Title: Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin sodasta - Päiväkirja-muistelmien ja muiden hyväksyttyjen lähteitten mukaan
Author: Arvo Lempiranta, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin sodasta - Päiväkirja-muistelmien ja muiden hyväksyttyjen lähteitten mukaan" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TURKIN SODASTA***


MUISTELMIA VIIMEISESTÄ WENÄJÄN JA TURKIN VÄLISESTÄ SODASTA

Toimittanut

Arvo L--nd [Arvo Lempiranta]



Porissa.
O. Palander'in kustannuksella,
1881.



SISÄLLYS:

Lukijalle.

   I. Valmistukset ja matka Tonavalle.
  II. Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni-Barkatsiin.
 III. Gorni-Dubniakin tappelu.
  IV. Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia
      sekä Pravetsin tappelu.
   V. "Suomen vuorella."
  VI. Balkanien ylitse Sofiaan.
 VII. Sananen Osmanien maasta ja kansasta. Retket Rumiliassa.
VIII. Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.



Lukijalle.


Nämät kertomukset ovat vapaehtoiselta Suomen kaartilaiselta W. P--rilta
venäläis-turkkilaisesta sodasta vv. 1877-1878. Koska muut ovat häntä
kehoittaneet niitä painossa julkaisemaan, on W. P--r pyytänyt minun
niitä kirja-pukuun sovittamaan. Ne eivät käsittele mitään tarkempaa
kertomusta Wenäjän sota-retkestä Turkinmaalle, sillä siinä tapahtuneet
päätapaukset ovat jo kyllä ylimalkaan tunnetut; eivätkä ole myöskään
mitään historioimista, sillä se on tulevaisuuden ja tiedemiehien
tehtävää, vaan aikomus on vain ylimalkaan kertoa Suomen
henkivartijakaartin ja osaksi Wenäjän kaarti-joukkojenkin osanottoa
mainitussa sodassa, ja ennen kaikkia W. P--rin omia havainnoita
sota-retken kestäessä.

Minun tottumattomuudessani kirjaniekaksi on tämän kirjoituksen
arvoisalla lukijakunnalla jo kyllin syytä ummistamaan silmänsä niille
virheille, jotka ehkä ovat puikahtaneet teokseen; mutta luottaen
siihen, että Suomen kansa enemmin tahtoo tietää kaartinsa oloista ja
kohtaloista kaukana äitinsä sylistä, kuin muutamista, ainakin tässä
asiassa, vähäarvoisista kirjavirheistä, jättää tämän kokeen arvoisan
lukijakuntansa käsiin.

Ylöjärvellä, toukokuussa 1880.

                                               Kunnioituksella
                                                 Arvo L--nd.



I.

Valmistukset ja matka Tonavalle.


Suomen kaartinpataljoonan sotaharjoituksia leirillä, kesällä v. 1877
Krasnoje-Selon kylän lähellä Inkerinmaalla, oli toimitettu
tavallisuuden mukaan, mitään erinomaisia tapahtumia väliin tulematta.

Mieliä piti kuitenkin kiihkossa Wenäjän armeijan taistelut
pohjois-Bulgariassa. Erinomaisen ihmeteltävänä seikkana pidettiin
arvaamattoman onnistunutta "Tonavan ylimenoa" ja kenraali _Gurkon_
rohkeata retkeä Turkinmaan sisuksiin. Mutta jo kuului vastaisiakin
uutisia. Plevnassa oli _Osman_ pasha ajanut Wenäjän laumat verisin päin
takaisin. Hänen urhea puolustuksensa muutti pian ruusuiset voiton
toiveet päinvastaiseksi totuudeksi ja venäläisten oli välttämätön
hankkia uusia joukkoja sodan taistelu-tantereelle.

Näiden seikkojen tapahtuessa etelässä läheni leiriaika loppuansa.
Jonkinlaista levottomuutta oli kuitenkin helppo huomata sotureissamme.
Näytti siltä, kuin olisi kukin hetki hetkeltä odottanut jotakin
tavallisia oloja mullistavaa uutista, mutta vielä oli kaikki hiljaa.
Sotaharjoitukset lopetettiin, pataljoona tuli kotio Helsinkiin, eikä
vieläkään kuulunut mitään kasarmioloja muuttavaa seikkaa. Kaikki oli
entisillään, siksi kuin elokuun 3 päivänä, pataljoonan palattua
paraatista, jota pidettiin H.M. Keisarinnan nimipäivän tähden,
pataljoonan päällikkö kasarmin pihalla ilmoitti sille, että hän
edellisenä päivänä oli saanut sähkösanoman, joka ilmoitti, että "Hänen
Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi määrätä kaartin sota-jalalle
laittamisen, sekä tämän pataljoonan täydentämisen, sodan ajalla
määrättyyn suuruuteen, ja sen vara-komppanian toimeen-panemisen."

Tämän ilmoituksen vastauksena kaikui raikkaita hurraa-huutoja. Nyt oli
Suomen sotureille annettu tilaisuus uudistaa ja lisätä ikivanhaa
soturi-mainettansa.

Nyt oli siis kaikin kiiruin ryhdyttävä sotatoimien varustamiseen, mutta
lyhyen ajan suhteen näytti tämä milt'ei mahdottomalta. Kaikki saatiin
kuitenkin määrätyksi ajaksi toimeen. Löytyi kyllä miehiä, jotka olivat
valmiit heittämään pois aurat ja kuokat tarttuaksensa miekkaan ja
arvaamattoman lyhyellä ajalla oli pataljoonan miehistö saatu
täysilukuiseksi. Siinä, näet, on rauhan aikana noin 400-600, mutta
sodan aikana 1,000 miestä.

Mutta ei sillä hyvä, että oli miehiä; niille piti myös opetettaman
sotatemput, eikä se ollut mikään muutaman päivän työ. Tuskin oppivat
viimeksi tulleet auttavasti tekemään käännöksen "oikeahan!" ja
"vasempahan!" kävi usean niinkuin "Sven Tuuvankin" että vaikka käsitys
oli huonolla kannalla, niin oli tahto ja sydän hyvällä ja tämäpä juuri
helpoittikin harjoittelemisen ponnistuksia. Kullekin sotamiehelle
annettiin uusi täydellinen vaatepuku, sen lisäksi suvi-housut ja
voimistelu-paita, kaksi palttina-paitaa, vara-saappaat y.m. pieniä
naurettaviakin tarvekaluja; kaikki nämät tupattiin vasikannahkaiseen
reppuun seljässä kannettavaksi. Näiden lisäksi tuli vielä leipä-pussi
ja vesipullo. Pataljoonan ase-hoitajan toimena oli 120,000 patruunan
hankkiminen ja pyssyjen jakaminen. Trossin varaksi ostettiin 67
hevoista ja pantiin kuntoon 33 vaunut. Niihin sovitettiin kassa-kistu,
ruokavaroja, räätälin, puusepän ja rautasepän tarvekaluja,
sairasvarusteita, patruuna-kistuja y.m. Mitä upseerien varustamiseen
tulee, en sitä niin tarkoin tiedä, mutta epäilemättäkin olivat he
pitäneet huolen siitä, että mahdollisuuden mukaan saisivat
salonki-mukavuuttansa yhä edelleenkin, keskellä sodan pauhinaakin,
pitää entisenä voimassansa. Kumminkin kuulin puhuttavan, että sittekuin
oltiin vihollisen rajojen sisällä, upseerit, sotamiehen nakerrellessa
kuivaa leipää, suolaa ja joskus liharippuistakin ja juodessa vettä
päälle, söivät "rostbiffiä", soijaa, hanhenpaistia ja herraties mitä
makeita kulloinkin, ja ikään kuin jonakin rauhallisena kesä-iltana
Kaivopuiston ravintolassa, nielasivat etelämaiden uhkeita viinejä,
luultavasti -- sota-ruton estämiseksi. Vaan jättäkäämme nämät.

Aseina meillä oli bertaani-kivääri, jolla taisi ampua 1,500 kyynärän
päähän, painettineen sekä puukko; upseereilla oli sapeli ja revolveri,
joka kannatti korkeintaankin 30 askelta.

Jos tähän kaikkeen vielä lisäämme rahakukkaron, jossa kunkin varojen
mukaan, oli enemmän tai vähemmän kolikoita, niin olivat varustukset
valmiit.

Päiviä ennen lähtöä tarvitsee tuskin kertoa. Minne menikin, kohtasi
aina joko sääliviä, taikka kehoittavia kansalaisia, edelliset, osaksi
surren, osaksi nureksien sitä, että Suomen pieni joukko pian oli astuva
tulevaisia kohtaloita kohden, joiden seuraukset ehkä kipeästikin
koskisivat satoihin perheihin, kostuttaisivat äidin silmän ja
katkeroittaisivat hänen povensa, murtaisivat morsion sydämmen ja
riistäisivät kasvavilta pienoisilta isän ohjaavan käden; jälkimmäiset
näyttäen ja ennustaen kuinka kukin jäsen Suomenkin kaartissa
urhollisuudella ja miehuudella leikkaisi itsellensä oksan kunnian
seppeleestä ja uhkeana suomalaisena verellänsä uudistaisi Suomen kansan
urhollisuuden jaloa ja kallista mainetta. Tämä osanottavaisuus herätti
raa'ankin miehen povessa hellempiä ajatuksia ja tunteita liikkeelle ja
tuskin enään kukaan lähti kotorannoiltansa ainoasti sillä tunteella,
että velvollisuus kutsui häntä, vaan paloi kaiketi jokaisen povessa
hehkuva into ansaita itsellensä Suomalaisen nimeä.

Syyskuun 5 päivänä v. 1877 tarkasti Suomessa olevien sotajoukkojen
taapin päällikkö, kenraali _Hagemeister_ täydesti varustetun
pataljoonan ja käski sen lähteä sotatantereelle saman kuun 6 päivänä
kello 7 aamulla.

Tästä alkain olivat vaikeimmat hetket, nimittäin jäähyväiset käsillä.
Helsinkiläiset olivat panneet toimeen meille kemut, joissa ruokaa ja
juomaa jaettiin yllin kyllin. Tahdottanikin tunki siinä mieleeni lause:
"syökäät nyt ja juokaat, huomenna pitää teidän kuolemaan", ja tämäkin
loi jonkinlaista tulevaisuuden aavistusta mieleeni. Näistä kemuista
meni kukin jäähyväisillensä. Kellä oli äiti, kellä vaimo, kellä
lapsi-joukko, kellä morsian; nämät kaikki surunsa vallassa ollen,
tekivät erohetken yhä vaikeammaksi ja katkerammaksi. Lähtö-aika läheni
kuitenkin. 6:nen päivän aamulla seisoi pataljoona kasarminsa edessä
valmiina lähtemään. Soittajat soittivat virren, jonka vakaat sävelet
taasen panivat sydämmiemme hellimmät tunteet heltymään; saarnaajankin
lempeät sanat, ero rakkaistamme, jäähyväiset isänmaastamme lisäsivät
liikutusta, joka kyynelinä tunki melkein jokaisen silmistä. Tämän
juhlatoimen päätyttyä lähdimme astumaan rautatien torille, jonne
ääretön väki-joukko oli kokoontunut; pitkin katuja, jokaisesta
akkunasta seurasi meitä osaa-ottava katse, ja ehkä useastakin silmästä
pusertui kaipauksen kyynel. Kun astuimme vaunuihin, soiton kaikuessa,
ja kun juna lähti liikkeelle, liehui ilmassa liinoja viimeiseksi
tervehdykseksemme. Tuolla katselee äiti sitä armotonta hirviötä, joka
syvään hengähtäen ja savupilviä puhallellen vie Jumalan haltuun
kaukomaille hänen tulevaisuutensa toiveen, hänen elämänsä ilon, mutta
keskellä suruhuutoja nähdään vaunujen akkunoista miesten päitä ja
viimeisen kerran kaikuu Helsinkiläisten korvissa Suomen soturien raikas
"Eläköön Suomi!"

Suomen lävitse matkustaessamme osoittivat meille minne tulimmekin
Suomen kansa mitä suurinta myötätuntoisuutta. Wiipurissa meille
pidetyssä jäähyväisjuhlassa lausuttiin meille viimeiset jäähyväiset
Suomen mantereella, joka pian ainoasti häämöittävänä sumukuvana katosi
silmistämme ja niin olimme nyt matkalla vielä tuntemattomiin
taisteluihin, outoihin ponnistuksiin kaukana kotoseuduiltamme.

Pietarista lähdimme 8 päivänä kahdessa osuudessa taaskin junalla
matkustamaan määräämme kohden. Ja nyt minä pyydän arvoisia lukijoita
meidän kanssamme kiirehtimään Wenäjän yksitoikkoisien tasankojen
lävitse Kishinevan kaupunkiin, jossa meille suotiin muutaman päivän
levähdys.

Kaupungin edustalle nousi pian toinen kaupunki, tuo "sotilaan keveä
kangaskaupunki", jonka sotamiehet tunnetulla ketteryydellänsä äkkipikaa
olivat rakentaneet. Vasta Kishinevassa olimme saaneet telttimme ja ne
ne olivat, jotka nyt pystyteltiin asunnoiksemme.

Kishinevan kaupungista ei ole juuri paljoa puhumista; siellä käy
isonmoinen kauppa, ja tämän sodan aikana on se muuttunut
historialliseksi paikaksi, sillä siellä tapahtui sodanjulistus ja sinne
ensiksi kokoontuivat kaikki sotatantereelle menevät joukot. Täällä
saimme rasvata suutamme herkuilla, joita Suomessa pidämme aarteina;
parilla kopeikalla sai lakkinsa täyteen jos jonkinmoisia
viini-rypäleitä ja muita herkuksia. Täällä ollessamme vietettiin
pataljoonan vuosijuhlakin, josta ei kuitenkaan mitään erinomaista ole
sanomista.

Täältä jatkettiin, yhä vaan junalla, matkaa Ungheniin. Kun tultiin
Prut-virran luo pysäytettiin juna. Soittajat soittivat sotaisia marssia
ikäänkuin antaaksensa meille uutta intoa tehtäviemme täyttämiseksi.

Juuri tämän tapahtuessa tuli vastaamme ruumissaatto -- tässä merkittävä
ennustus. Tuntuipa kuin olisi meitäkin viety tuonne etäälle etelään
kuolemaan, tosin pyhän, mutta meidän avustamme vähän huolivan kalliin
asian tähden, mutta -- pois heltyneet tunteet, sillä nyt taasen
noustiin junaan ja Porin-marssia soitettaissa kiidettiin Prut-virran
ylitse vieraalle mantereelle. Jota lähemmäksi tulimme sota-tannerta,
sitä vitkallisemmaksi kävi kulku, sitä pidemmiksi levähdykset. Kun
lähenimme Jassyn kaupunkia, muuttui maakunta viljavaksi tasangoksi, ja
kansassa, jota tapasimme, osoittihe jo selvään kasvo-piirteissä ja
puvussa rumanialainen luonne. Valkea paita, joka ulottuu polviin ja
peittää ohuet palttina-housut, anturukset saappaiden asemesta, joita
ainoasti loka-aikana käytetään, nahkavyö veitsineen, tuluksineen ja
tupakki-kukkaroineen, lammasnahkainen nuttu, villat päälläpäin, oli
heitetty hartioille, sekä sauva kädessä; semmoinen oli rumanialaisen
talonpojan puku. Nuoret Rumaniattaret, sievissä kansallispuvuissaan,
pitkä, yhdestä ainoasta kankaankappaleesta tehty hame, joka kiintyy
heidän kupeillensa, näyttävät varsin somilta.

Kun tulimme Jassyyn, oli meillä levähdyksen tähden hyvää aikaa katsella
ympärillemme. Esikaupungissa oli ikäänkuin yhteensullottuina ahtaiden
ja likasien katujen ympärille matalia puuhökkeliä. Kun astelimme
kaduilla oli joukko uteliaita ihmisiä meitä kurkistelemassa. Niissä
huomaamme ihmisiä jos mistäkin itämaalaisesta kansasta: valakkilaisia,
kreikkalaisia, juutalaisia, armenialaisia, mustalaisia, ja nyt näkyi
niiden joukossa venäläisiä sotamiehiäkin.

Jota lähemmäksi tulemme keskikaupunkia, käyvät esineet ympärillämme yhä
paremman näköisiksi, kunnes yhtäkkiä seisomme kauniilla, asfaltilla
peitetyllä kadulla. Täällä huomataan länsimaalaistapaa, komeita vuokra-
vaunuja pari-hevoisineen, uhkeita rakennuksia, kuvastin-lasilla
varustettuja kauppapuotia, joiden hyvin lajitelluista varastoista
kalliilla hinnalla näkyi saavan, mitä suinkin halusi.

Yleisistä rakennuksista mainittakoon yliopisto-rakennus, hallitsijan
linna, hengellinen seminaari, neli-torninen katedraalikirkko, paitsi
muita pienempiä kirkkoja. -- Kaupungin läheisyydessä on iso puisto,
jossa ylhäissäätyläisten oli kesällä tapana käydä ajelemassa.

Siitä jatkettiin matkaa, vieläkin höyryjunassa Bukarestiin, Rumanian
pääkaupunkiin, jossa oli vilkas liike, etenkin sentähden, että tämä oli
sotatarpeiden hankkimisen keskipaikkana.

Bukaresti on avara kaupunki, jossa on 200,000 asukasta. Oudoimpia
vastakohtia tuskin missäkään huomattanee, kuin täällä yhtämittaa kohtaa
matkustavaa. Kauniita linnantapaisia rakennuksia ja niiden rinnalla
likaisia lihapuotia kurjissa puuhökkelissä, uhkeita vaunuja ja kehnoja
rattaita, hienosti puettua herrasväkeä ja puolialastomia mustalaisia.
Sama ero on keskikaupungin ja sivuosienkin välillä.

Ruokavaroja ja muita sota-tarpeita kuljetettiin yhtämittaa pitkin
katuja. Niiden vetäjinä käytetään härkiä, paraastaan puhvelia. Näitä,
hyödyllisiä ja hyvänsävyisiä eläimiä, jotka tuottavat omistajillensa
niin erinomaista hyötyä, kohdellaan tavallisella, liikuttavalla
välinpitämättömyydellä. Siloina on kaksi nelikulmaista puu-reunusta,
joita yhdistää poikkitanko ja joka on kiinnitetty aisaan. Vetäissä
nojauu reunuksen alapuoli härkäparan rintaa ja ylipuoli sen niskaluuta
vasten, jonka seurauksena on, että jo parin päivän kuluttua on
lujimmankin niska-nahka hivuuntunut rikki, jonka jälkeen puhveliparka
niinkuin ennenkin saa pitkittää kipeätä työtänsä. Tuskin tarvinnee
sanoakaan mikä erinomaisen suurempi hyöty, eläimien voimaan katsoen,
niistä saataisiin, jos niitä kunnollisemmasti hoidettaisiin.

Täältäkin vielä kuljettiin rautatiellä, joilla kulkeminen jo tuntui
hirvittävän yksitoikkoiselta, kunnes syyskuun 28 päivänä ehdimme
Fratestin kylään, jossa jätimme junalla kulkemisen koko sotaretken
ajaksi.

Seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi, jolloin myös piti tehtämän
valmistuksia sitä seuraavan päivän marssia varten. Fratestin kylässä
näin ensimmäiset Punaisen-ristin sairasteltit.

Ensimmäinen marssimme alkoi syyskuun 30 päivänä. Patrulliksi
lähetettiin edelle kolme tarkk'ampujaa; 200 askelta niistä kulki
etuvartio, 50 miestä yhden upsierin johtamina ja taasen vähän matkaa
niistä seurasi pataljoona ja sairasvaunut. Semmoinen on sota-ajalla
marssijärjestys. Ilma oli kaikin puolin suotuisa, niin että me 3 päivää
marssittuamme ehdimme Simnitsan kaupunkiin.

Lokakuun 2 päivänä lähdimme marssimaan Brigadir'in kylästä, ja jo
puolen päivän aikaan siinti Tonavan rannikot etäällä. Yhä selvemmiksi
kävivät niiden muodot jota lähemmäksi tulimme, kunnes iltapuolella
päivää ehdimme Simnitsaan mahtavan Tonava-virran rannalla. Kaupunki on
yleensä vähäpätöinen, mutta sota oli saanut sinnekin vilkkaan liikkeen.
Siinäkös kauppiaita, joilla oli tavaroita kaikenlaisia, hyvää maksua
vastaan tarvitseville laittaaksensa.

Siellä tapasin erään haavoitetun venäläisen alaupserin, joka oli
ollut Plevnassa, ja nyt tuotiin sieltä Fratestiin. Itkien kertoi hän
että ei hirveämpää näkyä voi ihmiselle saattaa katseltavaksi, kuin
taistelu Plevnan edustalla, jossa hänkin oli ollut; ja nyt seurasi
mahdottomiakin juttuja. Veri siellä, muka, juoksi virtana mäen rinteitä
pitkin, paljastettuja ihmisen ruumiita esti penikulman ympäristöllä
kulkua y.m. senkaltaisia. Muutamiin nämät tämän kaltaiset jutut olivat
vähällä saada jänismäisen vaikutuksen, mutta suuremmassa osassa ne
herättivät palavaa intoa pian pääsemään hekin vuodattamaan vertansa
keisarinsa edestä ja maansa kunniaksi.

Simnitsan alapuolella on tasanko, johon meidän oli sopiva asettaa
leirimme. --- -- --

Erään kumppanin kanssa astuin minä Tonavan rannalle. Vaikea on selittää
niitä tunteita, jotka tällä hetkellä valtasivat mieliämme. -- Mahtava
virta! Sinulla on hirveä historia, jos kerrot meille kaikkia mitä sinä
olet vaikuttanut, kaikkea mitä sinä olet nähnyt rannoillasi ja
sinisillä, tyrskyävillä aalloillasi tapahtuvan. Kuinka pitkä aika on
sitten kulunut, kuin sinun sinisien aaltojesi puhtautta on sekoittanut
ihmisveri? Jos sinä voisit kertoa kaikki, mitä olet nähnyt sodan jo
ammon ajoista vaikuttavan, jos voisit selittää mitkä julmat ja
hirvittävät tunteet ovat ihmisien sydämmissä saaneet sijan sinun
rannoillasi, näin kivetkin, joita sinun vetesi viruttaa, tähdet, jotka
kuvastavat itsiänsä sinun vedessäsi, maa, jolla sinä majesteetillisenä
vierit Mustan meren aaltoihin, kaikki, kaikki yhtyisivät kauhistuksella
huutamaan: kirous! tuhatkertainen kirous sodalle, joka muuttaa ihmisen
raivoisaksi pedoksi; kirous sodalle, joka musertaa tuhansien ihmisien
sydämmet; kirous!

Siinä seisoessamme oli ilta ehtinyt. Päivä laski ilmoilleen, yö peitti
koko maan ja päivän vaivoista väsyneinä etsimme lepoa. Tähdet tuikkivat
sinitaivaalla, luonto näytti olevan syvimmässä rauhassa, mutta tämän
rauhan rikkoi ikäänkuin jätti-huokaus. Se oli kanuunan ammunta
Plevnasta. Juhlallinen tunne valtasi minut. Mahtavana kaikui tämä
laukaus minun sydämmessäni ja kuvitellessani senkin laukauksen ehkäpä
hirveitäkin seurauksia, tunki mieleeni äsköiset ajatukseni, poveni
pohjukasta nousi raskaana kuin syksyisen yön kolkko huokaus huulilleni
ja korvissani kuului hiljaa kuiskaamani sana: kirous!-- -- --



II.

Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni Barkatsiin.


[Tämä nimi, joka tavallisesti kirjoitetaan Barkatsch, on helpomman
ääntämisen tähden iässä kirjotettu a'alla molempain ensimmäisten
kirjaimien välillä.]

Seuraavana aamuna aamurukouksen jälkeen marssittiin Tonavan sillalle.
Jota enemmän lähenimme virtaa, sitä suurempaa liikettä huomasimme.
Kaikki armeijan ruokavarat ja muut tarpeet kuljetettiin, nimittäin,
tästä sillasta ylitse Bulgarian puolelle. Sillan päällikkö, muuan
kenraali, valvoi, ettei mikään rikkonut järjestystä.

Soittokunta soitti Kolmenkymmenen vuoden sotamarssia ja seuraavassa
hetkessä astuimme me sillalle. Eräs saksalainen sanomalehden
kirjoittaja kertoo suomalaisten menoa Tonavan yli näin:

"-- -- -- Kauniimman näköiset olivat kuitenkin Suomalaiset. Suomen
kaartin tarkk'ampujapataljoona marssi nyt juuri, kaartin tykistön
varjelus-väkenä, sillalle. Sen miehet olivat neljä viikkoa ollut
matkalla kodistansa, mutta pitkästä marssista huolimatta, astuivat he
niin ravakkaasti eteenpäin, olivat niin hilpeitä ja iloisia, että
katsojakin heitä nähdessänsä tuli iloiseksi. Pataljoonan muassa, jonka
miehistö suurimmaksi osaksi 011 protestanttista, marssii pastori;
etupäässä kulkee soittajat, ensimmäisessä riveissä laulajat ja niiden
jäljessä pataljoona. Miehet eivät ole ison-kasvuisia, mutta hartevia ja
voimakkaita, paraastaan parrattomia, nuoria, vaalavia miehiä,
ystävällisen näköisiä, joiden ymmärtäväistä katsetta ja miellyttäviä
kasvopiirteitä harvoin tavataan Wenäläisissä. Niiden kielessä on
harvinaisen kaunis, sulo-äänisyys ja heidän laulunsa on sointuva,
sävelet vilkkaita, vaikka niissä helposti huomaa jonkinlaisen
synkkämielisyyden. -- -- --"

"-- Seuraten pataljoonan päällikön ystävällistä kutsumusta seurasin
minä heitä sillan ylitse. Kun ensimmäiset rivit astuivat sillalle,
käski hän soittamaan Kustaa Aatolvin sotamarssia. Nyt kaikui marssin
sävelet, joissa on sangen paljon yhtäläisyyttä 'Eugen Savoijilaisen'
marssin kanssa. Sen säveltö on pysynyt kaukaisessa Pohjolassa ajoista,
jolloin Kustaa Aatolvi ratsuväkineen voitti Lytsenin tappelun, ja vielä
nytkin herättää yksinkertainen, mutta hilko ja sointuisa laulu
soturissa taistelun-himoa ja rohkeutta. Kun soitto oli tauvonnut,
rupesivat sotamiehet laulamaan; ja nyt kuultiin vuorottain laulua,
vuorottain soittoa niin kauvan, kuin sillalla marssittiin. Tuskin
olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, ennenkuin jo ratkesivat
nostamaan vilkkaita hurraa-huutoja, onnittelivat toisiansa ja marssivat
reippaasti -- Bulgarian lokameren lävitse."

"-- -- -- En voinut olla tuntematta surumielistä ajatusta, kuin otin
pataljoonalta jäähyväiset. Väkisinkin ajattelin niitä uhria, joita tämä
sota jo on niellyt, ja minun tuli vaikea ollakseni, kun näin tuon
kauniin, virkeän, nuoren elon kiitävän tiellä ohitseni kuolemaa
kohden."

Niinpian kuin olimme astuneet viholliselle mantereelle, otettiin
painetit tupesta ja kiinnitettiin pyssyjen päihin.

Sittekuin me Turkin puolisen Tonavan rannan todellakin nyrkiltä
äyräiltä heitimme viimeisen katseen pohjoiseen päin, sinne suuntaan,
jossa kotommekin olivat ja josta meitä eroitti ei ainoastaan leveä
maanpalsta, vaan myöskin oikullinen virta, lähdimme astumaan eteenpäin
tammi- ja pyökki-metsien lävitse, nyrkkiä mäkiä ylös ja alas, pitkin
kauniita laaksoja ja ehdimme hyvään aikaan iltapäivällä Tsarevits'in
kylään. Vähän matkan päässä kylästä, jonka turkkilaiset, Wenäjän
armeijoita paetessaan, itse olivat polttaneet, niin ett'ei juuri montaa
mökkiä jäljellä ollut, nostettiin teltit erään vihertävän mäen
rinteelle ja pian loimosi pitkin leiriä valkeita, joiden ympärillä
häärittiin ateriaa valmistamassa. Suurta huvia nostivat kilpikonnat,
joita näytti seudulla löytyvän isossa määrässä, ja joita emme ennen
olleet nähneet. Mäen alapuolella oli pientä tammi-metsikköä, ja siellä
juoksi ristiin rastiin miehiä kilpikonnia kiinni ottamassa. Kas
ihmettä! Niinpian kuin saatiin eläin käsiin, katosivat pää ja jalat sen
kovan kuoren sisälle. Niistä nyt useatkin koettivat tehdä hyvää
ateriaa, mutta ei niistä kokeista tullut mitään, harjaantumattomia kun
miehet olivatkin hienomman kokin virkaa toimittamaan.

Rauhallisena meni kukin levolle, vielä rauhaisempana senkintähden, että
seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi. Vielä emme tosin olleet
marssineet kahta päivää, sillä vasta kolmantena tavallisesti levättiin,
mutta kun seuraavana päivänä piti ehdittämän pääkortteeriin, H.M.
Keisarin tarkastettavaksi, niin annettiin sotamiehille aikaa sievistää
ja puhdistaa itsiänsä.

Seuraavana päivänä (5 p. lokak.) lähdimme astumaan pääkortteeriin päin,
joka oli majoitettu _Gorni Studen'in_ kylään.

Kun olimme ehtineet noin parin virstan päähän kylästä, joka jo etäällä
häämöitti, tuli meitä vastaan Hänen Majesteetinsa Keisari, suuren,
kullankiiltävissä puvuissa varustetun seurueensa kanssa. H. M:tinsa
tervehti armollisin sanoin suomalaista kaartiansa tervetulleeksi
sotatantereelle, jonka jälkeen pataljoona sai iloita siitä, että sen
rakas suuriruhtinas saattoi sen majapaikallensa. H. M:tinsa puheli
ratsastaessaan mitä armollisimmasti pataljoonan päällikön eversti
_Ramsay'n_ kanssa ja ilmoitti pataljoonalle, että Hän aikoi lähettää
sähkösanoman pojallensa, perintöruhtinaalle, pataljoonan korkealle
päällikölle, siitä että Hän oli suureksi mielihyväksensä huomannut
pataljoonan olevan erinomaisen hyvässä kunnossa.

Tullessamme pääkortteeriin bulgarilaisessa kylässä, joka ei ole
tavallista huonompi eikä parempikaan, jossa ylhäisiä ja alhaisia asui
sotilas-tapaan, sievimmästikin sanoen: "vaatimattomasti", ottivat
prikaatin muut pataljoonat meitä ystävällisesti vastaan. Kaartin
tarkk'ampujaprikaatiin kuuluu 4 pataljoonaa, joista 1:nen, 2:nen ja
4:jäs jo oli meitä (3:tta) odottamassa, voidaksensa ruveta yhdessä
soturi-virkaansa tekemään.

Nyt luulimme, että meidän piti saaman levätä rauhassa jonkun ajan,
jonka tähden useat meidän miehistämme rupesivat keskustelemaan, eivätkö
hekin, niinkuin muidenkin pataljoonain miehet olivat tehneet, rupeisi
valmistamaan itsellensä "maa-kojuja", joissa näet, olisi ollut paljoa
mukavampi oleskella, kuin teltoissa.

Mutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin,
sillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen,
vaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin
käsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.

Vielä tahdon mainita yhden seikan.

Gorni Studen'issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa
pidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset
ja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin
vastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta
kyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja
kodille.

Niinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se
tarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen
päälliköksi oli määrätty kenraali _Ellis_.

Alkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla
tomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme
janosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme
tien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme,
oli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen
mudansekaista liejua.

Myöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi
satamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin
kaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi,
rupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi
yöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen
suojassa.

Edellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle
kylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt
seuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat
tiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa
oli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse.
Mies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut
ajokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.

Helppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli
rasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka
väsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä
pyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä,
joissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan.
Ihan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen
heitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän
kävi, en tiedä.

Oli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia
valkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä.
Mutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin
me kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla,
jonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean
tykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden
venäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään
hyödyksi.

Vihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty
yömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka
olivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita
on jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään "sjalanööreiksi"], olivat
eksyneet, ties' minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja
kylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä
puhaltamaan, ilmestyivät hekin.

Vasta noin puoliyön aikaan, kuin pataljoona kumminkin tunnin oli
seisonut sateessa tiellä ja kurassa polviin asti, hajosivat sotamiehet
pilkkopimeässä, mikä minnekin, tien viereen etsimään kuivempaa paikkaa
makuusijaksensa. Siinä oli miehiä sekaisin, suomalaisia ja venäläisiä,
ei kukaan tietänyt, missä oma väki oli. Minäkin erään kumppanin kanssa
vihdoin löysin korkeampaa maata, jossa ei ollut vettä niinkuin
alempana; kiviä siinä tuntui olevan ja siinä nyt laskimme maahan
väsyneet päämme. Uni ei kuitenkaan tahtonut maittaa, kuin vettä tuli
yhtämittaa, ja hetken kuluttua päätimme lähteä etsimään parempaa
yösijaa. Kun tarkemmin katsoimme ympärillemme, huomasimme olevamme --
kirkkomaassa. Bulgariassa, näet, ei kirkkomaan ympärillä mitään aitoja
käytetä.

Siitä nyt lähdimme menemään, emme itsekään tienneet minne, mutta vähän
käveltyämme näimme edessämme suuren suuren heinäsuovan. Päätimme heti
kiivetä sen suojaan mutta siinäpä seisoikin venäläisen ratsuväen
vartiomies kieltäen meitä lähenemästä ja selittäen, että heinät olivat
heidän hevoisiansa varten. Mitä siis tehdä? -- Kun mies siirtyi vähän
loitommalle, riensimme me heti kiipeämään heiniin, mutta tuskin olimme
sinne pistäneet kätemme, ennenkuin suovan sisästä kuulimme venäläisen
kiroten huutavan: "pasjol, pasjol!" (pois! pois!). Me kiiruusti
toiselle puolelle ja vihdoin löysimme suovassa sen verran rakoa, että
mahduimme sinne venäläisten keskelle, sillä niitä siellä oli pian
toista kymmentä miestä.

Kun aamulla heräsimme ja konttasimme päivän valkeuteen majastamme,
näkyi pitkin tasankoa samanlaisia heinäsuovia, joista useat nyt oli
puiden puutteessa sytytetty palamaan. Se päivä oli sitten määrätty
levähdyspäiväksi.

Päivällisten jälkeen siirrettiin pataljoona toiselle puolen Poradim'in
kylää, se nimittäin oli kylän nimi jonne olimme tulleet. Siinä oli
Rumaanian ruhtinaan Kaarlen pääkorttieri. [Täällä sai kaartin joukot
Rumanian ruhtinaalta, joka silloin oli sen päällikkönä, niin kuuluvan
sähköanomana tulleen päiväkäskyn: "Wenäläiset, Rumanialaiset,
kokoontukaamme yhteisen lippumme ympärille. Tämä lippu, ihmisrakkauden
ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien voittoon.
Kaarle."] Kylä oli sangen huono, vaikka väkiliike nyt teki näytelmän
vähän elävämmäksi. Sinne oli kokoontunut aika lauma sotakauppiaita ja
niille nyt meni monenkin sotamiehen viimeinen ropo rumaanialaisesta
ryypystä.

Sade oli jo tauvonnut mutta lokaa oli niinkuin ennenkin, jonka tähden,
kuin seuraavana päivänä (9 p. lokak.) lähdimme eteenpäin, marssiminen
oli yhtä vaikeata. Yön vietimme Tukenikan kylässä ja pääsimme
seuraavana päivänä Raljevon kylään, joka on suoraan eteläänpäin
Plevnasta. Siitä ei ole kuin muutama virsta venäläisten
piiritysasemalle. Kanuunan ammunta kuului vallan selvästi.
Raljevossakin saimme yhden huokaus-päivän. Trossi oli 10:tenä päivänä
huonon kelin tähden jäänyt vähän jälkeen; se tuli vasta puolen päivän
aikaan, niin että meidän oli hakeminen ruokaa mistä vain saimme.

Raljevosta ei enään ollut kovasti pitkä matka _Jeni Barkatsin_ kylään,
joka nyt oli ollut matkamme päämääränä. Sinne tulimme mitään
hankaluuksia kohtaamatta lokakuun 12 päivänä. Jeni Barkatsin kylä on
kauniin laakson päässä ja tie sinne kävi pitkin metsäisiä törmiä ja
viehättäviä alangoita. Itse kylä on jotenkin sievällä paikalla pienen
joen vieressä. Näköala eteläänpäin oli kaunis. Edessämme oli muutaman
'penikulman pituinen tasanko, jonka lävitse, noin 4 virstan paikalla
leiristämme, juoksi Wid-virta, ja jonka alapuolella etäällä
häämöittivät Balkan-vuorien sinertävät harjanteet.

Koska me useaksi päiväksi jäimme tänne ja prikaatimme päällikkö varusti
kylän lähettämällä ulos jääkäri-ketjuja ja asetellen tykistöä sopiviin
paikkoihin, oli meillä hyvää aikaa tässä katsella ympärillemme.

Olosta Jeni Barkatsissa on vielä kyllin puhumista, mutta sitä ennen on
sopivaa luoda katse siihen kansaan, jonka maassa jo viikkoja olimme
kävelleet, jonka oloja olimme nähneet, joiden vapauden ja rauhan edestä
olimme kaukaisesta Pohjolastamme tulleet sotimaan ja vertamme
vuodattamaan, mutta joka kuitenkin useastikin osoitti meille viekkautta
ja vieläpä joskus vihollismieltäkin. Tästä ei kuitenkaan voi heitä
moittia, sillä jo vuosisatojen alammaisuus Turkin vallan alla oli
opettanut heitä epäilemään kaikkia paitsi itseänsä.

Usein heidän vastahakoisuutensa olla sotureille apuna ruo'ankin
hankkimisessa, (jota luonnollisesti pyydettiin maksoa vastaan) saattoi
etenkin soturin päähän sen luulon, että hänellä Bulgarialaisessakin oli
vihollinen, mutta hänessä, joka vähänkin tunsi heidän olojansa ja
kohtaloitansa ja joka punnitsi syitä heidän käytökseensä, herätti se
sääliä ja myötätuntoisuutta. Eipä ihmettä, jos niinkuin jo sanottiin,
Bulgarialainen epäili meitä, sillä saattoihan hän arvella, että
soturit, jotka nyt hänen kylässänsä asuvat ja hänen puolestansa
sotivat, voittaisivat Turkkilaiset ja tekisivät heidät --
Bulgarialaiset -- alammaisiksensa ja sitten kohtelisivat heitä vielä
tylymmin kuin heidän nykyiset vallitsijansa konsanaankaan.

Bulgarialainen mies on isonkookas ja väkevä. Naiset ovat jotenkin
lyhyitä; kasvot niillä on pitkulaiset, hiukset vaaleat, silmät tummat,
pienet, mutta vilkkaat. Harvoin niissäkään huomaa mitäkään
viehättävyyttä, olleevatko silmät yksin syynä siihen, vai antavatko
heidän yleensä rumat kasvopiirteensä niille sen näön.

Heidän arkipäiväinen pukunsa 011 tavallisesti hyvin yksinkertainen.
Avarat housut, sidottuina nauhoilla kiinni sääreen. Samoilla nauhoilla
kiinnittää hän anturuksensakin. Valkea paita, liivit, vyö ja lyhyt
nuttu, iso lammasnahkainen lakki taikka punainen "fetsi" (turkkilainen
pään-peite); siinä miehen puku. Vaimoväet taasen, niinkuin naiset
ainakin, koristavat mielellänsä itsensä. Niiden puku on tosin
yksinkertainen, lyhyt karkea hame, vaalea kirjava esiliina ja
anturukset, mutta hiuksillansa oli naimattomilla naisilla iso
tekeminen, iso joukko pieniä palmikkoja, rahoja, helmiä ja muita
koristeita pää täynnä. Naineen päätä taasen peitti korkea kankaasta
kiedottu myssy. Molemmilla oli rannerenkaita, isoja korvarenkaita,
vanhoista rahoista yhteensovitettuja kaula-rengaksia. Emännällä on
vyötäisillänsä vyö, jonka pitää kiinni iso solki.

Bulgarialainen asuinhuone on joko puuta taikka palmikkoa ja savea.
Siinä on tavallisesti kaksi suojaa, joista ulkopuolinen käytetään
keitto- ja asuinhuoneena, usein karja-suojanakin, sisimmäinen
makuuhuoneena. Katto peitetään joko oljilla taikka kivilevyillä.
Laattiaa ei ole, maa on vaan painettu ja astuttu lujaan. Tulisija on
keskellä laattiaa ja katossa on savu-reikä. Seinässä on luukulla
suljettavia nelikulmaisia aukkoja, joista päivä pääsee huoneeseen.
Öljytyt paperit aukkojen edessä ovat yleisempiä, mutta lasia on vain
varakkaimmilla.

Bulgarialaisella ei ole muita työ-aseita kuin puukko ja kirves, joka
viimeksi mainittu on hyvin meidän piilikirveemme näköinen. Niillä hän
tekee kaikki tarpeensa: huoneensa, puuastiansa, auransa ja rattaansa.

Elantotapansa osoittaa heidän sivistyksensä alhaista kantaa. Mies
hoitaa pellon ja karjan; vaimo keittää maissin, leipoo leivän, joka käy
sangen yksinkertaisesti: jauhoista tehdään taikina ja siitä
muodostetaan iso, mutta ohut kakko. Se lasketaan pellille taikka
laakealle kivelle, pannaan tulisijalle ja peitetään kuumalla tuhalla.
Ei kulu tuntiakaan niin on kakko valmis. Tätä uudistetaan joka päivä.
Maitoa tavataan harvoin ja saadaan joko kutusta taikka puhvelilehmästä.
Voita tehdään kutunmaidosta.

Naiset kehräävät lankansa ja kutovat kankaansa vanhanaikuisilla
teollisuus-aseilla. Kangas ei ole hienoa, mutta on joskus sievääkin.
Itse Bulgarialainen tekee vaatteensa, jalkineensa, nahkansa. Koko
kylässä ei ole muuta käsityöläistä kuin seppä. Nahkoja ei parkita
niinkuin meillä, niiden valmistustapaa minä en tiedä, sillä minä en
joutunut näkemään miten he niitä tekivät, mutta niissä on vielä
käytettäissä karvat.

Heidän tapojansa on rauhattomana sota-aikana vaikea huomata. Soturien
siellä-olo ei kuitenkaan tykkönään heitä voinut tehdä rauhattomiksi.
Päivät kadoksiin toimivat he talous-askareitansa ja illalla kokoontui
koko perhe lieden ympärille. Emäntä laittoi iltaruokaa ja miehet
istuivat kymärässään piippu hampaissa heidän toimiansa katsellen tuskin
mitäkään puhumatta.

Ollessamme eräässä kylässä lähellä Balkania, jouduin näkemään
bulgarialaisten häiden loppu-osaa; näin, nimittäin, kuinka morsianta
tuotiin uuteen kotoonsa, sulhasensa taloon.

Kävellessäni tiellä eräänä päivänä kuulin jonkinlaista kummallista
lauluntapaista melua etäämmällä. Ihmetellen mistä se tulisi, lähdin
muutamien kumppanien kanssa kävelemään eteenpäin, eikä aikaakaan niin
näkyi väkijoukko tulevan kujaa pitkin vastaamme. Edellä kulki vanha
harmaapäinen mies, laulellen, hyppien ja tehden jos jonkinmoisia
koukeroisia liikkeitä ruumiillaan ja kantaen kädessänsä kivi-ruukkua.
Hänen perässänsä tuli kahden puhvelin vetämät suuren suuret
raudoittamattomat vankkurit. Lukija muistanee vielä kertomukseni
Rumanialaisten ajokaluista? Nämät olivat ihan samanlaiset.
Kumpaisistakin längistä nousi noin parin kyynärän pituinen keppi, jonka
päähän oli pantu naisen päähuivi liehumaan. Keppien päitä yhdisti
nauha, johon oli kiinnitetty pieniä rautaisia kelloja. Keskelle
vankkuria oli asetettu iso kirstu. Sen päälle oli tehty peitosta kuomi,
joka kuitenkin oli niin matala, että morsiamen, joka seisoi kirstunsa
edessä, täytyi olla pää kymärässä. Hänellä oli huntu silmillä, mutta
oli muuten koristettu miten paraiten sopi. Etenkin oli rahoja sovitettu
jos jonnekin hänen vaatteihinsa, semmenkin olivat hiukset niitä
täynnä. [Turkkilaisten rahoissa on nimittäin reikä syrjässä.] Hänen
vaatetuksensa oli semmoinen kuin Bulgarialaisten tavallisesti on.
Heijastavan valkeat paidan hijat ja sukat näyttivät sangen sieviltä.
Jalkineita hänellä ei ollut. Hänen edessänsä seisoi kaksi tyttöä ja
takanansa samoin kaksi, jotka kaikki lauloivat täyttä kurkkua. Nämät
tytöt epäilemättäkin tekivät samaa virkaa kuin telturit meillä.
Vankkurien perässä marssi jalkaisin noin 30 henkeä, joista, niinkuin
jälkeenpäin huomasin, suurin osa oli "kuokka-vieraita". Matkaa
jatkettiin sitten sulhasen talolle, härjät talutettiin tuvan oven
eteen, riisuttiin valjaista ja talutettiin pois. Naiset, paitsi
morsian, hyppäsivät alas vankkurista, kävivät huoneessa ja toimittivat
jotakin, josta emme kuitenkaan viisastuneet. Vieraat, jotka kulkivat
perässä, asettuivat seisomaan siten, että vankkurit jäivät heidän ja
tuvan oven välille. Mies, joka äsken oli astunut edellä, astui nyt
väkijoukkoon ja antoi jokaiselle viini-ryypyn ruukustansa; tätä
tehdessä laulaen yhtämittaa. Sittekuin kukin oli saanut ryyppynsä,
herkesi mies laulamasta ja jäi väkijoukkoon seisomaan. Eipä aikaakaan,
niin tuli vankkurien viereen vanha mies ja vaimo, arvelumme mukaan joko
sulhasen taikka morsiamen vanhemmat, ja alkoivat laulellen tanssimaan
ja hyppimään vankkurien ympäri. Tätä he uudistivat kaksi kertaa, jonka
jälkeen hekin tulivat väkijoukkoon seisomaan. Nyt tuli tuvasta nuori
mies, tämä oli sulhanen, kädessä vanha sapeli, jolla hän aika lailla
sivalsi oven pieleen ja kääntyi sitten väki-joukon puoleen ja puhui
hetken aikaa. Hänkin uudisti puhettansa ja lyömistänsä kaksi kertaa.
Pantuansa sapelin pois, kapusi hän katon päälle, jonne tytöt heittivät
hänelle valkean liinasen, kaksi kakkoa ja puukon. Liinasen levitti hän
syliinsä ja alkoi sitten puhua rupattaen paloitella leipiänsä pienille
palaisille. Sitten hän otti liinasen kulmista kiinni, heitti kaikki
leivän palaset yht'aikaa väkijoukkoon, jättäen kuitenkin liinasen
käteensä. Näistä palasista kiirehti kukin ottamaan yhden, jonka
syötyänsä, suurin osa väkeä lähti pois. Minä jäin kuitenkin
kumppanineni katsomaan, miten tämä päättyisi. Sittekuin tämä oli
tapahtunut, tuli kaksi tyttöä tuvasta, ottivat morsiamen, joka koko
ajan oli liikkumattomana seisonut hankalassa asemassansa, syliinsä ja
kantoivat hänen sisälle. Sulhanen hyppäsi alas katolta ja parin muun
miehen kanssa hinasivat he morsiamen kirstun tupaan. Sinne meni nyt
kaikki väkikin perässä.

Mekin päätimme rohkeasti astua tupaan; arvelimme, näet, että sotamiehen
vapaus vieraalla maalla, jossa sota oli paraillaan, tässä kohden oli
hyväksi käytettävä. Tuvassa oli savi-laattialle levitetty kaksi
valkeata vaatetta, jolle tytöt paraikaa kantoivat leipää, kutun juustoa
ja ainakin kolmenlajista soppaa. Vieraat istuivat ruokien ympärille ja
ristinmerkin tehtyä kiersi viiniruukku taasen hengeltä hengelle.
Ainoastaan ensimmäistä soppalajia, jossa oli kanan lihaa, riisi-ryyniä,
väskynöitä, rusinoita ja tiesi mitä sekoitusta, minäkin maistoin.
Syöminen kävi sangen yksinkertaisesti: leipänsä palasella tuhri kukin
soppa-astiaan ja jos sieltä jonkun kappaleen löysi, täytyi heti painaa
se peukalollansa leipäänsä vasten, jos tahtoi sitä suuhunsa kuljettaa.
Tavantakaa maistettiin ruukusta viiniä.

Kun oli lakattu syömästä, pani kukin piippuunsa tupakkaa ja tuskin
olivat ehtineet saada valkeata päälle, tuli morsian, joka ei ollut
läsnä aterialla, sisähuoneesta ja istui myös laattialle lähelle
sisähuoneen ovea. Nyt oli hän jo pannut huntunsa pois. Niinpian kuin
hän oli tullut tupaan kantoivat naiset sinne kaikenlaatuisia tavaroita,
joita rupesivat jakelemaan, ensin morsiamelle ja sulhaselle, sitten
muillekin vieraalle. Mikä sai huivin, mikä liinasen, mikä paidan j.n.e.
Se joka oli lahjan saanut laski sen olallensa, meni sitten morsiamen ja
sulhasen eteen, ojensi heille molemmat kätensä, puhui jotakin ja lähti
sitten pois.

Me huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja
lähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille:
"hyvästi", johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään
ymmärtäneet.

Meillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä
päivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista
päivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme
10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat
tosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi
sangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin
paistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat
elävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin
olivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana
päivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi
päiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin -- nälkä. Juuri
tämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän "nälkä-kyläksi",
ja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja
vaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että
koko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme
parantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia
maissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin
niin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä
ruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu
vatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun
vihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki
parastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila
melkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että
eräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan
jalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo.
Olisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei
siinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi
saada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki
varansa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen
riemu-kulussa teltille.

Leiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin
lyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja
haluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle
alueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia
taikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan
jätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä
satuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta
hyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä
tilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla.
Tämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman
etelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta.
Sen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä
saatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti
turkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia.
Iltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat
niistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni
Dubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli
luonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja
arvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme
tiedon _Muktar-pashan_ häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista
Kaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja,
jotka etäällä "pilviä pistelit", sydämmellisellä mielihyvällä ja
riemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota
tämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin
samaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa
ja tarkk'ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä,
sillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen
rinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti.
Silloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille,
että H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne
kokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo
vaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen
miehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja
kirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin
tottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet,
joihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden
pohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois
kaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun
kaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon
taikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä,
joita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys
erinomaisen virkistävästi.

Vielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa
mainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli
valmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä
Wid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten
kello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin
kylän luona.



III.

Gorni Dubniakin tappelu.


Me marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10
päivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti
Gorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin
joukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150
tykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme,
että meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta,
että meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin
uroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; -- että meidän nyt oli
osoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme
kunnostaa; ja -- miksi en sitä tunnustaisi? -- vakuuden ja epätiedon
tunne valtasi silloin meitä kaikkia. -- Ei sentähden, että meihin olisi
pelko päässyt vaikuttamaan, ei! -- mutta tämmöinen tappelu on usein
onnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie
paraammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, -- etenkin kun tiedettiin
että Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että
Turkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja
viimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket
Telish'istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis
arveluttava.

Kello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä
ilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti
Turkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja
ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.

Kuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti
Balkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi
viimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta
syvä. -- Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran
haukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; -- kaikki tuntui erämaan
tapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä
merkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa
soturia hänen verisillä retkillänsä.

Ilma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit
olivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi;
kaikki oli valmiina; viimeistä "mars!"-sanaa ei vielä vaan sanottu.
Sotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen
ympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. -- Kodista paraasta päästä
puhuttiin; -- "Kyllä nyt olis hyvä olla kotona -- mutt'ei auta itku
nyt." -- "Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista
syö." -- "Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen
piestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille." -- "Tokkohan
ilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?" -- j.n.e. Muuten oli
rohkeus yleinen -- pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi
palvelukseen tulleet) vähimmin.

Kello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit
astuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: "hyvää huomenta
pojat!" johon hiljaa kuului vastaukseksi: "Jumala varjelkoon herra..."

Vielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: "älä ammu ennen
kuin näet vihollisen jyvän päältä", -- "seuratkaa minua", y.m., y.m.
Siihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin
päällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen "Isä meidän"
perästä kuului vihdoin "mars!" Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet
viinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia
varjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia
kasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta -- voimakkaan
runkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua
kaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä,
liepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. -- He tulivat
ja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa
voita.

Tie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen
nikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän
lähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi
ja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi
edessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.

Pian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan
kohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri
virran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme
sen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon -- ainoasti
noin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut,
sillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme
tuli kaartin jalkaväen tykistö -- täyttä karkua ajoivat he tykkinsä
virran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme
taaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä
alaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä
täällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä
tykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean
hohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, -- kaikki vaikutti, että
kuva oli viehättävä.

Tuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan
levyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan
vihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä
H. M:tinsa kaartin kimppuun. -- Kun tuota ei kuitenkaan vielä
ollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain
varovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen
ruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. -- Upseerit panivat
patruunat revolvereihinsa, tarkk'ampujat kunnostivat muutenkin
kunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen
tomun kirkkaasta tuliputkesta. -- Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan
välistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, -- Ilma
oli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli
paksu jää). -- Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo
auringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen
sumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid'in ympärillä.

Me tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä
oleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita
savupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, --
Sattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian
käännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut
seuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling'in johdolla), ja meidän
(3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin
komennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel'in johdolla) toisessa rivissä.
Kullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja
varana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten,
5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea
prikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen
kaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten
pohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka
nähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti
yhä selvemmin. -- Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin
muutamalla yksityisellä ampumisella.

Joutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä,
tungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi
raivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt
kuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin
tietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja
asemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten
varustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta
puoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin;
niiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema
pienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen
pataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän
jälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset
tarkk'ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset.
Me riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla... kunnes yht'äkkiä muutamia
tunnetuita ääniä kuului -- ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat
ohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme
ehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei
milloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä
kaatuvan; -- hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta -- luoti tuli
vatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri
suurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli
tuskastuttavaa katsella. -- Ja kuitenkin! -- mitäpä vielä sain nähdä
tänä muistettavana päivänä!

Ennenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut
tykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä
ruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki
ihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä.
Mutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse
selvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka
järjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä
toimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki
muistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen
luokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät
haire-kuvat.

       *       *       *       *       *

Luotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului
-- mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan -- ja turhaa se olisi
ollutkin. -- -- Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat,
ainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä
olin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha
tuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä
kumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. --

Me olimme nyt ehtineet pienelle sylen-korkuiselle tammimetsikölle, joka
puolikuun muotoisesti ympäröi Gorni Dubniakin eteläistä ja itäistä
puolta; siitä oli turkkilaisten varustuksille noin 500-1,000 askelta ja
me koimme parain voimin saada suojaa sen pensastoissa. Mutta kun ei
koko metsikkö ollut leveämpi kuin noin 40-50 askelta, niin kiitivät
luodit estämättä sen lävitse ja täällä moni "urhea soturi" sai tuntuvan
muistomerkin.

Kello oli nyt noin 9 e.p.p. -- Ilma oli vieläkin erinomaisen kaunis,
vaikk'ei juuri lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä
taivaalta. -- Meidän osastomme, -- etenkin 2:sen tivisjoonan
tarkk'ampujat -- olivat yhä lähenneet vihollisten etuvarustuksia, tykit
paukkuivat yhä tuimemmin ja koko kranaattijoukkoja ammuttiin
turkkilaisten varustuksiin, jonne koko vihollisen voima oli vetäynyt.

Kertomustamme on nyt tarpeen keskeyttää selittämällä Gorni Dubniakin
varustusten laadun ja vaikka tämän kertomuksen kertoja ainoasti on
luvannut jutella mitä yksin koskee Suomen kaartiin, niin on Gorni
Dubniakin tappelu liian tärkeä seikka, voidaksemme olla kertomatta sitä
kokonaisuudessaan.

Varustukset Gorni Dubniakissa ovat sen kivitien vieressä, joka vie
Sofiasta Plevnaan, päävarustus ainoasti muutaman askeleen päässä tiestä
ja pienempi samanlainen vähän kauvempana länteenpäin. Varustuksien
ala-puolella, jotka ovat rakennetut mäen harjanteelle, mikä ulottuu
Plevnaan asti, on Gorni Dubniakin kylä laaksossa, joka äkkiä alenee
etelään päin ja siellä muodostaa 8 virstan pituisen tasangon. Nämät
varustukset valtaavat siis täydellisesti niiden ympärillä olevan
lakeuden. Itään ja kaakkoiseen päin, noin 3-400 askelta varustuksista,
tekee pieni tammimetsikkö (josta jo puhuttiin) murteen tässä
äärettömässä alassa, jossa 2 penikulman alalla ei mikään muu kuin
muutamat pienet kummut estä sen tasaisuutta.

Noin 8 virstaa lounaan päin Gorni Dubniakista on Telish'in kylä, sekin
laaksossa. Törmät Plevnaan päin ovat varustetut taidokkaasti,
luultavasti ulkomaalaisien insinöörein tekemillä varustuksilla vallan
samalla lajilla kuin Gorni Dubniakissakin, ehkä vielä laveammillakin,
mutta ei ainakaan sillä voittamattoman linnoituksen huolella
ulkonäöltä, jonka tuntijat suovat Gorni Dubniakin varustuksille. Noin 7
tai 8 virstan päässä Gorni Dubniakista Plevnaan päin on taasen
turkkilaisia varustuksia Dolni Dubniakin kylän ympärillä.

Täältä eli Plevnan puolelta ahdisti tarkk'ampujaprikaatti, 15 tykin ja
3 kasakka-sotnian [sotnia on sata miestä] kanssa Gorni Dubniak'ia, kun
samalla ajalla yksi prikaatti 2:sta kaartin tivisionaa myöskin 16
kanuunan kanssa läheni sitä idästäpäin Gorni Dubniakin ja Tsirikovan
kylien välistä ja 2:nen prikaatti samaa tivisjoonaa niinikään 16 tykin
kanssa alkoi taistelua Telish'in puolelta. Näiden joukkojen
suojeluksena ja lisänä oli yksi prikaatti toista ratsutivisjoonaa
tykistöinensä Gornin ja Telish'in välillä. Kaartin jääkäri-rykmentti
tykistöinänsä ja ratsuväkinänsä, 4 pataljoonaa, 8 kanuunaa, 7
eskvadroonaa, 3 sotnia kasakoita ja 6 patteria ratsutykistöä kävivät
samaan aikaan Telishin kimppuun. Varajoukkona oli vielä 12 pataljoonaa,
13 kanuunaa ja 1 sotnia kasakoita tiellä Tsirikovan ja Krusjevitsan
kylien välillä sekä 7 eskvadroonaa 2:sta ratsutivisjoonaa ja 2
ratsutykistön patteria Tsirikovan ja Gorni Dubniakin kylien välissä.
Dolni Dubniakin edessä oli vielä 12 eskvadroonaa ja 12 ratsutykistön
kanunaa sekä pienempi ratsuväen osuus Rumanian puolelta; Plevnan tielle
oli näiden lisäksi vielä asetettu 14 eskvadroonaa ratsuväkeä ja 6
kanunaa. Samaan aikaan läheni Plevnan ja Sofian väliselle tielle 7
sotniaa kasakoita 6 tykin kanssa estämään taikka ainakin viivyttämään
avun tuloa Plevnasta.

Tämmöinen oli ohjelma. Kuinka se sitten kaikin puolin täytettiin,
todistakoot taitavammat, mutta ainakin saivat kaartin jääkärit,
niinkuin puhuttiin varaväen puutteessa jättää Telish'in varustukset,
jotka he jo olivat ottaneet ja joka maksoi heille 1,200 miestä, joista
useammat suorastaan hakattiin kappaleiksi. Ruumiit olivat vielä
jälkeisenä päivänä pitkin kenttää, osaksi peitettyinä mullalla, osaksi
verhottomina, mutta eivät turkkilaiset kuitenkaan olleet vanhaan
tapaansa niitä silponeet; mutta bulgarialaiset koirat olivat kuitenkin
aterioinneet niiden jäännöksistä. Mutta näitä kaikkia näin minä vasta
useampia päiviä myöhemmin kuin silmä jo oli tottunut katselemaan sodan
kurjuutta.

Tähän otamme nyt osan siitä raportista eli ilmoituksesta, jonka
kenraali Gurko antoi länsi-armeijan ylipäällikön sijaiselle
kenraali-ajutantti _Todleben'ille_.

Ensin hän ilmoittaa sotajoukkojen aseman, mutta kun ne jo ovat
selitetyt ei siitä ole tarpeen puhua. Sen verran kuitenkin sopii sanoa
että oikeata siipeä, joka, niinkuin sanottiin, oli asetettu tielle
Plevnaan päin ja johon suomalaisetkin kuuluivat, komensi kenraali
majuri Ellis (vanh.) Keskirintaa johti kenraali majuri _Tseddeler_ ja
vasenta siipeä komensi kenraali majuri _Rosenbach_.

"Kello puoli 10 olivat viholliset ympäröityt joka puolelta ja tykistö
ohjasi heihin sama-keskisen tulen.

"Vähän jälkeen kello 10 teki eversti _Ljubovitski_ (keskirinnasta)
hyökkäyksen itäistä varustusta vastaan. Siitä murhaavasta tulesta
huolimatta, jonka viholliset molemmista varustuksista ohjasivat heihin
päin, ryntäsivät kaartin kranatöörit vastustamattomalla voimalla
eteenpäin ja tunkivat hurraata huutaen varustukseen. Turkkilaiset
vetäyivät pää-linnoitukseen. Kranatöörit aikoivat nyt tunkea sinnekin,
mutta heitä kohtasi sieltä niin kova tuli, että heidän täytyi jäädä
ensiksi ottamaansa varustukseen.

"Toiset keskirinnan joukot riensivät nyt heidän avuksensa; mutta ne
eivät vielä voineet saada muuta aikaan kuin että turkkilaiset kaikki
ajettiin pää-varustukseen. Tätä tehdessä haavoittuivat keskirinnan
päällikkö, kenraali Tseddeler ja eversti Ljubovitski.

"Oikea siipi, joka alkoi liikkeensä noin 1/2 7 aamulla, läheni tiellä
Gorni ja Dolni Dubniakin välillä. H. M:tinsa vartiokunnasta tulleet
kubanilaiset kasakat, jotka kulkivat tämän siiven etunenässä,
puhdistivat seudun kaikista tserkesseistä, jotka olivat
läheisyydessä, ja sittenkuin he olivat vallanneet tien, hävittivät he
sananlennätin-langan. Kun siiven jalkaväki läheni tietä, kohtasi sitä
tykkituli Dolni Dubniakin etuvarustuksista. Jättäen kaartin
jääkärirykmentin 2:sen pataljoonan Dolni Dubniak'ia vastaan,
suojellaksensa itseänsä siltä puolelta, vei kenraali Ellis prikaattinsa
eteenpäin ja asetti sen taistelu-asentoon pantuansa kaksi patteria
tielle.

"Keisarillisen perheen tarkk'ampuja-pataljoona kulki oikealla puolella,
Suomen kaartin vasemmalla ja keisarin tarkkampujat (1:nen patalj.)
olivat varaväkenä.

"Noin 850 syltä päävarustuksesta asettivat molemmat patterit tykkinsä
ja rupesivat ampumaan, tarkk'ampujien yhä vaan mennessä eteenpäin,
Samassa hetkessä, kuin kaartin kranatörien rynnäkkö oli pakoittanut
turkkilaisten jättämään etu-varustuksensa, valloittivat
jääkäripataljoonat nämät vallitukset ja alkoivat sieltä ampua
vihollisia noin 750-900 askeleen päästä. Jääkärit joutuivat nyt siis
omien väkien ja vihollisten välille ja olivat siis vaarassa joutua oman
väen ammuttaviksi, jonka tähden niille annettiin käsky lähetä
turkkilaisen päälinnoituksen etuvarustuksia. Turkkilaisten hävittävästä
tulesta huolimatta, tulivat he melkein vihollisen ulkovarustuksen eteen
ja rupesivat ampumaan noin 400 askeleen päästä.

"Kun tähän saakka ainoasti kaksi pataljoonaa oli ollut tulessa, ja
toista kahta pidettiin varaväkenä, suojelemaan edellisiä Dolni
Dubniakista mahdollisesti tehtävää rynnäkköä vastaan, lähetin minä
(Gurko) käskyn 1:selle kaartin jalkaväki-tivisjoonalle asettua
tielle, eturintana Dolni Dubniak'ia kohden, ja 1:selle ja 2:selle
jääkäri-pataljoonalle käskyn siirtyä lähemmäksi taisteluriviä.
Sittenkuin minä olin nämät käskyt antanut, menin itse lähemmäksi
turkkilaisten etuvarustuksia tutkimaan päävarustusta ja taistelun
tilaa.

"Siellä minulle päivällisen aikaan ilmoitettiin, että kenraali
Rosenbach'in kolonna oli ajettu takaisin, sekä että hän ja kenraali
parooni Tseddeler olivat haavoitetut. Siellä näin myöskin kaikki
esteet, joita keskirinnan oli voittaminen. Oikealle puolelle päin siitä
paikasta, jossa minä seisoin, oli rotkotie, joka vei siihen laaksoon,
jossa Gorni Dubniakin kylä oli. Koettaen suojella itseänsä sitä
luotiruiskuamista vastaan, jota viholliset ohjasivat heihin, kääntyi
kolme jääkäri-pataljoonaa, jotka olivat asetetut patterin oikealle
puolelle, rotkotien kautta kulkemaan laaksoon päävarustuksen vasemman
puolen eteen, Tämän liikkeen seurauksena oli, että patterin ja
jääkärien välille oli ilmestynyt iso aukko. Oli siis välttämätöntä
täyttää tämä tyhjä paikka. Toiselta puolen oli välttämätöntä hankkia
apua keskirinnalle ja vasemmalle siivelle, jotka molemmat olivat
kärsineet suurta häviötä. Minä lähetin siis Ismailovan kaartille käskyn
astua taisteluriviin; määräsin 2 pataljoonaa astumaan äsken mainittuun
tyhjikköön ja lähetin yhden pataljoonan keskirinnan vasemman puolen
lisäksi. Sittenkuin olin antanut nämät käskyt, siirryin minä
keskirinnan patterille kello 2 j.pp." (Tässä seuraa kertomus vasemman
siiven rynnäköstä, mutta sen olemme jättäneet pois, kosk'ei siinä muuta
mainittavampaa tapahtunut kuin että sen rynnäkkö suurella mieshukalla
tehtiin turhaksi).

"Silloin olivat jo meidän joukot kaikilta puolin saartaneet vihollisen
varustukset. Kello yhdeksästä aamulla oli tuimaa tykkiammuntaa neljältä
puolen ohjattu linnoituksen puolustajia kohden. Silloin sain tiedon,
että kaartin jääkärirykmentit olivat vetäyneet takaisin Telish'iin
päin, jonka tähden oli peljättävää, että vihollinen olisi etelästä päin
voinut saada apua. Minä päätin siis, sittekuin Ismailovan kaarti oli
ehtinyt äsken määräämilleni paikoille, antaa kaikkien joukkojen rynnätä
joka puolelta yhtä aikaa; minä määräsin tämän päättävän liikkeen
tapahtumaan kello 3 jälkeen puolenpäivän. Itse minä ilmoitin tämän
päätökseni kenraali Brock'ille, joka oli saanut johdatettavaksensa
2:sen kaartin jalkaväki-tivisioonan 1:sen prikaatin, ja lähetin
kirjallisen käskyn kenraali Ellis'elle.

"Siksi että kaikki tekisivät rynnäkön yht'aikaa määräsin minä, että kun
kaikki joukot olivat ehtineet saada tiedon käskystäni, ammuttaisiin
vasemman siiven patterista kolme laukausta merkiksi, että heti sen
jälkeen ammuttaisiin keskirinnan ja oikean siiven pattereista myöskin
kolme laukausta, jonka jälkeen kaikkein heti piti rynnätä. Minä
arvasin, että tämmöinen kaikilta puolin ja lyhyeltä matkalta 100-400
ask. yht'aikaa tehty rynnäkkö onnistuisi hyvin. Kuitenkin annettiin,
jostakin arvaamattomasta syystä tämä merkki-ampuminen liian aikasin
ennenkuin kaikki käskyt olivat ehtineet perille, oikealta siiveltä,
joka siis yksin rupesi ryntäämään.

"Levottomuudella odotin mitä tuleman piti, sillä yht'aikaisen rynnäkön
asemesta, tehtäisiin nyt eristettyjä rynnäköitä, joiden onnistumista
oli syytä epäillä. Mahdollisuuden mukaan parantaakseni asiaa ja
saadakseni apua oikealle siivelle, joka, niinkuin jo sanottiin, oli
alkanut rynnäkön, lähetin heti ajutanttia kaikille joukoille
ilmoittamaan, ett'eivät enään vartoisi merkkiä vaan rientäisivät oikean
siiven avuksi. Niinkuin oli arvattavaakin, tehtiin perättäisin
rynnäköitä. Turkkilaisten murhaava tuli esti minkään joukon pääsemästä
päävarustukseen asti. Mutta paitsi suomalaista kaarti-rykmenttiä ei
mikään joukko vetäynyt takaisin; astuen eteenpäin käyttävät he
hyväksensä kaikkea mahdollista suojaa, ja muutamat pääsivät aina 40:nen
askelen päähän varustuksesta. Suomalaisen kaartin [ei Suomen kaarti!
Tämän väen nimi on Wenäjän kielellä 'Finljanskij polk.' Tekijän
muistutus.], joka ei löytänyt mitään suojaa edessänsä, oli välttämätön
vetäytyä takaisin ja uudestaan asettua sota-asentoon mäen rinteelle.

"Tässä rynnäkössä kaatui suomalaisen kaartin rykmentin päällikkö
kenraalimajuri _Lavrov_, joka urhollisella rohkeudella astui
rykmenttinsä eturinnassa, kuolinhaava rinnassaan tantereelle.

"Näiden rynnäkköjen jälkeen, jotka loppuivat noin kello 4:jän aikaan
ehtoopäivällä, taukosivat kaikki patterit ampumasta, sillä sotajoukot
olivat nyt niin lähellä varustusta, että ne olisivat olleet vaarassa
saada kärsiä yhtä paljon kuin vihollisetkin patterin ampumisien
seurauksia.

"Oli ihan mahdotonta vetää joukkoja takaisin, voidakseni taasen ruveta
ampumaan varustusta tykeillä, sentähden että tämä liike olisi
välttämättä tuottanut niille suurta häviötä, mutta ennen kaikkia
sentähden, että tämä takapero olisi tehnyt huonon vaikutuksen
sotamiesten velvollisuuden tunteelle.

"Minä päätin sentähden jättää joukot asemillensa, ja tehdä uuden
rynnäkön pimeän tullessa. Tämän käskyn annettuani, palasin mäelle
vastapäätä Gorni Dubniak'ia siellä odottaakseni hämyä. Hirveä, haudan
tapainen äänettömyys vallitsi nyt kaikkialla. Pimeän tultua läheni
vielä useampi sotajoukko varustusta. Kaksi pataljoonaa Ismailovan
kaartista kenraali-majuri Ellis'en (nuor.) johdolla, hiipi sitten
kontaten noin 1,500 askelta ja ehtivät aina 50 askeleen päähän
varustuksesta. Yht'äkkiä hyökkäsivät joukot eteenpäin ja tunkivat joka
puolelta varustukseen. Kirkas liekki, eräästä tulipalosta, joka oli
syttynyt vihollisten rintavarustuksessa, teki koko seudun valoisaksi ja
ilmoitti sen linnoituksen valloittamisen, jota turkkilaiset niin kauvan
ja innokkaasti olivat puolustaneet.

"Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa,
nosti varustuksen päällikkö, _Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun_ ja
laski sotilainensa aseet.

"Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja
2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa
kruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin
jäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia."

Tämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja
sota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme
ja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen
pieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen
kaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen
halki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin
silmiänsä luomatta.

       *       *       *       *       *

Vieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner
oli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti
salamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten
tuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä
ampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain
joku pää nostettiin korkeammalle tarkk'ampuja-ketjussa, muuttui
säännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi
heikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan
taajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa
taajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan
persoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset
meihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla
ajattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon
raesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut.
Mutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin
taajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä
kentältä.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani
jälkeenpäin minulle kertoi:

Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan
tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi
onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän
ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri,
joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan,
mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri
jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut
pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan
henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin
taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki
kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa,
sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti
tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole
sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja
rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.

Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin;
vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä
siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin
eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin
pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs,
taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän
kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania;
1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan
ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia
sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt
kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin
astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa
tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli
yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat
osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.

Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin
pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät
tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama
aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä
nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.

       *       *       *       *       *

Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet
ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä
virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden
tantereelle kalmaisen valon.

Semmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. -- -- --

Illalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle
isomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva
paljaassa todellisuudessaan.

Pitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja
ihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri.
Minne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä
näet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen
ruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.

Varustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on
ruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä,
rikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen
tappamia.

Mutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi
haavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät
saaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat,
että ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän
rintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea
osoittaa. -- Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa.
Kokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat
haavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä
kanssa.

Elleivät tunteemme jo tykkönään ole tylstyneet, tunkee meihin
voittamaton inhon tunne samalla kuin huomaamme todellisen pieneytemme,
voimattomuutemme, kuin huomaamme että olemme ainoasti -- ihmisiä; ja
ainoa ajatus joka pääsee meihin, on: kirous sodalle!

Turkkilaisten häviö, ottamatta lukuun vangittuja, oli 2000 miestä;
näistä melkein kaikki kuolleita. Tserkessiläinen ratsuväki oli
viimeiseen mieheen tau'onnut olemasta.

"Ei ole häpeä antautua niin urhoisalle sotaväelle", sanoi turkkilaisten
päällikkö, ojentaessaan miekkaansa kenraali Gurkolle. "Ja minä",
vastasi hän, "pidän kunnianani, kun olen vanginnut niin miehuullisen
kenraalin."

Wenäläisten häviöt olivat: 18 kuollutta upseeria ja 790 miestä; 99
haavoitettua upseeria (niissä kolme kenraaliakin) ja 2,384 sotamiestä.
21 miestä oli kadonnut. Tarkk'ampujapataljoonista oli suomalainen
kärsinyt enimmin, siinä oli nimittäin 24 miestä kuollutta sekä 5
upseeria ja 94 miestä haavoittunut. -- -- --

Minun asiani ei ole tuomita tapahtuneita seikkoja, mutta tuskin voin
olla sanomatta, että jonka käden viittauksesta tuhansien ihmisten
elämä taikka kuolema riippuu, täytyisi -- -- -- mutta ei, hänen
edesvastauksensa on muutenkin liian suuri, ettei olisi oikein hänen
takallensa laskea kiveä.

Kenraali Gurkoa on jo tarpeeksi arvosteltu Gorni Dubniakin tappelun
johdosta. Kuitenkaan ei hän yksin ollut tapauksien herra. Mutta jos
olisi tarkemmin kaikkia enneseikkoja punnittu, olisi ehkä moni isä
saanut pitää vanhuutensa päivien turvan ja moni äiti saanut likistää
rintaansa vasten rakastetun poikansa, jonka ruumis nyt "Bulgarian
aronurmessa maatuu."



IV.

Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä
Pravetsin tappelu.


Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin
yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen.
Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia
ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin
"aurinkoinen armas" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin,
vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja
ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe
meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta -- siitä on
jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien
hirmu-kuvien perästä. -- -- --

Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin
tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen
lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa
ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen
seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin
rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin,
olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen,
takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen
turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi
tantereelle.

Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä
vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin
Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän
pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen
metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien
suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty,
piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa
niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman
Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.

Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin
suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja
vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia
kuolleitansa omiin hautoihinsa.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle
kerrottiin.

Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat
venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset
kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin
samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä
oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja
käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän
kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli
lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa
käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet,
kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.

Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki
kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa
edellisen päivän tappelussa.

Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin
kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden
ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse
määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin.
Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön
ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.

Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin
unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu
sen näkijän silmistä.

Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish
erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut.
Tarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona
Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona
teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat
mariopuolalaiset husaarit.

Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan
etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa
kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä
ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he
olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia;
se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme
nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet
ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat
osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin
joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että
helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.

Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs
pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä
välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka
tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle
leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen,
ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin,
huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja
jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset
haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman
vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin
Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko
tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.

Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä
alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin
tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin
sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli
yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli
yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada
sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.

Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti
mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in
antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa
Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti
jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei
ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin
hyvässä kunnossa.

H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä
kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka
oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole
velttoutunut.

Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli
suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti
että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti
_Ramsayn_ kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin
rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan.
Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin
päällikkö eversti _Procopé_.

Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen,
ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri,
everstiluutnantti _Sundman_.

Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä
äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo,
sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla
puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti
kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä
muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei
kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme,
sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu,
kuin -- reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja -- nukuimme
uudestaan.

Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta
nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin
vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka
pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten
määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten
"härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin
-- kai -- ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin
teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä
ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin -- virassansa
uutterina -- valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä
kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän
polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja
ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen
todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja
etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti
kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta
koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin
tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies
kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa
paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden
päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.

Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi,
kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa
kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin
kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen
vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin
vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä
etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket
vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin.
Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui
tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta
Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.

Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me
marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit,
saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden
eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja
häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. -- -- --

Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa
kaatuneet kumppanimme lepäävät! -- --

Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi
kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne
tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan
hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!

Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon,
toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät,
ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli
jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet
levon.

Päivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie
jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen
kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa,
ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden
jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin
pitkälle kuin mahdollista kristittyjen "koirien" haudoista.

Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja
laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.

Kummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset
jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat
tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in
tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että
jonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa
Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista
sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä
yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa
pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa
tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien
poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän
eteläpuolella.

Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n
päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien
vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti
olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden
ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä
ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän
aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.

Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty
täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet
sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen
tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään
sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn
asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava,
käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden
sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien
vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa
ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo
useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis
ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa
enempää sotaan kelvollista miestä.

Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki
erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon
kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja
saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui
hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla
muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy
oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.

Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16
päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi
Shuvalov'in joukkojen etuväkenä.

Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä
suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme
Balkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan
virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä
kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja
myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.

Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö
huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei
ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.

Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi
eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä
osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja
luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme
meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita.
16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme
seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon
jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren
juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin
panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei
ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet
nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.

Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja
sill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen
rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.

Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne
jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat
alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.

Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin
armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt
vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin
kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä
urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.

Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä
seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä
tuntunut pitkältä.

Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan
prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään
Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän
lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan
Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.

Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua
Pravetsia vastaan, ja kenraali _Dandeville'n_ ahdistaman Etropolia,
hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat
horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.

Kreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista
ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi
kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä
meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in
johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin;
siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi
sota-kaivaja-komanto.

Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja
ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin,
nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo
huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta
ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi,
ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden
olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen.
Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että
esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan
ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo
esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten
hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin
nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän
tehtävät huomiseksi.

Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja
kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt
ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.

Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä
jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset
niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.

Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie
tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy
tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli
vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät
puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen
vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän
valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen
säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle
paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa
mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että
ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.

Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on
vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan
mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka
rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin
keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan
antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin
sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: "sitä en
ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta." Mutta se ei ollutkaan mahdotonta;
Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.

Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei
kenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten
selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.

Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23
päivän) pää-asia.

Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista
tykkiä korkealle mäelle.

Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle,
vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli
koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa
saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt
niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä
kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän
johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen
osa yötä tulisi siis levolliseksi.

Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa,
sill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.

Kenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6
pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli
Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8
tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja
Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan
etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän
Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa:
"Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen
matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle,
kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi,
joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania
peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä
semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen
oli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen
pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä
syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista
ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät
tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin
aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta --."

Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että
se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä
turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan
sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui
pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta
oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli
luutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa _Sofus Kristensen_, joka
heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön
käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan
kuuluvaksi.

Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista
pattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin:
vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa
suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona.
Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla
lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin
oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona
oli ollut oikean siiven lisänä.

Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei
tarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin
saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun
välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy
siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi;
niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää
sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin
turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään,
ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin
ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori
lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.

Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen
olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät
samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti
se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei
näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta,
jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä.
Kreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle,
joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko
vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä
luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin
yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä
ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä
tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta
takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa.
Rauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei
siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.

Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän
turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in
joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin
turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta
kiertämän meidän taaksemme.

Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki
_Brunou_, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä
vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli
osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta
kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin
pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni
Dubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä
lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta
upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään
haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa
komppaniasta ja 1 neljännestä.

Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen
vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa
läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen
johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan
kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että
tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden.
tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet
ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko
itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.

Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin
väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli
määrännyt sotamiehellensäkään.

Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei
Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja
pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi
ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin
kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli
levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi
sangen levollisesti: "No, jopa vihdoin löysivät meidätkin."

Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin
Rauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden
kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket
tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta
ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten
varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan
joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan
rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut
alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa
temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky
ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen
mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät
esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin;
sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä,
herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta
kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden
jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat
Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman
näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.

Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300
kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia
valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän
Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien
yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei
Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli
turkkilaisten varustuksien takana.

Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla
Isker-laakson oikeata puolta.

Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset
etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin
leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta
pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia
siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.

Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei
onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi
muitakin tietoja.

Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän
leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka
olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että
turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät
sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja
töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle,
jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa.
Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea
ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin
näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan
sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa
kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei
hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat
lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä
tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan
kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet
perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien,
innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja
peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa.
Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa,
varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin
heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat
kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan -- -- --.

Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.

Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa
toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus,
ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien
herroiksi. -- -- --

Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen
törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo
aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja
pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.

Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä
vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää,
ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän
yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen
sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin
joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä
tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas
lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle
puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne
asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja
4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut
tuotiin tämän vuoren juurelle.

Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten
lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta;
sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä
kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin
saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi,
ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle
kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä
ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja
sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan,
niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja
tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme
siellä jotensakin välttäväksi.

Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän
kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena
tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta
saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut,
jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin
siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä
nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka
ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut
muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta
toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin
todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas
siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos
heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme
ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin
väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme
ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin
puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin
taukomatta "suutansa pruukaamasta".

Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin
turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden
tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas
sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein,
että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen
matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi --
maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin
tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät "alammaiset" pettäisi
kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat
saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin
eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta
ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä
vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin
kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut
kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.

Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli
Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja
niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten
varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat
rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä
helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli
vihollisen telttiä pystytettyinä.

Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten
varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie
Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin
tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin
tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan,
jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.

Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin
marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman
kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison
tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden
sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27
päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle
Sjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi
jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville
asemoille ja taistelu alkoi.

Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin
rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli
ajanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset
Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin
pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti
valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja
tarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja
Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä
vasemmalta puolen.

Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista,
jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä
Wratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen
kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin
olisimme taasen tahtoneet päästä "miekan mittelöhön", mutta totella
täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan
ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen
mainitun Bebresja-joen rannalle.

Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon
soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran
Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa
usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme
kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen
puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka
olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin
semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä
ajatukset herättivät, saattaa nimittää -- kodin-kaipuuksi. Ja niiden
seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme
Suomen lempeille saloille takaisin, mutta -- turha se toivo oli.



V.

"Suomen vuorella."


Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle
sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden
nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo
ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä
varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja "galetteja"
(turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi,
joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa,
olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme.
Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.

Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme
etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme,
mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali
Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille
vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden
vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat
rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle
väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän
miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas
tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi
vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään.
Mutta "toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan", sanoo sananlasku
ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä.
Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille
kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan
kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat
talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin
säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita,
lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.

Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle,
jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä "Suomen vuori",
ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on
oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä
ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu
pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi
kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului
tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona
majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei
paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin
alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja
jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin,
jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin
pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa
pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon,
vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta
käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet
saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin
taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat
olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein
muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.

Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit
ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä
turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he
seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri
H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka
Pravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet
Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai
aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla
sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla
äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin
mahtavan komentosanan: "koko pataljoona! ampukaa!" Turkkilaiset, jotka
siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä
kajahti tuo mahtava "koko pataljoonan" komanto, luulivat tästä leikin
olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat,
tietämättä missä päin tämä "pataljoona" oikeastaan oli, umpimähkään
kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas
"pataljoona" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle,
jonka se oli saanut aikaan.

Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota
turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.

Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi.
Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se
päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet.
Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä
saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja
raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää
jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten
terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin
kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi
pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea
kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla
olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja
useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea
paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita
peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat
pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä
nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa
87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan
vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä
näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen
parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista
hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa.
Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut
pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa,
Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.

Wratsjesissakin, -- vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo
lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta,
pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme
korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta
yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle
ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät
korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen
joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden
tapaisina ilomielin päällämme. -- --

Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että
Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se
uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja
turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme
laukausta. "Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!"
Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita
se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta
kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin
todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan
hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on
ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo
käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen
ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta,
oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin
sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli
opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä
toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä
hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan
mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen
elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme
toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden
auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. -- -- --

Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut
ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että
parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa
huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20
asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle
oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja
kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet,
pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan
tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä
rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat
palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa
turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet
tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi
suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja
venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista
rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan
turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista
valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen
ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten
virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan
vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: "tuleekohan täältä pian lähtö
kotiopäin?" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen
"Turkkilaisista", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m.,
joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa
puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet
konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin
kärsimistä oli.

Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme "Suomen vuorelle" toisia
joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin
moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa
itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei
muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.

Huhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli
tehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että
varustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä.
Varustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että
"sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien
tiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka
ryyniä." -- "Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon
elukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan." -- "Koska ei muita
ajokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin
keinoihin sairas-varojen kuljettamista varten." -- Leipää oli kyllä,
mutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt'ei tykkönään.

Vielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona
j.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että
majassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin
pahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten
Wratsjesiin.

Joulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona
kokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme
yksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä
sydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä
jäähdyttää -- ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää -- vaan
kateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy,
lihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja
niin pieni palanen juustoa, ett'ei moni mies sitä leipänsä päällä
huomannutkaan, vaan -- pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha
oli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin
olimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään
suolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan
herkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin
enään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]

Upseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen
joulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin:
Sotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen
virstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden
kyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa
riemukulussa upseerien "pykningille". Hän sai siis myös nauttia
Pohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin
ajajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli
riisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt
istuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä
maljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille.
Näihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä
tyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet
yhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää
Kaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä
Pohjolaan viemään.



VI.

Balkanien ylitse Sofiaan.


Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa
jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan
tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi
kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen
ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään
jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen
tarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin
kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei
niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään
sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä
muun muassa: "Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä
ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset."

"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi
nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja
useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin
verileikkeihin." Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun
nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta
vastaan. Lakki ja "paslikki" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla
menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi
jälkeläisiksi, jotka "nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti."

Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi
pussia, joista toisessa oli leipää _seitsemäksi päiväksi_ (?), toisessa
kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni
lihapalanen.

Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla
yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in
[kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon
alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet
ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes
kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas,
lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä
valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta
vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin
tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. -- Meidän piti
poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden
harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte
uhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.

Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen
Balkanien ylimeno. -- Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan
painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin.
Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin
jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään;
harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia
nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. -- Tie oli ainoasti
viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.

Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat
käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi
minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja
narisi... tuolla etäällä näkyi "Gripenbergin vuoren" [sille vuorelle
annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti
Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa
puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle
aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat
savu-pilvet sen loiston. -- Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali
pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa
perästä vihollisen varustuksiin!... Mutta yhä korkeammalle nousevat
meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa -- ylös vain
uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus
metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas!
jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. "Gripenbergin vuon" on jo
läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren
seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; -- --
yht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.

Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in
matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv.
1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla,
kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. -- --

Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon
jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä
vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p.
ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. -- -- Alhaalla
laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me
seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa,
mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä
enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät
urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi
kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! -- -- -- Mutta
tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen
Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan
raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen
siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun
korkein kukkula -- -- katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei
kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka
satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan
auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa
kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän
sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu
ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! -- Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi,
myrsky, -- ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, -- ikuinen
rauha, kirkkaus! -- Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen
kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan
sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden
yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman,
neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin?
Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan,
niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta
nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita -- mutta kuinka komeita,
kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan
haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne
aatteet ja tunteet, joita se herätti, -- siitä olen varma! --

Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli
leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli
teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi
yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden
ympärille nukkuivat miehet -- lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla.
Väsymys voittaa pakkasen -- väsyneet silmät vaipuivat yhteen -- --
kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin
ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien
siivillä; -- -- me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan
valon säteilevän, me näemme paljon -- iloa ja surua, ylellisyyttä ja
kurjuutta. -- -- -- Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, -- mutta
sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta
polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen,
taikka "mäen-lasku."

Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme
käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja
vara-lavettia. -- Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella
täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan
oli vaan 40-45 miestä. -- Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus
oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi,
mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea
tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.

Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. -- Köydet
pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet
pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja -- Jumalan nimeen lähdetään
liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät
luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin
seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin
taas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä,
hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin,
mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan "järräävät"
he yks'päisesti kiinni köydestä.

Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet
voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja
siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.

Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja
olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, -- Jumalalle kiitos, olemmekin
terveinä alhaalla laaksossa. -- Balkanien ylitse on menty; meidän
joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo
historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin
jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut
kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä
oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. -- Tuolla tulee
Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä,
kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja -- menee eteenpäin.
Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään,
vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla,
joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. -- Se joka itse näki tämän
retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin
siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt
menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa,
joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten
mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina
kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä
käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia
tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä
tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.

Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää;
sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse
hoitoonsa. -- Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen
Tsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin
yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin
lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille,
jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän
kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin
olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä
venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean
loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa,
ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka
viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä
keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat
nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän
hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin --
lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja
lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä
Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan.
(Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien
välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme
perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten
ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja
kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin,
Rauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme
taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka
eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa
aikaan -- tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi
maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä
tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.

Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä
seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen
tarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden
Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua
kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan
kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten
vallassa -- meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona
kenraali Krydener'in johdolla -- ei turkkilaisten auta mikään muu kuin
antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme "hypänneet
ennenkuin ojaa olikaan"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä
meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet
mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä.
Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään
pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä,
ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä.
Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, -- 2:nen pataljoona
oli vasemmalla -- ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa
jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa
ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti
2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän
kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla
taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella
puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. -- Vaikka kyllä huikeasti
ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä
äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja
haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.

Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan
mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he
hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi
katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista
sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat
näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa
vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa
pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa
meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli
turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän
jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta
isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin
rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen;
sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan
Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10
illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana
yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen
liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa
levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä,
kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä
vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen
komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla
puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli
3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän
ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä
Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista
kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli
jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes
preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan,
jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi,
palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti
sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea
rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.

Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin
vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein
käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla
suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni
Dubniak'issa.

Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia.
Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista
lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan
kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa
kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä
vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi
onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari
tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta,
heittäyi kinokseen ja -- nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme
Weljaminov'in kanssa.

Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta,
piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei
odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja
peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja
lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin
eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä
kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä
mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia --
ett'eivät jalat paleltuisi. -- Pitkien keskustelujen perästä päätettiin
vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut
kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos
komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten
käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä
kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin
kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan;
kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään
jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin
lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei
kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty
patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo
paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä
kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä
laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista
muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.

Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut
turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt
tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen
sen lähitienoilta eteläänpäin.



VII.

Sananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.


Osmanien valtakunnan perusti _Osman_ v. 1300 jälkeen Krist. synt,
ensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja.
V. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361
valloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan
pääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja
Konstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi
mainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko
isoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä
alkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv.
1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren
rantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren
itäpuolella. -- --

Koko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen
luettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa,
josta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva
osa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.

Yleensä on ilmanala lauhkea, mutta kuitenkin kylmempää kuin
esim. länsi-Europassa samalla leveysasteella. Ilmanalan ja
teollisuustuotteiden suhteen saattaa jakaa maan kahteen osaan.
Balkanien ylipuolisessa osassa on enemmän pohjoisen maan tapaista,
siellä on lunta ja jäätä ison ajan ja Tonavakin menee usein jäähän,
Laaksoissa menestyy riisi, maissi, kastanjit ja viinirypäleet, mutta
puuvillan, silkin ja öljyn viljelys käy laatuun vasta eteläisimmässä
osassa, jossa jää ja lumi on harvinaista; talvea osoittaa sateet ja
sumu. Länsi-Europan kalliimmat hedelmät kasvavat ainoasti Marmora-meren
rannikolla. Maa on hedelmällistä, mutta sen viljeleminen on huonolla
kannalla; sitä viljelevät ainoasti kristityt, sillä turkkilaiset itse
pitävät sitä työtä orjallisena. Nisua, maissia ja hirssiä sekä riisiä,
ohraa ja kauraa saadaan kuitenkin yli tarpeiden. Tupakka on erinomaista
ja sitä viljellään paljon. Viinin viljelys on yleinen koko maassa.
Metsät ovat, paitsi luoteisessa osassa, raiskatut. Karjanhoito on
tärkeätä: vuoristossa käytetään kuttuja ja lampaita ja pohjosen osan
isoissa tammimetsissä isoja sikakarjoja. Hevoset ovat hyviä ja
kestäviä, vaikka pienen kasvannaisia. Aasia ja kamelia löytyy myöskin.
Silkkiviljelystä eteläpuolessa vastaa mehiläishoito pohjoisessa;
molempia viljellään paljon. Kultaa, hopeata, rautaa, lyijyä, vaskea,
suolaa y.m. löytyy kyllä, mutta paraasta päästä koskematta vuorissa.
Teollisuus on varsin huonolla kannalla, sitä pitävät voimassa ainoasti
kristityt ja juutalaiset. Teollisuuden etevimpiä tuotteita ovat silkki-
ja puuvilla-kankaat, matot, safiaani, sapelin terät, ruusuvedet ja
hyvän hajuiset öljyt. Värjäystaito on hyvällä kannalla ("turkin
punaista").

Turkin maassa on muitakin kansoja kuin turkkilaisia, eivätkä
turkkilaiset ole edes suurin osa asukkaita. Maa oli, niinkuin
sanottiin, ennen toisten kansojen hallussa; turkkilaiset ovat heidät
voittaneet, mutta eivät karkoittaneet, eivät edes sekoittuneet heidän
kanssansa, vaan ne ovat pitäneet omaisuutensa, tapansa ja uskontonsa.
Turkkilaiset ovat viimeinen kansa, joka on Aasiasta tullut Europaan
ja niillä on sentähden aasialaiset tavat. Ne ovat ainoa valtiollinen
kansa Europassa, jotka eivät tunnusta itseänsä kristinuskoon; he
ovat Mahomettilaisia. Jotkut oppineet todistavat turkkilaisia
suomensukuisiksi, itse kutsuvat he itsensä entisen päällikkönsä mukaan
Ottomaneiksi eli Osmaneiksi. Ne ovat suurta ja väkevää kansaa, joka
helposti tottuu kestämään suuriakin vaikeuksia. Turkkilaiset eivät
yleensä ole mitään pahanluontoista, niinkuin tavallisesti ja etenkin
tämän sodan tähden luullaan. Päin vastoin on niillä paljon hyviä avuja,
he ovat miehuullisia, sääliviä, rehellisiä ja kohteliaita, mutta näiden
avujen vastakohtina on heillä hillitsemätön vihan ja koston himo ja
uskontonsa puolesta he ovat muita kärsimättömiä. Ei järkeä eikä
taitoakaan puutu heiltä, mutta osaksi uskonnolliset tuumat, osaksi
muutkin turhat uskot ovat olleet syynä, ett'eivät he ole ottaneet
vastaan europalaisten kansojen keksintöjä ja parannuksia, muussa
suhteessa kuin sotaväkensä järjestämisessä.

Niinkuin itämaalaisetkin, istuvat he jalat ristissä, syövät ja
lepäävät laattialla, jolle on levitetty mattoja, matrassia. He ovat
vakaamielisiä, eivät rakasta, paitsi ratsastamista, mitään
ruumiin-liikuntoa, pitävät esim. tanssin miehelle sopimattomana;
pitävät paljon kasvista ja ovat Europan ahkerimpia tupakan polttajia ja
kahvin juojia. -- Turkkilaisilla on tosin kouluja ja useoita muitakin
opetus-laitoksia, mutta niillä ei kuitenkaan ole ensinkään tieteellistä
sivistystä. Soitantoa, rakennus-taitoa ja puutarhan hoitoa harjoittavat
mielellänsäkin, mutta maalarin ja kuvanveistäjän taidetta he tuskin
tuntevatkaan. -- Kreikkalaisilla, jotka ovat vanhastaan historiassa
tunnettujen, kuuluisien kreikkalaisten jälkeläisiä ja joita myöskin
asuu Turkinmaalla, on korkeampi sivistys ja he ovat myöhempinä aikoina
osoittaneet, etteivät he urhoollisuudessa ole esi-isistänsä
huonontuneet; mutta muuten syytetään Turkinmaan Kreikkalaisia
kavalasta luonteesta. -- Paitsi nyt mainittuja asuu Turkinmaalla
Servialaisia, Bosnialaisia, y.m.m., jotka uskontonsa puolesta ovat
Kreikkalais-katolisia. [Viime rauhanteossa tuli Servia itsenäiseksi
valtioksi ja Bosnia Itävallan haltuun.]

Maan uskonto on niinkuin jo ylempänä sanottiin, mahomettilainen eli
islamilainen. Sen pääsisällys on: Jumala on yksi ja Muhametti on hänen
profeettansa. Hallitus-muoto on rajaton. Oikeastaan se olisi
perittävä, mutta miten sen seikan laita lienee, jääköön päättämättä.
"Suuri-Sultaani", joka myöskin nimitetään Osmanien keisariksi on sekä
hengellisten että maallisten asioiden päämies. Korkein hengellinen
virkamies on Sheik-ul-Islam eli Islamin päämies. Etevin valtio- ja
sota-ministeri sanotaan "Suur-visiiriksi." Kaikilla korkeimmilla
virkamiehillä on kunnianimenä "Pasha." Valtiovirastojen virkamiehet
sanotaan "Effendi'ksi;" pashojen pojat ja ylhäisemmät sota-upseerit
saavat kunnianimen "Bei." Rahastohoidon ja hovin alemmat virkamiehet
sanotaan "Aaga'ksi." Yleiset valtio-asiat keskustellaan Divanissa, joka
on jonkinlainen valtio-neuvosto. [Mitä tässä ylempänä on kerrottu,
koskee -- pätisi valtiohoito -- rauhan aikaa.]

Tässä en saata olla mainitsematta yhtä seikkaa, joka koskee
kymmenysveron kokoomista. Siitä kerrotaan näin: Veron ylöskanto
annetaan arennille rahamiehille, jotka jo edeltäpäin maksavat
maaherralle lupaamansa summan kruunun verosta. Arennin tarjoominen käy
siten, että ostajat ilmoittavat tarjoilluksensa maaherroille, jotka
sitten Konstantinopolista kysyvät, pidetäänkö tarjomus kelvollisena.
Sieltä tulee tavallisesti suostumus ja arentimiehet imevät kansasta
viimeisenkin mehun. Kirjevaihdon kestäessä ehtii kuitenkin jo elo-aika.
Kun asiasta vihdoin on suostuttu, jättävät ensiksi mainitut
arentimiehet tehtävänsä vähemmän rikkaille toimitettavaksi. Talonpoika
parka, jonka niskalle koko veromaksu lankee, ei uskalla viedä
kuhilaitansa vainiolta ennenkuin kymmeneksen kokooja on tullut; ei hän
myöskään uskalla kätkeä mitään, sillä kokooja tietää jokaisessa
kuhilaassa olevan sitoman luvun.

Talonpojan pää-onnettomuus on siinä, että kokoojat vaan veltosti
kiertävät piirikuntaansa, jonka tähden syys-sateet usein turmelevat
koko kylien kootut varat. Jos siis vilja on tullut huonoksi, eivät
kokoojat huolikaan siitä, vaan kiskovat veron rahassa. Kyllä hallitus
tietää, kuinka suuren haitan tämä kymmenysvero monessakin ja ennen
kaikkia maan varakkaisuuden suhteessa saa aikaan, mutta ryhtyä
muuttamaan Muhametin säätämää lakia, olisi turkkilaisten mielestä
varmin keino joutua kiirastuleen paholaisen käsiin.

Se mitä tässä ylempänä puhuttiin Osmanilaisen luonteesta y.m. on
havantoja, joita ei käy sodan aikana niin tarkkaan tutkia. Alaupseerin,
olkoonpa sitten vapaehtoinen taikka ei, on asunnossansa vaikea tehdä
kansan luonteen tutkimiseen kuuluvia huomioita, jonka tähden onkin
anteeksi suotava asia, jos hän työnsä täydentämiseksi ja lukijansa
tyydyttämiseksi käyttää vaan ylimalkaisia tietoja.

       *       *       *       *       *

Erään korkean Vitos-nimisen vuoren juurelle on Sofian kaupunki
rakennettu. Sen asema on viljavassa laaksossa ison, itää ja länttä
yhdistävän tien varrella ja on sen kautta tullut vilkkaaksi
kauppakaupungiksi. Suurin osa väestöä tekee silkki-, jyvä- ja
tupakka-kauppaa. Kansallisuuden suhteen asuu siellä enemmin
bulgarialaisia, sitten ovat väkiluvun suhteen järjestyksessä
turkkilaiset, kreikkalaiset, mustalaiset j.n.e.

Ulkonäöltänsä on kaupunki tykkänään turkkilainen. Muutamia yksityisiä
rakennuksia ja kasarmia lukuun ottamatta on kaupunki ihan Muhamedin
vaatimuksien mukaan rakennettu. Kadut ovat vääriä, ahtaita ja osaksi
huonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä laskettu. Asuinhuoneet
rakennetaan tavallisesti pihan puolelle, mutta jos ne joskus ovat
jonkun kadun taikka torin puoleen, ovat sen akkunat aina huolellisesti
verhotut. Kadun puolella on siis pelkkiä ulkohuoneita, joka
tekee, ett'ei kaduilla käveleminen tarjoa mitään miellyttävää
vaihettelevaisuutta. Joskus juuri pistäyy puistokin kadulle ja sen
aidan takana näkyy hyvin hoidettuja hedelmäpuita, kukkais-penkereitä
y.m. puutarhan koristeita. Kauppapuoditkin ovat laitetut jonkinmoisiin
ulkohuoneihin, joiden kadun puoliseen seinään on tehty luukku, joka
päivällä pidetään kauppapöytinä mutta öisin nostettuna ylös on seinänä.
Tälle pöydälle levitetään kaikki kauppatavara ja tälle levitetyllä
matolla istuu myyjäkin edessänsä tuli-astia, jolla hän lämmittää
kätensä ja keittää kahvinsa ja piippu, ainaisena, välttämättömänä
tarvekaluna, suussa. Käsityöläisillä on samanlaiset "verstaat": siinä
tekee suutari jalkineet, räätäli vaatteet ja vieläpä istuu siinä
julkinen kirjurikin täydessä touhussa, kaikkien nähden, käyttäen
kynäänsä.

Kun astuu portista sisälle, on näky ihan toisellainen, kuin kadulta
katsellen saattaisi päättää; kadun puolella osoittaa rakennus mitä
suurinta yksinkertaisuutta, täällä taasen pihan puolella on katsojan
edessä viehättävä näky. Edessänsä on sievän puutarhan takana
puutarhaakin sievempi rakennus. Avaria portaita myöden noustaan
avoimeen eteiseen, jonka kattoa muhkeat pylväät kannattavat. Oikean
puolinen ovi vie isännän huoneesen, jossa hän ottaa vastaan miehiset
tuttavansa; vasemman puolisesta ovesta tullaan naisten vierashuoneesen.
Vastapäätä portaita on keittiö ja keittiön oikealla puolen on
nais-orjien huone ja vasemmalla kylpy- ja lämmitys-huoneet.
Lämmityshuoneesta tullaan taasen pieneen kasvilla koristettuun pihaan,
jonka takana on vaimojen asunto eli "haremi", joksi turkkilaiset sen
sanovat. Siellä asuu, paitsi naisia, pojatkin kunnes ovat täyttäneet 13
vuotta, jolloin ne alkavat olla yhdessä talon miehisien palvelijoiden
kanssa, joiden töihin he ottavat osaa.

Naisten puku on tavallisesti pieni nuttu, leveät nilkkaan yhteen
sidotut housut ja lopuksi vaate semmoinen, että se peittää koko olennon
ja jättää näkyviin ainoasti silmät. Turkin naiset rakastavat
puvuissansa väri-loistoa, jonka tähden kauppapuodeissa nähdäänkin
kullalla ja hopealla kirjailtuja somia silkkipukuja. Jalkineina heillä
011 safiaaniset saappaat, päällyskengät ja puiset anturukset
sade-aikoina käytettäväksi.

Miehillä on vähän kapeammat housut, liivit ja pieni nuttu, niiden
päällä iso silkkinen päällysvaate ja päässä punainen, valkoinen taikka
musta tupsulla varustettu "fetsi", joka on tehty huovasta ja on
joksikin samanlainen kuin meillä käytetyt hatut jos niistä ottaa röydän
pois, toisilla on yhtä monen värinen turbaanikin, joka taasen on pitkä
vaatekappale, joka kiedotaan monin kerroin pään ympäri. Vyötäisillä
heillä on erinomaisen loistava vyö, jonka poimuissa kantavat aseensa,
rahakukkaronsa, kirjoitus-neuvonsa, tupakka-astiansa ja piippunsa.
Heidän jalkineensa ovat samanlaatuiset kuin naistenkin, vaikka vähäisen
karkeammat. Turkkilainen sotamies on puettu samanlaisesti kuin
kansakin, jonka tähden hänen onkin helpompi liikkua, mutta joka myöskin
vaikuttaa, ett'ei hänellä ole samaa soturillista ulkonäköä kuin
europalaisella soturilla yleensä on.

Jättäkäämme nyt nämät yleiset silmäilyt ja palatkaamme oloomme
Sofiassa. Välttämättömän levon perästä oli ensi tehtävänä hankkia
suolaa ja muita tarpeita. Niitä saatiinkin kreikkalaiselta kauppiaalta
kohtuullista maksua vastaan. Aika kului siten, että sotaväki oli
vahdissa kaupungin etuvarustuksissa; meidänkin pataljoonamme oli siellä
pari kertaa.

Tammikuun 7 päivänä saatiin vihdoinkin lähtökäsky ja samalla saimme
tietää toisenkin miellyttävän tiedon. Se oli tieto siitä, että Suomesta
meille lähetetyt lämpöiset vaatteet olivat saapuneet yhden päivän
matkan päähän meistä.

Aamulla 8 päivänä olimme valmiit lähtemään. Prikaatti kuului Shuvalovin
kolonnaan, jonka piti kulkemaan kivitietä pitkin Vähäisien Balkanien
linnoituksia kohden. Niiden yksitoikkoisien päivien perästä, joita
Sofiassa olimme viettäneet, tuntui mielessämme hyvältä taasen saada
liikkua etelään päin, sillä kaikki tiesimme, ett'ei kotomatkaa enään
Balkanien kautta tehtäisi, vaan vasta tykkönään murrettuamme
vihollisemme voimat saisimme ajatella kotiin menoa. Jos vielä puolen
päivää olisimme Sofiassa odottaneet, olisimme saaneet lämpöiset
vaatteemme, mutta kun kenraali Ellis esti viipymisen, niin ei muuta
neuvona kuin 9:tenä päivänä aamulla matkaan. Hämyssä tulimme Kardak'in
kylään, jonne jäimme yöksi. Tämä oli kurjimpia kyliä, mitä koko
retkemme ajalla olimme nähneet. Vähän myöhemmin saapui kylään pari
kuormaa, joissa oli saappaita ja sukkia, jotka heti meille jaettiin.
Kulkuneuvojen vuoksi oli vaikea kaikkia kuljettaa, jonka tähden tuotiin
mitä pidettiin välttämättömimpänä; ainoasti upseerit saivat
villapaitansa, huivinsa, villamyssynsä y.m., y.m. ja niiden mukana
jonkun tervetulleen rivin kotoa. Usealle alapäällikölle ja
sotamiehellekin oli kotoa lähetetty erityisiä myttyjä, joissa heillekin
oli kirjeitä, mutta koska ei sotamiehen sydän herrojen päällikköjen
mielestä sisältänyt mitään hellempiä tunteita kotoa kohden, ei myöskään
pidetty väliä heille toimittaa heidän kodistansa lähetettyjä -- minä
rohkenen vakuuttaa sen -- sydämmellisellä mielihyvällä vastaan otettuja
tietoja. Vaikka tämmöinen kohtelu luonnollisestikin meissä herätti
nurjamielisyyttä, ei tämä kuitenkaan ollut ainoa tunne, jonka tunsimme.
Me myönsimme mielellämme että Suomesta lähetetyt tavarat osoittivat
äitiemme ja siskojemme hellää huolenpitoa meistä, ja vaikka emme
olisi ensinkään saaneet heidän lähettämiä "lämpömäisiänsä", ei
kiitollisuutemme heitä kohtaan olisi ollut sen vähempi, sillä me
olisimme kuitenkin olleet vakuutetut heidän lempeän sydämmensä
osanottavaisuudesta.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Tirnovan kylään, jonne ehdimme
hämyssä. [Tämä ei ole sama Tirnova, Bulgarian pääkaupunki, jonka
seuduilla Skotelev ja keskiarmeija liikkui. Ylhäällä mainittu Tirnova
on Balkanin eteläpuolella ja toista paljoa lännempänä.] Tirnovan kylän
ovat Kaukasiasta tulleet Tserkessit rakentaneet; sekin oli hyvin kurjan
näköinen, ehkä senkin tähden, että sen asukkaat olivat paenneet.
Useimmista mökeistä oli akkunat rikki ja ovet pois. Tänne oli jo uusi
pataljoonamme päällikkö, eversti Procopé saapunut, jonka tähden hän
heti otti päällikkyyden ohjat käsiinsä. Ei tämä uusi päällikkömme nyt
ruvennut ensi kertaa viemään sotajoukkoa "luotien rämssyyn;" Permin
rykmentin etunenässä H.K. K:tensa Perintöruhtinaan armeijassa oli hän jo
vienyt poikiansa "moneen verileikkiin ihanaan" ja häntä saavat kiittää
siitä, että vihollinen Tsarkioin ja Tserkovna'n luona voitettiin.

Ilma oli ehtoolla kylmää; pohjatuuli toi lumipyryn mukanansa ja vaikea
oli löytää puitakaan valkeiksi meille. Ehtoommalla pääsi valkea irti
eräässä tuvassa, jonne entinen päällikkömme oli pannut hevoisensa
suojaan, (sotamiehet makasivat mäellä); tupa paloi poroksi hevoisinensa
päivinensä.

Seuraavana aamuna (tammik. 11 p:nä) kello 7 lähdettiin taasen
eteenpäin. Pyryn tähden oli tielle kokoontunut melkoisesti lunta, joka
teki marssimme sangen vaivalloiseksi. Me lähenimme nyt taasen vuorisia
seutuja, kivitie kävi yhtä mäkeä ylös, toista alas ja miehet saivat
taasen ruveta tekemään vanhaa työtänsä, hinaamaan kanuunia. Hyvään
aikaan ehtoopäivällä saavuimme pieneen Ihtimanin kaupunkiin, jonne
taasen jäimme yöksi.

Kello 7 aamulla seuraavana päivänä jatkettiin taasen matkaa. Ilma oli
kaunis ja kirkas, teillä oli paljon lunta. Käveltyämme noin tunnin oli
edessämme melkoisia vuoria, ne olivat n.k. Trajanin portit. Taasen
jaettiin jalkaväelle kanuunia kuljetettaviksi ja miehiemme ahkeruuden
ja uutteruuden tähden olivat heille jaetut kanuunat melkein aina ensin
perillä. Tien vieressä oli yhä kaatuneita härkiä ja hevosia, sekä
särkyneitä ajo-neuvoja. Yhtämittaa kello 2:teen yöllä pitkitettiin
tuota raskasta työtä, kunnes vihdoin ehdimme Weitrenovan kylään, joka
oli vuoren juurella. Ei nytkään suotu meille lepopäivää, vaikka
Sofiasta lähdettyämme melkein saattaa sanoa, että yhtämittaa olimme
olleet maantiellä. Päiväkäskyssä ilmoitettiin meille, että marssi oli
alkava taasen kello 7 aamulla. Usea oli niin väsynyt, ett'ei edes
jaksanut varrota niin kauvan, että hän olisi saanut lämmintä teetä,
vaan heitti itsensä lumipöykkyyn ja nukkui. Kun aamulla lähdettiin
eteenpäin, jäi neljä miestä väsymyksestä jälkeen, mutta ne saivat
pataljoonan kiinni taasen, kun se 10 virstan käveltyänsä pysähtyi
levähtämään Busjulin kylään. Tätä levähdystä venytettiin koko pitkäksi
ja täällä jaettiin sotamiehille 13 Yrjön-ristiä Balkanien ylimenosta.
Vihdoin annettiin käsky levätä koko päivä, jonka tähden usea mies lähti
kylästä hakemaan ruokaneuvoja.

Pari sotamiestä lähti myöskin ruo'anhaku-toimiin ja tulivat erään
bulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli
heidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse,
eivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja
tekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä.
Häneltäkin -- ukolta -- olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa
sotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett'eivät
he ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa
aikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään
miehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän
syödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta
kostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia
kohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän
ulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta
miesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät
ulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän
huomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.

Taasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei
enään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli
vähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja
jättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme
soiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian
isompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia,
mutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä
alkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me
kuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello
neljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän
kolonnamme, johon kuului tarkk'ampuja-prikaatti, osa 2:sta
kaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä
poikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka
sillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja
sangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja
vastaan -- niitä oli noin 40,000 miestä. -- Vihollinen vetäyi vuoriin
ja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö.
Kylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä
maistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä
huomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi
toiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä
keittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi.
Huomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet
alituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.

Seuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin
marssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin
3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella.
Ensin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti
muutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli.
Jääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi
taistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen
takaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói'n
kylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain
vähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96
haavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin
pahasti, että raa'ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin
liuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa
saapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin
kyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.

Seuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli
annettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden.
Jollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien
vieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja,
leipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa;
tästä varustivat miehet "eväs-pussinsa" täyteen. Me pysähdyimme
Maritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien
sillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju
eteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin.
Ampumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona
takaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä
vietettiin yö.

Seuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin
edellisenäkin ja illalla oli viholliset "karkoitettu kankahilta" ja
meillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja
liehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen
päivän.

Niille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin
kokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta,
samaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme
huomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa,
kohtasimme täälläkin.

Filippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha
roomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä
katselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee
kaupunkia korkeat vuoret.

Pääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on
pylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki
pääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme
kaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat
tietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun
kadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on
kauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.

Neljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta
marssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin
turkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin
sitä enemmän.

Muutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on
paraiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. "Kymmenen penikulmaa suurinta
hävitystä", sanoo hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien
perheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta,
aavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä -- senlainen on tie
Filippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut
murhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja
ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut
näkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista
kylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan
osasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja
kuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin.
Plevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat
venäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja
matkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät
luonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein
käsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta
paljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen
seikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin
Filippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko
kuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita
ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan
polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja
bulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja
eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme
kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli
nuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen,
särkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli
suuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi
väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia
sitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin
lumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja
käsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden
vieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä
kuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä
tahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain
mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti
viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin
saattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he
jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman
keventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja;
ihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville
vankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat
vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia,
puolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja
vaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä
eteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa
siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä
kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli
kurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa
virstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli,
sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois.
Näin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä
paikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme
kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin
paikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet;
sitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja,
tserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen
jotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty;
pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään
on, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja
ruokaa. -- -- --

"Täältä Haskiöihin olivat kuolleet melkein vielä lukuisammat kuin
edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka lävitse kuljimme, oli täynnä
kuolleita turkkilaisia talonpoikia ja kun kysyimme bulgarialaisilta,
kuka ne oli tappanut, vastasivat he pirullisella ylpeydellä: 'Me sen
teimme, ja ystävämme sen tekivät.' Haskiöissä nähtiin turkkilaisten
sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,
joka osoitti että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he
haavoittuneina eivät voineet marssia kauvemmaksi. -- -- --"

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä vielä kauhistavampi näky.
Tuhansien särkyneiden vaunujen ja kärryjen välissä, makuuvaatteiden,
talousastioiden ja "koranien" [muhamettilaisten piplia] seassa, oli
tuhansittain verisiä, hirmuisesti ruhjottuja ja paleltuneita
ihmisruumiita. Täällä näkyi koko perheitä vieretysten murhattuina;
vanhoja ja nuoria, miehiä, vaimoja ja lapsia. Muutama ruumis oli vielä
vaatteissansa, toisilla oli ainoasti paita päällänsä, useat olivat ihan
alastomat.

Useimmat haavat olivat annetut kurkkuihin; ihmisiä oli siis murhattu
niinkuin karjaa. Kaikkea mitä täällä kuolon ja kauhistuksen laaksossa
osoittihe katsojalle, saattaa tuskin kertoa; ei tarvinnut muuta kuin
luoda katse hengettömien vaimojen kasvoihin, niin saattoi heti
aavistaa, mitä he olivat kärsineet, ennenkuin kaikkivaltias oli
jättänyt heidän ruumiinsa katoavaisuudelle.

Ketkä näitä hirmutöitä olivat tehneet, joista tie Adrianopoliin osoitti
kauhistavia todistuksia, käynee mahdottomaksi tuskin milloinkaan
varmaan määrätä; varmaa on kuitenkin, että täällä makasi usein
vieretysten turkkilaisia ja bulgarialaisia verissänsä. Ainoasti
vähäinen osa tästä ihmispaljoudesta saattoi kuolla niistä kranaateista,
joita venäläinen ratsuväki ampui siihen hajoittaaksensa tälle
pakojoukolle annettua suojelus-väkeä; iso joukko oli myöskin nähtävästi
kuollut nälkään ja viluun. Melkein näytti siltä kuin olisivat nämät
murhatut perheet ruoan puutteessa ja himojensa innokkaassa kiihossa
hyökänneet toinen toistansa tappamaan.

Nyt jo kaatuneihin uhriin oli joka päivä uusia tulevia. Meitäkin
vastaan tuli satoja kotipaikoillensa palaavia pakolaisia laihoina,
nälistyneinä ja mitä kurjimmassa tilassa. Vaikeinta oli nähdä pieniä
lapsia, jotka pelkällä paidallansa ja paljain jaloin astuivat lumessa;
niiden äidillä oli itsellänsä tuskin parempaa verhoa. Varmuudella
saattoi ennustaa, että useat näistä ihmisistä, ennenkuin ehtivät
kotoihinsa, laskivat väsyneen ruumiinsa hangelle -- kuolemaan. Ja
niilläkin, joiden onnistuisi ehtiä määränsä päähän, mitäpä niilläkään
kotinsa hiiltyneillä raunioilla olisi muuta jäljellä, kuin --
epätoivo. -- -- --

Illalla tammik. 25 p:nä, olimme jättäneet nämät hirmu-kuvat taaksemme,
kun tulimme Hermanlin kauppalaan, jonne jäimme yöksi.

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa ja päivällisten aikaan, kun
kuljimme ihan rautatien ohitse, tarkasti meitä H.K. K:tensa Ylipäällikkö
Nikolai, joka rautatietä myöden matkusti Adrianopoliin. Tervehdittyänsä
meitä sanoen: "Juva peiva, Finski" päästi hän suustansa sanat:
"saatana, perkele", venäjän kielellä vakuuttaen; "jei bohu!
bolsje nie magu!" (Jumal'auta! enempää en osaa.) Illalla tulimme
Mustafa-pasha-Keupru-nimiseen kylään, jonne jäimme yöksi. Aamulla
lähdettiin taasen eteenpäin. Vähän matkaa kylästä tulimme eräälle
Maritsan virran lisäjoelle, jonka kevät-tulva oli paisuttanut. Tänne
täytyi jäädä seisomaan, kunnes silta oli saatu kuntoon, mutta tämä sama
viivähdys pelastikin meidän vaarasta: Moskovan rykmentti, jonka
päällikkö pitkäksyi sillan tekemistä, kahlasi joen ylitse ja ehti
kaupungin ulkopuolelle noin puolen yön aikaan. Täällä oli iso kasarmi,
jonka ylipäällikkö oli määrännyt kaikkien sotajoukkojen asunnoksi.
Moskovan rykmentti asettui sitten muutamiin huoneihin, mutta kun
miesten oli vilu, tekivät he valkeita laattialle -- (tulisijoja ei
ollut) ja nukkuivat. Valkea levisi tästä ja poltti koko kasarmin
poroksi. Monta sotamiestä haavoittui, monta kuolikin saamistansa
palohaavoista. Sitä paitsi joutui yksi sotalippu liekkien uhriksi.
Prikaatti pääsi siis viipymisensä tähden vaarasta, joka olisi voinut
siltä turmella monta miestä.

Aikaisin aamulla tammik. 27 päivänä, lähti prikaatti matkaan ja päivän
valjetessa marssi se kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin Adrianopoliin,
jossa Gurko oli sitä vastassa ja tervehti sitä. Hänellä olikin syytä
osoittaa tyytyväisyyttänsä sotureille, jotka kuudessa päivässä olivat
marssineet Filippopolista Adrianopoliin, jota väliä on 180 virstaa.

Adrianopoli, turkinkielellä Edineh, sultaanin vanha pääkaupunki, on
Maritsa-virran rannalla, joka tässä on leveä ja virtainen sekä jonka
ylitse on rakennettu kolme isoa kivisiltaa. Siinä näkee paraastaan
pelkkiä, matalia savettuja puurakennuksia. Korkeampiakin puu-pytinkiä
näkee kuitenkin isompien katujen varrella.

Merkittävä on Sultaani Selim 2:sen moskee, joka on koko Turkin
valtakunnan kauniin temppeli. Se on mainion osmanilaisen
rakennusmestarin tekemä ja sen kupu on laveampi kuin mainion
Sofia-moskeen Konstantinopolissa, jota kuitenkin rakennustaidon suhteen
mainitaan kirkkorakennuksen esikuvaksi. Toinen huomattava paikka
Adrianopolissa on sen iso kauppapuodisto.

Adrianopolissa ollessamme täydennettiin, muonavaramme, jotka kuitenkin
myöhempinä aikoina olivat olleet välttävässä kunnossa.

Adrianopolissa saivat kaikki Wenäjän sotajoukot H.K. K:tensa
Ylipäälliköltä, Suuriruhtinas Nikolailta suomennettuna näin
kuuluvan päiväkäskyn:

    "Minun armeijani urheat päälliköt ja sotamiehet:

    Kun Balkanien ylimenoon piti ruvettaman, vaadin minä Teiltä uusia
    ponnistuksia Teidän väsymyksestänne huolimatta, ja siitä pitäin
    Te ette ole kävelleet, Te olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä
    ajassa kuin kuukaudessa olette Te, niin sanoakseni, käyneet halki
    koko Turkinmaan ja Te olette melkein ehtineet Tsargrad'in muurien
    eteen. Matkalla olette Te, ikäänkuin sivumennen, hajoittaneet
    koko turkkilaisen armeijan Filippopolin luona, ottamalla siltä
    kaiken sen tykistön; sitten olette Te äkkinäisen marssin kautta
    valloittanut Adrianopolin, vihollisen toisen pääkaupungin; Te
    olette näyttäyneet Mustan meren, Marmora-meren ja Egean-meren
    rannoilla; vihollinen ei ole voinut vastustaa Teitä; iän on
    painanut päänsä alas ja vasta silloin, kuin hän on suostunut
    meidän vaatimuksiimme ja kirjoittanut niiden alle, olen sallinut
    Teidän pysähtyä.

    Näitä loistavia ja verrattomia menestyksiä ei saatu ainoasti
    Teidän mainion urhollisuutenne kautta, vaan myöskin Teidän
    vastuksia ja kärsimisiä voittavan alttiiksi antamuksenne
    kautta: ei pahat Ilmat, ei teiden syvä loka, ei virtojen syvä
    vesi, joissa Te kahlasitte, voinut estää Teidän kulkuanne.
    Minä en löydä tarpeeksi sanoja kiittääkseni Teitä ylimmästä
    ja etevimmästä päälliköstä ruveten, viimeiseen kuorma-renkiin
    asti; Te olette kaikki täyttäneet velvollisuutenne: Te olette
    voittaneet kärsimisiä, joista ei muinois-ajan urhojenkaan
    tarvitsisi hävetä. Levätkäät siis nyt ja valmistaukaat kunnialla
    palaamaan isäinne maahan, mutta jos vihollinen ei suostuisikaan
    kirjoittamaan sen rauhan alle, jota häneltä vaaditaan, olkaat
    silloin valmiina uusiin taisteluihin, sitä voittamaan.

    Nyt levätessämme näyttäkäämme, että Wenäjän urhot, joilla ei
    ole vertaistansa rehellisessä sodassa, myöskin saattavat olla
    kunnon esimerkkinä sodattomallakin ajalla. Osoittakaat että Te
    puolustatte rauhallisia asukkaita, mikä heidän kansallisuutensa
    ja uskontonsa lieneekin; vartioitkaat heidän omaisuuttansa ja
    kunniaansa, näyttäkäämme myöskin viimeiseksi, ett'ei mitään
    seikkaa löydy, joka olisi tahrannut Wenäjän aseiden hiellä ja
    verellä äsken ansaittua kunniaa

                                                   Nikolai."

Tammikuun 5:tenä päivänä sai prikaatti käskyn marssia Tsorluun, jonne
iso trossikin, jonka jätimme Radomirtsan kylään pohjoispuolella
Balkania ja jota emme sen koommin olleet nähneet, käskettiin saapua.

Tsorlu on pieni kreikkalais-bulgarialainen, jotenkin hyvin rakennettu
kauppala, josta muuten ei ole juuri mitään sanomista. Pataljoonan oltua
täällä muutaman päivän, saapui trossi, ja sen mukana Suomesta
sotamiehille lähetetyt lämpöiset vaatteet [niinkuin lukija ehkä
muistaa, saivat upseerit osansa jo Tirnovassa, bulgarialaisessa
maakylässä], joista emme kuitenkaan nyt enään paljoa hyötyä saaneet,
sillä me olimme jo aikaa astuneet Turkin maan lämpöisessä vyöhykkeessä.
Kuitenkin tervehdittiin saamiamme tavaroita ilolla, sillä niissä näimme
Suomen kansan rakkauden ja osanottavaisuuden niitä kohtaan, jotka
Suomen sotakunniaa kannattivat.

Tsorlussa viivyimme noin parin viikon päivät. Yhtäkkiä saimme käskyn
marssia Silivriin, jonne lähdimmekin 20 päivänä helmikuuta. Samana
päivänä pimeässä ehdimme Marmora-meren rannalle. Ihmeellisen
helpoittava ja miellyttävä tunne valtasi meitä; me pidimme tuon meren
ikäänkuin avaimena, joka avaisi meille tien kotiin. Vielä seuraavana
päivänä oli ihastus yhtä innokas. Kutsjukin kylän luona käy tie erään
pitkän ja kapean lahdelman poikki, jonka ylitse on rakennettu
iso silta. Tätä siltaa vartioitsivat turkkilaiset, mutta kun
ylipäällikkömme oli päättänyt, että rauha tehtäisiin Konstantinopolin
muurien vieressä, asetti hän kaiken tänne kokoontuneen sotavoimansa
vastapäätä turkkilaisia, jotka niinikään toisella puolen lahdelmaa
olivat taisteluasemassa. Sitten laitettiin lähettiläs turkkilaisten
puolelle vaatimaan, että venäläiset saisivat estämättä astua sillan
ylitse. Me näimme hänen valkeine lippunensa katoovan vihollisen
keskelle ja ison aikaa kului ennenkuin hän sieltä palasi. Mutta tuskin
oli hän ehtinyt takaisin, ennenkuin näimme erään ylhäisen sotaherran
seurueensa kanssa ratsastavan pitkin turkkilaisten riviä, jotka heti
sen jälkeen vetäyivät takaisin. Wenäläiset astuivat heti sillan ylitse
kylään, jossa kaikkialla oli turkkilaista sotaväkeä uteliaasti
katsellen meitä; sen jälkeen annettiin meille yöpaikka Kalatarian
kylässä. Kun jo olimme olleet hetken aikaa kylässä, tuli sinne
turkkilaista jalkaväkeä etuvartiolta aimo joukko. Seuraavana päivänä
piti H.K. K:tensa Ylipäällikkö, joka myöskin edellisenä päivänä oli
tullut kylään, paraatin kaikkien joukkojen kanssa, toivotti heitä
tervetulleiksi ja käski majoittaa heitä läheisiin kyliin. Toisen
tarkk'ampujapataljoonan kanssa annettiin meille majoitus-paikaksi
Florio-Tsekmedjen maatalo meren rannalla, lähellä rautatien asemaa.

Vaikka emme sitä silloin vielä tietäneet, sopinee kuitenkin sanoa, että
nyt oli sota loppunut, sillä nyt enään ei meitä viety vihollista
vastaan sotimaan, vaikka tosin etuvartiota tehtiin julkiseen
rauhantekoon saakka.



VIII.

Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.


Seutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän
majoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista,
eikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan.
Maa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu
peltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis
helposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon
kylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana
Wähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.

Meidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty,
äkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän
pataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika
meidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen
huostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen
suru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän
päätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian
siten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies
piti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.

Sotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa,
joka vaikutti ett'ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän
pataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan
vaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin
törmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin
protestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).

Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja
rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä
ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä
herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen
huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa.
Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta
laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme
seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä
tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi
kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin
syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.

Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä
kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti
ennustavan myrskyä. "Nyt", sanoivat taikaluuloiset, "ennustaa tämä
äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja
huomenna olemme taasen sodan keskellä." Mutta yöllä katosivatkin
uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin
aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä
tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien
kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa,
kunnes se saatiin valmiiksi.

Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike.
Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin
rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita
joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli
keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty.
Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon
kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei
mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli
tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin
sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta
sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen.
Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa
hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa
Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja
kysyi: "Onko valmis?" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille
mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes
kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän
valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän
seisaalleen ja lausui: "Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on
kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!"

Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä
seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti
ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään
rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä
miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä
seisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin
tarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli
todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia
sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa
ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä
soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli
ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen
sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: "Saan ilokseni
ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan
aikaan."

Uusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui
kovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne
täytti jokaisen poven.

Sanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli,
kertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta,
jolla sotajoukot Kishinev'issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat
sodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla
samat joukot nyt tervehtivät rauhaa? -- Tuskin! -- -- Tällä lakeudella,
jolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio
sotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä
rientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne
joukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän
ja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat
kalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka
raivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he
kesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä
sekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät
murtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä
seisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa
tekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko
voimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat
sen.

Ja tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen,
jota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä
kunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti
katsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat
päättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina
sotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan
toisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja
rehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli
alku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut
tuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka --
sanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.

Kaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin
juhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.

Tokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja
ihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä:
Molemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän
himmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin
sekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren
kohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven
pinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea
torni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen
nimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret
ikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden
takana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä,
niin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren
luminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset
sateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.

Rukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko
astumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja
käytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.

Niin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin
välillä.

       *       *       *       *       *

Sota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin.
Aika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä
olimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä
vaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan
uhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua
taikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu,
että meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän
kyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu
oli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä
raskaammiksi.

Vihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli
pataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen
luo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme
saaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota
kertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän
vankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin
samanlaatuista oli tämäkin.

Vielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki
vähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää
vieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23
miestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa,
veristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan
terveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja -- käskyä
täytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me
surumielin otimme heiltä jäähyväiset.

Ennenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet
vaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle
ja Suomeen.

Huhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme
San-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko
sotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä
samana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle
sota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän
rannalle.

Seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin
salmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla
piiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi
yhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme
sultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme
salmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn
raivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna,
kun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta
aallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun
merellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu
pirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta
terveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut
terveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun
ja kiusasi heitä.

Huhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä
suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:

    "Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin
    salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut
    Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien
    valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen
    kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun
    sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena
    päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa
    lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä,
    seisoi kuukauden 'Suomen vuorella' Wratshesin lähellä,
    turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä
    menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti
    vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta
    2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta
    Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa
    Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.

    Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse
    Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun
    3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua
    pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.

    Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me
    matkustamaan isäimme maahan.

    Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa,
    joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme
    kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.

                                          Flyygeliajutantti
                                          Eversti Procopé."

Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa
emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin,
mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea
kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä
janon sammuttamisen puolesta pidettiin "puuttu-moonalla."

Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa.
Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme.
Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se
lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin,
jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.

Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan
sota-rutto.

Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne
pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia
vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin
tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta
tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.

Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme
lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen
kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi
talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan
taaksepäin.

Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin
toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.

Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet
vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin
kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa
Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä
nyt loppuneessa sodassa _koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen
tarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon_.

Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat
Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita
nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka
Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.

Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen
eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä
suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas
hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille
väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton
eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia
"tämän mailman hyvyyttä" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen
muodossa.

Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille
pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin
niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle
ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni
ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin
lopettaa puheensa kesken.

Seuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna
seisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle,
soittokuntamme soittaen "Maamme" suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme
vaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle
nurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä
tietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä
silloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti
"Porin-marssia", meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui
sadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita
hurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten
huolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen
olivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen,
nousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita
sotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin
ruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa
"Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia" ja sen sävelien soidessa mentiin
ruo'alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä
loisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi
omaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti
oli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu
sulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa,
osoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta
myös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti
huokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa
ainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.

Noin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot
seurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme
ylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa
tervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän
kunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous
kaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan
kärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme
kotomaalle.

Siinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan
valtioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis
puolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin
alttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa'oilta
sivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla
kuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti
kuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen
saivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä
Suomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin
olivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.

Olkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien
haudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi,
vuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety
vieraalle maalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin sodasta - Päiväkirja-muistelmien ja muiden hyväksyttyjen lähteitten mukaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.