| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Urpuja - Kokoelma runoja
Author: Noponen, Alpo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Urpuja - Kokoelma runoja" ***
URPUJA
Kokoelma runoja
Kirj.
ALPO NOPONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1894.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Urvut.
I. Lapsuusmuistoja.
Lapsuuteni tölli.
Töllin uurre.
Siperian tiellä.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."
II. Maa ja kansa.
Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Professori J.R. Danielson'ille.
Viktor Löfgren'ille.
J.L. Runeberg'in haudalla.
Kesäksi maalle.
Haapaniemessä.
Savonlinna.
Talvi-iltana.
Kylvöajan lähestyessä.
III. Kuvauksia.
Miljonääri.
Vanha viulu I. II. III.
Elämän paras osa.
Osat vaihtuivat.
Kusti kinkerillä.
Neuloja.
Lämpömittari.
Rannan Helka.
Keinutuoli.
Kerjuri.
Jouluna.
Enkelinlaulu-vuori.
IV. Tunteita ja mietelmiä.
Ruusun umput.
Ystävälleni.
Kuihtuva impi.
Olis aika armastaa.
Kihlautuneille.
Sormuksia vaihtaessa.
Aprilli-päivänä.
"Merkki" sai.
Syystuulella.
Onni.
Vuoden vaiheessa.
Äidin haudalla.
Ei ole taivas kaukana.
Taistelua ja lepoa.
Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.
V. Käännöksiä.
Kuolon enkeli.
Esipuhe.
Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin
Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon
enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa
kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen
julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen
myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin
määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen
jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se
teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta
yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani.
Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän
kiitollisuuteni.
Helsingissä Marraskuun 30 p. 1894.
_Alpo Noponen_.
Urvut.
Pirteissä pieniss' elin Savonmaan,
Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa;
Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan,
Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.
Kun päiväpuolta kummun kuitenkin
Kinokset talven vitkallensa suli,
Ja pälvipaikat syntyi metsihin,
Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;
Mä kaihomielin sinne kiiruhdan,
Reunasta lehdon oksan urvut poimin,
Mä povelleni niitä painallan
Ja sommittelen yhteen hartain toimin.
Sydämmein lämmön niihin hengitin,
Kun toivoin niitä oikein vihanniksi,
Ja kyynelin mä niitä kastelin --
Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.
Niit' en mä tohtis teille tarjota,
Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi,
Kotoisten tuulten tuttu huo'unta,
Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.
Kun Luojan päivä ilman lämmittää,
Elämä uusi lehdoissamme koittaa,
Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää,
Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.
I.
LAPSUUSMUISTOJA.
Lapsuuteni tölli.
Miss' aaltoo Savon viljamaat,
Siell' aamuni aukeni ennen,
Ja lapsuuspäiväni riemukkaat
Pois siivin näyttivät menneen;
Niin hiukan tiesin ma maailmasta,
Nuo yksin innosti töllin lasta:
Vaan pirtti pieni joukkoineen
Ja lehto lintuineen.
Mut mulle kieltähän sointuista
Haastoivat lempehin huulin
Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
Ja töllin takoa kuulin,
Kun kukkui käkönen kevähällä,
Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
Kun aalto rannikolla soi,
Ja metsä huminoi.
Mun kouluni vanhan-aikuinen
Lie ollut polvesta tästä,
Mut läksyn parahan, kultaisen
Sain oppia siin' elämästä;
Se painui mielehen aamuin, illoin,
Kun vierell' äitini istuin silloin,
Se tuskin koskaan unhottuu,
Min haastoi äidin suu.
Tuo äitini kallis ja armainen
On paljon tuntea saanut
Tään elämän taistoa melskeisen --
On kohta hälle se laannut --
Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
Ett' onnekas hän ompi vaan,
Ken turvaa Jumalaan.
Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
Ne mulle mielehen jäivät.
Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat,
Ja jäivät lapsuuden päivät;
Mull' elämä opetti paljon uutta,
Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
Min opin äidiltä töllissä
Lapsuuden päivinä.
Ja sinne töllihin lapsuuden
Mä riennän aattehin silloin,
Kun myrskyt elämän purrellen'
Ne uhkaa tuhoa milloin;
Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
Saan työhön, lauluhun innostusta.
Tään kuinka sulle palkinnen,
Sä -- tölli kultainen.
1891.
Töllin aarre.
Tölli pieni kallellansa
Seisoi kummun reunassa;
Siinä äiti lapsiansa
Vaali, hoiti armasna.
Katovuott' ol' ollut monta,
Jolloin hätä yhteinen
Neuvoi perhett' avutonta
Kärsintähän puuttehen.
Leipä kuiva, karkeainen
Lasten ruokana on vaan,
Mut ei mieli nurkuvainen
Tänne pääse kuitenkaan.
Muinoin Sarpatissa kesken
Jauhot loppua ei voi
Vakkasesta köyhän lesken,
Siunauksen kun Herra soi.
Äiti uskoi, Herra vielä
Katsoo köyhän puolehen,
Hält' ei siunausta kiellä
Eikä hylkää huolehen.
Rukoillen hän lapsiansa
Laihoin leivin ruokkivi;
Kertoo, kuinka Herran kansa
Juudan maalla taisteli.
Patriarkat, tuomaritkin
Lasten tuttuja jo on,
Tobiat ja Daviditkin,
Salomonkin verraton.
Aapiskirjan, katkismuksen
Ehdittyään oppia,
Tuntevat he kaipauksen
Saada uutta tietoa.
Raamattu, tuo kirja parhain,
Josta kaikki ihmehet
Äiti heille kertoi varhain,
Ah, jos sen ois saanehet!
Kirveskalskehella isä
Leipää suuhun yhdeksään
Kyllin saanut ei, vaan lisää
Äiti puuhas yhtenään.
Kuitenkin ol' niukallainen
Töllin ruoka aina vaan,
Vaatetuskin vajavainen;
Kuinka kirjan hankkikaan
Raamatun tok' armaillensa
Tahtoi äiti toimittaa,
Vaikka sitä saadaksensa
Vuoret täytyis louhentaa.
Kärsi nälkää, teki työtä;
Rukin ääressä hän näin
Kehräs' monta pitkää yötä
Kehruuksia emäntäin.
Ponnistusta kauan kesti,
Viimein voitto saatihin,
Vaikka tautikin se esti
Pääsemästä maalihin.
Vihdoin kirstun laatikosta
Markkaa löytyi kymmenen,
Biblian niill' äiti ostaa,
Vahvan, nahkakantisen.
Uusi aika armahampi
Koittaa pikku pirtissä,
Kuiva leipä makeampi
Myös on siitä päivästä.
Aamusilla kirja varhain
Lukea jo nostetaan,
Illoin kääritähän parhain,
Laatikkohon lasketaan.
Siitä lasten vaisu henki
Voimaa, ravintoa juo,
Perheen koko elollenki
Siunauksensa se tuo.
Vähitellen tuosta vaihtuu
Vuodet pitkät puuttehen,
Öisen usvan lailla haihtuu,
Päivä koittaa jällehen.
Taivas avaa akkunansa,
Hedelmänsä jakaa maa;
Äiti saapi lapsiansa
Puutteetoinna kasvattaa.
Varttuneina maailmalle
Töllin lapset kulkevat,
Nukkumahan nurmen alle
Toiset taasen muuttavat.
Suojanaan on eri teillä
Elämän ja kuoleman
Äidin rukous ollut heillä,
Sana kallis Jumalan.
Odotellen kaihomiellä
Herran iloon kutsua,
Elää vanha äiti vielä,
Muistaa pyhää lausetta.
"Nuorest' olen vanhaks tullut,
Mut en ole hurskasta
Koskaan hyljätyksi kuullut
Enkä hurskaan lapsia."
1890-94.
Siperian tiellä.
Minä lasna pienenä leikitsin
Pihanurmella tuoksuavalla,
Viattuuden unta ma uinailin.
Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.
Minä muistan, kukkia poimittiin,
Kuperkeikkoa lyötihin siellä;
Elon aamu se tyynenä välkkyi niin,
Elon varjoja, tiennyt en vielä.
Jopa silloin portille seisattuu
Hepo rattaineen, sekä noista
Kaks miestä outoa laskee -- huu!
Min' en koskaan unhota toista!
Hän ankara nähd' oli katseeltaan,
Oli harteva, kookas, ja raajat
Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan
Kuin ukkois-ilmalla vaajat.
Minä miehen jälkiä hirmuisen
Kotipirttihin arkana kuljin
Sekä helmahan äitini armaisen
Pelonkalgeat kasvoni suljin.
-- "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?"
Kysyi äiti ja suori mun hapset.
-- "Siperiaan on tämä toivoton tie...
Jäi vaimoni armas ja lapset."
-- "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?"
Taas äitini tiedusti hältä.
-- "Minä päissäni naapurin, ystävän
Pois ryöstänyt oon elämältä."
-- "Lie vaikea matka ja raskas tie
Kotimaasta ja heimosta kulkee?"
-- "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie,
Vaan silmäni kyyneleen sulkee."
Mies maitoa sai, kuten pyysikin,
Mut äitini virkkoi vielä:
-- "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin,
Siperian ootte te tiellä;
Toki kaikki ne jällehen saapi se,
Sydämensä ken särjetyn tuopi
Hänen jalkoihinsa, ken vangeille
Pelastusta saarnata suopi."
Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan,
Sinä päivän' en leikkiä voinut;
Mitä näin sekä kuulin, se ainian
Minun sielussain ompi soinut.
1891.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."
Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta,
Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta;
Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri,
Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.
Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan,
"Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa;
Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten,
Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.
Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa,
Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa.
Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin,
Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.
Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta;
Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta.
"Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää
"Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.
1892.
II.
MAA JA KANSA.
Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Ja Luoja kerran katsel' taivahasta
Niin säälivästi kylmään Pohjahan:
Sen kärsivän näk' talven sorrannasta,
Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.
Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista,
Mut kansa nukkui talviuntansa;
Ei elvy mielet jäiset horroksista,
Ei lämmin löydä ihmisrintoja.
Armahti Luoja silloin kylmää maata,
Tään päätöksen Hän teki taivaassaan:
En heittää vielä kuolemahan saata
Kansaani pienokaista Pohjolaan.
Se taistellut on kanssa parahien
Valhetta vastaan mielin urhokkain;
Se saisko jäädä uhriks sortajien --
Ja minä katseleisin taivaastain...
Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta
Säkenen otti Herra kirkkahan,
Sytytti sillä rinnat muutamilta
Pojilta tämän kansan untelan.
Ja lämmöllänsä kansallensa aamun
Loi tietäjitten pieni parvi tää,
Sai poistumaan ne öisen talvihaamun,
Keväisen laulun eestä sulaa jää.
Niin Suomi virkos talviunestansa,
Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa,
Ja siunaa aina näitä poikiansa,
Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.
Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä
Niin herttaisena sykkii maallehen,
Hänelle Suomi riemuisella miellä
Ja kiitollisna kantaa seppeleen.
Sill' aarteet kansallensa verrattomat
Topelius on luonut lemmellään,
On sulatellut mielen roudat kovat,
Kuin kevään paiste sulaa talven jään.
Nyt Suomen lapset pienoisesta asti
Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan,
Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti
Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".
Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat
Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat
Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat,
Ja uudet luo hän heille maailmat.
Ja kansa karttuu pienoisista uusi,
Mi, kypsyneenä hengen toimintaan,
On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi
Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.
1893.
Professoofi J.R. Danielson'ille.
(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")
Taitavan tietäjän lailla
Syntyjä ilmi sa annat,
Löyhää vilppiä vailla
Totuun soihtua kannat.
Louhi se vuorehen heittää
Tahtovi päivöä Suomen,
Tuonelan usvihin peittää;
Kuitenkin koittavi huomen.
Joukko kun käy kalevainen
Vastahan valtoja turman,
Totuuden voimalla vainen
Tuottavi niille se surman.
Juhlia voiton kun milloin
Viettävi Väinölän kansa,
Siunaten muistavi silloin
Aimot se taistelijansa.
1890.
Viktor Löfgren'ille.
(Sähkösanoma).
Kansan kieltä, oikeutta puollat,
Valistusta, vaurastusta huollat,
Jalkoihin et uskoansa suolla;
Kiitos siitä Sulle, kansan mies,
Taivas siunatkohon työs ja ties!
18.11.1893.
J.L. Runebergin haudalla.
(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla
Porvoossa 18.8.1894.)
Missä lasta rakkaampata
Äiti kantaa povellaan
Kuin se, jonka Suomi-äiti
Kätki tänne nukkumaan?
Kuss' on kumpu kallihimpi
Kansan käydä katsomaan;
Kussa patsas puhtahampi
Kohoaapi kannaltaan?
Minkä vuoks on kumpu kallis?
Miksi patsas puhtoisin?
Siks kun alla uinumassa
Ompi _kansan_ kallihin.
Meit' ei yksin laulun mahti
Tänne jaksa johdattaa;
Suomi meidät tänne tuopi,
Johdattaapi isänmaa.
Kylmä maa ja köyhä kansa
Koskaan ei saa laulajaa
Suurempaa, kuin minkä tässä
Haudan kohtu tallettaa.
Kirkkauden maamme maine
Keltä puhtahamman sais?
Kenen luoma laulun laine
Korkeammin kuohahtais.
Hanna, Joulu-ilta, Maamme,
Vänrik Stål ja kaikki nää --
Niistä syömmiin suomalaisten
Innon virta vierähtää.
Virran vuolaan lailla vyöryy
Laulut kautta kaiken maan,
Veltot mielet vahvistaapi
Tenhoisalla voimallaan.
Kuvan kauniin kansastamme
Sieluun, sydämmiin ne luo,
Aijan ahtaan joutuessa
Toivon, lohdutuksen tuo.
Tuntuuhan kuin nytkin juuri
Kummun alta kuiskajais,
Laulu suuren laulajamme
Sielussamme soinnun sais:
"Vaikka kokee, eipä hylkää
Herra meitä milloinkaan;
Hän on kansan kilpi, turva,
Suojelija Suomenmaan."
Kesäksi maalle.
Oi terve, terve kevät kultainen,
Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
Viel hartehilla kuorman talvisen,
Vapauden sanan lausui vangitulle.
Kaupungin melske, pauhu rattaiden
Ja pulskeileva joukko esplanaadin --
En niitä enää sietää tahdo, en;
Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.
On seutu, missä raittiit tuuloset
Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.
Sen seudun etsin jälleen rakkahan
Ja tutun kansan, mihin sielullani
Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
Ja jonka verta virtaa suonissani.
Risteilen siellä halki metsien
Ja poikki vetten purrellani soudan
Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.
Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
Ja maasta ottais voimanestehensä,
Ja omakseen sen tuntee isänmaan
Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.
Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
Ja aatokselle alkaa selvetä:
On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.
1894.
Haapaniemessä.
Jos määräpaikkahasi
Ei sulla, matkamies,
Lie kiire kulkeissasi,
Niin polvee tänne ties!
Käy tänne kesä-illoin
Ja viivy hetkinen,
Et varmaan poistu silloin
Vaivaasi nurpeillen.
On monta nientä, saarta
Savossa kauniimpaa,
Joit' aallot Saimaan kaartaa,
Helmaansa kuvastaa;
Mut Suomi sydäntäni
Ei leimuun kuumempaan
Kuin täällä käydessäni
Oo saanut milloinkaan.
Aurinko vaipuu hiljaa
Tuon tyynen järven taa,
Säteillään pellon viljaa
Se vielä kultoaa:
Tuntuu kuin päivän kanssa
Tää aika rientäis pois,
Ja kaukaa kaikujansa
Vaan muiston kellot sois.
On niinkuin muurit vielä
Ois Kustaan aikojen
Tuoss' seisomassa, siellä
Nuor' joukko intoinen
Silmäilis Suomen maata
Kuin ylkä armastaan,
Min tahtoisi se saattaa
Kultaan ja purppuraan.
On aivan niinkuin heitä
Kutsuttais johtamaan
Taas Savon jääkäreitä,
Kun rikkuu rauha maan;
Mut urhojoukon rauta
Vainoojan kukistais,
Sen nielis kolkko hauta,
Vapauden Suomi sais.
Ja voittokulut kaikuis
Nyt Saimaan seuduilla,
Maat, metsät, rannat raikuis;
Uus päivä koittava
Hellemmin mantereille
Valaisi hohtoaan,
Ain' armaammaksi meille
Kaunistais kotimaan. --
Vaan haapainlatvoistakin
Pois päivän kulta on,
Rotkoistaan huuhkajakin
Jo lähtev Ientohon...
Mut rauhallisna kansa
Käy lepoon, nukkumaan;
Jumala Suomeansa
Valvoopi yksin vaan.
1893.
Savonlinna.
Sun sinivöihin välkkyviin
On Saimaa vyöttänyt
Ja somiin salmiin, lahdelmiin
Sun rantas leikellyt;
Kuin tytär aaltoin leikkiväin
Ylenet taivahalle päin.
Ihaillen silmä seutujas
Katsellen viivähtää,
Ja muinaisissa muistoissas
Myös rinta lämpeää;
On niinkuin sydän synnyinmaan
Hellimmin täällä sykkis vaan.
Et valtaa, rikkauttakaan
Sä saanut, kaunoinen;
Oot lapsi köyhän Suomenmaan
Ja parhain kuva sen --
Myös siltä kaikki etunsa
Pois riistää toinen, mahtava.
Riveihin muitten rikkaampain
Voit itses asettaa,
Kun inhuus alhainen ei vain
Sun lunnas suojaa saa,
Kun harrastukses, rientos on
Kuin Saimaan aalto, tahraton.
1891.
Talvi-iltana.
Metsän kautta kaartavata tietä
Talvi-illall' astelen;
Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi
Kulkuani ohjaten.
Kaarteleikse talvitaivas Pohjan
Kuullakkaana ylläni,
Seutu outo, ventovieras vielä
Eteheni aukeepi.
Kaihon ääni rinnassani kuuluu,
Murhe mieltä murtavi,
Kaukana on isä, äiti, sisko,
Kaukana on kultani.
Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat
Tuttuja on vanhastaan,
Pala pieni synnyinmaani suuren
Seutu tääkin ompi vaan.
"Maalle, kansalle ja Jumalalle
Työtä siellä tehdä voi;
Herraa kiitä armostaan kun sulle
Voimaa, tilaa siihen soi!"
Niin ne lausui kyyneleisin silmin
Erotessa rakkaat nuo.
Taivaan Herra, suojele Sä heitä,
Toivonsa mun täyttää suo!
Puhdas, raitis luonto ompi talven --
Puhtain mielin aina vaan
Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle
Menestykseks synnyinmaan!
1887.
Kylvöajan lähestyessä.
(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)
Kevätpäivä ilman kultoaapi,
Elon uuden luonto taasen saapi,
Pellollensa maamies kiiruhtaa;
Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa,
Katseen nostaa rukoellen hiljaa:
"Siunaa, Herra, muokkaamani maa!
Kuritukses kohdannut on meitä,
Sortumaan tok' ällös kansaas heitä,
Kytke halla korpeen kolkkohon!"
Sitten eelleen astuu auran tiessä
Nöyränä, mut muuten valmis miessä
Kärsimään, kun turma tullut on.
Suomalainen vuotta monen monta
Niin on tehnyt, aikaa riemutonta
Mont' on kärsinyt ja voittanut;
Vierahana tiedon aartehille,
Saalihina kansan sortajille
Maansa eestä on se taistellut.
Aikaa armaampaa kun aavistaapi,
Tuho uus jo silloin uhkoaapi
Niinkuin synkkä pilvi ukkosen;
Sen ei työstään säikähdyttää anna --
Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna,
Varmaan kerran säästää Luoja sen.
Kevättä nyt laulaa linnun kieli,
Kevättoivoin huokuu ihmismieli,
Kulta-ajan sois se koittavan;
Kulta-aika tuo jo koittaneeko,
Taikka vielä viljan turmelleeko
Häijy hammas hallan harmajan?
Kysyä ei meidän auta tuota,
Epäröidä siementäissä suotta,
Kylvöpelto milloin vartoaa,
Korpi kutsuu kasken kaadantahan,
Tai suo huutaa rämeen raadantahan,
Laajennusta vaatii viljamaa.
Menestyissä uutiskylvöksemme
Touko kaunis kasvaa Suomellemme,
Jot' ei löytää turman tuuli voi;
Juuret juurtuu kansan sydämmessä,
Latvat, lännen leudon henkiessä,
Kotikuusen virttä huminoi.
III.
KUVAUKSIA.
Miljonääri.
Jos Mäntyharjun kirkkohon
Sä astut vaikka, milloin,
Kun kansa koossa siellä on,
Niin huomaat aina silloin:
Keskellä Herran huonehessa
Samassa ain' on istuimessa
Mies ryysyselkä, pöyrypää --
Ken raukka lienee tää?
Jos paukkaa tammipakkanen
Tai sataa, myrsky käypi,
Hän aina kirkkoon paikalleen
Vaan rientäin ennättäypi;
Ja kenkään siell'ei hartaammasti
Voi saarnaa kuulla loppuun asti
Ja rukoukseen nöyrempään
Ei vaivu yksikään.
Hän hullu on; siks toimissaan
Ei järki johda häntä,
Hän lapsen lailla seuraa vaan
Hiljaista syömmen ääntä;
Se aina hänet sinne saapi,
Miss' autuun taivas tarjoaapi
Kurjille, joita maailma
Pitääpi halpana.
Tuo syömmen vietti elämään
Hänt' ohjaa korkeahan,
Ymmärrys löyhä heikon pään
Vaan sotkee ukkopahan;
Vaikk' käypi ryysyvaattehissa,
On eksyneissä unelmissa
Miljoonat, hovit uhkeat
Ja immet armahat.
Sit' aina nurkuu ukko pien',
Kun hänen rahoillansa
On Savoon tehneet rautatien,
Mut silt' ei vaunuissansa
Saa "miljonääri" matkustella,
Ja hänt' ei tahdo vartoella
Orhiinsa oiva, huimapää,
Vaan poies kiidättää.
Ja kiinnekirjat laukussaan
Vaikk' onkin kainalossa
Useimpaan hoviin uhkeaan,
Mit ompi tienohossa;
Niit' toiset raiskaa mielin määrin
Harmiksi suureks miljonäärin,
Ja muut ne immen vievät pois,
Mi hälle armain ois.
Vaan mielensä on lapsekas
Ja nöyrä, rehellinen.
Hän varmaan onkin autuas
Miljoonain perillinen;
Sieluunsa kangastuupi juuri
Perintö taivahainen, suuri,
Vaan hullu mieli toisinaan
Sen sotkee maailmaan.
1891.
Vanha viulu.
I.
Kun taaton murti tuonen valta,
Jäi poikaa kolme maailmaan.
Muut perinnön vei nuoremmalta,
Sai Pekka vanhan viulun vaan;
Jo ukko-vainaa sillä soitti,
Ikävät hetket taatto voitti.
Ja Pekka myöskin ystäväksi
Tään viulun sai jo aikaiseen,
Nyt maailmaan sen kanssa läksi
Ja huolet hääti soitellen.
Hän kylät, talot tanhuaapi,
Eläkkeen viulullansa saapi.
Sävelten siivin miehen maine
Kylien kautta kiertelee;
Ja aina irtoo riemun laine,
Kun "Hassun-Pekka" soittelee.
Ei kunnon häitä tienohilla,
Jois' ei ois Pekka saapuvilla.
On Pekka soittaja, jos kukaan,
Ei väisty tieltä yhdenkään;
Ei lirputtele muiden mukaan,
Reippaassa kestää rytmissään.
Ja mahdin että soitto saapi,
Hän polkee jalkaa, murmattaapi.
II.
Pekalle haastoi kylän kansa:
On soittoniekka pappilaan
Sellainen tullut, vertaistansa
Ett'ei hän löydä ollenkaan.
Mut Pekka tahtoi selvän ottaa,
Haastoiko kansa täyttä totta.
Hän rientää kohta pappilahan,
Luo taiteilijan neuvotaan,
Ja viuluniekka vaaditahan
Nyt kilpailuhun ankaraan;
Edeltä Pekka parhaitansa
Vanhalla soittaa viulullansa.
Ei soittoa niin innokasta
Lie herra kuullut milloinkaan.
Kun Pekka taukos soittamasta,
Hän nousee hiljaa tuoliltaan,
Pekalta vanhan viulun lainaa,
Sen tyynnä olkaa vasten painaa:
Helähtää kielet soittimesta,
Hiljalleen ensin vaikertaa,
Kuin puhtaan riemun lähtehestä
Sävelet sitten pulppuaa;
Ne tuskan, raivon virttä soipi,
Vienosti vihdoin unelmoipi.
Ei Pekka tunne viuluansa,
Se niin ei ennen soinutkaan;
Hän liikahda ei paikaltansa,
Ves-karpaloit' on poskillaan:
"Oi soita, herra! soita! soita!
Se kiertää syöntä, valtimoita!"
Ja herra soittaa... Mieli hältä
Käy herkemmäksi, lämpenee;
Sävelet soivat hellemmältä,
Kuin kultalanka virtailee,
Ja Pekka, kohta harmaahapsi,
Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.
Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle
Tää puhdas Stradivarius,
Satoja siitä maksan sulle!"
Mut Pekan vanha rakkaus
On kiinittänyt soittimehen,
Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.
III.
Nyt tiesi Pekka soiton taijan,
Se tunteet kuinka tenhoaa.
Hän harjoitteli pitkän aijan,
Mut ei vaan viulustansa saa
Valveelle säveleitä niitä,
Joit' taideniekka päästi siitä.
Hän teki kauan turhaa työtä,
Soittoonsa että hengen sais,
Hän soitti monta päivää, yötä,
Ett' taidelahjan saavuttais;
Mut jäljettömiin vaivat hukkuu,
Ja Stradivarius se nukkuu.
Ja synkäks silloin mieli muuttuu,
Ja into laantuu, lankeaa;
Ja Pekka viuluhunsa suuttuu,
Pääkaupunkiin sen kuljettaa.
Hän kultaan soiton vaihtaa siellä,
Mut palaa kotiin murhemieliä.
Nyt vanha viulu saapi soida
Saleissa suuren kaupungin,
Ei sointuansa siellä voida
Ihailla täysin tarpehin;
Se tulvii niitä tunteitansa,
Joit' on se saanut matkallansa.
1894.
Elämän paras osa.
On äiti valjuna vuoteellaan
Ja silmäilee, miten rauhaisaan
Tuoss' uinuvi armas lapsukainen,
Min äsken soi hälle taivahainen.
Ken taitais kertoa riemua sen,
Kun aukee silmä jo pienoinen,
Ja henki hentonen akkunastaan
Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.
Ja toivoa täynnä se rintakin
Nyt aaltoo puhtahin tuntehin;
Rukoillen silmä se kohoaapi,
Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:
"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on,
Sen mulle uskoit Sä hoitohon;
Oi auta häntä Sä vaarain alta
Ja suojaa huonolta maailmalta!"
Näin äiti eellehen rukoilee
Ja pienoistansa hän lemmitsee,
Ja kultalankaa hän toiveissansa
Kehrääpi katsellen armastansa.
* * *
On vuosi mennyt, ja pienoinen,
Tuo aarre kallihin äidillen,
Sen sinisilmä ja kultahapsi,
Sen rukousten ja toivon lapsi;
Hän myrttiseppele kulmillaan
Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan,
Ja kuolon enkeli harson heitti,
Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.
Tuoss' äitikin suruhunnussaan
Nyt saapuu kuollutta katsomaan;
Taas aaltoo korkeelle äidin rinta,
Mut aaltoo tuskoa haike'inta.
Ja kauvan piirteitä rakkaita
Hän katsoo kuollehen kasvoissa;
Ei väiky niillä nyt hymy hieno,
Tuo äidin sydämmen riemu vieno.
Nyt äidin toivo jo mennyt on;
Sen riisti kuolema armoton.
Miks sammui elo niin alussansa,
Ei äiti käsitä tuskassansa.
Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää;
Se kyynel virtana vierähtää,
Ja yöhön synkkähän koittaa päivä,
Min eestä väistyvi usvan häivä.
Hän muistaa selvähän päivän sen,
Kun suotiin hälle tää pienoinen,
Ja rukouksenkin huokaamansa,
Kun silloin katseli armastansa.
"Suo anteeks, Isäni armoinen,
Kun rakkauttas minä huomaa en;
Nyt osan parahan hälle annoit,
Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"
Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen,
Nyt äiti haastavi Luojalleen,
Ja saaden lohtua poies kulki
Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.
1891.
Osat vaihtuivat.
Maailmaan saapui lapsonen,
Vaikeita itki ailuitahan,
Mut isä sekä äiti sen
Ne riemuitsivat onnessahan.
Vaan kuollen jätti lapsi maan
Ja onnen hymy kasvoillansa
Elohon muutti parempaan --
Vanhemmat itkee murhettansa.
1894.
Kusti kinkerillä.
Käv' Kusti ensiksi kinkerillä,
Kun kuudes vuos' teki kulkuaan;
Kirkkaasti loistavi silmä sillä
Taas kotitöllihin saapuissaan.
Näet ensi laakerit tiedon tiellä
Hänellä nyt oli saalisnaan,
Kun "Isämeitä" se luisti siellä
Ja "Uskontunnustus" rentonaan.
Se Kustin rintahan innon nosti
Koht' uutta taitoa hankkimaan;
Siin' onnistuikin hän mainiosti,
Kuin leikin lasku se kulki vaan.
"Sinusta pappikin voisi tulla,
Jos kouluhun sinä pääsisit",
Niin pastor' lausuvi hymysuulla,
Kun taas ol' tienohon kinkerit.
Ja talvikausia kinkerillä
Se Kusti kulkevi riemuiten
Katkismus kaikki on päässä sillä
Ja virsikirjakin puolehen.
Ja suuren raamatun kaksi kertaa
Luk' ensi lehdestä viimeiseen.
Ei työtä seudulla sille vertaa;
Sen kaikki kuulivat kummakseen.
Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä
Se "auran kurjesta" kouluun vei;
Nous vuori esteitä sillä tiellä,
Mut Kustin tarmo se laannu ei.
Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa
Kaikk' herkut runsahat rikkahan,
Niin tiedon aarteilla sieluansa
Ravitsi Kustikin uutteraan.
Nyt Kusti pappina kinkereitä
Taas noita kiertävi tuttuja,
Mut mielestänsä ei koskaan heitä
Menneitä lapsuuden aikoja.
Ja kinkerillä se silloin vasta
On Kusti-pastori innoissaan,
Kun monta löytävi töllin lasta,
Joill' luku luistavi rentonaan.
1892-4.
Neuloja.
Hän neuloi mattoa huoneessaan,
Sinilankaa pohjahan valkeaan;
Punasella ja vihreellä kukkasia
Hän siihen laittavi kauneimpia.
Ja säije se suikavi sukkelaan -- --
Mut aatos eellä se kirjaa vaan
Elonkankaan säikeillä loistavilla,
Sinisillä, vihreillä, punasilla:
"Kun saan minä valmihiks maton tään,
Niin alkaa joutua myöskin hään';
Mä vihkityynylle polvilleni
Käyn tälle vierehen Vilhoseni.
Tää kangas on puhdasta valkeaa,
Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa,
Ja uskollisna kuin taivaan sini
Myös Vilho katsovi silmihini.
Elonsaari se vihreenä kangastaa,
Kun lemmen antaa ja lemmen saa;
Punaruusuja rakkaus tielle luopi.
Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.
Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois,
Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois --
Kun kulkee tunnolla puhtahalla,
On helppoo nukkua nurmen alla.
Kelt' ennen ystävyyttä mä sain,
Ne muistavat mua kuoltuain;
He kumpun peittävi kukkasilla
Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."
1893.
Lämpömittari.
Mä ostin lämpömittarin
Ja akkunaan sen kiinnitin:
Työn oivasti se täytti;
Se aina kaiken talvea
Noin neljäkymment' astetta
Pakkasta mulle näytti.
Jok' aamu sitä tarkastan,
"Huu, kun on kylmä!" huudahdan,
"Kauanko kestää tuota?
Jos kevätpäivän paistaissa
Ei kohoo elohopea,
En sinuun, narri, luota."
Niin saapuu suvi, sulaa jää,
Sen alta aalto vaahtopää
Elohon virkoaapi;
Ja vaaran vieret vihannoi,
Ja laitumilla kellot soi,
Ja verhon metsä saapi.
Ja muiden lämpömittari
Kohoopi oikein runsaasti,
Mun ompi itsepäinen;
Se vaan ei nuorru nousemaan
Alhaalla pysyy ainiaan,
Kuin olisi se jäinen.
Mä mietin kauan säälien,
Mi hyyti kirkkaan sydämmen
Mun lämmön minun rinnalta.
Kun tahdoin häntä nuhdella,
Niin silloin tämä veitikka
Näin haastaa akkunalta.
"Sun ompi syysi; sulle vaan
Kylmyytt' on luotu maailmaan,
Ei lemmen lämpimyyttä;
Elosi kylmyydellähän
Myös multa poistaa lämpimän --
Sa moitit mua syyttä."
1892.
Rannan Helka.
Vuosi sitten vielä rannan Helka,
Huoletta kuin heinä heiluen,
Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta,
Poskillaan ol' paiste nuoruuden;
Silmät suuret leimus lemmentulta
Luonaan hällä oli oma kulta.
Hetken onnee empimättä nautti.
Ääntä viettelijän luuli hän
Ääneks uskollisen ystävänsä;
Sille käänsi korvan kerkeän:
Kuiskeita sen mairehia kuuli,
Onnellinen olevansa luuli.
Nyt ei raiju rannan Helkan nauru,
Eikä paista päivyt poskiltaan,
Silmänsä on itkuinen ja vaisu,
Rinta täynnä pettymystä vaan;
Katse ompi luotu kohden maata,
Varjoaankaan katsoa ei saata.
Elontaival eessä langenneella
On niin kolkon kolkko, iloton;
Murhe äidin, ihmisien moite
Lisäpaino rikokselle on.
Se, min luuli parhaaks ystäväksi,
Petti, jätti, muille maille läksi.
Ääni heikko kuuluu kätkyestä,
Helkan mieltä viiltää, kirveltää;
Lapsen silmä viattoman kirkas
Hälle muistuttaapi pettäjää;
Sydän, hoitaissansa pienokaista,
Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.
1894.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli
On jo ikäpuoli,
Väsyä jo alkoi heiluntaan;
Ennen virkeätä
Tunsi elämätä,
Nyt ol' kaikki raukeata vaan.
Iltasilla vielä
Joskus, kaihomiellä
Kaukaisuuden äärtä katsellen,
Siinä nuori Silja
Keinueli hiljaa.
Pudotellen puulle kyynelen.
Mist' on moinen huoli,
Puinen keinutuoli
Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää,
Mutta kohta tälle
Kauan eläjälle
Arvoitus jo vallan selviää.
Kerran onnessahan
Keinuun istumahan
Syliin sulhon Silja istahtaa:
Lemmen hellyydellä
Silloin Silja hellä
Sykkimähän puunkin syömmen saa.
Suuri keinutuoli,
Vaikk' on ikäpuoli
Sulhon armastaissa Siljoaan,
Muistaa riemuissansa
Entist' onneansa,
Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.
On kuin kasvais vielä
Koivikossa siellä
Vihannoiden kummun kaltaalla,
Linnut laulujansa
Soittais latvassansa,
Päivä lehtiin loisi kultia.
1893.
Kerjuri.
"Pois kurja kerjuri kulje,
Sua en mä kärsiä voi;
Tuo suusi kunnoton sulje,
Mi ruikutusta vaan soi.
Mä itse leipäni hankin
Ja samoin tehkösi sa!
On onnen peruste vankin
Oma toimesi uuttera."
Niin lausui mahtava Pekka,
Pois ylpeä käännähtää,
Ja vastahan kerjuri Jukka,
Tuo salvattu, äännähtää:
"Näin talvisin varpua pientä
Kun nälkänsä ahdistaa,
Se auman kylkehen rientää
Ja jonkun siemenen saa.
Ma lailla varpusen kurjan
Sun luoksesi kiirehdin,
Mut mieles nähtyä nurjan
Pois täältä mä riennänkin.
Ken varpus-raukkoa huoltaa
Yl' talvisen taipaleen,
Ei salli nälkähän kuolta
Mun puutteesen vaipuneen."
Niin lausui; kyynele kiilsi
Hänen himmistä silmästään,
Ja murhe mieltähän viilsi,
Nous huokaus syömmestään.
Pois kääntyi; taivalta kulki
Hän nöyrästi kerjäten vaan;
Hält' uksena moni sulki,
Moni tarjosi hoitoaan.
Nyt jalk' on puutunut hältä
Ja kattoa yllehen
Ei saanut hän elämältä,
Vaan kuolema antoi sen.
Mut onnen vilppiä surra
Vuorostaan Pekka nyt saa
Ja mieron leipeä purra
Ja taivalta tallustaa.
1890.
Jouluna.
Tulet akkunoista loistaa,
Tähdet luovat valoaan,
Pimeyttä kauhut poistaa,
Rauhan henki valtaa maan.
Joulun juhlahämärässä
Jono kirkkomatkaajain
Teillä ompi rientämässä,
Temppelihin kiiruhtain;
Kynttilät jo siellä hohtaa,
Tähtein lailla kimmeltää,
Kellon ääni kutsuu, johtaa,
Kauas kaikuin väräjää.
Sinne rientää ihmislapset
Sadottain ja tuhansin,
Nuorukaiset, harmaahapset,
Köyhä niinkuin rikaskin.
Bethlehemin seimen luota
Siunausta toivotaan;
Harvat tahtoo lahjan tuoda,
Kaikk' on valmiit ottamaan.
Urkuin kanssa heläjääpi
Äänet monet ihmisten,
Sävel nousee... kiirehtääpi
Taakse tähtitarhojen.
Tämän kuulee taivaan Herra,
Laskeutuupi katsomaan
Kansaa, joka taas on kerran
Tullut Hälle juhlimaan;
Sydän josko sillä oisi
Bethlehemin paimenten,
Että siihen panna voisi
Rauhan, onnen, autuuden.
Näkee siellä Herra taivaan
Monta, joiden sydämmet
Kaukana on Hänest' aivan,
Kädet, huulet saastaiset.
Pois Hän murhemielin heistä
Toisten luokse kääntyvi,
Etsii tänne rientäneistä,
Tokko niitä löytyisi,
Joissa puhdas lapsen mieli
Aukee Herran armolle,
Sydänkin, ei yksin kieli
Juhlavirtlä veisaile.
Siit' ois riemu taivahassa,
Enkel'-laulu raikahtais;
Jouluvirsi myöskin maassa
Kaijun kaunihimman sais.
1891.
Enkelinlaulu-vuori.
Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä,
pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään
veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy
takanaan olevaan niemimaahan.
Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella
joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä
ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja
mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin
poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.
Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia
kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen
korkuisia petäjän käkkyröitä.
Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren
sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan
lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee
kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista kuuluu suruinen
hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.
Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se,
ken sinne kiipeää.
Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata.
Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi
selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.
Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla
on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän
peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta
tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan
pauhaavan kolinan.
Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden
kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine,
loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana
olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä
kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita
paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.
Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä
tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille
oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista
luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden
mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien
vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.
Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat
ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä
uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon.
Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.
Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun
ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin
pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi
kartanoksi.
Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu
tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen.
Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka,
kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea
törähdys... Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat
sävelensä liittänyt.
Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti
järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla
viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon
eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet
molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä
syys-öinä tultaan syvyyden yli.
Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan
ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.
Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne
suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni
korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta
vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel
vuoren kylkeä vastaan.
Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon
ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren
sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat
pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut
niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.
Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä
uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne.
Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren
rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella.
Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt
ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa... Vuori vaan oli
aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään,
ei niin vähäistäkään.
Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa
tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.
* * * * *
Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.
Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs
majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.
Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli
luutnanttina Savon jääkäreissä.
Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa
esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen.
Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen
soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän
lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa
uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.
Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja
mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet
ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet
toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen
paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.
Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo
16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän
kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.
Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein
nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta.
Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä
äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava
kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä
keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään.
Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään
sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja
kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.
Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan
rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he
kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.
* * * * *
Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa.
Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.
Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka
raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini,
miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli
hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa,
taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.
Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä
paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän
vuorellekin.
Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa.
Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun
samentama silmä.
Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko
kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet
alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon
asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.
Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän
muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut.
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet
sydämen kielet alkoivat väristä.
Hän lauloi.
Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen
sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan
niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä
lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton".
Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:
"Oi miksi orvoksi maailmaan
Niin jäin kuni varpuun pienyt,
Jolt' oksakumppanin rinnaltaan
On harmaa huuhkaja vienyt!
Oi miksi raukka niin yksin jäin
Kohtaamaan myrskyjä säiden!
Ken johtaa minun venhettäin
Yl' aaltojen vaahtopäiden?
On aallon loiskina vilvakkaa,
Ja kylmää koskien hyrsky;
Mut kuumin pyörtehin pauhoaa
Mun mielen' rauhaton tyrsky.
Oi tullos tuoni taita pois
Tää riutuva rannan kukka!
Se ainoa toivoni vielä ois
Mull', onneton tyttö-rukka.
Kun kuljen kumpuja tuonelan,
Kaivattun' saapuvi vastaan,
Eik' enää luopua koskahan
Hän tarvitse armahastaan."
Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä
kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja
järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren
laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan,
ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.
Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja
puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu
kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä
myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa
Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen... ja
oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on
kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.
Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua
kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.
-- Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi?
kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.
-- Rakas täti, vuoren haltija on minut seppelöinyt kuolemaan!
Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi
tulvanaan kuumia kyyneleitä.
* * * * *
Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä
vuoren sivutse hautausmaahan.
Myrsky kaataa useimmin ihanimmat kasvit.
* * * * *
Mutta vuori oli jo silloin saanut nimensä.
Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla
joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet
sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut
naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin.
He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan
tyynen järven yli kuuluvia säveliä.
He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden
kirkastamana laulajan haamun.
-- Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa
kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.
Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.
Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin
rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat
aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten
mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan
Enkelinlaulu-vuoreksi. -- -- --
Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut
vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton
kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.
Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta,
pirskahtelee kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista
kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten
laulusta.
-- Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun
sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä
Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä
hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia...
-- Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.
-- Niin. Sotaa se ennustaa.
1893.
IV.
TUNTEITA JA MIETELMIÄ.
Ruusun umput.
Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka,
Se altis umput luopi, ruusurukka;
Ja suureksi ne paisuu joutuisaan,
Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.
Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta,
Tarkastan huolla umput ruususelta,
Mut turhaan -- kahleitaan ei katkaise,
Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.
Se surullisen kuvan mulle näyttää
Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää;
Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan,
Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.
1892.
Ystävälleni.
Olet kaukana siellä mun ystävän',
Olet murheen murtama synkimmän,
En voi minä luoksesi tulla;
En lohtua sulle ma lausua saa,
Povellein ma en voi sua painaltaa,
Siks riutuvi rintani mulla.
Sua heimosi ylpeä vartioi,
Ettei sinun korvahas ääntä soi,
Joka kuiskais nimeni sulle;
Sinun sielusi tuoksehen hienoimman,
Sinun rintasi ruususen vienoimman
Ei soisi ne tuoksuvan mulle.
Puhtoisena, kuin sinivuokkonen
Juo kunnahan kaltaalla kastehen,
Niin syntyi lempemme hellä;
Niin täynn' oli toivoa aamu sen
Kuin tähkiä vainio kultainen...
Sitä sortaa syöntä on kellä?
Jos sortavat sen, olet kuihtuva
Elonkankaalla kelmeenä kukkana,
Mikä kuivana vaipuvi maahan.
Ikipäiväni itken mä armastain,
Puhtoista ja vienoa ruusuain,
Sinis itsekin vaivun ma maahan.
1890.
Kuihtuva impi.
Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on,
Kuin kukkanen heltehess' auringon?
Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan
Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan?
Miks nuorena riutuen raueta pois,
Kun elämän aamua vielä sull' ois?
Sun pettikö elo niin aikaisehen,
Kaikk' toivosi murskaksi musertaen,
Pois kuplina särkien unelmat nuo,
Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo?
Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän
Lie eelläsi jättänyt tään elämän?
Niin kylmä on nukkua talvinen maa,
Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa;
Ain' itkevät ystävät uudellehen
Ne valveelle kutsuvat kummusta sen,
Ja hautaasi kyynelin kastaessaan
Niin sulle ne kertovat tuskia maan.
Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan
Elonmaljan viimeiseen pisarahan!
On riemua siinä, jos haavojakin --
Ja ääriin se sullekin täytettihin --
Jos pinnalta siitä sä tuskia sait,
On viisainta, pohjalta riemun kun hait.
1892.
Olis aika armastaa.
Vieläkö, kultani, kauankin
Kylmänä kestät sä mulle,
Vaikkapa tulisin tuntehin
Lempeni hehkuvi sulle?
Kauanko kaartaen väistyt pois,
Kun sua etsin mä milloin?
Etkö jo taipua, armas, vois?
Päättäisit huoleni silloin.
Meill' on nyt suvinen lämmin sää,
Kukkaset nurmia peittää;
Kohta ne verhoovi talven jää,
Laulunsa lintuset heittää.
Luonnonkin sydän sykkäilee,
Kunnes sen hyytävi halla;
Ihmisrintakin kylmenee
Talvisen vaipan alla.
Aik' olis meillä nyt armastaa,
Nauttia lempyen säätä,
Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa
Kylvää syömmehen jäätä.
1892.
Kihlautuneille.
(A. N:lle ja M. H:lle.)
Suven aika armahainen
Meille taasen tullut on,
Päivänsäde kultahellä
Maan on luonut loistohon.
Ihanampi maa se teille
Unelmissa aukeaa,
Lemmen pyhän loistehessa
Toivon aamu kajastaa.
Yksin lemmessä on kevät
Lämmin nuoren elämän,
Varjot väistyy eestä syömmen
Rakkaudesta sykkivän.
"Minä hänen, hän on minun
Lempi teki taijan tään --
Edessäni elontiellä
Rauhaa, sointua ma nään."
Rauhaa, sointuisuutta aina
Elämänne olkohon;
Rakkauden Jumalalta
Onni, siunaus tulkohon!
Toisihinne liittyneinä
Aalloin, sieluin, sydämmin,
Lempi teitä ikuisuuden
Saattakoon hääpitoihin!
24.6.1888.
Sormuksia vaihtaessa.
Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta,
Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan
Rientää ihmeno-Iapset
Kiihkoll' ahnahan ahmurin.
Kullan kiiltelevän valtahan nostavat,
Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin
Puhtaan tuntehen rauhan,
Onnen maisen ja -- taivaankin.
Kulta herrana on puuhissa maailman,
Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan,
Vaikka kiiltävä multa
Ajan pellossa onkin se.
Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset
Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan,
Elon virrasta etsein.
Elon kultoa oikeaa.
Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme
Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää
Lemmen puhtahan kullan,
Aarteen kaikkein kalleimman.
Liekin hohteessa tään käymme me elämään,
Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää,
Juurta oikean onnen,
Katoovaisuutta korkeampaa.
Herra taivahinen liittomme siunatkoon!
Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan,
Kestää pursi ei saata
Voimaa aaltojen ankarain.
1892.
Aprillipäivänä.
Aprilli-narrina toisiaan
Ne saada koittavat juoksemaan
Nyt nuoret ja vanhemmatkin.
Ei hän ole narri yksin vaan,
Jot' aina vauhkona narrataan;
On narria narraajatkin.
Ain' onnen haamua yhtenään
Tapaamaan miehissä riennetään --
Aprilli! onni se matkii.
1893.
"Merkki" sai.
-- "Ken, Hilja, huultes purppuraa
Suudella ensin saa?"
-- "Se, joka lempen' ainaisen
Omakseen saavuttaa."
Nyt pöydän alta vikkelään
Pien' "Merkki" tuivertaa
Ja Hiljan helmaan hyppäjää
Ja -- suuta suikkajaa.
1891.
Syystuulella.
Sä syksyn myrskyisä tuuli,
Sä konsa jo rauhoitut, oi!
Sua kuolinlauluksi luulin,
Kun kalmaa virtesi soi.
Jos äidin lailla sa hellän
Unen helmahan heijailisit
Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon,
Sen kuolosta suojailisit!
Oi miksi et sääliä tunne?
Miks armotta tallajat vaan
Vihoviimeisen kukkasen kainon,
Joka nousisi juureltaan?
Kevätmielisen rintani miksi
Niin täytehen hyytä sä loit,
Ja kolkon säveles' kaijun
Mun syömmeni tunteille soit?
1887.
Onni.
Niinkuin sulorusko iltataivaan
Äyräilt' ilman luoden kultiaan
Salojärven tyyneen pintaan, aivan
Niin on onni syömmeen suruisaan.
1888.
Vuoden vaiheessa.
Katoavaisuus maassa vallitseepi,
Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu,
Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu,
Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.
Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu,
Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi,
Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi,
Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.
Hän kaihokatsein etsii toista rantaa,
Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan,
Miss' onnen kestäväisen taivas antaa.
Ei Herra heitä hukkumahan lastaan!
Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa,
Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.
1893.
Äidin haudalla.
Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan
Äiti armas lasketaan!
Kohtunsa jo aukas hauta,
Ruumist' ympäröipi lauta;
Poveen maan
Rauhaisaan
Äiti armas suljetaan.
Miks sun vierii poskillen
Kuuma virta kyynelten?
Sikskö, että peittää multa
Puhtahimman lemmen sulla,
Ystävän
Hellimmän
Tuoni vei jo myötähän?
Kenties muistat, kuinka hän
Aamupuhteell' elämän
Heikkoo, neuvotonta lasta
Väsynyt ei vaalimasta,
Riemuiten
Antaen
Kaikki tähden pienoisen.
Maailmaan kun kuljit sa
Etsimähän onnea,
Hän se hellimmällä miellä
Askeleitas seuras siellä;
Vaiheitas,
Vaarojas
Valvoi kallis kantajas.
Riemuitsi sun onnelles,
Taikka vuoksi murhettes
Huolien vietti yötä monta,
Itki lasta onnetonta;
Eestäsi
Taisteli
Niinkuin muinen Jaakoppi.
Aattes parhaat hältä sait,
Siveyden, tunnon lait;
Mieleesi hän painoi yhä
Herran vaatimusta pyhää,
Rakkauden
Taivaisen
Istutti sun syömmehen.
Vieri, vieri kyynel vaan;
Äiti hautaan lasketaan!
Usein vierii suotta aivan
Tähden turhan huolen, vaivan;
Haudalle
Äitimme
Turhaan et sä virtaile.
Nuku, äiti, rauhaisaan!
Yli yösi valvomaan
Isän silmä hellä jääpi,
Aamun tullen herättääpi
Jällehen
Lapsosen
Sunkin eloon uutehen.
1894.
Ei ole taivas kaukana.
Kun kuljin katua kerran,
Pari pientä lasta ma näin;
Ja toinen kättähän nostaa
Yläkertahan kauniisen päin.
-- "Ei tuo ole taivas, Kaarlo,"
Hän virkkavi toimessaan.
-- "Sano mikä se muu sitten oisi?"
-- "Yläkertahan onkin vaan."
-- "No missä se sitten on taivas?"
-- "On kaukana, kaukana niin..."
-- "Ei, eipähän kaukana ookkaan!"
Niin siinä nyt väiteltiin.
Miten lienee päättynyt kiista,
En kuullut ma loitompaa;
Vaan kaukaa taivasta lasten
Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä
Luo Luojan ja enkelten,
Vaan etsein lapsien lailla
Tien mekin löydämme sen.
1894.
Taistelua ja lepoa.
Sielussan' kovat raivoo taistelut,
Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi;
On sydän eksyin kauan harhaillut,
Milloinka runneltu se levon saapi?
Milloinka, tyyntynevi myrskysää,
Ja aamu kirkas mulle välkähtää?
Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää
Jo perin pyytää himo halpa, mainen,
Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää
Se haluaisi henki hehkuvainen;
Mut siip' ei kanna, pian katkeaa,
Ja uuden tuskan rinta raukka saa.
Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat
Myös tahtois sielu omaksensa voittaa,
Ja kunnian ja maineen kukkulat
Se ponnistuksin saavutella koittaa;
Kun niit' ei heikko taida tavoittaa,
Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.
Mut alta aaltoin joskus ääni soi:
"Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen!
Ikeeni rauhan sulle tuoda voi;
Ei rasita mun kuorman keveäinen.
Nöyryyttä, siveyttä opi vaan,
Niin syömmes raukeavi raivostaan!"
Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan
Jo asettuvi aaltoileva rinta,
Ja sydän levähtävi taistostaan,
Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta.
Jos taistelu taas alkais riehua,
Suo äänes silloin, Herra, kuulua!
1888.
Papinvirkaan asettamisen johdosta.
(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen
virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)
I.
Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla,
On kutsumukses suuri, verraton!
Elämän maalle asukkaaksi tulla
Se määräsi, se kutsumukses on.
Vaikk' olet täällä vieras matkalainen,
Asunto vartoo sua taivahainen
Ja isänmaja, rauhan kaupunki.
Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä,
Se hurskahitten kirkas koti on,
Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä,
Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton.
On saastaisuutta kyllä paljon sulla,
Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla,
Sun puhdistavi Herran rakkaus.
II.
Katso ympär', ihmislapsi,
Kaunis ompi maa min näät!
Lehto nuori tuoksuu tuolla,
Tääll' on kummut kukkapäät.
Kalvot tuhatjärviemme
Sini-taivon kuvastaa,
Parvet laululintujemme
Avaruutta samoaa.
Jos sä kysyt, mistä kaikki
Ompi tämä kauneus,
Kukkakin jo vastaa, sulle:
"Mun toi Herran rakkaus."
Tämä Herran rakkaus jalo
Luonnonherraks sinut loi,
Ihanamman maan kuin tämän
Sulle asunnoksi soi.
Vaikka kiusaaja sun saatti
Luojas tahdon rikontaan,
Sua eksynyttä lasta
Herran lempi holhos vaan;
Holhos, johti, kautta aikain
Armollensa valmisti,
Kunnes Isän lempiteot
Kallein lahja kaunisti.
Lahja, jonka, maailmalle
Pojassansa antoi Hän
Harhaan käyneet johtaaksensa
Lähtehille elämän.
Isän rakkauden tuli
Pojassakin salamoi,
Siksi rakkauden uhriks
Verensä Hän vuotaa soi.
Kansan näki edessänsä
Jumalasta luopuneen,
Eksyneen päämäärästänsä,
Perintönsä tuhlanneen.
Mutta tätä kansaa varten
Laskeutui Hän taivaastaan,
Sille laittaa seuraajansa
Sovintoa saarnaamaan.
Rakkaudesta maailmahan
Laittoi valtakuntansa,
Jossa puhdistettu kansa
Jälleen löytää Luojansa.
III.
Ja viljat kypsyvät jo vainiolla,
Ja elomies ne talteen kokoaa,
Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla,
Ja kukkain maan se hanki verhoaa.
Mut tyvenillä mielin ompi peltomies,
Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies --
Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.
Vaan elomiehet hengen vainiolla
Ne talvirauhaan ei saa yhtyä;
Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla
Niin sitten vois he vasta tyytyä.
Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi,
Ja puhur ankarata uhkavirttä soi --
On paljon pimeyttä taivon alla.
Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta
On murrettuna kautta Kristuksen,
Ja ihmissuku turmeluksen alta
Voi vielä nousta ikikirkkauteen.
Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi,
Niin Herran sanakin se kirkkahana soi --
On Herran Sionilla vartijoita.
Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran
Jumalan voimall' esiin kutsutaan,
Avaruus loistaa kunniata Herran,
Ja vartijoille palkat maksetaan.
Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi,
Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi --
On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.
V.
KÄÄNNÖKSIÄ
Kuolon enkeli.
(J. O. Wallin.)
Sä suku Aatamin, maa min kantoi
Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan!
Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi,
Kun ensi synti tul' maailmaan.
Tien' idät kohtaa
Ja lännet laajat.
Mä sulle johtaa
Voin viestit taajat,
Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa
Jumalan tahtoa kuuluttaa.
Kuin sirkut ootte. -- Ne rakennellen
Pesänsä lehtohon vihreään
Ja turvass' oksalla riemuellen
Visertää hetkisen virsiään;
Mut riemu sirkun
Suruksi vaihtuu,
Ja linnun virkun
Viserrys haihtuu,
Kun myrsky metsässä möyryää
Ja pesän oksalta riistältää.
Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs
Vuoks huomisen, jot' et ehken nää;
Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs,
Sä suistut sinne -- ja huoles jää.
Niin joutuisasti
Se hauta aukee --
Ja siitä asti
Sun muistos raukee.
Kuun uuden luodessa valoaan
Jo toiset rientävi unholaan.
On riemu, rehke ja äänen kaiku,
Kun tanssin pyörteissä heiskaatte;
On myrtin tuoksu ja soiton raiku...
Mä silloin ilmestyn ukselle:
Ja riemu, soitto
Ja kukkain tuoksu
Ja posken koitto
Ja tanssin juoksu
Ne laantuu loppuhun synkeään,
Ja naurut itkulla päätetään.
Minulla valta on voimakkaalla,
Siks kunnes saapuvi vahvempi.
Ja vuorten huipuilla, maankin alla
Mun kylmä henkeni huokuvi.
Ei muurit estä,
Ja tarmossansa
Ei kilvet kestä,
Kun uhriansa
Tähtääpi puuskaus saastainen,
Kun rutto riehuvi hirmuinen.
Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin
Ja tyynnän kuohuvan merten veen.
Mä muodot valtioin rikki riivin,
Lyön vaajan kourasta Pauanteen.
Kuin suvanteessa
Levähtää laine,
Niin jalkan' eessä
Masentuu maine,
Ja aikakaudet ja ihmistyöt
Ne vierähtää kuten kesäin yöt.
Ei voima järjen, ei miekan norjan,
Ei tieteen, taitehen auta, ei;
Vapauteen päästän mä elinorjan,
Luon kahleet valtijatahdollei.
Käyn sotarintaan --
Kuin ruoho, lankee
Maan huurmepintaan
Armeija ankee,
Eik' elvy äänestä rummunkaan,
Vaan vasta tuomiopasuunan.
Vaan kättä viittaan -- niin laastaan maata:
Ken henkii, sinne jo matkautuu,
Miss' ääntä korva ei kuulla saata,
Ja vastausta ei anna suu.
Mun käyskellessäin
Valt'istuin sortuu,
Ja kääntyessäin
Palatsit murtuu,
Ja Aleksanterit kaatuvat,
Ja Bonapartet ne maatuvat.
Te maassa alhaalla käytte kiistaa
Suvusta, kullasta, arvosta;
Mut kaikki ootte te kummun riistaa,
Sen alle vaivutte vertaisna.
Ei synkäst' yöstä
Teit' aarteet auta,
Ja mainetyöstä
Ei huoli hauta,
Ne hetkeks riemua teille toi,
Mut kuolo muille ne saaliiks soi.
Maan päällä täällä ei turvallista
Voi linnaa löytyä, matkaajat!
Ei maahas vieraasen luottamista,
Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat;
Ja liinat lauhat
Ja hunnut, lakit
Ja tähdet, nauhat
Ja arkilakit
Ne toisten päähän ja kaulaan jää
Ja toisten rintoja lämmittää.
Te tulleet -- menneetkin tuokiossa
Ei teillä tääll' ole suojaakaan:
Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa
Ei kuu, ei päivä luo valoaan.
Ja köyhä pääsi
Jo päivätöistä,
Ken niitä sääsi,
Pääs kilpilöistä
Ja syömmen, vankien kahlehet
Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.
Miss' äitis, puolisos ompi rakas? --
He tietä tuot' ovat mennehet,
Jot' eivät jällehen saavu takas',
Jot' itsekin pian kulkenet...
Siis kalliiks muista,
Mit' taivas antaa:
Ne luotas luistaa
Koht' kuolon rantaa...
Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie;
Tilille niistä on sulla tie.
Ei enää Herralta silloin kuulla:
Miss' on sun veljesi, vertaises?
Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla,
Tuo toukka, raastava kauneutes!
Kun kuolo milloin
Myös senkin voittaa,
Uus tuska silloin
Vaan sulle koittaa.
Ja vaiva sammu ei milloinkaan,
Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.
Se sua vartovi, kylmyydellä
Kun toisten kurjuutta katsot sa,
Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä
Voit pyhän, kallihin pilkata!
Kuin lain sa väännät,
Viet harhaan mielet
Ja saastaan käännät
Sa tunnot, kielet!
On sulla surku, kun vastahan
Käy haamu kalpea kostajan.
Sua, valheen miestä, se vartoaapi
Tuon kieles vuoksi niin liukkahan,
Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi
Ja maahan tallajat kunnian; --
Vaan vasten kalpaan'
Min voivas luulet?
Sun hautaan salpaan.
Ja pilkkahuulet,
Kun taas he päästävät lausehen,
On eessä tuomarin viimeisen!
Oi kuolevaiset, te punnitkaatte
Pelolla sielunne pyytehet,
Ja mielin puhtahin huutakaatte
Sen luo, ken tuntevi ihmiset!
Te paikkaan kyllä
Saavutte kerran,
Joss' oven yllä
On päätös Herran:
_Jokainen tänne se matkajaa,
Vaan täält' ei palata kenkään._
Maan saaliiks töinenne kerran jäätte,
Jos niinkuin lauhkeat lännen säät
Sit' eläissänne te elvytätte
Tai hävitätte kuin tuulispäät --
Ja silloin jäivät
Nää riennot maiset!
Kaikk' eilispäivät
Ja alkavaiset
Ja työn, mi teille tääll' uskottiin,
Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.
Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää;
Hän kulkus mittasi, Ihminen!
Min voit sa kantaa ja minkä täyttää,
Ne kaikki antoi Hän sinullen.
Voimankin saanut
Oot Jumalasta;
Ei koskaan laannut
Hän ohjaamasta,
Jos taivuit nöyränä seuraamaan
Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.
Jos Hengen ääntä sä kuulet aina,
Käyt suorin katsehin toimissaan,
Ei tuonen pelko sun mieltäs paina,
Et kaipaa kiitosta maailman.
Kun kutsumukses
Sä täytät huolla,
On lohdutukses
Ylhäällä tuolla!
Niin, siellä siintävi oma maa,
Sun sinne enkeli johdattaa.
Kun kuljet voimalla tahdon jalon
Läp' aijan vaivan ja murhetten,
Voi mailma viedä sult' onnen valon,
Ei rauhaa tunnon ja sydämmen.
Ja ruumiin sulta
Ne multaan luopi,
Mut Kristus kuulta
Sun henkes suopi:
_Kun kestit asti sä kuolohon,
Nyt sulla palkkasi taivaass' on!_
Tee oikein aina, ja murheen taakka
Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit!
Totuutta puolla sa kuoloon saakka,
Ja parhain kostit, kun anteeks soit!
Jos palkkaa maista
Ei kenkään anna,
Et kuihtuvaista
Seppeltä kanna;
Ijäinen, puhdas ja saastaton
Perintö autuahitten on.
Mit usko ois, jos ei helmi hienoin,
Mi syömmes pohjalla piileilee
Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin,
Kun kuori aikanans' aukenee?
Kun välkkää piilu,
Jo loppuu vaivas:
Kun lavas hiiluu,
Niin kohta taivas
Jo sulle, marttyyri, aukeaa,
Ja Sovittaja sun kruunoaa.
Mit' oisi kunto, jos henki juuri
Kuin sä'en sammuisi mullassa?
Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri!
Ja Engelbrektikin urhoisa!
Ja nero, mieli,
Joit' auvostaapi
Tääll' ihmiskieli --
Ja unhottaapi!
Mit' oisi hellyys ja voimakaan,
Jos kaiken määrä ois hauta vaan?
Mit' oisi kunnia, joka vaatii
Velvollisuudesta hengenki,
Jos rahvas ahne sen säännöt laatii
Tai vallanpyytäjä ahneempi?
Kyll' aika pauhaa
Ja nostaa saastaa,
Mut sentään rauhaa
Sit' ei voi raastaa,
Mi päilyy kunnian kulmilta,
Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.
Mit' oisi onni ja riemu hellä,
Min piiri rakkaitten teille soi,
Jos, piirin murtuissa, yhdistellä
Sit' ette valossa toivon voi?
Mi syömmeen toisi
Tääll' lohdutusta?
Elämä oisi
Niin kolkko, musta!
Ois Uriankirje vain armoton,
Mi teille myötähän pantu on.
Ja Jakob hukkaapi Josefinsa,
Jonatan Davidist' eroaa;
Ja rinta raukeepi huolihinsa,
Kun hoivahdusta ei mistään saa!
Ja Rakel huutaa
Vaan lapsiansa,
Ei taida muuta
Hän tuskassansa,
Kun turma vei, mitä kalleinta
Voi olla äidille elossa.
On Herra rakkaus. -- Rauhoitusta
Sydämmet sorretut siitä juo!
Tuo siemen, peittämä mullan mustan,
Se kultatähkiä kerran luo.
Vaikk' armaas kuollen
Sun yksin heitti,
Hänt' itkit huollen,
Ja maa sen peitti;
Ei siltä hukkunut henki sen,
Luo Isän ijäisen muuttihen.
Elämän lähde Hän ompi parhain,
Hän voima, valkeus kirkkain on;
Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain
Kaikk' sulkee hellähän hoitohon.
Kun toivon armaan
Luot puolehensa,
Hän vievä varmaan
On huoneesensa
Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan
Tee luottain, tunnolla toimet maan.
Jesuksen jalkoihin vaipuneena
Ain' ollos lailla sa Marian!
Ristille silmää kuin Magdalena,
Sielt' armo katsovi katuvaan.
Pääs Herran puoleen,
Johannes, paina!
Lastensa huolen
Hän päättää aina,
Ne viepi autuuden rauha'an,
Vapauteen vallassa taivahan.
Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan,
Totuutta, lempeyttä harrastaa,
Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan,
Hän paljon anteeksi myöskin saa.
Ei pääse maassa
Hän määrään asti,
Vaan taivahassa
On armoisasti
Merkitty, veljiä hiukankin
Ken auttoi uskossa Mestarin.
He ottaneet ovat ohjeeksensa
Vaan Herran pelvon ja yksin sen,
Ja pesneet verellä vaattehensa,
Mi saastat poistavi syntien.
Niin taisto päättyy,
Synt' anteeks saadaan,
Rauhattuus häätyy,
Itkusta laataan --
Suur' Isä lapsia nimeltään
Syliinsä kutsuvi lepäämään.
Ja Herrassansa he nukkui tyynnä
Ja päivää Herran he toivovat.
Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä
Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat,
Ja siteistään he
Kaikk' irti pääsi;
Pääs siirtymään he --
Niin Herra sääsi --
Orjuuden vaivasta rauhalaan,
Ja työnsä heill' ovat seurassaan.
He saapuneet ovat kaikki varhain
Nyt isänhuoneesen oikeaan:
On kotikaupunki heillä parhain,
Min päivä yöksi ei vaihdukaan.
Kun kirkkaudella
Auringon hohtaa
Hän istuimella
Ja siitä johtaa
Armossa kaikkia katseellaan
Ja jakaa eloa, autuuttaan.
On sija kaikille taivahassa,
Ken taisteli uskoin ja toivoen.
Kun puitten lehti on puhkeemassa,
Te suven saapuvan tiedätten:
On tiettävänne,
Kun ilta varjoo,
Ett' ystävänne
Lähestyy, tarjoo
Asunnon sen, minkä taivaassaan
Hän teille valmisti kuolollaan.
Kun aijan ilta se varjollansa
Yl' maitten harmajan hunnun luo,
Hän, suuri armossa, voimassansa,
Hän saapuu silloin ja päästiin tuo.
Hetkessä haipuu
Nyt voima mainen,
Ja silmä vaipuu
Nyt nuikeevainen...
Mut hetki toinen kun saavuttaa,
Se uuteen toivohon aukeaa.
Ja uutta taivasta, maata uutta
Uus asuu kuoloton ihminen.
Hän kodin jäänehen raihnaisuutta
Ei niissä muistele kaihoten.
Jäi murheen mannut,
Uus päivä koitti,
On taisto laannut,
Ja usko voitti!
Teill' arpa lankesi kauneimpaan;
Sit' arvaa ei halut halvat maan.
Ei silloin kirvellä tuskat mieltä,
Ei silloin virtaile kyynelvuo,
Ei kuolo kammitse ihmiskieltä,
En paarten eellä käy haudan luo;
Vaan kiitos raikuu
Istuimen eessä,
Ja autuus kaikuu
Sen säveleessä...
Mä myöskin, enkeli ikuinen,
Elämän laulua laulelen.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Urpuja - Kokoelma runoja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.