Title: Naiskohtaloita
Author: Heyse, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naiskohtaloita" ***


NAISKOHTALOITA

Kirj.

Paul Heyse


Saksan kielestä suomentanut

Helmi Setälä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

Paul Heyse.
Beatrice.
Annina.



Paul Heyse.


Paul Heyse, saksalainen kirjailija syntyi 15 p. maaliskuuta v. 1830
Berlinissä. Aluksi hän antautui klassillisen filologian ja sittemmin
romanilaisten kielten ja kirjallisuuden tutkimiseen, mutta sen ohella
hän julkaisi jo ensimäiset kaunokirjallisetkin tuotteensa. Kaikkein
ensiksi hän teki nimensä tunnetuksi runopukuisilla teoksillaan,
jotka käsittelivät enimmäkseen italialaisia aiheita. Oleskeltuaan
pitemmän aikaa Sveitsissä ja Italiassa, kutsutti kuningas Maximilian
II hänet v. 1854 Müncheniin, jossa hän siitä saakka on elänyt
antautuen kokonaan kirjailijatyöhön. Novelleissaan, Heysen suuri
kyky, hänen syvä ihmissielun ymmärtämyksensä, loistava värityksensä
ja vilkas, etelämaista tulta säkenöivä esityksensä tulee kaikkein
parhaiten esille, ja novellinkirjoittajana hän yhä vieläkin on
kaikkein suosituimpia ja enimmin ihailtuja kirjailijoita Saksassa.
Hän on julkaissut monen monituista kokoelmaa "novelleja" aina v:sta
1855 alkain 90-luvulle saakka. Tässä julkaistut novellit "Beatrice"
ja "Annina", jotka molemmat kuvaavat italialaisia naisluonteita,
ilmestyivät edellinen v. 1867, jälkimäinen v. 1860.

Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana
on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen
näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren
menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa,
"Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän
onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon.



Beatrice.


Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme
ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta
olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa
vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin
meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista
vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli
hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan
surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen
seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa,
jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme
viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän
ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten
ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa
Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn
kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet
laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata
toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka
johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden
meidän seurassamme.

Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis
mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa
oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin
edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan
ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli
vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen
jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi
tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan
ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla
rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin
ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin
hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme.

Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime
aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita
esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina
muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän
oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin
ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä,
etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja
intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda
mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle
tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten
eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän
kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten
temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli
nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että
varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön
ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät
muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä
kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. -- Samoin kuin jokainen
esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli
tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä
välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella
puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto
vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan
jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea
muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun
väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa
kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista
oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että
ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön
yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat
ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua
mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen
sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän,
koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä,
rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa
vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. -- Minä
koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista
_traagillisista_ ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla
sanoen _sankarilliset_ sielut tavallisesti ratkaisivat toisella
tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien
ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat
luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka
asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi,
laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja,
kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita
aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian
suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri
onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin
poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis
tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman
menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä
ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset
siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi
sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme
on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino,
häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta
kuin sen mikä on hyödyllistä.

Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti
mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua,
sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää.
Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo
tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat
tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy
vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia
suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi
sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin,
siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi
kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista!
Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja
sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, -- niin kansan hengetär astuisi
puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot
voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin
mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi
syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi
hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina,
heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän
jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella
tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku
ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan
ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli
italialainen.

Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen
vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin
kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa,
niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa,
vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän
kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen.

Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa,
puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme
tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä,
sointuvalla äänellään:

Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut
aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun
ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä
erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta,
että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne
ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua,
pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt
matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni
haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia
nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan;
täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas
näin! -- ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä
edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen
nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi
saada muistoiltani rauhaa.

Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti -- sillä hänen
vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme --, kirjoitin minä
seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien
sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi
hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut.
Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka
seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään
tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me
viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet
hänet.

Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa
maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin
melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten
ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä
on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa?

Niinpä annan hänen nyt kertoa.

       *       *       *       *       *

Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni
hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt
kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni,
johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen
liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä,
ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin
veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että
lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen
tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän
määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua.

Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet,
vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat
takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta,
ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja
Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa
ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä
hiljakseen etelätä kohti.

Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä
aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä
monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en
ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin
nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin
iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle
luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä
kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani.

Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä
hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut
tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä
kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat
puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti
kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena
päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen
hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää
hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai
puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon
vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka
alla lepäsin puolihorroksissa.

Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine,
joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi
pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani
taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan,
joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun.
Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri
nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa
tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein
sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa
selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen
olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein,
enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti
pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää
suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien
kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin
ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin
kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle,
peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys
taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni,
olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi.

Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten
korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa
keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin
ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin
lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan
kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan
alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt,
jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä
tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi
uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei
ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä,
kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen
varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me
jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista
enää ollutkaan näkyvissä.

Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova
ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän
vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia
pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä
ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia.
Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en
sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan
takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en
voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni.
Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse
voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita
hermojani levottomuudestani.

Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana
tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin,
etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni
muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä
liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan
tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä
kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että
olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan
muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon
merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta
hukkaan.

Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein
pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin
tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta
yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni
turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään
määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä
läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi
ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja
muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni
mieltäni.

Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo
puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot
olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua
vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään
kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut
minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja,
jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin
koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella
ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin
oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita
kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa
puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä
lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat
muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan
kiinni pysyäkseni pystyssä.

Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen
päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka
parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla,
vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea
hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt.
Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin
nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu,
jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset
hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat,
hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä,
kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka
kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa
oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja
näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä
minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan
olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään
palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten
hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui
väärään -- jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja
elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt
mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka
yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa.

Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta
lähestyä häntä, kun sattuma -- ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni.
Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan
rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti
kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen
-- en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin
nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle,
näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei
pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan,
juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut
kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti
toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän
hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen
antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena
katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän
heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä
juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä
pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen,
sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen
nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti
muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa
juureen valkoiselle puutarhahiekalle.

Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon
maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin
tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa
astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei
vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti
sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä,
jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi
kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui
hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin.

Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian
rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä
minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli
varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan
tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen
nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle
miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin
puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet.

Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla
riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin
koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin
kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä.
Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni
pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli
todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli
vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä
ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin
kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa
hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään.

Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin
huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että
olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti
kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi
äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean
lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille
suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen,
astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman
vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin
olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa
matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan
ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää
saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu
vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen.

Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni
on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään.
Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin
olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin,
sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun
sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut
tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän
tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy,
kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä
aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä
lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja
kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin
paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä
hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran
kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä
varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin,
kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me
päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa
talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut,
eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi,
että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran
kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois
talostaan.

Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin
mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta
hänen kouraansa. -- Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi
hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te
välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte
uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun
signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan
tietää, että olen päästänyt vieraan sisään.

Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon.
Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat
ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen
uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen
avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat
seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi,
uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän
signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä,
joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis
nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin
hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu
väsymättömästi häkissään edestakaisin.

Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan
väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula?

Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne
kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne
käymään -- ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi -- laulaa tytär
hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin
paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä
olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa
maailmassa.

Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas?

Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä
ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken
hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa -- tuo jättiläinen
Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin
maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt -- se on
sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan
ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä
näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo
hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä
asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä
ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että
vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin
leikatut.

Ja miten hän on tullut tuollaiseksi?

Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista,
josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut
kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta
rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua.
Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä
kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka
hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin
juttuja!

Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä
oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani,
melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi
laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä
vähääkään äänen kauneudesta.

Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös.

Beatrice. Me kotiväki nimitämme häntä Bicettaksi. Oi, kuinka hyvä sydän
hänellä on! Ninani sanoo aina: Isä, sanoo hän, jos hänen pitää odottaa,
kunnes hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa, niin saa hän jäädä
vanhaksi piiaksi. Katsokaa, herra, tuossa on hänen pieni huoneensa.
Siinä ovat hänen kirjansa; hän lukee usein puolet yöt, sanoo Nina, ja
vaikka mitä kieltä. Tuossa vieressä on heidän yhteinen makuuhuoneensa.
Kuva hänen vuoteensa yläpuolella esittää herra raukkaani kenraalin
univormussa, sellaisena kuin hän johdatti meitä taisteluun. Tuolla
takana, tuon pienikasvuisen miehen, joka heiluttaa kivääriään, pitäisi
muka olla minä, sanoo signorina. Hän on itse maalannut sille viikset,
jotta kuva olisi enemmän yhtänäköinen. Mutta tulkaahan, ei täällä ole
mitään merkillistä. Huonekalut ovat vanhoja, nähkääs. Kenraali olisi jo
kerran tahtonut lähettää tänne uusia, mutta lapsi ei huoli kuulla siitä
puhuttavankaan. Sillä tällaista täällä oli vainajan viettäessä täällä
ensimäisen kesänsä nuorena rouvana. Ja tuolla balkongilla hän istui
aina viileinä iltoina ja tuuditti kehtoa ja katseli kaupunkiin päin
odottaessaan puolisoansa palaamaan asioiltaan kotiin.

Minä astuin ulos ja kumarruin ihmeellisen liikutuksen vallassa
hyväilemään koiraa, joka häntää heilutellen nuoli kättäni. Jokainen
tuon kelpo vanhuksen sana vaikutti kuin öljypisara siihen tuleen, joka
minussa paloi. Ja sitten tuo ääni viereisessä huoneessa, joka sai tulen
yhä korkeammalle leimahtamaan!

Jotta en antaisi itseäni ilmi, mainitsin yhtä ja toista puiston
tyylistä, mosaikkipöydästä, joka seisoi keskellä suurta huonetta
sekä vaalenneesta freskokuvasta, joka koristi kattoa. En voinut
irtaantua täältä ja palata taas eteiseen, vaikka oppaani näytti käyvän
kärsimättömäksi. Äkkiä laulu viereisessä huoneessa katkesi, seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi ovi auki ja hän seisoi itse, nuottivihko
kädessä kynnyksellä.

Noin läheltä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta sittenkään en nähnyt
häntä entistään paljoa selvemmin, sillä kaikki musteni silmissäni. Heti
ensi silmäyksellä olin vain huomannut, että hänellä oli medaljongini
kaulassa.

Vanhus oli peräytynyt askeleen ja änkytti nyt jotain anteeksipyyntönä,
nykäisten salaa minua takinliepeestä.

Ei se tee mitään, Fabio, sanoi hän. Kuljeta herraa vain kaikkialle, jos
hän tahtoo nähdä taloa ja puutarhaa. Mene mukaan, Nina, kääntyi hän
ystävättärensä puolen, joka istui matalalla istuimella pianon vieressä
ompeluksineen; ja kuule, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Hän kuiskasi jotakin Ninan korvaan, katsoen koko ajan minuun ja
kumarsi sitten suloisesti minulle, joka en saanut hänelle sanaakaan
sanotuksi. Samalla hän laski ikäänkuin tietämättään, oikean kätensä
medanjongilleen ja kääntyi jälleen opettajansa puoleen, joka oli
katsellut tätä välikohtausta uteliain silmin.

Laulutunti näyttikin rauhallisesti jatkuvan meidän kolmen astuessa
alas portaita. Nina katseli minua tutkivasti jokaisessa portaitten
käänteessä, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Vasta sitten kun olimme
puutarhassa, kääntyi hän isänsä puoleen.

Bicetta käski, että noukkisin herralle kaksi appelsiinia. Hänen on
varmaankin jano pitkän kävelynsä jälkeen. Kuljetaan suihkulähteen
ohitse, siellä ovat kaikkein kypsimmät.

Minä seurasin molempia kuin unessa ja käänsin katseeni taloon,
ikkunaan, josta hänen äänensä kuului yhä vielä. Uudin oli hiukan
vedetty ylös, jotta saatoin nähdä hänet puoleksi varjossa ja luulin
varmaan huomaavani, että hän katsoi jälkeemme. Nina vilkaisi myöskin
ikkunaan ja sitten taas minuun. Minä en välittänyt salata häneltä
tunteitani; mieluimmin olisin avannut hänelle kokonaan sydämeni.
Mutta kun isä oli läsnä, niin en voinut muuta kuin saavuttuamme
ristikkoportille ja hänen ojennettuaan minulle appelsiinit, kuiskata
hänelle: Tervehdi häntä ja sano, että hän saa vielä kuulla minusta.
Ja anna tämä toinen hedelmä hänelle, jos hän syö sen --. Samassa tuli
vanhus väliin, ja hän oli minulle nyt vähemmän ystävällinen kuin
päästäessään minut sisään. Minä toistin lupaukseni, vakuuttaen olevani
vaiti. Mutta hän näytti jostain muusta syystä kantavan minulle vihaa,
ja hänen rehelliset kasvonsa pysyivät yhä synkkinä.

Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle
mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel,
jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta,
niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä
ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä
sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja
painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan.

Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja
annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse
kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua.
Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen
puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta
hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt
saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan
hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen
epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina
vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi:
Kuka sen tietää? -- Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin
minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä
ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen
isäänsä tähän salaisuuteen.

Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina
niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain
katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta
tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti,
emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko
sen tehdä?

Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa
tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja
minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla.
Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni,
huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista
pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta
ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin
askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti
vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi
sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria,
ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko
tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi
ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen
vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä
liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset
seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan.

Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä
itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure,
joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti
ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma
kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa,
vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä,
niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni
ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta
kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan
niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta
huuliltaan.

Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta,
joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään
tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan.
Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä
ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen,
etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan.
Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan,
että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen
pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää
ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani
katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon -- minä itse,
joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän
hartaustoimeen -- huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa
kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen,
vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja
liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis
myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi
viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton
ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt
tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn,
huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan
pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua
kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta
liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen.
Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli
hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja
liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi
minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin.
Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään
taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja
astui kohisten ohitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen.
Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä
pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin
rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten
huvilaa kohti.

Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla,
niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan
siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi
kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi
astumaan.

Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen
päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin
ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra
raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä
vielä koituu -- en uskalla sitä edes ajatellakaan!

Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän
selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse
antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea
kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä
tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden --

Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon
nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää,
vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin
nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi
vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse
puhua kanssanne.

Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut
vain kirjettä; ja sen sijaan!

Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin
hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin,
alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta
ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin
puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen
tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja
kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli
kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla
riippui taaskin medaljongini.

Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta,
että tarvitsisin sinua.

Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä
välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut
sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi.

Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi
ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja
pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä
arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin
uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni.

Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa.
Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo
kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja
kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta
tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se,
että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään
muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta.

En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset
sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin
käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä.

Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö
ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa
elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että
sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla
onnettomaksi.

Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen
huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei,
Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun
enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset.
Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää
tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan
sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet
useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi
tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen,
sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän
huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun
hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä
häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme
toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki
muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi
hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei
rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo,
onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä
paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä,
ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja
pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää
oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon
alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota
kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun
välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit
pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa
tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot
alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä.

Olin vienyt hänet jälleen tuolien luo ja pidin häntä yhä kädestä kiinni
kertoessani hänelle, miten _minulta_ nuo päivät olivat kuluneet. Hän
ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan
profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden
sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla.
Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen
kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään
ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä.

Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano?

Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä.

Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat
vakaviksi.

Sinä et rakasta minua! sanoin minä.

Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään
vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle
appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan.

Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi
kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä
medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli
sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata
häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt
jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa.
Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas
minun kanssani Bolognaan.

Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut
tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua
ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! -- Hän tuli
yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja
heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista
kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina
saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi,
sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän
luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme,
mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla?

Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme
hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te
ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä
suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin
varokaa itseänne!

Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat
purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa
tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme
palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut
mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia
sitten olisi tullut ratkaistuksi.

Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat
tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein
suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä
tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa
painaa huuleni edes siihen.

Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu
tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia.
Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi
jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja
viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen
alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä
yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä
maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta.

Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon
voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen
isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin
tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa,
tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena
olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään
nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että
odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen
Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa
minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä
tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella
kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs
nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi
kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä;
sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin,
niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli
hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle
tulokkaalle.

Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme
asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin
eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka
sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan
vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja
mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni
ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja,
yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä
onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän.
Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi.

Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin,
joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia
ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat
kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja,
sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi
niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut
pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä
kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti
minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun
kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa,
joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja
kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin,
missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori
mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi
hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia,
joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä
ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren
angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.
Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat
lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli
aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni
helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi
minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös,
että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat
hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä,
nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin
siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun
pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei
sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla
tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin
epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan
jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat
hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan
sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin
nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi,
jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte
säestää minua.

Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien
luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän
viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi
pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä
yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin
noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo
ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin
vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin
hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko
järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin
kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana
puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin
vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina
kiintyvän minuun.

Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa,
niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen
keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt
aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut
tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa
suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä
olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti,
jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin
hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia
velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen
huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen
nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä
iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa
keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen
kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista
hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä
muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota
hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin
huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin
tullut hänen kotiinsa.

Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä
maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi
suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo
esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet
tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat
minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja
kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin,
missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin
säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin
juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän
vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena
seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut,
yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä,
jonka olin kuullut huvilassa.

Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla
tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat
keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä
varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä
perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi,
pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten
kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli
lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi
ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin
yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka
täällä olivat kuohahtaneet ylitseni.

En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä
hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli
minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa
sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun
nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen
maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme
vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten
hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän
astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa
ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun
todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi,
painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä!
-- Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin
hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin
sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja
suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan
en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne
uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin.
Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella
häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani,
kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois,
sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että
silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli
lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä
hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille
täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta
suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän
oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin
lohdutettu.

Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi
minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen.
Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti,
vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva
vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja
pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli
antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki
usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa
oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty.
Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen,
josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen
verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän
parantaisi tapojaan. -- Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan,
kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä
kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen
kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen
pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti
uneksivan. -- Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan
vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja
me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin
tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun
kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi
herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä
heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan
ritarillisia kohteliaisuuksia. -- Rouva sanoi minulle kylmemmin
jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta
tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut.

Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen
huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva
kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin
viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule
eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein
uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys
loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun
todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin
kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut
vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat,
miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla,
että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän
valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa
itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta
oikeat tarkoitukseni esille.

Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun.

Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni,
tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että
joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen
ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan
tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä
varoitusta.

Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin
myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän
kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut
sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa.

Toisena päivänä sangen varhain -- sillä tiesin, että vanha herra oli
aikainen -- läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan,
polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli
ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän
kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti
minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä
tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun
kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä,
joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani,
että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani
hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan.
Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi
vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää
ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme
alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin
myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen
silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa,
mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle
olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä
tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta
että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä,
jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin
käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla
sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut
puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan,
kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken
kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi
jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä
kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään
vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että
sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin
en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa
lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana!
Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei
voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! -- Hänen kasvoihinsa ilmestyi
puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä
joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen,
nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja
petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut
rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa.

Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään
silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän
oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian
varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin
sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin,
ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja
käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi
sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui
ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen.
Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää
terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori
Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta
minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja
minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo.
Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan.
Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo,
jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana;
sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet
onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden.

Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun
illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu,
eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain
silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä
vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä.
Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman
minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain
hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin
hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan
ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas
paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle
käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa
puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille,
täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn,
hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan
neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin
varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja
hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän
luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti
ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi
ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli
tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä
hän oli.

Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin,
millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden
tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi
meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli
kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian
me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme
ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa
ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta
taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään.

Tavallista myöhemmin lähdettiin tänään talosta. Juotiin shampanjaa ja
eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa,
ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti
erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa
ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet
kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi.
Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi,
sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä
olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa
huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin.

Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni
viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni
täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä
lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he
itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. -- Hieno, vanha
herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan
tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois,
jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui
asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin,
välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen.
Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien
henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli
edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei
ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin
saatoin kestää tuon onnettomuuden.

Armaani itse, jolta en salannut mielialaani, oli samaa mieltä kuin
minäkin, että meidän tuli nyt torjua kaikki tuollaiset vaatimukset.
Mitä he tahtovat? sanoi hän. Meillä on vain yksi taivas ja yksi
helvetti. Eikö totta, Amadeo? Jos minä pääsisin paradiisiin enkä
löytäisi sinua siellä, niin kääntyisin takaisin enkä saisi rauhaa,
ennenkuin olisin tavannut sinut.

Kun hän puhui tuolla tavalla, niin näin taivaan jälleen avoinna enkä
pelännyt mitään vaaraa, en edes sitä, että minun täytyisi odottaa
onneani. Me olimme päättäneet viettää häitä lokakuussa. Nuo kaksi
kuukautta sitä ennen toivoin voivani vielä kestää. Yksi asia vain
teki minut levottomaksi, se nimittäin, etten ollut saanut mitään
vastausta kihlausilmoitukseeni, yhtä vähän sisareltani kuin langoltani.
Me tunsimme niin hyvin toisemme, että en tarvinnut pelätä heidän
puoleltaan minkäänlaista estelyä. Heidän vaitiolonsa ei voinut johtua
muusta kuin sairaudesta tai muusta huolesta, jota he eivät tahtoneet
minulle ilmaista, ja vaikka elämä tuntuikin minusta niin onnelliselta,
niin tämä suru kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Vihdoin,
kolmen tuskallisen viikon kuluttua, saapui toivottu kirje; lankoni
yksin kirjoitti. Blanche, sisareni oli vaikean lapsivuoteen jälkeen
sairastunut ja yhä vieläkin oli hänen tilansa niin epävarma, ettei
lankoni ollut uskaltanut ilmoittaa hänelle kihlautumistani. Jos suinkin
saattaisin irtaantua pariksi päiväksi, niin olisi se heille kummallekin
suuri lohdutus.

Sinun täytyy matkustaa, sanoi armaani, kun olin sanaakaan sanomatta
antanut hänelle kirjeen luettavaksi. Sinun pitää jo huomenna matkustaa.
Kyllä minä koetan niin hyvin kuin suinkin päästä sen ajan yli.
Kirjoittaa sinun täytyy heti, kun saavut kotiin, usein ja pitkältä,
niin usein kuin vain voit. Jospa voisin matkustaa kanssasi, mitäpä
siitä antaisinkaan! Mutta onhan se mahdotonta. Tervehdi Blanchea
ja sano, että rakastan häntä, ja vie hänelle tämä suudelma hänen
sisareltansa!

Hän tarttui nopeasti kaulaani ja suuteli minua suulle; ensi kertaa
hän nyt soi suudelman minulle. Sillä tavatessani häntä yksinkin
ja pyytäessäni sekä piloilla että tosissani, ettei hän olisi niin
kova minulle, ei hän koskaan ollut antanut myöten. Kuinka usein
tuo varovaisuus olikaan loukannut minua. Mutta hänen ei tarvinnut
kuitenkaan sanoa muuta kuin sanan ja ojentaa suloisesti hymyillen
kätensä, niin tuo mielipahan ja epäilyksen puuska heti katosi.

Niinpä sanoin jäähyväiset täysin luottaen siihen, että kaikki olisi
entisellään takaisin palatessani. Vanha herra oli silminnähtävästi
pahoillaan matkastani eikä aikonut päästää minua lainkaan syleilystään.
Rouva näytti tavatonta osanottoa sisareni sairastumisen johdosta
ja petti minut niin täydellisesti, että matkalla joka kerta häntä
ajatellessani kaduin kaikkea sitä, mistä olin häntä ennen syyttänyt.
Jätin osan tavaroistani huvilaan, sillä siellä olin kihlaukseni
julkaisusta asti asunut vanhuksen ja ystäväni Ninan hyvässä hoidossa.
Arvelin viimeistään kuukauden kuluttua palaavani takaisin, ja toivoin
saavani lankoni ja sisarenikin mukanani, jotta he voisivat olla läsnä
häissäni. Ninan oli määrä muuttaa kaupunkiin armaani seuraksi. Siten
näytti kaikki olevan erinomaisesti järjestettynä ja ero vain uhri, jota
jumalat kateudesta vaativat minulta, ennenkuin antaisivat minun nauttia
täyttä onnea.

Kotona olot olivatkin lohdullisemmat kuin mitä pitkän matkan varrella
tuskani vallassa olin ajatellut. Blanche oli voittanut vaaran ja
näyttipä siltä kuin jälleennäkemisen ilo ja kaikki hyvät sanomani
olisivat edistäneet hänen parantumistaan. Tosin en voinut ajatellakaan
sitä, että hän olisi seurannut minua häihini, yksin lapsenkin vuoksi,
josta hän ei olisi tahtonut erota. Lankoni ei päässyt myöskään erilleen
kotoa; liikkeemme vaurastui juuri siihen aikaan niin suurin askelin,
ettemme kumpainenkin voineet yhtä aikaa olla poissa. Mutta siitä
huolimatta he kehoittivat minua niin pian kuin suinkin taas lähtemään
matkaan, sillä minun oloni kotona tuntui heistäkin pikemmin tuskalta
kuin ilolta, sille kannalle kuin asiat nyt näyttivät kääntyvän.

Sillä niin varmasti kuin me olimmekin päättäneet kirjoittaa toisillemme
mahdollisimman usein ja niin uskollisesti kuin minä pidinkin sanani
enkä laiminlyönyt ainoatakaan postipäivää -- Bolognasta ei tullut
vaan ainoatakaan riviä. Viikon aikaa koetin luonnollisimmalla tavalla
selittää tätä vaitioloa. Mutta kun olin ollut kokonaista kaksi viikkoa
Genevessä saamatta yhtä vähän armaaltani kuin keltään muultakaan koko
talosta pienintäkään elonmerkkiä, jouduin lopulta hirveän tuskan
valtaan. Ainoa lohdutukseni oli se, ettei mitään onnettomuutta ollut
voinut tapahtua, koska muuten kai liiketuttavamme olisi siitä meille
ilmoittanut. Vaikka kukapa saattoi vakuuttaa minulle, ettei hän ollut
matkoilla, tai etteivät, jos yleensä kirjeitä oli mennyt hukkaan tai
otettu takavarikkoon, hänenkin kirjeensä olleet niiden joukossa?

Minun täytyi lopulta lähteä matkaan, etten joutuisi aivan epätoivoon.
En voi kuvaillakaan missä tilassa matkustin yötä päivää. Pelästyin
itsekin siistiessäni pukuani jonkun matkan päässä kaupungista ja
katsahtaessani peiliin. Tuollaisella sulhasnaamalla en todellakaan
luullut palaavani takaisin.

Oli varhainen aamu, kun ajoin niin nopeasti kuin saatoin tuttua
maantietä myöten ja käskin ajurin pysähtymään huvilan ristikkoportille.
Vapisevin polvin hypähdin maahan ja vetäisin kelloa. Kesti hetken aikaa
ennenkuin vanhan kelpo Fabion pää kurkisti ristikon takaa. Tunnettuaan
minut pelästyi hän pahoin, ei malttanut edes napittaa vanhaa takkiaan,
jonka alta paljas rinta pilkisti esiin, vaan riensi luokseni niin
pelästyneen näköisenä, että jo kaukaa huudahdin hänelle: Hän on kuollut!

Hän pudisti päätään ja avasi nopeasti portin. Mutta pelästyksestä
hän oli niin hengästynyt, että vaan hitaasti ja epätäydellisesti sain
häneltä kuulla kaikki. Hän näki kuinka kalpea olin kasvoiltani ja
kuinka huonosti olin nukkunut ja siksi hän luuli välttämättömäksi
ilmaista minulle totuuden vain varovaisesti, vaikkei hän olisi voinut
minua sen pahemmin kiusata kuin juuri tuolla epäröimisellään.

Monta seikkaa, joita salassa oli valmisteltu, hän ei tiennyt itsekään,
sillä hän oli kuullut vain pääasiat Ninalta. Mutta minä, joka tunsin
ihmisiä, en hetkeäkään epäillyt, mitkä syyt olivat vaikuttaneet koko
tähän pirulliseen juoneen.

Tuskin olin lähtenyt matkaan, niin Roomasta oli ilmestynyt serkku, joka
arveli itsellään olevan oikeuksia morsiameeni. Oliko hänet kutsuttu
nyt vasta paikalle, vai olisiko hän omin ehdoin ilmestynyt siinäkin
tapauksessa, etten olisi lähtenyt matkalle, sitä en koskaan ole saanut
tietää. Hän oli varsin surkea olento, vakuutti Fabio. Kaikenlaiset
seikkailut, kortinpeluu ja huono elämä olivat turmelleet hänet. Mutta
koska hän oli kardinaalin veljenpoika ja vanhaa aatelia, niin oli se
sittenkin edullinen naimiskauppa. Bicetta ei ollut koskaan voinut häntä
sietää. Fabio muisti hänen kolme vuotta sitten täällä puutarhassa
antaneen hänelle kerran aika korvapuustin, kun hän oli uskaltanut
suudella pientä serkkuaan. Silloin hän oli vannonut, että hän kostaisi
sen vielä Bicettalle, kun hän tulisi hänen vaimokseen. Ja nyt olivat
asiat kehittyneet niin pitkälle, että hän saattoi tehdä uhkauksestaan
totta. Kaikki vaikutusvaltaiset ihmiset olivat hänen puolellaan,
myöskin äiti, ja vanhan herran he olivat siihen määrin peloittaneet
helvetinrangaistuksilla, jos hän antaisi lapsensa kerettiläiselle, että
tämä oli alistunut eikä uskaltanut sanoa enää mitään koko asiaan. Mutta
katsellessaan Bicettaa hänen sydäntänsä ahdisti ja tuntikausia hän
saattoi istua ja itkeä kuin lapsi, eikä hän puhunut sanaakaan vaimonsa
kanssa, sillä hän tiesi, että tämä oli kaikkeen syypää.

Entäs Bicetta? kysyin minä vihan kiehuessa suonissani.

Niin, Bicetta! sanoi vanhus. Jospa hänestä saisi selvää! Ensiksi,
kun häntä vaadittiin luopumaan luterilaisesta sulhasestaan, vastasi
hän aina: Minä olen luvannut hänelle jumalan edessä, että tulen
hänen vaimoksensa, sen valani minä pidän, vaikka se olisi minulle
kuolemaksi. -- Eikä hän sanastaan luopunut; ja kun serkku tuli hänen
luokseen tervehdykselle, sanoi hän aivan kylmäverisesti: elkää vaivatko
itseänne, Richino; vaikken koskaan olisi nähnytkään Amadeoa, niin
en teitä sittenkään koskaan olisi rakastanut. Kun hän yritti sitten
tarttua hänen käteensä ja sanoa hänelle koreita sanoja, oli hän Ninan
läsnäollessa kohonnut pystyyn ja sanonut: Te olette kehno mies, kun
koetatte tavoittaa toisen omaa. Menkää! Minä halveksin teitä! -- Eikä
hän sen jälkeen ollut tahtonut häntä enää nähdä. Mutta mitä siitä nyt
on sanottava, hyvä herra, kun häät nyt sittenkin tulevat vietetyiksi ja
Bicetta, niinkuin Nina sanoo, ei vuodata enää ainoatakaan kyyneltä eikä
pyydä eikä rukoile enää keneltäkään apua, ei isältä, eikä äidiltä eikä
keltään ihmiseltä, tuskinpa itse jumalaltakaan? Tosin hän ei ole saanut
teiltä ainoatakaan kirjettä, yhtä vähän kuin te olette saanut niitä
monia, joita hän on teille kirjoittanut ja jotka useinkin itse olen
vienyt postiin. Sillä näyttääpä siltä kuin postiherrat tietäisivät,
mikä heidän velvollisuuteensa kuuluu, kun kardinaalin veljenpoika aikoo
ryöstää muukalaiselta hänen morsiamensa. Mutta sittenkin on kumma,
että hän niin pian on alistunut. Sillä eihän hän voinut epäillä teidän
uskollisuuttanne. Nina sanoo, että on uhattu lähettää hänet luostariin,
jollei hän suostu serkkuun. Luostari ei tosin ole mikään sopiva paikka
Bicettalle. Mutta luulisinpa, että se sittenkin olisi parempi kuin
avioliitto tuon miehen kanssa, koska hän kuitenkin rakastaa teitä,
ja niinkuin sanottu, minun vähäinen järkeni on nyt pysähtynyt eikä
tyttärenikään voi kyllin tätä ihmetellä.

Sillä välin kuin kelpo vanhus kertoi tämän kaiken minulle, loikoilin
minä aivan poissa suunniltani nojatuolissa kamiinin edessä, missä me
kihlautuessamme olimme istuneet käsikädessä. Minä en voinut ajatella
ainoatakaan selvää ajatusta; niin, näyttipä siltä, kuin en olisi enää
kyennyt tuntemaan, rakastamaan enkä vihaamaan, ikäänkuin kaikki olisi
minussa pysähtynyt, samoinkuin kellosta yhdellä ainoalla iskulla voi
taittaa vieterin. Vasta hyvän ajan kuluttua toinnuin jälleen ja saatoin
kysyä, milloin häitä oli määrä viettää. Tänään iltapuolella, sanoi
vanhus hirvittävällä äänellä. Silloin minä hypähdin pystyyn, sillä tuo
kauhea ratkaisunhetki, joka oli niin lähellä, sai minut taas täysin
tajuntaani.

Harmaaparta tarttui molempiin käsiini ja katsoi pelästyneenä silmiini.
Jumalan tähden, sanoi hän, mitä te aiotte tehdä? Te ette tiedä, mikä
valta heillä on. Jos näyttäydytte julkisesti kadulla, niin kukapa
tiesi, mitä ennen iltaa voi vielä tapahtua.

Minä menen sinne, sanoin minä, astun valepuvussa tuon konnan eteen ja
sanon, että toinen meistä on liikaa maailmassa. Kai sinulla on vanhat
pistoolisi vielä kunnossa, Fabio? Muuta en tarvitse. Päästä minut!

Ensin saatte _minut_ ampua, sanoi hän ja tarttui niin lujasti
käsivarteeni, että huomasin, ettei hän hyvällä päästäisi minua
menemään. Ja sitäpaitsi, sanoi hän, tiedättekö mitä Bicetta siihen
sanoisi?

Sinä olet oikeassa, sanoin minä ja tunsin, että kaikki voima taas
minusta katosi. Enhän sitä todellakaan tiedä. Mutta minun täytyy se
saada tietää, muuten tulen hulluksi. Päästä käsivarteni irti, anna
minulle hattuni, minä menen hänen luokseen, minä murran kaikki ovet,
jotka minulta telkitään, kaikki muu käy kyllä, kun vaan näen hänet!

Mutta hän ei päästänyt minua irti. Hän painoi minut jälleen tuoliin ja
sanoi: Tiedättehän, ettei kukaan tahdo teille eikä signorinalle eikä
vanhalle herralle enemmän hyvää kuin vanha Fabionne. Antakaa minun siis
neuvoa teitä, älkääkä syöksykö pää edellä onnettomuuteen. Jos luulette,
että teidät lasketaan sisään, niin erehdytte suuresti. Talo on häiden
vuoksi täynnä uusia palvelijoita. Kylläpä teidän kävisi pahasti, jos
tuollaisena menisitte sinne ja pyrkisitte morsiamen puheille. Antakaa
minun mennä, minua he eivät viskaa ulos, vaikkei äiti minua suuresti
rakastakkaan; mutta pahimmassa tapauksessa voin kutsuttaa tyttäreni
puheilleni, ja jos annatte minulle pari sanaa mukaan, niin tulevat ne
varmemmin perille kuin paavillisessa postissa. Istukaa tuohon ikkunan
ääreen ja kirjoittakaa, ja jos tunnen Bicettan oikein, niin hän vastaa
teille.

Hän kiiruhti hakemaan minulle kynää ja paperia, mutta tilani oli
niin surkea, etten voinut pitää kynää kädessä enkä saada ainoatakaan
järkevää sanaa paperille, sellainen oli se myrsky, joka sydämessäni
raivosi. Antakaa olla, sanoi vanhus. Mitäpä teidän tarvitseekaan
kirjoittaa? Siinä on jo kylliksi, että hän saa tietää teidän olevan
täällä. Jos hän sittenkin vielä tahtoo viettää häitä, niin eivät siinä
sitten sadatkaan kirjeet auta.

Näin sanoen hän jätti minut. Mutta sitä ennen täytyi minun vannoa
hänelle, että pysyisin piilossa tässä talossa, jossa ei kukaan muu
asunut ja etten avaisi kellekään muulle kuin hänelle ovea. Päivä oli
jo valjennut; vanhus palasi vielä kerran takaisin ja toi minulle
viiniä ja leipää, kun hän näki, kuinka heikko olin. Sitten jäin yksin
tyhjään taloon. En voinut pysyä hiljaa paikoillani, vaan laahauduin
puutarhaan appelsiinipuiden suojaan, joista Bicetta oli poiminut
minulle hedelmiä ja granaattipensaan varjoon, josta hän oli taittanut
minulle ensimäisen rakkaudenmerkkinsä. Kaikkialla näin hänen olentonsa,
ja mitä elävämpänä se astui eteeni, sitä käsittämättömämmältä tuntui
minusta, että hän olisi unohtanut minut. Vaikka olinkin yömatkasta
väsynyt, niin en voinut nauttia viiniä enkä leipää; ainoastaan yhdestä
appelsiinistä imin ahnaasti mehua ja se virkisti minua ikäänkuin siten
olisin imenyt itseeni uutta toivoa ja rohkeutta. Sitten astuin taloon
ja kuljin kaikkien huoneiden läpi. Hänen huoneessaan oli vielä kaikki
entisellään, kirja, jota hän viimeksi oli lukenut, oli avattuna. Minä
luin samasta kohdasta eteenpäin ja Petrarcan runojen hiljainen musiikki
virvoitti ja viihdytti minua. Bicettan pienen korituolin, jossa hän jo
lapsena oli nukeillaan leikkinyt, olin nostanut balkongille ja joka
säkeeltä katsahdin tielle, eikö mitään tietoa jo saapuisi. Mutta minä
olin äkkiä tullut levolliseksi enkä pelännyt enää ratkaisua.

Ja kuitenkin minä hyökkäsin kuin salama istuimeltani, kun vanhus äkkiä
taas ilmestyi alhaalle portin eteen. Mitä tietoja sinä tuot? huusin
minä. Mutta hänen huolestunut katseensa, kun hän tervehti minua, sanoi
jo kyllin. Vavisten koko ruumiissani hyökkäsin portaita alas häntä
vastaan. Lukekaa itse, sanoi hän. Ehkäpä te ymmärrätte paremmin, mitä
hän tarkoittaa.

Minä repäisin avonaisen paperin hänen kädestään, johon Bicetta oli
kiireessä lyijykynällä kirjoittanut: "Armaani -- se mikä tapahtuu, ei
ole enää autettavissa. Älä koetakkaan estää sitä, mutta usko minua;
minä en ole kenenkään muun oma kuin sinun. Sinä käsität kaikki, kun
tapaamme taas toisemme, ehkä hyvinkin pian; mutta tapahtukoon se
milloin hyvänsä, aina minä olen sinun omasi." -- Paperin reunaan oli
vielä lisätty: "Pysy piilossa. Kaikki on kadotettu, jos näyttäydyt."

Tuijottaessani noihin harvoihin sanoihin, kertoi vanhus, ettei hän itse
ollut häntä puhutellut; Nina oli välittänyt asian, eikä hän häneltäkään
ollut saanut tietää sen enempää, kuin ettei signorina ollut näyttänyt
kovin hämmästyneeltä kuullessaan, että olin palannut takaisin. Minä
olen jo kauan odottanut häntä, sanoi hän. Sitten, kun kamarineiti oli
tuonut morsiuspuvun sisään, oli hän seisoaltaan kirjoittanut ikkunan
ääressä ja käskenyt Ninan sanomaan isällensä, että hän pitäisi asian
aivan salassa ja huolehtisi hyvin minusta. Sitten hän oli laskenut
aivan levollisesti hiuksensa hajalleen, jotta niitä kammattaisiin häitä
varten. Hän oli kirjoittanut hyvin levollisesti kirjeenkin, sanoi
Nina, ikäänkuin ihminen, joka on valmis kuolemaan, siksi ettei hän
voi enää kestää tuskiaan ja merkitsee vain paperille vielä viimeisen
tahtonsa. Nina oli aina luullut tuntevansa häntä yhtä hyvin kuin
itseäänkin; mutta viime aikoina ei hän ymmärtänyt häntä sen enempää
kuin taivaallista kaitselmustakaan.

Ja minä, joka luulin tuntevani hänet paremmin kuin minkään muun
ihmisen, minkä verran minä nyt häntä ymmärsin luettuani ainakin sata
kertaa hänen kirjeensä? Jollei hän tahtonut olla kenenkään muun oma
kuin minun, niin miksei hän sitten paennut luokseni, miksi hän ei
hakenut luostarista turvaa, kunnes olisin keksinyt jonkun keinon hänen
vapauttamisekseen? Miksei tuollainen huima teko olisi mahdollisempi
ja luonnollisempi kuin taipuminen pakolliseen kohtaloon, alistuminen
kahleihin, joita vain kuolema saattoi katkaista?

Ja kuitenkin noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jotakin, joka
rohkaisi mieltäni, kun olin vaipua epätoivoon ja viihdytti minua joka
kerta, kun vihan ja tuskan huuto purkautui huulieni yli. Nukuinkin pari
tuntia ja saatoin sen jälkeen nauttia hiukan ruokaa, jota uskollinen
hoitajani tarjosi minulle. Me emme puhuneet mitään keskenämme. Vasta
sitten, kun vihkimisaika lähestyi, jouduimme kiivaaseen otteluun. Minä
pysyin lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että tahdoin olla siellä
läsnä, ja hän pani kaikin voimin vastaan. Lopulta, kun hän näki,
etten alistunut, auttoi hän itse minua pukeutumaan hänen vaatteihinsa
ja painoi syvälle otsaani vanhan repaleisen olkihatun, jota hän
tavallisesti käytti puutarhassa työskennellessään. Mutta minä tulen
mukaan, herra Amadeo, sanoi hän. Luulenpa, että jonkun täytyy pidättää
teitä käsipuolesta, kun te joudutte pois suunniltanne.

Kukapa tietää, vaikka hän olisikin ollut oikeassa! Mutta kun me
tulimme kirkkoon, olivat häävieraat ja morsiuspari jo paikalla ja
ihmistungos oli niin hirveä, että koko torikin kirkon edustalla oli
täynnään väkeä, jotka tahtoivat ainakin nähdä morsiussaaton. Minä
moitin vanhusta, että hän ilmaisemalla väärän ajan oli pettänyt
minua. Hän piti kovasti puoliaan, ja vakuutti erehtyneensä. Niinpä me
odotimme väkijoukossa, ja kellojen soitto, joka kajahti voimakkaana
ympärilläni, sai minut jälleen vajoamaan puolitainnoksiin, kunnes
äkkiä kuului huuto: Nyt he tulevat! Silloin olisin kaatunut kumoon,
jollei Fabio olisi tukenut minua. Siitä huolimatta kiinnitin katseeni
kirkon porttiin, josta hänen oli määrä astua ulos. Ja nyt hän todella
tulikin. Ja minä ihmettelin, miten saatoin kestää tuota näkyä, kuinka
saatoin jälleen rauhoittuakin, vaikka hän astui puolisonsa rinnalla.
Sulhanen oli aivan sellainen, kuin Fabion kuvauksesta olin häntä
kuvaillut mielessäni, mies, jonka yhdellä nyrkin iskulla olisin voinut
kaataa maahan; ja hänen kuihtuneilla kasvoillaan karehti hymyily,
joka sai vereni kiehumaan. Hän tervehti riemulla ja kopeasti oikealle
ja vasemmalle ja siveli vaaleita viiksiään. Bicetta sen sijaan astui
kansanjoukon läpi kehenkään katsomatta, hänen kasvonsa olivat aivan
jäykät, ja silmät tuijottivat suoraan eteensä. Eräs lapsi ojensi
hänelle kukkakimpun. Silloin hän nosti lapsen maasta ja suuteli häntä,
ja minä näin selvään, että hän hymyilikin. Jollen olisi seisonut niin
kaukana eikä Fabio ollut takanani, niin tuon hymyilyn nähdessäni
olisin tunkeutunut väkijoukon läpi ja kysynyt häneltä ääneen, miten
hän tänä päivänä saattoi hymyillä. Mutta hymy katosi nopeammin kuin
saatan siitä kertoa. He nousivat vaunuihin, jotka vierivät pois. Heidän
jäljissään ajoivat vanhemmat, kenraali parkani istui aivan masentuneena
ylpeän nuoren rouvansa rinnalla, sitten seurasivat kaikki vieraat ja
pappismiehet, jotka siinä talossa kulkivat ulos ja sisään. Arkkipiispa
itse oli vihkinyt heidät, kuulin naisten kertovan vieressäni. Morsian
ei aikonut ensin huolia sulhasesta, mutta pyhä isä itse oli kehoittanut
häntä siihen. Toisesta, luterilaisesta miehestä ei tiedetty mitään. --
Niin, niin sanoi toinen, hänen sisarensa kuului kuolleen, sen hän sai
rangaistuksekseen, kun hän ei tahtonut luopua kerettiläisuskostaan. --
Tuollaista lörpötystä kuulin joka puolelta. Fabio veti minut mukanaan
pois. Mutkateitä myöten hän saattoi minut huvilaan. Minä sallin hänen
seurata mieltänsä; voimani olivat lopussa; en ollut enää ennallani,
vaan kuumesairas tai unissakävijä.

Vielä nytkin, ajatellessani tuota päivää, en ymmärrä miten pääsin sen
loppuun. Kiihkeä luontoni oli varmaan niin kesyttynyt ruumiillisesta
väsymyksestäkin pitkän matkan jälkeen, koska tylsästi sallin kaiken
tuon kauheuden tapahtua. Minä horjuin tullessani kotiin. Fabio pakoitti
minua juomaan pari lasillista viiniä; se vaikutti niin voimakkaasti,
että kaaduin kumoon ja tulin aivan tajuttomaksi.

Vasta yöllä tulin taas tuntoihini. Kauan aikaa täytyi minun miettiä,
missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kirkas taivas hohti lasioven
ikkunoiden kautta sisään ja hieno kuunsäde kirkasti Beatricen äidin
kuvaa, joka kamiinin yläpuolelta näytti surullisesti katsovan minuun
matalalla vuoteellani. Silloin vasta ymmärsin, mikä yö nyt oli, ja mitä
nämä tunnit minulle merkitsivät. Hirveä tuska puhkesi sydämessäni,
ja se oli tehdä minut aivan hulluksi. Minä huusin kovaan, jotta
kauhukseni kuulin oman ääneni kajahtavan tyhjässä talossa. Sitten
heittäydyin salin kylmälle lattialle, painoin kasvoni kiviä vasten ja
revin hiuksiani, ikäänkuin ruumiillinen kipu olisi voinut sammuttaa
rinnassani riehuvaa tuskaa. Silmäni samenivat kyyneleistä, jotka
pulppusivat esiin kuin veri avonaisesta haavasta, aivan tietämättäni
minä itkin. Siten makasin pitkälläni ja riehuin kuin eläin, ja olisin
mielelläni antanut koko ihmisyyteni, jos sen hinnalla olisin voinut
ostaa itselleni tajuttomuuden. Kaikki ajatukset, jotka kohosivat
eteeni, syöksin kiivaasti siihen suureen pyörteeseen, joka kohisi
sielussani. En tahtonut mitään muuta tuntea enkä ajatella kuin että
aarteeni tänä hetkenä oli toisen vallassa. Yhä uudestaan tungin tuon
ajatuksen kuin myrkyllisen aseen sydämeeni, ikäänkuin siten saisin
sen vuotamaan tyhjiinsä. Ja vasta sitten kun olin henkisesti sekä
ruumiillisesti aivan kuolemaan saakka väsynyt, hillitsin vihaani, jolla
olin koettanut tuhota itseäni,ja makasin nyt aivan liikkumatta tomussa
nauttien kivipermannon kylmyydestä, joka vilvoitti ohimoitani ja sai
kyyneleeni itsestään kuivumaan.

Vihdoin toinnuin sen verran, että saatoin nousta ylös ja mennä
puutarhaan kävelemään. Suihkulähteen partaalla rautatammen alla pesin
tomun ja kyyneleet kasvoistani ja join täysin siemauksin vettä, joka
virvoitti minua.

Nyt saatoin ajatella mitä minun tuli tehdä. Mutta vaikka olisin
tuuminut kuinka kauan hyvänsä, niin mihinkään päätökseen en voinut
tulla. Sen vain päätin, että kirjoittaisin Bicettalle seuraavana
päivänä ja pyytäisin, että hän tekisi lopun tästä epävarmuudesta ja
tuskasta ja katkaisisi sen siteen, joka yhdisti minut häneen. Hänen
kirjeensä sanat nousivat jälleen mieleeni. Mutta mitä ne saattoivat
minulle antaa sen jälkeen kuin olin nähnyt hänen astuvan ulos kirkosta
ja koko päivä ja puoli yötäkin oli kulunut tuomatta minkäänlaista
lohdutusta! Kun kello oli lyönyt kaksitoista ja kuu laskenut, niin
en voinut enää pitemmältä viipyä autiossa puutarhassa, vaan palasin
takaisin saliin. Sytytin kynttilän ja laskin sen uunin reunalle. Sitten
vedin nojatuolin lähemmäksi, otin taskustani pienikokoisen painoksen
Danten runoelmia ja aloin lukea hänen synkkiä helvetinlaulujaan.

Tunti oli ehkä siten kulunut, kun äkkiä olin kuulevinani ääntä
ristikkoportilta, ikäänkuin avainta olisi lukossa väännetty. Hiukseni
nousivat pystyyn; ensi hetkessä ajattelin, että armaani oli ottanut
itsensä hengiltä, ja että hänen levoton henkensä tuli nyt luokseni
imemään vertani. Mutta minä toinnuin heti, nousin ylös ja kuuntelin
tarkasti pimeään yöhön. Portti narahti, sitten kuului askelia hiekassa,
seuraavassa hetkessä käsi haparoi pienen salin oven ripaa, ovi avautui
ja nuorukainen, musta hattu päässä ja vaippa hartioilla, seisoi
kynnyksellä. Hattu putosi niskaan, ja minä tunsin hänet. Huudahtaen
me syöksyimme toistemme syliin ja painauduimme toisiimme, ikäänkuin
rintamme ja huulemme eivät koskaan enää olisi voineet erota toisistansa.

Vihdoin Beatrice irtaantui syleilystäni ja katseli minua kyyneltynein
silmin kauan ja ääneti. Miten kalpea sinä olet! sanoi hän sitten.
Aivankuin olisin sinulle tehnyt pahaa. Mutta nyt on kaikki tuska
loppunut. Minä olen pitänyt sanani: Minä olen täällä, _sinun_ vaimosi,
enkä kenenkään muun, vaikka mikä tuho minua kohtaisi! Oi, Amadeo, miksi
maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä! Miksi he heittävät lokaan sen
mikä on kaikkein puhtainta ja häpäisevät kaikkein pyhimmän! Miksi he
pakoittavat meitä jumalan kasvojen edessä valehtelemaan ja vannomaan
väärää valaa, jotta meidän täytyy huulillamme myöntyä siihen, mihin
sydämemme ei suostu! He saivat minut niin pitkälle, että minun oli
pakko valita kahden synnin välillä: antautua sille miehelle, jota minä
halveksin, tai kuin varas hiipiä yöllä sen luo, joka maailman silmissä
ei koskaan voi olla minun omani. Mutta eikö totta, Amadeo, jumala
mittaa toisella mitalla kuin itsekkäät ihmiset? Hän ei tahdo, että
rikkoisin sinulle antamani lupauksen. Hän ei voi myöskään tahtoa, että
me molemmat joutuisimme perikatoon, että minä hautautuisin luostariin,
ja sinä kulkisit rakkaudetta ja ilotta yksinäisessä maailmassa. Hän on
luonut sinut minua varten, minut sinulle. Ota minut siis, sillä minä
kuulun sinulle! Tuo toinen ei ole sormellaankaan saanut minuun koskea.
Kun meidät jätettiin yksin, sanoin minä hänelle: Jos te nyt yritätte
lähestyä minua, joko tänään tai milloin muulloinkaan, niin otatte te
minut hengiltä. Sillä minä olen jumalalle vannonut, etten elä sen
hetken yli, jolloin te röyhkeydessänne luulette saaneenne oikeuden
minun ylitseni. Minä olen sanonut tämän kaiken teille jo edeltäkäsin.
Sittenkin te olette pysynyt aikeessanne. Niinpä minä nyt seuraan _omaa_
tahtoani. -- Ja siten minä jätin hänet ja sulkeuduin huoneeseeni,
kunnes tiesin, että koko talo nukkui. Sitten Nina auttoi ylleni
miehenvaatteet -- ja nyt olen täällä! Oi, Amadeo, onni olla sinun
omasi olisi liian suuri, jollen olisi sitä taistelulla ja antautumalla
vaaraan voittanut!

Hän syöksyi kaulaani ja painoi hohtavat poskensa olkapäätäni vasten.
Kaikki se hehku ja intohimo, jonka hän neitseellisessä ylpeydessään oli
viikkokausia kihlausaikanamme tukehduttanut ja tuskin katseellakaan
ilmaissut, puhkesi nyt ilmiliekkiin ja leimahti pääni yli.

Kun me jälleen saatoimme ajatella ja puhua, kertoi hän minulle kaiken
sen, mikä oli tapahtunut eromme jälkeen, kertoi kaikki äidin juonet,
miten isä turhaan oli yrittänyt puolustaa itseään ja lastaan papillista
ylivaltaa vastaan, ja miten hän itse oli koettanut rehellisyydellään
saattaa vihamiehet häpeään ja lopulta riistää heiltä kaikki aseet.
Vasta sitten kun hän oli nähnyt, kuinka turhaa kaikki oli ollut, kun
hän ymmärsi, että hänet armotta eroitettaisiin isästä ja vietäisiin
kaukaiseen luostariin, josta hän ei edes olisi voinut toimittaa
minulle kirjettäkään, oli hän äkkiä muodon vuoksi suostunut kaikkeen
pelastaakseen siten meidät molemmat. He tiesivät sen ja tahtoivat
kuitenkin, sanoi hän. Ehkäpä he eivät muusta välittäneetkään kuin
muodollisesta voitosta. Heille oli aivan yhdentekevää, joutuisiko
sieluni perikatoon. Ovatko he koskaan moittineet sitä naista, jolle
isä parkani antoi nimensä, vaikka hän antautuu kokonaan intohimojensa
valtaan? He ovat kaikki valheen palvelijoita, siksi etteivät he voi
sietää totuutta, joka tuottaisi heille itselleen vain häpeää! Oi,
Amadeo, sata kertaa olen mielessäni tuuminut, miten pakenisin luoksesi
ja sitten julkisesti tunnustaisin koko maailmalle, että olin sinun
vaimosi ja pysyisin sinä iankaikkisesti. Mutta sinä et tiedä, kuinka
voimakkaita he ovat. Jos me matkustaisimme nyt pois, yötä päivää, niin
he saavuttaisivat meidät kuitenkin ja silloin olisit varman kuoleman
oma. Ja sitten -- isä parkani! Hän ei kestäisi eroa minusta! Mutta
älä sure. Me olemme nyt toistemme omat, ja ne, jotka sen tietävät,
ovat meille uskollisia. Anna anteeksi, etten jo tänä aamuna sinulle
kirjeessäni ilmoittanut, että tulisin luoksesi. En tiennyt voisinko
panna aikeeni täytäntöön, olisihan tuo kurja voinut ampua minut
kieltäytyessäni alistumaan hänelle. Ja jos en olisikaan tullut, niin
etköhän olisi kärsinyt vieläkin enemmän kuin nyt epätietoisuudessasi,
sillä olinhan luvannut sinulle olla uskollinen enkä antautua
kenellekään muulle kuin sinulle? Nyt tulen joka yö luoksesi. Nina on
sen aikaa minun sijaisenani ja näyttelee osaani siltä varalta, että
minua ehkä kaivattaisiin, ja talon ovenvartija on kelpo mies, joka
vihaa herraansa ja sinun tähtesi hän on valmis menemään vaikka tuleen.

Hän näki, että minä kesken onneani, pitäen vaimoani sylissäni,
kuitenkin olin hiljainen ja miettiväinen. Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.
Oletko surullinen?

Kun meidän on pakko salata sitä, sanoin minä, mikä on pyhä oikeutemme;
kun meidän täytyy piiloutua yön varjoon, ikäänkuin olisimme
pahantekijöitä voidaksemme pitää valamme, jonka olemme toisillemme
vannoneet!

Älä ajattele sitä, sanoi hän ja siveli otsaani kädellänsä. Kukapa
tiesi, mitä voi tapahtua? Emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin
olevaan hetkeen ja omaan sydämeemme. Miksi emme voisi kiittää jumalaa
siitä, joka tietää, että tämä on meille parhaaksi? Kuulehan, minä en
tahdo istua tässä kuin sinun rakastettusi, kädet ristissä ja antaen
toisten huolehtia sinusta. Sinä olet varmaan nälissäsi, enkä minäkään
ole eilisestä saakka nauttinut mitään. Tiedänhän missä Fabiolla on
varastonsa. Anna minun nousta sylistäsi, rakas mieheni; minä valmistan
meille hääaterian, paljoa iloisemman kuin tämänpäiväisen, jossa
jokainen pisara viiniä oli isälleni kuin katkerinta sappea.

Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti varastohuoneisiin ja kellariin. Sillä
välin minä nostin pöydän keskelle lattiaa ja sytytin kaikki kynttilät,
joita oli tomuisissa seinähaarukoissa. Kun hän palasi takaisin kantaen
lautasia ja laseja, pysähtyi hän iloisesti huudahtaen kynnykselle.
Sitten hän alkoi kiireesti kattaa pöytää ja kaatoi itse laseihimme
viiniä. Meidän onneksemme, sanoi hän. Jospa sisaresikin olisi täällä --
muita häävieraita en kaipaisikaan!

Sitten hän joi ja tarjosi minulle ruokaa, asetti lautaselle eteeni
lihaa ja oliiveja ja leikkasi minulle leipää ja kehoitti syömään
aivankuin hyvä emäntä ainakin. Minä söin hänen tähtensä kaikesta
hiukan, vaikken kaivannutkaan ravintoa. Hänkin maisteli vain hiukan,
kunnes minä aloin syöttää häntä kuin lasta, ja pistin parhaat
linnunpalat hänen suuhunsa. Hän avasi nauraen suunsa ja antoi minun
syöttää. Nyt minä olen aivan kylläinen, sanoi hän ja nousi pöydästä.
Minä toimitan sinulle vain vielä paremman vuoteen kun mitä nuo patjat
lattialla ovat. Sillä Fabio ei huomaa mitään tuollaista. Vanha sotilas
tuskin tietää makaako hän maassa vai höyhenpatjalla. Viisainta on, että
makaat huoneessani yläkerroksessa, missä vuoteeni vielä on paikoillaan,
sen sijaan, että makaisit täällä alhaalla, jonne joku voisi nähdä
sisään ja antaa sinut ilmi.

Hän riippui käsivarressani ja vei minut, sammutettuamme kynttilät,
yläkerrokseen, pieneen huoneeseensa. Kun astuimme Fabion makuuhuoneen
ohi, kuuntelin minä, liikahtaisiko hän vuoteellaan. Ole huoleti,
kuiskasi Bicetta. Hän tietää, että olen täällä. Noutaessani viiniä
kohtasin hänet, kun hän tuli puutarhasta sisään, jossa hän oli
poiminut meille hedelmiä hääateriaamme varten. Hän itki ja suuteli
aivan epätoivoissaan käsiäni. Mutta hän ei tule näkyviin, jottei hän
häiritsisi meitä. --

Päivä ei vielä koittanut, kun hän itse sanoi, että meidän täytyi nyt
erota. Minä tahdoin välttämättä saattaa hänet kaupunkiin asti, ja kun
hän näki minut siinä valepuvussa, jossa jo päivällä olin liikkunut
kaduilla, salli hän minun tulla. Hän painoi taaskin leveälierisen hatun
syvälle otsaansa, ja minä käärin leveän viitan hänen ympärilleen.
Siten me astuimme ristikkoportista ulos ja kuljimme kaupunkia kohti.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kaduilla, ei ainoatakaan tulta palanut,
taivaalla hohti vain aamutähti vaalean sinertävänä, ja tuuli puhalsi
raittiisti pohjoisesta. Me puhuimme tuskin sanaakaan koko matkalla.
Sydäntäni ahdisti, ja hänkin näytti nyt vasta käsittävän, kuinka
luonnoton meidän suhteemme oli, kun meidän piti erota. Tultuamme hänen
talonsa edustalle, puristautui hän kauan kyynelsilmin rintaani vasten
ennenkuin hän antoi sovitun merkin ovenvartijalle. Huomiseen asti!
sanoi hän ja irroitti kätensä kaulastani. Sitten hän hiipi raollaan
olevasta ovesta sisään, ja minä jäin yksin pimeään seisomaan.

Katkera tunne valtasi mieleni. Näin oli minun jälleen ollut pakko
luopua hänestä, omastani, joka ei tahtonut kuulua kellekään muulle
kuin minulle, jättää hänet vieraaseen taloon, jonka ovi ikipäiviksi
oli minulta suljettu. Kynnykselle minun täytyi jäädä seisomaan, ja
jos talon isäntä sattumalta astuisi ovesta ulos, niin täytyisi minun
piiloutua nurkkaan kuin varkaan, joka pakenee kiinniottajaansa. Ja mitä
tästä tulisi? Miten voisimme kestää elämää, jonka oli pakko kulkea
tällaisia salateitä? Oliko se edes onnea, jota täytyi joka päivä ostaa
tuskalla ja huolella?

En ollut palannut vielä huvilaan, kun olin jo lujasti päättänyt
tehdä lopun tästä sietämättömästä olosta. Heti paikalla tuli mieleni
keveämmäksi, ja astuessani aamun sarastaessa tyhjiä katuja myöten,
saatoin vasta täydellisesti iloita onnestani ja miettiä tarkasti mitä
nyt oli tehtävä, jotten sitä jälleen kadottaisi. Tultuani perille oli
vanhus jo puutarhassa työssä. Minä uskoin hänelle aikeeni, ja vaikka
sen toteuttaminen tuntuikin hänestä vaikeammalta kuin minusta, myöntyi
hän kuitenkin kaikkeen, mitä häneltä pyysin; se ei suinkaan ollut
niin vanhalle miehelle kuin hänelle mikään helppo uhraus, varsinkin
kun hänen täytyi erota tyttärestään. Mutta niin pian kuin oli kysymys
Bicettasta, oli hän aivan tahdoton.

Päivä kului meiltä valmistuksissa, ja useammin kuin kerran olin
tilaisuudessa ihailemaan vanhan soturin huolenpitoa ja varovaisuutta.
Iltapuolella nukuin. -- Yöllä, jo kello kymmenestä aikain olin
paikallani kaupungin portin läheisyydessä, josta Bicettan piti tulla.
Me emme olleet sopineet, että tulisin häntä vastaan. Kun siis astuin
esiin piilopaikastani ja hiljaa nimitin häntä nimeltä, hätkähti hän,
mutta ottaessani hatun päästäni, tunsi hän heti minut ja ojensi vaipan
alta vapisevan kätensä minulle, ja sitten me jatkoimme matkaamme ääneti
toisiamme katsellen. Sillä vieläkin me kohtasimme muutamia ihmisiä,
jotka palasivat kaupunkiin, ja heissä olisi voinut herätä epäilyksiä,
jos he olisivat kuulleet vienon äänen leveän miehenhatun alta. Vasta
puutarhasalissa, missä oli valoisaa ja kodikasta ja Fabion valmistama
yksinkertainen illallinen odotti meitä, alkoi hän vapaasti puhua.
Hän kertoi, miten hän oli viettänyt päivänsä, kuinka pitkältä ja
kolkolta se oli tuntunut. Richino oli kohdellut häntä hyvin kylmästi,
ehkäpä siinä toivossa, että se nöyryyttäisi häntä ja tekisi hänet
taipuvammaksi. Ihmisten, vanhempien ja kaikkien vieraiden edessä hän
tekeytyi onnelliseksi aviomieheksi. Mutta illalla hän oli sanomatta
sanaakaan vain kumartanut hänelle ja heti vetäytynyt omaan huoneeseensa.

Tämmöistä elämää ei voi jatkua, sanoin minä äkkiä, oltuani hyvän aikaa
ääneti. Se halventaa sekä sinua että minua. Siitä on tehtävä loppu;
siihen ei tarvita muuta kuin sinun suostumuksesi; minä olen jo tehnyt
päätökseni.

Amadeo! sanoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun. Mitä sinä tarkoitat?
Pitääkö meidän erota? Tapa minut mielemmin!

Ei, sanoin minä; älä pelästy. Minä en vaadi meiltä mitään
epäinhimillistä, yhtä vähän sinulta kuin itseltänikään. Jos eroaisin
sinusta, -- vaimostani, -- toisesta minuudestani, niin, -- sinä olet
oikeassa, se olisi samaa kuin kuolema! Mutta meidän nykyinen elämämme
on vieläkin pahempaa kuin kuolema, se on elämää, joka murhaa meidän
sielumme vapauden ja aateluuden ja varhemmin tai myöhemmin vie meidät
molemmat perikatoon. Ja vaikka minä voisinkin, mikä tuntuu kuitenkin
aivan mahdottomalta, elää täällä salassa vuosi vuodelta, niin
millaisessa tilassa minä viettäisinkään täällä päiväni, työttömänä
ja yksinäni, kaikista muista ihmisistä paitsi sinusta erossa, ilman
elämäntehtävää, hirveiden tuskien raatelemana, eläen vain arvotonta
elämää piilopaikassani! Mutta edullisemmissakin olosuhteissa -- jos
voisin vapaasti käydä talossasi ja olla rakastajasi, -- katsos, minun
on nyt kerta mahdoton sietää valhetta ja puolinaisuutta. Minun täytyy
saada ilmaista suoraan tunteeni ja tunnustaa omakseni se, minkä minä
omistan. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan?

Hän nyökkäsi päätään ja katsoi miettivästi maahan.

Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa, jatkoin minä ja tartuin hänen
käteensä, joka oli aivan kylmä ja tunnoton. Sinun täytyy iki ajoiksi
erota täältä, et saa koskaan enää nähdä isääsi, jollei hän rohkaise
mieltään ja tule meidän luoksemme, sinun täytyy jättää kotimaasi ja
kaikki se, mikä nuoruudesta asti on ollut sinulle rakasta, et saa
enää polvistua kirkossa samaan paikkaan, missä äitisi on rukoillut.
Ja sinä kammoksut vierasta maata ehkä sitä enemmän, kun sinun nyt
täytyy _paeta_ sinne, sen sijaan että olisit ilolla ja kunnialla sinne
kulkenut, ja sinusta tuntuu kuin täytyisi sinun karttaa niidenkin
ihmisten katsetta, jotka sinua rakastavat. Eikö niin, Beatrice?

Hän nyökkäsi jälleen päätään. Mutta sitten hän katsoi minuun ja sanoi:
Minä tahdon kestää _kaikki_, jos sinä vaan olet onnellinen!

Armaani, sanoin minä ja suljin hänet syliini, sinä luotat siihen --
eikö totta? -- että olen tarkasti punninnut mitä olen sinulle ja
itselleni velkaa, ja ettei mikään uhraus ole minulle liian suuri,
kunhan se ei vaan loukkaa kunniaani eikä halvenna minua sinun
silmissäsi. Yksi ainoa keino voi vapauttaa meidät niistä pauloista
ja siteistä, joita viholliset ovat meille virittäneet. Olet aivan
oikeassa, kun sanoit, ettemme ratsain pääsisi heitä pakoon. Meidän
täytyy olla varovaisempia, jotta he eivät saisi meitä kiinni. Olen
puhunut Fabion kanssa, hän tuntee tiet ja polut, jotka johtavat
Anconaan yhtä tarkalleen kuin oman puutarhansa. Hän opastaa meitä, me
kuljemme jalan, vain yön aikana, kaikki kolme talonpoikaispukuihin
puettuina ja jatkamme sieltä matkaa meritse Veneziaan. Fabiokin luopuu
kaikesta, mikä on hänelle kallista ja rakasta, voidakseen auttaa meitä
vapauteen ja onneen. Onko sinulla rohkeutta, oma vaimoni, onko sinulla
voimia lähteä miehesi kanssa tuolle pitkälle matkalle?

Vaikka maailman ääreen! sanoi hän ja puristi kättäni. Sinun ei tarvitse
valittaa minun puolestani. Minä voin mitä hyvänsä sinä minulta toivot.

Minä syleilin häntä liikutettuna. Tule! sanoin sitten ja nousin
pystyyn. Syökäämme hiukan vahvistuaksemme matkaa varten.

Hän säpsähti. Joko tänään, Amadeo! Minä rukoilen sinua, älä vaadi
minua lähtemään näkemättä vielä kerran isä parkaani ja ilman niitä
muistoja, joita minulla on äidistäni. Minä lupaan sinulle, etten horju
päätöksessäni, etten ainoallakaan kyyneleellä ilmaise itseäni, kun
suutelen viimeisen kerran isääni. Mutta minä tunnen selvästi: jollen
saa ainakin sanattomasti sanoa hänelle jäähyväisiä, niin en missään
maailmassa voisi saada rauhaa, ja kodinkaipuu veisi minulta kaikki
voimani. Mitäpä se meitä vahingoittaisikaan? Ei kukaan aavista, että
olet täällä, ja kun huomen-iltana lähden kotoa, niin jätän kaikki
taakseni, sen lupaan sinulle. Anna minulle vain nämät muutamat tunnit
valmistusaikaa. Sitten sinä saat minut, ikäänkuin olisin suoraan
taivaasta pudonnut syliisi ja ikäänkuin minulla ei olisi muuta kotia
kuin sinun rakkautesi.

Hän katseli minua silmiin, enkä minä voinut vastustaa hänen katsettaan,
vaikka matkan lykkäytyminen tuntuikin minusta kammottavalta. Niinpä
siis suostuin hänen pyyntöönsä, ja hänen iloisuutensa, joka heti taas
palautui, riisti minutkin pian kaikista synkistä ajatuksista. Me
söimme yhdessä, Fabio palveli meitä, emmekä me puhuneet sen enempää
koko aikeestamme. Sitte lähetin vanhuksen nukkumaan ja kannoin itse
jälkiruuan sisään ja pienen pullollisen makeaa viiniä, jota Bicetta joi
mielellään, vaikka vain pienin kulauksin, mutta muutamatkin pisarat
nostattivat punan hänen kalpeihin kasvoihinsa. Ken olisi nähnyt meidät
tuon pienen pöydän ääressä rinnatusten, Bicettan yhä poikavaatteissaan,
hiukset vain hajallaan hartioilla, nähnyt hänen ottavan lasin
minun huuliltani ja juovan itse siitä, syövän minun lautaseltani,
heittävän appelsiinikuorilla kissaa, joka hiipi sisään ja saatuaan sen
karkoitetuksi suutelevan minua äkisti, ikäänkuin joku kolmas henkilö
olisi kääntänyt meille selkänsä, jotta meidän ei enää ollut pakko
hillitä tunteitamme -- ken meidät siinä olisi nähnyt, hän ei olisi
voinut luulla, että me olimme vaaran joka puolelta uhatessa vain salaa
anastaneet itsellemme tuon lyhyen hetken ja nautimme vain ryöstöstä!

Bicetta nousi sitten ylös ja veti minut mukanaan puutarhaan. Anna minun
sanoa jäähyväiset, sanoi hän, rakkaille puilleni, granaattipensaalle,
appelsiinipuulle ja suihkulähteelle. Huomenna ei meillä ole
siihen aikaa. -- Me läksimme käsi kädessä. Hän joi vielä kerran
marmorialtaasta, pisti appelsiinin taskuunsa ja taittoi granaattioksan.
Näidenkin täytyy päästä mukaan, sanoi hän. Pohjoisessa, sinun luonasi,
ei sellaisia kasva. Siellä minä opin kyllä tulemaan toimeen ilman
niitäkin. Ja tätä palloa -- hän nosti sen maasta, kun hän huomasi sen
jääneen ruohikkoon -- en tahdo jättää tänne. Meidän lapsemme, jatkoi
hän kuiskaten painautuen minuun, meidän lapsemme saavat sillä leikkiä,
ja sitten sinä kerrot heille, että vaihdoit sydämesi tällaiseen
palloon. --

Me olimme saapuneet sille paikalle, jossa silloin olin kurkistanut
muurin yli. Korkeiden oksien alla oli nurmi vielä tuoresta ja pehmeää,
ja ilma oli puhdasta, tomusta vapaata. Ei palata sisään, sanoin minä.
Minä tuon peitteen ja levitän sen näiden lehvien alle, täällä on
suloisempi maata kuin meidän kuumissa huoneissamme.

Tee niin, sanoi Bicetta. Usein tyttönä makasin täällä monta yötä; Nina
kiersi käsivartensa pääni alle, ja minä katselin tähtien tuiketta
oksien lomitse, kunnes silmäni painuivat umpeen.

Kuljetin pari tyynyä ulos ja Bicettan vaipan, ja hän laskeutui
mukavasti makaamaan ja jakoi minulle puolet kaikesta. Yläpuolellamme
ei kuulunut ainoatakaan ääntä, lehdet riippuivat liikkumattomina
auringonpaahteesta väsähtäneillä oksilla, vain suihkulähde lorisi, enkä
minä saanut unta, vaikka nuoren vaimoni hiljainen hengitys jo hyvän
aikaa oli minuakin uneen kutsunut. Pari kertaa hän puhui unissaan, en
voinut ymmärtää sanoja, mutta yhä vieläkin voin kuulla hänen äänensä
viattoman suloisen kaiun ja nähdä hänen kasvonsa, suljetut silmät
kääntyneinä harmaata ilmaa kohti, kulmakarvat ikäänkuin kysyvästi
kohonneina ylöspäin, ja huulet salaperäisessä hymyssä, ikäänkuin hän
uneksisi jotain, mikä hämmästytti häntä itseäänkin, näki unia, jotka
olivat suloisempia kuin mitkään todelliset tapaukset.

Nyt minäkin vaivuin uneen.

Kun heräsin -- en tiedä, kuinka monen tunnin kuluttua, mutta taivas
ei vielä ruskottanut -- huomasin olevani yksin ja minun täytyi hetken
aikaa tuumia, miten olin joutunut tänne ulos. Sitten pelästyin, kun
Bicetta ei enää ollutkaan rinnallani. Miksi hän oli hiipinyt pois?
Minä hyökkäsin ylös ja aioin mennä sisään katsomaan oliko hän ottanut
ainakin vanhuksen mukanaan. Mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun
kuulin porttikellon kiihkeästi soivan ja minut valtasi äkkiä hirveä
aavistus, jotta unohdin kaiken varovaisuuden ja kiertäen rakennuksen
ympäri hyökkäsin puutarhan läpi suoraan portille. Vanhus oli kuitenkin
ehtinyt ennen minua. Kun käännyin rakennuksen nurkkauksesta, näin hänet
jo portilla koettaen nostaa maasta mustaa olentoa, joka oli vaipunut
kynnykselle. Beatrice! huusin minä kiiruhtaen eteenpäin. Hän avasi
juuri silmänsä Fabion tukiessa häntä ja katseli minuun tuskallisesti ja
toivottomasti. Heti sen jälkeen hän yritti taas hymyillä.

Ei hätää, Amadeo, kuiskasi hän vaivalla painaen kätensä sydäntä
vastaan. En tunne mitään tuskaa, älä ole huolissasi. Oletko pahoillasi
minulle, kun läksin pois herättämättä sinua? Näin sinun nukkuvan
niin sikeästi, enkä luullut myöskään mitään vaaraa olevan. Mistä
kummasta he voivat tietää, että olet palannut takaisin? Ah niin,
unohdin kertoa sinulle, että Richino eilen päivällispöydässä äkkiä
sanoi ranskaksi, jotta ei kukaan muu kuin minä sitä ymmärtäisi:
Uskotteko te kummituksiin, rouvani? Jos kummituksia on olemassa, niin
kummitelkoot niin paljon kuin haluavat. Mutta jos _elävät_ keksivät
ruveta _kummittelemaan_, niin kunniani kautta, kyllä minä pidän huolta
siitä, että he muuttuvat varjoiksi! -- Luulin hänen ilman aikojaan
vaan puhuvan. Oi, Amadeo, nyt minä en voi matkustaa, nyt sinun
täytyy lähteä yksin, aivan heti paikalla. -- Nuo kaksi miestä, jotka
väijyivät ulkona, luulivat tosin _sinun_ kulkeneen ohi. He puhuttelivat
minua päästyäni noin kymmenen askeleen päähän ristikolta. Kun en
vastannut mitään, tekivät he, mitä heille oli käsketty. Mutta se ei
onnistunutkaan; katsos, minä voin kävellä ja puhuakin. Jätä minut tänne
huoleti, minä en kuole, kun vaan tiedän, että sinä olet turvassa. Ja
sitten -- minä tulen jäljessä, niin pian kuin paranen. Lähde, armas
mieheni -- ennenkuin päivä valkenee -- sinun kätesi -- huulesi --

Siihen hänen äänensä murtui, polvet notkahtivat, ja me kannoimme hänet
tunnottomana saliin, ja laskimme hänet leposohvalle. Kun me aukaisimme
hänen vaippansa ja takkinsa, virtasi verta meidän käsillemme. Minä
kumarruin hänen ylitsensä, silloin hän veti kiivaasti voihkien henkeään
ja katsoi vielä kerran minuun ja vaipui sitten kokoon -- ja vaikeni
iäksi.

Tästä aamusta en tahdo sen enempää puhua.

Kun aurinko loisti lasiovesta sisään, makasin minä yhä vieläkin hänen
vuoteensa edessä ja katselin hänen kalpeita kasvojansa. Vanhus oli
kyyristynyt nurkkaan ja nyyhkytti; äkkiä me kuulimme ulkoa Bicettan
nimeä huudettavan, Nina hyökkäsi sisään ja kaatui huutaen kuolleen yli
ja käyttäytyi ikäänkuin hän itse olisi ollut kuoleman oma. Sitten hän
kokosi hirveässä tuskassaan kaikki voimansa ja kääntyi minun puoleeni.
Teidän täytyy lähteä pois! sanoi hän. Minä kiiruhdin vain edeltä
varoittaakseni teitä, sillä juuri ikään Richino murtautui Bicettan
makuuhuoneeseen ja etsi häntä, nyt tiedän minkä vuoksi: sanoakseen
hänelle, että hänen rakastettunsa oli kuollut. Sillä tätä hän ei
ainakaan voinut aavistaa. Kun hän ei löytänyt häntä sieltä, muuttuivat
hänen kasvonsa kalmankalpeiksi ja hän poistui huoneesta. Mutta uskokaa
minua, hän tulee tännekin etsimään häntä, ja kun hän näkee ulkona
nuo veriset jäljet -- kuulkaa! Nyt askeleet jo lähenevät. Hän se on!
Paetkaa, tai te olette kuoleman oma!

Minä en vastannut hänelle mitään. Nousin vain ylös ja jäin vaimo
vainajani viereen seisomaan. Silloin ovi avautui ja Richino astui
sisään.

En tiedä mitä hän aikoi sanoa astuessaan sisään -- sillä näkö, joka nyt
kohtasi häntä, jähmetti hänen verensä. Hän hoiperteli taakse ja tarttui
ovenpieleen pysyäkseen pystyssä. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät
kauhusta, ja minä näin, kuinka hän vaivalla koetti vetää henkeään.

Mitä te tahdotte täältä? sanoin minä vihdoin. Te toivoitte löytävänne
_minut_ täällä verissäni; väkenne on ollut nopsa palveluksessaan,
mutta he erehtyivät, paha kyllä, oikeasta henkilöstä. Se vahingonilo
on teiltä riistetty, ettette saa herättää tätä tyttöparkaa, joka
ei koskaan ole ollut teidän omanne, sillä tiedolla, että hänen
rakastettunsa on kuollut eikä koskaan enää voi palata. -- Mikä estää
minua nyt, jatkoin minä lähestyen häntä ja puiden hänelle vihan
vimmassa nyrkkiä, mikä estää minua nyt musertamasta sinua, kurjaa ja
potkaisemasta sinut kynnyksen yli, jotta et kauemmin saastuttaisi
hengitykselläsi tätä pyhää kuoleman majaa? Jospa edes olisit rakastanut
häntä, sinä kurja, jospa edes jokin inhimillinen tunne kaunistaisi
tekoasi! Mutta sinä koetit riistää tämän ihanan olennon itsellesi,
vetää hänet alas luoksesi, vain tyydyttääksesi himoasi ja siksi että
toiset yllyttivät sinua siihen -- mene, sanon minä, kätke kasvosi
ikuiseen pimeyteen, murhaaja! Sillä sen minä vannon sinulle: jos
ojennat vain kätesikin tämän vainajan puoleen, jos vain kiinnität
häneen katseesikin -- näillä käsillä minä revin sinut rikki! Pois! --

Kesken hirveää vihan ja vimman puuskaani hillitsin äkkiä itseni
nähdessäni hänen kasvonsa, joilla karehteli syvimmän tuskan ilme,
ikäänkuin maa hänen jalkojensa alla olisi pettänyt ja avautunut
aikoen niellä hänet kitaansa. Hän ei katsonut keneenkään, koetti vain
kohottautua pystyyn, lyyhistyi jälleen kynnyksellä kokoon ja makasi
siinä hetken aikaa. Minun täytyi kääntyä pois, jonkinmoinen säälintunne
oli vallata mieleni, mikä tuntui minusta ikäänkuin rikokselta. Kun olin
tointunut sen verran, että aioin vielä sanoa hänelle viimeiset sanani,
näin hänen horjuvan kuin juopuneen ristikkoporttia kohti ja poistuvan
puutarhasta.

Sitten annoin Ninan riisua vainajalta miehenpuvun yltä ja verhota
hänet siihen valkeaan pukuun, jossa ensi kerran olin nähnyt hänet.
Siten hän lepäsi koko päivän rauhallisesti hymyillen kukkien keskellä,
joita hänen ystävänsä toi hänelle puutarhasta ja ansarista. Juuri kun
Nina oli lopettanut tämän viimeisen rakkaudentyön, kuulimme vaunujen
vierivän portille. Isä istui niissä kalpeana ja hänen kuihtuneilla
huulillaan karehteli tuskallinen hymy. Fabio auttoi hänet itkien alas
ja saattoi hänet saliin. Kun hän näki lapsensa kuolinkoristeissaan,
vaipui hän ääneti hänen viereensä polvilleen ja painoi otsansa hänen
ristiin laskettuja käsiänsä vastaan. Me yritimme vihdoin kohottaa hänet
pystyyn, mutta silloin me huomasimmekin, että säälivä sydänhalvaus oli
yhdistänyt hänet rakkaan lapsensa kanssa.

Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä
kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle
myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki,
ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt
ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän
vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi
viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin
hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja
ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että
kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle
kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni
haudalla -- niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää.



Annina.


Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken
siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen
lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan,
että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei
siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se
riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka
ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan
hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen.
Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja
väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta,
vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut.
Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain
kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön
tämän kertomuksen lukematta.

Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun
iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di
Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet,
jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti.
Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää
löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain
tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja
Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut
monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli
astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja
sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon
istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan.
Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet,
lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä,
mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että
hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui
suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli
nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään
hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat.

Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt
erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira
parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli
vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja
juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja
nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä.

Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti
hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten
ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen
matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia
kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka,
jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja
oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin
saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä
kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle
tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori
taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä
himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se
ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista
kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin
läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä
Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole
huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi
erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä
nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa
meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan
minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä
makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin.
Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun
pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää,
kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen.

Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli
sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla,
kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan
voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa
huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli
lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa.
Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien
suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian
ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen
emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen
kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro
Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen
puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten
kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja
tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta,
mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti
mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin
tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä
henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja
ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan
varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon
delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että
koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se
oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta
nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu
ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota
sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa
selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja
kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi
se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli
aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi.

Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan
ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori
roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira
kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei
se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin
vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan
ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille
hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan.

Pois, Rinaldo! -- Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen
samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa
päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin
kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen
lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot
sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa
tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla
rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä
toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja
vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi
voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan
keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla
kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat
niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut
mahdotonta eroittaa niitä toisistaan.

Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori
saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään,
jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin
lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää
hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen,
mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat
kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois
muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä,
raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää
valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa.

Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa
jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta.
Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua
pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin
rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista
ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä.
Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua
pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin
katkaista tuota nuorta ystävyyttä -- näin sanoen hän osoitti koiria.

Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin
silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin
tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas
vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat
näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja
on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes
Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa,
jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin
herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä
musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin
saksalaista.

Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen
seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te
tiedätte, että olen saksalainen?

En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä.
Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. _Meidän_ nuoret
herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat.
Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa
vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle -- kuinka vanha te
oikeastaan olette?

Kaksikolmatta.

Entäs nimenne?

Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut
vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän.

Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän
yritti itsekseen lausua vierasta nimeä.

Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan
hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli
näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon
syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin
omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät
yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat
kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta
ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut
nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia
salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota
vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan
siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä
Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti
häneen:

Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni?

Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille:
Ei!

Mutta onhan teillä sormus sormessa?

Olen saanut sen äidiltäni.

Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita
pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä.

Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän
pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää
vielä vähän aikaa.

Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta
hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen
ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin
lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän
olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen
vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan,
kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut
kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun
mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui
etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila
vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin
miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui
ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita
kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta
Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään
yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt
selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen
seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä
ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia
kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa
ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän
selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän
jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun.

Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen
lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä.

Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo
yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen
näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja
piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen.

Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi
luonnoskirjaa.

Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton
tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne
vain punastumisella?

Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka
lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken
tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen.

Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille
kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te
_hänestä_ tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä
toiselle.

Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet!
Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä
täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona.

Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja
kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme
nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että
hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa
vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen
Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa
itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua,
että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä
lintuja. Eikö totta, Annina?

Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa
hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän
kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa
toivoa tapaavani teitä toistekin?

Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja
kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin,
jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi
vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta
nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa.

Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen
elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi
ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme
syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme
kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun
suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos
pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä
koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi
ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa.

Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas
ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta
olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli
jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat
kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan
ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli.
Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua
ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki
häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän
saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä
silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki
majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon
purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän
ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka
oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan
neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota?

Kun nuorukainen oli noussut rosoisia kiviportaita myöten köyhään
asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä
suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän
peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti
avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon,
jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta
kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään
ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja
viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä
hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska
hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa
ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti
parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja
ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota
hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä
kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui
kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta
kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa,
koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka
täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki
ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi
pöydänkin oven eteen.

Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain
kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus
oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista
turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi
kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä.
Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi
hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi
hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta
joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat
kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen
keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen
kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran
vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa
oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen
kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti
luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan
kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä
samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain
sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun.

Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena
astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira
kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän
lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin
sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira
pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä
ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään,
joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä
niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin
viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle
seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli
istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari
miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä,
jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään
tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta
nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni
vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun
Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä
riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen
aivan liian ahtaalta.

Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten
puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle
silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana
näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa.
Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi
hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä.

Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella
voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan.
Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen
eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli
lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi
tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi.
Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman
silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui
Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa,
kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä
kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen
paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä,
vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut
hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan.
Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan
tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan
ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua,
kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen
käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen
paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen
vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi
tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans
selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon
eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella
nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin
silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen
ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin
muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. -- Äkkiä noiden neljän
keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor
Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on
tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä
yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme
kunnollisella ja viattomalla ilolla.

Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin
saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen
isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen
käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että
hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan
nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila,
joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän
vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten
hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia
jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut
estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli
jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä
vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja
ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain
se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen
hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista.

Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli
kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor
Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja
puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä
katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä
nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila
hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä
oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa
ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes
he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen
lähestyä itseään.

Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä
kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä
pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme,
aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että
tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan,
niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin
äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä?
Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille,
joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön
teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! --
Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään
päivänvarjon iskuja.

Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään
pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän
läheisyyteenne.

Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa,
hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon
minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy
heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän
onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä
tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt.
Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan,
että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo
ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa.

Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko
totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin?
Onko se todellakin mahdollista?

Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan
yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan,
jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat
asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain
puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin
kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että
tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä
heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne
päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne.

Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua?

Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen
vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää
ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki
pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet
kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon
rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan
pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin
kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä
todellakin on sydäntä -- ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte
rakastunut -- niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del
Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä
tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille
virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään
uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että
teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää
yötä, signor!

Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois
päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei
voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni
hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen
olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä,
jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen
sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä
kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla
Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja
hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa
särkyneelle onnelle.

Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi
keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa
hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen
ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan.
Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa
hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan
enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan
ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä
karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet
korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi
näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö
en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi
liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon
nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä
ole autettavissa, enkö _minä_ voi häntä auttaa!

Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa
levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin
keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via
Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä
Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen
kauneuttaan ja alakuloisuuttaan.

Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet
jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä
taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan
pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä
tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan
varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä
liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä
tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut
toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän
naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi
mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä
seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen
rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi
oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli
horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä
kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka
kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen
onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista
taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle
hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle
suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään.
Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi
hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä
peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs
juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä,
tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen
nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä
kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos
Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen
täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty
kumoon.

Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä
Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa
ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa
haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa
poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti
hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes
silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla
oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua
taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa,
oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut
puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä
katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin
että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se
alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan
talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut
vapautensa.

Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen
talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat
päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset
palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky
tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle
kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt
lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen,
uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen
mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi.
Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa
ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui
nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren
vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan
kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä
kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi
hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä
hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi
taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut
sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä
lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän
sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn
suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö
minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan.

Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun
hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin
kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi.
Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle?
Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret
silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun
nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä
yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken
sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut
mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella
Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain
rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut
myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina
ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja
puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai
tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa.
Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan
kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta
nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän
teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia
me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille
suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni,
joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi,
ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni
aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään
lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja
minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni
syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun
vaikka koko helvettiä vastaan.

Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti
lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä
äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on
armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se
oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka
päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme
ohi --

Näitkö minut?

Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata.
Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin
olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi,
Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut
iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä
tiedän sen koko elämäni ajan.

Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen
omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta?

Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja
vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi?
Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät
koskaan anna lastaan.

Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä
sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä --? Minä rukoilisin
madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta
se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor
Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko
erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu.

Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans
epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan.

Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen,
jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja
unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen.
Mutta minä, minä jään tänne!

Annina vaikeni ja tukahdutti suurella ponnistuksella tuskansa.
Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin,
ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin
marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa
veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi?
Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa
oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon
vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni,
jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te
sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen
ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin;
ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan
saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin
aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää
myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon.
Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen
teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia.
Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle
pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat
olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä.
Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne
minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut.
Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön,
ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä
tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että
voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle
muistoksi?

Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä
kaiken tuon minulle?

Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti
päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen
joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen
teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä
tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin
teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. -- Eikö totta, te pidätte
sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä?

Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen
kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja
pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä
heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi
teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans!
Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten -- unohtakaamme toisemme
iäksi!

Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään
jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he
viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi
nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet
syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä
Annina oli hänelle luvannut.

Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska
ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja
humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut
joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja
paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa
vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen
istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka
jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi
kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka
kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan
nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi
häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi
nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota
juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia
täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko
elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti
hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat
hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen.
Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle.
Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut
tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät
hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian
raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli
rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen.

Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään
varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin
huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä
merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun
ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he
alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä
heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa
keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat
aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä
kulkemaan.

Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa
ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei
syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle,
ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei
onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä
päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen
valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain,
että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten
hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi
ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja
yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa
lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi
mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana
ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä.

Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten,
kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle
taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin
hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut
näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten
kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja.
Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän
valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja,
joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen
mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut
naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla
tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla
kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän
osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa
pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän
aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla
vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia
ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet
tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta
nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi
saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita
voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos
Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa,
niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan
sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä,
teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta
katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä.

Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut
ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua,
jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt
matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon
ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! --
Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti
odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa
tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä
maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren
rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen,
joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi
viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin
koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun
nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin
tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja
jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon
kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi
tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin
hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko
huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon
painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun
hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet
yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna
taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti
ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät
jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän
käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa
meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja.
Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti
kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut
tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti
huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat
appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten
tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä
ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo
ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli
niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen
täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen
valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset
kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui
nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta,
jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta
kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä
suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta
niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii
meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole
minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin
kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa
tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja
palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa?

Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä
kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä
hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui
vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus
valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta
yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle?
Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran
rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä
kaikki muu selviytyisi.

Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui
hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin
aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan
arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas
auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua,
nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen
hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa
kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana.

Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen
ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen
sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse,
huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas
matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä
istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla.
Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti
taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi
hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka
hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi.
Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat
aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti
sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi
vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa
musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa
esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni
vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello
ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven
auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään
ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta
Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan
pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat
synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen
nähnyt.

Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä
ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä:
Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni.
Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta
ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole
omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön
koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan
täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin -- varokaa itseänne!

Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan
tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja
kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että
tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin?
Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä
sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän
kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra?

Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee
ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle
tapahtunut? Kuka hävytön on --

Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään
muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te,
vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin
viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut
teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta
raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on
käynyt, niinkuin pelkäsinkin.

Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan.

Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka
tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän
tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain
teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte
Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen?
Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa
paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja
sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta
vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä
pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi
teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän
rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan
tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä
kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta
minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut?
Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi?

Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä,
kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän
on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän
ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut
luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään
tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan
sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut
minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä
epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään,
ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli
heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet
vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä
kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi
minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti
kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin
luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa
kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana
aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut
syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään
pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut
San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva,
joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat
jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin
edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin
hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno,
Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen
tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että
koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! -- Hän lausui nuo sanat
tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin
aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen
vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut
sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken
aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä
olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa
riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti
antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua
hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä
hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en
siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä
hänet muulla tavalla pois tieltä. -- Laila, mitä minä saatoin tehdä?
kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta
vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään
ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä.
Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin
huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi
onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen
kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen
kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän
lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten
me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt
mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina;
kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole
ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen
vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni
jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka
puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa,
joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut
vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun
perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta,
läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon -- se on näet povaaja,
selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän
on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! -- ja
kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San
Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä
ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin
neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita
ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan
vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin
paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin.
Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin
kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani
pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin
viimeinen hetkeni olisi koittanut. -- Kun kello tornissa löi kolme,
olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani
sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran
täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut
taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi
puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun
olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan
olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi,
että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos
rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi
valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan
nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös!

Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus
vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä
nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän
sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor
'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina
pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt
luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä
ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin,
ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin
ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä
ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä
olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua,
ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki
anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin
rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon
pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan
paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä.

Laila veti hunnun taas silmilleen ja aikoi lähteä. Kun nuorukainen
ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä
osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa
epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista,
jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli
toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain
vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä
kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen
aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä
pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor
Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta!

Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli
ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki
edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi
parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta!

Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti
häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset
ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki
hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja
munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus
valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä,
joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. --
En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti
kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen
häntä. -- Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit
kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran
haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea
ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka
ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti
suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen,
ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla
paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu
ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori!
kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon
hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut!

Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San
Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä
Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan
vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina
oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet
laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon
ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via
Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis
kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli
halunnut.

Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui
hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään.
Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten,
niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä
avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän
näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen
huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli
sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä
huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua,
kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi
hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla
mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen
jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka
nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti
silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana
ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen
toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti
katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti
hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka
hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä
varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla
syönyt mitään.

Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä
ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla
luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun.
Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi
hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei
anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. -- Päätä pudistaen
hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua.
-- --

Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman
yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja
vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä
haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja
tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle
kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä
hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen.
Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan
ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin
hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä
valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla.
Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan
matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat
puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha
lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä
oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain
salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja
katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi,
että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa
sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi
esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se
oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa
päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän
olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää.
Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi
maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka
säälien katsoi hänen jälkeensä. -- --

Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen
tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut
saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin,
näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli
mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin
vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa.
Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka
joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että
taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten
leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset
tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan
heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään
yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta
Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli
aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka
nuoruuteensa nähden! -- Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi
signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan
annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja
lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että
joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen
taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi,
piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se
häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus
se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen
ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä
hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde,
kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta
nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää,
-- mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan,
hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea
kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä
itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra,
eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen
jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin.
Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä
helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naiskohtaloita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.