jatkoi vain peltonsa siementämistä ja katosi viimein katajikkoon.

Rökkilän Tahvo puhui päivät päästään tuulia taivaita, joista ei kukaan
sanonut paljon mitään ymmärtävänsä. Viimein häntä ruvettiin pidättämään
tuvassa, kun muuten olisi huipotellut vain yhtenään metsissä. Tahvo
sanoi tahtovansa vain mennä pois ihmisten vastuksina olemasta ja pyrki
karkaamaan. Sanoi tahtovansa mennä pois omaan kotiinsa, siihen, jonka
hän oli rakentanut.

-- Nouse, Tiina, lypsämään lehmiä... kas kuinka paljon Mansikki
lypsääkin! -- Hoi, -- tuokaa raintaa... tuokaa saavia... huh -- Voi kun
se nyt lypsääkin paljon... koko maa käy ihan valkeaksi! Hyvänen aika,
nyt se on jo pukki... elä tule mokoma, miniän ruoja... hui, -- hui --
käärmeitä... käärmeitä... käärmeitä... St, st, st...

Tämmöisiä hän houri päiväkaudet ja pyrki kotiinsa menemään. Välistä oli
levollisempi ja silloin puheli pelloista ja kauniista viljapelloistaan.

Voi kun siitä ruojasta oli talon väelle vastusta, emännälle etenkin!
Mitä tehdäkin mokomalle hylkiölle...

Ja he köyttivät Tahvon nuoralla käsistään kiini vanhan kammarin
nurkkaan ja antoivat olla onnensa nojassa, veiväthän vähän syötävää.

Sittenhän siitä mokomasta oli rauhassa! Pian riutuivat Tahvon voimat,
että hän ei tarvinnut enää köysiä. Hän sai maata oikein sängyssä tuvan
ovensuunurkassa ja siinä houria houreitaan.

Muutamana aamuna kun Rökkilän talon väki jo oli aamiaisella, käski
emäntä palvelustytön viedä vaarillekin "vähän leipää" sinne
ovensuunurkkaan. Tyttö puisteli Tahvoa kotvasen, mutta ei saanut
liikahtamaankaan.



Autiolla.


Enhän minä voi oikein selvään itsekään käsittää, mitenkä sitten muille
selittää, mikä lumousvoima sillä Autiolla on oikeastaan. Se on kyllä
tuntuvinaan selvältä, että paikan viehkeys on vain mehevässä luonnossa
ja kyllähän siellä on sitäkin... mutta on siinä Autiossa jotakin
muutakin kuin tavallisissa kukkivissa maisemissa. Siellä tuntee sydän
semmoista lämmintä, pyhää käden koskettelemista ja silmäin edessä
näyttää olevan kirkkaimmalla päiväpaisteellakin hennon hentoa utua,
jossa väreilee näkymättömäin keijukaiskuvien hienoja värivivahduksia.
Niin -- no siellä on nyt vain jotain semmoista, jota ei oikein jaksa
ymmärtää.

Autio ei ole edes niin erittäin kaunis paikkakaan, paljonhan niitä on
kauniimpia. Onhan siellä kyllä tuoresta ja vihantaa nurmikkoa, jonka
latvojen tasalta pilkistelee tuhkatiheässä sinisiä ja valkoisia
pikkukukkasia. Sitten on muutamia leveitä leppäpehkoja, puolikymmentä
ritvaoksaisia koivun höyväläistä ja suuri summaton humiseva petäjä.

Pidänhän minä paljon siitä nurmikosta ja puista, petäjästä etenkin.
Minusta tuntuu, kuin se olisi siihen kasvanut jonkun säädöksen
pakoittamana, muistopatsaaksi sillä sijalla eläneille. Petäjä on tuvan
uunin sijalla... sanovat sen siksi kasvaneen, kun uunissa on ennen
vanhaan paistettu pettuleipiä.

Niin, niitä muistoja! Minähän luulen, että nuo muistot menneistä
raatajoista minua juuri täällä viehättävätkin. Tuntuu kuin ritvaiset
koivut ihan tuoksuisivat mennyttä aikaa vasten kasvoja ja kuin ne
olisivatkin vain varjokuvia kaatuneista vanhuksista.

Ja minusta tuntuu vielä, kuin ne kaatuneet olisivat olleet paljo
parempia kuin me nykyiset. Lepänlehtien lemusta kehittyy se semmoinen
käsitys, tuoksahtaa sydämeen ja sinne syöpyy ja hautautuu. Kuvittelen
entisten eläjäin eläneen semmoista tarumaisen kaunista elämää, eikä
tämmöistä jyrinää ja turhanpäiväistä touhinaa.

Summaton joukko mielikuvia vaeltelee ajatuksissani siellä pensaitten
varjostamalla Autiolla. Ja ne ovat kauniita kuvia, koko elämäkin siellä
kuvastaa niin mehevältä ja sopusointuiselta.

Eikä niitä kaikkia voi niin tarkasti selitellä, että sen toinenkin
ymmärtäisi. Kuitenkin tuntuu ihan nautinnolta, kun sitä edes koettaa
kuvailla. Ja sitten koetettua tuntuu se leppäpensaitten varjostama
Autio vieläkin runollisemmalta ja rakkaammalta...

Tuoksahdelkaa vaan te kukat, vihertäkää nurmet ja lepatelkaa leppien
lehdet! Peittäkää verhoonne menneitten maan isien muistot ja tehkää ne
hyvin hämäriksi. Antaa peittyä vain askeleitten, valkoisten ja mustien!
Me teutaroimme täällä uusia tuoreita askeleita, joita taasen kätkevät
uudet kukkaset, kasvaneet pehmittämiimme penkereihin.



Jaakko Jyryläinen.


Jaakko Jyryläinen seisoi hovin herran kammarin oven poskessa. Seisoi
kuin jäykkä savolainen konsanaan, ei kumarrellut eikä pokkuroinut.

-- No, mitäs se Jaakko?

-- Pyytäisin herralta, jos saisin käydä torpan tekoon Kirveskorven
kuusikkoon?

Herran suupielissä väreili ivallinen hymyily ja silmät tähtäsivät
Jaakkoon niin nauravan näköisinä.

-- Jassoo, vai torpan tekoon!

-- Niin --

Herra lupasi. Lupasi viljellä kymmenen vuotta arennitta.

Ja Jaakko nosti suuren, tuliterän kirveen harteilleen. Korpeen astui,
työn alotti.

Kuuset tunsivat navakoita iskuja kupeissaan ja paukahdusten kaiku
vaelteli pitkin saloja. Hongat horjuivat, kuuset kupsahtelivat
rysähdellen pitkäkseen.

Vyötäisiään myöten taarusteli Jaakko hangessa ja kuusista lupsahteli
niskaan suuria lumipaloja. Leudolla säällä sulautui lumi pukuun ja
jäätyi iltapakkasella.

Mutta korvessa aukea leveni. Havut pantiin kasaan, kuusista tehtiin
hirsiä ja särettiin aidaksia, koivuista hakattiin halkoja.

Kun päivän kajo aamulla alkoi roihuta kuusten latvoilla, astui Jaakko
korpeen, ryskytti siellä päivän ja palasi, kun illalla kuusten lehvät
rupesivat tummentumaan.

Kun kevätpäivät rupesivat korvessa kuusten juuria paljastelemaan, oli
Jaakko jo ison aukean reunassa.

Silloin tuvan pohjakehikko perustettiin. Kirves paukkui taas, suuri
puinen moukari jyrähteli ja tuvan nurkat rupesivat korkenemaan.

Seinät salvottiin, harjaorsi nostettiin. Sitten täytyi lähteä hovin
herran työhön leipää ansaitsemaan.

Jaakko kynti ja niitti hovin herralle, mutta niittäessään ja
kyntäessään ajatteli uuden tuvan tekoa. Ajatteli ovea ja ikkunoita,
olematonta kattoa ja uunia.

Mutta kun saatiin hovin herran viljat kootuksi, meni Jaakko taasen
tuvalleen. Teki uunin, ovet ja ikkunat. Kalkutteli kouruja katoksi,
laittoi lattian ja laipion.

Sitten teki navetan pyöreistä puista ja toi navettaan hovin herralta
ostetun vasikan. Tupaan toi Jaakko pirteäposkisen eukkonsa ja parkuvan
pojan.

Uuden tuvan uuni lämpisi ja lakeistorvesta tuprusi savupatsas kohden
korkeutta.

Jaakko itse tarttui rautakankeen ja lapioon, hakkasi juuria, kaivoi
maata, väänteli kiviä ja soreita ojia ilmestyi suon reunamalle.

Mutta Liisa-eukko tarttui kuokkaan ja pöyhötteli maan sitkeää kamaraa.
Saatiin sarka valmiiksi ja toinen kiehkesi perästä.

Sitten tuli talvi. Liisa kehräsi hovin emännälle ja Jaakko myllästi
kuusikossa.

Pitkinä puhteina puheltiin ja tuumittiin. Totisina tuumittiin ja
välistä oikein innostuttiin tulevaisuuden suunnitelmista. Pitkät illat
ja pitkä talvi meni kuin siivellä hivaisten.

Ja keväällä taas kuokittiin ja kaivettiin. Kesällä oltiin työssä hovin
herralla. Syksyllä kylvettiin ruista ja kylvökselle kohosi hentoja
oraita. Hovin herra käy katsomassa. Hän hymyilee, mutta ei hymyile
ivallisesti.

       *       *       *       *       *

Kuluu viisi vuotta. Hovin herra käy taasen korpeen katsomaan.

Hän löytää suuren peltoaukean, jossa kasvaa hento-olkisia rukiin
aaluvia. Rukiin pienet tähkät tököttävät pystyssä kuulean syyspäivän
paisteessa.

Viime yönä oli liikkunut halla ja korjannut viljan... sen saman se oli
tehnyt joka syksy ennenkin.

Herra pudistaa päätään ja menee matkoihinsa.

Mutta Jaakko puree pettua ja pettuleivän syötyään astuu nevalle kirves
ja lapio kädessä.

Liisa käy keralla kuokkineen.

       *       *       *       *       *

Ja taasen kuluu vuosia nelonen, viitonen. Hovin herra käy korpeen
katsomaan.

Hovin herra löytää pellot entistään avarammat ja pelloilla kasvaa
sakeassa jykeviä olkia ja olkien latvoissa täyteläiset tähkäpäät.

Herra kuulee kopseen kuusikosta ja käy Jaakkoa katsomaan. Sieltä löytyy
laihakasvoinen mies, joka kaivaa ojaa kuusikkoon.

Herra katsoo ilosta säihkyvin silmin viljapeltoa ja sitten kääntää
katseensa Jaakkoon.

-- Sulla on täällä mehevä viljamaa.

-- Jumalan kiitos, hän on kasvun lahjoittanut!

-- Tästä lähtein saa Jaakko antaa minulle puolet viljasta.

Jaakon rintaa tuntuu jokin ulospäin pullistavan, mutta tyynenä hän
virkahtaa:

-- Pelto on vasta ensikerran täyden viljan kantanut, halla on tähän
asti korjannut ainoankin.

Herran silmät silloin säkenöivät ja ääni vihasta värähtelee.

-- Ensi kerran tai toisen, se ei kuulu minuun. Maa on minun, maksa
puolet, tahi astu taipaleelle!

Ja vihasta punoittavin kasvoin käy herra matkoihinsa, Hänen omallaan on
rehennelty, hänen omistusoikeuttaan on loukattu...

Jaakko on allapäin ja mietteissään. Jakaisiko toiste herran kera
kahtia, vai ottaisi kirveen olalleen, menisi toisen herran maalle ja
alottaisi uudestaan?

Mutta ilta lähenee, tuulen henki tyyntyy ja päivä vaipuu ilman
rannalle. Taivas selviää poutaan ja kylmyys panee kaiken elävän
värähtelemään...

Aamulla on kaikki jäistä ja kuollutta. Tähkät ovat tönköiksi
kivettyneet ja pukeutuneet vaaleaan verhoon...

Halla on käynyt jaolla ja ottanut kaikki omakseen...



"Numero 34 Salonen".


Simo tallusteli likaista tietä muhkeata kasarmia kohden.

Asteli alakuloisena portista pihan puolelle ja hiipi arastellen
hiekoitettua käytävää, suoriin riveihin istutettujen koivujen välitse.

Ja ne saivat Simoon juhlallisen, kunnioittavan tunnelman, ne
rakennukset. Mutta siinä tunnelmassa oli samalla niin raskasta,
painavaa, masentavaa...

Simo oli tulossa sotamieheksi.

Hän oli puettu sarkaan, karkeaan kotikutoiseen. Lapikkaat olivat
jalassa, tervalla sivellyt, päässä oli pitkävillainen, lampaannahkainen
lakki ja selässä tuohinen kontti.

Simo katseli ympärilleen, eikä tiennyt mihin menisi. Huuletkin kävivät
siinä niin etsiviksi, höltyivät erilleen tuuman verran.

Muutaman rakennuksen ikkunasta näkyi hempeitä kukkasia, Valkosten
uutimien välistä. Simo seisottui, silmäili sisälle ja sitten yksin tein
muutakin ympäristöä.

Pahuus... mihinkäpä siinä osasi!

Kulki siitä joku sotilas, herralta näytti, lieneekö ollut kapteeni
vai... Valkonen nauha oli poikkitelasin sinisessä olkalapussa.

-- Oisin sotamieheksi tulossa. Mihinkähän minä oikein...

Ja Simo hivutti pitkävillaista lakkiaan oikealle korvalle.

-- Menkää pataljoonan kansliaan!

Ja herra neuvoi, mistä sen löytäisi. Näkyi nauravan mennessään.

Simo päästeli kontin siteistään, heitti sen eteiseen ja astui sisään.
Sielläpäs kuului olevan nimi kirjoissa... kolmanteen komppaniaan
neuvoivat menemään.

Ovessa tuli vastaan joukko nuoria miehiä. Olivat samalla asialla kuin
Simokin.

Simo käveli sinne päin, jonne neuvoivat. Tuli pihaan, seisoskeli siinä
konttineen ja katseli.

Komea oli hovi, suuret olivat ikkunat seinillä, mutta seinät tervatut.
Piha oli sileä kuin kirkkotarha, ei nurmen täpettä missään,
seinävarsillakaan.

Tulivat viimein kaikki katsotuksi, Simo jouti sisään.

Mutta sisässä sotilaat ivasivat pitkävillaista hattua ja tuohista
konttia. -- -- --

Illemmalla saapui miehiä enemmän. Kävelivät kaihoisina kartanojen
ympärillä, olivat kuin siiville lyötyjä.

Mutta Simoon katsoivat kaikki syrjäsilmällä, ivaava, halveksiva väre
suupielessä.

Kun aika joutui, pantiin nuoret miehet riviin. Annettiin numerot
sukunimen edelle, papin panema nimi sysättiin syrjään.

Neuvottiin vastaamaan "minä" ja huudettiin. Se oli pieni muistettava se
sana, mutta ei sitä tahdottu muistaa.

Joutui vuoro Simon kohdalle.

-- Numero 34 Salonen!

Simo oli ollut vähän ajatuksissaan. Kun kuuli sukunimeään mainittavan,
kohotti päätään ja vastasi:

-- On.

-- Äh, nahjus! "Minä", eikö ole käsketty sanoa?! -- Voi hemmetin
herapekuna! Noinko se sitten on sotilaan kallo koipien välissä
lupottava. Pää pystyyn, rinta ylös, vatsa sisään! Sotilaan rinta ei saa
olla tehty puurovadista.

Ja aliupseeri tuuppasi Simon leukaa ylös, painoi hartioita eteenpäin ja
ryssäsi nyrkillään vatsan kohtaa.

Nuo sydänmaan moukat olivat kuin eläimiä, heidän kanssaan voi pusertaa
rinnastaan sotilaallisen taisteluhalunsa. Eihän sitä sivistyneempäin
kanssa sillä lailla kehdannut toki ensipäivinä...

Mutta Simon kasvot sävähtivät punasiksi. Kädet kupeella puristuivat
nyrkkiin...

-- "_Minä_", pitää sanoa! No, numero 34 Salonen!

Mutta Simolta ei kuulunut mitään. Huulet olivat puristuneet tiukasti
yhteen.

-- Mitä! Eikö kannata vastata!? Kaikkia pölkkypäitä niitä tulee
ihmisten ilmoihin! Maltahan... kyllä täällä semmoisista mutkat
oijotaan... paremmistakin on oijottu.

Seuraavana yönä oli Simo putkassa.

Ja Simon rinta tuntui kiehuvan, tuntui tahtovan revetä täytelyyttään.
Hetkiseksi välähti kuva kotimökistä, siitä, jonne kulki vain mutkainen
ura kuusikon välitse, joka sekin oli talvella ummessa. Mutta kuva
haihtui, kädet puristuivat nyrkkiin...

-- Ennen vankeutta, kuin nöyryyttä!

       *       *       *       *       *

Sotilaat olivat saaneet sotilaan puvun. Puvusta ei enää voinut miehiä
eroittaa, mutta Simo kun oli päässyt hampaihin, sai hän olla hampaissa,
käsikaluna.

Ja Simo oli tullut ärtyisäksi, kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi. Muita hän
oli oppinut tuntemaan sortajikseen ja kohteli äkäsesti; yhteen oli
kiintynyt -- sotilasten lainakirjastoon. Siellä oli uutta, ennen
tuntematonta, mutta samalla ystävällistä, puoleensa vetävää.

Simo luki illoilla, luki että silmät punettuivat.

Mutta sotilaat Simoa kiusasivat ja härnäsivät ja siihen yhtyivät
aliupseeritkin. Simo koitti olla heistä välittämättä, mutta täytyi aina
lopulta tuskastua.

Ja silloin kilvalla naurettiin. Tuhmahan hän oli, koska suuttui.

Oli tultu jo kevääseen. Lumi oli juuri mailta huvennut, hiekka kuivanut
kasarmin pihatantereella.

Oli oltu ensi kertaa kentällä harjoituksissa. Oli marssittu, temppuiltu
ja "pikoonnattu"...

Oli komennettu rivi maahan mahalleen. Simon kohdalle oli sattunut suuri
vesilätäkkö ja Simo ei ollut siihen heittäytynyt.

Simo oli saanut rangaistukseksi palvelusvuoroja.

Siinä oli siksi asian alkua, että kotiin tultua kyettiin Simoa
"piruuttamaan". Ivattiin, naurettiin ja lopulta härnättiin. Osaston
päällikkökin oli osallisena.

Simo viimein suuttui. Päällikköön viskasi vihansa.

-- Sen koira! Ihmisten verta imet, vaikka täytyisi olla toisia
asettamassa!

Aliupseeri tuli pöyhkeänä Simon eteen.

-- Olenko minä koira? Sanoppas kerran vielä!

Simon kasvoja hiveli aliupseerin äkäiset hengähdykset.

-- Koira olet... susi, syöjä, raastaja...!

Ja Simon silmissä maailma pimeni. Nyrkistynyt käsi sysäsi voimakkaasti
"herraa" rintaan... Herraparka keuskahti selälleen.

Hämmästyneinä seisoivat miehet. Mutta selvittyään aliupseeri meni
kapteenin luo ja Simon tie johti putkaan.

Se ei ollutkaan ensimäinen kerta. -- -- --

Siellä oli istuttu vihainen viikko, pimeässä putkassa, puolella
ruualla.

Mutta viimein ovet avautuivat ja Simo sai astua ulos.

Nurmen täppeet pilkistelivät maan raosta ja koivujen oksiin oli
herhistynyt vihannoivat lehtien alut.

Semmoista mehua, semmoista pehmoista täytelyyttä ei Simo ollut koskaan
luonnossa tuntenut. Oli niin kirkasta, niin valoista, että Simon
rintakin huoahti valoisana.

Illemmalla Simo meni mäelle kasarmin kupeelle. Siellä oli laajalta
kaunista nähtävää. Ja sitten se muistutti niin paljon korkeaa
kotimäkeä. Se oli vain eroa, että siellä oli somaa luontaista
epäjärjestystä, mutta täällä kaikki istutettua jäykkiin, suoriin
riveihin, oksat puissa yhden näköisiksi saksittuja.

Mutta tänne niin kuin sinnekin näkyi yläpuolelta sininen ilma, samalla
lailla läikkyi järvi tuolla etempänä ja samalla tavalla alkoi lehto
vihertää tuolla alhaalla kuin kotilehdossakin.

Ja Simo istui puiseen sohvaan ja katsoi kotimökkiään kohden...

Mutta pian herätti hänet kiihkeä kellojen kilinä. Kaupungista päin se
kuului, mutta Simo ei tiennyt mitä se merkitsi. Jonkin hädän huomasi
hän vain olevan... katsoi sinne, katsoi tänne, katsoi kaikille
puolilleen.

Läheltä kasarmia metsän takaa nousta öllisti sakea savu ja sekaan
vilahteli pitkiä tulikieliä.

Simo ei joutanut ajattelemaan mitään, mutta läksi savua kohden
kaihkasemaan. Koko pataljoona tulla rymyytti myös, tuoden suurta
paloruiskua.

Metsän sisäinen herrastalo oli tulessa. Jykevinä liekit ilmassa
leimahtelivat ja musta savu pakeni metsän ylitse. Lounainen tuuli
tupruutteli tulta läheistä aitta- ja karjarakennusta kohden.

Pataljoonan paloluutnantti komensi:

-- Toimeen, pojat, pelastakaamme ulkohuoneet ja annetaan palaa sen,
joka väkistenkin palaa. Seilit päälle, pojat!

Mutta mitenkäpä ne vietiin! Talon ainoat tikapuut seisoivat vasten
palavaa rakennusta, liekit peittivät ne tykkänään.

Kukapa ne sieltä otti!

Ne ottaa Simo. Hän kiskasee kiireesti korvilleen suvilakkinsa
reunukset, juoksee, katoaa liekkeihin. Kaikki katsovat liikkumatta,
huokumatta.

Mutta kohta hän palaa, vetäen perässään palavia tikapuita. Tuskin saa
tulesta tulleeksi näkyville, kun monissa miehin temmataan tikapuut
hänen käsistään. Seilit saadaan päälle, ulkohuoneet ovat pelastetut.

-- Herranen aika! Katsokaas, kun tuo mies on tulessa!

Simon vaatteet ne olivat syttyneet palamaan ja turhaan koetti hän
itseään sammuttaa. Ihmiset tulivat luokse, kopistelivat Simoa, mutta
tuli kiihtyi vain kurittamisesta.

Tuotiin vihdoin vettä ja saatiin mies sammumaan, mutta vaatteet kartena
kaikki maahan karisivat. Simon ruumis oli palohaavoja täynnä, täytyi
kantaa kasarmille.

Makasi monta viikkoa Simo sairashuoneessa. Ei tullutkaan enää
semmoista, että olisi sotilaaksi kelvannut. Sai mennä salon moukka
omalle alalleen, maan pintaa penkomaan.



"Noh, noh!"


-- Noh, noh!

Ja pikku nassu kihnutteli veräjäpuita pienellä, luisella kärsällään.
Koetti saada rakoa niin suureksi, että olisi mahtunut pihan puolelle
pujahtamaan. Mutta kova oli veräjä, ei tullut apua rynnistelemisestä.

Nassu tirkisteli kulmainsa alta pihan puolelle, vikisi, urisi ja
voivotteli harmissaan.

Pihalla näkyi nassun emäntä, vanha Leena, kävellä kyykehtivän, mitä
lienee siellä tihruslellut. Ja nassu koetti parkua surkeammin, että
vähänkään kävisi sydämmelle.

Kuulipas Leena-muori surkean rukouksen ja tuli veräjälle
soppakiuluineen. Pudotti pois pari veräjä-puuta päältä päin, että
yletti kaataa kaukaloon.

Nassu hamusi himoissaan kiulusta vettä kärsällään, että Leenan täytyi
sitä pois ahdistaa. Sitten se hyvin sikamaisesti katsoa vekotti
poskesta hetkisen, töytäsi sitten hätäisesti kaukalolle ja alkoi soppaa
päänsä rakoon tassutella.

-- Niin, törsäkö se on, -- maanitteli Leena ja nassun niskaa
syyhytteli. Nassun olisi tehnyt mieli leikkisän raukeasti keuvahtamaan
syrjälleen, kuten muulloinkin Leenan ruopotellessa. Ei sentään
malttanut, oli siinä niin mieleistä tehtävätä.

-- Nöh, nöh! -- äänteli se vain mielihyvissään.

Kun kaukalo tuli tyhjäksi, läksi nassu pitkin pellon aitavarteista
tietä vörnittämään. Siihen aitavarteen hellitti päivä niin herttasesti,
että rupesi oikein raukasemaan, kyllä täytyi levolle kyhnähtää.

-- Nöh, nöh! -- kyllä se tuntui hyvältä. Suoraksi ojensi nassu pienet
töppösensä nurmikolle, painoi silmänsä umpeen ja levollisena siinä
kellotti. Siinä kävi mieli taas niin tyytyväiseksi maailmaan,
unehtuivat muistosta nälkäiset päivät ja veräjäkin, joka esti pihan
puolelle pääsemästä.

-- Noh, noh, kyllähän tässä... yhhyh...

Ja unta hän veteli, että nenä sihisi... kepeää porsaan unta. Kuului
hänen korvaansa nukkuessakin pieninkin risahdus ja lintujen iloinen
liverrys.

Kuului tieltä päin ihmisjalan kapsetta. Nassu kohotti päätään, katsoi
pienillä silmillään ja kuunteli tarkalla korvallaan. Nassu tunsi
tulijan. Naapurin isäntä sieltä näkyi tulla toikkaroivan ja hyräili
yksinään mitä lienee hyräillyt.

Nassu nousi töppösilleen ja meni vierasta vastaan ottamaan. Kumarteli
kärsäänsä ihan maan pintaan asti ja vähän alemmaksikin, sekä virkkoi:

-- Nöh, nöh.

Kun isäntä tuli lähemmäksi, katsoi nassu sitä suoraan silmiin ja
vieläkin hienosittain kumarteli, mitä lienee ollut mielessä.

-- Huut, sika! -- ärähti isäntä ja nassua kylkeen potkasi. Nassun nenä
venähti pitkäksi hämmästyksestä. Hän älähti pahoillaan ja kirnitti
tiepuoleen, maan pintaa myräilemään.

Harmitti se vähäsen, kun häntä niin halpana pidettiin, potkittiin ja
puukkiloitiin. Olisipas hänellä kerrankin edes vähäsen valtaa, niin
kyllä hän mokomillekin luonnon herroille kostaisi.

Nassun teki mieli vähän vakoilemaan mokomatakin kuningasta. Läksi
perästä virnittämään ja näki miehen heidän pihaansa toikkaroivan.

Mies nousi veräjästä pihan puolelle, mutta nassun täytyi jäädä
harmissaan aidan raosta tirkistelemään.

Leena-muori oli pihalla. Sen kanssa meni isäntä polittamaan heidän omaa
kieltään, jota ei nassu ymmärtänyt... kuulostihan kumminkin, mitä ne
pakinoivat.

-- Onkos teillä nyt viinaa? -- kuuli nassu isännän suhahtavan, kun
ensin olivat muista asioista pakisseet.

-- On, on -- näin meidän kesken sanoen -- toki muutamain päiden täysi,
-- supatti Leena-muori ja molemmat läksivät tupaan tallustelemaan.

Nassu läksi vörnittäen metsää kohden vessuttelemaan. Mutta taival
tuntui hiljaa käymällä katkeavan, täytyi lähteä juosta vilkittämään,
että heilahteli kippura saparo.

Siellä hän sitten möyri maata päiväpaisteisella aitavarrella. Mutta
kovin rupesi kesäisessä helteessä varistamaan harjaksista nahkaa.
Kylpyä tuntui mieli tekevän, mutta eihän niitä ollut lätäköitä näin
kesäsydämmellä, tokkopa lienee ollut missään. Nassu arveli, että jos
hyvinkin olisi siellä pellon eteläpäässä, siellähän oli semmoinen
notkelma, jossa muulloinkin oli ollut kosteutta viimeseksi. Nassu
tassutteli sinne päin, läksi juoksujalkaa vihlasemaan.

Ei siellä ollut vettä notkelmassakaan, mutta oli kuitenkin hiukan
kosteampata mutaisen kuoppuran pohjassa tien varrella. Siihen se nassu
painautui syrjälleen ja kuvettaan syyhytteli viileään, mustaan mutaan.
Huhhuh, kun se tuntuikin nyt kylpy hyvälle, kun oli koko päivän aurinko
kuvetta kuumentanut.

-- Noh, noh, -- sanoi nassu taas niin tyytyväisenä. Ei hän taaskaan
välittänyt mitään ihmisten ilkeydestä... olkoot vaan mitä hyvänsä,
samapa se hänelle.

Aurinko vaipui jo mäen taakse ja alkoi hämärtyä kesäinen ilta. Nassu
keturoi vain vilposella vuoteellaan, painoi kärsänsä mutaan ja antoi
silmäinsä vaipua umpeen.

Silloin alkoi taas kuulua tieltä päin raukeita, säännöttömiä askeleita.
Nassu raotti silmiään, mutta ei kehdannut kohottaida katsomaan.

Mutta yht'äkkiä rutjahti jotain raskasta nassun päälle mutahaudan
reunalta. Nassu parkasi surkeasti ja ryykäsi kauvas metsään, Sieltä hän
sitten peloissaan tirkisteli paksun koivun juurelta. Kaksi miehen jalan
näköistä kun vain näkyi haudan reunalta, uskalsi nassu mennä katsomaan,
miten vieras köntyili hänen hyvässä makuuksessaan.

Mutta kun mies herkesi liikkumattomaksi ja painoi päänsä pehmoseen
mutaan, uskalsi nassu mennä sitä lähempää tarkastelemaan. Hän ravisteli
miestä hampain takista ja kärsällään käännytti vähän päätäkin silmiin
nähdäkseen. Äskeinen isäntä näkyi olevan, henki vain löyhki niin
pahalle... nassua oikein aivastutti...

Ravisteli ja puisteli se nassu miestä vähän kostoksi ilkitöistään,
äskeisestä potkasusta ja sitten yörauhan häiritsemisestä.

-- Oö-ö-öö, mekä se...

-- Noh, noh! -- sanoi nassu kärsäänsä mielissään kohottaen, kun sai
toverinsa ääntelemään.

-- Yhhyh, -- ykisi mieskin ja kääntyi enemmän kylelleen, että naama
paremmin kosketti mutaan.

Nassunkin viha leppyi, kun sai toverinsa ääntelemään. Hän painoi
kärsänsä miehen kainaloon ja kallistui sen kuvetta vasten virkistävään
lepoon...

-- Noh, noh! Kyllähän tässä... yhhyh.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eye Service and Love Service" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.