Title: Leiv
Author: Garborg, Arne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leiv" ***


LEIV

Kirj.

Arne Garborg


Suom. Loiva.


Ylipainos Wiipurin Sanomista.



Wiipurissa,
Wiipurin Sanomain kirjapainossa,
1888.



Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niin
hyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähän
avonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalan
enkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikki
hänestä puhuivat hyvää. "Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saa
Alfhildin omakseen", tuumivat vanhat.

Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämen
rauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloitteli
tavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli jo
häntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sitte
myöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikka
kumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet.
Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisi
tahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvin
luulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muiden
päälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän,
ajatteli Björn Jonson itsekseen.

Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään.
Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taas
kukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt Björn
Haugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita.
Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjän
kunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso talo
odotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkään
ollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvin
epätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa.
Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies,
joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävi
hyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Mutta
kosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä,
Halvar, kummasteli tätä. "Pitäneehän sinunkin ottaa joku", sanoi hän,
"ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa." "Jos ei muuta,
kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin", arveli tähän
Alfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät.
Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaan
tiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuori
ja ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi,
kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.

       *       *       *       *       *

Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollen
ulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oli
ollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanut
rahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivät
muka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva
mies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hän
oli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellut
kenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntä
pelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vasta
useita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan,
hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli muka
kärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmän
kuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli siihen aikaan eräs Sigrid niminen torpantyttö. Ei
hän ollut juuri kauniskaan, mutta olipahan vaan tuommoista suurta,
tukevata naislajia; kun hän samalla oli ravakka toimissaan,
hyväsydämminen ja siivo, niin Åsbjörn mieltyikin häneen. Hän kohteli
häntä siis paremmin kuin muita ja puhuttiinpa siitäkin, että heillä
olisi muka lujemmatkin siteet odotettavissa. Sigridiä hyvin miellytti
tämä puhe ja hän arveli Åsbjörninkin olevan siitä mielissään. Sigrid
kumminkin melkein enemmin pelkäsi kuin rakasti häntä ja siksipä hänen
tätä ajatellessaan tuntui siltä, kuin raskas painajainen olisi häntä
unessa rasittanut. Vaan kumminkin pysyivät nuo suuret, kirkkaat ja
mustat silmät aina hänen mielessään; niin valveilla kuin maatessakin
johtuivat hänen ajatuksensa tuon käsittämättömän tunteen salaisiin
salalokeroihin. Usein aikoi Sigrid muuttaa pois pappilasta, mutta
aikomukseen se aina raukeni. Nuo silmät yhä enemmän kietoivat hänen
pauloihinsa; hän näytti aina enemmän ja enemmän joutuvan hänen
valtaansa ja siksipä pappilasta poismuuttaminen jäikin aina
tuonnemmaksi. Sattuivatpa he eräänä iltana olemaan kahden kesken.
Silloin esitti Åsbjörn kosimistuumansa Sigridille. Tästä pelästyi tyttö
ensin suuresti, mutta hän myöntyi siihen kumminkin ihan tahdottomasti.
Sittemmin olivat he usein yhdessä. Syksyn joutuessa, kansa alkoi jo
huomata, että Sigridillä oli sydämmensä alla taakka kannettavana, ja
tämä yhä vaan lisäsi sitä juopaa mikä oli kansan ja Åsbjörnin välillä.
Hän osti sitte laakson perimmässä pohjukassa olevan Hegglidin kartanon,
jossa hän sai asua yksinäisyydessä, kaukana muista ihmisistä. Nyt
vietti hän häänsä ja muutti Sigridinsä kanssa uuteen taloonsa. Jonkun
ajan kaluttua tämän jälkeen sai Sigrid lapsen ja kuoli kohta sen
jälkeen. Poika sai kasteessa nimeksensä Leiv. Vanhat ämmät ennustivat
pojalle kovaa kohtaloa. Sillä hän oli syntyperäisin huonosta suvusta,
sanottiin, ja peri siis syntymässään isänsä ja äitinsä häpeän.

       *       *       *       *       *

Åsbjörn otti itselleen rengin ulkopitäjästä, sillä laaksossa ei kukaan
tahtonut ruveta Mustan Åsbjörnin palvelukseen. Hän otti myöskin
itselleen palvelustytön nimeltä Gro. Leiv kasvoi isänsä ja näiden
ihmisten parissa isommaksi. Renki, jonka nimi oli Hans, oli
luonteeltaan raskasmielinen ja synkkä mies. Työssään hän oli hyvin
jäykkä. Mutta toisinaan katosi hän ja oli poissa pari kolme päivää
peräkkäin, ja kotiin tultuaan oli hän aina juovuksissa. Juovuspäissään
oli hän häijy, raaka ja ilkeä. Hän haukkui ja kirkui, löi rikki mitä
tapasi ja tahtoipa käydä käsiksi isäntäänsäkin. "Sinä lurjus Musta
Aasinpää", sanoi hän, "isäsi oli varas ja sinä itse olet varas; sinun
poikasi on kunniaton, jos tahdot selkääsi, niin tule, voidetta olet
sinä ansainnut ja sitä sinä tulet saamaankin." Silloin heitti Åsbjörn
aina hänet ulos ja antoi hänen ulkona rähistä siksi, kunnes hänelle
tuli nälkä. Tämmöistä sai Leiv usein nähdä ja kuulla suuremmaksi
tultuaan. Hän ei tosin ihan tarkoin tiennyt, mitä se oli, vaan rumalta
ja ilkeältä se ainakin hänestä näytti. Ja tätä kun hän rupesi
aprikoimaan ja tuumimaan, tuli hän ennenaikojaan täysikasvuiseksi.

Kun Leiv tuli kymmenen vuoden vanhaksi, pantiin hänet kouluun.
Ensimmäisenä päivänä tuli hän itkien kotiin. Hänen isänsä kasvot
muuttuivat ihan valkeiksi, ja hän tiedusteli syytä poikansa itkuun. "Ne
pilkkasivat minua ja haukkuivat 'kerjäläispenikaksi'", sanoi Leiv.
Åsbjörn puki päälleen ja meni opettajan puheille. Leiv hiipi Hansin
luo, joka pihalla rekeä korjaili. "Oletko itkenyt poika?" kysyi Hans.
Leiv ei vastannut. "Millaiselta tuntuu sinusta koulussa olo?" uteli
Hans edelleen. "Sinne en minä koskaan enään mene!" nyyhki Leiv. "Hm!
vai et, vai et", vastasi Hans, ruveten viheltelemään.

-- "Kuuletko Hans?" -- "Entäs sitte?" -- "Olenko minä sitte huonompi
kuin toiset pojat?" -- "Mistä sinä niin päätät, tyhmeliini?" -- "Eipäs
ne toisia pilkanneet." -- "Vai niin", sanoi Hans, "vai on se jo mennyt
niin pitkälle, sitten lienee parasta, että sinä saat kaikki tietää."
Hän kertoi nyt kaikki, mitä hän vaan hänen isästään ja äidistään
suinkin tiesi. Ja tätä hän kertoi semmoisella ilolla, jotta Leiviä
oikein rupesi pelottamaan. Lopuksi sanoi Hans: "Ja nyt muista sinä
aina, ja pidä mielessäsi, jotta sinä olet huonoa perijuurta, se on,
missä sinä käyskeletkin, niin ihmiset aina pitävät sinua aasina ja
ilveilyjensä esineenä... niinkuin monia muitakin, ha, ha! Mutta voithan
sinä itseäsi sillä lohduttaa, kun tiedät, ettet ole semmoinen yksin
maailmassa; ja jos sinä olisit viisas, niin katseleisit maailmaa
samalla kannalta kuin se sinuakin katselee." Leiv meni sisään ja
istuutui takan ääreen itkemään. Hän tosin ei Hansin kertomuksesta
paljon ymmärtänyt, vaan häntä tuntui kumminkin se peloittavan, eikä hän
siis voinut muuhun turvautua kuin kyyneliin. Mutta Hans lähti pihasta
ja meni kapakkaan.

Puheltuaan opettajan kanssa palasi Åsbjörn kotiinsa,. "Nyt voit sinä
huomenna huoletta palata kouluun takasin", sanoi hän; "nyt ei kukaan
tohdi sinua häiritä." Leiv pidätti itkuaan. Sitte kyseli isä pojaltaan
ja sai vihdoin tietää, että Hans oli lapselle jutellut kaikki...
Åsbjörn meni Hanssia etsimään ja löysikin hänet eräällä kylän
ulkopuolella olevalla kentällä. Siinä löylytti hän Hanssia niin, jotta
se siitä makasi monta viikkoa vuoteellaan. "Ja jos vielä tahdot
enemmän", sanoi Åsbjörn, "niin uskalla vaan vielä kertakin pistää
nokkaasi Hegglidiin, niin lupaan, että saat vielä toisemmoista kyytiä
kuin nyt!" Sanottiin, että Åsbjörn tätä sanoessaan oli vihasta ihan
mielettömänä. Tietysti ei Hans enään koskaan Hegglidissä näyttäytynyt.

Jonkun ajan perästä puhui Åsbjörn pitäjäläisistä pojallensa seuraavaan
tapaan: "Ne ovat kaikki roistoja ihan ylt'yleensä", sanoi hän,
"ilkikurisia ja valehtelijoita, mutta samalla itserakkaita ja
pöyhkeitä, ikäänkuin maailmassa ei muita ihmisiä olisikaan. Minä olen
kotoisin ulkopitäjästä, siksipä ne ovat ruvenneetkin minua vihaamaan ja
minusta valhejuttuja sepittelemään... ja tuota samaa alkanevat ehkä
tehdä sinustakin. Mutta älä ole heistä tietävinäsikään. Mene sinä vaan
kouluun, ja jos kuka vaan sinulle uskaltaa nenäänsä nyrpistää, niin...
käytä nyrkkiäsi, kunnes tulevat ystävällisemmiksi." Leiv tekikin niin,
ja kun hän oli tavattoman vahva ikäisekseen, rupesivat pian häntä
kaikki pelkäämään. Mutta aina sai kumminkin Leiv tuntea olevansa koulun
ystävällisen toveriuden ulkopuolella, eikä häntä toverinsa koskaan
pitäneet vertaisenansa.

Åsbjörn sai uuden Lars nimisen rengin. Tämä oli hyväsydämminen ja
elämän haluinen mies, johon Leiv pian mielistyi, ja nyt Leiv ensikerran
tunsi ystävällistä tunnetta toista kohtaan. Lars kertoi pojalle
satuja ja kertomuksia, sekä opetti häntä tanssimaan hyppy- ja
juoksutanssiakin; "kun sinäkin rupeat naimahommiin, voit sitte ottaa
osaa kansan yhteisiin leikkeihin", sanoi hän. Leiv oli alussa ujo ja
äkäinen, vaan Lars nauroi vaan sitä; he tanssivat ja hyppelivät, ja
Leiv olikin hyvin sukkela oppimaan. Muutoin Lars hyvin mielellään
lasketteli leikkiä tytöistä ja sen semmoisista, ja täten sai Leiv
kuulla paljo semmoista, jota hän mielellään kuunteli, vaan paljo
semmoistakin, josta hän ei pitänyt. Kerrankin -- Leiv lienee silloin
ollut noin kolmentoista seuduissa -- kertoi Leiv Larssille sen, mitä
Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka aina mustana peikkona väikkyi
hänen sielussaan. "Lorua kaikki", sanoi Lars. "Huono syntyperä! -- Mitä
se on? -- Mene sinä vaan Ameriikkaan ja ansaitse siellä rahaa kunnes
tulet rikkaaksi, ja sieltä kun tulet kotimaille, voit ihan varmaan, jos
vaan tahdot, mennä kosimaan vaikkapa tuota kaunista Dalen Alfhildia."

       *       *       *       *       *

Kun Leiv oli käynyt rippikoulun, koki Lars saada häntä muun nuorison
seuraan, mutta turhaan; sillä Leiv ei koskaan siihen suostunut. Hän
kartti muita pitäjän asukkaita ja koki väistää kansan kieroja
silmäyksiä. Minä en kuulu heidän seuraansa, ajatteli hän. Enimmin
kartti hän kumminkin naisia, sillä niitä ei hän voisi lyödä, vaikkapa
he häntä pilkkasivatkin. Häntä aina se niin suututti, kun ne, vaikka
keskenäänkin, milloin naureskelivat. Hän juoksi pois heidän tieltään,
jos vähänkin vaan voi. Hän tosin piti sitä häpeällisenä arkamaisuutena,
vaan minkäpä sille kumminkaan voi. Minusta pitää tulla semmoinen mies
kuin niistäkin, tuumi hän nyrkkiään puristaen. Mutta tämä ei kumminkaan
auttanut, kun hän vilahdukseltakin vaan niitä näki, silloin hän
tahtomattaankin aina väistyi.

Hän oli jo noin kahdenkymmenen vuotias, alkaessaan väliin muiden
ihmisten seuraan ilmaantua. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan Larsin
eräänä talvena kertovan kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän
jo useammin kirkossa kuin ennen. Ja silloin eräänä päivänä huomasi hän,
että tytöstäkin voisi saada hyvän ystävän.

Samassa heräsi hän kuin uuteen eloon. Hänen luonteensa tuli niin
lempeäksi ja tunteensa niin suloisen huumaavaksi. Veri kiehui hänen
suonissaan niin omituisesti, niin kalseasti, niin tuskallisesti.
Katsoessaan tyttöön häpesi hän vieläkin enemmän, ja hänestä tuntui ihan
sydäntä viiltelevän niiden hymyillessä; mutta annas kun jokin katsoi
häneen, silloin hän sävähti punaiseksi ihan hiusrajaan asti. Kotiin
mentyään, tuntui se hänestä silloin niin ihmeen kolkolta, synkältä.
Tupa oli niin ahdas ja pimeä, ja isäkin niin yksitoikkoinen. Lars oli
ulkona; Leiv lähti metsään. Sinne hän meni ja siellä hän viihtyi nyt
paraiten; hänen uudesti heränneessä mielessään syntyi tunteita ja
ajatuksia, kuni keväällä auringon lämmittämä maa kasvattaa kukkia ja
viheriöitsevää ruohoa. Hän tunsi nyt itsensä samalla sairaaksi ja
terveeksi. Metsä seisoi tuossa nuorehkona ja viheriänä, tummat, jykevät
kuuset törröttivät niin synkkinä puoleksi auringon säteiden valossa.
Ilma oli kepeä ja kirkas, tyyni ja läpinäkyvä, niin että taivas ihan
kirkkaana kuvastui lammen peilisileästä pinnasta. Linnutkin iloisena
liitelivät, sinne tänne kierrellen tuossa lempeässä valomeressä. "Ai,
miten kaunista täällä on", huokaili Leiv, ympärilleen katsellen.

Erittäinkin oli yhden tytön kuva painunut hänen mieleensä. Se oli suuri
ja ryhdikäs, pikemmin voimakas kuin heikko, sillä oli leveä rinta ja
vahvat hartiat, verevä, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Olipa
erään toisenkin kuva hänen sydämmeensä painunut. Tämä oli pienempi ja
hennompi; suussa ja silmissä kuvastui selvästi surullinen ja lempeä
juonne; tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä kaksi kuvaa
leijailivat hänen synkässä sielussaan, kuni kaksi tienviittaa
hyrskyävässä meressä. Hän kulki kuin unessa, eikä tuntenut maata, jota
hän polki.

Vihdoin seisahtui hän. Hän kuuli viulun vienojen säveleitten ja iloisen
huudon kaikuvan; ja tarkemmin kuunneltuaan, huomasi hän sen kuuluvan
Haugstad'ista. Siellä on tanssiaiset! Veri pakkautui rintaan, niin että
sydän oikein jymähteli, -- uskaltaisikohan tuonne mennä? Siellä voisi
hän taas tavata ne kauniit tytöt, jotka hän tänään näki, ja
useampiakin. Menisikö hän? Hän ei ollut ennen koskaan ollut missään
seurassa. Kertahan on oleva ensimmäinen. Miksi hänen sitte pitäisi olla
poissa ilosta ja pelätä enemmän kuin muittenkaan?

Huvi häntä sinne houkutteli, mutta pelko pidätteli. Mutta hän rohkasi
itsensä. "Tästä raukkamaisuudesta pitää nyt tulla loppu", sanoi hän ja
läksi Haugstad'ia kohti astumaan.

Tultuaan lähemmäksi kartanoa, rupesi häntä yhä enemmän pelottamaan, hän
seisahtui usein kuuntelemaan, Mutta kumminkin, hän meni eteenpäin.
Tästä raukkamaisuudesta _pitää_ tulla loppu. Viimeinkin hän oli jo
pihalla. Mutta tässä pitää vähän odotella, ajatteli hän, ja kuunnella
ketä siellä on. Hän seisattui aitan ääreen. Miten kauniisti tuo viulu
soipi. Se samalla itki ja samalla nauroi, mutta niin suloisesti, niin
kepeästi ja niin omituisella tavalla. Hän olisi niin mielellään
tanssinut. Ja tänä iltana hänen _pitää_ tanssia. Hän tahtoi ottaa osaa
yhteiseen iloon. Nyt oli hän täysikasvanut mies. Siellä tahtoi hän
olla, missä muutkin.

Juhlassa oli paljo väkeä. Ne telmivät ja nauroivat.

Kaikki olivat iloisia. Hän katsoi ikkunasta, miten ne siellä liehuivat.
Siellä oli koossa pitäjän muhkein nuoriso, niillä ei ollut mitään
hävettävää. Ne voivat tulla ja mennä mielensä mukaan, heitä ei
pilkannut kukaan. He olivat kaikki hyvää sukuperää ja kotosin samasta
pitäjästä. Kaikilla oli omat tuttavansa. Jokaisella pojalla oli
tyttönsä ja jokaisella tytöllä poikansa. He voivat mielensä mukaan
tanssia ja loilottaa, sekä lyödä kantapäitään lattiaan ja kattoon.
Heillä oli siihen oikeus.

Leiv tuli lopulta ihan neuvottomaksi. Mitä hänellä siellä oli
tekemistä? Kuka hänestä siellä vähääkään välittäisi? Hän ei tuntisi
ketään. Ne vaan siellä pilkkaisivat Mustan Åsbjörnin poikaa, jos hän
sinne uskaltaisikin mennä. Ne vaan kummastelisivat ja mulkoilisivat ja
ehkäpä nauraisivatkin. Mierolaispoika! Kerjäläisraukka! "Tuommoista
emme huoli seuraamme halventamaan!" Ehkäpä sitte poiskin ajaisivat.
Kylmä hiki nousi Leivin ihosta siinä seisoessaan. Tyttöjen nauraessa
tuntui kuni terävä oas olisi hänen poveensa pistänyt. Niin, -- iloisia
ne kaikki näkyivät olevan tuolla sisällä, Hegglidin Leiviä ne eivät
näyttäneet kaipaavan. Pojat ja tytöt seisoivat tuolla portailla, ja
ilvehtivät keskenään. Eivät näyttäneet toisiaan kainostelevan. Hän
seisoi ja tirkisteli tuossa aitan vieressä ja oli niin kateellinen,
että suurella vaivalla voi itseään hillitä menemästä tuonne portaille
ja lyömästä kaikki murskaksi.

Ilta oli jo käsissä. Niin, ihan oikein, hänen takapuoleltaan kuului
askeleita. Sieltä tulikin kolme suurta miestä käyden, ja olivat ihan
sen ladon luona, jossa Leiv seisoi. Mihinkähän hän nyt menisi?
Peloissaan ryömi hän kokoon, tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin
voi. Mutta nepä jo huomasivatkin hänet ja nauraen astuivat oikopäätä
hänen luokseen. "Mikä elävä sinä olet?" kysyi eräs. Sanaakaan sanomatta
nousi Leiv ylös ja läimäytti yhtä korvalle, niin että jalat taivasta
tapailivat. Mutta samassa toiset kietoutuivat häneen, niin ettei hän
päässyt liikahtamaankaan. "Käyppäs nyt nähtäville, mies", sanoi eräs.

Nyt tuli taas Leiv tuntoihinsa. Sillä kun väkivalta oli kysymyksessä,
sen hän tiesi, että hän ei silloin yhtään pelännyt. Ja eivätkä ne voi
pakottaa sisään menemään, ajatteli hän. Väkivaltaisesti riuhtaistuaan,
pääsi hän toisesta irti ja ryntäsi toiseen käsiksi. Siinä syntyi ankara
rymäkkä. Pian taas olivat kaikki Leivin niskassa, vaan Leiv puolusti
itseään erinomaisesti. Ollen samalla vahvempi ja notkeampi kuin toiset,
heitteli hän heitä sinne tänne kun rukkasia. Kansaa kertyi siihen
töllistelemään, eivätkä ne voineet käsittää, kuka siellä temmelti.
Parhaassa myräkässä pisti eräs Leiville takakampia, joten hän kupsahti
maahan. "Kiini nyt pojat ja viedään hänet sisään." Eräs juoksi esiin.
Mutta kun hän oli tarttumaisillaan häneen, seisattui hän ja päästi
imelän naurun. "Herranen aika, sinäkö se olet", sanoi hän. "Miten sinä
olet tuohon joutunut? Nouse toki ylös ja astu sisään, onhan siellä
parempi kuin täällä virua. Ethän sinä varmaan muita ihmisiä pelänne,
vai mitä?" sanoi hän. Tuo oli Lars. Leiv, tästä niin iloissaan kun
tuttavan tapasi, nousi ylös ja vastustamatta meni sisään. Ympärillä
seisova väkijoukko uteliaasti seurasi nauraen ja ilvehtien perässä.
"Sinuapa otettiin vastaan kuin mahtavata miestä ainakin", sanoi Lars
nauraen. Päästiinpä vihdoin tanssitupaan. Siinä Leiv ojentautui täyteen
pituuteensa ja katseli suurilla kiiltävillä silmillään väkijoukkoon.
Hän oli pisimpiä ja hartiakkaimpia miehiä ja rintakin ojentautui niin
mahtavasti esiin rikkirevittyjen vaatteiden alta. Silmät, joista
äskeisen tappelun johdosta tuikki synkkä kiilto, olivat ihan mustat;
tuuhea tukka aaltoili paksuissa kiehkuroissa olkapäiden tasalla ja veri
ohimoilta pakkausi kaikki kasvoille. Vähälläpä oli, jotteivät pelänneet
tuota kesytöntä miestä. Silloin eräs kirkasi: "tuohan on Mustan
Åsbjörnin poika!" Ja samassa muutkin hänet tunsivat ja vetäytyivät
ikäänkuin peläten kauemmaksi, joten Leiv jäi yksin keskelle permantoa
seisomaan. Larskaan ei tuota huomannut.

Leiv vaaleni. "Pelkäävätköhän nuo karskit pojat minua?" sanoi hän niin
kumajavalla äänellä, jotta ei itsekään sitä tuntenut äänekseen. Eräs
joukosta sanoi siihen: "niin, -- eiväthän kaikki liene niin tappelun
haluisia kuin Åsbjörnin poika, joka siekailematta rupee mellastamaan
heti milloin ihmisiin joutuu ja talon näkee." Tuvan sopessa kuului
naurun kiherrystä.

Leivin silmät säihkyivät, suu vapisi. Vanha Haugstadin Janne huomasi
tuon, tuli Leivin luo tarjoten ryyppyä. "Asetu", sanoi hän, "elä ole
tietävinäsikään. Ja kun kerran olet tullut taloon, Leiv, niin ole
tervetullut; ota tästä pikku ryyppy ja tanssi sitten, niinkuin
muutkin!" "En juo pisaraakaan", sanoi Leiv, työntäen lasia luotaan,
niin että osa maahan läikähti, "enkä vääryyttä tee kellenkään, jos vaan
ei minua suututeta. Tanssisin minä kyllä mielelläni, jos täällä vaan
suvaittaisi", lisäsi hän samalla kun jotakin hymyn tapaista levisi
hänen kasvoillensa. Hän katsahti ympärilleen saadakseen tanssitoveria,
vaan kaikki tytöt väistyivät pois, niin kauas kuin voivat. Pojat
nauroivat. Leivistä tuntui ikäänkuin veri olisi pakkautunut sydämmeen
ja niinkuin hän olisi älynsä ja ymmärryksensä kadottamaisillaan, jos se
vaan pääsee kuohumaan. Hän tyyntyi kumminkin. Tyttöjen seassa huomasi
hän nekin kaksi, jotka hän näki kirkossa ja joiden kuvat olivat hänen
sieluunsa niin painuneet. Ehkäpä ne vaan kainostelevat, ajatteli hän ja
astui toisen -- suuremman -- luo ja pyysi tanssiin. "En välitä,
kiitoksia", vastasi tämä, niskaansa pilkallisesti keikahuttaen. Hän
meni toisen, tuon sievävartaloisen, tytön luo. Tämä vaaleten vetäytyi
poikemmaksi. "En ikinä", sanoi hän. Leiv puri hampaitaan, tarttui
lähinnä seisovaan tyttöön ja kiskasi niin, että leningin hihat
ratkesivat. Nyt näytti siltä, kuin Leiv olisi järkensä kadottanut,
silmät säihkyivät synkästi, korvat humisivat ja vielä kerran kääntyi
hän oikealle ja -- nyt tuli hän. Viuluniekka soitti, Leiv tanssi,
ikäänkuin mieletönnä, tupa vapisi hänen jalkojensa alla, hän tömisytti
siltapalkkia, niin että naiset kirkuivat; näytti siltä kuin hän olisi
ilmassa liehunut, ei kukaan ollut nähnyt semmoista tanssia. Tanssinsa
lopussa huomasi hän tanssittaneensa Dalen Alfhildia.

Siinä näytti Alfhild niin kauniilta, jotta hän ei unissaankaan ollut
semmoisesta uneksinut. Kuumana ja aaltoilevin rinnoin seisoi hän
tuolla, niin että liinapaidan solet kalisivat. Posket loistivat
puhenneen ruusun tavoin ja silmät olivat kirkkaat ja puhtaat kuin
viattomalla lapsella. Hän katsoi niin lämpimästi ja hurmaavasti Leiviä,
jotta hänestä tuntui kuin autuaallinen valovirta olisi häntä
lämmittänyt. Hän otti Alfhildin vapisevasta kädestä kiinni ja sanoi:
"Kiitos tanssista, Alfhild!" ja sitä katsetta, jonka hän sai
Alfhildilta ei hän sitte enään koskaan unhottanut.

Hän meni ulos hurmaantuneena, huumaantuneena, ihan mielettömänä, vaan
kumminkin niin sanomattoman onnellisena; hän riensi metsään saadakseen
hengittää ilmaa, vaan sielläkin Alfhild kuvitteli hänen mielessään.
Metsä niin viehättävästi humisi; kuuset ja hongat seisten synkkinä
vienosti taivuttivat latvojaan, purot monimutkaisesti loristen
luikertelivat ja taivas kietoutui ylt'yleensä hopeanharmaaseen
vaippaan. Leiv luuli olevansa lumousmaailmassa ja kuulevinansa
vedenneidon hurmaavia säveleitä, ja niin oli hän vajoutunut
haltioihinsa, ett'eivät kivetkään ihmisiksi muuttuneina olisi saaneet
heräämään häntä näistä kuvitteluista.

Mutta kohta loppuivat tanssit Haugstadissa. Leivin lähdettyä, Alfhild
jäi alakuloiseksi; häntä ei mikään huvittanut, ei -- tanssikaan. Tuntui
niin tyhjältä, niin kolkolta. Kaikki näyttivät niin heikoilta, niin
pieniltä. Hän halusi kotiin. Pyydettiin, rukoiltiin; ei auttanut.
Mitään eivät vaikuttaneet Björn Haugstadin ja Knut Åsenin imarrukset;
hän tuskin otti niitä korviinsakaan. Viuluniekkakin koki panna
parastaan laskemalla jos jonkinlaisia liurutuksia viulustaan, mutta ei
tämäkään auttanut. Hän läksi, ja useimmat seurasivat hänen
esimerkkiään. Mutta Alfhildia ei koko yönä nukuttanut, hän vaan uneksi
tuosta rotevasta, mustasilmäisestä pojasta. Hän ei muistanut, että tuo
oli kaikilta ylenkatsottu; hän vaan kuvitteli yhä mielessään verratonta
nuorukaista. Ja päivän sarastaessa sanoi hän itsekseen: "Jumalan
kiitos, nyt tiedän, ketä rakastan!" Näissä ajatuksissaan nukahti hän
lemmettären suloiseen helmaan, uneksien tulevasta kihlauksestaan Leivin
kanssa.

Herättyään mietti hän untaan ja samassa muisti hän sen, mitä oli
kerrottu Leivin sukuperästä ja hänen isästään. Kylmä väre kävi läpi
hänen ruumiinsa; tultuaan tupaan ja nähtyään isänsä ja äitinsä, nuo
hänelle niin rakkaat vanhempansa, tuntui hänen sydäntään ahdistavan
öiset unelmansa Leivistä. Mutta illemmalla vaipui hän vielä syvemmälle
entisiin mietteisiinsä. Hänestä oli yhdentekevää, olipa Leivin
kaltainen poika mitä syntyperää tahansa. Tosin isä ja äiti ensin kyllä
voimiensa mukaan sitä vastustaisivat, vaan vihdoin kumminkin siihen
suostuisivat. "Leiv on oleva minun!" ajatteli hän ja tuli niin
iloiseksi, jotta oli innostuksissaan särkeä kaikki hänen eteensä
sattuneet astiat. "Eiköhän olisi parasta, jos menisit maata", sanoi
hänen äitinsä.

Seuraavana aamuna nuo samat synkät epäilykset häntä häiritsivät. Mitäpä
siitä, vaikkapa isä ja äiti suostuisivatkin, vaan ihmiset, mitähän ne
siitä sanoisivat? Mitähän siitä tuumaisivat Haugstadissa, ja Åsenissa
y.m.? Koko päivän rasittivat taas nämä ajatukset niin, että hänen
päänsä kävi ihan sekavaksi, eikä hän edes mihinkään työhön pystynyt.
Mutta illalla läksivät ajatukset taasen tavallista rataansa vierimään.
"En kysy kansan mieltä", ajatteli hän. "Puhukoon kansa mitä hyvänsä;
minusta on se ihan yhdentekevää." Ja karkoittaen muut ajatukset
mielestään, ajatteli hän ainoastaan Leiviä -- ainoastaan Leiviä.

Pihalta kuului koiran haukuntaa. "Kukahan siellä lienee", ajatteli hän
hiipien ulos. Sydän sykähteli levottomasti. Tultuaan ulos, huomasi hän
koiran, koppelinsa edustalla seisten, haukkuvan, aivankuin
pääpaholaista olisi karkoittaa tahtonut. Uteliaisuudesta ja pelosta
hämmentyneenä sanoi hän, mennen lähemmäksi: "hiljaa Odin." Jo tuli Lars
esiin. "Hyvää iltaa", sanoi hän; "tulin tänne tervehtimään ja sanomaan,
että tuolla alhaalla odottaa eräs sinua tuon vanhan hongan juurella.
Olisit paha, jos et tulisi." Samassa lippasi hän tiehensä, ja Odin
haukkuen perässä. Tähän osui äitikin. "Kelle se koira semmoista ulinaa
pitää?" sanoi hän. "Ilman aikojaan näkyy huiskuttelevan." -- "Niin,
kulkihan tästä eräs ohitse." -- "Kukahan se lienee ollut?" -- "Niin,
kuka lienee", vastasi Alfhild. -- "Katso että viet koiran mukanasi
sisään." -- "Hyvä on." -- "Mitä sinä täällä vielä tollotat?" -- "Ovatko
vuohet olleet tänään ulkona?" -- "Ovat, mitä sitten?" -- "Ovatko ne jo
kaikki kotona?" -- "Ovat, luullakseni. Miksi sitä kysyt?" -- "Se mies
sanoi tuolla metsänreunalla nähneensä kaksi vuohta." -- "Vai niin, mene
sitten katsomaan, onko ne meidän. Kenties siellä on se Wiklo, sehän se
on niin paha muista eksymään. Mene paikalla!" -- "Kyllä, kyllä."
Alfhild meni, itsekin menemistänsä ihmetellen.

       *       *       *       *       *

Leiv seisoi hongan juurella odotellen. Ei koskaan ollut hän elämässään
niin pelännyt, kuin nyt.. "Se oli ihan ajattelematonta, että menin
ensinkään tuonne Haugstadiin, mutta menettelyni siellä oli ihan
mieletöntä", ajatteli hän.

Hän oli liian paljon uskaltanut. Nyt kenties Alfhild istuu kotonaan ja
nauraa hänelle. Nauraa ja kertoo jokaiselle, miten rutihullu tuon
Mustaa Åsbjörnin poika on, häntä mielitellessään. Hän puri hampaitaan ja
hänestä tuntui ikäänkuin kylmä terässäilä olisi hänen rintaansa
repinyt. Hän koetti tyyntyä. Metsän läpi juoksevasta purosesta kuului
hiljainen lirinä. Noiden kimmahtavien puiden latvat nuokkuivat
tuulessa, ja suuret, rumat pilvenhattarat peittivät taivaan
ylt'yleensä. Miten vaihtelevat näky! Milloin nuo hattarat erosivat
toisistaan, pienenivät, milloin taas suurenivat muodostaen hirmuisia
jättiläisiä. Kas! tuollakin ihan kartanon kohdalla leijaili
kolmipäinen, paksu hirviö; ja tuolla, vähä tuonempana, kulki kolme
miestä soutaen, ja tässä ihan tuon hongan kohdalla, laukkaa satuloittu
hevonen. Hyvä Jumala! -- jos ei Alfhild nyt tulisi, niin varmaankin hän
koettaisi tänä yönä ratsastaa tuolla ripeällä hattarahevosella...
Sekavina ajatukset risteilivät hänen aivoissaan kuni pilvet tuolla
taivaalla. "Lienee ehkä parasta, että lähden", tuumi hän päättävästi
potkaisten edessään olevaa kiveä jalallaan. Hän kuunteli. Mitä,
kuuluikohan tuolta askeleita? -- Ihan varmaan sieltä kuului askeleita,
niin kepeitä kuin vieno pääskyn siivenlyönti ilmassa. -- Kaikki oli
niin hiljaista, -- ei ilmakaan värähtänyt. -- Niin -- kyllä se oli hän.
-- Hän tuli siis kumminkin! "Jospa nyt sydän teräksestä olisi", huoahti
Leiv, ojentautuen täyteen pituuteensa, vaan kumminkaan ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut itseänsä niin pieneksi kuin nyt.

Hän tuli käyden niin kepeästi ja hiljaa, tuon tuostakin ympärilleen
pälyen ja silloin tällöin seisahtuen kuuntelemaan. Leiv oli vähällä
pötkiä tiehensä, vaan kumminkin rohkasi luontonsa ja astui esiin.
"Hyvää iltaa", lausui hän kovalla ja änkkäävällä äänellä. "Jumala
antakoon", vastasi Alfhild. "Olitpa kiltti, kun tulit", sanoi Leiv,
"minä... minä tahtoisin puhua kanssasi... vielä kerran." Tähän ei
Alfhild osannut mitään vastata. "Mutta ensin pitää sinun luvata minulle
eräs asia." -- "No mikä?" -- "Että et hämmästyisi... ja et pitäisi...
etkä puhuisi mistään." -- "Siinähän oli kolme asiaa yhden siasta",
ajatteli Alfhild itsekseen, sekä lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Alfhildin sydän säpsähteli niin kummallisesti ja tuntui siltä kuin koko
ruumis olisi värissyt osaksi pelon osaksi epätietoisuuden
vaikutuksesta. Mitä tahtoi hän? Hän kyllä sen tiesi, mutta kun se
tuli niin äkisti. Hyvä Jumala, kyllä hän mielellään myöntyisi! Vaan
kansa? -- Hän katsoi salavihkaa Leivin silmiin. Niin vahva ja uljas,
miehevä mies. Seisoessaan tuossa laskeuvan auringon heikossa hohteesta
näytti hän niin suurelta ja komealta, ja kun kuu pilvien lomassa heitti
hopeasäteitään hänen päällensä, säihkyivät hänen mustat, suuret
silmänsä niin hurmaavasti, jotta Alfhild ei voinut muuta kuin
ihmetellen katsella Leiviä; puolisoa tuommoiselle miehelle ei varmaan
löytyisi koko maailmassa. "Jos hän tietäisi, miten minä hänestä pidän",
-- ajatteli Alfhild, "ei suinkaan noin kainostelisi!" -- Mutta kansa!

"Aijoin sanoa sinulle kummallisia asioita", sanoi Leiv, "ja ehkä sinä
pitänet minua pöllöpäänä, jos sanon. Mutta olkoon menneeksi, minä sen
kumminkin nyt sinulle sanon, katsoppa sitä miltä kannalta tahansa." --
Jokohan tuo nyt sen sanoo, ajatteli Alfhild nytkähtäen tuolla
pähkinäpuun haarakkeella, jonne hän oli istautunut. Leiv alkoi taas
kertoa, mutta raskaasti ja väräjävästi. Hän kertoi hitaasti ja
katkonaisesti, että... hän on aikonut... ja päättänyt... tuota...
matkustaa Amerikkaan. Alfhild muuttui ihan kalman kalpeaksi.
"Amerikkaanko?" -- "Niin, Amerikkaan." Täällä kotona on niin tukala
olo, kun kansa on niin tylyä, pitäen häntä 'uuspeilinä' koko miestä; ja
kun kaikki karttavat häntä, kuin suurta pahantekijää. Tähän kaikkeen
oli hän jo kyllästynyt. Hän kun tahtoo elää niinkuin muutkin, niin on
hän päättänyt matkustaa pois. Ei veripisaraakaan ollut Alfhildin
poskilla, "Amerikkahan on hyvin kaukana", sanoi hän. Niin, kyllä se
tosin on kaukana, vaan... hän älköön luulko, että hän mielellään
matkustaisi, kaikkein vähemmin nyt... mutta nyt juuri pitääkin hänen
matkustaa pois, ja eihän tuo matka liene pitempi, kuin mitä menee
matkan edestakasin kulkemiseen... ja jos hänen mielensä mukaan kaikki
hyvin onnistuu, niin aikoo hän muutamien vuosien kuluttua palata taas
takaisin ja asettautna tänne kotitienoille. Tähän hän keskeytti
puheensa ja tarkastellen sen vaikutusta, alkoi hän uudestaan. Hän
tahtoi matkustaa pois ansaitsemaan rahaa; ja oppimaan hyviä tapoja; hän
tahtoi palata kotiinsa parempana, niin että hän voisi elää sitte yhtä
arvokkaana kuin muutkin. Nyt vasta Alfhild häntä ymmärsi, ja hän katsoi
Leiviin semmoisella ilolla ja myötätuntoisuudella, jotta tämä siitä
lumoutui. "Takasin palattuani olen minä parempi mies", sanoi hän, "kuin
kukaan tässä pitäjässä, ja kun he huomaavat miten minulla on taskut
täynnä rahaa, silloin olet havaitseva, että ne unhoittavat sen, että...
että...; silloin kaikki tekeytyvät ystävikseni; kaikki kutsuvat minua
kunnon mieheksi ja oivalliseksi mieheksi... ja vaikkapa kävisi toisin
kuin ajattelen, niin kumminkin minä elän sitte omassa talossani,
niinkuin muutkin kyläläiset." Alfhild tuli tästä hyvin iloiseksi. "Sepä
oli erittäin hyvin ajateltu", tuumi tähän Alfhild. Nyt hänen ei
tarvitse kylän juoruja pelätä. Kun hän sitten tulee takasin
kotitienoilleen, saa hän sitten Leivin ja kaikki heitä sitte
myötätuntoisuudella kunnioittavat. "Tuo on hyvä tuuma", sanoi hän
kuuluvasti, mutta tätä hän sitten häpesi niin, että hän kääntyi pois
päin ja piteli kiini pähkinäpuun haarakkeesta.

Leiv häpesi myöskin tätä hänen mielestään suurta kiitosta; hän
sekaantui ajatuksissaan eikä tiennyt miten hänen olisi alottaminen.
Viimein Alfhild tämän huomasi. "Kuinka kauan sinä viivyt Amerikassa?"
sanoi hän. "Noh, jos neljässä vuodessa olen siksi miehistynyt, jotta
voin ruveta talon isännäksi, niin sitte minä palajan... jos minua vaan
elähdyttää eräs toivo. Tästä toivosta riippuu minun onneni; jos se
pettää, niin ei minua enää kukaan näillä mailla näe." "Oh! nyt sen
varmaankin saa kuulla", ajatteli Alfhild vavisten uudestaan tuon
selittämättömän tunteen vaikutuksesta. Leiv jatkoi syvään huoahtaen:
"Ja tämä kaikki riippuu sinusta, Alfhild." --

Alfhild ei saanut sanaakaan suustansa, rinta vaan kohoili niin
rauhattomasti. Leiv jatkoi kiireesti ja hapuellen ikäänkuin
väärinkäsitystä välttääkseen. "_Tätä_, ainoastaan tätä varten minä
sinua tänne tänä iltana pyysin. Sen illan jälkeen ei minulla ole ollut
yhtään lepoa; sinä olet aina ollut minun mielessäni, joten en voinut
muuta kuin tulla tänne. Sinun tähtesihän minä innostuin Amerikkaankin
menemään; sillä sen täytyy onnistua, jos... Mutta sinä et saa hämmästyä
siitä, mitä minä sinulta kysyn." "En"... "Jos minä nyt neljän vuoden
kuluttua palajan takaisin, sinä varmaankin silloin jo olisit...
naimisissa?" "En", sanoi Alfhild. "Eli ainakin kihloissa?" jatkoi Leiv
väräjävällä äänellä. "En kihloissakaan", kuiskasi Alfhild. "Jumala
sinua siunatkoon, tyttöni, voitko sinä luvata sen minulle?" pyyteli
Leiv niin liikutuksissaan, jotta kyyneleet silmistä herahtelivat. "Ihan
varmaan minä voin sen luvata", vastasi Alfhild. Hän tuli lähemmäksi ja
oli niin pinnistyksissään, ikäänkuin henki olisi ollut kysymyksessä:
"Ja jos minä sitte kysyisin sitä, mitä nyt en uskalla, luuletko silloin
voivasi, tuota... luulisitko voivasi heittää minut luotasi?" sanoi Leiv
tarttuen häntä käteen. Alfhild taivutti päänsä hänen rintaansa vastaan
ja kuiskasi: "En." "Saanko minä siis luottaa siihen?" sanoi hän
rukoillen. Alfhild tunsi hyvin, miten hänen kätensä vapisivat ja
vastasi: "Saat" niin vienosti ja lämpimästi kuin suinkin voi. "Sitte
ijäisesti siunatkoon Jumala sinua, joka minun onnettoman raukan teet
nyt niin onnelliseksi!" sanoi hän. "Tästä päivästä olen minä etevin
mies koko pitäjässä ja neljän vuoden kuluttua täytyy se muidenkin
tunnustaa. Koko tuleva elämäni on sinua kiittävä tästä illasta.
Hyvästi, Alfhild!" -- "Hyvästi!"

Näin he erosivat toisistaan; Alfhild meni epäselvästi, iloisesti
uneksien kotiinsa; mutta Leiv riensi yli mäkien ja harjanteiden niin
ylpeänä, niin mahtavana, kuin koko avara maailma olisi ollut hänen
vallassaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv matkarahoja Amerikkaan isältään.
Tämä vihlasi syvästi vanhan Åsbjörnin mieltä. Hän oli luullut
poikansa hänestä pitävän; mutta että hän voisi ikävystyä kodin
yksitoikkoisuuteen, sitä ei ukko ollut osannut arvatakaan, ja tämä
hänen mieltänsä niin pahoitti. Sillä kertaa ei hän voinut siihen mitään
vastata, vaan meni töihinsä ja harkitsi tätä asiaa koko päivän. Illalla
kun he istuivat yksin pirtissä, alkoi ukko:

"Sinä olet siis jo tuskastanut Hegglidissä oloon?" "Enpähän tuotakaan
juuri voi sanoa." "Ei tämä Hegglid ihan huonoimpia taloja ole." "Ei, --
eipä siltä!" "Se on nyt paljo parempi kuin ostaissani." "Kyllä minä sen
uskon." "Ja... vähä rahaa seuraa mukana, jos totta puhun." "Rahaako?"
"Niin, ei paljon; mutta kumminkin sen verran, jotta pääsee alkuun
ensimmäisenä vuotena -- ja ehkäpä toisenakin." "Kyllä se on hyvä, mutta
minun tekee mieleni Amerikkaan, ainakin muutamiksi vuosiksi." -- Pitkä
vaitiolo. -- "Minäkin alan heikontua ja ikä painaa hartioillani, Leiv."
"Kyllä sinä vielä jonkun aikaa kestät." -- "Hm. Kyllä se on niin ja
näin... ei muita kuin kaikki vieraita talossa, -- ja vanha mies..."
"Tulenhan minä takasin, isä." "Ei sielläkään kultaa puupuikolla
vuolla." -- "Vaikkapa ei, mutta minun täytyy päästä matkalle, isä;
kieltelemiset eivät yhtään auta." Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa kauan ja
vakavasti. Varmaankin tässä piilee joku salaisuus, ajatteli hän.
"Milloinka matkustat?" -- "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin joudun
takasin." -- "Niin, niin", huokaili vanhus. --

Kahdeksan päivää tämän jälkeen lähti Hegglidin talosta pieni kuorma,
joka rytisten kulki läpi laakson kaupunkia kohden. Rattailla oli
sininen, punakansinen arkku, lipas ja iso tynnyri; pyssy ja pari suksia
olivat saaneet sijansa kuorman toisella äärellä. Hevonen vetää retuutti
kuormaa edellä, Åsbjörn ja Leiv kulkivat ääneti perässä.

Leiv näytti niin alakuloiselta, jotta Åsbjörn oli vähän hänen tähtensä
peloissaan. Hän aikoi kysyä Leiviltä syytä siihen; mutta, vaikka hän
kääntyi hänen puoleensa sitä kysyäkseen, ei hän kumminkaan viitsinyt.
Leiv ajatteli vaan Alfhildia ja synkkää tulevaisuuttansa.

Tuolla läpi lahden halkeaman näkyi Dalin talo ystävällisenä ja
houkuttelevana; aurinko loisti täydeltä terältänsä, ja valasi talon ja
sen rikkaat viljavainiot kultasateillaan. Tuolla, tuolla sisällä hän
istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus oli hänet ihan masentaa. "Nyt minä
voisin mennä sinne ja pyytää Alfhildin omakseni", ajatteli hän, "jos
minä vaan olisin parempaa sukua." Ja hän katsoi kierosti isäänsä, joka
tuossa kulki vitkaan ja allapäin. "Jumala tiennee, miksi minun pitää
olla juuri sinun poikasi", ajatteli hän.

Vanhus ei tätä tarkastellut. Hän oli vajoutunut syviin ajatuksiin.
Huomattuaan miten poikansa yhäti tähysti kohti Dalea semmoisella
surumielisyydellä, jotta kivetkin siitä katseesta olivat tulleet
liikutetuiksi, arvasi hän kaikki ja tämä koski syvästi Åsbjörnin
sydäntä. Ei mikään täällä maailmassa käy hyvin, ajatteli vanhus.
Tyttönsä luota niin kauaksi pois matkustaminen on samaa, kuin jos
laskisi vangitun linnun käsistään, tyttöjen muisto siinä asiassa on
epävakainen ja häälyväinen, kuni vihurin puuskaukset ahtaassa vuonossa.
-- Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmäksi kävi hänen
mielensä. Tarkemmin tätä tuumittuaan tuli hän viimein siihen
päätökseen, että poika ei olisi voinut mitenkään paremmin menetellä,
kuin täten, ja yhtä selvään hän huomasi, että hän oli kaikkeen syypää.
"Ja kaksikymmentä vuotta olen minä tehnyt työtä kuin juhta,
sovittaakseni sitä rikostani, jonka kerran tein", ajatteli hän. "Mutta
millään en ole voinut sitä sovittaa, en millään; se on juurtunut
sukuuni."

Koko tällä kaupunkimatkalla puhuttiin vähän, vaan sitä enemmän
ajateltiin. Mutta saavuttuaan kaupunkiin, kun Leiv nousi veneesen
mennäkseen laivaan, tarttui vanhus hänen käteensä ja kuiskasi: "Jos
tahdot, niin pidän minä häntä silmällä, Leiv -- ja anna hänelle tietoja
itsestäsi... kun minulle kirjoitat." Leiv katseli hyvin hämmästyneenä
isäänsä. "Ja", sanoi Åsbjörn, "pidä _ylhäistä isää_ mielessäsi ja karta
syntiä. Ja jos olen väärin tehnyt sinua vastaan... niin -- älä muistele
niitä siellä... sillä ei kukaan ole siitä tässä elämässä vapaa. Ja nyt
-- jää hyvästi."

Leiv ihmetteli, ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata; "hyvästi",
sanoi hän, "minä teen, mitä sanoit..." Samassa hän tunsi ajatelleensa
liian vähän isäänsä. Vene irtautui laiturista, vanha Åsbjörn piiloutui
väkijoukkoon, ja sieltä tähysteli hän, kädellään silmiään varjostaen,
kunnes poika oli saapunut laivaan, ja kauemmankin hän siellä seisoi.
Vasta hämärässä läksi hän pois. "Sinä kaikkein ylhäinen isä", huokasi
hän itsekseen, "tosin sinä et suuresti kuulle rukoustani, mutta... ota
kumminkin minun poikani suojelukseesi! hän on vielä niin nuori, ja
matka hänen edessään niin pitkä."

Koko yössä ei hän voinut nukkua; varhain aamulla meni hän takasin
sillalle. Laiva oli jo silloin poissa.

Åsbjörn kauan tuumaili ja aprikoi sitä, tokko hänen poikansa ennen
matkalle lähtöänsä oli siitä puhunut Alfhildille; silloin tietäisi hän
miksi niin oli käynyt. Ehkä hän olikin kysynyt ja saanut kieltävän
vastauksen; se olisi ollut harmittavaa. Sillä tyttöset mielistyvät
kernaammin kiiltoon ja loistoon kuin siihen, johon pitäisi. Ehkäpä
olikin tyttö myöntynyt; olihan Leiv korea poika, josta muutamat tytöt
aina pitivät. Haugstadin tanssiaisista oli hän kuullut puhuttavan,
sillä niistä oli kaikkialla puhetta pidetty. Mutta kukapas sitä nyt
tietää? Hän päätti ottaa selvän tästä asiasta.

Åsbjörn oli huomannut, että Alfhild häntä aina kirkkomatkalla piti
silmällä. Sattuivatpa he eräänä sunnuntaina tapaamaan toisensa
kirkkotarhassa.

"Päivää -- päivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis ilma. Oivallinen viljan
ja heinän kasvu -- ihan erinomainen. Hegglid on kaunistunut jo paljon,
niin että tuskin koko pitäjässä on sen vertaista. -- Vai niin. -- Talo
on vuosi vuodelta tullut pulskemmaksi, ja se on ollut enimmäkseen
Leiv'in ansiota. -- Sepä hyvä se." -- Tyttö muuttui kasvoiltaan ihan
punaseksi ja tämä antoi Åsbjörnille yhä enemmän rohkeutta. -- "Hän on
nyt matkustanut Amerikkaan ympärilleen katsomaan ja oppimaan kansan
tapoja, sekä ansaitsemaan rahaa; Leiv ajattelee tehdä työtä
miehistyäkseen." Hän tuon tuostakin vilkasi Alfhildiin, joka seisoi
kääntyneenä poispäin mäkeä katsellen. Åsbjörn siirtäytyi senverran
sivulle, jotta voi nähdä hänen kasvonsa. "Mutta moni on arvellut",
sanoi hän, "tämän Amerikka-halun tulleen liian äkisti -- ja että joku
syrjäinen asia on sen vaikuttanut. Itse hän ei ele mitään siitä
puhunut; vaan on aina ajatuksensa salannut. -- Olisipa ihme, jos siitä
ei kukaan mitään tietäisi!"

Alfhild punotti ja näytti niin verrattoman kauniilta. "Kun kirjoitat,
niin sano samalla minulta terveisiä", sanoi Alfhild ja meni pois
ikäänkuin omista sanoistaan tukehtuneena. "Jumalan kiitos", ajatteli
Åsbjörn, "molempien nuorten tulevaisuus on ratkaistu."

Parin kuukauden kuluttua sai Åsbjörn kirjeen pojaltaan. Hän
kirjoitti pitkän kirjeen ja kertoi siinä, miten häntä oli matkalla ja
siellä ollessaan onni seurannut ja miten hän rohkeasti katseli
tulevaisuuttaan. Lopussa oli siinä vielä: "Erotessamme sinä sanoit
erään sanan, jota olen kummeksinut. Tiesitkö sinä siis jotain minun ja
Alfhildin välisistä suhteista? Olisikohan Lars sinulle siitä jutellut,
vai oletko kuullut kylällä puhuttavan? Ei kukaan saisi tätä vielä
tietää! Häntä minä mielelläni tervehtäisin, sillä ei suinkaan hän liene
sitä jälkeenpäin katunut." Tämän kirjeen sai Åsbjörn eräänä päivänä
pistetyksi Alfhildin käteen. Hän huomasi Alfhildin tästä ihastuvan.
Seuraavana sunnuntaina sai hän takasin kirjeen, ja sen sisässä pienen
kirjelapun osoitteella: "Kunnioitettavalle nuorelle miehelle Leiv
Åsbjörnille Amerikassa". -- Sittemmin jatkui tämä kirjeenvaihto heidän
keskenään useampia kertoja, ja vanha Åsbjörn toimi tässä niin
salaisesti, että ei kukaan saanut siitä vihiäkään.

Alfhildin elämä tuntui kummalliselta. Hetkiseksikään ei Leiv poistunut
hänen mielestään; hän kulki kuin loihdittuna. Välistä oli hän
raskasmielinen ja surullinen, ja hänen iloisuutensa oli kuin sammunut.
Hyvin harvoin hän oli muun nuorison seurassa ja vaikka hän joskus
menikin, ei hän kumminkaan voinut siellä viihtyä niinkauan kuin ennen.
Kansa tätä kummeksi, vaan oikeata syytä ei siihen kukaan arvannut.
Niin, kukapa sitä olisi osannut aavistaa, että Alfhild, koko seudun
arvokkaimman ja kunnioitettavimman miehen tytär, voi ajatella semmoista
kuin Leiviä.

Jonkun ajan kuluttua Leivin matkustamisen jälkeen sai Alfhild kirjeen
Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut muutoksen Alfhildissa ja
kirjeessä hän tahtoi tietää syyn siihen. Hän huomautti siinä, että
koska hän ei ole aina ollut niin vieras, niin tahtoi hän tietää, miksi
hän nyt häntä karttaa, ja se olisi siis hyvin väärin tehty, jos hän
olisi hänen pettänyt. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Nyt olen minä vanhempi kuin silloin; ihmekös siis on, että olen
muuttunut? Ikävä kyllä, että olet ajatellut sitä, mistä ei koskaan
mitään tullut; mutta löytyyhän niitä muitakin tyttöjä. Älä ole minulle
vihoissasi ja unhoita minut. Alfhild."

Knut Åsen vaan yhä odotteli. Jos hän jolloinkin voi sanoa Alfhildille
korean sanan, niin oli hän toivossa. "Semmoisten kanssa pitää olla
kärsivällisyyttä", ajatteli hän. "Niin kauan ne valitsevat ja hylkivät,
kunnes jonakin päivänä ovat siitä iloissaan, että löytyy joku, jota
eivät ole luotansa sysänneet."

       *       *       *       *       *

Syksypuoleen sai Åsbjörn uuden kirjeen pojaltaan. Siinä oli muun
muassa:

"Koko tämän kesän olen ollut raskaassa työssä. Työn arvoa en ole
käsittänyt ennenkuin täällä. Siellä kotona olemme laiskotelleet, emmekä
ole osanneet käyttää aikaa hyödyksemme. Täällä opitaan, että aika on
rahaa, ja opitaan ponnistamaan voimia. Sentähden onkin täällä kansa
työteliäämpää ja elävämpää; ja täällä tuleekin jokainen enemmän
tehneeksi. Siellä kotona on vuodesta vuoteen ja polvesta polveen aina
elämä yhtäläistä; siellä tehdään samoin kuin isä ennen teki, eikä
mitään uutta keksitä. Sentähden ne aina pysyvät köyhinä. Mutta täällä
tekee jokainen työtä yhäti edistyäkseen. Kaikkialla kuletaan
höyrykoneitten avulla, ja kaikki innokkaasti seuraavat valtiollisia
tapahtumia, joita ei siellä nimeksikään tunneta. Kotiin palattuani
kerron kaikista sinulle tarkemmin.

"Minä opettelen täällä myöskin puhumaan, sillä täällä ei sovikaan olla
niin harvasanainen ja arka, täällä Amerikassa.

"Olen yhä selvemmin tullut nyt huomaamaan, että minä kotona ollessani
olin aika raukka, joten ei siis ollut ihmekään että kaikki pitivät
minua hölmöläisenä. Minä olin höperö luullessani muitten ihmisten
olevan muka parempaa lajia kuin minä. Nyt kun sitä muistelen, en voi
muuta kuin nauraa, sillä täällä semmoisia houreita ei löydy
nimeksikään. Kansa siitä ei pidä yhtään lukua. Minä olen yhtä arvokas
kuin muutkin, jos vaan pysyn kunniallisena ja hyväsydämmisenä miehenä,
ja vaikka olisin kerjäläiseukon poika ja vaikka olisin mierolla
syntynyt, niin kumminkin minua pidettäisiin korkeimman aatelismiehen
vertaisena. Eilen tutustuin erääsen mieheen, joka oli syntyään parooni
ja on nykyään koulumestarina; meistä tuli hyvät ystävät, eikä kukaan
häntä pidä minua parempana. Minä olen vapaa ja jäntevä, en ketään
imartele, vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki onnistuu
hyvin. Jos häntä ei olisi siellä, tiedäthän ketä tarkotan, niin
kutsuisin minä sinut tänne, emmekä koskaan enään Norjaan palajaisi. Kun
vähänkin vaan sielläoloani muistelen, niin tuntuu kuin hengitys kävisi
raskaammasti. Väkisinkin tahtoo naurattaa, tavatessani yhdenkin
Norjalaisen, ne kun ovat alussa semmoisia tolvanoita. Mutta kun ne ovat
vähän aikaa täällä olleet, niin muuttuvat hekin muitten ihmisten
tapaisiksi.

"Minä raadan kuin hevonen ja teen työtä kahden edestä. Palkka on hyvä
ja siitä panen minä aina suurimman osan säästöpankkiin. Senkin olen
minä täällä oppinut. Ensin, tänne tultuani, kokosin minä rahoja arkun
pohjalle, samoin kuin siellä kotonakin; vaan kun täällä toiset sen
huomasivat, rupesivat kaikki minua nauramaan, luullen minua hulluksi.
Kun rahat ovat pankissa, kasvavat ne korkoa, ja summa kasvaa itsestään
vuosi vuodelta suuremmaksi. -- Mutta elämä täällä on hyvin kallista,
joten rahat eivät mieltäni myöten pääse kasvamaan. Tiukallapa siis on,
saankohan minä neljässä vuodessa lainkaan kootuksi rahaa niin paljon,
kuin tarvitsen. -- --"

Puolen vuoden kuluttua tämän jälkeen sai Åsbjörn uuden kirjeen; silloin
oli jo Leiv saanut parempaa työtä ja suuremman palkan ja oli muuten
hyvällä mielellä. Kului sitten taas aikaa hotjemmalta, eikä kirjettä
kuulunut. Ja kun se vihdoinkin tuli, oli sen sisällys synkkä ja
surullinen. Se kuului näin:

"Kumminkin minulla on huono onni. Se säästöpankki, jossa minä tallensin
rahojani, on mennyt vararikkoon. Rahastonhoitaja on näet kassan kanssa
kadonnut teille tietämättömille. Siinä meni yhdellä pyyhkäyksellä
kaikki minun ansioni ja vaivannäköni. Minulla oli juuri jo senverran
koossa, minkä tarvitsinkin. Nyt taas olen paljas kuin nuppineula ja
saan alkaa uudestaan.

"Kaikki rahani olivat kunniallisesti ansaittuja. Miksi tämän piti nyt
juuri tapahtua? Minä olen sairas ja onneton. Kaikki on pahimmallaan.
Ensin täytyi minun matkustaa maalle voittaakseni tarkoitukseni, eikä
siinäkään ollut kylliksi, sekin vähäinen summa, jota arkussani
hätävarana pidin, minulta varastettiin. Nyt pitää minun riehua vielä
neljä vuotta ja Jumala tiennee, tokko minun terveytenikään enään niin
kauan kestää tätä orjuutta. Ja Jumala tiennee, mitähän Alfhild tästä
sanoo. Hänelle en minä nyt voi kirjoittaa; jos hänet tapaat, niin kerro
hänelle kaikki, mutta niin varovasti kuin mahdollista. Jos minä hänet
kadotan, niin olen minä ihan hukassa --."

Sanottiin, että Åsbjörn oli näinä aikoina nähtävästi vanhentunut. Tukka
oli muuttunut aivan valkeaksi ja selkä oli yhä enemmän köyristynyt.
"Hän ikävöipi poikaansa", sanottiin kylällä ja ensikerran tunsivat
kyläläiset sääliä tuota vanhusta kohtaan. Mutta hänen poikansa
onnettomuus se häntä itse asiassa suretti. Seurasikohan tuo onnettomuus
vielä siitä rikoksesta, jonka kirous oli suvun olemukseen niin
kiinteästi juurtunut? Näinköhän nuo Leiviltä varastetut rahat, olivat
samoja, joita hän ja hänen isänsä olivat koettaneet vääryydellä
anastaa? Ja miksi rangaistuksen kaikessa ankaruudessaan piti juuri
kohdata viattominta? -- Vanhaa Åsbjörniä nämä ajatukset yhäti
rasittivat. Hän olisi mielellään puhunut tästä Alfhildin kanssa, vaan
ei saanut koskaan tilaisuutta. Viime aikoina on Alfhildia yhä vaikeampi
tavata, ajatteli Åsbjörn.

       *       *       *       *       *

Sillä välin tuon tuostakin kävi Knut Åsen Dalessa. Hän saikin vanhukset
itseensä niin mieltymään, että hän yhä enemmän rupesi toivomaan. Tämä
ei Alfhildia ensin miellyttänyt, mutta kun vuosi kului, rupesi Leiv
vähitellen häipymään hänen mielestänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tullut vapaammaksi ja elämänsä keveämmäksi; mieli ei hehkunut enään
niinkuin ennen. Välistä hän ihan kummasteli että hän, koko pitäjän
paras tyttö, oli voinut antaa itsensä pojalle, jolla ei ollut
sukuakaan. Sepä toki hyvä, ett'ei kukaan sitä tiedä. Pian hän taas
yhtyi muuhun nuorisoon ja oli sukkela ja iloinen kuin ennenkin. Tämä
kaikki oli enimmäkseen Knut Åsenin ansiota. Olihan Knut reipas
elämänhaluinen poika, vilkas puheissaan ja korea ruumiiltaan; ei tosin
niin suuri ja vahva kuin Leiv, mutta muuten ravakka ja norja, siro ja
terve, mainio tanssija ja erittäin hupainen nuorison keskuudessa. Ennen
oli hän kerran ollut häneen hyvin mieltynyt, nyt hänestä tuntui
keveämmältä olo hänen läheisyydessään. Hän sai niin helposti Alfhildin
synkät ajatukset haihtumaan. Aika kului edelleen ja sitä myöten hänen
vastahakoisuutensa Knutia kohtaan väheni vähenemistään.

Alfhildia alkoi hävettää tuttavuus noin vähäarvoisen miehen kanssa kuin
Åsbjörn oli. Siksipä Alfhild koetti häntä karttaa niin paljo kuin
suinkin voi. -- Kun Leiv lähetti kirjeen, sai Lars aina sen tuoda
hänelle, sillä millään muotoa ei hän tahtonut, että kansa olisi tiennyt
hänen tuntevan Åsbjörniä. Mitä myöten vuosi läheni loppuansa, sitä
enemmin hän kummasteli, ettei mitään kirjettä kuulunut. Åsbjörniltä ei
hän tahtonut kysyä ja Lars taas tiesi siitä niin vähän.

Kun Björn Haugstad huomasi toivonsa turhaan raukeavan Alfhildin
suhteen, päätti hän ruveta muualta elämäntoveria katselemaan. Sanottiin
hänen surevan tätä, eikä siis ollut ihmekään, että hän rupesi juomaan.
Juovuspäissään hän aina otti Alfhildin ilveilyjensä esineeksi. "Ei
uskoisi, minkälainen hutale se on", sanoi hän. Välistä kun hän taas
kertoi ja arveli, että jotain salaista yhteyttä on hänen ja Leiv
Hegglidin välillä, niin kaikki nauroivat, sillä "eihän Dalen Alfhild
toki semmoinen liene."

Eräänä sunnuntaina koko pitäjän nuoriso oli kokoontunut Åsenin taloon;
Alfhild oli myöskin muiden muassa siellä. Silloin tuli eräs esiin ja
rupesi laulamaan uutta, seudun asukkaista sepitettyä lauluansa,
niinkuin hän sanoi. Jokainen hyvin huomasi, että tässä laulussa
pilkattiin Alfhildia. Se sisälsi, miten kerjäläispoika koetti toteuttaa
suuria toiveitaan tavalla, josta muka kansalla ei ollut aavistustakaan;
ja loppuun oli liitetty pilkkavärssy, jossa erästä tyttöä pilkattiin
siitä, että se alussa teki pilaa kaikista kosijoista, vaan suostui
viimein kerjäläiseen, vaikka olisi ollut parempiakin saatavissa.
Alfhild oli ihan tulipunainen. Kansa riemuitsi laulua kuullessaan ja
kaikki olivat yhtämieltä siitä, ettei se voinut olla muun kuin Björn
Haugstadin tekemä. Vaikka helposti huomattiin, ettei laulua kukaan
pitänyt todenmukaisena, niin Alfhild kumminkin oli häpeästä maahan
vaipua. Mutta jos olisi kumminkin joku, joka tietäisi! -- täi ainakin
epäilisi! -- Hän koki muiden muassa nauraa laululle. Ja kun tytöt
tulivat hänen luokseen ja pilalla mainitsivat häntä ja Leiv Hegglidiä,
niin nauroi hän mukana ja sanoi, että se on suuri runoilija, joka
moista on osannut sepittää. Häpeä näytti polttavan rakkauden. Illalla
kotiin mentyään itki hän katkerasti.

Pari vuotta Leivin matkustuksen jälkeen huhuttiin pitäjällä, että
Leiviä on kohdannut onnettomuus ja hän on kaikki rahansa kadottanut,
niin että oli epätietoista, milloin hän voisi kotiinsa palata. Tälle
onnettomuudelle naurettiin ja kansa piti sitä oikeana, sillä eihän
sellaista miestä onni suosinut. Tämän huhun kuultuaan, Alfhildikin
hengitti keveämmin, sillä olihan hän taas vapaampi joksikin ajaksi.
Paljo voisi sillä ajalla vielä asiat muuttua. Tästä ajasta rupesi hän
Knutia yhä leppeämmin kohtelemaan ja kansa sai tästä taas vettä
myllyynsä. Kerrottiin mitenkä hyvin ne molemmat yhteen sopivat, ei
suinkaan siinä rikkautta eikä kauneutta kummaltakaan puolelta
puuttunut. Tätä he muka jo olivat oikeastaan kauan odottaneet. Kyllähän
Alfhild oli semmoinen tyttö, joka valita osasi.

Vanhemmatkin tästä rajattomasti ihastuivat. Ja kun kaikki sitä pitivät
näin itseselvänä, niin rupesi Alfhildikin sitä sillä silmällä
katselemaan. Yksinäisyydessä hän muisteli aina Leiviä kaiholla ja
levottomalla omallatunnolla, vaan seurassa hän aina häpesi sitä. Hän
olisi niin mielellään Leivin unohduttanut, sillä olihan hän ollut
silloin niin huumautuneena, ja olihan rakkaus tehnyt hänet sokeaksi.
Nyt viihtyi hän paraiten Knutin seurassa, sillä siten hän voi aina
hänen paraiten unhoittaa. Mutta öisin, kun hän oli uneksinut Leivistä,
heräsi hän aina ja rupesi itkemään. Silloin hän aina ajatteli: "minun
täytyy katsella ja odottaa. Kaikki käy hyvin, jos ei sitä ajattele."
Näin koki hän poistaa ajatuksiansa.

Mutta kansa piti hänen ja Knutin naimisliittoa jo päätettynä. Kerran
kosketti Knut tähän asiaan puoleksi leikillisesti ja kysäsi
Alfhildilta, mitä hän noista jutuista arvelee. Alfhild tuli punaseksi
eikä voinut vastata. Sitte rupesi Knut näitä juttuja sovittelemaan
edukseen, vaan kun Alfhild huomasi tämän käyvän yhä totisemmaksi, niin
rupesi hän heti pelkäämään. Leivin kuva oli painunut hänen sydämeensä
niin vahvasti, että hän oli aina näkevinään edessään nuo vaaleat kasvot
ja kirkkaat silmät. "Elkäämme puhuko siitä", pyysi häntä aina Alfhild.
"Ei, ei", sanoi Knut, "eihän sillä mitään niin eri kiirettä ole, eikä
se taas ole hätiköitsemisellä tehtäväkään. Mutta voisithan sinä jo
ruveta sitä tarkemmin tuumimaan, Alfhild." Alfhild seisoi vaan
hypistellen sormiaan vastakkain ja oli niin hajamielinen, jotta
ajatukset sinne tänne lentelivät. Niin, aina pitäisi sitä ajatella.

Kyllä ukko Åsbjörn tuon tuostakin sai kuulla näistä Alfhildin ja Knutin
välisistä suhteista, vaan ei hän kumminkaan ottanut niitä uskoaksensa.
Olivathan Alfhildilla niin uskolliset silmät, ajatteli hän, ja eiväthän
silmät koskaan valehtele. Siksi hän ei tästä Leiville mitään
kirjoittanut. Olihan Leivillä muitakin kärsimisiä. Usein koki Åsbjörn
saada puhutella Alfhildia kahden kesken, vaan tämä kartti häntä vielä
enemmän kuin ennen.

Kului talvi. Alfhild ei ollut saanut yhtään kirjettä Leiviltä, ja hän
koki puolustaa itseään sillä luulolla, että varmaankin Leiv oli hänen
jo unohtanut. Knut oli silloin tällöin Dalessa ja oli joskus aina
vallattoman iloinen ja leikkisä, toisinaan taas hiljainen ja
surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset puhuivat
hänen kanssansa eikä häntä ollutkaan vaikea saada myöntymään. Mutta kun
peli muuttui vakavammaksi, vetäytyi hän pois.

Keväällä pitäjän nuoriso miehissä kokoontui Daleen, kevätjuoman panosta
maistelemaan. Knut oli mukana. Ei koskaan näyttänyt Knut Alfhildin
silmissä niin iloiselta ja kauniilta kuin nyt. Hän yksin oli illan
sankari ja ilostutti koko seuran hilpeydellään. Katein silmin
katselivat toiset Alfhildia, joka voi tuommoisen saada miehekseen.
Illemmalla, kun ruvettiin juttelemaan, että kansa on paljo ryyppinyt,
kutsui äiti Alfhildin mukaansa kamariin. Siellä oli myöskin Knut ja
ukko Halvard, joten puhe rupesikin sujumaan hyvin. Sillävälin
vanhuksien täytyi palata keittiöön ruuanlaitosta puuhailemaan. Knut
käyttikin taas tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Alfhildilta varmaa
vastausta; hän ei muka voinut elää tässä epätietoisuudessa, sanoi hän.
Tämä koski häntä enemmän kuin hän luulikaan; jos tässä hän ei
onnistuisi, niin ei hän siihen voisi niin tyynesti tyytyä kuin Björn
Haugstad. Alfhild ei olisi mitenkään voinut otaksua, että tuo iloinen
poika voisi olla niin surullinen. Alfhildia se kovin suretti, kun hän
huomasi Knutin hänestä pitävän. Ja kumminkin se on kerran päätettävä.
Entäs Leiv --? "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän. "Ja
kun isä ja äiti niin tahtovat sitä..." Häpeissään kurkisteli hän Knutin
silmiin. Knut kietoi rajusti kätensä hänen ympärilleen ja täynnä
iloista toivoa huudahti hän: "jos tulet omakseni, niin ei sinun koskaan
tarvitse sitä katua!" -- "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli
hän, "ja tahtoohan isä ja äiti sitä... Se on varmaankin minun osakseni
sallittu", kuiskasi Alfhild hehkuen lämpimyydestä ja muuttui kylmäksi
taas. Knut päästi ilonaurun, veti häntä likemmäksi itseään ja laski
taas irti, teki hyppäyksen ja huudahti: "Hei, nyt minäkin tiedän,
miltä ilo tuntuu!" Tämän tapahduttua, tuli Alfhild itse niin
synkkämieliseksi, että hän koki etsiä virvoitusta Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhuksetkin. Knut otti heitä kumpaakin kädestä ja
hymyili: "Tahdotteko minut pojaksenne, niin tästä minut saatte!"
"Tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi äiti vesissä silmin hymyillen;
"tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi isä lempeästi ja totisesti. Äiti
syleili Alfhildia, sanoen: "nyt sinä olet saattanut meidät kaikki
iloisiksi" "Niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut kiltti lapsi."
Knut katsoi häneen niin ystävällisesti. Alfhild puhkesi katkeraan
itkuun.

Samana iltana päätettiin häiden viettäminen jättää syksyyn. Alfhild
mukautui heidän pyyntöönsä, vaan pyysi kumminkin, että kihlaus
vastaiseksi pidettäisiin salassa. Tätä pyyntöä he kummeksivat, mutta
iloissaan kun olivat, eivät he voineet sitä kieltääkään. "Ja seuraa nyt
meitä ylös", sanoi äiti; "sillä heille ei pidä näyttää sitä, että olet
itkenyt." Knut tarttui hänen käteensä: "Kiitos tästä, Alfhild", sanoi
hän. Alfhild itki ja muisteli Leiviä. Täten he sitten erosivat.

       *       *       *       *       *

Melkein koko ajan Amerikassa oli Leiv ollut saman miehen työssä. Tämä
oli eräs rikas pohatta, jonka omaisuus oli kauppayrityksissä yhä vaan
lisääntynyt. Äskettäin oli hän ostanut suurehkon maatilan, jonka
kuntoonpanemiseen hän oli suurenmoisen summan uhrannut. Ensimäisenä
vuonna oli Leiv täällä vaan tavallisena työmiehenä. Ja työtä hän
tekikin kuin mies. Hän oli muutoinkin vahva ja harteva, vaan Alfhildia
muistellessaan muuttui hän koko urhoksi; itseään ei hän säästänyt.
Tämän lisäksi oli hän harvinaisen rehellinen ja luotettava. Heidän
täytyy se huomata, että hän ei ole huonosta suvusta. Hän muisteli
isänsä heidän erotessaan lausumia sanoja; hän muisteli niitä
kammottavia huhuja, joita hän oli kylällä saanut kuulla
syntyperästänsä. Leivin tärkeimpänä pyrintönä oli täyden arvon
saavuttaminen yhteiskunnassa. Mutta hän huomasi, että kunnia ja raha
tässä maailmassa usein käyvät käsi kädessä. Siellä huomasi hän paljo
puuttuvansa opin tärkeimmissäkin alkutiedoissa. Hän huomasi, että tämä
tiedottomuus suuressa määrin haittasi hänen edistymistänsä. Siksipä hän
käyttikin kaikki lepoajat englanninkielen ja muiden hyödyllisten
tietojen oppimiseen. Täten hän oli myöskin päässyt tuon koulumestarina
palvelevan paroonin tuttavuuteen. Leivillä kun oli hyvä pää, pääsi hän
pian tiedoissa toisten tasalle, vieläpä hän muutamissa aineissa oli
muita etevämpikin. Muutaman vuoden uutteruudella isäntäänsä
palveltuaan, pääsi hän vihdoin jonkunlaiseksi työnjohtajaksi. Ja kun
Leiv hyvin kunnosti itseään tässä toimessa ja vähitellen saavutti
isäntänsä täyden luottamuksen, niin pääsi hän pian koko talouden
hoitajaksi.

Kummallinen mies oli tuo parooni, ja kummallinen oli hänen
katsantotapansakin. Tuota Leiv usein ihmetteli. Vaan kun hän oli
syntyään parooni ja nykyään koulumestari, niin kunnioitti Leiv häntä
suuresti, ja uskoi kaikki hänen sanansa. "Kenties minä en sitä asiaa
käsitä", ajatteli Leiv. Jos hän milloin ei ollut hyväksyvinäänkään
paroonin käsityskantaa, jätti hän sen vastaisuudeksi, "kunnes hän
lukkarina kerran asiaa tarkemmin punnitsee." Mutta olipa se nyt miten
tahansa, muuttuivat hänen ajatuksensa kumminkin paroonin käsityskannan
mukaan.

Sitten seuraavana syksynä kadotti hän rahansa. Tämä häntä niin suretti,
että hän oli vähällä tulla hulluksi. Näitä rahoja oli hän niin
ihaillut; ne kun pankissa ollessaan yhä vaan tuottivat korkoa ja siten
kasvoi pääoma ihan kuin itsestään. Sydän oikein riemusta sykähteli,
tietäessään jokaisen ansaitsemansa killingin vievän yhä likemmäksi
suunnittamaansa päämäärää. Täten hänen rohkeutensa vaan kasvoi, ja
antoi tavallaan uutta virikettä uusia ponnistuksia kestämään. Hänen
entiset synkät unelmansa haihtuivat, ja onni näytti seuraavan hänen
tekojaan. Hän muuttui yhä iloisemmaksi ja hilpeämmäksi; jonkunlainen
korskea oman arvon tunteminen alkoi hänen toimissaan yhä selvemmin
näyttäytyä. Ja hupaistahan se onkin olla oman onnensa seppä. Vaan
mitenkäs kävi; -- kaikki unelmat, mainitun onnettomuuden kautta,
hävisivät kuni tuhka tuuleen. Kauan, kauan murehti hän tätä; hän oli
ikäänkuin sairaana ja hänen luontonsa muuttui vihaiseksi ja äreäksi.
Työkykykin katosi, eikä hän onneensakaan voinut enään luottaa. Pahat
ajatukset häntä kalvoivat, niin ettei yökausiin voinut nukkua. Mitä on
hyötyä hänen ponnistelemisistaan? Kun kerran onni vetää noin vahvasti
vastakynttä, ehkäpä lienee turhaa Alfhildinkaan toivominen. Jos hän
kerrankaan vielä voisi tavaraa koota, olisi aina olemassa joku varas,
joka sen varastaisi. Hän oli ymmärtävinään, että rehellisyys Amerikassa
on niin ja näin. Useimmat ovat rosvoja ja valapattoja. Kaikki pitivät
huolta itsestään, eikä kukaan toisista. Ennen sudenkuopassa lampaana
kuin täällä rehellisenä. Ei mistään voinut olla varma. Ja kumminkin
Alfhild -- Alfhild ja kaikki hänen somat unelmansa! Kun hän näitä
muisteli, virtasi veri hänen päähänsä, silmät hehkuivat, hampaat
kalisivat ja kädet koukistuivat kuin suonenvedossa; hän ihan pelkäsi
järkensä kadottavansa. Alfhild, Alfhild ja kaikki nuo unelmat! Hän oli
näkevinään hänet; ihan selvänä kajastui hänen mieleensä Alfhildin kuva,
silloin kun hän seisoi Haugstadin tanssituvassa kuumana, notkeana,
kiharapäisenä, hurmaavana, säkenöivin silmin, hopeasolkineen, jotka
hyppien kalisivat valkeilla liiveillä... hän voisi nyt vimmoissaan
hyökätä ulos ja samota maailmata synkeän yön ympäröimänä. Hänen täytyy
saada Alfhild omaksensa. Elämä ja Alfhild, ne ovat yhtä. Äärettömän
pitkältä näytti tie, siis epätietoista on, jos hän voipikaan hänet
saada.

"Mikä herran nimessä sinua vaivaa?" sanoi parooni, "ihanhan sinä olet
kuin metodistit." Leiv kertoi hänelle kaikki mitä hänelle oli
tapahtunut. Tuo varas heittiö oli vienyt kaikki hänen omaisuutensa ja
tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa. Jospa hän vaan tuon ilkiön saisi
käsiinsä, niin ihan varmaan hän hänet musertaisi. Semmoinen lurjus ei
saisi koko maailmassa olla olemassa. Silloin paroonin silmä välkkyi
niin ihmeelliseltä. "Tässä tapauksessa minä en voi sinun mielipiteesesi
yhtyä", sanoi hän. "Rahastonhoitaja oli siinä ihan oikeassa. Jos sinä
tahi minä olisimme olleet hänen sijassansa, niin olisimme me tehneet
samalla tavalla." Leiv tarkisteli sanatonna parooniin. "Sinä et käsitä
minua", sanoi tämä. "Et laisinkaan. Minä olen surulla huomannut, että
sinussa ei ole yhtään filosofiaa. Mutta semmoinen, joka tässä
maailmassa elää ilman viisaustiedettä, semmoinen on silmittömän
kissanpojan kaltainen; sanalla sanoen hän on sokea. Jos sen päästät
maahan, niin se heti tupsahtaa lähimpään vesilätäkköön, jossa se hukkuu
ja henkensä heittää. Minä sen sinulle selitän. Koettakaamme se ensin
näyttää toteen Sokrateen tavalla! Tiedätkö sinä monenkolaisia ihmisiä
maailmassa löytyy?"

Leiv suuttui. "Kahta lajia", sanoi hän; "porsaita ja sikoja."

"Hm, niin kyllä!" sanoi parooni nyökähyttäen päätään; "se olikin ihan
totta tavallaan, eikä se ole ihan filosofiaakaan vailla. Mutta sinä et
minua oikein ymmärrä. Asia, näethän, on tämmöinen: luonto tekee
vääryyttä. Oikeastaan pitäisi elämässä olla samaten kuin sotakoulussa:
yhtä monta oppilasta kuin sijaakin. Mutta luonto, se on sokea; ei se
tunne valtiotaloustiedettä, eikä luvunlaskua. Se viskelee maailmaan jos
jonkinlaisia ja on yhtä iloinen kuitenkin, huolimatta siitä onko niillä
sijaa tahi ei. Se on ikäänkuin ankara isä, joka työntää lapsensa
järveen uimataitoa oppimaan... ne saavat auttaa itseään! jos ne eivät
voi tulla toimeen, niin ne vajoovat pohjaan... mutta se on väärin kuin
muutamat ovat saaneet uimavyön... No! ymmärrätkö nyt minua?"

"En."

"Ottakaamme joku esimerkki. Ajatelkaamme nyt rahastonhoitajaa. Hän on
yksi niistä, joita luonto on väärin kohdellut. Hänkin oli viskattu
elämään, hänen piti elää, hän oli saanut elämänhalun, hänellä oli
oikeus elämiseen; sillä se on meillä kaikilla niin pian kuin olemme
tänne tulleet... mutta luonto ei ollut huolehtinut hänen
toimeentulostaan. Siitä sai hän siis pitää itse huolen. Hän oikoi
luonnon erehdystä. Mitä luonto ei ollut hänelle antanut, sen otti hän
itse. Luonto siis oli se, joka oli syyllinen, eikä hän."

"Hm", sanoi Leiv.

"Uusi esimerkki. Sinä olet siinä. Sinäkin olet yksi niistä, jonka
luonto on ilman uimavyötä veteen viskannut. Sinä olet vahva, kelpo
mies, sinulla on yhtäläinen elämänhalu kuin toisillakin; sinulla on
täysivoimainen ruumis ja lämmin veri, sekä iloa ja surua tunteva
sielu... Sinä vaan elät täällä ja nureksit, etkä osaa käyttää omaa
elämääsi. Toisilla on se, mitä sinulta puuttuu; ne elävät kuni linnut
auringon paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä olet kuin juhta.
Sinä tarvitset kaikki voimasi ainoastaan pysyäksesi pinnalla, ettet
pohjaan uppoaisi. Ymmärrätkö tämän?"

"Ymmärrän."

Nyt parooni suurimmalla varovaisuudella tarkasteli puheensa vaikutusta.
"Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi... se ei ole sinun, luonto on
sen sinulta varastanut... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus sitä
omistaa kuin toisilla... ja jos tuntisit uppoovasi siinä tapauksessa,
jos et sitä saisi... no niin! Minä tahdon vaan sanoa, että jos et
itsellesi vyötä anastaisi, niin olisit aika nauta!" -- "Ehkäpä", sanoi
Leiv.

Parooni ei enempää uskaltanut. "Totta puhuakseni", sanoi hän, "minä
olen sinua ihmetellyt, sinä kun vaan riehut, vaikka voisit helposti
ottaa takasin ne elämän hyveet, jotka luonto on sinulta riistänyt."

"Mitenkä niin?", sanoi Leiv.

"Mitä sinä luulet tarvitsevasi tässä maailmassa? Mitä sinä luulet
tarvitsevasi, jotta voisit elämäsi oikeutta nauttia? Minkätähden sinä
oleskelet täällä, kulutat paraimmat vuotesi ja kukoistavat voimasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Ha ha! Niin todellakin! saadaksesi rahaa, tuota tyhjänpäiväistä
roskaa!... Ainoastaan pieni kultamöhkäle on sinun ja sinun oikeuksiesi
välillä, sekä sinun ja sinun elämäsi välillä! Ja tuo kultakappale
viruukin sinun jaloissasi, ja sinä pöllö epäilet sitä ylösottaessasi!"

"Minunko jaloissani --?"

"Sinullakin, samoin kuin tuolla karanneella rahastonhoitajallakin, on
kassa hoidettavanasi, mikä juuri paraiksi on ihan täysi... Hän oli
mies, hän tunsi oikeutensa... tee sinäkin samoin!"

Leiv nousi tulipunaisena ylös. "Siinä on kylliksi", sanoi hän.
"Kummallista kuinka sinä, joka olet parooni, voit noin halpamielisesti
ajatella."

Tämä oli ihan uutta paroonista. Hän kohautti olkapäitään ja naurahti.
"Olkaamme rehellisiä molemmin puolin", sanoi hän. "Minä en ole enemmän
parooni kuin sinäkään. Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista; luonto
on minua kohdellut yhtä väärin kuin sinuakin... Mutta kun minä
Amerikkaan tultuani huomasin, että kansa antaa etusijan ylhäiselle
suvulle ja sen semmoiselle, niin sanoin minä itseäni parooniksi...
Valhettelinko? En ensinkään. Ja todellakin, eihän minulla ja paroonilla
olekaan mitään eroitusta; syntyperäisellä paroonilla ei ole oikeutta
enemmän olla paroonina kuin minullakaan; nimessä vaan on koko
eroavaisuus, ja voinhan minä sitä pitää, niinkuin joku toinenkin,... ja
_sehän_ on ihan luonnollista, että minulla on sama elämänhalu ja sama
elämisen oikeus kuin jollakulla paroonillakin! Me molemmat olemme
samanlaisia; tässäkin ruumiissa palaa elämän kuluttava tuli, ja tämäkin
sielu halajaa elämää ja iloa... Lyöttäytykäämme yhteen, me molemmat! Me
seisomme samallaisella alustalla; ruvetkaamme siis yksissä toimimaan!
Irroittakaamme itsemme tästä orjuudesta! Oli mies, Mr Hegglid..."

Leiv seisoi avossa suin tähystellen. Mikä muutos! "Paroonista" oli
kaikki loisto kadonnut. Kuka seisoi tuossa? Pieni, laiha löntti
mieheksi, ruma, raaka, raukka, ihmisheitto ja lurjus vielä päälle
päätteeksi. Leivistä tuntui olo niin tavattoman tukalalta. "Hyvästi",
sanoi hän. Parooni tuntui hänestä ihan inhoittavalta. Kaksi aaltomaista
juonetta risteili paroonin kasvoissa; toisessa näytti vihastuminen ja
toisessa häpeä kuvastuvan. "Pyydän anteeksi", sanoi hän ivallisesti,
"minä luulin teitä mieheksi, herra Hegglid. Niin, niin se on, Jumala
paratkoon, täällä maailmassa, ihminen niin monesti erehtyy... Hyvästi!
köyhyys ja ylpeys, ne sopivat niin huonosti yhteen. Kunhan sinäkin elät
niinkauan kuin minä olen elänyt ja kärsit mitä minä olen kärsinyt, niin
sinustakin tulee filosoofi! Olisipa hauska, että näkisin sen päivän.
Voi hyvin siksi, lapsi raukkani!" Hän läksi, eikä Leiv enään koskaan
häntä nähnyt.

Tämän jälkeen elämä tuntui niin ihmeen kolkolta ja hävettävältä
hänestä. Tuota keskustelua hän niin häpesi, jotta jos hän joskus
sattuikin muistelemaan paroonia, niin tuntui kuni raskas vihlova tunne
olisi hänen rintaansa viileksinyt. Paroonin sanat olivat niin
mitättömän alhaiset hänen mielestään, vaan kumminkin tuntui hänestä
siltä, kuin jos paroonin sanat olisivat olleet hieman hänen omien
ajatuksiensa mukaiset. Eikö hän itsekin ollut tullut siihen huomioon,
että elämä tekee vääryyttä, ja että hän on myöskin siltä vääryyttä
kärsinyt? Eikö hän itsekin ole nureksinut kohtaloansa ja eikö hän
joskus melkein itse Herraakin ole uhkaillut? Nyt tuntui hänestä tämä
nureksuminen niin raukkamaiselta. Hän oli häpeissään kuin koira.
Uudestaan rupesi hän työhön haihduttaakseen noita aatteita mielestään.
Valituksilla, tuskailemisilla ei voida mitään voittaa, mutta
tyyneydellä ja kunnollisella työllä.

Hänellä ei oikeastaan ollutkaan mitään erinomaista hätää.

Hänellä oli hyvä palkka ja seuraavana vuonna sai hän taas koroitusta,
Alfhildiakaan hän ei voinut epäillä. Eihän noin arvokas tyttö voine
ketään pettää. Ja jos hän kerran voi odottaa neljä vuotta, niin
varmaankin voi hän silloin odottaa viidennenkin. Heti, kunhan hän vaan
voi saada niin paljon kokoon, että kotiin lähtöä voi ajatella, niin hän
sitten kirjoittaa hänelle ja kertoo hänelle kaikki. Nyt, kun ei ollut
mitään hyvää kirjoitettavana, päätti hän jättöä kirjoittamisen
tuonnemmaksi. Kun hän sitten saisi hänen tervehdyksensä, niin
ymmärtäisi hän kaikki.

Aika kului. Leiv ihmetteli sitä, ettei hän saanut minkäänlaisia tietoja
Alfhildista; mutta ei hän voinut epäilläkään mitään. Hänen isänsä kun
kirjoitti Alfhildista niin hyvää, niin oli hänkin siitä ihan
vakuutettu. Kyllä tosin hänestä paljon yhtä ja toista puhutaan,
kirjoitti Åsbjörn; mutta loruileehan se kansa paljonkin. Mutta sinä
keväännä kun Knut ja Alfhild menivät kihloihin, sai Leiv taas isältään
kirjeen, jonka sisällys sai Leivin hyvin levottomaksi. Alfhild on
terveenä ja voi hyvin, sanottiin siinä. Hän hyvin usein seurustelee
muun nuorison kanssa, ja tiedetään kylällä ihan varmasti, että häät
Knut Åsenin kanssa ovat piakkoin odotettavissa. Tämmöistä ynnä paljo
muutakin siitä kansan kesken puhutaan. Mutta, arveli Åsbjörn palautuen
edelliseen, eihän tästä vielä huoli olla tietääkseenkään. Ei suinkaan
tuo liene niin huokeata tytöllekään, kun pojat häntä yhäti ahdistavat,
ja kun oikea on kaukana poissa. Åsbjörn ei voinut uskoa niin pahaa
Alfhildista. Olihan hänellä niin kaunis vartalo ja niin uskolliset
silmät. Jos semmoista pitää epäillä, niin varmaankin sitten pitää
epäillä kaikkia. Mutta hän varmaankin sitä ihmettelee, ettei Leiviltä
mitään tietoa saa.

Mutta Alfhild oudoksui sitä, ettei Leiv lähettänyt mitään kirjettä.
Leiv pelästyi tästä. Uudelleen tuli hän levottomaksi ja sai rauhattomia
ajatuksia. Öisin istui hän ja kirjoitteli kirjeitä Alfhildille, mutta
poltti ne taaskin aamusella. Päivin teki hän työtä kuin mieletön. Hän
tahtoi kiiruhtaa. Aika kului, eikä hänelle vieläkään ollut selvillä
kuinka kävisi lopulta. Oli jo kesä ja hänen pelkonsa kasvoi. Hän
muuttui vaaleammaksi ja vaaleammaksi, ja ne, jotka katsoivat hänen
silmiinsä, olivat sitä mieltä, että hän näytti entistään villimmältä.
Joskus ajatteli hän Alfhildia ja surulla mietti sitä filosofiaa, minkä
hän kerran oli huomannut niin hirmuiseksi. Jos onni olisi vastahakoinen
hänelle siinä ainoassa, minkä hän Alfhildilta vaati ja minkä vuoksi hän
oli tehnyt työtä niin kovasti... tulisi hän kuitenkin siihen uskoon,
että elämä oli vääryyttä.

Hän oli kirjoittanut kirjeen kotiin isälleen ja pyytänyt häneltä
täydellistä tietoa Knutista ja Alfhildista sekä ett'ei isä mitään
salaisi, vaan kertoisi kaikki. Kun hän saisi vastauksen tähän,
kirjoittaisi hän pitkän kirjeen Alfhildille. Syksypuolella sai hän
vastauksen. Mutta siinä oli:

"Nyt kernaammin vaikenisin kuin puhuisin, jos se johtuisi mieleeni.
Tätä en olisi koskaan luullut Alfhildista. Mutta ei koskaan pidä
luottaa kehenkään tässä maailmassa ja kaikkein vähemmin tytön silmiin.
Kaikki paitsi kuolema on vilppiä ja valhetta. Minä olen niin väsynyt ja
surumielinen, että en voi nyt kirjoittaa enempää.

"Eiköhän se ollut, niinkuin luulin, pois matkustettuasi, jotenkin
vaarallista että heitit tytön oman onnensa nojaan. Ovathan tytöt niin
heikot, etenkin jos pojat kenestä pitävät. Ja onhan Knut Åsen kaunis
mies ja älykäs vielä päälle päätteeksi. Kyllä hän varmaankin osaisi
siksi odottaa kunnes kala koukkuun käy.

"Ihan todenmukaisesti kerrotaan Knutin ja Alfhildin viettävän häitään
ensi syksynä ja ensi sunnuntaina kuuluutetaan jo ensi kerran. Alfhildin
ajatusta tästä en tiedä. En ole kaukaan aikaan saanut häntä puhutella;
näyttää siltä kuin hän karttaisi minua ja minäkään en ole tahtonut
häntä häiritä. Olenhan minä tottunut saamaan semmoista kohtelua
ennenkin. Tätä kaikkea kun olen saanut kuulla, niin koski se minua niin
kovin, ett'et mitenkään voisi sitä uskoa.

"Muutamat sanovat Alfhildin olevan jotenkin surumielisen. Jos luulet
voivasi, niin tule kotiin, eihän sitä kukaan voine estää. Olisi
suotavampaa jos et semmoisesta tytöstä pitäisi lukua ensinkään; onhan
hän, luullakseni, jotenkin huikentelevainen. Mutta onhan nuoruus ja
rakkaus siksi toisekseen jotakin ihan käsittämätöntä. Mitä enemmän
ystäväsi edestä saat kärsiä, sitä rakkaampana sinä häntä pidät.
Tiedäthän että olet vahva mies. Elä siis ole tästä tietävänäsikään.
Elkäämme tästä kumminkaan olko suruissamme; eiväthän he vielä ole
vihillä olleet." --

Hän luki kirjeen. Luki kerran, luki kaksi, lukipa useampiakin kertoja.
Hän luki sitä siksi, kunnes ei mikään kohta siitä jäänyt ymmärtämättä.
Seuraavana päivänä, niin sanottiin, kuleskeli hän ympärinsä
tähystelevin silmin ja yksikseen puhuen; eikä vastannut kenenkään
puhuttelemisiin ja käyttäytyi kaikella tavalla ihan hullun tapaan. Sitä
seuraavana päivänä oli hän taas tyyni ja rauhallinen. Katse oli jäykkä,
hän oli vaalea kuin ruumis ja silmissä väikkyi niin ilkeä loisto kuin
olisi hänellä ollut jotain pahaa mielessä. Mutta rauhalliselta hän
muuten näytti. Itsekseen oli hän päättänyt: minun täytyy saada Alfhild
hyvällä tai pahalla, jos Jumala ei minua auta, niin koen itse auttaa
itseäni... Kahdeksan päivää hän teki työtä kuin ennenkin. Sitten läksi
isäntä pitkälle matkalle ja jätti Leivin kartanoa hoitamaan. Toisena
yönä Leiv katosi. Toiset pahinta peläten rupesivat häntä etsimään;
olihan hän ollut viime aikoina niin eriskummallinen. Mutta kukaan ei
saanut hänestä tietää vihiäkään. Palattuaan kotiin tuli isäntä hyvin
pahoilleen, sillä olihan hän pojasta paljo pitänyt. Ruvettiin uudestaan
etsimään. Silloin huomasi isäntä rahalaatikon olevan tyhjänä. Siinä
olikin ollut paljon rahaa, sillä vähää ennen oli hän taloansa vastaan
ottanut suurenmoisen rahalainan. Ja hän oli luottanut Leiviin kuin
itseensä. Hän rupesi kaikkia epäilemään. Kaupungissa sai hän tietää,
että useampia laivoja oli juuri viime yönä lähtenyt Europaan. Leivin
nimeä ei ollut luetteloissa; mutta eräs oli nähnyt hänen sanottuna yönä
olleen kaupungissa. Sitä ei ollut vaikea käsittää. Leiv oli ottanut
kassan mukanansa ja paennut.

Ja niin oli Leiv kumminkin sukuheittiö.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen kun Alfhild kihlaantui Knutin kanssa, ei hän nähnyt yhtään
iloista päivää. Heti sen päätettyä tunsi hän tulevansa tätä perästä
päin katumaan. Näytti siltä kuin jos vanha rakkaus Leiviin olisi
uudestaan herännyt. Yksin ollessaan ajatteli hän enemmän Leiviä kuin
Knutia. Monena yönä itki hän itsensä nukuksiin; monena yönä ei hän
rasittavilta unelmilta voinut nukkua.

Mutta kun hän näki, miten iloissaan vanhemmat olivat siitä, että hän
Knutin ottaisi, ja kun hän huomasi miten iloinen Knutkin oli, niin
tunsi hän saavansa siitä huojennusta ja hän voikin silloin aina
hetkeksi hänet unohtaa. Ollessaan muiden kyläläistensä seurassa oli hän
aina iloisempi, sillä eihän hänen nyt tarvinnut hävetä kihlaustaan. Jos
keskustelu rupesi häntä milloin rasittamaan, niin koetteli hän aina
lohduttaa itseään sillä, että Leiv ei varmaankaan tule. Eipäs hän
kirjoita, eipäs kirjoita, sanoi hän itsekseen. "Hän on luultavasti
kohdannut Amerikassa jonkun toisen. Semmoiset eivät varmaan ole yhdessä
lujemmat kuin toisessakaan."

Kuta kauemmin kului aikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Tosin Knut
oli kaunis ja elämänhaluinen poika; mutta kumminkaan ei se ollut se,
josta hän piti. Kun Knut hänelle leikkiä lasketteli, ei hän koskaan
tullut siitä hilpeäksi. Mutta hilpeydessäkin oli jotain kylmää, mikä ei
tahtonut lämmitä: poika oli oikeammin vieras hänelle. Kun Knut sulki
hänet syliinsä, muuttui hän noloksi ja alakuloiseksi, ikäänkuin
tietäisi myövänsä itsensä taloa ja kultaa vastaan. Ei se ollut tämä,
joka oli hänen poikansa; tälle hän ei ollut itseään koko hehkuvalla
halulla antanut. Joskus hän puoliksi aprikoi tehdä lopun itsensä ja
Knutin välisistä suhteista. Sitten hän matkustaisi Leivin jälestä
Amerikkaan; siellähän ei sukuperä ja rikkaus tule kysymykseenkään.
Mutta silloin katui hän sitä taas vanhempainsa tähden ja Knutin tähden,
eikä hän tietänyt, välittikö Leiv hänestä. Hän ei kirjoita, eipäs hän
kirjoita, vaikeroi hän itsekseen. "Kenties hän on löytänyt Amerikassa
paremman itselleen!" Eräänä iltana oli hän matkalla Hegglidiin, hän
tahtoi puhua Åsbjörnin kanssa. Mutta hän peruutti aikomuksensa ja
kääntyi tiellä takasin. Pitäjäläiset, vanhemmat, Knut... olkoon,
niinkuin nyt on, sanoi hän itselleen ja vapisi.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei Alfhildin laita ole, niinkuin pitäisi;
Knut huomasi sen myöskin. He miettivät tätä, Knut oli peloissaan:
mitähän jos Alfhild katui Björn Haugstadin tähden. Vanhat eivät
tietäneet muuta keinoa kuin kiiruhtaa häitä. Kun hän kerran oli
naimisissa, niin kaikki kyllä hyvälle tolalle kääntyisi. Samaa arveli
Knutkin. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, ei paljon puuttunut
siitä, että hänkin olisi samaa ajatellut. "Tehkää, kuten vaan itse
haluatte", sanoi hän. He määräsivät hääpäivän, heidät kuulutettiin ja
kuuliaiset vietettiin Dalessa suurella juhlallisuudella. Nyt saan
koettaa olla iloinen, tuumaili Alfhild.

Mutta illemmalla kuului vahva, karkea ääni laulavan kartanolla: --

    Tytön mieli on häilyväinen,
    Siin' ei oo kenkään pysyväinen,
    Hän ei voi kiintyä yhtehen,
    Vaan jakaa lempensä monellen.

Laulaja oli Björn Haugstad. Alfhildin kasvoilta veret poistuivat, niin
että hän näytti tuossa istuessaan ihan marmorikuvan näköiseltä.
Muutamat juoksivat ulos saadakseen miestä käsiinsä. Mutta tämä olikin
ajoissa kynttänyt tiehensä. Nuoret kokivat tanssia ja leikkiä. Mutta
olkoon ilo täksi illaksi lopussa, tuumi Alfhild.

Vanha Hegglidin Åsbjörn oli nyt suruun pakahtua. Mitähän poika tästä
tuumannee? Löytyyhän sielläkin syvää ja aavaa vettä, Leiv ei kärsi
missään pilaa. Åsbjörn arveli ja aprikoi mitä hänen on nyt tehtävä.
Erittäinkin rasitti häntä yksi ajatus, jota hän ei voinut mitenkään
saada mielestään. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt luotansa
poistaa kaiken sen, jota hän ei luullut kunniallisesti omaavansa. Jos
hän näin tekisi, niin tulisi synti suvusta pois riistetyksi, ja onni
astuisi sijaan. Mutta tätä taas tarkemmin punnittuaan tuli hän siihen
päätökseen, että ne eivät oikeastaan olleetkaan hänen rahojaan, vaan
_Leivin_. Oliko hänellä oikeus antaa pois toisen omaisuutta? -- Mutta
eiväthän ne olleet kunniallista rahaa? -- Niin, mutta kun ne olivat
Leivin? -- Täten hän rauhattomana yksikseen mietiskeli. Aikoipa hän
välistä kysyä neuvoa papiltakin. Mutta hän oli tietävinään, mitä pappi
tähän sanoisi. Semmoiset ovat niin herkeät juoruamaan. He eivät paljon
siitä tiedä, miltä maailma alhaiselle tuntuu. Ei maksaisi vaivaa puhua
papille; tulisi ainoastaan väärin ymmärretyksi. Hän jätti sen sikseen.
Mutta itse ei hän voinut pulmaa selvittää. Hän aikoi siitä suoriutua
sillä, että antoi 10 taaleria köyhille. Mutta kun Knutia ja Alfhildia
kolmannen kerran kuulutettiin, antoi hän vielä viisi taaleria lisää.
"Sinä olet kuitenkin parempi mies, kuin rahvas luulee, sinä Åsbjörn",
sanoi pappi. Åsbjörn oletti, että hänelle oli hyvää siitä sanasta, eikä
hän voinut olla rakentamatta toiveita siihen.

       *       *       *       *       *

Leivin matkustaminen oli vaikeata. Syksy myrskyt heittelivät laivaa
sinne tänne; välistä laivaväki tiesi kulun suunnan, välistä ei. Kaksi
kertaa olivat he kuoleman hädässäkin. Mutta nämä vaikeudet vihdoin
voitettiin ja saavuttiin viimein Englantiin. Leiv muutti heti toiseen
laivaan, ja matkusti Norjaan. Silloin oli jo syksyä hyvä joukko
kulunut.

Maihin nousi hän samalla laivasillalla, jossa hän oli isästään eronnut.
Heti vuokrasi hän itselleen asunnon eräässä majatalossa ja oli
iloissaan, että ei kukaan enään häntä tuntenut. "Minähän tahdoinkin
palata suurena miehenä takasin!" nauroi hän itsekseen.

Hän oli muuttunut laihaksi; silmät olivat painuneet entistä syvemmälle,
ja kasvot olivat muuttuneet teräviksi ja ylt'yleensä verhottuneet
sakealla parralla. Pitäisipä tiedustella, jos Alfhild minua enään
tuntee, ajatteli hän. Päältä nähden heti jo huomasi, että hän oli nyt
komeampi kuin kotoa lähteissään.

Hän ei ollut vielä toivoton. Hän oli ottanut huomioonsa erään merkin,
jonka hänestä nähden pitäisi ennustaa hyvää. Amerikasta lähdettyään oli
hän ajatellut: jos minä tämän tekoni jälkeen pääsen hengissä kotiin,
niin en minä pääse oman itseni tähden, vaan Alfhildin tähden, joka on
tuleva vaimokseni. Nyt oli hän palannut kotiin ennen, kuin kukaan osasi
odottaakaan. Silloin varmaankin sen täytyi tapahtua Alfhildin tähden.
Eikä hän taas osannut sitäkään aavistaa, että Alfhildin kaltainen tyttö
voisi olla kunniaton. Hän tosin voisi hetkiseksi hairahtua, vaan
tarpeen tullessa hän kyllä muistaisi sanansa ja sen pitäisi. Ja kun hän
kerran saa Alfhildin omakseen... kaksin- ja kolminkertaisesti on hän
silloin tekevä hyvää ja siten palkitseva kaikki vääryytensä. Ei
pieninkään pilkku olisi sitten hänen sukunsa kunniaa tummentamassa.

Hän astui alas ruokasaliin. Siellä hän ehkä kohtaisi joitakuita
tuttaviaan. Mutta siellä ei ollut ketään.

Hän läksi tästä ja meni toiseen huoneesen. Siellä istui monta maalaista
juomassa; oli jo jotenkin myöhään. Muutamat olivat juovuksissa. Tuvassa
sakean sumun tavalla leijaili tupakan savu ja raskas ilma. Leiv olisi
mielellään kääntynyt takasin. Mutta siellä istui eräs -- kukahan se
lienee ollut? Hän näytti olevan kaikkein enemmän juovuksissa, kirkui
pahemmin kuin muut, hakkasi pöytää ja myrskyn tavalla vannomiset hänen
suustaan vyöryivät... Se oli Björn!

-- Björn Haugstad. --

Leiv pyysi olutta ja istautui. Hän oli vaalea. Nyt saan minä kuulla...
ajatteli hän.

Björnkin istui kerskaten ja kehuen nuorta hevostaan. No se vasta
hevonen oli, ei -- koko kylällä kukaan sille piisannut; jälkeen vaan
jäivät. Ei koskaan hän ollut noin komeaa eläintä ennen nähnyt. Kyllä
siitä hevoisesta lähtee, kun vaan tiukalle panee. Ja miten erinomaisen
viisas se on! Näytä vaan vähänkään ruoskaa, niin kyllä lentää. Löytyykö
kukaan, joka vaihtaa tahtoisi?

Vielä tuli eräs mies sisään. Se oli karkeapintainen ja tummaverinen,
synkkä ja ruma. Sen ruskeat kasvot olivat ilkeässä hymyssä ja muutamia
harmaita hiussuortuvia riippui toisen korvantaustan alla. "Hyvää iltaa
Björn", sanoi hän lyöden raskaasti kättään Björnin olkapäähän. "Hyvää
iltaa Hans", huudahti Björn. Leiv säpsähti, tarkasteli miestä ja tunsi
hänet taas. "Vieläkö sinäkin roisto elät", ajatteli hän, "sinä, joka
ryöstit minun rohkeuteni ja minun lapsuudestani iloisuuden."

"Täälläkö sinäkin istut?" jatkoi Hans. "Ja minä kuin luulin sinun
kerran muuallakin iltaa viettävän?"

"Hohoh!" yrähti Björn ja sylkäsi. Sitten otti hän tuopista aika
kulauksen ja lauloi näin:

    Ja jos mun vaadit viettämään häitä,
    Niin kernaammin etsin nuoranpäitä,
    Ja jos mua vaadit häähamoseen,
    Käyn ennen Svarte-Urd'in vuorehen.

"He he", sanoi Hans. "Ei se ole ihan varma, että se, joka näinä päivinä
on morsiamena, niin sanoo." "Hänkö? -- Hän on iloissaan siitä. Elä usko
semmoisten tyttöjen menevän naimisiin pojan kanssa -- ei, talon kanssa
he naimiseen menevät; käsittänethän nyt sinäkin tuon. Kippis!" --
"Kippis, maljanne!" -- Leiv istui ikäänkuin järkensä kadottaneena
avossa suin... "Kansa kertoo", jatkoi Björn puhettaan. -- "Kansa kertoo
minun pitävän tuosta huitukasta. -- Ei kukaan kumminkaan tiedä oikein"
-- hän taas kulautti -- "ja yhtäpä se nyt onkin... Kyllä se velho onkin
kaunis... Sanokoot mitä tahansa, mutta ei koko kyläkunnassa ole hänelle
sopivaa puolisoa. -- Kippis! -- Mutta häneen minä en koskaan luottanut.
Ja oikeinhan minä siinä teinkin, minä hupakko." Hän löi nyrkillään
pöytään; olutpullot kaatuivat nurin ja olut virtasi permannolle; hän
nojautui pöytää vasten ja itki kovasti. "No, no Björn", sammalteli
Hans, "elä itke! elä itke! kun sinulla ei ole yhtään itkemisen syytä.
Eikö sitten sinun eukkosi voi olla yhtä hyvä kuin Knut Åseninkin,
vaikkapa hänen eukkonsa olisikin nimeltä Dalen Alfhild?"

Silloin eräs naurahti niin kamalasti, että niin juovuksissa kuin kaikki
olivatkin, jokainen oli sen kuullut. Mutta samassa hän olikin jo
ulkona. "Niin, se oli ainoastaan eräs hullu englantilainen", sanoi
eräs. Ruvettiin taas juomaan, joka päättyi valtavaan tappeluun.
Useimmat saivat kovia kolahduksia, ja Björn Haugstad kaikkein kovimpia.

Mutta Leiv Hegglid jo silloin lepäsi meren pohjassa.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, kun edellinen tapahtui kaupungissa, vietettiin Dalessa
kolmatta hääpäivän iltaa. Ne olivat suuremmoiset häät, juuri niin
semmoiset kuin semmoisilta osattiin odottaakin. Mutta hyvin surullista
oli niiden vietto, kun morsian ei ollut iloinen. Kaikki ihmettelivät ja
olivat alakuloisia, kun hän seisoi niin kylmänä ja vaaleana tuon
kirkkaan, kiiltävän morsius-kruunun alla. Ei koskaan nähty hänen
nauravan ja jos hän hymyilikin, niin oli se niin kolkkoa ja surullista.
Hänen silmänsä olivat kovat ja tylsät kuin unettomuus olisi häntä öisin
vaivannut. Kaiken taitonsa Knut käytti saadakseen seuraa iloisemmalle
tuulelle; vaan muutamat olivat varmaan tietävinään, ettei Knutkaan
ollut niin iloinen kun h&n tahtoi näyttäytyä.

Tuskailtiin, että Alfhildin oikea sulhanen on Amerikassa. Pujahtelipa
yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkasäkeistäkin miesjoukon
huulilla. Monen pojan sydämen oli näet Alfhild haavoittanut ja nyt
yllämainituilla pilkkasäkeillä ja monenlaisilla muilla kompasanoilla he
koettivat huojentaa synkkää raskasmielisyyttään. Kun juomat poikien
päissä rupesivat milloin vaikutus-mahtiansa näyttämään, niin alkoivat
asianomaiset päät ja sitä myöten muutkin ruumiinosat hurjaantua ja
villiintyä. Jo toisen hääpäivän iltana hyppivät muutamat pojat
vaahdossa suin puukkojaan heiluttaen. Sulhanen näki siis paraimmaksi
pysyä leikistä pois ja oleksi enimmäkseen vanhuksien luona vaan.
Kolmannen hääpäivän iltana jatkettiin samaa riemua, samalla tavalla.
Ihan mielettöminä jo hypeltiin. Puukot korkealla päiden yli
välkähtelivät ja korvia särkevä kirkuna silloin tällöin kauaksi kuului.
Knut pysyi vaan tuvassa ja Alfhild kalman vaaleana istui isänsä,
äitinsä ja muiden sukulais-eukkojen keskessä. Hän oli niin kovasti
vajonnut tuumimaan synkkää kohtaloaan, ettei hän muiden läsnäoloa
voinut huomata. Leiviä hän vaan ajatteli. Välistä tässä istuessaan,
vajoutui hän niin haltioihinsa ja uneksi, että Leiv astuu sisään
ovesta, ottaa -- kuten sankari eräässä kansantarussa -- nuo suupaltot
ja heittelee yhden toisensa perään, kuin kintaita vaan, ikkunasta
pihalle ja sitten nostaa hänet satulalle hevosen selkään ja ratsastaa
hänen kanssaan pois, sanoen: "Nyt rakkaani me olemme yhdessä, eikä
kukaan meitä voi eroittaa!" Kuta kovemmaksi melu tuvassa yltyi, sitä
syvemmälle hän vaipui unelmiinsa. Hän istui vaan oveen tähystellen,
ikäänkuin jotakin odottaen. Turhaan koetti äiti, turhaan koettivat muut
häntä puhutella. Kysyivät, tahtooko hän tanssia; ei. He kysyivät,
tahtooko hän mennä sulhasensa luo; ei. Hän ei tahtonut mitään. Hän
istui kuin huumaantuneena ja uneksi mahdottomia unelmia...

Sitten hän äkkiä kavahti ylös ja vihlovasti kiljahtaen murtautui tuon
eukko-ympyrän läpi ja tanssintapaisesti horjahtelevin askelin lähestyi
hän ovea. Ihan liidun vaalea hän oli ja silmät kamalasti tunkeutuivat
kuopistaan esiin.

Oven edessä seisoi Leiv, korkeana ja kalpeana häntä suurilla,
kalseilla, kuuntapaisilla silmillään tähystellen; tukka ihan märkänä
valui kankeina suortuvina yli otsan; suu valkeine hampaineen oli
puoleksi avonainen; takki ja koko mies yltyleensä oli märkä ja
poistuessaan näytti, kuin hän olisi polviaan myöten vedessä kahlannut.
Alfhild ojensi kätensä häntä kohden. "Leiv", parkasi hän tukahtuneella
äänellä. "Leiv", kuiskasi hän niin hellästi, että kaikki huoneessa
olijat heltyivät. Samassa kaatui hän tunnottomana maahan, josta hänet
ulos kannettiin. Kaikki peljästyivät; juopuneet selvisivät, naiset
vaikeroivat; ja samana iltana koko hääjoukko, paitsi lähimmät
sukulaiset, palasivat kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Alfhild sairastui tästä ankarasti. Parattuaan oli hän kuin toinen
ihminen, niin hiljainen, äänetön ja surullinen. Knut piti häntä niin
hyvänä kuin suinkin voi, ja ystävyydellä ja helleydellä Alfhild hänelle
hänen ystävyytensä palkitsikin. Vaan todellista iloa ei talossa
löytynyt.

Sanottiin Alfhildin näkevän hyvin usein Leiviä. Eikä hän näyttänyt
enään häntä pelkäävänkään. Hän hyvin usein Leiviä puhutteli ja kun Knut
sai joskus tätä kuulla, niin itki hän. Tämmöisinä hetkinä ei ollut
puhuttelemisista apua; hän ei niitä kuullut. Knut koetti lukea
virrenvärsyjä ja rukouksia; ei sekään auttanut. Tuotiin tohtori,
tuotiin pappi, vaan kaikki turhaan. "Sinä et sitä niin raskaasti saa
mieleesi painaa", sanoi Alfhild, "ei se tee pahaa". Ja tämmöistä oli
muutamia vuosia. Silloin se taukosi itsestään. "Nyt on Leiv päässyt
vapaaksi", sanoi Alfhild. Jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen kuoli hän.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen oli hän myönyt
talonsa ja jakanut kaikki köyhille, paitsi vähäistä osaa, jonka hän
jätti itselleen. "Ei Leiville ole tästä paljo apua siellä, missä hän
nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synti -- synti on suvusta pois
saatettava." Tämän jälkeen ei hän enään kauan elänyt. Lukuisasti olivat
kyläläiset häntä haudalle saattamassa. "Hän oli parempi mies kuin
kukaan olisi osannut arvatakaan", sanoi pappi hautauspuheessaan, ja
kaikki tunnustivat papin oikein sanoneen.

Näistä surullisista kohtaloista tehtiin surullinen laulu, jonka
loppusäkeet kuuluivat näin:

    Armahda, Jumala, naista,
    Ken pettää sanassaan!
    Hautahan asti hällä
    On tuska rinnassaan.
    -- Itku kuuluu ulapalta.

    Alfhildia, Herra, auta!
    Hän lempimään ol' luotu,
    Mut sydän oli heikko
    Ei onnee sille suotu.
    -- Itku kuuluu ulapalta.

    Jumala kaikkia auta!
    On heikot nuoren voimat
    Hän kompastuu, hän rikkoo,
    Sun sanas turhaan soivat.
    -- Itku kuuluu ulapalta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leiv" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.