Title: Tuhkimo ja kuninkaantytär - Nelinäytöksinen satuseikkailu
Author: Larin-Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuhkimo ja kuninkaantytär - Nelinäytöksinen satuseikkailu" ***


TUHKIMO JA KUNINKAANTYTÄR

Nelinäytöksinen satuseikkailu


Kirj.

LARIN-KYÖSTI



Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.



HENKILÖT:

TUHKIMO
ÄITI
ANNIKKA
TÄHKIMÖ
TAITO
NYYRIKKI
KUNINGAS
KUNINGATAR
KUNINKAANTYTÄR
TALLIMESTARI
MARKKUS, rahavartija
VÄÄRÄSÄÄRI, | tallimestarin kätyreitä
KYSSÄSELKÄ  |
ISO-HIISI
ROPA, Hiiden tytär
AARTEENKAIVAJA.
MUSTA-MIRJA
KUULUTTAJA
PYÖVELI
PALVELIJA
Tapion väkeä, sinipiikoja, hiisiä ja peikkoja, mustalaissoittaja.



ESI-NÄYTÖS.

    (Mökin piha. Tuhkimo tulee jousi olalla.)

TUHKIMO. Annikka!

ANNIKKA. Mistä tulet Tuhkimo?

TUHKIMO. Metsästä. Onko sinulla leipää? Minun on niin kovin nälkä.
Missä äiti?

ANNIKKA. Läävässä; äiti torui sinua äsken. Tuossa sinulle säästin, syö
se pian, ettei äiti huomaa! (Antaa leivän.)

TUHKIMO. Syön sen niin pian, etten itsekkään huomaa, mutta puolet
säästän minä huomiseksi. Anni, sido huivisi silmilleni!

ANNIKKA. Mitä nyt aijot, veikko? (Sitoo.)

TUHKIMO. Ammun jousellani. Tämä jousi on pyhä jousi pyhän tietäjän
tekemä, sanoi isävainaja. Nyt minä tahdon tietää kohtaloni suunnan.
(Ampuu.) Minne lensi nuoli?

ANNIKKA. Lounasta kohden.

TUHKIMO. (Ottaa huivin silmiltään). Niin, sinne minä lähden, lähden
kuin nuoli liiaksi pingoitetusta kaaresta, niin ettei kukaan jälkiäni
näe.

KUULUTTAJA (Tulee). Minä kuulutan sen kuuluville: teille pitkille
tietämättömille hukkui kuningatar armas, siitä kuninkaan mieli on
karmas; jo kuningatarta on kolme vuotta etsitty vaan aina suotta. Ken
kuningattaren löytää vaan, sen kuningas nostaa kunniaan; jos kunnon
mies on, välttää noidan nuolen, saa prinsessan ja valtakuntaa puolen,
kuninkaan käsky kuuluu tälleen, minä riennän matkalle jälleen. (Menee.)

TUHKIMO. Kuulitko? Saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Se ajatus
huumaa pääni. Prinsessa kuuluu olevan kaunis kuvaa myöden, hänellä on
ruiskukalle vivahtavat silmät, oljenkeltaiset hiukset ja ulpukan
kokoinen pieni hopeakruunu päässä. Minä lähden kuninkaan linnaan.

ANNIKKA. Turhia hourailet. Palaatko mukamas myös?

TUHKIMO. Kultakypärä päässä minä palaan ja tuon sinulle sinisistä
sinisimmän silkkihameen.

ANNIKKA. Niin ja peninkulmasaappaat ja ilmalaivan. Mutta, kas, tuolta
tulee mustalaisia.

    (Mustalaisia säkkipilleineen ja Musta-Mirja menevät ohi.)

TUHKIMO. Musta-Mirja!

MUSTA-MIRJA. En uskalla. Onko äitisi kotona?

TUHKIMO. Läävässä on äiti.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni. Kuinka olet kasvanut
kauniiksi! Ylen olet soma, soma olet. Anna kätesi! (Pouvaa.)

    Katselen kättäsi poikakulta,
    sinuss' on haavetta, sinuss' on tulta,
    tummuen kiertää pulppuvat suonet,
    sinua kohtaa kauheat juonet,
    tuossa siniset, selvät juovat,
    kolme tähteä onnesi luovat,
    kirkkaat, kiertävät onnen tähdet.
    Kauas maailman maille lähdet,
    erheiset maailman maantien haarat,
    riemut on rikkaat, suuret on vaarat,
    hipiäs verkot ne väistyy kuin metsiin,
    siniset silmät silmiäs etsii,
    viettää ne rikkaiden korkeat pöydät,
    ehkä sä alhaalta lykkysi löydät.
    Kohtalon vaaka se heiluu ja viippuu,
    sinusta elämän kulkusi riippuu,
    juovat ne juoksee, ne kiertää, ne kaartaa,
    ilkeä mies sua väijyy ja saartaa,
    mutta kun katson sun kämmenes pohjaan,
    taas sua onnesi tähdet ohjaa,
    kolme tähteä Luojan luomaa,
    katson ja katson, en loppua huomaa.

TUHKIMO. Oletko syönyt tänään?

MUSTA-MIRJA. Ilosilmäseni, en ole.

    (Äiti tulee läävästä.)

TUHKIMO. (Antaa leivän).  Ota tuosta!

ÄITI. Mistä sinä leivän olet saanut? Annikka, sinä olet sen antanut.
Musta-Mirja, jokos sinä taas täällä nurkissa nuhjustat, sinä
syöjättären sikiö? Tuo se hopealusikka, jonka varastit silloin, kun
minä lapsivuoteessa makasin! Mihinkä kätkit sen oman sikiösi? Suon
rantaan hautasit! Lähdetkös siitä, anna pois leipä!

    (Musta-Mirja juoksee, äiti jälessä.)

TÄHKIMÖ. (Tulee kuokka olalla). Noo, sokeriprinssi. Tule tänne!

TUHKIMO. Kuulen minä täältäkin.

TÄHKIMÖ. Sinä kimpova kiusan kappale. Mikset kaitsinut sikojani? Häh!
Soitit taas metsässä pihisevällä pillilläsi ja hyttysiä hypytit. Minä
ajan sinut mökistäni.

TUHKIMO. Isäni mökistä, niin, aja vaan, maailma on avara ja tietä
riittää taivaan rantaan saakka!

TÄHKIMÖ. Ja löydät jonkun mustalaisprinsessan, jonka valjastat
ilmalaivasi eteen.

TUHKIMO. Ja sinä jutkaköydessä jälessä. Niin me lennämme ali seitsemän
auringon, yli kuuden kuun, ja minä pudotan sinun Kipuvuoren kiehuvaan
jättiläispataan.

TÄHKIMÖ. Jollet tuki sukkelata suutasi, niin...

    (Tarttuu kuokkaan.)

ANNIKKA. Hyvät veljet, älkää riidelkö!

ÄITI. (Tulee). Sain siltä sentään leivän pois.

TUHKIMO. Mikä rohkeus!

ÄITI. Surun lapsi sinä olet ja pitkän naulan sinä näin lyöt äitisi
ruumiskirstuun.

TUHKIMO. Noinko pitkän?

    (Näyttää Tähkimön kuokkaa.)

ÄITI. Huilulla sinä minun haudallani vielä soittelet. Koskahan se
sinäkin viisastut?

TUHKIMO. Isäni perintöpillillä minä vaan soitan eikä se pilli ole
suutani tyhmempi. Äiti, teillä on kuin linnun naama.

ÄITI. Linnun naama? Älä viisastele, vaan mene sikoja paimentamaan,
tuossa on sikopiiskasi!

TUHKIMO. (Itseivallisesti). Valtikkani!

ÄITI. Mutta käy ensin noutamassa vettä lähteestä! Kunnon Tähkimö, tule
syömään, olen paistattanut sinulle kanan!

TÄHKIMÖ. Kaiketi sen laihimman.

    (Tähkimö, äiti tupaan.)

TUHKIMO. (Ottaa vesisangon käteensä). Se oli sen laulun loppu.

ANNIKKA. Hyvä veli, tee kuin käsketään! Huomenna kyllä leppyvät.

TUHKIMO. Leppyvät? Samanlaista on ollut elämä aamusta iltaan. Muuta
minä kaipaan. Heisaa, olispa täällä korea kuutamo-otsa ori, sitä minä
ruokkisin.

ANNIKKA. Mene lähteelle, siellä mielesi viihtyy!

TUHKIMO. Lähteelle? Tiedätkö mitä? Sanotaan, että Mustan-Mirjan lapsen
ruumis imee itseensä kaikki lähteen suonet, siksi lähde kuivuu, näes
lapsen haudalle ei viattoman kyynel ole vuotanut.

ANNIKKA. Sanotaan mitä sanotaan, mene nyt hyvä Tuhkimo!

    (Menee tupaan.)

TUHKIMO. Mene nyt hyvä sikopaimen! (Lyö piiskalla maahan.) Hm! Hohoo,
kovin minua nukuttaa. Tuossa on nurmi niin pehmeä kuin vihreä
silkkipatja. (Paneutuu makaamaan.) Tule uni, sinä kuninkaiden kumppani
ja kerjäläisten ystävä. (Nukahtaa.)


VÄLIVEEHO.

    (Pimeä näyttämö, jonka jälkeen näkyy Tapiolan ihana tanhua.
    Tuhkimo nukkuu nurmella, sinipiiat karkeloivat hänen ympärillään
     ja laulavat.)

SINIPIIAT.

    Soi simapilli,
    soi, soi, soi,
    sinisilmä siskot
    karkeloi,
    siniviitat välkkyy,
    heljät soljet helkkyy,
    mailla auer läikkyy,
    seitit, korret väikkyy,
    nouse metsämies,
    sillaks suorin ties,
    soi simapilli, soi!

(Hiiden harakka nauraa, sinipiiat pakenevat peljästyen.)

TUHKIMO. (Puoliunessa). Ihmeellinen, ihana soitto soi äsken korvissani,
ja siniset, viileät liepeet liehuivat ympärilläni. Tahdon vielä nukkua.

NYYRIKKI. (Tulee Tapion mukana). Metsään nukkunut poika!

    (Harakka nauraa.)

TAPIO. Kirottu harakka! Nyyrikki, punakypäräni, katsos hänellä on pyhä
jousi!

TUHKIMO. (Herää.) Mikä on tämä paikka?

TAPIO. Tapiolan pyhässä haassa nukuit, poikaseni. Mistä matkasi?

TUHKIMO. Kotoa vihassa läksin, veli lemmottu löi. Etelään oksat
osoittivat, päivä päälläni kulki, minä alinna astuin. (Harakka nauraa.)
Hyi, mikä helvetillinen nauru! Lintujen vilkas viserrys vaikeni.

NYYRIKKI. Kamala on kalmanlinnun ääni, Hiiden harakan hähätys, sen
tänne Hiisi lennähytti, koska paimenemme vahingossa ampui Hiiden
hirven.

TAPIO. Kun se nauraa, ei ketään naurata. Naudat lankeevat polvilleen ja
läähättävät, repo luolaansa ryömii ja vuohet virtaan viskautuvat; vihan
vavistus käy läpi Tapiolan.

NYYRIKKI. Metsä on kuin kirouksen alla, puut kuiskaavat suruissaan, ja
ilomieliset hyttyset heittävät karkelonsa.

TAPIO. Yöllä lankee Hiiden vuoresta varjo yli simaisen saloni,
nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla
ulvovat, viettävät hurjia, kiimaisia häitä naattujensa kera.

NYYRIKKI. Kaikki Tapion kansa riutuu riitaan, Tellervo ihanaiseni mun
käsiäni kaartaa.

TAPIO. Mimerkki, mieluinen emäntäni, siniviittainen siippani
arkiryysyissä murehtii ja katsoo kaameata korpea.

NYYRIKKI. Sinulla on pyhä jousi! Ammu harakka, saat sinisilmäisimmän
sinipiian. En lintua tavoita, vasamat ohi lentävät.

TUHKIMO. Sinipiiat ovat sinistä unta. Mutta sinulla on korea simapilli,
anna se minulle!

NYYRIKKI. Antaisinko? Voi, poikaseni, kyllä vaadit suurta palkkaa. Et
sen voimaa tunne, et sen taikoja tajua. Sillä kun kerran soitat, niin
silmäsi loistavat, silloin on apuni lähelläsi; jos hengen hädässä olet,
niin puhu pilliin seitsemän säveltä, niin ei paha sinuun pysty, ei
Hiiden tuli tuhoa. Jos Metsolan kirouksesta päästät, niin vaihdan...

TAPIO. Metsä sinua rakastaa, metsään jätit osan sielustasi. Saat metsän
kalleimmat lahjat, metsän pyhin rauha jää ijäti sydämmeesi soimaan,
metsän salaisin suhina kutsuu sinua kuutamokisoihin ja ikuisiin
iloihin.

TUTHKIMO. Maailmalle levoton vereni halajaa.

TAPIO. Annan sinulle taikasulan, teirinsulan, sillä kun pyyhit niin
teirinpilkut kasvoista katoavat, sillä kun sivallat niin karjan karva
läikkyy, maa viljavana viihtyy, rauniot linnoiksi lentävät, kuollut
esine hopealle hohtaa, mielesi mukaan muuttuu. Hävittää sen voit, et
sitä kenellekään antaa saa.

NYYRIKKI. Tuolla istuu harakka pyhän pihlajan latvassa! Jos siihen
osaat, osaat onneesi. Kuule kuinka lemmon lintu rähättää!

TUHKIMO. Kaikkien pyhien tietäjien nimessä.

    (Lyö jousellaan ristinmerkkiä ilmaan ja ampuu,
    harakka päästää pahan naurun.)

NYYRIKKI. Lentää, lentää kohden Hiiden tulipunaista vuorta! Hei! Kuules
kuinka iloisesti karjun tyttäret vastasivat. Tuossa saat simapillini,
säilytä sitä kuin silmäterääsi!

    (Kuuluu avunhuuto.)

TUHKIMO. Kuka huusi?

    (Rientää pois, palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.)

AARTEENKAIVAJA. Aarteita etsin joka pensaan alta, joka pökkelön
kolosta. Katselin suon silmää, sillä sieltä välkähti kuin kultaa. Minä
haparoin ja vaivuin mustiin mujuihin. Sanokaa, miekkoiset, missä on
Hiiden vuori, siellähän taotaan kultaa!

TAPIO. Miekkoinen, mieletön mies! Tuolla on vuori; kun keskiyöllä
koputat, aukenee vuoren seinä. En sinua sinne neuvo menemään,
kultakolikot sammakoiksi muuttuvat, Iso-Hiisi sinut orjakseen ottaa.

AARTEENKAIVAJA. Seuraa metsämies, sinä nostit mun suosta; jaan kanssasi
kaikki ilot ja aarteet.

TUHKIMO. Ah, seuraisinko? Kultaa, sanoit? Tulen, -- -- en. Mitä teki
Tähkimö kullallaan? (Kuuluu simapillin soitto.) Ah, ihana soitto! En
tule!

AARTEENKAIVAJA. Aarre on aarteen ottajalla! (Menee.)

NYYRIKKI. Meni mieletön miekkoinen. -- Taas päivä paistaa saloillani,
luonto pääsi kuin painajaisesta. Kuules kuinka linnut taas ilosta
visertelevät!

    (Linnut laulavat, sinipiiat tulevat karkeloiden.)



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Linnan piha. Oikealla tallirakennukset, tallinoven päällä puusta tehty
hevosen pää, kummallakin puolen kaksi hirven sarvea. Vasemmalla linnan
pääty, linna on hiukan rappiolla, siinä on ulkoneva terassi ja
pylväsrappukäytävä. Perällä linnan vanhanaikuinen portti, sen otsikossa
vaakunakilpi, joka kuvaa kolmea tähteä ja yhtä jousta. Portin takana
näkyy nostosilta ja hökkeleitä.)

TALLIMESTARI. (Kantaa kahta rahasäkkiä).

    Hys, hiljaa, tähän lauta laskekaa!

(Kyssäselkä ja Vääräsääri, jotka aina ovat unisen näköiset, laskevat
laudan maahan, heillä on kuokka y.m. työaseita.)

    Käy Kyssäselkä talliin urkkimaan,
    pidätä Tuhkimoa kunnes yskin.

(Vääräsääri nostaa tallin sillasta lahon laudan, kuokkii sen alle
kuopan, johon tallimestari asettaa rahasäkit.)

    Kas niin, ei kukaan huomaa vehkeitämme,
    kuningas, prinsessa on kävelyllä;
    ken uskois vanhan tallisillan alla
    kirkkaita kolikoita löytyvän. (Yskii.)
    Lyö lujemmin!

VÄÄRÄSÄÄRI. (Tuhkimolle).

    Niin, kuten äsken kerroin,
    taas eilen kävi täällä kosijoita,
    isoinen herra kaukaa saksain maasta,
    suupaltti, kerskaaja ja lavertaja;
    kuningas suuttui.

TUHKIMO.

                      Entä prinsessa?

VÄÄRÄSÄÄRI.

    Hän nauroi, että valkeet hampaat loisti,
    kun takaperin kulki saksan herra
    kadoten ovesta kuin ilveniekka.

TUHKIMO.

    Ja tänään linnass' oli rohtoniekka?

VÄÄRÄSÄÄRI.

    Niin, prinsessall' on teirinpisamoita
    ja luullaan, että jonkun paha silmä
    on salaa kurkistellut kasvoihinsa,
    ei siinä auta rohdot, yrttivoiteet.

TUHKIMO. Mutta kuninkaantytär on sittenkin kauniimpi kuin kaikki muut
maailman prinsessat.

TALLIMESTARI. Saatte mennä! (Hiljemmin.) Seuratkaa kuningasta kuin
kaksi varjoa! (Tuhkimolle.) Vai kauniimpi kuin muut prinsessat! Kas,
kas, kyllä olen sen huomannut, että sinä useasti tähystelet linnan
akkunoita!

TUHKIMO. Vasemmalla silmälläni vaan, oikealla silmälläni minä katselen
linnan hiipiviä varjoja.

TALLIMESTARI. Katselisit hiukan hevosiakin. Oletko laassut
tallinlattiata tänään?

TUHKIMO. Olen herra tallimestari.

TALLIMESTARI. Oletko antanut hevosille kauroja?

TUHKIMO. Laarissa ei ole kauroja.

TALLIMESTARI. Syötä vaikka olkia!

TUHKIMO. Olkia? Ei löydy muuta kuin tallin katto-olkia.

TALLIMESTARI. Sinä hoidat huonosti kuninkaan hevosia.

TUHKIMO. Eivät ne ilmasta elä, maantien varsilta mitä nälkäänsä saavat,
laihoja ne olivat jo tänne tullessani.

TALLIMESTARI. Kun minä sanon, että ne ovat lihavia, niin ne ovat
lihavia. Hillitse poika kieltäsi, kun kuningas tulee, muuten minä
väännän niskasi nurin.

TUHKIMO. Mutta silmiäni ette voi vääntää nurin.

TALLIMESTARI. Niin, sinulla on sellaiset tarkastelevat silmät. Varo
niitä silmiäsi!

TUHKIMO. Kyllähän minä sen olen tarkastanut, ettei kuningas mitään
huomaa, suree vaan ja käy kallella kypärin. Koko talli, eikä yksin tämä
tallisilta sietäisi korjausta. Katsokaa; linnan torni on kallellaan,
hometta on ikkunanpielissä, ovet murenevat ja seinät sortuvat. Mutta
siihen on syynä...

TALLIMESTARI. Kuka?

TUHKIMO. Hiiret.

TALLIMESTARI. Mitä sinä hulluttelet?

TUHKIMO. Linna on hiiriä täynnä, niitä vilisee aitoissa ja
jyvälaareissa, ne nakertelevat seinät puhki, ne lipuvat kuninkaan
makuuhuoneeseen, seinäpaperien takana ne kuuntelevat hänen
unipuhettansakin.

TALLIMESTARI. Se on kummallista.

TUHKIMO. Kun naakat yöllä tornissa huutavat, pitävät ne sellaista jyryä
kuin varkaita olisi liikkeellä. Olisipa täällä sellainen hiiritaikuri,
joka viekoittelisi ne soitollansa kiehuvaan virtaan.

TALLIMESTARI. Eikö siellä sinun kotimökissäsi ollut hiiriä?

TUHKIMO. Olihan niitä, mutta köyhän hiiret ovat köyhiä. -- Minulla oli
sellainen alju, hiljainen hiiri, mutta sen Tähkimö tappoi, se oli
sellainen nelijalkainen hienoviiksinen hiiri, nämä linnahiiret käyvät
kahdella jalalla.

TALLIMESTARI. Varo sanojasi!

VÄÄRÄSÄÄRI ja KYSSÄSELKÄ. Kuningas tulee, kuningas tulee!

TALLIMESTARI. Niin, Tuhkimo, muista, hillitse kieltäsi!

TUHKIMO.

    Ah, prinsessa!

TALLIMESTARI.

                   Tuolt' tulee kuningas,
    kumarra!

KUNINGAS.

             Siitä on jo kolme vuotta,
    kun armas puolisoni multa vietiin,
    mun kaunis kuningattareni.

KUNINKAANTYTÄR.

                               Isä,
    rauhoitu!

KUNINGAS.

     Lapsi, et mua ymmärrä.

KUNINKAANTYTÄR.

    Mua uskokaa, hän palaa luoksemme.

KUNINGAS.

    Sit'ennen pääni maahan kallistuu,
    ja mustat orhit vie mun kirkkotarhaan,
    syksyinen tuuli yli haudan tanssii,
    mut unhoitusta en saa sielläkään.

KUNINAANTYTÄR.

    Ei, nuorteana päänne nousee taas
    ja valkoratsulla te ajatte
    kuin ennen nuorna häiden iloihin.

(Kulkevat puistoon.)

TUHKIMO.

    Hän hento on ja heljä linnaruusu,
    ihana lilja, puhdas ihmekukka,
    prinsessa Ihannelma.

TALLIMESTARI.

                         Katso, katso,
    katsele hänen suurta katsettansa,
    se harhailee kuin yli sinivetten
    sulaen ikävään ja illan kaihoon,
    se sua etsii.

TUHKIMO.

                  Mua? Nyt löitte harhaan,
    ei, -- olen liian alhainen.

TALLIMESTARI.

                                Et suinkaan,
    ma sulle kultatakin toimitan,
    myös kannukset ja hienon töyhtöhatun

TUHKIMO.

    Kangastus katoo, syntyy jälkiaatos.

TALLIMESTARI.

    Mut jos voit löytää kuningattaren,
    saat prinsessan ja puolen valtakuntaa.

TUHKIMO.

    Niin, jos...

TALLIMESTARI.

                 Näin kuuluu säädös kuninkaan:
    "saa prinsessan ja puolen valtakuntaa,
    jos kunnon mies on". Oothan kunnon mies.

TUHKIMO.

    Omille kiitoksille en oo herkkä,
    sen tiedän sentään, en oo kehno mies.

TALLIMESTARI.

    Siis kunnon mies, kas siitä virsi alkaa.

TUHKIMO.

    Niin jos... niin jos ma voisin kerran löytää
    kadonneen kuningattaren, oi taivas,
    unelma ihana, mut ilmarakko.

TALLIMESTARI.

    Mut siitä tosi tulla voi.

TUHKIMO.

                              En usko,
    monet jo prinssit häntä etsivät,
    öin päivin samosivat metsäin halki
    ja tyhjin toimin aina palasivat.

TALLIMESTARI.

    Ma tiedän paikan.

TUHKIMO.

                      Tallimestari,
    miksette sano sitä kuninkaalle?

TALLIMESTARI.

    Ei ole vielä aika tullut.

TUHKIMO.

                              Hyi,
    ma pahaa aavistan, on teillä juonet,
    mun tahdotte te, kurja, kätyriksi
    omille pyyteille ja vehkeillenne.

TALLIMESTARI.

    Niin, mitä sanaa itse tahdot käyttää,
    kätyri, veikko, vallanjakaja.

TUHKIMO.

    Mut miss' on kuningatar?

TALLIMESTARI.

    Sanoisinko, sen koko kylä tietäis huomenna.

TUHKIMO.

    Mut jos ma kuninkaalle ilmoitan
    salaiset hankkeenne ja halunne.

TALLIMESTARI.

    Jos uskallat tai et, on yhtä kaikki,
    ma joka sanas silloin vääräks vannon,
    ei sua uskota.

TUHKIMO.

                   Ma luulen, että
    liitossa ootte itse Hiiden kanssa.

KUNINKAANTYTÄR. (Palaa kuninkaan kanssa).

    Isäni, kuule, ehkä saapuu urho,
    vankilan murtaa, äidin pelastaa,
    lävitse mustain metsäin tänne kiitää,
    ihana näky sydäntäni huumaa.

KUNINGAS.

    Hourailet Ihannelma, mieles lentää,
    ei löydy miestä missään näillä mailla.

KUNINKAANTYTÄR.

    Pääportista ei aina urho kulje,
    hän sivuportist' ehkä ratsastaa,
    käy hiljalleen ja käytös ujo on.

KUNINGAS.

    Loruja, olen vallan väsyksissä,
    suupaltti urhoihin jo uupunut.
    Ken vasta puolisoni lupaa löytää
    sen ajan huoveillani linnasta;
    mun itse täytyy häntä etsiä.

KUNINKAANTYTÄR.

    Voi, isä, säästäkää jo itseänne!

TALLIMESTARI. Suur'armollisin kuningas, tässä on se uusi tallipoika.

KUNINGAS. Vai niin. Sinä näytät rohkealta poikani.

TALLIMESTARI. Kumarra lurjus.

TUHKIMO. En ole lurjus, mutta hyviä kuninkaita minä aina kumarran.
(Kumartaa.)

KUNINKAANTYTÄR. Se oli kuin kuninkaanpojan vastaus.

TALLIMESTARI. Suuri raukka, sitä paitsi on pojalla paha silmä.

KUNINGAS. Hänen silmänsä näyttävät lempeiltä, niin, niin, omat silmäni
ovat jo vanhat, murheesta ne himmentyivät.

TALLIMESTARI. Hän on laiska ja saamaton, kuten sanoin, hänellä on paha
silmä, hevoset laihtuvat.

KUNINGAS. Onko totta, mitä sinusta sanotaan? Nimesi?

TUHKIMO. Tuhkimo, armollinen kuningas.

KUNINGAS. Miksi sellainen nimi?

TUHKIMO. Sain lapsena istua tuhassa ja tomussa mökin kiukaan perässä,
siellä minä viihdyinkin, hiilestä hevosia vuolin ja tuhkaan tallia
tein.

TALLIMESTARI. Miksi kotoasi lähdit, sano se!

TUHKIMO. Karkasin.

KUNINGAS. No niin. Tuhkimo, tallimestari on ylimiehesi, sinun täytyy
kaikessa häntä totella, sillä hän on minun ainoa apuni, minun sauvani
ja oppaani.

TUHKIMO. Ymmärrän.

TALLIMESTARI. Suvaitkaa, kaikkiviisas kuningas, käykäämme katsomaan
pojan pahoja töitä.

KUNINGAS. Menkäämme! (Menee talliin.)

TUHKIMO. (Hetken oltuaan äänettömänä.) Prins...essa.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä sinä?

TUHKIMO. Minä...

KUNINKAANTYTÄR. Niin.

TUHKIMO.  Niin.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä niin?

TUHKIMO. Saanko minä teitä, suloinen prinsessa, todellakin katsella
näin läheltä.

KUNINKAANTYTÄR. Hahhaa, en katselemisesta sula.

TUHKIMO. Ja saanko minä sanoa prinsessaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan, prinsessahan minä olenkin.

TUHKIMO. Vaikka prinsessa Ihannelmaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan.

TUHKIMO. Taikka kaikkien liljojen kuningattareksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sitte sanon minä sinua kaikkien ruusujen ruhtinaaksi.

TUHKIMO. Mutta tallimestaria minä sanoisin kaikkien nokkosten
häijyherttuaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano häntä vaikka miksi, hän on niin häijy, niin
häijy...

TUHKIMO. Hän käy kuin varas ja nauraa kuin Hiiden harakka. Hän kumartaa
kuninkaalle niinkuin kallistuisi uhrinsa yli. Suloinen prinsessa,
varokaa häntä ja varjelkaa kuningasta!

KUNINKAANTYTÄR. Isäni silmät hän lumoo, hänen raskaita askeleitansa hän
ohjaa, isäni on toisinaan kuin surusta sekava, hän ajattelee vain
kadonnutta kuningatartaan. Pidä sinä, Tuhkimo, tallimestaria silmällä!

TUHKIMO. Mutta tallimestari ajaa minut pois.

KUNINKAANTYTÄR. Eikä aja.

TUHKIMO. Mutta jos sentään ajaisi, enkä minä enään koskaan saisi nähdä
teitä, prinsessa Ihannelma, sillä te olette minulle niin ystävällinen
ja...

KUNINKAANTYTÄR. Ja?

TUHKIMO. Niin, saisinko minä sitä ennen noin hiukkasen vain...?

KUNINKAANTYTÄR. Mitä kummia?

TUHKIMO. Noin hiukkasen vain sormeni pikkupäällä...

KUNINKAANTYTÄR. Miksi minua noin katselet, niin, ja sitte... miksi aina
katselet ylös linnan ikkunoihin?

TUHKIMO. Tornipääskysiä minä vaan katselen.

KUNINKAANTYTÄR. Ja minä katselen pihalle, kun kyyhkyset lentävät
lakkaansa tallinräystään alle.

TUHKIMO. Niin, mutta saisinko minä vain sormeni päällä, -- minä hieron
sen oikein puhtaaksi?

KUNINKAANTYTÄR. Hiero nyt sitten!

    (Tuhkimo hieroo.)

TUHKIMO. Saisinko minä hiukkasen vain sormellani koskea teidän
valkoista hopeakruunuanne?

KUNINKAANTYTÄR. Hupainen poika, no kosketa vaan!

TUHKIMO. Ja sitte varpaillani seisten oikein kaukaa...?

KUNINKAANTYTÄR. Mitä?

TUHKIMO. Teidän korvalehtenne alimmaista syrjää.

KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa.) Sinä se siinä, no kosketa vaan!

TUHKIMO. (Hypähtää hiukan). Ai, ai, mutta saisinko minä pikkuruikkusen
vielä?

KUNINKAANTYTÄR. Pikkuruikkusen vielä...?

TUHKIMO. Silittää teidän sametinhienoa poskeanne.

KUNINKAANTYTÄR. Sinä olet sellainen näppimiekka, no kosketa vielä tämä
kerta, mutta olkoon sitten viimeinen kerta; voi, ettei vain kukaan
näe...

TUHKIMO. Ei meitä kukaan näe.

    (Tuhkimo koskettaa.)

KUNINKAANTYTÄR. Sinä kutitat, hyi, sinä!

TUHKIMO. Ihannelma, prinsessa Ihannelma, ah, mikä ihanuus, teidän
kädestänne käy tuoksu kuin yökukkakimpuista.

KUNINKAANTYTÄR. Hellitä jo! Mistä yökukista?

TUHKIMO. Metsässä kasvaa salaisia yökukkia, päivällä ei niitä huomaa,
sillä silloin ne eivät tuoksu, mutta yöllä levittävät ne auki suloiset
kupunsa, silloin tuoksuaa koko seutu pitkän matkaa, ja siitä tuoksusta
löytää yksinäinen kulkija yökukat, seisahtuu niiden ääreen, huumaantuu,
hullaantuu ja nukahtaa nurmelle ja näkee unissaan ihania kuvia
paratiisin autuuden ahoilta.

KUNINKAANTYTÄR. Mistä sinä olet saanut tuon kauniin sulan lakkiisi?

TUHKIMO. Teirinsulka se on. Tapiolta sen sain.

KUNINKAANTYTÄR. Tapiolta, metsän kuninkaalta? Anna se minulle!

TUHKIMO. Ah, antaisinhan minä sen, mutta Tapio kielsi, sulkani sisässä
piilee taika.

KUNINKAANTYTÄR. Metsän taika? No teeppäs sillä taikoja!

TUHKIMO. Niin, nythän muistan. Teillä on teirinpilkkuja kasvoissanne.

KUNINKAANTYTÄR. Hyi, sinä olet ilkeä!

TUHKIMO. Anteeksi armollinen... en tarkoittanut mitään. Antakaa minun
sulalla sipaista kasvojanne!

KUNINKAANTYTÄR.  Kovin olet hupainen. (Nauraa.) Sipaise nyt sitte!

TUHKIMO. (Sipaisee). Sis, sas, pilkut pois, kuin ei niitä ollut ois!
Katsokaa nyt peilistä!

KUNINKAANTYTÄR. (Katsoo peilistä). Iloinen ihme! Mitä, näenkö väärin,
pilkut, voi ihme, (Taputtaa käsiään.) Pilkut ovat poissa, ihan poissa!

TUHKIMO. Mutta minusta ne kaunistivat.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä minä sinulle nyt antaisin? Kas, tässä kultainen
kaulakoristeeni, siinä on kuvani.

TUHKIMO. Sydämmen muotoinen koriste, teidän sydämmenne on kultaa
kirkkaampi.

KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa). Mutta etkö sinä sillä ihmeellisellä sulallasi
voi tehdä jotain vielä kummempaa?

TUHKIMO. Saisinhan minä tuon vanhan tallinseinän hopealle hohtamaan.
Sipaisenko?

KUNINKAANTYTÄR. Siitä tulee hauskaa, sipaise pian!

TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin aivan uusi ois! (Talli
muuttuu.)

KUNINKAANTYTÄR. Tallihan on ihan kuin uusi, ihme ja kumma.

TUHKIMO.  Ja saisinhan minä koko linnankin kullalle välkkymään, jos
tahtoisin.

KUNINKAANTYTÄR. Sipaise, sipaise!

TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin kaikki kultaa ois! (Linna
muuttuu.)

KUNINKAANTYTÄR. Kuinka linna loistaa ikäänkuin sisäisestä valosta.
Kunnon poika, et itseäsi muistanut, tästä sinulle isäni kauniin palkan
antaa.

TUHKIMO. Älkää siitä vielä kuninkaalle puhuko!

KUNINKAANTYTÄR. En puhu, jos niin tahdot.

KUNINGAS. (Tuke tallista).

    On ihmeellistä kuinka kaikki muuttui,
    ilmassa kävi niinkuin suhahdus,
    ja täällä, -- katsos, linna kimmeltää
    kuin isänisän aikaan, -- ihmeellistä!

TALLIMESTARI.

    Tään ilon salaa teille valmistin
    jo monta vuotta; tämä vanha linna
    vain oli esirippu, jonka takana
    työmiehet työtä teki päivin öin,
    nyt näätte kaiken alkuloistossaan.

KUNINKAANTYTÄR.

    Ei, isäni...

TUHKIMO.

                 Ei sanaa siitä, pyydän.

KUNINGAS.

    Sua kiitän, silmäni nyt aukenee,
    kuin unessa oon käynyt kolme vuotta,
    nyt muistan hökkelit ja laihat lapset,
    tee loistaviksi kansan kasvotkin,
    kirkasta sydämet ja mustat mielet,
    yöt silloin keveämmin nukkuisin!
    Jos tämän teet, saat riikin valtasauvan,
    nyt aarrekammiota hoitaa saat,
    sa sitä hoidat paremmin kuin Markkus,
    mies juo, voi hoitaa viinikellaria.

TALLIMESTARI.

    Ma koitan parastani, kuningas.

KUNINGAS.

    Mut mitä loistosta, se haihtuu pois,
    mun rakas vaimoni vain pysyy poissa,
    ma tahdon häntä vielä etsiä.
    -- Paranna tapojasi, tallipoika,
    satuloi ratsu, vie se portin eteen,
    matkalle lähden, tule tyttäreni!

(Menee.)

TALLIMESTARI.

    Nyt kuulit.

TUHKIMO.

                Kuulin kaukaa hukan huudon,
    nyt ajatte mun pois.

TALLIMESTARI.

                         En aja, kuules,
    veitikka verevä, näin ihan selvään,
    prinsessa antoi sulle koristeen,
    toivotan onnea; näin vielä senkin,
    mitenkä seinää pitkin sivalsit,
    en loitsuniekaksi sua oisi luullut,
    myy mulle taitosi!

TUHKIMO.

                       En sitä myy.

TALLIMESTARI.

    Ylhäisen viran saat.

TUHKIMO.

                         En sittenkään.

TALLIMESTARI.

    Voit prinsessankin saada.

TUHKIMO.

                              Sit'en usko,
    se mahdollista oisi silloin vasta,
    kun löydän kuningattaren.

TALLIMESTARI.

    Ahaa, siis tahdot löytää kuningattaren.

TUHKIMO.
    Niin, tahtoisin.

TALLIMESTARI.

                     Ma neuvon sulle paikan,
    vallassa vuoren kuningatar on,
    ilmaise, millä seinät siirtelit!

TUHKIMO.

   En ilmaise, ma silmissänne näin
   kuin viekkaan ketun hännän vilauksen,
   te väärin neuvoisitte.

TALLIMESTARI.

                          Usko mua,
    saat kaksi suurta säkillistä kultaa,
    ens aluksi, kas tässä.

(Antaa kultakolikon.)

TUHKIMO. (Tarkastelee rahaa.)

    Katinkultaa. Kuninkaan kuva? Miksei teidän kuva?

TALLIMESTARI.

   Kai luulet, että pyrin kuninkaaksi,
   ei, ota pois, saat vielä enemmän!

TUHKIMO. (Ivallisesti.)

    Te ootte antelijas.

TALLIMESTARI.

                        Ota vaan!

TUHKIMO.

    Mut jos te saatte tunnon vaivoja,
    ja pahat rienat teitä öisin riivaa,
    unessa ehkä näätte itsenne
    kuninkaan kukkaroihin kurkistavan.

TALLIMESTARI.

    Ei mull' oo koskaan tunnon vaivoja,
    siis pistä raha taskuun!

TUHKIMO.

                             Oikeaanko?

TALLIMESTARI. Niin ettei vasen tiedä oikeasta.

TUHKIMO.

    Kun punnitsen ma tätä asiaa
    ja rahaa kädessäni, mietin tälleen...

TALLIMESTARI.

    Saat viisi säkillistä, mieti tarkkaan!

TUHKIMO.

    Niin mietin, että tämän kullan kiilto
    on huonon oppaan soihtu onnen tiellä,
    siks illalla, kun maata panette...

TALLIMESTARI.

    Noin kello yhden taikka kahden aikaan.

TUHKIMO.

    Siis kello kahden aikaan voitte löytää
    sukasta vasemmasta kultarahan.

(Pudottaa rahan tallimestarin niskan ja paidan väliin.)

TALLIMESTARI.

    Kirottu poika, tämä sulle maksaa!

TUHKIMO.

    Niin, vaikk'ois teillä kultaa torniin saakka,
    en myisi itseäni sittenkään.

TALLIMESTARI.

    Kauppaasi tulet vielä katumaan,
    kuninkaan korviin vihaa supsutan
    ja sanon: halpa tallipoika uhkaa
    kadonneen valtijattaremme löytää,
    ja kärkkyy, kehno, pientä prinsessaamme.
    Sun pois hän ajaa niinkuin kulkukoiran;
    hoi, tänne Kyssäselkä, Vääräsääri,
    tarkasti vartioikaa Tuhkimoa,
    jos linnan portista hän livahtaa,
    niin ripustan ma teidät hirven sarviin!

(Osoittaa tallin otsikkoa, menee linnaan.)

TUHKIMO. Katala! Jääkää! Ei! Hän meni, menköön! Pahaa aavistan.
Kuningas on jo silmitön kaikille kuningattaren etsijöille. Hän ajaa
minun pois, hän ajaa minun pois. Mikäs tässä muu auttaa, reppu selkään,
käteen sauva, edessä loppumaton tie ja takana loistava linna ja siniset
Ihannelman silmät.

VÄÄRÄSÄÄRI. Kas, kas, kuinka poika vääntelee käsiään.

KYSSÄSELKÄ. Ja vääristelee suutaan kuin marakatti. (Haukoittelee.)
Hohoo, kuinka haukoituttaa.

TUHKIMO. Mutta ennenkuin minut kulkukoirana karkoittavat, lähden itse,
pää pystyssä minä lähden. Vereni saattaisi nousta kapinaan ja minä
pahoittaisin sairaan kuninkaan mielen. Tallista käyn hakemassa reppuni
ja jouseni, sanon hyvästit ratsuilleni.

    (Menee talliin.)

KYSSÄSELKÄ. Piikkitynnöriin se poika joutuu.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Nojautuen muuriin). Tai terva- ja höyhenpötkyyn.
(Haukoittelee.) Kovinpa raukaisee. Tuli taas koko yö juotua Markkus
rahavartijan kanssa.

KYSSÄSELKÄ (Nojautuen muuriin). Niin tuli. Silmäni eivät tahdo oikein
auki pysyä.

VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus on iloinen kannun kallistaja, mutta nyt se menetti
virkansa, kuulitko, että kuningas tekee hänestä ylimmäisen
juomanlaskijan.

KYSSÄSELKÄ. Niinpä niin, sehän sopii kuin avain reikään tai tulppa
leilin suuhun. Hohoo! (Torkahtaa.)

VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus taitaa taas olla viinikellarissa. Ethän sin kuule,
torkutko sinä?

KYSSÄSELKÄ. Hm.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Nuokkuu). Hm. Kovin minä olen väsynyt.

    (Torkkuu.)

TUHKIMO. (Tulee tallista). Paeta minun täytyy, sillä enhän voi löytää
kuningatarta. Voi, ihanan ajan katoavaisuutta! Minne minä nyt menen?
Kotiinko? En. Menen kiertotähtien suuntaan. Tahdon vielä kerran häntä
katsella. (Katselee ikkunaan.) Tuolla hän hopeakruunu päässä astelee,
ja autuas on hänen hymynsä.

VÄÄRÄSÄÄRI. Puhutko sinä unissasi?

KYSSÄSELKÄ. Siristän vain silmiäni paremmin nähdäkseni. Hm.

VÄÄRÄSÄÄRI. Hm.

TUHKIMO. Jäähyväissoittoni minä tahdon hänelle soittaa. Ei ole minulla
ritaritorvea eikä linnanlaulajan kannelta, mutta minä soitan isäni
pienellä perintöpillillä.

    (Soittaa kerran.)

NYYRIKKI. (Ilmestyy tallinseinän takaa). Mikä sulla hätänä?

TUHKIMO. Sinäkö Nyyrikki, ystäväni?

NYYRIKKI. Sinä käskit mua.

TUHKIMO. Ah, se oli kuin ihanaa unta, kun Tapiolan pyhään hakaan
eksyin.

NYYRIKKI. Mitä nyt tahdot minulta?

TUHKIMO. Soitin surussani prinsessalle, minun täytyy tästä ihanasta
linnasta lähteä, sillä en voi löytää metsään eksynyttä kuningatarta ja
kuningas ajaa minun pois.

NYYRIKKI. Älä suotta sure, Hiiden vuoressa on kuningatar vankina,
seurasin jälkiä, kun hänet ryöstivät, tiet rastin, oksat taitoin, tule,
etsivän silmä ei polkuamme näe, koko seutu on hämähäkinseitin peitossa!

TUHKIMO. Nyt en pelkää hiisiä, en hirviöitä, minä tulen.

    (Menevät linnan portisla.)

MARKKUS (Kömpii kellarista viinileili kädessä). Kopsis, kompastuinko!
Mikähän aika nyt on? (Tirkistelee sormiensa läpi aurinkoa.) Aurinko
näyttää suurelta leilin pohjalta, taivas tanssii sen kanssa
alku-aikojen hääpolskaa, pilvet käyvät tahdissa, ja koko maailma minun
ympärilläni aaltoilee kuin punainen viinimeri, jossa minun vanha,
ravistunut ruumislaivani laskee ja nousee, (huojuu) nousee ja laskee,
ja kaukana pilkoittaa kuoleman musta ranta. Kuoleman malja! Mutta mitäs
nuo torakat torkkuvat, tuossa saatte hiukan keisarin viheriää.

    (Nostaa leilin Vääräsäären ja Kyssäselän huulille.)

VÄÄRÄSÄÄRI. (Hieroo silmiään). Minä tunnen nenässäni viinin hajun,
mitähän se merkitsee?

MARKKUS. Se merkitsee, että nenäsi on suusi yläpuolella, älköön siis
nenäsi halveksiko suutasi, jos siihen tilkan tipahutan.

KYSSÄSELKÄ. Sinä Markkus puhut ikäänkuin kuulisin äänesi unissani. Onko
sinulla viiniä?

MARKKUS. Sinä taidat juoda unissasikin, nyt on keskiyö, ja kuun sarvet
punoittavat.

VÄÄRÄSÄÄRI. Kissa vie, poika on livistänyt.

KYSSÄSELKÄ. Mitäs sanot, auta armias, se on sinun syysi!

VÄÄRÄSÄÄRI. Eipäs kuin sinun syysi, sinä kyhnytit kyhmyäsi muuria
vasten ja haukoittelit.

KYSSÄSELKÄ. Lyhyet valheen jäljet, sinä ojentelit sitä pitempää
jalkaasi ja torkuit.

MARKKUS. Niin, pitäkää te suukopua, tomppelit, minä katselen ja
kulautan.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Huutaa talliin, tulee). Tallimestari, tallimestari!

TALLIMESTARI. Mitä on tapahtunut?

KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo on pölähtänyt kuin tuhka tuuleen.

TALLIMESTARI. Taulahatut! Kiusa ja kuolema! Raskailla raipoilla minä
selkänne kirjailen.

    (Kuningas tulee linnanportaille.)

MARKKUS. Nyt tuli itku ja irvistys. Minä pelastan leilini.

    (Kulkee takaperin pois.)

KUNINGAS. Mikä meteli?

TALLIMESTARI. Tuhkimo on karannut?

KUNINGAS. Hänen pakonsa olkoon vapaa. Onko ratsuni satuloittu?

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


(Hiiden vuoren sisusta. Oikealla etu-alalla vuoren portti, sen takana
hämäriä vuoren halkeamia, vasemmalla etualalla pajavehkeet, vasemmalla
nurkalla kaukaa näkyy Hiiden omituinen linna. Perällä vuoren seinä,
jossa on vankikomero ja ovi, oven vasemmalla puolella ympyrän muotoinen
ristikolla varustettu aukko. Hiidet ovat raajarikkoisia ja kääpiöitä,
kaikilla on musta tukka ja nokinen naama, leuvoissa pukinparrat, puvut
omituisia ja kirjavia sepän pukuja. Hiidet ovat muuten ihmisten
näköisiä.)

HIIDEN ORJAT laulavat.

    Hahhahhaa, hahhahhaa,
    kaunis on aurinko,
    kaunis on maa,
    polkekaa, painakaa
    paljetta näin,
    takokaa, takokaa
    tulta päin,
    tahdomme kultaa
    ahjosta nostaa,
    ihminen on multaa;
    Tahdomme kostaa!
    Kulta se hurmaa
    ihmisen,
    suistaa sen surmaan
    turmellen,
    yössä me lietsomme vankeina vuoren,
    kerran me murramme rautaisen kuoren,
    meidän on aurinko, meidän on maa,
    takokaa, takokaa,
    hahhahhaa, hahhahhaa!

ISO-HIISI. (Iso avain riippuu vyöllä).

    Ken vuoren porttiin yöllä kolkuttaa,
    kultaako taasen janoo kurja sielu?

TUHKIMO.

    Ihana polku eessäin kisailee,
    puun juurilla nään kultakolikoita;
    Nyyrikki neuvoi: "niihin älä koske!"
    pois viekas kulta!

(Potkaisee kolikot menemään.)

ISO-HIISI.

                      Vältti kiusauksen,
    siis esiinloitsin kolme impeä,
    ne virvatulillansa vietelkööt!

(Vuoren halkeamaan ilmestyy kolme impeä, joista keskimmäinen on
prinsessan näköinen.)

TUHKIMO.

    Prinsessa! Mitä, oisko mahdollista!
    ei -- Ihannelma, kylmä on sun katsees,
    kai harhanäky silmää häikäisee!
    "Vastaasi astuu kolme kaunotarta",
    Nyyrikki neuvoi, "niihin älä koske!"

(Lyö jousellansa ristiin rastiin kolme kertaa.)

    Pois irvikuvat ihanat! Pois tieltä!

ISO-HIISI.

    Maanalainen on hällä mahti varmaan;
    mies, terve tänne kerran tultuasi,
    mik' olet, mitä haet uhkamieli?

TUHKIMO.

    Oon oman onnen seppä.

ISO-HIISI.

                          Seppä, sanoit,
    seppäähän täällä juuri tarvitaan,
    siis tartu seppä väkivasaraan,
    niin yhdessä me kultaa kalkutamme!

TUHKIMO.

    Mut mitä täällä tehdään sydänyöllä?

ISO-HIISI.

    Kruunua taomme me yötä päivää.

TUHKIMO.

    Kruunua himoitsee siis itse Hiisi?

ISO-HIISI.

    Kruunu on lasten lelu, siitä viisi,
    kuninkaan lintu mull' on häkissäni,
    nyt vanhaa kruunuaan se kaipailee
    ja samannäköistä nyt taomme.

TUHKIMO. (Teeskennellen tietämättömyyttä).

    Kuninkaan lintu?

ISO-HIISI.

                     Tuolla!

TUHKIMO. (Itsekseen).

                             Kuningatar.

ISO-HIISI.

    Se ensin pyristeli siivillänsä,
    löi päänsä vasten rautalankoja,
    nyt istuu ikävissään puikollansa
    ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.

TUHKIMO.

    Miks'ette päästä sitä lentämään!

ISO-HIISI.

    Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on,
    se kipenöi kuin helmikuuma rauta,
    omaksi ilokseni linnun liitän.
    Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä,
    enemmän kultaa, jalokiviä!

(Heittää ahjoon kultaa.)

TUHKIMO.

    Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.

ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona
meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta,
siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat
meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan,
ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me
kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se
kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat
katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa,
syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne
sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas
maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me
lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua.
Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa
paljetta että vuori vapisee!

(Siirtyy ristikon luo.)

    Ihana linnanjoutsen, kaarikaula!

KUNINGATAR.

    Mun kruununi, mun kruununi!

ISO-HIISI.

                                Se tehdään,
    ei muuta vastausta teiltä saa,
    "mun kruununi!" te varhain valitatte,
    en tänne kruunuanne tuottaa voi,
    se linnan kappelissa kätköss'on
    piirissä ristin, jota täytyy kiertää.

AARTEENKAIVAJA. (Tuhkimolle).

    Kuulehan, kerran autoit mua suosta
    Tapion tanhuvilla, muistatko?

TUHKIMO.

    Sinäkö täällä, Aarteenkaivaja?

AARTEENKAIVAJA.

    Niin, kovaonni tuli osakseni,
    ma vuorenporttiin yöllä koputin,
    kun kiiltokasoja ma kopeloin,
    pois sammakkoina hyppi kultarahat;
    nyt olen onnettomin Hiiden orja.
    Oi, ole viisas sekä varova,
    kavahda Ropaa, Hiiden tytärtä,
    hän joka nurkan takaa hähättää,
    nyt Hiisi hänet varmaan sulle naittaa,
    miks tänne tullitkaan?

TUHKIMO.

                           Mun aikoo naittaa?
    Ei, ennen jauhan Rovan ruumeniksi.

AARTEENKAIVAJA.

    Ei, ole niinkuin kaikkeen suostuisit,
    lie sulla voima suurempi kuin mulla,
    voit vielä paeta!

TUHKIMO.

                      En pakene,
    ma vuoren vangin tahdon pelastaa.

AARTEENKAIVAJA.

    Se varmaan nousee yli voimiesi,
    rautaista ovea ei kukaan murra,
    ei Hiisi jätä koskaan avaintansa
    ja vaikka avaimen hän antaisikin,
    niin turhaan päin ja vasten saisit vääntää.

(Tuhkimo ja Aarteenkaivaja takovat.)

ISO-HIIlSl. (Kuningattarelle).

    Te ette koskaan täältä päästä voi,
    ma huvinaisekseni teidät tahdon,
    suurempi mull'on voima, valtakunta
    kuin kellään kuninkaalla maailmassa;
    ihana vapaus tai musta luola,
    valitkaa ihana!

KUNINGATAR.

                    Mun kruununi!

ISO-HIISI.

    Enemmän tulta ahjoon, nokinaamat,
    eikö jo kruunu ala valmistua?

AARTEENKAIVAJA.

    Puuttuu vain otsarengas, kolme naulaa.

ISO-HIISI.

    Hio se Hiiden tulta kirkkaammaksi;
    nipistä koru tiukkaan pihtiisi,
    jos kruunu putoo sinun käsistäsi,
    niin korvas kekäleellä kärvennän.

AARTEENKAIVAJA.

    Se tuossa tuokiossa valmis on!

ISO-HIISI.

    Kas niin, ma siihen kiinnitän
    kalleista kallehimman timantin,
    sen arvo kolmen valtariikin on,
    kuin auringosta siitä säde sinkoo.

TUHKIMO.

    Se loistaa niinkuin itse aurinko.

ISO-HIISI.

    Hähhää, sen sinä sanoit oikein, poika.

AARTEENKAIVAJA.

    Kas noin, ei siin'oo pihdin piirtoa,
    vasaran jälkiä ei missään näy,
    se puhdas on kuin puhtain uusi lumi
    ja kirkas niinkuin itse Hiiden silmä.

ISO-HIISI.

    Tuo tänne orja, minä vien sen itse,
    suloinen kuningatar, täss'on kruunu!

TUHKIMO.

    Kovin on kuningatar kalpea.

AARTEENKAIVAJA.

    Ei hällä ole ilonpäiviä,
    hän ensin huusi, itki hajahapsin,
    ei syönyt, juonut, vihdoin uupui,
     -- teräsi, kulki ristiraudan luo,
    siin' irvisteli vuoren riettaat peikot,
    pois kauhuissaan hän käänsi kasvonsa;
    niin kolme päivää, yötä raukka riehui,
    väsähtyi viimein, silmä sumeni,
    suu mykistyi ja sydän yksin löi,
    nyt hiuksiaan hän yhä palmikoi,
    taas purkaa, punoo, heittää hajalle
    kuin punois muiston lankoja hän.

ISO-HIISI.

                                     Ei ääntä,
    ei hiiskausta, päätään ravistaa,
    kas, täss'on kruununne.

KUNINGATAR.

    Mun kruununi, ei tämä ole minun kruununi.

AARTEENKAIVAJA.

    Hän houreistansa ehkä selvenee.

ISO-HIISI.

    Tulinen, kipenöivä kirous,
    nyt kruunun paiskaan minä palasiksi!

TUHKIMO.

    Hän pelkää teitä, tuokaa kruunu mulle,
    ma vien sen, käykää syrjään!

ISO-HIISI. (Siirtyy ahjon ääreen).

                                 Koeta, houkko!

TUHKIMO. Kuningatar, kuningatar, kuuletteko?

KUNINGATAR. Älä minua kiusaa, irvistävä peikko!

TUHKIMO. Minä en ole peikko.

KUNINGATAR. Mikä sinä sitte olet, jollet peikko?

TUHKIMO. Olen kuninkaan tallipoika. Minä tulen linnoilta.

KUNINGATAR. Minä en tunne sinua, sinä ilkamoit.

TUHKIMO. En ilkamoi, tallimestari ilkamoi, muistatteko tallimestaria?

KUNINGATAR. Tallimestari!? Uu, oletko sinä tallimestarin äpärä,
tallimestari on paha, hänellä on musta naamari?

TUHKIMO. Hänen muistonsa on hämärä.

KUNINGATAR. Sitte, sinä kuitenkin olet peikko. Minä en pistäkkään
päätäni ansaan, minä en ole puhunut pahaa tallimestarista, te löisitte
minua.

TUHKIMO. Ei teitä kukaan lyö, minä varjelen. Kuningatar, tässä on
kruununne!

KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!

ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.

KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!

TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä
olen tullut teitä pelastamaan.

KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat
punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää
piikillä.

TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen,
koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan
kuningatar.

KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä
muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin
kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi
akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi
laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain
hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja,
katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!

TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne
aukaisisin!

ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?

TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä
samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden
kanssa häihin, sanoi.

ISO-HIISI. Hähhää, niinkö sanoi kiiltävä kuninkaan lintu?

TUHKIMO. Niin sanoi.

ISO-HIISI. Olisipa nyt kaava, johon katsoen se kruunu pitäisi tehtämän.

TUHKIMO. Kuulkaas, minä kävin usein linnan kappelissa,
kirjolasikaapissa minä näin sen kruunun.

ISO-HIISI. Hiisi vieköön, sanonpa sen itse, ettäkö sinä sen todellakin
näit?

TUHKIMO. Omilla silmilläni näin ja muistan sen muodon tarkalleen.

ISO-HIISI. No, mitäs muuta, sinä teet sen, kuoleman haastolla sen
käsken. Jollet kruunua valmiiksi saa ennenkuin huuhkain vuoren rotkossa
kolmannen kerran huutaa, niin panen sinun pahimman palkeeni polkijaksi,
se palje, näetsä, lyö sinua, joka kerta kun polkemasta lakkaat. Mutta
jos sinä kruunun valmistat, niin tyttäreni, hyvä ruskea Ropa on omasi,
Ja sttte me vielä tänä yönä vietämme hurjia, kiimaisia kaksoishäitä.

TUHKIMO. Ropa?

ISO-HIISI. Niin, Ropa on mielestäsi ehkä ruma ensi näkemältä. Hähhää,
teillä ihmisillä on silmät nurin päässä, sanoo usein Ropa, Ropa onkin
viisas ja kaunis, hänen vertaistansa ei ole koko vuoren valtakunnassa.

TUHKIMO. Kiitos kunniasta!

ISO-HIISI. Tässä on kultaa, keltakiviä, vihreitä ja punaisia kiviä ja
hohtokiviä niin paljon kuin vaan tarvitset.

TUHKIMO. Kyllä tässä on tarpeeksi. (Itsekseen.) Ajatukseni käyvät
ristiin. (Ääneen.) Mutta minä tahtoisin olla kahden tämän
aarteenkaivajan kanssa.

ISO-HIISI. Niin, menkää sysisilmäiset sikiöni, yöllä saatte ehkä ikenet
irvissä tanssia leiskuvan, vihreän tulen ympärillä.

HIIDEN ORJAT. Ikenet irvissä, hähhähhää!

    (Menevät.)

ISO-HIISI. Minä menen nyt, muista, kolmasti kun huuhkain huutaa... Älä
yritäkkään paeta, et pääse täältä kuuna kulloinkana. Ja kuninkaan
lintu, hähhää, pysyy häkissäni, katsos tämä (näyttää avaintaan) hänet
pintehestä päästää.

TUHKIMO. Kummallinen avain, siinä on riimuja ja kukon kynsiä ja sen pää
on kuin häntäänsä pureva vesikäärme.

ISO-HIISI. Niin näes, tällä avaimella ei voi lukkoa avata kukaan muu
kuin itse Iso-Hiisi, ovi lupsahtaa itsestänsä kiinni, eikä tällä
avaimella sisäpuolelta ulos pääse, ei pahinkaan hiisi pääse. Tietysti
minä pääsen, minulla on vielä kolme avainta kolmen vaskisen seinän
sisällä. Hähhähhää, nyt et tullut siitä hullua hurskaammaksi.

TUHKIMO. (Itsekseen). Kyllä muistan salaiset sanasi.

ISO-HIISI. Minä tulen hetken päästä työtäsi katsomaan.

    (Menee.)

TUHKIMO. Voi riivattu! Mitäs tästä lopulta tulee?

AARTEENKAIVAJA. (Ottaa kruunun). Älä siinä toimetonna seiso, vaan tule
takomaan!

TUHKIMO. Olisinpa nuorempana ollut edes sepän opissa.

AARTEENKAIVAJA. Minä olen täällä sitä tointa hiukan oppinut, sano
muististasi, millainen se kruunu oli!

TUHKIMO.  Niin, kappelin kruunu oli hiukan pienempi ja otsarenkaassa
oli seitsemän kiveä vuoroin viheriäisiä ja keltaisia, etupuolella
loisti iso timantti, kruuunun lehdestä nousi kultainen risti, sen
ympärillä kolme tähteä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) "Kolme tähteä", aina ne
kummittelevat aivoissani. Siitä pouvasi Musta-Mirjakin.

AARTEENKAIVAJA. Hiiteen pouvaamiset! Lietso! Ristin minä pian
valmistan.

KUNINGATAR. Oi, jumalainen armias, muroita minulta tämä kivinen,
sydämmetön seinä!

TUHKIMO. Kuules kuinka vaikertaa!

KUNINGATAR. Päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!

AARTEENKAIVAJA. Minusta tuntuu kuin hän saisi tajunsa ja tuntonsa.

KUNINGATAR. Tai lennätä tulinen vaaru, puhkaise pohjaton vuori, iske
nuolesi verta vuotavaan sydämmeeni, jossa kuolema jo käy! Minä kuihdun
ja kuolen.

TUHKIMO. Tämä jo tuskaksi käy, minä tukehdun, täällä ei ole tarpeeksi
ilmaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, ei ole aikaa rupatukseen, risti on jo valmis!

TUHKIMO. Kruunussa oli vielä puoliympyrän muotoisia kaiverruksia pitkin
otsarengasta.

AARTEENKAIVAJA. Kaikki käy kuin naulaan. Jos kuningatar tämän omaksensa
tuntee, niin luulen, että hänessä tapahtuu suuri, sisällinen muutos.

TUHKIMO. Luoja sen suokoon!

    (Ropa tarttuu toiseen palkeeseen.)

AARTEENKAIVAJA. Mutta kuinka sinä lietsot, ihanhan kekäleet ahjosta
lentävät!

ROPA. Hähhähhää!

AARTEENKAIVAJA. Ropa! Mitä sinä täällä!

ROPA. Tulin sitä uutta seppää katsomaan. (Käy Tuhkimon kainaloon.) Tule
likolammille kapaloimaan!

TUHKIMO. Hyi, kuinka olet tahmea, naljasilmä, ihan kuin mudassa kuteva
kiiski. Kapaloimaan?

ROPA. Kapaloimaan niin, teidän kielellänne sanotaan kuhertamaan. Sinä
sanot vain sulia sanoja. Inehmoilla on silmät nurin päässä.

TUHKIMO. Syöjättären sikiö!

ROPA. Ylen sinä minua mairittelet. Katsos, Syöjättären suku tässä
vanhassa vuoressa on vanhaa, jaloa sukua.

TUHKIMO. Olkoon vaikka rikkikoiran sukua.

ROPA. Minulla on kuningaskäärmeen nahasta tehty hame, voi, jospa
näkisit sen hameen, liepeissä roikkuu sudenkorennon päitä ja sisiliskon
silmiä, ja vyö on tehty sirisevän heinäkirpun luista, ja sitte on
minulla ruosteesta ja homeesta kudottu vaippa, hallatar sen kutoi
syysyönä, kun punainen pyrstötähti lensi läpi mustan taivaan.

TUHKIMO. Hiiden narttu, mene siitä, minun täytyy takoa kruunua!

ROPA. Tao se pian, sittenhän olet omani! Häävuoteella yöllä minä sitten
käännän silmäsi. Mikä maailmassa on rumaa, sen me täällä kauniina
pidämme. Esimerkiksi, sinä salassa sentään rakastit äitiäsi, Annikka
siskoasi ja Tähkimö veljeäsi, se oli pahasti tehty, sinun olisi pitänyt
salaa yöllä pistää heiltä silmät puhki ja sinun äitisi...

TUHKIMO. Älä mainitse saastaisella suullasi vanhan äitini nimeä!
Sekoitathan pyhimmät ajatukseni.

ROPA. Silloin kuin sinä sanoit, että äidilläsi on linnun naama, silloin
olit sinä kelpo poika.

TUHKIMO. Mistä sinä kaikki tiedätkin? Häpeän väri poskelleni nousee,
kun sitä muistelen. Kiusa ja kuolema, mitä se sinua liikuttaa!

AARTEENKAIVAJA. (Kuiskaa). Älä kiihdy! Sano kauniita sanoja, niin Rovan
silmät käyvät nurin!

ROPA. Pistikö, hähhää, pisti että kirveli. Mikset ampunut jousellasi
keskelle veljesi maksaa, maksan olisit polttanut hiljaisella tulella
suupalaksi Rimmesuon nälkäisille kurjille.

TUHKIMO. Mitä sinä veljestäni? Sinun maksasi minä paistan omissa
kyyneleissäsi.

AARTEENKAIVAJA. Puhu hänelle kauniisti, siitä ruoja suuttuu!

TUHKIMO. Niin, sinulla on silmät kuin taivaalla tähdet.

ROPA. Hyi sinua!

TUHKIMO. Ropa, sinulla on ihan enkelin sydän.

ROPA. Enkelin? (Purskahtaa itkuun.) Sinä pilkkaat minua. Enkelithän
ovat rumimpia olentoja mitä maan ja taivaan välillä löytyy.
Siipi-ihmisiä, lintuihmisiä!

TUHKIMO. Niinkö luulet? Ja sinä olet viatoin kuin eilen syntynyt lapsi.

ROPA. Tuhannen sauhuavaa tulikivijärveä! Minä revin silmät päästäsi.
Minä menen isälleni kantelemaan.

    (Huuhkain huutaa kerran.)

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle). Kuulitko, huuhkain huusi?

ROPA. Niin se huutaa sinulle kuin kuoleman kiljahdus. Minä kostan,
hähhää.

    (Menee.)

TUHKIMO. Tämähän on kamalaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, kruunu on kohta valmis!

TUHKIMO. Se huuhkain huutaa kuin Tuonelasta.

AARTEENKAIVAJA. Lietso! Kas noin, nyt sitä hiukan hion ja vasaroin.
Selvä kuin päivä, valmis, vie!

TUHKIMO. Käteni vapisevat, vie sinä!

AARTEENKAIVAJA. Minä vien. -- Kuningatar, tässä olisi nyt se teidän
oikea, oma kruununne, orja viipyi kauan tiellä, kuningas sen lähetti ja
käski sanoa paljon terveisiä.

KUNINGATAR. Samallainen vaan ei sama. Se on ihan kuin minun sydämmeni,
joka ei ole sama kuin ennen.

AARTEENKAIVAJA. Polvillani teitä rukoilen, koettakaa sitä!

KUNINGATAR. Se on liian raskas, pääni on muutenkin kipeä.

AARTEENKAIVAJA. Siitä riippuu koko kohtalonne.

KUNINGATAR. Minä en ota. Minun kruununi!

    (Huuhkain huutaa toisen kerran.)

AARTEENKAIVAJA. (Palaa Tuhkimon luo). Mahdotonta.

TUHKIMO. Mahdotonta. Nyt en muuta keinoa tiedä kuin että viritän
jouseni ja ammun Iso-Hiiden kuoliaaksi.

AARTEENKAIVAJA.

    Et viljon veikko sitä tehdä voi,
    ei häneen pysty nuolet eikä keihäät.

TUHKIMO.

    Miksen ma jäänyt metsän pyhään helmaan,
    Tapion tarhoihin ja pyyntimaille,
    miss' ympärilläin tanssi
    miss' opin salon taikasäveleet,
    ja ihmetaijat, tarut Tapion.

AARTEENKAIVAJA.

    Tapion?

TUHKIMO.

            Hyvä oli mulle metsä aina,
    ma metsää rakastin, en kotiani,
    metsän ma päästin kirouksen alta,
    metsältä sain ma lahjat kallihimmat.

AARTEENKAIVAJA.

    Mies, mitkä lahjat?

TUHKIMO.

                        Metsolaisten lahjat.

AARTEENKAIVAJA.

    En kiittää saata lykkylahjojasi,
    kun et voi niitä käyttää; mitä sait?

TUHKIMO.

    Sain teirin sulan, se on lakissani.

AARTEENKAIVAJA.

    Kai tavallinen sulka, teirinsulka.

TUHKIMO.

    Iloitse, huuda, nyt on riemun yö,
    minull' on ihmesulka, taikasulka,
    tällä kun sivallan, niin koituu kruunu!

AARTEENKAIVAJA.

    Sivalla, aika on jo tärkeä!

TUHKIMO.

    Sis sas, kuin kellot sois, kappelista kruunu pois!

AARTEENKAIVAJA.

    Puhkes kuin tähti talvitaivahalle.

TUHKIMO.

    Kas, kuningatar, täss'on vihdoin kruunu.

KUNINGATAR. Tämä on minun kruununi. Oh, silmistäni suomut putosivat.
Koska minä heräsin, minä olen kauvan nukkunut? Missä olen?

TUHKIMO. Hiiden vuoressa vankina olette, mutta nyt on helpoituksen
hetki lyönyt.

KUNINGATAR. Mistä tulet?

TUHKIMO. Kuninkaan linnasta suloiset sanomat tuon.

KUNINGATAR Elääkö kuningas, armas avioni?

TUHKIMO. Elää.

KUNINGATAR. Ja nuori tyttäreni?

TUHKIMO. Elää ja on entistänsä ehompi.

KUNINGATAR. Ja minä elän, oi, iloa rajatonta!

TUHKIMO. Kuningatar, voitte pelastua ainoastaan siten, että olette
suostuvinanne Iso-Hiiden vaimoksi.

KUNINGATAR. Minä pelkään.

TUHKIMO. Kun rautainen ovi takananne kiinni lupsahtaa, niin vapauden
portti edessänne aukenee; suostukaa, aika on tärkeä!

KUNINGATAR. Jollei muuta neuvoa löydy, niin minä suostun.

    (Huuhkain huutaa.)

AARTEENKAIVAJA. Jo tulee Hiisi. Riennä, aseta kruunu alasimelle,
kalkuttakaamme!

TUHKIMO. Vain yksi avain riippuu vuoren ukon vyöllä. Minä hengitän
taas.

ISO-HIISI.

    Noo, kuinka sujuu työ?

TUHKIMO.

                            Kuin laulu vaan,
    pajasta kuulitte kai kalkutuksen.

ISO-HIISI.

    Miks' suututit mun tyttäreni äsken?

TUHKIMO.

    En syytä tiedä.

AARTEENKAIVAJA.

                    Pieni erehdys,
    ei seppä tunne meidän tapojamme,
    hän sanoi Ropaa taivaan enkeliksi.

ISO-HIISI.

    Vai niin, sen arvasin, no kyllä leppyy,
    iloinen seppä, ootko työsi päässä?

TUHKIMO.

    Niin iloinen en ole ollut koskaan,
    kas tässä työ kuin tarkan kaavan mukaan.

(Iso-Hiisi vie kruunun.)

ISO-HIISI.

    Jos nyt on työsi tehty turhaan taas,
    niin sulle, seppä, koittaa kuumat päivät.
    Kuninkaan lintuseni, täss'on lelu.

KUNINGATAR.

    Mun kruununi, se mulle antakaa!

ISO-HIISI.

    Nyt suostutte kai vuodekumppaniksi?

KUNINGATAR.

    Voi, häpeätä, oi, no niin... ma suostun.

ISO-HIISI.

    Hähhää, jo suostuu, tänne väki kaikki!

(Puhaltaa avaimen päähän, Ropa ja Hiiden väkeä tulee.)

ROPA.

    Hyi, häijy seppä!

TUHKIMO.

                      Sisilisko, hyi!

ROPA.

    Nyt olet hyvä taas, ma laitan häät.

ISO-HIISI.

    Nyt päästän pienen linnun häkistäni.

(Aukaisee oven.)

KUNINGATAR. (Astuu horjuen).

    Ah, päätä huimasee, ma varmaan kaadun.

ISO-HIISI.

    Näin kruunun lasken minä kulmillenne,
    hei, hiidet hyppikää nyt peikon polskaa,
    nyt puuttuu ilosta vain kuningas,
    se sairas kuokkavieras, hähhähhää!

TUHKIMO.

    Porttia kohden, hiljaa kuningatar!
        (Hiiden harakka nauraa.)
    Harakka, senhän ammuin.

ISO-HIISI.

                            Ammuit, mitä?
    Petosta haistan.

TUHKIMO.

                     Lasken pientä pilaa,
    voi, kirkastus ja kauhu, katsokaa,
    linnanne palaa, palaa, leimuaa!

(Iso-Hiisi kääntyy, Tuhkimo työntää hänet voimakkaalla ryntäyksellä
luolaan ja salpaa oven kiinni. Kuningattaren päästä putoo kruunu
ja kierii.)

    Nyt huuda Hiis' kuin ylkä häissään huutaa!

ISO-HIISI.

    Jyrise julma ilma, irnu, iske,
    vapise vuori, kaada kattilaasi
    inehmot, inhat lapset, räisky, läisky,
    avuksi huudan kaikki hiiden henget!

(Okkonen käy.)

ROPA.

    Kavallus! Peikot käykää kimppuhunsa,
    tulkatte hirviöt ja rienan raiskat,
    maan alta, ilmasta ja kuilun yöstä,
    ylitse vuori käyköön, poikki, päälle!

(Peikot käyvät Tuhkimon kimppuun, joka peräytyy portille taluttaen
kuningatarta, jousellaan lyö hän ristin merkkiä.)

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle.)

    Kumppani, joudu, nyt on horna irti!

(Tuhkimo ja kuningatar ulos portista.)

AARTEENKAIVAJA.

    Ma tulen, mutta ensin hiukan kultaa
    evääksi elämäni retkillä.

(Kokoo syliinsä kultarahoja, portti ponnahtaa kiinni.)

    Voi, mua onnetonta, kurja kulta!

(Kaatuu itkien kultakasojen päälle.)

ISO-HIISI.

    Tuli ja tuska, lennä noidan nuoli,
    rymäjä, rysky raskas rautavuori!

(Käy kovempi ukkonen, Ropa sieppaa kruunun ja heittää sen ahjoon, joka
leimahtaa pitkään lieskaan.)

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS.


(Linnan piha, pihalla kaksi viinitynnöriä, linnanväki mellastaa. Linnan
rappukomerossa tallimestari ja Markkus pelaavat lautapeliä, pöydällä
kaksi hopeaista viinimaljaa. Peremmällä soittavat mustalaiset
säkkipilleillä ja puupuhaltimilla.)

MARKKUS. Hai, romaneshel, soittakaa! Enemmän tulta soittoon, tulista
viiniä ja hehkuvia naisia! (Heittää rahapussin.) Siirrä tallimestari,
sinulla on onni pelissä -- kaikenlaisessa pelissä! Muistatko, kun sinä
Hiiden kanssa pelasit pois kuningattaren ja myit sielusi?

TALLIMESTARI. Älä veistele, viini on mennyt päähäsi!

MARKKUS. Sanovat, että musta koira tuli linnaan, naakat tornissa
kirkuivat kuin sairaat lapset. Siitä koirasta ei langennut varjoa eikä
sen jälkiä nähty lumessa, kun sen seurassa keskellä yötä ratsastit
metsään. Seuraavana päivänä katosi kuningatar.

TALLIMESTARI. Sinä näet pikku-ukkoja.

MARKKUS. Sinä pelaat vaarallista peliä, kuningaspeliä.

TALLIMESTARI. Siirrä ja seuraa peliä!

MARKKUS. Rahvas rupattelee, että sinä eräällä kuninkaallisella
metsästysretkellä olit hyvin lähellä kuninkaan orpanaa, riikinperijää,
kun hän kuiluun putosi. Sanohan minulle kahden kesken, etköhän vain
liian kovakouraisesti korjannut hänen jahtireppunsa hihnaa!

TALLIMESTARI. Ei ole minun syyni, että menetit virkasi, kallista
kannuja vähemmän!

MARKKUS. Kovinpa täällä on mässäilty, kuningas ja kuninkaantytär ovat
jo kolme kuukautta olleet matkoilla. Silmäni ovat niin sameat, että jos
karannut tallipoika astuisi nostosillan yli taluttaen kateissa ollutta
kuningatarta, niin näkisin yhtä haavaa kaksi kuningatarta, ja jos minun
täytyisi livistää niiden kahden välistä, niin lentäisin varmaan korkean
kuningattaren korkeaan syliin.

TALLIMESTARI. Näethän sitte kaksi viinileiliäkin, onni sinulla.

MARKKUS. Hyvä olisi sinullekin, jos kuningas näkisi rahan kahtena, kun
hänelle tiliä teet niistä kultasäkeistä.

TALLIMESTARI. Sinä käyt kiusalliseksi, lopeta jo!

MARKKUS. Pelin lopetan minä myös, kas noin. Tuossa viimeinen
riikintaalarini! En viitsi enään. Hai, romansehel soittakaa!

    (Kulkee mustalaisten luo.)

MUSTA-MIRJA. Herra tallimestari!

TALLIMESTARI. Musta-Mirja, sinä täällä?

MUSTA-MIRJA. Niin.

TALLIMESTARI. Olenhan kieltänyt sinua liikkumasta linnassa ja sen
ympäristössä.

MUSTA-MIRJA. Niin, niin, musta on miero, ja tie on kiero, ei ole majaa,
nälkä ajaa.

TALLIMESTARI. Mikä on asiasi?

MUSTA-MIRJA. Niin muistattehan, monta, monta vuotta sitten.

TALLIMESTARI. Se lapsi, niin...

    (Äänettömyys.)

MUSTA-MIRJA. Tehän olitte syynä...

TALLIMESTARI. Eihän se vain elä!

MUSTA-MIRJA. Eikä elä. Hautasin sen Rimmesuon rantaan.

TALLIMESTARI. Ensin kuristit?

MUSTA-MIRJA. Ensin kuristin.

TALLIMESTARI. Minä en kärsi sinua silmieni edessä.

MUSTA-MIRJA. Teidän käskystännehän minä sen tein.

TALLIMESTARI. Etkä ole kenellekään ilmaissut?

MUSTA-MIRJA. Puhumaton olen kuin puu, mykkä kuin hauta.

TALLIMESTARI. Puhutko nyt totta?

MUSTA-MIRJA. Nyt ainakin puhun totta. Sitte minä...

TALLIMESTARI. Sitte...?

MUSTA-MIRJA. Pyytäisin rahaa tai syötävän puolta.

TALLIMESTARI. Sekös se asia olikin.

MUSTA-MIRJA. Heimoni on minut hyljännyt. Ka, ei suuni suhaja, ei sanat
huulillani hyppele kuin aikoina entisinä, ei pouvarina pohatu, ka,
iloton on ilta, ah, angervoinen, mangu mustalainen!

TALLIMESTARI. Minä olen sinulle jo niin monta kertaa antanut. Sata
taalaria sait silloin -- lapsen hautaamiseksi. Mene, muuten opetan!

MUSTA-MIRJA. Ka, nälkä opettaa. Oliskohan maljassa tilkka viiniä.
(Kurkistelee maljaan.) Tallimestari kulta, taalari vaan.

TALLIMESTARI. Ei ropoakaan. Korjaa vanhat luusi, muuten kuletan sinun
kuoppatorniin!

MUSTA-MIRJA. Kuoppatorniin, älä, älä! (Itsekseen.) Et antanut, kitsas
kettu, niin, niin, sinä käyt nyt kuninkaallisilla puujaloilla, mutta
huimaavasta korkeudesta sinä syöksyt pohjattomaan kuiluun. Sen minä
vannon, varrohan!

    (Menee.)

VÄÄRÄSÄÄRI. Tallimestari, kuningas on tulossa!

TALLIMESTARI. Korjaa pois viinimaljat!

    (Kuuluu torven ääni.)

KYSSÄSELKÄ. (Juosten). Mestari, mestari!

TALLIMESTARI. Niinhän sinä lennät kuin tuli olisi irti!

KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo ja kuningatar...!

TALLIMESTARI. Kuningatar, häh!

KYSSÄSELKÄ. Tulevat jo toista tietä, minä vakoilin tien varrella ja
karahutin ratsulla edellä teille ilmoittamaan.

TALLIMESTARI. Tuli ja leimaus, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, tjaa,
olenhan pahemmastakin pulasta suoriutunut, vielä on niskani notkea.

(Rientää portille, kumartaa syvään hattu kädessä.)

    Suur'armollisin, kuulu kuningas,
    saan tervetulleeks teidät lausua,
    ilosta ääneni nyt väräjää.

KUNINGAS ja KUNINKAANTYTÄR.

    Ei syytä sulla ole ilohon,
    on turha matka ollut.

TALLIMESTARI.

                          Kuningas...

KUNINGAS.

    Miks' linnanpiha täynnä kansaa on?

TALLIMESTARI.

    Ma kutsuin kansan ilokesteihin,
    siis ette tiedä...

KUNINGAS.

                       Mitä?

TALLIMESTARI.

                             Mikä onni,
    mä ensimmäisnä saan sen ilmoittaa,
    niin... kuningatar on jo löydetty.

KUNINGAS.

    Luojalle kiitos, iloitsen ja nauran,
    oi, ilon määrää, taas ma hengitän,
    elämä uusi virtaa suoniini,
    missä on kuningatar?

TALLIMESTARI.

                         Linnaa kohden
    hän ajaa, tänne aatos eellä lentää,
    ja tallipoika ajaa rinnallaan
    lävitse riikin juoden mässäillen,
    jaellen rahoja kuin ruhtinas,
    uhkasi ottaa puolen valtakuntaa,
    prinsessan naiseksensa aikoo ottaa,
    päähänsä itse tahtoo kruunun panna.

KUNINGAS.

    No, ei hän vielä ole kuningas,
    puistakoon päältään ensin tallin tomut,
    ma elän vielä.

TALLIMESTARI.

                   Teiss' on voima, valta.

KUNINGAS.

    Jo kuulen kopseen nostosillalta,
    portille riennän.

TALLIMESTARI.

                      Kansa, käykää vastaan!

(Kansa siirtyy portin ulkopuolelle, mustalaiset soittavat, kansa
hurraa.)

KUNINGATAR. (Kantotuolissa, jälessä Tuhkimo).

    Oi riemun rikkautta, kuninkaani!

KUNINGAS.

    Syliini syöksy, armas puolisoni,
    löydetty, rakas, kalliimpi kuin koskaan!

KUNINKAANTYTÄR.

    Rakkahin äiti, äiti, minä itken.

(Syleilee kuningatarta.)

KUNINGAS.

    Suloinen vavistus käy ruumiissani.

TALLIMESTARI.

    Kättänne suokaa minun suudella!

(Kuningatar tarjoo kätensä halveksivasti.)

KUNINGAS. Oi, näitä kaipauksen kolkkoja vuosia, jokainen hetki herätti
minussa muistoja, jokainen esine loihti esille sinun kuvasi, kylmä
satula, jolla kelveä vartalosi oli levännyt, rypistynyt vuoteesi, jossa
viimeiseksi olit maannut. Tyhjää oli ympärilläni, vielä tyhjempää
rinnassani.

KUNINGATAR. Kovemmat ne kolme vuotta ovat olleet minulle, musta seinä,
auringoton elämä, kauhu herätti minussa kamalia kuvia, niin että minä
pelkäsin ajatuksieni pohjatonta paloa. Mutta älkäämme kaivako esille
entisyyttä, nyt on silmäni kirkas, sieluni kirkas! Ja sitte olen minä
ilossani unohtanut Tuhkimon.

KUNINGAS.

    Niin, Tuhkimo.

KUNINGATAR.

                   Hän minut pelasti,
    kaikesta saatan yksin häntä kiittää,
    Hiideltä tempasi hän varman vangin.
    Tuhkimo, sano millä palkitsen,
    ei mikään palkka ole liian suuri!

TUHKIMO.

    Tein tehtäväni, kiitos kuningatar,
    ma tahdon jäädä suureen suosioonne,
    myös armollisen, armaan prinsessan...

KUNINGATAR.

    Ma arvaan ajatustes salaisuuden,
    sydämmes parasta ma katson aina.

KUNINGAS.

    En tahdo näyttää kiittämättömältä,
    mieleni mukaan et oo aina ollut,
    sen enempää ei siitä; kasva suoraan,
    nyt olet ylitallimestari,
    ma määrään kolme koetuksen vuotta,
    jos näytät, että olet kunnon mies,
    niin täytän säädökseni muutkin ponnet;
    kamaripalvelija, virkapuku!

TUHKIMO. (Kumartaen).

    Kunnia, kiitos, tät'en ansainnut.

KUNINGAS. (Kuningattarelle.)

    Mut sinä, armas, lienet väsyksissä.

(Jatkavat hiljempaa keskustelua.)

KUNINKAANTYTÄR. (Tuhkimolle).

    Sinähän olet unelmani urho,
    pelastit äidin; -- oot kuin kasvanut,
        (Nauraa hämillään.)
    jos tietäisit... kuin sua odotin,
    tornista joka ilta katsoin tielle.

TUHKIMO.

    Ah, Ihannelma, mulle rakas oot,
    sun luokses kaikki ajatukset lensi.

KUNINGAS.

    Käykää jo linnaan pitkämatkalaiset,
    ja levättyä joukoin juhlikaamme!

(Kuningatar ja kuninkaantytär menevät.)

TALLIMESTARI.

    Kuningas, sallikaa mun hiukan haastaa!

KUNINGAS.

    Mua viivytät.

(Palvelija tuo virkapuvun, Tuhkimo asettaa reppunsa ja jousensa
tallinseinälle, menee talliin.)

TALLIMESTARI.

                  On tehty kavallus,
    pois aarre-aitasta on salaa viety
    noin viisi säkillistä kultaa.

KUNINGAS.

                                  Kuinka?
    Siis Markkus...?

TALLIMESTARI.

                     Ei, -- on lukko murrettu.

KUNINGAS.

   Ja ketä epäilet?

TALLIMESTARI.

                    En tiedä varmaan,
    mut varkaus on tehty samaan aikaan,
    kun tallipoika karkas.

KUNINGAS.

                           Tuhkimo?

TALLIMESTARI.

    Syyn varjoa en päälleen langeta,
    voi olla joku muu kuin Tuhkimo,
    hän on nyt toinen mies; mut Musta-Mirja
    on öisin nähty täällä hiipivän.

KUNINGAS.

    Sen nimen muistan, mikä Musta-Mirja?

TALLIMESTARI.

    Huovimme ajoi häntä takaa muinoin.

KUNINGAS.

    Nyt muistan, ah, se juttu jättäkäämme,
    jos varkaan keksit, mulle ilmoita!

(Menee.)

TALLIMESTARI. (Kumartaa).

    En koskaan katso omaa etuani.
    -- Hän jätti reppunsa, -- tjaa, annas katson,
    oiskohan taikakalu reppuun jäänyt?

KUNINGATAR. (Terassilla).

    Ah, kuinka suloista on hengittää
    kotoista ilmaa lemmen säteissä,
    kultainen taivaan kerä mailleen vierii,
    tornit ja kukkulat ne kilvan kiiltää,
    laaksoihin varjot hiljaa vaeltaa,
    kyyhkyset pesiin palaa väsyneinä.

TALLIMESTARI.

    Vain leivän puolisko ja juuston pytky,
    nyt pisti päähäni, oi, oiva aatos!

(Kaivaa rahapussin taskustaan.)

KUNINGATAR.

    Miks herja häärii pojan repun luona?

TALLIMESTARI.

    Ma kuulin äänen, ehkä erehdyin,
    kuninkaan silkkipussin reppuun pistän,
    niks, naks ja pojan niska poikki on.

(Vetäytyy syrjään.)

KUNINGATAR.

    Mua kutsuu kuningas, ma tulen, tulen.

(Poistuu.)

TUHKIMO. (Ylitallimestarin puvussa).

    Miks täällä hiipii taas tuo häntyri?

TALLIMESTARI.

    Nyt on hän kynsissäni.

(Huomaa Tuhkimon, ottaa hatun päästään ja kumartaa syvään.)

                           Tuhkimo,
    niin... herra ylitallimestari,
    sankari suuri, rohkea ja ylväs,
    mun nöyrin kumarrukseni.

TUHKIMO.

    Jo riittää, kielesi tulvaa hiukan hillitse!

TALLIMESTARI.

    Nyt ymmärrän, te ootte vaatimaton,
    se sopii niinkuin puku koristaa,
    kättänne suutelen.

TUHKIMO.

                       Pois viekkaat huulet!

TALLIMESTARI.

    Miks ootte mulle vielä vihainen,
    erehtyy enkelikin taivaissa
    saatikka minä halpa mato maan?

TUHKIMO.

    Niin mato olet, liukas, kiero kyy.

TALLIMESTARI.

    Kas ollaan ystäviksi, sopikaamme!

TUHKIMO.

    Ei sopua, nyt julkisotaa käyn,
    syytöksen heitän vasten kasvojasi,
    tunnusta, kuningattaren sä ryöstit.

TALLIMESTARI.

    Minäkö ryöstin? Ei, te näätte unta.

TUHKIMO.

    Vankina komerossaan kuningatar
    kauhulla huusi sinun nimeäsi,
    naamarimiehistä hän houraili;
    mihinkä heitit naamarisi, hylky?

TALLIMESTARI.

    Naamarin? Tjaa, nyt itse hourailette.

TUHKIMO.

    Sinull'on vuorotellen kaksi naamaa,
    kavala takana ja eessä liukas,
    ne naamarit ma kerran revin rikki
    ja paljastan sun koko maailmalle.

TALLIMESTARI.

    Järkenne kanssa käytte sokkosilla.

TUHKIMO.

    Mies, mene, muuten...!

TALLIMESTARI.

                           Menen, ylväs ootte,
        (Menee linnaan, itsekseen:)
    mut tietäköön sen hiisi, kuinka kauvan.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni.

TUHKIMO. Mirja, Mirja, varo askeleitasi, näitkö, kenen kanssa äsken
puhuin.

MUSTA-MIRJA. Kuulin koko puheenne. Varo sitä miestä kuin ruttoa!
Ilosilmäseni, et tunne vielä maailmaa, imarra, matele, kiellä oma
itsesi, viekkaus viekkautta vastaan, muuten joudut alikynteen.
Muistatko, mitä ennustin!?

TUHKIMO. Mirja, ennustuksesi on osaksi toteen käynyt.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, sivumennen, onko sinulla rahaa, en ole
syönyt sitten kuin eilen.

TUHKIMO. (Antaa rahaa). Tässä. Niin, ennustuksessa ei ollut loppua.

MUSTA-MIRJA. Luojalla on lykyn avaimet ja elämän langat. Mutta elämäsi
aamun hämärän salaisuuden minä tiedän.

TUHKIMO. Hämärältä on minusta lapsuuteni tuntunut, hämärältä kuin metsä
kuutamossa.

MUSTA-MIRJA. Salaisuuden sanon. Niin, muistathan sen haudan kotimökkisi
luona.

TUHKIMO. Rimmesuon haudan, lapsesi haudan.

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi...

TUHKIMO. Äitini?

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi oli sinun syntymisesi ensi viikkona sairas,
ylen sairas. Yöllä tulin rintalapsi sylissä mökkiin, isäsi istui
synkkänä pää käsiin vaipuneena, kavahti pystyyn, kouristi kättäni ja
sanoi läähättäen: "myy minulle lapsesi!" -- "Lapseni?" -- sanoin.
"Minun sairas vaimoni makasi yöllä lapsensa kuoliaaksi, ah, Jumala,
Jumala, myy minulle lapsesi", huusi hän, "vaimoni nukkuu -- mutta jos
hän herää ja huomaa lapsensa kuolleeksi, niin hän kuolee surusta, minun
nuori vaimoni." Minä myin lapsen, hopealusikasta ja säkistä jauhoja.
Seuraavana päivänä hautasimme kuolleen lapsen minun lapsenani suon
rantaan.

TUHKIMO. (Tuskallisesti). Sinä Mirja...?

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi ei ole oikea äitisi. Joku tulee, hyvästi
sydänkäpyseni, ilosilmäiseni.

    (Menee tallin taitse.)

TJHKIMO. Älä mene! Mirja kuule! Olisikohan Mirja...? Minulla on levoton
veri kuin mustalaisella... Oh, Mirja, Mirja, sinä olet äitini ja --
isäni? Missä, ehkä täällä linnassa! Oh, näitä ristiriitoja, ne repivät
ja raastavat minut rikki.

ÄITI. (Jälessä Annikka ja Tähkimö). Tulkaa lapseni, tässä on kuninkaan
linna!

TUHKIMO. (Siirtää hattunsa silmilleen, hän seisoo selin äitiin,
hämärämpi näyttämö). Äiti? Mitä? Kasvatusäitini. Tuntuu niin
kummalliselta. Ja Annikka, Tähkimö? Nyt en tahtoisi äitiä tavata.

    (Kyssäselkä ja Vääräsääri hiipivät portille, kumpikin asettuu
    eri puolelle, niin että heidän päänsä tuon tuostansa näkyvät.)

ÄITI. Missähän se Tuhkimo on? Varmaankin korkea herra tuo, siltä kun
kysyisi.

ANNIKKA. Kuinka tämä linna on kaunis.

ÄITI. Armollinen herra.

ANNIKKA. Se on varmaankin kuningas.

ÄITI. Kuningas, sanoit?

TÄHKIMÖ. Kuningas niin.

ÄITI. (Niijaa). Uskaltaisikohan sitä puhutella. Suuri armollisin riikin
ruhtinas, asia olisi sitä lajia, että...

ANNIKKA. Puhu vaan, äiti, suuret herrat ja kuninkaat ne kuulemma
kuuntelevat vaan!

ÄITI. Että Tuhkimo, joka kuuluu olevan tallipoikana täällä läänin
linnassa, on minun poikani. Minä tulin nyt ilmoittamaan, että se meidän
mökkimme Rimmesuon lähettyvillä paloi, kulovalkea sen poltti, minun
ainoa lehmäni jäi liekkeihin, voi, kuinka se ammui surkeasti, oikein
sydäntä vihlasi.

TÄHKIMÖ. Ja minun sikotarhani paloi elukoineen, ja kaikki rahani
sulivat kuumaan tuhkaan.

ANNIKKA. Minun rukkini ja kirkkohameeni paloi.

TUHKIMO. Oh!

ÄITI. Niin, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä mieron tielle. Ja
Annikka, tämä tyttäreni tässä sanoi, ettei Tuhkimo hädässä heitä, niin
että ehkä linnassakin työtä saisi. Se Tuhkimo, minun poikani, lähti
kotoa, sillä oli sellainen äkkipikainen luonnon laatu. Sentähden minä
aina ajattelin, että kuinkahan se siellä maailmassa menestyy. Huimapää
se oli, mutta perin rehellinen.

ANNIKKA. Ja minä sanoin silloin, koska Tuhkimo on rehellinen, käy hän
kyllä elämän koetuksen läpi.

ÄITI. Mutta minä sanoin siihen: ei, Annikka, maailma on paha,
maailmassa rehelliset ihmiset vetävät onnen arvonnassa lyhemmän korren
ja aina niitä onnen onkijat työkkivät.

    (Tuhkimo nyökyttää päällään.)

ANNIKKA. Katsokaas, kuningas nyökyttää päällään!

ÄITI. Kovin minä iloiseksi tulisin, jos Tuhkimon näkisin.

TUHKIMO. Tätä en kauvemmin kestä.

ÄITI. Ja sitte toin minä hänen hiilihevosensa, joita hän lapsena
leikkeli, muuta en kiukaalta pelastanut.

TUHKIMO. (Liikutuksissaan). Äiti!

ANNIKKA. Ei se olekkaan kuningas.

TUHKIMO. Äiti, äiti, olettehan sentään äiti minulle?

ÄITI. Siunaa ja varjele, Tuhkimo!

ANNIKKA. Ja kultatakissa, kuinka sinulla on korea puku.

    (Tunnustelee takkia, Tuhkimo kättelee kaikkia.)

ÄITI. Ja me kun luulimme sinua itsekseen kuninkaaksi.

TUHKIMO. Vai mökki on palanut, no, vanhan sijalle rakennetaan uusi ja
uhkeampi.

ANNIKKA. Äiti, eikö puheeni käynyt toteen, rehellisyydellään on Tuhkimo
päässyt vallan riikin herraksi. Tämähän on kuin satua.

ÄITI. Niin, niin, sinulla on rehellinen sydän, poikani.

TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Kuningas, kuten sanoin, matkalla linnaan
kohteli Tuhkimo kuningatarta hyvin töykeästi.

KUNINGAS. Se sikseen, sanoit päässeesi varkaan jälille.

TALLIMESTARI. Selvät ovat jäljet. Suvaitkaa! (Vie kuninkaan
tallinsillalle.) Mitä luulette, armollinen kuningas, tämän tallinsillan
alla löytyvän?

KUNINGAS. Vanhoja romuja.

TALLIMESTARI. Tirkistäkää raosta!

ANNIKKA. Mitä ne tuolla tekevät?

TUHKIMO. Kuningas vaan tarkastaa tallia.

ANNIKKA. Kuningas!

KUNINGAS. En näe mitään.

TALLIMESTARI. Odottakaa! Varas palaa aina rikospaikalleen kuin hukka
haaskalleen. Minä seisoin äsken pilarin takana ja näin varkaan
tirkistävän raosta kuten minä nyt teen.

KUNINGAS. Ja se varas?

TALLIMESTARI. Odottakaa!

    (Potkaisee pois laudan.)

KUNINGAS. Kaksi kultasäkkiä! Tämähän on julkeata, se varas on hengiltä
pantava.

TALLIMESTARI. Nyt lausuitte tuomion. Odottakaa! (Tempaa Tuhkimon repun
seinältä.) Katsokaa!

KUNINGAS. Minun silkkinen rahapussini. Kuinka...?

TALLIMESTARI. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä...

    (Juoksee Tuhkimon kimppuun ja riistää hänen kaulaltaan koristeen.)

TÄHKIMÖ. (Puolustaa). Mies, pois kätesi veljestäni!

TALLIMESTARI. (Näyttää koristetta). Tässä!

KUNINGAS. Tyttäreni kaulakoriste?

TALLIMESTARI. Tässä on varas.

    (Tähkimön käsi vaipuu.)

ÄITI. Varas, oi!

KUNINGAS. Kuinka on rahapussini joutunut reppuusi?

TUHKIMO. En tiedä.

KUNINGAS. Ja kaulakoriste?

TUHKIMO. Sitä en voi sanoa.

KUNINGAS. Vangitkaa mies! (Vääräsääri ja Kyssäselkä vangitsevat.)
Kuoppatorniin, huomenna tutkittavaksi ja hirteen!

KUNINKAANTYTÄR. (Terassilla). Älkää koskeko häneen, päästäkää Tuhkimo!

TUHKIMO. Ah, prinsessa!

ÄITI. Minun poikani, minun poikani, mitä olet sinä tehnyt!

Esirippu.



NELJÄS NÄYTOS.

(Pyövelin vuori. Oikealla hirsipuu, vasemmalla lava kuninkaallisia
katsojia varten. Kansaa, mustalaisia, Musta-Mirja. Vääräsääri ja
Kyssäselkä tuovat Tuhkimon sidottuna, hän on vanhoissa vaatteissa, olan
kohdalta hiha rikki.)

KUULUTTAJA. Minä kuulutan sen julki: kuningas kuoppatorniin sulki
tallipoika Tuhkimon, joka syytetty on: varasti kultasäkkiä viisi ja
apuna oli Hiisi, lait riikin näin rikkoi ratki ja mässäten prinssiä
matki, nyt laulaa hän viime virttään, pian pyöveli hänet hirttää,
esimerkki näytettäköön, tuomio täytettäköön!

VÄÄRÄSÄÄRI.

    Et toiste karkuhun pääse, korpin ruoka,
    sun nahkas kallis on kuin kultatalja,
    selkäni nahka vielä kirvelee,
    kun muistan mestarini raipan iskut.

KYSSÄSELKÄ.

    Nyt Hiiden hinkaloon hän matkustaa,
    luudalla lentää toiseen maailmaan,
    ei palaa koskaan ystäväinsä luokse,
    siks itku tukahuttaa ääneni.

VÄÄRÄSÄÄRI.

    Ei kylki taida tiellä kylmetä,
    takitta keveämpi taidat olla,
    sen muistoks' otan, myyn sen krouvarille.

(Ottaa takin.)

TUHKIMO.

    Kuluta kunnialla, sull' on sitä!

KYSSÄSELKÄ.

    Ja mitä lakillakaan enään teet,
    Kyöpelin akkain pataan putoisi,
    hei, kananvaras, onko sulla kultaa,
    ei sulla ole edes kyydin hintaa!

(Tunnustelee taskuja.)

TUHKIMO.

    Anna mun sentään pitää sulkani!

KYSSÄSELKÄ.

    Pah, teirinsulka, sill'en mitään tee,
    jokaisen pensaan alta niitä löytää.

VÄÄRÄSÄÄRI.

    Ja entäs polvihousut, Kyssäselkä?

KYSSÄSELKÄ.

    Ei, prinsessamme ehkä pyörtyisi.
       (Nauravat.)
    Kas tuolta tulee prinssin heimokunta!

ÄITI. (Annikan taluttamana).

    Voi, surun päiviä ja tuskan öitä,
    kymmenen vuotta olen vanhempi
    kuin eilen, sano mulle Annikka,
    kai hapseni on lumivalkeat,
    ma viime yönä luulin kuolevani,
    kuin mustat aaveet kulki unen houreet,
    taivaaseen maasta nousi hirsipuu,
    Tuhkimo riippui siinä rentona
    pää kallellaan, ja mua kauvan katsoi.

ANNIKKA.

    Pois pyyhi pahat unet silmistäsi
    ja anna taivon niitä kirkastaa!

ÄITI.

    Mun toivoni on tomussa, se kuoli,
    äkisti kuoli niinkuin kaunis lapsi,
    esikko, pieni, armas sydänlehti.

ANNIKKA.

    Kuningas ehkä vielä armahtaa.

ÄITI.

    Poikani, poikani, oi, mitä teit?

TUHKIMO.

    Ei surun syytä, kerran täytyy kuolla.

ÄITI.

    Surunko syytä, kuinka haastelet,
    siskosi, veljesi ja äitisi
    kulkevat läpi koko riikikunnan,
    kysyvät Tuhkimoa, saavat tietää:
    kuninkaan linnassa on Tuhkimo.
    Näin mietimme: kas, vaikka mökki paloi,
    niin vielä elää meidän Tuhkimomme
    ja leivän saa hän itse kuninkaalta,
    tallissa sukii mieliratsuaan
    tai soittaa iloisena pillillänsä.
    Niin aatoksemme kulki aivan muussa,
    kuin että saisit kuolla hirsipuussa.

TUHKIMO.

    Mökin ma uuden oisin veistänyt,
    nyt hamppunuora sitoo käteni.

ÄITI.

    Mut kapula ei sulje suutasi,
    tunnusta, että hiukan hairaannuit,
    niin ehkä vältät kuolon rangaistuksen!

TUHKIMO.

    Kuinka ma voisin tyhjää tunnustaa
    ja tyhjäks tehdä, mit'en ole tehnyt?

ANNIKKA.

    Veljeni, kuule heikon siskos ääntä,
    veljeni rakas, kuule Tuhkimo,
    pudista päältäs kaikki syytökset,
    olethan syytön, minä uskon sen,
    siskoltas säästä nämä kyyneleet!

(Itkee.)

TUHKIMO.

    Kaikesta tässä itkuun tyrskähtää.

TÄHKIMÖ.

    Tuhkimo, kuinka kauvan saatat olla
    noin kovasisuinen ja julman jyrkkä;
    tunnusta, viel' on ehkä armon aikaa,
    otitko prinsessalta kaulavitjat?

TUHKIMO.

    Prinsessan kultavitjat?

TÄHKIMÖ.

                            Sano pois!

TUHKIMO.

    Prinsessaa älä tähän sekoita,
    niin valehtelen että varastin!

TÄHKIMÖ.

    Sitä en luule. Entä kultasäkit,
    miten ne joutui tallinsillan alle?

TUHKIMO.

    Tiedusta puilta taikka kiviltä,
    mitä ne kuiskuttavat haletessaan,
    kun ukon nuoli niihin syyttä iskee!

TÄHKIMÖ.

    Mut silkkipussi löyttiin repustasi.

TUHKIMO.

    Peliss' on ollut lempo itse tai...

TÄHKIMÖ.

    Tai... sano pois!

TUHKIMO.

                      Tai tallimestari.

TÄHKIMÖ.

    Kavahda sanojasi, Tuhkimo,
    niin suurta herraa syyttää uskallat,
    hän hirsipuusta voi sun pelastaa!

TUHKIMO.

    Ei, sitä iloa en hälle suo.

TÄHKIMÖ.

    Henkesi ei oo yksin sinun omas
    äidilläs myös on siihen sydänosa.

TUHKIMO.

    Ei sydämmeni ole juuri jäästä,
    mut huulilta en valheen sanaa päästä.

ANNIKKA.

    Tuhkimo rakas, minä pyydän vielä,
    oi, älä tee vain mitään häväistystä.

ÄITI.

    Rukoile elämääsi kuninkaalta,
    tunnusta kaikki, puhu puhtaaksi!

TUHKIMO.

    Ma itse olen oma tuomarini,
    tuomari sanoo: älä vanno väärin!

TALLIMESTARI.

    Nuorallatanssijamme, pieni prinssi,
    ennen sä tanssit aina nuoran päällä,
    säärilläs sätkit kohta nuoran alla
    kuin lasten nytkyttämä pahviäijä.

TUHKIMO.

    Voi, ruoja, rohkeuttas, pöyhkäpyrstö,
    käteni ensin sidoit, vielä ilkut.

TALLIMESTARI.

    Pyövelin ruoka, hiiritaikuri,
    päästä nyt hiastasi alju hiiri,
    se ehkä nakertaisi siteet poikki!
    Saan onnitella uuteen virkatakkiin,
    missä on takki, päällä paita vaan,
    niin, kohtahan on maatapanon aika,
    herätä ette taida huomiseen,
    siis hyvää yötä, ehkä häiritsen!

TUHKIMO.

    En pelkää yötä, hyvää yötä vaan!

TALLIMESTARI.

    Korkeaan asemaan nyt nousette,
    ei kuningas voi nousta korkeemmalle.

TUHKIMO.

    En pelkää nousta siihen asemaan.

TALLIMESTARI.

    Ei, -- ollaan ystäviä, pila sikseen, ma tahdoin
    sua hiukan koetella.
    Minull' on juonet.

TUHKIMO.

                       Mikko repolainen.

TALLIMESTARI.

    Repo on viisas, voi sun pelastaa.

ÄITI.

    Niin, pelastakaa, hyvä mestari,
    hän on niin ajattelematon!

TALLIMESTARI.

                               Eipäs,
    hän ajattelee ehkä liian paljon,
    ei ajatellut köyden punojaa
    elämän hienon langan ratkojaksi.

TÄHKIMÖ.

    Antakaa armon käydä oikeudesta!

TALLIMESTARI.

    Ma suostun veljes pyyntöön -- ehkä suostun,
    jos annat taikakalun.

TUHKIMO.

                          Taikaa kärkyt?

TALLIMESTARI. (Tekohurskaasti).

    "Teen loistaviksi kansan kasvotkin",
    niin toivoo kuningas, niin minä toivon.

TUHKIMO.

    Vai variksilla jyvät kylväisit
    ja puisit riihtä peltohiirillä,
    maan kavaltaja pelastaisi maan,
    ois pukki pantu kaalin vartijaksi...

TALLIMESTARI.

    Ei, totta puhun kautta kunniani.

TUHKIMO.

    Sun kunnias on keppiheposi,
    ei sulla viel' oo riikin valtasauvaa.

TALLIMESTARI.

    Siis suora puhe, tahdon saada sen.

TUHKIMO.

    Hiidelle olet vielä sielus velkaa,
    jos oikein arvaan, taas on Hiisi irti.

TALLIMESTARI.

    Jos annat taikakalun, sanot synnyt,
    ma puhun puolestasi kuninkaalle
    ja panen varkauden Mirjan syyksi.

 ÄITI.

    Niin, Musta-Mirja on sen varmaan tehnyt.

ANNIKKA.

    Puhukaa puolestansa, jalo herra!

TALLIMESTARI.

    Kas, kaunis tyttö, oikein herkkupala,
    annatkos sitte salaa syleillä?

(Silittää Annikkaa leuvan alta.)

TUHKIMO.

    Pois sormet siskostani, herja, muuten
    Pyövelin vuorelta sun kuiluun heitän!

TALLIMESTARI.

    Sun kauniit rannerenkaas siitä estää,
    kas, tuolla tulee pyöveli.

(Pyöveli tulee punaisessa viitassa käsivarrella nuora.)

ÄITI.

                               Ai, auta!

TUHKIMO.

    Nyt; tallimestari, ma näytän taijan;
        (Sivelee kätensä selkäpuolella pitkin Tallimestarin kasvoja.)
    siskoni puolesta.

TALLIMESTARI.

                      Puh, sinä pilkkaat.

KUNINGAS. (Tulee. Kuningatar, kuninkaantytär, hoviväkeä). Armas
kuningattareni, kuninkaallinen raati on sen päättänyt, en tahdo
päätöstä kumota, rikos on siksi julkea.

KUNINGATAR. Mutta minä vakuutan nähneeni, miten tallimestari pisti
jotain pojan reppuun, armahda!

KUNINGAS. Näit varmaankin väärin, olit matkasta väsynyt.
kiitollisuudesta poikaa kohtaan et hänelle surmaa soisi. Kyllä sen
hyvin ymmärrän, mutta ei sillä parane, tuomio on täytettävä.

KUNINGATAR. Kuninkaiseni, ole lempeä, kolmen vuoden kuluessa ovat
silmäsi käyneet heikoiksi, sinä et näe, mitä riikissä tapahtuu, usko
minua, nämä ovat tallimestarin vehkeitä.

KUNINGAS. Sinä et vanhastaan siedä tallimestaria.

KUNINKAANTYTÄR. Minäkin rukoilen, isä, ole hänelle armollinen! Isä,
minä sanon sen, ei Tuhkimo ole varastanut kaulakoristetta, minä annoin
sen.

KUNINGAS. Kas, kas, sinä matkit äitiäsi, tämän sinäkin sanot pojan pään
päästimeksi. Olisit sanonut, että hukkasit, sinun pikkuinen pääsi on
tämän huonosti keksinyt. -- Miksi olisit antanut?

KUNINKAANTYTÄR. (Hämillään). Niin kun...

KUNINGAS. Sano vaan, mitä nyt keksit?

KUNINKAANTYTÄR. Niin, kun Tuhkimo pyyhki teirinpilkut kasvoistani.

KUNINGAS. Hahhahhaa, vielä huonommin keksitty, enhän ole huomannut
sinulla teirinpilkkuja olevankaan. Ahaa, siksikö niitä rohtoniekkoja
linnassa kulkikin, voiteet ovat siis auttaneet?

KUNINKAANTYTÄR. Ei, Tuhkimo pyyhki teirinsulalla.

KUNINGAS. Vielä hauskempaa.

KUNINKAANTYTÄR. Samalla sulalla Tuhkimo muutti koko linnan.

KUNINGAS. Nyt sinun pikkuinen pääsi on vallan pyörällä. Tallimestari
sen teki.

KUNINKAANTYTÄR. Eipä, minä näin itse. Isä, katso hänen silmiänsä, ne
puhuvat hänen syyttömyydestänsä, vaikka ylevyys tukkii häneltä suun!

KUNINGAS. Kas, kas, pojalla on vaaralliset silmät, olet tainnut
katsella niihin liian syvään.

KUNINKAANTYTÄR. Totta puhut, isä. Vapauta Tuhkimo, minä käyn hänen
kanssansa vaikka maailman maantietä lieron kuningattarena!

KUNINGAS. Vaiti, Ihannelma, illalla suljen sinun pimeään komeroon!

TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Kuulitko, mitä kuningas sanoi? Ei sinua nyt
voi auttaa mikään maailman kuningatar eikä prinsessa. Anna minulle heti
taikakalu, niin pääset paljaalla säikähdyksellä! Musta-Mirja on väen
joukossa. Yksi sana vaan, niin hän roikkuu hirressä sinun sijastasi.

TUHKIMO. Musta-Mirja on syytön, mitä sinä vaadit minulta? Ihmismurhaa
sinä vaadit, sinä olet kamala mies?

TALLIMESTARI. Anna taikakalu, sanon sen viimeisen kerran!

TUHKIMO. No niin, minä näytän sen, minä näytän sen, koska sitä niin
himoitset. Kas, tässä, tässä on taikasulka, ihmesulka, sillä minä
seiniä sivalsin, linnoja loihdin!

    (Heiluttaa sulkaa päänsä päällä, tallimestari yrittää sitä
    riistää, Tuhkimo hyppää hirsipuulavalle.)

TALLIMESTARI. Hiiden nimessä, anna se, anna se!

TUHKIMO. Kas näin, minä revin sen rikki. (Repii sulan rikki.) Niin
lentäkää, leyhykää sulkani hienot untuvat, unelmieni untuvat yli
latvojen, yli laineiden, yli kukkaisten ahojen, yli piilevien purojen
Tapiolan pyhille tanhuille sinne, missä ei ole onnettomuutta, missä ei
ole itkua, missä ei päivä koskaan laske, missä ei ole yötä eikä
kuolemaa! -- Lentäkää, liitäkää, viestini viekää Tuonelan tuville! Kas,
tuuli ne jo nosti hartioilleen, nyt ei niitä enään näy, hahhahhaa!

TALLIMESTARI. Kurja, mitä sinä teit!

TUHKIMO. Nyt olen niin iloinen.

TALLIMESTARI. Ilosi itkuksi muuttuu. Kuningas, minä peruutan
syytökseni.

KUNINGAS. Kuinka?

KANSAN ÄÄNIÄ. Kuule, kuule! Hän peruuttaa.

TALLIMESTARI. Syytökseni peruutan, jos Tuhkimo taikasulallaan voi
loihtia tämän hirsipuun kullan kiiltäväksi linnan portiksi.

KUNINGAS. Sinä olet jalomielinen.

KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, onhan sinulla taikasulka, sipaise, sipaise!

TALLIMESTARI. Niin, hän väittää, että hänellä on sellainen sulka.

KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo rakas, tee se minun tähteni!

TUHKIMO. Mitä en tekisi sinun tähtesi, ah, kaikki, kaikki, en voi
mitään.

KUNINGAS. Voitko tehdä, mitä tallimestari väittää?

TUHKIMO. En voi, tein tyhjäksi taikani.

KUNINKAANTYTÄR. Voi, sinua onnetonta!

TUHKIMO. Vihan vimmassa minä sen tein.

TALLIMESTARI. Hahhahhaa, kuka nyt nauroi.

KUNINGATAR. Voi, suurta surkeutta, sydämmeni on murtua. Kuule viimeinen
pyyntöni! Täytä Tuhkimon viimeinen mieliteko, anna hänen kahden puhua
omaistensa kanssa, anna hänen nukkua, syödä, juoda, laulaa, soittaa,
pukeutua koruvaatteisiin, iloita ja tanssia, mitä hupia vaan haluaa,
sillä surullinen on hänen lähtönsä, josta vielä kirous päällemme
lankeaa!

KUNINGAS. Olkoon niin.

TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Nyt sinä särjit prinsessan sydämmen, ota se
omalletunnollesi, kun lähtösi hetki lyö!

TUHKIMO. Sinä olet pahempi kuin Iso-Hiisi itse, sillä hiisissäkin oli
jotain ihmisellistä. Minä en kestä enempää. Nyt minä huudan kaikki
julki. (Hirsipuulavalla.) Kuulkaa kaikki, minä huudan sen julki
kuninkaan kuulten, kansan kuulten.

KANSA. Kuule, kuule!

TUHKIMO. Tämä mies on suurin maansa kavaltaja, katsokaa, noin vain
konna kalpenee! Kuningattaren hän ryösti, kansalta kiskoi hän viimeiset
rovot.

KANSA. Viimeiset rovot! -- Mitä hän sanoo? -- Hän puhuu totta.

TUHKIMO. Viljan on hän jättänyt mätänemään, hökkelit kaatumaan; siitä
asti kuin kuningatar katosi ja ehkä jo kauvan sitä ennen, on hän
kuningasta pettänyt, muutamassa vuodessa on hän saattanut koko riikin
rappiolle.

TALLIMESTARI. Se ei ole totta, se ei ole totta, hän valehtelee,
kuningas, älkää kuunnelko häntä, hän on koston sairas, hän on hullu,
viekää hänet hirteen!

ÄITI. Suurista suurin päällä maan, kultainen kuningas! Armahtakaa,
lähettäkää hänet kauvas kolmen meren taakse, yksinäiselle luodolle,
mutta antakaa hänen nuori elämänsä minulle, hän on pala sydämmestäni,
osa onnestani! Kuningatar, hyvä kuningatar, olettehan tekin äiti,
hempeän tyttären äiti, pelastakaa minun poikani!

TALLIMESTARI. Pyöveli, käy toimeen!

    (Pyöveli sitoo nuoran hirsipuuhun.)

KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, iloni, sorea sankarini, ole rohkea viimeiseen
hetkeen saakka!

TUHKIMO. Hiiden tulessa olen karaistunut, kuoppasilmäinen kuolema ei
voi olla kovempi kuin elämän tulinen tuska, sorea on kuolo sinun
katseittesi lumouksessa, hyvästi ihana!

KUNINKAANTYTÄR. Sinua muistelen ijäti.

TUHKIMO. Hyvästi äiti, älä muistele pahaa, hyvää vain muistele, hyvästi
veljeni ja sinä siskoni, hyvästi!

MUSTA-MIRJA. (Hiipii esille). Tuhkimo, saanko minäkin sanoa hyvästi?

TUHKIMO. Mirja! Sinä, sinä... Sano, oletko äitini!

ÄITI. Mirja, äitisi?

TUHKIMO. Miksi tulin sen sanoneeksi, niin, äiti, sinä et ole äitini.

ÄITI. Oh, Mirja valehtelee, Mirja valehtelee aina, mene pois sinä
katala poikani luota! Tuo takaisin hopealusikka, ainoa äitini perintö,
minkä varastit! Varastit silloin, kun minä lapsivuoteessa makasin.
Mene pois!

TALLIMESTARI. Musta-Mirja mene, minä annan sinut pyövelille!

KUNINGAS. Jo riittää pyöveli. -- Kuulkaa! Armosta ja kuningattaren
pyynnöstä, Tuhkimo, saat täyttää viimeisen mielihalusi ennenkuin
kuolet.

TUHKIMO. Jalo hallitsija. Soitolla minä tahtoisin lähteä, soitolla
itseäni ja omaisiani ilahuttaisin ennenkuin kalman kynnykselle
kukistun. Ei minulla ole muuta soitinta kuin isäni perintöpilli; sillä
olen metsiä käydessäni soitellut, taivas on silloin tuntunut
sinisemmältä ja syvemmältä, maa ihanammalta ja sydämmeni keveämmältä.

KUNINGAS. Tapahtukoon toivosi! Päästäkää hänen kätensä.

TALLIMESTARI. Vartioikaa visusti häntä!

    (Pyöveli päästää siteet.)

TUHKIMO. Mirja, Mirja, sano ensin, oletko äitini?

MUSTA-MIRJA. En ole äitisi.

TUHKIMO. Kuka?

MUSTA-MIRJA. Soita, soita ensin!

TUHKIMO. (Nojautuu hirsipuuta vasten ja vetää Nyyrikin antaman pillin
paitansa alta, itsekseen). Nyyrikin antama simapilli! Heisaa!

KUNINKAANTYTÄR. Äiti, näitkö, miten hän ilostui?

KUNINGATAR. Niin ja silmänsä välähti niin ihmeellisesti. Mirjankin
kasvot näyttivät niin salaperäisiltä.

TUHKIMO. Taikapillini minä vallan unohdin, kuninkaantytärtä minä vain
ajattelin. "Puhu pilliisi seitsemän säveltä", käski Nyyrikki, minä
soitan seitsemän kertaa seitsemän säveltä. Maailma kirkastuu, kaikki
kirkastuu.

    (Tuhkimo soittaa, pyöveli alkaa tanssia.)

PYÖVELI. Jalkapohjiani kutkuttaa. Mitä? Jalkani nousee kuin itsestään,
yks, kaks, yks, kaks.

KUNINKAANTYTÄR. Äiti, katsos, katsos, pyöveli tanssii, tämä on hauskaa.

KUNINGAS. Onko pyöveli tullut hulluksi!

PYÖVELI. Ei... ei... armoa, hirttäkää minut ensimmäiseen puuhun!

ANNIKKA. Katsos, pyöveli tanssii Tuhkimon pillin mukaan.

ÄITI. Noin ei Tuhkimo ole koskaan soittanut.

PYÖVELI. Ah, mikä minua vaivaa, minun viitassani on ihan kuin
veripilkkuja, auttakaa! Minä olen hautoja ryöstänyt, vainajilta
sormuksia kiskonut, oh, näin en häissänikään tanssinut.

    (Pyöveli lakkaa tanssimasta.)

KUNINGAS. Sinulla ei ole enään virkaa.

KYSSÄSELKÄ. Kuules Vääräsääri!

VÄÄRÄSÄÄRI. Mitä, Kyssäselkä?

KYSSÄSELKÄ. Mikä kumma minuun on tullut?

VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minuun?

KYSSÄSELKÄ.  Sinuunkin?

VÄÄRÄSÄÄRI. Minusta tuntuu ikäänkuin ei jalkoja olisi ollenkaan.

    (Alkaa tanssia.)

KYSSÄSELKÄ. Väs, väs, Vääräsääri, hypittää niin riivatusti.

VÄÄRÄSÄÄRI. Kys, kys, Kyssäselkä, jalka ihan pomahtaa ja pihahtaa
tuiman tanssin halusta.

TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Ihan tämä on kuin kuoleman tanssia,
puuttuu vain luurankomies.

KUNINGATAR. Minä sanoisin sitä omantunnon tanssiksi.

KYSSÄSELKÄ. Hyppää lyhemmällä jalallasi, tämä on hassua! tallimestari,
minä nipistin teiltä hopeapikarin.

TALLIMESTARI. Mitä, sinäkö sen veit?

VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minä nipistin teiltä kultamaljan.

TALLIMESTARI. Sellaisia palvelijoitako te olettekin!

VÄÄRÄSÄÄRI. Kätyreitä me olemme. Voi, maa pyörii minun silmissäni, ilma
pyörii, pilvet pyörivät, puut pyörivät.

KYSSÄSELKÄ. Ihmisten päät pyörivät minun silmissäni, pyöveli pyörii,
kuningas pyörii, hirsipuu pyörii.

KUNINGAS. (Kuningattarelle). Ihmeellinen soitto. Minä vanha mies
pyörisin mielelläni kanssasi pari kierrosta. Omatuntoni ei taida olla
aivan puhdas.

KUNINKAANTYTÄR. Minusta tuntuu kuin Tuhkimo keinuttaisi.

    (Kuningas, kuningatar, kuninkaantytär nyökyttävät
    päätään tahdin mukaan.)

TALLIMESTARI. Heretkää toki! Mitä hirtehisen ilveilyä tämä on?

KYSSÄSELKÄ ja VÄÄRÄSÄÄRI. Mestari, mestari, emme muuta voi!

    (Tarttuvat tallimestariin, joka alkaa tanssia.)

TALLIMESTARI. Mitä? Älkää tarttuko minuun! Minä en nyt kuitenkaan ala
hyppiä. Seis jalka, minä käsken, seis! Tämähän on hullunkurista. Ei,
ei, minä en tahdo, sitokaa minut tallinseinään!

    (Ottaa tanssiaskeleen.)

KUNINGAS. Mikä sinua vaivaa!

TALLIMESTARI. Kuningas, jalkani ovat kuin nokkosten pistämät, sydän
hyppii rinnassani ylös alas, alas ylös. Tämä on kauheata, hakatkaa
jalkani poikki! Minä läkähdyn, minä tukehdun, minä olen riivattu.

    (Kyssäselkä ja Vääräsääri tanssivat suonenvedon tasaisesti
    ja hullunkurisesti tallimestarin ympärillä, ja kansa
    nyökyttää päitään.)

Auttakaa, auttakaa, jalkasia polttaa, käsiä polttaa, minä palan ja
pakahdun, omatuntoni minussa palaa, tuliset raudat sydäntäni paahtavat!

    (Tallimestari tanssii yksin, vuoroin seisahtuen, vuoroin kiihtyen.)

Tuhkimo lopeta, kaikkien pyhien nimessä lopeta! (Tuhkimo ravistaa
päätään ja soittaa.) Saat kaikki, saat rahani, saat karjani, tyttäreni,
koirani, tiirikkani, tallimestarihattuni, elämäni, sieluni, silmäni!
(Tuhkimo soittaa.) Pahasti sinulle tein, ai, ai, minä en kestä enempää,
minä kuolen. (Lankee polvilleen kuninkaan eteen.) Armollinen, laupias
kuningas, käskethän Tuhkimon lopettaa, kaikki tahdon tunnustaa.
(Kuningas antaa merkin, Tuhkimo lopettaa.) Kymmenen säkillistä kultaa
olen minä aarreaitasta ottanut.

KUNINGAS. (Hämmästyy). Sinä!

TALLIMESTARI. Kuninkaallisen orpanan minä metsästysretkellä kuiluun
sysäsin.

KUNINGAS. Eteeni avautuu ammottava kuilu ja sen partaalla olen minä jo
kauvan seisonut.

TALLIMESTARI. Kuningattaren minä Hiidelle möin, Hiisi lupasi minulle
valtaa ja viekkautta, nyt on minusta voima vuotanut.

KUNINGATAR. Minä epäilin häntä aina.

TALLIMESTARI. Armoa, armoa, minä tavoittelin riikin kruunua! Yhdeksän
kymmenettä osaa minä riikin varoista varastin, mutta köyhille minä aina
annoin, kerrankin annoin köyhälle vaimolle viisi pääsiäisleipää,
köyhiä olen säälinyt. (Tuhkimo alkaa soittaa, tallimestari ottaa
tanssiaskeleen.) Ei, ei, vaimon minä linnasta ajoin. Tuhkimo älä soita!
Tuhkimo on kaikkeen syytön, häntä minä vainosin ja vakoilin, Tuhkimo
sai linnan loistamaan. Tuhkimo...

KUNINGAS. Oi, silmäni aukenevat, Tuhkimo anna minulle tämä anteeksi!

TALLIMESTARI. Armahtakaa suuriarmollisin, minä heitän henkeni teidän
käsiinne!

MUSTA-MIRJA. Minäkin tunnustan. Monta vuotta sitten varastin minä
tallimestarin käskystä kuninkaan orpanan rintalapsen, riikinperijän.
Minun piti se surmata.

KUNINGAS. Sinuahan huovit takaa ajoivat.

MUSTA-MIRJA. Minä piilouduin tämän vaimon mökkiin, hän oli sairas,
yöllä oli lapsensa kuollut, minä vaihdoin lapset.

KUNINGAS. Ja vaimon lapsi?

MUSTA-MIRJA. On Tuhkimo.

KUNINGAS, KUNINGATAR, KUNINKAANTYTÄR. (Nousevat pystyyn). Tuhkimo!!

ÄITI. Tuhkimo, sinä et olekkaan poikani!

TUHKIMO. Mirja... kuningas... minäkö...?

KUNINGAS. Olisiko mahdollista!

KUNINGATAR. Tule tänne Tuhkimo! (Katsoo käsivartta.) Kolme luomaa kuin
kolme pientä tähteä. Mirja puhuu totta.

MUSTA-MIRJA. Tässä on riikinperijä.

TUHKIMO. Kolme tähteä, missä ne näin? Linnanportin vaakunassa.

KUNINGAS. (Taistelee liikutusta vastaan). Tuhkimo, Tuhkimo, rakkaan
orpanani poika, vanhuuteni ilo ja valtani vahvistus. Tule isällistä
rintaani vasten. (Syleilee.)

    Ma olen ollut kiittämätön herra,
    mut sinä Tuhkimo oot ansainnut
    kannukset, kypärän ja riikin kruunun,
    niin... prinsessan ja puolen valtakuntaa
    omien tekojesi ansiosta.
    Ja sinä kehno tallimestari.
    pois silmistäni, huono riikin renki,
    maan ääriin, kurja, kätyreinesi,
    niin etten näe sua rajoillani,
    saat sydämmessäs syntis sovittaa!

TUHKIMO.

    Hei, äiti, kuule, nyt sen muistan vasta,
    jätinhän vesisangon pihalle.

ÄITI.

   Luulin sun jääneen pohjattomaan suohon.

TUHKIMO.

    Maan läpi tähän paikkaan sukelsin,
    ja aloin juuri nousta hirsipuuhun.

ANNIKKA.

    Sinusta, veikko, tuli sentään prinssi.

TUHKIMO. (Nauraa).

    Sokeriprinssi!

KUNINGAS.

                   Kuulkoon kansa kaikki,
    ympäri hirsipuun on tanhuiltu,
    tanhulla surunäytös loppukoonkin,
    pitoihin pitkiin koko kansan kutsun!

TUHKIMO. (Heräten itsetietoisuuteen).

    Elämän soitto kalman kynnyksellä,
    nyt näen minä koko elämäni:
    _pieninkin pilli, siin'on soitonmahti,
    toiminta, tahto, niiss'on taikasulka,
    toimemme loppuu aivan alussansa,
    mut soitto seuraa, liitää sielun kanssa_.

Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuhkimo ja kuninkaantytär - Nelinäytöksinen satuseikkailu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.