Title: Ei rahallakaan - Kertomus
Author: Polevoi, P. (Petr)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ei rahallakaan - Kertomus" ***


EI RAHALLAKAAN

Kirj.

P. N. Polevoi


Suom.

Emil Mannstén



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.



I.


Erään Moskova-joelle antavan umpikadun varrella, lähellä vanhanaikuista
kirkkoa heleän-vihreine kupoolineen ja avoimine, valkoisine
kivitapulineen, oli sijansa saanut uhkea, avara ja korealaitteinen
kauppiaantalo. Ylhäältä alas asti öljyvärillä maalattuna tähtää se
kokonaisine peiliruutuineen umpikadulle, tiheiden sireeni-, orjanruusu-
ja kuusamapensasten takaa, ympäröitynä vahvalla harkkorautaisella
ristikkoaidalla. Uusimman koulun nerokas arkkitehti, joka ei ollut
kaihtanut keinoja taloa rakentaessaan, oli suunnitelmansa
toimeenpanossa turvautunut jos jommoisiinkin mielijohteisiin: katon
maalannut ruudukkaiseksi valkoisella ja punaisella värillä, ja kahteen
kohti asettanut jonkinlaisia yliskamareita tahi vahtitornin tapaisia,
joissa oli terävähuippuiset katot ja koristelippuja, ja talon ympäri
kulkevan karniisin tehnyt silatuista kaakeleista, ja lakkakaton
paraatiportaitten päällä taivuttanut tynnyrin kuosiin, ja
ulkoparvekkeet kyhännyt vahtitornien rintakäytävien tapaan -- sanalla
sanoen, koettanut tarkasti noudattaa vallalla olevaa venäläistä
rakennustapaa... Mutta sopii sanoa, että kaikki hänen puuhansa olivat
melkein kuin hukkaan heitettyä työtä. Avara kaksikerroksinen talo
häipyi kokonaan, hupeni aivan mitättömäksi ja huomaamattomaksi niitten
äärettömien kolmikerroksisten aittojen ja varastohuoneiden, makasiinien
ja kellariholvien rinnalla, jotka kolmittaisena kivivarustuksena
ympäröivät sitä kolmelta taholta ja ikäänkuin painoivat sitä
mahdottomalla suuruudellaan ja jykevällä rakenteellaan. Jo ensi
silmäyksellä noihin korkeihin, jyrkästi viettäviin kattoihin, noihin
tanakkoihin rautaoviin puudanpainavine lukkoineen, noihin paksuihin
ikkunaristikkoihin, -- jokainen heti saattoi kuvailla mielessään, että
noissa varastohuoneissa oli useammankin miljoonan ruplan arvosta
tavaroita kasattuna; ja sitä arvelua vahvisti täydellisesti ainainen
liike, joka varhaisesta aamusta iltaan asti vallitsi varastohuoneiden
lähettyvillä. Kymmenittäin kuorma-ajureita ajoi lakkaamatta solakadulta
kujanpuoleisesta portista varastopihaan, milloin ottaen, milloin
purkaen makasiinien edustalla tynnyreitä, mattoja, laatikkoja, säkkejä
ja pakkoja, ja pitkin päivää jyristen raskailla pyörillä umpikadun
kivitystä vasten. Satojen äänien sorina ei koko päivänä hetkeksikään
tauvonnut varastohuoneitten välissä, ja tuon sorinan keskeltä
erottautuivat muita selvemmin kauppapalvelijain äänet, jotka ehtimiseen
kiitivät makasiineista konttoriin ja takasin, milloin avaimia, milloin
kuormakirjoja, milloin itse isännän suullisia käskyjä lennättäen.
Mainitsimme isännän. -- Semjon Silytsh Gwozdilin oli kuuluisa
moskovalainen kauppias ja arvoltaan kauppaneuvos.

Mutta huolimatta yhtämittaisesta tungoksesta, hyörinästä ja kiireestä,
joka vallitsi makasiinien vaiheilla, huolimatta ainaisesta vilinästä,
jossa kaiken kaltaiset ihmiset tungeksivat portailla Gwozdilinin
konttorin ovella, missä puolen sataa kirjuria, konttoristia,
palvelijaa, kassööriä ja kirjanpitäjää oli toimessa -- koko tässä
äärettömässä taloudessa ja suuremmoisessa liikkeessä oli nähtävänä
ankara järjestys ja säännöllisyys, oli tunnettavana jonkun ainoa
väkevä, johtava käsi, oli kuultavana jonkun ainoa painava sana, jota
paitsi kukaan ei rohjennut askeltakaan tehdä, ei rohjennut avainta
lukossa vääntää. "Semjon Silytsh käski", sanoo konttoristi -- eikä
kukaan uskaltanut vastustaa. "Semjon Silytsh ei suvainnut sen suhteen
mitään käskeä" -- ja kaikki kärsivällisesti odottivat korkeinta
määräystä.

Ja tämä Semjon Silytsh ei ole mikään bulvaani, ei mikään nukki, jonka
kanssa kaupanhoitajat ja konttoristit menettelevät mielensä mukaan, --
Semjon Silytsh on elävä voima, jonka kanssa jokaisen on oltava
tekemisissä. Hänen halunsa on ottaa selvä kaikesta, tarkastaa kaikkea,
vakautua kaikesta omin silmin; ja kun "isännän" pitkä, ryhdikäs vartalo
näyttäytyy konttorin portailla, lentävät yhtaikaa hatut kaikkien
päästä, ja kaikille pihoille, aina uloimmille varastohuoneille saakka,
leviää tuokiossa tieto siitä, että "_hän itse_" on tulossa ja että
kaikkien on oltava varuillaan, sillä "_hän itse_" on kaikista asioista
perillä, kaikki hän oivaltaa, ulottuupa hänen katseensa "väärältä
syleltä maan sisäänkin". Semmoinen on _hän itse!_

Mutta nyt on jo viikon verran vierähtänyt, jona aikana _hän itse_ ei
ole kertaakaan näyttäytynyt konttorin portailla. Hoetaan hänen
valmistavan talossaan juhlia; puolet Moskovaa kuuluu vieraiksi kutsuvan
ja yhä puuhailee ja koristelee, uusii ja maaluuttaa. Saliin on
nikkareita ja verhoilijoita haettanut; puistikkoon vieville portaille
rakennuttaa laajaa kammaria, jotta olisi "välkkiämpi" tila karkeloida
-- ja kaikessa hän on itse ohjaajana, kaikessa itse valvojana... Ja
niin on puuhissa kiinni, niin kiinni, ettei tänään, lauvantaipäivänä,
jouda edes kerjäläistenkään luo mennä, jommoista poikkeusta ei kukaan
muista tapahtuneen kahteenkymmeneen vuoteen.

Tuonne niitä on valkoiselle pihalle kokoontunut suunnaton joukko: koko
pihan ovat anastaneet... Ja ketä kaikkia siinä onkaan tuossa kirjavassa
pimeässä laumassa! Siinä vanha vakituinen kerjäläinen, joka kaiken
ikänsä on mierolla kulkenut ja armopaloilla itsensä elättänyt; siinä
satunnainen köyhä, joka kohtalon kovan iskun tähden on kerjäläiseksi
joutunut; siinä juoppolalli, entinen mestari ja kelpo työmies, joka
vähävähältä on mennyt alaspäin ja viimein yökodin vieraaksi päätynyt;
siinä pääsemätön virkamiehen leski, joka on kuluttanut kaikkien
virastojen ja kaikkien hyväntekeväisyystoimikuntien kynnyksiä, siksi
että kohtalo on niin määrännyt, että hänen on tultava toimeen sillä
kahden ruplan eläkkeellä, jonka hän kuukaudessa saa; siinä
siivonnäköisiä, siististi puettuja eukkoja, mustat hilkut päässä,
kantaen armottomia käsityölaukkuja, jotka kerjäämisellä ovat koonneet
sievosia pääomia itselleen; siinä kalpeita, nääntyviä nuoria naisia,
rintalapset käsivarsilla...

Ja kaikki seisovat ja odottavat, milloin Semjon Silytsh ilmestyy
konttorin portaille, kahden kauppapalvelijan saattamana, ja alkaa
säveän arvokkaasti jakelemaan almuja jokaiselle omasta kädestään,
tarkasti silmäten eteentulevaa kerjäläisveljeä, ettei kenellekään
vääryyttä tekisi tai jollekin toiselle kahdesti antaisi.

Häntä odottaessa kuuluu vilkasta, puoliääneen pidettyä puheen lopinaa
hänestä kerjäläisten ja avunpyytäjäin joukosta.

-- Isämme ja hyväntekijämme! huokaa muudan äijä, yllään liasta kiiltävä
mekko. -- Ken hyvänsä lauvantaisin tulee hänen pihaansa, niin palaa hän
kylläisenä takasin... Omasta auliudestaan syöttää meitä!

-- Syöttää! kyllä vaan! ärisee ukon vieressä jokin synkännäköinen
retaleviitta, kenkärajat jalassa. -- Työntää kasurikan leipää ja
viiskopekkaisen käteesi -- ja sillä hyvä... Ei siitä ole edes
ryypyksikään panna!

-- Oikein suvaitsette puhua, pistelee retaleviitan rinnalla
huononlainen, keltainen, kuihtunut olio, silmät kauheasti pöhöttyneet:
-- parempi olisi, jos leipäkasurikan sijasta Semjon Silytsh toisi
meille shkaalikan [shkaalik = 1/3 litraa (viinaa)] jokaiselle... Voipi
sanoa, että silloin sitä kiitollisuudella ryypättäisiin heidän
terveydekseen!

-- Onpa se itse osannut ahmia... Miljoonia hyötynyt... Luulee jotakin
olevansa, kun viisin kopekoin meikäläiselle lauvantaisin viskaa...
taivaaseen meinaa hänkin pääsevänsä...

-- Täällä on ihmisiä pettänyt, niin luulee yhtä helposti Jumalaltakin
silmät sokaisevansa! lisää myrkyllisesti joku joukosta.

-- Kyllä olette tekin! Kerjuulla kulette ja tuommoisia puheita
laskette! tokaisee harmistuneena eron saanut puujalka-sotamies. Teidän
pitäisi saada häneltä vielä enemmän kiskoa! Thyi!

-- Vaiti, sotasorkka! Mihin ei kysytä, älä sinne työnnä nokkaasi,
muuten voi sattua sinulle vasten pläsiä!

-- He, veikkonen, vaikket uhkailis -- ei tässä kumminkaan pelätä!
Dargon luona oltiin, Shamyl voitettiin -- ei sinua pelätä, mutta tosi
on aina tosi! Semjon Silytsh suopi meille hyvää, ja siitä hänelle
kiitos. Hän on rehti ja tunnollinen kauppias. Liikoja ei sinulle anna,
mutta ei sinultakaan omaasi ota pois!

-- Voi, hertta-kultaset! kuuluu kuiske ämmien puolelta. -- Mikä hän on
ellei hyväntekijä! Miksikä häntä voi muuksi sanoa kuin kristityksi!
Jumalan huoneita kaunistaa, papistolle runsaita lahjoja antaa,
kotikyläänsä vaskisen kirkonkellon lähetti -- tuhatta puutaa oli
painoa! Vähänkös se on!

-- Niin, vähänkö hän tekee hyvää!

-- Köyhiä taasen syöttää, juottaa ja vaatettaa! Ja entäs sitä työkansan
joukkoa, joka hänen luonaan saa ruokansa ja lämpimänsä -- oikein
ihmettelemään panee! Ilmanko häntä herratkin arvossa pitävät, ja suuret
kenraalitkin käyvät niinkuin ei mitään hänen talossaan...

-- Niin vainenkin! Kummakos se?

-- Nyt hänen kunniakseen aiotaan panna _jupileita_ toimeen... Sanotaan
hänestä itsestään siviilikenraali tehtävän... Orvoille rakentamiensa
turvakotien ja sairashuoneiden tähden... Mikäs muu hän on kuin
hyväntekijä!

-- Mutta onko totta, äitiseni, työnnäksen juttusille kaikkitietävän
virkamiehen lesken kanssa muudan likaisiin ryysyihin puettu
harmaapäinen, paksu kerjäläismuija, -- onko totta mitä sanovat -- en
sitä kielitelläkseni kysy -- että hyväntekijämme lapsiensa puolesta ei
olisi oikein onnellinen?

-- Noo, se nyt on paljasta panettelua! paljasta vihapuhetta, ei muuta!
laverti virkamiehen leski liukkaasti. -- Lapset ovat hänellä ihan
erinomaisia, kaikki yhtäläisiä, niinkuin omenat oksalla. Vanhin
palvelee senaatissa ja on jo korkeassa virassa. Keskimäinen on
tehtaassa Jaroslawlissa... Kuuluukin olevan oikein toimen mies -- ihan
isäkseen! Ja molemmat ovat rikkaissa naimisissa... Kolmas vain, nuorin
veljeksistä, ei ole vielä missäkään toimessa, -- alhaisena sotamiehenä
palvelee, suorittaa asevelvollisuuttaan...

-- Kuinkas se niin on? Miljoonanomistajan poika ja palvelee alhaisena
sotamiehenä?! kysyivät useat äänet yhtaikaa. -- Onpa se vähän outoa!
Taisi olla laiska oppimaan... Tuossa on Nikola kirkonpalvelijan poika,
sekin palvellessaan pääsi kohoomaan aliupseeriksi...

-- Joo! Se on niinkuin vähän epatto se hyväntekijämme kolmas poika!
lisäsi salamyhkäisellä puolikuiskeella virkamiehen vaimo. -- Tämän
pojan takia ovat Semjon Silytshin muutkin lapset joutuneet huonoon
huutoon...

-- Mikä hän sitte on? Juomari? Korttipelari? Vai muutoinko hän vain
hurjastelee?

-- Ts-s-s! Ei ollenkaan! Hiljainen ja säyseä hän on kuin neitonen
morsiustuolissa! Mutta epatto; kuinka sen teille sanoisin? On vähän
niinkuin uskonnon houreihin takertunut...

-- Jo tulee! Itse tulee! Pusseja kannetaan! kuului joukosta ääniä.

Mutta portaille ei tullut _hän itse_, vaan vanhin kaupanhoitaja --
harmaahapsinen kaunismuotoinen vanhus, pitkäliepeinen sortuutti yllä.
Kaksi rotevaa puotipalvelijaa kantoi hänen jälestään vaskikolikoilla
täytettyjä suunnattomia rahamasseja.

-- Oikeauskoiset! kääntyi kaupanhoitaja pehmoisella, laulavalla äänellä
kerjäläisjoukon puoleen: -- Semjon Silytsh ei tänään voi itse tulla;
käski minun jakaa teille... Tulkaa kukin vuoroonne!

Ja koko lauma lähti nopeasti liikkeelle, matkalla tungeksien ja sysien
ja hiljakseen mukiloiden nyrkeillä ja haukkuen, vyöryessään kaikilta
suunnilta portaiden luo, jossa jokainen ahnaasti kurotti kätensä ja
kiiruhti vastaanottamaan almua.



II.


Semjon Silytshin ei todellakaan soveltunut tulla kerjäläisten luo:
hänen vastaanotto-huoneensa oli täynnä avunpyytäjiä ja niitä, "jotka
odottivat veden liikuttamista". Ja kaikki odottivat kärsimättömästi
Gwozdilinin tuloa, sillä jo tunti sitte oli hän sulkeutunut
kabinettiinsa jonkin korkea-arvoisen herran kanssa, joka oli saapunut
hänen luokseen asialle.

Semjon Silytshin työhuone oli avara, komea sekä rikkaasti ja kauniisti
sisustettu. Minne katsoikin, kaikkialla näki vain mustaa tammea,
sahviaania ja täysi-pronssisia teoksia, kaikki harvinaisia, jykeviä ja
lujatekoisia. Yhdessä työhuoneen viihdykkäässä nurkassa istui
pehmoisella sohvalla itse Semjon Silytsh -- korkea, ryhdikäs ja vahva
60-vuotias ukko. Hänen parrassaan ja venäläiseen tapaan kerityssä
tuuheassa tukassaan väikkyy harmaita karvoja, mutta hänen kasvonsa ovat
vielä verevät ja punakat, ja suurissa harmaissa silmissä, jotka ovat
terävät ja läpitunkevat, kuvastuu järkeä ja ilmenee tahdonlujuutta.
Nojaten kättään pieneen pyöreään pöytään, Semjon Silytsh tarkkaavasti
ja nähtävällä mielihyvällä kuuntelee, mitä puhekumppaninsa hänelle
puhuu. Tämä on kaunismuotoinen, tanakkaruumiinen mies, suunnaton
Wladimirin ritarimerkki kaulassa ja kaksi tähteä rinnassa, jotka
vaatimattomasti vilkkavat takin käänteen alta.

-- Teidän pitkäaikainen hyödyllinen toimintanne yhteiskunnallisella
alalla, kunnioitettava Semjon Silytsh, puheli ylhäinen virkamies
mielistellen ja sulavasti: -- ja erittäinkin teidän hyväntekeväinen
toimintanne perustamiinne turvakotiin ja sairashuoneeseen katsoen
on jo aikaa sitte vetänyt suosiollista huomiota puoleensa...
Ymmärrättehän?... Ja ruhtinas on ottanut mieluisaksi velvollisuudekseen
esittää hra ministerille, että teille suotaisiin todellisen
valtioneuvoksen arvonimi...

-- Olen suuresti kiitollinen hänen jaloisuudelleen. En ole ansainnut
sellaista huomiota. Palvelemista pidän ilonani enkä minäkään
rasituksena! vastasi Semjon Silytsh. -- Siitä ei olisi palkinnon
pitänyt tulla kysymykseenkään, teidän ylhäisyytenne! Mutta niinpä se
on, että ei armot aina tule ansiosta!

-- Oi, mitä puhutte, Semjon Silytsh! Te itse arvostelette ansioitanne
liian vähäisiksi! Kuinka on mahdollista! Mehän luimme, ulkomuistilta
luimme, ja saimme tulokseksi, että lahjoituksenne puutteenalaisten
hyväksi tekevät jo yli puoli miljoonaa!...

-- Mitä se sitte on? Annammehan yltäkylläisyydestämme vain hiukan: ei
sillä tavoin että itseltämme jotakin riistäisimme, vaan enemmän siksi,
että pidämme sielumme pelastamisesta huolta... Mutta tämä on jo
semmoinen armonosotus... semmoinen...

-- Olen varsin iloinen, Semjon Silytsh, että olen ennakollisella
ilmoituksellani voinut tuottaa teille iloa... Yhtä voin sanoa, me aivan
äsken puhuimme siitä ruhtinaan kanssa: harvoin sattuu, että ylhäinen
suosio lankeaisi ihmisten osaksi, jotka siinä määrässä ansaitsisivat
sen, kuin te...

-- Kumarran syvimmästi, teidän ylhäisyytenne. Pyydän nöyrästi teitä
huomenna tulemaan juhlaamme! Ja heidän jaloisuudelleen pyydän sanomaan,
että olen altis vastakin palvelemaan...

Virkamies nousi ja ojensi Semjon Silytshille kätensä:

-- Minä ilmoitan sen hänen jaloisuudelleen, sanoi hän: -- ja vahvistan
häntä toiveissaan teihin...

Ja hän kääntyi vastaanottohuoneen ovelle päin, isännän seuraamana, joka
saattoi ylhäisen virkamiehen kynnykselle asti ja astui sitten takasin
pöytänsä luo, itsetyytyväisesti hymyillen:

"Sinähän vasta olet Semjon Silytsh!" ajatteli hän painaen sähkökellon
nappulaa. "Ylhäisyydellisiä olemme jo huomispäivästä alkaen... He?
Ajatteles mikä merkitys on rahalla? Se se on voima!"

-- Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa
astui sisään.

-- Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen... Ja sihteeriltä
kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa... Ellei ole tärkeätä
asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa... Jos on kirjeitä ja
anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan... Ja että, muka,
pyydän anteeksi...

Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta
Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia
rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja
solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit
nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun
seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen
milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.

-- Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh
sihteerin puoleen. -- Joko toimititte pois kaikki?... Tänään ei ole
aikaa heidän kanssaan... Pitää joutua pörssiin.

-- Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. -- Pyytäjät
sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi
eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi,
että juoksutatte suotta-aikojaan...

-- No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään
"ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on
rahan tarpeessa...

-- Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa
teille...

-- Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. -- Pahus hänet
vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää
enää -- pörssiin on lähdettävä!... Ja te siinä korttinenne!...

Sihteeriä hytkähytti.

-- Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan... Niin käski sanoakin
teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen...

Ja sihteeri ojensi kortin Gwozdilinille, joka tyytymättömästi katsahti
siihen -- mutta sitten yhtäkkiä kohotti hämmästyneenä kulmakarvansa:

-- Terenti Holstshow! Ei kuuna päivänä!... Se samako se olisi?
Kuolleistako hän olisi noussut vai mitenkä? Terjosha... Kutsukaa hänet
tänne, olkaa hyvä... Kutsukaa pikemmin.

Ja Gwozdilin, ilosta liikutetuin mielin, kokonaan elpyneenä,
loistavana, astui kiireesti sihteerin jälestä kabinetin ovelle.

Hetkisen kuluttua kabinetin ovi aukeni ja kynnyksellä näyttäytyi
harmaapäinen vanhus -- laiha ja pitkäpartainen. Hänen vaatteensa olivat
hyvin kuluneet ja istuivatkin hyvin huonosti ja kömpelösti. Hänen
laihoilla, kalpeilla kasvoillaan väikkyi leveä, riemuinen hymy, ja
ihmeelliset sinisilmänsä hohtivat lämpöä ja ystävällisyyttä.

-- Terjosha! Holstshow piru! huudahti Gwozdilin, käyden häntä vastaan
ja levittäen kätensä.

-- Senjka Gwozd! [lyhennys Gwozdilinin nimestä, merkitsee "naula".
Suom. muist.] virkkoi hiljaisella äänellä Holstshow. Ystävykset
syleilivät toisiaan ja seisoivat hetkisen sylityksin. Kuultiin vain
voimakkaita suuteloita ja syviä huokauksia; jopa sitten lähti
huudahduksiakin.

-- Oi, hyvänen aika!... Sallipa Luoja vielä nähdä... No, Jumalan
kiitos!... Ja mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit...

-- Siperiasta ystäväiseni... Senja, Senjushka!... Kolmeenkymmeneen
vuoteen emme ole tavanneet. Koko pitkä aika, vai mitä sanot?

Suudeltuaan sitten kyllikseen, mutta hellittämättä vieläkään toisiaan
käsistä, ystävät alkoivat tarkasti tähystellä toinen toistaan.

Holstshow mittaili silmillään Gwozdilinin ryhdikästä ja tanakkaa,
reipasta ja hyvin hoidettua vartaloa, hänen kalliita vaatteitaan, jotka
olivat Moskovan paraimpien räätälien tekemät, sekä lumivalkoisia,
hienoja liina-vaatteitaan... Ei häneltä jäänyt huomaamatta hohtokiviset
rintanapit, ei kantasormus järeine rubiinineen, ei täysikultainen kääty
kelluttimineen, ei Wladimirin risti ystävänsä, miljoonanomistajan
kaulassa.

Ja Gwozdilinkin katsoi syrjinkarin ystäväänsä, eikä hänenkään
tarkkaavilta silmiltään jäänyt huomaamatta, että Holstshowilla oli
vanhat, huonot vaatteet, kuluneet, risaiset housut sekä juhtinahkaiset
saappaat...

-- Vanhoiksi olemme tulleet, ystävä hyvä! sanoi hän, pakottaen suutansa
hymyyn ja ystävällisesti taputtaen Holstshowia olalle.

-- Hee! sinulla on kettu korvan takana, ystävä! vastasi hymyillen
viisas Holstshow: -- et sinä ollenkaan ajattele sitä, toiset tuumat
sinulla pyörivät mielessä...

-- Kyllä sinä keksit! Mistä sen päätät?...

-- Vai ei! Näenhän minä: sinä katsoit ja ajattelit: "penni on arvoa
tuollakin!"

-- Lakkaa jo, nurkupussi! Olen päinvastoin suuresti iloinen! Näethän
siitäkin, -- olin juuri aikeessa lähteä pörssiin, vaan jätin sen,
saadakseni tunnin-toisen jutella ja haastaa sinun kanssasi.

-- Uskon, että ilostuit, ja näenhän minä... Mutta sittenkin olette te,
miljoonamiehet, tottuneet tavarata arvostelemaan kankaan näytepäästä --
arvaamaan miestä hattuun... No, ja hattu samoinkuin muutkin pukimet
ovat jo nukkakuluja... se on tosi...

-- Mutta heitähän jo, Terjosha! Jätä ne!... Hoi, kuka siellä? Denis
Iwanowitsh! kääntyi Gwozdilin sisään astuvan sihteerin puoleen: --
Sanokaa Starikowille, että hän lähtee minun sijastani pörssiin, ja että
ottaa Koslowin papereita niin paljon kuin on tarjolla -- sekä itämaisia
noin kolmenkymmenen tuhannen arvosta. Ja tänne meille käskekää tuoda
jotakin kylmää ruokaa... Istu, istu, ystävä! Kas noin -- lähemmäksi!...
Haastellaanhan...

-- Miljoneeri, tuhat soikoon! jatkoi hyväntahtoisesti hymyillen
Holstshow katsoen Gwozdilinia silmiin. -- Omituista! Pörssissä tekee
kauppoja satoihin tuhansiin rupliin! Lähättelee ihmisiä kuin
pelinappuloita -- se on voima, pahus vieköön!... No, mutta tunnustapa,
kun sinulle sanottiin, että siellä on yksi, josta ei pääse eräksi,
haluaa nähdä sinua, -- niin kai sinä jo varustit uuniluudan minun
varalleni?

-- Mitä sinä oikein turiset, veli, kuvailet minua joksikin pedoksi! Tuo
käy jo sapelle! vastasi Gwozdilin. -- Sano sinä ennemmin: missä
hotellissa pidät asuntoa? Minä lähetän heti vaunut, käsken ottaa sieltä
kapineesi ja tuoda viipymättä tänne. On minulla vanhalle ystävälle
tarjota muutakin kuin uuniluuta: täällä on sinulla rauhaista, saat
kaikkea passausta mitä tarvitset...

-- En minä hotellissa asukaan, veliseni... Miksikä antaisin itseni
ryövättäväksi?... Minä asun kauppahallien takana -- vuokrasin sieltä
pienen kammaripöksän itselleni pariksi viikoksi... mutta tänne, sinun
kultaiseen häkkiisi, minä en pistä päätäni! Minun on paljoa mukavampi
asua pienessä kammarissani...

-- Otus olet! Kauppahallien takana, likaisessa kammaripöksässä on
hänellä mukavampi, kuin minun kattoni alla! Aina vaan näyt olevan
samallainen kuin ennenkin...

-- Samallainen, veliseni! sanoi Holstshow tyynesti ja päättävästi. --
Ja samallaisena menen hautaan -- kultaista vasikkaa en rupea
palvelemaan...

-- Mutta lakkaahan jo minua rikkauden tähden soimaamasta, Terjosha!
Kerro ennemmin itsestäsi... Mistä tulet? Kuinka kauaksi, ja oletko
asioilla, vai ilmanko vain tulit Moskovata katsomaan... itseäsi
näyttämään...

-- Kah, kah, ystäväni! Vielä tässä on aikaa itsestänikin jutella --
minun elämäkertomukseni ei ole pitkä eikä mutkikas... Kerro sinä
ennemmin minulle, miten Jumala auttoi sinua pääsemään puolestasadasta
tuhannesta miljoonanomistajaksi...

Gwozdilin siristi itsetyytyväisesti silmiään ja valmistautui
vastaamaan; mutta samassa tulivat frakkipukuiset lakeijat, valkoiset
hansikkaat käsissä, ja asettivat isännän eteen pöydän ruokineen ja
juomatavaroineen, ja jäivät sitten odottamaan käskyjä.

-- Ei ketään saa ottaa vastaan eikä kukaan tänne tulla, ennenkuin
kutsuttaessa!

Lakeijat poistuivat ja sulkivat mennessään tiiviisti oven.

Gwozdilin kaatoi itselleen ja Holstshowille ryypyn viinaa; ystävät
ryyppäsivät, söivät, ja sen jälkeen Gwozdilin teki hyvin järkevästi ja
taitavasti muutamin sanoin selkoa ystävälle, miten hän ennenmuinoin
oli pitänyt maustavarain kauppaa, miten hän oli nainut rikkaan
kauppiaanlesken, miten häntä oli kaupanpidossa onnestanut, miten hän
maustavarain kaupasta luovuttuaan oli ruvennut urakoitsijaksi, päässyt
osakkaaksi erääseen teollisuuslaitokseen ja voittanut miljooneja...

-- No, ja nyt minä, veliseni, olen voima! päätti Gwozdilin
itsetyytyväisesti kertomuksensa. -- Vieläkös muuta! Kahdesti tahtoivat
jo valita kaupungin pääksi (valtuuston puheenjohtajaksi) -- itse
kieltäysin! He-he-he! Olisi se ollut suuri kunnia, mutta siitä on niin
paljon huolta ja puuhaa, hiisi vieköön! Ja mitä minä lähden sitä
hakemaan? Ilmankin olen näet kauppaneuvos, Wladimiria kannan
kaulassa, ja huomisesta päivästä, kun Jumala auttaa, tulee meistä
"ylhäisyydellisiä"! Ha-ha-ha! Niin, Terjosha, semmoinen on Semjon
Gwozdilin!

Holstshow kiinnitti miettiväisnä katseensa ystäväänsä eikä puhunut
sanaakaan.

-- Älä sinä, Terjosha, sentään luule, että minä ylvästelisin tahi
tahtoisin kerskata rikkaudellani! En ollenkaan, ystäväni! Olen valmis
sinua ja ketä hyvänsä kaikella tapaa auttamaan... Kuka mitä tarvitsee
-- puhukoon! Rahaa annan ja työtä annan... Duumassa (kaupungin
valtuustossa), ja pankeissa, ja pörssikomiteassa minun ääneni tulee
kuuluviin, jos vaan sanan sinun puolestasi lausun...

-- Kiitos, veliseni, sanoi Holstshow tyynesti: -- Huomaan, ettet sinä
miljoonamiehistä, kultasäkeistä, ole huonompi muita... Et yhtään
huonompi! Kuinkasta: vanhan ystäväsi miten otit vastaan! Miten
herttaisesti kohtelit! Suojiisi kutsut asumaan -- ja tointa olet valmis
antamaan, ja lämpimän nurkan lupaat varata... Kiitos, vanha ystävä ja
veli, kiitos! Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Mutta minä en apuasi
tarvitse, Luojan kiitos! Minä, veliseni, olen onnellisempi sinua!...

-- No tuota, millä tavoin -- onnellisempi? kysyi Gwozdilin hieman
epäluuloisesti, huulilla hämmästynyt hymy. -- Vai oletko rikkaampi
minua, oletko tehnyt vielä parempia asioita, vielä laajemman apajan
virittänyt kuin minä?

-- Ho-hoo, veli! Sinä olet kynsin hampain kiinni miljooneissa, huoneesi
ja aittasi olet läjännyt uppotäyteen ja luulet, että raha on kaikki
kaikessa, että se vain on valoakin, mikä ikkunasta tulee! Mutta siinä
olen minä onnellisempi sinua, että minulla ei ole minkäänlaisia
asioita, ei kammareita eikä kartanoita! Kaikki olen jättänyt --
luovuttanut lapsille -- ja nyt kuten näet, olen vapaa kuin taivaan
lintu...

Gwozdilin katsoi ihmeissään, jopa ankarastikin Holstshowiin.

-- Mitä kummia, veli? Mikä sinä oikein olet miehiäsi? Sinullahan oli
liike, sanoivat, eikä pienen pieni ollutkaan -- ja olet jättänyt sen...
Ja itse nyt toimetonna maleksit...

-- Kas niin, siinä juuri puhuivat miljoonat sinusta! Semmoinen oli
äänikin mahtava! _Mikä sinä, muka, olet miehiäsi?_ Etköhän vaan, muka,
pyri meidän verraksemme?... Ei! Nyt et osannut naulan kantaan,
ystäväni! Sanon sinulle suoraan: maailman huolet alkavat rasittaa, aina
rahoja, aina syntiä, ja oikeudenkäyntiä, ja riitaa, ja eripuraisuutta,
-- et jouda edes kirkkoon, et ristinmerkkiä rintaasi tekemään...
Lakkaamatta vain hyörit, ja hääräät, ja vehkeilet lähimäistäsi vastaan,
ja pyrit hänen vahingostaan hyötymään... Thyi! Mutta sielusi autuutta
ei ole aikaa ajatella!... Ja sielussa on tuska, se kaipaa Jumalan
valkeutta ja Jumalan sanaa... Tämmöinen himo on syttynyt sieluuni...

Holstshow pysähtyi hetkeksi ikäänkuin huoahtaakseen, sitten lisäsi
lyhyesti:

-- Kaikki vekselit ja kaikki asiapaperit kokosin ja työnsin uuniin!
Kauppaliikkeen luovutin pojille... Itse otin sauvan käteen ja lähdin
maailmalle...

-- Mitä, etkö pitäne mieltä luostariin hakemaan pelastusta? kysyi
ivallisesti hymyillen Gwozdilin, jonka povessa väkisten oli herännyt
jokin vihamielinen tunne.

-- En minä luostariin! Maailman turhuus elää yhtäläisesti luostarin
muurienkin sisäpuolella, sanoi Holstshow tyynesti. -- Minä matkustin
kotikylääni Twerin läheisyydessä, ostin sieltä puolen tesettiä maata ja
tupahökkelin -- kyllä se minut elättää (jos lapset jotakin lähettävät,
niin kiitos heille siitä!...) Niin minä nyt elän... On vapaata ja
vilpoista!...

Gwozdilin kavahti yhtäkkiä seisoalleen ja rupesi suurin askelin
mittelemään huoneen lattiata edestakasin.

-- Juuri semmoiset... anna Jumala anteeksi... kuin sinä... Juuri
semmoiset ovat minunkin poikani saattaneet pois tolaltaan! Jumalan
pelossa häntä kasvatin, niin hän tiesi mistä lienee ajanut päähänsä
kaikellaista hullutusta! Yhtäläinen viraton kuojus on... kuin sinäkin!
Minä haastan hänelle asiata, niin hän minulle vain sielusta horisee!...
Hornan tuuttiin joutaisitte kaikki uskonnollisine arveluinenne ja
pelkoinenne!... Eivät osaa käsittää, että onhan se meissäkin sielu,
eikä vain paljasta höyryä; että pidämmehän mekin Jumalan mielessämme...
Ja onhan kaikella sitä paitsi oma aikansa, Terjosha ystävä! Aikansa on
tehtävillä niinkuin Jumala-ajatuksillakin... Käsitähän sinä!...

-- Olen minä, veli, tuota virttä monasti ennen kuullut. Enkä vain
kuullut, olen itsekin vetänyt! sanoi Holstshow surulloisesti hymyillen.
-- Mutta sepä se juuri onkin, että tuo virsi ei ole muuta kuin petosta.
Kun oikein hautaudut rahoihin ja vaivut asioihin, niin saat ehkä
hätimiten Jumalalle kynttilän pannuksi tai kaikessa kiireessä
ristinmerkin tehdyksi rintaasi -- niinkuin suorittaisit välttämättömän
tullimaksun -- ja lähde sitte taas juoksemaan voittojen perään... Ja
sillä tavoin yhä enemmän saastut, hengen turtumus tulee niin suureksi,
että ajattelet: no, rahalla saan kaikki, ostan kaikki... Mutta sepä se
temppu onkin, veliseni, että maailmassa on semmoistakin, mitä et saa
ostetuksi edes _rahallakaan_.

Gwozdilin polkasi harmistuneena jalkaansa ja asteli vielä kiivaammin
huoneessa. Holstshowin sanoista kuuli hän poikansa Iwanin äänen;
keskustelu ystävän kanssa muistutti hänelle Iwanin kanssa tapahtuneita
loppumattomia väittelyjä, jotka olivat päättyneet riitaan ja
eripuraisuuteen.

-- _Ei rahallakaan! Ei rahallakaan!_ sanoi Gwozdilin melkein tiuskaten
ja asteli kabinetin päästä toiseen ja pysähtyi aika-ajoin Holstshowin
eteen. -- Oletpa nyt keksinyt sanat lohduksesi! Mutta silmäilepä
ympärillesi: kaikki on myytävänä, kaikki on ostettavissa, kaikki ovat
villissä rahan perään! Rahatta ei päästä askeltakaan! Ja siksi
toiseksi: saavatko rahat yksistään pahaa aikaan? Rahoillahan ruokimme
kerjäläisiä, ja holhoomme orpoja, ja rakennamme kirkkoja -- emmehän
yksinomaan vain belsebubia palvele sillä, että kartutamme kopekoita...

-- No, veliseni, sinun puheesi mukaan ei ihminen saane rahatta
sieluaankaan pelastetuksi! keskeytti Holstshow hänet tyynesti.

-- Mutta kuule mitä minä sanon! jatkoi Gwozdilin mahtavasti ja
tuimasti. -- Laiskureita on tätä nykyä kosolta olemassa, kaikki he
tuomitsevat ja laittavat, mutta kukaan ei tahdo työtä tehdä. Pitävät
suurta porua sielusta, mutta itse kiipeävät uunin päälle loikomaan...
He-hee, veli! Antaisitte toisten olla rauhassa sieluinenne! Tässä saat
ahkeroida ja puuhata sen minkä voimat sietävät, koetat liikettä
kehittää suurempaan laajuuteen ja kukoistukseen, eikä sitte ole ketään,
kelle sen jättäisit, kun poikasi kuuntelee tuommoisia omaa etuansa
katsomattomia! Joutaisitte olla maan raossa!

Holstshow nousi paikaltaan ja ojensi hymyillen Gwozdilinille kätensä.

-- Siinäpä se! Ja vielä pyysit taloosi asumaan! Tiesinhän minä, ettei
meistä ole saman katon alla olijoiksi... Hyvästi, ystäväiseni!

-- Kuule, kuule! Mihin sinä aiot? hätämystyi Semjon Silytsh,
huomattuaan liikoja puhuneensa. -- Enhän minä ollenkaan sinua
tarkoittanut... Jää tänne, veli!

-- Ei, ystävä hyvä! Älä koeta pidättää, et minua hempeillä sanoilla
voita semminkään! Kiitos kestiystävällisyydestä! Jo tästä nyt pitää
kömpiä omaan nurkkaan... Siellä on minulla niin mukava! Pistäyhän
katsomassa!

-- Kuinka, etkö aio enää talossakaan käydä? Otat jäähyväiset...

-- Kunpa tietäisi! Ehkä vielä tulen käymään! Minähän olen vapaa
lintunen... Tuumailin vähän lähteä pyhiinvaellukselle Solowein
luostariin... Mutta nyt tahtovat lähettää minua rahankeräykselle
kirkkoa varten...

--- Kuinka? Ja sinä... sinä, rikas kauppias, maan-asujain, lähdet likaa
sorkkimaan, kerjäämään kopekoita kirkkoa varten... Mitä ajattelet,
Terjosha, oletko löyhkäpäiseksi tulemassa! Jää tänne! Minä maksan
sinulle kerrassa koko keräyssumman, vuodeksi eteenpäin maksan!

-- Älähän kiirehdi, miljoonamies! Älä tuppaa itseäsi minne ei kysytä...
Lesken ropo on kalliimpi sinun ruplaasi Jumalan edessä! Ja keräystäni,
ja tahtoani, et niitäkään, veli, rahalla osta.

Ja ääneti puristaen Gwozdilinin kättä lähti hän huoneesta.

Semjon Silytsh katsoi hänen jälkeensä ja lausui vihoissaan:

-- Pyhimys! Ihan hiuskarvalleen sama kuin minun poika nappulani -- Iwan
Semjonowitsh! Sopisi sitoa samaan nuoraan, ja...

Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa
vaunut esiin.



III.


Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh,
mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena
joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin
väleihin.

Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin
vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa
poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle
niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja
kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta
lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja
useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä
puolesta... Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti,
tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja
unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa.
Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla
täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen;
hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä
erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan... Ikäänkuin leikkiä tehden
valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti
suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan
kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.

Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin
syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo
viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle;
mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan
ei tiennyt edes minne panna... "Siitä se minulle kasvaa vanhojen
päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen
itsetyytyväisesti kämmeniään.

Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen,
yksitotinen, lemmetön -- melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti
kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti
selittää tätä omalla tavallaan:

-- Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana
puhua ystävilleen. -- Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään;
mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä
oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!

Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut
määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja
saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti,
että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.

-- Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa... Katsos mimmoinen! Toimeen
tahtoo antautua? puheli isä iloisena. -- Sen sijaan, että muut tuolla
iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa -- ryypyt ja liepeet --
niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!

Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti,
ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.

-- Mutta, isä... minä en huolisi sinun toimeesi ruveta, vaan
antautuisin _omalle_ alalleni... Olen sen jo ajatellut itselleni
valmiiksi.

-- Omalle! Ha-ha-ha! Taaskin aika poika! Nuori mutta ennen ikäänsä
kypsynyt... Mitäs, jos lienet joutavaakin ajatellut, kunhan on jotakin
uutta -- niin ehkä se menee... Meikäläisen varoilla on kaikki
mahdollista...

-- Ei siihen varojakaan tarvita... Kysytään vain hyvää tahtoa...

-- Kuinka? Ei tarvita varoja? kysyi isä jo vakavana. -- Toimi, johon ei
varoja kysytä?... Jo, jo poikaseni, tämä on jotakin eriskummaista.

Vanja joutui hämille, vaikeni, ja yhtäkkiä, ikäänkuin kooten kaikki
voimansa, virkkoi nopeasti:

-- Minun tekee mieli vankilan palvelukseen -- hoitamaan kovaosaisia.

Semjon Silytsh katsoi poikaan silmät suurina ja kysyi viimein:

-- Oletko vallan terve, poika?

Vanja katsoi vaieten alaspäin.

-- Minä kysyn, poika, oletko ihan terve? Puhut kuin pökkelön päästä.
Thyi! Tuleehan sinun ymmärtää, että isäsi on miljoonanomistaja!
Kaupungissa tahi pörssissä, -- joka paikassa on minulla arvoa! Ja sinä,
minun poikani, menisit häpäisemään minua antautumalla vankilan
palvelukseen... Mitä sinulla on siellä tekemistä! Etkö ole
pakkotyöläisiä nähnyt? Ei ensinkään, niin kauan kuin minä elän, ei
siitä tule mitään!

Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan
kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin
kirjoitettuja vihkoja... Isä tuosta tuumailemaan: -- jopa leppyi poika,
vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään...

Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli
kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön...
Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.

-- Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat?
Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit
ovat lihavuuteen pakahtua, -- vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan,
hankkimaan itsellesi huvia!

-- Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun
mieluummin kotona.

-- Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä... Vai
onko Matti kukkarossa.

-- Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä... Ja sitä paitsi
onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi
matkustaa?

Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.

Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään
Gwozdilinin sairashuoneessa.

"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on
sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin
hienohelmaan?... Siellä niitä tapaa olla huimapäitä... Mutta asia on
vasta alullaan -- ei tee mitään!"

Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla
elokuuta tuli isän luo ja pyysi:

-- Saisinko minä, isä, ottaa osaa välskärikursseihin? Minä olen
valmistautunut tutkintoon.

-- Mitä uutta se taas on? Pelkäähän sinä Jumalaa, Vanitshka! Mikä tarve
sinut pakottaa tuohon komppaniaan yhtymään?

-- Minä niin mielelläni tahtoisin vaalia sairaita... Tahtoisin olla
heille hyödyksi.

-- Niin lue itsesi tohtoriksi! Mikäs sen parempaa? Semmoisella
todistuksella kuin sinun, on tie kaikkialla avoinna edessäsi...
Muutenhan katsoisivat kaikki jo kummaksi --- sinä, meikäläisen varoissa
ja -- välskärinä. Johan joutuisin siitä ystävieni pilkan alaiseksi.

Wanitshka koetti jos jollakin tavalla saada isä taivutetuksi; mutta
Semjon Silytsh pysyi järkähtymättä päätöksessään, eikä luvannut.

Entistä synkemmäksi kävi Iwan Semjonytshin mieli, ja hän sulkeutui taas
kammioonsa: penkoi yhä kirjojaan ja kirjoitteli. Miten lienee sitten
kerran ollut, ettei isä voinut enää pitäytyä, vaan pojan poissa ollessa
astui hänen kammariinsa ja katsahti vihkoon, joka oli pöydällä.
Päiväkirjan avatulta sivulta luki hän seuraavaa:

"Vihaan rikkautta... Vihaan komeutta ja loistoa... Miksikä tämä
suunnattomien pääomien kasautuminen yksiin käsiin? Miksikä kaikki tämä,
mikä synnyttää pahennusta köyhissä, herättää heissä vihaa ja kateutta
ja pakottaa heidät nöyryytyksiin rikkaiden edessä?... Miksikä minulle
nämä rahat, kun minä en niitä tarvitse, en välitä niistä, kun itsekin
voin ansaita kaikki mitä tarvitsen? Ollapa minulla valta..."

Samassa kuului käytävässä askelia, ja pantuaan kiireesti vihkon kiinni,
Semjon Silytsh kiiruhti ulos kammarista.

"Vai semmoista se onkin hänen päänsä täynnä!" ajatteli hän sittemmin
useasti ja päätti, että Vanja on pikemmin saatava kiintymään johonkin
tositoimeen; muuten on tietymätöntä mitä tyhmyyksiä hän ikävissään
vielä saattaa ruveta ajattelemaan.

Noin pari kuukautta tämän jälkeen Iwan Semjonytsh tuli isänsä tykö ja
ilmoitti, että hän haluaa antautua kyläkoulun opettajaksi ja aikoo
perustaa sellaisen koulun Neljubowo-kylään, noin viisikymmentä virstaa
Moskovasta.

Tällä kertaa ei Semjon Silytsh asettunut vastahankaan -- vaan,
tukahuttaen mielipahansa, antoi suostumuksensa! Minkä sille mahtoi!
Pitihän jollakin tavoin kokea varjella poikaa... Ja ilo välähti Iwan
Semjonowitshin kasvoille: hän syleili ja suuteli isäänsä ja hän
aivankuin elpyi. Jo toisena päivänä rupesi hommaamaan koululle lupaa.
Sen saatuaan pyysi isältä rahoja, osti kirjoja ja koulutarpeita ja
matkusti Moskovasta maan sydämeen talvisesongin ja talvihuvitusten
vilkkaimmillaan ollessa.

Siitä asti oleskeli Iwan Semjonowitsh kaksi vuotta melkein yhtä mittaa
Neljubowossa ja mieltyi suuresti maaseutuun ja kansaan. Asuntona oli
hänellä talonpoikaistupa, mutta koulun oli hän varustanut komeaksi ja
mukavaksi, ja seurakunnan kirkon kaunistamiseksi oli hän uhrannut
paljo. Itse hän opetti, ja itse hän paransi kaikkia, jotka tulivat
hänen luokseen apua pyytämään, ja rahansa hän jakoi niin tarkoin, että
hänen ensi kertaa täytyi pyytää isältään palkanlisäystä, rupesipa
palkkaansa ottamaan jo etukäteenkin.

Toisen vuoden lopussa, tullessaan isänsä luo käymään, Iwan Semjonowitsh
isän mielestä oli terveemmän ja iloisemman näköinen, ja hän kertoi
halusta itse, miten oli lapsia opettanut, miten oli lukuhaluisille
maalaisukoille kirjoja jaellut, miten oli pannut leikkejä toimeen
maalaispoikien kanssa, miten oli opetellut heille köörilaulua.

Tällä käynnillään poika sai nimipäivälahjaksi Gwozdiliniltä
vastaanottaa sotapalveluksesta vapauttavan rekryyttitodistuksen, jota
antaessaan isä lausui:

-- Poikani, sinun on tulevana vuotena mentävä arvannostoon... Niin
tästä saat todistuksen, samallaisen kuin vanhemmat veljesikin ovat
saaneet. Jatka edelleen tointasi, koska se sinua miellyttää.

Iwan Semjonowitsh ei puhunut sanaakaan; kiitti isäänsä, otti
todistuksen ja kätki sen lompakkoonsa. Kohta sen jälkeen matkusti hän
maaseudulle takasin ja hoiti opettajantointa uutterasti vielä yhden
vuoden.

"Kas niin", tuumi Semjon Silytsh, "nyt on aika ottaa Wanitshkan
kohtalo päätettäväksi... Nuorukaisella on jo kahdeskymmenes vuosi
täyttymässä... Leikkiminen koulun kanssa on jo kyllin kauan kestänyt...
Nyt se saa piisata!"

Ja todellakin. Päätettyään jättää pojan hoitoon osan Moskovan
asioistaan, Gwozdilin rupesi yksin ajoin katsomaan hänelle morsianta,
kiinnittääkseen hänet lopullisesti Moskovaan. Heti kun Iwan
Semjonowitsh oli saapunut kesälomalle Neljubowosta, isä ryhtyi
tuumaansa käsiksi:

-- Et kai sinä nyt enää mene jatkamaan sitä koulunpitoasi? tuumi hän.

-- En. Niin minä olen itsekin ajatellut, etten mene, vastasi Iwan
Semjonowitsh. -- Olen jo onnistunut saamaan sinne sopivan opettajan.

-- Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh
itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista
leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän
asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen
katsonut sinulle morsiamen.

Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.

-- Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani... Minä en ymmärrä _teitä_,
ettekä te ymmärtäneet _minua_.

-- Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä
vanhuuttaan höperöksi?... Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut
sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!

-- Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan
toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet... Enkä olisi
kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus
suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.

-- Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. -- Mitä
sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?

-- En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla
ole ollut enää kaukaan aikaan.

-- Ku...uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?... Hävinnytkö?...
Varastettu!... Vai oletko myynyt?

-- En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen
poikansa...

-- Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?... Kenenkä luvalla sinä!?
Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi
viisituhatta ruplaa...

-- Mistä sinä olet vihoissasi, isä? lausui Iwan Semjonowitsh tyynesti.
-- Sinähän lahjoitit sen minulle... Se oli minun _omani_ -- olihan
minulla valta tehdä sen kanssa mitä halusin. Talonpoika tarvitsi sitä
enemmän, hänen poikansahan oli työmies!

Semjon Silytsh vaipui nojatuolille ja, tukahduttaen vihaansa, lausui
hampaitten välitse:

-- Ei! Sekamölö sinä olet! Siitä ei päästä mihinkään -- sekamölö!

Iwan Semjonowitsh ei vastannut halaistua sanaa.

-- Mutta oli miten oli! Mikä kuormasta putoo, se on mennyttä! Minä
hankin toisen todistuksen -- maksan vaikka kymmenen tuhatta... Mutta
palvelemaan en päästä sinua! Tarvitaan sinua täälläkin.

-- Kyllä minä menen sentään palvelemaan, jos vain satun nostamaan
arvan! lausui Iwan Semjonowitsh päättävästi. -- Koska toiset
suorittavat asevelvollisuuttaan, niin tahdon minäkin suorittaa.

Semjon Silytsh kavahti ylös, polki jalkojaan, vapisi, kävi vaaleaksi,
huusi, pauhasi, pyysi ja uhkasi -- jopa rukoilikin. Mutta viimein hän
näki, ettei millään saanut pojan itsepintaisuutta murretuksi.

Kolme kuukautta peräkanaa Gwozdilin harva se päivä kinasteli Iwan
Semjonowitshin kanssa, osotti hänelle, että palvelukseen meneminen
on heidän varoissaan olevan miehen puolelta sulaa hulluutta,
järjettömyyttä. Että palvelusta suorittamattakin voi tuottaa hyötyä
"sellaisen kapitaalin omistajana". "Jos haluat, niin rakenna
vaivaistaloja ja sairashuoneita! Kerää ympärillesi köyhiä ja kodittomia
minkä mielit... Annan sinulle täyden vapauden!" Mutta kauhukseen kuuli
hän pojalta saman, minkä ennen salavihkaa oli lukenut hänen
päiväkirjastaan:

-- Rikkaus minua vain rasittaa! Mitä minä sillä? Antakaa osuuteni
vaikka huomispäivänä veljilleni, minä en virka sanaakaan... Sallikaa
minun vain pitää vapauteni: kyllä minä itsekin osaan valita sydämeni
halun mukaisen tehtävän.

Kovasti loukkaantuneena pojan itsepintaisuudesta Gwozdilin viimein
heitti Herran hamaan kaikki; mutta hänessä kyti yhä se ajatus, että
Iwan Semjonowitsh vielä luopuu päätöksensä toimeenpanosta. Mutta
pahaksi onneksi hänen otaksumisensa eivät toteutuneet: poika tuli
kaupungin kutsuntatoimistoon, nosti arvan, havaittiin sotapalvelukseen
kelpaavaksi ja määrättiin kohta sen jälkeen alhaisena sotamiehenä
astumaan N:n rakuunarykmenttiin.

Tämän kuultuaan isä kääntyi sairaaksi, ei tullut kolmeen päivään
kabinetistaan ulos eikä päästänyt ketään puheilleen. Parisen viikon
kuluttua hän jätti kylmästi jäähyväiset pojalleen, eikä edes mennyt
asemalle häntä saattamaan.



IV.


Seuraavana päivänä Holstshowin käynnin jälkeen, -- Gwozdilinin
hyväntekeväisyystoiminnan 25-vuotisena muistopäivänä, hänen
rakentamansa turvakodin ja sairashuoneen salissa tapahtuneitten
juhlatervehdysten ja vastaanottojen jälkeen, ja sittenkun oli syöty
hyvinkin kolmen kelpo päivällisen veroinen aamiainen, juotu maljoja
loppumattomiin sekä kuultu puheita, vieläpä juhlarunojakin, -- niin
alkoi illansuussa vieraita tulvata taloon, noudattaen isännän kutsua
tanssiaisiin ja illalliselle. Koko umpikatu oli juhlatulilla valaistu
ja päästä päähän lipuilla kaunistettu, ja sen täyttivät tölmäilevät
ihmisjoukot, jotka tungeksivat ei ainoastaan jalkakäytävillä, ei
ainoastaan Gwozdilinin taloa ympäröivän ristikkoaidan luona, vaan
keskellä katuakin. Väkijoukon ohi kiiti tavantakaa komeita vaunuja ja
kaleskoita, gummiset pyöränkiskot pehmeästi poukuttaen, ja kylläisten,
puhdasrotuisten juoksijain kaviot vonkeasti kauskaen.

-- Pois tieltä! kuului ehtimiseen korkeilta ajoistuimilta parrakasten
kuskien jyleä huuto.

-- Onhan sanottu, ettei saa tuppautua keskelle katua! huusi sadannetta
kertaa kaupunginosan poliisipäällikkö. -- Santarmi, sysää yleisö
jalkakäytävälle... jolleivät lempeätä sanaa tottele.

-- No nähdä pitäisi vaikka toisella silmällä! viisastelee joukosta joku
ryysymekko. -- Kerran on meidänkin kadulla juhla tämmöinen, sopii
sanoa, yksinäinen laatuaan... Niin ei annettaisi vielä katsella!

-- Katsoppas! Katso! Kolmissa vaunuissa paljaita kenraaleja,
tähtilöissä ja olkalipuissa niin että välkkää, -- sehän on vasta
Gwozdilin!

-- Entäs tuossa, kun meni komeasti puettu rouva, päässä ihka elävä
lintu -- ilmanen ihme!

-- Entäs tuota sitten! Karahutti ohi kaksi niin paksun pulskaa
rouvasihmistä, luultenkin kauppiassäätyä, -- hohtokivet ne vaan
loistivat. Taitaa se vaan pitää komeat paalit tän'iltana!

-- No eipä! Tuollaisia vieraita kun yhtyy, niin pitää ne olla paalitkin
oikeata viisiä... Ei semmoista joukkoa paljaalle puurolle ja
kaalikeitolle kutsuta!... He-he!

Ja paalit olivat todellakin "oikeata viisiä".

Troopillisilla kasveilla somistettujen ja sähkölampun kirkkaasti
valaisemien marmooriportaitten yläpäässä seisoi isännän kaksi poikaa,
Dmitri ja Mihail, pitkäkasvuisia, rotevia, pulskeita nuoriamiehiä, --
ottaen vastaan vieraita. Kullekin naiselle annettiin kukkavihko,
kullekin kavaljeerille kultainen jetooni. Salin ovella ottivat vieraita
vastaan Gwozdilinin miniät, runsaasti koristettuina briljanteilla, ja
Gwozdilin itse, frakkipuvussa ja valkoinen kravatti kaulassa, odotti
vieraita keskellä avaraa salia, puristaen jokaisen kättä ja koettaen
jokaiselle lausua jotakin miellyttävää...

Täsmälleen kello yksitoista päättyi vierasten tulo, samassa kaksi
mainiota orkesteria kajahutti puistoon antautuvalta, kasvien
peittämältä terassilta hurmaavia säveleitään, -- ja tanssit alkoivat.
Tanssivat parit kirmailivat ja kiehtoivat valssin pyörteessä, milloin
olukset ja kultakaulukset välkkyen, milloin kalliit puvut heleine
väreineen silmiä häikäisten, milloin kallisarvoiset kivet
kaarenväristen kypenin kimmeltäen. Ne taas, jotka eivät tanssineet
eivätkä pelanneet, jakautuivat ryhmiin, asettuen salin nurkkiin tai
kasvien keskeen terassille, jonka vilpoisiin luoliin oli sovitettu
komeita hedelmäpöytiä samppanjoineen, vilvotusjuomineen ja makeisineen.

-- No, _mon cher!_ lausui muudan arvokkaan näköinen virkamies, Annan
tähti kaulassa, kääntyen huiman keikarin puoleen, joka oli puettu
punaiseen hännystakkiin ja kullalla kirjaeltuun paitaan, silmälasi
yhteenpuristetussa oikeassa silmässä: -- en luullut, että tämä
muistojuhla muodostuisi joksikin yleisvenäläiseksi juhlallisuudeksi!
Ajatteles: kolme piispaa, ja muita pappeja epälukuinen joukko... Isä
Porfyrius puhui mainiosti: vertasi Semjon Gwozdilinia laupeaaseen
samarialaiseen! _Excusez du peu!_ Entä sitten kun lähetystöjä alkoi
saapua kaikkien laitosten ja hyväntekeväisyysseurojen nimessä, niin
oikein pyrki naurattamaan... Eläinsuojelus-yhdistyksenkin puolesta!
Pahus tietää niin mitä se oikein on!

-- Niin, niin! Naura sinä vaan! Hän on kumminkin päässyt tarkoituksensa
perille. -- Korotettu todellisen valtioneuvoksen arvooni -- se on nyt
"hänen ylhäisyytensä".

-- Malta, malta! Hänen kukkaronsa se on korotettu, vaan ei hän! Ollapa
meilläkin semmoinen, niin me jo aikaa sitten...

Loitompana oli toinen, etupäässä kauppiaista kokoonpantu ryhmä, jossa
keskustelunaine oli toista laatua.

-- Tämä nykynen juhla, hyvät herrat, puhui paksu ja harmaahiuksinen
kauppias, kaksi mitalia kaulassa: -- on niin sanoakseni meidän yhteinen
juhla... Sillä hallituksen aikomuksena on tiettävästi kehoittaa meitä
Semjon Silytshin esimerkin kautta hyödylliseen toimintaan ei ainoastaan
yleisvenäläisen kaupan, vaan yleisvenäläisen hyväntekeväisyydenkin
hyväksi...

-- Sen sinä nyt sanoa pölähytit jokseenkin hämärästi, Ilja Petrowitsh!
keskeytti hänet naapuri, paksu partasuu äijä. -- Semmoista äytäriä,
kuin Semjon Silytsh on, ei missään syrjäytetä, minne hyvänsä hän
kääntyykin!... Sillä järjen voima on hänellä tavaton... Siksi kannattaa
meidän hänen terveydekseen hiukan samppanjeerata! Palvelija, tuo meille
valvottavia!

-- Se on nyt sillä tavalla, hyvät herrat, yhtyi kauppiasten
keskusteluun pieni, kellertävä ukko, tummat silmälasit nenällä,
kaulassa korkea kravatti lävistettynä hohtokivi-neulalla; -- järjen
voima on meidän Gwozdilinilla tavaton, ja tahto, voipi sanoa, on
hänellä rautainen -- mutta eipäs vaan saanut poikaansa pidetyksi
aisoissa... se mitä tahtoo, sen tekee.

-- Sinä puhut Iwan Semjonowitshista? kysyi paksu, harmaahiuksinen
kauppias: -- mahdotonta on nykyään saada mitään aikaan, sillä nuoriso
on kovin kurittomaksi kasvanut!

-- Käsittämätöntä! pitkitti kellahtava ukko: -- ajatelkaas, siitä asti,
sanovat, kun lähti rykmenttiin, ei ole isälle sanaakaan kirjoittanut,
eikä ota rahaakaan häneltä, elää kasarmissa sotamiesten parissa...
Sanokaapas, miltä sen pitää vanhemman sydämestä tuntua!

-- Mitäs? Luultavasti ei isäkään liene liiaksi tuhlaavainen enemmän
rahojen kuin hellyytensäkään suhteen... Mitäs niille nykyään mahtaa?

-- Mutta Ilja Petrowitshin poika se on tykkänään toista maata! virkahti
partasuu nauraen. -- Se ei isäukkoa hevin unhota: joka kuun ensimäisenä
päivänä lähettää vekselin -- puolenkymmentä tuhatta ruplaa kuitti! Eikö
niin, naapuri?

Ilja Petrowitsh kääntyi hänestä pois ja viittoi käsillään...

-- Mutta sittenkin, hyvät herrat, huomautti tummarillinen ukko
mielevästi: -- olen valmis tälle tuhlarille ja hurjastelijalle antamaan
etusijan Iwan Gwozdilinin rinnalla. Sillä taholla on näet huomattavana
jonkinlaista ylpeyttä, ynseyttä, hyvät herrat.

Hiukan loitompana, erityisen pienen pöydän ääressä, kaksi hirveästi
hengästynyttä tanssijaa koetti mitä kiireimmin hotmasta suuhunsa heille
tarjottua jäätelöannosta, joutuakseen sitte uudelleen tanssiin.

-- Ei, Mitja, sinä et katsonut oikein tarkkaan! Hänen silmänsä ihankuin
polttavat, tunkevat olentosi läpi... Ihmeen kaunis! Mutta mahtaa hän
olla aika huimapää myöskin... En tahtoisi olla hänen miehensä
sijassa...

-- Onpa sinulla huolta mokomasta! Minä ajattelin toista, ystäväni, ja
surulla ajattelinkin... Kohta tullaan kutsumaan illalliselle -- ja
illallinen on luultavasti oleva erinomainen! Itse Oliwjé on
laittajana! Tahtoo loistaa vieraitten edessä Napoleonin aikuisella
pöytäkalustolla! -- Mutta ajatteles, kuinka paljon tyhmyyksiä kaikki
nuo paksukukkaroiset leveäotsat tulevat illallispöydässä latelemaan.

Toveri oli aikeessa jotakin vastata, mutta samassa helähtivät masurkan
sävelet, ja molemmat tanssijat syöksyivät päistikkaa hakemaan
daamejaan.

Sillä välin, kun masurkka oli mitä paraimmassa vauhdissa ja
tanssijaparit jyskäen ja kannuksilla kilahuttaen liitelivät parkettia
myöten salin päästä toiseen, ja puutarhaan pystytetyssä suunnattomassa
teltassa kasveilla ja kukilla kaunistetut pöydät hohtivat hopeoineen ja
korkeissa, upeissa kandelaabreissa tuikkavine satoine kynttilöineen...
saapui Gwozdilinin riemujuhlaan vielä eräs myöhästynyt vieras.

Tämä vieras ei tullut vaunuissa ajaen, ei juoksijoilla karahuttaen,
vaan aivan yksinkertaisesti issikalla... Maksettuaan kyytimiehelle
pystyaidan rautaristikon luona, hän lähti astumaan kirkkaasti
valaistuja paraatiportaita kohti, kuunnellen kaukaa heläjäviä musiikin
säveleitä ja Semjon Silytshin vilpastuneiden vieraiden innostunutta
puhetta. Mutta tämä Gwozdilinin uusi, myöhästynyt vieras ei ollut
pyhätamineihinkaan puettu -- päässä punareunuksinen sotilaslakki, yllä
viitta, heitettynä olkalapuilla varustetun sortuutin päälle... Ja
hitaista oli hänen astuntansakin, ikäänkuin hän ei olisi mennyt
juhlalle vaan asialle. Kun hän paraatiovella heitti viittansa
ovenvartijan käsiin, niin tämä hieman kierosti, vieläpä jonkinlaisella
ihmetyksellä katseli häneen.

-- Ketä te haette? kysyi ovenvartija, silmäillen kiireestä kantapäähän
sotilaan tukevata vartaloa, sillä välin kun tulija huolellisesti peilin
edessä silitteli taskuharjalla tukkaansa.

-- Semjon Silytsh Gwozdilinia! vastasi sotilas.

-- Heitä ei nyt mitenkään voi tavata! vastasi ovenvartija päättävästi.

-- Ilmoita hetikohta, että santarmiöversti haluaa tavata heitä erittäin
tärkeän asian johdosta.

-- Olkaa hyvä ja käykää vastaanottohuoneeseen, vastasi huolestunut
ovenvartija. -- Minä ilmoitan tulostanne isännän pojalle, se on sitte
heidän asiansa miten he...

Ja saatettuaan överstin vastaanottohuoneeseen, hän haki käsille Dmitri
Semjonowitshin ja pyysi häntä tulemaan överstin puheille.

-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi översti, läheten Dmitri
Semjonowitshiä, joka hämillään silmäillen kutsumatonta vierasta
kiiruhti esittämään itseään hänelle.

-- Te olette siis Semjon Silytshin poika?

-- Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.

-- Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava
puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.

-- Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä... Minä pelkään
häiritä isää... Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla...
käsitättehän...

-- Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni
jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin
vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä...

-- Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?

-- Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun
on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.

-- Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän... Ja Dmitri Semjonowitsh
poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen
minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi
vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli
kabinetin kanssa vieretysten.

Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna
frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän
kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt
levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.

Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle
itseään.

-- Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava
teille eräs... poikaanne koskeva ikävä sanoma...

Översti vaikeni ja sekamustui, sillä hänestä oli näköjään vaikeata
tuoda asia esille.

Semjon Silytsh vavahti ja kysäsi kiivaasti:

-- Onko hän kuollut, vai? Sanokaa suoraan...

-- Ei, ei juuri sitä... Mutta ehkä suvaitsette itse lukea... Minua on
käsketty näyttämään teille tämä kahdenkeskinen sähköilmoitus.

Ja hän ojensi Semjon Silytshille sinisen paperilehden, josta tämä
koneenomaisesti, syventymättä itse sanojen kamalaan sisältöön, luki
seuraavaa:

"Sotamies N:n rakuunarykmentissä, Iwan Gwozdilin, on viime viikon
lopulla jätetty sotaoikeuden tuomittavaksi syytettynä aliratsumestari
Dwukrajewin murhasta. Isän läsnäolo välttämätön."

Sähkösanoma putosi Gwozdilinin käsistä lattialle. Hän ei mitään
käsittänyt, ei uskonut itseään, vaan kiinnitti kysyväisen katseensa
överstiin. Hän huomasi tämän kasvoissa kuvastuvan sääliä.

-- Voin antaa teille ainoastaan yhden neuvon, sanoi översti: -- ottakaa
ylimääräinen juna ja lähtekää heti paikalla... Asia on kovin
vakavalaatuinen.



V.


Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan,
oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä,
yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka
armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti
likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia
maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin
ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos
minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten
omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri
Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten
pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko
juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen
tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta
erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo
pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen.
Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut
Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen
toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä
aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat
valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut
tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n
rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja
sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta
vuotta perätysten _väliaikaisesti_ majailla ympärisseudun kylissä.

Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää
vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai
erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian
meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö,
esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja
upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui
tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui
istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että
joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta
pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa
panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin
niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.

Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus
semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena,
olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä
säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella
upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen
toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun
lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja
asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta
useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota
toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä
seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken
ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi,
päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine
sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.

Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi
tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai
jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin
perheeseen -- kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko
upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja
puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi,
kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen
Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen
otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata
monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin
upseeripiirissä -- klubissa ja yksityisissä seuroissa.

-- Miten hyvänsä -- se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella
juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena -- huomatkaa! puheli
ratsumestari Podbelski.

-- Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen
ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi
sotamieheksi, sanoi joku upseereista.

-- Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin
kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.

-- Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin
ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin,
tavattoman ruumiikas mies.

-- Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole
voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.

-- En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti
ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli
tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. --
Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin
alhainen sotamies...

-- Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin
nauraen: -- eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi...
Tyhjää puhetta!

-- Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään!
puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu
syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä
erinomaisesta tarkkuudesta. -- Minun ajatukseni on se, että tämä
miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on _vaarallinen_ henkilö...

-- Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.

_Agitaattori!_ lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja
silmäili salamielisesti ympärilleen.

Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia --
vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä
vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen
Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän
lausui, todistuksilla.

-- Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka
junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa
arvan! Miljoonamiehen -- olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas --
olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa
ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme
Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin
_erinäistä_...

Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.

Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen
rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli
kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa
saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa
kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää
5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.

-- Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit.
-- Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on
puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on
ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!

-- Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten
ennenkin Dwukrajew: -- minä pidän sittenkin kiinni entisestä
mielipiteestäni...

-- Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege,
käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.

-- _Agitaattori_, lausui Dwukrajew juhlallisesti: -- vieläpä hyvin
vaarallinen... Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani -- niin minä
hänet heti otan isällisiin kouriin!

Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide
sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja
nurjaksi.

Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden
rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin
päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka
minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli
sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään
jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät
siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri
minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä;
turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja
saappaat olivat jalan mukaiset.

Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin
yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli
tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen
toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli
astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan,
hän vastasi:

-- Minun tekee mieli palvella sotamiehenä...

Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia
edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan
sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi
suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.

Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita
syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja
toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin
perehtynyt -- oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa
heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä
kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja
ja nopeita voittoja... Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa
vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin
palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät
velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti
jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan
mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään"
luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä
kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen,
ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä
riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän
oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen
"prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän
kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli
pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.

Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut
Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä
suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti
Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä
outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt,
ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus-
anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri
odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin... Ja
päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia
kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja
toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat
kysymykset:

-- Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?

-- Hyvin, herra aliratsumestari.

-- Saako hän paljon kirjeitä?

-- Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.

-- Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?

-- Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.

-- Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse
vastaamaan.

-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta
ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin
käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki
mitä käsketään.

-- Käykö hän ulkona kasarmista?

-- Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra
aliratsumestari.

-- Ilman minun luvattani et saa päästää.

-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.

-- Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?

-- Lukee. Enimmästään uskonnollisia.

-- Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi... Muuten
vastaat...

-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin
ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että
Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että
sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti
aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.

"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa
käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi
Dwukrajew ja huusi samassa:

-- Hei! Kutsukaa kersantti tänne!

Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.

-- Sinä et pidä lukua mistään... Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!

Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.

-- Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera... Juottaa sotamiehiä! Häh?
Sano suoraan -- älä mutkittele yhtään!

-- Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja
sotamiehille ei hän pane tippaakaan.

-- No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen
vikojaan?

-- Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut
häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on
hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka
niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.

"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään,
asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.

-- Määräätkö häntä useinkin työhön?

-- Kyllä. Vuoron jälkeen...

-- Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.

-- Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.

Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran
päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan,
tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin
mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle
päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi
maneesiin, -- näki Gwozdilinin ja heti huusi:

-- Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!... Kersantti, ojenna häntä...
Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!

Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja
ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän
"kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.

-- Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja
Pyshkinille, ja Fliegelle. -- Minä pidän silmät auki hänen suhteensa...
Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.

-- Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi
hänelle. -- Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman
siivoluontoinen -- hiljainen kuin kananpoika... Ja te vaan yhtenään
häntä piukkaatte ja kovistelette...

-- Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew
syvämietteisesti. -- Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on
vaaraton...

Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän
tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan
luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo
oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli
ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen
eskadroonaan.

Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli
palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui
Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että
hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.

-- Ovatko miehet kaikki koolla?

-- Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.

-- Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?

-- Gwozdilin? muistutti kersantti.

-- Niin Gwozdilin, -- onko hän kasarmilla?

-- Kyllä.

Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti
parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti
kasarmeille.

Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja
ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria
kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui
Gwozdilinin kirstun luo.

-- Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: -- Mitä rojua
tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!

Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia
pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä
tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".

-- Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä
kirjoja? Kuinka uskallat!?

-- Herra alirat... tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.

-- Vaiti! karjasi Dwukrajew.-- Kersantti! Tämmöinenkö täällä on
järjestys? Kirjat ovat otettavat pois... Hänet itsensä kahdeksi
päiväksi arestikoppiin...

Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois,
vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria
joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen
kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa,
epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä
metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään,
ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat
koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa...

Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka
samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi
sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa
vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin
kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin
sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies
Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston
vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.

Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin,
ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit
olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei
ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten
vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.



VI.


Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona
santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä
lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä
hänessä itsessään liikkui... Varustauduttuaan heti paikalla matkaan,
Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset
käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin
tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja
voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan
kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä
oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa.
Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh
vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas,
hautoi mielessään surullisia mietteitään.

"Häpäisi... Koko suvun ja heimon kunnian sorti!... Vaan ei, en usko
että hän olisi murhaaja... Vai olisiko Jumala sen sallinut?"

Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes
poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään
päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä
he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja
millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen
kyytihevosilla Zasodimitshiin.

Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin
syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat,
ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti
Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan
turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina
lähdöstään asti Moskovasta.

-- Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, -- ja tämä oli
hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista
vuorokautta kestäneellä matkalla.

-- Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. -- Aamuksi joudumme
perille.

Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan
välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä
ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä.
Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu
hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän
aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut
kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin
kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin
majatalon eteen.

Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään
nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja
suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan
saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen,
tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja,
kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun
kammariin.

-- Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha
arasti. -- Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta
kolme ja anta neljä...

-- Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh,
nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille,
minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.

-- Anteksi... mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja
miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta
pittä...

-- No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!

Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan
salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:

-- Anteksi... Mee tietä mitä varte te tänne tulit... Mee kaikki
tietä... ja minun pit teille sanno... ett tein murhaja ei ole murhaja!
Juudalaiset kaikki tietä... Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän
tuomitko... niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan
kohta tunnet...

-- Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja
työnsi Moishan oven ulkopuolelle. -- Ja hanki pian hevonen isää varten!

-- Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta
rillojen eteen.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon
paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle.
Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän
ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin
kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja
palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.

-- Olkaa niin hyvä... Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!

Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön,
pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin
risti kaulassa.

-- Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja
väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.

Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin
kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven
lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.

-- Minä varsin hyvin käsitän... teidän... teidän asemanne... isänä,
lausui päällikkö: -- mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin
merkillinen julmuuteen... ja rikoksen merkitykseen nähden... että minun
täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee
tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne...

Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen,
joka tätä ehdottomasti värisytti.

-- Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla,
oudolla äänellä: -- minä en usko teidän oikeutenne päätökseen... Sillä
poikani ei ole voinut tehdä murhaa -- minä tunnen hänet...

Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: --
Tietysti, isän vakaumus... vanhempain itserakkauden sokaisemana... En
rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että
kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat
jyrkästi teidän poikaanne vastaan...

-- En tiedä... En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla
äänellä: -- minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että
hän... kelvoton... on syypää murhaan!

-- Toistan taaskin: vanhemman sydän... Minä käsitän... Mutta meitä ja
oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat
selvät merkit... Kaikki nämä merkit -- veripilkut vaatteissa ja
kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne
käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä... hänen
sekavat vastauksensa... Kaikki se todistaa hänet syylliseksi...
Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä...
aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla... Mitä taas
tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko
rikostapahtuman, niin sillä... sen myöntänette tekin... ei oikeuden
mielestä saata olla mitään merkitystä...

-- Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: -- minä kuitenkin
pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani
tapaamiseen... Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon
Silytsh ääntään korottaen: -- sanokoon koko totuuden... Vastatkoon hän,
minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani
polkenut jalkainsa alle... minkätähden...

Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.

-- Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti,
nähtävästi heltyen: -- älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne... Paitsi
sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään... Minun
on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa
pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin... ja kun...
oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella,
1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen
asianmukaisen valvonnan alla.

Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä
kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä
rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin
tuo hirvittävä sana _tuomio_, ja se soi hänen korvissaan kuin
kuolemankellojen humina.

Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen
tapaisesti överstin käteen.

-- Tuomio! Te sanotte _tuomio?_ Tänään jo tuomiokin... Mikä tuomio,
sanokaa mikä?

Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen
kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.

-- Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän
kuivasti: -- Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka
säätävät tuomioita...

Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille
salin ovelle päin.

Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin
lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana
saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.

Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh
tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa
juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä,
jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja
valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin
oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti
suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen
karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla
kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa
seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.



VII.


Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa,
heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä,
jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen
päässään.

"Tappoi... Tuomitsevat... Tuomitsevat henkensä menettämään...
Mahdotonta -- hän ei ole voinut murhata... Vanja ei ole voinut
murhata!"

Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman
tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen
harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.

Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut...
Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla,
tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan,
pilkisti huoneeseen itse Moisha... Hän ei liikkunut paikaltaan, istui
hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen
kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun
ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, -- eikä kukaan tohtinut häntä
häiritä.

Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.

-- Isä, sanoi hän.

-- Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh
ja kavahti ylös sohvalta. -- Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko --
näitkö häntä?

-- Ei -- sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri
Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. -- Mutta ajutantin luona sekä
sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin...

-- No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.

-- Sanoivat että toiveita ei ole... hänen syyttömäksi julistamisestaan.
Vaikka hän ei tunnustakaan... ovat kaikki vakuutetut hänen
syyllisyydestään... Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä
vahvistettavaksi... ja voipi olla...

Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.

-- Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu
lupa tavata Iwania... Sanoi kohta päästettävän.

-- Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!

Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja
taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman
pitkät tunnit.

Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi
hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege,
jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.

Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.

-- Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman
välinpitämätön väre äänessä.

-- E... en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut... selitti Fliege
hämmästyneenä. -- Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan,
että teille on annettu lupa... tavata poikaanne...

-- Ah, niin! On annettu... No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin.
Lähdetään sitte joutuummin!

Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.

Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti
Dmitri Semjonowitshille:

-- Tuomittu ammuttavaksi!

Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen
hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla
kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina
joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan
rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen
rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan
ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden
hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon
Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa
kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi
kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina.
Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän
oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:

-- Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä
pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai
hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin
nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän
jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.

Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa
vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon,
joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.

-- Va... Vanja... Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.

Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle
sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa,
polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä
valitusta...

Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä
viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä
päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.

-- Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.

-- Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja
karkasi poikansa kaulaan.

Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan
kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat,
sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."

Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse
hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:

-- Minut on tuomittu kuolemaan -- kai sinä sen jo tiedät?... Mutta
luotan Jumalan armoon... Syyllinen en ole!... Kuka murhaaja on -- en
tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin
auttaa häntä -- itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan...
Minua sitten syytettiinkin!... Hän teki väärin minulle, olipa julmakin
minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi -- kaikki
kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan
pahalla... Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa...! Nyt olen nähnyt
sinut -- olen kertonut sinulle kaikki... Sinä siis tiedät!

Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.

-- Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: -- minun täytyy
pyytää teitä poistumaan... Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä
viipyä.

Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä
vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi... Hänen
mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä,
tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille --
prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä
lienee ollut -- että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole
murhaaja... Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli,
ja kaikki heti häntä ymmärtävät...

-- Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa
kuiskaavan: -- ja antakaa anteeksi... tahalliset ja heikkoussynnit...

Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa
vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi
hänen jääkylmiä käsiään.

"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä
aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja
hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.

-- Hyvästi... ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai
oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja
ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein
kuulumattomiin.

-- Kaikki on lopussa -- kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen
penkille.



VIII.


Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi,
huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen,
syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin
kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui
ajoistuimella:

-- Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!

Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen
äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa
kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.

Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle
porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.

-- Mihinkä tunget?... Ei saa!

-- Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä...

-- Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!

Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne
ristikkäin.

Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa
takasin kärryjen luo.

-- Prokuraattoriin -- pikemmin! huusi hän Moishalle.

Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja,
kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät
erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.

Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten
ääressä.

-- Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä -- olka niin hyvä!
mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja
ympäröivät Moishan ajopeleineen.

Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.

Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen
oven.

-- Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.

-- Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä
asiassa. Anna samalla korttiinkin!

Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.

Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän
tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut
sali eikä oikein kabinettikaan.

Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi,
kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä,
pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi
kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään,
tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä
olevaa tuolia ja kysyi sitten:

-- Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?

Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli
ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi
tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.

-- Minä... minä tulin tykönne... tuon... tuon jutun... Tulin
ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut... Ei
ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään
ilman että hän sitä itsekään huomasi. -- Hän on minulle itse sen
sanonut... Ymmärrättekö?

Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi
Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.

-- Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä:
-- oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai
syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla
yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat
tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla
puhettakaan...

-- Mutta oletteko te edes isä... Onko teillä lapsia? keskeytti hänet
yhtäkkiä Gwozdilin.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä
lauhkeammin: -- se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme
aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt... Minun
osanottoni siihen samoin... Ja siitä syystä minä en voi mitään.

-- Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä... Neuvokaa
minulle... Kenenkä puoleen on käännyttävä... Mitenkä voisi viivyttää --
ehkäistä... ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu
hänen viattomuudestaan!

Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti,
juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:

-- Minä en voi neuvoa teille mitään!... Tässä... on asian kulkua
mahdoton keskeyttää... Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus...

-- Eihän ole kysymys armahduksesta!... Kysymys on saada päätöksen
toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi... Näistä kahdesta
vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa... Olen valmis
antamaan kaikki... Käsittäkää!

Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori
voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä
mielenliikutuksella:

-- Anteeksi... anteeksi teidän ylhäisyytenne, -- enempää minulla ei ole
oikeutta puhua teidän kanssanne.

Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.

Gwozdilin jäi yksin huoneeseen... Laskeuduttuaan sukkelasti portaita
alas, hän jälleen istui ajopeleihin.

-- Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.

Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.

"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan:
"se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!... Ei, minä
luovutan kaikki, -- mutta poika on pelastettava!... Minä suojelen
häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!... Heti sähkötän kaikille
suunnille... Ruhtinaalle, sekä ministerille -- mutta viattomalle on
hankittava turvaa."

Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan
sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen
istuvan, -- tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän
tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä
välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti
helskettään ja naputustaan.

-- Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä
sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.

-- Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi
keskeytymättä työtään. -- Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!

-- Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla
lähetetyksi!

-- Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. -- Te
sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, -- ja teidän tähtenne pitäisi
hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa
huomenaamulla!

Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan
auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen
poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!... Miten lie tullut
asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut -- hän ei muistanut
mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin,
kun tämä tuli huoneeseen.

-- Isä! -- Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: -- älkää
antautuko surun valtaan... Jumala on armollinen!

Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja
hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen
pimentyneitä nurkkia.

-- Siinä se nyt on... _Jota ei saa rahallakaan_... Haa... Käsitän...
Kaikki on mennyttä!

-- Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin
lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä.
-- Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä
meidän!

-- Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt
poikansa sanoja. -- Niin aina, Jumalan... Kiitos poikaseni...
Rukoilkaamme todellakin _hänen_ puolestaan... rukoilkaamme Vanjan
puolesta...

Ja he molemmat -- isä ja poika -- lankesivat polvilleen ikkunan eteen,
kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita
rukouksen sanoja...



IX.


Huolimatta siitä, että Zasodimitshin väestö tavallisissa oloissa kävi
hyvin aikaiseen makuulle, -- niin aikaisin, että kello yhdentoista
aikaan iltasilla ei näkynyt kaduilla ainuttakaan olentoa, -- vallitsi
tänä iltana vastoin tavallisuutta Zasodimitshin kaduilla vilkas liike
ja humina aina puoleen yöhön asti. Melkein joka talon edustalla,
lyhtyjen hämärässä valossa, näkyi tummissa ryhmissä juutalaisia
perheitä, jotka ilmeisesti odottivat jotakin erinomaista. Kaikkialta
kuului juutalaisväestön lakkaamatonta kurkkuäänistä puhelua, jossa
tavantakaa toistuivat sanat: _prokuraattori -- sähkölennätinasema --
tutkimustuomari -- rykmentinpäällikkö -- Morduh Mlynar_. Erittäin
paljon kansaa oli kokoontunut prokuraattorin talon ulkopuolelle sekä
sähkölennätinaseman ja Moishan majatalon viereisten kartanojen
läheisyyteen. Tämmöinen tavaton kiihtymys paikkakunnan juutalaisväestön
keskuudessa oli saanut rykmentin päällikkökunnan ryhtymään vastaaviin
toimenpiteisiin. Lähikylistä haettiin lisäksi kaksi eskadroonaa, ja
puoliyön aikaan alkoi kaduilla liikkua patrulleja ratsain, ja
sähkölennätinaseman sekä prokuraattorin paraatikäytävän luona lisättiin
vahtimiehistöä. Kulkuvahdit ryhtyivät ajamaan väkijoukkoa hajalle, ja
onnistuivat siinä niin hyvin, että jälestä puoliyön kadut olivat
tyhjät; mutta kaupunki ei vaan nukkunut: kaikkialla paloi tulet
ikkunoissa, kaikkialla pilkisteli suljettujen käymäporttien takaa
uteliaita, ja vastapäätä asemaa, vastapäätä prokuraattorin asuntoa ja
vastapäätä Moishan taloa jäi 5-6 vuorottelevaa tarkkaajaa, joiden
sijaan joka neljännestunnin päästä tuli uudet; poistumisvuorossa olevat
kertoivat näille huomiollepanonsa ja juoksivat toiseen paikkaan.

Näiltä valppailta tarkkaajilta ei jäänyt huomaamatta se itsessään aivan
vähäpätöinen tapahtuma, että noin kello yhden aikaan yöllä kuriiri
sähkölennätinasemalta, kahden rakuunan seuraamana, vei jonkin
sähköilmoituksen rykmentinpäällikölle ja prokuraattorille ja palasi
saman vartiojoukon saattamana takasin. Kohta sen jälkeen
katselijajoukkueet katujen kulmissa ja risteyksissä rupesivat
taajenemaan, ja kasarmien ääreen kertyi uusia parvia uteliaita, matkan
päässä tähysteleviä ihmisiä.

Eivätkä he katselleet turhaan: kasarmeissa syntyi jonkinlaista
liikettä... Kasarmipihan perimmässä nurkassa juosta puikkelehti ihmisiä
lyhdyt käsissä, hevosten kaviot kauskivat tallin kivipermantoa
vasten... hevosten ääressä hääräili harmaita viittoja. Vähän sen
jälkeen puoliplutoonaa rakuunoita ajoi takaportista ulos ja lähti
ratsastamaan aukeata ketoa kohden lähellä metsää, missä murha oli
tapahtunut. Puoliplutoonan jälkiä ajoi hienoa hölkkäjuoksua kahdet
kärryt: ensimäisissä istui aseettomaan komennuskuntaan kuuluvia miehiä,
lapiot kourassa, jälkimäisissä kuljetettiin jotakin mustaa patsasta.

Eivätpä ajopelit ehtineet kasarmilta edetä vielä kahtakymmentäkään
syltä, kun juutalainen muurahaispesä alkoi kuhista ja myllätä, --
ikäänkuin kerrassa elpyen. Koko asutus tulvahti ikäänkuin sovittua
merkkiä myöten kadulle; kaikkialla hälistiin, huudettiin ja huiskittiin
käsillä; kaikki oli kiivaassa hyörinässä ja liikkeessä, ja sekavana,
sorisevana ja myllertävänä hyökytulvana koko tämä ihmispaljous vyöryi
mainitulle kedolle päin. Ja kaikkien mieliä elähdytti ja kiihdytti
nähtävästi sama ajatus, sama perusaihe, sama pyrkimys. Ei kulunut
puoltakaan tuntia, kun tuhatlukuinen joukko jo piiritti paikkaa joka
puolelta ja tarkkaan seurasi, mitä kasarmista lähetetty sotamiesosasto
siellä toimitti. Vasta hieman himartavassa aamuvalossa ei ollut
vaikeata huomata, että puoliplutoona asettui ketjuun keskellä aukiota,
ja ketjun sisäpuolella aseettomat ryhtyivät maahan pystyttämään mustaa
patsasta ja patsaan taakse kiireenvilkkaa kaivamaan hautaa...

Muutamaksi hetkeksi kedolle kokoontuneet juutalaiset taukosivat
hälisemästä, rupesivat tarkkaavaisiksi ja kuiskaamalla ilmoittivat
toinen toiselleen huomiollepanonsa; mutta hetkestä hetkeen joukko yhä
taajeni, puhe ja melu kasvoi yhä äänekkäämmäksi, ja tuossa puheen
pauhinassa erottautuivat taaskin aivan selvästi ehtimiseen toistuvat
sanat: _rykmentinpäällikkö -- prokuraattori -- Morduh Mlynar_. Ei
kulunut puoltakaan tuntia siitä, kuin sotamiehet olivat alkaneet kaivaa
hautaa, kun joukon keskellä taaskin ilmautui sama pitkäkasvuinen,
synkännäköinen juutalainen, joka karvalakki päässä ja valkoinen
esiliina vyöllä, edellisenä päivänä oli astunut Semjon Silytshin
erityiseen huomioon. Kaikki hänen ympärillään olevat juutalaiset
huusivat ja viittoilivat äkäisesti käsillään. Karvalakkinen
juutalainen, pantuaan voimakkaat, lujajäntereiset käsivartensa ristiin
rinnalleen ja vilkuillen hatun alta mustilla silmillään, katseli
tarkkaavaisesti sotamiesten työskentelyä keskellä ketoa, --
hievahtamatta paikaltaan ja välittämättä hälinästä ja melskeestä
yltympärillään. Mutta joukko, joka häntä piiritti, oli silmitönnä
raivosta, huusi ja kiljui vimmaisesti, milloin riepottaen häntä
hihasta, milloin sormillaan osottaen mustaa patsasta, milloin nyrkeillä
uhaten häntä.

Ja niin tämä synkännäköinen olento kääntyi poispäin patsaasta ja,
painettuaan pään rintaansa, lähti verkalleen astumaan kauppalaa kohti.
Ilohuutoa, riemun rääkynää kuului joukosta, joka äkkiä, aivan kuin
yhtenä miehenä, lähti liikkeelle, suunnaten kulkunsa Zasodimitshiin
päin -- ja suoraan sen talon luo, jossa prokuraattori asui.
Uutisenlevittäjät, suutapahkaa kiitäen joukon edellä, tekivät jo aikaa
ennen sen saapumista kaikkialla tiettäväksi sanoman, että _itshe
murhaja, Morduh Mlynar, menne herra prokuraatori tygö_. Eikä aikaakaan
niin tämä joukko täytti jo kaikki kadut ja kujat, koko torin
prokuraattorin portaitten äärellä -- ja arvoisan prokuraattorin
herättivät mahtavat huudot:

-- Murhaja tuli! Morduh Mlynar murhaja -- itshe tuli!

Katsahdettuaan ikkunaan ja nähtyään, aamun hämärtävässä valossa, mitä
kadulla oli tekeillä, prokuraattori ensin joutui ymmälle eikä tiennyt,
mihin ryhtyä; mutta kohta palvelijansa auttoi hänet pulasta... Kalpeana
ja säikähtyneenä astui hän prokuraattorin makuuhuoneeseen ja ilmoitti:

-- Teidän korkeavapaasukuisuutenne! Juutalaiset ovat tuoneet tänne
saman Morduh myllärin, joka tappoi aliratsumestari Dwukrajewin.

-- Mahdotonta! Mitä se merkitsee?

-- Todentotta! Hän itse pyytää -- rukoilee, että suvaitsisitte ottaa
hänet vastaan.

-- No, niin kutsu hänet tänne joutuun! huudahti prokuraattori
hämillään, pukien kiireesti ylleen; häntä ehdottomasti värisytti
ajatellessaan, että tuomion täytäntöönpanoon jäi vain pari kolme tuntia
aikaa.

Hetkisen kuluttua astui makuusuojan viereiseen huoneeseen Morduh
mylläri.

Prokuraattorin astuessa huoneeseen hän otti hatun päästään ja lausui
jokseenkin virheettömällä venäjänkielellä hänelle.

-- Minä tapoin upseerin... Ei se tappanut, jota tahdotaan ampua... vaan
minä, Morduh...

-- Miksikä hänet tapoit? kysyi prokuraattori, tarttuen nopeasti kynään
ja merkiten paperille tuon odottamattoman itsesyytöksen.

-- Tapasin hänet tyttäreni kanssa -- metsässä väijyin heitä -- upseerin
tapoin, ja tyttölutkan hukutin jokeen... Köytin kiven hänelle kaulaan,
koiralle, ja paiskasin veteen...

-- Ja näytätkö paikankin missä hänet hukutit? kysyi prokuraattori,
laskien tulisella kiireellä rivin toisensa jälkeen paperille.

-- Näytän! Siellä hän makaa nytkin pehon alla.

-- Miksi et tullut ennemmin? kysyi prokuraattori ihmeissään.

-- Jos sotamies olisi lähetetty pakkotyöhön, minä en olisi ensinkään
tullut... Mutta sotamies määrättiin ammuttavaksi, niin minä tulin.
Juutalaiset käskivät tulla -- heidän tuli kaikkien sääli hänen isäänsä.

Prokuraattori silmäili vielä enemmän ihmetellen myllärin synkkää
olentoa, piirsi paperille pitkän kummallisen koukeron ja huusi
palvelijaansa.

-- Juokse heti paikalla rykmentinpäällikön luo, anna hänelle tämä
paperi, ja rykmentin päivystäjälle annat tämän kirjelipun.

Ja vasta sitten, kun palvelija suinpäin töytäsi ulos käskyä
toimittamaan, prokuraattorin iskeytyi mieleen, että hän oli jäänyt
silmitysten murhaajan kanssa, joka niin helposti oli suoriunut kahden
uhrinsa kanssa ja niin levollisesti siitä haastoi... Mutta kun
prokuraattori, astuessaan lattiata pitkin, syrjäkulmin katsahti
Morduhin puoleen, niin hän näki tämän suuren, jättiläismäisen miehen
istua kyyröttävän tuolilla ovensuussa ja, kasvot mahdottomien käsiensä
peitossa, itkeä nyyhkyttävän kuin pieni lapsi.

Prokuraattori katsoi häneen ja, istuttuaan pöydän ääreen, rupesi
laatimaan sähköilmoitusta piirikunnan päällikölle, antaen tiedoksi,
että sotamies Iwan Gwozdilinin tuomio sen ja sen pykälän nojalla
kumotaan.

Päätettyään sähkösanoman prokuraattori hengähti täydestä rinnasta: oli
kuin vuori olisi kirvonnut hänen hartioiltaan...

Mutta Morduh istui lyyhistyneenä tuolilla ovensuussa ja itki ja
nyyhkytti kuten ennenkin.



JÄLKILAUSE.


Sai kuluneeksi enempi kuin puoli vuotta tästä kauheasta hetkestä.
Moskovan kaduilla henkivät kevään tuulahdukset... Puistot ovat
vehreinä, ja omenapuut ovat alkaneet verhoutua nupuistaan aukeneviin
valkoisiin kukkiin. Ikkunat Semjon Silytshin kabinetissa, hänen
talossaan Moskovassa, ovat avatut selkiselälleen, ja yhden ikkunan
ääressä istuu hän, lämpimällä peitteellä suojattuna, pitkässä
leposohvassa. Hänen vieressään, matalalla rahilla, istui Iwan
Semjonowitsh ja katseli miettiväisenä ikkunaan, ihaillen puiston
vehreitä kasveja ja kuunnellen lintujen iloista sirkutusta sekä taivaan
alla kirmailevien pääskyjen pakinaa.

Semjon Silytshin oli Zasodimitshin matkansa jälkeen kestettävänä
pitkällinen ja ankara hermotauti, ja oli hyvin lähellä vaineeseen
vaipumista... Mutta vahva luonto ja Ivan Semjonowitshin hellä hoito
pelastivat ukon. Kauan aikaa häälyi hän siinä tuskallisessa tilassa,
joka tekee ihmisen kykenemättömäksi hallitsemaan aistejaan, tekee hänet
vieraaksi elämälle ja todellisuudelle, välinpitämättömäksi kaikelle
sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pitkään aikaan ei hän tuntenut
edes sitä nuorukaistakaan, joka ei askeltakaan poistunut hänen luotaan,
vaan valvoi pitkinä unettomina öinä hänen päänaluksensa ääressä...
Viimein koitti riemuinen päivä, jolloin hän tässä nuorukaisessa tunsi
oman Wanjansa -- käsittämättömiä onnen-teitä pelastuneen kalliin
poikansa. Ja siitä hetkestä alkoi hänen paranemisensa. Nyt hänen
tautinsa kulki oikeata latua, ja hän nautti täysin määrin raitista
kevään henkeä, joka tuoksui puistosta ja täytti huoneen hyvällä
hajullaan.

Isä ja poika istuivat kauan ikkunan ääressä mitään puhumatta: -- heidän
oli niin hyvä olla; heidän sydämensä oli täynnä riemuista auvontuntoa.
Ja tämä tunto paisui vihdoin niin suureksi Semjon Silytshin povessa,
ettei hän voinut pitäytyä sitä huojentamasta, vaan poikansa puoleen
kääntyen sanoiksi virkkoi:

-- Vanja! Olipa se sittenkin oikeassa se Holstshow... Maailmassa on
semmoista, mitä _ei saa rahallakaan_... Itse olet nähnyt, itse
kokenut... Tee siis osallasi mitä vaan haluat: minä en rupea sinua
vastustamaan!

Iwan Semjonowitsh suuteli kunnioittavaisesti isänsä kättä ja katsoi
häntä silmiin syvällä, vilpittömällä kiitollisuudella.

-- Isä! sanoi hän: -- minäkin tulin kuoleman läheisyyttä ajatellessani
kokeneeksi niin paljo, ja on mieleni siitä asti monessa suhteessa
muuttunut! Opin siinä myöskin pitämään arvossa teidän sydäntänne ja
teidän rauhaanne. Olkaa huoleti: minä en tee teidän tahtoanne
vastaan...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ei rahallakaan - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.