Title: Kuinka vaimon sain - Leikillinen kertomus
Author: Reuter, Fritz
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuinka vaimon sain - Leikillinen kertomus" ***


KUINKA VAIMON SAIN

Leikillinen kertomus

Kirj.

FRITZ REUTER

Suomentanut

Juho Ahava



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



    _Ennen_ häitä tyttö kesytä.
    _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä.

Aikaa voittaen oli minusta ehtinyt tulla vanha poika. Olin
heittelehtänyt mailmassa ympärinsä, milloin sinne, milloin tänne.
Väliin oli pääni levännyt pehmeällä tyynyllä, väliin oli väsynyt
ruumiini saanut tyytyä herneenvarsiin vuoteenaan. Mutta sitä mukaa
kuin vanhenin, eivät herneenvarret minua yhtä hyvin miellyttäneet kuin
ollessani kaksikymmenvuotias, sillä vaikkakin poikavuosinaan mielellään
syö porkkanoita, ei sillä hyleksi hanhipaistia vanhoilla päivillään.

Ihmiset sanoivat:

-- Mene naimisiin! Minä sanoin:

-- Sitä sietää tuumia!

Ja niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettu
hanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:

Kyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääset
sisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin,
tuletkohan uloskin yhtä helposti?

Mutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa ja
lammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinen
maailmamme _ennen_ ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotka
eivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:

-- Mene naimisiin!

Mutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:

-- Sitä sietää ajatella.

Ja niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmalliset
vuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippuni
sytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.

Lumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista,
ainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuului
tiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta.
Ja lisäksi oli vielä joulunaatto.

Niin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrää
harhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkalla
havukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, ja
kuorman päällä oli kaunis kuusi.

-- Ei, katsos kanaljaa! -- jupisin minä. -- Hänen piti laittaa toinen
saapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on jo
suutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minulta
työtä.

Niin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmä
tuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanon
itsekseni:

-- Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaan
välttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanut
Bütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pian
mennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.

Niin seisoin siinä aivan iltapimeään.

Kun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja,
ja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukko
ei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sain
sen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuun
lainkaan öljyä.

Sellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusalla
joku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla,
ja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ikkunan luo ja tuijottelin jälleen.

Suutarilla oli sillä välin sytytelty kynttilät, ja siellä nousi ilo
kattoon saakka, sen voin kuulla, sillä nähdä en sinne voinut, koska
uutimet olivat lasketut alas.

-- Kas vain suutaria! -- ajattelin. Oikeat uutimet!

Minulla ei ollut mitään uutimia, sillä sellaista ei Bütowin eukko
ymmärtänyt. Ensi aikoinaan oli hän kyllä kyhäissyt parisen riepua,
mutta ne revin pois, koska minulta tultiin kysymään, kuivailinko
lapsenpaitoja ikkunassani.

Luonnollisesti raivostuin suutaria kohtaan.

-- Se miekkonen ei valmista saappaitani ja kuitenkin elää hän kuin
kreivi, minun istuessani täällä pimeässä ilman uutimia ja nuhan
pihistessä ruumiissani.

Alan tallustaa suoraan poikki kadun ja mietin:

-- Odotas vain! Kyllä minä luen hänelle lakia, minä!

Suutarille saavuttuani seisoi joulukuusi pöydällä ja sen kynttilät
olivat sytytetyt, ja suutarin Kallella oli leluhuilu ja Kristianilla
torvenräikkä ja he puhalsivat kaikin voimin, pikku Marian huitoessa
käsivarsiaan päästäkseen käsiksi kynttilöihin ja sätkyttäessä sääriään
äitinsä sylissä, sillä hän ei osannut vielä kävellä.

Suutarin muija oli siirtänyt syrjään rukkinsa, hänellä oli puhdas
esiliinansa edessään, hienoinen pyhäinen kaulahuivinsa kaulassaan
ja pyhäinen ilmeensä kasvoillaan, hän hymyili lapsukaisilleen ja
kuivaili pikku Marian suuta, kun tämä nakerteli aivan liian paljo
piparpähkinöitään.

Suutari oli pannut puhtaan lakanan työpöydälleen, pistänyt tohvelit
jalkaansa ja istui nyt pitkävartisine piippuineen uunin ääressä ja
maisteli oluthaarikastaan.

No, eipä täällä juuri johtunut mieleen päästää suustansa haukkumasanoja.

Sanoin sentähden vain:

-- Hyvää iltaa! Ajattelin vain piipahtaa katsomaan iloanne.

Nyt näyteltiin minulle kaikkityyni; piparpähkinät ja omenat,
piparkakkusydämet ja piparkakku-ukot ja sokeriukko, joka riippui
yksinään ylhäällä kuusen latvassa.

-- Ne ovat hauraita olentoja nuo, sen voin sanoa, selitti suutari.
-- Kolme vuotta olemme ne onnellisesti säilyttäneet, paitsi että
Kristian kerran haukkasi hännän husarin hevoselta, kun äiti päästi
hänet hetkiseksi näkyvistään. -- Niin, sinusta juuri puhun, lisäsi hän
sormellaan heristäen pojalle.

-- Luulen sentään, että hän saa suutaroida minulle, tuumin itsekseni,
ja tunsin olevani mitä sävyisimmällä tuulella, vaikka minulla oli
katalin päänsärky.

Mutta kun Linsen näytti ja selitti heidän kaikkein hienoimman
taideteoksensa -- se oli Aatami ja Eva _ennen_ syntiinlankeamista,
taikinasta kauniisti muovattu ja keltaiseksi maalattu munalla
ja safranilla -- ja kun molemmat pikku Linsenit asettuivat
kunnioitettavain kantaesivanhempaimme oikealle ja vasemmalle puolelle
ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, silloin tuntui minusta
aivan siltä kuin vanha pyörtehtailijamme Pitkäkuitu olisi kaivanut
tylsällä käsikairallaan hiljanverkkaan, lakkaamatta hiljanverkkaan
kallossani, jotta kitisi ja vinkui vain, samalla kuin hän kysyi minulta
eikö se käynyt mainiosti.

Suutari oli mahtanut huomata, että minua vaivasi jokin tauti, sillä kun
hänen molemmat pikku kerubinsa olivat oikein olan takaa toitottaneet
minut ulos hänen paratiisistaan, saattoi hän minut kotiin ja tahtoi
sytyttää lamppuni, jonkatähden hän myös kysyi missä tulitikut olivat.

-- Kyllä minulla on kaikkea mitä tarvitaan, vastasin minä. Mutta
ainoastaan meidän herramme ja Bütowin eukko tiesi missä kaikki oli
tallessa.

Suutari riisui avuliaasti saappaani ja sanoi:

-- Kosteat jalat! Ja minä kun en tullut tehneeksi toisia saappaitanne
valmiiksi!

Sitte auttoi hän minut vuoteeseen ja jatkoi:

-- Odottakaas vähän! Vaimoni tulee ja keittää teille teetä.

Niin tapahtui.

Mutta mitä sitte tapahtui lähimpinä neljänätoista päivänä, siitä ei
minulla ole aavistustakaan.

Makasin raskaassa unessa. Koko huoneeni oli olevinaan täynnä
joulukuusia, jotka paloivat ja loistivat, ja jokaisessa niistä riippui
Aatami ja Eva ja koko paratiisi, ja kun menin niiden luo ja tahdoin
sivaltaa ne sen kattilaan, oli minulla ainoastaan rikkinäinen saapas
kädessäni, ja Kristian ja Kalle seisoivat minun ja komean kuusen
välillä ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, jotta kallossani
kitisi ja vinkui vain, ja tuhannet kynttilät tanssivat silmissäni,
ja kun minä huusin: Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Annan
taasen työtä isällenne, ja ojensin käteni tavottaakseni kaunista
piparkakku-ukkoa, silloin vetivät he minut takaisin ja tuuttasivat ja
toitottivat korviini:

    -- Suutaroida, suutaroida,
    kell' on aikaa suutaroida?
    Vanha poika, ei oo sillä
    sijaa kuusen ympärillä.

Silloin alkoi vanha punaiseksi silattu malja, joka oli päänaluseni
vieressä, nauraa koko leveällä, kiiltävällä naamallaan, ja koko huone
oli täpötäynnä rikkinäisiä saappaita, jotka irvistelivät minua kohden,
ja suutari Linsen sieppaili niitä kiinni yhden toisensa jälkeen, köytti
ne kiinni nuoraan ja ripusti ikkunani eteen uutimien sijaan.

Vuoteeni jalkopäässä seisoi kaksi kuvatusta ja sahasivat puita
vuoronperään, yksi sahasi pieniä kahvipuita, toinen kihnutteli
tammenkantoa, ja kun kahvipuita sahattiin, hyppeli Bütowin eukon
yömyssy ylös ja alas silmieni edessä, ja kun tammenkannon kera
touhuttiin, oli minusta suuri hyötymansikka pilkottavinaan viheriästä
turpeesta, mutta kun katsoin tarkemmin, olikin se enoni Mathiaksen
punainen nenä, joka pilkotteli viheriästä jalkapussistani.

Eräänä päivänä, kun tammenkannon kera touhuttiin oikein hauskasti,
tuntui minusta kuin pääsisin pimeydestä valoon. Tunnustelin, missä
olin. Makasin vuoteessa, yölamppu paloi himmeästi, ja nojatuolissa
suurten tyynyjen keskellä makasi tosiaankin itse eno Mathias viheriässä
jalkapussissani ja kuorsasi kerrassaan kauheasti.

-- Eno Mathias! huusin minä. Ensin ei hän kuullut huutoani, mutta
vihdoin väänsihe hän pystyyn ja hieroi silmiään.

-- Eno Mathias, -- toistin minä, -- missä on suutari Linsen!

-- Poikani, -- vastasi eno, sillä hän puhutteli minua yhä "pojaksi",
jokseenkin samalla oikeudella kuin naapuri Hamann yhä puhuttelee
kaksikymmentalviasta juhtaansa "varsaksi". -- Alatko jälleen! Mitä
sinulla on suutari Linsenin kera tekemistä. Hän ei tee sinulle mitään,
ei niin mitään.

-- Eno, -- sanoin minä, kun hän jälleen laittautui alottaakseen
sahaamisensa, -- onko totta vai olenko nähnyt vain unta, ettei
vanhoilla pojilla ole mitään sijaa joulukuusen ympärillä?

-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Makaa vain hiljaa!

-- Minun on siis täytynyt olla sangen sairas? -- kysyin minä.

-- Kyllä, Jumala sen tietää, vastasi eno, ryömien esiin
jalkapussistani, sytyttäen kynttilän ja valaisten sillä kasvojani. --
Mutta enpä totisesti usko, että olet vielä retustanut pahimman ohi,
sillä ulkonäkösi, poikaseni, -- tässä taputteli hän minua, -- ei ole
ollenkaan entisensä näköinen. Etkö nyt tosiaan voi nähdä, että olen eno
Mathias ja että tämä tässä on minun nenäni eikä mikään hyötymansikka?
Ja etkö tästälähin tahtoisi jättää hyötymansikan rauhaan? Sillä,
näetkös, viime yönä nipistit nenästäni vallan kauheasti parikin kertaa,
kun nukahdin.

Lupasin hänelle, että nyt käyttäytyisin paremmin, sillä olin jälleen
selvällä päällä.

Olin niin hellänarka ja runneltu koko ruumiiltani, että voin tuskin
liikahtaa, ja milloin avasin silmäni, seisoi Bütowin eukko edessäni
toisessa kädessään punaiseksi silattu malja ja toisessa lusikka ja
antoi minuun jotakin sairassoppaa, joka oli sitkeää kuin kirjansitojan
liisteri ja maistui aivan samanlaiselle, ja samalla mummo hoputti:

-- Syökää! Syökää! -- Jollette syö, ette parane.

Ja näin sanoessaan katsoi mummo niin myötätuntoisesti
liisterimaljaansa, että minun täytyi särpiä sen sisältö, tahdoinpa tai
en.

Kaikki päättyy kerran, paitsi makkara, joka päättyy molempiin päihinsä.
Nousin vihdoin vuoteestani ja istuin nyt tuntikausia jutellen eno
Mathiaksen kera.

-- Eno, -- sanoin kerran, sillä uneni joulukuusesta ja vanhoista
pojista istui yhä hievahtamatta kallossani, -- eno, meidän olisi
oikeastaan pitänyt mennä naimisiin.

-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Luuletko sinä että itävaltalaisena
vääpelinä vuodelta 13 omaisin samat taipumukset kuin pieni unkarilainen
husarinnalkki?

-- Oh, ei juuri sitä, sanoin minä. -- Puhuin ainoastaan itsestäni.
Näetkös, ajattelen niinikään, että jos minulla olisi vaimo, tarkotan:
kunnon vaimo ja hyvä vaimo ja sievä ja hauska pikku vaimo, jos sinä
silloin muuttaisit kotiimme ja...

-- Ja hoitaisin teidän lapsianne? Kiitoksia paljo! -- keskeytti eno
Mathias minut.

-- Sellainen ei ollut tarkotukseni, väitin. -- Mutta naida minä haluan,
sillä vaikkapa Bütowin eukon hoito sairauteni aikana olkoonkin kaikessa
kunniassaan, niin...

-- Minä muuten luulen, -- puuttui hän puheeseeni, -- että sait aika
hyvän hoidon. Minä itse...

-- Niin, eno kyllä teki parastaan, -- myönsin minä, -- mutta vaimo...

-- No, onko sulla jo joku tähtäimessä? kysyi eno.

-- No, eipä muutenkaan, myönsin minä.

-- No, tahtooko hän? kysyi hän.

-- Sitä en vielä tiedä, sanoin minä.

-- Se on varmaankin upea tytön typykkä, voin mä uskoa, sanoi hän
juonikkaasti silmää vilkuttaen.

-- Oh, eipä juuri!

-- Hän kai on jo aikoja sitte asevelvollisuusijän ohitse? kysäsi hän ja
vilkutti uudelleen.

-- Ei, ei suinkaan, vastasin minä. -- Mutta voithan kyllä tarkastella
häntä itsekin. Hän kävelee aina iltapäivällä tuossa kolmen neljän
korvilla kaupunginportin edustalla ylöspäin myllyä kohden, ja et juuri
voi helposti erehtyä, sillä hän on kaunein kaikista niistä, joilla on
tapana olla siellä huvikävelyillä.

-- Tietysti! sanoi eno.

-- Ja sitte on hänellä pieni tupsu kapassaan ja hän taluttaa pientä
poikasta kädestä, lisäsin minä.

-- Aiotko sitte saada pojan päällisiksi? kysyi eno.

-- Oh, mitä voitkaan lörpötellä! puuskahdin. -- Sehän on hänen
sisarenpoikansa.

-- Ooho! -- Älähän nyt kiivastu! Kuinka minä voisin sen tietää?
Voisihan hän olla leskikin, tietääkseni. Tahdon siis häntä hieman
tarkastella, kuten sanottu.

Ja niin lähti hän.

Iltapäivällä viiden korvilla tuli hän takaisin, sytytti piippunsa ja
istui tuppisuuna.

Savusimme molemmat kuten lakeistorvet. Mutta minä olin siksi utelias,
etten kauvan voinut pitää suutani. Nousin ja asettausin niin, ettei hän
voinut nähdä kasvoihini vanhoilla viirusilmillään, jonka jälkeen kysyin.

-- Noo, oletko ollut kaupungin portin edustalla?

-- Joo, olen kyllä, vastasi hän.

-- Noo? kysyin minä.

-- Joo, vastasi hän,

-- Oletko nähnyt hänet? kysyin minä.

-- Joo, olen kyllä, ja olenpa häntä puhutellutkin, vastasi hän.

-- Tuhattulimainen! huudahdin kääntyen ympäri. -- Mitä olet puhunut
hänelle? Enhän minäkään ole vielä häntä puhutellut.

-- Juuri siksi, sanoi hän. Sillä täytyyhän yhden meistä alottaa, ja
totta kai voin puhutella sisarenpoikani morsianta?

-- Oh, niin pitkälle emme ole vielä tulleet, sanoin minä.

-- Mitä ei olla, voidaan tulla, sanoi hän, samalla istuen mukavasti
vanhaan nojatuoliin ja ojentaen säärensä. -- Maltas, jahka nyt kerron
koko jutun. Kun kävelin tietä eteenpäin, tulla tepsutteli hän takaani,
ja minä asetuin häntä katselemaan, sillä hän talutti pientä poikaa
kädestä. Tupsua en voinut nähdä koska se riippui hänen selkäpuolellaan.

-- On kuin näkisin sinut, -- sanoin minä, -- kuinka töllistelit
töllistelemistäsi, jotta silmäsi olivat maalle muljahtamaisillaan.

-- Kun minun tulee jotakin katsoa, on tapani pitää silmäni auki, sanoi
eno. -- Mutta hän painoi silmänsä maahan, juuri niin kuin tekee, kun
laskee sängynuutimensa alas, voin ajatella. Ja kun hän oli mennyt
ohitseni, näin myös tupsun.

-- No, kyllä sinä olet tainnut mulkoilla häntä oikein aika tavalla,
sanoin minä.

-- Niin tein, vastasi hän. Mutta nyt tulee itse juttu.

-- No, mitä pidit hänestä? kysyin minä.

-- Onhan hänellä kyllä hyvät puolensa, poikani: ensiksikään ei hän
ollut kokonaan päähupussa korujen sisällä, ja toiseksi ei hän lakaissut
katua hameillaan, ja nämä kaksi hyvettä merkitsevät enemmän kuin
tavallisesti luullaan. Sillä kenellä on paljo pään ulkopuolella,
hänellä on tavallisesti vähän päässä pidettävää, ja niillä, joilla
ovat pitkät hameet, ovat enimmäkseen huonot jalat tai, mikä on vielä
pahempaa, huonot kengät. Poikani, kun on kysymys naisväestä ja
hevosista, on ensin tarkastettava jalkoja, sillä jos kävelimet ovat
asianomaisessa kunnossa, jalkojen asento hyvä ja kengät puhtaat,
silloin voit uskoa niiden omistajan ahkeruuteen, säällisyyteen ja
puhtauteen.

-- Luulet siis...? alotin minä.

-- En luule kerrassaan mitään, keskeytti hän. Annas minun nyt ensin
kertoa, mitä vielä tapahtui. Kun hän nyt kulki edelläni myllyä kohden
ja minä hänen jälessään, täytyi minun todellakin sanoa itsekseni:
tosiaan et näytä oikein sievältä. Keikahuttelet kyllä vähän päätäsi,
mutta siitä ei vaaraa. Miksei hän vääntelisi päätään? Onhan hän
naisihminen, tietääkseni. Mutta ajattelin edelleen -- puhuminen? Se
on sentään pääasia. Voithan puuttua viattomaan pikkupakinaan hänen
kanssaan. No niin, kun hän kääntyi takaisin, asetuin selkä puuta
vasten ja olin puuhailevinani tupakkavehkeineni, ja kun hän oli tullut
minusta noin viiden askeleen päähän, vetäisin tulukset taskustani
ja tempasin niiden mukana kasan kolikoita -- ymmärrätkö, poikani?
Kaikki tapahtui aivan tahallaan! -- Ja niin minun groschenini kierivät
pitkin jäätynyttä polkua. Nyt kumarruin maahan ja puhkuin kerrassaan
kauheasti, ikäänkuin minun olisi ollut tulimaisen vaikea saada ne
maasta ylös, ja kun hän näki tämän, käski hän aivan oikein pikku pojan
auttamaan minua poiminnassa, ja hän itsekin auttoi, ja näetkös, sitä
juuri odotinkin. Minä kiitin ja me jouduimme juttusille keskenämme ja
kulimme yhtä matkaa kaupungin portille.

-- No, mistä te puhuitte?

-- Oh, emme juuri mistään erityisesti. Sanoin, että olin sinun enosi
ja kysyin, eikö hän sinua tuntenut, sillä sinunkin oli tapana kävellä
täällä joka päivä, johon hän vastasi, että "hänellä ei ollut sitä
iloa". -- Hän sanoi todellakin "iloa", näetkös. Sitte kysyin, eikö
hän ollut nähnyt täällä nuorta miestä, jolla oli keltaisenharmaa
hattu ja keltaisenharmaa päällystakki ja keltaisenharmaa tukka ja
keltaisenharmaat housut. Ei, sanoi hän, mutta hän oli nähnyt vanhemman
herran sellaisessa puvussa. -- No, sanoin minä, se vanhempi herra on
juuri sama nuori mies, josta puhuin, toisin sanoen juuri sinä. Silloin
teki pieni pojannulikka hypähdyksen ja huusi: "Täti, se on sama herra,
josta sinä aina sanot, että hän muistuttaa kahviin pistettyä rinkeliä".
Silloin tulivat tytön kasvot tulipunaiseksi, ja minä nauroin täyttä
kurkkua ja sanoin, että se olit juuri sinä.

Minäkin tulin nyt yhtä punaiseksi -- sillä tuo lörpötys ei voinut olla
minua harmittamatta ja sanoin enolle:

-- Jos tahdoit ainoastaan tehdä siskosipojan naurettavaksi ihmisten
silmissä, olisit kernaasti saanut pysyä kotona.

-- No, niinpä tosiaankin olisin voinut, mutta tahdoinkin jotakin aivan
toista, tahdoin näet mielelläni tietää, tahtoiko hän tulla sinulle.

-- Älä hitolla! huudahdin minä. -- Et suinkaan sinä koskaan ole häneltä
sitä suoraan kysynyt?

-- Poikani -- sanoi eno ja tuprutteli savua suun täydeltä -- kun minä
puutun asiaan, vien sen myöskin satamaan -- mutta _hienosti!_ Kysyin
häneltä siis, tiesikö hän, mikä sinä olit miehiäsi? -- Ei, sanoi hän,
kentiesi tohtori. -- Oh, herra varjelkoon, sanoin minä, kuinka hän
olisi voinut tulla siksi? -- Asianajaja sitte? -- Ei sitäkään. --
Mutta sitä tai sitä sitte. Ja niin arvaili hän aina raatimieheen ja
parturiin saakka, mutta minä pudistelin vain päätäni ja sanoin lopuksi:
Ette voi arvata sitä kuitenkaan. Hän ei ole kerrassaan mitään! --
Se näytti hänestä olevan hyvin vähän, ja hän arveli sentähden, että
sinä kai elit rahoillasi. Niin, sanoin minä, siinä saattoi hän olla
oikeassa, siihen oli sinulla nuoruudestasi saakka ollut suurin halu,
mutta en juuri voinut sanoa, että olisit siltä tullut mihinkään asemaan
elämässä. Nyt olit kuitenkin alkanut ajatella toista säätyä kuin
missä olet elänyt. -- Mitä sitte? tahtoi hän tietää. -- Aviosäätyä,
vastasin minä ja kysyin samassa, mitä hän ajatteli siitä asiasta.
Olin ennakolta tuuminut itsekseni: jos hän vaalenee tämän kysymyksen
kuultuaan, niin ei hän pidä sinusta, jos hän sitävastoin punastuu, niin
pitää hän sinusta. Ja aivan oikein hän punastelihe moneen kertaan ja
kumartui alas ja sai jotakin puuhattavaa pikku pojan hatun kera, ja
kun hän ojensihe jälleen, kääntyi hän puoleksi minuun päin ja niijasi
omituisella tavallaan, ja niin oli hän poissa! Kysymystä, jonka omasta
puolestani olisin tahtonut hänelle tehdä, en ehtinyt lainkaan saada
suustani.

-- Joo, se mahtoi kyllä olla hauska kysymys, sen voin arvata, sanoin ja
purasin harmissani piipunvarteni hammasluun poikki.

-- Ei lainkaan, sanoi eno. -- Ajattelin vain kysyä häneltä, osasiko hän
oikein hyvin keittää kalaa, sillä silloin muuttaisin teidän luoksenne.

Ja samalla tämä vanha poika näytti niin tärkeältä ja vakavalta kuin
minun kosimiseni olisi koskenut häntä enemmän kuin minua itseäni.

Mutta oli tuleva vieläkin hullumpaa. Lähimpinä päivinä, kun minä aloin
voida lynkata hieman ympärinsä, en mielelläni mennyt myllylle päin,
koska minusta oli hieman ilkeää näyttäytyä hänelle.

-- Sinun on mentävä kerrankin jäälle, -- ajattelin, -- ja katseltava
luistelijoita ja kelkkoja.

Sanottu ja tehty!

Tultuani lähelle kojua, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa ja punssia
ja kylmää totia, suuntasin kulkuni sinne ja ennätin juuri näkemään,
kuinka eno Mathias panee kahdeksan groschenin rahan tiskille ja pyytää
neljällä groschenilla leivoksia ja neljällä punssia. Tuo näytti minusta
hieman omituiselta, koska tiesin, että hän mieluummin joi kylmää
totia kuin punssia, ja mitä leivoksiin tuli, ei hän koskaan maistanut
sellaisia.

-- Mitä tämä merkitsee? ajattelin. Mutta kentiesi hän tahtoo kestitä
lapsia.

Eikös mitä! Huomaamatta minua, meni hän leivosvuorineen ja täysine
punssipulloineen suoraapäätä eräälle kelkalle, jossa istui naishenkilö
viheriä harso silmillään, ja siellä alkoi hän kumarrella, jotta ruumis
aivan aaltoili, ja raapia jaloillaan jäätä, jotta pelkäsin vanhan
kunnon miehen menettävän tasapainonsa. Olin juuri juoksemaisillani luo
ja tarttumaisillani hänen kainaloihinsa pitääkseni häntä pystyssä, kun
nainen samassa heitti harson syrjään -- ja mitä saankaan nähdä? Joo,
kalliin aarteeni, suloisen silmänruokani!

Seisoin päästäni pyörällä kuin olisin saanut navakan korvatillin
molemmille puolille.

-- Helkkarin tuhattulimainen -- ajattelin -- nyt ukko menee ja tärvelee
koko kosintahommani.

Ja päätä pahkaa hölkkäsin minä kotiin, niin suutuksissani kuin ihminen
ikinä voi olla.

Istuessani kotona ajatellen itsekseni, aukeni ovi ja eno kömpi sisään.

-- Hyvää iltaa! sanoi hän. Miksi istut pimeässä? Tee tulta hitolla!

Ensi kerran elämässäni jätin vastaamatta enoni tervehdykseen. Nousin
ainoastaan ja tein tulta ja näytin niin happamelta kuin suolattu silli,
joka on neljätoista päivää maannut etikassa.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.

-- Ei mikään! vastasin ynseästi, mutta sitte ajattelin, että hän
sentään oli lihallinen enoni, ja sentähden lisäsin: en voi oikein hyvin.

-- Mutta minä voin, sanoi hän ja näytti niin hilpeältä kuin vanha aasi,
joka neljätoista päivää on seissyt tallissa ja syönyt pelkkiä kauroja.
-- Olen jälleen puhutellut häntä.

-- Kernaasti minusta nähden, mumisin minä.

-- Kuinka minun on se ymmärrettävä? sanoi hän ja näytti sangen
juhlalliselta.

-- Unelma on mennyt kuten unelma ainakin, sanoin.

-- Kuinka! Etkö tahdo? kysyi hän, laski molemmat kätensä nojatuolin
selustalle, pisti niiden ylitse nenänsä etunojaan ja tähysteli minua
terävästi. -- Ja minä kun olen alustanut asiaa niin hienosti! Minusta
tosiaankin olisi sääli, jos siitä ei tulisi mitään. -- Mitä? Etkö siis
tahdo?

-- Ei, eno, minä _en_ tahdo. Luuletko sinä, että minä jätän kerman
sinun kuorittavaksesi ja itse tyydyn pelkkään piimään? Ei, kiitos
kaunis! Siitä ovat kaikki yhtä mieltä -- näetkös: Amalia Schoffe, omaa
sukua Weise, ja Elise von Hohenhausen, omaa sukua von Ochs, ja kaikki
muut, jotka ovat kirjottaneet tällaisista asioista -- että kauneinta
koko avioliitossa on rakastavaisten seurustelu ennen häitä, ja tämän
seurustelun viet sinä minulta, ja minä saan vain seistä katsellen, kun
sinä kestitset morsiantani punssilla ja leivoksilla.

Eno sieppaa käsiinsä rouva Schoffen, omaa sukua Weise, ja rouva
Hohenhausenin, heittää ne sohvannurkkaan, asettuu eteeni ja sanoo:

-- Kysyn sinulta viimeisen kerran: tahdotko naida tytön vai etkö tahdo?

-- En! vastasin minä.

-- No -- sanoi hän ja katsoi minuun kauvan niin juhlallisen näköisenä
kuin olisi äsken tehnyt testamenttinsa ja nyt aikonut vain panna
nimensä alle -- no, en tahdo, että tyttö joutuu kärsimään minun
vaikutuksestani. Otan hänet itse.

Ja niine hyvineen marssi hän ylpeästi ulos ovesta.

Joo, sepäs vasta olikin ihana hanke!

Seisoin aluksi aivan ällistyneenä, mutta sitte heittäysin
sohvannurkkaan rouva Schoffen päälle ja aloin nauraa oikein
hartiavoimalla.

Enoni, joka oli runsaasti kaksikymmentä vuotta vanhempi minua, luuli
olevansa jotakin, johon minulla ei ollut ryhtiä.

Tahdoin nauraa uudelleen, mutta se ei ottanut luonnistuakseen, sillä
sydämeni oli aika lailla hämmentynyt.

Vaikka minä pinnistinkin suupieleni mitä leveimpään irvistykseen,
katkesi nauru puolitiehen, ja kun näin itseni peilissä ja näytin
tyhmimmän näköiseltä maailmassa, hypähdin pystyyn ja kulin pitkin
askelin huoneessa edestakaisin, löin nyrkkini pöytään ja puuskahdin
itsekseni:

-- Hän tekee sen! Hänessä on miestä siihen!

Kun Bütowin eukko tuli sisään, sai hän tietysti kiroja pitkät rivit,
ja kun se oli suoritettu loppuun, menin klubiin ja pelasin l'hombrea.
Tuumin lakkaamatta itsekseni: sitä et toki sentään voi sietää. Pelasin
suurempia summia kuin koskaan, hävisin ne ja tuumin taasen ja taasen:
Et toki sentään voi menettää sitä sydäntä! Sain kaksinkertaisen pietin.

Suuttuneena menin kotiin ja panin maata, mutta en voinut nukkua.
Kuohuin kiukusta koko yön, sillä minun oli mahdoton olla ajattelematta
suloista tyttöä -- olin jo rakastunut häneen -- ja tulin ajatelleeksi
joulunaattoa ja sitä, etten koskaan elämässäni saisi olla mukana
joulukuusta koristelemassa.

Kun sitte sanoin itsekseni: "Eteenpäin mars!" niin alkoivat kaikki
epäröimiseni surista päässäni kuin mehiläisparvi, ja silmieni edessä
häämötti suuri kysymysmerkki, ja kun koetin sitä selittää, merkitsi se
aina: "Niin, mutta tahtooko hän tulla sinulle?"

No, siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata paremmin kuin hän itse
-- sen kyllä käsitin -- ja kun harmaan talviaamun valo virtasi kylmään
huoneeseeni ja minä tutisin vilusta kahvia keittäessäni, tuumin minä:

-- Nyt on aika! Mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua!

Kutsuin Bütowin eukon sisään ja sanoin hänelle:

-- Matami Bütow! Mene kauppias Bohnsackille ja osta minulle pari
sellaisia hienoja keltaisia hansikkaita, jollaisia nuorten asianajajain
on tapana käyttää, kun he tahtovat olla oikein soreita -- mutta oikein
keltaisia, muista se!

Yhdentoista korvilla pukeuduin mustaan hännystakkiini, mustiin
housuihini ja kiiltokenkiini ja uusiin keltaisiin hansikkaihini,
ja ennenkuin panin hatun päähäni, asetuin peilin eteen ja sanoin,
tosiaankin täydellä syyllä:

-- Onko tämä todellakin mahdollista! Sitäpä en olisi voinut uskoa!

Heitin vielä katseen ympäri huonettani ajatellen:

-- Tällaiselta ei täällä enää kauvan näytä. Sen jälkeen tirkistelin
vanhoihin tohveleihini, jotka olivat vuoteen edessä ja sanoin:

-- Niin, tekin kummastutte, jos se onnistuu ja jos ennen pitkää pari
pieniä sieviä tohveleita tulee tänne vieraisille.

Astuskelin nyt katua eteenpäin ja kulin eno Mathiaksen asunnon ohitse,
jolloin ajattelin:

-- Ensin sovinto koko maailman kanssa, kun sinulla on sellainen taival
tehtävänä!

Sillä minun mielestäni tuntui kuin olisin lähtenyt viimeiselle
taipaleelleni. Koputin ovelle ja astuin sisään.

Olen kyllä nähnyt paljo elämäni päivinä: olen nähnyt miehen, joka söi
tulta, toisen, joka söi tappuroita ja veti ne takaisin kurkustaan
kauniina silkkinauhana, mutta koskaan en ole seissyt niin hölmistyneenä
kuin sinä hetkenä, jona samaisena päivänä seisoin vastatusten eno
Mathiaksen kanssa.

Hän seisoi huoneessaan aivan samoissa pukimissa kuin minäkin, sillä
erotuksella vain, että hänen musta hännystakkinsa oli viheriä
metsästystakki ja että hänen keltaiset hansikkaansa olivat hirven
nahkasta, kun minun siihen sijaan vuohennahkasta, ja että hänen valkeat
viiksensä riippuivat suupieliä myöten alas oikealle ja vasemmalle kuin
jääpuraat, kun minun siihen sijaan olivat vaksatut pystyyn taivasta
kohden ja vivahtivat kaikenkarvaisiin väreihin.

-- Eno! huudahdin minä ja samalla vieri hattuni edelläni huoneeseen.

-- Poika! huusi hän vastaan. -- Mitä tahdot?

-- Mitäs _sinä_ tahdot? vastasin minä.

-- Minä tahdon, mitä sinä _et_ tahdo, sanoi hän.

-- Kyllähän minä tahdon, sanoin minä. -- Olenhan tullut tänne näissä
pukimissani sanoakseni sinulle, että olen nyt lujasti päättänyt ja
pyytääkseni sinua jäämään rakkaaksi, vanhaksi enokseni.

-- Soo! sanoi hän ja istuutui nojatuoliinsa, terävästi tähystellen
minua. -- Silloin tahdon sanoa sinulle, että aijoin tulla juuri
luoksesi näissä pukimissani pelotellakseni sinua. Tunnen moiset asiat
sotilasajoiltani. Pieni pelästys tempaa ihmisen pystyyn, sillä näetkös,
silloin on häpeä mukana leikissä. Ja sen tahdon sanoa sinulle, poikani
-- lisäsi hän nousten ja laskien kätensä käsivarrelleni, -- en millään
muotoa tahdo olla sinun tielläsi. Tyttö on kuin luotu sinulle, ja hän
on hyvä tyttö. Ja samalla hän kouristi käsivarttani vanhalla leveällä
kourallaan, ja minä ajattelin: Jos hän on _sellainen_, niin on hän
_enemmän_ kuin hyvä.

Eno meni nyt ja kaatoi lasiin vanhaa hyvää portviiniään.

-- Tule tänne, poika -- sanoi hän -- ja ota pieni vahvistustippa! --
Kuinka olet tuuminut alkaa?

-- Niin -- sanoin minä -- jospa vain tietäisin!

-- Nosta jalkasi tähän tuolille! sanoi hän.

-- Miksi niin? kysyin.

-- No, eipä juuri miksikään, sanoi hän ja päästeli housunlahkeideni
kantanauhat napeistaan. -- Sinun on luonnollisesti alettava lankeamalla
polvillesi, ja silloin nämä saattaisivat joutua kireälle.

-- Sepä olisikin kaunis alku! sanoin minä.

-- Mikä kuuluu asiaan, täytyy tehdä, sanoi hän. -- Itse en ole koskaan
koettanut tätä asiaa, mutta olen nähnyt sen kuvattuna. Mutta mitä olet
aikonut sanoa? Odotas, niin tahdon sinua auttaa jälille.

Ja nyt avasi hän kiireimmittäin kaapinlaatikon, jossa säilytti vanhoja
muistojaan.

Oikein! Nyt tuli sukukirja esiin! Se tapahtui ani harvoin, ja
silloinkin vain iltaisin, kun kaikki oli hiljaista ja tyyntä.

Silloin pukeutui hän puhtaaseen kaulukseen ja parhaaseen pukuunsa,
asetti parin kynttilöitä pöydälle, käänsi lehden toisensa jälkeen
syvissä ajatuksissaan, luki kaikki värssyt ja piti kuolleiden luettelon
järjestyksessä mustilla risteillä.

Seuraavana aamuna oli hän aina sangen alakuloisella tuulella, ja viime
kerralla tuli hän luokseni ja sanoi:

-- Tietääkseni on enää yksi ainoa elossa, nimittäin Kristian Bünger,
vanhan räätäli Büngerin poika, hänen, joka asui vanhempaini taion
vastapäätä. Hän lienee tullikirjurina Parchimissa, ja jos elän ja
tervennä olen, menen häntä tervehtimään ensi kesänä.

-- Kas tässä, sanoi hän pantuaan sukukirjan pöydälle, istu tähän ja
etsi joku värssy, ja lue se sitte muistiisi! Siinä on monta, joilla
voisit rukoilla itse taivaallista isäämmekin. Silloin kyllä löytynee
sellainenkin, joka sopii parhaimmalle tytölle maailmassa.

-- Eno, sanoin sukukirjaa selaillen, nyt tiedän mitä teen. Puhun mitä
tunnen sydämessäni, ja tänään sydämeni tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä.

-- No, sitäpä kelpaa kuulla, poikani, sanoi eno, ja kentiesi onkin
siten paras. Mutta lähde nyt! -- Seis! huusi hän, kun minä käännyin
mennäkseni. -- Rintapaidan nauhahan riippuu puolta kyynärää pitkältä
selkää alaspäin. Kas niin, mene nyt herran nimeen! sanoi hän antaen
minulle siunauksensa ja pistäen nauhan kaulahuivin alle.

Minä menin, mutta tultuani portin edustalle, ryki joku yläpuolellani,
ja kun kohotin katseeni, nojasi eno Mathias ulos ikkunasta ja nyökytti
ja vilkutti minua kohden, ja joka kerta kun pitkää katua alaspäin
mennessäni vilkasin taakseni, nyökytteli hän siellä ja viuhtoi
punaruutuisella nenäliinallaan, jotta minä aloin pelätä ihmisten
keksivän, mitä meillä oli tekeillä.

Voisin nyt tässä kertoa pienen jutun, mutta sitä kyllä varon tekemästä.
Niin helposti kuin romaaneissa, ei tällainen tapahdu todellisuudessa.
Sadasta tekevät yhdeksänkymmentä mitä hullunkurisimpia tuhmuuksia, ja
vaikkapa kaikki sata palaisivat kotia mitä onnellisimpina sulhasina,
niin sittekin yhdeksänkymmentä sanoisivat itsekseen:

-- Herra varjelkoon minua vasta moisesta rehkimisestä! Mutta _jos_
niin täytyisi tapahtua vielä kerran, käyttäytyisin kyllä hieman
ymmärtäväisemmin.

Ja minä sanon:

-- Herra suokoon, etten enää joutuisi sellaiseen asemaan!

Puolentoista tunnin jälkeen palasin takaisin niin onnellisena kuin
kukaan ihminen voi toivoa tulevansa, ja siltä mahdoin näyttääkin. Ja
koska yksinäisessä poikamiehen elämässäni olen saanut tuhman tavan
jutella yksikseni, niin en tyynemmin mietittyäni juuri voi panna
pahakseni ihmisille, vaikkapa he, minun kulkiessani katua eteenpäin,
väistyivät syrjään tieltäni ja tirkistelivät jälkeeni nähdäkseen,
huidoinko yhtä innokkaasti jaloillani kuin käsillänikin.

Lähetessäni enoni asuntoa, syöksähti hän kadulle vastaani ja lankesi
kaulaani, sillä hän oli puolitoista tuntia seissyt ovensa takana ja
väijynyt minua, ja nyt huusi hän:

-- Suu kiinni! Suu kiinni! Tiedän kaikki tyyni. Milloin saamme häitä?

Minä tyynnytin häntä:

-- Mutta vaikenehan toki ainakin kadulla! Samalla tartuin hänen
kyynäskoukkuunsa ja vedin hänet mukaani kotiini. Mutta päästyämme
huoneeseeni, jossa Bütowin eukko parhaallaan kattoi päivällispöytää,
ei hän enää voinut hillitä itseään, hänen sydämensä pelasi soloa
korkeimmissa väreissä, ja kun mummo kummissaan katsoi häneen, loisti
hänen silmistään vain pelkkiä valtteja. Hän viittasi peukalollaan
olkansa ylitse minuun ja sanoi:

-- Kas siellä, rouva Bütow, siellä seisoo hän -- sisarenpoikani! Ja nyt
hänkin on sulhasmies ja yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa!

Kun eukko nyt tuli ja onnitteli ja tahtoi tietää, kuka se onnellinen
oli, oli minulla kylliksi tekemistä hänen suunsa tukkimisessa, ja kun
eukko vihdoin oli poissa, sanoi hän katsoen suuttuneena minuun:

-- Oletpas sinä teeskentelijä! Paatunut ihminen! Sinulla täytyy olla
oikein musta sydän, kun niin kauvan voit salata sellaista onnea.

Minun täytyi siis istua kertomaan hänelle koko asia. Silloin tuli hän
taasen ystävällisemmäksi minua kohtaan, nyökkäsi ja sanoi:

-- Hyvä! Oikein hyvä!

Mutta sitte alkoi hän uudestaan pudistella päätänsä.

-- Hm! Se ei käynyt aivan minun mieleni mukaan.

Ja kun olin vihdoin päättänyt kertomukseni, nousi hän ja hänen kasvonsa
olivat samannäköiset kuin taivas heinänkorjuuaikaan, kun ei oikein
tiedä, onko tuleva sade vai päiväpaiste. Hän pudisti päätään, ja
vihdoin sanoi hän:

-- Tuon olisin aivan varmaan tehnyt paljo paremmin.

Ja sitte kysyi hän:

-- Minkä värssyn kohdalla sinä lankesit polvillesi?

Nyt oli minun pakko tunnustaa, etten lainkaan ollut langennut
polvilleni.

-- Vai niin -- sanoi eno tarttuen hattuunsa -- silloin toivotan
sinulle maukasta ateriaa! -- Olet raakkunut liian aikaisin saaliisi
johdosta, poikani! Asia ei ole vielä läheskään selvillä. Jokaiseen
kihlaukseen kuuluu polvistuminen, ja asia ei pidä kutiaan, ennenkuin se
on vahvistettu molemmilla polvilla. Minua ainakaan ei kummastuttaisi,
vaikka kaikki raukeaisi tyhjiin jo huomispäivänä Noudata neuvoani
toisella kertaa!

Ja niin lähti hän.

Siitä huolimatta seurasi minulle ihana aika, niin, oikein ihana! Siitä
voisin kertoa koko joukon, mutta sitäkin varon tekemästä. Suurin ilo
ja syvin suru on kunkin säilytettävä omiksi hyväkseen, ja vaikka
mielelläni uskon, että kaikki, jotka lukevat tämän, ovat kilttejä ja
siivoja ihmisiä, niin voisi kuitenkin sattua, että joukkoon pujahtaa
yksi tai toinen pilkkakirveskin ja mahdollisesti huvittelisi minun
kustannuksellani, joka suurimmassa määrin harmittaisi minua.

Mutta jokaisessa piparkakussa on luonnollisesti hieman pippuria, ja
luonnollisesti en minäkään jäänyt sitä ilman.

Ensin sirotti eno silloin tällöin jyväsen, mutta kun hän oli tullut
vakuutetuksi; että asia oli luja ja varma, ja vieraillut morsiameni
kotona ja saanut siinä tilaisuudessa kalakysymyksen tyydyttävästi
järjestetyksi, säästi hän höysteitään, mutta meni siihen sijaan liian
syvälle siirappipulloon -- aivan liian syvälle, sanon minä -- sillä nyt
kuvaili hän kaikille ihmisille, jotka tahtoivat kuulla häntä, onneani
niin imeläksi ja suloiseksi, että piparkakkujeni ympärillä surisi
pian niin paljo kärpäsiä, etten enää kauvemmin voinut sietää sitä, ja
että monia hauskoja kaskuja pantiin minusta liikkeeseen, ainoastaan
tehdäkseen minut naurun esineeksi. Minua pitivät ihmiset pilanaan
mihin meninkin. Jokikinen nulikka irvisteli minulle viiden askeleen
päässä kadulla, ja kun minä silloin kysyin, mitä ne virnistelivät, niin
vastasivat kaikki ikäänkuin olisivat siitä sopineet:

-- Oh, ei juuri mitään!

Kun iltaisin menin nuorenmiehenklubiini -- sillä olin päättänyt,
etten jättäisi tätä seuraa, ensiksikin siksi, että se sointui yhteen
mielensuuntani kera, toisekseen, koska katsoin sen hyödyttävän
sivistystäni -- no, kun siis menin sinne, syntyi siellä aivan kauhea
sipatus ja supatus, ja niin kertoivat he jutun toisensa jälkeen siitä,
mitä se ja se oli sanonut _ennen_ häitä ja mitä hän oli sanonut häiden
_jälkeen_ ja mitä lammaspaimen oli sanonut koiralleen j.n.e. Kun minä
silloin tuohduin ja kysäsin, mitä he sillä kaikella tarkottivat,
vastasivat he yhteen suuhun:

-- Oh, herra varjelkoon, emmehän tarkottaneet niin mitään.

Jollen näistä syistä mennyt klubiin, olivat Bütowin eukolla omat
piparkakkunsa valmiina, joista hän antoi minulle silmiä ja korvia
myöten: pitikö sen ja sen olla _niin_ vai pitikö sen olla _niin?_ Eihän
hän voinut tietää, kuinka minä muka _nyt_ tahdoin kaiken olemaan,
sillä vaikka hän olikin vanha mummo ja oli palvellut niin monta herraa
elinpäivinään, niin ei hän ollut kauvaa palvellut ketään, joka kuului
sulhassäätyyn. Minun olisi kuitenkin oltava kärsivällinen häntä
kohtaan, sillä tulisihan kaikki pian olemaan toisin j.n.e., j.n.e. Ja
mitä tuli pesuun ja puhtauteen, myönsi hän minun olevan aivan oikeassa
siinä, ettei se ollut läheskään riittävän hyvää minun morsiamelleni,
sillä mikäli hän oli kuullut, oli morsiantani kasvatettu aivan kuin
prinsessaa eikä tämä ollut koskaan pistänyt sormiaan kylmään veteen,
mutta _hänen_ silmänsä olivat liian vanhat voidakseen keksiä jokaista
tomuhiukkasta takissani. Ja jos morsiameni tahtoi käydä luonani, niin
olihan se hänen oikeutensa -- hänellä, Bütowin eukolla, ei ollut
mitään sitä vastaan -- eikä hänen tarvinnut kaatua hämähäkinverkkoihin
katossa eikä tomukasoihin piirongin päällä eikä hänen tarvinnut
taittaa jalkojaankaan siihen pieneen yksityiseen rikkaläjään, jonka
hän mukavuutensa vuoksi oli lakaissut huoneen nurkkaan. Ja jos tahdoin
tulta uuniin iltaisin, niin saatoinhan sanoa sen -- eihän hän voinut
sitä muuten tietää -- ja ennen olin aina mennyt klubiin, miksi en
tehnyt nyt samoin?

Nyt istuutui hän lattialle uunin eteen ja puhalsi puhaltamistaan, ja
hiilet hohtivat hänen paksuille puhalluspalkeilleen, ja minä ajattelin
itsekseni:

-- Jumala antakoon minulle syntini aneeksi! Tiedän sangen hyvin, että
hän on _minun_ rouva Bütowini ja kristillinen kankurinleski, mutta
mistä sitte tulee, että minun alituiseen täytyy ajatella niitä korkeita
herrasväkiä, jotka asuvat syvällä, syvällä allamme, paikassa, jossa
sanotaan olevan aivan hirvittävän kuuma? Ja miksi tulen aina, kun näen
hänen puhaltavan noinikään, ajatelleeksi, että kentiesi tuossa samassa
paikassa istuu kerran olento, joka puhaltaa puhaltamistaan samalla
tavoin, puhaltaakseen hieman lämpöä aviolliseen onneeni?

Tästä voi jokainen nähdä, etteivät kaikki arveluttavuuteni vielä olleet
voitetut. Mutta se oli tuleva vieläkin pahemmaksi, kun eräänä päivänä
iltapuoleen palasin takaisin morsiameni luota.

Kun nimittäin kävelin katua eteenpäin, kuulin jo kaukaa kauheaa melua.
Ihmiset pilkistelivät ulos ikkunoistaan ja erään porttikäytävän
edustalle oli kerääntynyt väkijoukko, joka seisoi eteiseen tirkistellen.

Juuri kun minun piti mennä portin ohitse, pomppiloi turkkuri Obst
portista ulos kuin mikäkin biljardipallo, joka on kimmahtanut vallin
ylitse, ja istuttaa leveät istuinlihaksensa keskelle katuojaa.

-- Kuinka on laita, naapuri? kysyy ukko Grün.

Niin, sanokoon ken voi, vastaa turkkuri. Vaimoni heitti minut kadulle.

-- Miksi niin? kysyy toinen.

-- Joo, sen kyllä sanon sinulle, naapuri, sanoo turkkuri kömpien
katuojasta pystyyn. -- _Vaimoni_ tahtoo, mitä _minä_ tahdon, ja sitä
_minä_ en tahdo.

Kun tämä juttu ei vähimmässäkään määrin koskenut minua, jatkoin minä
matkaani ja ajattelin itsekseni:

-- Sepäs oli ihmeellistä. Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa: "vaimoni
tahtoo, mitä minä tahdon ja sitä minä en tahdo". -- Sitäpä täytyy kysyä
enolta.

Menin siis hänen luoksensa, kerroin koko jutun hänelle ja kysyin:

-- Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa?

-- Hm! sanoi eno ja käveli mietteissään huoneessa edestakaisin. -- Vai
niin, vaimo oli heittänyt miehensä kadulle, sanot sinä?

-- Niin sanoi hän itse.

-- Ja hän istui katuojassa.

-- Niin teki hän.

-- No, sanoi eno kotvan mietittyään, silloinhan kaikki on oikein;
silloinhan on hänen vaimonsa ajanut hänet ulos, ja silloinhan on totta
vanha sananparsi, joka sanoo: Vaimoni tahtoo olla herra talossa, ja
minä myös tahdon olla herra talossa, ja minä en tahdo myöntyä vaimoni
tahtoon. Mutta koska vaimo nyt oli sisällä talossa, ja mies istui
ulkona katuojassa, niin silloin täytyi _vaimon_ olla _herrana_ talossa.
En tiedä, mistä se tuli, mutta tämän keskustelun jälkeen tuntui mieleni
sangen kolealta. Siltä puolelta en vielä ollut katsellut avioliittoa.
-- Eno -- sanoin minä -- tunnethan minut, ja tunnethan hänetkin. Sanos
minulle nyt, kummanko meistä luulet tulevan herraksi talossa?

-- Joo, sanoi hän, minusta hän ei näytä lainkaan siltä, että hän
haluaisi istua ulkona katuojassa. Luullakseni hän mieluummin pysyy
sisällä talossa.

-- En hitolla minäkään, sanoin minä.

-- No, niin hullusti ei sentään käynekään, lohdutti hän minua.
Mutta luulen kyllä, että hän kyllä tulee harjottamaan sinuun nähden
tuollaista "rakastettavaa, naisellista hallitusta", kuten on tapana
sanoa. Joudut kyllä jokseenkin piukalle sidotuksi hänen esiliinansa
nauhaan, ja kuinka pienet hänen tohveliensa kannat lienevätkin, tulevat
ne kyllä jättämään näkyvät jälkensä.

-- Ei mitään pelkoa, usko pois, tuumin minä. -- Minä kyllä häiden
jälkeen näytän hänelle, _missä_ kaapin on seistävä.

-- Älä luota siihen, sanoi eno. Etkö tunne vanhaa sananpartta:

    _Ennen_ häitä tyttö kesytä.
    _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä.
-- En, se oli jotakin aivan uutta minulle -- sanoin minä ja koetin
näyttää siltä kuin minusta olisi tehty paavi.

-- Istu nyt -- sanoi hän -- niin kerron sinulle opettavaisen jutun.

-- Antaa hurista vaan! sanon minä. -- Mutta pidä sen opetus omina
hyvinäsi! Minä olen liian vanha sellaiseen.

-- Ole huoletta, vastasi hän. Opetuksen tulee kyllä vaimosi antamaan
sinulle, jollet seuraa minun neuvoani.

Istuin enoni viereen, ja hän alkoi kertoa seuraavaa:

-- Rumpelmannshagenissa, jossa kävin ensimäiset maanmiehen oppivuoteni,
asui kaksi nuorta, reipasta miestä. Yhden nimi oli Wulf ja hän oli
kylänseppä, toisen nimi oli Kiwitt ja hän oli mylläri. Seppä oli
nokkela mies ja ymmärsi ammattinsa, kun mylläri taasen oli tuhmajussi,
mutta rahaa hänellä oli.

Muuanna hyvänä päivänä jutellaan: -- Oletkos kuullut uutisia? Seppä ja
mylläri kulkevat kosimassa voudin Fiinaa ja Maijaa. Sanotaan, että häät
pidetään jo Martinpäivän iltana.

Ja aivan oikein. Martinpäivän iltana menivät molemmat parit naimisiin,
ja vanha vouti piti oikein jyryt häät. Me herraskartanon nuoret olimme
mekin kutsutut, ja muistan vielä tänään, kuinka iloisesti kaikki kävi,
sillä kirjurimme Ludvig Brookmann kaatoi aamupuoleen kannun väkevää
olutta päähäni ja kun minä suutuin, sanoi hän, että se oli vain leikkiä.

Häiden jälkeen oli kuten pitikin. Mutta ei kestänyt kauvan, ennen kuin
alettiin hieman supatella:

-- Oletko kuullut, naapuri? Myllärin vaimo lyö miestään. -- Ja niin se
tekikin.

Eräänä sunnuntaina iltapuoleen, kun seppä istui kapakassa ja pelasi
korttia, tulee mylläri hänen luoksensa ja sanoo:

-- Tiedän kyllä mitä tapahtuu illalla, tiedän kyllä.

-- Mitä sitte? kysyy seppä ja nousee ja menee ulos lankonsa kera.

-- Oh, älä nyt ole olevinasi, sanoo mylläri. Me molemmat olemme kyllä
joutuneet kauniiseen kiipeliin.

-- Jos tarkotat minun vaimoani -- vastasi seppä -- niin minusta on
kaikki hyvä sellaisena kuin on.

-- Niin, kun hän ei ole kotona, sanoo mylläri.

-- Tules mukaan! sanoo seppä. Minä teurastin eilen sian, ja tiedäthän,
että vaimoni pitää verimakkarasta. Nyt saat todisteen.

He menevät sepän kotiin ja kun he pääsevät sinne, huutaa seppä:

-- Fiina!

Hänen vaimonsa vilkasee ulos ikkunasta ja kysyy:

-- Mitä nyt?

-- Fiina -- sanoo seppä -- ota iso makkarakuppi ja heitä se ulos
ikkunasta!

-- Mitä ihmettä? kysyy vaimo.

-- Sinun on vain heitettävä kuppi makkaroineen kadulle -- sanoo seppä.

-- Heti! sanoo Fiina, ja ykskaks kimmahtavat makkarat kadulle kuten
turkkuri tänä aamuna.

-- Hyvä on! sanoo mestari Wulf. -- Ja toimitetaan toinenkin kuppi samaa
tietä!

No, se meni samaa tietä kuin ensimäinenkin, ja seppä sanoi:

-- Hyvä kaikki, Fiina! Ja älä nyt pitkästy, vaikka tulisin kotiin
illalla hieman myöhempään.

Hän meni myllärin kera kapakkaan jälleen. Tiellä sanoi hän myllärille:

-- No, näitkös nyt?

-- Kyllä, vastasi mylläri, tuo oli hyvin tehty. Kuinka olet menetellyt?

-- Oh, aivan yksinkertaisesti, sanoi seppä.

-- Oletko sulkenut hänet huoneeseen.

-- En!

-- Oletko antanut hänelle selkään?

-- En, en sitäkään!

-- No, mitä hittoja olet sitte tehnyt?

-- Joo, sen kyllä sanon sinulle vastasi seppä. Vielä kihloissa
ollessamme vaanin selville, mistä vaatekappaleestaan hän piti enimmän,
ja kun pääsin tietämään, että se oli pieni kaunis punainen silkkihuivi,
pidin varani, kun kerran olimme syöneet aamiaista ja pöytä oli pahasti
ryvettynyt hanhenrasvaan, ja kuivasin sen hänen kauniilla huivillaan.
Voit hyvin arvata, kuinka hän kävi kimppuuni! Minä sitä vastoin
otin häntä vyötäröltä ja suutelin häntä ja sanoin: "Fiina, olethan
_minun!_ Mitä silloin tarvitset välittää tuollaisesta rihkamasta?
Huivin kyllä voit saada uudenkin, mutta kautta sieluni et voi saada
ketään, joka pitää sinusta yhtä paljo." Hän myöntyi silloin, ja kun
olimme ampumajuhlassa Peterowissa, voitti hän vaasin, oikein kauniin
kappaleen. Kun hän oli ehtinyt kiintyä siihen, otin eräänä hyvänä
päivänä vaasin, käsittelin sitä hieman huolimattomasti ja -- rauskis!
-- se putosi kiveen pirstaleiksi. Nyt alkoi hän itkeä, mutta minä
suutelin häntä ja sanoin: "Nono, Fiina! Olihan sentään paljo parempi,
että vaasi meni rikki kuin että minä olisin tehnyt niin, sillä minunhan
kuitenkin täytyy ansaita leipää meille molemmille koko iäksemme."
Kun sitte katkaisin kolme piitä hänen kammastaan, nauroi hän vain ja
sanoi: "Toivon että ostat minulle uuden Petrowin syysmarkkinoilta."
Sen teinkin, ja siitä pitäen on hän tyytyväinen kaikkeen eikä koskaan
näytä hapanta naamaa. -- Mutta nyt täytyy minun mennä sisälle peliä
lopettamaan.

Seppä meni sisälle, mutta puolen tunnin perästä tuli kapakoitsija hänen
luoksensa ja sanoi:

-- Tule ulos, seppä! Mylläri Kiwitt seisoo ulkona ja näyttää aivan
kauhealta.

No, seppä Wulf meni ulos ja tapasi lankonsa, joka seisoi siellä kasvot
revittynä ja toinen silmä turvoksissa. Seppä tuli aivan hämilleen ja
kysyi:

-- Lanko Kiwitt, kuinka olet käyttäytynyt?

-- Niin, voit vielä kysyä, vastasi mylläri. Se tulee vain kirotusta
jutustasi.

-- Kuinka niin?

-- Tuumin ja tuumin vain tuhmaa juttuasi, ja niin ajattelin itsekseni,
että mikä on tepsinyt yhteen siskoon, se kai tepsinee toiseenkin.
Ainakaan ei ollut siitä vahinkoa, jos koetti. Menin siis kotiin.
Vaimoni seisoi juuri peilin edessä ja laittautui parhaallaan nätiksi,
mennäkseen kahvikekkereihin meijerirouvan luo, ja pöydällä oli hänen
paras lakkinsa. No, ajattelin minä, sehän käykin aivan mainiosti.
Jos nyt vain otat ja pistät sen pesuvatiin, likaiseen saippuaveteen,
niin kylläpä siitä tulee kaunis! -- Sanottu ja tehty, mutta hän oli
mahtanut nähdä peilistä, mitä köhnystelin, ja ennenkuin olin ehtinyt
varustautua puolustukseen, tarrasi hän naamatauluuni. "Maija", huusin
minä, "olethan _minun_, ja lakin kyllä voit saada helposti takaisin."
-- "Niin", huusi hän "sinun olen! Ja sieluni kautta, saat kalliisti
maksaa lakkini." -- Ja näetkös, tällaiseksi on hän minut mukiloinut ja
ryvetellyt! Kaikkeen on kirottu juttusi syypää!

-- Pöllöpää! huudahti seppä. Enkö sanonut sinulle, että tuollaiset
suoritin valmiiksi _ennen_ häitä. _Jälkeenpäin_ ei se enää käy.

-- Niin kuului _se_ juttu, poikani, sanoi eno Mathias ja nousi. -- Jos
nyt olet ymmärtäväinen, niin tiedät, mitä sinun on otettava varteen.

Minäkin nousin ja asetuin ikkunan ääreen, jossa annoin koko jutun
kohtausten kulkea pääni lävitse. Vihdoin käännyin ja sanoin:

-- Tuhma juttu, eno! Tavallisesti keksit hauskempia sellaisia.

-- Niin, sanoi eno nauraen, sentähden, että tavallisesti kerron myös
jutun opetuksen, mutta tällä kertaa saat sen itse keksiä.

-- Et suinkaan luulottele, että ajattelen koskaan pistää morsiameni
hattua pesuvatiin tai kuivata pöytää hänen silkkihuivillaan?

-- Voithan koettaa, naureskeli vanha veitikka.

-- No niin -- sanoin minä -- silloin minulle kyllä kävisi kauniisti.

Ukko seisoi vain virnistellen, ja juuri kun ajattelin itsekseni, että
vanhat ihmiset ovat koko konstikkaita kappaleita, kysyi hän:

-- Kuinka vanha olet oikeastaan, poikani? En ollut juuri halukas
kuulemaan ijästäni puhuttavan itse sulhasaikanani, ja kun näin
hänen naamastaan, että hän ainoastaan tahtoi huvitella minun
kustannuksellani, vastasin minä:

-- Miksi sitä kysyt?

-- Oh -- sanoi hän -- pistipähän vain päähäni.

-- Siinä tapauksessa tahdon sanoa sinulle, sanoin jokseenkin tuikealla
äänellä, että marraskuun 7 päivänä täytin neljäkymmentäyksi vuotta.

-- Vai niin -- sanoi hän -- olet siis yli neljänkymmenen.

-- Niin, onko sulla mitään muistutettavaa sitä vastaan?

-- Ei, kernaasti minusta nähden! Tulin vain ajatelleeksi
vanhaa sananpartta: ken ei kaksikymmenvuotiaana ole kaunis,
kolmikymmenvuotiaana väkevä, neljänkymmenvuotiaana viisas ja
viisikymmenvuotiaana rikas -- se ei konsaan kelpaa mihinkään
maailmassa. Ja sinä et näytä ehtineen kovinkaan pitkälle viisaudessa
nelinekymmenine vuosinesi.

-- Eno Mathias! huudahdin minä ja ojentausin suoraksi. Ken minua pitää
tuhmana, hän pettyy perinpohjin.

Mutta nyt juuri mahdoin näyttää sangen tuhmalta, sillä eno nauroi ja
sanoi:

-- Etkö kuitenkaan osaa juttuani ottaa opiksesi! -- Kuules, poikani,
sehän on vain vertaus. Mitä seppä teki huiville, vaasille ja kammalle,
se ei sovi sinulle. Sinun on luonnollisesti keksittävä jotakin muuta.
Uskallatko vielä sinun iälläsi tehdä kolme oikein hullua kepposta
_ennen_ häitä?

-- Hullua kepposta? kysyin minä.

-- Niin, vastasi hän.

Aloin nyt kävellä huoneessa edestakaisin, miettien asiaa.

Vihdoin pysähdyin hänen eteensä ja sanoin:

-- Joo. Luulen kyllä, että voisin miettiä kokoon muutaman.

-- Tee se sitte!

-- Mutta luuletko, että silloin voin olla varma pääsystäni herraksi
talossa?

-- Kyllä, siitä olen aivan varma, poikani. -- Mutta muista, _hulluja_
kepposia, ei _ilkeitä_. Näetkös, jos hän silloin alkaa riidellä,
silloin on sinun langettava hänen kaulaansa ja suudeltava häntä
kelpolailla ja sanottava:

-- Hiljaa! Hiljaa! Älä huoli siitä, vaan ainoastaan siitä sydämestä,
joka kuuluu sinulle ja on iätkaiket sykkivä sinulle.

-- Ja sitte, -- lisäsi hän pienen äänettömyyden jälkeen, -- voit
kernaasti tehdä tuon pienen polvistumisen, sillä sano mitä tahdot, niin
se kuitenkin kuuluu asiaan.

Otin nyt lähemmin harkitakseni asian ja tuumin vihdoin itsekseni:

-- Kun enosi kerran neuvoo sinua, on sinun kai tehtävä hänen mielikseen
noihin kepposiin nähden.

Ja minä teinkin ne aivan oikein.

Voisin kertoa ne kujeet, joihin ryhdyin, mutta varon sitä tekemästä.
Onnettomuus ei tule kello kaulassa, ja kertomus saattaisi joutua
vaimoni käsiin, ja jos hän silloin pääsee perille, että häntä on
vedetty nenästä, voisi hän sanoa:

-- Seis tykkänään! Se peli ei vetele. Nyt olet hutiloinut kortteinesi,
ukkoseni. Nyt sekotan ne _minä_. -- Kas niin, nyt olen minä etukädessä,
ja nyt pelaan minä. Tunnusta tätä ja tätä! Noin, nyt saadaan nähdä,
kuka voittaa.

Mutta monta kertaa, kun hän nyt vaimonani hyörii ja puuhailee kotona ja
aina ystävällisesti myöntyy minun tahtooni, ajattelen minä itsekseni:

-- Sinun pitäisi hävetä, kun olet kehdannut menetellä niin viekkaasti!

Ja äskettäin sanoin enolleni;

-- Tiedätkös mitä? Minulla on hyvä halu puhua kaikki tyyni hänelle.

-- Oletko hullu, poika? puuskahti eno. Jokaisen kunnon miehen täytyy
silloin tällöin keksiä joku kepponen tai sanoa jotakin hauskaa, mutta
hän ei saa itse kertoa niistä kenellekään, sillä silloin menettävät ne
molemmat voimansa. Elätte onnellisina ja sillä hyvä!

-- Niin -- vastasin minä -- niin sinä sanot. Mutta minusta tuntuu
usein, että voisimme elää vieläkin onnellisempina, jos hänellä olisi
valta.

-- Poikani, sanoi eno ja pani kätensä olalleni, -- kaikki onni, mikä
on mahdollinen saavuttaa täällä maailmassa, ei ole koskaan tullut
yhden ainoan ihmisen osalle. Tyydy siihen, mitä olet saanut. -- Ja
koska puhumme aviosäädystä, niin tunsitko vanhaa Jockum Smittiä?
Tarkotan vanhaa Jockum Smittiä ja hänen vaimoaan, jotka molemmat
elivät 80 vuoden vanhoiksi ja lopuksi haudattiin yhdessä samana
kauniina sunnuntaiaamuna. -- No, hän sanoi minulle kerran -- sillä
minä en itse ymmärrä niitä asioita -- "Herra vääpeli", sanoi hän,
"aviosääty on omenapuu. Sen oksilla voi istua ja poimia omenia, mutta
kauneimmat ja punaisimmat omenat riippuvat latvassa, ja niitä ei voi
kukaan ylettää, sillä siihen on ihminen liian lyhyt. Jos nyt joku on
niin varomaton, että tahtoo keinolla millä tahansa saada nämä kauniit
omenat käsiinsä, sieppaa hän seipään ja kopistelee ne maahan, mutta
kolhii ne samalla piloille. Ja ne oksat, joissa parhaita omenia kasvaa,
tärveltyvät samalla iskulla. Järkevä mies antaa niiden siihen sijaan
täydessä rauhassa istua oksissaan ja odottaa syksymyöhään, jolloin ne
itsestään putoilevat hänen syliinsä, ja silloin ne sitäpaitsi maistuvat
kaikkein maukkaimmilta. -- Ja sentähden, poikani, lisäsi ukko ja hänen
kasvoilleen levisi samalla sangen vilpitön ilme -- älä ennen aikaansa
kopistele omenia puusta, vaan odota syksyyn -- sinun syksysi ei ole
kaukanakaan -- ja kun silloin jätät vaimollesi viimeisen parhaan
omenasi, kerro hänelle _silloin_ kepposesi ennen häitä -- silloin saat
nähdä, että hän nauraa niille oikein makeasti."



HEVOSEN SELÄSTÄ PÄINMÄNTYYN.


Vanha kaapu lämmittää paljo paremmin kuin kaikki uusimuotiset
vaatekappaleet, vanha kunniallinen nuttu näyttää paljo kauniimmalta
kuin kaikki riivatun hetaleet, joissa nykypäivinä heiskutaan --
ne eivät ole mitään edestä eivätkä mitään takaa -- ja vanhalla
saapasparilla kävelee paljo mukavammin kuin uusilla, varsinkin jos
ihmistä rasittavat liikavarpaat. Ja liikavarpaita on tähän aikaan
kaikilla ihmisillä; ne likistävät yhtä siellä, toista täällä.

Niin ajattelen nykyään, mutta ollessani tuollainen kaksitoistavuotias
muskula, olin minä yhtä maata kuin kaikki muutkin pojat: olin
kiihkeästi mieltynyt kaikkeen uuteen.

Jos olin saanut uuden lakin tai uuden jousen, silloin maleksin niiden
kera ympärinsä, ikäänkuin olisimme olleet siamilaiset kaksoset, mutta
sitte jätin ne oman onnensa nojaan tai hukkasin ne tai vaihdoin, sillä
silloin sain aina jotakin uutta jälleen.

Ja uutuuksien havittelemisesta sain minä halun vaihtelemiseen ja
vaihtamisesta ja viuhtomisesta olisi voinut koitua jotakin vielä
pahempaa, jollei meidän herramme olisi katsahtanut puoleeni ja
annattanut minulle hyvissä ajoin enollani pari kunnon korvapuustia.

Jokaiseen oikeaan vaihtokauppaan tarvitaan kaksi henkilöä, viisas ja
tuhma.

Molemmille saattaa asia saada huonon käänteen. Viisaan vie se helposti
konnankoukkuun ja tuhman kerjuusauvaan.

No, minulle puolestani viittoi tietämättäni viimeksi mainittu vähemmän
ilahduttava tulevaisuus, sillä minut on aina mielellään luettu tuhmien
joukkoon, ja kun luon katsauksen omaisuussuhteihini, en juuri voi sitä
kieltää.

No, "olkoonpa sen laita kuinka tahansa", kuten ystäväni Gollenreiderin
majatalon isännän Treptowissa on tapana sanoa -- korvapuustit olin
saanut, ja koska kotikaupungissani vallitsi lyypekkiläinen oikeus, niin
täytyi minun pitää ne hyvänäni.

Mutta mitä tulee syyhyn, josta ne sain, on niiden laita seuraava:

Minulla oli ihmeen kaunis kaniini, sininen ja valkeapilkkuinen, jonka
paras ystäväni, Fritz Risch, tahtoi saada omakseen.

Fritz Rischin ja minun oli tapana aina vaihtaa keskenämme. Olin jo
häneltä saanut koko joukon harvinaisuuksia -- vahinko vain, etten
oikein tiennyt, mitä niillä tekisin.

Tällä kertaa tahtoi hän minulle antaa kaniinistani kahdeksan
shakkinappulaa, kolme tyhjäksi puhallettua kananmunaa ja
kynttiläsaksien puolikkaan, ja sitte saisin vielä kaupan päällisiksi
hänen tätinsä koiran pennun, jahkahan se tekisi pentuja, joka
kuitenkaan ei ollut niinkään helppoa, koska, kuten jälkeenpäin sain
kuulla, koira olikin koiras eikä mikään narttu.

No, olipa toisten laita miten tahansa, niin kynttiläsaksien puolikasta
en oikein saanut mahtumaan päähäni, ja minä sanoin hänelle:

-- Fritz, mitä teen minä saksien puolikkaalla?

-- Oh -- sanoi hän -- sen löysin eilen, kun kaaduin pihalle, kentiesi
sinä löydät toisen puolikkaan ja myyt sitte koko sakset kahdeksasta
groschenista.

No, se oli mahdollista. Mutta koska olin usein kaatunut löytämättä
mitään, oli minusta asia hieman arveluttava.

Silloin sanoi hän:

-- Fritz -- sillä minun nimeni on myös Fritz -- näetkös, minun isäni
on ainoastaan seppä, kun sinun isäsi on pormestari, mikset sinä voisi
löytää yhtä hyvin kuin minäkin?

No, sehän oli totta. Kauppa tehtiin ja hän lähti.

Mutta juuri kun hän meni portista minun kaniinini kera ja minä seisoin
pihalla katsellen tyhjäksi puhallettuja kananmuniani ja kynttiläsaksien
puolikasta, sain minä äkkiarvaamatta molemmat korvapuustini, ja kun
katsoin taakseni, näin enoni, Mathias-enon, joka oli istunut omenapuun
takana ja kuullut koko kaupanteon.

Mathias-eno oli vanha sotilas ja hänellä oli aina omat omituiset
aatteensa. Muunmuassa hän aina ensin löi ja vasta jälestäpäin sanoi,
_miksi_ hän löi.

Hän oli ollut Unkarissa ja Puolassa ja osasi kertoa monia juttuja,
mutta pahinta hänen jutuissaan oli, että niissä aina piili joku opetus,
ja kun hän tuli _siihen_, niin silloin useinkin läiskähti uudelleen,
jotta se paremmin säilyisi muistissamme.

Kun minä olin saanut korvapuustini, istuutui Mathias-eno penkille
omenapuun juurelle ja sanoi:

-- Poika, tiedätkös, miksi sait tämän muistiaisen?

-- En, eno -- vastasin minä -- ethän ole vielä kertonut mitään tarinaa.

-- Se tulee luonnollisesti jälkeenpäin -- sanoi hän. -- Muistiaisen
sait vaihtamisestasi ja viuhtomisestasi, sillä tietääkseni ei isäsi
tahdo saada mitään schakkijuutalaista pojastaan. Mutta tule nyt tänne,
niin saat kuulla tarinan!

Palvellessani vielä unkarilaisessa ulaaniväessä oli meidän
eskadroonassamme ratsumestari, pieni ja pyöreä mies, jolla oli pieni
kyttyrä olkapäiden välissä. Hän oli kuin sytytetty ruuti, ja hänellä
täytyi aina olla jotakin uutta. Hän oli niin täynnä oikkuja kuin aasi
harmaita karvoja, ja jos hän kaatui katukäytävälle, ei hän saanut
rauhaa, ennenkuin hän makasi katuojassa, ja jos hänellä tänään oli
saappaat, täytyi hänellä huomenna olla puolikengät ja ylihuomenna
tohvelit. Pikku herra oli kuitenkin rikas, ja ne tuhmuudet, jotka hänen
hanhenaivonsa keksivät, saattoi hänen rahakukkaronsa sangen hyvin
kestää, ainakin jonkun aikaa.

Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että meidän epäluonnollisella
pikku ratsumestarillamme aina oli ympärillään parvi nälkäisiä
tovereita, jotka tarrasivat häneen kiinni kuin kaartilaisen kannukset
ja imivät häntä kuin iilimadot, mutta hänen selkänsä takana nauroivat
hänelle kuin lurjukset ainakin?

No, tämän arvoisan veljeskunnan muuan jäsen uskotteli hänelle nyt, että
hauskinta koko maailmassa oli istua hyvin suletuissa lasivaunuissa,
palvelija edessä ja toinen takana, ja sitte ajella neljällä hevosella
maantietä edestakaisin.

Se oli jotakin uutta pikku ratsumestarillemme; sitä ei hän ollut vielä
tehnyt, ja kuten ystäväni suutari Samckowin Rostowissa on tapana sanoa,
"niinmuodoin" hankittiin lasivaunut ja hevoset, ja suurin huvi tässä
maailmassa otti alkunsa, mutta pian loppunsakin, sillä kun meidän pikku
västäräkkimme ratsumestari istui lasivaunuissa ja hyppeli ympärinsä
ikkunasta toiseen, kuten paholainen apteekkipullossa, silloin pysähtyi
kaikki kansa nauramaan, kuten olisi nähty apina.

Kolmen päivän kuluttua kävi tämä huvi jo vanhaksi, ja oli todellinen
onni, että rykmentin eversti otti nuoren rouvan ja tämä sai päähänsä,
että hänellä piti olla lasivaunut, edessä neljä hevosta ja palvelija
edessä ja takana.

Mutta eversti ei omistanut muuta mitään kuin päivärahansa, ja hän oli
istunut vuodesta vuoteen vapaahetkinään illoin laulellen kaunista,
laulua:

"Päivärahat meillä liian pienet on."

Hän oli kuitenkin aina pyrkinyt parantamaan tulojaan, ja niin oli
hän kolme päivää ennen häitään muutamalta unkarilaiselta kreiviltä
voittanut rahvelipelissä vaunut ja kaksi hevosta, joista toinen oli
äksy.

Hän meni nyt pikku ratsumestarimme luo ja kuvaili hänelle, kuinka
hauskaa olisi, jos itse rupeaisi kuskiksi ja ajaisi itse, ja
koska tässä olivat saapuvilla molemmat, jotka tarvittiin oikeaan
vaihtokauppaan, niin kauppa päätettiin, ja armollinen rouva sai
lasivaunut, palvelijoineen edessä ja takana, ja ratsumestari sai
kaleissin ja äksyn konin.

Eräänä hyvänä huomenna, kun kukaan ihminen koko Peterwardeinissa
ei aavistanut mitään pahaa, istuutui pikku ratsumestarimme uuteen
kaleissiinsa ja ajoi äksyn koninsa puoleisen aisan suoraan
everstinrouvan ikkunaan.

Nytkös nousi oikea helkkarin metakka, ja se, jonka piti olla everstin
ajutantti, mutta siihen sijaan olikin everstin rouvan, tuli ulos ja
kysyi ratsumestarilta, oliko itse hittolainen mennyt häneen karvoineen
ja kavioineen.

-- Ei -- sanoi kyttyräselkä pikku ratsumestari -- ei minuun, vaan
kirottuihin koneihin.

Ja nytkös seurasi jupakoimista ilman päätä ja perää, ja tästä
jupakoimisesta tuli kaupanhieronta ja kaupanhieronnasta vaihtokauppa,
ja ajutantti oli yksi niistä teräväpäistä, jotka osaavat leikata
hihnoja toisten nahasta. Kyttyräselkä pikku ratsumestarimme sai
kaleissistaan ja molemmista hevosistaan päistärikön ratsuhevosen, joka,
jos se olisi ollut edestä sellainen kuin oli takaa, ei olisi jättänyt
mitään toivomisen varaa.

Tämän päistärikön tunsin minä muuten sangen hyvin, sillä minä olin
vuotta aikaisemmin noutanut sen remonttihevosten mukana Bukovinasta,
ja joskin pikku ratsumestarin molemmissa vaunuhevosissa oli istunut
_yksi_ äksy piru, niin istui tässä päistärikössä varmaan kymmenen
tulta leiskuvaa ja tulta syövää pirua, ja ratsastusradalla kimmahteli
se ilmassa hiekkasäkkeineen ja kaikkine neljine kavioineen yhtaikaa.
Itse isä Jumalakaan ei olisi sitä voinut käyttää muuhun kuin antaa sen
seistä tallissa, syödä kauroja ja potkia tallirenkejä.

No niin! Tämän samaisen päistärikön ostaa nyt pieni kyttyräselkä
ratsumestarimme, ja eräänä hyvänä päivänä istuutuu hän sen selkään ja
ratsastaa pitkin katuja Peterwardeinista ulos kentälle, ja kymmenen
pahaa henkeä seuraavat mukana päistärikön sisällä, mutta uinailevat.
Päistärikkö juosta hölkkäsee tietä eteenpäin yhtä tyynesti kuin kirjuri
Bloch'in vanha musta tamma.

Kyttyräselkä ratsumestarimme ratsastaa eikä ajattele mitään. Silloin
kävelee vastaan muuan metsästäjä koirineen, ja pikku ratsumestarimme
mietiskelee juuri sitä, miksi metsästäjä kulki täällä, ja miksi koira
kulki täällä ja miksi metsästäjä kulki koiran kera ja koira metsästäjän
kera, ja hän syventyy lähemmin näihin merkillisiin seikkoihin, ja kun
hän on onnellisesti päässyt niistä selville, hierovat päistärikön
kymmenen pahaa henkeä silmiään ja heräävät ja yhtäkkiä makaa pikku
ratsumestarimme ojassa.

-- Ja tästä, poikaseni -- sanoi Mathia-seno minulle -- tästä...

-- Nyt, ajattelin minä, nyt tulee kirottu opetus, ja samalla
kyyristäysin.

-- Ei -- sanoi hän -- ei vielä! Tarina ei ole vielä lopussa. -- Tästä,
poikaseni, on saanut alkunsa arvotus: _Milloin tulevat vuori ja laakso
yhteen?_ Ja vastaus kuuluu näin: _Kun kyttyräselkä putoaa ojaan_.

Riivattu päistärikkö hyppeli nyt lakkaamatta sen paikan ympäri, missä
ratsumestari makasi potkien. Se kelvoton elukka korskui ja hirnui, ja
kymmenen pahaa henkeä sen sisällä nostivat hännän pystyyn.

Pikku ratsumestarimme kokosi nyt luunsa niin hyvin kun voi ja kömpi
ylös ojasta ja puuskui suutuksissaan pelkkää tulta ja liekkejä.

Hän tempasi pyssyn metsästäjältä ja huusi, kuten kalkkunakukko sanoi
kastemadolle, kun tämä sätkytteli kukon nenällä:

-- Odota vain, lurjus! Me emme ole vielä selvittäneet laskujamme
keskenämme.

Hän tahtoi päätä pahkaa ampua hevosen kuoliaaksi.

Mutta metsästäjä tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä säästämään
elukkaa. Sehän oli järjetön elukka, tuumi hän, eikä sillä ollut
parempaa ymmärrystä.

Ja kun pikku ratsumestarimme kirosi ja vannoi, ettei hän sietänyt nähdä
päistärikköä silmiensä edessä, niin vannoi metsästäjä kolmeen kertaan,
että hän pääsisi siitä, sillä hän tahtoi ottaa hevosen mukaansa ja
antaa siitä metsäkoiransa, ja siihen vaihtokauppaan ratsumestari
lopulta suostui.

Niin päätettiin nyt tämäkin kauppa.

Uutuudenhimossaan ja vaihtohalussaan oli ratsumestari siis päässyt jo
koiraan saakka. Mutta hän oli menevä vielä pitemmälle.

Pikku ratsumestarimme ymmärsi metsästyksestä jokseenkin yhtä paljo
kuin lehmä sunnuntaista, mutta ruskeapilkkuisen koiran tähden tuli
hänestä suuri metsämies, hän ryömi jättiläiskokoiseen saapaspariin,
ampua paukutteli kaksipiippuisella pyssyllään koko aamun linnan
vieressä, ampuipa molemmilla piipuilla hattunsa reunuksenkin lävitse
koko eskadroonan edessä, joka nauroi täyttä kurkkua, minkä jälkeen hän,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, lähti peltopyitä ampumaan.

No, minä olin silloin jo vääpeli ja sellaisena olin kuin eskadroonan
äiti. Minun käsissäni olivat rahat ja minä saatoin auttaa herroja
etumaksuilla, kun he olivat pulassa, jonka tähden he monta kertaa
ottivat minut mukaan metsästysretkille. Minä olin siksi tuhma, että
raahustin mukana, vaikken siitä saanut muuta kuin väsyneet jalat.

No, pikku ratsumestarimme ja minä lähdimme sentähden yhteen matkaan,
ja siksi viisas minä olin, että aina annoin hänen mennä kolme askelta
edeltäpäin, sillä ajattelin noinikään: minun pohkeeni ja mitä niiden
yläpuolella on eivät ole samaa maata kuin hänen hatunreunuksensa.

Pikku ratsumestarimme huuteli koiraansa ja vihelteli sille, houkutteli
sitä, antoi sille selkään, tempoi sitä korvista ja antoi sen etsiä
otuksia ja noutaa saaliin ja temppuili sen kera kaikin ajateltavin
tavoin, niin että oikea enkelikin koiraksi olisi lopulta menettänyt
kärsivällisyytensä ja ymmärryksensä.

Koiran pää menikin niin sekaisin, että se juoksi, kun sen olisi pitänyt
seistä ja seisoi, kun sen olisi pitänyt juosta, ja ratsumestari ampui
alinomaa ohitse, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja koira
sai aina syyn niskoilleen. Lopulta suuttui pikku Nimrodimme niin
silmittömästi, että hän tahtoi ampua koiran, kuten ennen oli tahtonut
ampua hevosen.

Minun kävi sääliksi eläintä, ja minä sanoin:

-- Herra ratsumestari, -- sanoin minä, -- koira on vielä nuori, se ei
ole riittävästi harjaantunut. Antakaa se minulle, niin annan minä siitä
tämän piipun. Näettekös, siihen on maalattu kuuluisa Griwitzin kaupunki
Meklenburgissa. Tämä täällä vasemmalla esittää kirkontornia ja tämä
kukkula oikealla on viinimäki.

Mutta hänellä nyt oli suuri kokoelma piipunkoppia -- sen tiesin -- ja
muutamiin niistä oli maalattu Wien ja Ofen ja Triest -- enkä tiedä
mitä kaikkia kaupunkeja -- mutta Griwitziä ei hänellä vielä ollut, ja
sentähden oli se uutta hänelle ja me vaihdoimme.

Lähdimme nyt kotia kohden, hänen polttaessaan uudella piipullaan.

Mutta kun me menimme Peterwardeinin portista sisään, aloin minä tuntea
taipumusta pieneen leikinlaskuun ja sanoin:

-- Herra ratsumestari, tiedättekö millä oikeastaan poltatte?

Hän katsoi minuun ällistyneenä ja sanoi:

-- Piipulla.

-- Ei, sanoin minä, vaan vaunuilla, joita vetää neljä hevosta ja joissa
on palvelija edessä ja takana.

Ja minä valaisin hänelle koko vaihtokaupan, niin että hän sai oikein
kuvastella itseään tyhmyytensä jättiläispeilissä.

Silloin otti hän lasivaunut neline hevosineen ja kaleissin äksyine
hevosineen ja päistärikön kymmenine pahoine henkineen ja nuoren koiran
ja piipun kopan Griwitzineen ja iski koko kimpun kiveen huudahtaen:

-- Helvettiin koko roska!

Ja niin jatkoi hän entistä elämäänsä, kunnes hänellä muutamana hyvänä
päivänä ei ollut jälellä edes pahanpäiväistä rihkamaa lyötäväksi
murskaksi. Koko hänen onnettomuutensa johtui uutuuksien himosta ja
hänen vaihtamisestaan ja viuhtomisestaan.

Näin sanoen nousi äitini veli, Mathias-eno, ja kun minä taasen
kyyristyin odottaen opetusta, sanoi hän:

-- Ei, tällä kertaa annan jäädä silleen. Mutta katsele tarkoin tätä
rihkamaa, jonka sait kauniista kaniinistasi, ja mitä tulee täti
Rümplerin mäyräkoiran pentuun, niin muista sananlaskua: Susi syö
jälelle jääneen.

Näin sanoen lähti hän puutarhasta.

Seisoin nyt siinä ja katselin ihanuuksiani ja älysin, että olin ollut
suuri nauta. Siitä hetkestä lähtien en ole enää vaihtanut mitään, mutta
halu "saada aina jotakin uutta", se istui nahoissani -- kauvan. Monta
tuhmuutta ja harmia on ryöminyt ulos siitä munasta.

Nyt -- luullakseni -- on se lopussa. Nyt puristavat minua uudet
saappaat, nyt on uusi takki aina kireä, nyt kiusaavat minua uudet
kasvot.

Niin, nyt tahtoisin taasen istua vanhan omenapuun alla ja uudelleen
kuulla vanhat jutut.

Nyt tahtoisin, että Mathias-eno antaisi minulle vielä kerran
muistomarjan, sillä nyt voisin paremmin ottaa sen opikseni.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuinka vaimon sain - Leikillinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.