Title: Siltalan pehtori
Author: Örn, Werner August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siltalan pehtori" ***


SILTALAN PEHTORI

Kirj.

HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]

Suomentanut

Aarni Kouta



Porvoossa,
G.L. Söderström,
1904.



Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva -- excentrinen, jos niin
tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan.
Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos
Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten
kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen,
siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn
ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja
seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina
ollut _hienoutta_ -- houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet
koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella
tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan
kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin
hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista,
josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan
huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia
vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä
mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla
mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein
kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta
luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut
jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut
herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin
vierasta, että se olisi tehnyt hänet -- jos emme satunnaisuuksista
olleet erehtyneet -- aivan toiseksi kuin mitä hän oli.

Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän
Polle Biörenstam tänään lienee?!

Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn
suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa,
jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun
kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää,
mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun
vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut
vuosikausiin käynyt -- hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä
parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin
hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan
vanhettua ja laiskistua -- siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin
kärsi, sen näin vallan hyvin.

Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki
tietenkin levitteli -- mutta juoruja joka tapauksessa -- että hän
yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi
kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta
-- eihän se ollut hänen heikkoutensa -- kunnes minä puolestani sain
asiasta varmuuden.

Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle
ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.

Hän ojensi minulle kirjeen.

"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja
tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera
tänne?"

Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini,
joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.

Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!

"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani,
kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.

Mutta lääkäri oli toista mieltä.

"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole
perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut
ryypiskelemään ja rappeutumaan."

"Ryypiskelemään? Hyi -- enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa
ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi --
tunsin tänään omituisen pienen oireen."

"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"

"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on
tullut tavakseni -- selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin
vahvasti -- naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen
konjakkia sekaan."

"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.

"Niin -- onhan se kasvanut."

"Ja nyt olet jo päässyt...?"

"Kahteen suureen vesikarahviiniin."

"Kahteen vesikarahviiniin -- veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"

"Konjakkia niihin menee -- kolmeneljännes litraa."

"Kolme neljännestä -- joka ilta?!"

"Tai oikeammin joka yö -- luen enemmäkseen aina aamupuoleen."

"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"

"Tahdot -- oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on
vaan niin kirotun typerää ja ikävää -- silloin ovat haaveet hauskempia.
Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun
on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"

"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy
naida joku äkäpussi -- minä tunnen yhden..."

"Ei kiitos -- tarjoa toisille herroille."

"-- tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan,
vähääkään levähtämättä, yötä päivää -- -- ---"

"Ei kiitos"

"-- tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."

"Sitä en voi -- hän on kaikinpuolin erinomainen."

"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää
sinua -- silloin alat pian ajatella toisin."

Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen,
että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.

Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet --
ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset
perästäpäin. Kopioin ne tähän.



ENSIMÄINEN KIRJE.


Turku, 16 p:nä maalisk.

_Rakas veli!_

Olisitko hyväntahtoinen ja kävisit Thorsby'ssä sekä painaisit
sinettini, joka on kirjotusneuvojen luona, myötäseuraavan todistuksen
alle ja sitten, vaikkapa Bröijerin kanssa, jonka vaitioloon myös
voin luottaa, todistaisit oikeiksi tähän liitetyt kopiat Mustialan
maanviljelysopistosta ja Tanskasta saamista todistuksistani sekä
lähettäisit ensipostissa minulle takaisin paperit osotteella Heinola,
Kestikievari. Voitte huoletta todistaa kopiat oikeiksi; vastaan siitä,
että ne ovat oikeat, sukunimeni olen vaan jättänyt pois. Kun joka
tapauksessa itse tulen käyttämään niitä ja todistukset todellakin
ovat annetut minulle, niin eihän tämä seikka vaikuta itse todistusten
sisältöön.

Ensikerralla enemmän! Tuus

_Polle_.

Kummallinen todistus, joka seurasi tätä kirjettä, ja jonka alle minun
tuli painaa hänen sinettinsä, sisälsi seuraavaa:

"Että agronomi Kurt Alarik Paul, joka niinä kymmenenä vuotena, jolloin
hän on hoitanut maatilaani Thorsbytä, on saavuttanut täydellisen
arvonantoni sekä käytännöllisenä että tietopuolisesti kehittyneenä,
etevänä ja onnistuneena maanviljelijänä sekä hyvänä taloudenhoitajana
ja muuten ahkerana, kunnollisena ja rehellisenä miehenä, on omasta
pyynnöstään ensitulevan toukokuun ensi päivästä vapaa siirtymään
toiseen paikkaan, joka hänelle täten todistukseksi annetaan.

Thorsby, 16 p:nä maalisk. 1901.

                                          _Paul Biörenstam_.
                                            Tilanomistaja."

"Näyttääpä aivan siltä kuin tuo hupsu aikoisi palvelukseen. Onko hän
vallan menettänyt järkensä?"

"Eipä niinkään hullua", Bröijer huudahti, kun käsitti mistä oli
kysymys. "Hän ei tarvitse muuta kuin ankaraa kuria -- jos hän
sitä saa jonkun aikaa, niin hän on pelastettu ja parannettu.
Ei hänen konjakinjuontinsa ollut vaarallisinta -- suurin vaara
oli hänen täydellisessä velttoudessaan, työttömyydessään,
välinpitämättömyydessään. Jos hän on pakotettu luopumaan niistä, niin
katoavat seurauksetkin samalla."

"Hm -- typerä hän ei ole milloinkaan ollut", myönsin minä. "Kenties hän
on osannut oikeaan."



TOINEN KIRJE.


Heinola, 22 p:nä maalisk.

Kiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä
vieläkin on suurempiarvoista -- minua luonnisti. Olen asianomaisesti
otettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme
peninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle.
Miten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.

Niin -- mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee?
Luulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan -- sillä
elämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli
oikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa
enkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut
pienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin
että hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä
päivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta
pehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla -- tein äkkiä päätökseni.
Jos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee
se sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin,
jos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen
mukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne
papereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan -- mies puhui minulle
suomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni
kotokutoiset vaatteet -- mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten
ollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen
-- hän oli miltei sen näköinen -- ja keksin jutun, jonka olisi
pitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt
Uudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei
unohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi
virrata sisämaasta -- kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut.
Päätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.

Tila on erään leskirouva Lindin -- ukko taisi kuolla joulun aikoihin
ja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun
vouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa
hänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää
maanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.

Matkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä
vappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät
ihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla --
ja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.

Tein tuon kokeen tänään -- olen useasti tehnyt sen -- ja aivan
varmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes
ajatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia --
mutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea
hoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys
kestäne missään tapauksessa kauaa. "Tapahtukoon Herran tahto", sanon,
kuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten
löydä oikeita sanoja -- tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi:
viis' mistään!

Vale! [Jää hyvästi!]

_Polle_.



KOLMAS KIRJE


Enköping, 15 p:nä huhtik.

Ja tähän kirottuun pesään tahtoi Bröijer minut lähettää saadakseen
minusta parempaa ihmistä! Vielä mitä! Alanpa miltei uskoa että
löytyy jotain, jota voi nimittää korkeammaksi kaitselmukseksi, kun
ajattelen, että Turussa ollessani matkalla tänne, ajan kuluksi laivan
lähtöä odottaissa, sattumalta silmäilin tuota ilmotusta ja rupesin
ajattelemaan työnhankintaa. Jos olisin tullut tänne jäämäaikeissa,
niin tuskinpa heti olisin kääntynyt takaisin, vaan ruvennut joksikin
aikaa enköpinkiläiseksi, yhdentekevää kun minulle on, missä hautaa
kohti kuljen, ja silloin olisivat viimeiset päiväni käyneet ikäviksi --
kirotun ikäviksi.

Ajatteleppas mitä hän määräsi! Hän määräsi minut -- lihotukselle!
Enhän ole koskaan kärsinyt hätää, tuntenut puutetta, en koskaan ollut
nälissäni -- en ainakaan ruumiillisesti mitään isonnut -- ja nyt hän
väittää, että ruumiini on nälän riuduttama, että sitä täytyy lihottaa.
Ei, herrat hyvät -- sikojani minä lihotan, se on oikeus ja kohtuus,
mutta teen sen ainoastaan siksi, kun olen vakuutettu, että niiden
elämänpäämaali, olipa niillä miten suuret toiveet tahansa, onkin
oikeastaan vaan lihomisessa. Mutta olettaa samaa minusta -- se on
loukkaavaa.

Olen kuitenkin päättänyt, etten nosta kunnianloukkausjuttua toht.
Westerlundia vastaan, vaan mieluummin pyyhin Enköpingin tomun
jaloistani.

Virallisesti asetun tänne -- osotteeni seuraa mukana. Jos joku
mieskohtaisesti tahtoisi tavata minua, niin en voi ottaa vastaan tai
olen satunnaisesti kululla. Kirjevaihtoani on emäntäni taasen luvannut
välittää. Parannuksellaoloni -- virallisesti -- kestänee kuukausia, ja
senjälkeen alan matkustella -- virallisesti yhä -- Europassa. Mutta,
näin meidän kesken puhuen, matkustan täältä jo parin päivän päästä
raakaan talonpoikaismaahan Suomessa -- luulen että siellä loppuelämäni
kuluu hauskemmin kuin muualla. Sinunhan, kun tiedät salaisuuden, ei
tarvitse käyttää Enköpingin reittiä, vaan voit osottaa kirjeet suoraan:
"Aution asema, Siltala, Pehtori K. A. Paul".

Onneksi kyllä on tuo jyske ja huljunta pääkopassani miltei lakannut. Se
johtunee siitä, että olen useana yönä saanut unta enemmän kuin kolme
tuntia erältään.

Ja -- hyvästi vaan tällä kertaa!

_Polle_.



NELJÄS KIRJE.


Siltala, 14 p:nä toukok.

_Rakas veli!_

Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän
akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja
käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin
muut -- sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan -- täällä
sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" -- se
on minulle selvästi osotettu!

Odotappas, niin kerron sulle!

Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki.
Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän
esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä
ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita
ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai
pariinsataan vuoteen, pesty -- näytti siltä kuin ne joku aika
sitten olisi maalattu mustiksi -- ja joiden hirsiseinistä, jotka
olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja
kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien
tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia
vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt
edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa --
kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se
tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos
hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on
entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei
ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija -- sillä he olivat
keittäneet.

Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen --
lattiat, seinät, katot, huonekalut -- kaikilla oli lukemattomat
asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman
alle ja pakenin.

Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä
tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä
kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet
asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun
suojan herrasväen huoneustossa -- määräsin, sanon, sillä ensialuksi he
yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian
vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.

Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa
hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella
hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua
huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa
käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi
kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi
paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen
juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita
yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut
käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan --
ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen
saattoi tapahtua -- huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään
valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi
olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja
pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin,
jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli
poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.

Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin
sanoista kuin kirjotuksestakin -- miltei miehen käsiala. Mutt'en ole
minäkään hellempiä -- jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan
täällä ole.

Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että
vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa
maitokammaria ja pitää taloutta väelle -- minulle tietysti myöskin,
koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli
viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka -- ainakin itse mielestään
-- ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun,
sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he
heittävät minulle.

Ja miten uskovat salaisuuksiaan!

Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä,
sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat
he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään --
ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan -- oli hän joutunut
tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin
kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut
akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.

"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on
kuulemma ollut rutiköyhä -- köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana
saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu
ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"

Mutta -- kiirehtivät he selittämään -- vaikka hän sai puijatuksi ukon
testamentintekoon -- emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään.
Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan
miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.

Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella -- luulen kohta
tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen
koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta.
Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin
maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.

Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että
hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen
todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas,
täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei
heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa -- ja kuitenkin viisisataa
kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että
paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä
ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä
kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden --
puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja
ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään
tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä
tuhlaamista -- maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa
varten -- omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä
korjataan eloa vaan puolet -- ja tuskinpa puoliakaan -- siitä mitä
olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä
nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta
mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa
syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa -- sitä ei
myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia
itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta
laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.

Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä -- toisin sanoen saroilla on
valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset
aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet.
Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin
minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi
säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?

Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan
menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa,
millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan
mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni
tilaan -- osapuilleen -- sillä se on niin laaja, ettei sitä voi
kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi
ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan
taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää
saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt
on minua aina houkutellut -- ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua.
Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä
olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.

Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja
ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne
ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.

Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä
palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja
maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki
osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on
vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin
tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän
hirsikkometsän -- samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin
Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä
ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon
temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja,
ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin
Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo
vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista
iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän
sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana
lumen jäleltä -- silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta,
tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja
aloin korkeaan ääneen laulaa:

    Wer hat dich, du schöner Wald,
    aufgebaut, so hoch da droben?

Sammalmatto oli tasainen kuin lattia -- ei katajapensasta, ei puunvesaa
ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka
kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän
lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen
korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa
häämötti jotain punasta -- pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh,
sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!

Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa
läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli,
jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän
lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää,
niin siitä tulisi miljoonia -- niin, varmaankin metsä silloin häviäisi.
Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku
oikusta pitää tuollaista koristusta -- vaikka tuskinpa ukko Lind siitä
nautti.

Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin
yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan
sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin
toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli
kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain
kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai
oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta
paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon
seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen
välissä.

Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään -- oli siis ainakin
kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut
ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään
vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan
löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni
heikoissa aivoissani katkeisi -- niin ei kukaan milloinkaan saisi
tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!

Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät.
Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin
ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään
paluumatkaa. Kauan se kesti -- mutta hoiperoiden ja levähtäen,
huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.

Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.

_Polle_.



VIIDES KIRJE.


Siltala, 28 p:nä toukok.

Terveempi kuin milloinkaan -- vanhapoika! Ei, veli rakas, niin hyvin ei
toki asiat ole! Kiitos kuitenkin hupaisasta kirjeestäsi ja Thorsbytä
koskevista tiedonannoistasi.

Mitä taas minuun tulee, niin tunnen itseni kyllä paremmaksi, mutta se
on vaan satunnaista, muuttuneesta elinjärjestyksestä johtuvaa. Jolla
kerran on ollut sellaisia oireita kuin minulla, niin kyllä sen terveys
on mennyttä -- vaikkapa nyt sitten riutuminen estyy joksikin aikaa tai
jatkuu yhä edelleen.

Olen työskennellyt jotenkin uutterasti nykyään, olen järjestänyt nim.
kirjanpidon ihan uudelleen täällä -- koko talossa ei ole muuta kuin
yksi muistikirja, jota tuskin voi lukea, ja suunnattomalla vaivalla
olen saanut selville tulot ja menot.

Mitä enemmän perehdyn tilan taloudenhoitoon, sitä suuremmin minua
hämmästyttää ja ihmetyttää, että moinen voi lainkaan tulla kysymykseen
nykyään.

Johan pienimpäinkin sisämaan talonpoikaistalojen olisi pitänyt
ruveta ottamaan vaaria tulolähteistään ja lähettämään edes
jonkun voidrittelin vuodessa ulkomaille. Mutta Siltala, jossa on
kaksisataakahdeksankymmentä lehmää, tyytyy myömään osan voistaan
Heinolaan. Muuten myödään täällä joku satanen syltä halkoja, muutamia
lampaanruhoja, jokunen muna satunnaisilla kaupunginmatkoilla -- ja
siinä kaikki.

Suurin osa maitoa menee täällä kotona väelle ja elukoille. Oikea
aarniometsä kerrassaan -- kuten jo kerroin -- on koskemattomana ja
käyttämättömänä, luultavasti siksi, että puiden rungot ovat käyneet
liian jykeviksi ja työläiksi kaataa ja metsä on liian kaukana,
kun lähempääkin taloa saadaan riittämiin halkoja. Erinomaisista,
vieläpä ihan uskomattoman runsaista kalavesistä pyydetään vain
kotitarpeiksi -- ja samaan tapaan kaikki muukin. Mutta etenkin noiden
kahdensadankahdeksankymmenen lehmän ja -- voin ihan huoletta sanoa --
yli sadan hengen pito, joista ei ole vähintäkään hyötyä tai tuloja, se
ajatus jo paljaaltaan voi tehdä hapset harmaiksi.

29 p:nä toukok.

Tulin keskeytetyksi eilen. Ja nyt lähtee posti tuossa paikassa, joten
ennätän vain heittää jäähyväiset.

Ajattelin vain kertoa, että kohta saapuu armoni tänne -- sain
käskyn lähettää kesäkuun 1 p:nä kahdet vaunut herrasväkeä vastaan
aina Lahteen saakka. Tuhlausta sekin, ihan sulaa hulluutta, meiltä
kun on Savonradalle ainoastaan vähän kolmatta peninkulmaa. Mutta
jos herrasväki kaikessa muussakin on yhtä hyvin seurannut maailman
kehitystä kuin maanviljelyksessä ja maataloudessa, joista viimeiset
tiedot lienee tulleet tänne isoisäni isän aikoina, niin eivät he
tietenkään ole tulleet ajatelleeksi jotain Savonrataa uskaltaakseen
koetella sitä. Heidän esi-isänsä ovat jääneet Lahteen ja he tekevät
samoin -- vaikkakin matka siten venähtää noin kuusi tai kahdeksan
tuntia ja he saavat olla koko päivän maantiellä!

No niin -- kuten sanottu -- en ennätä enempää tällä erällä, vaan heitän
hyvästit ensikertaan.

_Polle_.



KUUDES KIRJE.


Siltala, 5 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Minkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään,
yllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!

Herrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa,
sillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu
aamujunalle. Mutta yhtä kaikki -- juuri kun päivällisen jälkeen olin
lähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan
puolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen
ja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni
jonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen
eteensä.

Olin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi
ja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi -- ja näen astuvan
vaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti
hymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen
kätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille
muille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen
kanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti,
että hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja
että Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä.
Hänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään
nuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen,
keski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran -- nähtävästi
heidän lapsensa -- jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten
vanhat tuttavat.

Kun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat
ihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä
ponnistuksesta.

"Kuinka olette voineet noin ajaa?" sanoin kyytimiehille, kun huomasin,
että eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.

"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla -- sittenhän saavat levätä", hän
sanoi.

Menin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin,
jonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.

Kun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.

"Rientäkää, rientäkää -- kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria
kutsumaan -- hän tahtoo heti teitä tavata!" huusivat he ja lisäsivät
virnistellen: "Nyt tulee toria", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli
tehnyt pahaa. Nuo hupakot -- tiesinhän sen itse paremmin!

Valmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös
päärakennukseen ja käskin Annin -- sisäpiian -- ilmottamaan itseni
kapteeninrouvan puheille.

"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria -- astukaa vain sisään herran
kammariin", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin
Lind-vainajan huoneeseen.

Nämä huoneet -- samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni -- ovat
ensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on
työhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat
jouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa,
sälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin
ja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan
naurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi
kotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän
kirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen,
ja ajatteleppa hämmästystäni -- se oli _hän!_

Muistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut
erääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa -- joka
oli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko,
minkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä,
uljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset,
mutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen
piirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas,
terve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?

No niin -- tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan
muuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.

En yleensä helposti joudu hämilleni -- mutta tiedän, että seisoin siinä
ihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari
kertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut
tietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.

"Pyydän anteeksi", minä änkytin, "olen..."

"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!" hän sanoi.

Tuijotin häneen. "Päinvastoin", huudahdin, "jos olisin edes
aavistanut..."

"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan
vaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi -- ainoastaan
pehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta."

"Ah, hyvä -- hyvä -- anteeksi -- saanko kysyä, ketä minun on kunnia
puhutella?"

"Ketä puhutella -- sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että
puhutte tämän tilan omistajattaren -- kapteeninrouva Lindin kanssa."

"Tekö", melkeinpä kirkasin, "tekö -- kapteeninrouva Lind?"

"Tietysti!"

"Todellakin -- minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi
ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"

"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."

Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan
elänyt ymmärtämättä kuolla!

"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.

Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani
herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät
mustilta.

"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni,
kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut,
sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei
majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen
vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."

"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi
häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet
asettua minun huoneisiini asumaan!"

"Häpeämätön -- en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä
loukkaantumiseen tulee -- en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut
lainkaan -- tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa,
heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin
odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en
tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin
te itse."

"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut,
olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä -- se ei minua koske. Mutta
täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä -- sen välillä
joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan
tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi -- minä en aio muuttaa
mielipiteitä enkä tapoja."

Kumarsin ainoastaan.

"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?" hän kysyi.

"En tiedä -- senpä aika osottanee", vastasin. "Liassa ja syöpäläisten
keskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa -- vaikka se olisikin
näitten seutujen tapa pehtoreihin nähden."

"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain
valittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?"

"Ei -- mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden
ajan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut
järjestää oloani hauskaksi."

"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te
sanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut."

"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta -- pahin löyhkä
lienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat,
mutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi
kapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa."

Jälleen vimmatun vihan salama. "No niin -- tahdon ottaa asiasta selvän!
Olkaa hyvä ja tulkaa perässä."

Huomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta
hän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku
turhanpäiväinen asia:

"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan
asumakuntoon -- talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin
kokoon, huoneet ovat sangen lämpimät."

"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman
höylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään."

"Tietysti."

"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi
saada."

"Niin, ne täytyy höylätä -- tietysti."

"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne
maalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla,
joka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla
tuhkalipeällä, joka myöskin auttaa."

"Niin -- tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että
työ olisi jo parin viikon päästä lopussa."

"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin
vai..."

"Eikö mitä -- tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita
huonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se
minulle."

Ja niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa,
ehdittyään ulos.

Hm!

Mutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!

Päivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.

Kihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka
eteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle -- ensin
pitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas
ylös -- ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin
hän pysähtyi ja huusi:

"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan
korjailette?"

Minulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta
ja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä
kesantopelloilta.

"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden -- meillä on täällä
runsaasti kiviä!"

"Poimitteko te kivet pois?"

"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää."

"No -- no -- näkisipä ukko Lind tämän!" Näin virkkaen hän ajoi
kartanolle.

Noin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja
kihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.

"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois
pellolta", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.

"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa."

"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta
säilytetä kivien alla."

"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet
eivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää."

"Kuinka -- ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten
alta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?"

"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni
käytettävänäni."

"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka
oli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla
sinänsä."

"Tila on niin kurjassa kunnossa, että..."

"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä
entisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa."

"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään
pellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin
kaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja
-akoista huolimatta poistaa niitä?"

Punaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne
ilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika
naurunrähäkkään.

Kapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa.
Hän vastasi hyvin kopeasti: "En, se paljastaisi pehtorin huonon
maanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen
silmissä -- kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista
pilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta
ajatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni.
Ja nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit -- olkaa sentähden hyvä
ja tuokaa kirja."

"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat
aatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata
vanhaan", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista,
epäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin
korukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA -- SILTALA ja jonka alkuun olin
tehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä
kotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten,
saman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö -- venheet
ja pyydykset -- sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta),
senjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina,
ja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän
oli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse
taloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta
debet-puolelle viime sadon, jaettuna -- niin hyvin kuin mahdollista oli
-- eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä
tullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin
muistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu
erityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä
että selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.

"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito", sanoin, asettaen esiin likaisen
muistikirjan, "ja tässä minun aatteeni", antaessani kirjaa.

Kapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin
katsellessa hänen olkapäittensä yli.

"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!" huudahti
viimeksimainittu hetken kuluttua.

"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa", virkkoi kapteeninrouva.

"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?" kysyin.

"En -- en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan."

"Mutta", puuttui tuomari puheeseen, "pehtori on nähtävästi sekottanut
debetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa.
Asiahan on siksi toiseksi helposti autettu."

Hymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva
huomasi tuon hymyn.

"En", minä sanoin, "miksi ne olisin sekottanut?"

"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa -- te olette
päinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle."

"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla", sanoin.

"Eipä suinkaan."

"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää
minun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen
hänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa -- eikö totta? Vien
ne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen,
mitä minun on oikeus tileissä vähentää -- s.o. sen erän minkä olen
kuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten -- vaikkapa nyt 475
markkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25
markan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle
takaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan."

"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja,
missä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle.
Hän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun
tulee tehdä tili -- siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät
debet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle -- se on selvää."

"Teidän kannaltanne -- kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan
kapteeninrouvan."

"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa
mahdollinen tapa -- hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että
minä ne nyt teen."

Tuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni
kapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut -- käsitti että olin
oikeassa.

"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?" hän kysyi.

"Oh -- en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi."

"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä."

Sitten sain lähteä.

Hyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.

_Polle_.



SEITSEMÄS KIRJE.


Siltala, 11 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Olen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on
eräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva
Svennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa
kolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.

Mutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden
kanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.

Seuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut
konttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.

"Luulen", hän sanoi, "ymmärtäväni -- ainakin jotakuinkin -- tämän
kirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa
kuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo
tämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan
-- ei ainakaan vastaiseksi -- sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä
tarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran
viikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka
viikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan -- tai oikeammin
kahteen -- olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan
etsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta --
päärakennusta."

Miten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni
juuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin
perusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.

"Se johtuu siitä", vastasin, "ettei valtani, kapteeninrouvan
nimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden
ettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa."

"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos
kirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan
taloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä
konttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja
mahdolliset menot päärakennuksesta."

"Aivan niin -- mutta siihen vaadittaisiin..." ajattelin sanoa
molemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: "enhän
missään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät
suoraan keittiöön."

"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin
saataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle.
Taloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen
puutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan."

Hän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa
perehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä
enemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon
hyödyn.

Niin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli
hiukan liiallinen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä
päivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan
voimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin
hengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.

"Pehtorin pitäisi..." alotti toinen.

"Lilli-täti..." läähätti toinen.

"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?" kysyin.

"Ei -- ei -- uimahuone..."

"Herra hallitkoon", huusin, "onko sattunut tapaturma..." ja niin aloin
minä vuorostani juosta.

Mutta silloin kuulin heidän huutavan: "Ei, ei, ei!" Pysähdyin: "Mitä
Herran tähden se sitten on?"

"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen
kuntoon", sai Kalle nyt sanotuksi.

"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti", lisäsi Viivan.

Äkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi
rekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!

"Vai niin -- hyvä, hyvä -- sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman
korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön
kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.

Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta,
näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan
sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian
innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin
näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin
sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.

"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli
ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen
ja kivien.

"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta.
"Etkö pelkää susia ja karhuja?"

"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."

"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut
ryöväri?"

"Miten hauskaa -- ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina
kuvittelee jotain olevansa -- siitä minä pidän, samoin teen minäkin."

"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"

"Tiedän -- siksi että Lilli-täti niin sanoi."

Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!

En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi
mahdollisesti voinut upota jollain rannalla -- ne ovat enimmäkseen
tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä -- vaan vein pienokaisen myötäni kotia.

Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä
että olin ottanut vaaria pienokaisesta.

Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.

Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin
äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista,
vaan salaista, heikkoa ja katkonaista -- varmaan salahakkaaja. Täällä
oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan
kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.

Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi
metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että
kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena
ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä --
sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa
ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun
hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos
kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.

"Huomenta, herra kamreeri."

"Kah -- huomenta, pehtori!"

"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."

"Ottakaa sitten kiinni -- edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen
sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."

Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi
käyrä.

"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä
ongenvapa sukeutuu."

"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö
pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia
olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot -- kurjia, kuihtuneita
kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan
kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun
hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan --
etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä
Siltalassa."

"Niinpä kyllä -- olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon,
että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin
viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa,
kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä
uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta
kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin
se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."

"Mutta se on väärin -- väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia,
sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis
ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi --
mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi -- unohdan aivan että
pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja
filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia
te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"

En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut
ilmi itseni, vaan sanoin:

"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta
mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä
vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä
vapoja."

"Kävelyä vastaan -- ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin
kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta -- onko
pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"

"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että
tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä
olen nähnyt."

Hän töllisteli ihmetyksestä.

"Siltala?!"

"Juuri niin -- tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä,
tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin
maanviljelystä."

"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen'
maanviljelyksen -- menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan!
Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen
ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme
olivat onnellisia ihmisiä -- miksi? Siksi, että he elivät elämän,
mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty
ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole
tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon
ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti
alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen
Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä
päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla --
ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä
sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä
vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta
kirjanpitoa -- oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille..."

"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"

"On, Lilli-serkku -- kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan
on vaimoni serkku -- kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun
täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En
olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan
kirjanpidon alalla -- vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka
tilalla?"

Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni
edut!

"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on
saatava aikaan -- miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä
työllä?"

"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"

"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."

"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"

"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva
esimerkiksi korjaa -- senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen
käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää
heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä.
Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen
ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita
kaikessa täällä Siltalassa."

"Loruja -- loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain
ihan ehdontahdoin suuria summia?"

"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta
vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti
hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään -- sanokaamme
vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni
vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."

Hän tuijotti minuun.

"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö
todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"

"En, sitä en tarkottanut -- vaikkei edes sekään olisi niin aivan
mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta,
joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen
ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin
viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."

Kamreeri näytti miettiväiseltä.

"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"

"En, kapteeninrouva -- on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan
itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi
toiseksi..."

No niin -- ja niin poispäin.

Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin
lähdin järvellä onkimaan -- se on sekä hupainen että kannattava askare
täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina
kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat
hauet -- järvi on hyvin kalarikas.

Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa
lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan
läheltäni:

"Huomenta, huomenta!"

Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin,
ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa.
Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin
tervehdykseen.

"Pehtorikin aikoo kalaan?"

"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko
ruustinnan onnistunut saada mitään?"

"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa
tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan
toisemmoisen saaliin."

"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana
selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni
perään..."

"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä -- ei, ei, se olisi ihan liikaa.
Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa
hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."

Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme...

Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun
soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa,
vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua --
Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta,
niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko
kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin
onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä
ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja
mainiosta kalansaaliista.

Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta
muualla kuin yhdellä taholla -- kaikki muut ovat tavallisia,
yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.

Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en
tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki
muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin
kannattanee sitä hiukan kuvailla.

Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä
luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä,
josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä
alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät
tarkotetun vaikutuksen.

Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt
vietän aikaani.

Maatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa --
ja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa
on rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita
erottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina
taloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi
toisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista
kulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen
toisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että
niemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku
saari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta
sitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie
myös silta.

Nämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein
äkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat,
muodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta
toiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina
pelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin
kuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin
paikoin ihan hirvittäviä -- minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes
lähestyäkkään niitä.

Kuitenkin -- jatkan kuvaustani!

Keskimäisin niemistä -- särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein,
jota kohti on päärakennuksen pohjoispääty -- on nähtävästi muinoin
ollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen
ja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on
jo pitkät ajat ollut puistona -- ja komea puisto se todellakin on.
Vanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla
vanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja
niiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä -- kieloja, lehdokkeja,
talvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.

Talo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on
rakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi
laskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa
toisiin saariin -- siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso
joka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa
nousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan,
tallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi -- joista
suuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt
korkeimmille -- maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja
vasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan,
silloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.

Päärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta -- matala kivijalka, sillä
matalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee
keskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan,
jatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin
päätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin
ylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.

Myöhempää tekoa on arvatenkin lasiseinäinen kuisti, jonka yllä
kahdeksan paksua, pyöreätä, valkeaksimaalattua puupilaria kannattaa
parveketta niiden kolmen taiteikkunan alapuolella, joista keskimäinen
myös on ovena. Rakennuksen eteläpääty, samoinkuin pohjoinenkin, on
vanhanaikaista kukkatarhaa kohti -- korkeita penkereitä ja kaitoja
käytäviä pensaiden lomissa ja alla. Ainoastaan kuistin edessä on
suurempi ympyränmuotoinen ruohokenttä ja sen keskustassa auringonkello.
Heti tuon kentän takaa alkaa suuri ajotie, joka puutarhaportista
jatkuu alas peltojen yli vievää koivukujaa, ja kohoo sitten jälleen
etelässä metsänrantaa kohti. Näin kotioloissa ei ajeta kuitenkaan
puutarhakuistin eteen, vaan käännytään heti portilta jommallekummalle
sivulle ja kierretään puutarha ja päärakennus ja ajetaan
pihanpuoliselle kuistille.

Sellainen nyt on Siltala! Minun huoneeni rupeavat kohdakkoin
näyttämään asuttavilta, ja se on suuri onni, sillä tuskin jaksaisin
kauempaa Miinan ja Liinan kanssa -- täällä kotona heistä on ihan
pääsemättömissä. Vallankin kun iltasin tartun huiluuni, saan heidät
heti sävelten kuulijoiksi ja anojiksi, ja heidän soitannollinen
aistinsa ei ole erittäin suuri. Toivon että asia parantuu, kun pääsen
muuttamaan -- sinne he tuskin tulevat perässäni -- eivät ainakaan joka
ilta.

Sain juuri kutsun hänen luokseen -- tarkotan kapteeninrouvaa. Saapas
nähdä mitä nyt mahtanee olla! Joka tapauksessa täytyy minun lopettaa
tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

_Polle_.



KAHDEKSAS KIRJE.


Siltala, 18 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Pari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku
Elsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin
häntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa,
vastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan
säntillisinä: "eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa
tuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä -- mutta
minun päätäni ei huimaa koskaan".

"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?"

"Lilli-täti sanoi niin."

Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on
pyörrytyskohtauksia -- ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä
ole aavistustakaan -- ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että
hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana,
hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä,
että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.

Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen
luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa,
ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että
kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista
arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.

"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai
voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"

"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."

"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."

"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin
sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat
ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle
sikarikotelonsa.

"Ei mitenkään, herra kamreeri..."

"Minua ei vaivaa sikarinsavu -- olen tottunut siihen", kiirehti
kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.

Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin
sentähden sikarini.

"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta,
joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli
lausunut sen omituisen väitteen -- että Siltalan taloudenhoito olisi
kovin heikolla kannalla."

"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen."

"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin
yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista -- eräs henkilö
on muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan
liiallista yksinkertaisuutta."

"En ainakaan minä -- minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita
voidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun
kaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut."

"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme
täällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä
kaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata
elonaikana..."

"Juuri siksi, että eletään liian -- yksinkertaisesti ja
vanhanaikaisesti."

"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?"

"Niin -- tietenkin."

"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden
elämästä."

"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi -- runollisuus, jota
päivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa
suur'arvoinen."

Hän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: "ei hullummin
sanottu".

"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys
auratta on mahdotonta -- ja minä en ole löytänyt ainoatakaan
kunnollista auraa Siltalasta."

"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat
höyrylaivanpropelleja?"

"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa
sen kylvöä varten."

"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme -- ainakin esi-isämme tekivät
sen."

"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla."

"Ihmeellinen väite -- pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka
päivä."

"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen,
tehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja
tyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään
-- mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen
alla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se
on niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret
voi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei
ole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä
pohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin
aurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa.
Kapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi
että pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä
ne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä -- vika on työaseissa ja
menettelytavassa."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi", virkkoi kamreeri. "Sadon
mahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin."

"Työaseet eivät vie -- ne antavat rahaa."

"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti
myödä joukon maantuotteita", sanoi kapteeninrouva. "Siltalasta emme voi
muuta myödä kuin voita ja halkoja."

"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan,
yhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee
ulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin."

"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla
voitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa
maasta", väitti kapteeninrouva terävästi.

"Sitä en ole ajatellut."

"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat -- ja silloin
saisimme korkoja maksettavaksemme."

"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa", minä huudahtin.

"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta."

"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja."

"Mutta minulla ei ole", hän vastasi.

Minä nauroin -- tahallani hiukan äänekkäästi.

"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä -- ja kaikki on hankittu lyhyessä
ajassa."

"Ilman lainaa?"

"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa."

"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?"

"Minä aion -- koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin
tuskin tulisi kannattamaan -- pitää maitokammarilleni riittävänä --
sanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää."

"Ja äskenhän oli mielestänne -- tuo miltei ainoa -- tulolähteemme,
voinhinta, liian pieni."

"Tietenkin -- juuri senvuoksi."

"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi --
jos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin
siihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän -- ei se paljon menojani
vähentäisi."

"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi
sataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte
-- niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte
kolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva
saisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä
säästökin -- eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole
niinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka
menevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon -- sillä heiniä
saattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa -- milloin
myöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana."

"Hyvä -- otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman
hinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka
tapauksessa -- millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan
poistettaisiin -- puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä
täällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja."

"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme", sanoin
nauraen. "Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin -- se on aivan
samaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta;
silloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat
eivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää
ajatukseni kokonaisuudessaan -- jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei
saa yksikään pyörä unohtua."

"No -- esittäkää sitten koko suunnitelmanne."

"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi
ja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät
ovat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa
pitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö.
Olen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata
sataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan
nykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä
penniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita
lukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät
sen väen, minkä täällä tarvitsen."

"Pehtorin laskun täytyy olla väärä", puuttui kamreeri puheeseen.
"Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja --
ja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa,
arvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen."

"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?"

"Kihlakunnanoikeus."

"Vai niin -- pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan
puoleentoista miljonaan."

"Puoleentoista miljonaan!" huudahtivat sekä kapteeninrouva että
kamreeri.

"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?" kysyi
kapteeninrouva senjälkeen.

"Olen -- oman suunnitelmani mukaisesta sadosta -- huvin vuoksi
valmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti
ajateltavain tulojen suhteen."

"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni
ja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?"

"Ei, ei mitenkään -- suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella
rouvaa."

"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne
tarkastelemaan arvioitanne -- henkilön, joka täysin kykenee siihen.
Mutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot -- ne
voisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon
ja huomattaisiin sitten vääriksi."

No niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen
retkale -- otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen -- tämän
nimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja
mielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä,
typeryyksiä! -- mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs -- sentähden
olen nyt "huimapäinen yrittelijä".

Hyvää yötä.

_Polle_.



YHDEKSÄS KIRJE.


Siltala, 25 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini -- jotka nyt ovat hyvin
hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin
tämäntapainen:

    Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen.
    Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain
    jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan
    valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin.
    Vesikarahviini ja lasi.

Mutta mitäs luulet, että sain? Sain -- aivan siistejä, verhoiltuja
huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn
hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin
kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää
pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin
ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja -- sanalla sanoen täydellisen
pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan
käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.

Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu
järjestykseen, kysyi hän -- tietysti teeskennelläkseen ettei minusta
suinkaan välittänyt -- hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.

"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle
antanut."

"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) -- minulla
ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle,
ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt
ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden
asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"

Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin
lähdimme -- hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä -- ja
tarkastelimme pehtorin huoneuston.

"Oh -- niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.

"Eikö totta, rouva -- sangen edullinen muutos."

Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa;
hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan
voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä,
oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa -- takaseinällä
ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän,
vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.

Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven
välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin
asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat
seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka
olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen
ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia
tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä
valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä
olisi kannattanut huudahtaa -- vaikkakin huone siistittynä, uutimet
ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.

Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa
ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä -- sen takana --
peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti
lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan
piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen
huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia
tuoleja ja pesukaappi -- siis aivan yksinkertaista.

Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun
ympäristö on -- eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin
väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden
pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:

"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi
matalan kattoni alla."

Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin
järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä
istumaan -- kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.

Kuitenkin hän tointui pian.

"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.

Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa
olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä
vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:

"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt -- oli tietenkin kaunis ja
heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."

"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos
lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät --
niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että
pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."

"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa
ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla -- maailmahan on
suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa
vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan
pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy
hullusti -- isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää
häiritse kapteeninrouvan rauhaa."

"Vaikenette -- mistä?"

"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."

"Sitä en suinkaan toivo -- jätän ainoastaan itselleni päätösvallan,
sittenkun olen tutkinut asian."

Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.

Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota
hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.

Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä
latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin
kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien
vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat
naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo
ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa --
pehtori!"

Minä käännyin.

"Onko pehtori ollut näkötornissa?"

"En, siellä en ole ollut."

"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme
parhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi
niitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?"

Se ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia
pelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden
ja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin
myöntäen ja seurata heitä näkötornille.

Kapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti
ainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään
palvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja
sanoi kääntyen puoleeni:

"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni."
Hän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta
edellämme.

"Aivan ansiottani -- jos asia niin on."

"En tiedä -- äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja
tyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan."

"Hän on niin herttainen -- pikku Elsa -- puhuessaan lainasanoja."

"Puhuessaan lainasanojaan?"

"Niin -- hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina
viimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta
katolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä,
ja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin
kauaksi talosta -- ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin -- niin
hän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa,
niin teki hänkin."

Kamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja
hän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.

Yhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai
ainakin hyväksymme toisemme -- pysyen asianomaisen etäällä toisistamme.
Tarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina,
nyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti
luokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt
levolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa
täytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti
kun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta
päärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan.
Yhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: "nyt hän
soittaa taasen!" -- ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään
toisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja
läppiä, miten minä olen voinut ottaa niin "hienoa esitystä" myötäni
tänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja
Lilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla
kuulla niin hienoa esitystä.

Minä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa,
ja ihaillut hänen soittoaan -- tiedän nyt että se on ollut hän, joka
soittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa
ilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä
että hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli "aivan
mainio kosketustaito". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen
oikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio
kosketustaito.

"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?"

"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle."

Ajatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa
arvostella hänen soittoaan!

No niin -- Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.

Muuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ
illalla -- joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi
tulevaisuudessa.

Aion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin
koreammaksi mieheksi -- se tuskin täällä salolla hyödyttäisi -- vaan
tuon kirotun kuumuuden tähden.

Ja sentähden hyvästi ensi kertaani

Tuus

_Polle_.



KYMMENES KIRJE.


Siltala, 6 p:nä heinäk.

Oletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö -- rakastuisin naiseen?!
Elähän toki -- jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana
sellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja
hairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat
selvästi kapteeninrouvaa -- en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan
ja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä -- mutta hän
on kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se
hyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden
huomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.

Elä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen
ilkeällä tuulella -- se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa,
aivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa
hulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!

Koko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun,
viisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin
saavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää,
että ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.

Ja nyt -- sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen
harpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni
vaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen
uudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja
vahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen
vihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön,
ikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä
seuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.

Mitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman
sitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin -- taidat nauraa -- se narri,
joka antaa narrata itseään!

Mutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet
maihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja
soutaa hänet rantaan -- sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla
on tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai
iltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät,
niin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö
häntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.

"Hyvin kernaasti -- vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät
herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"

Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".

"Todellakin -- hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun
mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."

"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani
kuluksi soittelen huiluani -- jos olisi enemmän huonekaluja niin ne
haittaisivat."

"Viisaasti puhuttu -- hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet
ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."

Menin kammariin ja jyskytin seinään -- kutsun täten palvelijaani,
viisitoistavuotiasta tyttöä -- ja käskin hänen tuomaan rouva
Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja
kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian
lämmin kuumalle. Ei -- sitä vastaan hänellä ei mitään ollut -- perhana!
-- onko teillä niin hienoa ainetta! -- kalaretkenhän jälkeen juuri
konjakkitilkka maistuu hyvältä.

"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole -- sensijaan voin tarjota
jotakuinkin hyviä sikareja."

"Ettehän pahastune, jos kysyn -- oletteko kirjailija Adolf Paulin
sukulainen?"

"En -- emme ole lainkaan sukua."

"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi
myös taiteilijalahjoja, -- ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua
yksin, vaan..."

"Jonkunlaista ponnettomuutta -- huimapäisyyttä", sanoin nauraen.

"Niin -- teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä
olevan -- jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi
olevan. Ja -- Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja
syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata --
alkukielellä!"

Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren
perheessä ja opin siten kielen.

Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän
johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä
Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin
-- kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän
oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän
ei itse ollut kylliksi perehtynyt -- niin että kamreeri otaksui hänen
jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.

"Hänen miehensä?" huudahdin -- "meneekö hän naimisiin?"

"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen
pysyisi naimatonna?"

"En -- enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat
olivat jo tehdyt."

"Maljanne, herra Paul -- teille voin sen kernaasti sanoa -- naimakaupat
ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu
ilmi. Ukko Lind ne jo teki."

"Onko se mahdollista!"

"Onpa niinkin -- ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin,
ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta
arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun
hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs
luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä -- kunnon mies -- niin
sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät
yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki
kaikki asiat oikeassa valossaan -- yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon
sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan -- niin että
sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"

"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti -- kapteeninrouvan arvo alenee
siten."

"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu
vanhalta nuorelle -- ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan
joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää -- sotilas. Muuten hän
tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan
hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä -- niin
että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää
ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa
täällä."

Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä -- oikea
pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan
kapenemistaan kapeni -- ja totta toisen kerran, pitkältä olikin
huippuun -- jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään
ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat
viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa -- tunsin hänet
heti vaateparren muutoksesta huolimatta.

Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa
olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka
liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa
kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan
lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei
pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen
taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset
kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan
maksua?

No niin -- hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen
näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki
meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun
ja itsetyytyväisyyden -- mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on
sotilaspuku poissa -- jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän
nyt ottaa aviokseen!

Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas -- sillä se hän todella
on -- hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi
musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa
myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu
vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo
nainen -- mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä -- sitoo itsensä vanhaan
ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä,
piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi
kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt -- nyt
hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa -- ja kuitenkin
antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan!
Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.

Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku,
mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi
voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan
tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain -- ja hyvin köykäistä
hänestä lähtee.

Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta
ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti
minut herra Paulina, pehtorina.

"Vai niin -- jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti
minua!"

Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon
että tulette hoitamaan hyvin minuakin -- olen päättänyt ahettua tänne
jokhikin aikaa kehälaitumelle".

"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä..."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Tiedäppäs", sanoi hän luutnantille, "että herra Paul on saanut
päähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on
ainoastaan luonnonniittyjä."

"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan
väkirehua", sanoin. "Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret
määrät."

"Mäjehtiä -- pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona
nyt."

"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita."

Kamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin
erosimme.

Viime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus
ihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri
-- korvatakseen vierailuaan -- oli kutsunut minut kahville puutarhan
suureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai
enkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin
enemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle,
kuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin
käskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti
poissa -- kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla.
Hänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat
eriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä
ruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin
lasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää
kahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin
ilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa -- toinen hurmaavan
kaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin.
Nousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua
kohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä,
vaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti
seurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin "von oben hinab":

"No -- kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?"

"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan
keskeltä vaan olisivat hyviä."

Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:

"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi
riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."

"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä --
siihen tarvitaan järkeäkin..."

"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä
heiniä."

"Ylimalkaan kyllä -- naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy
niitä muutamia kaupungeissakin."

Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:

"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"

"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista,
mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata.
Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan
satunnaisesti niissä käydessäni."

Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa
maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.

Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta -- kumarruksella
siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta -- siitä ei niinkään
hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon
hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei
ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.

Olen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut
suunniltani -- kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun
olevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen
moisista suuttua!

Luonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.

"Elsa hoi -- mihin nyt aiot?" huusin eräänä päivänä, kun näin
pienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.

"Tahdon mennä teiriä katselemaan."

"Mitä katselemaan?"

"Teiriä -- minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään
teiriä ole."

"Missä niitä sitten pitäisi olla?"

"Etkö sitä tiedä? Puistossa -- siellä missä sinä eilen olit Liinan
kanssa, kun me menimme uimahuoneeseen."

Suureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä
kohtaan Liinan -- Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja
olen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin,
eilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani
odottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme
puistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva,
kamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon
pienen niityn toisessa laidassa.

"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?"

"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti
sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla
kuherrellaan!'"

"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä
yksin sinne."

Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.

Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch
die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni,
että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle
"kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani
Kotschubeyn kappaletta "Oh dites -- lui" -- keskeytin senkin yhtäkkiä
ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin
sopivan tilaisuuteen.

Ei -- olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään
kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.

_Polle_.



YHDESTOISTA KIRJE.


Siltala, 16 p:nä heinäk.

Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt
ahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne
salolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat
halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä,
etten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin
pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain
-- jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa -- päivät päästään
aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin
tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa -- mutta viikossa
on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa.
Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori -- enkä
vertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat --
tarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa,
ajelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa,
juovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä
saariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat
huvitella -- mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan
ainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa
-- ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani
kapteeninrouvalle en voi lukea niihin -- minkäänlainen puhelu ei tule
silloin kysymykseenkään.

Koetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että
kirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä -- en siis kirjota yksin
sinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että
voin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä
kirjeistä, joita saan -- ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät
minut muuhun maailmaan.

Kiitos sentähden, veli rakas, viime kirjeestäsi. Minua ilahuttaa, että
heinänteko Thorsby'ssä on onnistunut hyvin. Täällä aloimme jo aikoja
sitten -- aloimme heinänteon jo ennenkuin kirjotin viime kirjeeni,
vaikken sattunut mainitsemaan mitään siitä. Ja juuri hein'aikana sattui
täällä yhtenä päivänä tapaus, jossa sain loistaa ja joka melkoisesti
muutti asemaani ja arvoani tai herätti ainakin asianmukaista
kunnioitusta minua kohtaan väessä, joka aina katsoo ruumiinvoimain
suuruuteen -- niinpä vainkin, tuskinpa olen sulle kertonutkaan, että se
kunnioitus oli vaarassa.

Kansa täällä on hidasta ja kuhnustelevaa. Vähintäin kolmasti nämä
miehet kohottavat lakkiaan kynsästäkseen yhtä monasti päätään,
ennenkuin ryhtyvät mihinkään, vaikkapa vain takin riisumiseen yltä.
Toimivatpa sitten mitä tahansa, kävivät ja katsoivat niin luulisi
heidän liikkeistään, että he aina ovat ihan uupumaisillaan.

Käsität etten voinut katsella sellaista huutamatta silloin tällöin,
nyhkäisemättä heitä toisinaan saadakseni hiukan enemmän vauhtia
toimiin. Usein en voinut heidän töitäänkään hyväksyä -- he tekivät
niin haluttomasti, ettei moista voinut suvaita. Tempasin monasti auran
heidän käsistään näyttääkseni, miten oli oikein kynnettävä -- vaikkei
jumal'paratkoon näillä viheliäisillä auroilla missään tapauksessa saa
mitään kunnon kyntöä aikaan!

Tuo kaikki kuitenkin teki välit kireiksi ja väki alkoi murista. Tulin
heille välistä tiuskineeksi, ja arkoja kun ovat, vaikenivat he jälleen.
Kun sitten hankin heinäntekoon töllistelivät he kummastuksesta.
Kevät ja kesä oli ollut niin kuiva, ettei siellä ollut vielä mitään
niitettävää, he tuumivat. Sille en mitään mahda -- sitä vähää, mikä
siellä on, ei saa heittää hukkaan, kenties loppukesä on kosteampi, niin
että syksyllä saamme jotain taas katon alle. Mutta sepäs ei lainkaan
ollut heille mieleen. Siitä koituisi ylimääräistä työtä, johon heitä ei
haluttanut ryhtyä.

Sain sitten illalla kutsun kapteeninrouvan puheille.

"Väki valittaa, että pehtori tahtoo jo alottaa heinänteon, vaikka
niityillä on niin heikko kasvu, ettemme saa puoliakaan tarvittavista
heinistä."

"Todella on kasvu huono, emmekä saa kylliksi heiniä -- mutta sitä
suurempi syyhän on korjata se vähä mikä on saatavissa."

"Niin mutta enemmänhän sitä tietenkin karttuisi, jos olisi pitempi
kasvuaika."

"Karttuisi enemmän latoihin laahattavaksi -- tietenkin -- mutta päivä
päivältä vähemmän kunnollista eläinten ruokaa."

"En ymmärrä -- jos meillä ladoissa on enemmän, niin on meillä myös
enemmän eläimillemme annettavaa?"

"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi
käynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi
lainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan
mahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat
juuri eläimen veren -- ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun
ne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat
osat senjälkeen -- odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se,
mitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa,
ja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen
niiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki
voimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön
tai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen -- siis ehdyttää
lehmiä."

"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän -- heillä
täytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus..."

"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä
myöskin liikatyön pelko -- he pelkäävät saavansa syksyllä korjata
niityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on."

Hän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:

"Pehtori on oikeassa -- heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen
käskyään."

Täällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn
heinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli
suunnattoman suuri -- ääretön alaltaan -- huonosta kasvusta huolimatta
on siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä
niittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden
siihen on kaivettu syviä ojia.

Niin -- aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka
ajoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa
kikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan
jääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa,
kamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen
ja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana
kuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana,
etäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt
noita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen
pariin.

Silloin kuuluu kirkaisu -- hirveä hätähuuto -- keskeltä niittyä,
minun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme
katseemme sinne -- näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan
ja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka
taholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat
heinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään
vetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä,
miten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät
ovat hutiloineet sitä valjastaessaan.

Härkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat
kamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku
Elsa kerallaan latoa kohti -- pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin
kapteeninrouva sulhasineen. Väki -- käytännöllisempää -- on keksinyt
lähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän --
mutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti
on mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!

Kalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään
ole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta --
kapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää,
muttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.

Asema oli epätoivoinen. Minä asetan molemmat kädet suulleni torveksi
ja huudan: "ojiin -- laskeutukaa ojiin!" -- ja jumalankiitos,
kamreerinrouva kuulee huutoni. Näen maan ikäänkuin äkkiä nielaisevan
hänet ja Elsan. Kalle ja Viivan huomaavat äidin tempun ja seuraavat
esimerkkiä. He katoavat ja härkä pysähtyy kiukusta mylvien ja
singotellen turpeita ilmaan, kunnes huomaa etäämpänä juoksevan parin.
Kapteeninrouva on kuitenkin siksi lähellä latoa, ettei härkä hevin
häntä saavuta ennenkuin hän on ennättänyt sulhasineen ryömiä sisään
ruustinnan ja kamreerin luo.

Aina tähän hetkeen saakka olin minäkin juossut. Mutta, varma kun olin
heidän turvallisuudestaan, tunsin hengästyväni ja, hengästyneenä ei
mitenkään voi härkää saartaa luonnistuuko se enää lainkaan minun
kaltaiseltani? -- Tuo ajatus ei antanut rauhaa. Nuoruuden notkeus
poissa! Suonet käyneet veltoiksi, aivojen toiminta tylsistynyt,
sydän heikontunut, hermosto huono -- ja vihaisen härän kesyttämiseen
tarvitaan terveyttä, notkeutta ja joustavuutta -- etenkin selkään
hypätessä -- ja siitä on jo aikoja kulunut kun sen tein Meksikossa!

Suurella vaivalla ponnistin latoa kohti, missä härkä nyt seisoi
möristen, valliten koko ympäristöä, ja hullulta mahtoi tuntua
hätääntyneistä ladossaolijoista, kun minä levollisesti, hitaasti
ja vitkaan lähenin -- eiväthän he voineet ymmärtää, että tein
sen ennättääkseni hiukan hengähtää. Senvuoksi pysähdyin myös
hetkeksi ojalle, missä kamreerinrouva ja lapset makasivat jäsentään
järkäyttämättä liejussa. Vakuutin heidän olevan erittäin hyvässä
piilossa, ja pyysin etteivät enää olisi levottomia, vaan jäisivät
alalleen, kunnes härkä jälleen olisi saatu ikeeseen. Mutta he olivat
liiaksi säikähdyksissään voidakseen käsittää leikkiä.

Täytyy tietysti olla avara tila, kun ottelee härän kanssa, siksi en
voinut mennä ladolle, missä härkä vihaisesti mulkoili sisällä olevia,
kun nämä taas tuijottivat härkään. Pysähdyin sentähden jonkun matkan
päähän ja huusin ladossaolijoille, että koettaisivat kääntää härän
huomion heidän katseistaan, niin että se hetkeksi kääntyisi minua
vastaan.

Mutta kun härkä sitten, huutoni kuultuaan todella kääntyi minua
kohti, ei se tuntunut kovinkaan hauskalta. Entinen halu oli poissa --
epävarmuus ainoastaan jälellä, ja jos nyt notkeuteni pettäisi, härkä
voittaisi -- miten hullunkurisesti silloin olisin esiintynyt! Silloin
asettaisivat ruumiini kuolleen miehen viereen ja sulhanen sanoisi:
"näitä luonnonniittyjä -- näitä hän ei kohkaan oikein ymmäjtänyt!"

Kuitenkin -- aikaa ei ollut pitempiin arveluihin. Härkä lähestyi,
ensin vitkaan, potkien ja möristen, mutta sitten yhä nopeammin,
kunnes syöksyi nelistäen esiin. Sen pää oli puolta kyynärää leveä.
Sarvet suorat, ja mustat silmät hyökkäämään tähdätyt. Näytin sille
ratsuruoskaani, mutta se hassu ei välittänyt siitä, vaan ryntäsi
eteenpäin.

Annoin sen tulla. Mutta vakuutan tunteneeni, että joka hermoni oli
jännitetty -- aivan toisin kuin ennenmuinoin.

Varustauduin kuitenkin hyvin ratkaisevaan hetkeen. Silloin läjähti.
Samassa kun hyppäsin sivulle torjuakseni sen hyökkäystä, sivahutin
ratsuruoskallani sitä silmille. Se seisahtui melkeen viereeni.
Huimautin vieläkin ja ennenkuin se ennätti kääntyä, olin jo
parinkymmenen askeleen päässä.

Se syöksi taas esiin. Toistin tempun vielä kerran -- sivalsin, hyppäsin
syrjään, ja se syöksähti ohi.

Se pudisteli arveluttavasti päätään, josta huomasin, että isku
onnistui. Mutt'en uskaltanut vielä tehdä hyppäystä. Annoin sen karata
ohi kolmannen kerran ja sivautin sitä taas silmille. Lyönti sokaisi
härän niin, ettei se pysähtynyt yhtä nopeasti, ja minä olin ennättänyt
hyvän matkaa, ennenkuin se kääntyi, joten välimatka oli kylliksi suuri.
Ja heti kun härkä kääntyi ja ryntäsi minua kohti, juoksin minäkin
esiin. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta -- ladolta kuului
huudahtus, muttei ollut aikaa selviytyäkseni sen tarkotuksesta, en
edes huomannut kuka naisista huusi, sillä pedon ja minun välilläni
oli enää muutama askel. Ja yritykseni onnistui -- melkeenpä itse sitä
ihmettelen. Hyppäsin sivauksessa sen uhkaavien sarvien yli ja hetken
kuluttua istuin varmana sen selässä. Temppu oli vähäpätöinen ja sitten
alkoi löyly. Se mörisi ja nelisti, minä huimin ruoskallani.

Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti
viskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi,
ettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen
silmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa
tuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa -- huomaa se lopulta
kuitenkin -- ettei härkäpäisyys auta.

Heti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat
kamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja
lapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.

Voit arvata, että väki ihaili minua -- he katselivat minua melkein
kunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen.
Silloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä
ylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista
lausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli
sattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät
he perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen.
Kapteeninrouva vain kysyi: "Miten on hänen laitansa?"

"Kuollut", vastasin minä.

"Kuollut!" huusivat toiset kauhuissaan.

"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria
olisi ollut", huudahti ruustinna.

"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin
vihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä"
-- ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri
ja kamreerinrouva seurasivat.

Kapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään -- hänen pehtorinsahan
oli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta
sitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan
liiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja
sanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein,
iloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta
onnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki
lähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan
ja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus
ihmetellä tuota naista -- hän laski kuin kirjasta.

Sillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni
horjahdella -- kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut
voimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi
heinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta
ja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat
kadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa --
ellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä
kun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!

En tiedä miten kauan siinä lienen maannut -- onneksi ei kukaan väestä
minua nähnyt -- kunnes äkkiä kuulin huudettavan:

"Herra Jumala -- onko herra Paulin käynyt pahoin?"

Avasin silmäni ja näin kamreerin ja kamreerinrouvan seisovan
kumartuneina ylitseni.

"Ei -- ei lainkaan. Väsyin vaan hiukan härkätaistelussa -- ja se se
eron näin suureksi tekee väärän ja oikean espanjalaisen välillä."

"Se olisi meidän pitänyt arvata ja ymmärtää -- ei se ollut mikään
leikinasia, jonka suorititte. Mutta tässä olisitte saanut yksin maata,
ellei Lilli olisi ollut meitä tarkkanäköisempi. Minä, tomppeli, luulin
että olisitte ollut hyvinkin tottunut tuollaiseen -- ettei maan rivakin
väki tiedä heikkoudesta mitään. Mutta mitenkä te taivaan tähden
saatoitte selviytyä tuollaisesta taistelusta, ellette ennen olisi
harjoitellut."

"Olen kylläkin -- mutta siitä on jo pitkä aika ja vuosienhan vieriessä
ihminen vanhenee."

"Oh, herra Paul -- kuinkahan minun ja lasten olisi käynytkään,
ellette olisi ollut saapuvilla!" huudahti kamreerinrouva, joka ei
nähnyt urotyötäni, vaan oli kuullut jälkeenpäin sitä kuvailtavan.
"Niin kauan kuin elän..." ja niin edespäin ja niin edespäin, kunnes
minä, päästäkseni heistä, vakuutin pikemmin tointuvani, ellei huoli
seuranpidosta riistäisi minulta välttämätöntä lepoa. Mutta:

"Tästä emme lähde ennenkuin olette onnellisesti kotona!" huudahti
kamreeri innokkaasti.

Minun täytyi siis nousta, mutta hoipertelin koko ajan niin, että
molemmat tahtoivat tukea minua. Silloin kapteeninrouvan sisäkkö tuli
juosten vastaamme karahviini ja lasi kädessään.

"Kapteeninrouva pyytää, että pehtori vahvistuksekseen ottaisi lasin
konjakkia."

"Sitä juuri tarvitaankin!" huudahti kamreeri ja -- todellakin juuri
sitä tarvittiin! Kulautin suuhuni pari lasia ja tunsin itseni
toiseksi ihmiseksi. Ja sitten kun olin oikein reippaana esiintynyt
jälleen pihalla, pidin siellä pienen puheen väelle, minäkin --
mutta se oli suoraa, koristelematonta puhetta. Huomasin että he
häpesivät. Talonpojalle oli suuremmaksi häpeäksi kuin kenellekään
muulle paeta härkää -- vallankin kun härkä on niin mitätön, että
pehtori sitten rupeaa sillä ratsastamaan. Nyt ei sitten muuta kuin
pehtoria ylistelemään -- ja sen he nyt tekivätkin. Huomasin sen heidän
muuttuneesta käytöksestään minua kohtaan.

Kuitenkin -- vaikka olen nauttinut pari lasia konjakkia -- vapisen yhä
vieläkin. Huomaat ettei minun voimillani pitkälle päästä. Paras on siis
lopettaa tähän ja käydä levolle. Hyvää yötä.

_Polle_.



KAHDESTOISTA KIRJE.


Siltala, 23 p:nä heinäk.

_Rakas veli!_

Hitto ties mikä on -- mutten saa unta tänäyönä! Heitin kuitenkin
mielihyvällä märät vaatteet yltäni, ajatellessani, että pääsen sänkyyn,
mutta vaikka ilma tänäyönä on viileämpi kuin pitkiin aikoin -- ulkona
sataa yhä vieläkin rankasti -- niin olen maannut vuoteellani jo pari
tuntia sinne tänne heittelehtien saamatta lainkaan unta. Ei mikään ole
ikävämpää kuin maata valveilla yöllä -- ja kun ihmisellä mielestäni
on harmia suorastaan sitä etsimättäkään, nousin jälleen ylös. Ellei
koneisto tahdo levätä, niin käyköön vaan minun puolestani, mutten
aio antaa sen uppiniskaisuuden kiusata itseäni. Istuudun sensijaan
kirjottamaan. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska minulla on aihetta
pariin riviin, jota ei joka päivä satu.

Kapteeninrouva nimittäin lepäsi tänään helmassani. Miltä se tuntuu
sinusta?

Tänään näet, kun heti päivällisten jälkeen olin aikeissa nousta
satulaan, ratsastaakseni yhdelle etäiselle ulkotilalle, kävivät
kapteeninrouva, kamreerinrouva ja lapset pihan poikki. Hän pysähtyi ja
huudahti:

"Vai niin -- pehtori lähtee ratsastamaan! Olisin juuri nyt tahtonut
hiukan puhutella pehtoria."

"Voinhan lykätä matkaani, jos rouva niin tahtoo. Olisin vaan tahtonut
nähdä, onko Takamaalla vihdoinkin heinä tehty."

"Takamaalla -- niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä.
En ole käynyt siellä vuoden päiviin."

"Toivon", lausui kamreerinrouva, "ettet minun takiani heitä lähtöäsi.
Huvittelen kyllä täällä lasten kera -- ratsasta sinä vaan herra Paulin
kanssa matkoihisi."

Kamreeri on nimittäin jo matkustanut -- hänen virkalomansa loppui tämän
kuun 20 p:nä -- ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.

Kamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin
aikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos
kapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa
jälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa --
puhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi
niin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan
ei auttanut muu kuin kysyä:

"Miten rouva määrää?"

Hän seisoi empien.

"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä
nousee pilviä", kiiruhdin lisäämään. "Tänään voi tulla vielä rajuilma."

"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?"

"Ei millään muotoa, rouva -- olen nöyrin palvelijanne."

"No hyvä, antakaa satuloida Freija -- olen hetken kuluttua valmis."

"Saanko tulla mukaan?" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä
kyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:

"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet
voi seurata."

Minä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä
onhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen -- ja pellolta tullut
maanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.

Saatuani armon auttaa häntä satulaan -- hänellä oli tietysti
ratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni --
lähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian
hyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä -- tällä varmaankin
osottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä
asianomaisen matkan päässä hänestä.

Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni
levottomuuden ja mielijohteiden saatana -- suorastaan oikkujen -- joka
ei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi
hevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä
ja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä
pysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta
nöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän
saanut minua mihinkään alistushairahdukseen.

Kun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän.
Ymmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin
pituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi,
oikaisee noin kahdeksan kilometriä.

"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?"

"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin
tehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen
täytyy vaan ajaa käyntiä -- jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme
maanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti
mieluummin sitä tietä."

"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin
kanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin.
Aioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi
pysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa",
huudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen
rinnallaan askelta perempänä.

"Minun menoni", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin
pyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, "tulevat
lähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään."

Olin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen -- mutta muistin, että
asia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin,
joka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti
kyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin
tarkotti ainoastaan perhettä -- lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin
hengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.

"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran
suunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo
melkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne -- mutta paljon siinä on
uskallettua joka tapauksessa."

Hän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole
epäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien
tulojen hankkimiseen.

Aloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on
kylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta
vuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun
vaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon
vähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta
kuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja
hevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen
osan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi
esimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin
voisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä
pienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä
lehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla
kunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön
luonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren
syyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse
vaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli
hyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis
ehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset
eivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.

Ennätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään
jyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme
olimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä
vielä taivallettavaa.

"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi --
rajuilma yllättää meidät kohta."

Hän nosti silmänsä pilviä kohti -- hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat,
kun hän noin kohottaa ne ylös -- hänen voimakkaat, leveät, terveet
kasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.

"En usko sen tulevan niin pian", hän sanoi, mutta ikäänkuin
välttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti
senjälkeen kuului jyrähdys.

"Päinvastoin -- se on hyvin lähellä", sanoin. "Ja matkaa on vielä
seitsemän kilometriä."

Hän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.

Kun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus
vaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono -- mäkinen,
irtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin
yhtä hurjasti.

"Olkaa hiukan varuillanne, rouva", huudahtin, "tie täällä on
vaarallinen."

Hän pysäytti hevosen:

"Pehtorihan kiirettä piti."

"Mutta tämä tie on huonoa -- saattaa olla vaarallista jos päästää
hevosen kompastumaan täällä."

"Ratsastakaa sitten edellä."

"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun
taluttaa Freijaa..."

"Kernaasti -- tehkää miten tahdotte."

Tartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin.
Salamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä -- matkaa
oli vielä kaksi kilometriä -- suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin
sadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.

Onneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja
otin sen esille.

"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne", sanoin minä ja olin
juuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät
hevosia -- ne nousivat takajaloilleen -- niin että hän joko joutui
käsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein
tiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että
hän kävi tulipunaseksi ja...

Voi -- nyt kai taas väität että olen rakastunut!

Mutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia
oireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei
olisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen
naisen -- mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian
rauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten
oli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle
maalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan
ennenkuin hän sanottavasti kastui.

Torpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin,
menin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi
takassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen
kuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa,
sillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On
omituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee,
sitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat
häntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea,
kun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa
heidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion,
mutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää
narrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä -- eivät edes rahvaannaiset
antaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.

Hetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset,
piiat ja rengit.

No, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti -- yksi niitty oli tekemättä.
Huomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!

"Niin -- mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa."

"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin."

Minun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia --
heidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää -- aukeni ovi äkkiä
ja kapteeninrouva katseli sisään.

"Voiko pehtori tulla tänne?"

Kiirehdin sieppaamaan takkiani.

"Ei -- ei -- takitta -- sellaisena kuin nyt olette."

Läksin -- paitahioillani.

"Onko pehtori hyvin märkä?" kysyi hän tarkastellen jalkojani.

"Ei tee mitään -- tällaisessa lämmössä."

"Jos pehtori tahtoisi sytyttää sikarin, niin voisimme ehkä jatkaa
keskusteluamme?"

"Tietysti -- sikarittakin."

"Niin -- mutta..."

"Sytyttäkää, olkaa hyvä. Tiedän että herroilla on aina hupaisampaa, kun
saavat tupakoida."

Asema oli hyvin merkillinen. Hän ja minä -- takitta, suussani röyhyävä
sikari -- pienessä ahtaassa kammarissa!

"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut
minua pitkät ajat -- että olen siitä suuresti innostunut. Voin
empimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa
senvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa
pehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen
kaikkea -- ovatko ne varmoja?"

"Varmoja, rouva -- eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista --
kuolema yksin on varma."

"Tuhmuuksia -- elämä on ihan yhtä varmaa."

"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa,
kun sanon, ettei elämä ole varmaa."

"No, entäs sitten kuolema -- voinko tietää milloin ylösnousen? Kas
niin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti."

Hän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain
jokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin
kummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan
sitten seisahtunut.

"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko
tiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit
hyväksyisivät ehdotuksenne."

"Eivät -- tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani
-- luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta
kohti. Meijerit, kerma, voi -- siinä nykyiset tulolähteet."

"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja
arveluttavinta harmia -- niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi
kodittomaksi."

"En ymmärrä..."

"En voi selittää mielipiteitäni -- siinähän on jo kylliksi, että _teen_
sen. Tahtoisin vaan tietää luuleeko pehtori, että tila uudistustenne
kautta tuottaisi kolme tai viisitoistatuhatta markkaa enemmän kuin
nykyään, ja voinko luottaa sanaanne, jos niin vakuutatte?"

"Kuten sanoin, saatan huomenna kuolla ja silloin voi toimistani koitua
vahinkoa, ellei seuraajani jatka suunnitelmaani. Rouva voi naida
henkilön, joka on erimieltä kanssani..."

"Olkaa puuttumatta yksityisasioihini."

"Olette, rouva, tässä asiassa siksi tärkeä tekijä, jota, katsoen tähän
miltei varmaan lopputulokseen, ei voi jättää lukuunottamatta -- minähän
ja asemani täällä riippuvat mielivallastanne. Mutta jos suunnitelmani
pannaan täytäntöön sellaisena kuin sen olen ajatellut ja jos työt
tehdään kuten itse ne tekisin, ja ellei mikään tähän asti tuntematon
seikka tee asiaa mahdottomaksi -- silloin rouva voi luottaa arvioihini."

"Kovin monta 'muttaa' siis on!"

"Jokainen hanke perustuu tosiseikkoihin. Jotta se menestyisi, ei saa
sattua mitään erehdyksiä laskuihin."

"Senvuoksi täytyy tulla vakuutetuksi edellytyksistä, ennenkuin
mihinkään ryhtyy. Minusta alkaa tuntua siltä, että pehtori on sittenkin
tehnyt arvionsa sangen kevytmielisesti ja nopeaan."

"Olen päinvastoin tutkinut maaperän niin tarkkaan kuin olen voinut,
sekä peltojen että luonnonniittyjen -- enkä ole huomannut mitään, joka
estäisi asian onnistumista."

"Mutta, Herran tähden! Eikö pehtori voi sanoa sitten mitään varmaan?
Näyttää aivan siltä kuin itse epäilisitte suuresti."

"Jos tila olisi omani, niin en vähääkään epäilisi."

"No hyvä -- jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot
noin viiteentoistatuhanteen markkaan?"

"Varmasti."

"No -- vihdoinkin!"

Emäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun
kapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni
ja sanoin: "kiitos, juon tuvassa kahvin."

Mutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden:
"Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?"

"En -- en tiedä -- voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista."

Silloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten
kauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos
ei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää -- ilmahan oli
lämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka
kyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa -- mikä Herran
tähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh!
Eipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää
-- enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni
ylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.

Kuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi.
Pyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan
varsaa ja vasikoita ajan kuluksi -- sadetakkiani en voinut ottaa,
koska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli
saada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä
likaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi
pitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.

Viivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona
olin äärettömän ajan -- muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade
tauota.

Kahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko
illallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai
sitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä
selvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.

Mekko pääni yllä juoksin portaita ylös -- ja olisin törmännyt
kapteeninrouvaa vastaan, ellei hän olisi väistänyt. Pääni oli
kumarassa, kuten sateessa ainakin, enkä nähnyt häntä ovella.

"Tämä näyttää hyvin lohduttomalta", hän sanoi. "Mitä pehtori arvelee --
mahtaako sade tauota?"

Muistaen, että hän järkähtymättömästi uskoi raamatun
ylösnousemusoppiin, vastasin:

"Varmaankin, siitähän Jumala on antanut meille sateenkaaren merkiksi ja
vakuudeksi."

"En ajatellut nyt neljääkymmentä yötä -- en tahtoisi jäädä tänne edes
täksi yhdeksikään. Miten on -- onko pehtori jo lopettanut toimituksensa
täällä?"

"Toimitukseni -- minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa enää. Mutta
sade ei taida tauota tänäiltana."

"Mutta eikö pehtori luule, että tuo mekko suojelisi teitä kyllin
kotimatkalla -- ellette itse tahdo käyttää sadetakkianne?"

"Eihän minusta ole lukua, vaan teistä, kapteeninrouva."

"En pelkää sadetta."

"Mutta takkihan peittää vaan yläosan..."

"Siinä on ihan kylliksi."

"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?"

"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme."

"Niin, mutta -- miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan
heti hevoset -- tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät
satulat kastuisi."

"Niin on, kiitos -- saavun sinne minutin kuluttua."

Panin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista
huolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli
lähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin
erikseen -- ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin --
juoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen
mekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista --
ovi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän
tasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan
pääni mekkoon peitettynä -- ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli
ihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut
puistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää.
Siis samaa tietä takaisin taas -- viisitoista kilometriä -- ja vettä
valui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.

Rankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa -- en tiedä
mistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes
hevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus
-- mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan,
vaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin,
minä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa
-- aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa
arapialaista.

Kymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi
portailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.

"Hyvää yötä", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.

"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva."

Hän vastasi niin ystävällisesti "Kiitos!" että ymmärsin hänen olevan
märän aina sieluunsa saakka eikä yksin ruumiiltaan, niin että yksin
ylpeyskin oli tavallisestaan laimentunut.

No niin -- jos hän oli yhtä märkä kuin minä, niin oli siinä ihan
kylliksi. Tuntui hyvin ihanalta, kun sai heittää vaatteet yltään ja
sai kuivat sijaan ja hiukan syötävää. Illalliseni oli onneksi vielä
pöydällä, ja sittenkun rauhassa olin vetänyt yhden sikarin, kävin
mielihyvällä vuoteelleni. Mutta huolimatta siitä, että jo useasti
luulin olevani melkeen unessa, huomasin kuitenkin aina olevani jälleen
valveilla.

Kello on nyt kolme -- tuskin maksaa enää vaivaa käydä nukkumaan. Mutta
tahdon sittenkin kerran vielä koettaa, koska yhä edelleenkin sade
läiskyy ulkona ja on siis vielä pari tuntia aikaa. Siis hyvää huomenta
ja jääös hyvästi!

_Polle_.



KOLMASTOISTA KIRJE.


Siltala, 3 p:nä elok.

_Rakas veli!_

Olen ollut mitä hirveimmässä vaarassa, mutta onnettomuus saatiin
torjutuksi tällä kertaa. Kuitenkin voi sellainen tapahtuma sattua
milloin tahansa -- tuntuu siltä kuin pääni yläpuolella riippuisi
Damokleen miekka. Muuta ei kaipaisi kuin että tulisi joku, joka minut
tuntisi, olisi hyvin kiusallista, jos nyt joutuisin ilmi -- en ole
tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin juuri nyt -- mutta jutut, jotka
alkaisivat minusta kiertää, ja mielipiteet, jotka kapteeninrouva
arvatenkin silloin saisi minusta, eivät olisi ihania!

Kerron sulle kuitenkin.

Täällä on ollut tapana lopettaa heinänteko kapteeninrouvan
nimipäivillä, Helenanpäivillä, siksi että juhla, joka silloin pannaan
toimeen väelle, sattuisi samaan aikaan ja ikäänkuin lisäisi nimipäivän
vieton loistoa.

Surun takia ei tänävuonna voinut olla puhetta mistään kutsuista, mutta
väki ei saanut jäädä ilmaisesta kestityksestä osattomaksi, koska sitä
pidetään ikäänkuin jonkinlaisena hyvityksenä heinänteon ponnistuksista.

Sentähden että nyt tänäkin vuonna väen juhla kuitenkin voitaisiin
viettää Helenanpäivänä, olin säästänyt pienen niityn, vaikka sen olisi
varmaan voinut korjata ennemmin.

Säteilevä sydänkesän päivä hymysi minulle, kun heinäkuun 31 p:nä
neljän ajoissa aamulla astuin ulos eteisestäni. Yöllä olivat
emännöitsijät, piiat, Miinat ja Liinat ynnä muut huvitelleet sitomalla
vihreitä köynnöksiä kuistin pylväisiin, joiden lomissa seppeleet
kukkakiehkuroina riippuivat. Se johti mieleeni entiset ajat, jolloin
itsekin oli mukana tuollaisessa puuhassa. Sydämeni suli kokonaan --
ihmeellistä on kuitenkin, miten yksinäiseksi tuntee itsensä elämässä!

Nähtyäni että työ ruispellolla joutui kunnolliseen alkuun, läksin
puistoon, nauttiakseni hetkisen aamusta tuolla vehreyden keskellä, sekä
ottaakseni aamukylvyn.

Kaikki oli herännyt uuteen eloon ukkossateen jälkeen, josta
viimekerralla kirjotin -- vehreys oli entistä vihreämpää, kukat, ruohot
ja havut tuoksuivat entistä suloisemmin, mehiläisillä oli tavaton
kiire, perhoset kimaltelivat koreimpina ja tyvenen järven pintaan
kuvastui nuo sadat niemet ja saaret sekä pieni, yksinäinen, valkea
pilvenhattara, joka leijui sini-ilmassa. Kaikkialla oli äänetöntä.
Jossain kaukana kirkui ja elämöi muutamia silkkikuikkia, kuten
tavallisesti -- kaislikon luona hyppeli ahvenia ja särkiä ja selällä
polski suuri hauki. Hetki oli tunnelmikas -- ja minä ajattelin häntä,
joka omisti tämän ihmeellisen maan kaistan ja jonka juhlapäivä oli
tänään. Miten onnellinen se nainen voisi olla, jos ymmärtäisi olla
onnellinen!

Miltei itsetiedottomasti aloin laulaa:

    "Päivä ylväsnä nous' helmasta sini veen.
    -- -- --
    Ja mun lauluni riemuisna keväässä soi,
    Ja soi laulun' kuin kevääss' se nuoruuden soi."

"Huomenta, herra Paul", kuului alempaa lahdelta, kun olin lopettanut.

Tunsin heti äänen, vaikken nähnytkään eukkoa -- se oli ruustinna. Hänen
venheensä oli parin pensaan peitossa.

"Hyvää huomenta, ruustinna", vastasin huomattuani hänet. "Nyt on ihana
aamu."

"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa.
Mutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan
kirkastushetkenä -- tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa
tapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa
suurempiarvoinen."

"Ruustinna on oikeassa -- tämä on juhlallinen aamu."

Hetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin
aamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin
pellolle.

Suurusten jälkeen lähdettiin niitylle -- joka on ihan lähellä taloa
eräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla
vain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista
siistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta.
Saadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä
hajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka
taholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun
kapteeninrouva tuli -- heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni,
ja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin
hauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!

Heinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen
pari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja
kolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut
lainkaan näyttäytynyt.

Kun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli
valjaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he
olivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat
yhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden
yläpuolella oli kruunu.

Se ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen,
kävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran
vain kohdata häntä tai Annettea -- sillä tietysti hän oli mukana
-- niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä
maksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin
vaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken
edes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja
pehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.

No niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva
tulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen -- hän ei voinut
nimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen
kahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat
häntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä...

Äkkiä kuulin askeleita takanani -- olin seisonut selin päärakennukseen.
Käännyin ympäri -- ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan
lähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.

"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon", hän sanoo, lähemmin
minuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista
löytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun -- ja tuntee
tietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja
huutaa: "Polle! Herran tähden, miten olet täällä?" Ja sitten hän sulkee
minut sydämellisellä tavallaan syliinsä.

"Elä, elä Hjalmar -- jos vähääkään olet ystäväni", sanoin, "niin elä
ilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa --
Kurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori -- sano että olimme hyviä
ystäviä Mustialassa ollessamme -- sano että olemme yhdessä lueskelleet
Tanskassa -- sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos
vapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän
lukitsisi kielensä hampaitten taa."

"Mutta Jumalan nimessä -- mitä tämä sitten merkitsee?"

"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi
minun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin
pidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan
määräystä."

"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa,
kun sinut näkee -- koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä."

"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa."

"Oletko sitten kauan ollut täällä?"

"Viime vapusta."

"Ystävä hyvä -- etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!"

"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan -- he katsovat
meitä tuolta ylhäältä -- ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi
aiheuttaa pitempiä syleilyjä -- tule ennemmin luokseni illalla, siellä
saamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet
tavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin -- Kurt Alarik Paulin,
paina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla
kapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne."

"Ei, mutta kuulehan -- tottahan paremmin tapaamme kuin näin -- sinun
täytyy tulla päivälliselle kanssamme."

"Mahdotonta, rakas veli, mahdotonta! Siten tulisi kaikki ilmi. Ja
muuten täällä vallitsee hyvin ankarat seurustelusäännöt."

Hjalmar purskahti nauruun.

"Seurustelusäännöt -- jotka sulkevat sinut pois täällä Siltalassa!"

"Aivan niin."

"Ja sinä seuraat niitä?"

"Tietysti -- muutenhan tulisin kai heti ilmi."

"Vai niin -- siksikö!"

"Ja lupaatko, ettet itse ilmaise minua, etkä anna rakkaan puolisosi
puhua siitä?"

"Tietysti -- koska niin tahdot. Mutta toivon, että siitä huolimatta
kohtaamme."

Sitten hän lähti. Ja tuskin olin ennättänyt kuivata itseäni
huoneissani, kun Anni-sisäkkö -- tuli ilmottamaan, että kapteeninrouva
kutsui minua kahdelta luokseen päivälliselle.

"Kahdelta -- ei sovi -- minun täytyy silloin välttämättä mennä
niitylle. Kiittäkää kapteeninrouvaa ja sanokaa, että minun on
mahdotonta tulla."

Hjalmar tietysti oli saanut aikaan tuon kutsun vastoin kapteeninrouvan
mielipiteitä. Ja jos olisinkin noudattanut hänen kutsuaan niin olisi
vaikeuksia päivällisillä tuskin voitu voittaa -- parempi on jäädä pois
kuin tulla ilmi.

Päivällisten jälkeen kapteeninrouva aivan oikein ilmestyi vieraineen
niitylle ollakseen siellä väen kestityksen ajan -- eläköönhuudoista
suoriuduttiin onnellisesti, vaikkeivät se, Jumal' paratkoon,
kuulostanut lainkaan kauniilta.

Kun he kulkivat sen paikan ohi, missä seisoin, huusi Annette vilkkaasti
kuten aina:

"Mais dites -- donc monsieur Paul, quelle surprise de vous trouver ici!"

Hän nähtävästi heti olisi ilmaissut minut, ellei Hjalmar olisi oikeaan
aikaan häntä hillinnyt.

Kun he sitten jälleen läksivät niityltä ja Annette huusi "au revoir"
sekä Hjalmar, ojentaen kätensä minulle, sanoi: kohtaamme myöhemmin! --
kääntyi kapteeninrouva astuttuaan muutaman askeleen ja tuli luokseni.
Kävi todella sääliksi, kun näin miten vaikeata hänen oli kutsua
minua illalliselle. Hän puhui melkeen änkyttäen, että minä, koskei
siellä ollut Hjalmarille muuta herraseuraa ja koska sitäpaitsi olimme
vanhoja lukutovereita, ilahuttaisin häntä suuresti, jos olisin niin
ystävällinen ja tulisin. Minä tietenkään en voinut muuta kuin kumartaa.
Eipä taida muuten olla vahingoksi, jos hänen ylpeytensä saa pienen
kolauksen, mutta luulen hänen sentään iät päivät muistavan, että hän on
-- vaikka vaan yhden illan -- "seurustellut" pehtorinsa kanssa!

Nyt oli vaan ajateltava, miten esiintyä. Muut olivat tietysti puettuina
tavallisiin kesäpukuihin. Mutta kun minulla oli kunnia päästä rouvani
luo, täytyi minun kai osottaa, että annoin arvoa kutsulle. Päätin
sentähden pukeutua hännystakkiin -- niinkuin sen tulee tehdä, joka
kunnioittaa esimiestään.

Liina tuli hyvin happaman näköiseksi, kun hän sai tietää, etten
tulekkaan tupaan väenjuhlaan, vaan menen kapteeninrouvan luo.
Se häntä nähtävästi eniten loukkasi, että häntä yhä edelleenkin
pidettiin seuraan kelpaamattomana, koska pehtorikin kutsuttiin.
Tuollaisen puolivillaisen tyttöraukan on sangen vaikeata tulla
toimeen täällä harvaanasutussa sydänmaassa. Häntä kutsutaan kyllä
pastorin, nimismiehen ja muutamien muitten luo ja voi siellä joutua
sekä kapteeninrouvan että hänen vieraittensa pariin. Mutta Siltalassa
hän saa tanssia väentuvassa, jos haluttaa -- kapteeninrouvan luokse
häntä ei koskaan käsketä, ei nimittäin koskaan, kun hänellä on muita
vieraita. Se tietysti tuntuu raskaalta ja loukkaavalta -- mutta tässä
tapauksessa ei kapteeninrouva mielestäni ole kuitenkaan niin väärässä.
Sillä sekä Miinasta että Liinasta saisi piankin alituisen vieraan, jos
he kerran pääsisivät mukaan, ja sivistystä ja hienoutta heissä sentään
on hyvin niukalta. Siitä koituisi vaan kauhea rasitus ajan pitkään.

Kun minä, päivätyön lopetettuani palasin niityltä taloon, näin että
useita vieraita oli jo saapunut, ja muitten muassa ainakin tuomari,
sillä tunsin heti hänen rillansa. Menin omaan asuntooni ja pukeuduin,
niin että kello oli neljännestä vaille yhdeksän, kun minä -- täydessä
juhlapuvussa -- nousin ylös portaita päärakennukseen.

Tietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että
puutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.

Paitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra
rouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin
puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki,
joka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.

Siellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan
hiljaisuus -- niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä
ilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: "Vous voilà enfin!" -- ja
samassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin
etten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi
hän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka
tahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan.
Vieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini,
joka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon
leppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin
tervehdykseksi -- yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:

"Pehtori tuli siis todellakin -- se ilahuttaa minua, kiitän teitä
siitä", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että
selvästi ymmärsin ivan.

"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten
osottanut kunnioittavani liian vähän teitä", vastasin, ja, etten olisi
ollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta
sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään,
niin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.

Sitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva
minua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei
hän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät
muut olisi vakuuttaneet, että se olin minä -- senjälkeen minä
esitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko
Lönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti
maanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin
ottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette
minuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.

"Ah dites donc -- te veitikka", hän sanoi nauraen.

"Mitä tarkotatte rakkaimpani -- miksi veitikka?"

"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!"

"Oh, nimensalaustani tarkotatte -- sen lääkäri välttämättömästi
määräsi."

"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?"

"Sydänvika -- ei, vika oli hermostossa, aivoissa."

"Joutavia -- ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa
_nyt_ asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla
nähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa
kantajan yläpuolelle muita kuolevaisia -- te olette kettu, te,
rakkaimpani."

Hyvin Annettemaista -- eikö totta?

"Jos käsitin teitä oikein", vastasin, "niin näytätte olevan siinä
uskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja,
mutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan
kenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen
pihlajanmarjat happamiksi -- liian happamiksi minulle."

"Kutsun teitä tästälähin ketuksi -- ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi.
Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen kovin -- sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi -- en
tietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa,
vaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että
kettu näistä kahdesta on viisaampi."

"Annette hyvä!" huusi kapteeninrouva portailta, "hiukan porsaanpaistia
-- se jäähtyy ihan."

Ja kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan
lausua minullekin: "Toivon että pehtori pitää puolensa".

Pääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti:

"Vai sinä -- vanha naistenhurmaaja, arvasin kyllä että saisin sinua
kiittää vaimoni katoamisesta."

"Voi niitä aviomiehiä!" minä nauroin. -- "Kuulitteko miten hän iloitsi
päästessään teistä täksi lyhyeksi ajaksi?"

"Miks'ei se ilahduttaisi Hjalmaria, että hänen vaimonsa saa
kohteliaisuuden osotuksia -- jommoisia te, Mikko-herra, annoitte
minulle äsken."

Mutta Annetten puheista huomaat, miten useimmat selittäisivät
täälläoloni, jos tulisin jotenkin ilmi. Minua ihan puistattaa tuo
ajatus, näen jo hengessäni kapteeninrouvan suurten silmäin murhaavan,
halveksivan katseen. Se ei saa koskaan tapahtua -- pitäkööt minua
ennemmin hulluna tai minä tahansa -- mutta jos milloinkaan huomaisin
tutut kasvot täällä, niin luikkisin metsään!

Kuitenkin läksimme, yhä vieläkin nauraen, porsaanpaistille ja minä
huomasin kapteeninrouvan kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön
ystävälliseen ja vapaaseen seurusteluuni Hjalmarin ja Annetten
kanssa. Mutta mahdoinko minä mitään sille? Hiukan ikävältä se saattoi
hänestä tuntua -- myönnän -- mutta itseään hän siksi toiseksi sai
siitä harmista syyttää. Hänen olisi pitänyt helposti käsittää,
ettei minunlaisestani pehtorista koitusi vastusta tai etten ottaisi
sopimattomia vapauksia...

Illallisen jälkeen seurasi sävelten vuoro ja sittenkun nuoriso --
Holmingin neidit, papin tyttäriä, heidän veljensä ja nuori Tarpenius,
nimismiehen poika -- oli laulanut muutamia neliäänisiä lauluja,
istuutui kapteeninrouva flyygelin ääreen.

Jo ennenkin olen ihaillut hänen soittoaan -- tuolla ulkona etäältä
-- mutta nyt huomasin sen olevan suuremmoista. Hän on syvästi
soitannollinen. Hänen tekotapansa ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän
ymmärtää, käsittää kokonaan säveltäjän ajatukset ja esittää ne tavalla,
joka tekee soiton yksinkertaiseksi ja helppotajuiseksi, vaikeimmankin
kappaleen selväksi kuin aapiskirjankertomuksen, ja antaa jokaiselle
pienimmällekin sävelelle täyden arvonsa. Aniharvat soittavat niin.

Istuessamme vielä täydessä hartaudessa kaikki, huutaa Annette:

"Lilli hyvä -- Zampaa!"

"Minulla on Zampaa vain nelikätisesti soitettavaksi."

"Siksi juuri pyydänkin sitä -- kun luonasi nyt on soittaja sellainen
kuin -- kuin herra Paul."

Kapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö
siinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa
joukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä
nelikätisesti soittamaan -- niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin
miten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi
empien puhua:

"Jos pehtori tahtoo..." kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että
Annette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.

Mutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin
kauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin,
jonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.

"Hyvä herra Paul", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, "laulakaa se
laulu, jonka aamulla lauloitte puistossa -- en ole milloinkaan kuullut
kauniimpaa."

"Arvoisa ruustinna -- piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona
aamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi
sitä nyt -- minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun
tämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva."

"Niin", puuttui neiti Holming puheeseen, "täällä ei tahdo laulu
lainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä", ja muut
yhtyivät samaan.

"Sehän on luonnollista", selitti kapteeninrouva, "paitsi sitä että se
on matala, imee muratti kaiken äänen."

Huone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on
siinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne
sitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua
kiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä
täältä.

"Antaisin vaikka mitä", jatkoi kapteeninrouva, "jos saisin flyygelin
tuonne yläkerran saliin -- luulen että se olisi ihana soittohuone,
mutta se on mahdotonta."

"Anteeksi, rouva -- miksi niin?" minä kysyin.

"Siksi että sinne johtavat portaat ovat ahtaat ja mutkikkaat --
ennenvanhaan rakennettiin omituisesti. Koetimme kerran, mutta olimme
tärvellä ihmiset ja flyygelin."

"Salliiko rouva, että huomenaamulla asetan flyygelin sinne ylös -- teen
sen tunnissa." Olin nimittäin nähnyt eräässä vajassa flyygelilaatikon
vikaantumattomana ja vilja-aitan luhdissa ylimmän aukon yläpuolella,
riippui suurta väkipyörää kiertävät ketjut, joilla saattoi nostaa
kokonaisia jauhosäkkikuormia.

"Pelkään että pehtori lupaa enemmän kuin mitä voi pitää", vastasi
kapteeninrouva. "Olen levoton flyygelini takia."

"Vakuutan ettei se mene edes vireistä muuton takia."

"Ja kun Paul vakuuttaa, voi kapteeninrouva antaa vaikka autuutensa
hänen käsiinsä", virkkoi Hjalmar nauraen. "En ole koskaan nähnyt
ihmistä, jota niin luonnistaisi kuin Paulia -- silloin ainoastaan
kapteeninrouva voi epäillä, kun hän kieltää jotain osaavansa, sillä hän
osaa kyllä silloinkin, vaikka tahtoo kieltäytyä."

Kapteeninrouva taisi hymyillä kuten me muutkin, mutta otti kuitenkin
tilaisuudesta vaarin kysyäkseen -- kuten minusta tuntui, hiukan
uteliaasti toivoen saavansa todenperäisen vastauksen -- saattoiko
Hjalmar taata minut ja vakuutukseni.

"Tietysti -- ehdottomasti", vastasi Hjalmar.

"Hyvä, koska -- usein olen halunnut soittaa siellä ylhäällä, niin
olisin hyvin iloinen, jos pehtori saisi soittokoneen sinne ylös."

"Se on siellä huomenna ennen suurusta, jos rouva vaan tahtoo näyttää
minulle mihin paikkaan se on asetettava."

"Oi, sitten lähdemme heti sinne ylös", huudahti Annette, näköala
illalla on sieltä ihan jumalainen.

Suurin osa seurasta lähti nyt sinne ylös. Portaat, jotka johtivat
sinne, olivat todellakin omituiset.

Keskellä yläkertaa on suunnaton sali, koko otsikon levyinen, kaksi
parveketta, toinen pihakuistin yläpuolella, toinen puutarhaan viettäen,
mutta muuten muodostavat kerroksen taitteet molemmin puolin kahta
käytävää, jotka kulkevat salista päätyihin. Kumpaankin käytävään johtaa
alhaalta portaat, mutta molemmat ovat mutkikkaita kierreportaita ja
niin ahtaat, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan voi nousta niitä.

"Näkeekö pehtori nyt -- miten tästä viette flyygelin ylös?" kysyi
kapteeninrouva.

"Kun kapteeninrouva kerran on selittänyt, että portaat ovat ahtaat, en
tietysti koskaan ole ajatellut muuttaa soittokonetta tätä tietä."

"Mutta mitään muuta ei ole."

"On -- suokaa anteeksi -- parvekkeelta. Asetan flyygelin parvekkeelle,
mistä sen voi helposti kantaa sisään."

Näköala tuolta ylhäältä oli todellakin lumoava tällaisena kesäyönä.
Hämy oli niin ihmeellinen -- huomattavasti valoisampaa kuin meillä
Uudellamaalla -- se ikäänkuin vain leikki yötä, mutta antoi katseemme
sentään tunkeutua miten kauaksi tahansa, se lepäili niemillä ja
saarilla ja siveli kaikki tasaiseksi -- valoa ja varjoa ei ollut. Muuta
ei erottanut kuin ääriviivat pehmosten vihreiden metsikköjen ja vesien
välkkyvän hopeavyön välillä, joka kiersi niitä mitä kummallisimmissa
kiehkuroissa ja mutkissa. Lähellä aaltoilevassa vehreydessä näimme
hopealäikkiä ja juovia, kauempana oleva oli taasen muodostunut
sinne tänne sirotelluiksi pehmeiksi kukkuloiksi, jotka lepäsivät
hopeapinnalla, kaksinverroin korkeina kuvastuksen takia. Milteipä
kaipasi siipiä tai ilmapalloa voidakseen nousta korkealle ja kerralla
nähdä koko tuon ihanan harhalinnan.

Ihastushuudot kaikuivat kaikkialta, kunnes sali valaistiin ja me
kävimme sisään.

"Uh!" huudahti nuorempi neiti Holming, ulkonäöltään päättäen pieni
haaveksiva romaanisankaritar, "en uskaltaisi istua yksin täällä
soittamassa -- jossa ei huomaisi aaveita ennenkun ne ovat ihan
kimpussa!"

Sali oli todellakin aution näköinen -- kolme ikkunaa pohjoisella ja
eteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi.
Mutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi
hyvin kaikuva.

"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija", pisti Annette pilojaan.
"Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan -- en voi kuvitella,
että yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin
tulee olla kaksi -- eikö totta?" kysyi hän kapteeninrouvalta.

"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin", vastasi hän kierrellen. "Mutta
lauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on
ennenkuin flyygeli siirretään", lisäsi hän, ja he virittivät "On tyyni
nyt". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin
kuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin
flyygeli olisi asetettava, "jos minun onnistuisi saada se ylös".

"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni", intti ruustinna.

Ei mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain
kuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman
minkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt
välttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin
flyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas,
täytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen
koko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla
viimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa -- huomasin myös, kun
vihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun "Es hat nicht
sollen sein", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja
seisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo
kiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet
näyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten
kanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.

Sitten seurasi ero -- kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin
ja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä,
ajokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja
ruustinna arveli että "me kaksi aamuleivoa" aikasin huomenna taas
tapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen
käsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä,
sillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.

"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki
lähtee työhön", minä lisäsin.

"Oi -- älkää siitä välittäkö", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään
syvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä
jäähyväisiksi ja kiitti.

Todellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin
ääressä puhellen -- aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain
perinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja
luvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten
levolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon
ja otin aamukylvyn -- ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani
sieltä neljän ajoissa kartanolle.

Luulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä
ajassa -- mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut
heitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka
temppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat
saaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin -- toinen ennenkuin
käsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava -- kolmas
ennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon
-- joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja
silloin juuri astui kapteeninrouva ulos.

"Huomenta", huusi hän, "onko se todellakin jo tehty?"

"Sanokaa ennemmin nyt vasta", vastasin vihaisena, "koko aamu on mennyt
siihen, minkä olisi pitänyt tunnissa tapahtua -- kansa on täällä ihan
liian hidasta ja kömpelöä."

"Kaikki eivät voi olla neroja -- täällä talonpoikaismaassa saamme
osaamme tyytyä."

Olinko nyt tuonkin ansainnut.

Hän seurasi minua sinne ylös ja saatuani jalat jälleen paikoilleen ja
flyygelin mihin hän oli osottanut, pyysi hän minua soittamaan, että
kuulisi miltä se täällä tuntui. Ja kun sitten heitin hyvästit, pyysi
hän jälleen puoli yhdeltätoista minua suurukselle. Mutta kun oivalsin
keskustelun siellä käyvän kovin tuttavalliseksi ja olosuhteeni tulevan
liian selvästi ilmi, selitin että päivästä oli mennyt jo siksi paljon
hukkaan, etten mitenkään voinut jättää peltotöitä silmälläpitoa vaille,
vaan tahtoisin ainoastaan -- jos hän sallisi minun olla niin uskaliaan
-- lähettää tervehdykseni Hjalmarille ja hänen vapaaherrattarelleen.

Siten meni rajuilma tälläkertaa ohi -- mutta mikä Herran tähden silloin
käsiksi, jos nyt satunnaisesti tulisin ilmi. Jos nyt ei olisi kiirein
hein'aika, niin olisinpa taipuvainen uskomaan, että parannuksilla olo
loppuisi tähän ja millä verukkeella tahansa lähtisin matkoihini --
mutta enhän mitenkään voi jättää häntä nyt yksin ja avuttomaksi. Muuten
ovat Hjalmar ja Annette -- mikäli minä tiedän -- ainoat tuttavani
näillä seuduin. Niin että pitää hyvin ottaa ajasta vaari -- ja muuten,
kertokoon maailma mitä salaisia syitä tahansa täällä olooni -- hänen
maineensa ei varmaankaan koskaan pilautuisi niistä? Sano, veli rakas,
mitä mieltä sinä olet asiasta?

Ehkä sitäpaitsi olisit ystävällinen ja ilmottaisit minulle, montako
häkillistä heiniä Lagström tänävuonna sai. Täällä tuli tuskin
puoliakaan tavallisesta määrästä. Mutta uskon että syksyksi kasvaa
vielä runsaasti uutta, ruoho on alkanut hyvin versoa viime sateen
jälkeen. Toivoisin kaikesta sydämestäni voivani syksyllä korjata oikein
runsaasti, että kapteeninrouvani myöntäisi minun olevan oikeassa.

Ja jää hyvästi nyt!

_Polle_.



NELJÄSTOISTA KIRJE.


Siltala, 25 p:nä elok.

Kiitos, veli rakas, kirjeestäsi. Tahtoisitko soittaa Lagströmille ja
sanoa hänelle, että täydellisesti hyväksyn hänen päätöksensä jättää
nyt, kun syyssatokin tuli niin odottamattoman suureksi -- ihmeitä
ihan tekevät nurmemme salaojineen, täällä saimme samallaisten ilmain
vallitessa kurjan syyssadon -- tahtoisitko sanoa hänelle, että hän
teki oikein jättäessään koko saran sensijaan puolittain siemeneksi.
Tänä vuonna saadaan erinomaista siementä, siitä ei ole epäilystäkään.
Oi, koskahan täällä päästään niin pitkälle, että omalla hyvällä
heinänsiemenellä kylvetään niityt!

Mutta voitto! Voitto minulle -- alku on tehty. Olemme myöneet
kaksikymmentäviisi lehmää kahdestasadasta markasta kappaleen, olemme
ostaneet neljä auraa, piikkiäkeen ja jyrän, ja me olemme kyntäneet,
kunnollisesti kyntäneet ja peranneet mukulakivistä osan peltoa, joka
kokonaan jätetään kesannolle. Suunnitelmani on otettu kokonaan.

Miten se tapahtui -- mikä sai hänet lopuksi päättämään? Sitä en tiedä.
Selvää on, ettei sitä vaikuttanut Hjalmarin pila luotettavaisuudestani
ja onnestani. Mutta paria päivää heidän lähtönsä jälkeen, tapasin
suureksi ihmeekseni aikasin aamulla, kun palasin kylvystäni puiston
läpi -- kapteeninrouvan. En tahtonut aluksi uskoa silmiäni, sillä hän
ei koskaan näyttäynyt ennenkuin suurusaikaan -- ja nyt oli kello kuusi.
Hän lienee alkanut jonkun terveysveden juonnin, sillä olen tavannut
häntä miltei joka aamu senjälkeen puistossa.

Tahdoin käydä hyvää huomenta lausuen ohi, mutta hän pysähtyi
odottamatta ja alkoi puhua ihmeen ihanasta ilmasta -- aamu oli
houkutellut hänet ulos.

"Onko pehtorilla kovin kiire?" kysyi hän sitten.

"Enpä juuri tiedä -- pelkään että väki pellolla laiskottelee, jos en
näyttäydy..."

"No niin -- voinhan kävellä yhtä hyvin sille taholle kuin muuallekin.
Lähtekäämme, niin en viivytä pehtoria -- sama asia kiusaa minua yhä
vieläkin. Tahtoisin kysyä pehtorilta -- lupaisitteko minulle, ettette
jätä työtä puolinaiseksi, jos nyt ryhtyisimme noihin ehdottamiinne
parannuksiin täällä. Mutta teidän täytyy luvata, että sitten viette
perille, järjestätte ja panette alkuun tuon uuden -- ennen en uskalla
asettaa mitään alttiiksi. Sillä jos turmelen maatilan niin, että se
antaa vähemmän kuin nyt, enkä sitten saakkaan mitä olen toivonut
voittavani, niin olen auttamatta hukassa -- toisin sanoen, en ole
menettänyt ainoastaan nykyisiä tulojani, vaan koko omaisuuteni. Siis --
mitä pehtori vastaa?"

"Että ennen kaikkea tulisi olla täydellinen luottamus kapteeninrouvan
puolelta..."

"Luotan täydellisesti pehtoriin."

"Suokaa anteeksi -- sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte,
että olen seikkailija..."

"Sitä en tee."

"-- muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena."

"Halpa-arvoisena -- mutta Herra Jumala -- kuinka pehtori voi sellaista
lausua?"

"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse... jos ette
juuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka
teidän täytyy..."

"Kuinka pehtori voi väittää?..."

"Voin näyttää selvän todistuksen siitä -- kirje jonka sain
kapteeninrouvalta..."

"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen
kuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi
asettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala -- saatoinko
minä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka
ei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia
muut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia -- pelkkiä
talonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja
sellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni -- yksinäisen
naisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen --
ja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin
minä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme,
jota en voinut aavistaakkaan -- niin -- niin pyydän anteeksi" -- ja
niin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa,
pyytävästi minuun.

"Rouva -- tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun
opitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä
siinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt
kaikessa entisessä -- te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä
voutina -- koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi
ja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin
seikkailija, yrittelijä..."

"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä
päivässä tai parissa -- mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt
huomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä..."

"Sitähän juuri en ole huomannut."

"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on -- eikö pehtori siitä
huolimatta voi antaa minulle anteeksi?"

"Mitä anteeksiantoon tulee -- mitä minulla sitten olisi
anteeksiannettavaa -- sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä
kapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta
työssä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan
luottamusta -- ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä
luottamusta..."

"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte."

"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen
hullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään."

"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin -- eikö
pehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?"

Tartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt
sidottu. Oivallista -- minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi!
Mutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut
huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä,
missä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.

Muuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa
miten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne
tyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään -- ja niin vapaudun
kuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja
sitäpaitsi on hänkin -- puhukoon nyt mitä tahansa -- vallanhimoinen,
ylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.

Mutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä
parhain.

Kuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi
lehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on
hankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse
tarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti
kyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä
tulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.

Mutta sinä ymmärrät, että siten olen ollut hyvin vaivaloisessa työssä
nykyään -- etenkin kun parina sunnuntaina olen joutunut harvinaiseen
toimeen.

Sillä kun yhtenä päivänä alkukuussa näin lasten kaivavan käsineen uusia
perunoita, kysyin ohikulkeissani, aikoivatko he lähteä perunaretkelle.

"Emme", selittivät vanhemmat heistä, "aiomme paistaa perunat tuhkassa."

"Mikä on perunaretki?" kysyi tiedonhaluinen Elsa kuitenkin.

"Etkö ole milloinkaan ollut perunaretkellä?"

"En."

"En minäkään", puuttui Kalle ja Viivan puheeseen. Kaikki kolme
innostuivat sangen suuresti, kun kuulivat miten haudikkaita
paistettiin, etenkin kun he olivat lukeneet että villitkin valmistivat
niin ruokansa. Seurauksena siitä oli, että he kaikki seuraavana päivänä
karkasivat kimppuuni ja sanoivat, että äiti ja Lilli-täti pyysivät
kysymään, enkö tahtoisi olla ystävällinen ja tulla sunnuntaina pienelle
huvimatkalle ja opettaa heitä perunoita paistamaan. Ja niin kävi, että
koko seura -- kapteeninrouva, ruustinna, kamreerinrouva, lapset ja
minä -- mukana suuri joukko koreja ja onkineuvoja souti sunnuntaina
suuruksen jälkeen matkoihinsa.

"Mihin herrasväki haluaa?" minä kysyin.

"Herra Paulinhan pitää johtaa kaikkea tänään", ruustinna sanoi.
"Tahdomme juuri teiltä oppia. Sillä vaikkakin Hanell-vainaa usein puhui
haudikasperunoista, emme päässeet milloinkaan niin pitkälle -- hänen
mielestään se tapa vei liiaksi aikaa."

"Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aavistusta tuosta haudikkain
paistamisesta", selitti kapteeninrouva, "jonkatähden en voi näyttää
mitään sopivaa paikkaa."

"Se on aivan yksinkertaista -- kuoppa maahan ja siihen muutamia
kivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin
ehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden
suulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä
kalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä
pitkäksi perunoita paistettaessa."

Matka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen
eri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja
Viivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten
saavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle,
jonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.

"En näe yhtään vattuja", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa
rantahiekkaan.

"Ei -- niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on
kivistä."

"Nyt meidän täytyy jakaa työ", sanoi ruustinna. "Minä en jaksa muuta
kuin hankkia soppakaloja."

"Minä poimin vattuja", tuumi Elsa.

"Ei, pikku ystävä", nauroin minä, "sinunhan pitäisi oppia perunoita
paistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän -- hankkia polttoaineita
ja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan."

"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa", selitti
kapteeninrouva.

"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan", sanoin minä. "Ei voi
olla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös
tuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa."

"No, mutta entäs pata ja kahvipannu -- miten pehtori ne siellä saisi
tulella pysymään?"

"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen
valmiiksi."

"Sitä on hauska nähdä -- meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut
pahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii
kahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää
ympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille.
Olen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin."

"Kas näin", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun
pään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin
padan rungon vapaaseen päähän. "Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin
voi keittää mitä tahansa."

"Niin yksinkertaista -- ja käytännöllistä!" huudahti kamreerinrouva.
"Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset
sentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä
kokemuksesta!"

"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan
antautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin -- kaikki
uusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi", vastasin minä ja
kapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt -- hän muisti näet niinkuin
minäkin kivet pellolla -- kääntyi niskaansa heittäen meistä.

Sitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että
kestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura
siten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä
päätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle
avuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa
veneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä
niemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes
jonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen,
soman lahden -- joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin.
Lahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata,
miten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi
itkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.

"Herra Jumala -- mitä nyt on tapahtunut?" huusin minä ja riensin
luokse. "Voinko teitä jotenkin palvella -- voinko mitenkään auttaa?"

"Ette -- ette -- pyydän että menisitte -- menkää, niin olen kiitollinen
-- ei minua mikään vaivaa -- leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita
hetkiä ja muistoja."

Tuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti
anteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin
suinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi
uskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun
tiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.

Mutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi --
niin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin
voinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin
berliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin -- nainen on
käsittämätön.

Kuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki
jälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En
voinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen
tehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli -- sellaisena en minä ainakaan
ollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä,
tuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan
oikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan
olennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa -- vasta nauru
saa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän
nauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa
ja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana -- vaikka muuten ateria
saattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä
aina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty,
paistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin
kanssa. Ja päälle päätteeksi -- meidän puuhatessa kahvia -- heittäytyi
hän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien
välistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä
"Tääll' on jumalaista olla".

Niin, hyvä siellä oli olla -- minua halutti kovin yhtyä Gluntin
säveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian
tuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa.
Kuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin
olin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten
vastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen
-- jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.

Kesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin,
joten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille,
ja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis
mennyt tuohon perunaretkeen.

Seuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan,
pikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne -- täällä on hupaista soudella
yhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien
välissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa
pitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja
kun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä,
ei soutu ole lainkaan vaivaloista -- vene lipuu melkeen itsestään
eteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin
aina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani
puolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin
venheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin
keskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin
alas -- ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.

En tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista,
joita tässä järvessä on -- tavattoman suuria, lihavia petoja, joita
saattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin -- suurimpain
vetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin
niidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä
pyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan,
ja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta
muulloin saada.

Olin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli
keittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa
järven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna
ja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää
ylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi --
syvimmästä kohdasta, kuten otaksuin -- oli kolmekymmentäkuusi syltä
syvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa
suuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle
ja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla
useampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään,
jonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena -- enkä
senjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten
iski veneeni.

Olin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun
äkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi
tehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa
huomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä
heitetyn makupalan ympärille.

Tuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon
koukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut
kolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin
paino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava
ja raskas kädessä. Mutta kuulehan -- ennenkuin olin ennättänyt
kiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen --
tavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys
tuntui. Aloin vetää ylös -- siihen meni tietysti taas tavaton aika.
Mutta viimeinkin näin kalan -- aivan niin -- oikean sian! Se vetkale
näytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle
ja paattiin se tuli -- ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin
jälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin
taas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen.
Tunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni -- tämä vasta
oli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja
kantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini
naisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä
selkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä
välkkyivät:

"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana!
Hanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina
sitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta -- yhdessä
tunnissa! Lilli, Lilli", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan
eteisessä, "Lilli -- tulehan toki katsomaan!"

"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen
koettamaan", sanoin minä.

"Soutaisiko herra Paul sinne todellakin vielä?"

"Hyvin kernaasti!"

"Miten äärettömän herttainen te olette! Katsohan", kääntyi hän
kapteeninrouvan puoleen, joka juuri oli ennättänyt luoksemme, "oletko
nähnyt moista ennen?"

"Nehän ovat aimo kaloja", huudahti tämä. "Miten pehtori on saanut ne?"

Hän ei tahtonut mitenkään uskoa, että olin onkinut ne. Mutta nyt
häntäkin halutti lähteä päivällisten jälkeen mukaan. Ja tietenkin
tahtoi Kalle samoin. Niin että noin viiden ajoissa soudimme jälleen
vesille, me neljä, ja vaikka ruustinnan kädet usein vaipuivat
hervottomina alas ja Kalle pari kertaa menetti koukkunsa kaloineen,
kun hän itsepäisesti tahtoi vetää sen ylös ilman haavia, niin oli
meillä kuitenkin illalla kotiin palatessamme suuremmoinen saalis.
Ruustinna oli onnellinen ja kiitteli kiittämistään -- oi, jospa
Hanell-vainaakin olisi saanut olla mukana! -- ja kapteeninrouva selitti
että minun luonnollisesti tuli olla apuna kalojen syönnissä niinkuin
niiden pyynnissäkin, ja kutsui minut illalliselle. Jonkatähden, hiukan
siistittyä itseäni, lähdin nyt toisen kerran illalliselle herrastaloon.

Iso, lihava, tuore, keitetty lahna, kirpeen, kylmän
piparjuurikastikkeen ja kerman kera -- se on jumalten ruokaa! Koko
seurue näytti ymmärtävän tuon herkun arvon ja koko aterian ajan
keskusteltiinkin melkeen yksinomaan kalaretkestä ja niistä eri
nykäyksistä, joita kullekkin oli sattunut.

"Ja nyt vielä hiukan soittoa tämän hauskan päivän päätteeksi", huudahti
ruustinna, kun herettiin aterioimasta. "Eihän herra Paulin tarvitse
hävetä näin oman väen kesken, vaikkei nyt heti niin erinomaisesti
menisi -- eikö totta? Nyt te uskallatte yrittää jotain Lillin
nelikätistä kappaletta -- onhan toki aina kauniimpaa mitä useampi ääni
kaikuu keskenään sopusoinnussa."

Voi sitä vanhuksen viattomuutta!

"En pelkää ollenkaan omasta puolestani, ruustinna, kun kieltäydyn,
vaan säälin kapteeninrouvaa, joka kärsisi siitä koko ajan. Ei se muita
huvittaisi."

"Mitä turhia -- ei Lilli ole mikään heikkohermoinen kaupunkilaislapsi,
joka on kasvanut ilmattomassa ja auringottomassa huoneessa ja joka
pyörtyy jokaisesta erehdyksestä -- vai mitä sanot itse?"

"Se on kai vaan tekosyynä pehtorilla", vastasi kapteeninrouva. "Mutta
koska hän mieluummin tahtoo soittaa yksin, niin eihän meidän pidä
kiusata häntä."

Katsoin häneen -- tahtoiko hän todellakin, että tämän johdosta
olisin pelastanut hänet taas joutumasta viereeni istumaan -- mutta
täytyihän hänen huomata, etten sitä olisi voinut tehdä, olematta perin
epäkohtelias.

"Ellei rouvalla ole mitään vastaan -- minä puolestani tietysti olen
heti valmis", vastasin.

Hän kääntyi niin äkkiä ovea kohti huutaen: "Hyvä, sitten menemme sinne
ylös" -- etten ennättänyt nähdä hänen kasvoinsa ilmettä. No -- olihan
se joka tapauksessa vain näin kotiväen keskistä!

Hullunkurista oli nähdä, miten ruustinna ihmetteli sitä, että osasin
soittaa nuoteista, olin siis vain kursaillut. Mutta huomasin koko ajan
soittaessamme, miten naapurini kasvoilla oli helakka puna ja miten
hän joka kerta hätääntyneenä säpsähti, kun käsivartemme tai kätemme
sattuivat yhteen. Kapteeninrouva raukka -- kyllä se oli hänelle
koetushetki!

Kuitenkin soitimme useita kappaleita, ja oli jo myöhä kotiin
tullessani, ja niin olin ponnistellut senkin sunnuntain aamusta iltaan.

Eikä tämänkään jälkeen tule suurta lepoa. Kauraa leikataan paraillaan,
jonkatähden tähän asti on kynnetty jotenkin veltosti. Mutta minä tilaan
tällä viikolla pari auraa lisää, sillä kohta on vilja korjattu ja
sitten ryhdymme ankaraan työhön, toisin sanoen minä -- talonpojat kyllä
pysyvät yhtä hitaina, mutta siksi juuri saan minä enemmän juoksennella
sarkojen välissä.

Muuten tulee Siltalassa hiljaista nyt -- he matkustavat muutaman päivän
kuluttua. Sitten solmitaan kai liitto Helsingissä!

No niin -- annan heille siunaukseni.

Ja hyvää yötä nyt -- jatkan luultavasti pian, kun jään yksin tänne. Jää
hyvästi.

_Polle_.



VIIDESTOISTA KIRJE.


Siltala, 10 p:nä syysk.

_Rakas veli!_

Kapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän
siirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva
ja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja
huiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet,
huomasimme me -- kapteeninrouva ja minä -- seisovamme kahdenkesken
puutarhan veräjällä.

Olin kutsuttu aamiaiselle "koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja
lapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista,
joita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt", ja sitten olin saattamassa
heitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä
-- niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.

"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut -- nyt käy Siltala
hiljaiseksi ja autioksi!" hän sanoi.

"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla
koululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä -- meille maalaisille
riittää kesää vielä kauan, toivon minä."

"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin,
kipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen -- ei voi mitään sille,
että tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan
jäähyväisten jälkeen."

"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja..."

"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni -- tehkää hyvin ja astukaa
sisään."

"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä
ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi -- minun täytyy lähteä
Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan
-- se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit
kulussa kuin keskikesällä ikään."

"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"

"Tietysti -- meillä on rehevä kasvu jälleen -- ainakin yhtä rehevä kuin
kesällä."

"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän
sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni
uskaliasta auttaa!"

"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan -- min' en ole
ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen -- minä ainakin olen
huomannut, että asia on päinvastoin."

"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"

"Ylen onnellinen -- minäkö -- en totisesti..."

"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän
vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."

Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla
sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään -- mutta kun katseemme
yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä
loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja
kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun
taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen
"kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.

Enkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.

Kun hän sitten läksi sisään lausuen: "siis, me ratsastamme Kekoniitylle
-- olen hetken kuluttua valmis", häpesin minä ja pidin sydämessäni
ankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan
käytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa.
Tuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää
toisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen
pehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies,
johon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin
rauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun
sentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:

"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa.
Olen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän
jättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein.
Jos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä
alistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja
tiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti
vauriolle -- ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo
olla viisas."

"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat
molemmat käsitteet yhtä."

"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi -- ja koska
hän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä,
jotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän
useimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä
huokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka
toimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa
esineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan
mukaan."

"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?"

"Ei -- vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua
mietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen
ratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois."

"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa?
Muistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on
mahdoton."

"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei
pitäisi paikkaansa."

"Ajattelen yhden", hymyili hän. "Mutta joka tapauksessa, löytääkseen,
kuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy
ihmisen olla viisas."

"Järkevä -- hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein,
kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut
keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että
henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet
häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät
eivät milloinkaan tule."

Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen -- oi, olisitpa nähnyt
sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen -- hän sanoi: "Ja
kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".

Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne
ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä --
ainoastaan järkevä, rouva hyvä."

Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin
kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme
on käynyt huomattavasti paremmaksi -- voin sanoa lähimmäksi
ystävyydeksi -- mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut
yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen
olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet
rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut
häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys
hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus,
jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös
hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan
raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin
melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä
ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä
käydä katkeraksi ja tylyksi -- tai on syy ainakin niin naurettavan
lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen
henkilön mielialaan.

Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä,
joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken
katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään
työtä:

"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä --
olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne,
vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa
vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi
tyydytykseksenne."

"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin
tarkastaa työtä -- siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa
tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko.
En saata mitenkään poistua täältä nyt."

Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä
siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen
epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan
ajattelemattoman kiellon.

Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että
hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista
lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas -- hänen kanssaan
voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu
vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle
tuulelle.

Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen
koko ajan -- ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän
kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit
tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä
syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla
ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää
hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan
-- ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut
paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.

Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria
vaikeuksia, sillä hän on useasti -- hyvin varovasti ja ikäänkuin
huomaamattaan -- koettanut saada lähempää selkoa minusta ja
entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet,
olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni,
Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin,
etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam
itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä -- kaikista vioistaan
huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.

On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen
kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut.
Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt
haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella
kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee
hänet syvyyteen.

"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu
haaksirikkoon."

Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain -- mutta
siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin
tavallista.

Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna -- hän käy yhä vieläkin aamuisin
kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa --
huudahti:

"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"

"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."

"Tänä vuonna -- niin -- arvatenkin taas pehtorin ansio."

"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen
hulluksi -- ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."

"Voi, sadetta kyllä aina saadaan -- kiittäkäämme Jumalaa auringosta."

"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä."

"Silloin pehtori..."

Ja siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:

"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin
ikäviä täällä maalla?"

"Ikäviäkö?" huudahdin. "Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja
elämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?"
Kaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja
suojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: "Ei hätää mitään,
kaikki itää!"

Hän purskahti nauruun.

"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!"

"Tuolla sateessa, aioin sanoa."

Hän aikoi lausua jotain, -- mutta vaikeni taaskin.

Mutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua
"tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna
tulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja -- tuollaisia oivallisia
ahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina."

Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita
oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen
kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein
esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta
edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut
lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli
luonnollista -- minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla
ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.

"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi,
ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa,
vaikkei tämä harkinta -- siitä olen vakuutettu -- kestänyt sekuntia
kauempaa.

"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin
sunnuntaisin, kuin huvittelisin."

"Mutta kenties"... taaskin hän vaikeni -- "kenties teen juuri siinä
väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"

"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu -- Siltalassahan ei
sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus --
täällä kun on niin hyvät kalavedet."

Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin
miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet
hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken
tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman
vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen
tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet --
tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja
koettelemuksen tulessa karaistu mies.

Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi -- mutta
koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.

On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta
Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä
tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden
ne pysyvät vielä puissaan -- koivujen vaaleankeltasina, haapojen
punasina, tuomien mustina -- ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä
tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen
ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista,
että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan
airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on
puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä
äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki
ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat
sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.

Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että
meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä,
jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain
kaksi -- Aatami ja Eeva -- vaatteissa, senhän käsität -- mies ja nainen
eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka
kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa
itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka
vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.

Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat
lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla
saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka
hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana,
joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta
ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa,
pakenevaa sorsaa -- tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos
voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja
itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat
häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä
viattomuudessa.

Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate
-- on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa.
Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu
ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois
tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja
laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla
rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi
pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä --
souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe
saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin
hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja
järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu
tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja
-- täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.

Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan
ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta
ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään --
aivankuin Röntgenin säteitten valossa -- haahmon, joka, ollen alaalta
jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta
kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin
päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien
muotoista tiheätä rikkaruohoa.

Ei -- nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei
ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä,
että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.

_Polle_.



KUUDESTOISTA KIRJE.


Siltala, 25 p:nä syysk.

_Rakas veli!_

Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta.
Ei -- sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en
milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla
itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa
tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi
otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta
vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle
kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen!
-- niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi
arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo
emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli,
niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja
joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla
ihan kylmä.

Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta
meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä
siihen, vaikka olen -- niin, tunnustan mielelläni sen -- vaikka olen
vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin
joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä
saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme
oli kuitenkin paljon hauskempi -- kaipaan kovin pieniä puhelujamme
toisinaan ja soittoa sangen usein.

Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta
se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan
tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä
kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.

Erosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä -- nyt jo oli
käynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi
minulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti:
illalla tapaamme!

Kuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin
kapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä -- silloin sain
sanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.

"Eikö aikaa?" huudahtin hämmästyneenä.

"Ei -- ei tänään."

En voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen
aikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei
laiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita
ja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti
uskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai
että tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua.
Muttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.

Silloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna
taas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin
sentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja
milloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että
kapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.

Kun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen
että olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle,
että jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.

"Vai niin -- alan taas minäkin kelvata!" Se oli olevinaan leikkiä,
mutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni
kieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.

Hyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa
keskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku
harrastuksiinsa -- joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva
alenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli
hyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei
silti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen -- tuollainen ylpeä "pahus"
katsoo kyllä kenen ottaa.

"Sen kai jokainen tyttö tekee", keskeytin minä.

"Tyttö!" huudahti hän. "Vanha leski -- kutsutteko häntä tytöksi?"

"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?"

Liina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin
hänen suistuvan järveen.

"Viisikolmatta!" huudahti hän. "Voi miehiä, miten helposti heitä
voi pettää. Sanokaa ainakin _kolmekymmentäviisi_, niin osuu hiukan
oikeampaan." (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän
vuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai
kolmenkymmen.) "Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä
-- hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy
ennenkuin vasta vanhoina -- koettakaa esimerkiksi minua -- vaikka tästä
vyötäisiltä -- tunnustelkaappa -- se on ihan pehmeätä..."

"No mutta -- istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä -- minä mieluummin
jätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä."

"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole", hymyili hän lempeästi ja
katsoi houkuttelevasti. "Mutta jos te olette niin kuumaverinen -- niin
miksette ole jo mennyt naimisiin?"

"Juuri viehätyksen takia -- tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä,
enkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi."

"Hyi -- miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut
-- ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä
että sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä
vaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä."

Sellaista jotenkin oli keskustelumme -- on vaikeata tulla toimeen
neljää tuntia kahden kesken piian kanssa!

Kun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme -- se oli ihan
mitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän
olisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan -- tapasi
kapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä
saadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en
tietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta
minua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen
ystävällisyys -- vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.

"Hyvää huomenta", huudahti hän, "hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin
sai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään -- teit
oikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi
pehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko
saaneet kaloja?"

Ja nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: "Oi, oi! Noin vähän!
Läksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?" kääntyi hän
Liinan puoleen puhellen.

"En ikään -- me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä..."

"Viideltä -- ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!"
Hän nauroi. "No niin -- _kalojen_ lukuhan ei olekkaan pääasia, kun
huvikseen lähtee... Oikein Liina, lämmitä sinä häntä -- pelkään ettei
pehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee
jättäen meidät oman onnemme nojaan."

"Liina neidillä on huono onni", sanoin vihoissani, "koetimme monen
monituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja."

"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa -- kotona hän kyllä voi
saada tarpeeksi kaloja", hymyili kapteeninrouva.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella
käytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän _ennen_, jolloin ei
minua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan
rakkaussuhteissa Liinaan -- niin nyt se jo ainakin on mahdotonta.
Mutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut -- minun on mahdotonta
arvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin,
että tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja
päätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla
kohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja
käännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut
selvästi luotaan -- hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty
minua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut
häntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon -- siitä ei tullut
mitään.

Epäsuosio oli siis laadultaan vakava.

Se tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään
pidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin
milloinkaan -- ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt
seurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua
enää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.

Muuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen,
sillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, --
pitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama,
nokkakakkulat ja kirja kädessä.

Eräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he
istuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta
kapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä
lahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:

"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että
voi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä
muuttolintuja."

Puheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: "Pehtori Paul --
neiti Appelqvist". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama
lauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun
jatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.

Epäsuosio -- täydellinen epäsuosio.

Jotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta -- olen saanut
tilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä
arkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön
takia -- toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut
minut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin -- niin ei tullut
tartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen
pimeä, kun läksin aamusella -- en toivonut erittäin suurta saalista,
sillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa -- menin vaan saadakseni
taas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina
puolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari
teirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön -- saapas nähdä eikö
se aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti
samaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä
yksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään
lukuunottamatta -- asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi
huomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen
syyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani
mihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin
lampun valossa.

Ja koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa
sitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä
kertaa -- kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin
epäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.

Siis -- vale! Toiste enemmän!

Tuus

_Polle_.



SEITSEMÄSTOISTA KIRJE.


Siltala, 9 p:nä lokak.

_Rakas veli!_

Hupainen juttu!

Päivää myöhemmin kuin lähetin kirjeen sinulle, toi palaava kantaja
minulle kapteeninrouvalta kirjeen -- joka oli tullut tietysti
Enköpingin kautta. Käsitä oikein -- kirje oli minulle itselleni, eikä
pehtori Paulille.

Hän kirjottaa, että koska hänellä nyt on palveluksessaan entinen
pehtorini, joka näyttää muutamissa kohdin omituiselta ja koska häneltä
itseltään on vaikeata saada selvää hänen entisestä elämästään sekä
koska hän suorastaan kieltäytyy mainitsemasta, minkävuoksi hän niin
pitkän palvelusajan jälkeen on menettänyt paikkansa, niin olisi hän
erittäin kiitollinen, jos ilmottaisin hänelle tuon seikan, jota hän
sitä suuremmalla syyllä pyytää, koska pehtorinsa on tässä asiassa
neuvonut häntä kääntymään puoleeni.

Kirje oli päivätty jo syyskuun 15:nä päivänä -- siis silloin kuin
olimme hyviä ystäviä.

Istuuduin heti kirjottamaan vastausta -- päiväsin sen tietysti
Enköpingistä ja muutin käsialaani.

Mitä pidät siitä? Kirjotin että tultuani huomaamaan oikean onnen
olevan itsetiedottomuudessa ja päätettyäni senvuoksi vaan tylsistyttää
itseäni, kunnes siten kiirehditty vapautushetki tietoisuuden maailmasta
koittaisi, oli kysymyksessä oleva henkilö, pehtori Paul, ryhtynyt
estämään tuon päätökseni toimeenpanoa ja tehnyt sen tavalla, joka teki
hänen Thorsby'ssä olonsa mahdottomaksi, ja sitäkin suuremmalla syyllä,
kun en vielä voinut tietää koittiko se hetki milloinkaan, jolloin
olisin voinut suoda hänelle anteeksi hänen tarpeettoman sekaantumisensa
asiaan. Mutta muuten hän oli kunnollisista vanhemmista, eikä koskaan
osottanut mitään halpamaisuutta tai petollisuutta j.n.e., j.n.e.

Eikö se ollut ihan mainio keksintö?

No niin, otaksuin nyt tietenkin, että hänen äkillinen muutoksensa
oli johtunut noista epäilyksistä. Aika odottaessa tuntui sentähden
sietämättömän pitkältä -- sillä täkäläisten huonojen kulkuneuvojen
takia kului varmaan pari viikkoa, ennenkuin hän saattoi saada
vastaukseni.

Mutta vastauksenkin saatuaan hän ei muuttunut, vaan kului päiväkausia
meidän sanaakaan vaihtamatta.

Tuli sitten taas lauantai, ja minä, kuten tavallisesti, seisoen hänen
takanaan annoin tarpeellisia selityksiä hänen tarkastellessa viikon
tuloja ja menoja. Päästyään loppuun, sulki hän jälleen kirjan ja ojensi
sen minulle sanoen: niin, kaikkihan on selvästi ja oikein!

Tarkotus oli myöskin selvä -- sain lähteä. Olin päättänyt ottaa asiasta
selvän ja jäin sentähden seisomaan ikäänkuin odottaen, että hän käskisi
istumaan kuten ennenkin.

"Onko vielä mitään muuta?" hän kysyi.

"On -- Siltalan pääministerinä olen selvästi joutunut
korkean hallituksen epäsuosioon. Antaen täyden arvon hänen
hienotunteisuudelleen, saan täten itse pyytää eroa."

"Pehtori erehtyy kokonaan. Ette ole lainkaan joutunut epäsuosioon --
senhän teidän pitäisi paraiten huomata siitä, että yhä edelleenkin
kaikki toimenpiteenne hyväksytään."

"Sitten otaksun, että rouva antaa jo pian selityksen, joka on käynyt
välttämättömäksi."

"Äskeinen selitykseni riittänee jo. Te tiedätte, että luotan teihin yhä
edelleenkin täydellisesti -- en voi ymmärtää mitä minulla olisi enempää
puhuttavaa ja selitettävää, yhtävähän kuin pehtorilla on oikeutta
pitempiin kysymyksiin."

"Sanotaan että puhuen voimme peittää ajatuksemme. Siksi en tyydy
paljaaseen puheenparteen luottamuksesta, vaan vaadin itse luottamusta."

"Vaaditte!" huudahti hän kiivaasti.

"Vaadin niin -- tai lähden matkoihini -- aivan miten kapteeninrouva
vain tahtoo."

"No entäs ne Siltalan uudistuspuuhat, jotka pehtori lupasi panna
toimeen? Olen pannut kaikki sen lupauksen takia alttiiksi."

"Annoin sen lupauksen edellyttäen luottamusta teidän puoleltanne --"

"Ja minä luotan pehtoriin."

"Niin -- puheissa kyllä, mutta töissä..."

"Vai niin -- sanon sen suoraan -- puuttuvasta luottamuksesta ei
pehtorin valitus johdukkaan, vaan on käynyt kuten pelkäsin käyvänkin,
senvuoksi että olen jonkun kerran antanut houkutella itseäni
kohtelemaan teitä ystävänä ja toverina, olemaan -- liian ystävällisen
ja tuttavallisen teitä kohtaan, luulette nyt olevanne oikeutetun siihen
-- se on hävytöntä! Tiesin näin kyllä käyvän -- jos teille antaa
sormensa, niin tahdotte koko kättä..."

"En ole aikonut pyytää kättänne, rouva. Mutta kun jokapäiväisen,
ystävällisen seurustelun jälkeen aletaan kohdella hyvin kylmästi --
niin täytyy siihen olla syynsä, jotka kaipaavat selitystä, jos kauemmin
tulen asumaan samassa paikassa kuin kapteeninrouva."

"Siitä pehtori joka tapauksessa pääsee, sillä matkustan maanantaina
Helsinkiin. Mutta koska vaaditte selitystä, niin miksipä tuota
salaisinkaan teiltä -- vaikka asia koskee yksinomaan minua. Kas tässä",
hän virkkoi ottaen kirjeen pöytälaatikosta, "siinä on seuraus tuosta,
kuten pehtori sanoo, jokapäiväisestä ystävällisestä seurustelustani."

Otin hyvin ihmeissäni kirjeen ja luin. Se sisälsi seuraavaa:

    Arvoisa kapteeninrouva!

    Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa
    kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija,
    sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia
    täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun
    hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva
    juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena
    ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän
    sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä
    kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa
    kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria
    pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän
    tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän
    sen pahasta syrämmestä.

    Tuntematon ystävä.

"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat
edeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne
ja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä.
Voin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani
liiaksi toimessa -- siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin
täydellisesti minua -- nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti
tuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa.
Mutta -- minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla --
ehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä,
että minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti
tuollaiset pikku voitot."

"Ottakaa se kernaasti."

"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui
kapteeninrouvan käsiin?"

"Se oli postilaukussa."

"Jonka Janne toi -- Miinan niskotteleva armastelija -- kiitos."

Seisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.

"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?" kysyin
sitten.

"Tietysti."

"Mutta kun kapteeninrouva matkustaa nyt maanantaina, niin ei flyygeliä
soiteta koko talveen. Jos huonetta mahdollisesti lämmitetään vielä
epäsäännöllisesti, niin se vahingoittaa tavattomasti soittokonetta.
Se joko on muutettava alas jälleen tai täytyy sillä soittaa joskus.
Minä mielelläni -- palkankorotusta pyytämättä -- tarkastelisin silloin
tällöin salin lämpöä ja soittaisin myös toisinaan, ellei rouvalla ole
mitään sitä vastaan."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään -- jos pehtori itse vaan tahtoo
istua siellä yksin."

"Yksin -- tietysti", sanoin nauraen.

"Pehtori näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään", huomautti
hän röyhkeydestäni loukkautuneena -- ja tällä kertaa syyllä.

"Asiain muutos aiheuttaa sen. Minua on niin kauan painostanut tuo
kuviteltu epäsuosio, että mieli tuntuu keveältä, kun tuo taakka nyt on
poissa. Mutta jos nyt kapteeninrouva matkustaa jo maanantaina, niin
pitäisi minun varmaankin saada muutamia ohjeita..."

"Todellakin -- aivan niin -- mutta..."

"Ehkei kapteeninrouvalla olisi enää huomenna aikaa..."

"Joudun todellakin ymmälleni -- olen niin tottumaton maatilan hoitoon,
etten nyt heti paikalla huomaa kaikkea, jota ehkä olisi mietittävä --
en tiedä mitä noiden ohjeiden tulisi koskea, että..."

"Ensinnäkin: kuinka usein minun tulee kirjottaa teille, rouva, miten
määräätte?"

"Kirjottaa? Minulle?"

"Tietysti -- posti kun lähtee täältä vain kahdesti viikossa, en voi
tehdä sitä useimmin. Mutta ehkä kapteeninrouva pitäisi kertaa viikossa
riittävänä, kuten tähänkin asti."

"No niin -- eiköhän se riittäne."

Kyselin häneltä tavantakaa aina jotakin, toivoen että hän viimeinkin
käskisi minua istumaan ja sytyttämään sikarin -- mutta hän vastasi
vain lyhyesti ja laimeasti, jonkavuoksi minun lopulta täytyi lähteä
matkoihini turhaan koetettuani karkottaa Liinan kirotun luulon muistoa.

Hän uskoo yhä vieläkin -- tai on uskovinaan -- että olen jossakin
väleissä Liinan kanssa. On uskovinaan, sanon -- sillä mahdotonta
on että tervejärkinen ihminen, joka tuntee minut niin hyvin kuin
hänen täytyy minut tuntea kaikkien noiden keskustelujemme jälkeen,
totisesti uskoisi minun voivan rakastua johonkin Liinaan! Mutta jos
hän nyt on niin uskovinaan, etsisi hän aihetta nöyrryttääkseen minua
-- päästäkseen jälleen minusta, seurastani, saadakseen minut jälleen
paljaaksi "pehtoriksi" -- mutta miksi? Siinä se pulma on. Ja kuitenkaan
en jumal'auta tiedä mitään rikkoneeni häntä vastaan.

Ja matkustaneet he ovat -- hän ja terävänoukkainen neiti Appelqvist
-- ja elämä täällä on käynyt ihan uskomattoman tyhjäksi. Huvittelen
leikkimällä Robinson'ia -- ollen tietysti häntä edistyneempi. Hän vain
pyydysteli ansalla vuohia, jotavastoin minä ampuilen jäneksiä, metsoja,
teiriä tai pyitä -- mitä vaan eteeni sattuu. Etenkin metsoja on tuossa
suuressa, kauniissa aarniometsässä, missä keväällä olin niin pahassa
pulassa, mutta missä nyt maan jäädyttyä käy kuin lattialla.

Järvi on myös jäässä, ja yhtenä päivänä kiidin huvikseni luistimilla,
jotka hankin Heinolasta, pitkin salmia ja lahtia, kunnes äkkiä yhdessä,
ihan pohjalla, missä vesi oli hyvin matalaa, näin tavattoman parven
mahdottoman suuria ahvenia, jotka olivat vetäytyneet sinne arvatenkin
ilmanpuutteen takia. Kiiruhdin kotia, otin onkineuvoni ja vedin
avannosta suuren joukon niitä, joista jok'ikinen painoi yli kilon,
joten minun ateriani ovat paljon loistavammat kuin Robinsonin simpukat
ja hedelmät.

Veli hyvä, teen vielä yhden pyynnön. Olisitko hyvä ja kertoisit
Lagströmille sellaisen julman jutun, että olen myynyt Fixin ja Fobin
tai jotain muuta sen tapaista ja lähettäisit ne tänne, s.o. Aution
asemalle, mistä ne parhaiten voin noutaa. Metsästys on nyt täällä ainoa
mahdollinen ajankuluke ja suurta huvia tuottaakin metsästys täällä --
mutta huvi koiritta on vaan osittainen, niin että päivä päivältä olen
ruvennut yhä enemmän kaipaamaan kunnollisia koiria. Kirjota minulle
sitten, ole niin hyvä, milloin ne saapuvat, jotta tietäisin lähteä
niitä vastaan. Ole vakuutettu, että olen kiitollinen vaivannäöstäsi.

Ja nyt ei taas muuta tällä erällä kuin sydämelliset terveiset. Jää
hyvästi!

Tuus

_Polle_.



KAHDEKSASTOISTA KIRJE.


Siltala, 20 p:nä lokak.

_Rakas veli!_

Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti
määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään
sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron
jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen
vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne
varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita
niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet
kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa
hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin
tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he
molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä
viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon -- jyrinä ja
jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte
taas kerran -- tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä,
eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen --
tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta,
ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi -- se
tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten
ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta
-- kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä
kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento -- samassa molemmat ulahtavat
ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.

"Fix! Fob!" huudan minä.

Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten
ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät
ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta
rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista.
Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle,
Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö
kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään
koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on
tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja
syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja
koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon
hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään,
osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen
että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä
tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi
kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet
siirretyiksi autuaille metsästysmaille -- ja olen vakuutettu, että jos
ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi
ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven
Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!

Niin -- autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä
vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa
-- metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin
täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta
jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan
kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin
kaunis kiitoskirje keskiviikkona.

Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin
omituista käydä metsällä -- kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti
ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä
näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin
pelkoa sen laillisissa asukkaissa.

Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin
ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä
peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar
ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille,
eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä
kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani
katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.

Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin
katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi -- se on parsien tehty, missä
yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa --
mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin
omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista
astuu alas -- tai ylös -- parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa
ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja
kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin
huonetta -- ja päinvastoin.

Niin -- nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän
minun jotain pitää kertoa!

Toivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun
luulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.

Istuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren
takkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:

"Saako tulla sisään?"

"Kaikin mokomin -- tehkää hyvin!"

Se oli Liina.

"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?"

"Ei."

"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan
sisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten
minä olen yksin kuin kirkonrotta."

"No -- se yksinäisyys ei ole niin vaarallista -- kunhan ette vaan ole
yhtä köyhä."

"Köyhä -- minäkö -- en, miksi pehtori niin sanoo?"

"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."

"Hyi -- miten olette ilkeä -- onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."

"Tiedän -- tiedän -- lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten
olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia
itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne
oikein hauskoja."

"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"

"Miksei -- aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No -- mistä aineesta
alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt
filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti -- onko Kant oikeassa vai
väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan
ainoastaan havaintomme muotoja?"

"Noita asioita, en ymmärrä."

"Vai niin -- no -- mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä
kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista
kirjailijoista?"

"En tiedä."

"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui
koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen
ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen
olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja
joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen
rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut
ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään
kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"

Jotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja
enemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin
hepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut
kanssani puhumaan.

"Mistä tahansa -- eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?"

"Ymmärrän kyllä -- mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen
keksinyt..."

"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan
asiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää -- ette
edes meistä itsestämme..."

"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen
-- erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai
hetkeksi päästä sellaista kuulemasta..."

"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni."

"Todellakin -- sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle
(puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään
-- ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein
totisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä -- juohtui
juuri nyt mieleeni -- että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko
neiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi
soittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei
teillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti
tahtoisi syleillä ja suudellakin teitä -- mitä -- se olisi sentään
pirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää
ja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita."

Hän katsoi minuun -- ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin
laulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun...

Toivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja
luulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen -- ja
miksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota
paria tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.

Niin -- sellaistahan se on -- ihminen on kenties rauhotettu eläin,
mutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen
huomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta
lähempänä luontoa kuin mitä itse on.

Mutta filosofiastahan sinä et pidä -- niin -- siinä voit olla
oikeassakin!

Siis -- jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää
hyvästi ensikertaan.

_Polle_.



YHDEKSÄSTOISTA KIRJE.


Siltala, 27 p:nä marrask.

_Rakas veli!_

Tällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä -- kokonaisen kuukauden
luullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä
tänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan
vaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.

Minulla ei ole ollut aikaa -- näen hengessäni, miten hymyilet
pilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka
sinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin
syksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen -- niin, kuuluuhan se
hullulta. Mutta totta se on kuitenkin.

Miten tämä on mahdollista? Onpa niinkin -- kyllähän kerron.

Muutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain
suuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama.
Hämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen
järjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen
kihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan --
kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen,
jossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle
käräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen
kiinnityslainasta.

Istuin kuin kivettyneenä. _Kaksisataaviisikymmentätuhatta_ markkaa!
Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen
koron -- viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka
rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!

Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi
tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy
hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri
oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa -- hänen siis
myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä.
Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän
vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä -- tämänkin
hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon
itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?

Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään?
Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot
maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia
vuosia.

Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi
sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen
toimenpiteeseen.

Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta
tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti
sen ja rahat oli hankittava.

Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn
metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä
käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä
etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten
laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen
lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan
ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat
harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin
rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista
-- jättiläispuista en vielä puhukkaan -- varmaankin viisikymmentä
markkaa. Laskujeni mukaan -- noin osapuilleen askellaskun mukaan --
oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin
keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin
kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo
kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa -- tämä olisi vähin määrä, sillä
suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen
markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa
rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.

Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä -- kuin
pieni sarka pellosta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen
eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille,
että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi
lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa.
Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.

Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle --
yksi tuon metsän kautta juokseva virta -- ja mittasin kaistaleen, jonka
pidin hakattavaksi paraana -- kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja
runsaasti neljäsataa metriä laaja -- siis toisin sanoen viisikolmatta
hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia
pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja
tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään,
olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle
viidenkolmattatuhannen -- sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi
neljääkymmentätuhatta.

Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi
Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus
ja hämmästys oli suuremmoinen -- Rackin arvostelijat koettivat tietysti
kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän
olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella
hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista
metsää -- hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas
tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta,
me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon
merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat
mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme
myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme
itse huolta hakkuusta -- hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa
puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa
ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.

Olin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin
heitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen
johtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos
kävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta --
nimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä
tuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen
viisisataa kappaletta -- laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon
viideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun
Rackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi
viittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.

Kirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että
puolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko
käteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa
jättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi
lisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.

Luottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin
sitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin
kolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa
heti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa
tuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä
koko tämän ajan aamusta iltaan.

Keskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti
selitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten
lähettää välikirjaehdotuksen.

Asiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle --
olinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en
kertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt
selkoa siitä.

Kirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa
kiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan
nykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin
häntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan,
oli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että
vähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani,
jota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi
maksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä
puolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen
määräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja,
vaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi -- maatilaa varten ne
eivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan -- niin
tahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä
metsää.

Todellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti
siitä, kun luin mitä olin kirjottanut -- näin ihan selvästi miten
vimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta
vaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani
välikirjaehdotuksen tänne -- kauan hän ainakin saa odottaa vastausta
ensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen
kiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta -- kunpa tarvitsisi
siihen edes ensiviikon.

Mutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin
olisi ollut aikaa -- mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin
väsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin
kaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti
käynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen -- uneen,
joka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.

Niin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy
myöntää -- tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa
nuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on
erinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä,
havahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos -- sitä
tutkin suurella kiintymyksellä -- ajattelen onko sellaista tapahtunut
toisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa
tutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään,
niin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä
kerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan
palaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle
tapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin
ymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta
-- käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän
tähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät
uutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin
muuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni -- joskaan en onnelliseksi
-- niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on
pakottanut olemiseen.

Mutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen
todistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään
pysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän
ohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan
kuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu
ole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee,
kirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan
eloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu
huonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa.
Jos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin.
Silloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun
ilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä
mitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon
kanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote -- ei aineen
kahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty,
sidottu tukautettu muukalainen.

Mutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten
saisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus
saapuisi samaan aikaan -- se on minun iltarukoukseni, sillä tällä
kertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi
hyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa
ylleen.

Niin -- olen jo puolinukuksissa -- hyvää yötä sentähden!

_Polle_.



KAHDESKYMMENES KIRJE.


Siltala, 11 p:nä jouluk.

_Rakas veli!_

"Ol' ilta lauantainen" -- näillä sanoilla minun väkisinkin pitää
alottaa tämä kirje.

Sillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin
minä -- pakosta -- läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä
kaksoiskihlausten vietossa -- Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli
taipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska
Kalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun
pitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.

Siellä oli tietysti koko talon väki -- taloudenhoitajattaret,
piiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit -- hälinää ja
tupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.

Olin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa
pujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai
huoneissani -- etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.

Mutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää
siellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta
sisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä
vain noin neljännestunnin.

Niin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin
pihan poikki -- ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen,
joita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla
torpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja
sitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.

Aloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan
oikein -- kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului
portailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:

"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi
täällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska
minua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja
tyhjäksi."

"Rouva!" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas
portaita. "Rouva."

"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?"

"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin."

"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa."

"En ole saanut riviäkään."

"Miksei ketään ole kotona -- koko talo on tyhjä ja pimeä?"

"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään -- vieläpä kaksia
kihlajaisia."

"Vai niin -- saan siis toivottaa onnea."

En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta -- tai
pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut --
vaan vastasin:

"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen
myöhemmin..."

"Ketkä he?"

"Miina ja Liina tietenkin -- ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta
nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."

"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä --
minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen
puolikuolleeksi."

Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa,
mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin
sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi
kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin
juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan
kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.

Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta
ikävästä vastaanotosta -- se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä
saatoin päättää. Eivätkä mielentilat -- ja kaikista vähimmin naisten --
johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt
käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin,
jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.

Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä
odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja
vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota.
Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä -- mutta lähemmin
tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta
torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä --
kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi
hutiloineet.

Mutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen -- Rackin
kaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan
viisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis
heti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän
ei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten
niitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä
varalta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt
välikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme
kääntyisi muiden puoleen -- hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat
siten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.

Nuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä
niin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten
hän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.

Olen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla
kirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja
äskeiset tapahtumat -- etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan
kotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset
ajatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo
päästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut
saada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen -- ja siitä seurasi että
havahduin kymmenen aikaan päivällä.

Silloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle
sanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi
ja sanoin tulevani pian.

Mutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain
puuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin
paidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja
tavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle.
Siten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa
saapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta -- mutta
paha kyllä -- kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti
ensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni
minulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen
silmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn,
sulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi,
riemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut -- edessäni oli
onnellinen morsian.

Minkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet
loukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa
nenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.

Hän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä --
säteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi
tervehdykseen ojennettuna.

"Suokaa anteeksi, pehtori", hän sanoi, "anteeksi eilenilta. Olin
nyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin
kotiintuloani niin ystävälliseksi -- vastakohta oli liiaksi räikeä,
jonkavuoksi otin sen niin pahakseni."

"Herran tähden, rouva -- meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että
siten otimme vastaan -- ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin
annoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että
olen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai,
sentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin
osottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi
postimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä
vasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa."

"Niinpä on -- todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen
taskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä
minulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne
-- tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa
olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani.
Nyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että
iäksi olisin jättänyt sen."

Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli.
Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää
ystävää puhuteltaessa -- siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut
"pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen -- mutta
yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi
voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat
senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää
oli ajatella tuon onnen syytä -- viiksiparia sekä niihin kuuluvaa
sielutonta ruumista!

"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi..."

"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme
riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle --
annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole
vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."

Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja
Elsa -- jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten
myös kamreerin väki ja ruustinna -- olivat niin kauan puhelleet ja
haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan
hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse,
kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta
kertaa oli kaivannut tänne takaisin.

"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa
nyt täällä olla!"

"En tiedä -- se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni
on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta
sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin
metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä -- voi,
minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se
tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."

"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo
telefoni."

"Se on ihan toista -- maatilalta on naapuriin todellakin sellainen
välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä
hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä
soittoa ja kirkunaa kaupungissa -- koko taloahan häiritsee jokainen
telefonipuhelu -- ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En
ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi
pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden
ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet
talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen
rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa
töitään. Mutta eipäs -- tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen
ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella.
Sitten -- Jumalan kiitos -- loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan!
Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli -- ja taaskin
aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen!
Tekipä ihan mieli juosta ulos -- minne tahansa lopuksi."

Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi,
jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.

"Lapset -- tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen
Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."

"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.

"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli
vastapäätä oleva talo -- ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja
kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."

"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."

"En -- en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa -- mutta Käkisalmessa
ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."

"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi
täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko
rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"

"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"

"Tarvitsisin miehiä muualle."

"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista.
Mutta nyt -- lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää
Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta -- minun
täytyy, ymmärtääkö pehtori -- tai sitten saan jättää sen ainiaaksi.
Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista,
jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi
jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa
korot, jos vähennämme muita menoja."

"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."

"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se
minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla
kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin
mukaan minulla nimittäin on oikeus valita -- hänhän ei voinut jättää
osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana
pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä
olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo
kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan,
että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on
arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen
markan koron."

Todellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska
hänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen
leskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle,
pankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?

"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes
maksamaan paljoa enemmän kuin nykyään..."

"Miksi niin?" keskeytti hän minut -- ja minä huomasin joutuneeni
umpikujaan.

"Rouvahan sanoi suvella -- rouva sanoi, että menonne vast'edes
tulisivat tuntuvasti lisääntymään."

"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia."

"Vai niin -- sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä
lainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla
toimeen."

"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa."

"Myökää metsää."

"Turhaa puhetta -- myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja
kaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa.
Kyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki
arvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!"

"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta
laahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa -- se on jälleen
tuota isoisän-isän menettelytapaa."

"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi
tietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta",
hän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.

"Luonnollisesti", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en
olisi huomannut hänen äänenpainoaan. "Enkä ainoastaan näitä
kahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin
kapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee -- ainakin noin pari kolme miljonaa."

Hän nousi kiivaasti. "En tiedä tahtooko pehtori huvitella
kustannuksellani vai..."

"En, Jumala paratkoon!"

"Silloin pehtori on todellakin -- vähintäin lapsellinen!"

"No niin -- mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin
kahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin
kapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin
toimenpiteisiin..."

"Vai niin -- todellakin!"

"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita --
tässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä." Näin sanoen
ojensin hänelle paperin.

Hiukan viivytellen -- hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi
katsella sitä.

Tarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi.
Näin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti
kättään ja painoi sitä sydämelleen.

Loppuun päästyään hän katsoi minuun.

"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje -- tämä kauppasopimus
tarkottaa Siltalan metsää?"

"En lainkaan -- kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää."

"Syvämaa -- siellä en ole milloinkaan käynyt."

"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri
sentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta,
jos joku osa siitä myötäisiinkin."

"Ja se metsä..."

"On Siltalan helmi -- ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt
vielä koskaan Suomessa."

"Ja siitä metsästä saisi..."

"Miljonia -- aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en
hakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko
maatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina
olisi joku osa tuollaista parisatavuotista -- Siltalan pinta-ala siihen
kyllä riittää."

"Ja tämä kirje -- tämä kauppasopimus -- ovat todellisia -- ovat
todenmukaisia -- ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?"

"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin
viisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa -- muuten ehkä olisi viisainta
ilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös
oli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen
markkaan."

"Herra Paul..."

Hän tuli ja ojensi minulle kätensä -- mutta keskeyttikin aiotun
lauseensa ja jatkoi:

"Saisinko nähdä tuon metsän?"

"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja
jos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien.
Enkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä."

"Tahdotteko tulla kanssani sinne?"

"Tietysti."

"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis." Hän puristi kättäni ja meni
huoneisiinsa.

Oli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana
ajolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin
valjastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista
pidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti
rekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan.
Muutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin
olin valmis -- muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja
voimakkaampi sitä.

Kapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.

"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana
tunkee ihan ruumiin läpi", hymyilin minä vuorostani.

"Ei -- mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden?
Emmekö voi ottaa tavallista rekeä?"

"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä -- toinen reki kulkisi ehkä
raskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä
on vallan hyvä istua", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella
karhuntaljalla. "Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten
teidät näihin."

Hän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten
olin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.

Oli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat
kuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan
jääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä
ajaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon
ja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset
lehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat
eteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja
hopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin -- keli
oli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.

"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka
vallan ihastuttava", hän huudahti.

"Minun päinvastoin on vallan hyvä -- olenhan pukeutunut tätä paikkaa
varten."

Kun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa,
niin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään
asentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat
näkyviini -- hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän
oli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin
nahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen
on purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi --
vaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.

Pääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden
pensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme
metsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes
kapteeninrouva äkkiä huudahti:

"Oi!"

Sillä nyt olimme siellä -- tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä
oli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä
laaja -- tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet
tiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta
harmaat ja latvasta punakellervät.

"Oi!" huudahti hän kerran vielä. "Mutta sanokaappa -- miten tämä metsä
on välttänyt kirveen?"

"Niin -- sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten
syrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten,
jolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat
jotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia
summia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on
metsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja
puukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä
siihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää
metsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan
käsitettäväksi ja mahdolliseksi."

Sittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä,
koska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja
täällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.

"Uusi tupa!" huudahti kapteeninrouva. "Kuka on asettunut tännekin
asumaan?"

"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on
siksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä --
he tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut
omalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut,
sillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven
kaikellaisia irtolaissällejä." Ja kun näin miten hän epäillen hymyili
minun varovaisuudelleni, sanoin minä -- hänen tähtensä juuri en
tahtonut tänne noita tukkijunkkareita:

"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko
tukkimiehiä -- ne eivät ole hauskoja -- kaikkein vähimmin naisille, sen
voin vakuuttaa."

"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori."

"Silloin -- nauroitte jollekin muulle?"

"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten
suuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?"

Näytin suunnilleen rajat.

"Ja jäännös on saman arvoinen?"

"Tietysti!"

"Sitten olen hyvin -- hyvin rikas -- äkkiä -- teidän ansiostanne."

"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti
tämän kultakaivoksen."

"Lupaako pehtori minulle yhden asian?"

"Kernaasti -- ellei se käy yli voimaini."

"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan -- pyydän ainoastaan ett'ette
kertoisi tästä kultakaivoksesta."

"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin."

Mitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu,
kunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen
ihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee
mieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän.
Kun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella
kysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat
kohonneet yli pikkuasioitten.

"Sanokaa", hän virkkoi, "miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun
yllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan
alla?"

"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän
ehdottomasti syvemmin."

"Niin -- jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja,
vaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta
astun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin
kohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun
avoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman
suuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas
eivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli
kuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton
heinäkuunsunnuntai -- kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen
pilviholvin alla. Niin -- vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme
päällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta --
ja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!"

"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me
olemme kaikki suuria lapsia -- jos vuoteella levätessä yllämme on
erityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta
peittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä --
niin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa
kartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä
sen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme
korkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja
senvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja
kunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin
sinitaivas -- jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös
kiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja
metsässä koskaan."

"Niin kyllä -- mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse
siihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea
metsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia,
avarampia tai vapaampia."

"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme
heti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita
katsellessa huomaamme oman pienuutemme."

"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella
on kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden
mittoja -- mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan
kunnioituksen tunnetta -- miks'ette -- siksi että holvi on poissa. Me
tarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi -- sitä en tiedä."

"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja
päästäksemme vapaan taivaan alle."

"Tokkopa?"

"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta
suojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja
maanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään."

"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja
vähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan
kuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?"

"Aivan niin -- vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen --
peritty tottumus."

"Tuntuupa siltä -- kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja
avaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani
kunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme
korkeassa ja avarassa holvissa."

"Tietenkin -- me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla
huoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi
kuin miehessä."

"Miksi niin?"

"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään
tukea ja turvaa -- se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän
ruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä."

"Voi toki puheitanne!"

"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan
vapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan
senvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä -- suuret
viikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää
painoa -- kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta..."

Kaikuva nauru keskeytti puheeni.

"Enkö ole oikeassa?"

"Ette!"

"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin
johtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin
kapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät
naiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet
jalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot.
Vieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat
varmemman näköisiä."

Epäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan
sanomalla:

"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä
itseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se
on naurettava."

"Naisten laita on toisin."

"Miksi niin -- saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia."

Ja niin edespäin ja edespäin -- hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota
narria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat
hänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista
siihen määrään!

Kun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi
hymyillen:

"Tänään tosin on sunnuntai -- mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta
tai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani
päivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?"

Siten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme
vastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli
tuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja
istuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.

Jo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut -- aluksi sain hankituksi
vain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä
jälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa
runkoa rannalle -- kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on -- ja
päivät niin tavattoman lyhyitä.

Mutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa,
koska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta,
vipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.

Muistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole
kartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle.
No niin -- tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä
lahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan
koskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan
katokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta
lumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata
ole kauniimpi tätä -- lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa,
jonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos --
kaikki muodostaen 8 numeron -- hiukan liian suuri puuha lasten tähden,
mutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen
tai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten
se houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo
Helsingistä suurehkon tilauksen.

Mutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle,
joten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa
silmänräpäyksessä lahdelle.

Metsästellyt olen myös sangen ahkerasti -- sitä sopii harjottaa
mainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat
ovat juuri siellä.

Iltasin olemme usein soitelleet -- joten huomaat, että olen käyttänyt
aikani sekä hyödyksi että huviksi.

Ja lopuksi vielä, veli rakas -- suo anteeksi että vaivaan -- olisitko
ystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen
pitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan,
siten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin -- hän kyllä tietää
itse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.

Ja sitten -- iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna.
Siitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.

_Polle_.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN KIRJE.


Siltala, 27 p:nä jouluk.

_Rakas veli!_

Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.

Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten
juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä
yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin --
päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta,
vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista
me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista --
niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää
jatkoa ja hyvää loppua!

Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin
hän -- kapteeninrouva -- silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à
prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on
oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin
tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen -- unohtamaan
kaiken hetkeksi.

Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.

Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen
ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto
jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään,
valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt
melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä,
jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät
himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät
hyvin eriskummallisilta.

Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni
lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt
ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän
alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa
radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen
viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen
kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään
heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja
yhden yön iltaan.

"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.

"Luulottelen -- ja tee sinäkin samoin -- ajatelkaammepa että olisimme
joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä,
nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."

"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.

"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin
valoisaa kuin päivänpaisteessa -- niin näkee siellä toki aina."

Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme.
Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui
näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan
lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus -- hauskaltapa se
näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki
-- ruustinna eukko ensinnä -- rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne
oli kokoontunut koko talon väki -- olin sanonut, että nuoret, joilla
oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi
enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan
oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet
mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset --
ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet
-- kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän
oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa
kunnossa.

Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia,
jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän
niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan --
ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria
kiertäen, salmia samoten.

"No opettele sitten luistelemaan -- se ei suurta aikaa vie", kamreeri
sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet
Lillille?"

Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai
luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa -- mutta hän
oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.

"Herra Paul -- tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."

Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä
pidetään käsivarresta.

Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että
hänen pitäisi luottaa itseensä -- ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat
vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun
käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen
molempiin käsiinsä ja niin pääsimme -- horjuen tietysti -- kappaleen
matkaa eteenpäin. Silloin -- ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti
vasta-alkajan käy -- hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen
altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti
menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän
lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni,
mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut
hänen uumilleen.

Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei
saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni,
vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti
mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti.
Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että
maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti
jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.

Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen.
Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen
saavuttaakseni tasapainon -- sillä en huomannut hänen jälestäpäin
olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja
tyytymättömänä -- ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa.
Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni,
niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi
epäillytkin.

"Ei -- tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois
jalastani."

Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.

"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun --
ainakin muutamia askelia."

Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari
kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei
tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta -- hän käveli mieluummin.
Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä
näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli
pääasiallisesti vienyt häneltä halun.

Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt -- ja
siksi hän tuskin enää käykään -- vaan kutsui minut taas illalliselle
käveltyämme siellä parisen tuntia.

Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että
joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon,
jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven.
Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle
raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla
metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:

Ystävällinen muisto L.L:ltä.

Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen -- oma kilpenihän
muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla,
karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin
mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa
mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta -- aateloimalla
toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla
syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin
tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka
olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran
vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain.
Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä
hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä
yksi Rackin vekseleistä -- jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä
-- niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen -- kaikkiaan
siis viisitoistatuhatta markkaa.

Täytyy sanoa että -- ensikerran luullakseni eläissäni -- tunsin punan
hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin
-- mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut
mitenkään ottaa niitä rahoja.

"Jokainen", lausui hän, "olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota
ensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei
milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan
olisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka
saitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän -- minä en
olisi koskaan niitä saanut."

"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa
minut niin kaksimieliseen valoon?"

"Kuinka niin -- en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia
salaisuutenamme -- ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi.
Silloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella
loukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta --
niin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen."

Ylihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä -- hänen suruvuotensa päättyy
siis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman
värisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään
pitämällä suuret juhlat -- tulee päivälliset, valaistus jäällä
uudelleen ja illallinen -- ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun
naapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään
olen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen
saanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä
panna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri
tahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.

"Me ajamme sinne kaikki", huudahti kapteeninrouva. "Me menemme sinne
huomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan -- eikö totta?"

Olisi, olisi -- huudettiin joka taholta -- ainoastaan Kalle pyysi
mukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla
kertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna
lähdemme sinne siis varhain monella reellä -- kapteeninrouva ja minä
pikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.

Ja nyt on hyvin myöhä -- kello käy kahtatoista -- täytyy siis lopettaa.
Huudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista
uuttavuotta!

_Polle_.



KAHDESKYMMENESTOINEN KIRJE.


Siltala, 1 p:nä tammik.

_Rakas veli!_

Istun nyt yksin huoneessani vieraiden ajaessa toinen toisensa jälkeen
kartanolle. Oikeastaan minun olisi pitänyt seisoa hovimestarina
hännystakkiin puettuna tuolla ulkona vastaan ottamassa heitä -- mutta
istunkin täällä sen sijaan aamukauhtanassa ja kirjottelen kirjettä, kun
en tiedä miten muutenkaan kuluttaisi aikaansa. Ilmotin nimittäin äkkiä
että voin pahoin. Sillä eilen illalla minulle äkkiä selveni tämä juhla,
josta niin paljon on puhuttu ja jota on niin puuhattu ja jonka komeutta
lisätäkseni minäkin narri panin kaikki voimani liikkeelle, tämä juhla
suruvuoden päätyttyä on silminnähtävästi pantu toimeen kihlauksen
julkaisemiseksi -- ja siihen en tahdo enkä voikkaan ottaa osaa. Siellä
tehdään hirvittävin rikos kaikkea korkeampaa järjestystä vastaan --
siellä ihanin nainen antautuu naudalle!

Sillä eilen illalla, uudenvuodenaattona, kun me kaikki niin herttaisen
rattoisasti -- minun mielestäni -- istuimme kapteeninrouvan kammarissa
salin vieressä tinaa valaen, kumossa olevien kuppien alta tiedustellen
kohtalomme tulevaa kulkua ja nauraen ja leikkiälaskien kujeillessamme
-- niin pitipäs tuon kirotun luutnantin äkkiä ilmestyä taloon! Kylläpä
kapteeninrouva nousi kiireesti ja riensi vastaanottamaan häntä! Ja
pitkät olivat tervehdykset ulkona, ennenkuin he tulivat sisälle! Ja
illallista syödessä sai rouva tietysti mantelin puurosta -- jolloin tuo
nauta itserakkaana huudahti:

"Totta ennuhtava manteli kejjankin ihmeekhi. Maljahi, Lilli! Kuinka
moni kaino hihaj Huomen huloihten kukkien joukohha kadehtii hinulta
tuota kohtalon viittauhta!" tai jotain sentapaista.

"Sitä en toivo", hymyili kapteeninrouva.

"Mutta minä toivon hitä -- toivon koko hotujihydämehtäni!"

Kirottu aasi!

Kapteeninrouva kävi yhä iloisemmaksi ja vilkkaammaksi mitä enemmän
luutnantti lörpötteli, mutta minä en jaksanut kuunnella tuota
inhottavaa kaakotusta, vaan heitin hyvästit heti illallisen jälkeen.

"Eihän toki, eikös pehtori tiedä, että pitää yhdessä odottaa
uuttavuotta -- kahdentoistalyöntiin on vielä kaksi tuntia", sanoi
kapteeninrouva.

"Minä en suuresti välitä vuosien vaihteesta. Mutta tähän vuodenaikaan
ei minulla vallankaan ole syytä pitää yhtä päivää loppuna ja seuraavaa
alkuna. Minun iässäni jättää jo tuollaiset lapselliset kuvittelut --
huomaa huomispäivän eilisen kaltaiseksi -- etenkin näin sydäntalvella.
Jos enää mitään laskee, niin laskee päiviä -- eikä vuosia."

"Entäs rukoukseni -- oletteko liian vanha kuulemaan sitä?" kysyi hän
teeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.

"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi
kelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne."

"Tai toisin sanoen -- te lähdette kuitenkin?"

"Olen väsyksissä, hyvä rouva", -- en tietenkään sanonut mistä -- "ja
olisin siis vaan seuralle häiriöksi."

Hän suuttui ja lyhyesti sanoen: "hyvää yötä sitten!" läksi luotani.

Tänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon
ihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin
vain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa
Hjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar
tuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden
kemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut
sairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä
luonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin.
Hänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen
takia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä.
Mutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei
eukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle
ja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa -- he olivat
niin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista
syyspäivistä Välimeren rannalla.

Niinpä niin -- onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden
joukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.

Hän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten -- kuten
aikomuksensa oli -- pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen
hiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.

Heti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle,
missä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua.
Hetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti
minua -- eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun
sentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni.
Ja niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun
ajattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti
nuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa -- uskokoot
hetkisen olevansa onnellisia -- minä kuitenkin olen suuremmassa
rauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen
Maisteriin:

    Maan päällä tokkopa riemua lie,
    min ei loistoll' ala tie,
    joka kyyneliin vie?

Ja sittenkin -- rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja
sitten hän on...

Aamulla, 2 p:nä tammik.

Nyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!

Miten se kävi niin nopeasti? Niin -- kohtalohan viskelee meitä kuin
pieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena
tapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen
tottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton --
mutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!

Kuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja
minä huusin _sisään_ -- peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni
heti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä
tuli. Lausuen "tervetuloa taas!" käännyin sentähden rauhallisesti
häntä vastaan -- ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt
yltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa,
juhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.

Hämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti
kätensä ja sanoi hymyillen:

"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla
katsomaan, miten asian laita oli -- luulin tilanne olleen hyvin
arveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut
koko tämän päiväni."

"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä
suinkaan minua juhlassanne tänään kaivata -- ette kaipaa te, eikä
kukaan muukaan!"

"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa -- minä
varmasti odotin teitä..."

"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa -- ja mitäs minun
myötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin
kappaleita..."

"Minä vakuutan, että iloni on pilalla, jos pysytte päätöksessänne."

"Suokoon Jumala, ett'ette itse pilaisi iloanne -- pilaisi sitä iäksi."

"Mitä tarkotatte?"

"Olen arvannut, minkätähden rouva on pannut tämäniltaisen juhlan
toimeen..."

Silloin huomasin että heikko puna alkoi kohota hänen ohimoilleen. Mutta
minä vähät välitin hänen vihastaan nyt!

"Minkäkö tähden olisin pannut toimeen?" huudahti hän.

"Rouva on ajatellut -- kihlausta -- julkaisua."

Hän kävi tulipunaseksi. Se ärsytti minua ja minä jatkoin:

"Tiedän kyllä, ettei neuvot ja varotukset auta tällaisissa asioissa --
kaikkein vähimmän, jos neuvoo ja varottaa kapteeninrouvaa -- mutta --
muistakaa aina kuitenkin, että olen varottanut teitä -- te olette liian
hyvä hänelle -- te alennatte itseänne."

Hän nosti äkkiä katseensa. "Houriiko pehtori? Vai kenestä te puhutte?"

"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa --
mutta -- minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan
määrännyt niin -- että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän
avioliittoon -- että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti
Lindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista
puolta ja sen etuja -- hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan
yhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri."

"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta
kyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa -- luutnantti
Lindiä -- osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin
Siltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat
lyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että
tietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi --
itsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin
autoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!"

"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?"

"Olette niinkin -- hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti
velvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi,
että olisin voinut maksaa niitä."

"Entäs pankkivirkamies?"

"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin -- Hugo -- luutnantti Lind --
on pankkivirkamies."

"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?"

"Luonnollisesti -- kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt -- miksi
päätitte tämän takia istua täällä -- jäädä pois kutsuistani?"

"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?"

Hän käänsi katseensa ja hymyili.

"Mitä pahaa siinä sitten olisi? En pidä itseäni vielä liian vanhana --
jos näytätte minulle oikean, niin ties' mitä teen..."

Näin hänen kasvojensa ilmeessä jotain -- jotain -- joka, nyt kun tiesin
että...

No niin -- syöksyin häntä kohti huudahtaen:

"Lilli -- ymmärränkö teidät oikein?" Hän hymyillen vaan katsahti minuun.

"Lilli!" Ja sitten hän lepäsi rinnoillani.

Silloin -- luonnollisesti -- avautui ovi ja Hjalmar aikoi astua sisään.
Mutta nähtyään ryhmän huoneessa, hän sanoi hämillään: "oi! suokaa
anteeksi!" ja sulki taas oven niin nopeasti, ettei ennättänyt kuulla,
miten kehotin häntä astumaan sisään.

"Vieraani odottavat -- minun pitää kiiruhtaa", sanoi Lilli. "Nyt
tulette kai tekin?" lisäsi hän hurmaavasti hymyillen.

"Olen hetken kuluttua valmis."

"Ja" -- hän näytti hämmästyneeltä, mutta samalla veitikkamaiselta --
"vieläkö pelkäätte julkaisua?"

"Pyydä, että Hjalmar esittää maljamme. Oi Lilli -- miten olen kärsinyt
ja ollut tuskissani -- ollut tuhma!"

"Niin -- minut olitte saattaa ihan epätoivoon -- pehtorini oli minua
kohtaan ihan liian kylmä, ylpeä -- en tiennyt koskaan miten menetellä."

Kymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen
tuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä,
niin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun
lähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti
kättäni puristaen kuiskata: "Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin
totuudessasi syötit minulle pajuköyttä!"

Tämä johti mieleeni Annetten epäilykset -- en voinut olla hymähtämättä,
kun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä
uskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi
yritykseksi vallottaa Lilli. No! -- kernaasti minun puolestani!

Pöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi
kiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa -- joiden joukossa oli myös
luutnantti raukka -- niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin
silmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten
minullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja
taas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.

Mutta -- kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä.
Silloin Hjalmar nousi -- Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme
toisiimme -- ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: "Hyvät naiset ja
herrat?"

Hän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut,
voitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät
olivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen
kaikumaan sen ihanilla rannoilla. "Sillä, hyvät naiset ja herrat",
lopetti hän lasiaan kohottaen, "ihana ja rakastettava emäntämme
on suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen
kanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi" --
minun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi
silloin luutnantti -- "vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul
Biörenstamin kanssa."

"Hyvä!" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti:
"Kenen kanssa?", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.

Sillä -- Herra hallitkoon -- olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä
tiennyt kuka olin.

Kuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon
Lilliin, honottavan: "Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!"
ennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.

"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin
hämmästyksissänne", jatkoi Hjalmar, "mutta niinhän pitää ollakkin --
eihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja
herrat -- minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne
herra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!"

Kaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin
olalla.

Kajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,

"No, entäpäs nyt herra Repolainen?" nauroi Annette kilistäessään
lasejamme.

"Kutsukaa mieluummin karhuksi -- sehän johtuu nimestäni", hymyilin minä
vuorostani. "Olenhan ollut siksi kömpelö."

Heti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet
saliin, vein Lillin sinne.

"Antakaa anteeksi", kuiskasi hän, "tulen -- tulen pian takaisin."

Samalla hän irrotti kätensä minusta -- hänen silmänsä olivat kyynelissä
-- ja kiiruhti huoneustoonsa.

Minussa heräsi kamala aavistus.

Entinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta
vuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi
huomiota -- hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut
rakastamaan pehtori Paulia -- hän oli täydellisesti luottaen ruvennut
hänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul
oli -- ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja
kelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin
käynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita
kuin minulla -- mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!

Kävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään
Lillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan
ennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.

Näin Lillin ihan itkusta rauenneena.

"Lilli -- tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö
minut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen -- kun tiedät, että olen tuo
nuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?"

"Oi, minä häpeän -- häpeän niin äärettömästi!"

"Häpeätte", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, "se on melkein
liikaa. Mutta -- jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään
toivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut
kunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi..."

"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni.
Miksi menettelitte näin -- miksi uskottelitte, että olitte minusta
riippuvainen, -- että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena
koskaan pyytämään -- varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?"

"Nyt en ymmärrä..."

"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra
Biörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä.
Minähän melkeen kauppasin itseäni..."

Pitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää,
polvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien
suuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki -- miten
olin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet,
vieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan -- kunnes kohtalo
äkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä
hänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas
vieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.

Ja siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:

"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!"

Kun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata
taikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen
rannoille kokoontuneille alustalaisille -- ei ainoastaan uutinen siitä,
että heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan
myös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja -- ja lopulta
kaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto,
niin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda
Liinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa -- tyttö
raukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian
korkealle.

Sitten seurasi illallinen -- ja silloin kömpi luutnantti esille.
Mies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan
päivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.

"No, Hugo rakas", sanoi Lilli, "et ole vielä onnitellut minua."

"Enkö -- oi -- jakahtettava tätini -- minä toivotan hinulle hydämehtäni
onnea -- minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle
käynyt."

"Niin, tosiaankin -- koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun
antaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi
kanssamme, niin järjestämme ne asiat."

"Eihän vaan jakahtettava täti luule..."

"En -- en -- en tietenkään, en tietenkään -- tule nyt vaan."

Me menimme "herran kammariin", missä hän otti esille Rackin vekselit ja
siirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.

"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä
maksuna?"

"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että..."

"Kiitos vaan, tiedän että aina pysyt ystävänämme."

Ja minä kun saatoin uskoa, että hän tahtoi mennä naimisiin tuon kanssa!
Nyt oli vaikeata pysytellä totisena, kun näin, miten hän miestä kohteli.

Illallisen jälkeen lähtivät useimmat vieraista -- osa pitkämatkaisempia
jäi yöksi. Läksin minäkin, mutta odottaakseni vain aikaa, jolloin
tulisi niin hiljaista, että Lilli saattoi kenenkään huomaamatta hiipiä
ulos. Tuskin olimme saaneet edes rauhassa puhella keskenämme!

Viimein hän tuli. Kiersin käteni hänen vyötäisilleen ja vein hänet
siten asuntooni. Vasta nousevan päivän harmaana sarastaessa hän hiipi
jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta minä istuuduin jatkamaan kirjettäni,
kertoakseni sinulle, että lopulta kuitenkin tulin onnelliseksi,
syvimmässä merkityksessä onnelliseksi -- kertoakseni sen sinulle,
ennenkuin muut ennättäisivät.

Rakas veli -- tee sinä samoin! Lillin vertaista et tietenkään voi
saada, mutta tekeehän Annettekin Hjalmarin onnelliseksi. Ja Annetten
kaltaisia hauskoja naisia kyllä löydät, jos totisesti rupeat etsimään.

Jos tapaat Bröijeriä, niin sano terveisiä minulta, ja kiitä hänen
vakavista kehotuksistaan, jotka saivat minun jättämään Thorsbyn.

Kello on vasta puoli yhdeksän! Saapa nähdä miten kauan hän vielä
nukkuukaan! Jää hyvästi!

_Polle_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siltalan pehtori" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.