Title: Lempeäluontoinen - Fantastillinen kertomus
Author: Dostoyevsky, Fyodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lempeäluontoinen - Fantastillinen kertomus" ***


LEMPEÄLUONTOINEN

Fantastillinen kertomus

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomensi M. Wuori



Porissa,
Adolf Allardt,
1887.



Tekijältä.


Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa päiväkirjan
[Dostojevski julkaisi vuosina 1873, 1876 ja 1877 kuukausittain
"Kirjailijan Päiväkirja" nimisen aikakauskirjan, joka sisälsi
valtiollisia, kriitillisiä y.m. kirjoituksia. Marraskuun vihko v. 1876
sisältää yksistään tämän kertomuksen. Suomentaja.] sijasta sen
tavallisessa muodossa annan ainoastaan kertomuksen. Mutta minä olen
todellakin kirjoitellut tätä kertomusta suurimman osan kuukautta.
Kaikissa tapauksissa pyydän, ett'eivät lukijat panisi tätä pahaksensa.

Nyt itse kertomuksesta. Minä olen nimittänyt sen "fantastilliseksi",
vaikka itse pidän sen suurimmassa määrässä todenperäisenä. Vaan
fantastillista siinä löytyy todellakin, ja juuri kertomuksen itse
muodossa, jonka seikan pidän tarpeellisena edeltä päin selittää.

Asian laita on, näet, ett'ei se ole pelkästään sepitelmä eikä
muistelmakaan. Ajatelkaahan mies, jonka itsensä surmannut vaimo makaa
ruumiina pöydällä, muutamia tuntia sen jälkeen, kuin hän on
heittäytynyt ulos ikkunasta. Mies on kovin liikutettu eikä ole vielä
ehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa, kokien käsittää
mitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitse on
hän täydellinen hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja
nyt hän puheleekin itseksensä, kertoo tapauksen, selittelee sitä
itsellensä. Huolimatta näennäisestä johdonmukaisuudesta hänen
puheessansa, puhuu hän välistä ristiin sekä hänen ajatuksiinsa että
tunteihinsa katsoen. Hän milloin puolustaa itseään, milloin syyttää
vaimoaan ja vaipuu sivuseikkoihin; ja hänen puheessansa ilmestyy sekä
raakaa mieltä ja sydäntä että syvällisiä tunteita. Vähitellen hän
todellakin saapi asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteen
kohtaan". Joukko hänen herättämiänsä muistoja saattaa hänet
ehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus ylentää ehdottomasti
hänen mieltänsä ja sydäntänsä. Lopulta muuttuu kertomuksen tapakin,
verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin
selvänä ja näkyvänä, ainakin hänen omasta mielestänsä.

Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroon
keskeytyen ja sekaantuen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy
hän taas ikäänkuin näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näin
on aina laita todellisuudessakin. Jos pikakirjoittaja olisi voinut
kuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisi
epätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, mutta
psykoloogillinen kulku olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Ja
tämäpä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan
minä sitte olisin muodostellut, mitä oli kirjoitettu) onkin juuri se
mitä minä tässä kertomuksessa nimitän fantastilliseksi. Vaan onhan
tällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo
on mestariteoksessaan, nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen
päivä", käyttänyt milt'ei samaa tapaa, ja vaikk'ei hän ole tuonut
esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman
epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että
hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä
päivänänsä, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläkin, jopa ihan viimeisessä
silmänräpäyksessäkin. Vaan ell'ei hän tätä olisi kuvitellut, niin ei
itse teostakaan löytyisi, -- kaikkein todenperäisintä ja
todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.



Ensimmäinen osa.



I.

Kuka minä olin ja kuka hän on.


... Niin kauan, kuin hän vielä on täällä, -- on kaikki vielä hyvin,
voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; vaan kun hän huomenna
viedään pois ja -- mitenkäs minä silloin yksin jään? Hän on nyt salissa
pöydällä, kahdella yhteen pannulla pelipöydällä, vaan huomenna
valmistuu arkku, valkoinen, valkoinen arkku... silkillä verhottu, vaan
enhän minä siitä... Minä vaan kävelen kävelemistäni ja tahdon tehdä
itselleni tästä selkoa. Nyt olen jo kuusi tuutia tahtonut sitä tehdä,
vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Seikka on se, että
minä vaan yhä käyn ja käyn... Vaan se tapahtui näinikään. Annahan minä
kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole
mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, vaan olkoonhan, minä kerron
kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinäpä koko kauhu onkin, että
minä ymmärrän kaikki liian hyvin! Jos, tuota, tahdotte tietää, s.o. jos
alkaa asian alusta, niin kävi hän silloin vaan luonani tavaroita
panttaamassa voidakseen panna "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet,
niin ja niin, muudan kotiopettajatar, suostuu matkustamaan ja opetusta
kotona antamaan j.n.e., j.n.e. Näin oli asia ihan alussa enkä minä
tietysti eroittanut häntä muista; tuli kuin muutkin ja niin edespäin.
Vaan sitte aloin eroittaa. Hän oli tuollainen solakka, valkoverinen,
keskikasvuinen, minun kanssani aina kömpelömäinen, ikäänkuin häpeilevä
(luulenpa, että hän oli kaikkien vieraiden kanssa samanlainen, ja minä
olin hänelle, tietysti sama, kuin kaikki muutkin, s.o. jos ottaa
ihmisenä, eikä lainanantajana). Niin pian kuin hän oli saanut rahansa,
kääntyi hän heti ja meni pois. Ja aina ääneti. Toiset aina kiistelivät,
pyytelivät lisää, tinkivät itselleen enempää; vaan hän ei koskaan,
mitä annettiin... Minä varmaan vaan hämmennyn... Niin minua
kummastuttivat kaikista enin hänen panttinsa: hopeiset kullatut
korvarenkaat, huononpuoleinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan
arvoisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden olevan sen arvoisia,
vaan hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kalliita, -- ja
todellakin oli tämä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja
äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää. Kerran vaan minä uskalsin
hymähtää hänen kapineillensa. Se on... näettekö, sitä minä en koskaan
muutoin tee, vaan olen aina kohtelias yleisöä kohtaan, puhun vähän,
kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti".

Mutta kerran toi hän minulle jätteitä (aivan sananmukaisesti) vanhasta
oravannahkaturkista, ja silloin minä en voinut pidättää itseäni, vaan
sanoin hänelle jotakin, ikäänkuin sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika,
kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät,
mutta nepäs silloin alkoivat hehkua! Vaan eipäs sanonut sanaakaan, otti
vaan "jätteensä"; ja -- meni tiehensä. Sillä kertaa minä tarkastin
häntä ensiksi erityisellä tavalla ja aloin ajatella hänestä sellaista,
s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa minä vielä
vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken
synteesin: näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin
neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea
kuukautta vailla kuusitoista. Vaan enhän minä tätä aikonut sanoa, eikä
se synteesi ollenkaan ollutkaan. Seuraavana päivänä tuli hän taas.
Sittemmin sain minä tietää, että hän oli käynyt turkkineen
Dobronravovin ja Moserin luona, mutta paitse kultakaluja eivät he ota
mitään vastaan eivätkä siis puhumaankaan ruvenneet. Minä olin häneltä
kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) --
ja huomattuani sen sitte, kummastuin itsekin: paitse kultaa ja hopeaa
en minäkään mitään ota panttiin, vaan häneltä otin kameen. Tämä oli
silloin hänestä se toinen ajatus, sen muistan.

Sillä kertaa, s.o. Moserilta tullessaan, toi hän minulle merenkullasta
tehdyn hammasluun sikaria varten -- jonkin joutavan kapineen, joka
olisi semmoisten kerääjälle kelvannut, vaan meille ei ollut minkään
arvoinen, sillä mehän vaan huolimme kultakaluista. Koska hän nyt tuli
tuon eilisen kapinan jälkeen, niin otin minä häntä ankarasti vastaan.
Ankaruuteni, näet, on kuivassa kohtelussa. Vaan antaessani hänelle
kaksi ruplaa, en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan
närkästyneellä äänellä: "tämän teen ainoastaan teille! Moser ei
semmoista kalua ottaisi vastaankaan". "Teille" -- sanalle panin
erityisen painon, ja juuri vississä tarkoituksessa. Olin, näet,
vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "teille"-sanan, oli
vaiti, mutta ei viskannut pois rahoja, vaan otti, -- sitä se köyhyys
on! Vaan sekös punastui! Minä käsitin, että olin loukannut häntä. Vaan
kun hän oli mennyt pois, niin kysyin itseltäni yht'äkkiä: "tokko tämä
voitto hänen ylitsensä todellakin maksaa kahta ruplaa?" He, he, he!
Muistan, että juuri tämän kysymyksen tein kaksi kertaa: "maksaako?
maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Hyvin
silloin olin iloissani. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein sen
tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi
yht'äkkiä liikkua omituisia ajatuksia hänestä. Tämä oli kolmas
erityinen ajatukseni hänestä.

... Ja siitä se kaikki sitte alkoikin. Tietysti minä oitis koetin ottaa
selkoa kaikista asioista salaa ja odotin hänen tuloansa hyvin
kärsimättömänä. Minäpä aavistinkin, että hän tulisi kohta. Ja kun hän
tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman
kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvän kasvatuksen ja osaan
käyttäytyä. Hm... Silloinpa juuri minä oivalsin, että hän on hyvä ja
lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluonteiset eivät pane kauan vastaan ja
vaikka yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät osaa ollenkaan
välttää puhelua: vastaavat saidasti, vaan vastaavat kuitenkin, ja mitä
etemmä, sitä enemmän, vaan ei saa itsekään väsyä, jos jonkin perille
pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään selittänyt. Perästä päin vasta
sain niinä tietää tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta. Silloin pani hän
lehteen ilmoituksia tuon tuostakin, alussa, tietysti, ylpeästi:
"kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan, vastaus ehdoista
lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin: "suostuu kaikkiin,
sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekä taloutta että sairasta
hoitamaan, ja ommella osaa", j.n.e., j.n.e., kaikki, niinkuin on
tavallista! Tietysti lisättiin tämä kaikki ilmoituksiin eri kerroilla,
vaan kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta,
leivästä". Vaan ei saanut paikkaa! Silloin päätin minä tehdä viimeisen
koetuksen: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänen
ilmoituksensa: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten
opettajattarena, mieluimmin iäkkään leskimiehen luona. Osaa auttaa
talouden hoitamisessa".

-- Näettekös, tämä ilmoitus on painettu tänä aamuna, ja iltasella hän
saa varmaan jo paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!

Hän punastui taas, taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja
meni oitis pois. Minä olin hyvin mielissäni. Muutoin olin jo varma
kaikesta enkä pelännyt mitään: hammasluistahan ei kukaan huoli. Ja
hammasluuthan olivat häneltä jo lopussa. Niinpä kävikin, kolmantena
päivänä taas tulikin, ihan kalpeana, hädissänsä, -- minä käsitin, että
hänelle oli jotakin tapahtunut kotona, ja niinpä todella laita olikin.
Selitän heti, mitä oli tapahtunut, mutta ensiksi tahdon vaan muistella,
kuinka yht'äkkiä osasin kohota hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti
yht'äkkiä tuuma. Asian laita oli se, että hän toi tämän jumalan-kuvan
(raskitsipa tuoda)... Vaan, kuulkaahan! kuulkaahan! Nyt se jo alkaa,
tähän asti olen vaan sekaantunut... Seikka on se, että tahdon mainita
kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon
vaan yhteen kohtaan koota ajatukseni, vaan -- en voi, mutta kas tässä
yksityisseikat...

Neitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, vanha
perheenomaisuus, varustettu kulloitetulla hopeaympäryksellä, -- maksaa
-- no, noin kuusi ruplaa se maksaa. Minä näin, että kuva oli hänelle
kallis, vaan hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä
sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva;
jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea...

-- Onkos se kielletty?

-- Eikä ole kielletty, mut' niin vaan, ehkä, te itse... --

-- No, ottakaa pois se.

-- Tiedättekö mitä, minä en ota sitä pois, vaan panen sen tuonne
jumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien
joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttoorini ollessa
auki), ja ottakaa nyt vaan kymmenen ruplaa:

-- Minä en tarvitse kymmentä, antakaa vaan viisi, kyllä minä sen
lunastan varmaan.

-- Vai kymmentä ette tahdo? Kuva sen kuitenkin maksaa, -- lisäsin minä,
huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti.
Minä toin hänelle viisi ruplaa.

-- Älkää ylenkatsoko ketäkään, minä olen itse ollut samassa pälkähässä,
vieläpä pahemmassakin, ja jos nyt näette minut tällaisessa toimessa...
niin tapahtuu se seurauksena siitä, mitä olen kärsinyt...

-- Te kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä,
hyvin pilkallinen hymy huulilla, jossa, muutoin, oli paljon viatonta
(s.o. ylipäänsä vaan, sillä silloin ei hän ollut vielä tehnyt eroitusta
minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta.)
Vai niin, ajattelin minä, vai sellainen sinä olet, luonteesi tulee
ilmi, uuden suunnan ihmisiä ollaan.

-- Näettekö, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi
salamielisesti: "Minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa
suo, vaan aina hyvää luo"...

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, vaan tässä
katseessa oli kuitenkin paljon lapsellista.

-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen
jossakin...

-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles
itsensä Faustille. Oletteko Faustia lukenut?

-- E-en tarkkaan.

-- Se on, ett'ette ole sitä ollenkaan lukenut. Vaan se on teidän
luettava. Mutta minä näen taas huulillanne pilkallisen piirteen.
Pyydän, älkää luulko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että,
kaunistaakseni lainanantajan virkaani, tahtoisin esiintyä teille
Mefistofeleena. Lainanantaja pysyy sinänsä. Se me kyllä tiedetään.

-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä tahtonut ollenkaan sanoa
teille mitään sellaista...

Hän tahtoi sanoa: Minä en odottanut, että te olisitte sivistynyt
ihminen, vaan hän ei sitä sanonut; kuitenkin tiesin minä, että hän niin
ajatteli. Minä olin häntä kovin kummastuttanut.

-- Näettekö, huomautin minä, joka alalla voipi tehdä hyvää. Minä en,
tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa vaan...

-- Tietysti voi jokaisella paikalla hyvää tehdä; sanoi hän, luoden
minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisella
paikalla", lisäsi hän yht'äkkiä. Oi, minä muistan, minä muistan kaikki
nuo silmänräpäykset! Ja tahdon lisätä, että kun tuo nuoriso, tuo
herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se
yht'äkkiä osoittaa liian suoraan ja selvään kasvoissaan, että: "kas
nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" -- eikä
tämä ole kerskaavaisuutta niinkuin meikäläisellä, vaan näkyy
suorastaan, että he itse pitävät sitä arvossa, ja uskovat, ja
kunnioittavat, ja luulevat, että muutkin aivan samallalailla sitä
kunnioittavat. Oi sitä suoramielisyyttä! Silläpä sitä voittaakin. Ja
hänessäpä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, en mitään ole unhoittanut. Kun hän oli mennyt ulos,
tein oitis päätökseni. Samana päivänä lähdin viimeiselle
tiedustelumatkalleni ja sain kuulla hänestä koko jäljellä olevan
salaisuuden; hänen entisen elämänsä olot olin saanut tietää Lukerialta,
joka silloin oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä
sitte olin saanut puolelleni. Tämä salaisuus oli niin hirveä, ett'en
ymmärrä, kuinka enää saattoi nauraa, niinkuin hän taannoin, ja kysellä
Mefistofeleen sanoista, kun itse oli niin kauheassa tilassa. Mutta --
se on sitä nuorisoa! Juuri tätä ajattelin hänestä silloin ylpeänä ja
iloisena, sillä sehän osoitti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin
turmion partaalla, niin saivat Goethen ylevät sanat kuitenkin hänen
loistamaan. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein
väärässäkin. Minä, näet, puhun vaan hänestä yksistänsä. Ja pääasia
on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin _omanani_, enkä epäillyt
yli-vallastani. Tiedättekös, se on ylen hekumallinen ajatus, kun ei
enää epäile.

Vaan mitäs minä. Jos minä näin jatkan, niin koska minä saan kaikki
yhteen kohtaan kootuksi. Pikemmin, pikemmin -- sehän ei ollut ollenkaan
sitä, mitä ai'on sanoa.. Herra Jumala!



II.

Naimatarjoomus.


"Salaisuuden", jonka sain kuulla hänestä, selitän tässä
lyhykäisyydessä: hänen isänsä ja äitinsä olivat jo ammoja aikoja
kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän jäi kunnottomien tätiensä luo.
Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski,
jolla oli iso perhe -- kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä -- toinen
oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Vaan molemmatkin olivat häijyjä. Hänen
isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan
personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin kuin
ylemmästä mailmasta ikään: yhtä kaikki olin virasta eronnut, loistavan
rykmentin alakapteeni perintö-aatelia, itsenäinen mies j.n.e., ja mitä
lainakassaan tuli, niin voivat tädit katsella sitä ainoastaan
kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa,
vaan oli kuitenkin jossakin tutkinnon suorittanut, -- olipas ehtinyt
suorittaa, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti työtä
teki; -- ja se merkitsee, että hänessä löytyi pyrintöä johonkin
korkeampaan ja jalompaan! Vaan miksikäs minä sitte naida tahdoin? Vaan
minusta vähät, siitä sittemmin... Ja siitäkös sitte kysymys on! --
Tätiensä lapsia hän opetteli ja ompeli paitoja, vaan lopulta ei
ainoastaan sitä tehnyt, vaan lattioitakin pesi, hän, tuo
heikkorintainen. He häntä, suoraan sanoen, pieksivät ja soimasivat joka
leipäpalasta. Ja päättivät sillä, että aikoivat myödä hänen. Hyi! Minä
jätän mainitsemattakin sellaisen häpeän. Sittemmin kertoi hän minulle
tarkkaan kaikki. Tätä kaikkea piti silmällä kokonaisen vuoden ajan
naapuri, muudan rihkamakauppias, joka ei kuitenkaan ollut vaan pelkkä
rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyömälää. Hän oli jo
kaksi vaimoa menettänyt ja etsi kolmatta, ja siinäpä hän tämän
hoksasikin: "hän on, näet, hiljainen, on kasvanut köyhyydessä, ja
minähän nainkin vaan orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia.
Kosi, alkoi hieroa sopimusta tätien kanssa, sitä paitse oli hän
viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja siihen aikaan juuri hän alkoi
käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän
rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella edes pikkaraisen
aikaa vaan. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei, ja nytpä alkoivat
ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä suuhun panna ilman liikaakin
suuta". Minä tiesin jo kaiken tämän, vaan sinä päivänä vasta tein
päätökseni.

Iltasella tuli heille kauppias, tuoden puodistaan viidenkymmenen
kopekan edestä makeisia; tyttö istui hänelle seuraa pitämässä, kun minä
kutsutin hänen Lukerialla kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan
hänelle, että minä olin portilla ja halusin sanoa hänelle jotakin heti
paikalla. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä
olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka jo oli
hämmästynyt siitä, että olin kutsuttanut hänen ulos, selitin että pidin
onnena ja kunniana... Toiseksi, ett'ei hän kummastelisi tapaani, että
minä näin portilla... ja että minä olen rehellinen mies ja olen asiasta
selon ottanut. Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen
mies. Vaan siitä vähät! Ja puhuinpa en ainoastaan soveliaalla tavalla,
s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan olipa kosimiseni
omituinenkin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Minä olen
tahtonut tuomita itseäni ja teenkin sen. Minun tulee puhua sekä
vastaan että myötä, ja niin puhunkin. Perästäpäin muistelen tätä
mielihyvillänikin, vaikka se on tyhmää: minä ilmaisin silloin suoraan,
häpeämättä, että, ensiksikin, en ole varsin lahjakas, en varsin viisas,
kentiesi, en varsin hyväluontoinenkaan, vaan helppohintainen egoisti
(minä muistan tämän lausuman, minä keksin sen silloin sinne mennessäni
ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvin pahaa puolta
muissa suhteissa. Kaiken tämän sanoin omituisella ylpeydellä, --
tiettyhän se on kuinka semmoista sanotaan. Luonnollisesti minulla oli
niin paljon ymmärrystä, että, ilmaistuani jalosti puutteeni, en
jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "vaan sen sijaan, muka, on
minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä pelkäsi
hirveästi, mutta minä en lieventänyt mitäkään, vaan vieläpä, sen
nähdessäni, varta vasten lisäsin kovuutta: sanoin suoraan, ett'ei hänen
tarvitse nälkää nähdä, vaan mitä pukuihin, teaatteriin ja tanssijaisiin
tuli, -- niin siitä ei puhettakaan; kentiesi vast'edes, kun olisin
tarkoitukseni saavuttanut. Tämä ankara puheen tapa kasvoi yhä
kasvamistaan. Minä lisäsin, ja myöskin aivan kuin sivumennen, että jos
olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli
minulla vaan muudan tarkoitus, oli muka muudan sellainen seikka... Vaan
minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla oli todellakin muudan
sellainen tarkoitus ja sellainen seikka. Odottakaahan, hyvät herrat,
minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja, vaan vaikka todella on
naurettavaa puhua itsekseen salaperäisesti, niin sittenkin olen
tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä
tähden hänen sukkeluutensa sinä aamuna siitä, että minä muka "kostan",
oli häijysti sanottu minua vastaan. S.o. näettekö, jos olisin sanonut
hänelle suoraan: "Niin kylläkin, minä kostan yhteiskunnalle", niin
olisi hän purskahtanut nauruun, kuin eräänä aamuna, ja silloin se olisi
todellakin ollut naurettavaa. Vaan saattoipas syrjäisillä viittauksilla
ja lausumalla salaperäisiä sanoja, kiihottaa hänen mielikuvitustansa.
Sitä paitse en enää pelännyt mitäkään: tiesinhän minä, että tuo lihava
kauppias oli hänelle joka tapauksessa inhoittavampi minua ja että minä,
portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Sen minä
kyllä ymmärsin. Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta
olikos se sitte konnuutta? Kuinka siinä on ihmistä tuomittava? Enkös
minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en silloin maininnut hänelle hyvänteosta
puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden
velassa olen, muka, minä ettekä te?" Sen minä lausuin suorin sanoinkin,
en malttanut olla sanomatta, ja se näytti, kentiesi, typerältä, sillä
huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli
voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen
kaikkea tätä törkyä, niin mainitsen viimeisenkin sikamaisuuden: minä
seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies,
hyvin kasvatettu ja -- ja, vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole
ollenkaan ruma. Semmoista silloin ymmärrykseni soitteli. Tietysti hän
minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan... vaan minun täytyy lisätä:
hän ajatteli siinä kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin
mietti, että minä jo olin kysyä: "no, kuinkas?" -- enkä malttanutkaan,
vaan niin komeasti kysäsin: "no kuinkas sitä?"

-- Odottakaa, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, niin, että -- mitä kaikkia
niissä olisinkaan jo silloin voinut nähdä! Vaan minäpä pahastuin:
"vai", ajattelin mini, "horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?"
Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin
vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä
muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois,
seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä,
herra, että otatte meidän kauniin neitimme, vaan älkää hänelle siitä
mitään puhuko, hän on niin ylpeä".

Ylpeä! Minä, näet, itsekin rakastan hieman ylpeitä. Ylpeät ovat
erittäinkin kauniita, kun... no kun ei enää epäile vallastaan heidän
yli, eikö niin? Oi kelvotointa, kömpelöä ihmistä! Oi kuinka minä olin
tyytyväinen! Tiedättekö, että hän, kun hän siinä portilla seisoi
miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen, vai ei, ja minä
ihmettelin, tiedättekö, että hän silloin saattoi ajatella näin: "Jos
kerta onnettomuus on tullakseen kumpaisellakin taholla, niin eikö ole
parempi suoraan valita pahempi, s.o, tuo lihava kauppias; lyököönpähän,
muka, pikemmin humalainen minut kuoliaaksi!" Vai, kuinka luulette,
saattoihan hän niin ajatella?

Ja nytkään en ymmärrä mitäkään! Minä sanoin vast'ikään, että hän
saattoi niin ajatella: valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o.
kauppias. Vaan kumpi oli hänelle silloin pahempi? Kauppiasko vai
Goetheä siteeraava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys?
Sitäkään et ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja sinä sanot: kysymys!
Vaan minusta vähät! Minusta ei ole puhettakaan. Ja, parhaaksi, mitä
minä nyt siitä -- minustako puhe on vai ei? Sitäpä en osaa ollenkaan
ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää...



III.

Kunnollisin ihminen vaan itsekään en usko.


Minä en nukkunut. Ja vieläkös sitä, kun päässä sellainen valtimus
sykkii. Tahdon muistella tätä kaikkea lokaa. Oi, sitä lokaa! Oi, mistä
lo'asta minä silloin hänen vedin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa
arvo teolleni!... Minua miellytti myös monta seikkaa, esimerkiksi se,
että minä olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Tämä
minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Minä tahdoin, esimerkiksi, viettää häät _à l'anglaise_, s.o. aivan
kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen
oli Lukeria, ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan
(sinne minulla oli parahaksi asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi
viikoksi asumaan. Vaan hän vastusti sitä, ei suostunut ja minun täytyi
mennä tätien luo kunnioitustani osoittamaan aivan kuin olisin heiltä
saanut hänen. Minä myönnyin ja osoitin tädeille asianomaista
kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata
ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään
sanomatta, etten pahoittaisi häntä näiden halpojen asioiden kautta.
Tädit kävivät oitis pehmeiksi, kuin silkki. Riideltiinpä
myötäjäisistäkin: hänellä ei ollut niin mitään, vaan eipä hän mitään
tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin vakuuttaa häntä, että ilman
mitään ei käynyt laatuun ja kapiot tein minä, sillä kukapa hänellä
olisi muutoin mitään tehnyt? Vaan minusta vähät. Kuitenkin ehdin minä
silloin lausua muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin ne tietäisi.
Ehkäpä liiaksikin kiirehdin. Pääasia on, että hän alusta alkaen osoitti
rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltasin, kun
tulin, otti hän minua ihastuneena vastaan, kertoi minulle jokeltaen,
(niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, nuoruudestaan,
kodistaan, isästään ja äidistään. Vaan minä valoin koko tuon hurmoksen
kerrassaan kylmällä vedellä. Ja tämä minun mielipiteeni olikin.
Ihastuksiin vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti...
mutta kuitenkin huomasi hän pian, että oli ero välillämme ja että minä
olin -- arvoitus. Ja sitäpä minä pääasiallisesti tahdoinkin! Ehkäpä
vaan arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin! Ensiksi,
ankaruus, -- ankaruuden muodossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen,
silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko
systeemiin. Ja ilman mitäkään väkinäisyyttä valui se itsestään esiin.
Eikä muutoin ollakaan saattanut, minun täytyi tehdä tämä systeemi
vastustamattomasta syystä, vaan mitäs minä, todella, herjaankaan
itseäni! Systeemi oli oikea. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä
tuomitsee, niin tuomittakoon, asiaa tuntien... Kuulkaahan:

Kuinkas sitä alkaisin, sillä se on hyvin vaikeaa. Kuu alkaa
puolustaida, niin se se vaikeaa onkin. Näettekös: nuoriso halveksii
esimerkiksi rahaa, -- vaan minä ylistin oitis rahoja; annoin arvoa
rahoille. Ja niin ylistelin, että hän alkoi yhä enemmän olla vaiti.
Siristi vaan suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti.
Näettekös: nuoriso on jalomielinen, se hyvä nuoriso, näet, se on
jalomielinen! ja kiivas, mutta suvaitsevaisuutta siinä löytyy vähän;
niin pian kuin jokin vaan ei ole niin, niin on ylenkatse valmis. Ja
minä taas tavoittelin suuruutta, tahdoin istuttaa suuruutta suorastaan
sydämmeen, istuttaa sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Minä
otan kehnon esimerkin: kuinka minä, esimerkiksi, olisin selittänyt
lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä ottanut
suorastaan puheeksi, sillä muutoin olisi näyttänyt, että minä pyysin
anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni,
ylpeästi, puhelin melkein vaitiolemalla. Ja minä olen mestari
vaitiolemalla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa
itsekseni näytellyt vaitiolemalla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi,
olenhan minäkin ollut onnetoin! Minä olen ollut kaikkien hylkäämä ja
unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yht'äkkiä on tuo
kuusitoista vuotias haalinut kokoon minusta kaikellaisia
yksityis-asioita kelvottomilta ihmisiltä ja luulee tietävänsä kaikki,
vaikka kaikkein salaisin, kuitenkin, on jäänyt tämän miehen sydämmen
sopukkaan! Vaan minä vaan olin vaiti, ja varsinkin, varsinkin hänen
kansansa olin vaiti, ihan eiliseen päivään asti, -- vaan miksikä olin
vaiti? Ylpeydestä vaan. Minä tahdoin, että hän itse saisi tietää, ilman
minutta, vaan ei enää kelvottomien ihmisten kertomuksista, mutta että
itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin! Ottaessani hänen talooni,
tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Minä tahdoin, että
hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä
ansaitsin sitä. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut
joko kaikkia tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, ett'en tahtonut puolta
onnea, vaan kaikkia -- sen tähden juuri olinkin pakotettu silloin siten
toimimaan: "että, näet, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä,
myöntäkäähän itse, että jos itse olisin ruvennut hänelle selittämään ja
kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan -- niin olisi se
ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan
mitäpäs minä siitä puhun!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Minä ilmoitin hänelle silloin suoraan
ja säälimättä (ja minä panen painon siihen, että tein sen säälimättä)
parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on oiva asia, vaan ett'ei
se maksa niin niitäkään. Ja miksikä ei maksa? Siksi, että sen helpolla
saapi, ilman elämän kokemusta; kaikki tämä on, niin sanoakseni,
"olemisen ensimmäisiä tuntemia", vaan katsotaanpas heitä työssä! Olla
jalomielinen on aina helppo asia, jopa elämänsäkin uhrata -- ja sekin
on helppoa, sillä siinä veri kiehuu ja voimia on ylenmäärin, kauneutta
hirveästi mieli tekee! Eikäpä, vaan ottakaapa sitte jalomielinen
urostyö, hyvin vaikea, hiljainen, huomaamatoin, loistotoin, herjattu,
semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde
pisaraakaan, -- jossa te, loistava mies, olette konnana kaikkien
silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen mailmassa, -- niin
koettakaapa silloin siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla! Ja
minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä toimessa
taistellut... Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, vaan sitte alkoi
olla vaiti, jopa ihan kokonaan, silmiänsä vaan kovin siristi
kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja paitse
sitä huomasin minä yhtäkkiä tuon epäluottoisan, äänettömän, pahan
hymyn. Ja tämä hymy huulilla astui hän talooni. Totta on sekin, ettei
hänellä ollut enää minne mennä...



IV.

Yhä vain tuumia ja tuumia.


Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet
talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi.
Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa
tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän
silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi
oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki
ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta
osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone,
on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen
tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa
kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja
ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja
tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se
on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni
houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun,
näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa,
muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin
itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin
sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään
teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä
paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme
"Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!).
Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä
alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan,
mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi
minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain
vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen
puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin
minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja
minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi
vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen
seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain
ja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä"
-- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo
lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin
hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään,
että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta
loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli
mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se
köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli
yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen
aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa
viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun
muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo,
näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä
itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta
minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan:
minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi
täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on
selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän
tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään
sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee
rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä
itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen
keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on
turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin,
jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä
pöydällä on? Oi -- oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu.
Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin
sanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja
pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen
olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin:
lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee
vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut
lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs,
jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se
hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki
kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden.
Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta
kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin,
minulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä
lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut
pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni
vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis
oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta
ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla,
vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä
kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana
teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani,
rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin
tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että
tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää,
jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä
istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt?
Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun
puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli
suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat
nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen"
lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä
kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös
hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!)
Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni
tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni,
ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa
sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon
häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja
minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt.
Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas
kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä
lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut,
en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli
jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus
oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja
lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta
jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä
tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun
loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole
syypää...

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin:
_hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...



V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.


Riita alkoi siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla
tavallaan, arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin ne maksoivat, jopa
suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta. Minä
en antanut myöten. Vaan siihen paikkaan sattui tuo kapteenin rouva.

Ämmä tuli medaljonkineen -- joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama
-- suveniiri, näet. Minä tarjosin kolmekymmentä ruplaa. Hän alkoi
katkerasti itkeä ja pyytää, että kalu säilytettäisi, -- tietysti, se
säilytetään. Sanalla sanoen, yht'äkkiä tuli hän viiden päivän kuluttua
vaihtamaan sitä rannerenkaasen, joka ei maksanut kahdeksaa ruplaakaan;
minä, tietysti, en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni
silmistä, tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämäpä vaihtoikin
hänelle medaljongin.

Saatuani sen tietää samana päivänä, nuhtelin siitä lempeästi, vaan
lujasti ja järjellisesti. Hän istui sängyssä, katseli lattiaan ja
koputteli oikean jalkansa terää mattoon (tämä oli hänen tapansa); ilkeä
hymy oli hänen huulillansa. Silloin ilmoitin minä levollisesti,
vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on
oikeus katsella elämää omilla silmilläni, ja -- että minä, ottaessani
hänen talooni, en salannut häneltä mitäkään.

Hän hypähti yht'äkkiä ylös, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja --
mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaansa; se oli peto, se
oli vihanpuuska, se oli peto vihanpuuskassa. Minä kangistuin
hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Vaan
minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin
samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan
häneltä pois osallisuuden asioissani. Hän naurahti vastoin silmiäni ja
lähti ulos talosta.

Seikka oli se, ett'ei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos korttierista.
Ilman minutta ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo kihlattuina.
Iltapuoleen hän palasi, minä en sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä
suljin kassan ja lähdin tätien luo, heidän kanssaan olin lopettanut
tuttavuuden oitis häiden jälkeen, en tahtonut heitä luokseni enkä itse
mennyt heidän luo. Nyt kävi vaimoni näköjään heidän luonansa. He
kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä:
"Se oli", sanoivat, "teille oikein". Vaan heidän nauruansapa minä
odotinkin. Samassa huusin minä nuorimman naimattoman tädin, annoin
hänelle edeltäkäsin viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli
hän luokseni, sanoen. "Asiaan on sekotettu muudan luutnantti
Jefimovitsh, teidän entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin.
Tämä Jefimovitsh oli tehnyt minulle enin pahaa rykmentissä, ja kuukausi
sitten oli hän pari kertaa häpeämättä tullut lainakassaani, muka,
panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän alkoi silloin vaimoni kanssa
naureskella. Minä menin silloin hänen luoksensa ja sanoin hänelle,
ett'ei hän enää saisi tulla luokseni entisten asiaimme tähden; -- vaan
mitäkään ajatusta semmoisesta ei minun päähänikään pälkähtänyt, sillä
luulin vaan, että hän muuten oli röyhkeä. Ja nyt ilmoitti täti
yht'äkkiä, että heillä oli yhtymys määrätty ja että koko asiaa välitti
muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen
luonaan" sanoi, "vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä asia minulle
kolmesataa ruplaa, vaan kahdessa vuorokaudessa sain toimeen sen, että
tulin seisomaan viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana ja
kuuntelin vaimoni ensimmäistä "kohtausta" Jefimovitshin kanssa.
Odottaessa oli meillä sen päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta
merkillinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen
minua pilkallisesti ja koputellen jalkaansa lattiaan. Katsellessani
häntä, johtui yht'äkkiä päähäni ajatus, että hän koko viimeisen
kuukauden, tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei
ollut ollenkaan luonteensa mukainen, voipipa sanoa -- oli aivan
luonteensa vastainen; edessäni oli raju, riitainen olento, joka ei
juuri ollut häpeämätöin, vaan kelvotoin, ja itse kiusaa tavoitteleva.
Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sellainen raivostuu,
niin, vaikka hän astuisikin rajan yli, siitä kuitenkin näkee, että hän
itse vaan ponnistelekse, itseään vaan kiihottaa, ja että hänen itsensä
on mahdotointa hillitä siveyttään ja häveliäisyyttään. Senpä tähden
sellaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'ei usko omaa
tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisnuteen tottunut ihminen lieventää
päinvastoin aina tekoaan, toimii häjymmin, vaan järjestyksen ja
soveliaisuuden muodossa, ja vaatii itselleen etevyyttä muiden ylitse.

-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että
pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin pilvistä
pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

-- On, minua pyydettiin, upsierien päätöksen mukaan, poistumaan
rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-ero
hakemukseni.

-- Pelkurina siis ajettiin pois?

-- Niin, he tuomitsivat pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt
kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, ett'en tahtonut alistua
heidän itsevaltaiselle tuomiollensa ja vaatia kaksintaisteluun, koska
en itse nähnyt löytyvän mitäkään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en
malttanut olla silloin sanomatta, -- että, asettua sellaista
itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, se vaati
paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut itseäni hillitä, vaan ryhdyin tällä lauseella itseäni
puolustamaan; ja tätä hän vaan tarvitsikin, tätä uutta nöyrtymistäni.
Hän hymähti häjynilkeästi.

-- Onko sitte totta, että te kuljeskelitte kolme vuotta Pietarin
katuja, kuin mikä kulkijain, ja kopekoita pyytelitte ja biljaardien
alla yönne makasitte.

-- Olinpa minä yötä Sennajallakin Wjasemskin kartanossa! [Wjasemskin
kartano on tunnettuja kurjimman köyhälistön tyyssijoja. Suomentaja.]
On, totta se on; elämässäni oli senjälkeen kuin rykmentin jätin, paljon
häpeätä ja lankeemusta, vaan ei siveellistä lankeemusta, sillä
silloinkin itse ensimmäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan
tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja johtui yksinomaisesti
epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...

-- Niin, nyt olette suuri mies -- rahamies!

Se oli viittaus lainakassaan. Vaan minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä
näin hänen himoitsevan itseäni halventavia selityksiä, vaan -- minä en
niitä hänelle antanut. Parahaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin
ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos
mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

-- Vaan ettepähän siitä minulle mitään puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja
kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin, taskussa oli minulla
revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllä pöydän luona ja Jefimovitsh
kiemaili hänen edessänsä. Ja kuinkas kävi? Kävi (ja minä sanon sen
omaksi kunniakseni), aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja
olettanut, vaikka en täysin sitä tunnustanut, että niin aavistin ja
oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs mitä tapahtui. Minä kuuntelin koko tunnin ja koko tunnin olin
läsnä kaksintaistelussa jaloimman ja ylevimmän naisen ja kevytmielisen,
paheellisen, typerän, matelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä,
ajattelin minä, hämmästyneenä, mistä tietää tämä suoramielinen,
lempeäluonteinen, harvapuheinen olento kaiken tämän. Sukkelin
ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda
sellaista kohtausta, täynnä pilkkaa, avomielisintä naurua ja sekä
hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa
hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen
vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! ja kuinka paljon
melkein neitsyeellistä viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen
liikkeillensä, hänen ajatuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne
käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin
puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä oli vaan
virnailemista -- "sukkelan, vaikka turmeltuneen olennon virnailemista
itseään kalliimmaksi tehdäkseen". Vaan ei, totuus loisti kuin aurinko,
eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta
minua vastaan saattoi hän, tämä kokematoin, suostua tähän yhtymykseen,
vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis.
Tämä olento halusi vaan saada loukata minua jollakin, mutta vaikka hän
oli ryhtynytkin sellaiseen likaiseen työhön, niin ei hän kuitenkaan sen
likaa kärsinyt. Ja häntäkö, viatointa ja puhdasta, jossa ihanne asui,
olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale
voinut viekoitella? Päinvastoin tämä mies vaan synnytti naurua. Totuus
kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen esiinkutsui hänen
sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta
kokonaan ällistyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastaten hänelle,
niin että aloin peljätä, ett'ei hän loukkaisi tätä naista pelkästä
halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin
tätä kohtausta melkein kummastumatta. Minä kohtasin ikäänkuin jotakin
tuttavaa. Minä olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatukseni! Minä
menin sinne uskomatta mitäkään, mitäkään syytöstä, vaikka tosin kyllä
olin ottanut revolverin taskuuni! Ja saatoinko minä ajatella häntä
toisellaiseksi? Minkäs tähden minä rakastin häntä, minkäs tähden minä
kunnioitin häntä, minkäs tähden minä nain hänet? Oi, tietysti minä
tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka hän minua silloin vihasi,
mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viatoin hän oli. Minä
keskeytin kohtauksen yht'äkkiä aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti
ylös, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani
ulos. Jefimovitsh ei jäänyt varattomaksi, vaan purskahti yht'äkkiä
heleään ja pitkään nauruun:

-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vaan pois, viekää
vaan pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne
ei mikään kunnon mies saata taistella, niin olen kuitenkin,
kunnioituksesta vaimoanne kohtaan valmis... Jos, muutoin, itse
uskallatte...

-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla sanaakaan kotiin asti. Minä saatoin
häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän hirveän
hämmästynyt, vaan siksi kuin kotia tulimme. Saavuttuamme kotia, istui
hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea;
vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkan hymyyn, niin katseli
hän jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ihan
vakuutettu ensi hetkenä, että minä ammun hänen revolverilla kuoliaaksi.
Vaan minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän
katsoi minuun ja revolveriin. Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo
tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina ladattuna hamasta kassani
aukaisemisesta saakka. Au'aistessani kassaa, en ollut päättänyt pitää
suuria koiria enkä väkevää palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi Moserin on
tapa pitää. Kävijöilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen on
mahdotointa olla ilman itsepuolustusta ja minä hankin itselleni
revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni,
huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä
selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitse, kehoitin häntä kerran
maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki. Huolimatta hänen
peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena
makaamaan vuoteelle. Minä olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista
tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, liikahtamatta,
vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttelin sammuksiin ja kävi,
myöskin puettuna, seinän luo sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimmäinen
kerta, jolloin hän ei ruvennut maata kanssani -- huomatkaa sekin...



VI.

Hirveä muisto.


Nyt seuraa hirveä muisto...

Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo
melkein ihan valoisa. Minä heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja
aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli
revolveria käsissänsä. Hän ei nähnyt, että minä olin herännyt ja että
katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua,
revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi
makaavinani.

Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka
kuoleman hiljaisuus vallitsi, niin kuulin minä senkin. Silloin tapahtui
suonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin
tahtoani, silmäni, ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme
kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enemmän kuin
silmänräpäyksen ajan. Minä sain taas töin tuskin silmäni suljetuksi ja
samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikista voimista, ett'en enää
hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.

Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuessa yht'äkkiä
aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja
silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti
laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä,
kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni luona,
yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani
sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että minä
makasin enkä ollut mitäkään nähnyt, olletikin, koska oli uskomatointa,
että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella
hetkellä.

Niin, uskomatointa todellakin! Vaan hän saattoi kuitenkin arvata
todenkin, -- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa
silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, niin, eläköön ihmis-aatoksen
sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), että hän arvasi toden
ja tiesi, ett'en maannut, masensin minä jo hänen sillä, että olin
valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi nyt vavista. Entinen
päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatointa tuntemaa vastaan.
Sanotaan, että korkealla seisovat ikäänkuin itsestään vedetään alaspäin
pohjattomuuteen. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on
tapahtunut sentähden vaan; että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on
sama syvänne, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota
myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee
hanan. Mutta tajunta siitä, että minä olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin
ja odotin ääneti kuolemaa häneltä -- saattoi pidättää häntä tällä
kaltevuudella.

Äänettömyys jatkui ja vielä tunsin minä ohimoillani, hivuksissani
raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko hyvin pelastuvani?
Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään
toivoa, paitse ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä minä odotin
kuolemaa!? Vaan minä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän
revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani
jumaloitsemani olento. Sitä paitsehan minä tiesin koko olemukseni
kaikista voimin, että välillämme oli samassa silmänräpäyksessä
olemassa taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla,
kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden
tähden oli toverien pois karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen,
jos vaan arvasi toden, ett'en minä maannut.

Kentiesi, sitä ei silloin ollut olemassa, kentiesi minä sitä en
silloin ajatellutkaan, mutta tämän kaiken täytyi olla, vaikkapa
ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vaan
ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.

Mutta te kysytte taas: miks'en pelastanut häntä pahanteosta? Oi, minä
olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni tämän kysymyksen --
joka kerta, kun, vilunväreet selässäni, olen tuota hetkeä muistellut.
Mutta sieluni oli silloin synkässä epätoivossa, minä olin
hukkumaisillani, minä olin itse hukkumaisillani, kuinkas minä olisin
silloin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko minä
silloin ketäkään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä minä silloin saatoin
tuntea?

Itsetajunta kiehui minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman
hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä
säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää
huoneessa, Minä nousin ylös vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän
oli i'äksi voitettu!

Minä menin toiseen huoneesen teepöytään. Teekeittiö annettiin esille
aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Minä istuin
pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minuutin kuluttua
katsahdin häneen. Hän oli hirveän vaalea, vielä vaaleampi kuin eilen,
ja katseli minua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä
katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka
kysymys. "Siis hän yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö
hän vai eikö tiedä, näkikö hän vai eikö nähnyt!" Minä loin
välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani,
menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani
kotia, käskin panna sängyn saliin ja väliseinän sen eteen. Tämä sänky
oli hänelle, mutta minä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta
käsitti hän tästä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki
tiesin", ja ett'ei enää ollut mitään epäiltävää.

Yöksi jätin minä revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän
ääneti maata tähän uuteen vuoteesensa: aviomme oli rikottu, "hän oli
voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä alkoi hän hourailla ja
aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.



Toinen osa.



I.

YLPEYDEN UNI.


Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ett'ei hän tahdo enää olla luonani
ja, että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin
polvillani viisi minuuttia, vaikka ai'oin rukoilla koko tunnin, mutta
minä ajattelen yhä -- ajattelen, ja yhä vaan sairaita ajatuksia, ja
pääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi!
Kummallista myöskin, ett'ei minua nukuta suuressa, liian suuressa
surussa, ensimmäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa.
Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä makaavan tavattoman
sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä
muutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en
nukkunut...

       *       *       *       *       *

... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden kuluessa hoidettiin me häntä yötä
ja päivää, -- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin
sairaalasta palkannut. Rahaa minä en säälinyt, jopa tahdoin sitä
tuhlatakin hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin
ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi
tointua, näytin hänelle itseäni vähemmin. Vaan mitäs minä
kertoelenkaan? Kun hän jo oli noussut jalkeille, istui hän hiljaa ja
ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin ostin häntä varten
siihen aikaan... Niin, se on totta, me olimme aivan ääneti; tuota,
kyllähän me aloimme sitte puhella, vaan ihan jokapäiväisistä asioista.
Minä tietysti en puhellut laajalti, vaan huomasinpa, ett'ei hänkään
tahtonut liikoja sanoa. Minusta oli tämä aivan luonnollista hänen
puoleltansa: "Hän oli liiaksi liikutettu ja liiaksi voitettu",
ajattelin minä, "ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua".
Sillä lailla, sitä oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka
hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli
hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt juuri itsekseen ajattelee?

Sanon vieläkin: Oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä
kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta
minä voihkin itsekseni, ja tukehdutin voihkaukseni rintaani
Lukerialtakin. Minä en voinut ajatella, en voinut luullakaan, että hän
kuolisi saamatta kaikesta tietää. Kun vaara jo oli ohitse ja hänen
terveytensä alkoi palata, niin muistan, että rauhoituin pian ja
hyvinkin. Vaan ei silläkään hyvä, minä päätin lykätä tulevaisuutemme
niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista ja jätin toistaiseksi kaikki
entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja
erityistä, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä
tajuaminen näytti minusta aivan riittävältä. Siten kului koko talvi.
Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan, ja siten olin
koko talven.

Näettekö: minun elämässäni tapahtui muudan hirveä ulkonainen seikka,
joka siihen saakka, s.o. tuohon tapaukseen asti vaimoni kanssa, joka
päivä ja joka tunti masensi minua, se oli, näet, -- maineeni menetys ja
ero rykmentistä. Toisin sanoen: itsevaltainen vääryys minua vastaan.
Totta on, ett'eivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja
kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein käy niinkin, että
mielestänne ylevä ja kunnioitettava asia jostakin syystä näyttää
tovereistanne naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan.
Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lakeriakaan voi
rakastaa. Vaikka tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ett'ei minua
rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Minä sanon sen
siksi, ett'ei löydy mitäkään harmillisempaa, ja tuskallisempaa, kuin
hukkuminen sattumuksesta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta,
onnettomien asianhaarain paljoudesta, jotka olisivat voineet pilvinä
kiitää ohitse. Nerokkaalle olennolle on tämä masentavaa. Tapaus oli
seuraava:

Näytöksien väliajalla menin teaatterin bufettiin. Husaari A--v tuli
siioin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siinä läsnä olevien upsierien
ja yleisön edessä kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa
siitä, että käytävässä oli rykmenttimme kapteeni Besumtsev vast'ikään
tehnyt skandaalin "ja on luultavasti päissänsä". Siitä syntyi juttu,
vaan siinä oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä
skandaali ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin,
vaan seuraavana päivänä tunki juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin
siellä puhella, että kun bufetissa ei meidän rykmentistämme ollut muita
kuin minä yksinäni ja kun husaari A--v oli lausunut röyhkeitä sanoja
kapteeni Besumtsevista, niin minä en ollut mennyt A--vin luo enkä
keskeyttänyt häntä. Vaan miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli
vihoissansa Besumtseville, niin oli se heidän keskenäinen asiansa eikä
minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Sillä välin alkoivat
upsierit olla sitä mieltä, ett'ei asia vaan koskenut heitä kahta, vaan
koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttimme upsiereja siellä ei ollut
muita kuin minä, niin osoitin minä sillä bufetissa oleville upsiereille
ja yleisölle, että meidän rykmentissämme löytyy upsiereja, jotka ovat
niin välinpitämättömiä omasta ja rykmentin kunniasta. Minä en voinut
olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin vielä kaikki korjata, jos vielä nytkin,
näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A--vin kanssa. Minä en
sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin
suutuksissani. Sen jälkeen ha'in oitis virkaeron -- ja siinä koko
juttu. Minä erosin ylpeänä, vaan henkisesti masennettuna. Minä
lannistuin sekä tahtoni että ymmärrykseni suhteen. Silloin sattui
juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja
minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, mutta minä jäin kuin
jäinkin kopekatta kadulle. Minä olisin voinut ruveta yksityiseen
palvelukseen, vaan en huolinut loistavaa sotilaspukua kannettuani, enkä
voinutkaan ruveta johonkin rautatien virkaan. Ja siis -- häpeä kuin
häpeä, epäkunnia kuin epäkunnian lankeemus kuin lankeemus ja mitä
pahempi, sitä parempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme
synkkien muistojen vuotta sekä olo Wjasemskin kartanossakin.
Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa rikas eukko, kummini; hän
kuoli odottamatta ja jätti muun muassa minullekin jälkisäännöksen
mukaan kolme tuhatta ruplaa. Minä mietin ja silloin ratkaisinkin
kohtaloni. Minä päätin au'aista lainakassan, pyytämättä ihmisiltä
anteeksi; rahaa ja sitte oma nurkka ja -- uusi elämä kaukana entisistä
muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka
hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja kunniani i'äksi turmeltunut
maine. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei -- en tiedä. Mutta
tuodessani hänen talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin
tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli
valmisteltava, viimeiseltä voitettavakin. Ja voinkos minä niin
kerrassaan selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle ja
vakuutuksiinsa perehtyneelle? Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman
tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, vakuuttaa hänelle, ett'en
ole pelkuri ja että minua väärin luultiin rykmentissä pelkuriksi? Mutta
kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko
synkän edellisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu siitä saanut tietää, niin
saihan ainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoin, sillä hän oli
kaikki minulle, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa
ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja
hän se kaikki sai tietääkin, hän sai tietää ainakin, että väärin oli
rientänyt yhdistymään minun vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus
ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaan
ehkä kummallinen ihminen ainoastaan, mutta tämä ajatus nyt, kaiken sen
jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei miellyttänyt minua ollenkaan niin
paljon: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin, se toisinaan paljon
viehättää naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani
toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli kylliksi rauhalleni ja
siinä oli kylliksi paljo kuvia ja aineksia haaveilulleni. Sepäs se
onkin ilkeintä, että olen haaveksijaa: itselläni oli kylliksi aineksia,
ja hänestä ajattelin minä, että kylläpähän _odottaa_.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin
häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä.
Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja iltasin lueskeli toisinaan
kirjoja, joita hän otti kaapistani. Kirjojen valintakin kaapista näkyi
myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään.
Hämärän tullen päivällisen jälkeen saatoin minä häntä joka päivä
kävelemään ja me jalotteliimme, vaan ei aivan äänetöinnä, niinkuin
ennen. Minä varsinkin koetin olla olevinani, niinkuin emme olisi olleet
vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, niin teeskentelimme
molemmat, ett'emme olleet varsin puheliaita. Minä tein sen tahallani ja
hänelle, ajattelin minä, on välttämätöintä "antaa aikaa." Tietysti on
kummallista, ett'ei kertaakaan, aina talven loppuun asti, johtunut
mieleeni, että noin salakättä rakastin katsella häntä, vaan ett'en
ainoatakaan hänen katsettansa koko talven ajalla huomannut minuun
luoduksi! Minä ajattelin, että tämä oli arkuutta hänessä. Sitä paitse
oli hän kovin aran ja ujon näköinen, kovin voimatoin tautinsa jälkeen.
Ei, parempi on odottaa, niin -- niin "hän itse yht'äkkiä tulee
luokseni"...

Tämä ajatus hurmasi minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan
ikäänkuin tahallani yllytin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja
ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä
kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä
sieluuni. Ja itsekin sen tunsin, että tämä oli vaan ikäänkuin leikkiä.
Ja silloinkaan, vaikka avion rikoinkin, -- ostamalla sängyn ja tuon
väliseinän, niin en konsanaan, en konsanaan voinut pitää häntä
rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen
rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että ai'oin täydellisesti hänelle
anteeksi antaa, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin.
Sanalla sanoen, se oli omituisuus minun puolestani, sillä minä olen
siveellisen ankara. Päin vastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin
lannistettu, niin masennettu, niin että minun tuli häntä toisinaan
tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan pelkästään
miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän
eriarvoisuudestamme miellytti minua....

Sattuipa, että minä sinä talvena sain tahallani tehdä muutamia hyviä
töitä. Minä annoin anteeksi kaksi velkaa ja annoin rahaa eräälle
köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni
mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi
tietää; vaan tuo nainen tuli itsekin kiittämään ja milt'eipä
polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni
todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.

Vaan kevät lähestyi, oli jo huhtikuu puolivälissä, sisäikkunat otettiin
pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme.
Mutta edessäni riippui verho, joka sokaisi järkeäni. Onnetointa,
hirveätä verhoa! Kuinka kävikään, niin se yht'äkkiä putosi silmieni
edestä ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se
sattumus, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lie
sytyttänyt tylsyneessä jäljessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se
ollut ajatus eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä
liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko
tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin
silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se
tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen...



II.

Verho putosi yht'äkkiä.


Pari sanaa ensiksi. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä
kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan
miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin
työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin eikä nähnyt, että
minä katselin häntä. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että
hän oli käynyt laihaksi, kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, --
minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa
hämmästytti tavattomasti ja kerrassaan. Minä olin jo ennenkin kuullut
pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja
lähdin pyytämään luokseni Schröderiä, sanomatta vaimolleni mitäkään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin kummastuksissaan ja
katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

-- Minä olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä kovin tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin
ylpeän välinpitämättömiä), vaan sanoi minulle ainoastaan toisessa
huoneessa, että tämä oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi
hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ell'ei käynyt päinsä,
pelkästään muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei
sanonut mitään, paitse että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta
sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle taas
yht'äkkiä, hirveän vakaasti katsoen minuun:

-- Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään
oli se häpeä. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin
_hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen
oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin
punastumisen syynä kainouden. (Verho!)

Siis, näet, kuukautta myöhemmin, viidettä käydessä, huhtikuussa, istuin
eräänä kirkkaana päivän paisteisena päivänä kassani ääressä ja tein
laskujani Yht'äkkiä kuulin minä, että hän huoneessamme tehden työtä
pöytänsä ääressä, hyvin hiljaa... lauloi. Tämä uutinen teki minuun
valtaavan vaikutuksen enkä tähänkään saakka vielä käsitä sitä. Siihen
asti en ollut melkein milloinkaan kuullut hänen laulavan, paitse ehkä
aivan ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kuin hän tuli talooni ja kun hän
vielä taisi olla vallatoin ja ampui maaliin revolverillani. Silloin oli
hänen äänensä vielä jotenkin kova ja heleä, ehk'ei varma, mutta hyvin
raikas ja miellyttävä.

Nyt oli hänen laulunsa niin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen (se
oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin
revähtänyttä, rikkonaista, ikäänkuin se ei olisi voinut hillitä
itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili
puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi,
-- niin onnetoin ääni, niin kurjasti se katkesi, hän rykäsi ja alkoi
taas hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti laulaa...

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, vaan ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi
tunteeni niin tulivat liikutetuiksi! Ei, minun ei vielä ollut sääli
häntä, vaan se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä,
valtasi minun yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmetys, joka oli niin
kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: laulaa ja minun
kuulteni! "Onko hän minut unhottanut, vai?"

Ihan hämmästyneenä jäin minä paikalleni, sitte nousin yht'äkkiä ylös,
otin hattuni ja menin ulos. ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä,
miksi Lukeria antoi minulle palttooni.

-- Laulaako hän? sanoin minä Lukerialle ehdottomasti. Tämä ei minua
ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä ymmärtämättä! olivathan sanani
todellakin epäselvät.

-- Laulaako hän ensi kertaa?

-- Ei, kyllä hän laulelee, kun ei teitä ole kotona, vastasi Lukeria.

Minä muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja
ai'oin mennä minne sattui. Minä menin kulmaan asti ja aloin katsoa
jonnekin. Ohitseni käytiin, minua survaistiin, vaan minä en tuntenut
mitään. Minä kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänen, tietämättäni
miksi, Poliisi-sillan luo. Mutta sitte jätin hänen yht'äkkiä ja annoin
hänelle kaksikymmentä kopekkaa.

--- Siin'on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen
hänelle, mutta sydämessäni heräsi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Minä käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Revähtänyt, rikkonainen,
onnetoin sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Minä olin pakahtua.
Silmistäni putosi nyt verho! Jos hän kerta on alkanut laulaa
läsnäollessani, niin on hän unhottanut minun, -- se se oli selvää ja
hirveätä. Sitä se sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja
voitti pelon. Oi, kohtalon ironiaa! Eihän mitään muuta ollut eikä
voinutkaan olla sielussani koko talvena kuin tuo ihastus, mutta missä
minä itse olin koko talven? olinko minä sieluni kanssa?

Minä juoksin portaita ylös hyvin sukkelaan enkä tiedä, olinko hyvin
arka sisään tullessani. Muistan ainoastaan, että koko lattia ikäänkuin
aaltoeli ja minä ikäänkuin uin vedessä. Minä astuin huoneesen, hän
istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, vaan hän ei enää
laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta
se ei ollut mikään katse, vaan liike ainoastaan, tavallinen liike, kun
joku astuu huoneeseen.

Minä menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille,
aivan lähelle, ihan kuin hulluna. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan
kuin pelästyneenä; minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä sanoin
hänelle, s.o. ai'oin sanoa, sillä en osannut puhuakaan, niinkuin piti.
Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä minä tiennytkään, mitä sanoa,
minä hengästyin vaan.

-- Puhelkaamme... tiedätkös... sano jotakin! -- jokelsin minä yht'äkkiä
jotakin typerää, -- oi, olikos siinä mieltä mitään?. Hän säpsähti taas
ja horjahti, kovin säikähtyneenä, katsellessaan kasvojani, mutta
yht'äkkiä kuvaantui _ankara ihmetys_ hänen silmissänsä. Niin, ihmetys
ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurine silmineen. Tämä ankaruus, tämä
ankara ihmetys musertamalla musersi minun: "Siis sinulle vielä
rakkautta? rakkautta?" -- oli ikäänkuin kysymys tässä ihmetyksessä,
vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä ymmärsin kaikki, kaikki. Koko
ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen.
Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä
ylös, mutta minä sain hänen tavattomalla voimalla pidätetyksi
molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi niin, minä ymmärsin sen!
Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin
kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojansa.
Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko
pääsemättömän epätoivoni! Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en
voinut. Pelästys ja ihmetys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi
huolestuneeksi ajatukseksi, tavattomaksi kysymykseksi, ja hän katsoi
minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikemmin käsittää
jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen
jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin suutelin minä sitä kohtaa
lattialla, jossa hänen jalkansa seisoivat.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, kuinka
häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysterikohtaus, minä näin sen, hänen
kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan jupisin hänelle,
että rakastan häntä, ett'en nouse ylös, "anna minun suudella
helmaasi... niin koko ikäni rukoilen puolestasi"... En tiedä, en
muista, vaan yht'äkkiä hän alkoi itkeä ja väristä; seurasi hirveä
hysterikohtaus. Minä olin pelästyttänyt häntä.

Minä kannoin hänen vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän
vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja
pyysi minua rauhoittumaan: "Herjetkää, älkää kiusatko itseänne,
rauhoittukaa!" Koko sinä iltana minä en eronnut hänen luotansa. Minä
puhuin hänelle vaan, että vien hänen Boulogneen merikylvyille nyt heti,
kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että
kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että
kaikki on alkava uudestaan, vaan pääasia -- Boulogneen, Boulogneeu! Hän
kuunteli yhä pelästyneenä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei
ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin halusin taas olla hänen
jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen
jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja -- "mitään muuta minä en pyydä
sinulta", toistin minä joka hetki, -- "älä vastaa minulle mitäkään, älä
huomaa minua ollenkaan, ja anna minun vaan salaa katsella sinua, tee
minut joksikin kaluksesi, koiraksesi"... Hän itki.

-- Ja _minä luulin, että te jätätte minun niinikään_, -- pääsi
yht'äkkiä ja ehdottomasti hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti, että
kentiesi hän ei itse ollenkaan huomannut sitä sanoneensakaan, ja
kuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja
minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin
veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta
niin kauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä
ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä
iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin alati, että olin oitis
korjaava kaikki. Yöksi hän lopulta uupui kokonaan, minä kehoitin häntä
nukkumaan ja hän nukkui oitis, sitkeästi. Minä odotin houretta, joka
tulikin, mutta hyvin helppo. Minä nousin yöllä ylös melkein joka hetki
ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin
käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa huonossa
rautavuoteessa, jonka silloin ostin hänelle kolmesta ruplasta. Minä
kävin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen
maatessansa (ilman hänen luvattansa!). Minä aloin rukoilla, vaan
hypähdin taas ylös. Lukeria kävi myös katsomassa tuon tuostakin
keittiöstään. Minä menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja
että huomenna "alkaa toinen elämä".

Ja minä uskoin sen sokeasti, hullusti, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus
valtasi minut! Minä odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on,
ett'en minä pelännyt mitäkään onnettomuutta, oireista huolimatta.
Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että verho
jo oli pudonnut ja kaukaan, kaukaan aikaa ei se palannut -- oi, tähän
päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka, kuinka olisi se voinut
palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä
edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä
sanon hänelle kaikki, ja hän saapi nähdä kaikki". Se oli silloinen
ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli
matka Boulogneen! Minä luulin jostakin syystä, että Boulogne oli
kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen,
Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.



III.

Liian hyvin ymmärrän.


Ja tämähän tapahtui kaikkiaan vaan muutamia päiviä sitte, viisi päivää,
kaikkiaan vaan viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän
vaan olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vaan, niin, -- niin minä
olisin poistanut pimeyden! -- Ja eikös hän sitte rauhoittunut?
Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua, hymyillen, huolimatta
hämmennyksestään... Pääasia on, että hänessä koko tämän aikaa, noiden
viiden päivän kuluessa oli jokin hämmennys, tahi häpeä. Sitä paitsi
pelkäsi hän, ja pelkäsi kovin. Minä en väitä vastaan, en vastusta
mielettömän lailla: hän pelkäsi, vaan kuinkas ei olisi pelännyt? Mehän
olemme olleet niin kauvan toisillemme vieraat, olimme niin
vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tämä kaikki... Vaan minä en
huolinut hänet pelostansa, sillä uusi toivo alkoi loistaa!... Totta on
epäilemättä, että minä erehdyin. Kohta herättyämme seuraavana päivänä,
jo aamusta (se oli keskiviikkona) tein oitis yht'äkkiä erehdyksen:
minä, näet, aloin häntä oitis pitää ystävänäni. Minä kiiruhdin liiaksi,
mutta tunnustus oli tarpeen, se oli välttämätöin -- se oli enemmän,
kuin tunnustus! Minä en salannut sitäkään, jota koko ikäni olin
itseltäni salannut. Minä sanoin suoraan, ett'en ollut koko talvena
muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen lemmestänsä. Minä selitin
hänelle, että lainakassani oli vaan seuraus tahtoni ja järkeni
lankeemuksesta, että se oli personallinen itsekurituksen ja
itseylistyksen aate. Minä selitin hänelle, että minä silloin bufetissa
todellakin pelkäsin luonteeni, luulevaisuuteni takia: ympärystä,
bufetti sai minun hämille; minua hämmästytti se, että ajattelin: kuinka
tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? En minä kaksintaistelua
pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Vaan sitte en enää
tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin
sentähden, ja hänen sitte nainkin vaan häntä sentähden kiusatakseni.
Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeessa. Hän tarttui
itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette... te kiusaatte
itseänne" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus! Hän
rukoili rukoilemistaan, ett'en mitään sellaista puhuisi enkä
muisteleisi.

Minä en huolinut rukouksista tahi vähä niistä huolin: kevään tultua
Boulogneen! Siellä on aurinko, meidän uusi aurinkomme, niin minä vaan
haastelin! Minä sulkisin kassan, antaisin asiat Dobronravoville. Minä
ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitse
pohjarahoja, kolmea-tuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja
joilla lähdettäisikin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja
alkaisimme uutta, uutteraa elämää. Niin päätettiin tehdäkin, sillä hän
ei sanonut mitään... hymyili vaan. Ja taisipa hymyillä enemmän vaan
sydämen hyvyydestä, ett'ei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että minä
olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että minä olin niin tyhmä
ja niin itsekäs, ett'en sitä olisi huomannut. Minä näin kaikki, kaikki
viimeiseen piirteeseen asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu;
koko epätoivoni oli nähtävillä!

Minä kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Minä
sanoin, että olin itkenytkin... Oi, minä muutin puheen-ainettakin,
minä ko'in olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo
virkistyikin pari kertaa, minä muistan sen! Miksi sanotte, ett'en minä
tarkistunut enkä mitään nähnyt? Ja ell'ei sitä vaan olisi tapahtunut,
niin kaikki olisi jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle
jo toissa päivänä, kun oli puhe lukemisesta, ja siitä, mitä hän tänä
talvena oli lukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota
kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka
lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena
ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kovin kummastutti
kuitenkin tuo juttu arkkipiispasta: sillä olipahan hänellä,
niinmuodoin, ollut talvella niin paljon hengen rauhaa ja onnea, että
voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Niinmuodoin oli hän jo
alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa,
että jätän hänen _niinikään_. "Minä luulin, että te jätätte
minun _niinikään_" -- kas niin hän lausui silloin tiistaina! Oi
kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki
todellakin jäisi niinikään: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja
niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Ja yht'äkkiä
-- tulen minä aviomiehenä ja vaadin rakkautta! Oi, epähuomiota, oi,
minun sokeuttani!

Erehdys oli sekin; että minä katsoin häneen ihastuneena; olisi pitänyt
hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Mutta
hillitsinhän minä itseäni, enhän: minä suudellut enää hänen jalkojansa.
Minä en kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen miehensä, --
oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, minä vaan rukoilin! Mutta eihän sitä
saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitäkään
puhumatta! Minä sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa
ja pidin häntä paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän
punastui kovin, ja sanoi hämillänsä, että minä liioittelen. Silloin
minä hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin
ihastunut, kun, seisoessani silloin oven takana, kuuntelin hänen
kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen
kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta
sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin
säpsähti kokonaan, oli taas kuiskata, että minä liioittelen, mutta
yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi
itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin taas hänen
eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taas päättyi
tautikohtaukseen, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla,
vaan seuraavana aamuna...

Seuraavana aamuna?! Hullu, mikä minä olen, tämä aamuhan oli tänään,
vasta taannoin, taannoin vasta!

Kuulkaa ja huomatkaa: kun me tapasimme toisemme taannoin teepöydässä
(tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua
levollisuudellaan, näette sen mitä! Ja minä, kun koko yön pelkäsin
tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, seisattui eteeni ja
alkoi, kädet ristissä (taannoin taannoin!) puhua minulle, sanoen, että
hän oli -- rikoksellinen, että hän sen tiesi, että hänen rikoksensa oli
vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti
jalomielisyyttäni suuressa arvossa... "minä tulen olemaan uskollinen
vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"... Ja samassa minä hypähdin
ylös ja syleilin häntä kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen
kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kertaa, pitkän poissa
olon jälkeen. Ja miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vaan
kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala!
Jospa vaan viisi minuuttia, viisi minuuttia aikaisemmin olisin
palannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet
minuun... Oi, Herra Jumala!

Lukeria sanoo (oi, nyt minä en millään mokomin päästä pois Lukeriaa,
sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo
minulle kaikki), hän sanoo, että kun minä olin mennyt kotoa ulos, ja
kaikkiaan vaan noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän
mennyt rouvan luo huoneesemme, jotakin kysymään, en muista mitä, ja
näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyn Marian kuva) oli
esillä ja seisoi hänen edessänsä pöydällä ja rouva oli niinkuin
vast'ikään rukoillut sen edessä. --

-- Mitenkä teidän on rouva? oli hän kysynyt.

-- "Hyvin, Lukeria, vaan menehän pois. -- Vaan odotahan Lukeria", sitte
oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.

-- Oletteko onnellinen, rouva?

-- Olen, Lukeria.

-- Ammoin jo olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään,
kiitos, että olette sopineet.

-- Hyvä on, Lukeria, menehän jo, sanoi hän ja hymyili niin
kummallisesti.

Niin kummallisesti hymyili, että Lukeria palasi kymmenen minuutin
kuluttua häntä katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan
luona, käsi seinää vasten, ja nojaten päätään käteensä, siten hän
seisoi ja mietti. Ja niin syvissä mietteissä seisoi, ett'ei
kuullutkaan, että minä seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta.
Minä näin, että hän ikäänkuin hymyili, seisoi, mietti ja hymyili. Minä
katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin pois, mietteissäni, kun
yht'äkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Minä menin oitis sanomaan, että 'on
kylmä, rouva, ett'ette vaan vilustuisi', ja yht'äkkiä näin, että hän
oli noussut ikkunalle ja jo seisoi siinä kokonaan, ihan pystyssä,
avatulla ikkunalla, selin minuun päin, kädessä jumalan kuva. Sydämeni
silloin lakkasi sykkimästä ja minä huusin: 'rouva, rouva!' Hän kuuli,
teki liikkeen kääntyäksensä minuun, mutta ei kääntynytkään, vaan
harppasi, painoi jumalan kuvaa rintaansa vastaan ja heittäytyi ulos
ikkunasta!"

Minä muistan vaan, että kun minä tulin portista sisään, niin oli hän
vielä ihan lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huudettiin, vaan
sitte yht'äkkiä vaiettiin ja kaikki antoivat yht'äkkiä tietä minulle
ja... ja hän makasi, kuva käsissä. Minä muistan, ikäänkuin hämärästi,
että minä astuin ääneti luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät ja
sanoivat minulle jotakin. Lukeria oli läsnä, vaan minä en häntä nähnyt.
Sanovatpa, että hän puhuttelikin minua. Muistan vaan sen miehen, joka
minulle huutamistaan huusi: "pivollinen verta vaan tuli hänen
suustansa, pivollinen vaan!" ja osoitti minulle verta siinä kivellä.
Minä taisin koskea sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin
sormeani (sen muistan), mutta hän vaan huusi: "pivollinen, pivollinen!"

-- Mitäkä niin pivollinen? sanotaan minun huutaneen kaikista voimin,
nostaneen ylös käteni ja heittäytyneeni hänen kimppuunsa...

Oi, se oli rajua, rajua! Epähuomio! Epätodenmukaisuus! Mahdottomuus!



IV.

Viisi minuuttia vaan myöhästyin.


Ja eikö ole? Eikö se ole epätodenmukaista? Tokko voi sanoa, että se oli
mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että sen ymmärrän; mutta yhtäkaikki on kysymys, miksi hän
kuoli? Hän pelästyi rakkauteni takia ja kysyi vakaasti itseltänsä:
ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja kuoli
ennemmin. Minä tiedän, minä tiedän eikä tarvitse päätään vaivata: hän
lupasi liian paljon ja pelkäsi, ett'ei voisi sanaansa pitää, -- se on
selvä. Ja siinä on lisäksi muutamia, hyvin hirveitä seikkoja.

Sillä -- kuitenkin on jäljellä kysymys: miksi kuoli hän? Kysymys
kolkuttamistaan kolkuttaa aivojani. Minä olisin jättänytkin hänen
_niinikään_, jos hän olisi tahtonut, että se _niinikään_ olisi jäänyt.
Vaan siinäpä se, ett'ei hän sitä uskonut! Ei -- ei, minä valehtelen, ei
se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli
rehellisesti oltava, jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä
niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian
siveä, liian puhdas suostuakseen sellaiseen rakkauteen kuin kauppiaalle
olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minuakaan pettää. Hän ei tahtonut
pettää antamalla vaan puolta rakkautta rakkauden muodossa tahikka vaan
neljättä osaa rakkaudestaan. Siinäpä se, että hän oli liiaksi
rehellinen! Ja minä, kun tahdoin istuttaa häneen jaloa sydäntä,
muistattehan? Kummallinen ajatus.

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,
halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän
kummallista on, miks'ei kertaakaan päähäni juolahtanut koko talvena,
että hän halveksisi minua? Minä olin ihan vakuutettu päinvastaisuudesta
aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla
ihmetyksellä_. Niin juuri, _ankaralla_. Silloinpa minä kerrassaan
ymmärsinkin, että hän halveksi minua. Minä ymmärsin i'äksi päivikseni!
Oi, vaikkapa vaan olisi halveksinutkin koko ikänsä, kuuhan olisi eloon
jäänyt! Taannoinhan hän vielä käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan,
kuinka hän heittäytyi ulos ikkunasta! Ja kuinka olisin voinut sitä
aavistaakaan viisi minuuttia sitte? Minä kutsuin luokseni Lukerian.
Niin, minä en millään mokomin päästä Lukeria luotani, en millään
mokomin!

Oi, me olisimme vielä voineet sopia. Me vaan olimme talven kuluessa
hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan voineet jälleen
tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta
elämää? Minä olen jalomielinen, hän oli samoin -- siinä se yhtymäkohta
on! Muutamia sanoja vaan vielä ja pari päivää -- ei enemmän, niin olisi
hän kaikki ymmärtänyt.

Harmittavinta on, että kaikki tämä oli sattumus, -- pelkkä raaka,
yksinkertainen sattumus. Se se harmittavaa on! Viisi minuuttia,
ainoastaan vaan viisi minuuttia myöhästyin! Tulipa viisi minuuttia
aikaisemmin -- niin silmänräpäys olisi liitänyt ohi pilvenä eikä hänen
päähänsä olisi koskaan enää senjälkeen semmoista juolahtanut. Ja olisi
päättynyt, niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Vaan nyt ovat taas
huoneet tyhjät ja minä olen yhä yksin. Lerkku vaan tuolla kellossa
käydä napsaa ja tämä ei siihen koske, ei sen ole sääli mitäkään. Ketään
ei löydy -- sepä se!

Minä vaan käyn käymistäni yhtä mittaa. Minä tiedän, minä tiedän, ei
teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että minä valitan
kohtaloa ja noita viittä minuuttia? Mutta sehän on silminnähtävää.
Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt kirjettäkään, että näet, "älkää
syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikös hän edes
oivaltanut, että saattaa Lukeriaakin syyttää: "olit, näet, yksin hänen
kanssaan, siis sinä hänen survasit". Ainakin olisi ilman syyttä
Lukeriaa vaivattu, ell'ei pihan puolelta neljä henkeä olisi nähnyt
sivurakennusten akkunoista ja pihalta, kuinka hän seisoi, jumalankuva
käsissä ja itse heittäytyi. Mutta sehän myös oli sattumus, että ihmisiä
siellä oli, jotka näkivät. Ei, kaikki tämä oli silmänräpäys, yksi
mitätön silmänräpäys vaan, kuvitus vaan! Mitä siitä, että hän rukoili
Jumalan kuvaa? Eihän se merkitse, että hän kuolemaa odotti. Kaikki
kesti vaan silmänräpäyksen, kentiesi, kaikkiaan vaan kymmenen minuuttia
koko päätös -- juuri silloin, kun hän seisoi seinän vieressä, nojaten
päätään käteensä ja hymyillen. Ajatus pälkähti päähän, sitä pyörrytti
ja -- ja hän ei jaksanut hillitä itseänsä.

Se oli selvä epähuomio, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi
kyllä vielä voinut elää. Mutta jos se vaan oli vähä-verisen heikkoutta?
pelkästään vähäverisyyttä, elinvoimaan väsymistä? Hän oli väsynyt
talven kuluessa, siinä kaikki...

Myöhästyin!!!

Kuinka hän on laiha tuossa arkussansa, kuinka hänen nenänsä on käynyt
teräväksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja mitenkä hän
putosikin -- ei musertunut mitään, ei taittanut mitään! Tuo yksi ainoa
"pivollinen verta" vaan. Teelusikallinen vaan, näettekös. Sisällinen
tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä
jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä pois on melkein mahdotonta!
Tiedänhän minä, että hän on vietävä pois, enhän minä ole hullu, enhän
minä hourailekaan, päinvastoin, ei ole ymmärrykseni ollut koskaan niin
selvä, mutta kuinkas taas ei ole talossa ketään, taaskin kaksi
huonetta, ja taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua,
hourailua, se se hourailua on! Minä olen kiusannut hänet kuoliaaksi,
näettekös!

Mitä minä nyt teidän la'eistanne? Mitä minä teidän tavoistanne,
tottumuksistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne? Tuomitkoon
minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, vaan
minä sanon, ett'en tunnusta mitäkään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upsieri!"
Vaan minä huudan hänelle: missä sinulla on sellainen voima, että minä
sitä tottelisin? Miksi on julma yksinkertaisuus musertanut sen, mikä
oli kaikista kalliinta? Mitä minä nyt teidän la'eistanne? "Minä eroan
pois". Oi, minusta on kaikki yhdentekevää!

Sokea, sokea! Kuollut, ei kuule! Et tiedä, missä paratiisissa olisin
suojellut sinua. Paratiisi oli minulla sielussani ja minä olisin
levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, --
mutta vähät siitä! Kaikki olisi ollutkin _niinikään_, kaikki olisi
jäänytkin niinikään. Olisitpa vaan puhutellut minua kuin ystävää, niin
olisimme iloinneet yhdessä ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.
Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitä siltä, jospa olisit rakastanutkin
toista! Olisit kävellyt hänen kanssansa ja minä olisin katsellut
toiselta puolen katua... Oi, olipa mitä tahansa, jospa vaan
kerrankin aukaisisi silmänsä. Jospa silmänräpäykseksi, -- yhdeksi
silmänräpäykseksi vaan! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun
hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimo! Oi,
yhdestä katseesta hän vaan ymmärtäisi!

Oi, luontoa! Suurin onnettomuus on, että ihmiset ovat yksin maan
päällä! "Onko kedolla elävää ihmistä?" -- huudahtaa sankari
venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, ehk'en sankarikaan
ole, vaan ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää mailmaa.
Aurinko nousee, vaan -- katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki
on kuollutta ja kaikkialla -- kuolleita. Ihmisiä vaan ja heidän
ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa
toisianne" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku napsaa
tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä
seisovat vuoteen vieressä, ikäänkuin odottaen häntä... Ei, vaan
todellakin, kun hän huomenna viedään pois, niin kuinka minun silloin
käy?

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lempeäluontoinen - Fantastillinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.