Title: Viimeisellä hetkellä - Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta
Author: Ruth, Rudolf Rikhard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viimeisellä hetkellä - Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta" ***


VIIMEISELLÄ HETKELLÄ

Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta

Kirj.

H. R. HALLI [Rikhard Ruth]



Helsingissä,
Kustannus Oy Jalava
1922.



ENSIMMÄINEN OSA

YLI-IHMINEN


    (Ei ole mitään syytä luulla, että ihminen edistyessään
    edistyisi myöskin siveellisesti.)



ENSIMMÄINEN LUKU

Kuoleman jälkeen


Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni
juolahtanut.

Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut
tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon
tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani
lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi
ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet
äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan --
sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja
sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.

Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.

Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä,
kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen
tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan
ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle,
että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani.
Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli
kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja -- mikä suloinen tunnelma? -- kesken
helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.

-- Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja
kaukaisella äänellä. -- Älkää sokaisko ennen aikaa.

... srr-sit-srrrt! -- Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen
alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat
äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli
vallannut melkein koko tilan ahdingossani.

Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni:
äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin,
että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi
tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa
repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta
tunsin, etten enää siihen kyennyt. -- Voi tuskaa, voi kipua -- voi
helvettiä!

Krrrks -- srr-srr-srrr -- --

Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!

Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru -- ja
revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden
saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen
virtaveden pauhu.

-- Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. -- Ho-Hun on tehnyt
tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?

-- Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.

-- Entä sydämen?

-- Normaali, Tai-Joon.

-- No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.

Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai
pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua
joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja
pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.

Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat
puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja
olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin
ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli,
havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.

Olinko sokea? -- Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä
huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! -- enpä koskaan olisi
voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin
suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin
tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin,
että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.

-- Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. -- Sydän on
levoton.

-- Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!

-- Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.

-- Tue, Jat! Avaruuden nimessä! -- Tämä on harvinainen henki -- alan jo
nähdä.

Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys
tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa.
Mutta yhtä nopeasti -- kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen
ulahduksen -- palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.

Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se
häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti
ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja
täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä,
joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja
käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.

Joku puhutteli minua. -- Omituista! Nyt näin selvästi edessäni
ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla,
läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti
verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä.
Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä
ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia
käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli
pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille
yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen
seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä
läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin -- ei, tunsin, aavistin,
että minua puhuteltiin.

-- Kyllä, Tai-Joon, sanoin -- ja samalla ihmettelin miten sen tulin
sanoneeksi.

-- Oletko levollinen?

-- Miksen olisi? Tämä on nautintoa.

-- Näetkö jotakin?

-- Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen
ja --

Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia
ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua
epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut
minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain
muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku -- vai liekö ollut valo, en
tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:

-- Minä näen sinut, Tai-Joon!

-- Tunnetko kipua?

-- En ollenkaan.

-- Hyvä. -- Jat, kuinka on laita?

-- Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin
selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.

-- Ho-Hun on etevä -- kautta Avaruuden! -- mutta pidä varasi kuitenkin;
emme saa hutiloida. -- Mistä tulet?

-- Kaukaa, tunsin vastaavani.

-- Mistä piiristä?

-- Piiristä! -- En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta
samassa kysymys uudistui toisessa muodossa:

-- Oletko nähnyt viisi maanosaa?

-- Enköpä olisi.

-- Ja kuun kiertämisen taivaalla?

-- Totta kai.

-- Ja lentämisen synnyn?

-- Enemmänkin.

-- Suuri Kaikkeus! Oletko nähnyt kansojen sodat, heimojen vainot,
höyrynkäytön ja --

-- Enemmän, Tai-Joon. -- Ja tällöin ajoi kysyjän kiihkeä ääni minuun
jonkinlaisen ylemmyyden ylvästyttävän tunteen, ja minä latelin puoleksi
pilalla, puoleksi kerskuen: -- Olen nähnyt nuo kaikki, Tai-Joon. Ja
lisäksi olen nähnyt tulen keksinnän, raudan löydön, karvaisen ihmisen
ja nelijalkaisen alkuihmisen. Olen nähnyt hetken, jolloin aarniometsän
asukas kohotti päänsä pystyyn ja ensi kerran ajatteli, että niinkin
kukaties saattoi kulkea, ja olen nähnyt -- lempo soikoon! ennen
olen nähnyt housujeni napitkin; nyt en jumaliste näe housujanikaan,
puhumattakaan sääristä --

-- Ääretön Avaruus! katkaisi suuttumuspuuskani äskeinen ääni. -- Kuka
sinä olet? Oletko petollinen henki, joka aineenkin ulkopuolella voit
vetäytyä valheen verhoon? Vai oletko suuri henki, jolle Kaikkeus on
suonut katkeamattoman muistin? Ei yksikään Tai-Jeoistamme ole tuonut
mukanaan edes aavistusta alkuihmisestä, ja vain kolme heistä on voinut
antaa hämärän kuvan vihreistä lehdoista ja nelijalkaisista eläimistä.
Oi suuri henki --

-- Oi sinä suuri aasi, ha-ha-haa! purskahdin nauramaan. -- Sinä puhut
kuin sanomalehdet, kansakoulunopettajattaret ja vanhat kakkulanokkaiset
kirkkoherrat. Niin puhui isäni, niin puhui äitini. Ensin kysyttiin:
"mitä sinä tiedät" ja sitten, kun sanoin minkä tiesin, sanottiin: "sinä
olet hullu!" Kun lapsuudessani toisin ajoin voitin kartanonkissan
kiipeilyssä, sain selkääni; kun Ruskolle tallissa juttelin ammoin
menneistä ajoista, haettiin minulle lääkäri, ja kun havaintotaululla
näin simpanssin tavoittelevan pienen mölyapinan takajalkaa ja pelkästä
säikytyksen halusta kiljaisten hyökkäsin päin aarniometsän tuoksuvaa
hämärää, tarttui opettajatar minua kaulukseen ja lähetti minut takaisin
isäni luo.

-- Kaikkeuden kautta, oi suuri henki --!

-- Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren.
Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja
mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua
olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi
tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin
sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat."
"Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin",
intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin
Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi,
ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun
ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi
ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa
kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi
minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin
tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista
kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka
kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön
puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle,
että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että
"kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki;
muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".

-- Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä
ääni.

-- Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon
kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen,
ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan
vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme
kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri
Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten -- äitini kuoli. Mutta
parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi
minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään"
ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni
omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka
jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana
leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille
alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni _Eläimestä
ihmiseksi_ teki minusta kyvyn, toinen teokseni _Vedenpaisumus_ teki
minusta neron, ja kolmas _Järjen synty_ pillastutti jo arvostelijat
viimeisestäkin järjen kipinästään -- ja silloin, yhtäkkiä, muuan
mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän
on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". -- Ha-ha-haa!
Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua
viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät
pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen
ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki
pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat
ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin
punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.

-- Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.

-- Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen
poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä
kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut
--!" "Huonosti", nauroin. -- "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu --".
Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle,
ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon
kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää
purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja
hirnahti --

-- Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. -- Oi suuri henki,
viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.

Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva
usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja
omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden.
Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti,
sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.

-- Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä
ääni. -- Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren
hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas!
Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.

Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli
joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi
miehiä, naisia, lapsia -- yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut
noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään
läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän
matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä
kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.

Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia
ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla,
mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa,
mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista
pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan
ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton
sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja
kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli
kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa
täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin
lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en
vastakohtaa kaivannut.

-- Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. --
Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen
läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen
äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!

Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja
kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä
viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut
muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui
minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas
tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.

Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin
jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni
teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin -- miksei
jonkinlaista Messiasta. -- Oi kansa! aloin muistellen suurten
valtiaitten suuria puheita, -- oi kansa --

-- Sinä olet Herra ja _Tai-Jeo_, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän
suuri henki! -- keskeytti minut ääni. -- Katso, siinä lepää halpa
asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan
uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta -- jokainen sen
nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren
henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet _Tai-Jeo!_

Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi
kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman
suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin
muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän
lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki
veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan
ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua,
tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa.
Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin
ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat
syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana
tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.

Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan,
jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.

Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli
tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa
tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen
maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!

Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä
juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo
tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko
olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa
turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi
sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä
kiusalliseksi.

Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti
hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin
uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.

-- Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. -- Mitä kuulenkaan! Onko kansa
kapinassa? -- Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte
avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma,
minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen
herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja
ruumiitten haltija.

Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi
liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului
Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:

-- Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet
Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri
Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja
haltija.

-- Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. -- Liau-Joo jättäköön aineensa
ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista
auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa
tällä hetkellä.

-- Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. -- Jat, Ho-Hun, matkoihinne!

En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja
naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne
olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani,
kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani
siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.

Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen
paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.

Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi
ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin
Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa
vihasta kuohahtavalle uhmalle:

-- Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta
Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.

-- Minuako, Tai-Joon, _minuako?_ -- Karjaisuun vastasi joukon mieletön
pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten:

-- Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia
henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi
riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen
takaisin Avaruuteen.

-- Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra
ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava,
kiukussaan hirvittävä ääni.

Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen
niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi
korvissani:

-- Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet
ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää,
vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja
palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. -- Pois, onnettomat,
pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. --
Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?

Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä,
yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni
kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen
herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani
suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän
hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui
korvalliselleni ja murisi:

-- Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta
kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus,
anna minulle voimia!



TOINEN LUKU

"Minähän olen Tuomas Enoksson --"


Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin
lyhytaikaiseen tajuntaan.

Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset,
monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen,
laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa
uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en
ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut
oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni
pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen
sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että
jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn
liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen
putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä
hyllyvällä alustalla.

Myöskin ensimmäisiin huomioihini kuului ylhäällä laessa häämöittävä
kulmikas pilkku, joka joskus vaaleni, joskus tummeni ja välistä
kokonaan katosi. Juuri sen kohdalla maassa seisoi se ihmeellinen tuoli,
johon istuutuen pieni hintelä mies vilahtaen kiiti pilkun lävitse ja
samoin siinä istuen jälleen ilmaantui näkyviini. Siitä sivummalle
kimalteli leveä, joustava leposija ja sen yläpuolella omituinen hattu,
joka, aina kun hän siihen päänsä pujotti, säteili ja sähisi ja pani
hänen kasvoistaan näkyvän alaosan nauramaan tai muuten ilmeilemään.

Hyvin usein mies tuli luokseni, hymyili niin, että silmät katosivat
ryppyihin, ja puheli jonkinlaista sekamelskaa, jota en kuolemaksenikaan
ymmärtänyt. Silloin valtasi minut kova uteliaisuus, ja minä koetin
kaikin tavoin tiedustella häneltä yhtä ja toista, erittäinkin tuon
valkoisen pilkun ja sähisevän hattulaitteen merkitystä. Mutta hän vain
nauroi, nyökäytti kaljua päätään ja vastasi yhtä käsittämättömällä
suunsoitolla.

Toisinaan kuitenkin näin, että sanani häneen vaikuttivat. Silloin hän
tavallisesti tuli luokseni, pani liukuvat tangot lepoon ja nosti minut
toiselle alustalle, joka sihisten ja räiskähdellen ahdisti rintaani ja
poltteli koko ruumistani kuin viiltelevä tulenkieli.

Tuskasta huolimatta nämä hetket olivat minusta erittäin mieluisia,
sillä silloin aina tunsin irtautuvani jostakin sitovasta painostuksesta
ja kohoavani johonkin väljempään tilaan, jossa ikäänkuin unesta
heräämäisilläni aloin tajuta, missä olin, ja ymmärtää, mitä nuo
alinomaa hokevat huulet tahtoivat tajuntaani takoa.

Monasti tunsin olevani täydellisen heräämisen partaalla, ja silloin
mies äkkiä vaikenikin ja seisautti koneen. Mutta vihdoin eräänä
tällaisena hetkenä tunsin äkkiä kuin olisin kauan veden alla
haukkoiltuani pilkahtanut pinnalle ja jättänyt raskaan riippani omin
päin ajelehtimaan.

-- Tai-Joon! huudahdin riemastuneena. -- Tai-Joon! miksi? mitä?

Kaikki, mitä olin tahtonut kysellä, udella, tuntuikin äkkiä saaneen
selityksensä. Tai-Joon -- sillä hän se oli, siitä olin ihmeellisen
varma -- hyppäsi korkealle ilmaan silmät levällään kauhunsekaisen ilon
purkauksessa. Sitten hän, kuin turhaan sanoja tavoiteltuaan, huudahti
äänen värähdellessä:

-- Suuri Kaikkeus! Oi suuri Kaikkeus!

Hän seisoi siinä riippuvin käsivarsin ja katseellaan mihinkään
tähtäämättä. Hintelä ruumis vavahteli liikutuksesta, ja suupielissä
nytkähteli tuon lyhyen kiitosvirren toisinto.

Äkkiä tiesin, että jotakin oli kysyttävä.

-- Morris-Jeo? Nuo kaikki alastomat ihmiset? Missä? Miten? Olenko minä
nukkunut? Miksi sinä olet alasti? Miksi tuo lapsi --

Ties mitä kaikkea olisinkaan kysellyt, mutta huomioni kiteytyi kokonaan
yhä sähisevän koneen laatalla lepäävään lapsukaiseen. Hämärästi tajusin
sen ennenkin nähneeni, mutta silloin -- eihän se silloin ollut noin
kookas. -- Tai-Joon, sanoin hetken mielijohteesta, -- kuinka vanha hän
on?

-- Hän? -- Mies heräsi kuin unesta ja hänen silmistään leimusi melkein
yliluonnollinen riemu ja hartaus. -- Tuo ruumis. Se on vasta kolme
kierrosta täyttänyt. Ollakseen valmis sen pitäisi täyttää kolme kertaa
kolmekymmentä. Mutta minä olenkin kehittänyt sitä Avaruuteen astuneen
Tai-Millin keksinnöllä, kehittänyt toisin ajoin yli uskallukseni, ja
nyt se iässä vastaisi varmasti kaksikymmentä kierrosta. -- Ja ihminen
elää kuusi --, seitsemänkymmentä --

-- Kahdeksan-, yhdeksänsataa, jotkut tuhannen.

-- Niin kauan!

Ja silloin jälleen muistin jotakin.

-- Morris-Jeo? Kuka hän on? Eikö hän tahtonut juuri tätä lasta? Eikö
hän uhannut sinua?

Tai-Joonin silmissä leimahti.

-- Minua! Tuota lasta! Kansaa! kuului kohisevan vahingoniloinen
vastaus. -- Sinä päivänä suuri Morris-Jeo uhkasi kaikkia. Mutta lapsen
minä pelastin. Kansa ei voinut minua siinä auttaa; sen sydän on kyllä
myrkytetty, mutta se ei tohdi nousta Morrista vastaan. Ja kuitenkin
minä voitin, suuren Kaikkeuden avulla voitin suuren Tai-Morris-Jeon, ja
ennenkuin hänen käskyläisensä saapuivat, lepäsi lapsi minun siivelläni.
He surmasivat Liau-Joon, surmasivat lapsen äidin, mutta hedelmä -- se
lepää tuossa, ja sitä ei Morris-Jeonkaan käsi hevillä tavoita.

Tajuntaani oli tulvehtinut sarja kaikenlaisia asioita. Ne ryntäsivät
parvissa eteenpäin, ajelivat toisiaan, sekoittuivat toisiinsa ja
purkautuivat esiin sekavana kysymysten ja arvailujen vyyhtenä.

-- Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. -- Kerro enemmän!

Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet
vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon
oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan
ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen
luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin
hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus,
sitten selkeä ääni:

-- Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.

-- Tai-Joon! sanoin.

-- Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. -- Ah,
tule! Katso!

Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin
väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.

Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan
särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa
rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät
eteenpäin.

Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen
kukkulajonon taakse.

-- Kirottuja! murisi Tai-Joon.

-- Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?

-- Lintuja! -- Hän naurahti. -- Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä
eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon
armoton lähetystö, "kuolon enkelit", kuten niitä nimitetään. Suuri
Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.

-- Mitä he tekevät? Surmaavatko?

-- Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa
pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä
tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat,
äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen.
Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka
joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. -- Ei, ei siihen
aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi
-- jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku
äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar
neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle
syydetään.

-- Morris-Jeoko häätää?

-- Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos
koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen
Kuu sen sekä saanut että ansainnut. "Miksi se kirottu juuri meidän
piiriimme singahti?" on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.

-- Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?

-- Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin
muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.

Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt'ympäri koko taivaanrannan
käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja
punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan
liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen
sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti
tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.

-- Katso! -- katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei
näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon
loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova.
Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa -- mitä oli
rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on
vielä lähes kaksi hetkeä.

Näky _oli_ suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli
kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat
hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen
kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.

Mutta näköalan prameus ei hillinnyt uteliaisuuttani. Uudistin
kysymykseni Kuusta ja Punaisesta kielekkeestä.

Tai-Joon naurahti.

-- Millä kierrosluvulla olet sen nähnyt? kysyi hän.

-- Vuosiluvulla, tarkoittanet. Viimeksi vuonna 1940.

-- 1940. Maltahan, siis Uuden kauden lopulla. Ah, suuri henki,
historian mukaan Ojaman komeetta sen pyyhkäisi vuonna 1962. Suurin osa
sen massasta lienee joutunut kiertolaisen matkaan, mutta paljon sinkosi
maahankin ja upotti osan mannerta, n.s. Etelä-Amerikan, synnyttäen
pitkän kielekkeen, joka nyt tunnetaan Punaisen kielekkeen nimellä, Kuun
sulaneen massan metalli värin mukaan.

-- Entä ihmiset?

-- Ihmiset! No, tietysti heitä kuoli kosolta, mutta jäi eloonkin.
Kiinassa vaikutus oli vähäisin, eloonjääneiden luku nousi lähes neljään
miljoonaan.

-- Neljästäsadasta miljoonasta?

-- Niin. Vaikka tosin toinen puoli pelastuneista oli joko hermosairaita
tahi raajarikkoja.

-- Suuri Jumala! Entä Eurooppa? Miten kävi länsimaisen sivistyksen?

Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:

-- Sivistyksen -- sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain
toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon
jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen
eteläisen maanosan -- Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten
kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.

-- Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?

-- Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun
neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua
lukuunottamatta -- sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden
penikulman paksuudelta -- tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen
ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain
suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti
entisen asunsa.

-- Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet --
kaikkiko?

Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää
säälittelyä.

-- Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä
ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä
n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut
jotakin myrkytysoireista. -- Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten
nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen -- suuremmat, paljon
suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin
jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin
kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti
ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta -- ja nyt on Uusimman
kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja
talven vaihtelua, kierros 98123.

-- Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta -- mitä sanot, Tai-Joon!

-- 98123. -- Niin, aika rientää.

Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun
kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni,
jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli
tapahtunut viime viikolla -- oi hyvä Jumala, _kenties_ viime vuonna,
mutta --

Silmissäni leimahteli valtava valo. Jossakin kaukana hulmusi oranssin
ja tulipunaisen juovittama kaari, jonka sisusta hehkuvana läikkyen ahmi
näköpiirin veriseen nieluunsa. Kuin suunnaton fosforoitu hirviö se
aukoili hirmuista kitaansa ja sinkoili lukemattomia lonkerojalkojaan
ylt'ympäri kuin riistaa riipien. Sitten se vyörytti päänsä kokonaan
näkyviin, veti tuntosarvensa puoleksi sisään ja kohosi verkalleen yli
taivaanrannan.

-- Niin, aurinko, naurahti Tai-Joon. -- Tosin se tuossa nousutaitteessa
näyttää kovin suurelta, suuremmalta kuin keskikohdalle ehdittyään.

-- Se on hirmuinen, sain äännettyä.

-- Verraten siihen, mitä se oli viidentoista miljoonan penikulman
päästä. Tällä hetkellä se on melkoista lähempänä, etäisyys on vajaa
yksi ja kahdeksan kymmenesosaa miljoonaa, tarkemmin sanoen miljoona
seitsemänsataayhdeksänkymmentätuhatta penikulmaa.

Hetken aikaan en kyennyt sanaakaan sanomaan. Mutta ajatukseni
työskentelivät ylivoimaisesti. Koetin muististani pusertaa esiin
joitakin tosiasiallisia tietoja. Ja vihdoin huudahdin:

-- Mutta silloinhan on ellipsi jokseenkin pieni, ja jollei kulkunopeus
ole vähentynyt --

-- Se on kasvanut. Pallo huhkii yhdeksän penikulman vauhdilla ja tekee
kierroksen kolmessakymmenessä vuorokaudessa.

-- Ooh!

-- Ja vuorokaudessa on yksitoista hetkeä, jotka suunnilleen vastaavat
yhtä monta teidän tuntianne. Joten koko kierros meillä vastaisi teidän
neljäätoista vuorokauttanne.

-- Oh!

Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. --
Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin,
sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi
täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua
ja savuta.

-- Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. -- Mutta varjelkoon
Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime
loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen
vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä
asteen leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä
höyryksi.

-- Mutta miten voi ihminen täällä elää?

-- Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä
tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta
nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa
luotisuoraan.

-- Päiväntasaajalla?

-- Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin
kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen
kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa --

-- Kuin keilapallo?

-- Kuin mikä? -- Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: --
Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi --
_ruumiisi_ --

-- Minun ruumiini!

Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen
palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien
avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli
nälkä, sietämättömän nälkä.

-- Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. --
Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa,
paljon ruokaa ja juomaa. _Sitten_ saat selittää tämän kummallisen unen.

-- Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. --
Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että
Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän
olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.

Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä
huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.

-- Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, --
on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.

-- Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! -- Voi
minua onnetonta!

-- Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. -- Sanoin
äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi,
ja sisälmyksiäni polttelee -- polttelee -- _Tai-Joon!_

-- Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. -- Siksipä juuri! Palaa
ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!

-- Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut
lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja -- ja nyt sanon sinulle,
että minä olen Tuomas Enoksson -- niin juuri, Tuomas Enoksson -- ja
että minä tahdon _ruokaa!_

Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin
nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän -- mutta
suuri Jumala, _minkä_ käteni!

Sitä minulla ei lainkaan ollut.

Kuin pyörtymyksen kynsissä tajusin Tai-Joonin kauhistuneen sanatulvan
ja ikäänkuin kaatumisen pelosta tartuin hänen vapisevaan ruumiiseensa.
Siitä luiskahtaen tunsin vaipuvani vuoteella lepäävän lapsen puoleen ja
höpisin:

-- Minä olen Tuomas Enoksson, minä olen Tuomas Enoksson, minähän
_olen_ --

Ja minä tahdoin syödä, syödä, syödä. Ja sitten nousta jaloilleni ja
astella ulos maailmalle. Maailma, sehän oli yhä vieläkin entinen tuttu
kotikaupunkini, -- jossakin tämän seudun tuolla puolen.

Vaikuttiko sen Tai-Joonin epätoivoinen ääni vaiko hätääntyneen katseen
hirvittävä ilme -- minä tunsin ainoan turvani tuossa kalpeassa
lapsessa, tunsin vajoavani jonkinlaisen horroksen hämärään, johon
edessäni huitova kurttuinen mies vähitellen häipyi. Hänen kadottuaan
kuljin huimaa vauhtia alaspäin -- yhä alaspäin.

-- Viisitoista kierrosta! -- parissa hetkessä viisitoista kierrosta!
kuului jostakin rukoileva ääni. -- Oi suuri Tai-Mill! Sinä olit
oikeassa väittäessäsi, että koneesi voi keskeyttämättä ravittavan
naisen kohdussa kehittää sikiön synnytykseen kahdessakymmenessä
päivässä. Kahdenkymmenen _kierroksen_ asemasta! Morris-Jeo ei turhaan
pelännyt sinua. Olisitpa saanut vain satasen kierrosta ja yhtä monta
vankkaa naista käytettäväksesi, niin --

Tunsin polttavaa tuskaa suussani, vatsassani, koko ruumiissani.
Hapuilin ympärilleni, sain huulilleni tutun, makean putkilon, ja
minä imin -- imin -- imin kaiken muun unohtaen ja yksinomaan tähän
taivaalliseen nautintoon sulautuen. Ja juuri uupuessani soi korvissani
kaukainen valitusvirsi:

-- Oi suuri Kaikkeus, sinä suojelit tämän suuren hengen hentoa
ruumista. Ole kiitetty, kiitetty -- kiitetty --



KOLMAS LUKU

Tai-Joon huomaa, että minäkin tahdon


Eräänä yönä heräsin kiusalliseen pahantuntuun. Jotakin selittämätöntä
aavistaen silmäilin levottomana ympärilleni ja koetin saada selville,
mistä tuo ilkeä tunne johtui.

-- Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon
viitaten. Hän ei liikahtanut.

Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi
olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän
nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi
piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta
majasta.

Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin
sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan
valopilkun -- kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää
pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" -- joka kepponen oli minulta
vakavasti kielletty -- mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa
päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi
ääniä kattoaukolta päin.

Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.

Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin
vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin
samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen
juuressa paikallaan.

Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea
mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin
ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta
kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.

-- Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti
huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan
suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän
avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.

Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen
osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki
tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää
sanan seuralaiselleen.

Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva
tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani
äännähdyksen. Mutta, miten olikaan -- kun hän hätäisesti astui
luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen
äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin
katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin
ihmettelin.

Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan
näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen
mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja
nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman
luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten
ripeästi luokseni.

-- Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni,
sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.

Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies
hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin
jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi
käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? -- Mutta aprikoimiseni ja
nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:

-- Se ei ole hän.

-- Eikö? epäröi toinen, -- ja miksikä ei?

-- Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo --
tuo -- puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse --
hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.

-- Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon -- hänet minä tunnen.

Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui
arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.

-- Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. -- Tiedätkö,
Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!

-- Elävänä? innostui puhuteltu.

-- Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja
Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.

-- Tshing-Tun! jatkoi hän äkkiä, tarttuen minulle tutun koneen
ulottuneen. -- Tässähän on polttokone!

Nuorempi väänsi koneen muuatta nappulaa, käänsi toista ja murahti:

-- Minä en ole nähnyt tällaista polttokonetta. Se on tavallinen
kontakti, luulemma. Kuolema ja kirous!

Kone oli päästänyt ilkeän sähinän, ja muuan sen puikkopäisistä
lonkeroista kiepahti kipinöiden lattialle. Luomakorvainen tempasi sen
käteensä ja virkkoi hätäisesti:

-- Kone kuin kone. Siinä on kuitenkin voima ja millilasku. Tällähän
tästä -- aseta sataan! Tuosta voimme sitten rauhassa --

Hän vilkaisi merkitsevästi minuun ja näytti jälleen hämmentyvän.
Seurasi silmänräpäyksen epäröiminen; vanhemman käsi vavahteli, ja
nuoremman hapuili puoleen ja toiseen.

-- Lunarian sokeus! Sata milliä -- puolitoista! sähähti luomakorvainen
kiukkuisesti. -- Säästämme sen pään todisteeksi.

Epätoivoisena tuijotin Tai-Joonin rauhallisiin kasvoihin, höpisin
sisimmässäni kaikki muinaisten ja nykyisten jumalain nimet ja olin
puistelevinani ystävääni ja huutelevinani hänen korvaansa, minkä
keuhkoiltani kykenin.

-- Viisikymmentä -- kuusi, seitsemän --

-- Joudu, Tshing-Tun!

-- Sata -- kaksikymmentä --

-- Joudu! Hän voi herätä.

-- Kaksikymmentäviisi - kolmek...

-- Tai-Joon! Herää! kirkaisin niin, että pelästyin omaa ääntäni.

Sihinän ja räiskinän helvetillisessä pauhussa luomakorvainen päästi
kipinöivän letkupuikon tuskin tuuman verran Tai-Joonin kyljestä. Se
piirsi säteilevän kaaren, ja juuri kun nuorempi mies lausui: "neljä--,
viisikymmentä", katkesi ääni parahdukseen, ja sähähtävän höyrypilven
takaa kuului mieletön mylvinä:

-- Kuolema ja pimeys! Suuri armias Kaikkeus! Oi autuas Tshing-Tunin
henki, mene rauhaan -- mene rauhaan -- mene rauhaan!

Höyryn hälvetessä näin maassa inhoittavan möhkäleen. Sillä oli
puoli rintakehää, toinen käsivarsi ja pää, jonka suu oli vielä
numeroiden huudosta raollaan. Vähän matkan päässä virui yksinäinen,
hyvinmuodostunut jalkaterä.

Hirveästi vääntynein kasvoin luomakorvainen töytäili edestakasin,
pysähtyi hetkeksi paikalleen, tutisevat käsivarret riipuksissa ja
sitten reutoi jälleen puoleen ja toiseen kuin jotakin näkymätöntä
kaihtaen. Äkkiä hän kapsahti tuolivehkeelleen, hapuili jotakin sen
laidalta -- ja juuri vehkeen lähtiessä liikkeelle hänen kauhistunut
katseensa osui minuun: käsi luiskahti, jalat horjahtivat ja tuoli
suhahti katon hämärään suistaen taakkansa nurinniskoin ja surkeasti
parkuvana jäljelläolevain tuolien väliin.

Tapahtumain nopea kulku oli minut kokonaan tyrmistyttänyt. Äsken vielä
olin hiessä kylpien ollut valmis ummistamaan silmäni ja epätoivoisena
kirkumaan itseni tainnuksiin; nyt katselin tyynesti ympärilleni ja --
mistä se lieneekin tajuntaani pujahtanut -- olin olevinani suuressa
teatterihuoneessa ja odottavinani näytöksen loppukohtausta. Ylhäällä
häämöitti nelikulmainen valo-aukea, sen alla, kiiltävän kiskoparin
juurella, kompuroi jäntevä, hyvin ruma roisto tyyppi, ja sivummalla
sähisi vimmatusti kone, jonka takana selällään makaava mies hiukan
räpytteli silmäluomiaan.

Tuossa tuokiossa näyttämö sai eloa. Makaava avasi silmänsä, käänsi
päätänsä ja ponnahti seisaalleen. Samassa roistonaamainen päästi
ulvahduksen, töytäsi nuolena tuolivehkeen luo -- ja lamautui
paikalleen, käsi kiskoon nojaten ja sieraimet hätäisesti ilmaa ahmien.

-- Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. -- Oletko ehtinyt kajota --

-- Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.

Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa
näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti,
pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.

-- Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin
huomattavasti.

-- Kenen käskystä?

-- Tai-Maran, oi laupias herra -- matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.

Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon
jatkoi hitusen suopeammin:

-- Osuitte siis sattumalta?

-- Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui,
saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme
varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon.
Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan --

Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä
riipuksiin ja uikutti armoa.

-- Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. -- Silmäsi sanovat, että olet ollut
kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?

-- Yhdeksän, herra.

-- Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?

Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.

-- Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.

Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta
en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja
tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin
esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista
miesparkaa.

-- Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?

-- Kyllä, mutta --

-- He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran
Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat
surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä
riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä
tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien
toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei -- ei turhaan! Kaikkeus on
antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.

Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme,
uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen
hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja
käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle
Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.

-- Orja! tärisi hänen äänensä, -- sinä olet vapaa. Mene!

Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan
kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt
jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä
viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.

-- Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä,
lapseni, vanha äitini -- -- Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin
lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.

-- Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" -- toisia omaistesi
sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos!
ulos!

Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan
puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta.
Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi
rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:

-- Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden
nimessä vannon -- vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan
äitini, vaimoni, lapseni nääntyä -- palaan itsekin pimeyteen -- palaan
-- palaan --

Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen
juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen
melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän
kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin
kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.

-- Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.

Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti
väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun
mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.

-- Armoa, herra -- oi armoa! hoki hän.

-- Sinä olet saanut armon, sanoin pakottautuen hymyilemään.

Hän katsoi minuun kuin mielipuoli, vilkaisi väliin Tai-Jooniin
ja liikutti huuliaan leuan järähdellessä. Lähestyessäni hän teki
reutoilevia liikkeitä ikäänkuin piiloa hakien, mutta kun toistin
sanani, painautui hän kesytetyn pedon tavoin maahan ja väisti kättäni
puoleen ja toiseen mataen.

Tartuin hänen jäntereiseen käteensä kaikella vähäisellä voimallani.
Hän älähti kerran ja totteli heikkoa otettani yhä vapisten. Mutta kun
sain hänet jalkeille ja kysyin hänen nimeään, vastasi hän sammaltaen ja
Tai-Jooniin pelokkaasti tuijottaen:

-- Rai-Sun, herra -- oi herra -- olenko -- saanko -- pitääkö minun -- --

Silloin vasta huomasin, että Tai-Joon oli astunut vierelleni.

-- Rai-Sun, sanoi hän hiljaa, suuri henki on sinut armahtanut; palvele
uutta herraasi ja ole uskollinen.

Miesparan kasvoille valahti onnekas ilme. Kuulin hänen kiitosmuminansa
ja näin hänen hartiainsa ilosta hytkähtelevän. Mutta huomioni ei enää
viipynyt hänessä, vaan vanhassa ystävässäni: Tai-Joon oli laskenut
katseensa ja antoi orjan tavoin käsivarsiensa riippua; eikä hänen
äänensä koskaan ollut ilmaissut sitä kunnioitusta kuin nyt hänen
sanoessaan:

-- Sinä olet saavuttanut herruuden ruumiisi yli, oi suuri henki.
Silmissäsi asuu käskijän ilme. Olet kypsä. Ota valta käsiisi ja käske.
Tai-Joon on sinun halpa palvelijasi ja laskee katseensa sinun katseesi
edessä kuin Rai-Sun.

Omituista oli nähdä heidät tuossa kunnioittavassa asennossa. En oikein
ymmärtänyt heitä kumpaakaan, en heidän sanojaan enkä eleitään, enpä
edes itseäni. Mutta minä en hämmentynyt, sillä selittämätön varmuuden
tunne sanoi minulle, että nuo ihmiset olivat alamaisiani ja että minä
olin heille herra ja määrääjä.

-- Tai-Joon, sanoin -- ja myönnänpä, että silloin tunsin ensipäiväisen
monarkin itsetietoista nautintoa, -- minä tahdon oppia tuntemaan nämä
koneet, tahdon pistää pääni tuohon ihmeelliseen kalottiin ja pyöritellä
tuota palloa, jonka ääressä olen sinun nähnyt ilmeilevän. Tai-Joon,
minä tahdon oppia tuntemaan tämän maailman, tietämään mitä on tuolla
ulkopuolella.

-- Sinun tahtosi tapahtukoon, oi suuri henki. Ruumiisi on tosin vielä
heikko, mutta kaikki on sinun käytettävänäsi; yksin Tai-Joon-vanhuskin
on vain kone sinun käsissäsi.



NELJÄS LUKU

Matematiikkaa ja koneoppia


Tästä hetkestä lähtien elämäni kokonaan muuttui. Tai-Joon kertoili
minulle yhtä ja toista tästä maailmasta, ja Rai-Sun seurasi
kintereilläni kuin muinaisen maailman uskollisin koira, ollen
valmis pienimmästäkin viittauksestani astumaan eteeni ja onnesta
loistavin silmin täyttämään toivomukseni. He olivat opettajiani,
kumpikin tavallaan, ja kuitenkin tunsin olevani heidän herransa ja
päällysmiehensä.

Toisinaan tämä asiaintila minua suorastaan kiusasi. Ja välistä saattoi
tapahtua, että sain palavan halun heittäytyä suojelijani jalkojen
juureen ja huudahtaa: "oi Tai-Joon, sinä joka olet niin viisas, käske
sinä!" Mutta tällainen huonommuuden tunne tukehtui aina alkuunsa, sillä
Tai-Joonin nöyrän katseen kohdatessani ylemmyyteni tuossa tuokiossa
palasi oikeuksiinsa.

Mielityönäni oli syventyvä ihmeellisessä hatussa silmäini eteen
avautuvien seutujen ja näköalojen tarkasteluun. Tai-Joon silloin aina
loikoi vierelläni ja kuljetti koneen neulaa pallon tiheään ruudutetulla
pinnalla.

-- Tämäkö on Maa? olin ensi kokeella huudahtanut. En tuntenut siinä
ainoatakaan maanosaa, en ainoatakaan merta, saatikka järveä, jokea,
vuoriryhmää tai kaupunkia.

-- Tämä, sanoi hän. -- Suuri katastroofi ja maannousu ovat karttaa
jonkun verran muuttaneet. Sitäpaitsi tekee neliöjako sen sinulle
vieläkin oudommaksi.

-- Neliöjako?

-- Niin, nuo viivat. Katsohan. Tämä pallo on jaettu kuuteen n.s.
Piiriin, jotka osapuilleen vastaavat muinaisia maanosia. Siinä on
kuitenkin se ero, että Amerikan nyt jakaa polttopiiri kahtia. Siis:
Aasia, Eurooppa, Afrikka, Austraalia, Etelä-Amerikka, Pohjois-Amerikka.
Ja sitten --

-- Niin?

-- Tämä on matematiikan aikakausi. Paikanmäärääjänä on pituus-
ja leveysasteitten muodostama asteneliö. Katso tätä kiinteätä
osoitusneulaa. Sinä pyörität palloa päästäksesi esim. Gordoniin, joka
on Kolmannen Piirin hallituskaupunki. Nyt neula raksahtaa, pysähtyy
-- ja numerotaulun vasen silmä osoittaa "3--73". Samoin, jos tiedät
hakemasi paikan piiri- ja neliönumeron, voit tätä kampea kiertämällä,
kunnes "silmä" osoittaa toivotun numeron, saada neulan kulkemaan
haluamaasi pisteeseen.

-- Entä sitten? Onhan neliöaste paikoin aika suuri!

-- Polttopiirin lähistöllä satasen neliöpenikulmaa. Mutta katso
edelleen! Tässä lähinnä kättäsi näet toisen neulan ja sen alla
kämmenesi suuruisen neliön.

-- Ah!

-- Se on tarkkausneula, poikaseni. Niin pian kuin pallon osoittaja on
pysähtynyt jollekin neliölle, on saman neliön suurennuskuva livahtanut
tarkkausneulan alle. Ja tämä kuva on juomutettu minuutteihin,
sekunteihin --

-- Ah! Mutta tämähän on --

-- Kuivaa maantiedettä. On. Mutta selvää se on; ja sehän on pääasia.

Minä tunsin innostuvani.

Ja silloin Tai-Joonkin intoutui opetuksessaan.

-- Paina tuota osoitusneulan hakaa, sanoi hän ohjaten kättäni. -- No
niin, nyt sen kanta on yhden normaaliasteen kohdalla. Normaaliaste on
suunnilleen yksitoista penikulmaa. Ja se merkitsee, että jos nyt pistät
pääsi tähän hattuun, näet maanpinnan yhdentoista penikulman päästä,
siis jo suuripiirteisenä karttana. Mutta nyt -- pinnistä silmäsi
tiukasti näkölaattoihin! -- on etäisyys kymmenen astetta, kaksikymmentä
-- viisikymmentä -- sata -- sataviisikymmentä --

-- Ah, Tai-Joon! minä alan nähdä --

-- Kaksisataa -- viisikymmentä.

-- Onko tämä Maa?

-- On. Lähes kolmentuhannen penikulman päästä katsottuna. Mutta
tutkihan tarkkaan -- hyvin tarkkaan.

Siinä silmänräpäyksessä en enää ollut tietoinen Tai-Joonin läsnäolosta.
Näköjään oudon, valtavan, vasemmalta reunaltaan valaistun pallon
pinnalla aloin tuntea vanhan Maan ääriviivat. Ensin keksin Afrikan
läntisen rannikon, sitten Tibetin tutun ylängön ja vähitellen
määrittelin maanosain entiset rajat niin tarkoin, että lopulta
itseänikin ihmetytti, kuinka olin antanut tuon moniliepeisen
mannermaa-vaipan aluksikaan pettää silmiäni. Sisämeret, järvet ja
joet olivat kadonneet, kaikki viisi maanosaa muodostivat yhtenäisen
mantereen, joka pohjoisnavan ahtaasta jääpiiristä lähtien kurotti kolme
kärkeään etelänapaa kohti. Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Austraalia
olivat sulaneet mahtavaksi möhkäleeksi, johon etelässä Intianmeri
teki tylpän lahdelman ja idässä Tyyni meri vielä pistihe Japanin
eteläiseen kärkeen. Austraalia läheisine saariryhmineen oli yhtynyt
kolmeksi niemekkeeksi, joista keskimmäinen uhmaten läheni Amerikan
länsipäätä. Ja Amerikka levitti mahtavana pintaansa päiväntasaajalle
asti, mutta siitä se kapeana kaistaleena jatkui itään ja etelään,
kosketti mutkan kohdalla Afrikan läntisintä pituusastetta, sysäsi
kolmionmuotoisen päämassansa etelänavalle ja viskasi kuin vihoissaan
pitkän, käärmemäisen kielekkeensä Austraalian uhmaa torjumaan. --
Tässä oli laajeneva manner sodassa kutistuvaa valtamerta vastaan,
jopa voitokkaassa sodassa, sillä edellisen taajentaessa rintamaansa
jälkimäinen oli jo hajonnut kahtia, ja sen heikompi osa, luoteesta
kaakkoon puolentoista tuhannen penikulman pituinen Tyynenmeren suikale,
nykyinen Pieni vesi, uhkasi pian eristäytyä suljetuksi sisämereksi.

-- Entä joet? huudahdin johonkin tunteeni purkaakseni.

-- Joet! Mitäpä kuiva kuori lasku-uomilla tekisi! Mitä yö yrtteihin
hikoo, sen päivä noustessaan nuolee.

-- Mutta tämähän on kurjaa! huudahdin. Ei jokia, ei järviä, ei
rehoittavaa kasvullisuutta, ei eloa antavaa eläinkuntaa. Surkuttelen
tätä maailmaa, surkuttelen sydämestäni.

Tai-Joon naurahti.

-- Ja miksi surkuttelet? Ainoa, mikä tässä maailmassa on surkuteltavaa,
on se, että ihmisen täytyy kumartaa ihmistä, miehen vapista miehen
edessä ja itsekunkin tuntea, että maailman ainoa eläin, ihminen,
ennen Avaruuteen häipymistään on perinnöllisyydestään ollut tarpeeksi
inhimillinen tehdäkseen itsessään luomakunnan kruunun ja veljestään
juhdan, joka sitä kruunua tukehtuakseen taivaalle kohottaa. Herruus ja
orjuus -- niin, sehän on kaikkina aikoina ollut valtakuntain suuruuden
pohjana.

Hän sihahti ilkeästi. Ja sillä kerralla en hänestä enää saanut opasta.

Toisen kerran valitin, etten löytänyt mitään muinaisen elämänhyörinän
merkkejä. Kaipasin kaupunkeja, kansallisuuksien rajapyykkejä,
vilkasliikkeisiä kulkuteitä ja nerokkaita kuljetusneuvoja. Hän ojensi
minulle pallotangon ja sovitti pääni kontaktikoneen hattuun.

-- Meillä on vain kaupunkeja, sanoi hän osoittaen pisteitä pallon
pinnalla. Mihin lähdemme?

-- Wieniin, sanoin kerkeästi. -- Muuta tuttua en Euroopassa näe.

-- Se on Austria, Toisen piirin hallituskaupunki. Hän antoi neulan
kulkea. Se pysähtyi mainitsemalleni paikalle. Tuijotin panoraamaan,
kunnes kuva vakiintui ja Tai-Joon virkahti:

-- Näetkö jotakin?

-- Karua maata, kukkuloita, laaksoja, auringonpaahteisen tasangon.

-- Etkö muuta?

-- En -- ah, kyllä näen: joukon pilkkuja, mustia, huikaisevia ja
säteileviä.

-- Maltahan. -- Tai-Joon kosketti neulaa. -- Hae ryhmä, jossa on kuusi
heijastavaa pilkkua kehässä. Joko näet? Pitäisi olla --

-- Näen, näen.

-- Siinä on piirihallituksen palatsi. Katsahtakaamme sisään.

Hän väänsi asteikkoviisaria. Silmänräpäyksessä maa ikäänkuin syöksyi
vastaani, pilkut katosivat, ja eteeni aukeni laaja huone tahi oikeammin
palatsi, niinkuin Tai-Joon oli sanonut. -- Ei sanaakaan, kuiskasi hän
tiukasti korvaani, -- ennenkuin annan sinulle luvan puhua! Se voi
maksaa henkemme, jos osumme kontaktiin. No, _nyt!_

Kahden vastakkaisen seinän punaisessa hohteessa erotin joukon
kaikenmuotoisia kuvioita, esittäen silmäähivelevin värein minusta
perin mielikuvituksellisia maisemia ja rakkausidyllejä, joista muinoin
olisi ansaittu joko sakkoa tai vankeutta. Molemmille muille suunnille
huone näytti päättömältä, mutta tarkemmin katseltuani havaitsin näiden
seinien olevan kiilloitettua metallia, joka punaisen peilin tavoin
toisti huoneen koneet ja laitteet loppumattomiin. Ihmisiä myöskin näin.
Roteva, vielä nuorehkon näköinen mies lepäsi komealla, monivärisellä
patjalla, ja pari nuorempaa hoiteli hänen yllään laitetta, joka
kaikesta päättäen myöskin oli kontaktikone. Sivummalla venytteli ihmeen
ihana nainen vuoteella pää käden varassa, ja toinen, ei hänkään ruma,
solutti lepääjän mehevien huulien väliin hyytelömäistä ainetta, joka
suun liikkeistä päättäen oli erinomaista herkkua. Ja puolipiirissä
heidän edessään esitti joukko nuoria neitosia jonkinlaista
tanssia, jota entisissä oloissa olisin pitänyt laiskanlaisena
voimistelunäytteenä.

Selitin Tai-Joonille, mitä näin.

-- Se mies on jälkeläiseni, piirin käskynhaltija Tai-Funke. Näetkö
neulan hänen pallollaan? Mihin se osoittaa?

-- Aasiaan -- ei -- niin sittenkin, keskelle Gobin erämaata.

-- Se on Tshung-King. Mitä hän puhuu?

Koetin tarkata puhetta, mutta minun oli mahdoton päästä itse asian
perille. Tai-Funke mainitsi jotakin tyydyttävästä sadosta, Lunariasta,
joistakin kolmestakymmenestä, mutta pääasiassa oli hänen puheensa
diplomaattisen kohteliasta: "juuri niin, oi suuri Tai-Morris-Jeo",
"tapahtukoon korkea tahtosi, oi suuri henki" ja "viheliäinen
palvelijasi, oi henkien ja ruumiitten suuri valtias".

-- Hän ilmoittaa yrttisadon ja ehdottaa kolmekymmentä uutta uhria
kaivoksiin. Kuuletko muuta?

Juuri Tai-Joonin puhuessa erotti roteva käskynhaltija kädenliikkeellä
palvelijansa ja asteli levossaan herkuttelevan kaunottaren luo.
Minua hieman oudostutti. Odotin, että naiset vetäytyisivät syrjään
tai hyytelöntarjooja edes kääntäisi selkänsä. Mutta ei -- neitoset
jatkoivat tanssiaan äskeistä laiskemmin, ja nainen valutti herkkua
vuoroin kummankin rakastavaisen hymyileville huulille ja katseli
idylliä välinpitämättömän alamaisen näköisenä.

Tunsin eläväni jäljellä aikalaisistani.

Tai-Joon kuljetti neulaa edelleen.

Nyt näin huoneen -- se oli luola palatsiin verraten --, jonka heti
tunsin ennen näkemäkseni. Samalla näin joukon ihmisiä, joista
monen tuttu ulkomuoto toi mieleeni elämäni ensimmäiset hetket. Se
oli synnyinkotini. Mutta neula jatkoi kulkuaan. Näköala toisensa
jälkeen vilahti silmäini ohitse, luola toisensa perään paljasti
minulle sisuksensa -- samoja kukkuloita, laaksoja, pilkkuryhmiä,
samoja viehättäviä kiiltoihoisia ihmisiä, samoja koneita, koneita ja
taas koneita. Ainoastaan karun maan väri vaihteli välivivahduksin
keltaisesta ruosteenruskeaan, kerran punaiseenkin, ja asujamet, sekä
vaaleammat että tummemmat, lepäsivät, rakastelivat tahi hyörivät
toimissaan aina sen mukaan, paahtoiko päivä vai kätkikö yö erämaan
helmaansa.

Näin taajan joukon maleksivan minulle selittämättömässä
valonkajastuksessa öistä laaksoa pitkin.

-- Yrtinpoimijoita, selitti Tai-Joon. -- Heidän työaikansa on yön kaksi
viimeistä hetkeä.

Näin yöllistä taivasta vasten siivekkäiden kiitelevän parvittain ja
yksitellen, maahan laskevan tai aukoista lentoon pyrähtävän.

-- Ainoa kulkuneuvomme, sanoi Tai-Joon. -- Muinoin meillä oli mahtava
tunneli verkko, mutta kuuluisan Lefrangin kapinahankkeesta lähtien se
on ollut käyttökelvoton. Mitä nyt?

En vastannut. Näin lukuisan joukon pyrkivän laajojen maa-aukkojen
partaille. Sysimustien avantojen sisästä olin silloin tällöin
näkevinäni pilkahtavan päitä, käsiä ja jalkoja, kaikki parrasta
tavoitellen, siinä hetken kihisten ja jälleen syvyyteen painuen.
Ensin tunki korvaani kaukainen sorina, sitten erotin sadatteluja
ja nyyhkytyksiä, ja kun häipyvä näköpiiri lopulta vaihtui
pilkkosenpimeään, kuulin huokausten ja valitusten sydäntäsärkevän
kuoron, joka lauleli tuhansien riutuvien rintojen lohdutonta tuskaa.

-- Tai-Joon! huudahdin kauhistuneena. -- Onko tämä helvetti? Ovatko
nämä ihmisääniä?

-- Miesten kiroilua, naisten nyyhkytystä, lasten parkua ja vanhusten
huokailua. Helvettikö? Se oli unelma, suloinen unelma Lunarian
kaivoksiin verraten.

Sitä en kestänyt. Heitin pääni taapäin, laskeuduin patjalle ja koetin
karkoittaa mielestäni noita pöyristyttäviä pimeyden ääniä. Mutta
Tai-Joon lienee kuitenkin lukenut kasvoistani jatkuvan kysymyksen,
sillä hän viittasi itkevään Rai-Suniin.

Ja Rai-Sun kertoi.

Kymmenien peninkulmain syvyydessä, merenalaisessa pimeydessä,
kylmyydessä, jota vain ankara työskentely kykeni lieventämään, raatoi
tuo tuomittujen lauma. Myrkylliset kaasut kaatoivat heikoimmat
vajaassa kierroksessa, vahvemmat kestivät kymmenen, ja vankimmat,
semminkin jos järki onneksi pimeni, voivat kuoriaisten keruussa ja
metallin louhinnassa viettää satasen, jopa toistakin sataa kierrosta.
Veljellinen rakkaus oli siellä tuntematon haitta, mitan täyteen
saaminen ainoa päämäärä. Taisteltiin tilasta, riideltiin ravinnosta
ja murhattiin pelkän huvin vuoksi tai vahvemmuuden merkiksi. Ainoa
vaihtelu riippuikin kuolemantapauksesta. Siitä tiedon ennättäissä
vartijakerroksiin laskettiin alas tuliletku, ja silloin ne, jotka vielä
näkivät, saivat nauttia vainajan viimeisestä leimahduksesta.

Enempää ei Rai-Sunista voinut saada. Omaisten muisto saattoi miesparan
vallan mielipuolisuuden partaalle. Tänä hetkenä heräsi minussa
vastustamaton viha ja yhtä vastustamaton sääli -- maailma sellaisenaan
ei merkinnyt minulle mitään, vaan nämä tunteeni kohdistuivat koko
voimallaan toisaalta Morris-Jeoon ja toisaalta Lunarian helvetin
avuttomiin uhreihin.

-- Eikö ole mitään keinoa, eikö _mitään?_ huudahdin. -- Eikö
Morris-Jeoa voida kukistaa?

-- Miten? Hän on herra ja suuri henki.

-- Jos kansa nousee --

-- Se on noussut ja -- lyöty. Viimeksi Tai-Millin kapinassa
kierrosluvulla 97601. Isäni sai surmansa Kolmannen piirin apujohtajana
ja Renaud-Jeo, Morris-Jeon setä, kärvennytti neljäkymmentätuhatta,
lähetti kaivoksiin kymmenentuhatta ja anasti kolmatta sataa kauneinta
tyttölasta. Olin silloin kahdentoista ikäinen.

-- Jos koettaisi uudelleen? Niin on ennenkin tehty. Eikö kansalla ole
aseita? Eikö kansakin voi kärventää?

Tai-Joon naurahti surullisesti.

-- Mitä aseilla, kun katkaistaan virta, riistetään voima. Oi suuri
henki, sinä et tiedä, mitä _se_ merkitsee. Siirryhän muinaisuuteen.
Ajattelehan, mikä mahti siinä maailmassa olisi ollut miehellä, joka
luolansa yksinäisyydessä maailman monipuolista hyörinää tarkaten tiesi
vain tarvitsevansa panna sormensa pienelle, mitättömälle nappulalle,
painaa ja sanoa: seis! Ja sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä
olisi juna juuttunut raiteilleen, laiva pysähtynyt ulapalle,
lentäjä syöksynyt maahan, tehtaitten touhu tauonnut; sähkölennätin,
lankapuhelin, vesijohto ja valaistus, kaikki olisi lakannut toimimasta
ja -- mikä kaikkein arveluttavinta -- ihminen olisi samalla hetkellä
havainnut jääneensä ilman hitustakaan ravintoa. Mitä olisi ihminen
tehnyt, mihin ryhtynyt?

-- Hän olisi ottanut toverinsa, Koko kylän väen, koko maan --

-- Minä tiedän -- hän olisi lähtenyt sotaretkelle tuota _yhtä miestä_
vastaan, kulkuneuvojen puutteessa taivaltanut jalkaisin ja isoten ja
janoten nääntynyt kymmenen, sadan, kenties tuhannen peninkulman päähän
päämäärästään. Maailma on hirveän suuri jalkamiehelle. Ja ne, jotka
olisivat tulleet perille! Tuo yksi mies olisi kohottanut aseensa,
tähdännyt ja laukaissut -- surmannut sen, jonka ase oli voimaton -- ja
odottanut seuraavaa.

-- Mutta joukolla; Tai-Joon, joukolla!

-- Hänen aseensa surmaisi joukonkin. Ja muutaman päivän kuluessa
peittyisi maanpinta ruumiilla, jollei joka nousu niitä huventaisi
höyryksi. Mitä silloin hyötyi se, joka matkaan läksi? Eikö yhtä hyvin
voinut tupertua siihen, missä oli!

Olihan Tai-Joon oikeassa. Vastaan en voinut inttää. Mutta
vaikenemisenikaan ei näyttänyt häntä tyydyttävän. Näyttää siltä kuin
hän olisi tahtonut kiskomalla kiskoa jonkun vastalauseen, pakottamalla
pakottaa minut väittelyyn.

-- Hänellä on valta, suuri Kaikkeus, hänen kädessään on valta!
toisteli hän omia ajatuksiaan ärsyttäen. Ja vihdoin pääsi häneltä kuin
viimeisenä ponnistuksena, äärimmäisenä voimattomuuden takeena: -- Ja
jospa hän olisikin yksin! Mutta hänellä on koko valkoisen puolueen
lauma ja puolet tutkijoista.

-- Valkoinen puolue, mikä se on?

-- Hänen hovinsa, koko Tshung-King ja piirien käskynhaltijat. Puolue,
joka ottamalla itselleen muinaisten eurooppalaisten hymähdyttäviä nimiä
tahtoo osoittaa erikoisuuttaan. Tutkijat, ne ovat osaksi häntä vastaan.
Mutta toivo päästä valkoiseen kaupunkiin on niellyt joukon ja nielee
yhä useampia. Oi suuri henki, moni tänään Morris-Jeoa vihaava voi
huomenna Tshung-Kingin palatseissa hänen kunniakseen uhrata tieteensä.
Se on nautinnon houkutus, valkoisen metallin hohde, herkun ja naisen
himo, se panee unohtamaan, että on olemassa kansa ja että tämä kansa
kärsii. Ihminen on itseään lähinnä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Tällaiset masentavat sanat eivät kuitenkaan vastanneet Tai-Joonin
varsinaista mielipidettä, ja vielä samana yönä nähdessään, että olin
alakuloinen, hän näytti minulle koneen panoraamassa erään syrjäisen
luolan, jossa joukko kiihtyneitä miehiä tungeskeli kiihkeästi
Morris-Jeoa sadattelevan puhujan ympärille.

-- Pelkkää puhettako? huomautin äskeisen tunteen vallassa.

-- Mitä? kivahti Tai-Joon. Katso puhujaa. Hän on tämän piirin johtaja,
ja nuo viisi lähintä ovat apulaisjohtajia, tulevan kapinan alustajia.
-- Ja silloin hän äkkiä elostui, innostui pidätetyn ajatuksen
purkautuessa ja lausui kiihkeämmin kuin tuo tulinen kapinan johtaja:
-- Tuleva kapina. Sitä valmistellaan, sitä lietsotaan, sitä kaivaten
odotetaan. Mutta siltä puuttuu vielä pääjohtaja, herra ja mestari, joka
lyö Morris-Jeon ja antaa kansalle vapauden. Se puuttuu vielä, mutta
kautta äärettömän Avaruuden, se tulee -- se _tulee!_

-- Se olet sinä, Tai-Joon. Sinä yksin --

Luulinpa, että hän olisi lyönyt minut maahan sillä hetkellä.
Ajattelematon huomautukseni saattoi hänet aivan suunniltaan, ja
syrjässä seisova Rai-Sun jo riiputti käsivarsiaan. Mutta Tai-Joon
näytti säikähtävän kuohahtamistaan ja änkytti kohta valmiina seuraamaan
Rai-Sunin esimerkkiä:

-- Oi suuri henki, en minä, en _minä_. Sen tulee olla _herra_, ja
Tai-Jeo, oikea Tai-Jeo -- ja sellaisen Suuri Kaikkeus luo vain kerran
kierrostuhannessa.

Ja hän jätti minut pohtimaan tätä uutta arvoitusta. Sillä aika oli
tullut, jolloin hänen tavallinen jokapäiväinen matkansa alkoi.



VIIDES LUKU

Missä on herruutta, siinä on orjuutta


Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni
hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla
uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli.
Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla
ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma
kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä
laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut
kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin
säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan
heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä
hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen
sisältö minusta aluksi tuntui.

Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko
ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen,
ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin
opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin
ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä,
silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin
Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta
liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman
"yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.

Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna
päivänä keskeytti Tai-Joon.

-- Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo
neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli
kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky
oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt
n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on _helppous_ hallita tätä
kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi
Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan
sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt
_yli-ihminen_. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua
kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on
myöskin toinen ihminen -- ja tämä toinen -- siitä, Joo-Kee, kehitetään
parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, _eläintä!_ Jos suuri
Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut
sitä muassaan, kehittänyt, opettanut -- Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi
ollut --

Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään.
Tein työtä käskettyä -- pieni tahdonjännitys riitti siirtämään
minut ruumiini ulkopuolelle -- ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni
ihmeteltävää kokoa.

-- Voimakas, myönsi Tai-Joon. -- Mutta et olekaan enää lapsi, olet
kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen
ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.

Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman
närkästyneeseen äänilajiin:

-- Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt
sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin,
kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse,
pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret
lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki
tullut.

-- Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän
ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.

-- Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta
liikutuksesta. -- Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon
tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi
levätä!

Hän istuutui lentotuoliinsa, painoi nappulaa, ja puheemme aikana tyyten
mykistyneen Rai-Sunin jäädessä syvimmän kunnioituksen asentoon me
kiidimme ulos pimeään yöhön.

Seutu lepäsi harmaana ympärillämme. Vain läntisellä taivaanrannalla
erottui punertava kukkulajono. Mutta nyt, kuten ennenkin, näki aineeton
henkeni kuin aavistaen seudun syvimmänkin syvennyksen pohjaan.

-- Tämä ei ole joutuisaa, virkkoi Tai-Joon kuin ajatukseeni vastaten,
-- mutta muuta en voi: kansa on aina kansa, se ei koskaan tyydy
pelkkään henkiseen. Ei, sinua en voinut panna alttiiksi vaaralle.
Punainen piiri on aina vahvimmin vartioitu, se kun on ainaisen
kuohunnan pesäpaikka.

-- Onko Morris-Jeolla tästä vihiä? kysyin äkillisen levottomuuden
valtaamana.

-- Epäilyksensä hänellä aina on, vastasi Tai-Joon, -- mutta hän on
asemastaan varma, senjälkeen kun Viidennen piirin jäätiköltä löydettiin
Liau-Joon pojan ruumis ja --

-- Liau-Joon pojan? Hän naurahti.

-- Niin. Siitä on jo lähes kymmenen kierrosta. En ole tahtonut
häiritä sinua siitä kertomalla. Näes, "Lentävä silmä" olisi viimein
kuitenkin löytänyt meidät, ja siksi keksimme pienen kepposen: muuan
meikäläisistä vei jää vyöhykkeen rajalle kuolleen poikasen ja jätti
erääseen hylättyyn luolaan vanhan tutkimuslevystöni; no, ennen pitkää
"Lentävä silmä" keksi jäätyneen ruumiin, löysi luolan, ja johtaja sai
vapauden, joskin Morris-Jeo petkutti häntä palkinnon toisen puolen
suorittamisessa.

-- Ja sitten? Mitä sinusta arvellaan?

-- He ovat olleet tarpeeksi tyhmiä uskoakseen ilmiantajan narrijuttua.
Ensin kyllä epäiltiin kuolintapaani, mutta nykyään oletetaan -- perin
imartelevaa muuten -- että olen siipivian vuoksi ensin heittänyt pojan
jäätikölle ja sitten paetessani joutunut auringon kuivattavaksi.
--Näetkö jo rannikon?

-- Suoraan lounaassa, kyllä.

-- Näetkö yhtään siipeä?

-- En -- kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.

-- Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa
valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja
on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän
tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku _Tai_ ole matkalla.

Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa
merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö
vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä
valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere,
ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan
mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi
kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.

Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan
minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla
siitä hänelle mainitsematta.

-- Totta kyllä, naurahti hän. -- Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta
matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa
peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt
jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen
raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.

-- Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.

-- Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta
seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon
vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain
pesäpaikaksi. -- No, mitä näet?

-- Siipiä suoraan lounaassa -- ah! -- kahdeksan -- -- yhdeksän siipeä!

-- Tulossa?

-- Tulossa. Törmäämme kohta yhteen.

-- Eipä vaaraa. Se on kuljetuslentue Lunasta Tshung-Kingiin. --
Tai-Joon väänsi pientä kampea, ja kone kääntyi äkkiä länteen. -- Totta
tosiaankin, luulenpa itsekin näkeväni sen. Mutta miehistö on pelkkää
rahvasta.

Tai-Joon päästi halveksivan maiskutuksen. Lentue oli pyyhältänyt
kaukaa ohitsemme ja loittoni huimaa vauhtia koillista kohti. Hän
väänsi kampea, ja siipi piirsi sievän kaaren palaten reitilleen, josta
poiketen olimme tehnet varmasti kymmenen peninkulman mutkan.

Sivuutimme Kuunsyöksyn hyvin läheltä. Näköpeilin avulla olin tullut
sen tuntemaan jonkinlaisena teräväkärkisenä kaksoistornina ja vielä
merenselältä katsoessani verrannut sitä kotikaupunkini kellotapuleihin;
mutta nyt vasta käsitin sen jylhän suurenmoisuuden ja havaitsin,
että huiput olivat tasankoja, matalamman, eteläisen laki hyvinkin
neliöpeninkulman laajuinen.

Liian myöhään ilmaisin haluni saada pohjoisen keilan huipulta silmäillä
alas yölliseen maailmaan; silloin olimme jo sivuuttaneet koko
vuorijonon ja Tai-Joon virkkoi:

-- Palatessamme -- jollet halua jäädä hetkeksi jäljelle.

Ei, siihen ei minulla ollut halua, vaikka ymmärsinkin, että helposti
saavuttaisin hänet jälleen. Sensijaan aloin tarkastella allamme
vilahtelevia valopilkkuja ja vaalenevan vuoristomaiseman punaisia
väri vivahduksia. Muualla oli maanpinta väliltään keltaisen ja
ruosteenpunaisen sekoitusta, täällä se oli ylipäänsä punaista, selvää
veren väriä, ja raja kulki rantavuori jonon ja manner-ylängön välillä.

Äkkiä lakkasi siipi suhisemasta. Valopilkut tihenivät ja sulautuivat
vihdoin melkein yhtenäiseksi laajahkoksi valoaukeaksi.

-- Lunassa on aina hiljaista; täällä ei edes yrtinpoimijain lauma
häiritse, sanoi Tai-Joon laskien koneensa lähemmäksi maata. -- Näetkö
yhtään siipeä loitommalla?

-- En.

-- Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista.
Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet
numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu,
siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot.
Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua
lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.

Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo
jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää
kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko,
ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka
suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea
muisto puristi rinnastani huudahduksen.

-- Niin, ne _ovat_ kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota.
-- Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot,
ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai
puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.

-- Melkein?

-- Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin
jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä
täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.

Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu
näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi
seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani
näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin
silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni
totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään
henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.

Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut
napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus,
joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä
kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä
siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta
senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi
syvään huoahtaen:

-- Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä
pureva viima. Katsohan!

Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen
kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli
isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta
koneen ristikkopohjalle.

-- Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien
levätä.

Sillä välin kun kone kierteissä laskevan haukan tavoin läheni
jäälakeuden valkoista pintaa, hain vaistomaisesti valoaukkoa. Sitä
en löytänyt, mutta sensijaan olin näkevinäni kuin harson läpi suuren
huoneen ja joukon ihmisiä. Samassa kone siipiä räpytellen pysähtyi
ja me soluimme meitä varten avatusta luukusta keskelle kiihkeästi
keskustelevaa ihmisjoukkoa.

Olin odottanut jonkinlaista juhlallista vastaanottoa, mutta petyin.
Läsnäolijat, noin parisataa henkeä, seisoivat silmänräpäyksen ajan
katseet maahan luotuina ja käsivarret riippuen; sitten muuan jokseenkin
vaaleaihoinen ja pienenläntä mies muitta mutkitta osoitti keskellä
lattiaa sijaitsevaa lepopaikkaa ja lausui:

-- Tai-Joon, sinun ehdotuksesi on hyväksytty. Ainoastaan Tai-Mason
haluaa tehdä pienen muistutuksen.

-- No, Mason, annahan kuulua, vastasi Tai-Joon huomattavan tyytyväisenä
paneutuen pitkäkseen ja antaen koneen käpälämäisten ulottiminen sivellä
veristä ruumistaan.

-- Minun mielestäni yritykseen ei sovellu Viidennen piirin kannas
eikä liioin Kuudes, sanoi nuorehko, erittäin palavasilmäinen mies,
jonka otsa oli melkein luonnottoman laaja. -- Edellinen kuuluu tähän
epäiltyyn piiriin, jos kohta kannas on autio, ja jälkimäinen on liian
lähellä Tshung-Kingiä.

-- Ja sinä siis ehdotat Kolmatta piiriä? lausui Tai-Joon kääntäen
toisen kylkensä pyyhittäväksi.

-- Niin teen. Ja tarkemmin määritellen länsirannikon aluetta. Se on
syrjässä suurilta linjoilta, eikä meren läheisyys viekoittele ketään
sille suunnalle. Ilmasto voi niellä väkeä, sille en mitään mahda; mutta
olen laskenut saavani työn valmiiksi kuudenkymmenen kierroksen kuluessa.

Syntyi hetken vaitiolo. Kaikkien katseet suuntautuivat Tai-Jooniin.

-- Olet kenties oikeassa, Mason, sanoi hän puoleksi nousten ja vääntäen
koneiston lepoon. -- Mitä sanoo kansa viivytyksestä?

Suostumuksen mumina oli seurauksena, ja sen tauottua astui taustalta
esiin hyvin tumma-ihoinen mies, jonka liikkeet ja äänensävy ilmaisivat
tavattoman korkeaa ikää.

-- Oi Tai-Joon, sanoi hän piipittäen. Kansa on odottanut tuhansia
kierroksia, se odottaa mielellään kuusikymmentä. Minulle siitä tuskin
enää on hyötyä, mutta jos jälkeentulevat säästyvät, on toivoni
täyttynyt, ja minä unohdan kernaasti pimeyden ja omieni kärsimykset.
Näin Tai-Joonin nousevan ja pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.

-- Nat-Jee, sinä olet sankari, sanoi hän laskien kätensä vanhuksen
olkapäille.

Vanhus vastasi hyväilyyn samalla tavalla ja änkytti liikutettuna:

-- Olisin sankari, jos saisin olla mukana kirotun Tai-Jeon
surmaamisessa, ja kuolisin sankarina, jos saisin sitä ennen kuulla
uuden Tai-Jeon äänen.

Ja sillä hetkellä havaitsin, että mies oli sokea. Hän irtautui
Tai-Joonin hyväilystä, katsoi elottomilla silmillään suoraan minuun,
alkoi vapista ja hymyillen ojennella käsiään minua kohti.

-- Minä näen -- minähän näenkin hänet -- näen hänet -- suuren, hyvän
Tai-Jeon, sammalsi hän.

Kansan seassa alkoi syntyä liikettä, ja heti olivat Tai-Mason ja
toinen vaalea-ihoinen laskeutuneet maahan. Ja vanhuksen yhä toistaessa
sanojaan näin Tai-Joonin tekevän rauhoittavia eleitä.

-- Nat-Jee on oikeassa, sanoi hän. -- Olen luvannut tuoda uuden
Tai-Jeon teidän keskellenne. Hän on nyt täällä.

Mieletön ilohuuto seurasi näitä sanoja. Ja joukon seistessä syvimmän
kunnioituksen asennossa ilmaantui eteeni molempain valkoisten henget.
Hetken aikaan en kuullut muuta kuin hivelevän riemuhymnin huminaa,
mutta vähitellen se vaimeni, ja kun joukko jälleen rauhoittui, kuulin
Tai-Joonin sanovan:

-- Veljet, minä en ole tohtinut tuoda tänne hänen ruumistaan, mutta
suuri henki itse on täällä ja te saatte kuulla hänen äänensä. Puhu
kansalle, oi suuri Joo-Kee!

Mitäpä minä olisin tehnyt! Näin joukon odottavan katseen, näin
molempain valkoisten henget edessäni ja näin Nat-Jeen maahan vaipuneena
ojentavan laihoja vapisevia käsiään minua kohden. Tai-Masonin aine
lepäsi kuin käyttäjäänsä odottaen, ja minä ryhdyin sitä käyttämään.

-- Oi veljet, sanoin ja hetkisen oudoksuin Masonin syvän äänen kaikua,
-- minä vapautan teidät orjuudesta, kukistan julman Morris-Jeon. Minä,
Joo-Kee, teen sen, jos suuri Kaikkeus suo minulle voimaa ja viisautta.
Nat-Jee, minä syleilen sinussa koko orjuutettua, kärsivää kansaa.

-- Se on Tai-Mason -- ei, se _ei ole Tai-Mason!_ huudahti Nat-Jee. Ja
hänen värähtelevä äänensä häipyi joukon valtavaan riemumylvinään.

Sen vaimettua heräsin kuin huumeesta. Nat-Jee makasi suullaan maassa,
eivätkä laihat käsivarret enää vapisseet. Tai-Joon kumartui ruumiin
puoleen ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Ne hymyilivät -- onnekasta,
autuasta hymyä.

Eräs puna-ihoinen tarttui koneen kampeen, muuan toinen ojensi
Tai-Joonille letkun kipenöivän pään. Mitä syvimmän hiljaisuuden
vallitessa puikon kärki kosketti vainajan ohimoa. Leimahdus, suhahdus
-- Nat-Jeen ruumis häipyi ohenevana höyrypilvenä luolan kattoaukkoa
kohti ja kansan seisoessa käsivarret riipuksissa Tai-Joon lausui
lyhyesti:

-- Ääretön avaruus ottakoon sinut helmaansa, suuri Kaikkeus olkoon
sinulle armollinen.

Seurasi painostava hiljaisuus, jonka viimein katkaisi aineeseensa
palanneen Tai-Masonin ääni.

-- Päivä on nousupuolella, veljet, sanoi hän hiljaa. -- Kohtaamme
toisemme jälleen tasan kymmenen vuorokauden kuluttua. Siihen mennessä
johtajat tiedustelkoot, kuinka suuren määrän metallia kukin piiri voi
hankkia. Tai-Kee, minä ja minun mukanani kansa kiittää sinua aineelleni
osoittamastasi kunniasta.



KUUDES LUKU

Taistelu Suuren Veden yllä


Tai-Mason, toinen vaaleaihoinen, ja me läksimme viimeksi. Erottuamme
katselin kauan pohjoista kohti pyrkivää, lukuisien lentäjäin
muodostamaa, hajautuvaa viuhkaa.

-- Eikö tuo voi herättää epäluuloja? kysyin levottomana.

-- Kaikki voi herättää epäluuloja, vastasi Tai-Joon alakuloisesti.
-- Mutta ennenkuin he ehtivät asutuille seuduille, on rivi harvennut
tarpeeksi. Sinua miellytti Mason, eikö niin?

-- Erinomaisesti. Oikeastaan ihailin hänen itseluottamustaan ja
laajaa otsaansa. Ja tunsinpa, että siinä ruumiissa oli väljyyttä ja
kodikkuutta.

-- Ja tyhjältä tuntuva kohta aivokopassa, naurahti Tai-Joon.

-- Useampiakin. Mitä hän aikoo yrittää?

-- Suurta. Suurempaa kuin yksikään muu on tohtinut haaveilla. Oi
Joo-Kee, Mason aikoo ryhtyä jättiläistyöhön, joka tulee kysymään
aikaa, työvoimaa ja ainetta. Ja aikaa meillä on, työvoimaakin
voimme jotenkuten saada haalituksi, mutta aine -- siinä on pulma.
Me tarvitsemme paljon metallia, hirveän paljon, sekä punaista että
valkoista. Mistä sen saamme? Kaikki metalli on tarkoin laskettua,
ja raaka-aine kulkee hallituksen toisesta kädestä toiseen, joten
hitustakaan ei voida varastaa.

-- Mutta onhan kansalla omissa huoneissaan metallia.

Tai-Joon naurahti.

-- Huoneissaan! Olenpa tosiaankin unohtanut käytännöllisen
kasvatuksesi. Kansallahan ei ole mitään huoneita. Niin, minä tiedän,
että teidän aikanne kansa omisti jotakin; nyt se ei omista mitään, ei
edes omaa ruumistaan. Huoneet, koneet, siivet, ravintoaine -- kaikki
on hallituksen ja kukin saa työtänsä vastaan välttämättömät elinehdot.
Tämä on yhtä vanha ihanne kuin koko Uusin aikakausi, ja jo sitä ennen
tunnettiin sama aate -- maltahan --

-- Kommunismin nimellä!

-- Aivan niin, kommunismin.

-- Mutta silloinhan on kaikki yhteisomaisuutta.

-- Totta kyllä. Ensin sitä nimitettiin kansan yhteisomaisuudeksi,
sitten hallituksen omaisuudeksi, ja nyt se on Tai-Jeon
yksityisomaisuutta. Minä tiedän, että kansa on itse allekirjoittanut
orjuussopimuksensa, vieläpä vaatinutkin sitä, pitänyt aatetta ihanteena.

Tai-Joon vaikeni ja katsahti taakseen.

-- Näetkö yhtään siipeä? kysyi hän huomattavan levottomana.

Olimme saavuttaneet jäärajan. Idässä aurinko jo aika-ajoin sinkoili
punaisia kielekkeitä yli taivaanrannan ja edessä häämöitti punainen maa
kelmeässä aamukajastuksessa.

-- Kolme siipeä etelässä, vastasin, -- mutta hyvin kaukana.

Tai-Joon antoi siipien hurista vimmatusti.

Seuraavatko ne meitä?

-- Ei siltä näytä. Ne suuntaavat huomattavasti koilliseen. Mitä
aioitkaan sanoa, Tai-Joon? Onko kansa siis auttamattomasti --

-- Maltahan! virkkoi hän turhaan taakseen pälyen ja antaen koneen
kohota. -- Minä en näe heitä vieläkään, mutta kummastelen -- huu,
kuinka kylmyys on raakaa!

Hän nieli pillerin, epäröi hetken ja palasi sitten puheeseensa.

-- Ei auttamattomasti. Silloinhan ei olisi mitään toivoakaan jäljellä.
Mutta metallia ei ole helppo saada. Huoneet tarkastetaan visusti kerran
kierroksessa, ja vähäisinkin vajaus vie kaivoksiin. Kuitenkin on
meillä toivoa saada "punaista" metallia: Mason väittää sitä löytyvän
meidän piiristämme, joskohta niukalti ja verraten syvältä. Ja juuri
sitkeimmäksi paahtuneen maan alta. Mutta me tarvitsemme myöskin
valkoista metallia, tarvitsemme välttämättä, ja sitä on ainoastaan
punaisen kielekkeen kohdalla -- toisin sanoen: saavuttamattomissa.

Hän pälyi jälleen taakseen.

-- Eikö siis ole mitään keinoa? kysyin yhä tämän aiheen valtaamana.

-- Ei mitään, mitä voisi keinoksi sanoa. Kaivosväki ei koskaan pääse
maan pinnalle, kaikki metalli kulkee vahvan vartioston turvissa,
eikä Tshung-Kingiin kukaan pääse kutsumatta. Ja kuitenkin -- hän
kiihtyi äkkiä ja jatkoi rajusti -- kuitenkin meidän täytyy sitä saada!
Ennenkuin Masonin työ on loppuunsuoritettu, tulee meillä olla vähintäin
kolmekymmentä tonnia valkoista metallia, muuten olemme tehneet turhaa
työtä.

-- Mutta millainen sitten on itse --

-- Joo-Kee! Näetkö siipiä?

Hänen levoton äänensä pakotti minut jättämään keskustelun juuri
tärkeimmillään. Mutta mitä näinkään, kun katsahdin jo sivuuttamallemme
merenselälle!

-- Tai-Joon! huudahdin. -- Ne ovat aivan lähellä meitä -- etkö näe?

-- En vielä. Pidä silmällä!

Koneemme käännähti suoraan pohjoiseen, vaikka Kolmannen piirin rannikko
siten jäi meistä itään. Tarkkasin visusti takaa-ajajiemme liikkeitä ja
sainkin kohta omaksi hämmästyksekseni ja Tai-Joonin kauhuksi ilmoittaa:

-- Ne kääntyvät myöskin.

Tai-Joon murahti. Kone teki äkkiä tuiman käänteen suoraan itään, ja
siipien suhina kiihtyi vihlovaksi vinkumiseksi. Silmänräpäyksessä
taivalsimme merenselän, ja vanhan Afrikan manner oli jälleen allamme,
kun nyt jo omaksi säikähdyksekseni havaitsin takaa-ajajien hajaantuneen
ja kunkin suunnaltaan pyrkivän suoraan meitä kohti.

-- Kuolema ja pimeys! läähätti Tai-Joon. -- Vain "Lentävän silmän"
koneet voivat pysyä tämän rinnalla. Joo-Kee, me ehtisimme hyvin
perille, mutta silloin olisimmekin hukassa. Minä eksytän heidät.
Mene ja kuuntele, mitä he puhuvat, mutta kautta Kaikkeuden elä sano
sanaakaan!

Ymmärsin, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Ja tuskin olin heihin
katsahtanut, kun jo huomasin olevani heistä erään rinnalla. Kotvaan
aikaan ei tämä vainoojamme tullut niin lähelle tovereitaan, että
sananvaihtaminen olisi voinut tapahtua, mutta vihdoin, kun Tai-Joonin
siipi oli tehnyt kolmannen äkkikäänteen, tällä kertaa länteen, yhtyi
kaarteessa toinen vainoojistamme meihin.

-- Se on hän, virkkoi minun mieheni innostuneena. -- Ainoastaan _Tain_
siipi voi tehdä tuollaista.

-- Se tyhmyri paljasti itsensä. Luuletko, että sen pesä on täällä päin?

-- Tottapahan nähdään. -- Mies nauroi karkeasti. -- Ajamme sen kyllä
pesäänsä ennen nousua. Mo-Man!

Ohi suhahtava kolmas vastasi huutoon, ja minun mieheni pitkitti:

-- Jos se kirottu uskaltaa liian kauas ulapalle, niin painamme päivän
noustessa Kongoon. Mikset polttanut, kun kiiti juuri editsesi?

-- En ehtinyt tähdätä.

Koneet olivat jälleen loitonneet toisistaan. Kaukana lännessä kaarteli
Tai-Joonin siipi, kaksi vainoojista seurasi sitä lakkaamatta, ja minun
mieheni näytti pitävän jonkinlaista vartiota.

Kuinka mieleni tekikään tarttua tuohon voitonriemusta puhisevaan
punaiseen paholaiseen! Olisin halusta iskenyt häntä keskelle leveätä,
kiilusilmäistä naamaa ja suistanut hänet koneineen päivineen syvällä
allamme vaalenevan valtameren syliin. Mutta mitäpä voin? Aineeton
käteni, jos niin voin sanoa, oli voimaton. Säikähdin, kun hän äkkiä
vilkaisi ympärilleen ja hetkeksi näytti menettäneen rattoisan mielensä.
Varmaankin hän oli ikäänkuin aavistanut jonkun sivullisen läsnäolon.
Seuraavalla hetkellä olin jälleen Tai-Joonin rinnalla ja selitin
hänelle kuulemani.

-- Joo-Kee, sanoi hän vakavasti, -- minä luulen, että olen hukassa ja
että tällä auringonnousulla puhelemme viimeisen kerran. Jos palaan
mantereelle, seuraavat he kintereilläni mihin laskeudunkin; jos taasen
pysyttelen täällä, lähtevät he pakosalle vasta viime hetkellä, ja
silloin on myöhäistä ohjata luolaan. Näes, heillä on lyhyempi matka
varjoon, mihin tahansa menen. Vain oman luolamme lähistöllä voin heitä
viivyttää, kunnes päivä ajaa heidät pakoon. Mutta silloin olemme kaikki
hukassa: yön ensi hämyssä he pyrähtävät ilmoille tähystämään, ennenkuin
ehdimme paeta.

Hän antoi koneen kohota yhä, vaikka sieraimista tippuvia verikarpaloita
vieri pitkin hänen läähättävää rintaansa. Itäinen taivaanranta leimusi
jo tulipunaisena, ja uhkaavan auringon kielekkeet levittivät kaukaisen
manteren yli salamamaisia välähdyksiään. Juuri rannikon uloimman
niemekkeen kohdalla vartiokoneen metalli kimalteli ruskon hohteessa, ja
suoraan allamme sen molemmat toverit pysyttelivät arveluttavan lähellä
meitä.

-- Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, -- minä aavistin jotakin tämäntapaista.
Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin
täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja
osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan
anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan,
varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon
laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut
asuinseutumme.

Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken
huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:

-- Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun
tulisi koneellaan ja minä toisella.

-- Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä
palvelija, luota häneen.

Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi
hätäisesti:

-- Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat
vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema
ja kirous!

Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon
ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran
äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.

-- Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. --
Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu
on käsissä. Kuule -- kansa on järjestymässä, kapina nousemassa -- ota
sen kohtalo käsiisi -- tue sitä -- innostuta -- vapauta se! Tai-Mason
-- Tai-Ree-Kian -- siinä miehesi. Sinulla on kyky -- sinulla on taito
-- voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin
_uskoo_ niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi
hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin
uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun _tulee_ se olla --
herra -- herra ja -- Tai-Jeo!

-- Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin
epätoivoisena. -- Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen
tässä maailmassa.

Sanat kuolivat -- vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja
molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi
käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. --

-- Sinun vuoksesi -- minun täytyy, änkytti hän. -- Säälin noita kurjia
-- mutta säälin enemmän kansaa.

Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi
niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin
saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.

-- Ainakin pari -- ainakin _yksi!_ Jää hyvästi, oi suuri henki!

Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen.
Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta
siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.

-- Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.

Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin
kuulevinani vaimenevan äänen:

-- Kiiruhda, Joo-Kee -- pelasta kansa -- sinä olet herra ja mestari.

Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä
hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.

Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.



SEITSEMÄS LUKU

Tshung-King hälyttää


Kun avasin silmäni, valtasi minut sietämätön tyhjyydentunne. Rai-Sun
käänsi epätoivoisen katseensa kattoaukosta ja pälyi minuun nyyhkyttäen.

-- Meidän tulee paeta, Rai-Sun, paeta ennen auringon nousua, sanoin
kiihkeästi. -- Mutta minne pakenemme?

Hänen jäykkä katseensa ilmaisi jäytävää surua.

-- Lunarian jäätikölle, herra, sanoi hän, -- minä tiedän, että se oli
suuren Tai-Joonin tahto.

-- Mistä sen tiedät? Sanoiko hän?

-- Ennenkuin silmäsi aukesivat. Seisoin tuossa, näin nousun kajastuksen
ja aavistin onnettomuuden tapahtuneen. Kuulin Tai-Joonin äänen:
"Rai-Sun, vie herrasi Lunarian jäätikölle!" Oi, herra, kerro, kuinka
hän kuoli!

Selitin hänelle sen muutamin sanoin.

-- Ah! Mo-Man oli etevä polttaja, virkkoi hän kesken suruaan ilostuen,
-- ja Jan-Sing osaston terävin vaaniskelija. Minä tiedän, he ja Bei-Woo
ovat aina yhdessä, ja leveänaamainen Woo on kolmikon johtaja.

-- Hän juuri pääsi pakoon.

-- Hän pääsee aina pakoon.

-- Luuletko, että hän löytää meidät?

-- Varmasti, jos saa apua Kongosta. Mutta jollei saa, täytyy hänen
pyytää Gordonista tai vieläkin kauempaa, ja silloin kenties voimme
livahtaa. Puoleen hetkeen ehdimme mantereen laitaan ja sitten --
auttakoon meitä Suuri Kaikkeus, jos "Lentävä silmä" on hälytetty
ilmoille Neljännenkin piirin alueella.

Rai-Sunin toivoton ääni teki minut levottomaksi jopa siinä määrin,
että unohdin hetkeksi Tai-Joonin surullisen kohtalon ja aloin vaivata
päätäni uhkaavan vaaran torjumiseksi.

-- Emmekö voi lentää niin korkealle, etteivät he meitä näe?

-- He valaisevat koko taivaan, oi herra. He näkevät ylemmäksi kuin
siipemme kantavat. Ja jolleivät he sattuisi näkemään, niin he kuulevat.

-- Mutta jäätikkö on autio. Jos pysyttelisimme korkeudessa,
kunnes auringon nousu pakottaa heidät suojaa hakemaan, ja sitten
laskeutuisimme --

-- Ei, ei, hymyili Rai-Sun huolestuneesti. -- Jos sen vielä
voisimmekin, palaisivat he laskussa sadoin siivin ja nuuskisivat
jokaisen peninkulman alan jonkun tai-hengen avulla, nuuskisivat kunnes
löytäisivät luolan.

-- Olet oikeassa, keskeytin toivottomana oivaltaen ehdotusteni
typeryyden. -- Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolema tai
kaivosten pimeys.

-- Jos meidät keksitään, niin ei ole. Mutta kaivokset ovat vain
punaisia varten.

-- Punaisia! -- Ja silloin ymmärsin. -- Tarkoitatko, että Morris-Jeo
käskisi kärventää minut?

-- Morris-Jeo tekee niin, elleivät jo vaanijat. Kenet suuri autuas
Tai-Joon on suureksi hengeksi leimannut, sillä ei ole odotettavissa
muuta. Mutta, oi suuri Tai-Kee, jos "silmä" meidät keksii, niin salli
minun kuolla kanssasi! Kaivoksiin en enää astu. Olisipa minulla vain
aseeni!

-- Aseesi! -- Muistin, että hänen koneessaan oli ollut sellainen. --
Missä se sitten on?

-- Sen otti Morris-Jeo antaessaan minulle vapauden. Mutta olisinpa
aavistanut hänen petollisuutensa, olisin pitänyt sekä aseeni että
vapauteni. Luulin saavani omaiseni, tai-luokan edut -- mikä houkkio!
Suuri Kaikkeus kenties rankaisikin minua, kun liian paljon haaveilin.
Kenties en olisi saanut pettää Morris-Jeoakaan.

Kontaktikone päästi omituisen sähähdyksen. Rai-Sun vaikeni ja loi
siihen huolestuneen silmäyksen. Mutta hänen viime sanansa olivat
herättäneet minussa erään ajatuksen.

-- Sinäkö hänet petit? Sinäkö veit tuon ruumiin --

Vastauksettakin tiesin osanneeni oikeaan. Rai-Sunin kasvot punehtuivat
niin, että luoma hetkeksi melkein häipyi, ja kun kiitollisuuden
puuskassa laskin käteni hänen olkapäilleen, sopersi hän kuin
puolustellen:

-- Oi herra, jospa he edes uskoisivat sinun kuolleen! Mutta Tai-Joonin
löydettyään he pitävät minua petturina, ja kukaties jo tällä hetkellä
jaetaan määräyksiä koko "Lentävän silmän" ilmoille laskemisesta.

Jälleen kuului sähähdys kontaktikoneen laatalta. Rai-Sunin sanojen
johdosta ja äkkiä muistaen Tai-Joonin joskus lausuman varoituksen
kiiruhdin koneen luo. Osoitusneula oli vielä siinä asennossa, johon
sen olin jättänyt Tshung-Kingin historiallista kokoelmaa tutkiessani.
Säikähtyneenä sysäsin neulan Suuren veden neutraaliin, mutta ennenkuin
kerkisin sulkea virran, sähähti korvaani tutunomainen ääni.

Säpsähdin. Seisoin runsaan minuutin käsi sulkunappulalla ja koetin
pinnistää kuuloani. Ei, sanoja en kuullut; ääniaalto oli ollut liian
lyhyt.

-- Rai-Sun, sanoin, -- onko Bei-Woo voinut ehtiä Kongoon?

-- Ei, herra, ei ainakaan kontaktiin.

Silloin tein päätökseni. Vapisevin sormin päästin neulan vallalleen. Se
teki harppauksen yli entisen Atlantin ja pysähtyi väristen Floridaan.
Tarkkausneulan vielä haparoidessa pistin pääni kalottiin ja samalla
kuulin hätäisen äänen:

-- Tai-Joon -- Ah!

Päästin ilonhuudahduksen. Se oli Tai-Mason. Tunsinhan hänen laajan
otsansa näköpeilin puitteissa.

-- Mason! Tehän se olette! sanoin riemuiten. Hänen ilmeensä kävi
rauhallisemmaksi.

-- Siis Tai-Joon on -- sitä aavistinkin. Joutukaa, Tai-Kee! Päivän
laskiessa jäätikölle! Sulkekaa virta! Peittäkää jäljet! Antautukaa, jos
tarvitaan; taistella ei saa.

-- Entä te, Mason?

-- Minä --

Ääni katkesi äkilliseen sähähdykseen. Näköpeilin pinta välähteli
rajusti ja ennenkuin kerkisin mitään ajatella, näin vilahdukselta
leveän punanaaman ja vaanivat silmät. Vielä kerran sähähdys lumosi
esiin Tai-Masonin kasvot ja -- en tiedä, kuulinko sanat vai luinko ne
hänen kasvoistaan -- sain varoituksen: "Kuolema ja pimeys, sulkekaa
virta!"

Koneellisesti tein niin. Säikähtyneenä tuijotin vielä näköpeilin
elottomaan pintaan, kun heräsin Rai-Sunin kosketukseen.

-- Oliko se hän -- Bei-Woo?

-- Oli.

Rai-Sunin silmistä näin, mitä se merkitsi. Meidät oli keksitty... Tosin
meidän koneemme oli n.s. puoli-Jackson, joka pelkästään koveropeilillä
varustettuna tyyten ehkäisi kaiken nuuskimisen ulkoapäin, mutta siitä
huolimatta -- Bei-Woon utelias neula oli joutunut Masonin vanaveteen,
ja epäilemättä hän tällä hetkellä pani merkille neulan osoittaman
paikan.

-- Päivän painuessa hän on täällä, murisi Rai-Sun huuliensa lomasta.
-- Minä tunnen hänet. Hänen nahkansa on karaistu. Hän lähtee aina
neljänneshetkeä ennen muita.

-- Mutta jollei hän saa apua Kongosta?

-- _Jollei_. -- Rai-Sunin silmissä välähti eloa. -- Jollei hän saa,
niin -- Herra! sanoi hän äkkiä innostuneena läheten konetta. -- Herra!
Minä en ole Bei-Woo. Minulle ei koskaan ole uskottu tuon koneen
käyttöä. Mutta jos osaisin, niin tietäisin -- Herra! Hän on jo keksinyt
meidät. Meillä ei ole enää mitään pelättävää.

Hetkeksi minut valtasi kauhu, mutta samassa ymmärsin. Siirsin neulan
Kongoon ja tartuin vapisevin sormin tarkkausneulaan. Ja lienenpä
ollut tuntuvasti kiihdyksissäni. Siirtelin neulaa sinne tänne ja
tirkistelin näköpeilin elottomaan pintaan kärsimättömänä odotellen
valoläikähdyksiä, kunnes Rai-Sunin äännähdys palautti tajuntani. --
Virta! Niin, sen olin unohtanut. Ja samalla sysäsin sulkunappulaa, en
enää voinut panna Kongon valoihin mitään huomiota. Kun painajaisen
kynsissä tajusin neulan värisevän yleistasolla, n.s. vaarallisella
tasolla, ja kuin painajaisen kynsissä muistin Tai-Joonin sanat: "Siitä
saa tietoja, mutta se tieto voi kerta kaikkiaan vaatia uhrin." Mutta
kuin painajaisessa ainakin, käteni teki tenän, sillä sähähdysten
lomassa toitotti yksitoikkoinen ääni kuin kuulutuksen lukija
aisakellolla kilahdutettuaan:

-- Kaikki piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki
piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki piirit Gordon
-- Gordon -- Gordon -- Gordon. -- Tai-Joonin salahanke Lunarian
jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piirin kaksi
pohjoista kolmetoista itäistä. Bei-Woo paikalla. Suuri lentue. Kymmenen
kierrosta kaivoksissa. Kaksi Tshung-Kingissä ja Tai-luokan edut. Tämä
on Tai-Morris-Jeon määräys.

Seurasi sähinä, jolla aikaa sormeni jälleen tavoitteli neulaa. Mutta
painajainen voitti, ja taas alkoi ääni:

-- Kaikki piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki piirit
-- Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- Kaikki piirit Austria
-- Austria -- Austria -- Austria. -- Tai-Joonin salahanke Lunarian
jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piilin kaksi
pohjoista kolmetoista itäistä -- ksirrt!

Huoahdin helpotuksesta. Rai-Sun oli seurannut voimattoman katseeni
suuntaa ja katkaissut virran.

-- Kaksi pohjoista, kolmetoista itäistä -- se on tässä, virkoin
veltosti.

-- Bei-Woo on tarkka.

-- Ja apua neljästä piiristä.

-- Se on kuolema meille, herra.

-- Ja heille Tshung-Kingin riemut.

-- Ennen ensi nousua Bei-Woo on Tai-Woo. Suuri Kaikkeus meitä
varjelkoon, herra. Meillä on vain kaksi hetkeä laskuun.

Kaksi hetkeä! Sehän oli totta. Riuhtauduin aatoksista, joihin
Tai-Joonin muisto oli mieleni jälleen vienyt. Mutta nähdessäni
Rai-Sunin lähestyvän Tai-Millin voimakonetta vajosin niihin
jälleen. Pitikö tämän kaiken nyt tuhoutua? Pitikö noiden rakkaiden
"omaisteni" nyt joutua polttotangon uhriksi, noiden, jotka Tai-Joon
jo kierroskymmeniä ennen syntymistäni suurin vaivoin oli tänne
sijoittanut. Kuinka monasti olinkaan tuota letkua imenyt, kuinka usein
tuolla hyllyvällä patjalla uniani uneksinut ja kuinka monesti tuon
kipinäkotelon puitteissa henkeni uudestisyntymis-tuskissa vapissut.
Nyt -- niin, nyt tuo kaikki oli mennyttä. Nyt sen ymmärsin: Tai-Joonin
mukana oli menneisyyteni hukkunut; edessäni oli tulevaisuus. Ja
millainen tulevaisuus? Kenties jo parin hetken kuluttua höyrysuhahdus
"Lentävän silmän" poltto-aseesta.

-- Mitä teet, Rai-Sun?

-- Minä -- herra, minä vain -- aika on täpärällä --

-- Niin, olet oikeassa. Ovathan siivet kunnossa? -- Kyllä, herra.

Miespoloinen näytti kovin epäröivältä. Kokemuksesta tiesin sen johtuvan
osaksi suuresta kunnioituksesta vähänkin käskevää puhetapaani kohtaan
ja osaksi -- kenties suurimmaksi -- jonkinlaisesta hävyntunteesta, joka
hänet valtasi aina, kun hän Tai-Millin koneeseen kajosi. Selvästikin
hän muisti Tshing-Tunin autuaan suhahduksen.

-- Joudu! sanoin yksikantaan ja käännyin silmäilemään katto-aukkoa.

Muutamassa minuutissa oli kaikki valmista. Äkäinen sähähtely ja
hehkuvan metallin kuumuus sen minulle ilmaisivat.

-- Joudu! kertasin vielä samalla kun tarkastelin hammaskiskoja ja
siiven vauhtihihnaa.

-- Minä ajattelin, herra --

-- Mitä sinä ajattelit? Meillä on kiire.

Käänsin päätäni ja huomasin Rai-Sunin, polttotanko yhä kädessään,
innostuneena tarkastelevan voimakoneen jalustaliitosta. Muista koneista
oli jäljellä hehkuvat laavaläikkeet, joiden liepeillä kuiva maa savusi.

-- Ajattelin, herra, sijoittaa tämän siipeeni. Tämä tosin polttaa vain
kosketuksesta, mutta onhan sekin parempi kuin ilman.

-- Ja Bei-Woo polttaa sinut ennenkuin pääset äänenkantamalle.

Hän vaikeni huuliaan purren.

-- Ja Tai-Masonin määräys on, että emme saa tehdä vastarintaa.

Myönnänpä, että mielelläni olisin kuunnellut hänen vastaväitteitään,
mutta Masonin nimi oli lannistanut hänen sisunsa.

-- Suokoon suuri Kaikkeus anteeksi, mutisi hän, -- mutta minä olisin
halusta nähnyt Bei-Woon naaman höyrynä.

Ja äkillisellä liikkeellä hän vei tangon koneen rungon äärimmäiseen
päähän. Vihaisin sähähdyksin punainen metalli lohkeili kuin tina
sulattimessa ja valui hehkuvana verenä pitkin kivijalustaa, josta
sirpaleet vingahtaen suoltuivat sen tasaiseen vuoluun. Siihen hupeni
kotelo joustavine seinineen, siihen valahtivat pystytangot kuin
vesisuihku paineen loppuessa, ja siihen valui myöskin tasaajakeila,
joka aina oli johtanut mieleeni likööripuolikkaan. Ja lopulta oli
jäljellä vain tuo tunnontarkka asteikkomittari, toinen silmä pelkkänä
valkuaisena ja toisessa silmäteränä numero 186. Se oli kuin kissa,
joka käpälällään on raadellut koko ruumiinsa ja tuskasta hurjistuneena
mulkoilee silmiään. Se sylkäisi vielä kerran, kirahti, ja pää retkahti
lattialle toisenkin silmäterän nurjahtaessa luomen varjoon. Käpälä
oli kynsäissyt poikki hennon kaulan, ja nyt oli käpäläkin hervoton.
Sykkivin sydämin asetuin siipeen, mutta Rai-Sun lykkäsi omansa
kiskoille.

-- Salli minun, oi herra, sanoi hän äänen värähtäessä. Hänen siipensä
pimitti sekunniksi luolan, sitten aukko jälleen kumotti kelmeänä.

-- Jää hyvästi, Tai-Joon. Suuri Kaikkeus sinua palkitkoon! huoahdin
painaessani virranaukaisijaa.

Ja siinä huokauksessa oli aimo annos omiakin huoliani.



KAHDEKSAS LUKU

Minusta on tullut orja Lao-Koo


Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä
viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni
kuvan muinaisuudesta.

Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan
kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat
vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt
olin ensi kerran --

Niin, mihin olin lähdössä?

Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin
tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon
yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli
Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä --!

Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin.
Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä
alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä
avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä
autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin _pystyohjaajalla!_

Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa
kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne
rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin
ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten
vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut
ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei
mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.

Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota
riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut
yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä
räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi
pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt
sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla,
ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni
törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.

Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin
olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia
kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni
surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti
vierelleni.

-- Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. -- Kongosta on vajaan
puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?

-- Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen
epäkunnossa.

-- Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että
se pian olisi voitettu.

-- Sinä siis epäilet!

-- En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa
sadat siipensä tälle asteelle.

Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut
kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani
ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin
rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen
hämärään.

-- Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen
vakiintuvaa vauhtia.

Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka
vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin
ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni
ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei
jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin
korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen
lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin
rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa
täydellisyydessä -- jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko
kuvitelmaan, tuo jumalainen taito -- siinähän ihmisparan suurin lahja.

-- Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen
filosofoimiseni. -- Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää
Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.

Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä
vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin
pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin
kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi
väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut
saavutti Rai-Sunin ääni:

-- Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti
jokin vika. Ja kuitenkin -- äärettömän Avaruuden nimessä -- meidän
pitäisi joutua.

-- Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. -- Tuolla häämöittää meri,
ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää
länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä,
voimme rauhassa suunnata jäätiköille.

-- Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme
parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla
puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin
jäätikkösuojilla levähtää.

-- Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?

-- On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi -- heidän nahkansa
on karaistu.

-- Pelkäätkö omaasi?

-- Omaani! -- Miehen ääni töksähteli. -- En omaani, herra, mutta --

-- Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä
sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme?
Eikö luola ole varmassa paikassa?

-- On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan
kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he
saavat _tietää_, että siellä olemme.

-- Ja mistä he sen tietävät?

-- Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat
lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri,
pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan
joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he
kaartavat --

Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin
Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli
merimiehelle tuikkinut.

-- Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun
alkaen painua alaspäin.

-- Ei kontaktia! Kuinka se on voinut --?

Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa
räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:

-- En -- löydä -- tasapaino-nappulaa --!

-- Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa
putoamistaan. -- Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon,
olethan sinä vanha lentäjä, pidä --

Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen
kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta
hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan
yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen.
Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.

-- Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia
hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle,
enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan
reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa
olkapäitteni yläpuolella. -- Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!

Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui
kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat
kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni
suoraa viivaa pohjoiseen.

Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän.
Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta,
jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:

-- Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha
lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman
itseni. Ja nyt se -- Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen
vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.

-- Ota minun! esitin.

Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon
siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt
minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä
valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti
taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni
muuttunut varmuudeksi.

-- Rai-Sun! sanoin. -- Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme
voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut
eristäjän.

-- Eristäjän!

Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun
sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen
kasvojaan.

-- Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. -- Oi suuri henki!

-- Vaikene, ulkokullattu orja!

Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle
asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen
käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin
ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren
aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio
taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.

Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli
häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan
mielessään hautonut ja nyt aikoi --

-- Rai-Sun! sanoin kiukuissani. -- Tule tänne, tähän eteeni!

Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.

-- Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi
tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi -- tuohon! Ja purista!

-- Herra!

-- Purista!

-- Oi herra -- oi suuri henki --

-- Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin
kuolleen käsi.

-- Oi suuri henki -- sinun kätesi tuossa --

-- Minä käsken, Rai-Sun! Taikka -- Avaruuden nimessä -- tällä kädelläni
puristan hengen viheliäisestä kurkustasi -- tällä samalla kädelläni.

Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä
näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti
mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja
silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.

-- Rai-Sun! sanoin. -- Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri
Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa -- sinä
ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi --

Hän purskahti hillittömään itkuun.

-- Ajattelit vaimoasi, lapsiasi --

-- Oi herra --

-- Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun,
äitisi nimessä --

Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä
käsieni väliin.

-- Äitisi toivoman autuuden nimessä -- ajattelitko sitä jo luolasta
lähtiessämme?

-- Oi suuri henki -- en -- en!

-- Kiusaus tuli nyt?

-- Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan -- ja näin
äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi
suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen
heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon
sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden,
kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.

-- Rai-Sun! Elä vanno!

Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala
minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin
vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten
nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.

-- Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot,
Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.

Hän kohotti katseensa.

-- Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.

-- Ja sinä?

Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen,
avasi jälleen -- ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.

-- Herra, sanoi hän oudolla äänellä, -- tahdotko, että nyt puristan
tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!

-- Minä kiellän!

Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.

-- Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään
viitaten, -- seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän
kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri
henki, minä olen vannonut.

Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja
liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan
suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman
siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.

Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma
oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun
yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi
paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista
Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa
kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen
ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata
kolmeneljänneshetkeä.

Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin
selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki -- ja
minähän panin peliin vain oman olemukseni.

-- Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. -- Joo-Kee! Tässä maailmassa
on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä
maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla
olisi elämäntyö --

Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja
taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista...

-- Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki -- suuri
henki -- suuri henki!

Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin
huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin
juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.

-- Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme!
Ja tuolla -- takanamme --

-- Mikä? Missä?

Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin
Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan
viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.

-- Me käännymme! virkahdin.

-- Katso, oi herra!

Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä
kolme erillistä täplää.

-- Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän
olisi jo meidät sivuuttanut.

-- Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!

-- Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät
keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun
ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon.
Häntä ei olisi saanut polttaa.

-- Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin
varamajan.

-- Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä.
Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo,
olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana -- olet nyt minulta karannut
ja minä ajan sinua -- oi herra -- näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan
joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!

Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa
pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi
hätäisesti:

-- Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja
kuuntele, mitä minä puhun!

Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin
sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin.
Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa
kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen
rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää
mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon
ja kuullut hirvittävän parkaisun: -- Lunarian sokeus!

Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä.
Mitä oli minulla silloin enää toivomista!

Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin
vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja
entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin
sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa
siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen
ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun
koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.

Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se
tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja
asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.

-- Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. -- Palaa ylös, oi herra!
Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.

-- Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että
oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.

-- Oi herra -- herra -- minä en voi pysyä -- kintereilläsi, kuului
Rai-Sunin haihtuva läähätys.

Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä.
Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät
siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan
yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan
ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat
ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä
myöten.

-- Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. -- Varokaa! Varokaa!
Hän se on -- Lao-Koo -- joka tahtoi riistää sisarensa -- suurelta
Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!

Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti
korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta
suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta
oli mahdoton suoriutua.

-- Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.

-- Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen
tasapainoasteelle.

Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään
läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa
tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi
malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:

-- Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä
mies?

Se oli eilinen leveänaamainen.

-- Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren
Mantereen herraa.

-- Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.

-- Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin
palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin
orjaa.

-- Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?

-- Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun
kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin
kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni,
joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.

-- Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!

Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.

-- Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä,
että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?

-- Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.

-- Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen.
-- Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa
sulattaa silmät ruumiistasi.

Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:

-- Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.

-- Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. --
Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja
Austrian väki saapuvilla?

Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain
kiihtyvään surinaan.

-- On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin
pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.

Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä
liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.

-- Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli
syntynyt orjaksi.

Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen
aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.

Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon
kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin
matkalla Tshung-Kingiin.



YHDEKSÄS LUKU

Naisten helvetissä


Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen
kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan
neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin
takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini
lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin
pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.

Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle
esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut
kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.

-- Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva
raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.

Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä
vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti
takanani moniääninen huuto:

-- Takaisin, takaisin, takaisin!

-- Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä
kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva
salama.

-- Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.

-- Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.

-- Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä
lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!

Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi
kumea ääni:

-- Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien
paljoudella?

-- Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta
käskystä, kuului vastaus.

-- Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?

-- Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.

-- Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?

-- Pesä puhdistettu.

-- Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?

-- Seitsemästä.

-- Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?

-- Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen
vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.

-- Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.

-- Selvä on, vastasi kumea ääni. -- Bei-Woo, minä vien sinut Suurten
Valvojain palatsiin.

Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme
saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella
siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa
silmukassa.

Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon
loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin
aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! --
ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.

Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.

Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui
monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat
miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain
pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat
jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin
paheksuvan katseen.

-- Nat! sanoi silloin muuan heistä. -- Hän ei ole orja.

-- Hän on punainen.

-- Olkoon; orja hän ei ole.

He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin
surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai
varoitus.

-- Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin
seinien takaa.

Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he
olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni
jatkoi:

-- Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!

Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui
ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä
seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä.
Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä
seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä
kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa
sivuseinällä.

-- Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. --
Asento yksi.

Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin
ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni
perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.

Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni.
Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.

Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa
huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.

Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä
surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies
-- minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että
se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja
nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli
säännötöntä ja läähättävää.

Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän
kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät
maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut
olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen
olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja
pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.

Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta
neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle
rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon
tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt
veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota
hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.

-- Nainen! sanoin kuiskaten.

Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua
lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin
kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen,
joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen
kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen
omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti
mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä,
silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai
lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.

-- Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.

-- Miksi? kysyin niinikään silmilläni.

Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi
lauseen.

-- Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi
syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen.
Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet
suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.

Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne.
Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina
palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.

-- Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. -- Äiti! toistui
kuin tuskan aineellistumisena.

Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet
kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan
puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin
-- ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.

-- Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.

Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen
kainaloihinsa.

-- Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin
katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.

Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja
tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.

-- Tänne! huusi hän.

Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä
laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat
ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla
kimmelsi seinässä tyhjä rengas.

-- Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.

Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.

Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.

-- Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla
antaen merkin apulaisilleen.

Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan
alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.

-- Sanoit jotakin.

-- Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen
sydänalaan.

Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen
leikanneen haavan.

-- Numero seitsemänneljättä -- asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle
selkänsä.

-- Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. --
Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?

-- Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä
hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!

-- Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni
nähdäkseni naisen avaavan suunsa.

Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.

Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli
seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun
täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.

Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen
varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän
näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.

Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja
jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin
teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.

-- Poika-parka! sanoi se. Niin juuri -- poika-parka, se sanoi;
mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.

Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein
perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.

Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan
tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme
hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini
voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.

Mitä hän sanoi?

-- Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt
väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon.
Laskin katseeni.

Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan
nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti
olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä
välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni
turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja
yksinkertaistunut.

Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä.
Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet
näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään
kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat
väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat
äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat
näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.

Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki
se tajuntaan pääkuorenkin läpi.

Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi
kuitenkin -- kun sitä ei enää toivonutkaan -- päättyi pimeään, jota ei
voinut pitää todellisena.

Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu
olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin
kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen
asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen
jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.

Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu.
Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen,
rannattoman aavikon.

Jälleen iankaikkisuus...

Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?

-- Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies.
Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta
voimaa. Sano minulle, kuka olet!

Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon
herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta,
vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt
seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni,
paratiisini! -- Aah! helvetti!

Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä
kipu, ja vatsaani kouristi.

Mutta mitä --?

-- Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole.
Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis.
Kuka olet?

-- Ja kuka olet sinä? kuiskasin.

-- Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä
hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut.
Mutta puhu ääneti!

-- Minä olen Lao-Koo, orja -- Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla
polulla.

-- Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla
Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen
orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että --

Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri
kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni
lähimpään aiheeseen.

-- See-Sea! sanoin. -- Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän
tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän
helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko
he suurimmat syntiset?

-- Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän
närkästyksen väre äänessään, -- tämä helvetti on naisten; miesten
helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet
varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat
sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo -- ei, sano minulle jokin toinen
nimi; tuo on orjan! -- en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän;
mutta rakastitko sinä häntä?

Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja
muistin Rai-Sunin.

-- See-Sea, sanoin. -- En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.

Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta
tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.

-- See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

-- See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. -- Sano se vielä kerran,
niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni
hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi
kuiskaisivat: See-Sea!

-- Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni
salvaten. -- Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen
unelmaansa.

Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että
hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.

Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.

Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein
polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen
kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea
poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.

Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin
kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan
olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan
huoneeseen.

-- Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää
höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.

Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt.
Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen
toistaan pidätellen.

-- Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen
kätensä tavoittavan naisen käsivartta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle
valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa
vankeihin pälyen.

Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä
heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:

-- Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja
halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on
minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.

-- Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi
mies.

Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja
hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin
liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis,
vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli
sanonut: "numero kahdeksanneljättä -- asento yksi", kuulin äskeisen
hunajanmakean äänen:

-- Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.

Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta
kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin
vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle
armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.

Vielä iankaikkisuus. -- Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin
unessa tajusin jonkun toitottavan:

-- Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat
sinun astua eteensä.



KYMMENES LUKU

Suurten Valvojain edessä


Kulkiessamme aukeni edellämme lukematon joukko seiniä. Vaivaloisesti
astelin vartijaini välissä läpi moninaisten huoneiden enkä kyennyt
panemaan merkille muuta kuin niiden epämääräiset valon vaihtelut.

-- Pelkää, orja! tärähti äkkiä etumieheni ääni, ja sillä hetkellä
huomasin olevani laajassa suojassa, jonka seininä oli kirjava sarja
mitä eriskummaisimpia valotauluja.

-- Pelkää, orja! jymähti kuin kymmenestä suusta, ja silloin vasta
ymmärsin, mitä minun olisi tullut pelätä. Edessäni loikoili hyllyvillä
lepoverkoilla kuusi ylhäisen näköistä miestä, joista keskimäinen
käsitteli herkeämättä kontaktikonetta. Äärimmäisenä oikealla piteli
tavattoman pullea mies vyötäisiltä kiemailevaa naista, joka hieroskeli
hänen sydänalaansa. Kaikkien muiden katseet tuijottivat minuun kuin
naskalit.

-- Orja Lao-Koo, aloitti jostakin ääni, ja samalla vartijan nyrkki
luhisti hartiani.

Seuraavalla hetkellä olisin lyönyt hänet maahan, mutta kohtasin taempaa
Rai-Sunin silmäyksen. Siinä pilkahti tuskaisa kauhistus. Ja minä laskin
käteni riipuksiin.

-- Orja Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, jatkoi lukeva ääni, -- sinä olet neljä
kierrosta sitten yrittänyt ottaa hengiltä sisaresi La-Lin, vaikka
tiesit, että suuri Tai-Morris-Jeo oli katseellaan hänet korottanut.

Seurasi hetken vaitiolo. Ilmassa vallitsi odotuksen jännitys.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, opetti vartijani antaen
tukevan iskun niskaani.

-- Orja Lao-Koo, pitkitti ääni, -- neljä kierrosta sitten sinä
jätit majasi ja antauduit Avaruuteen syöstyn Tai-Joonin, esivallan
vihollisen, palvelukseen, vaikka tiesit, että sinua kaipasi suuren
Tai-Morris-Jeon käsi.

Epäröin hetkisen.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, lausuin ikäänkuin
alistuen.

-- Orja Lao-Koo, Tai-Joonin mukana sinä otit osaa kapinahankkeeseen,
vartioit hänen pesäänsä ja kuuntelit hänen opetuksiaan. Tai-Joonin
käskystä sinä olet pidättänyt luonasi suuren Tai-Jeon käskyläisen,
kuudennen osaston vaanijan, Rai-Sunin, ja vihdoin yrittänyt häntä
haavoittamalla välttää suuren Tai-Morris-Jeon kaikkialle kantavaa kättä.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, uudistin tunnustukseni.

-- Orja Lao-Koo, Suuri Neuvosto on päättänyt ennen ensi laskua muuttaa
aineesi höyryksi ja lähettää henkesi herrasi Tai-Joonin luokse. Tämä on
Suuren Neuvoston --

Outo väristys oli pannut minut kohottamaan päätäni, ja samassa äkkäsin
lukijan vaienneen. Ensin juuttui minuun hänen ällistynyt katseensa,
sitten kyömynenäisen terävä tuijotus, ja vihoviimeiseksi nosti
sydänalaansa pitkin hierottavakin uneliaat kasvonsa. Mutta ensiksi
pääsi ääneen vasemmalla loikoileva laiha kummitus.

-- Tai-Hudson! sanoi hän. Miksi katsoo orja noin?

-- Tai-Maon, voinko minä sen tietää! inisi lukija neuvotonna.
Kyömynenäinen kohosi istualleen.

-- Tai-Hudson, sanoi hän, -- tämä orja ei ole orja!

-- Ei, hän ei olekaan orja! säesti pari muuta.

-- Mikä hän sitten on?

-- Eikö hän ole Pao-Laon sikiö?

-- Tai-Hudson, voimmehan sen todeta.

Näin vilahdukselta Rai-Sunin kasvot; ne olivat valjut.

-- Ho-Hon! sanoi Tai-Hudson. -- Suuri Neuvosto haluaa nähdä orjan
merkin.

Vartijat tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minut pari askelta
eteenpäin. Toinen heistä kohotti vasenta käsivarttani.

-- Suuri Neuvosto, änkkäsi hän, tällä orjalla ei ole merkkiä.

-- Ei merkkiä!?

Ja silloin juuri keskeytti ällistyksen Rai-Sunin ihmeteltävän tyyni
ääni.

-- Oi Suuri Neuvosto, sanoi hän, Tai-Joon oli hyvin viisas. Hän poisti
Lao-Koon merkin ihmeellisillä keinoillaan, samoin kuin hän vaalensi
hänen punaisen värinsäkin. Vielä kolme kierrosta sitten näin leiman
hänen kainalonsa alla. Siinä oli: 2--16--763.

-- Hänen värinsä on vaalea, sanoi pyylevä mies. Tai-Hudson tarttui
kontaktikoneen neulaan.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- Pao-Laon poika -- toinen piiri kuudestoista
neliö, kierroksella seitsemänsataakuusikymmentäkolme. Se on todettu.

Hierova nainen oli kurottautunut lähemmä, ja hänen huudahduksensa
näytti osuneen jokaisen korvaan.

-- Se on totta, sanoi pyylevä mies mitellen ruumistani. -- Kautta
Avaruuden, hän olisi erinomainen hieroja! Noilla lihaksilla --

-- Noilla lihaksilla, liitti kyömynenäinen Tai-Simon silmiään
siristäen, -- voisi tuottaa kymmeniä tonneja valkoista metallia.
Tai-Hudson, jatkoi hän, -- minä ehdotan, että ensin käyttäisimme hänen
työvoimaansa. Kaivoksissa on ollut kuolleisuus suuri.

-- Työn valvoja on oikeassa, myönsi Tai-Hudson epäröiden.

Silloin kuulin jälleen Rai-Sunin äännähdyksen.

-- Orja Lao-Koo on loukannut suurta Tai-Morris-Jeoa, puhui hän
valittavalla äänellä. -- Orja Lao-Koo on palvellut Tai-Joonia --

-- Rai-Sun! ärähti Tai-Hudson toisten liikehtiessä. -- Suuri Neuvosto
ei ole käskenyt sinua puhumaan.

-- Olet oikeassa, oi suuri Tai-Hudson. Suuren Neuvoston edessä minun
tulisi vaieta. Mutta suuren Tai-Jeon kuudennen osaston vaanijana olisin
viettänyt turhaan nämä kaksi toimettomuuden kierrosta, ellen näkisi
tuon viheliäisen orjan höyrysuhahdusta tai hänen ruumistaan auringon
kärventämänä. Oi suuri Neuvosto --

-- Tai-Hudson! Minä en salli punaisen puhua! huusi pullea mies naisen
hieroessa hänen korvallisiaan.

-- Enkä minä, säesti Tai-Simon. Katsokaa! Luulisi orja Lao-Koon
tahtovan tukkia hänen suunsa.

Vavahdin. Nyt vasta huomasin, että yhä tuijotin Rai-Suniin. Hänen
äänensä, hänen kasvojensa ilme, hänen kostoa uhkuvat sanansa
muistuttivat minulle, että hänen vanha äitinsä vielä virui kaivoksissa.
Olisiko hän langennut kiusaukseen, vai oliko tämä teeskentelyä? Suuri
armias Kaikkeus, miksei hän suonut minulle katsettakaan!

-- Kautta Avaruuden, Tai-Hudson, nauroi pullea mies vartijain kiskoessa
valittelevaa Rai-Sunia taemma, -- antakaamme orjan ja vaanijan tässä
edessämme selvittää välinsä. Se virkistäisi sielua. Meillä on tänään
raskas tehtävä: Tai-Simon vaatii kaksikymmentä orjaa Lunariaan ja
suuren Tai-Jeon naiselassa on neljä tyhjää verkkoa.

-- Vaiti! Vaiti! leikkasi äkkiä ilmaa eriskummainen ääni.

Pullea mies keskeytti naurunsa ja loikkasi seisoalleen.
Silmänräpäyksessä toiset viisi olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja
naikkonen makasi suullaan miesten jalkojen juuressa.

Kävi omituinen, värisyttävä aavistus läpi huoneen. Näin vartijain
riiputtavan käsiään ja tuijottavan maahan, ja Rai-Sunin luomakorva
paistoi hänen hartiainsa tasalla.

-- Vaiti! kertasi ääni. -- Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen
Veden valtias Tai-Morris-Jeo on astunut Neuvoston eteen.

Seurasi masentava hiljaisuus.

-- Hudson! tärähti ääni kuin yhtaikaa joka suunnalta. -- Tämäkö on orja
Lao-Koo?

-- Oi henkiemme ja ruumiittemme herra, tämä on orja Lao-Koo, inisi
Tai-Hudson.

-- Ja mitä on Neuvosto päättänyt?

-- Oi suuri Tai-Jeo, Neuvosto on sinun toivomuksesi mukaan tuominnut
hänet ensi nousussa kedolle jätettäväksi.

-- Yksimielisesti?

Tai-Simon on ehdottanut kaivoksia ja Tai-Wang-Hang on havainnut hänen
lihaksensa erinomaisiksi hierontaan.

-- Oi suuri armias Tai-Morris-Jeo, värähti Rai-Sunin ääni.

-- Vaiti! Vaiti! jyrähti jostakin, ja kaikki liikahtivat levottomasti.

-- Kuka tahtoi puhua käskemättä? tärähti kuin ukkonen.

Rai-Sun heittäytyi suulleen maahan.

-- Anna kärventää minut kolmen nousun helteessä, oi suuri
Tai-Morris-Jeo, uikutti hän. -- Anna polttaa viheliäinen ruumiini jäsen
jäseneltä, oi henkeni ja ruumiini herra! Mutta salli orja Lao-Koon,
joka on noussut sinua vastaan, kuolla ennen minua!

Minua inhotti tuo maassa kiemurteleva olento. Vartijani eivät sitä
ehtineet estää. Kahdella askeleella olin Rai-Sunin kohdalla, tartuin
häntä kainaloihin ja kohotin hänet korkealle pääni yläpuolelle. Kaksi
vartijaa oli takaapäin hyökännyt niskaani, mutta minä sinkosin heidät
toisella kädelläni toveriensa syliin. Inhon tunteesta oli kehittynyt
äkillinen toimintahalu, ja siihen liittyi nyt poikamainen uhma.

-- Tai-Morris-Jeo! sanoin äänellä, josta kunnioitus lienee ollut
kaukana. -- Suuri Tai-Wang-Hang ehdotti hetki sitten, että selvittäisin
välini tämän viheliäisen olennon kanssa. Anna hänen nyt kuulla tahtosi
ja anna hänen suunsa sanoa minulle sana, niin minä säästän auringon
näkemästä hänen tutisevia koipiaan.

Rai-Sunin silmien välähdyskö vai oman puheeniko aikaansaama hämmennys
oli syynä, mutta minä vaikenin ja odotin jännittyneenä.

-- Vaiti! Vaiti! kuului myöhästynyt varoitus. Tai-Hudson oli
hautautunut kontaktikoneen taakse, Tai-Simon töllisteli viekas ilme
avoimen suun ympärillä, ja pullea Tai-Wang-Hang näytti olevan valmis
purskahtamaan nauruun.

-- Tämä orja ei ole Lao-Koo eikä tämä Lao-Koo ole orja, tärähti ääni.
-- Tai-Hudson, suuri neuvosto ei ole mitään päättänyt. Tämä mies
tuodaan viipymättä palatsiin kolmenkymmenen polttajan vartioimana.

-- Tapahtukoon sinun toivomuksesi mukaisesti, oi suuri Tai-Jeo, änkytti
Tai-Hudson koneen suojasta, ja eriskummainen ääni toitotti:

-- Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias
Tai-Morris-Jeo on lähtenyt Neuvostosta.



YHDESTOISTA LUKU

Olen alhaisin orja -- tahi Tai-Jeo


Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun
ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä
olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut,
valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu
leveänaamainen.

-- Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. -- Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon
sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella
häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

-- Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.

Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä
merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman
kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat
väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen,
joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi
muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa
jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla
muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä
keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää
tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä
loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä
tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri
kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi
jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli
eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa,
hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi
jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön
keskelle.

Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos
kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja;
tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.

-- Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua
Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme
ahtaaseen pyöriöön.

-- Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä,
vastasi johtajamme.

Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan
päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin
joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme
päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen
kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:

    TAI-WANG-JEO 73018--10000000...

Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen
pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä,
ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.

-- Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon
Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.

Me täytimme käskyn.

Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin
katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi,
ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien
toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei
sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava
valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä
käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun
kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.

-- Pelkää, orja! kajahti ääni.

Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia
polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan
Bei-Woon kantapäihin.

Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka
kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en
kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista -- jollen ota lukuun
päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo
-- enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä
jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.

-- Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa, soi salaperäinen ääni.

Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni
kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka
upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen
palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta
huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin
kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:

"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa!"

_Kitansa_. Niin, _se_ tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin
varmalta.

Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle
salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen
kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon
syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui
satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja
värähti vienoon yltäkylläisyyteen.

Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä
himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi
kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden
takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä
kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten
sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään
jalkainsa juureen.

Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden
ainoan sanan:

    MINUN.

Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut
Tai-Wang-Jeon.

-- Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni
lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut
meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän
korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta
yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta
lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja
hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista,
joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.

-- Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he
aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.

Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani
antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti
minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen
ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli
mielestäni mitättömän pikkuinen.

Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän
katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen
naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa
säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean
vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen
rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa
kimmelsi punainen rengas.

-- Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. -- Ruumiisi ja henkesi herra
sallii sinun astua eteensä.

Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi
tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman
katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni
ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.

Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi
tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.

-- Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. --
Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?

-- Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri
Tai-Jeo, lepersi nainen.

-- Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.

-- Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten
herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeo hymyili.

-- Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen
jäntereistä voimaa, sanoi hän. -- Jo ennen Merkuriuksen tuhoa kuohutti
naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele
jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla
otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri
Kaikkeus sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.

Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut
minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta
äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua
lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.

-- Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, -- sinä et voi
lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!

Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.

-- Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.

Perimmäisen "aition" alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme
uutta olentoa.

-- Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. -- Sinun taidostasi
riippuu kauniin Hao-Kean onni.

Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen
olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen
julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.

-- Suuri Tai-Morris-Jeo, sanoi hän piipittäen, -- minä annan sinulle
ensiluokkaisen hengen.

Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja
liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt
lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.

Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti
Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:

-- Lepää! Lepää!

-- Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.

Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa
ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja
jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani
ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen,
minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa
koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja
rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea --

Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta
painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä
rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni
karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi
kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä
tajusin palasen keskusteluakin.

-- Tai-Leon viipyy.

-- Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.

-- Orja on sittenkin orja.

-- Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.

Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä
ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous.
Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja
jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä
erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta
tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa
häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi
kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.

Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä
liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, -- tämä mies on mitä
alhaisin, sieluttomin orja tahi -- tahi --

-- Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.

-- Tahi sitten -- sitten --

-- Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai
epäiletkö kykyäsi?

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla,
olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole
tarvinnut.

-- Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi --

-- Tahi -- tahi sitten -- Tai-Jeo.

-- _Tai-Jeo?_

Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin
Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä
kantapäähän.

Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.

-- Verratonta! sanoi hän. -- Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne!
Katsoppa tuota... Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet
vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä
yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut
tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.

Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän
jatkoi minuun tuijottaen:

-- Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi
alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei
ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin
nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?

Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari
kysyvää silmää.

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo --

-- Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset
helmet halvan pink-feinkin otsalle?

-- Se on -- se on -- pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.

-- Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle
sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä
epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle
ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta
sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli
polttamani Tai-Joonin palvelija.

Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili
häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen
puoleen.

-- Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. -- Vaanija Rai-Sunin todistus:
Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi
hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?

-- Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.

-- Ja mitä näit?

-- Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita,
oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeon silmissä välähti.

-- Orja Lao-Koo, sanoi hän, -- astu eteeni! Toisen kerran polveni
nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun
jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren
Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä
korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:

-- Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun,
vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän
virkahti:

-- Tai-Hudson!

-- Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.

-- Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763.
Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. -- Ja ennenkuin irvikuva kerkisi
vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen
luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.

Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa.
Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin
pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti
läpi palaavan sinihohteen.

Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa
läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku
väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.

Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.

Minä olin orja Lao-Koo -- laillistettu numerolla 2-16-763.



KAHDESTOISTA LUKU

Minulle tarjotaan naisen lihaa


Unettavan hämärässä huoneessa Tai-Hudson osoitti minulle lepoverkon ja
laski käteeni ravintoletkun.

-- Syö, sanoi hän yksikantaan. -- Tänä päivänä on aineesi kulutus suuri.

Kahdesti minua ei tarvinnut käskeä, sillä ensiksikin olin jo oppinut
tietämään, että kuuliaisuus harvasanaisuuden rinnalla oli Tshung-Kingin
suurimpia hyveitä, ja toiseksi olin nälkäinen kuin antiikin susi.

Mutta hetkisen kuluttua tulin lähemmin ajatelleeksi Tai-Hudsonin sanoja.

-- Miksi tulee ainekulutukseni olemaan suuri, oi suuri Tai-Hudson?
kysyin päästäen tuokioksi letkun.

-- Miksikö! Etkö ole milloinkaan tuntenut kulutuksen hekumaa, orja?
nauroi hän.

Hänen rauhallisen irvistyksensä vuoksi olin jo oppinut häntä
kunnioittamaan.

-- En, oi suuri Tai-Hudson, vastasin.

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän, ravisti päätään ja irvisti
hyvänsuovasti. Ja hän antoi minun jälleen syventyä letkun imemiseen,
ennenkuin uudestaan avasi ohuthuulisen irvisuunsa.

-- Kolme annosta, sanoi hän vääntäen ravinnonpäästäjää. -- Sinun
ruumiisi tulee tosiaankin sen tarvitsemaan. Kautta Avaruuden, orja,
kaunis Hao-Kea tyytyy sinuun! Ja kuitenkin, jos tunnen hänet oikein,
imee hän värin suonistasi ja saattaa nivusesi kaipaamaan lepoverkkoa.

Kautta kaiken syntisen, hän lienee puhunut paljonkin. Mutta minä tunsin
ruumiini nauttivan lepoverkon pehmeästä joustavuudesta ja näin See-Sean
ihanan olennon liihoittelevan ympärilläni --

Herätessäni tajusin läheisyydessäni oudon äänen.

-- Orja Lao-Koo! sanoi kolmen polttajan roteva etumies. -- Kauniin
Hao-Kean kammiossa odottaa sinua smaragdin himmeä hohde.

Ponnahdin jaloilleni. Lihasteni syyhy pani minun miettimään, miltä
tuntuisi lyödä nuo kolme ylimielistä polttajaa maahan. Mutta entäpä
sitten? Mihin kääntyisin tässä tuntemattomassa sokkelossa? Kuinka
pitkälle päästäisivät minut nuo itsestään aukenevat seinät?

Hillitsin haluni ja seurasin heitä.

Jo neljännen seinän takana avautui eteeni pieni huone, katto korkealla
ja katon kuvussa hehkuva aurinkokello, jonka keskellä veristävä sydän
kärjellään osoitti vuorokauden ensimmäistä hetkeä. Seinille oli
kuvattu notkeavartaloisia naisia ja nuorukaisia, jotka silmät palavina
sulautuivat lemmenleikkiin ja heidän asentojensa olisi pitänyt kyetä
herättämään köyhinkin mielikuvitus.

-- Kaunis Hao-Kea, sanoi vartijani ääni, -- orja Lao-Koo on astunut
kammioosi.

Vastaani liihoitteli tyynnyttävän viheriästä hämärästä parvi
ihastuttavia naisolentoja. Heidän tanssivia liikkeitään säesti lirisevä
soitanto. Ja kun heistä ensimmäisen sametinpehmoinen käsivarsi kahlitsi
oikean käteni ja toisen siloinen poski siveli vasenta olkaani, näin
kolmannen hymyilevien kasvojen työntyvän silmieni tasalle ja tunsin
huulillani herkullisen, aisteja hivelevän maun.

Huumaantuneena ja tahdottomana painuin tämän viehättävän virran uomaan.
Naisruumiitten viettelevässä kosketuksessa tunsin kaiken järjellisen
vähitellen vaimenevan, ja sijalle tuli jotakin uutta, mikä souteli
suonissa ja ajoi kuuman veren aivoihini. Kuin pitkäisenä hymninä kuului
hymyileviltä huulilta:

    "Suuri Kaikkeus suokoon sinun verellesi voimaa,
    antakoon aueta suontesi runsahan sadon,
    syösköhön tulena silmäisi hellimmän hehkun,
    ajakoon armotta aineesi lihaa ja verta
    hekuman helteessä hengestä henkehen toiseen."

-- Miksi pakenet? pääsi huuliltani. -- Miksi pakenet minua, nainen?

Ilkamoiva nauru lirisi kymmenillä huulilla, ja tavoittamani vartalo
liukui kädestäni kuin aineeton varjo. Tiesin, että edessäni oli kaksi
tietä ja että tämä niistä oli väärä, mutta tahdoin seurata sitä
kappaleen matkaa. Noista keijukaisista ottaisin yhden ja rusentaisin
hänet hurjaan syleilyyni, maksoi mitä maksoi.

-- Nainen! sanoin karaten heistä viehättävimmän kimppuun. Tapasin hänet
vyötäisistä, sieppasin höyhenenä syliini ja kumartuen läähättävän poven
yli painoin huuleni hänen huulilleen.

Samalla hetkellä heitä oli kymmenen sylissäni. Heidän ilkamoiva
temmellyksensä harhautti jokaisen otteeni, ja kymmenen nauravaa suuta
sekoitti harkituimmankin liikkeeni.

-- Miksi pakenet? huusin kiihtyneenä.

He olivat livahtaneet käsistäni, ja viimeistä heistä tavoitellessani
äkkäsin rynnänneeni rauhallisena seisovaa, herttaisesti hymyilevää
olentoa kohti.

Se oli Hao-Kea.

Hänen solakkaa vartaloaan koristi rintojen alta lanteille helisevä
spektrinkirjava merihelmivyö, hänen ruumiinsa tuoksui eriskummaista,
kiihoittavaa hajua, ja hänen kätensä ojentuivat minua kohti eleellä,
joka puhui julkean selvää kieltä.

Myönnän sen: heittäydyin hänen syliinsä minussa äsken heränneen
kiihkon vallassa. Puristin hänen notkean vartalonsa itseäni vasten
niin rajusti, että hänen keuhkojensa ilma puhisi kuumana suihkuna
kasvoihini. Ja hänen silmiensä syvyyteen tuijottaen imin hänen
huuliltaan senkin viimeisen ilman, joka hänen rinnassansa vielä
sykkäili.

-- Aa-ah! sanoi hän raukeana taipuen houkuttelevan lepoverkon
jousteelle. -- Lao-Koo, sinä olet se, jota ruumiini riutuakseen on
odottanut.

Hän ummisti silmänsä huulien autuaallisesti hymyillessä. Ja silloin
minä heräsin.

-- Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. -- Mihin nuo naiset ovat
kadonneet?

-- Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.

-- Tehtävänsä! Ah, niin -- minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti
meheviä huuliaan.

-- Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo,
laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.

Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea
katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli
vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti
hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti
käsivarttani --

-- Hao-Kea! sanoin. -- Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla
meitä?

-- Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.

-- Eikö Tai-Jeon?

-- Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi --
hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.

-- Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?

-- Laskussa sinut noutaa Hudsonin vartiosto. Lao-Koo, ruumistani
polttelee --

Kiskouduin irti hänen pyörryttävästä syleilystään. Tartuin molemmin
käsin hänen ojennettuihin käsivarsiinsa ja pinnistin koko tahtoni
katsoessani hänen säikähtyneihin silmiinsä.

-- Hao-Kea! sanoin. -- Voisin kenties rakastaa sinua, toisissa oloissa.
Oman kammioni kajasteessa voisin tyydyttää veresi kaipuun. Mutta tässä,
toisten tuomana, toisten noutamana -- en koskaan. Hao-Kea --

-- Orja! keskeytti hän leimahtavin katsein. -- Orja! Minä olen suuren
Tai-Morris-Jeon kuudestoista puoliso. Ja hän on antanut sinut minulle!

Äänessä värähti uhka.

Silloin kuohahti minunkin sisässäni. Koko hetkellinen hehkuni oli kuin
poispyyhkäisty, ja vain työläästi pidätin totuuden purkausta.

-- Hao-Kea! sanoin. -- Tai-Jeo on antanut minut sinulle, se on totta.
Kuitenkaan en tiedä, millä oikeudella. Mutta minä en vastustele. Ota
minut.

Vain hetkisen välkkyivät hänen silmänsä. Ja sitten hän ymmärsi.

-- Sinä et tahdo? läähätti hän suoristaen uhkean vartalonsa. -- Sinä et
tahdo!

Kuinka viettelevä olikaan tuo kiukun jännittämä olento! Äkillisellä
liikkeellä hän kietaisi kätensä kaulaani ja painoi tulisen suudelman
huulilleni. Tunsin hänen povensa läähätyksen ja näin hänen silmiensä
hurjan hehkun.

Ja silloin hän jähmettyi, räpytti silmiään kuin katseen hypnotisoima
koira ja antoi otteensa herpaantua.

-- Sinä et ole orja! sanoi hän silmiini katsomatta. Pakeneva musiikki
vihlaisi viimeisen intohimoisen teemansa. Kuuntelin sen kuolevaa kaikua.

-- Hao-Kea! sanoin nostaen vasemman käsivarteni. -- Tässä on orjan
merkki. Mutta vaikka se on leimannut ruumiini toisen omaisuudeksi, on
se jättänyt sieluni koskemattomaksi. Kaunis Hao-Kea, sieluni ei tahdo.

Kuin raipan sivalluksen tyrmistämänä hän hoippui verkolleen, ja
hapuileva käsi löysi koneen nappulan. Oikeanpuolinen seinä aukesi,
huoneeseen astui puoli tusinaa rotevia polttajia, ja kohta tunsin
olevani heidän käsiensä kahlehtimana.

-- Hän on uhmannut suuren Tai-Jeon tahtoa, kuulin Hao-Kean puhisevan.

Silloin minua sydännytti etumiehen häikäilemätön kouristus. Tartuin
häntä kainaloihin ja pyyhkäisin kolme ärhentelijää maahan.

-- Hao-Kea! sanoin pudistaen miestä kuin nukkea. -- Sinä olet riistänyt
minulta toivon tulevaisuudessa nähdä sinut kammiossani. Mutta
kuitenkin, jos niin tahdot, voi tämä kuuliainen ystäväni heti täyttää
sijani rinnallasi.

Minun täytyi keskeyttää puheeni. Muuan miehistä oli peräytyessään
kohottanut polttotankonsa, ja näin jo kipinän sen kärjellä.
Voimakkaalla heitolla sinkosin elävän nuijani hänen syliinsä ja jäin
malttini palatessa odottamaan mielettömän leikinlaskuni seurauksia.

-- Lunarian sokeus! kuulin seinämältä kirahduksen. Ja seuraavalla
hetkellä singahti välähtelevä lanka olkapäilleni sitaisten
silmänräpäyksessä ruumiini jäykkiin kapaloihin.

-- Muistele Hao-Keaa, kun lihasi kiehuu nousevan auringon paahteessa,
sähisi ihana nainen polttajain tarttuessa minuun kuin rakennushirteen.

Olin välttänyt Tshung-Kingin irstan, mutta edessäni häämöitti suuren
Tai-Morris-Jeon viha.

Mitähän Mason olisi tästä sanonut!



KOLMASTOISTA LUKU

Minua purraan -- ja minä puren


Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin
ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin
kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.

Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni.
Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja
käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.

Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.

Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy
ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin
kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen
kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui
tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi
vastaani.

Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla
luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä
kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle.
Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin
elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä
liukuen liitoksiinsa.

Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta
toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu
kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan
jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun
lihan käry.

Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni
osunut supattava äännähdys.

Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en
kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli
korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.

Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi
joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin
ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään
kaikkea.

Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa
liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku _oli_ hiipinyt editseni ja
kadonnut muurin varjoon.

Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka
muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle:
matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.

Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi.
Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta,
mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli
tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen
vieressä oli toinen --

Se oli ollut ihmisen silmä.

Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti
sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan
mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut,
ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani
jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.

Missä olin?

Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin
laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen
aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta
minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa
tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.

Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin.
Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja
eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.

Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä
maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä
käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten.
Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi
kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut,
sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin
vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt
huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen
äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti
pimeässä useampia varjoja editseni.

Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta
sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että
seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden
hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla
voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli
toinen kysymys.

Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin,
ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. --
Oliko minut siis jo tuomittu?

Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa.
Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden
silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat
sormensa.

Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja
kenties siellä sittenkin oli pelastus!

Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä.
Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti
kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin
-- olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan,
tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät
minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla,
takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti
pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.

-- Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut
ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.

Menetin tajuntani. --

-- Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua
eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.

Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka
häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.

Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti
tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.

-- Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, -- kun työnvalvoja
tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla
miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet
enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai
oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen
yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä
tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua
viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon --

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Puhu!

-- Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi
suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman
suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta -- meren
kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista
sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin
aikonut anoa --

-- Puhu, Tai-Simon!

-- Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan
monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin
käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo --

-- No?

-- Hänellä on paljon voimaa --

-- Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.

-- Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri
henki.

-- Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt
kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.

-- Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.

-- Tai-Simon!

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Minä olen hänet tuominnut.

-- Ja tuomiosi täyttyy -- kolmen kierroksen perästä, oi --

-- Tällä nousulla, Tai-Simon.

-- Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla;
se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.

Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta
viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.

Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä
äänettömyys.

-- Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein
katsein, -- minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen
kirous ihmiskunnalle. Mene!

Tai-Simon suoristautui.

-- Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on
aina minun ja minun sukuni laki.

Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen
suupieliinsä.

Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. -- Mea-Kawa,
sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi -- Hao-Kea ole vanha?

-- Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.

-- Ja ruma?

-- Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri
Tai-Jeo.

-- Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman,
Mea-Kawa.

Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui
hellästi hänen puoleensa.

-- Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, -- hänen tulensa polttaa, sinun
juovuttaa.

Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta
ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen,
ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.

-- Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. --
Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!

Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne
ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli
vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion
ruumisläjään?

-- Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin
palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.

Ponnahdin jaloilleni.

       *       *       *       *       *

Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin
raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani
joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki
tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.

-- Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. -- Minun osani ei näyttäne
paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani,
onnettomat?

Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui
hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.

-- Rai-Sun!

-- Minä, sanoi hän kuiskaten.

Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä
tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, -- sinä et ole
menetellyt viisaasti.

-- Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli
katkeruutta.

Hän hymyili väkinäisesti.

-- Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. -- Huomenna olemme noiden
veljiä -- ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.

-- Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?

-- Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut
unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.

Hänen sisunsa kuohui.

Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.

-- Rai-Sun, sanoin, -- eikö ole mitään keinoa?

-- Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. -- Jos olisit
harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä
sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran
korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi
mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi
punainen valokieleke.

-- Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. -- Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä
nousee.

Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.

-- Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi
kahden, ruumiin keralla.

-- Mitä näillä? sanoin väristen.

-- Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa
läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa.
Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken
olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja
viittasi maahan.

-- Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva,
mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen --

Minä ymmärsin.

-- Ja jolleivät?

Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.

-- Ja kuitenkin -- Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa
oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.

-- Ja hän kuoli tänne?

-- Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin
ulkopuolelta. Hän _oli_ tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.

Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.

-- Katso! sanoi hän. -- Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo
mies antaisi tappaa itsensä -- kuoleman pelosta.

Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja
heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana
käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies
piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma
henkäys painui meidänkin siimekseemme.

-- Rai-Sun, sanoin väristen, -- me tulemme näkemään heidän loppunsa.

-- Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta _jos_ tuo nurkka laskuun saakka
elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti.
Ah! katso!

-- Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö --

-- Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden -- Rai-Sun oli iskeytynyt
käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.

-- Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo.
Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta
lihasta.

Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen
näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän
kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin
uutta hyökkäystä toivoen.

-- Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.

-- Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet,
murisi Rai-Sun. -- Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä
käheäksi, -- vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat
Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki
jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi
auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.

-- Koirat!

-- Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan.
Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.

Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet
köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja
sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.

-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Meidän henkemme voivat säilyä vain
silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa
ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä
loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä -- kuolema ja kirous mitä
sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!

En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan,
ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän
hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni
näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän
niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta
pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma
nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi
päistikkaa kurkkuuni.

Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että
se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan
sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini
haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta
sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin
viimeisen iskuni.

Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt
antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.

-- Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.

-- Rai-Sun! huusin.

Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka
silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön
kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja _tunsin_,
että käteni alla jotakin särkyi.

Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin
kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin
epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden
puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni
tunki suloinen välinpitämättömyys.

       *       *       *       *       *

-- Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.

-- Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.

-- Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.

Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli
See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan
sinikelmeen.

-- Lao-Koo! kuului korviini huuto. -- Paitsi meitä on täällä vain tuo
yksi ainoa.

Kirottu mölyapina!

-- Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun --

-- Niin, niin.

-- Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.

-- Niin, niin.

-- Lao-Koo!

Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon
korvettavan ravistaa sisälmykseni --

-- Mene helvettiin, mies! Helv --

Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki
aitauksen puoliväliin.

Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.

-- Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. -- Puriko se?

-- Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet
vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?

Rai-Sun nyökkäsi.

-- Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet
notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja -- sitten se
alkaa.

Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli
kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.

-- Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni.
Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo --

Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut
pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.

-- Joudu! sanoi hän. -- Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken
perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo --

-- Puhu!

-- Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun
kallosi on vahva.

-- Tee se. Mutta minä kestän taudin.

-- Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri
kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.

Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili
kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.

Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin
muurin kupeelle.

-- Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.

-- Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole
kuuma.

-- Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa
liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani --

-- Lao-Koo!

-- Lao-Koo!

-- Lao-Koo -- kaksi -- kuusitoista -- seitsemän kuusi kolme.

-- Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.

Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua
takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.

-- Seitsemän -- kuusi -- kolme, soi korvissani.

-- Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!

Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin
jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua
ääntä kohti.

-- Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.

-- Minä? -- minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.

-- _Kaksi -- kuusitoista_, kertasi pasuuna.

-- Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.

Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.

-- Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. -- Jos
Tai-Jeo on antanut armon minulle --

Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja
Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.

-- Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana
pääkuoreeni.

Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen --

       *       *       *       *       *

-- Hän on saanut pureman, sanoi ääni.

-- Herättäkää hänet.

-- Sitokaa ensin.

-- Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. -- Ei. Häntä ei saa
vielä tappaa!

Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli,
Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten
tanssijain ketju.

Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä,
ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.

-- Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.

Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut
kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- sinä et tahtonut. Lupasin sinulle
rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa
sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja,
jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea
käsi!

Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää.
Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä
jaloillani.

-- Oa-Jao!

-- Se voisi osua rintaan.

-- Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.

Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta
jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen
yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli
naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.

Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä
se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi
uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.

-- Oa-Jao! _Oa-Jao!_ sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset
hävisivät näköpiiristäni.

Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili
nenäni tasalla, oli kahle lauennut.

-- Oa-Jaa-o --! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja
hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani
pehmeä taakka sylissäni.

Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.

Ja minä purin --

Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan
juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot.
Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas -- koko kehä --

Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti
ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.

-- Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. -- Sen tulee
kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.

-- Mutta _jos_ hän kuolee ennen? -- Se oli Oa-Jaon ääni

-- Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.

-- Mutta vuoto voi --

-- Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. -- Nat-Pao
oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen
huuhtelu --

-- Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.

Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja
sekin teki tällä hetkellä tenän.



NELJÄSTOISTA LUKU

See-Sea on pelastanut minut


Ruumiini vierähti eräänlaiseen laatikkoon. Seuralaiseni jäivät sen
seinien ulkopuolelle. Pieni sysäys alta päin, töytäys puutuvaan
kapaloruumiiseeni -- ja sitten revähti ylläni katto, josta tuhannen
tulisuihkua tulvahti vastaani.

Kuolema ja kirous! Se oli yksi ainoa, huikaiseva, kirvelevä,
hirvittävä rovio. Se paistoi silmäluomienikin lävitse hehkuvana
punametallilevynä --

Suuri armias Kaikkeus! Se oli murhaava hirviö, ahnas puolipäivän
aurinko.

Kolme hetkeä! nauroin sisimmässäni. -- Kolme hetkeä -- tätä! Minä
tukehdun!

Se tuli jostakin. Valahti kasvoilleni vilpoisena vetenä, huuhteli
rintaani, vatsaani --. Höyrynä se sumensi auringon terän. -- Ah, miksei
se jaloilleni! -- miksei se käsilleni! -- Suuri armias Kaikkeus,
jalkani! -- jalkani -- jalkani -- --

-- Tai-Mason! -- See-Sea! -- Rai-Sun! -- ja sinä, Tai-Joon! -- tämähän
on nyt sitä, mitä aavistin. -- Nauroinko! -- Nauroin. -- Miksen? Olihan
tämä naurua. Kun ruumiini sätkätti, kieleni löpisi, huuleni --

Aa-aah! Tuo suloinen huijaus! -- Jaloillani! -- jaloillani!... Oliko
minulla jalkoja --? Oliko minulla --?

Hlmp! -- Kaikkeus! -- Nielin suihkusta tukehtuakseni. Se valui virtana
yli ruumiini, kirveli käsissäni, jaloissani --

Höyrykö oli niellyt auringon --?

Suuri armias Kaikkeus! Missä oli _aurinko?_ Mitä tämä pimeys? -- tämä
liike? -- Kuolemako --?

Silloinhan en kestänyt kolmea hetkeä, en kahtakaan --

-- En _puolta hetkeä!_ räkätti kieleni. Ja sydämeni nauroi
yllätykselle: siinä lähelläni murjotti Oa-Jaon naama -- --

-- Hän on hengissä, oi suuri Tai-Simon, sanoi se.

-- Mutta poltetuin jaloin.

-- Suuri Tai Simon --

-- Entä kädet! -- kädet? Suuri Kaikkeus, se maksaisi kaksikymmentä
tonnia!

Viliseviä kasvoja. Haparoivia käsiä ylt'ympäri ruumistani. Ja
Tai-Simonin kyömynenä joka taholta puikkien.

-- Voitele, Oa-Jao! Voitele, Oa-Jao! Kautta suuren Kaikkeuden, se
maksaa kaksikymmentä tonnia --

Jotakin solahti huulieni väliin, jotakin herpautui ruumiini ympärillä;
ja sitten kipu jaloissani, kirvelevä tuska sormieni välissä. Ah! --
saatana! --

Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli
ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta --!

-- Orja Lao-Koo! -- Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia --

Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta
jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin
Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka
ehtimiseen läpätti:

-- Oa-Jao, -- kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, -- lihakset ovat ehyet.
Oa-Jao, -- kymmenen nousua ja orja on aarre! -- Sen-Pat! vie orja
Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon
määräys.

Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun
laatusanan kohdalla. --

       *       *       *       *       *

Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia
jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni
profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut
minut omasta kovasta kohtalostaan.

Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen
silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.

Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta
silmästä silmään -- ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla
ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli
pehmittänyt.

Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja
tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko
hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.

Suuri Kaikkeus! Siksikö?

Minä häpesin Tai-Joonin haamun edessä. Häpesin Rai-Sunin silmäkuoppien
tuijotuksessa. Eikö tuo kärventynyt luomakin hänen korvanlehdellään
kalvennut pelkästä pettymyksestä! Ja Tai Mason! -- Ree-Kiang! --

-- "Meillä ei ole metallia." -- "Kansa katsoo sinuun." -- "Lunarian
helvetti huutaa isän kirousta, äitien vaikerrusta, lasten itkua --"

Nat-jee! Sinunko siinä väräjävä äänesi, tutiseva kätesi, -- valoton
silmäsi! -- Nat-Jee! Kuolema ja kirous! Minä -- minä --

Suuri armias Kaikkeus! Minä tulen, tulen -- tulen! --

Ja Nat-Jee hymyili. Ruumiini värisi hiessä. Se oli helpotuksen hikeä. --

See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin
tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana,
suurten tekojen takana. Tahi -- suurten pettymysten --

-- Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.

Minä värisin.

-- Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he
eivät saa --

Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.

-- Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.

Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti
käsivarttani.

-- Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.

-- Mutta minä tahdon nähdä ne.

-- Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo --

Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.

-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Sinä, joka et ole Lao-Koo-- Hänen
selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.

-- Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. -- Lao-Koo _oli
nähnyt kaivokset_.

Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä
rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.

-- Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.

Hän viivähti.

-- Sinä, sanoi hän. -- He voisivat polttaa minun kainalooni saman.
Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi,
he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi
Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo --

Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa
huulien sisäpuolella. -- Mea-Jeo -- Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi:
Minun Herrani!

-- Eikö ollut sen nimen solvaamista?

Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla
välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.

Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.

-- Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi
ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.

-- Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. -- Orja on kohta
voimissaan.

-- Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus
tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut
valveilla, kaunis See-Sea?

-- Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.

-- Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi
Tai-Mara.

-- Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri
Tai-Mara.

-- Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta
Tai-Mara katkaisi terävästi:

-- Ja kuka silloin oli niin voimakas?

Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen
jännitys.

-- Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni --

-- Kaunis See-Sea --

Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus:
sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin,
miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi
Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä,
ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.

-- Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, -- voima on aina lopulta voittanut
aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden
seurauksilta.

Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana
kuin jumalattaren.

-- Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! --
Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut
perikatoon --

-- Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten
miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman
tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara
eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä
on hän nyt --

-- Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. -- Ah, Tai-Mara,
sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee
minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun
lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa --

-- Tai-Simon!

Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet
hykersivät kiitollisuudesta.

Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja
kopeloi pureman arpea vatsallani.

-- Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.

-- Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja
raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.

-- Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.

-- Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi --

-- Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki
on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista
Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia --

-- Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean
viehätyksen, sanotaan.

-- Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. -- Orja!

Tahtomattanikin avasin silmäni.

Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.

-- Orja! Katso minuun!

-- Suuri Tai-Mara --, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.

-- Silmiini, orja!

Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon,
että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.

-- Tai-Simon, sanoi hän. -- Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle
tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa
sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.

-- Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.

-- Sen petturin.

Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä
helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä
ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.

-- Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla
vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut --

-- Hän on nero.

-- Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian
ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta
kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill.
Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla.
Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei --

Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua
aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta
olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan
hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen
vaanijavaistonsa.

Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin
huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli
myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin
kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin
kalleiksi --

Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan
mieleeni muinaisuuden vellikellon.

Minä imin kaksinkertaisen annokseni ja nukahdin. --

       *       *       *       *       *

Se oli See-Sea.

Hänestä juuri olin uneksinut rohkean unen. Ja kun raotin silmäni,
häämötti hänen yläruumiinsa siinä verkkoni laidalla. Hänen vasen
kätensä leikitteli vyön helmillä, ja oikea lepäsi kevyesti otsallani.
Katsoin viehkeätä kainaloviivaa ja ojensin käteni kuin jatkuvassa
unessa hänen vyötäreilleen.

-- Mea-Jeo! sanoi hän hiljemmin kuin kuiskaten. -- Huomenna pääset
suuren, hyvän Tai-Suanin luokse.

-- See-Sea!

Mikä kumma minun otteeni herpaisi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi
vaipunut tuliseen syleilyyni. Ja kesken kaiken -- oma käteni nousi
vastarintaan.

Tai-Mason! Tai-Joon! -- Ne tulivat vasta nyt. Ja See-Sean antautuva,
uhkea vartalo pysyi saavuttamattomissa.

-- Tai-Suan, tieteen ja uskonnon valvoja? sanoin kylmästi.

-- Niin.

Hän kumartui vielä, silmät kosteina, ruumis väristen. Sitten hän nousi,
astui poispäin -- ja käännähti.

-- Mea-Jeo, kuiski hän. -- Minun sylini voi vielä juovuttaa
Tai-Simonin. Ja juopukoon hän siitä kymmenesti, jos antaa sinut
Tai-Suanille orjaksi.

Hän kiiruhti pois. Kauniit olkapäät vavahtelivat. -- Olinko kuullut
nyyhkytyksen?



VIIDESTOISTA LUKU

Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla


Tämä oli uusi maailma. Mitä minulla oikeastaan täällä oli tekemistä,
sitä en voinut ymmärtää. Mutta sitä suurempi syy oli minulla
ihailla See-Sean jumalaista lumousvoimaa, joka minulle tämän
olinpaikan oli hankkinut. Ja hankkinut huolimatta suuren Tai-Simonin
"kahdestakymmenestä tonnista".

Tämä oli taivas. Tämä oli avaruus. Tässä tunsi olevansa
taivaankappalten mieltäkiinnittävässä seurassa. Tai-Suan, tuo vanha
Avaruuden mestari, sulaa hyvyyttä uhkuvine kumarahartioineen ja
ystävällisyyden rypistämme kasvoineen, käänsi toisinaan silmänsä
putkesta ja hymähti hyvänsuovasti:

-- Niin, Lao-Koo. Minua aina surettaa, ettemme päässeet yhteyteen
Venuksen kanssa. Epäilemättä sikäläisillä olisi ollut yhtä ja toista
mielenkiintoista, jota olisimme voineet verrata Mars-naapurin --, niin,
ja omiin oloihimme. Kukaties Venuksella oli jo aikoinaan kosketusta
Merkuriuksen kanssa; joka tapauksessa on varmaa, että jälkimäisen
tuhosta oli heillä edeltäpäin tietoja. Miten lienee. Marsin puolelta
väitetään huomatun Maan liikkeissä viime aikoina epätasaisuuksia. Ne
voisivat olla samaa laatua kuin Venuksen töytäilyt ennen sen perikatoa.
Miten harmillista, ettemme voi tehdä vertailuja sisäpiirin
näkökannalta --

Hän tarkkasi joitakin merkkivärähdyksiä, hymähteli jälleen ja jatkoi:

-- Hän väittää, etteivät epätasaisuudet voi olla yhteydessä heilläkin
huomattujen aurinkomagneetin nykäysten kanssa. Ne poikkeavat siitä sekä
ajassa että laadussa. Suuri Kaikkeus! Meilläkin väittää apulaiseni,
Tai-Juang, kahdesti panneensa merkille kolmentoista -- kuudentoista
minuutin akselikaltevuuden, ja aikoina, jolloin Marsin kulku on ollut
moitteeton.

-- Ja kuitenkin, -- Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, --
tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan
vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. -- Tuota onnetonta. Hän saattaa
minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta
olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en
kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan
olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin
tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että _hänkin_ on ikäloppu. --
Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa --

Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.

-- Vai niin! sanoi hän. -- Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun
liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille
huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme
kolminkertainen asteittainen sarja sen _kaikista_ pilkuista. Ja
toisekseen --

Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä.
Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.

-- Totta totisesti -- miten sanookaan Tai-Juang -- ensin me suurella
vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan
meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta
kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme
olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä
kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen
kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin
suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen
kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään,
mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen -- pieni
ihminen -- suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan kierroksen perästä
marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme --

Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa
työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja
jatkoi sitten tyytyväisenä:

-- Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset
elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! -- niin, heillä tuntuu
vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset
eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme
alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa
itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja
eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! -- No!
Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!

Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan
selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän
huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään.
Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella
ja pyörähti sitten pois.

-- Harjoitusta! sanoi hän. -- Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä
kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi
tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.

-- Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. -- Meidän pitäisi päästä jonnekin
tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan
voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle
meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren
loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! -- Suuri
Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se
on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina
ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli
Jupiterille, Neptunukselle -- aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka.
Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: -- tuhoutukoon kukin ennätyksineen;
tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin;
parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä
kiertolaisilla: "Kun Maa syöksyi Aurinkoon --"

-- Lao-Koo! sanoi hän hetken hermostumisen perästä jälleen tyyntyneenä.
-- Opettiko Tai-Joon sinulle tähtitiedettä? Jos sinua huvittaa nuo
Marsin komediat, niin --

Hän viittasi putkeen ja paneutui itse lepoverkolle. Eikä hänen
tarvinnut minua kahdesti käskeä.

Minä olin Tai-Joonilta saanut oppineen arvonimen. Myöskin
tähtitieteessä. Mutta kuinka mallikelpoinen Tshung-Kingin
opetuskeskuksen järjestelmä olikaan ollut, tässä ilmestyi eteeni
naapuri-planeetta "ilmielävänä". Olin odottanut putken päässä näkeväni
Marspallon joltisenkin suurena; sensijaan näin putken täydeltä
kiertolaisen pinnasta murto-osan.

Se oli valtava, hopeakirkas pyöriö, heleänvärisen rehevyyden ympäröimä.
Ei jälkeäkään "kanavista", "kasvullisuuskeitaista" ja elottomista
aavikoista, vaan täydellinen muinaisajan Maa-maisema järvineen,
jokineen ja töyräineen. Olinpa huomaavinani pienoisen pilkun, joka
verkalleen eteni tasaista vedenpintaa putken laitaan; mutta samassa
veti huomioni puoleensa varjojen leikki hopeisella jättiläislaatalla.

Se teki oudon vaikutuksen, herätti mieleen liikuttavan muiston
muinaisuuden poikavuosiltani: halpahintaisen etupenkin ja repaleiksi
kuluneen filmin. Yhtäältä pyrki esiin eriskummaisten olioiden
joukko ketjuna toista samanlaista tavoitellen. Syntyi hetkellinen
yhteentörmäys. Toisaalta tullut joukko jäi hajanaisena paikalle, ja
ensintulleet hävisivät. Seisaus. Sitten erottui muista yksi ainoa
olento, kasvoi, paisui, näytti tulevan vastaan kiitävää kyytiä ja
pysähtyi näyttämölle huitovana jättiläisenä.

Samanaikaisesti antoi kone lyhyen sarjan leimahdusmerkkejä.

-- Suuri Voittaja. Se sama, virkkoi Tai-Suan verkoltaan. -- Heillä
on hänelle aina nuo samat leimahduksensa. Ja he kertaavat yhä
sotahistoriaansa. Kun Etelä-Mars viime kierrossadalla kerran valloitti
heidän pääkaupunkinsa, saimme kotvan aikaa ihailla sen puolen
voittajaa. Ja minun mielestäni etelä-marsilainen oli sekä kauniimpi
että intelligentimpi.

Äskeinen ryntäys uudistui. Sitä seurasi ripeänä sarjana toinen toisensa
kaltaisia yksilökuvia, joita säesti kullekin ominainen leimahdus-sähinä.

-- Pohjoisvaltion nykyinen päämies, kertasi Tai-Suan takanani. -- Hänen
puolisonsa, vanhin poikansa, -- tyttärensä (pane merkille nais-raukan
suurelliset pukimet!). -- Siinä on edellinen päämies, joka kaatui viime
sodassa, -- ja hänen puolisonsa, -- -- no nyt, katso tarkkaan: tämä on
etelävaltion hallitsija --

-- Hänellä on kookkaampi vartalo. -- Niin. Ja riekaleista köyhempi.
Etkö näe eroa pään muodossa? Tämä laji on kallonsa puolesta --

-- Ylöspäin laajeneva.

-- Aivan. Ja sille panen totisesti suuren arvon.

Kuva oli jo kadonnut, ja äskeinen leikki alkoi uudelleen. Tai-Suan oli
astunut viereeni ja sormieli putken jalkalaitetta.

-- Siellä on, ainakin pohjoispuoliskolla, voimakasrakenteinen rotu
vallalla; mutta sen henkisen kyvyn laita on niin ja näin. Intelligenssi
on sensijaan ahdettu etelään, jossa aineellinen toimeentulo kaikesta
päättäen on työlästä. Emme voi varmasti sanoa, esiintyykö pohjoinen
rotu sortajana vaiko etelän sorrosta irtautujana. Kuitenkin luulemme,
että viimemainittu otaksuma on oikea. Ja silloinhan on vielä toivoa
uuden intelligenssin noususta, johon noiden poloisten tarmokas opinhalu
kylläkin viittaa. -- Tarkastetaan maisemaa! --

Muutamalla otteella hän pani putken vavahtamaan jalustallaan.
Taivaankappale näytti äkisti kiitävän poispäin ja pysähtyi vasta kun
koko sen pinta oli näköaukon puitteen mukainen. Näin suuren meren,
joka kolmiosaisena läikkänä kaarsi pohjoiseen laajenevaa ja etelään
haarautuvaa manteretta. Juuri noiden haarojen alapäässä näytti
lumikenttä saavan alkunsa ja lähellä niiden tukevaa yläjuurta kaarsi
hieno koukeroiva rajaviiva, joka tehden äkkimutkan pohjoiseen päättyi
keskimäisen meriläikän reunaan.

-- Se on näiden rotujen nykyinen rajaviiva, virkkoi Tai-Suan. -- Ja
minusta elämä tuon joen eteläpiiriin rajoitettuna ei ole sanottavasti
mieltäylentävää. Näetkö nuo pari lyhyttä juovaa läntisellä liepeellä?
Ne ovat jätteitä siitä kasvullisuusverkosta, joka peitti Marsin
silloin, kun mullistukset olivat alkuasteellaan ja sen pinta sai
kosteutta ainoastaan repeämiinsä. Nyt kun suuremmat mullistukset ovat
synnyttäneet epätasaisen pinnan ja pohjavesi on löytänyt vakinaisen
olemassaolonsa, on tuo läntinen läikkä jäänyt jonkinlaiseksi muistoksi
entisiltä ajoilta, kuten Maan rehevyyden aikana Sahara. -- Mars on nyt
sillä asteella, missä me olimme sata kierrostuhatta sitten.

Tai-Suan kääntyi ja vaikeni tuokioksi. Melkein samalla hetkellä olin
kuulevinani vieraan äänen takanani. Vielä hetken näin Marsin himmenevän
kartan silmieni edessä, seuraavalla sitä ei enää ollut.

-- See-Sea! sanoi ääni sisimmässäni. Ja hän se oli.

Miten viehättävästi hänen ruumiinsa notkui hänen astuessaan tässä
kelmeässä valossa Tai-Suania kohti.

-- Isä! sanoi hän painautuen tämän auliiseen kainaloon. -- Sinun tulee
puhua Tai-Simonille hänestä. Hän ei unohda noita kahtakymmentä tonnia
koskaan pitemmäksi kuin puoleksi hetkeksi. Ja tämä puoli hetkeä on
minun ruumiilleni rasitus ja sielulleni helvetin piina. Isä! Sinun
täytyy esittää hänelle, mikä suuri hyöty koko ihmiskunnalle ja eritoten
suurelle Tai-Jeolle on hänen avustaan täällä.

-- Lapsi! Minun pitäisi valehdella --

-- Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on -- että hän on
-- --. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän
voi siksi tulla. Hän ei ole orja --

-- See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.

Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut
hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen
katseensa oli mitään sanomaton.

-- See-Sea, sanoi hän. -- Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä
hänestä _suuren_ Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä
valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä
pidättää, mutta kahdenkymmenen --, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti
tulesta pelastanut, -- ei koskaan.

-- Isä!

-- Lapsi, minä en voi.

-- Et äitini nimessä, Isä?

Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.

-- Et suuren Tai-Millin tähden?

-- Lapsi!

Siinä oli parkaisua, tuon vanhan miehen äänessä.

Ja silloin See-Sea oikaisihe, mateli kuin luuton liha pitkin vanhuksen
luisevaa vartaloa. Paisuvat rinnat painuivat Tai-Suanin isälliseen
syliin, ja rukoilevat huulet työntyivät hänen kuivahtaneen naamansa
tasalle.

-- Isä! Sen syleilyn vuoksi, jonka äitini sinulle salassa soi! Sen
lapsen tähden, jonka Tai-Mill syliini siitti ja jonka Morris-Jeo
syntymältään riisti! Isä!

-- Lapsi!

Vanhuksen pää nuukahti See-Sean pehmoiselle olalle, ja laiha käsi
tutatti hyllyvällä lantiolla. Sitten Tai-Suan irtautui äkkiä
syleilystä, astui eteeni ja silmäsi minua toisen kerran kysyvästi.

-- Lao-Koo, sanoi hän pannen kätensä olalleni, -- kuka sinä olet?

Morris-Jeolle ja Tai-Maralle olisin julkeasti vastannut: "Lao-Koo,
Pao-Laon sikiö"; Tai-Suanin edessä laskin katseeni ja vaikenin.

-- Lao-Koo, sinä et tahdo vastata? sanoi hän. Olin yhä vaiti.

-- Katso minuun, sanoi hän.

Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.

-- Poikani, sanoi Tai-Suan, -- Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill
oli Tai-Joonin ystävä, ja minä -- minä olin Tai-Millin ystävä. Minä
teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja
asemani --

-- Isä!

Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin
maassa vanhuksen jalkojen juuressa.

See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.

-- Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. -- Minä näen sinussa uhkuvan
nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill.
Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava -- ja
yhtä surullinen.

Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta.
Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.

Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin
vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.

Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt
jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.

-- Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Joku on täällä. Kuka
tohtii lähestyä Tieteen palatsia --!

Hän peräytyi lepoverkolleen ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tunsin
helpotuksen tajunnassani. Mutta sensijaan kasvoi levottomuus.

Katsoin See-Seaan. Hänen ruumiinsa vapisi. Vaistomaisesti hän haki
tukea putken arasta asetinkammesta. Sanaakaan sanomatta ojensin käteni.
Hän painautui väsyneesti syliini.

Jumalani! Miten naisen vavahteleva ruumis voi häätää tajunnan tyhjäksi!

-- See-Sea! äänsin levottomuuden jälki vielä äänessäni. -- Joku henki
on täällä --

-- Hän on mennyt, Mea-Jeo! kuiski henkäys korvaani. -- --

       *       *       *       *       *

Tai-Suanin ääni sen unelman katkaisi. Hänen kasvoillaan väikkyi vakava
ilme. Siinä oli suuttumusta ja kenties vielä enemmän pelkoa.

-- Lapseni, sanoi hän, -- Tieteen pyhätön alueella on ollut
vieras henki. Yksi miljoonasta ei sitä tohtisi tehdä. Suurella
Tai-Morris-Jeolla ei siihen ole oikeutta. On vain yksi tällä
planeetalla, joka sen tohtii ja julkeaa tehdä --

-- Tai-Mara! kirkaisi See-Sea.

-- Tai-Mara, kertasi vanhus, -- syntymäin valvoja, vaanija-valvoja.

Minä värisin.

-- Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.

-- Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.

-- See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän _on_ turvassa. Mutta se
ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on
herättänyt --

-- Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja
sitten --

See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.

Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen
vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin.
Olisipa suuri Tai-Mara _nyt_ ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt
hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka
kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.

Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien
olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä
levottomuus.

-- Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, -- Tai-Maralla ei
ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. --

Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin
tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin
kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin,
että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä
oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat
alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.

-- Poikani, sanoi hän näinä lähipäivinä uudestaan ja yhä uudestaan, --
sinun päätöksesi on epäitsekäs, mutta sillä ei ole autettu, että se
on tyhmä. Tai-Mill vältti auringon paahteessa paistumisen hyppäämällä
kuiluun. Ja sinä vältät Tai-Maran hautautumalla kaivoksiin. Suuri
Kaikkeus, pitääkö minun luulla, että se on pelkuruutta?

Hänen sanoissaan tunsin See-Sean painostuksen, mutta hänen äänensä
puhui toista.

Kolmantena päivänä saapui See-Sea mielentilassa, joka uhkasi kerta
kaikkiaan pyyhkäistä päähänpistoni. Hän ryntäsi suoraan Tai-Suanin luo
ja ravisti vanhusta kesken mielenkiintoista leimahdussanomaa.

-- Isä! Isä! Tai-Mara on puhutellut Tai-Simonia. Minä olen kuullut,
että --. Isä! Etkö kuule? Tai-Simon tulee kohta luoksesi. Hän tahtoo
lähettää Mea-Jeon kaivoksiin. Hän lupaa hankkia sinulle toisen orjan.
-- Isä! Tai-Mara sanoi, että sinä olet vanha tyhmyri, -- että Mea-Jeo
on minun rakastettuni, -- että sinä annat hullun naisen ohjata itseäsi
--. Isä! Hän sanoi, että olet kuivunut, -- että on valittava uusi
Tieteenvalvoja -- Tai-Mao-Kawa tahi --

-- Mao-Kawa! Mitä sanot, lapseni? Tai-Mao-Kawa? -- Vanhus oli äkkiä
jättänyt työnsä: tieteensä sydämessä kykeni häntä vain tieteen solvaus
tavoittamaan.

-- Minä olen vanhettunut, jupisi hän See-Sean valitellessa, -- minä
olen kuivettunut. Olen Tai-Juangiin verraten -- kernaasti. Mutta
Mao-Kawa! -- Kätyri, puoskari -- Tai-Maran puhaltama nousukas! -- Suuri
Kaikkeus! Miten käy silloin Maan levottomuuksien tarkkaamisen --!

Kesti runsaan neljänneksen, ennenkuin vanhuksen järkytetty tajunta oli
oivaltanut epätoivoisen naisen tarkoituksen.

-- Minun on keskusteltava Tai-Simonin kanssa! Minä keskustelen,
lapseni; teen sen, lapseni. Tulkoon hän vain luokseni, kuulin hänen
höpisevän, kun See-Sea oli jo heittäytynyt minun syliini.

Puolikin hetkeä tätä taivaista syleilyä, niin olisin kasvot maassa
kerjännyt armoa Tai-Simonilta. Mutta tuskin olin ehtinyt saada
ymmärrettävää sanaa See-Sean huulilta, kun jo tärähtikin ilmoittajan
ääni:

-- Suuri Tai-Mara suuren Tai-Simonin seurassa tahtoo astua Tieteen
palatsiin!

Silmänräpäyksessä See-Sea oli noussut. Toisen silmänräpäyksen jännitti
uhma hänen ylevää vartaloansa, ja hänen huulillaan väikkyi ylpeä hymy.
Mutta mitä Tai-Suanin viittaus ei kyennyt tekemään, sen aikaansai hänen
pari sanaansa.

-- See-Sea, se tekee puolustukseni mahdottomaksi, virkahti vanhus.

See-Sea hätkähti.

-- Mea-Jeo! kuiskasi hän kadoten seinien suojaan.

Ja silloin avautui toisaalta seinä tulijoille. Minun päätökseni ei enää
horjunut; Tai-Maran takana seisoi kuuden polttajan ketju.

Panin merkille Tai-Suanin tervehdyksen; se kohdistui jäykkänä
Tai-Simoniin.

-- Ystävillä, suuri Tai-Simon, ei ole polttotankoja takanaan, virkkoi
vanhus hiljaa.

Tai-Simon hykerteli käsiään ja vilkui avuttomana Tai-Maraan.

-- Suuri Tai-Suan, tieteen ja uskonnon suuri valvoja, selitti Tai-Mara
nostaen pistävän katseensa, -- laskussa lähtee orjalentue Lunariaan, ja
laskuun on vain vajaata kaksi hetkeä.

-- Silloin, suuri Tai-Mara, kehoittaisin teitä kiirehtimään, vastasi
vanhus tyynesti.

-- Niin olen päättänytkin tehdä, suuri Tai-Suan. -- Polttajat, orja
Lao-Koo on edessänne.

Tuossa tuokiossa kaarsihe polttajain rivi etualalle. Tunsin sappeni
alkavan kiehua, ei siksi, että olin odottanut pelastuvani, vaan siksi,
etten sietänyt Tai-Maran julkeaa mahtipontisuutta. Mutta minä jäin
paikalleni. Vanhus oli sanaakaan sanomatta asettunut polttotankojen
eteen, ja miehet peräytyivät neuvottomina.

-- Tai-Mara, sanoi vanhus, -- Tieteen palatsissa ei sitten suuren
Tai-Wang-Jeon aikojen ole käytetty väkivaltaa. Orja Lao-Koo on minun
orjani.

Tai-Maran silmät välähtivät ilkeästi.

-- Tieteen palatsi ei myöskään sitten suuren Tai-Wang-Jeon ole
suojannut tuomion saaneita orjia. Orja Lao-Koon on suoritettava
kahdenkymmenen tonnin tuomiorangaistus. -- Polttajat! Tämä on suuren
Tai-Jeon määräys.

Silloin vanhuksen vartalo edessäni ikäänkuin kasvoi.

-- Takaisin, polttajat! sanoi hän ankarammalla äänellä. -- Suuren
Tai-Jeon määräys oli siirtynyt suurelle Tai-Simonille. Kahdeksan nousua
sitten tämä luovutti määräysvallan minulle. Orja Lao-Koo pysyy luonani,
Tai-Mara. Tämä on suuren Tai-Suanin määräys.

Minä ihailin vanhusta. Itse Tai-Mara hätkähti.

-- Suuri Tai-Suan, sanoi hän terävästi, -- Tai-Simon on antanut sinulle
orjan, Tai-Simon on antava sinulle toisen orjan. Tieteen valvojalta ei
pidä puuttuman orjia, mutta Työnvalvojan asia on niistä määrätä. Ja
Lentäjä-valvojalle, Tai-Maralle, kuuluu orjien kuljetuksen valvominen
missä ja milloin tahansa.

-- Tai-Simon, virkkoi vanhus, kädellään torjuen polttajain jonon,
-- eikö sinun valtasi ole suuren Tai-Jeon antama? Onko se sinulta
riistetty? Jos on, niin miksi kannat vielä Neljännen Piirin rengasta
rinnallasi?

Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.

-- Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, -- nämä kahdeksan
nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun
velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia --

-- Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. --
Aika on täpärällä. -- Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!

-- Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.

-- Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella.
Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. -- Polttajat!

Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin
vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin
Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.

-- Tai-Suan, sanoin ylpeästi, -- minä en ole saanut sinua muuten
kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen.
-- Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.

Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä.
Suuri Tai-Mara, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin
henkeään haukkoen.

Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean
säikähtynyt silmäpari.

Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja
polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni,
mutta ne avautuivat väkisin.

Tai-Mara kääntyi minuun ja hänen silmänsä pysähtyivät vaaksan päähän
silmistäni. Pistävästi hän katseli minua pitkän tuokion.

-- Hyvä! sanoi hän äänellä, jonka sävy oli käsittämätön. -- Saakoon
suuri Tai-Jeo ensin tonninsa. Tai-Mara on vain hänen palvelijansa.

Vielä kerran kapaloi polttajain lanka ruumiini liikkumattomaksi
massaksi, edessäni aukeni seinä ja takanani viilsi hiljaisuutta
Tai-Maran terävä ääni:

-- _Orjan_ käsi Tai-Maran kasvoilla. Tiedätkö, suuri Tai-Suan, mitä se
merkitsee?

Suuri Kaikkeus! _Nyt_ en sitä enää minäkään tiennyt. --



TOINEN OSA

JOO-KEEN KAPINA


    (Vielä vähemmän on syytä luulla, että Suuri Kaikkeus odottaisi
    ihmiskunnan parantumista; sillä tämä parantuminen jo itsessään
    sotisi sen järkähtämätöntä järjestelmää vastaan.)



KUUDESTOISTA LUKU

Tonni-miehen vaihdos


Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät
liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta
auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle,
laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.

Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan
pienoiseksi läikäksi.

Nyt sekin oli hävinnyt.

Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu.
Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä
puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien
välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan,
lapsellisen riutunutta naamaa.

-- Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan
jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.

Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista,
joilla oli enkelimäiset kasvot?

Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni
epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan
mustaan käytävään.

-- Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi
käytävää kohti.

Tai-Lane kohotti katseensa.

-- Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.

Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.

-- 2-16-763, kertasi hän.

Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen
utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.

-- 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. --
Kaksikymmentä tonnia.

Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto
asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.

-- Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.

Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani,
kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt.
Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö
niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää
hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi
turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.

Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli
kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti
heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.

Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se
oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden
miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa
seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.

Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.

Minut valtasi sellainen tunne, että olimme matkalla maan
keskipisteeseen. Tajunnassani olimme ainakin kulkeneet runsaan
neljänneksen Maan säteestä.

Ja kuitenkin tämä iankaikkinen matka päättyi. Ei keventävään valoon,
kuten vastoin tahtoani olin odottanut, vaan surkeaan pimeyteen, jossa
äänten surina kasvoi kymmenkertaiseksi. Joku kompastui minun jalkaani,
minä astuin tielleni kompastuneen naisen pehmeälle ruumiille, ja joku
takaatuleva iski kiroillen kallonsa reiteeni.

-- Irti! kiljaisi ääni jostakin ja seinän paukahdusta seurasi koneen
surina.

Tyhjentynyt hissilaite lähti takaisin maanpinnalle.

Helvetti! Kuinka kauan korvakalvo tällaista kestäisi! Kontaktikoneen
hatussa olin kuullut tämän kiljunnan ja kiroilun; se oli ollut vain
kaukainen kaiku. Muutaman röhisevän äänen äkäisestä sadattelusta
ymmärsin, että oli vuorokauden hiljaisin hetki: he tahtoivat nukkua.
Suuri Kaikkeus! Niinkuin tässä olisi voinut nukkumisesta haaveksiakaan!

Pimeässä erottui vähitellen siellä täällä ikäänkuin höyrymäistä
valonaavistusta. Näköhermoissa se ei voinut olla; pysyttelihän se aina
määrätyissä paikoissa. Parhaani mukaan vältellen onnettomain ruumiita
haparoin muuatta valoläikkää kohden. Ja kompastuin.

-- Lunarian sokeus! kirahti karkea ääni, ja tanakka potku tapasi
polvitaivettani. -- Lunarian sokeus! Makuuverkko siinä on ihan
yhtä hyllyvä kuin kauempanakin. Kiitä olematonta jumalaasi ja pidä
lepohetkistä vaari.

-- En tahtonut loukata ruumistasi, toveri, sanoin sovinnollisesti. --
Mutta minä en näe täällä mitään. Voinko tässä levätä?

-- Se on sinun yksinkertaisesti tehtävä, jollet tahdo tulla huomiseksi
pehmitetyksi. Tuonnempana voit tavata Shi-Kain, ja hän ei tottavie
tyydy tavalliseen potkaisuun, vaan pudistaa henkirievun nivusistasi
puolen kierroksen ajaksi.

Osaksi teki sen omituinen painostus, joka täällä alhaalla oli
yllättänyt ruumiini, osaksi myöskin tämän raa'an miehen suorasukainen
puhetapa: minä paneuduin pitkälleni soraiselle maalle ja koetin olla
kuulematta rähinää.

Mutta se jatkui yhä.

Tuokion silmät kiinni loiottuani avasin ne jälleen Jossakin
lähettyvillä oli syntynyt hirvittävä mellakka joka ylitti kaikki muut
äänet.

-- Minä en nähnyt! -- En nähnyt! kirkui epätoivoinen ääni.

-- Sinä opit pitämään silmät varpaittesi nenässä, karjui toinen ääni,
joka kuulosti tulevan tilavista keuhkoista. -- Helvetin piina! Jos
joskus vielä viheliäisille atuloillesi astut, niin loikkaa tällä
kohdalla, loikkaa! -- Noin!

Seurasi mieletön parkaisu. Jossakin kauempana mätkähti
onnettoman ruumis toisten tiloille, ja kiljunta toistui äskeistä
saatanallisempana. Sitä säesti sankarin tyytyväinen röhönauru.

-- Shi-Kai, sanoi naapurini yksikantaan. -- Mitä sanoin äsken!

-- Hän on voimakas, vastasin puistatellen.

-- Viidentoista tonnin mies, päätti ääni.

-- Mutta hän on hirmu.

-- Kolmen kierroksen ajalla tehnyt neljäkolmatta ruumista.

-- Eikö Tai-Lane häntä rankaise?

-- Miksi? Hän ruhjoo vain luut, ja "kirkas autuus" tekee loput.
Toisinaan saa hän muutaman sadanneksen kurinpitorangaistuksen, ja hän
suorittaa sen. Katsos, se on Tai-Lanen hyöty.

Viimeinen lause tuli kuiskeena, ja naapurini tuntui jälleen tahtovan
levätä.

Kuuntelin vihlovaa valitusta ja tarkkasin mustaakin mustempia
haamuja, joita toisinaan erottui fosforinkiiltoisia läikkiä vasten.
Kaukana, muita valoisamman läikän kohdalla, liikkui solakka vartalo
säännöllisessä tahdissa, häipyi ja liikkui jälleen.

-- Tekeekö tuo tuolla työtä?, kysyin.

-- Tekee. Hän on jäänyt takapajulle.

-- Jääkö moni?

-- Heikot, joiden ei onnistu pysytellä antavalla maalla. Huomenna sen
tunnet. Jollet pidä puoliasi, saat kierroksen, pari tonkia toisten
jälkiä. Shi-Kai, hän nokkii aina siinä, missä metallia on, ja siksi hän
ei edes rasitu.

-- Tuo on nainen, sanoin pinnistäen näköäni.

-- Varmaankin La-Li, vastasi naapurini vaivautumatta katsomaan, ketä
tarkoitin. -- Hänellä on niin paljon lisätuomioita, ettei hän kykene
niitä koskaan täyttämään.

-- Naisella?

-- Niin. Tai-Lane on ihastunut hänen lihaansa ja kostaa kurinpidolla,
kuiskasi ääni. -- Ja Shi-Kai olisi hänet jo raiskannut, jollei
pelkäisi Tai-Lanea. Olisinpa minä La-Li, eläisin kuin suuren Tai-Jeon
ensimmäinen puoliso; antaisin Shi-Kain ahertaa tonnini ja Tai-Lanen
keventää kuormaani.

Ääni naurahti, ja minun muistini heräsi: La-Li! Sehän oli Lao-Koon
sisar, jota suuri Tai-Jeo oli himoinnut ja jonka vuoksi Lao-Koo sai
ensimmäisen tuomionsa. Suuri Kaikkeus! _La-Li_ tietenkin tunsi
veljensä -- --

Rähinä alkoi vaimeta. Vain eri suunnilta pimeästä kuuluva väsynyt
valitus piti tunnelmaa vireillä.

-- Toveri, sanoin hiljaa.

Hän oli nukkunut.

Minut valtasi outo yksinäisyyden tunne. Tuolla liikkui La-Lin
haamu himmenevän läikän puitteissa. Mutta välillä jossakin nukkui
"viidentoista tonnin" mies.

Suljin silmäni, painoin sormet korviini ja tahdoin nukkua. -- --

       *       *       *       *       *

Olinko nukkunut? Missä olin? Mitä tämä hirvittävä meteli? --

-- Ylös! -- Ylös! Kaivosten valvoja, suuri Tai-Lane, tahtoo laskea
orjansa! -- Ylös! -- Ylös!

Se viilteli selkäpiitä.

Naapurini oli noussut, ylt'ympäri kuului kuhinaa, kiroilua, itkua ja
ulvontaa. Tänne tullessani olin arvioinut joukon viideksisadaksi; nyt
_tunsin_, että niitä oli kymmenentuhatta.

-- Ylös! -- Ylös! jyrähti ääni toistamiseen, ja jonkun matkan päässä
syöksähti maahan huikaiseva valopatsas.

-- Toveri! sanoin, ojentaen käteni pimeään.

-- Varo tallautumasta, kun vyöry tulee, tokaisi ääni.

Samassa tunsin kohinan ja läähätyksen lähenevän. Se tuli yhtaikaa joka
suunnalta, suhahti ohitsemme tuhatsuisena hirviönä ja antoi minun
käsittää, että joka suuta vastasi neljä hillittömästi huitovaa raajaa.

Ilman varoitusta olisin jo maannut maassa, sensijaan että nyt säästyin
siitä parilla kuperkeikalla. Valopatsasta vasten kuvastui hurjasti
vitveltävä orjaparvi, ja jälkijoukko sadatteli maassa vaikeroivia
poloisia.

-- Kao-Jama! tärähti kuin ukkosena valopatsaan yläpäästä.

-- Kao-Jama, piipitti ääni äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, ja
patsaan loimussa kohosi tumma naama vasten valoa.

-- Je-Sai! tärähti jälleen.

-- Je-Sai. -- Ja toiset kasvot tuijottivat kirkkauteen.

Kompastuin itkevään olentoon.

-- Toveri! sanoin pidätellen. -- Tämä on nainen.

-- Anna olla!

-- Mutta jos --

-- Tolvana! Tai-Lane voi huutaa sinun nimesi. Väristen seurasin hänen
kintereillään.

-- Entä jos huudetaan tuota naista? sopersin joukkoon tunkeutuessamme.

-- Joka on elossa, se tulee, ja joka ei tule, se ei ole huomenna elossa.

Pasuuna törähteli yhä tiheämpään, ja minulla oli täysi työ pysytellä
toverini lähettyvillä tässä joka huudon perästä hurjasti elävässä
lihamassassa.

-- Shi-Kai!

Minä kohotin päätäni.

-- Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja karkeatekoinen jättiläinen seisoi
ylpeänä loimussa.

Toverini töykkäsi kylkeeni.

-- Jättiläinen, sanoin, arvaten hänen tarkoituksensa. -- Mutta minusta
liian vanha.

-- Elä sano sitä hänelle, varoitti Neo-Hoo eikä sen koommin virkkanut
mitään.

Tuokioksi kiivas liikehtiminen katkaisi keskustelun, ja juuri kun
jälleen yritin sitä jatkaa, törähti korkeudesta:

-- La-Li!

Minä en unohda sitä silmänräpäystä. Salamana iski tajuntaani, että
kenties juuri La-Li virui tuolla kaivoksen soralla -- ja samassa hento
naisvartalo solahti valoon.

-- La-Li, helähti ääni, jota en tahdo kuvata. Ja siron kaulaviivan
kannattamat vielä sirommat kasvot syöpyivät syvälle tajuntaani.

Vasta parin, kolmen uuden nimen kaiuttua huomasin, ettei La-Li enää
ollut siinä. Hän oli jonakin tämän hirvittävästi nytkähtelevän
lihamöhkäleen jäsenenä, kenties jossakin aivan lähelläni. Ja minä
keinuin tässä möhkäleessä kuin painajaisunen helmassa.

-- Kian-Sai? -- -- Kian-Sai. --

-- Pa-Hea! -- -- Pa-Hea. --

-- Neo-Kun! -- -- Neo-Kun. --

-- Lao-Koo! -- --

No? -- Vasta tahdin keskeytyminen minut herätti. Pasuunan ääni leikkasi
vielä korvakalvoani.

-- Pois tieltä! sanoin ravistaen möhkälettä.

-- Sinä et pääse, kuulin naapurini äänen.

-- Enkö!

Tunsin, että möhkäle tutisi ympärilläni. Puoleen ja toiseen painoin
sen kiinteätä lihaa; sain iskuja ja annoin iskuja, kunnes hillittyjen
sadatusten paisuessa luiskahdin piirin keskelle.

-- Lao-Koo, sanoin sulkien silmäni huikaisevassa hohteessa.

-- Lao-Koo! olin kuulevinani hiljaisen helähdyksen. Ja sitten uusi
törähdys sai minut jättämään paikkani nyyhkyttävälle vanhalle naiselle.

-- Siinä oli lihaksia! tajusin jonkun sanoneen.

-- Hän on tulokas, vastasi toinen.

-- Hän tuli meidän mukanamme, liitti kolmas.

-- Montako tonnia hänellä on?

-- Mitä sanoit? Shi-Kailla on vain viisitoista --

-- Tuliko hän tännepäin?

Kumma kyllä. Möhkäleen surina oli kiihtynyt, mutta se hajautui kuin
huuru. Pasuunan törinä nieli kiistelyn tonnimäärästä, ja tuossa
tuokiossa huomasin olevani pahimman tungoksen ulkopuolella.

Tunsin, että joku seurasi minua kintereilläni.

-- La-Li! olisin mielelläni huutanut, mutta en tohtinut korottaa
ääntäni. Loitolta olin tuntevinani paikan, missä hän eilen oli
työskennellyt. Sinne suuntasin haparoivat askeleeni.

Mutta siellä ei ollut sieluakaan.

Potkaisin löyhää maata jalallani. Sorasta lähti fosforimainen valo kuin
tuhansista kissansilmistä. Töyhälsin uudelleen ja tavoittelin suurinta
niistä kädelläni.

Nyt ymmärsin. Se oli sormenpään kokoinen kova kappale: se oli valkoista
metallia.

Siis juuri tätä suuri Tai-Jeo tarvitsi. Tätä tarvitsivat Tshung-Kingin
asukkaat. Ja -- minä vapisin innosta -- tätä tarvitsi myöskin Tai-Mason.

Nyt käsitin, miksi sitä pimeässä louhittiin: valossa sitä epäilemättä
oli vaikea löytää.

Lähelläni liikahti varjo. Kohotin katseeni, mutta hohde oli heikentänyt
näköni.

-- Lao-Koo! sanoi voimakas ääni. -- Sinäkö olet Lao-Koo?

Äänestä en voinut erehtyä.

-- Minä, sanoin lyhyesti.

-- Ja aiotko kaivaa tässä?

-- Miksen kaivaisi.

Kuului röyhähdys, josta ei puuttunut uhkaa. Vieras jalka töyhälsi
soraa, ja fosforihohde valaisi tukevan reiden ääriviivaa.

-- Tiedätkö, kuka on Shi-Kai?

Minua suututti.

-- Kaikesta päättäen se olet sinä, sanoin, muistaen äskeisen naapurini
varoituksen, -- mutta en käsitä sen tiedon tärkeyttä. Onko tämä paikka
kenties sinun?

-- Lao-Koo! röhelsi ääni. -- Jokainen tässä kaivoksessa tietää, kuka
on Shi-Kai. Ja jokainen tietää myöskin, että hän saa kaivaa siinä ja
siinä, _jos_ Shi-Kai sen suvaitsee.

-- Onko se Tai-Lanen määräys?

-- Se on Shi-Kain määräys.

-- Vi niin, ja salliiko Shi-Kai minun kaivaa tässä?

-- Ei.

Minä punnitsin hetken aikaa. Silmäni alkoi jo eroittaa miehen
ääriviivat. Ymmärsin, että tilanne oli liian kireä voidakseen jäädä
puolinaiseksi.

-- Shi-Kai, sanoin, -- minä kaivan tässä, kunnes joku toinen sanoo,
että tämä on hänen paikkansa.

-- Lunarian piina! röhisi ääni. -- Etkö ymmärtänyt, että minä, Shi-Kai,
en salli sinun kaivaa tästä? Kuolema ja "kirkas autuus"!

Minä peräydyin askeleen. Joka lihakseni jännittyi. Lähettyviltämme oli
alkanut kuulua ääniä ja pasuunan törinä oli tauonnut.

-- Shi-Kai! sanoin ääntäni hilliten. -- Onko sinua täällä toteltu?

-- Nurisematta! Sillä se, joka ei ole totellut, on oppinut sen
tekemään. Lunarian sokeus!

-- Shi-Kai, tästälähin sinua ei totella.

Kuulin kuhauksen näkymättömästä joukosta, kuulin mielettömän karjaisun
Shi-Kain huulilta, ja samassa silmänräpäyksessä pöllähti hohtava sora
ympärillämme ilmaan.

-- Shi-Kai! -- Shi-Kai! huuteli näkymätön joukko äänellä, joka ennusti
pelätyn tyrannin voittoa. Ja jykevä nyrkki oli horjahduttanut minut
soravallia vasten.

Minä tiesin, että nuo nyrkit oli kahlehdittava. Yksi ainoa isku tuosta
soran kovettamasta moukarista riitti kellistämään millaisen miehen
tahansa. Koetin pakottaa häntä kiinteämpään otteluun, mutta sitä tuo
vimmastunut jättiläinen tuntui ymmärtävän välttää.

-- Kirkas autuus? sähisi hän tähdätessään tämän tästä uuden iskun, ja
silloin aina vastasi näkymättömäin "katsojain" hyvä-huuto.

Minusta se kuulosti teennäiseltä ja päätin sen vaimentaa. Runsaan
neljänneshetken kesti tämä tulinen ottelu, ennenkuin sain hänen oikean
ranteensa vasempaan käteeni. Hänen viimeisen iskunsa vielä soidessa
korvakalvollani putosi kämmensyrjäni raskaasti hänen tukevalle
niskalleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi Shi-Kai allani
molemmat moukarit kierteisessä puristuksessa.

-- Shi-Kai! sanoin vapaalla kädelläni puuduttaen hänen reitensä. --
Täällä näyttää olevan tonnimäärä arvonmittana. Se on paikallaan. Sinä
olet viidentoista tonnin, minä kahdenkymmenen. Julista kansalle, ettet
sinä tästä hetkestä alkaen mitään määrää.

Kiukkuinen röhinä pääsi miehen suusta, mutta joukon äänekäs hämminki
nieli sen. Shi-Kain ruumis vääntelehti epätoivoisessa rynnistyksessä.

-- Julista! sanoin asettaen nyrkkini hänen korvalliselleen. Shi-Kai
tuntui rauhoittuvan.

-- Sinä et uskalla! röhötti hän. -- Minä olen viidentoista tonnin
arvoinen, ja Tai-Lane tietää sen.

Väen kuhina lakkasi.

-- Shi-Kai! sanoin kiristäen otettani. -- Tiedätkö, mikä mies on suuri
Tai-Mara?

Minä tunsin, että hän tiesi sen, ja väen syvä äänettömyys sanoi samaa.

-- No niin, Shi-Kai. Puolitoista hetkeä ennen viime laskua tämä sama
käsi iski suuren Tai-Maran verisin suin maahan.

Seurasi kohahdus kansassa, korviasärkevä meteli ja hillitön sanakiista.
Shi-Kai makasi allani kuin polttotangon tapaamana.

-- Se on totta! erottui vihdoin ääni joukosta. -- Vartijat puhelivat
siitä matkalla. Sanoivat sen tapahtuneen Tieteen palatsissa --

Enempää en kuullut. Kovaääninen väittely ylitti puhujan äänen, ja
silmänräpäyksen varomattomuus salli Shi-Kain tempautua otteestani.
Hyvin tähdätty isku sydänalaani pani minut hetkeksi haukkoilemaan
henkeäni, mutta silmänräpäystä myöhemmin keskitin voimani ruhjovaan
lyöntiin, jonka päällisenä pontena oli vihdoinkin puhjennut kiukku.

En tiennyt, mihin se osui; mutta Shi-Kai kaatui. Ja _sen_ tiesin, ettei
tarvinnut hänen käsiään kahlita.

-- Toverit! huusin hillittömän kohinan läpi. - Shi-Kai ei enää määrää
mitään. Poimikaa sieltä, mistä parhaiten metallia löydätte.

-- Onko hän kuollut? kuului huutoja. Tunnustelin jättiläisen sydäntä.

-- Shi-Kai elää, huusin, -- mutta hän ei elä tarpeeksi häiritäkseen
työtänne.

Astuin askeleen väkijoukkoa kohti. Se päästi äänekkään ihastuksen
mylvinän. Ja itserakkauttani hiveli sen sydämellinen sävy.

Holvin kynnyställä hipaisi käsivarttani äänetön olento. Hämärästi
luulin näkeväni sen ääriviivat. Käteeni osui hentoinen vyötärö.

-- La-Li! sanoin hiljaa.

Hän kiersihe vapaaksi, mutta onnistuin saamaan otteen hänen ranteestaan.

-- Tämä oli minun paikkani, helähti ääni uhmaten.

-- La-Li! Paikka on sinun, sanoin verkalleen. -- Mutta siinä makaa
Shi-Kai tajutonna. Minä kannan hänet ensin pois.

Päästin hänen kätensä ja aloin virotella kaatunutta. Olin
ottamaisillani hänet syliini, kun käsi äkkiä kosketti olkapäätäni.

-- Minä -- minä näin sinut valopatsaassa, sanoi ääni kuiskaten. -- Sinä
et ole Lao-Koo, veljeni --

-- La-Li!

-- Niin. Sinä olet varastanut hänen nimensä. Lao-Koo on kuollut. Miksi
valehtelet?

-- La-Li! sanoin tarttuen hänen käteensä. -- Hiljaa! He ovat tehneet
minusta Lao-Koon.

Hän kiskoutui irti. Joku läheni pimeässä.

-- Lao-Koo! sanoi tuttu ääni. -- Minä täällä olen Feo-Fan. Miten on
Shi-Kain laita?

-- Huonosti, pelkään. Kantakaamme hänet pois, toveri.

-- Shi-Kai parka! Kuule, miten väki riemuitsee! Minä kuulin sen. Mutta
minä tunsin vain La-Lin läsnäolon. Valkoinen metalli säihkyi hänen
käsiensä ympärillä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

La-Li


Shi-Kai oli maannut kahdeksan nousua. Kolmannen päivän laskussa hän
oli töintuskin jaksanut vetäytyä valopatsaalle, vaikka hänen paikkansa
olikin juuri sen vieressä. Ja tajutonna hänet silloin laahattiin
paikalleen takaisin.

Miesparka! Minä ymmärsin hänen pehmeytensä, sillä olihan oma ruumiini
vielä neljännessä nousussa kuin nuijalla hakattu.

Mutta paljon en häntä ajatellut. Vaikka orjalauma säästi jokaisen
tuoreen louhoksen antavimman sopen minulle, tunsin saavani ahertaa
voimaini takaa, ennenkuin pääsin päivässä kolmeen sadannekseen. Ja
sitäkin menoa kestäisi rangaistukseni yli kahdenkymmenen kierroksen!

Minä ajattelin La-Lia. Kolme kertaa olin turhaan lähennellyt häntä
hänen louhoksensa kehnouden varjolla. Hän teki työtä kahdeksan hetkeä
vuorokaudessa ja lepäsi kolme eikä vastannut minulle sanaakaan. Usein
kulutin kalliin neljänneshetken loitolta katsellen hänen hohteessa
askaroivia käsiään ja vaanien leimahdusta, joka silmänräpäyksen ajan
antoi minun nähdä hänen kasvonsa. Ja yökaudet arvailin, missä kaivoksen
sopessa hänen ihastuttava päänsä soraa lämmitti.

Sitä ei voinut auttaa. Tämän kuhisevan epävarmuuden keskellä ei koskaan
tohtinut poistua ruumiistaan. Ja piti olla tosiystävä, jolle sellaisen
asian saattoi paljastaa.

Feo-Fan! En epäillyt tämän suorasukaisen miehen ystävyyttä, mutta
olinhan ollut täällä vasta muutaman nousun. Ja kukapa tiesi, oliko
Shi-Kai jo voitettu vaiko vain masennettu.

Yhdeksännen päivän laskussa sai jälkimäinen otaksumani jonkun verran
tukea. Shi-Kai ilmaantui valopatsaaseen entistä ehompana eikä enää
palannutkaan suoraa päätä lepopaikalleen. Omalle huudolleni mennessäni
näin hänen seisovan piirin sisälaidassa, ja vaikken sitten silmäini
soettua enää häntä nähnytkään, aavistin silti hänen läsnäolonsa.

Tuokioksi unohdin hänet, kun La-Lin huuto salli minun ihailla tuota
suloista olentoa. Tämä hetki oli nautinto, jonka vuoksi saattoi nousun
kerrallaan tässä helvetissä elää. Ja itsekkyydessäni minä kiitin suurta
Kaikkeutta siitä, että La-Li oli yksi niistä harvoista, joita pasuuna
joka laskussa muisti. Shi-Kai, minä ja muuan vanhus, Ka-Hara, olimme
siinä hänen vertaisiaan.

Pasuunan vielä raikuessa erosin kerhosta ja tein tavanmukaisen
kierrokseni sen ympäri. Itse mielestäni tein sen aina saadakseni
hitusen liikuntoa, mutta todellisuudessa toivoin kohtaavani La-Lin.

Häntä en nytkään kohdannut. Sensijaan, tullessani louhokselle, jonka
räjähdyskone eilen oli pöyhinyt antavaksi, näin etupäähän päästämieni
naisten ja vanhusten saamattomina vetäytyneen tukihäkin nurkkaukseen.

-- Nartut! kuulin tutun äänen karjuvan. -- Kuka on antanut teille
luvan poimia nyrkinmöhkäleitä! Luuletteko minun penkovan soraa teidän
hikenne hajussa! Ulos! Lunarian piina! -- Kolme miehenmittaa minun
kantapäistäni on teidän paikkanne! --

-- Se oli Lao-Koo! änkytti joku. -- Emme me!-- Se oli Lao-Koo --

-- Se _on_ Lao-Koo! katkaisin kiivaasti. -- Onko sinulla, Shi-Kai,
jotakin muistuttamista?

Sora leimahti jättiläisen jalkain juuressa. Olin varma siitä, ettei hän
odottanut minun tulevan.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi syvä hiljaisuus. Olin pysähtynyt
askeleen päähän hänestä.

-- Shi-Kai, sanoin teeskennellen tyyneyttä, -- sinun louhoksesi on
jossakin muualla. Eilen Tai-Lanen kone avasi parisenkymmentä.

-- Minä osaan itse valita louhokseni! puhisi hän levottomasti soraa
potkien. -- Sinä ja naarakset menkööt sinne. Minua tämä murennos
miellyttää.

Hänen uhkaava äänensä teki vaikutuksen. Huomasin naisten pyrkivän
aukolle. Olin jo kuulevinani Shi-Kain pilkallisen naurun.

Silloin luontoni kuohahti.

-- Naiset! sanoin, -- takaisin työhönne! Ja sinä, Shi-Kai, luulin
antaneeni sinulle opetuksen. No hyväpä niin, minä annan sinulle vielä
toisen --

Hän ei ehtinyt nousta vastarintaan. Sain tukevan otteen hänen
haaroistaan ja niskastaan ja lähetin hänet siihen suuntaan, missä
louhoksen aukon piti olla.

Kuului kirahdus ja ulvonta, joka todisti hänen läpäisseen aukon. Se
oli hänen onnensa: puoli miehenmittaa sivummalla hän olisi murskannut
päänsä metallinkovaan pieleen.

Kuuntelin tuokion. Hän alkoi ähkiä. Ja vaivaloinen ärinä ilmaisi hänen
tunteensa lähelläseisovia kohtaan.

Takaisin hän ei tullut. --

       *       *       *       *       *

Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen
väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä
milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi;
ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut
tuiki mahdotonta.

-- Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, -- kuulin, että Shi-Kai
oli jälleen saanut selkäänsä.

-- Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.

-- Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä
kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä
olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan
vetäytyi lähemmäksi.

-- Lao-Koo! kuiskasi hän. -- Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei
ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.

-- Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.

-- Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.

-- Uusi selkäsauna.

-- Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.

Minä imin ahkeraan.

-- Ja Ka-Hara sanoi --, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä
enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei
kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.

Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.

-- Kas niin, sanoin kylläisenä, -- nyt jäit varmaankin liian vähälle.
Mitä sanoi Ka-Hara?

-- Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen --

-- Sen kuulin minäkin.

-- Murinan, niin. -- Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. -- Mutta
_mitä_ hän murisi, sitä sinä et kuullut.

-- Sano se sitten.

Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä
ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan
kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:

-- Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne.
No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa
hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka --"

-- Ja sitten?

-- Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi
samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?

Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten
ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa
toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen
torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle
silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan
äänen helähdystä.

Mutta sitä ei tullut.

Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin
siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään
sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. --

Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen
vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä
kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.

Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta
osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua?
Vai oliko hän kenties liian väsynyt!

Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi
täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin --

-- Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.

Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.

Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista
raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden
lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt
katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt
ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle.
Mutta -- minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä -- minä
jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun
olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen
ruumis.

Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan
lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni
oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle
kiiruhdin.

Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!

Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo
ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin -- ja satojen muiden perästä ei
koskaan näyttänyt tulevan _hänen_ vuoronsa.

-- La-Li!

Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!

-- La-Li!

Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni
tahtoivat ryhtyä johonkin.

Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen
käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!

-- La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon
kääntyivät pienet, kärsivät kasvot -- La-Lin kasvot.

Suuri armias Kaikkeus!

Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä
olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen
värähdyksen.

-- La-Li! kuiskasin lämpimästi. -- La-Li! --

-- Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.

Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis
tahtoi luisua käsistäni. _Tunsin_ joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen
jännittyneen levottomuuden.

-- _Lao-Koo!_

Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!

Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni
ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun
jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin
jättänyt.

Minä en löytänyt häntä enää.

-- La-Li! huhuilin.

-- La-Li! huusin.

-- La-Li! -- La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan
vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni
kuului naurun hohotusta.

Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! -- Miksi olikaan Shi-Kai
välttänyt aukon pihtipielen!

Työ! Päivän mitta! -- Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna
ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa
ajatus: La-Li. -- Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja
jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja
hänen eteensä ahertamaan.

Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli
vaatinut pasuunan ääni.

Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja
kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut,
jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo
kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta
silmäämään.

Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli
hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa
kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu
oli verhonnut metallisilmien säihkyn --

Oliko? -- Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? --

Eikö metallin silmä iskenyt tulta? -- Eikö olento häilynyt tomun ja
valon usvassa?

Käsivarsi! --

Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa.
Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.

Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä
vartalo, soraa sotkevat jalat -- hohde ne eteeni lumosi.

Se oli Shi-Kai.

Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli
jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken
tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen
käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen
silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.

-- Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. --
Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä
olet tehnyt hänelle?

Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.

Hellitin puristusta.

-- Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. -- Minä tottelin.
Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia --

-- Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.

-- En mitään erityistä. Louhosta -- louhosta otettaessa on vain tapana,
että ottaja kukistaa edellisen haltijan --

-- Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!

Vastaukseksi tuli pari kolme nikotusta.

-- Konna! sanoin hellittäen jälleen. -- Sinä olet lyönyt La-Lin
sairaaksi! Missä hän on? Kautta suuren Kaikkeuden, taon pääsi sohjoksi,
ellet sano, missä hän on! --

-- Lao-Koo! Lao-Koo! -- Minä en -- en ole lyönyt -- enempää kuin
hän sieti. Hän tappeli kuin naaras vain voi tapella, eikä tyytynyt
ennenkuin -- ennenkuin --

-- Ennenkuin? kiirehdin kohottaen nyrkkini hirvittävään iskuun.

-- Ennenkuin -- makasi.

Nyrkkini putosi. Shi-Kain huulilta pääsi outo korahdus. Tartuin häntä
olkapäihin ja ravistin voimaini takaa. Tunsin hänen kaulavaltimonsa
sykkivän.

Hän siis eli. Iskuni oli jollakin tavalla luiskahtanut.

-- Shi-Kai! sanoin päästäen hänet irti. -- Shi-Kai! Minä olen pakotettu
halkaisemaan kallosi. Mutta sitä ennen: sano minulle, missä on La-Lin
leposija?

Hän hengitti raskaasti.

-- Sinä et valita, Shi-Kai. Sinussa on miestä. Sano minulle, mistä
hänet voin löytää, niin lupaan halkaista pääluusi yhdellä ainoalla
kivuttomalla iskulla.

Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.

-- Kipua, ähisi hän, -- kipua -- on vain siinä, missä on valitusta.
La-Li -- oli nainen -- eikä valittanut --

-- Missä on La-Li? _Missä?_ -- Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen
luokseen!

Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja
kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei
pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se
tietää ja kulkea sinne minun edelläni.

Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta
kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.

-- La-Li? huusin hänen korvaansa. -- Missä on La-Li?

Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.

Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja
tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen
tuokioksi melkein mykistyttänyt.

Joku kosketti jalkaani.

-- Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, -- miksi huulesi huutavat minua?

Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.

-- Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon
vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi
ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?

-- La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään

Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani
haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys
huokaavasta rinnasta.

-- La-Li! sanoin nousten taakkoineni. -- Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi
kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa
tahdon se korvaasi kuiskata!

-- Ja myöskin sen -- miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi
rukoileva vaatimus.

-- Myöskin sen -- La-Li! --



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kun soraseinä viheltää


Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä,
että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta
nousupasuunaan asti kuunnellut.

Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli
keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin
luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen
orjan lihaan tälle suuri kunnia.

Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen
kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren
Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen
isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä
naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.

Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston
takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle
asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.

Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin
ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.

-- Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.

-- Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo
on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt
pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein
nähnyt Lao-Koon ja --

Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen
ruumiinsa värinän.

-- Jatka! sanoin hiljaa.

Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin
hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.

-- La-Li! kuiskasin. -- Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun
luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?

Hän nyyhkytti.

-- Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee
luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt -- kun piesty ruumiini hetki
sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen -- sanoi Lao-Koo minulle:
"Lao-Koo on tullut" --

Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni
oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun
lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava
muodossa. Ja minä sanoin:

-- Lao-Koo on tullut, -- La-Li! --

       *       *       *       *       *

Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä
hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan
onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli,
laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.

Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle
sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt
ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin
kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä
elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.

Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.

-- Minä olen väkevä, sanoin moittien.

-- Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.

Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen
ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni
tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni
huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen
louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.

Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet
olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut.
Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta
piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla
tavalla sivuuttaisi --

Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan,
iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut --? Sitähän olin
kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.

Ja nyt se ei enää maistunut.

Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli
toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli --
La-Li.

Olin kävellyt La-Lin louhokseen.

Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen:
La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.

Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja _tunsin_, että
hänen sielussansa jotakin liikkui.

-- Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. -- Sinä et tarvitse apuani,
La-Li.

-- En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. -- Mutta louhos on suuri; siinä on
tilaa myöskin sinulle.

En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.

-- Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin
pakosta.

-- En, La-Li.

Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää.
Ja silloin en enää sitä pidättänyt.

-- Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, -- mutta ei
edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.

-- Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain
kolme.

-- Ja sinä?

-- Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa
sen.

-- Miksi?

Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?

-- Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin
väkipakolla.

Siinä äänessä oli itkua.

Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään
metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.

-- Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, -- en tahdo sinua pahoittaa.
Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä.
Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on
samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa.
Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa -- sitä en ole myöskään halunnut.

Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.

-- La-Li, sanoin, -- enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä
saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta
olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä.
No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla
en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä
sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla
myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken
unen. Suostutko, La-Li?

Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.

-- Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.

-- Silloin jätän louhoksen sinulle.

Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja
seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai
hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.

Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini
ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.

-- Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. -- Me olemme
toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.

-- La-Li, koetin nauraa, -- Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin
sinä.

       *       *       *       *       *

Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin
toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen
kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli
minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina
unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen,
jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.

Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien
olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani
päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi,
miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain
kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.

Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken
sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?

Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä
Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin
olemattomissa.

Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni,
ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui
väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti
määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.

-- Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. -- Voisihan sattua, että
jonakin päivänä sairastuisin.

Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt
varastoni, ei kelvannut tämä selitys.

-- Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. -- Kun
räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.

-- Olet oikeassa, vastasin. -- Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja
kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani
tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti
huolestuneemmalta.

-- Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän
taakse, sanoi hän. -- Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin
heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä _luonnostaan_.

Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut
minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista
sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.

Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli
ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun
pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, -- Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme
hyviä ystäviä.

Tirkistin äänettömänä pimeään.

-- Lao-Koo, jatkoi hän, -- Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua
miellyttää.

Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan
viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.

-- Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. -- Salli minun puhua kanssasi
louhoksessasi.

Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin
kapinan.

-- Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. -- Miksi tahdot puhua
minun kanssani?

Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi
huulet korvanlehdelläni:

-- Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on
ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.

Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus,
joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja
sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä
helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen
kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa,
huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.

Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en
liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:

-- Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?

Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten
asennosta.

-- No niin, sanoin, -- mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?

-- Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan _oli_ siis
kertonut siitä.

-- Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.

Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta.
Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle
riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain
läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut
Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat
poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut
Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui
ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko
joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?

-- Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa
tekemistä?

Ka-Hara kosketti olkapäätäni.

-- Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen
Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa,
olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!

-- Tai-Taolle? -- Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.

Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.

-- Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli
halveksivasti. -- Tunnetko hänet?

-- Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana.
Hän oli minun ystäväni.

Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet
vihdoinkin herättäneen.

-- Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, -- minun piti sanoa, etten ole
unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua
sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet;
minulla on lähes puoli tonnia.

-- Sinulla!

-- Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.

Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua
rajoissa.

-- Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.

Hän kuunteli valitusten kuoroa.

-- Se ei ole kaukana, sanoi hän. -- Kolmas louhos tästä letkujen
suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.

Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani
jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama
kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri,
jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen
töyrään harjalla.

-- Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. -- Tänne ei
tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos
kokonaan.

-- Ja jos pälkähtäisi --?

-- Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä
alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin
ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen
edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja
täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.

Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla
Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän, -- sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin
muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.

Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä
rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja
kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. --

Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt
toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja
laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava
ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti
samentamaan.

Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin
palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan
rouhintapuikkoja.

-- Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, --
Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.

-- Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.

-- Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli
puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat
yllättää sinut louhinpuikoilla.

-- La-Li, keskeytin, -- kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla,
en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot
vireillä.

-- Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun
nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?

Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.

-- La-Li, sanoin, -- kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi.
Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla
lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa
aarteeni perimmäisen sopukan seinään.

-- Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?

-- Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.

-- Mutta -- jos seinä sortuu --

Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.

-- Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri
ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista,
joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen
pimeimpään pohjukkaan.

Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni
sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin
sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli
samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella.
Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä
pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani
varten.

Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan
irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut
valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin
kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni
metallin silmä.

Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi
tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta
täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen
vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen
kappaleita --

Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan
seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja
hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun".
-- Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni
silmänräpäyksessä. --

Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää
ottanut murentuakseen.

Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus --
valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut
hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.

Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin
tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua
tavoittanut. Kuolema ja kirous!

Mutta minä pysähdyin. _Pasuunan_ äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi
-- oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin.
Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli --

Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski
uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin
menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui
seinään.

Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä
silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.

Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän
törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.

Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto!
Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat
louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä --!
Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä
ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos -- mikä lie --

Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama
louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan
tännepäin.

Mutta tuo vinha vihellys --!

Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli
ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti
tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys
muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.

-- Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, -- Lao-Koo!

-- Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.

Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan.
Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.

-- Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja
hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.

Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.

-- Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.

-- Onnistuin. Ontelo on valmis.

-- Ja senkö vuoksi --?

Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin
hänen jäljestään.

Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei
tahtonut maistua.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lunan-Kongon tunneli


Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli
pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen
vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli
vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon
ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.

Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas
tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin
puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni
humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä
malttanut olla sitä tekemättä.

Ääretön Avaruus!! -- Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän
ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.

Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi
pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen
lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa
syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan
suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus -- sitten toinen --

Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken
perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin
siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen
kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.

Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja
sileä kuin seinäkin.

Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi
kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta
päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena
jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti
ehkäistävä.

Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta
raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta
kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani
kolmella sadanneksella.

Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin
La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet
saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.

Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli
metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan
epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.

-- Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.

Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.

-- Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. -- Sinä olet
väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos
joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.

-- Luotatko Feo-Faniin?

-- Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.

-- Tiedätkö hänestä mitään muuta?

-- Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.

Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni
ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.

Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini
vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö --?

-- La-Li, sanoin kerkeästi,--minä voin nukkua sikeästi. Luuletko
saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?

-- Minä ravistan sinua voimaini takaa.

-- Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni
ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut
heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?

Hänen naurunsa helähti lyhyeen.

-- Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.

-- Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.

-- Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. --
Muuten en suostu.

-- Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.

Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui
hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui
ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon
sileäseinäisen aution luolan hahmossa.

Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten -- kaitainen
ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti
kaukaiseen pimeyteen.

Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli.
Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta
oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista,
joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta
tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.

Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? -- Nyt vasta aloin käsittää, miten
avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi
olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle
ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen
valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen
osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä
saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon
läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin
rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa
tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella
aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli
rajansa senkin näköpiirillä.

Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille
erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani
päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä
kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken
todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.

Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin
houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut
näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki
parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli
Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.

-- Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.

-- Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. -- Mutta kolme on
tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun
muruakaan.

-- Olivat kunminkin huudossa?

-- Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.

Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon
tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.

-- Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane

-- Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut
tonnimiehen vaihdos.

-- Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?

-- Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti
neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka,
liian tarkka.

-- Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi -- minä ja
suuri Tai-Simon olemme keksineet -- mutta se on toinen asia. Sanoppa,
miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?

-- Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen
tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen
ruumiinsa on löytänyt haltijan.

-- Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi
elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.

Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski
loittonevan kuormasiipijonon pituutta.

-- Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, -- suuri Kaikkeus
tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku
viiteenkymmeneen?

-- Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan --

-- Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. -- Entä
mahdollisuudet?

-- Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä
nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.

-- Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon
kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen
kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten
lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla
kierroksella satakaksikymmentä tonnia --

-- Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen
ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki
parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme --

Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä
pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.

-- Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, -- Suuren Mantereen herra,
Suuren ja Pienen Veden valtias -- --

Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn
hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja
oman lihani luokse. --

Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li
ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.

Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni
keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön
silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.

-- Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. -- Etkö vielä herää! -- Ja
jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi
näkemättömiä silmiäni.

La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja
kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä
silmiä! -- Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa,
puhdasta, jumalaista pyydettä.

Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin
vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa
huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.

-- La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta
niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden
ulottuvilta.

Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.

-- La-Li, sanoin teeskennellen, -- olenko nukkunut kauan?

Tyttö läheni jälleen.

-- Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä -- minä luulin, että olit
kuollut.

-- Miksi niin, La-Li?

-- Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut
sykkimästä.

Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen.
Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.

-- La-Li, sanoin, -- lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun
valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.

-- Unessa, Lao-Koo?

-- Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä
pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li,
tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli -- valtatie Lunariasta
Kongoon.

Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän
vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.

-- Lao-Koo, tuli viimein arasti, -- sinä et ole orja! Vain suuri Tai
voi hengessä kulkea matkoja. -- Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: --
Ah, minä aavistin -- -- suuri armias Kaikkeus! --



KAHDESKYMMENES LUKU

Shi-Kain käsi lyö harhaan


Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia,
joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja
livahtavan louhoksen aukkoon.

Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni
karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun
se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma
typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka
kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.

Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen
hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta
ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi
paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.

Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus,
että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta.
Polttotanko eli -- niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin --
"kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.

Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta
pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen
tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani
sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.

-- Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, -- suuren Kaikkeuden nimessä --
auttakaa minut huudolle! -- vain tämä kerta! -- ah! --

Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:

-- Tämä kerta -- vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse -- ah! --
poimin teille kymmenen sadannesta -- sata sadannesta -- ai -- ai --
aiiih --

Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo
huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei
enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea
huohotus.

Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.

-- Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja
hapuilin piehtaroivaa ruumista.

-- Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan
vetokohtauksen.

Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti.
Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani
uuden nimen kaikuvan.

-- Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. -- Kiitos! Ja siinä
silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.

Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon;
kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.

Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.

-- Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:

-- Ha-Ke-Rai!

Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava
etuoikeus. --

Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen
töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.

-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai
kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.

Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin
Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.

-- Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. -- Vanhemmalle
etuoikeus.

Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään.
Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa
valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!

-- Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. -- Tee työsi huudon mukaan!

Hän muljautti silmiään.

-- Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, -- ja toivon saavani nauttia
kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.

Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja
tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En
voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi --

-- Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. -- Ensi kerran,
Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.

Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti
polttotankoa. Minun nyrkkini -- sen tiesin -- olisi pudonnut saman
silmänräpäyksen osalla.

-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys
muodosti jäähyväisemme.

Se merkitsi: näkemiin. --

Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän
oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä
hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän _oli_ jäänyt
louhokseen, ja se oli pääasia.

Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään,
kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen.
Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.

Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin
käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun
viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja
nousi lähteäkseen.

Silloin panin jalkani sen laidalle.

-- La-Li, sanoin, -- miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi
ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka
meitä tähän asti on sitonut?

-- La-Li, jatkoin, -- olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä
enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?

Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.

-- La-Li, sanoin lämmeten, -- minä tiedän, että sielussasi väräjää sama
ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde
kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se
ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä
seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?

Hän väisti lähentelyäni.

-- Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, -- ei ole olemassa
myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän
ruumiinsa -- äitini sen sanoi -- voivat toisinaan piintyä toisiinsa,
mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja
tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen
jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei
voi käteeni tulla eikä siitä poistua.

-- La-Li!

-- Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai,
jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen
tappoi.

Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.

-- La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. -- Sinä saat oppia tuntemaan
toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko
sopimuksemme vielä voimassa?

Hän pysähtyi.

-- Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.

-- No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa
paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.

Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen
levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin
minulle sanottavaa.

-- Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.

-- En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.

Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.

-- Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan,
tuli nöyrästi. Ja sitten: -- Voitko uhrata minulle neljänneksen
lepohetkeäsi, Lao-Koo?

Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja
tasoitteli soraa pääni aluseksi.

-- Saat nukkua, sanoin, -- herätän sinut, jos unta tarvitsen.

Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli
jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.

-- No nyt, Feo-Fan, sanoin. -- Mitä on sinulla puhumista?

-- Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. -- Ka-Hara on mies, johon voi
luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.

-- Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. -- Et Feo-Faniin?

-- Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.

Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän
jatkoi kuitenkin:

-- Ka-Haralla on ystäviä; minulla on ystäviä. Ja nämä meidän ystävämme
ovat kuulleet asioita, jotka tekevät vanhan Ka-Haran levottomaksi.
Shi-Kai on huomannut, että Ka-Haralla on asiaa autioon louhokseen,
ja hän on vannonut ottavansa asiasta selon. Epäilemättä he tulevat
vakoilemaan Ka-Haraa --

-- Häntä on varoitettava.

-- Se tehdään. Mutta Ka-Haran on sinne kumminkin mentävä. Shi-Kai on
ovela ja voi löytää aarteen, ellei sitä saada turvalliseen paikkaan.

-- No, sitten se on saatava turvalliseen paikkaan.

-- Miten? Aarteen olemassaolon tietää vain Ka-Hara ja me.

-- Kuolema ja kirous! -- Me teemme sen siis.

-- Sitä on puolitoista tonnia, Lao-Koo.

Hänen huolestumiseensa oli syytä; se oli totta. Mittoihin mahtui
viisi tai kuusi sadannesta, ja siten saisimme kumpikin kahta mittaa
retuuttaen tehdä tuon vaivaloisen matkan kymmenien leposijojen ohi
kuusi seitsemän kertaa.

-- Luuletko, että Shi-Kai ensin koettaa vakoilla Ka-Haraa? kysyin.

-- Varmastikin. Ainakaan pariin päivään hän ei ryhtyne muuhun.

Se oli otaksuma; mutta siihen täytyi toimenpiteitten nojautua.
Kiiruhdin La-Lin luo. Hänen asennostaan huomasin, ettei hän ollut
nukkunut.

-- La-Li! kuiskasin.

-- Tahdotko, että valvon? sanoi hän nousten.

-- En. Tahdon vain sanoa, että lepäisit. Feo-Fan valvoo tämän kerran.

Tahtomattani olivat sanani tuoksahtaneet kyllästymältä. Tunsin hänen
tahtovan vastata jotakin, mutta mieleni paloi takaisin pimeikköön.

-- Feo-Fan, sanoin kiireisesti, -- ensi levolla toimitamme metallin
tänne. Mutta nyt tulee sinun aloitteeksi uhrata hetki unestasi. Näetkö
tuon hohteen takana tuon mustan kaaren?

-- Näen sen.

-- No, seiso siis tässä ja katso herkeämättä aukkoon. Jos joku ilmestyy
siitä hohteeseen, niin ryömit sorakasan yli tänne ja varoitat minua.

-- Viheltämällä?

-- Ei, vaan viskelemällä soraa sopen pohjukkaan. Feo-Fan oli tuokion
vaiti.

-- Minä teen sen, sanoi hän sitten alakuloisesti. Ja minä olin
tuntevinani äänessä tyytymättömän sivusävyn.

Olin ahertanut otsani hiessä lähes puolitoista hetkeä, mutta niinpä
olikin kaksinkertainen työntulos saavutettu. Keskelle "tunneliani" olin
saanut kaivetuksi haudan, johon hyvinkin kolmekymmentä tonnia mahtui,
ja siitä louhimani soran olin mättänyt suurimpien kimpaleiden varaan
tunnelinpuoleisen aukon tukkeeksi.

Vain heikko ilmanhenkäys pihisi äskeisen huminan asemasta, kun
tyytyväisenä nousin haudasta ja ryhdyin asettelemaan laattaa paikalleen.

-- Suuri Kaikkeus! siunasin itsekseni, -- olisipa Mason tuolla toisella
puolella, ja minulla kymmenen Ka-Haran säästöt!

Ja mielikuvitukseni jatkaessa hurjaa lentoaan kiipesin kuin horroksissa
sorakasan yli.

Feo-Fanin liikahdus palautti minut ynseään todellisuuteen.

-- Joku kävi aukolla, sanoi hän kuiskaten.

-- Etkä varoittanut minua! kivahdin. -- Se katosi melkein yhtä pian.

-- Shi-Kai?

-- En tiedä. Se tuli hohteeseen, häilyi naisen leposijan kohdalla ja
livahti pois, ennenkuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani.

Levottomana kiiruhdin La-Lin luokse. Hän nukkui.

-- Feo-Fan, sanoin tyyntyneenä, -- kukaan muu se ei ole voinut olla.

Luultavasti hän tarkkasi ulkoa kuuluvaa valitusta.

-- Ei ole voinut, sanoi hän sitten kuin muuta ajatellen.

La-Li käännähti unessa. Selvästikin hänen leponsa oli puolinaista:
levoton henki yhä taisteli uupuvan ruumiin kanssa.

-- Huomenna siis, virkahti Feo-Fan. -- Minä menen.

Viivähdin tuokion; sitten pälkähti mieleeni jotakin: se oli kuin
väkipakolla nouseva katumus.

-- Feo-Fan, sanoin, -- huomenna teemme sen. Kaivantoni on kyllin suuri
tarkoitukseen. -- Ja sitten purkausi kuin välttämättömänä sanottavana:
-- Ja huomenna myöskin uskon sinulle ja Ka-Haralle suuren salaisuuden.

-- Lao-Koo, tuli kuin moittien.

-- Niin, Feo-Fan, minä luotan sinuun. -- Naisten ulvonta yltyi yhä,
ja siihen sekoittui kohta jokunen karkea sadatus: Aukon ulkopuolella
jymähti pehmeästi, ja sen jälkeen kuului epäselvää äänten sorinaa.

-- Feo-Fan! olin huutamaisillani pimeään, mutta miehuuteni voitti
oudosti tykkivän tunteellisuuden, ja minä lohduttelin itseäni takomalla
tajuntaani, että menettelyni yhä vahvensi Feo-Fanin uskollisuutta. --

       *       *       *       *       *

Laskupasuunaan herätessäni ilkeä aavistus sanoi minulle, että
jotakin oli epäkunnossa. La-Lin sanattomuudella tuo pahantuntu
ensin olemassaoloaan pönkitti, sitten valopatsaalle mentäessä väen
kuumeisella kuiskeella.

Ihan varmasti kuulin monella taholla mainittavan nimeäni ja tungoksen
taakse pysähtyessäni tajusin jostakin tulevan Shi-Kain syvän
keuhkoäänen. Se kuulosti naurahtelevan. Ensi tappionsa jälkeen tämä
ylimielinen jättiläinen oli kerhossa visusti ollut vaiti.

-- Shi-Kai! törähti vihdoin hänenkin huutonsa.

-- Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja miehen ryhti tuossa valopatsaassa
oli sama kuin ensi kerran hänet nähdessäni.

Vimmastuneena rynnistin tungokseen. Väki väistyi muristen ja iskien.
Ja sitten äkkiä alkoi suhina ympärilläni paisua. Se laajeni, loittoni,
kiisteli -- ja katkesi lopulta henkeäpidättäväksi äänettömyydeksi.

-- Lao-Koo! törähti pasuunasta.

Joku naurahti.

-- Lao-Koo, huusin valoon pulpahtaen ja äänellä, joka ylitti Shi-Kain
äskeisen kopean.

Kuulinko oikein? Eikö väkijoukosta päässyt sama huuto? -- Lunarian
sokeus! -- Sehän tuli kuin pasuunan suusta sekin. Ja katkesi lyhyeen
kuin keuhkonsa halkaisseen ääni.

-- Kirous! parahti joku edessäni tungoksessa. -- Lunarian piina!

Väen väistyessä näin uomaan häviävän jättiläisen haamun. Se ei ollut
minulle tuntematon. Jokin erityinen halu minua nyt kannusti sen
jälkeen, mutta ennen kuin pääsin louhossokkeloiden rajalle, tekivät
jalkani kuin väkipakolla tenän.

Miksi viivyttelin? Mitä odotin? -- Varmasti oli pasuuna huutanut jonkun
nimen.

-- Feo-Fan! törähti toistamiseen korkeudesta.

Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani
paisutti pitkällinen imuhenkäys.

-- Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.

Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. -- Feo-Fan!
Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja
ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.

Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen
takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. --



YHDESKOLMATTA LUKU

Kara-Hun ylittää minun yllätykseni


Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo
nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä
karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian,
joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?

Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran
aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni
maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin
toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti
kahlitsi hänen rajun pyyteensä.

Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta
sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen -- ja yhä
vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin
ääni kunnioittavan töykeä.

Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton
arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes
onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen
kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin -- saadakseni tämän
helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa
omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.

See-Seaa yhä rakastin. Kun asetin mielessäni rinnatusten hänet ja
La-Lin, huomasin, että tunteeni heihin molempiin yhä vahveni. Mutta
siinä oli ero, joka aina saattoi ajatukseni ymmälle: rakkauteni
See-Seaan oli pyyteetöntä, La-Liin se paloi rajulla himon liekillä.
Ja kuitenkin -- mitä oli jälkimäisen viivakaunis viehkeys edellisen
juovuttavan uhkeuden rinnalla!

Tai-Simonin palatsiin olikin henkeni viime aikoina palannut vain
toistaakseen See-Sealle yhden ainoan kysymyksen:

-- Missä on Tai-Mason? -- Missä Tai-Ree-Kian?

-- Oi Mea-Jeo, Tai-Suan ei tiedä, Tai-Simon ei tiedä, ei kukaan tiedä,
vastasi hän.

-- Eikö Tai-Mara tiedä? olin viimeksi kysynyt.

-- Jos tietää, niin hän salaa tietonsa, oi Mea-Jeo.

-- Epäilläänkö heitä?

-- Tai-Mara on jäätiköillä pidättänyt joukon punaisia, oi Mea-Jeo. Osa
heistä on poltettu, toinen osa ajetaan kaivoksiin.

-- Milloin, See-Sea?

-- Kenties jo huomenna. Tai-Simon sanoo, että kaivos on menettänyt
väkeä.

Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes
vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää
kuunnella enempää.

Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän
on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan
viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.

Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä?
Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?

Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin
työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa
lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan
viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon
Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.

Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien
jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin
hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin
tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka
katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon
-- niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen
näkölaatalla.

Hänen nimensä?

Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa
tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon.
Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.

La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä
liikkuivat metallin hohteessa.

-- Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, -- nyt en ole sinulle enää
mitään velkaa.

En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli
jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.

-- Lienet oikeassa, La-Li, vastasin teennäisesti. -- Oletko iloinen
siitä?

Hän ei vastannut mitään; enkä minä vastausta odottanut.

       *       *       *       *       *

Metalliviemärillä odotin Ka-Haran vuoroa. Hänen tyhjennettyään mittansa
tartuin häntä käsipuoleen.

-- Ka-Hara, sanoin, -- nousussa saamme joukon uutta väkeä. Sinulla on
paljon ystäviä. Minä tahdon tavata miehen, jolla on pitkä, laiha ruumis
ja hyvin kumarat hartiat.

-- Laskussa valopatsaalla kenties hänet näet.

-- Kenties. Mutta jollei häntä huudeta vielä huomenna. Minä tahdon
tavata hänet jo tänään, Ka-Hara.

-- Minä koetan.

-- Siitä riippuu aarteesi siirtäminen. Kuulin Ka-Haran hengähtävän.

-- Ole huoletta, Ka-Hara. Hän on Tai-Masonin mies, ja se on samaa kuin
ennen Tai-Millin.

-- Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.

Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet
tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää
pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli
kompastunut.

Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi
hakemani punaisen valopatsaan loimuun.

-- Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti
rintakehän tavaton koveruus.

Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.

Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni.
Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.

-- Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä
piirin ulkolaitaan.

Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan
ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.

Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.

-- Toveri, sanoi hän hiljaa, -- mitä tahdot?

-- Tahdon, että tulet minun louhokseeni. Se on tuolla, tuon viidennen
läikän takana. Hohteesta näet, että siellä on metallia sinullekin.

-- Ja miksi juuri sinne? Minulla on kaksitoista tonnia, toveri.

-- Sitä suuremmalla syyllä, Kara-Hun.

-- Lao-Koo! törähti pasuunasta ja Kara-Hun riuhtautui irti.

-- Minä tahdon nähdä Lao-Koon, intoili hän. -- Minulle on sanottu,
että Lao-Koo on kaivoksen hirmu. Sain toistamiseen otteen hänen
käsivarrestaan.

-- Kara-Hun! sähisin hänen korvaansa. -- Joudu! Odota tuon viidennen
läikän kohdalla! Kautta suuren Tai-Masonin, minä olen Lao-Koo!

Ja odottamatta hänen vastaustaan ryntäsin tungoksen läpi valopatsaalle.

Siitä päästyäni kiiruhdin paikalle, jonka olin uudelle tuttavalleni
osoittanut. Hän oli siinä. Sanaakaan sanomatta otin hänen kätensä ja
ohjasin hänet valitusten kuulumattomiin, louhoksen yksinäisyyteen.

Ei La-Likaan vielä ollut palannut.

-- Kaivoksen hirmu, naurahdin hänen sanojaan matkien. -- No, Kara-Hun,
minä olin odottanut, että Shi-Kain levittämä huhu pystyisi tulokkaihin.
Etkö pelkää minua, Kara-Hun?

-- Lao-Koo, sanoi hän kuin kerraten muististaan. -- Sinäkö olet lyönyt
suuren Tai-Maran maahan?

Minä hämmästyin.

-- Sitä ei Shi-Kai liene sinulle kertonut, sanoin.

-- Shi-Kai? En tunne sellaista. Mutta jos sinä olet se Lao-Koo, joka
sen on tehnyt, voinet kertoa, missä se tapahtui.

-- Tieteen palatsissa, Kara-Hun.

-- Ja jos olet se Lao-Koo, voinet myöskin sanoa, miksi nimesi herätti
mielenkiintoani ja miksi se herätti mielenkiintoani jo ennenkuin tiesin
sinut täällä tapaavani.

Hämmästyksessäni välähti hitunen rohkeaa aavistusta.

-- Kara-Hun! sanoin lämmeten, -- sinulla on minulle jotakin sanottavaa?

La-Lin haamu oli ilmestynyt aukon sisäpuolelle. Mielenkiinnosta
vapisten vedin Kara-Hunin mukaani pimeikköön.

-- Lao-Koo, sanoi hän verkalleen, -- keneltä minulla olisi sinulle
sanottavaa?

-- Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! -- Puhu! Minä olen nähnyt sinun
pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.

-- Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet
myöskin --

Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.

-- Joo-Kee, sanoin kuiskaten.

-- _Tai-Kee_, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun
oli laskeutunut jalkojeni juureen.

Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää
kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain
kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.

-- Kyllä, tyynnytteli hän. -- Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin
työ on yhä käynnissä. Mutta -- metalli puuttuu.

-- Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?

-- Se on vaikeata.

-- Missä hän piileskelee?

-- Tai-Ree-Kianin varustamassa kätkössä, Kolmannen Piirin helmassa.

-- Ja Ree-Kian?

-- Samassa paikassa.

-- Onko heillä kontakti?

-- Puoli-Jackson.

-- Mistä he saavat ravintoa? -- Tshung-Kingin johdosta.

-- Mitä sanot? Eikö Mason valmista sitä?

-- Se ei riittäisi kuudellekymmenelle miehelle. Tai-Ree-Kian oli tehnyt
salajohdon jo toistakymmentä kierrosta sitten.

Minä tunsin kunnioitukseni Ree-Kiania kohtaan kasvavan.

-- Ja mistä nämä miehet? Eikö Tai-Mara heitä kaipaa?

-- Mahdollisesti joitakuita heistä. Mutta suurin osa on aikoinaan
"Suuren Veden helmaan syösseitä", joiden numerot virallinen luettelo on
leimannut veden merkillä.

Mieleeni muistui Nat-Jee, ja minä mainitsin nimen kunnioittavalla
kaipuulla.

-- Nat-Jee oli ensimmäisiä, sanoi Kara-Hun. -- Hänen nimensä ja
numeronsa olivat kuolleet jo puolitoista kierrossataa ennen häntä.

Olin vaipunut mietteisiin. Tai-Joonin aika vilisi sisäisten silmieni
editse. Se oli ollut kiehuvan hankkeen, levottoman alustuksen aikaa. Ja
nyt -- nyt se oli purkauksen, ilmileimahtavan kapinan.

Masonin sanat pillahtivat korvassani soimaan.

-- Metallia! sanoin pystyyn kavahtaen. -- Mason tarvitsee metallia!
Eikö muuta puutu, Kara-Hun?

-- Ei muuta.

-- Ja mitä miettii Mason?

-- Hän on "tehnyt" Kolmannen Piirin savesta "punaista metallia". Se on
tosin harmaata, mutta se kelpaa. Valkoista hän ei voi tehdä, Lao-Koo;
ja kuitenkin --

-- Kuitenkin?

-- Kuitenkin hän käskee minun sanoa Tai-Keelle: jos kestät
kolmekymmentä kierrosta, voi Suuri Kaikkeus kenties siihen mennessä
paljastaa minulle sijakkeen.

-- Kolmekymmentä kierrosta! Ja sillä välin voisi kaikki muu valmistua
ja -- odottaa!

Kara-Hun naurahti.

-- _Muu_ on valmis tämän kierroksen lopulla, sanoi hän.

Se oli isku. Se poltteli ja hiveli. Ruumiini vapisi henkeni lumoissa.

-- Kara-Hun, sanoin, -- Mason tarvitsee kolmekymmentä tonnia. Meillä on
jo kaksi. Me voimme raastaa lisää.

-- Miten? innostui hän -- ja sitten ääni sammui: -- Mitä sillä
tekisimme?

Masennus oli vallannut minutkin. Mutta olihan minulla suurempi toivon
syy: tunneli. Sanaakaan sanomatta vedin häntä muassani sorakasan yli,
irroitin kaivantoni kannen ja annoin hänen pistää kätensä aukkoon.

-- Kätkö? sanoi hän hapuillen haudan reunaa.

-- Kätkö, johon metallin aiomme siirtää.

Hän hymähti ilottomasti.

Silloin en voinut itseäni pidättää.

-- Kara-Hun! sanoin, -- kuuleeko korvasi jotakin?

-- Huminaa, vastasi hän.

-- Niin, huminaa, Kara-Hun. Ja jos sukellat tuohon reikään, tunnet
silmissäsi outoa pakotusta. Se on vetoa.

Käsi painautui ranteelleni; se tuntui tärisevän.

-- Vetoa! Mitä sanot, Lao-Koo? Nyt naurahdin minä.

-- Sanon, että kaivos päättyy tällä kulmalla tähän, ja että tuon aukon
toisen pään voit ruumiisi painolla puhkaista. Ja että silloin huminan
sijasta tunnet kylmän puhalluksen, joka ei lähde kaivoksen tomuisesta
helmasta, vaan sileäseinäisen tunnelin puitteista.

-- Tunnelin! -- Sanoitko: tunnelin, Lao-Koo?

-- Tunnelin, joka kulkee kaakosta luoteiseen.

-- Lunan -- Gordonin -- Kongon? --

-- Saman, Kara-Hun.

Mies ravisti kättäni kuin mielipuoli.

-- Sen leikkaa Gordonissa Kongon-Tshung-Kingin tunneli.

-- Niin.

-- Ja puolikymmentä normaaliastetta leikkauspisteestä on Tai-Masonin
majapaikka.

Sydänalassani sykkäili oudosti.

-- Uusi voimakeskus?

-- Uusi voimakeskus, päätti Kara-Hun raueten.

Tuokion seisoimme sanattomina. Olin tahtonut yllättää Kara-Hunin,
ja hän olikin yllättänyt minut. Tai-Mason tuon viivasuoran tunnelin
toisessa päässä! -- Metallia kaipaava voimakeskus tuon siloisen
käytävän yhteydessä! -- Välillä vain matka esteetöntä ilmaa! --

Suuri Kaikkeus! -- Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä
ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.

-- Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. -- Huomenna tuomme
Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää.
Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme
Masonille hänen tonninsa. Ja silloin --

-- Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos
metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.

-- Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, -- Suuri
Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin
onnistua. --

Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä
epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä
voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin
sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt
vaunun haamu. --



KAHDESKOLMATTA LUKU

Rutto -- ja mitä silloin kaivoksessa tapahtui


Suuri Kaikkeus näytti siunaavan työtämme. Ainoa vastoinkäymisemme
oli tapahtunut Ka-Haran aarteen viimeisiä rippeitä kuljettaessamme.
Ja silloinkin se oli supistunut siihen, että Kara-Hun oli kuristanut
toisen vakoojan ja minun nyrkkini oli uponnut toisen kalloon. Nyt oli
aika kulunut säännöllisessä työssä, ja kierroksen lopulla uskalsin
arvioida aarrehautamme sisällön yhdeksäksi tonniksi.

-- Vielä kaksi kierrosta! sanoin Kara-Hunille. Vielä kaksi kierrosta!

Ja silloin puhkesi rutto kaivoksessa.

Mitä se meille merkitsi, sen sain kokea kolmen ensimmäisen vuorokauden
ajalla. Tai-Lanen polttotanko, joka koko työajan riippui valopatsaassa
käyttö vai miina, poltti ensimmäisten uhrien joukossa seitsemän
Kara-Hunin miestä. Ja Tai-Lanen päivittäin jakama pillerit olivat joko
liian vähäisiä tahi tuiki voimattomia.

-- Jos tätä menoa jatkuu, sanoi Kara-Hun kolmannen päivän laskussa, --
niin jää aarteemme ikipäiviksi yhdeksään tonniin. Puhumatta siitä, kuka
meistä lopuksi sitäkään säästyy vaalimaan.

-- Meidän tulee pysyä jaloillamme, Kara-Hun, vastasin kylmästi. -- Me
palvelemme yhteistä asiaa, ja tämän yhteisen asian vuoksi meidän ei
auta sääliä uhreja. Käy aina louhinkanki kädessä ja jos jossakin tapaat
purrun, niin iske.

-- Ka-Hara sanoo, että se on rumaa.

-- Kaunista se ei ole. Mutta kun ajattelemme, että kaksi tuhannesta
paranee siirtämättä ruttoa toiseen ja kolme kymmenestä tällä tavoin
pelastaa henkensä toisen kustannuksella, niin on parasta pysyä
alkuperäisessä prosenttimäärässä.

Ja sitä tapaa me seurasimme.

Neljännen päivän aamuna, kun se vähäinen työ, mihin tässä levottomassa
helvetissä kykenimme, oli lopetettu, tuli Kara-Hun kiireisesti luokseni.

-- Shi-Kai on polttanut Jat-Senin! läähätti hän. -- Ja Jat-Sen oli
terve.

Se oli jo kahdeksas.

-- Oletko varma siitä, että hän oli terve? kysyin pahaa aavistaen.

-- Varma, Lao-Koo. Ken-Tao sanoo, että Jat-Sen neljänneshetkeä ennen
oli pirteänä lähtenyt metalliviemäriltä ja että hän vielä polttotangon
edessä oli vannonut olevansa puhdas.

Seurasin Kara-Hunia louhokseen. Ken-Tao ja kaksi muuta Kara-Hunin
miestä todisti sen. Pimeikössä heidän edellään oli syntynyt meteli;
joku oli huutanut: rutto! -- Shi-Kai! -- Shi-Kai! Ja kohta sen jälkeen
oli Shi-Kai saapunut tankoineen.

Minä aloin ymmärtää. Meitä ei vaaninut vain kaikkialla uhkaava
hullunpurema, vaan toinen, vielä suurempi vaara: Shi-Kain tunnottoman
käden käyttämä "kirkas autuus".

-- Kara-Hun, sanoin jyrkästi, -- meidän tulee tiivistää rintamamme.
Shi-Kai näyttää jo tietävän sen, mitä tahdoimme häneltä peittää.
Laskupasuunalta joka mies läntiseen louhokseen! Olemme turvassa vain
niin kauan kun polttotanko viipyy ylhäällä.

Poistuessani Ka-Hara yhtyi seuraamme.

-- Lao-Koo, sanoi hän hiljaa, -- tietääkö Shi-Kai jotakin metallistamme?

-- En luule, vastasin. -- Mutta en sitä kuitenkaan ihmettelisi; hänen
aaveensa tuntuu olevan aina ja kaikkialla.

Ja itse mielestäni olin varma siitä, ettei hänen silmänsä ollut
loitolla silloin, kun Kara-Hunin kanssa nutistimme nuo kaksi vakoilijaa.

Tänä lepohetkenä ei La-Likaan nukkunut. Laskupuolella kaivoksen
helvetillinen mylvinä kävi kymmenkertaiseksi, ja äänistä päättäen
olisi luullut kolmen neljäsosan väestä iskeneen ikenensä neljännen
neljänneksen nahkaan. Kara-Hunin kahdeksan miestä kävi lakkaamatta
kanki kädessä, ja tavantakaa Kara-Hun itse ilmestyi louhoksemme aukolle.

-- Lao-Koo, sanoi hän kolmannella kerralla, -- Shi-Kain apurit
näyttävät olevan ruton saavuttamattomissa. Heidän kulmaltaan ei vielä
ole kuulunut ainoaakaan parahdusta. Liekö Ken-Taon puheissa perää,
mutta hän väittää, että heillä on pillereitä kosolta.

-- Montako olette lyöneet, Kara-Hun?

-- Kolmattakymmentä. Siinä on Shi-Kaille laskurupeamaksi. Meitä on nyt
vain seitsemän.

-- Seitsemän?

-- Niin. Muuan niistä paholaisista puri Peo-Hania ja minä viimeistin
poika-paran.

Kara-Hun vaikeni ja hävisi pimeään. Tunsin väriseväni kauhusta.

-- Lao-Koo, kuulin La-Lin kuiskeen, -- jos ne purevat sinua, niin --
niin viimeistääkö Kara-Hun sinutkin?

-- Kara-Hun tahi joku muu, vastasin kauhulla muistellen Hao-Kean
rintoja.

-- Ja jos ne purevat minua, Lao-Koo?

-- Niin silloin --

Ajatukseni töksähti johonkin mahdottomaan.

-- Niin silloin? kertasi La-Li pannen kätensä polvelleni.

Pimeässä kirkaisi joku muuta mylvinää terävämmin. Käsi polvellani
vavahteli.

-- Lao-Koo, sinäkö viimeistäisit? tuli hiljaa.

-- Minä -- minä pitelisin sinua käsissäni, ettei puremasi ketään
ylettäisi. Sitten -- Kara-Hun toisi sinulle sen, johon saisit ikenesi
imeä. Kara-Hun tottelee minua.

Hän oli pannut kätensä suulleni.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- yhtä pyydän: kautta suuren Kaikkeuden, kautta
äitisi sielun sen helmassa, lupaa minulle pieni hetki ja sitten -- isku.

-- La-Li!

-- Ja pyydä itsellesi pieni hetki ennen iskua.

-- Miksi?

-- Kautta sen suuren Voiman, joka sinut lähetti ja johon sielusi palaa!

-- La-Li, minä lupaan.

Hänen kätensä luisti polveltani. Kaamea kirahdus leikkasi jälleen
kaivoksen pimeyttä.

Minä värisin lupaustani. --

       *       *       *       *       *

Laskupasuunalla vaikeni kolmattakymmentä ääntä. Ja kuinka paljon
oli niitä, joiden nimiä pasuuna ei huutanut? Ja viimein laskeutui
polttotanko Shi-Kain nimen toistuessa hoputtavana törinänä.

-- Shi-Kai, vastasi ääni, jossa soinnahti sille tavaton väsymys.

-- Montako ruumista, Shi-Kai?

-- Vaikea laskea, oi suuri Tai-Lane.

-- Käänne havaittavissa?

-- Jo sivuutettu, oi suuri Tai-Lane.

-- Pilleri.

Näin selvästi, että Shi-Kain koura täyttyi putken sisällöstä. Ja
silloin tunsin jotakin olevan tulossa.

-- Suuri Tai-Lane, sanoi Shi-Kain muuttunut ääni.

-- Orja Shi-Kai, tärähti vastaus, -- puhu!

-- Minä tahdon puhua jalkaisi juuressa ja hartiat suuruutesi painosta
luhistuen, oi suuri Tai-Lane.

-- Sinä tiedät, mitä seuraa, ellei asiasi vastaa pyyntösi julkeutta,
orja.

-- Poltettakoon saastainen aineeni kolmen kohtisuoran paisteen
helteessä, oi suuri Tai-Lane.

-- Odota, orja Shi-Kai. --

Kuulin korkeudesta tutun äänen. Shi-Kain kasvoilla liikehti ilme,
jonka ilonsekainen julmuus pani käteni puristumaan nyrkkiin. Minut
valtasi silmitön katumus siitä, etten noita kasvoja ollut valmistanut
polttotangon kipinälle silloin, kun ne odottaen makasivat nyrkkini
alla. Enkä ole ihan varma siitä, etten nyt laiminlyöntiäni olisi
korvannut, ellei Kara-Hun samassa olisi koskettanut käsivarttani.

Tunsin Kara-Hunin levottoman kysymyksen ja Kara-Hun ymmärsi äänettömän
vastaukseni. Siinä se oli: varjona valahti ylhäältä tumma kapine,
rysähtäen piirsi sen ovi valokehän reunaa, ja kun uudelleen rysähti,
oli Shi-Kain ilkkuva naama nieltynyt kapineen mustaan kitaan.

-- Kara-Hun! sanoin, kun ilmiö katosi korkeuteen. -- Joudu!

Yksi ainoa ajatus oli ottanut vallan tajunnassani, ja minä tunsin sen
pohjalla järkeni vilkkaan juoksun. Vasta louhoksen pimeimmässä sopessa
pysähdyin.

-- Kara-Hun! virkahdin. -- Sinä ymmärrät. Jos vaara uhkaa, niin
pudistat ruumiini hereille. Minä makaan. --

Se oli Tai-Lanen ääni. Naisekkaana se leperteli, mutta pohjalla kumisi
järkähtämätön raakuus.

-- Orja Shi-Kai, sinä puhut! sanoi se.

Shi-Kain katse vilahti Tai-Tan-Liin ja takaisin Tai-Laneen.

-- Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, -- orja Shi-Kai on pitänyt
velvollisuutenaan ylläpitää järjestystä kaivoksessa. Sitten Lao-Koon
tulon se ei enää ole onnistunut. Hänessä astui kaivokseen kapinan
henki. Ensin hän villitsi Feo-Fanin ja sitten kauniin La-Lin. Edellisen
tapoin, jälkimäistä olen pitänyt silmällä. Lao-Koon olisin tappanut;
mutta hän merkitsi sinulle kaksikymmentä tonnia.

-- Asiaan, orja! keskeytti Tai-Lane. -- Mitä olet huomannut?

-- Oi suuri Tai-Jeo, hän lyöttäytyi yhteen vanhan Ka-Haran kanssa.
Jo aikoja ennen oli Ka-Haralla ollut epäiltävää asiaa läntisiin
pohjukkoihin, ja Lao-Koon tultua tämä epäiltävyys kasvoi. Minä koetin
ottaa siitä selkoa, mutta he olivat ovelia eivätkä paljastaneet
toimiaan. Nyt, Kara-Hunin tultua, heidät yllätin.

-- No? innostui Tai-Lane ja Tai-Tan-Li astui askeleen lähemmä.

-- Oi suuri Tai-Lane, jatkoi Shi-Kai, -- he tappoivat kaksi apuriani,
Seo-Manin ja Ira-Hain, ja minä pääsin vaivoin hengissä paikalta. Mutta
minä näin, mitä he tekivät; he kantoivat raskaita mittoja --

-- Metallia! kivahti Tai-Lane, ja hänen silmissään leimahti.

-- Metallia, kertoi Shi-Kai tärkeänä.

Tai-Lane katsahti Tai-Tan-Liin.

-- Mutta mitä he sillä? sanoi hän nähtävästi järkeään pinnistäen.

-- Kenties vain tarpeen varalta, sanoi apulainen kuin muuta ajatellen.

Silloin Shi-Kai nousi.

-- Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, -- he kantoivat kolmin miehin ja
ainakin yhden lepokauden. Ja Kara-Hunilla oli toistakymmentä miestä,
jotka joka nousussa liikkuivat leposijoiltaan. Eiliseen mennessä olin
tappanut heistä seitsemän, ja tänään kuulin jäljellä olevien puhuvan
louhoksen jättämisestä. Tai-Lane nousi.

-- Oletko puhunut, orja Shi-Kai? sanoi hän.

-- Olen, suuri Tai-Lane. Mutta yhtä kunniaa anon sinulta, oi kaivosten
viisas valvoja: jos tahtosi on, että tämä petollinen Lao-Koo kuolee
polttotangon kipinästä, niin salli, oi suuri Tai-Lane, minun
viheliäisen käteni ohjata liekkiä.

-- Minä sallin sen, orja Shi-Kai. Sinä jäät valopatsaalle ja odotat
siinä.

Shi-Kai poistui kolmen polttajan saattamana, ja Tai-Lane lausui
apulaiseensa katsoen:

-- Mitä arvelet, Tai-Tan-Li?

-- Että on viisainta laskea alas parisataa polttajaa ja eristää itäinen
pääty.

-- Ja sitten?

-- Shi-Kain opastamana tutkia jokainen soppi ja pidättää Lao-Koo,
Kara-Hun ja Ka-Hara.

-- Vain Kara-Hun ja Ka-Hara. Entä sitten? Mitä luulet itse asiasta?
Onko se kapinan luontoista?

-- Ka-Hara on Tai-Millin väkeä, Kara-Hun tämän uuden villityksen ja
Lao-Koo --

-- Tai-Tan-Li, keskeytti Tai-Lane jälleen haukotellen, -- Lao-Koota ei
enää ole.

-- Ei ole? sammalsi Tai-Tan-Li.

Ja myönnänpä, että hänen hämmästyksensä ei ollut suurempi kuin minun.

-- Tyhmyri! Suuren Tai-Simonin tahdosta häntä ei enää ole, kertasi
Tai-Lane kärsimättömästi. -- Mutta asia on vakava. Se sietänee hetken
levon. Mieti suunnitelma valmiiksi; nousussa laskemme polttajat alas.
Ja jos Lao-Koon _tulee_ kuolla, niin sen tulee tapahtua rekisteröimättä.

He vaihtoivat omituisen silmäyksen, ja minä ymmärsin, että jotakin
sanottavaa jäi sanomatta. Tai-Tan-Lin silmiin oli kohonnut saamaton
ilme, ja hänen olkapäänsä alkoivat kuin väkipakolla luhistua.

Silmänräpäyksessä minulle selvisi tilanteen vakavuus. Lähteä nyt
tunneliin oli samaa kuin antautua polttajille ja nähdä Shi-Kain
osoittavan todeksi väitteensä metallista.

Kuolema ja kirous! Se, mikä minua oli arveluttanut tiedonantovälineenä
Tai-Masonille, oli nyt ainoa mahdollinen tehtävä. Tai-Tan-Li näytti
selvästi tuntevan vieraan hengen läsnäolon; minä jätin hänet ja
seurasin Tai-Lanea.

Nähdessäni hänet naisensa sylissä ymmärsin, että minulla oli ainakin
puoli hetkeä aikaa. Kiiruhdin Kara-Hunin luo kaivokseen.

-- Kara-Hun! sanoin ainettani ravistaen, -- Shi-Kai on paljastanut
salaisuutemme. Huomenna kenties ei ole olemassa meitä eikä meidän
metalliamme. Kuuntele tarkoin: Jos Tai-Lanen polttajat ajavat tähän
louhokseen La-Lin, Ka-Haran ja sinut miehinesi eivätkä itse astu
louhoksen sisäpuolelle, niin ole varuillasi. Eläkä ole huomaavinasi
heidän puuhiaan, vaikka joku polttajista hiipien tulisikin louhoksen
puolelle.

-- Minä en ymmärrä, Lao-Koo, sanoi hän.

-- Sinun ei tarvitsekaan ymmärtää _nyt_, kunhan tottelet sokeasti.
Totteletko, Kara-Hun?

-- Kautta suuren Tai-Masonin. Mutta sitten?

-- Sitten, jos suuri Kaikkeus sen suo, minä herään.

Jätin ruumiini ja sen ällistyneen vartijan. Louhoksen etualalla
katselin La-Lia: hän oli jo aloittanut työnsä.

_Minun_ työni oli myöskin aloitettava. --

       *       *       *       *       *

Minusta se kesti iankaikkisuuden. Viimein kuitenkin Tai-Lanen ruumis
osoitti väsymisen merkkejä, ja hänen kätensä herposi liikkumattomaksi.
Kelmeytynyt silmä sammui, jäsenet venähtivät lepoverkon tuudintaan, ja
naisen käsi silitteli uupuneen miehen veretöntä otsaa.

Nyt, Lao-Koo! sanoin itsekseni.

Mutta epäilys valtasi henkeni. Tai-Joon oli sitä aina väittänyt,
itse olin sitä luulotellut ja suuren Tai-Jeon palatsissa olin sille
luulolleni saanut vahvistusta. Mutta miten kävisi nyt, kun oli
kysymyksessä elämä ja kuolema, kun puolustuksen sijasta piti hyökätä!

Katselin Tai-Lanen ruumista; se inhotti minua. Ja kuitenkin --

Nyt! sanoin itselleni. --

Minä tahdoin ajatella tuon otsaluun alla, tuntea kyllästystä noissa
laihoissa nivusissa ja oikoa laiskalla nautinnolla noita vähän
vaivautuneita raajoja. Ja minä tahdoin käännähtää, ojentaa torjuvan
käteni tuon tympäisevän naisen puoleen ja sanoa: mene, nainen!

Suuri armias Kaikkeus! -- Eikö tuo itsepäinen velttous ottanut
karkotakseen?

Ah! Käsihän nousi, taipui -- torjui.

-- Mene, nainen! sanoi uninen ääni. -- Minä tahdon nukkua.

Ja ikäänkuin hengenpidätyksellä estellen toista veltosti vastustavaa
voimaa, työnsin Tai-Lanen kädellä pehmeän lonkan yli lepoverkon laidan.
Ja naisen ruumiin notkuttua punakeltaisesta kajasteesta seinän suojaan,
mutisin huulien sisäpuolella voiton varman huudahduksen:

-- Minä olen Tai-Lane, kaivoksen suuri valvoja! Samassa tuokiossa
seisoin lattialla. Tuntui siltä kuin olisi tonnin riippa olkapäitäni
painanut, ja jaloissa vapisi outo voimattomuus.

-- Tai-Tan-Li! huusin äänellä, jota olin kuullut Tai-Lanen käyttävän.

Silmänräpäyksessä Tai-Tan-Li ilmestyi eteeni, ja seinän takaa näin
vilahduksen polttajain ketjusta.

-- Mitä käsket, suuri Tai-Lane? sanoi hän.

-- Onko suunnitelmasi valmis, Tai-Tan-Li? kysyin lievän pyörrytyksen
vallassa. -- Anna kuulua!

-- Polttajat seisovat jo rivissä. Puolen hetken kuluttua he ovat
alhaalla, ja Shi-Kai osoittaa heille epäiltävät paikat.

-- Lähteekö henkesi heidän avukseen?

-- Jolleivät Shi-Kain neuvot auta, Tai-Lane. Soraseinän tutkiminen käy
raskaaksi irtauneimmallekin hengelle.

-- Olet oikeassa, Tai-Tan-Li. Mutta siitä huolimatta kuule neuvoni: me
annamme heidän itsensä ilmaista kätkönsä.

-- Miten, oi suuri Tai-Lane?

Silloin pälkähti mieleeni suunnitelma selkiselvänä. Tunsin Tai-Lanen
ruumiin vapisevan henkeni puistatuksessa.

-- Minä näytän, Tai-Tan-Li, sanoin astuen aukkoa kohti, -- Nämä
kaksisataa miestä -- Masonia muistellen masensin säälin tunteen
sisimmässäni -- saartavat Lao-Koon louhokseen La-Lin, Ka-Haran,
Kara-Hunin ja tämän apurit.

-- Ja Lao-Koon --

-- Minä olen määrännyt, Tai-Tan-Li, kivahdin Tai-Lanen kiivaalla
äänellä. -- Siis La-Lin, Ka-Haran, Kara-Hunin ja hänen apurinsa.
Pimeikön turvissa, mutta kuitenkin niin, että joku vangeista sen näkee,
sijoittaa joku polttajista kolmen sadanneksen räjähdyskoneen louhoksen
sisäpuolelle, ja muut pysyvät visusti aukon ulkopuolella, kunnes uusi
määräys annetaan.

Tai-Tan-Lin kasvoilla välähti tyytymättömyys.

-- Luuletko, Suuri Tai-Lane, että he pelosta kaivavat esiin aarteensa?
sanoi hän.

-- Luulenko! -- Sisässäni leimahti kärsimättömyys, joka oli liiaksi
omaa itseäni. -- Tai-Tan-Li, tämä on Tai-Lanen määräys, ja sinä,
turvallisuuden vaalijana, pidät polttajain etunenässä sen tarkoin
noudattamisesta huolen.

-- Tai-Tan-Li! kuulin pyörrytyskohtauksessa oudon äänen, --
Kaivosalueelle on tunkenut vieras henki!

Salamana se iski tajuntaani ja pani Tai-Lanen olemuksen otteessani
värisemään. Polttajain rivit alkoivat liikehtiä ja Tai-Tan-Li tuijotti
avuttomana eteensä.

Oli minun pelastukseni, että otteeni tuokioksi herpaantui. Samassa
tuokiossa tunsin toisen voiman yrittävän huuliani liikuttaa. Ja silloin
muistin Tai-Joonin varoituksen: on pidettävä jännitys mahdollisimman
lähellä tasapainoa; muuten saattaa tapahtua, että häädetty henki oman
ruumiinsa ulkopuolella kykenee toimimaan riippumattomasti.

Väkipakolla itseäni tyynnytellen virkoin veltosti:

-- Se oli jo kolmas kerta. Meidän toimintaamme seuraa korkeampi henki,
Tai-Tan-Li. Mene!

Hänen viittauksestaan polttajain lauma suoltui pimeään käytävään.
Kun rivin viimeinen oli kadonnut, palasi Tai-Tan-Li luokseni. Hänen
kasvoillaan kuvastui tekopyhä katumus.

-- Tahdoin salata polttajilta Lao-Koon jutun, sanoi hän hiljaa. --
Suuri Tai-Simon ilmoitti puoli hetkeä sitten, että hän Tai-Maran vuoksi
oli pakotettu peruuttamaan Lao-Koon kuoleman.

-- Ja mitä -- se merkitsee? epäröin hämmentyneenä.

-- Suuri Tai-Lane, Tai-Simon sen itse minulle ilmaisi, niinkuin
olisin asiasta ollut perillä, änkkäsi hän nähtävästi väärinkäsittäen
hämminkini. -- Ja sehän merkitsee siis, että on tilitettävä takaisin
kuusikymmentä sadannesta ja lähetettävä ne jollakin tekosyyllä
Tshung-Kingiin.

Aloin ymmärtää.

-- Eikö suuri Tai-Simon ole erehtynyt ajassa? Niin kauan ei Lao-Koo ole
ollut kuolleena, sanoin epävarmasti.

-- Kaksikymmentä nousua on siitä, kun suuri Tai-Simon sai
poltto-ilmoituksen. Täytyy keksiä veruke, tehdä henkilövaihdos. Olen jo
lähettänyt Kian-Tsaon metallia noutamaan.

-- No hyvä, sanoin uskaltamatta enempää haparoida, -- puhun asiasta
Tai-Simonin kanssa. Mene, Tai-Tan-Li!

Yksin jäätyäni minut valtasi tilanteen koko outous. Tunsin olevani
puutannaisena aavan ulapan yllä vaappuvalla yhden miehen siivellä.
Kummanko meistä tämä ahdas aine ulapan poikki kantaisi?

Silmäni osui kontakti koneeseen. Sen neula seisoi Tshung-Kingin
kohdalla. Mieleeni juolahti Tai-Simon, ja sormeni tavoittivat
virranpäästäjää.

Silloin näin käytävän pimeiköstä valoon suoltuvan kantajain jonon. Ne
pyrkivät taakkoineen lentokuormaston raitille.

-- Kian-Tsao! sanoin umpimähkään.

-- Suuri Tai-Lane, kuulin vastauksen, -- me tuomme kuusikymmentä
sadannesta Tai-Tan-Lin käskystä. Kolmekymmentä on tässä.

Katselin heidän työtään. Aivoissa tunsin kovan pinnistyksen; hiki
kihosi ruumiille.

-- Joutukaa! sanoin äkkiä.

Ja tuskin olivat miehet kadonneet käytävään, kun sormeni sysäsi
virranpäästäjää. Tarkistusneula tärisi Tai-Simonin palatsin kohdalla.

-- Pasuuna! huusin taakseni Tai-Lanen sanontatapaa matkien, --
Tai-Tan-Li ylös!

Tiesin tulleeni kuulluksi ja pistin pääni koneen hattuun.

Siinä jo vilahti Tai-Simonin tuttu naama.

-- Sinäkö, Tai-Lane! sanoi hän kerkeästi.

-- Minä, sanoin hätäisesti ja uskaltaen kaikki yhteen iskuun. --
Aarteemme on hukassa!

-- Tai-Lane, sinä suuri, keskeytti hän, -- se koskee vain
kuuttakymmentä sadannesta. Se on harmillista, mutta saanemme sen
korkoineen takaisin. Tai-Maralle merkitsee Lao-Koo niin paljon, että
hän kerta kaikkiaan ei _saa_ kuolla. Hänet on herätettävä henkiin.
Sinun tulee se selittää jollakin --

-- Kirous ja kuolema, Tai-Simon! tiuskasin. -- Kysymyksessä on kaikki.
Alueella liikkuu vieras, suuri henki. Jos paljastus tulee, ei metallia
saa löytyä. Meidän pitäisi se siirtää, hävittää --

Näin hänen kasvojensa vääntyvän. Syrjästä äkkäsin vilahdukselta
Tai-Tan-Lin naaman.

-- Armias Kaikkeus! huohotti Tai-Simon, -- sanot, että paikka oli
varma. Se merkitsisi -- ah! -- se voisi merkitä --

-- Asemasi, suuri Tai-Simon, puhumattakaan kunniastasi. Ja henkesi se
nuolaisee armotta.

-- Minun? Ah, suuri Tai-Lane, myöskin sinun ja Tai-Tan-Lin. Hävitä se,
räjähytä -- ei, ei, siirrä, kätke! Sinunhan on kolmannes --

-- Se on vähän, Tai-Simon. Puolet! tiuskasin, ja samassa säikähdin
kiihtymystäni. -- Mutta minä siirrän, minä yritän --

Sanani kuolivat Tai-Lanen hengen epätoivoiseen rynnistykseen. Hellitin
virran ja lepuutin tahtoani.

Katseeni kohtasi Tai-Tan-Lin kauhistuneen naaman.

-- Hukassa! sanoin. -- Pian! Metalli alas kaivokseen!

-- Kaivokseen?

-- Suuri armias Kaikkeus! -- Kaivokseen, kaivokseen! Joudu!

-- Lunarian sokeus! Neljäkymmentä tonnia tuossa paikassa kaivokseen! Se
veisi sadalta mieheltä kolme neljä hetkeä.

Tunsin vapisevani ilosta.

Ja samalla tunsin, etten hänen verukkeitaan pitemmältä kestäisi.

-- Kuolema ja kirous! Sen täytyy tapahtua! kivahdin. -- Kautta kaiken
hyvän, se on ainoa pelastus! Ajamme metallin läntiseen louhokseen.
Räjähdyskone on siellä. Telkeämme aukon. Vangit ja metalli samassa
sopessa! -- Mikä keksintö! Näetkö, Tai-Tan-Li, me odotamme, toivomme
viimeiseen hetkeen, ja jos tarkastuslentue saapuu, annamme koneen
räjähtää --

-- Metalliin?!

-- Se vie metallin ja vangit, möyrii umpeen koko läntisen louhoksen. Ja
jos sorassa pengotaan, Tai-Tan-Li, niin levitämme kätemme ja sanomme
levollisesti: se oli heidän työtään, kapinallisten kätköä. Joudu,
Tai-Tan-Li!

Hän ei enää siekaillut. Äkillinen kirkastus oli valahtanut hänen
hämmästyneille kasvoilleen.

-- Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, -- sinä olet nero!

Ja hänen äänensä kuului kohta käytävän pimeikössä.

Kolme, neljä hetkeä! kertasi tajuntani kärsimättömästi. Ja Tai-Lanen
ruumista alkoi vaivata kiusallinen näläntuntu. Käännähdin vasemman
seinän puoleen ja astuin askeleen. Se avautui, ja katseeni hipoi
haalakassa keltahohteessa kimaltelevia maljakkoja, joiden sisällystä
viehkeä kaunotar varovasti sormieli.

-- Oi suuri Tai-Lane, helähti ääni, -- hyytelö on sinua odottanut. Olen
sivellyt huuleni sen makealla hetteellä.

Kuin pakosta lähenin lepoverkon viekoittelevaa keinua. Mielihyvällä
lysähdin siihen ja annoin kauniiden hymyhuulien syöttää Tai-Lanen suuta
herkulla. Naisen käsi siveli ruumistani.

-- Olen väsynyt, sanoin nautittuani ravinnon. -- En, en halua mitään.
Tanssi minulle.

Tuo viimeinen tuli kuin vasten tahtoani. Naisen suloinen notkeus
ihastutti minua, ja toisinaan sain vastustamattoman halun koskea hänen
hipiäänsä.

Minun se ei ollut, tuo halu; se oli Tai-Lanen ruumiin. Ja välimmiten
olin antamaisillani sen voittaa. Mutta sitten häpesin. Enkö minä,
Lao-Koo, ollut nyt tuon pyyteissä mässänneen Tai-ruumiin herra?

Minä hymyilin keskellä kiusallista jännitystä.

Naisen tultua lähelleni katselin hänen kauniita jäseniään. Minua
huvitti päästää tajunjännityksen avulla Tai-Lanen henki kokonaan
ruumiinsa ulkopuolelle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hellitin
jännitystä, kunnes tunsin hänen tahtonsa taistelevan kielenkannasta.
Mitähän, jos hänen henkensä liikapinnistyksen painosta tyyten
vapautuneena olisi hälyttänyt apua Tshung-Kingistä!

Se oli ajankulua, mutta se oli kiusallisessa yksitoikkoisuudessaan
hirvittävää. Minä aloin kauhistua omaa jännitystäni.

       *       *       *       *       *

Aurinkokellon osoittaessa toista hetkeä työnsin naisen luotani. Melkein
pakahtuneena horjuin etuhuonetta kohti.

-- Tai-Tan-Li! huusin huoneen kolkossa yksinäisyydessä.

Joku tuli vastaani.

Se oli Kian-Tsao.

-- Herra, sanoi hän, -- suuri Tai-Tan-Li on kaivoksessa.

-- Oletteko lopettaneet työnne?

-- Viisitoista tonnia on vielä jäljellä, oi suuri Tai-Lane.

Enhän _voinut_ enää odottaa.

-- Silloin lopetamme, tiuskasin. -- Laittakaa viiden sadanneksen
räjähdyskone jäljellä olevan luo. Vie sana Tai-Tan-Lille: louhos
suljetaan.

Hän kiiruhti tiehensä.

Kuin kuumeessa mittelin huoneen siloista lattiaa. Tämä käsky kaipasi
kenties selitystä, mutta siihen ei minulla ollut voimaa. Minua vaivasi
kova kaipuu oman aineeni kahleisiin. --

-- Suuri Tai-Lane! kuului Tai-Tan-Lin hätäinen ääni. -- Louhos on
suljettu, kone on paikallaan. Mutta miten käy --?

-- Hyvin, Tai-Tan-Li, katkaisin utelun. - Kian-Tsao saa valvoa jäljellä
olevaa aarretta. Sinun paikkasi on nyt polttajain luona. Meillä on
kuusi hetkeä laskuun, siitä kolme lentueen tuloon. Jollen sitä ennen
anna määräystä, palaat tänne.

-- Yhdeksän hetkeä! virkahti hän. -- Purtujen mylvinä on helvetillinen.
Kaksi polttajaa jo olen menettänyt. He eivät pelkää tankoa.

-- Teitä on monta, Tai-Tan-Li. Mene! Sinun tottelemisestasi riippuu
pelastuksemme.

Kiivas viittaukseni kuoletti vastauksen hänen huulilleen. Hän totteli.

-- Ja nyt, Tai-Lane, kuiskasin hänen kadottuaan käytävään, -- nyt on
vaikein jäljellä.

Vapisten astuin kontaktikoneen ääreen. Vielä kerran viipyi katseeni sen
virranpäästäjällä.

-- Suuri Kaikkeus, enkö tällä säästä Tai-Lanen hengeltä tarpeetonta
riutumista viheliäisessä kuoressaan! höpisin itsekseni.

Kontakti irtosi. Kipinä sen nenässä hyppelehti kuin saalista vaanien.
Tai-Lanen ruumis, hiestä märkänä, kuroittui sen yli kyynärpäihin
nojaten.

Kuolema ja kirous! -- Ehtisinkö irtautua ennenkuin lihasjännitys
höltyisi? --

-- Mene, Tai-Lane! sihahti sisimmästäni. Ruumis vavahti, kyynärvarret
nytkähtivät.

-- Kirous! kahahti sen huulien väänteestä.

Suuri Tai-Lane oli suhahtanut höyryksi kipinöivän puikon ympärille. --

Kara-Hun päästi ihastuksen äännähdyksen. Ympärilläni liikehti
säikähtyneitä kasvoja. Hohteista taustaa vasten erotin La-Lin rakkaat
piirteet.

-- Hetki on tullut, kuiskasin jäseniäni verrytellen. -- Tunneli
odottaa. Meillä on metallia lähes kolmekymmentä tonnia. Järjestä
miehesi. On tehtävä sadan miehen työ.

-- Tuoko? sanoi hän hohtaviin harkkoihin viitaten.

-- Kaikki, vastasin ponnahtaen jaloilleni.

Neljänneshetken kuluttua oli hiljainen työ täydessä käynnissä.
Kara-Hunin kanssa sukelsin kaivantooni.

Ensimmäisen kannoksen siroitimme tunnelin pohjalle.

-- Vaunu! huudahti Kara-Hun tuijottaen hohteessa eteensä. -- Mutta
siinä ei voi olla virtaa.

-- Me työnnämme sitä. Olen yksin koetellut sitä tyhjänä; täytenä se
liikkuu kymmenen miehen voimalla.

Se antoi uutta intoa. Kara-Hun kapaisi aukolle, taakka toisensa perään
vierähti sen mustasta suusta tunnelin pohjalle, ja kierrossatoja
hievahtamatta seisonut vaunu nytkähteli hohtavien harkkojen painosta.

Vajaaseen kahteen hetkeen laskin päässeemme puoleen määrään. Orjan
työnä se olisi vienyt yhtä monta päivää. Kuumeisella kiireellä aloin
hyppelehtiä edestakaisin louhoksen ja tunnelin välillä, täällä
innostaen, siellä kuiskaten kannustaen.

Räjähdyskonetta hakiessani osuin La-Lin lähettyville. Hänen
työskentelynsä näytti minusta ilottomalta. Olin sanomaisillani hänelle
sanan, mutta samassa äkkäsin sen, mitä hain, ja syvennyin seuraamaan
sen johtolankaa.

Aukon lähellä pysähdyin kuuntelemaan. Helvetillisen mylvinän ohella
olin kuulevinani hillittyä puheen sorinaa. Terävällä metallisirulla
taitoin langan ja panin painavan lohkareen jäännöksen pitimeksi.

Metallitaakat kulkivat kuin aaveet ja niiden hohteessa vilahtelivat
kaivannosta palaavien työteliäät kädet.

Lankaa oli kymmenkunta miehenmittaa. Voidakseni saada sen pään tunnelin
puolelle täytyi minun siirtää räjähdyskone peremmäksi. Asetin sen
kahden kannatinkaaren väliin ja odotin, kunnes viimeinen mies oli
hävinnyt kaivantoon.

-- Lao-Koo, kuulin äänen, kun kiiruhdin lanka kädessä aukolle, -- mihin
he menevät?

-- Tunneliin, sanoin lyhyesti.

-- Olen sen kuullut, intti hän hiljaa, -- mutta miksi he sinne menevät?
Ja miksi sinne menee tuo metalli?

-- La-Li! sanoin tarttuen häneen kiihkeästi. -- Silmänräpäyskin on
kallis. Elä kysy enempää, ennenkuin olemme seinän tuolla puolen. Kautta
veljesi hengen, joka sinulle ennusti minun tuloni, tottele minua, La-Li.

Kenties ääneni epätoivoinen sävy sen vaikutti; hän kiipesi
vastustelematta aukkoon ja ryömi edelläni eteenpäin.

-- Kara-Hun! huusin hänen ohitseen. -- Ojenna kätesi La-Lille!

-- Miten _hän_ on sinne päässyt? helähti La-Lilta.

-- Hyppäämällä, La-Li.

-- Jos siinä pohja on, voin minäkin hypätä, tuli uhmaavasti, ja La-Li
katosi tunneliin.

Mutta hän viipyi yhä aukon suulla. Alas tullessani näin hänen
silmäilevän näkyä. Se olikin jylhän suurenmoinen. Tomuna tunnelin
pohjalla hohteleva metalli valaisi palan tuota pitkulaista suojaa, ja
sen keskellä seisoi vaunun haamu liekehtivine suineen kuin satumainen
jättiläishirviö puikkelehtivien ihmis-syöpäläisten kynsissä.

-- Kaikki mukana, Kara-Hun? huusin innostuneena.

-- Kaikki, oi suuri Tai-Kee, tuli Kara-Hunin julkea vastaus.

-- Ja vaunu liikkuu? jatkoin kaihtaen La-Lin katsetta.

-- Helposti.

-- Siispä matkaan, Kara-Hun!

Sitten hänen käskystään kajahti vaunun lähtiessä liikkeelle sen
ympäriltä valtava huuto:

-- Suuri Kaikkeus auttakoon Tai-Masonia! -- Suuri Kaikkeus suojelkoon
Tai-Keeta!

Sen haamu hohti jo etäisessä pimeydessä, kun hellitin La-Lin käden.
Sorakimpale kipenöi metallisirulla ja sähähdys ilmaisi sen sytyttäneen
johtolangan.

-- Lao-Koo! helähti terävästi La-Lin ääni. -- Mitä olet tehnyt?
Kaivoksessa on _minun_ veljiäni!

-- Ja _minun_, vastasin painokkaasti. -- Mutta louhoksen suulla on vain
Tai-Lanen apuri ja kaksisataa polttajaa. Tule!

Hän kiskoutui otteestani ja ryntäsi takaisin aukolle. Onneksi hänen
kätensä eivät ylettyneet sen suulle. Sanaakaan hukkaamatta sieppasin
tuon rimpuilevan pikku olennon syliini ja kiiruhdin kauhistuneena pois,
eteeni katsomatta, taakseni pälyämättä. -- --

Suuri armias Kaikkeus! Se vyöryi kuin miljoonan kaivospanoksen voima
miljoonien tonnien sortuessa. Yltympäri sen kaiku jyrisi lukemattomain
pasuunain törinänä, ja ilmanpaine rutisti minut taakkoineni
hirvittävään puristukseen, joka ajoi ilman keuhkoistani ja pusersi
pääni viepoittavaksi massaksi.

Suuri Kaikkeus! Tunneli oli luhistunut kokoon ja minä taakkoineni olin
saanut ikuisen haudan sen armottomassa sorassa.

-- Oi La-Li! -- La-Li! -- --



KOLMASKOLMATTA LUKU

Yksiraiteinen ja kaksiraiteinen tunneli


Herätessäni tajusin hämärästi, että joku oli maininnut nimeäni.
Pinnistin silmiäni, terästin kuuloani; mutta mustaa mustempi ympäristö
ei häirinnyt hengityksenikään kuulemista.

Lunarian sokeus! Sanoihan tajuntani, että rutonpanemain kuolinhuudot
yhä viiltelivät korvakalvoa.

-- Lao-Koo! kuului kuiskaus jälleen, ja joku liikahti käsivarsillani.

-- La-Li.

-- Sinä elät!

-- Missä olemme?

Ja jälleen hiljaisuus, jolla aikaa tajuntani riuhtoili taantumuksen
kahleissa.

Ah! Siinä se oli: Kara-Hun, metalli, pimeyteen painuva hohtava pilkku --

-- La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni.
Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?

-- Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe
valkoista juovaa --

-- Juovaa?

Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin
näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti
naarmun aive!

Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden
tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri
Kaikkeus! -- Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja
multaa -- ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon,
jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.

Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin
haudan toiselle laidalle.

-- Se _on_ juova! helähti La-Lin huulilta.

Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja
tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään
sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.

-- Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.

-- Niin. Mutta juovat!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa
oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana
loittoni pimeyteen.

-- La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. -- Tämä ei
ole _se_ tunneli; tämä on kaksiraiteinen! --

       *       *       *       *       *

Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja
hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni
jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle.
Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän
epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä
repeämä oli sen ainoa ovi.

-- La-Li, sanoin mietittyäni, -- sytytettyäni langan juoksin enintään
kymmenen miehenmittaa.

-- Juoksit -- toiseen suuntaan, tuli arastellen. -- En tiennyt,
harmittelin. Olin sokea.

Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen
kierrokselle.

Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut,
sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi
kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se
oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten
hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.

Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen
kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.

-- Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin
La-Lille, -- ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen,
jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.

-- Miten se säästi meidät? kysyi hän.

-- Kaikkeus sen tietää. Se kai lähetti ilmanpaineen meidät
tuuperruttamaan juuri siihen pisteeseen, jonka ympärillä maa lohkeili.

Kaivannon perältä olin löytänyt ulottuman, joka tuki tätä otaksumaa.
Mutta että kysymyksen ratkaisu oli puutteellinen, sen me molemmat
tajusimme.

Ja siihen sopimukseen tultuamme meidät yhtaikaa valtasi sama ajatus.
Minulla se pyrki esiin pakottavana tunteena.

-- Mistä sitä saamme? sanoi La-Li.

-- Kara-Hun sanoi, että putkissa sitä kyllä olisi. Ja jos sitä on
heidän tunnelissaan, niin miksei sitten täälläkin?

-- Mutta putket?

Se oli kysymys. Olin sen jättänyt Kara-Hunin huoleksi, ja nyt Kara-Hun
ei ollut täällä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten
putkijärjestelmä tunneleissa oli sovitettu.

-- Tule, La-Li, sanoin teeskennellen rohkeutta, mitä itselläni ei
ollut, -- Suuri Kaikkeus ei liene säästänyt meitä maan vieremältä
nälkäkuolemaan. --

       *       *       *       *       *

Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden
tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta
kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme
pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa
häämöttävä yksitoikkoinen katto.

-- Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. -- Anna minun kantaa
sinua.

-- Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. --
Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.

-- Mutta me voimme löytää putken.

Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän
nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli
tapahtuva.

Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa
vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen
mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.

Mutta -- minua ihastutti yllätys -- tämän taipaleen päässä aukenisi
eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut
löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.

-- La-Li! huudahdin hullaantuneena. -- Minä kannan sinua väkisin!

-- Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.

Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja
silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.

Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta
kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi
myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.

-- La-Li, sanoin, -- minä kannan sinua.

-- Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.

-- La-Li, sanoin taas hetken mentyä, -- sinä olet kevyt taakaksi. Tule
syliini.

Mutta hän työnsi käteni pois.

-- Odota, tuli hiljaa. -- Lepään vielä tuokion.

Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni
olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus!
Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.

-- La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. -- Minä en siedä
vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!

Hän ei vastannut.

Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman
askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten
eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä
kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton
heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.

-- La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut
havaita hänen huountaansa, -- sinä et saa kuolla; sillä jos sinä
kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä
on paennut.

Minä ryömin eteenpäin -- ja toisin ajoin tiesin, että menetin
neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. --

       *       *       *       *       *

Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani
saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin
itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta
minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä
nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.

-- La-Li! riemuitsin, -- La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!

Mutta polveni vavahtivat.

-- Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen,
-- elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee -- suuri Tai-Kee --

-- Olen Lao-Koo, La-Li!

-- Niin, mikä olet -- minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini,
minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo -- syleile minua
silloin --. Sitä tahdoin sanoa, -- kun pyysin odottamaan -- ennen
viimeistystä --

Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin
vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä
puristin häntä rintaani vasten -- ja että hän tahtoi kuolla.

Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke
oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin
ravinnon -- tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja
valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!

-- Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, -- jos sinä
olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos
tahtoani vastaan nouset!

La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen
siitä hellinneet -- ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota
jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.

Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.

-- Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun
kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle
lattialle.

Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä,
niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.

-- Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li --!

Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron
seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni
kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan --

Ruokaa!

Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli
kirvelien luomienkin läpi.

Kiroten painoin kädet silmilleni.

-- Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin
ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.

Armias Kaikkeus! -- Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa!
-- Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman
lumoissa!

Ja sitten -- sydäntäni viilteli -- nuo samat huulet maiskuttivat
olematonta letkua imien.

Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua
ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä
vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut -- eikä muuallakaan.

Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden
se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja
silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.

Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut
niin herttaista tuoksua.

-- La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä
käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen
ahmintaan.

Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin
kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.

-- Herää! -- Herää! huusin.

Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille
huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka
iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!

-- Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. --
On niin hyvä -- olla --

Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin
siinä tuokiossa jaksoin uneksia.

Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin
suuni tuoksuvalle nesteelle. --

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua
hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli
nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.

La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen
ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän
siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa
hipoen.

Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten
otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.

Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.

Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin
suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin
kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini
mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan,
La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka,
jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.

Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he
tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai
kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.

Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut
pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini
tuokioksi jättää.

En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni
hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan
läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen
tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. --

       *       *       *       *       *

Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä
hienon hienoa metallitomua.

Vaunu oli siis edelläni.

Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain
kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä
seisahtua.

Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön
ruumis.

Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!

Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen
ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja
äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.

-- Ka-Hara! sanoin kauhistuen. -- Ovatko he joutuneet riitaan?

-- Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.

-- Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt
putkea?

-- Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut
sijaa muulle.

-- Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. -- Minä en voi sinua
auttaa. --

Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah!
sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla
muuksi kuin kuolemaksi.

-- Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut
hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta
sielua lennossa.

Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli
viiletin eteenpäin -- ja sitten tapasin hänet.

Hän virui pitkänään vaunun takana.

-- Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella
kädellään vaunuun. -- Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa
metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon
on yli sadan --

Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä
paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.

-- Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, -- lepää sinä ja anna Ken-Taon
levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.

-- Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. -- Niin, Tai-Kee. Tiesinhän,
että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt
metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.

Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.

-- Kara-Hun, sanoin. -- Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että
olet tehnyt tehtäväsi, ja -- Tai-Kee kiittää sinua. --

Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen
ääntänsä.

-- Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, -- löysin vain putken,
paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki
Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan -- suuri armias
Kaikkeus, ei _pisaraakaan!_ --

Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin
pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken
sitä oli siellä lattia lainehtinut!

-- Kara-Hun, sanoin, -- suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.

Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa,
kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen
aivokopasta jotakin irtautuvan.

-- Tai-Kee! olin kuulevinani. -- Tai-Kee! -- Ja enempää ei jälleen
vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa
hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.

       *       *       *       *       *

Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä
valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui
La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla
kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.

-- Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. --
Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä,
koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.

-- La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan
karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.

-- Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. -- Minun on nälkä.

Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa,
ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin
lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon
syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen
sovinnaiset lemmentavat.

-- Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. -- Anna minun syödä. Minä tahdon, että
ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.

Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin
hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni
hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen
muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren
Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa
hentoudessaan ollut koristus.

-- La-Li, kuiskasin hänen syötyään, -- miten Tai-Jeo saattoi sinut
kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.

La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.

-- Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, -- suuri
Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa
sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää
mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun
ruumiisi tuleen.

-- La-Li!

Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein
katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla
kohdilla.

-- Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää
joustetta.

-- Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!

Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön,
milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden --

Ja tunsin sen lämmön -- --

Tunnelin valkoinen valo himmeni siinä tulessa, jota se ei tähän asti
ollut nähnyt. --



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Elämäni ihaninta aikaa


Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa
yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa
elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni
uusia jumalaisia arvoja.

La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja
kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen
ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä
pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:

-- Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota
yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi -- pidä se.

Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.

Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa
juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen
jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.

La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä
virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma
itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.

Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja
aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen
tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?

Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan
ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.

Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde
oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen
ahtaaseen piiriin!

Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei
kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että
tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.

Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden
-- ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.

Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä
läntistä rantaa.

Silloin -- avuttomana pintaa lähetessäni -- silmiini osui epämääräinen
valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä
ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.

Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta,
ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.

Vihdoin korvaani osui ääni.

-- Tai-Mason! huusi se. -- Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka,
mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia --

-- Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä
keskustelu, joka päättyi lyhyeen: -- Mena-Loa, minä noudan hänet.

Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui
mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren
valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän
puikahtamaan --!

Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen
aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa
unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka
alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.

-- Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta
samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan
vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli
suorastaan irvistynyt.

-- Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. -- Joka
päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin
niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli
mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan
ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin
ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli
selvä.

-- Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.

-- Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään
soramurusta. -- Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama
kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo
ennen heittämistä se on arvoton.

Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin
ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani
minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.

-- Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. --
Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että
siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään
korvata.

-- Koeta vielä kerran.

-- Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa
päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto
on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen
saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää
Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä
pallolla. --

-- Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.

Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa.
Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle
odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.

Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut
koneeseen.

Ei hiiskahdusta kuulunut.

-- Mason! sanoin järeästi. -- Kuolema ja kirous! -- Tuo vaivainen
puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?

Ei vieläkään vastausta.

-- Mason! Ree-Kian! latelin. -- Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi
asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne
ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.

-- Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.

-- No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon
puhutella Masonia.

Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja
tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.

-- Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.

-- Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason,
vastasin. -- Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja
minulla on sinulle paljon sanottavaa.

-- Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista
siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!

-- Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa
nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi
vaunullista valkoista metallia.

Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni
mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin
historian.

-- Mason, lopetin, -- metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta.
Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.

Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:

-- Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen.
Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee,
ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.

Minä naurahdin.

-- Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua
löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut
vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun
näyttää oikein, olen Lunan--Tshung-Kingin valtatiellä.

-- Hukassa! huudahti ääni. -- Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin
keskustassa.

-- Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.

Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen
hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja
me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen
suurelle työlleen menestystä toivoen.

-- Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää,
huokasi Mason.

-- Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. --
Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. --

       *       *       *       *       *

Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni
puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen
poskensa hiveli polttelevaa otsaani.

-- Lao-Koo, sanoi hän hellästi, -- uhkaako meitä vaara?

Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys
siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin
mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!

-- La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. -- Luuletko
rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä
löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi
makeata hyytelöä?

-- Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän
valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.

-- La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja
sanotaan --

-- Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen,
helähti itkunsekainen ääni. -- Suutele minua, Lao-Koo!

Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin
itkusta väriseviin huuliin. --



VIIDESKOLMATTA LUKU

Joo-Keen salahanke


_Viime_ aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut
teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut
tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.

La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka
uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen
viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion
neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista
ajoista on miehen verta kiehuttanut.

-- La-Li, sanoin monasti, -- sinä olet punainen mestariveistos, joka
voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on
itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.

-- Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili
hän. -- Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi
muovailuväline.

Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen
huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:

-- Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.

-- Mitä sinulta puuttuu?

-- Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin
valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei
seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!

Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri
Kaikkeus! -- Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.

Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.

-- La-Li, puolustelin, -- jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en
tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen
sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä
pitämään!

Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:

-- Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme
vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme
polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.

Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka
matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen
haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut
tuokioksi voitti.

Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä
tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut
oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa --

Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja
porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa
viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani
iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!

Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen
päässä La-Lista.

Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen
yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani
oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan
normaaliasteen pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni
mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni
vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.

Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.

-- Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa,
-- minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.

-- Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.

-- Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt
rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.

-- La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat
täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.

Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.

-- Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen -- milloin olet kyllästynyt _tähän_
ympäristöön?

Se leikkasi sydäntäni.

-- Sanoinhan, La-Li, että vasta uudessa ympäristössä voi kaipuusi
toteutua.

-- Siksikö, Lao-Koo?

-- Siksi.

Mutta minä tiesin, että vastaukseni kosketti epärehellisyyden rajaa.

       *       *       *       *       *

Tuskin puolen kierroksen kuluttua tästä tapahtumasta La-Li herätti
minut unesta, johon hänen hyväilynsä oli minut uuvuttanut.

-- Lao-Koo, sanoi hän silmissään pelästynyt ilme, -- se on naksahtanut
kaksi kertaa.

-- Mikä?

-- Kone.

Hän osoitti kontaktikonetta, ja hänen eleistään kuvastui punaisen
synnynnäinen kammo sitä kohtaan.

-- Näitkö kipinän?

-- Toisella kerralla se oli leimahdus.

Kavahdin seisoalleni. Viime päivinä kasvanut kuume riehahti täyteen
polttoonsa. Tarkkasin jännittyneenä koneen merkinantajaa ja totesin
neulan seisovan neutraalissa.

Silloin se naksahti kolmannen kerran.

-- La-Li! sanoin. -- Sammuta valo!

Pilkkopimeässä päästin neulan neutraalista. Sormellani tunsin, että se
hakeutui Kolmannen Piirin rannikolle. Helpotuksesta huoahtaen pistin
pääni hattuun.

-- Tai-Kee! huudahti ääni; se oli Masonin. -- Olen hälyttänyt sinua
puolen hetkeä. Kaikkeuden kiitos, että sinut löysin!

-- Mitä on tapahtunut, Mason? Eikö Ree-Kian ole löytänyt metallia?

-- Liiankin paljon, Tai-Kee. Ja kymmenen nousua sitten voimakeskuksemme
valmistui.

-- Ah!

-- Odotan vain hetkeä, jolloin saamme räjäyttää pintakuoren ja
paljastaa koneemme auringolle. Ree-Kian --

-- Niin --

-- Ree-Kian on alkanut jakaa uusia polttimia siipiin. Hän ei tiedä,
että olen sinua hakenut.

-- Ymmärrän, Mason. Puhu polttimista!

-- Meidän koneemme on toista sataa milliä voimakkaampi kuin
Tshung-Kingin, ja peilimme tulee kokoomaan pystysuoria säteitä. Vanhat
polttimet eivät kestäisi virtaa.

-- Miten saatte ne jaetuksi?

-- Neliöpäälliköiden välityksellä. Eilisaamusta on neljättäkymmentä
siipeä levännyt ranta-aukollamme, ja kukin niistä on vienyt viisisataa
poltinta. Toinen, Kolmas ja Neljäs piiri on jo varustettu ja Ensimäinen
osittain. Jollei meitä keksitä, niin yritämme huomislaskussa.

-- Tietävätkö he sen -- miehemme?

-- Eivät. Mutta he ovat valmiina jo nyt. Ja kun uudessa polttimessa
välähtää voima, tietävät he, että kone on paljastettu.

-- Entä aseet, Mason?

-- Niitä on meillä vain kolme, mutta uusine polttimineen ne tehoovat
kolminkertaisen matkan päästä. Ja me saamme lisää --

-- Mistä?

Masonin ääni katkesi, koneesta pääsi naksahdus, ja tarkistusneula
värisi kuuluvasti kontaktin hellitessä. Äsken kuulemani suhisi
korvissani kiihtyvänä usutuksena, ja sen taustalla takoi pahan
aavistuksen jyske.

-- Valoa, La-Li! virkoin hätäisesti.

Ja kuulematta hänen kysymyksiään tarkistin neulan aseman. Kaukana
oikeasta se ei ollut, mutta nyt se vasta tärisi merkitsemässäni
pisteessä.

Painaessani hermostuneesti neulan niskaa vilahti konekaivanto ohitseni,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsin Masonin. Ree-Kian seisoi hänen
edessään kiihkeästi viittilöiden.

-- Se on alettava, Mason! intoili hän. -- Jo kohta laskun jälkeen minä
olin näkevinäni ne taivaanrannalla. Minä luulin niitä rauhallisiksi
lentäjiksi. Mutta nyt, kun Viidennen Piirin Hea-Tama lähti ilmoille,
näin niiden pyrähtävän pohjoisen rannan varjosta. Niitä oli kuusi ja ne
yrittivät kaartaa Hea-Taman pussiin.

-- Suuri Kaikkeus! siunasi Mason.

-- Ehkeivät he onnistuneet; Hea-Taman kone on voimakas. Mutta olen
varma siitä, että parin hetken kuluttua Tshung-King sen tietää.

-- Parin hetken? Koneemme täytyy ehtiä koota voimaa, Ree-Kian!

-- Sitäpä juuri. Nousussa sen tulee paljastua auringolle, sillä laskuun
mennessä on Tai-Jeon käsky kuulutettu piireihin. Äärettömän Avaruuden
nimessä, meidän tulee varustaa siipemme polttimilla Viidennen ja
Kuudennen Piirin varalta. Oletko varma siitä, ettei mikään kohta voi
joutua epäkuntoon, Mason? Armias Kaikkeus, jollei kone toimisikaan!

-- Se toimii, vastasi Mason ylpeästi. -- Nousussa sen jättiläislaatta
imee auringon säteitä, ja jo puolen hetken kuluttua polttimemme
tuntevat sen voiman. Tule, minä tarkastan panoksien aseman!

-- Suuri Kaikkeus meitä auttakoon! pääsi Ree-Kianin huulilta, ja hän
kiiruhti Masonin kintereillä nostolaitteelle.

Tuijotin kuin kivettyneenä aution huoneen rosoiseen seinään. Sitten
käteni hellitti neulan. Eteeni avautui Kolmannen Piirin laakea pinta,
ja nousupuolella olevan auringon ensimäiset suihkeet valahtelivat sen
kiiltäväksi palaneelle kuorelle.

Tuostako nousisi Tai-Masonin ylpeys, punaisten pyhä Aurinko-kone,
Tai-Lanen varastamalla valkometallilla silattu jättiläismäinen
imulaatta!

Annoin neulan piirtää laajassa kaaressa Kolmannen Piirin pintaa. Kongon
valot loistivat rauhaista lepoa, Gordonin vilisivät hehkulamppu-jonona
silmäini editse, ja Kapin kaukainen läikkä vilkutti valojaan
yrtinpoimijain jonon fosforirenkaassa. Ei missään siipeä, ei missään
kiirettä, ei missään ailahdusta siitä, että ensi laskussa olisi kysymys
elämästä ja kuolemasta.

Ja kuitenkin -- kukaties tällä hetkellä Gordonin koneitten ääni
toitotti Tshung-Kingiin ensimmäisen hälytyksen, kukaties tässä
tuokiossa kymmenien tuhansien vapisevat sormet sovittelivat siipiin
uusia polttimia. Suuri, armias Kaikkeus, millainen voima paisuikaan
tällä auringon kaarella tuon kuoren sisässä ja millä rytinällä se siitä
olikaan laskussa ilmoille ryöpsähtävä!

-- Lao-Koo!

Kättäni kosketti pehmeä käsi.

-- La-Li! sanoin havahtuen. -- Nyt se on tullut. Tai-Millin kapina
kukistettiin; Tai-Masonin kapina alkaa nyt.

Ja hänen kättään kädessäni pidellen selitin hänelle, mitä oli
tapahtunut.

-- Entä sinä? kuiskasi hän, kun olin lopettanut.

-- Minä tarkkailen täältä käsin asiain kehitystä.

-- Ja jos voitamme, kuka on oleva Tai-Jeo?

-- Kuka Tai-Jeo? -- Ah! Mason. Ree-Kian. Kuka tahansa --

Ja silloin äkisti ikäänkuin jähmetyin. Tai-Joonin haamu kuvastui
sieluni silmien eteen ja hänen kätensä kohosi moittivasti minua kohti.

-- La-Li! sanoin järeästi. Mutta en päässyt pitemmälle puheessani,
sillä äkillinen raksahdus koneessa pani ajatukseni sekaisin.

-- Kaikki piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- --
Kaikki piirit --

Kiroten olin sysännyt neulan neutraaliin. Mutta tuokion kuluttua
uteliaisuus voitti pelon. -- Miten paljon Tshung-King tiesi?

-- Sammuta, La-Li! sanoin päästäen neulan valloilleen. Se juuttui
Tshung-Kingin kohdalle ja yksitoikkoinen pärinä jatkoi:

-- 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä. Rannikkoa vartioitava. Jokainen siipi
pidätettävä. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys. --

Ja samaan hengenvetoon jatkui:

-- Kaikki Piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- --
kaikki Piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- -- kaikki
Piirit -- Austria -- Austria -- Austria -- -- Joo-Keen salahanke Kongon
polttopiirissä. Suuri kapina odotettavissa. Mason, Ree-Kian kaikesta
päättäen mukana. Kaikki polttajat ilmoille. Pesän aukko 0,13 eteläistä,
9,50 itäistä --

-- Joo-Keen salahanke! surisi korvissani, kun kiidätin neulan
neutraaliin. -- Joo-Keen salahanke! Armias Kaikkeus, sehän _oli_
Joo-Keen salahanke!

-- La-Li! huusin haltioissani. -- Tule! Katso tuohon. Näetkö rannikon?
Näetkö auringon nuolun neljällä rinnakkaisella töyräällä? -- Niin
juuri. Katso siihen ja odota! Minun pitää saada liikkua.

Ja kuulematta La-Lin vastaväitteitä painoin hänet koneeseen. Minusta
ulokkeemme oli tällä hetkellä liian ahdas; parilla askeleella sen
seinä oli aivan vastassani. Ja minun käteni kaipasivat tilaa,
keuhkoni vaativat vapaata ilmaa. Suuri armias Kaikkeus, miksen voinut
kontaktikoneen kaaressa lähettää ruumistani sinne, mihin silmäni kantoi
ja korvani ylti! Tämä oli Joo-Keen kapina, minun nimessäni kansalle
kuulutettu -- ja minä olin täällä alhaalla, syrjässä sen rytisevältä
ryöpyltä.

-- La-Li! vaikeroin. -- Mason on tehnyt työn. Ree-Kian johtaa
hyökkäystä. Minä olen vain hankkinut metallin, minkä kuka hyvänsä olisi
voinut tehdä! -- La-Li! Minä tahdon, minun täytyy --

-- Ah! Lao-Koo! päästi La-Li kimeästi. -- Töyräitä ei enää ole! --

Siinä tuokiossa olin nostanut hänet koneesta.

Sydämeni hykähteli. Tomun hälvetessä näin kolmen töyrään paikalla
hohtavan lammikon ja seuraavassa silmänräpäyksessä neljäs sinkosi
ilmaan. Nousevan auringon säteet heijastuivat äärimmäisestä rannasta ja
jostakin puhaltava ilma lakaisi laatan peilikirkkaaksi kiloksi.

Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani:
Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse
aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista
katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.

Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten
silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja
muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva
kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.

Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen
valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?

Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö
Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut
hitunen moitetta!

-- Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. -- Minä
tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä --

Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli
päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

-- Tai-Kee! -- Niin hän sanoi. -- Tai-Kee! -- Se tuli kumeana kuin maan
alta. -- Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.

-- Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li
katsoi minuun kuin kummitukseen.

-- Kuulitko jotakin? kysyin.

-- En -- mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?

Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula
tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi
Masonin pyhättöön.

Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se
oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon
jäytävä tuli.

Annoin hätäisen merkin.

Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen
katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.

Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja
näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.

-- Toveri! sanoin järeästi. -- Missä on Tai-Mason?

Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.

-- Tai-Mason -- on poissa, tuli arasti.

-- Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. -- Tai-Ree-Kian on juuri
lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.

-- Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde
ilmoille.

Ei vastausta.

-- Tai-Mason, kuuletko! Tai-Kee tahtoo tavata Tai-Masonin!

Olin kuulevinani, että sanani tekivät toivotun vaikutuksen. Vastaus
tuli.

-- Oi suuri Tai-Kee, etkö tiedä sitä: Tai-Mason tahtoi pettää meidät,
ja suuri Tai-Ree-Kian pani polttotangon hänen ohimolleen.

Pääni oli luiskahtaa koneen hatusta. Olinko käsittänyt oikein?

-- Mies, sanoin verkalleen, -- kertaa sanasi ja äitisi sielun kautta
puhu totta! Milloin se tapahtui?

-- Vajaa hetki sitten. Niin totta kuin Mena-Loa on nimeni, tuli
Tai-Ree-Kian laskutaitteessa nostolaitteelle ja huusi: Toverit, Mason
tahtoi myydä meidät Morris-Teolle; Masonia ei enää ole olemassa.
Mena-Loa, panen sinut kontaktikoneen vartijaksi; elä jätä sitä korvasi
kuuluvilta.

-- Mitä sinun on tehtävä?

-- Odotettava Tai-Ree-Kianin määräyksiä ja vietävä ne koneen hoitajille.

Tunsin sydämeni kiirehtivän vielä muutaman lyöntivälin; sitten se
talttui rauhalliseen sykintään. Ree-Kianko yksin oli taisteleva suuren
taistelun!

-- Mena-Loa! sanoin. -- Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski
sinun totella?

-- Oi suuri henki --

-- Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa
voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä
tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen -- ja
siitä hetkestä tottelet vain minua.

-- Minä tottelen, oi suuri henki. --

Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin.
Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?



KUUDESKOLMATTA LUKU

Taistelu uudesta voimakeskuksesta


Niitä oli runsaasti kolmesataa siipeä. Arvattavasti ne olivat Kongon
joukkoja. Olin aavistanut, että tässä uuden voimakoneen ympärillä
ensimmäinen taistelu syttyisi.

Ree-Kian oli siihen varannut parhaimpansa. Siipien kaarteista saattoi
nähdä, ettei niitä ohjannut mikään luola-punainen, vaan mies, joka oli
siipeensä eläytynyt. Se oli Kongon joukkoa sekin, mutta sen sieluna oli
Masonin valioväki.

Sääli oli nähdä sen epätoivoista kamppailua. Auringon jälkilieska vielä
tavoitteli zenitiä, itäinen taivas jo uhkasi sysimustalla synkeydellään
ja tuossa valon ja varjon suurenmoisessa karkelossa aseeton
vartiojoukko kiiti päättömänä kouruna vihollisrintaman ylitse, alitse,
editse -- valossa välähtäen, varjoa varjona leikaten. Polttajaketjun
rynnistäessä keskustaa kohti se äkkiä iski nuolena siipien niskaan,
paiskasi painollaan pari kolme kohti maankamaraa -- ja tankojen
suitsutessa suistui itse samaan armottomaan maaliin.

Kymmenesti se uudistui ja kymmenesti Kolmannen Piirin kamara niitti
rikkaan sadon.

-- Toverit! kuului äkkiä ääni yli kaikkien muiden äänien. -- Me saamme
apua! Gordonin joukko on tulossa!

Se oli Ree-Kianin syvä basso. Hänen koneensa viilteli ilmaa vartioväen
selkäpuolella.

-- Toverit! huusi se jälleen. -- Tästä ottelusta riippuu kaikki!
Muistakaa, että voitonehto hohtaa tuossa allamme! --

Sen katkaisi äkisti mieletön mylvinä. Yhtäältä se tuli riemuna,
toisaalta epätoivon kirkunana. Taistelevien sikermää paloitteli
huikaisevien heijastajain elävä viuhka.

-- Gordon! Gordon! erottui kasvavana kuorona.

Se oli hirveätä. Valojen kadotessa piirittäjäin ketju tiheni
yhtenäiseksi seinäksi. Tarvittiinko enää Austrian joukkoja -- Kongon ja
Gordonin polttajat jo uhkasivat tukehuttaa pienen lauman.

Silloin -- näin yksinäisen siiven liitelevän hohteisen laatan pintaa,
näin puolustajain joukon imeytyvän liikkumattomaksi keoksi ja oivalsin
vihollisen valmistuvan ratkaisevaan hyökkäykseen.

-- Toverit kuului kuin syvältä maan kamarasta. -- Me olemme hukassa!
Gordonin joukko ei tule!

Ree-Kianko tuolla tavoin puhui!

En ehtinyt ajatella ajatustani loppuun. Kiljuvana kiilana pyrähti
keskusjoukko kohti tummenevaa taivasta. Sen arvaamaton liike oli
paljastanut polttajajoukolle voimakoneen jättiläissilmän, ja jyrisevin
riemuhuudoin se laskeutui hyljätyn aseman katteeksi.

-- Ree-Kian! tahdoin huutaa. -- Roisto! Petturi!

Mutta kiila nousi pienenä varjona tähtitaivasta kohti, hajaantui ja
painui koilliseen.

Ja silloin polttajain parvessa kävi kohahdus. Voimakoneen keskustasta
oli puhaltunut jättiläismäinen lieska, joka sähisten piirsi ilmaa
vaihtelevassa kaaressa. Mieletön parku pääsi piirittäjäin suista,
vimmatusti ämpyillen tiheä joukko pyrki pakenemaan. Mutta siipi
töksähti siipeen, vioittunut kone sulki kymmeneltä muulta pakotien
ja murhaava tulenlieska karisti siipiä kuin muinaisuuden haulipanos
lentäviä otuksia.

Vain pieni osa äsken riemuinneesta lentueesta pääsi pakoon. Kuin
pyörryksissä töytäillen ne pyrkivät korkeuteen. Kolmisenkymmenen siiven
vahvuisena joukkona tuo jäännös sitten näytti alistuvan välttämättömään
ja pyyhälsi terävänä kiilana pohjoiseen.

Masonin jättiläispolttajan vetäytyessä ulkokultaiseen kuoreensa
seurasin etenevää lentuetta. Koillisella taivaalla häämötti taaja,
liikkuva varjo. Yhtäkkiä se piirtyi hienoksi viivaksi ja viiletti
kärjellään luoteiseen.

Ah! Se ei ollut Ree-Kianin joukko; se oli huomattavasti suurempi.
Ainakin tuhatkunta siipeä käsitti sen lähenevä rintama. Pohjoiseen
kiitävä pieni kiila teki tylsän kaaren länteen, painautui maata kohti
-- ja ajoi suoraan ahdistavan vihollisen nieluun.

Kipinäsarja suuren lentueen keskustasta ilmaisi sananvaihdon syntyneen.
Sitä seurasi pienen joukon keinuva laskuliike. Se oli antautumisen
merkki.

-- Morris-Jeon miehet! kuulin Ree-Kianin äänen. -- Näette, että me
olemme voitolla. Parissa silmänräpäyksessä voisin syöstä ruumiinne
maahan. Mutta me emme tahdo murhata. Me tarvitsemme aseita. Äitienne
sielujen kautta, polttajat, vannotteko yhtyvänne kansan yritykseen?

-- Vannomme! pääsi pienestä joukosta.

-- Oikein! Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä.
Kongon ja Gordonin miehet, Tshung-Kingiin! Lian-Tsao jää miehineen
voimakoneelle. --

       *       *       *       *       *

Neula oli luiskahtanut kädestäni. Korvissani soivat yhä Ree-Kianin
ylpeät sanat:

-- Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä.

Tai-Kian-Jeo! --

Tunsin La-Lin käden kädessäni. Hänen silmissään paloi huolestunut
kysyntä. Pitkän tuokion tuijotin sanattomana hänen silmiinsä.

-- Olemmeko joutuneet häviölle? ymmärsin vihdoin huolestuneen äänen
toistelevan.

-- Häviölle? Ei, Ree-Kian on voitolla. Mutta hän on unohtanut, että
Tai-Jeo olen minä. Suuri armias Kaikkeus, mies, joka on surmannut
suuren Masonin!

Vavahdin. Koneessa kipinöi voimakas kontakti. -- Mitä se sanoi --?

-- Kaikki lentueet -- Tshung-Kingin -- Lunan -- Austrian -- Ontarion
-- -- kaikki lentueet - Tshung-Kingin -- Lunan -- Austrian -- Ontarion
-- -- Kongon-Gordonin joukot tuhottu. Ree-Kian matkalla Tshung-Kingiin.
Virta katkaistaan puolen hetken kuluttua. Kaikki polttajat lähimpään
varjoon. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys --

Siis se jo tiedettiin. Tällä neljänneksellä sen tiesivät jokaisen
Piirin joukot. Ja tällä hetkellä lentueitten kärjet kääntyivät
asemilleen.

Toitotus katkesi. Olin sysännyt neulan juoksuun Ree-Kianin joukkojen
piti olla jossakin Toisen ja Kolmannen Piirin rajalla.

Pimeys oli syvimmillään. Pohjoisessa kimmelsi Otavan kaaritähti. Siitä
oikealle leimahteli tavantakaa heikko valoviiva.

Ah! Se ei ollut Ree-Kian. Se painalsi etelään, häilytteli satoja
valokieliään ja -- pysähtyi äkkiä valottomaksi haamuksi.

Ymmärsin sen liikkeen. Sen oli tavoittanut Tshung-Kingin määräys.
Odotin sen tuossa tuokiossa porhaltavan itään. Mutta sitä se ei tehnyt.
Sen heijastajat leimahtivat yhtenäiseksi valosuihkuksi, ja suihkun
kärki suuntautui loivasti maahan.

Vasta sen seuraava liike pani eloa neulaani. Lentueen äkkiarvaamatta
hyökätessä alailmoihin havaitsin valosuihkussa suuren siipisikermän.
Vihollisen lähetessä se näytti tahtovan nousta sen yläpuolelle, mutta
samassa silmänräpäyksessä hyökkääjä olikin painunut ahtaaseen kaareen
ja käänsi nyt keulansa suoraan länteen.

Epämääräisten äänien kuuluessa helvetillisen siipisuhinan kiitävästä
kaaresta leimahti sarja tulikieliä ja nouseva lentue jätti jälkeensä
kipinöiviä kekäleitä, jotka tuli viivaa piirtäen syöksyivät maata kohti.

-- Austria! kuului Ree-Kianin rohkaiseva ääni. -- Näitte, toverit,
kuinka se meitä pelkäsi. Tshung-Kingiin! Ajakaamme sitä takaa!

Se oli kiivasta lentoa. Austrian polttajajoukko lasketteli itäkaakkoon,
selvästikin Gordonia tavoitellen, ja Ree-Kianin lentue kiisi pitkänä
nuolena sen kintereillä.

Kerran pari näin edellisen väläyttävän heijastajillaan takaa-ajajain
parvea, ja sitten jälleen sen viuhka valahti kulkusuuntaan.

Ja yhtäkkiä se sammui.

-- Toverit! tärisi Ree-Kianin ääni. -- Suuri Kaikkeus on antanut
Tai-Jeon polttajat käsiimme. Voitto on meidän!

Sitä ei saattanut epäillä. Austrian lentue oli väsähtänyt kesken
kulkuaan ja laajaan luovien sen siivet painuivat maata kohden. Tuskin
se oli maaperän tavoittanut, kun jo Ree-Kianin parvi kieppui sen
yläpuolella ja uhkaavasti laskeutuen väläytti harvoja valojaan sen
voimattomien koneiden yli.

Kuului riemu ilmasta, sadatusten mylvinä maasta. Valosuihkuun kohosivat
sadat vääristyneet kasvot, ja lukemattomat kädet vääntelehtivät
yllätyksen hämmingissä.

-- Austrian miehet! jyrisi Ree-Kianin ääni. -- Kaikkeus on ottanut
teiltä kontaktin ja siroittanut teidät tankojemme maalitauluksi.
Rukoilkaa, että ääretön Avaruus ottaisi teidän kurjat sielunne
hoiviinsa, aineenne ei enää tule näkemään nousevan auringon terää.

Kotvan aikaan ei epätoivoisten valitusten lomasta voinut sanaakaan
erottaa. Mutta vihdoin ulvahti kuin yhteisestä kauhusta kehittynyt
huuto:

-- Teillä on kontakti! -- Teillä on kontakti!

-- On. Ja meidän kontaktimme ei petä meitä, nauroi Ree-Kian. --
Ulos siivistänne, polttajat! Morris-Jeo ei enää voi teitä suojella.
Tai-Kian-Jeo on oikea Tai-Jeo.

-- Armoa! -- Armoa! rukoili uhattujen lauma. -- Kaikkeuden nimessä, oi
suuri Tai-Kian-Jeo, me olemme sinun henkesi orjia. Käske meitä --

Mutta äänet kiihtyivät epäselväksi ulvonnaksi. Ree-Kianin
kolmisenkymmentä polttotankoa kylvi leimahduksen kuolemaa koneensa
jättäneiden yli. Ja vajaan neljänneksen kuluttua vain siipien varjossa
liikahteli jäsen, jonka omistajalta kauhistus oli riistänyt kyvyn
totella suuren voittajan armotonta käskyä.

-- Alas, toverit! kuului jälleen Ree-Kianin ääni. -- Me tarvitsemme
heidän tankonsa. Lyökää hengiltä ne roistot. Tai-Kian-Jeo ei tarvitse
Morris-Jeon polttajia.

-- He ovat kansaa, olin kuulevinani jonkun sanovan.

-- Kansaa! vastasi Ree-Kianin terävä ääni parven laskeutuessa maahan.
-- Kuka puhui kansasta?

-- Minä, Sara-Kao, sanoi mies astuen ulos koneestaan. -- Olen ollut
kaksitoista kierrosta Morris-Jeon polttajana ja silti aina himoinnut
kansan vapautta.

-- Sara-Kao! tärähti Ree-Kianin ääni. -- Kansa voi vapautua vasta
silloin, kun Morris-Jeon viimeinen polttaja on poltettu. Sinä olet
ollut yksi niistä.

Ja ennenkuin onneton oli astunut askeleen, oli Ree-Kianin tangosta
lähtenyt lieska tehnyt hänen paikkansa tyhjäksi.

-- Toverit! kuulin Ree-Kianin äänen. -- Kenellä teistä on jotakin
sanomista?

Ei hiiskahduskaan särkenyt hiljaisuutta.

Seuraavassa tuokiossa suljin silmäni. Kuin mielipuolet ryntäsivät
voittajat voimattomien koneiden lomaan, ja säälitön teurastus puristi
ilmoille korviasärkevän valituksen.

-- Tshung-Kingiin, toverit! Näettekö pilven tuolla pohjoisessa? -- Se
on Austrian lentue. Saakoon se loput aseista. Eläköön kansa! -- Eläköön
Tai-Kian-Jeo!

Väenkö keuhkoista tuo viimeinen niin valtavana toistui? Vai verikö
korvissani surisi?

-- La-Li! huudahdin neulan hellittäen. -- Kansa on saanut uuden
Tai-Jeon. Jeon, jonka käsi on raskaampi kuin konsanaan Morrisin. Suuri
armias Kaikkeus, _niin ei saa käydä!_

Sieppasin hänen värisevän ruumiinsa syliini, puristin sitä rintaani
vasten ja hain sanoja riehuville ajatuksilleni.

Mutta ennenkuin sanoja löysin, tärisi korvakalvollani toisen sanat:

-- Kaikki lentueet -- Austrian -- Lunan -- Ontarion -- -- kaikki
lentueet -- Austrian -- Lunan -- Ontarion -- -- kaikki lentueet --
Austrian -- Austrian -- Austrian -- -- Joo-Keen joukoilla oma virtansa.
Tshung-King vaarassa. Nostamme voimaa. Kaikki lentueet Tshung-Kingiin!
Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys --

La-Li sylissäni sysäsin neulan neutraaliin. Tajunnassani takoi yksi
ainoa jakamaton ajatus.

-- La-Li! sanoin kiidättäen häntä vaunua kohti. -- Suuri Kaikkeus
auttakoon sinua ja minua! Täällä me emme enää viihdy.

-- Mihin, Lao-Koo?

-- Tshung-Kingiin! --



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Minun tahtoni Ree-Kianin ruumiissa


Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin
parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto.
Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja
hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. -- Vieläkö kauan?

-- Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.

Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.

Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen
levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani:
Mitä olinkaan tehnyt? -- Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli
jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli
tukossa.

Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.

Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se
sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta
oli, oli minulla ainoastaan tämä.

Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen
olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!

Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.

-- Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.

Ja minä suutelin -- aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen
osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! --

Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme;
kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien
suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä
ne viskautuivat ohitsemme -- ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi
yhtenäisenä, vihaisena lieskana.

-- Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.

-- Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.

-- Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, -- oli lepoverkko, oli
ravintoa --

-- Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. -- Se on meillä vielä
jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin
kuolema ja kaivokset.

-- Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä --

-- La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää
vain kuusi.

Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin
hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.

Silloin se tapahtui. Kontaktissa naksahti, pohjaton pimeys nielaisi
katseeni, ja kitkan parkuna väsähti kuolevaan kitinään.

Vasta viimeisen äänen sammuessa tunsin La-Lin epätoivoisen kouristuksen
kaulallani. Sydämemme sykähtelivät säännöttömin tempauksin.

-- La-Li! sanoin epämääräisen aavistuksen vallassa. -- Tshung-King on
jälleen katkaissut virran.

-- Ja me elämme vielä?

-- Elämme, La-Li. --

       *       *       *       *       *

Tuokion kuluttua se pälkähti päähäni. Pimeys tuntui huokuvan sitä
joka puolelta. Olihan jo kulunut runsaasti kolme hetkeä siitä, kun
jätin Ree-Kianin Toisen Piirin etelärajalle; kenties hän nyt jo oli
Tshung-Kingissä -- ja kenties juuri hän oli tehnyt sen, mikä äsken oli
sammuttanut valon ja seisauttanut vaunumme keskelle valtatietä.

Suuri armias Kaikkeus, kenties Austrian rajalla aloitettu verilöyly
jatkui tällä hetkellä Tshung-Kingissä!

See-Sean haamu ilmestyi kauhun vääntämine kasvoineen silmieni eteen.

-- La-Li! sanoin äkkiä tietäen, että oli uskallettava juuri se, mitä
epäilin. -- Tohditko jäädä tähän pimeyteen aineeni vartijaksi? Jos
jokin vaara uhkaisi, niin sinä tiedät, miten on meneteltävä.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- ethän viivy kauan?

-- Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että
ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?

-- Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo
huulillani vaivuin hänen syleilyynsä -- sieluni halatessa pois
aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.

Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten -- hien kihotessa
ruumiilleni -- tunsin tahtoni pääsevän voitolle.

       *       *       *       *       *

Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän _oli_ suuri Tshung-King, ja
ympärillänihän _oli_ liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki
sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä
hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät
surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän
ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.

Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt
sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.

Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren
Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä
tämän hämmentävän sekasorron keskellä.

-- Se on katkennut, osui korvaani. -- Tai-Dana toivoo voivansa sen
korvata uudella yhdistäjällä.

-- Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja
polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että
räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!

-- Bei-Woo vei jo sanan Tai-Maralle. -- Sano, että räjäytämme maa-aukot!

-- He eivät sitä usko, oi suuri Tai-Jeo.

-- Eivät usko! Kautta Kaikkeuden, me teemme sen, Tai-Hudson; ja silloin
on nouseva aurinko mässäävä heidän aineessaan. Paljonko heitä on,
Tai-Hudson?

-- Satatuhatta. Ontarion joukot puuttuvat vielä. Meidän vahinkomme on
kuusituhatta polttajaa.

-- Ja heillä on aseita?

-- Ovat riistäneet ne meidän väeltämme. Kuule, se on heidän siipiensä
suhinaa! Katsahda kontaktiin, oi suuri Tai-Jeo! He parveilevat
Tshung-Kingin aukkojen yllä, ja heidän siipiensä ääni sanoo, että virta
on valtava. Armias Kaikkeus, sen valtavuus juuri pani Tai-Danankin
jännittämään korkeimpaan. -- Ah! Se palaa jälleen! -- _Se palaa
jälleen!_

-- Suuri Kaikkeus! huoahti Morris-Jeo ja huikaisevassa valaistuksessa
hänen vartalonsa suoristihe lepoverkon jousteelta.

Sitä riemua, mikä tässä silmänräpäyksessä ympäristön täytti! Se kumpusi
kammioitten hohteesta, käytävien pohjilta ja sokkeloiden lukemattomista
aukoista. Ja se paisui jylinäksi, joka seiniä uhaten vieri kaarevien
valtateiden suihin ja hirvittävästi mylvien tunkihe kaukaisimmankin
Tai-palatsin sisimpiin soppiin.

-- Me lyömme ne takaisin! -- Me lyömme orjat maahan! raikui joka
puolelta huutoja, ja tuhannet silmät töytäsivät Jacksonin putkien
kimppuun saadakseen olla todistajina suuren kapinan kukistamisessa.

Mutta sen kukistaminen ei ollut suurella äänellä tehty. Silmäys
Tshung-Kingin aukkojen yläpuolelle ajoi kauhistuksen minunkin sieluuni.
Auringon nousunuolujen jo leimutessa itäisellä taivaalla kaupungin yllä
ajelehti valtava siipipilvi, joka renkaanmuotoisena jättiläishaamuna
pysytteli juuri lentoonpyrähtäneen polttajaparven niskalla.

Se oli uhkaava näky. Ei yhdenkään polttotangon välähdys leikannut
hämärää, eikä ainoankaan siiven kiidäntä särkenyt näennäistä lepoa.
Mutta juuri tuossa ylenmääräisessä levollisuudessa saattoi tuntea
tilanteen kohtalokkaan merkityksen.

Äkkiä ylhäältä kajahti voimatorven ääni.

-- Tai-Mara! törisi se. -- Sinä näet, että aurinko nousee. Ratkaisu on
käsissä. Sinulla on kymmenentuhatta polttajaa, jotka kauhu on lyönyt
kelvottomiksi; minulla on satatuhatta siipeä, ja auringon edellä näen
Ontarion joukon saapuvan.

Vavahdin. Ääni oli Ree-Kianin. Ja samassa vastasi Tai-Maran torvi:

-- Sinulla on satatuhatta, kurja kapinoitsija. Mutta samassa, kun teet
hyökkäyksen, räjähtää ravintokeskus, ja Tshung-Kingin aukot tukkeutuvat
silmäisi edessä. Edellisestä on seurauksena, että orjat yli maapallon
kuolevat pikaisen kuoleman, ja jälkimäinen jättää auringon silmälle
alttiiksi sinun satatuhatta siipeäsi.

-- No hyvä, törähti ylhäältä. -- Kaikkeus saa sen ratkaista!

Samassa tuokiossa pilvi alkoi liikehtiä. Kahtia hajautuen se laskeutui
valtavina puoliympyröinä pohjoiseen ja etelään, ja huikean siipipärinän
täyttäessä ilman ne hyökkäsivät kumpikin suunnaltaan kipinöivään
polttajasikermään.

Se oli puistattavaa. Sateena valahti sadoittain siipiä maata kohti. Oli
vaikea sanoa, mikä niistä keikkosi töytäykseen, mikä kipinän lieskasta
paikkansa jätti.

Yläilmoihin kaartuneet ketjut käännähtivät ja töytäsivät uuteen
hyökkäykseen. Nyt ne tekivät sen tarkoin lasketun välimatkan päästä.
Perätysten ne leikkasivat täsmälleen saman ilmatason, ja kahdesti
karisi puolustajain parvesta liekehtivä siipisade.

-- Virtaa! huusivat päälliköt, -- enemmän virtaa! Meidän tulemme ei
heitä tavoita!

Mutta vielä neljä kertaa syyti hyökkääjäin lieska kuolemaa heidän
parveensa, ennenkuin puolustajain kipinä ylettyi tarpeeksi korkealle.
Silloin Ree-Kian porhalsi syrjään, ja minä näin hänen tuokion keinuvan
samassa pisteessä.

Arvasin oikein. Hän oli keskustellut Mena-Loan kanssa. Sillä juuri kun
jälleen parisataa siipeä syöksyi maata kohti, huusi hänen torvensa:

-- Toverit! Elkää pelätkö! Tai-Mara maksaa sen kohta kymmenkertaisesti.

Ja uhkaavan pilven vetäytyessä yhä ylemmäksi sen reunasta tuiskahti
äkkiä vihainen tuli, joka leveänä viuhkana tapasi Tai-Maran lauman ja
syöksi kolmanneksen sen siivistä kekäleinä pimeälle tantereelle.

Silloin Tai-Maran joukko alkoi liikehtiä. Saattoi nähdä, että se halasi
maa-aukkojen suojaan. Tuokion ajan sen hirvittävä huutelu ylitti
ylhäältä tulevan riemun, mutta sitten se katkesi Tai-Maran ääneen:

-- Polttajat! Tai-Dana lisää voimaa! Suuren Morris-Jeon silmä seuraa
teitä palatsin näköputkesta. Me ajamme ne yläilmoihin ja auringon
noustessa livahdamme aukkoihin.

Vielä kerran yritti kauhu muuttua riemuksi. Mutta tekemällä tehty
mieliala ei jaksanut innostaa toimintaan. Silloin Tai-Maran siipi
suhahti joukkojen yläpuolelle.

-- Morris-Jeon miehet! kuului jälleen. -- Jos häädämme orjat, odottaa
teitä kaikkia elinkautinen lepo ja Tai-luokan edut. Tshung-Kingin
kammiot ovat teidän käytettävissänne, ja sen pehmeäihoiset naiset
valuttavat hyytelöä teidän huulillenne. Suuri Tai-Jeo on kuullut
lupaukseni; seuratkaa minua, miehet!

Se teki vaikutuksensa. Kuin yhtenä siipenä pyrähti parvi liikkeelle,
ja äänekkään ilomylvinän huumatessa mielet valtava joukko taajeni
korkeuteen. Ree-Kianin yhtyneiden rintamain itäistä kuvetta valeli
nousunuolujen puna, ja tuokion kuluttua koko mahtava armeija kylpi
auringon leimuavassa kilossa.

-- Se pakenee! -- Se pakenee! jyrisi Tai-Maran joukkojen riemu. --
Meidän tulemme voittaa sen! - Tai-Dana! -- Tai-Dana!

Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt
ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen
ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että
voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.

Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin
Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.

Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!

Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen
hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä
Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja
laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin.
_Nyt_ hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.

Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? --
Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?

Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui
vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen
kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat
siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:

-- Aukoille! -- Aukoille! -- Voimakone on räjähtänyt! -- Aukoille! --
Aukoille! --

Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma
koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin
armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.

Minun hetkeni oli tullut.

Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä
jättäytynyt joukon jälkeen.

-- Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. -- Polttakaa kaikki!

Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara.
Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei
ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.

-- Ree-Kian! sanoin äkkiä. -- Tshung-King on jo voitettu. Peruuta
polttokäsky!

Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli
jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.

-- Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. -- Jos se olet
sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan
on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi
tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan
olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä --

-- Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. -- Minä olen Tai-Kee, ja
ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on
voitettu! Voittaja ei murhaa!

-- Lunarian sokeus! -- Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. --
Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt --

-- Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään
joukkojensa perään. -- Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi
pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin,
totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.

Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun.
Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla
raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.

Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas
tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa
voimakkaissa käsivarsissa _täytyi_ laueta.

Ja se laukesi, ikäänkuin sen seisahtunut veri olisi jälleen alkanut
kiertää. Ja sekunnin pimeyden jälkeen, silmäni näkivät taivaan helakan
värin.

-- Ree-Kian! kangisteli sanani Ree-Kianin omalla kielenkannalla. --
Kunnia sinun aineellesi. _Nyt_ on kansa sinun saastaisesta suustasi
kuuleva oikean Tai-Jeon tahdon.

Hirvittävällä voimanponnistuksella olin saanut tasapaino-ohjaajan
käteeni. Seuraavassa tuokiossa siipi teki äkkileiskahduksen, taivas
pakeni silmistäni, ja hämärä maa karkasi vastaani äkisti selvenevänä
temmellyskenttänä.

-- Helvetti! sähähti huuliltani, ja samassa oli korvani kuulevinaan
vahingoniloisen naurun.

Se kirous oli pelastukseni. Sama tahdonponnistus, joka siinä
silmänräpäyksessä oli tunkenut Ree-Kianin hengen kokonaan aineestaan,
salli myöskin käden sysätä pystyohjaajan kampea. Ja siipi tärähti
voimakkaaseen jarrutukseen, muutaman miehenmitan päässä aukoilla
taistelevasta polttajasikermästä.

-- Kansa! huusin hien kylmetessä värisevällä ihollani. -- Taistelu
on päättynyt! Sallikaa Tshung-Kingin polttajain aseettomina vetäytyä
aukkoihin. Kongon ja Gordonin miehet, te, joiden nouseva aurinko ei
salli palata piireihinne, seuraatte heitä. Austrian ja Lunan joukot
yhtyvät saapuvaan Ontarion väkeen ja kiitävät auringon edellä naistensa
ja lastensa pariin.

Kuhaus kävi läpi valtavan lauman. Ei ainoakaan käsi estänyt aukkoihin
suoltuvia polttajia. Mutta kuhauksen palatessa liikkumattoman armeijan
liepeiltä eroittui siinä kuumeinen kysyntä, joka äkisti paisui
jyriseväksi huudoksi.

-- Sinä olet Tai-Kian-Jeo! -- Ja kuitenkaan sinä et puhu niinkuin hän!
oli sen ajatus.

-- Oikein! huusin. -- Tai-Kian-Jeo ei puhu näin. Ja siksipä juuri
Tai-Kian-Jeoa ei enää ole. Kansa! Kymmenen kierrosta sitten suuri
Kaikkeus antoi teille Tai-Joonin, Tai-Masonin ja Tai-Ree-Kianin;
kymmenen kierrosta sitten te suuressa ahdistuksessanne Tai-Joonin
neuvosta huusitte Joo-Keen, Liau-Joon pojan, uudeksi Tai-Jeoksi.
Nyt -- Tai-Joon on kuollut, Tai-Masonin on kaatanut Ree-Kianin
kunnianhimoinen käsi; mutta Joo-Kee, Liau-Joon poika, elää ja hänen
henkensä, samoin kuin se pakotti kaivoksen Tai-Lanelta valkoisen
metallin, on nyt häätänyt Ree-Kianin hengen aineestaan ja puhuu teille
hänen keuhkojensa voimalla. Toverit! Kaikkien Piirien kansa! Teitä ei
hallitse Tai-Kian-Jeo, teitä ei hallitse Morris-Jeo, teitä hallitsee
Tai-Kee-Jeo, missä aineessa hän eteenne ilmenneekin.

Minä tunsin sen. Helpotuksena se valahti valtavan joukon sydämeen ja
riemuna se siitä ilmoille kumpusi.

-- Tai-Kee-Jeo on meidän Tai-Jeomme! tärisi se, kuin valtavana laineena
lauman yli vyöryen, ja joukkuepäälliköiden äkkiä pyrähtäessä ilmaan
hiveli korvaani huuto: -- Sinua tahdomme totella, oi suuri Tai-Kee-Jeo!

Auringon lieska tavoitteli jo keskitaivasta, itäinen taivaanranta paloi
liekehtivänä oranssina ja aika-ajoin valahti lukemattomien siipien
liudalle kimmellys, joka hohteli kuin Lunan sora uuden louhoksen
vieremässä.

-- Toverit! sanoin taivaanpaloa osoittaen. -- Näen tuolla Ontarion
joukkojen haamun. Ilmoille, Lunan ja Austrian miehet! Kun virta
heikkenee, on teidän tyytyminen vanhoihin pohtimiin. Sanokaa kansalle
kaikkialla, mitä olette kuulleet ja tehneet. Kongon ja Gordonin väellä
valloitan Tshung-Kingin, ja Kaikkeus sallikoon sen onnistua ilman
polttotangon lieskaa! -- Aukoille, toverit!

Siipien surina oli suurenmoinen. Mutta kohta sen ylitti aukoilla
yltyvä meteli. Tuossa tuokiossa Ree-Kianin puoli-Jacksonin neula
värisi voimakeskuksen pisteessä. Ja lentäjäparven kohdatessa Ontarion
veljet korkealla auringon nuolussa katseeni tapasi Masonin pyhätön ja
kontaktikoneen takana vaanivan Mena-Loan jännittyneet kasvot.

Nuolena hän syöksähti koneen hattuun.

-- Mena-Loa! sanoin. -- Sinä kuulet Ree-Kianin äänen.

-- Minä kuulen, herra.

-- Mutta hänen äänensä takana tunnet Tai-Keen tahdon.

-- Ah, suuri henki --

-- Niin. Samoin kuin Ree-Kianin polttotanko tuhosi Tai-Masonin ruumiin,
on Tai-Keen henki tehnyt Ree-Kianin ruumiin tahdottomaksi orjakseen. --
Monessako millissä on voima, Mena-Loa?

-- Neljässäsadassa, oi suuri henki.

-- Laske se kahteensataan.

-- Tshung-Kingin tasalle?

-- Tshung-Kingin tasalle, Mena-Loa.

-- Minä teen sen, oi suuri henki, tuli viipyen.

-- Ja minä tiedän, että sinä teet sen heti, sanoin katkaisten kontaktin.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tai-Suan huomaa auringon lähenevän


Auringon terä leikkasi kuin veitsellä töyräitten jonoa, kun joukkojen
keskitse laskeuduin Tshung-Kingin pääaukkoon.

-- Toverit! huusin kihisevään tungokseen. -- Vartioikaa aukkokäytäviä.
Ei yksikään polttaja saa niitä lähestyä. Eteenpäin! Kongon voima on
kohta sytyttävä Tshung-Kingin valot.

-- Tai-Jeo! -- Tai-Jeo! raikui joukkojen innokas huuto, ja tämän
vilpittömän mylvinän vyöryessä kintereilläni tunkeuduin kohti
Tshung-Kingin suurta valtareittiä.

Jäljessäni juoksi kymmenkuntamiehinen joukko, ja kun valo äkkiä
hulmahti käytävien valkoisesta kiilteestä, huomasin heidän käsissään
hyökkäykseen työntyvät polttotangot.

-- Oi suuri Tai-Jeo, läähätti etumainen heistä, -- salli meidän seurata
sinua Morris-Jeon pesään. Me emme tahdo suojella Ree-Kianin ruumista,
mutta me tahdomme puolustaa sitä ainetta, mihin henkesi on asettunut.

-- Se voisi maksaa teidän aineenne, toverit.

-- Kongon valiojoukko on sen ilolla uhraava, oi suuri Tai-Jeo.

Katselin hänen silmiinsä. Masonin rinnalla olin tuon naaman muinoin
nähnyt.

-- Kara-Pao, sanoin muistini äkkiä selvetessä. -- Sinä olet veljesi
Kara-Hunin arvoinen. Kaikkeus suokoon sinulle huokeamman kuoleman. Tule!

Ja hänen miestensä päästäessä kaikuvan ilohuudon syöksyimme kohti
Tai-Jeon palatsin aukiota.

Puolustusväen, joka valon palatessa oli rynnännyt esiin suojistaan,
valtasi tuossa tuokiossa sitä järkyttävämpi pakokauhu. Aliaukion
seinät revähtivät selkiselälleen ja edessäni oli jälleen huone, johon
muutama kierros sitten astuessani olin tuntenut sielussani mykistävän
kouristuksen.

Nytkin sen seiniä avarsi peilien monistava rengas, ja planeettien
suurenmoinen kehä kierteli kuvassa loimottavan auringon hehkua. Mutta
polttajain pelottava rintama ei enää toistunut kuvastimien pohjilla
eikä tankojen liikkumaton jono ajanut kipinän kauhua tulijaan.
Kirkuen ja sadatellen ämpyili aseensa jättänyt parvi seinävierustan
sokkeloihin, ja vartijakammioiden perältä sitä täydensi naisten
mieletön parku.

-- Morris-Jeon luokse! huusin täysin voimin. -- Nostolaite on tuossa!
Meidän tankomme polttavat vain sen, joka vastarintaan nousee!

Vaunun seinät lennähtivät selälleen ja sen vartijat katosivat kuin
lasku-auringon kilo. Kara-Paon miehistö jakautui kahtia, ja toinen
puoli heistä kohosi mukanani korkeuteen.

Säpsähdin.

"Sinulle, joka tähän olet astunut, on suuri Kaikkeus avaava sylinsä tai
kitansa", loimotti vastaani tuttu lause.

-- Tuonne! huusin seinää osoittaen. -- Tuon esteen takana on
Morris-Jeon pesä!

Ja siinä minulle vasta selvisi, että edessäni tosiaankin oli este. Ei
yksikään vartija ollut mylvintäämme pakenemassa, ei ainoakaan ääni
vastannut tuon mestarillisen maisemasommitelman puitteista. Kaikkialla
hiljaisuus, syvempi kuin hyljätyn Tshung-Kingin tunnelin.

-- Polttakaa! huusin tuntiessani Ree-Kianin hengen pirullisen
syyhytyksen. -- Polttakaa seinä!

-- Se ei auttaisi, vastasi Ree-Kianin hetkeksi vapautunut henki. --
Morris-Jeo on jo aikoja sitten huutoasi paennut.

Näin miesteni kauhusta jähmettyvän. He vainusivat hengen läsnäolon
eivätkä kyenneet kädellään tankoon koskemaan.

-- Kara-Pao! sanoin väkisin intoani hilliten. -- Jos Ree-Kianin
aineeton henki voi miehesi tuolla tavoin säikyttää, niin mitä
tekisikään hänen aineensa ja henkensä yhdessä. Anna tankosi minulle,
Kara-Pao!

Ja sillä hetkellä tajusin, että raakuus oli välttämätön porras kansan
sydämeen.

-- Ree-Kian! huusin siepaten tangon Kara-Paon kädestä. -- Sinä olet
osoittanut olevasi kansan vihollinen surmatessasi sen suurimman
auttajan, Tai-Masonin. Ree-Kian, sinä olet osoittanut olevasi
kapinoitsija kapinan sydämessä noustessasi asemaan, joka sinun
kyvyllesi ei kuulunut. Ree-Kian, yhä jatkuva niskoittelemisesi
osoittaa, että sinä olet suurempi kansan vihollinen kuin Tai-Jeo
konsanaan sitten Tai-Wang-Jeon päivien. Siksi, Ree-Kian, julistaa
Tai-Kee-Jeo sinut aineesi menettäneeksi ja päästää Masonin voimakoneen
virran sinun tarpeettomaan ruumiiseesi.

-- Kirous! parahti Ree-Kianin ääni. -- Sinä et sitä uskalla!

-- Enkö! No, vaaratta ei koskaan suuria töitä tehdä. Jos ruumiisi tuska
nielee minun henkeni, olemme henkinä tapaava toisemme aineittemme
ulkopuolella. Ja toivokaamme silloin, että meillä kummallakin on
tarpeeksi paljon päättämättömiä asioita mielessämme ehtiäksemme
selvittää välimme ennen Kaikkeuden sieluun sulautumista. --
Tai-Ree-Kian, mene rauhaan!

Mieletön sadattelu oli Ree-Kianin ainoa vastaus. Kauhun jähmetyttämäin
miesten tuijottaessa käteeni käänsin polttotangon rintaani ja sain
kosketettua virranpäästäjää.

Suuri armias Kaikkeus! Ka-Haran kamppailu, Kara-Hunin tuskat eivät
olleet mitään tämän tukehduttavan poltteen rinnalla. Tunsin sydämen
läkähtyvän veren paetessa ja tajusin aivoissa kirveleväin hihnain
katkeilevan. Hyvä Jumala! -- Olinko sittenkin sitonut henkeni liian
kireälle, olinko lopultakin kadottava yhteyden oman aineeni kanssa!
-- La-Li! -- La-Li! -- Pitikö sinun jäädä elottoman ruumiini seuraan
tuonne Tshung-Kingin tunnelin synkeyteen! --

Armias Kaikkeus! Siinähän lepäsi Ree-Kianin eloton ruumis. Se, mikä
siitä oli jäljelle jäänyt. Polttotanko oli niellyt sen keskikohdan ja
törötti nyt kylmänä käden elottomassa kouristuksessa.

-- Kara-Pao! sanoin tähdäten koko sieluni orjan sieluun. -- Avaruus on
ottanut vastaan Ree-Kianin hengen. Polta sen aine!

Vielä tuskasta väristen näin Kara-Paon oivaltavan käskyni.

-- Tai-Jeo! -- Tai-Jeo! elostui joukko ja rajattomassa riemastuksessaan
se päästi kymmenen tangon lieskan Ree-Kianin jätteille.

-- Tai-Jeo elää, sanoin silmäten autiota huonetta, jossa Tai-Wang-Jeon
kuva tuijotti aitiokoristeihin. -- Tai-Jeo elää. Mutta Morris-Jeo on
paennut. Kara-Pao, minä jätän Tai-Jeon palatsin sinun ja sinun miestesi
huostaan. Voitto ei ole meidän, ennenkuin olemme Morris-Jeon
löytäneet. --

       *       *       *       *       *

Loistavien kammioiden lepoverkoilta ei himokas syleily silmääni osunut.
Vain niiden hämärissä käytävissä parveili pelästynyt joukko, jonka
ainoana pyyteenä näytti olevan pimeimpiin sokkeloihin pääseminen.
Siinä sysäsi punainen polttaja valkoisen virkaveljensä valoon, siinä
piiloutui ohuthipiäinen kammionainen maassa kyyröttäväin vartijain
väliin ja valtateille erehtynyt pakolainen kiiti kirkuen yhtäälle,
kunnes jonkin käytävän suulla häämöttävä punaisten parvi peloitti hänet
henkihieverissä toisaalle.

Tai-Simonin palatsia hakiessani minut pysäytti muutamassa valokossa
kuulemani tuttu ääni.

-- Se on totta, Tai-Hudson, sanoi se. -- Akseli on viskautunut
kuudentoista asteen kulmaan, ja auringon läheneminen on huomattava.

Se oli Tai-Suan. Siinähän hän istui kontaktikoneessaan, ja muuan toinen
tähysti minulle tuttuun putkeen.

-- Sen on vaikuttanut, jatkoi Tai-Suan, -- joko koneiden suhdaton
voima tahi sitten kapinallisten voimakeskuksen asema juuri siinä
polttopiirissä. Todettiinhan, historian mukaan, jo Tshung-Kingin
heliotoolipeilin valmistuttua samantapainen ilmiö, joskin se silloin
vähitellen tasoittui. Mutta nyt -- sen voi jo havaita paljaalla
silmällä.

-- Tai-Suan! virkahti putkeen tähystävä mies. -- Maa on hukassa!
Kaltevuus on nyt kuusitoista ja kahdeksan minuuttia. Meidän
kiertonopeutemme vähenee. Ja puolessatoista hetkessä olemme lähenneet
aurinkoa viidelläkymmenellä tuhannella.

-- Mitä sanot? Ah! tämä on auttamatonta perikatoa! Morris-Jeo pakenee
tunneleihin ja aurinko syöksyy vastaamme! Tai-Juang, mitä sanot tästä?
Eikö juuri siihen maallisen ja taivaallisen järjestelmän pitänytkin
meitä ajaa?

-- Tai-Suan, minä ajattelen Marsin väitöksiä. Niissä kenties sittenkin
oli perää. Ja tämä tavaton voimankäyttö --

Minä en kuunnellut enää. Tajunnassani takoi yksi ainoa kuulemani:
"Morris-Jeo pakenee tunneleihin --". Tunneleihin!

-- Kansa! huusin sivuuttaessani käytävien väen. -- Miehittäkää jokainen
käytävä, etsikää jokainen soppi! Pidättäkää jokainen Tai, joka
tiellenne osuu! Tieteen palatsiin ette kuitenkaan saa tunkeutua eikä
kenenkään aineelta henkeä riistää. Tämä on Tai-Kee-Jeon määräys!

Ja kuullessani, että sanani olivat tunkeutuneet muutamain herkempien
tajuntaan riensin alas Tshung-Kingin tunnelikeskukseen.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kuka meistä on Tai-Jeo?


Kauhu oli vallannut sieluni. Tunnelikeskuksessa ei ainoakaan ääni
ilmaissut ihmisten läsnäoloa, ja siitä säteittäin lähtevät suut
päätyivät jykeviin seiniin, joiden takana tunnelien pimeys oli yhtä
äänetön.

Oliko Morris-Jeo täällä? Vai olinko käsittänyt väärin Tai-Suanin
vihjauksen.

Hengen kouristuksessa painauduin Lunan tunneliin. Miten oli käynyt
La-Lin, jos Morris-Jeo oli paennut tänne! Mutta olihan La-Lin vaunu
kuuden asteen päässä --

Valoa! Eikö tuolla kumottanut pilkku?

Tuossa tuokiossa olin sen luona. Se oli vaunu. Ja sen sisästä hohti
osittain verhottu valo.

-- La-Li! tahdoin huudahtaa. Mutta sieluni oli näystä kokonaan
hämmentynyt. Vaunussa lepäsi kymmenkunta miestä ja yksi ainoa nainen.
Ja naisen vieressä loikova oli -- Morris-Jeo.

-- Tai-Leon, sanoi hän juuri, -- luuletko sittenkin, että heitä johtaa
Joo-Kee? Tai-Marakin on jo nähnyt parhaaksi uskoa, että Ree-Kian on sen
sielu.

-- Ree-Kian on johtaja, oi suuri Tai-Jeo, mutta sen sieluna on ollut
Joo-Kee. Ja jos orja Lao-Koo _oli_ Joo-Kee --

-- Se on Tai-Maran hullutusta. Hän oli hautonut tuota päähänpistoa vain
siksi, että Lao-Koo oli tohtinut lyödä häntä.

-- Mutta, oi suuri Tai-Jeo --

-- Niin?

-- _Jos_ Lao-Koo oli Joo-Kee, niin on asia selitettävissä --

KUKA MEISTÄ ON TAI-JEO?

-- Miten?

-- Hän ei ole kuollut Lunan räjähdyksessä --

-- Elävien joukossa hän ei myöskään ollut. -- Hän _voi_ olla, oi suuri
Tai-Jeo.

-- Tai-Leon!

-- Ja jos on, niin ei mikään estä hänen henkeänsä innostamasta
joukkoja. Minä en pääse siitä tunteesta, joka minut valtasi kokiessani
hänen henkeään häätää.

-- Tai-Leon! Tarpeeksi puhuttu! Nyt on kysymys siitä, onko meidän
räjäytettävä Tshung-King vai eikö. Luuletko Tai-Hudsonin ja Tai-Maran
voivan sen toimittaa, Tai-Maon?

-- Toivoisin sitä, vastasi mies ohjaustaululta. -- Toivoisit, Tai-Maon!
Se ei ole paljon.

-- Ei paljon, oi suuri Tai-Jeo. Mutta tässä silmänräpäyksessä toivoisin
muutakin: toivoisin tietäväni, mikä on tuo hohde tuolla edellämme.

Huudahtaen miehet kavahtivat jalkeille.

-- Se on huuruseinä, jota heijastajamme valaisee, sanoi joku.

-- Silloin se ei välimmiten katoisi, niinkuin nyt, Tai-Wang-Hang. Se on
vaunu.

-- Vaunu! huudahti Morris-Jeo naisestaan irti kiskoutuen. -- Silloin
täällä on väkeä, Tai-Maon!

-- Sanoinhan, oi suuri Tai-Jeo, että tunnelin suu ei ollut koskematon.
Joku on tullut tänne meidän edellämme.

-- Suuri Kaikkeus! Me ajamme sitä takaa! kähisi Morris-Jeo painaen
kasvonsa näkölaatalle. -- Lisää vauhtia, Tai-Maon!

Kauempaa en viivytellyt. Heidän kauhun jännittämät kasvonsa ajoivat
kauhua minunkin sieluuni. Oliko La-Li tuolla edelläni? Miten hän
oli saanut vaunun liikkeelle? Ja siinä tuokiossa säikähdin: olinhan
jättänyt vaunun sellaisena kuin se oli seisahtunut! Virran palatessa se
tietystikin oli lähtenyt liikkeelle. Mutta, suuri Jumala, sen suuntahan
oli ollut Tshung-Kingiin! Itseäni sadatellen ja voimatta uskoa, että
La-Lin vaunu siinä oli, saavutin valoläikän. Se _oli_ vaunu. Ja se oli
ääriään myöten täynnä punaisia miehiä, jotka hälisten kurottautuivat
näkölaatan yli.

-- Meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi ääni. -- Sillä on keveämpi kuorma.
Puolen hetken perästä se on meidät saavuttava. Ensimäisellä ulokkeella
sammutamme valot, tyhjennämme vaunun ja lähetämme sen täyttä vauhtia
heitä vastaan.

-- Se on liian kevyt.

-- Tarpeeksi raskas, elleivät vähennä vauhtiaan. Se ääni oli tuttu. Ja
miestä hakiessani äkkäsin nurkassa La-Lin kasvot.

-- La-Li! olin kevennyksestä huudahtamaisillani. Mutta silloin juuri
tuttuääninen vilahti joukossa, ja minä näin luonnottoman ruman,
tummanahkaisen korvan.

Siinä oli Rai-Sun.

-- Kirous! huusi hän. -- Minä en suotta karannut Tshung-Kingin
vankilasta enkä myöskään halua sinne takaisin. Jos Tai-Mara säästi
minun henkeni omiin tarkoituksiinsa, on minulla sitä suurempi syy
säästää se omiini. Nainen, eikö sinun miehesi jo herää?

-- Hän on sairas, sammalsi La-Li neuvottomana ruumistani hyväillen. --
Minä en tahdo häntä herättää --

-- No silloin kannamme hänet vaunusta. Minä en tahdo sinua pahoittaa,
nainen, mutta minä en saata ymmärtää, miksi hänen pitää nukkua juuri
nytkin. -- Pojat! Nuo tuolla takanamme ovat juuri ne, joiden rytinää
läksimme karkuun tunnelin ovelta. Ja Kaikkeus sen tietää, että heidän
käsissänsä olisimme nyt, ellei tämä nainen vaunuineen olisi ollut
paikalla --. Suuri armias Kaikkeus! -- Mikä, sanoitkaan, oli miehesi
nimi, nainen?

-- Lao-Koo, änkytti La-Li pelästyneenä katsellen miestä, joka oli
kumartunut ruumiini yli.

-- Lao-Koo! Miksi en minä sitä äsken kuullut! Lao-Koo! Oi armias
Kaikkeus! -- Oi, herrani suuri henki! -- Minä olen saanut nähdä sinun
kasvosi siis vielä kerran! --

Sekunnin hän piteli päätäni käsiensä välissä ja sitten hän nousi.

-- Se on hän! -- Se on hän! huusi hän. -- Toverit! Mitä tuolla ylhäällä
korvamme kuuli huudettavan! "Joo-Keen kapina! -- _Joo-Keen_ kapina!"
Veljet! Edessänne on Joo-Kee! -- Suuri Tai-Kee! Ah! mitä minun silmäni
ovat saaneet nähdä! --

Silloin painauduin pelkän myötätunnon pakosta ruumiiseeni. Ja kun
silmäni avasin, näin edessäni haltioituneen lauman.

-- Rai-Sun! sanoin kykenemättä kättäni liikuttamaan. -- Minä olen
Tai-Kee ja väki tuolla ylhäällä tietää myöskin, että olen Tai-Kee-Jeo.
Purista kättäni, Rai-Sun, ja salli minun vielä hetkeksi jättää
ruumiini. Sillä tuolla takananne kiiluvassa vaunussa on entinen Tai-Jeo
seurueineen, ja minulla on heille jotakin sanottavaa.

Ja kuulematta Rai-Sunin ihastunutta änkytystä jatkoin samaan
hengenvetoon:

-- Aja! Aja eteenpäin, kunnes näet Morrisin tulevan takaisin. Sitten
seuraat matkan päässä heidän kintereillään ja jäät raiteelle, kunnes
annan uuden määräyksen. -- La-Li, rakkaani, suutele minua!

-- Oi tule takaisin, Lao-Koo! helähti ääni.

-- Minä tulen, La-Li! --

Tuossa tuokiossa olin takaa-ajajain vaunulla. La-Lin äänen helähdys
kannusti soinnullaan minua toimeen.

-- Morris-Jeo! sanoin julkeasti. -- Anna vaunusi seisoa. Joo-Kee, jonka
olemassaoloa vielä äsken epäilit, on päättänyt hetkeksi anastaa aineesi.

Se iski kuin salama hermostuneiden valvojain joukkoon. Morris-Jeo oli
horjahtanut näkölaatalta ja tuijotti värisevin huulin tyhjyyteen.

-- Tai-Leon, virkahti hän kuin apua pyytäen.

-- Tai-Leon ei sinua voi auttaa enempää kuin tuonnoin palatsisi
pyhätöissä. Tai-Maon, katkaise virta! Suurelle Morris-Jeolle tahdon
rehellisesti tarjota tilaisuuden voittaa tahi hävitä, ja siinä
tilaisuudessa toivon teidän kaikkien toimivan tuomareina. Laskeudu
maahan, Morris-Jeo! Kun aineesi siitä jälleen nousee, on siinä asustava
henki päättävä, kuka meistä on Tai-Jeo.

Ei äännähdystäkään lähtenyt valvojain huulilta. Äänettömänä oli
Tai-Maon jättänyt paikkansa, ja Morris-Jeon kasvoilla ilmeili
kauhunsekainen kiukku.

-- Tai-Leon, sanoin, -- tällä hetkellä voisin antaa miesteni tuhota
aineenne tähän paikkaan. Mutta silloin jäisi ratkaisematta sanasi,
jotka äsken herrallesi sanoit. Morris-Jeo, antakaamme tämän tuokion
määrätä, onko edessäsi alhaisin orja vaiko -- Tai-Jeo!

Ryntäys oli hirvittävä. Morris-Jeo oli puristautunut seinäpielen
varaan, ja hänen levoton katseensa iskeytyi kiinteästi läsnäolijoihin.
Minun ylpeyteni sanoi minulle, että juuri siinä asennossa minun oli
hänen aineensa anastettava. Ja kuitenkin -- ensi hyökkäys kimposi
takaisin kuin hermottomasta kivestä, toinen tuskin kykeni edes
polvitaivetta vavahduttamaan, ja vasta kolmannella tajusin tuokioksi
sukeltautuneeni pimeään.

Kuolema ja kirous! Hän oli lysähtänyt istualleen, ja hiki kihosi
suurina karpaloina hänen päälaelleen, mutta yhä hänen katseensa
tuijotti liikkuvaan pisteeseen, ja hänen kätensä tavoitteli seinästä
tukea.

-- Nyt! huusin pinnistäen tahtoni neljänteen hyökkäykseen. -- Nyt!
toistin pelottelulla häntä heikontaakseni. -- Noiden käsien piti
raueta, tuon pään piti veltosti lepoon painua ja noiden jalkojen piti
voimattomiksi kangistua. Ah! Kuinka suloista oli noihin meheviin
rintoihin pälyä, miten hivelevää tuon pehmoisen reiden lämpöä hipoa!
-- Miksen käännähtäisi puoliksi, miksen halaisi tuon kaulan hohtavaa
hipiää, koskettaisi korvan helakkaa lehteä. --

Jotakin heltisi. Naisen käsi valahti kaulalleni, ja hänen huulensa
suippenivat hellään kuiskeeseen.

-- Suuri Tai-Jeo, tuli jostakin ääni, -- totisesti sinä tiedät, mikä
sieluasi paraiten sitoo. Elä anna otteesi hellitä!

En, totisesti en! Minä purin itseni naisen suuteloon, tahdoin nauttia
kaikin aistimin -- ja juuri kun olin nautinnon ylimmilleen opastanut,
riuhtauduin irti kevytmielisen olennon sylistä ja ponnahdin Tai-Leonin
eteen.

-- Voitto! huusi sisimpäni, ja samaa kertasin Morris-Jeon huulilla.

Ja siinä tuokiossa tunsin jäsenten tottelevan tahtoani.

Suurten Valvojain kasvoilla leikitteli epävarma kirkastus. Tai-Maon
peräytyi askeleen, ja Tai-Leon tuijotti tutkivasti silmiini.

-- Morris-Jeo! huusin pakottaen koko tarmoni aineeseen. -- Minä voisin
esiintyä sinun nimessäsi ja Valvojasi eivät aavistaisi petosta. Mutta
minä tahdon, että sinun äänesi todistaa totuuden. Siispä sanokoon
henkesi, jota tällä sekunnilla pidän äärimmäisen eristettynä, mikä on
totuus! On olemassa vain yksi ainoa Tai-Jeo, ja se on Tai-Kee-Jeo, joka
tällä hetkellä kohottaa sinun kätesi käskyyn.

-- Kuolema ja kirous! jyrähti vastaan. -- Voiko Kaikkeus tällaisen
häväistyksen sallia? Tue minua, Tai-Leon!

-- Tai-Leon! -- Tai-Leon! yllytti kauhistuneiden valvojain kuoro.

Silloin katseeni kohtasi Tai-Leonin katseen. Astuin hänen eteensä ja
tartuin hänen laihaan käsivarteensa.

-- Tai-Leon! sanoin. -- Luuletko voimasi siihen riittävän? Jos luulet,
olen huomenna antava hengellesi tilaisuuden siihen. Mutta nyt --
valvojat, Tai-Morrisin ääni ei teitä enää häiritse; me käännymme,
Tai-Maon!

Vain lyhyen tuokion hän epäröi; sitten käsi tavoitti maassa lepäävää
tankoa.

-- Tyhmyyksiä! naurahdin. -- Se riistäisi vain Morrisilta aineen ja
pakottaisi minut anastamaan sinun ruumiisi. Ja se olisi silmitöntä
ajanhukkaa. Me käännymme, Tai-Maon!

Mutta ennenkuin hänen haparoiva kätensä oli ehtinyt tarttua kampeen,
työnsin pelästyneenä hänet syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä virta
katkesi ja vaunu hiljensi vauhtia kymmenen miehenmitan päässä La-Lin
vaunusta.

-- Tshung-Kingiin! huudahdin päästäen virran koneeseen.

Se oli kuin lieskaa suurten Valvojain silmille. Näyttipä hetkisen siltä
kuin olisi tuo pelästyksen ilmeily ulottunut heidän raajoihinsakin.
Mutta vaunun nopeasti kiihtynyt vauhti karkoitti heidät sen aukoilta,
ja heidän silmänsä pitkittivät sanatonta puhetta.

-- Oi henki, tuli vihdoin Tai-Leonin huulilta, -- Tshung-Kingiin emme
enää pääse.

-- Sama ovi, joka teidät tänne päästi, on päästävä teidät takaisin
ylös, sanoin, -- ja minun väkeni on odottava teitä käytävän yläpäässä.

Tai-Maon liikahti.

-- Oi henki, sanoi hän katkerasti, -- aukolle ehdittyämme on
Tshung-Kingin sora syöksyvä niskaamme. Olemme vielä kolmentoista asteen
päässä.

-- Sitä suurempi syy kiirehtiä, Tai-Maon. Heidän kasvonsa vääristyivät,
ja koneen kiihtyvä surina näytti tärisyttävän niiden hermoja.

-- Valvojat! sanoin pahaa aavistaen. -- Kuka on antanut siitä
määräyksen ja kenelle? Sinä sen tiedät, Tai-Leon!

-- Morris-Jeo, änkytti hän painautuen Tai-Wang-Hangin vapisevan
lihamassan turviin. -- Tai-Maran on se tehtävä, kun kaikki toivo on
mennyttä.

Tunsin sielussani värinän, joka pakotti hien lainatun ruumiini iholle.

-- Tai-Leon! -- Tai-Maon! -- Sallitteko tätä? kirkaisi Morris-Jeon
kaukainen ääni.

-- Oi suuri Tai-Jeo --, ulisi Tai-Leon.

-- Tai-Jeo on edessäsi! keskeytin. -- Ja niin totta kuin tämä Tai-Jeo
kahlitsee Morrisin aineen ja hengen, on se myöskin rusentava teidät,
jollette hänen tahtoaan tottele!

Se näytti sammuttaneen heidän silmiensäkin kiihkon. Vajaan
neljänneshetken kuluttua matkanmittaaja saavutti Tshung-Kingin pyöriön,
ja vauhdin hiljetessä vaunu luisui pääaukioon.

-- Nyt! sanoin takanamme hohtavaa läikkää osoittaen. -- Ylös
Tshung-Kingiin! Tai-Maon, avaa tie!

-- Vaunu! kirkaisi Tai-Wang-Hang ja lähenevän läikän pelkkä näkeminen
pani Tai-Maonin sormet liikkeeseen.

Tuossa tuokiossa olimme nostolaitteessa ja kiidimme kohti Tshung-Kingin
kauhuja, jotka raskaina näkyivät lepäävän suurten valvojain
omillatunnoilla. --

       *       *       *       *       *

Ovet aukesivat käytävään. Siinä vilisi taaja punaisten joukko.

-- Kansa! huusin molemmat käteni kohottaen. -- Suuri Tai-Kee-Jeo
puhuu nyt teille Morris-Jeon huulilla. Toverit! Minä jätän hänen
neuvonantajansa, suuret Valvojat, teidän huostaanne. Viekää heidät
Tai-Jeon palatsin aukioon!

Ja kansanjoukon puhjetessa ymmärtämyksen yllyttämään riemuun otin
vapisevan Tai-Leonin käden omaani.

-- Sinä ja Tai-Maon, sanoin ankarasti, -- viekää minut Tai-Maran
luokse! Kautta Kaikkeuden, katsokaa tuota laumaa! Se voisi syödä teidät
elävältä ja nauttia jänteittenne rauskeesta.

Suuri Tai-Leon peitti väristen kasvonsa.

-- Joudu, oi henki! hoputti hän toveriinsa katsomatta.

Me juoksimme halki valoisan soikion, sivuutimme sinne tänne ämpyilevät
joukot, jotka Tai-Kee-Jeon viimeisin maine jo oli saavuttanut, ja
painuimme pimeään sivukäytävään.

-- Tänne, sanoi Tai-Leon avaten arvettoman seinän, jonka takana pimeys
yhä vain näytti sakenevan.

Seuraavassa tuokiossa hän hapuili seinävierustaa, sormet koskettivat
jotakin, mistä lähti hiljainen pärinä, ja samassa silmänräpäyksessä
valahti esiin valoisa aukko, jonka pohjalta meihin tuijottivat
Tai-Hudsonin silmät.

-- Morris-Jeo! kuului aukion perältä. -- Olen juuri antanut määräyksen.
Neljänneshetken perästä on Tshung-Kingin nielevä räjähdyksen vyöry. Sen
aloittaa Piirien nesteputkisto, se jatkuu keskuskammioiden kohdalla ja
jättää vain eteläisen aukon, josta pääsemme suoraan Lunan tunneliin --

-- Onneton! kirkaisin tuntien Tai-Maran terävän äänen. -- Peruuta
käsky! Suuren Kaikkeuden nimessä, peruuta se!

Hän hypähti kontaktikoneen istuimelta, kääntyi päin ja mitteli minua
purevin katsein.

-- Peruuta! huusin raivostuneena rynnäten hänen eteensä. -- Muuten,
kautta suuren Kaikkeuden --

-- Morris-Jeo! puri hänen äänensä. -- Sinäkö käsket peruuttamaan --?

Ja samassa -- oliko hänen läpitunkeva silmänsä ymmärtänyt Tai-Leonin
ilmeen? -- hän puraisi kieleensä, tuijotti silmiini kuin katseensa
sieluuni imien ja venäytti suupielensä selittämättömään virneeseen.

-- Joo-Kee! tunkihe sirinänä hänen ikeniensä lävitse, ja hänen
jäntereinen vartalonsa pinnistyi kuin hyökkäykseen.

-- Niin, Tai-Mara, sanoin järeästi, -- Joo-Kee, Lao-Koo, miten paraiten
haluat. Mutta, samoin kuin iskin Lao-Koon kämmenen korvalliseesi
Tieteen palatsissa, samoin olen nyt täydentävä teon tällä Morris-Jeon
kädellä, ellet Tai-Kee-Jeon käskyä kuule.

Ja jaksamatta odottaa hyökkäsin koneen kimppuun. Sen näkölaatalla jo
vilahti naama, ja huulillani kumpusi jo hätäilevä peruutuskäsky.

Ja silloin -- Tai-Maran käsi vilahti silmieni editse, näköpiiri häipyi,
ja kontakti oli sormissani kuin elottoman ruumiin varvas.

-- Tai-Mara! kivahdin kauhistuen. Hänen suupielessään pilkehti hymy.

-- Morris-Jeon käsky on täyttyvä, sanoi hän tyynesti.

Silloin kuohuvan vihani tukehdutti määrätön kauhu. Oliko Tai-Maran
armoton käsky nielevä tuon satatuhantisen joukon, joka käytävissä
voittoa juhli.

-- Nielköön se silloin myöskin sen aineen, jonka omistaja määräyksen
antoi! huudahdin huoneesta hyökäten ja käytäväin pimeikköön painaltaen.

-- Tunneliaukoille! -- Tunneliaukoille! karjuin vastaani sattuville
joukoille. -- Etelään! -- Etelään! -- Jos aineenne säästää tahdotte!

Ja hämärästi muistaen kontaktineulan aseman kiiruhdin pohjoiseen, jossa
ravintokeskuksen piti sijaita.

-- Morris-Jeo! huuteli joku kintereilläni. -- Morris-Jeo! Oi suuri
Tai-Kee-Jeo, odota! -- Odota! -- Odota! --

Tunsin Tai-Leonin piipittävän ja Tai-Maonin syvän äänen -- ja minä
tiesin olevani oikealla tolalla.

Pimeästä käytävästä tulvahti vastaani juokseva polttajaparvi.

-- Tai-Jeo! -- Tai-Jeo! kuulin siitä ääniä. -- Oi suuri Tai-Jeo! --
Lanka on jo sytytetty!

-- Missä? -- Missä?

Ja silloin näin sen sokkelon perällä maata matelevan. Vähäisenä
kipinänä se koukerteli edelläni. Ponnistin viimeisen voimani ja
heittäydyin koko painollani sen yli.

Pääni oli jysähtänyt seinään, ja samassa tuokiossa luikersi kipinä sen
rakoon.

-- Joo-Kee! -- Joo-Kee! -- Pelasta minun ruumiini! huusi jostakin
Morris-Jeon ääni. -- Joo-Kee! - Joo-Kee! -- Juokse takaisin, juokse --
ja sinä saat olla ainoa Tai-Jeo! --

Minua nauratti. Edessäni oli revähtänyt tulinen kita ja sen sylky
lennätti ruumiini hirvittävään pinteeseen. Jyrinän särkiessä
korvakalvoa olin kuulevinani yhä Morris-Jeon ruikutuksen. Ja sen
itkunsekaiseen sadatukseen menetin tajuntani. --



KOLMASKYMMENES LUKU

Suuri Kaikkeus


Oli kuin tuskallisen kuoleman unhosta elämä olisi jälleen vilkuttanut.
Miten se oli käynyt, sitä ei muistini jaksanut selostaa. Tiesin, että
Morris-Jeon sadattelun ja nykyisyyden välillä oli aukko ja että sieluni
näiden sekuntien ajalla oli vaistomaisesti suorittanut tehtävän, jonka
tajunnan viimeinen pilkahdus sille oli antanut.

Olin omassa aineessani. Silmiini tuijottivat La-Lin silmät ja hänen
takanaan vilahteli vimmatusti tempoileva ihmissikermä. Jotakin
höpisivät La-Lin huulet ja jotakin äänteli tuo rimpuileva joukko. Näin
miehen peräytyvän verissä päin, näin nyrkin heilahtavan kauhuisten
kasvojen yllä.

Ja silloin sen tajusin.

Ah, miten ruumiini kangisteli! -- Miten käteni voimatonna väänteli! Ja
miten verkkaisesti La-Lin sormet suoniani verryttelivät.

-- Lao-Koo! -- Lao-Koo! -- Nouse! hoputti tuo helähtelevä ääni,
ja epätoivoisesti huitoileva hirviö uhkasi viskautua meitä kohti.
Jokin sen lukemattomista raajoista kosketti jalkaani, ja siinä
silmänräpäyksessä tiesin, että minun täytyi nousta.

-- Rai-Sun! huusin hätäisesti sikermää silmäten. -- Lyö ne takaisin!

Ja oikein tietämättä, mikä oli tappelun tarkoitus, viskauduin joukkoon
ja iskin nyrkkini sinne, missä valkoinen naama milloinkin vilahti.

-- Tai-Jeo! -- Tai-Jeo! ulvoi kymmenen suuta, ja vaunun laidalta pääsi
esille korviasärkevä säestys.

-- Takaisin! huusin raivoisasti sikermän halkaisten ja koko painollani
viskautuen ahdistajain parveen. -- Armias Kaikkeus! Jollei teitä
vavistanut tarpeeksi Tai-Kee-Jeon henki, on hänen nyrkkinsä karistava
viimeisen uhman teidän jäsenistänne! Rai-Sun, onko heitä paljonkin?
Minun jäseneni ovat tosiaankin liikunnon tarpeessa.

Mutta sikermä oli hajonnut. Puolet sen miehistä makasi maassa,
ja toinen puoli oli linkuttanut vaunun valopiirin ulkopuolelle.
Pyörryksiin kirkunutta elävää nuijaani yhä heiluttaen ryntäsin
Rai-Sunin väen riemuitessa ulos pimeään.

Silloin minut pysäytti terävä ääni.

-- Lao-Koo! sanoi se. -- Anna heidän olla. Meitä oli viisikymmentä, ja
puolet heistä ei enää juokse.

-- Tai-Mara! huudahdin tempaisten hänet heijastajan valoon.

-- Sama, hymyili hänen suupielensä. -- Minusta on yhdentekevää, kuka
tuolla ylhäällä hallitsee. Mutta jos mielit kalloni halkaista, niin
muista, että minulla sitä ennen on sinulle jotakin sanomista.

Kysymys pyöri kielelläni, mutta sen häivytti voimakkaampi tunne.

-- Rai-Sun! -- La-Li! huusin. -- Pian nostolaitteelle!

-- Me sieltä juuri surmaa pakenimme, virkahti Tai-Mara. -- Ja jos
miehesi olisimme voittaneet, olisimme vaunullasi jo matkalla Lunaan.
Jollei päähäni olisi pälkähtänyt vielä kerran nousta tuonne ylös,
ollakseni edes hetken Tshung-Kingin herra.

La-Lin pää oli painautunut kainalooni, ja Rai-Sunin pieni joukko kävi
piiriin ympärillemme.

-- Tai-Mara! sanoin ylpeästi. -- Nyt sen sijaan seuraat minua sinne.

Mutta kun pystykäytävän yläpäässä astuimme hissistä, huokui vastaani
kaamea kolkkouden tunne. Ahtaan käytävän ilma oli tomuhiukkasien
kyllästämä, ja muutamat harvat ihmisolennot lipuivat siinä kuin
vialliset siivet sakeassa sumussa. Ja kymmenisen miehenmitan päässä
pohjoiseen törötti soran ja silattujen seinälaattojen mieltämasentava
röykkiö.

-- Tai-Mara! sanoin silloin. -- Ihaile kättesi työtä! Miten monen
tuhannen huulet tuon vyöryn sisässä ovatkaan vääntyneet nimesi
kirontaan!

-- Ei tarpeeksi monen, Lao-Koo. Rinnallasi vielä näen muutaman heistä,
ja sokkeloissa piileillee enemmän.

-- Oi herra, salli minua iskeä! parahti Rai-Sun, kädet Tai-Maran hymyyn
syhyen.

-- Ei, Rai-Sun, epäsin, -- odota!

Lännen käytävistä läheni hälisevä joukko. Sen valittaen piiloutuessa
sokkeloiden suihin värähteli ilmassa kaukainen, hivelevä soitto.
Tuokion kuluttua tomuharsosta häämötti liikkuva varjo, ja sen lähetessä
pillahti sävel kiihtyvään nyyhkytykseen, jossa toisinaan vihlaisi
lohduttoman epätoivon itku.

-- Mitä se on? kuiskasi La-Li painautuen rintani suojaan.

Se oli säveltä pohjaavan aliäänen kaamean yksitoikkoinen kerronta.
Aukealle tultua se äkkiä puhkesi selvemmäksi ja viimein se ylitti
nyyhkyttävän itkun painuen hermoja lamauttavaan, laulavaan nuottiin:

-- _Alusta on ollut Suuri Kaikkeus, jonka sieluna on järkähtämätön
tahto ja ruumiina ääretön eetteri, jota lukemattomien solujen hillitön
liikunta elävöittää_. -- Alussa se tahtonsa ulotti tämän solun sydämeen
ja sanoi sille: "Hajaannu ja elävöitä solun hiukkaset ruumiini
palvelukseen!" Ja tahdon hitunen elävöitti solun hiukkaset; se pani ne
parkumaan muunnoksen synnytystuskissa, ahertamaan itsesäilytysvietissä
ja palamaan pyyteitten makeassa tulessa. Kierrostuhannet se muokkasi
solun ainetta, kierrostuhannet se pakotti sen hiukkaset uuteen
yhtymään, kunnes väsyneitten hiukkasten joukko huusi liikarasituksen
ikeessä, ja sen muokattu aine uhkasi hikeensä uupua. Ja silloin sanoi
Suuri Kaikkeus voimallensa: "Siirry ja elävöitä toinen solu! Tämän
kyllästetyn solun tahdon vereeni vetää ja sen kuonan keuhkoissani
puhdistaa." -- Oi ihminen, tämä on suuren Kaikkeuden tahto!

Ja näiden viimeisten sanojen parkaisuna leikatessa ilmaa liittyi
siihen kuin kaikuna joukon epätoivoinen ulina. Etunenässä kulkeva
kumarahartiainen vanhus nosti luisevat kätensä siunaten korkeutta kohti
ja, soiton vihlaistua itkusta vaimenevaan nyyhkintään, vanhuksen sanat
suoltuivat jälleen yksitoikkoiseen nuottiin:

-- _"Voiman kyky eristyä aineestaan on oleva viimeisten kierrosten
enne"_, sanoo Kaikkeuden Kirja. -- Oi ihminen, tämä on viimeinen
kierros, tämä on viimeinen nousu. Tämä on vapautuksen parahdus ja
tahdon riemuhuuto aineen häipyessä. Oi ihminen --

Hänen sanansa hukkuivat joukon mielettömään voihkinaan.

-- Tai-Mara! sanoin pudistaen jähmetyksen ruumiistani. -- Kuka hän on?

-- Hän on Tai-Lama-Noa, entinen Tieteen ja Uskonnon valvoja, "kansan
parantaja" --

-- Jonka Morris-Jeo muinoin sulki Tshung-Kingin unhotuskammioihin?
sanoin väristen.

-- Niin. Ja jonka minun "räjähdykseni" näyttää kuin ihmeen kautta
vapauteen päästäneen.

Näin Tai-Maran huulilla häipymättömän virnistyksen.

-- Toverit! huusin kuin mieletön käytävään rynnäten. -- Missä on
Tieteen palatsi? Missä on See-Sean koti? Tai-Mara, sinä olet kalpeneva,
jos räjähdyksesi on _ne_ tuhonnut! --

       *       *       *       *       *

Mutta Tieteen palatsi oli tallella.

Rai-Sunin ja Tai-Maran seurassa astuessani sen kodikkaaseen hohteeseen
tulvi siellä turvapaikkansa löytäneen joukon suista mylvinä, jota
Tai-Suanin rauhallinen ääni turhaan koki taltutella.

-- Veljet! huusi hän epätoivoisena käsiään levitellen. -- Tai-Kee-Jeo
on antanut henkensä meidän edestämme. Tuhannet tovereistamme makaavat
vieremän puristuksessa! Eikö meidän tule miehekkäästi kestää tätä
viimeistä --!

-- Tai-Suan! keskeytti hänet intoutunut ääni putkiston juurelta. --
Katso tuota pilveä! Se on haihtuvan Suuren Veden höyryä. Ah! Eikö se
ole jumalainen, suurenmoinen!

Mutta Tai-Suanin piiloutuessa putkistoon oli jostakin lähtenyt huuto:
"Tai-Jeo ei ole kuollut!" Ja silloin puhkesi äänten paljous uuteen
uomaan eikä lakannut ennenkuin Tai-Suanin hiessä kylpevät kasvot
ilmestyivät putkiston kupeelta.

-- Oi kansa! huusi hän läähättäen. -- Se _on_ Suuren Veden höyryä!
Ennen uutta nousua puolet sen massasta peittää meiltä näköpiirin.
Meillä on kahdeksan hetken kiertonopeus, ja aurinko lähenee
kuusikymmentä tuhatta peninkulmaa hetkessä!

-- Tai-Suan! parahti ääni sisästäni. -- Lunarian orjat! Piirien
naiset ja lapset! Ah! Heillä ei ole edes nestettä, millä huuliansa
kostuttaisivat! Pian, Tai-Suan! Sinä voit valmistaa täällä heille
kivuttoman kuoleman. Joudu! He ehtivät tänne auringon edellä! Kaikki
Piirit! -- Armias Avaruus!

Sekunnissa tajusin, ettei minua enää kuunneltu.

-- See-Sea! -- Lapseni! näin purkautuvan Tai-Suanin huulilta. --
Mea-Jeo on tullut!

Ja hälisevän joukon läpi kiiruhti syliini vanha Tai-Suan, jonka
pelkästä viittauksesta hänen apulaisensa ääni toitotti kontaktikoneen
suppiloon:

-- Kaikki Piirit -- Austria -- Gordon -- Ontario -- Luna -- --

Tunsin sydämeni pysähtyvän. Tai-Suanin takaa tuli levitetyin käsin,
riemua säkenöivin silmin, See-Sea. Ja jättäen jälkeensä suuren
Tai-Simonin hän heittäytyi syliini nyyhkyttäen:

-- Mea-Jeo! Sinä tulit Tai-Jeona! Ah, ota minut!

Ja silloin, hänen kuuman sylinsä ihoani polttaessa, tuo torjuva jokin
jälleen tunkeutui väliimme. Silmäni kohtasivat La-Lin katseen.

Sekunnin viivähdin.

-- Joo-Kee! leikkasi ilmaa terävä ääni. -- Syleile häntä! Sillä niin
totta kuin Tai-Mill hänen helmansa hedelmöitti, minä, Tai-Mara, sen
hedelmän orja Liau-Joon sikiöön vaihdoin. See-Sea, Tai-Millin poika on
kostanut isänsä kuoleman. Syleile lastasi, nainen!

Käteni herpaantuivat. Katsoin tolkuttomana edessäni häämöttävään
Tai-Simonin nenään. Ja samalla kun tajusin venähtäneen ilmeen sen nenän
ympärillä, aavistukseni pulpahti ymmärrykseen.

-- Tai-Mara! sanoin tunteeni auliisti kummutessa. -- Niin totta kuin
suuren Tai-Simonin metallinhimo teki Tai-Lanen kautta Joo-Keestä
Tai-Jeon, ovat nämä sanasi tehneet Tai-Marasta Tai-Jeon ystävän. --
La-Li! Äitini syleilee sinussa sitä sukua, jonka puolesta isäni on
kuolemaan astunut.

-- Mea-Jeo! nyyhkytti See-Sea korvaani. Ja La-Lin kasvot punehtuivat
onnesta. --

       *       *       *       *       *

Mitä oli tapahtunut? Enkö ollut uinahtanut joukon huutoihin, La-Lin
suuteloon ja See-Sean hellään silmäykseen? Ja eikö vereni sitä ennen
ollut tyydyttänyt rakkaimpani veren hartainta toivomusta? - Suuri
armias Kaikkeus, mikä oli tämä tukehduttava tuska rinnassani!

-- La-Li! huusin. -- La-Li! See-Sea!

Parkaisuun tukehtumaisillani painuin jalkani juuressa makaavain naisten
puoleen.

Ah! See-Sean sydän ei enää sykkinyt. La-Lin silmä ei enää hymyillyt.
Askeleen päässä Tai-Suanin kasvot autuain ilmein hipoivat Rai-Sunin
ruskeata korvaa. Ja elottoman ihmis-sikermän keskeltä vain yksi ainoa
silmäpari vastasi hurjaan katseeseeni.

-- Tai-Juang! sanoin hyökäten hänen luoksensa. -- Tai-Juang!

Mutta ponnistus oli ollut ylivoimainen. Rintaani ahdisti. Minä lysähdin
läähättäen putkiston juurelle.

-- Tai-Jeo! -- Katso! inisi korvassani.

Itäisellä taivaalla sankka pilvi loimotti veripunaisessa lieskassa, ja
tukehduttava kuumuus huokui kuolemaa putkiston aukoista.

-- Se nousee! läähätin. -- Tuoko on auringon terä? Ah! eikö tuolla
lännestä lähene tumma viiru?

-- Austrian joukko, äännähti Tai-Juang. -- Kaikkeus suokoon --

Ja juuri kun aavistus jähmeänä iskihe tajuntaani, kuulin Tai-Juangin
nauravan.

-- Gordonin on mennyt. Ontarion suistui äsken alas. Ja Lunan lentue
levännee Pienen Veden kuivuneella pohjalla. -- Ja jälleen pieni
naurahdus. -- Parempi niin. Joka tapauksessa on varmaa, ettemme paistu
auringon hiilloksessa: tuhannen peninkulman päässä siitä olemme jo
höyrynä -- mekin --

Silloin jokin sisimmässäni tuntui ratkeavan. Ponnistauduin seisoalleni,
pullistutin keuhkoni kyllästetyllä ilmalla ja kohotin nyrkkini
rakkaimpaini ruumiitten yli kohti korkeutta.

-- Saatana! pääsi huuliltani kammottava kirous. Ja minä lysähdin
putkiston näkölaatalle hirvittävän tärähdyksen särkiessä korvakalvojani.

-- Se -- oli -- voimakeskus --, huoahti ääni. -- Katso Austriaa --

Sysimustassa pimeydessä loisti vain putkiston näkölaatan pinta. Ja sitä
piirsi läntisestä huurusta maahan kiitävä musta viiru. Se oli Austrian
virraton lentue.

Ja itäinen taivaanranta suoltui kohti hirvittävää lieskaa,
joka jättiläismäisenä puoliympyränä sankan pilven takaa näytti
valmistautuvan nielemään koko maapallon.

-- Minä -- kadehdin -- Marsin -- miestä --, läähätti ääni pimeästä.
Mutta sen läähätyksen katkaisi käytävän huminasta eroittuva Lama-Noan
voihkiva ääni:

-- Oi ihminen, hetki on tullut. Se on Suuren Kaikkeuden tahto. _"Ja
niinkuin tämä tahto on singonnut solun eetterisuoneen ja pakottanut
sen aineen atoomit siihen hajaantumaan, on se jälleen antava
atoomien imeytyä soluun ja solun palata siihen sydämeen, josta se
uudestipalaneena voi suoneen singahtaa."_

-- Vaikene! parkaisin pimeään syöksyen. - Tai-Jeon nimessä, Lama-Noa! --

Mutta polveni notkuivat, rintani tuntui pakahtuvan, ja minä lankesin
ruumiitten kiehtovaan syleilyyn.

Oli kuin maa allani olisi tärissyt ja jostakin sen sisimmästä lähtenyt
parahdus hajonnut kasvavana voihkinana elottomaan aineeseen. Ja
Lama-Noan vaimeneva ääni kertasi kuin konsanaan Tshung-Kingin kulunein
laatta heikolla puoli-Jacksonilla "Kaikkeuden Kirjan" kolmannen
uskonkappaleen:

_"Ja tämä solu on Aurinko, ja tämä atoomi on Maa, ja tämän solun matka
sydämestä sydämeen on Suuren Kaikkeuden henkäys."_

Käteni oli kohdannut kasvot. Minä tunsin niiden hymyn.

-- Suuri Kaikkeus! pääsi keuhkojeni viimeisenä henkäisynä.

Ja se henkäys oli tulvillaan kiitosta. --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viimeisellä hetkellä - Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.