Title: Viimeisen Aabenserraagin vaiheet
Author: Chateaubriand, F. R. de
Language: English
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viimeisen Aabenserraagin vaiheet" ***


VIIMEISEN AABENSERRAAGIN VAIHEET

Kirj.

F. A. De Chateaubriand


Ranskan kielestä suomentanut J.J.M.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1884.



Tekijän elämäkerta.


_Francois Augusto René_, vicomte de _Chateaubrianä_ syntyi 1768
Bretagnen maakunnassa. Isä, joka oli vanhaa aatelissukua, kohteli
nuorta Chateaubriandia suurella ankaruudella, äiti taas, joka oli
hurskas ja helläsydäminen vaimo, kasvatti poikaansa liiallisella
hemmottelulla. Tämä vaikutti, että Ch., jolla oli vilkas mielikuvitus,
vaipui jo nuorena sumeamieliseen haaveksimiseen ja eleli mielellään
yksinäisyydessä. Kahdeksantoista vuotiaana hän tuli luutnantiksi ja
palveli armeijassa vuoteen 1791, jolloin hän välttääksensä
vallankumouksen kauhutöitä lähti Amerikkaan. Ollen Amerikan
itsenäisyys-aatteiden ihailija hän kävi myöskin Washingtonin luona, ja
lähti sitten pitkälle matkalle Pohjois-Amerikan sisä-osiin.
Sivistymättömien Intiaanien seurassa hän samosi aavojen aarniometsien
halki tasaten heidän kanssaan matkan vastukset ja hauskuudet. Amerikan
luonto humisevine ikuhonkineen, jylhän-ihanine maisemineen, koskineen
ja jokineen kehitti hänen aistiansa, joka jo ennenkin oli herkkä
huomaamaan ja käsittämään luonnossa löytyvää kauneutta. Täällä luonnon
helmassa, erillään ylen sivistyneestä ja teeskennellystä Euroopasta ja
tavoiltaan yksinkertaisten ihmisten seurassa hän eli alkuperäistä
luonnon elämää, jota hän aina oli ihaillut. Kuitenkaan ei tämä
yksinäisyys näytä häntä kauvaa miellyttäneen, sillä jo 1792 hän palasi
takaisin isänmaahansa. Täällä hän yhtyi Ranskan emigranttien kanssa
preussiläis-itävaltalaiseen armeijaan taistellaksensa vallankumouksen
hallitusta vastaan, mutta tultuaan haavoitetuksi Thionvillen luona hän
siirtyi Englantiin, jossa hänen ahtaat taloudelliset olonsa pakottivat
häntä ryhtymään kirjallisiin toimiin. Palattuaan Ranskaan 1800 antautui
hän Napoleonin palvelukseen ja sai tältä Roomassa erään diplomaattisen
toimen, josta hän kuitenkin luopui kuultuansa, että Napoleon vasten
kaikkea oikeutta oli antanut ampua Enghienin herttuan. 1801 ilmestyi
hänen intiaanikertomuksensa "Atala", jonka kautta hän sai kirjallisen
maineensa ja tuli Ranskan romantiikin perustajaksi. Kirja on oikeastaan
episoodi suuremmasta teoksesta nimeltä "Le genie du christianisme",
joka ilmestyi vähän jälkeenpäin. Siinä tekijä esittelee katoolin-uskoa
kaunotieteelliseltä kannalta katsoen ja koittaa näyttää sen
taiteellista kauneutta. Toinen episoodi viimemainitusta kirjasta on
René-niminen kertomus, joka on kirjoitettu samaan malliin, kuin
Goethen Werther. Nämät teokset, samoin kuin Les Natchez-niminen
intiaanikertomuskin ovat syntyneet Ch:n Amerikan matkan vaikutuksesta.
Hedelmänä hänen matkoistansa Espanjassa ja Itämailla on "Les aventures
du dernier Abencerage" (Viimeisen Aabenserraagin vaiheet), joka
kertomistavassaan on yksinkertaisin ja useiden mielestä myöskin
vaikuttavin hänen kirjoituksistaan. Muista Ch:n teoksista mainittakoon
"Les Martyrs", "Itineraire de Paris à Jerusalem" sekä "Memoires
d'outre-tombe" jossa hän kertoo elämänsä vaiheita, Nämät muistelmat
julkaistiin tekijän tahdon mukaan vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Myöskin lyyrillisiä runoja ja Moise-nimisen draaman on Ch.
kirjoittanut, vaan ne eivät ole edellisten vertaisia. -- Chateaubriand
kuoli 1848 ja haudattiin suurella juhlallisuudella Saint-Malon
edustalla olevaan merenkallioon.



Viimeisen Aabenserraagin vaiheet.


Kun Granadan viimeisen kuninkaan, Boabdilin, täytyi jättää esi-isiensä
valtakunta, niin hän viivähti hetkisen Padul vuoren kukkulalla. Tältä
korkealta paikalta näkyi meri, jonka poikki onneton hallitsija oli
purjehtiva Afrikkaan. Täältä näkyi myöskin Granada, Vega ja Xenil,
jonka rannalla Ferdinandin ja Isabellan teltat kohosivat. Katsellessaan
tätä kaunista maata ja sypressejä, jotka vielä siellä täällä osottivat
moslemilaisten hautoja, hyrähti Boabdil itkuun. Hänen äitinsä, Aiksa
sulttaanitar, joka häntä seurasi maanpakoon niiden ylimyksien kanssa,
jotka ennen olivat olleet Boabdilin hoviseurana, sanoi hänelle: "Itke
nyt vaimon tavoin sitä valtakuntaa, jota et miehen tavoin kyennyt
puolustamaan!" He astuivat alas vuorelta, ja Granada katosi iäksi
heidän silmistänsä.

Espanjan Maurilaiset, jotka joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin
heidän kuninkaansakin, hajosivat erilleen Afrikkaan. Tsegrien ja
Gomelien kansakunnat sijoittuivat Fetsin kuningaskuntaan, josta he
alkuperäisesti olivat kotoisin. Vanegalaiset ja Alaabilaiset
pysähtyivät rannikolle asumaan Oraanista alkaen Algieriin asti, ja
vihdoin Aabenserraagit valitsivat kotipaikakseen Tuniksen ympäristöt..
He perustivat vastapäätä Karttaagon raunioita siirtolan, joka vielä
tänä päivänä eroaa muista Afrikan maurilais-siirtokunnista suopeitten
lakiensa ja asukkaittensa sievien tapojen puolesta.

Nämät perheet säilyttivät uudessa isänmaassaan vanhan isänmaan muiston.
"Granadan paratiisi" eli aina heidän mielessänsä. Äidit mainitsivat sen
nimeä vielä rintaa imeville lapsilleen. Tsegrien ja Aabenserraagien
romansseilla he tuudittivat ne uneen. Joka viides päivä he rukoilivat
moskeessa kasvot Granadaan päin kääntyneinä. He anoivat, että Allah
antaisi valituillensa takaisin tuon riemujen maan. Turhaan Lotofaagien
maa tarjosi maanpakolaisille hedelmiään, vesiään, vihannuuttaan ja
säteilevää aurinkoaan. Kaukana "punaisista torneista" ei löytynyt
suloisia hedelmiä, ei kirkkaita lähteitä, ei vihantaa nurmea, ei
aurinkoa, jota kelpaisi katsella. Jos jollekulle noista karkoitetuista
osotti Bagradan lakeuksia, niin hän pudisti päätään ja huudahti
huoaten: "Granada!"

Varsinkin Aabenserraagit säilyttivät hellässä ja uskollisessa muistossa
isänmaansa. Katkerimmalla kaipauksella he olivat jättäneet kunniansa
näytelmätanteren ja ne rannat, joilla niin usein oli kaikunut heidän
tunnettu sotahuutonsa: "kunnia ja rakkaus!" Kun eivät enää voineet
keihästä heilutella erämaissa eikä peittää päätänsä kypärillä keskellä
työmiessiirtolaa, niin he olivat antautuneet lääkkeiden tutkimiseen,
joka on Arapialaisten kesken yhtä arvossa pidetty ammatti kuin
asetoimetkin. Niin koitti tämä soturiheimo, joka ennen oli iskenyt
haavoja, nyt keksiä keinoja niiden parantamiseksi. Siten se tässä
kohden on tallettanut jotakin taidostansa, joka on sille ollut
omituinen jo entis-ajoista asti; sillä ritarit itse sitoivat usein
vihollistensa haavat, jotka he olivat lyöneet heihin.

Se perhe, joka ennen oli omistanut palatseja, eleli nyt pienessä
majassa erillään muitten maanpakolaisten asunnoista, jotka sijaitsivat
Mamalifa vuoren juurella. Mainittu maja oli rakennettu meren rannalle
aivan Karttaagon raunioiden keskelle, sille paikalle, jossa pyhä Ludvig
kuoli vuoteella, jolle oli tuhkaa kylvetty ja jossa vielä nykyäänkin
näet muhamettilaisen erakkolan. Jalopeuran nahasta tehtyjä kilpiä oli
ripustettu majan seinille ja niihin oli kuvattu siniselle pohjalle
kaksi metsäläistä, jotka nuijalla ruhtoivat kaupunkia. Tämän
merkkikuvan ympärillä oli luettavina sanat: "Tämä on vähäpätöistä!"
Siinä oli Aabenserraagien aseet ja merkkikuva. Valkoisilla ja sinisillä
lipuilla koristettuja peitsiä, kauriinkarvoista kudottuja viittoja,
joihin oli päähine yhdistettynä, leikatusta atlaskankaasta tehtyjä
ratsulevättejä oli sijoitettu kilpien viereen, jossa ne komeilivat
kalpojen ja väkipuukkojen keskellä. Siellä täällä oli vielä rippumassa
sotahansikoita, kalliilla kivillä kaunistettuja päitsiä, väljiä
hopeisia jalustimia, pitkiä miekkoja, joiden tuppia olivat
ruhtinattarien kädet kirjailleet ja kultakannuksia, jotka Isoldit,
Genieevrat ja Oriaanat olivat muinoin kiinnittäneet urhoollisten
ritarien kantapäihin.

Muutamille pöydille näiden kunniakkaiden voittomerkkien alapuolelle oli
asetettu rauhallisen elämän merkkejä. Siinä oli Atlasvuoren kukkuloilta
ja Saharan erämaasta poimituita kasveja; olipa muutamat niistä tuotu
Granadan tasangoltakin. Toiset niistä olivat omiansa lievittämään
ruumiin vaivoja, toisten vaikutusvoima kuului ulottuvan sielunkin
tuskiin. Aabenserraagit pitivät erittäin suuressa arvossa niitä
ruohoja, jotka kykenivät viihdyttämään turhia kaihoja, poistamaan
hulluja haaveita ja onnen toiveita, joita aina syntyy ihmisen mielessä,
mutta jotka aina hänet pettävät. Kovaksi onneksi oli näillä lääkkeillä
vastakkaiset vaikutukset, ja usein oli entisestä isänmaasta tuodun
kukan lemu jonkinlaista myrkkyä näille kuuluisille maanpakolaisille.

Neljäkolmatta vuotta oli vierryt siitä, kun Granada valloitettiin. Tuon
lyhyen ajan kuluessa oli neljätoista Aabenserraagia kuollut vieraan
ilman-alan kuumuuteen, kulkulaiselämän vaaroihin ja etupäässä suruun,
joka hiljalleen riuduttaa ihmisen voimat. Ainoa, mikä vielä elvytti
tämän mainion heimokunnan toivoa, oli sen hallitsijasuvun viimeinen
jälkeläinen. Aaben-Haamet oli sen Aabenserraagin nimi, jota
Isegriläiset syyttivät siitä, että hän muka oli vietellyt Alfaima
sulttaanittaren. Kauneus, urheus, kohtelijaisuus ja esi-isien
jalomielisyys oli hänessä yhdistettynä viehättävään ylevyyteen ja
hieman surulliseen kasvojen ilmeesen, jonka uljaasti kärsitty
onnettomuus vaikuttaa. Hän oli ainoastaan kahdenkolmatta vuotias
silloin, kun hän kadotti isänsä. Silloin hän päätti tehdä toivioretken
isiensä maahan tyydyttääksensä sydämmensä tarvetta ja toteuttaaksensa
aikomustaan, jonka hän tarkasti salasi äidiltänsä.

Tuniksen satamassa hän nousi laivaan; myötätuuli vei hänet Cartagenaan,
hän astui purresta ja rupesi kävelemään Granadaa kohden. Hän sanoi
olevansa arapialainen lääkäri, joka tuli etsimään kasveja Sierra
Nevadan kallioisilta vuorilta. Hiljainen muuli kuljetteli häntä vitkaan
siinä maassa, jossa Aabenserraagit muinoin kiitivät tulisten ratsujen
selässä. Opas käveli edellä taluttaen kahta tiukusilla ja eri värisillä
villatöyhdöillä koristettua muulia. Aaben-Haamet matkusti laajojen
kanervakankaiden ja Murcian kuningaskunnan palmumetsien poikki.
Palmupuiden iästä päättäen hän arveli niitä varmaankin esi-isiensä
istuttamiksi, ja kaiho tunki hänen sydämeensä. Tuolla kohosi torni,
jossa vartijasotamies oli valvonut siihen aikaan, kun Maurit ja
kristityt kävivät sotaa; täällä näkyi rauniot, joiden rakennustapa
ilmaisi maurilaista alkuperää. Siinä lisää aihetta Aabenserraagin
murheesen! Hän astui muulinsa selästä alas ja lähti, sanoen menevänsä
kasvien etsintään, hetkeksi kätköön noiden raunioiden keskelle,
antaaksensa kyyneltensä esteettömästi tulvia. Sen jälkeen hän
unelmiinsa vaipuneena pitkitti jälleen matkaansa tiukusten helistessä
ja oppaan hyräillessä yksitoikkoista lauluansa. Tämä keskeytti pitkät
romanssinsa vaan silloin, kun tahtoi hoputtaa muulejansa, nimittäen
niitä kauniiksi ja pulskiksi tai sättien niitä laiskoiksi ja
uppiniskaisiksi.

Lammaslaumat, joita paimen johteli ikään kuin armeijaa sinne
tänne pitkin kellastuneita ja viljelemättömiä tasankoja, ja
muutamat yksinäiset matkustajat eivät tehneet matkaa paljoakaan
vaihtelevammaksi, vaan saivat sen päin vastoin näyttämään vielä
jylhenmältä ja autiommalta. Kaikilla matkustavilla oli miekka vyöllä,
he olivat viittaan kiedotut ja suuri alaspäin käännetty hattu peitti
puoleksi heidän kasvonsa. Ohi mennessään he tervehtivät Aaben-Haametia,
joka ei heidän ylpeästä tervehdyksestään erottanut muuta, kuin sanat
Jumala, herra ja ritari. Kun illalla saavuttiin ravintolaan, asettui
Aabenserraagi muukalaisten keskelle, jotka eivät milloinkaan
rasittaneet häntä utelijailla kysymyksillään. Hänelle ei puhuttu
mitään; häneltä ei tiedusteltu mitään, hänen turbaaninsa, hänen
viittansa ja aseensa eivät herättäneet mitään huomiota. Vaikka Allahin
tahto oli ollut, että Espanjan Maurilaiset kadottaisivat kauniin
isänmaansa, niin Aaben-Haamet ei voinut olla kunnioittamatta sen
arvokkaita valloittajia.

Vielä kiihkeämmäksi kävi hänen mielenliikutuksensa, kun hän oli päässyt
matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle,
kahdelle korkealle kunnaalle, jotka toisistansa erottaa syvä laakso.
Huoneet jotka ovat tiloitetut mäkien rinteelle laakson notkelmaan,
antavat kaupungille puoleksi aukaistun kranaatti-omenan näön ja muodon,
josta sen nimikin on syntynyt. Kaksi jokea Xenil ja Douro, joista
toinen vierittelee kultarakeita, toinen hopeahiekkaa, huuhtovat mäkien
juuria, yhtyvät toisiinsa ja kiertelevät sitte ihanan tasangon
keskellä, jota nimitetään Vegaksi. Granadasta näkee yli koko tämän
tasangon, joka on peitetty viiniköynnöksillä, viikuna-, silkkiäis- ja
pomeranssipuilla; sen ylt'ympäri on ihmeellisen näköisiä ja värisiä
vuoria. Lumoavan kaunis taivas, raikas ja suloinen ilma herättävät
mieleen salaisen kaihon, jonka ailuita saa tuntea matkustajakin, jonka
ainoana toimena vaan on kuljeskeleminen. Tuntuu siltä kuin tässä maassa
hellät tunteet olisivat aivan tukahduttaneet sotaisen mielen, jollei
kunniakkaan urotyön tarvitsisi aina seurata rakkautta, ennen kuin se on
todellinen.

Kun Aaben-Haamet kaukaa erotti Granadan syrjimmäisten rakennusten
harjat, niin hänen sydämensä alkoi sykkiä niin valtavasti, että hänen
täytyi pysähdyttää muulinsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa,
loi katseensa tuohon pyhään kaupunkiin ja seisoi äänetönnä ja
liikkumatonna. Opaskin seisahtui, ja kun espanjalainen helposti ymmärtää
kaikki jalot tunteet, niin hän näytti liikutetulta ja oivalsi, että
Maurilainen katseli nyt entistä isänmaatansa. Vihdoin Aabenserraagi
katkaisi äänettömyyden.

"Opas", hän huudahti, "ole onnellinen! Elä salaa minulta totuutta,
sillä tyynyys oli vetten pinnalla sinun syntymähetkelläsi, ja uusikuu
syntyi samana päivänä. Mitä torneja ovat nuot, jotka välkkyvät kuin
tähdet yli vehreän metsän?"

"Se on Alhambra", vastasi opas.

"Entä tuo toinen linna tuolla toisella kunnaalla?" kysyi Aaben-Haamet.

"Se on Generalifa", virkkoi Espanjalainen. "Siinä linnassa on puutarha,
jossa kasvaa suurimmaksi osaksi myrttejä. Sanotaan, että Aabenserraagi
tavattiin siellä Alfaima sulttaanittaren kanssa. Tuolla edempänä näette
Albaizynin ja lännempänä, meitä lähinnä, punaiset tornit."

Oppaan joka sana haavoitti Aaben-Hametin sydäntä. Kuinka surkeata on,
kun tarvitsee turvautua muukalaisiin saadaksensa tietoa esi-isiensä
muistomerkeistä, kun täytyy ventovieraalla kerrottaa oman sukunsa ja
ystäviensä kohtaloita! Opas herätti Aaben-Haametin hänen surullisista
mietteistään huudahtaen: "Eteenpäin, herra Maurilainen, eteenpäin!
Sehän on tapahtunut Jumalan tahdosta! Rohkaiskaa mielenne! Onhan Frans
ensimmäinenkin parastaikaa vankina Madridissa. Sehän on tapahtunut
Jumalan tahdosta!" Hän paljasti päänsä, ristitsi silmänsä ja löi sitten
muulia selkään. Myöskin Aabenserraagi pakotti juhtansa liikkeelle ja
huudahti: "Niin oli kirjoitettu!" [Lause, joka tavan takaa pääsee
moslemilaisten huulilta, ja jonka he sovittavat useaan elämän
tapaukseen.] Ja he kulkivat vuoren rinnettä alas Granadaa kohden.

He ajoivat suuren saarnin ohitse, joka oli tullut kuuluisaksi Musan ja
Calatravan suurmestarin välisestä taistelusta, joka tapahtui Granadan
viimeisen kuninkaan aikana. Alameidan kävelypaikkaan poikettuansa he
tulivat kaupunkiin Elviiran portista. He ratsastivat Ramblaa ylöspäin
ja pääsivät pian eräälle paikalle, jota joka puolelta ympäröivät
maurilaiset rakennukset. Tänne oli rakennettu vierasmaja Afrikan
maureja varten, joita silkinkauppa houkutteli Vegasta suurin joukoin
tulemaan Granadaan. Samaan vierasmajaan saattoi opas Aaben-Haametin.

Aabenserraagi oli liiaksi mielenliikutustensa vallassa voidakseen
nauttia hiukkaakaan lepoa uudessa majapaikassaan; hän oli huolissaan
ajatellessaan entistä isänmaatansa. Kun hän ei voinut hillitä niitä
tunteita, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä, niin hän lähti yösydännä
kuljeskelemaan pitkin Granadan katuja. Hän etsi silmillänsä, vieläpä
käsinkin koitti tunnustella jotakin niistä muistomerkeistä, joita
vanhukset usein olivat hänelle kuvailleet. Kentiesi tuo korkea
rakennus, jonka seinät hän vaan epäselvästi erotti keskeltä yön
pimeyttä, oli muinoin Aabenserraagien asuntona; kenties juuri tällä
yksinäisellä paikalla vietettiin niitä juhlia, jotka Granadan kunnian
kohottivat aina pilvihin asti. Tuolla oli hän näkevinänsä joukon
ritareja, jotka olivat upeissa kullalla koristetuissa vaatteissa,
tuolla oli tulossa kaleerilaivoja täynnänsä aseita ja kukkia, pursia,
joiden kokassa oli tulta suitsevan lohikäärmeen kuva ja jotka
sisustassaan kätkivät mainioita sotureja: kaikki vaan nerokkaita ja
huvittavia ritarillisuuden haaveita.

Mutta voi! nyt ei kuulunut, niin kuin ennen anafiinin säveliä, ei
torventoitotuksia eikä lemmen lauluja, syvä hiljaisuus vallitsi
Aaben-Hametin ympärillä. Tähän äänettömään kaupunkiin oli muuttanut
toiset asukkaat, ja voittajat lepäsivät voitettujen vuoteella. "Nuot
ylpeät Espanjalaiset makaavat siis nukuksissa", huudahti nuori
Maurilainen suuttuneena, "samoissa huoneissa, joista he ovat
karkottaneet esi-isäni. Ja minä Aabenserraagi saan valvoa tuntematonna,
unhotettuna ja hylättynä isieni palatsin portilla!"

Aaben-Haamet mietiskeli silloin ihmisen kohtalon ja onnen
vaihettelevaisuutta, hän ajatteli, kuinka valtakunnat joutuvat
perikatoon, kuinka viholliset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet
Granadaan, juuri kun sen asukkaat olivat ilon vallassa, ja kuinka sen
kukkaköynnökset äkkiä vaihtuivat kahleiksi. Hän oli näkevinänsä, miten
hänen kansalaisensa juhlapuvussa jättivät kotolietensä, ikäänkuin
vieraat, jotka vaatteet ja koristukset epäjärjestyksessä yht'äkkiä
syöksevät juhlasalista, jossa tuli on päässyt valloilleen.

Kaikki nämät kuvat, kaikki nämät mietteet tunkivat yht'aikaa
Aaben-Haametin sydämeen. Surumielin ja kaihon valtaamana hän ajatteli
ennen kaikkia sen aikeen toimeenpanemista, joka hänet oli tuonut
Granadaan. Kohta jo yllätti hänet päivän tulo. Aabenserraagi oli
eksynyt; hän huomasi olevansa eräässä etäisessä Granadan etukaupungissa
kaukana majapaikastaan. Kaikki oli nukuksissa, ei pieninkään hälinä
häirinnyt sitä hiljaisuutta, joka vallitsi kaduilla; huonetten ovet ja
akkunat olivat suljetut; ainoastaan kukon laulu köyhän asunnossa
ilmotti, että työ ja vaiva taas palasivat.

Kauvan Aabenserraagi harhaili sinnetänne, vaan ei löytänyt oikeata
tolaa. Vihdoin hän kuuli erään oven aukenevan. Hän näki, että huoneesta
astui ulos nuori nainen, jonka puku oli melkein samallainen kuin niiden
goottilaisten kuningattaren kuvien, joita tapaa vanhojen luostarien
muistomerkeissä. Mustat gagaateilla koristetut liivit ympäröitsivät
hänen sorjaa vartaloansa; lyhyt kaita hame, jossa ei ollut laskoksia,
jätti sievän säären ja viehättävän jalan osaksi peittämättä; viitta,
joka myöskin oli musta, oli kiedottu hänen päähänsä; vasemmalla kädellä
hän piti kiinni tuosta leuan alle ristiin vedetystä viitasta, niin kuin
nunnat kaulavaatteestaan. Sen kautta olivat hänen kasvonsa niin
peitossa, ettei niistä voinut nähdä muuta, kuin hänen suuret silmänsä
ja ruusunpunaiset huulensa. Häntä saattoi duenna; nuori poika kantoi
hänen edellään rukouskirjaa; kaksi mustiin puettua palvelijaa seurasi
muutaman askelen päässä kaunista tuntematonta.. Hän meni huomenmessuun,
johon läheisen luostarin kellot kutsuivat.

Aaben-Haamet luuli näkevänsä Israfilenkelin tai nuorimman paratiisin
huureista. Espanjatarkin kummastui nähdessään Aabenserraagin, jonka
jaloa muotoa vielä kaunisti turbaani, komeat vaatteet ja sota-aseet.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan hän viittasi suloisella liikkeellä ja
tuttavan tapaisesti, joka on sen maan naisille omituista, muukalaista
lähemmäksi. "Herra Maurilainen", hän sanoi Aabenserraagille, "näkyy,
että olette äskettäin saapunut Granadaan. Olette kaiketi eksyksissä?"

"Kukkien kuningatar", Aaben-Haamet vastasi, "ihmissilmiä hurmaava
olento, oi sinä kristitty orjatar, joka olet kauniimpi, kuin Georgian
neitoset! Sinä olet arvannut oikein, minä olen outo tässä kaupungissa,
olen eksynyt näiden palatsien keskelle enkä osaa takaisin Maurilaisten
majapaikkaan. Liikuttakoon Muhammed sinun sydämesi ja palkitkoon sinun
ystävällisyytesi!"

"Maurilaiset ovat tunnetut kohtelijaisuudestaan", virkkoi Espanjatar
suloisesti hymyillen, "mutta en ole kukkien kuningatar enkä orjatar
enkä tahdo sitäkään, että uskotte minut Muhammedille. Seuratkaa minua,
herra, minä tulen teitä opastamaan Maurilaisten majapaikalle."

Kepein askelin Espanjatar kävi Aabenserraagin edellä, saattoi hänet
aina majapaikan portille asti, osotti kädellään sen Aabenserraagille ja
katosi palatsin taakse näkyvistä.

Mutta, mistä riippuu ihmis-elämän levollisuus. Enää ei ollut yksistään
isänmaa Aaben-Haametin mielessä. Granada ei enää tuntunut hänestä
autiolta, kolkolta, jylhältä ja yksinäiseltä; se oli hänen sydämelleen
armaampi, kuin koskaan ennen. Uusi tenhovoima kaunisti sen raunioita,
Aaben-Haamet ei muistellut paljaastaan esi-isiänsä, hänen ajatuksillaan
oli toinenkin ihanne. Hän löysi sen hautausmaan, jossa lepää
Aabenserraagein tomu, mutta, aina kun hän rukoili, kun hän lankesi
polvilleen vuodattaen lapsellisen rakkauden kyyneliä, niin hän
ajatteli, että nuori Espanjatar oli joskus kulkenut näiden hautojen
keskellä, eikä hänen mielestään enää hänen esi-isänsä olleetkaan niin
onnettomia.

Turhaan hän koetti päätoimenansa pitää sitä, että kävi katselemassa
esi-isiensä entisiä muistoja, turhaan hän käyskenteli Douron ja Xenilin
rinteillä poimimassa kasveja päivän koitteesssa. Kukka, jota hän nyt
etsi, on kaunis kristitty neito. Kuinka monesti oli hän turhaan hakenut
ihattarensa palatsia! Kunka monesti oli hän koittanut joutua takaisin
niille teille, jossa hän hetkisen sai katsella jumalallista opastansa!
Kuinka monesti hän oli kuulevinansa sen kellon äänen, sen kukon laulun,
joka kerran sattui hänen korvaansa Espanjattaren asunnon lähellä.
Samallaiset äänet pettivät usein Aabenserraagin; hän kulki niitä
kohden, vaan tenhopalatsi ei ilmestynyt hänen silmiensä eteen. Useinpa
Granadan naisten yhdenkaltainen puku herätti hänessä hetkeksi toivon;
kaukaa katsoen kaikki kristityt naiset olivat hänen sydämensä
haltijattaren näköisiä, vaan läheltä katsoen ei yksikään ollut
kauneudessa ja sulossa hänen vertaisensa. Aaben-Haamet oli vihdoin
käynyt kaikki kirkot lävitse tavatakseen tuota muukalaista naista,
olipa hän tunkeutunut Ferdinandin ja Isabellan haudallekin, mutta se
olikin suurin niistä uhrauksista, mitkä hän siihen asti oli rakkautensa
hyväksi tehnyt.

Eräänä päivänä hän etsi kasveja Douron laaksosta. Etelänpuolisen mäen
kukkaisella rinteellä sijaitsi Alhambran muurit ja Generalifan
puutarhat; pohjanpuolista kunnasta kaunisti Albaizyn, ihanat
hedelmäpuistot ja useat luolat, joissa asui melkoinen joukko ihmisiä.
Laakson läntisessä päässä näkyi Granadan kirkontornit, jotka ryhmittäin
kohosivat viheriäisten tammien ja sypressien keskeltä. Vastaisella
puolella idässäpäin tapasi silmä kallioiden harjalla luostareja,
erakkoloita, muutamia jäännöksiä entisestä Illibeeriasta ja loitompana
Sierra Nevadan kukkulat. Laakson keskellä vieritteli vesiään Douro
tarjoten pitkin matkaansa nähtäväksi äskettäin rakennettuja myllyjä,
kohisevia koskia, poikkinaisia holvikaaria, jotka aikoinaan olivat
kuuluneet roomalaiseen vesijohtoon ja maurilaisen sillan jäännöksiä.

Aaben-Haamet ei enää ollut kyllin onnellinen eikä kyllin onneton
nauttiakseen yksinäisyyden suloisuutta. Hajamielisenä ja
väliäpitämätönnä hän käveli pitkin noita ihania rantoja. Kulkiessaan
siellä tietämättä, minne menisi, rupesi hän vihdoin käymään pitkin
lehtokujaa, joka kiertelee Albaizynmäen rinnettä. Pian ilmestyi hänen
silmiensä eteen huvila, jota ympäröitsivät pomeranssilehdot. Hän
kääntyi sinne päin. Hänen korviinsa kuului laulun ja kitarin säveleet.
Naisen äänen, kasvonsävyjen ja katseiden välillä on sellainen
sopusuhtaisuus, joka ei petä milloinkaan sitä ihmistä, jonka rakkaus on
vallannut. "Siellä on huurini", virkkoi Aaben-Hamet. Hän kuunteli
sykkivin sydämin, mutta kun hän kuuli useamman kerran mainittavan
Aabenserraagin nimeä, niin vielä voimakkaammin tykytti hänen sydämensä.
Tuntematon lauloi kastiilialaista romanssia, joka kuvaili
Aabenserraagien ja Tsegrien vaiheita. Aaben-Haamet ei voinut enää
hillitä kiihkeää mielenliikutustaan. Hän syöksähti myrtti-aidan lävitse
ja joutui pelästyneiden naisten keskelle, jotka nähdessään hänet
huutaen juoksivat pakoon. Espanjatar, joka juuri oli lakannut
laulamasta ja joka vielä piti kitaria käsissään, huudahti: "Sehän onkin
herra Maurilainen!" Ja hän käskee luotansa menneitä naisia takaisin.
"Henkien suosikki", Aabenserraagi sanoi, "olen etsinyt sinua, niin kuin
Arapialainen etsii lähdettä keskipäivän helteessä; minä olen kuullut
kitarisi säveleet, sinä ylistit minun isänmaani sankareja; äänesi
kauneudesta tunsin sinut ja Aaben-Haametin sydämen tuon sinun jalkojesi
juureen."

"Minäkin ajattelin", vastasi donna Blanca, "ainoastaan teitä,
laulaessani Aabenserraagien romanssia. Siitä asti, kun teidät näin,
olen mielessäni kuvitellut, että nuot maurilaiset ritarit olivat teidän
näköisiänne."

Vieno puna nousi Blancan otsalle, kun hän lausui nämät sanat.
Aaben-Haamet olisi langennut kristityn naisen jalkojen juureen ja
ilmoittanut hänelle olevansa viimeinen Aabenserraagi, jollei hänellä
vielä olisi ollut hiukkaa varovaisuutta, joka hänet pidätti sitä
tekemästä. Hän pelkäsi, että hänen nimensä, joka oli yleensä tunnettu
Granadassa, herättäisi levottomuutta kaupungin hallitusmiehessä. Sota
Mauriskoja vastaan oli tuskin päättynyt, ja jos olisi saatu tietää,
että Aabenserraagi oli tähän aikaan Espanjassa, niin häntä varmaankin
olisi epäluulolla ruvettu katselemaan. Vaikka mikään vaara ei koskaan
pelottanut Aaben-Hametia, niin hän kuitenkin vapisi ajatellessaan, että
hänen täytyi iäksi erota don Rodrigon tyttärestä.

Donna Blanca oli syntyisin perheestä, joka polveusi Cidsankarista ja
Ximenasta kreivi Gomez de Gormaan tyttärestä. Mutta Valencian voittajan
jälkeläiset joutuivat Kastiilian hovin kiittämättömyyden tähden
suurimpaan köyhyyteen. Olipa jo sellainenkin luulo muutaman vuosisadan
kuluessa valloillaan, että koko suku oli sammunut; niin oli se jo
jäänyt unohduksiin. Mutta Granadan valloituksen aikoihin teki eräs
Bivarilaisten suvun viimeisistä jäsenistä, Blancan esi-isä, itsensä
kuuluisaksi loistavalla urheudellaan eikä suinkaan arvonimillään. Sitte
kuin uskottomat olivat karkotetut Espanjasta, antoi Ferdinand tälle
Cidin jälkeläiselle muutamien maurilaisperheiden maatilat ja nimitti
hänet Santa Fén herttuaksi. Uusi herttua jäi asumaan Granadaan ja kuoli
vielä nuorena ollessaan jättäen jälkeensä naimisissa olevan pojan. Tämä
oli don Rodrigo, Blancan isä.

Donna Tereesa de Xeres, don Rodrigon puoliso, synnytti pojan, joka
kasteessa sai, niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, nimen don Rodrigo,
mutta erotukseksi hänen isästänsä ruvettiin häntä nimittämään don
Carlokseksi. Suuremmoiset urotyöt, joita don Carlos jo nuoruuden
ensi-ajoista asti oli saanut nähdä, vaarat, joiden alaisena hän oli
melkein lapsuudesta asti ollut, karkaisivat hänen jo ennestään kovan
luonteensa vielä vakavammaksi ja jäykemmäksi. Tuskin oli don Carlos
täyttänyt neljätoista vuotta, kun hän seurasi Cortezia Meksikoon. Hän
oli ollut monessa pulassa, hän oli omin silmin katsellut kaikkia tuon
seikkailuretken kauhutöitä, hän oli nähnyt, miten siihen asti
tuntemattoman maailman viimeinen kuningas syöstiin valta-istuimelta.
Kolme vuotta tämän surkean tapauksen jälkeen Eurooppaan palattuansa,
otti don Carlos osaa Pavian tappeluun, ikään kuin nähdäkseen, mitenkä
kunnian ja urheuden ruunu päässä täytyi vaipua onnen oikkujen alle.
Uuden maan-osan näkeminen, pitkät retket, joita don Carlos oli tehnyt
ennen purjehtimattomilla vesillä, monet veriset näytelmät,
vallankumoukset ja onnenvaihtelut olivat suuresti vaikuttaneet hänen
uskonnolliseen ja haaveksivaiseen mielikuvitukseensa. Hän rupesi
Calatravan ritarikunnan jäseneksi ja koska hän vasten don Rodrigon
rukouksia oli pysynyt koko ikänsä naimatonna, niin hän määräsi kaiken
omaisuutensa sisarelleen.

Blanca de Bivar, don Carloksen ainoa sisar ja paljon nuorempi kuin
hän, oli isänsä silmäterä. Hän oli kadottanut äitinsä ja kävi
kahdeksattatoista vuottansa, silloin kun Aaben-Haamet ilmaantui
Granadaan. Kaikki oli viehättävää tässä lumoavassa naisessa; hänen
äänensä oli ihastuttava, hänen tanssinsa keveämpi kuin tuulonen.
Milloin oli hänen huvinansa ajaa vaunuja, Armiidan tavoin, milloin
kiiti hän tulisen andalusialaisen ratsun selässä, niin kuin joku noita
viehättäviä haltijattaria, jotka ilmestyivät Tristanille ja Galaorille
metsissä. Ateena olisi häntä pitänyt Aspaasiana ja Pariisi Poitiersin
Diaanana, joka tähän aikaan rupesi hovissa loistamaan. Blancassa oli
yhdistettynä Ranskalaisen suloisuus ja Espanjalaisen intohimot, eikä
hänen luonnollinen kopeutensa ollenkaan vähentänyt hänen sydämensä
tunteiden varmuutta, järkähtämättömyyttä ja jaloutta.

Kuultuaan nuorten Espanjattarien huutavan, kun Aaben-Haamet hyppäsi
lehtoon, kiiruhti don Carlos paikalle. "Isä", Blanca sanoi, "tässä on
se maurilainen herra, josta olen teille puhunut. Hän kuuli minun
laulavan, hän tunsi minut; hän on tullut tänne puutarhaan kiittääkseen
minua siitä, että näytin hänelle tien."

Santa Fén herttua otti Aabenserraagin vastaan arvokkaalla, vaan
kuitenkin teeskentelemättömällä kohteliaisuudella, niin kuin
Espanjalaisten tapa on. Tämän kansan käytöksessä ei huomaa mitään
orjallista, se ei pidä pitkistä korupuheista, jotka ilmaisevat halpaa
ajatustapaa ja alhaista mieltä. Ylhäisen herran ja talonpojan kieli on
samallainen, tervehdys samallainen, kohtelijaisuuden osotukset, tavat
ja käytösparret ovat samallaiset. Mutta niin kuin Espanjalaisen
avomielisyys ja vieraanvaraisuus muukalaista kohtaan on rajaton, niin
on hän kostossansakin kauhea, jos hän petetään. Sankarin miehuus kun
hänellä on ja kärsivällisyys, joka kestää kaikki koettelemukset, niin
hänen on mahdoton taipua kovan onnen alaiseksi; hän joko masentaa sen
tai masentuu itse. Hänessä on jotenkin vähän sitä, mitä nimitetään
neroksi; mutta hänessä on tuliset intohimot, jotka korvaavat sen
sivistyksen, jonka tuottaa aatteiden sukkeluus ja runsaus.
Espanjalaisella, joka on koko päivän puhumatta, joka ei ole mitään
nähnyt, joka ei halua mitään nähdä, joka ei ole mitään lukenut, mitään
tutkinut, ei tehnyt mitään havaintoja, on järkähtämättömässä
päättäväisyydessään tarpeeksi turvaa vastoinkäymisten hetkellä.

Nyt oli don Rodrigon syntymäpäivä, ja Blanca oli pannut toimeen isänsä
kunniaksi tertullian eli pienen juhlan tuossa viehättävässä
yksinäisyydessä. Santa Fén herttua pyysi Aaben-Haametia istumaan
nuorten naisten keskelle, joita muukalaisen turbaani ja viitta näkyi
suuresti huvittavan. Samettipatjoja tuotiin Aabenserraagia varten ja
hän istuutui patjoille Maurilaisten tapaan. Häneltä kyseltiin hänen
kotimaansa oloja ja hänen elämänsä vaiheita; hän vastasi kaikkiin
älykkäästi ja hilpeästi. Hän puhui puhtainta Kastiilian murretta;
olisipa luullut hänet Espanjalaiseksi, jollei hän melkein aina te-sanan
asemesta käyttänyt sinä-sanaa. Tämä sana soi niin suloiselta hänen
suussaan, että Blanca ei voinut olla itsekseen suutahtamatta joka
kerta, kun Aabenserraagi kääntyi jonkun muun seurassa olevan naisen
puoleen.

Joukko palvelijoita ilmestyi. He toivat shokolaattia, hedelmäleivoksia
ja pieniä Malagan sokerileipiä, jotka olivat valkoisia kuin lumi,
keveitä ja täynnä huokosia, kuin sienet. Sen jälkeen kun kaikki olivat
virkistäneet itseänsä, pyydettiin Blancan tanssimaan erästä
kansallistanssia, jossa hän voitti ketterimmät gitaanatkin. Hänen
täytyi vihdoin myöntyä ystäviensä pyyntöihin. Aaben-Haamet oli vaiti,
mutta vaikk'ei suu sanellut, niin puhuivat kuitenkin hänen
rukoilevaiset katseensa. Blanca valitsi vilkkaan zambranimisen tanssin,
jonka Espanjalaiset ovat lainanneet Maureilta.

Eräs nuorista naisista rupesi kitarilla soittamaan muukalaisen tanssin
nuottia. Don Rodrigon tytär veti hunnun kasvoiltaan ja otti valkoisiin
käsiinsä eebenpuusta tehdyt kastanjetit. Hänen mustat hiuksensa
valuivat kiehkuraisina hänen alabasterinväriselle kaulalleen;
hänen suunsa ja silmänsä hymyilivät yhdessä; hänen sydämensä
tunteet ilmaantuivat hänen kasvoillaan. Yht'äkkiä alkoi kaikua
eebenpuun-kappaleitten kalina, kolme kertaa hän löi tahtia, alkoi
laulaa zamhran laulua kitarinsoiton säestäessä ja lähti liikkeelle
nopeasti kuin salama.

Mikä vaihtelevaisuus hänen askelissaan! mikä sulous hänen ryhdissään!
Milloin nostaa hän tulisella liikkeellä kätensä, milloin antaa hän
niiden veltosti vaipua alas. Jolloinkulloin hän kiitää, ikään kuin
hekkumasta hurmaantuneena ylöspäin ja laskeutuu taasen ikään kuin
murheen murtamana. Hän kääntää päänsä, näyttää kutsuvan jotakuta
näkymätöntä olentoa, tarjoaa kainosti ruusunpunaisen posken uuden
puolison suudeltavaksi, pakenee ujona, palaa taas ystävällisen
näköisenä kaikessa loistossaan, liikkuu reippain ja melkein sotaisin
askelin ja liitää sitten uudestaan nurmikolle. Hänen askeltensa, hänen
laulujensa ja kitarin sävelten sopusointuisuus oli täydellinen. Blancan
hiljaisessa äänessä oli sellainen sointu, joka koskee sydämen syvimpiin
tunteisin. Espanjalaisessa musiikissa, jossa vaihtelee vaikeroivat ja
iloiset sävelet, surulliset kertosäkeet, yht'äkkiä taukoavat
laulukappaleet, on omituisesti sekaisin riemua ja alakuloisuutta. Tämä
musiikki ja tanssi ratkaisivat iäksi päiviksi viimeisen Aabenserraagin
kohtalon. Olisipa se liikuttanut terveempääkin sydäntä kuin hänen.

Illalla palattiin Douron laakson kautta Granadaan. Don Rodrigo,
ihastuneena Aaben-Haametin sivistyneesen ja hienoon käytöstapaan, ei
eronnut hänestä, ennen kuin hän oli luvannut käydä useasti huvittamassa
Blancaa kertomuksillaan Itämaista. Maurilainen joka näin oli päässyt
toiveittensa perille, otti Santa Fén herttuan kutsumuksen vastaan ja jo
seuraavasta päivästä alkaen hän kävi vierailemassa tuossa palatsissa,
jossa eli se olento, jota hän rakasti enemmän kuin päivän valoa.

Blanca oli joutunut pian mahtavan intohimon valtaan juuri sen kautta,
ettei hän uskonut sellaisen tunteen milloinkaan saavan sijaa hänen
sydämessään. Rakastaa uskotonta, tuntematonta Maurilaista, se tuntui
hänestä niin mahdottomalta asialta, ettei hän edes varonut sitä kipua,
joka alkoi hiipiä hänen suoniinsa. Mutta niin pian, kuin hän huomasi
sen vaikutukset, otti hän sen vastaan todellisen Espanjattaren tavalla.
Vaarat ja murheet, jotka hän ennakolta huomasi siitä seuraavan, eivät
voineet häntä hetkeksikään temmata syvyyden partaalta eivätkä ne
saaneet häntä kauvaakaan miettimään, antaisiko hän sydämensä
Aaben-Haametille.

Hän ajatteli itsekseen: "Oi, jos Aaben-Haamet olisi kristitty ja
rakastaisi minua, niin minä seuraisin häntä maailman äärihin asti."

Aabenserraagi puolestaan tunsi vastustamattoman intohimon kaiken
voiman; hänen elämänsä päämäärä oli nyt vaan Blanca. Hän ei enää
ajatellut niitä toimia, jotka olivat houkutelleet hänet Granadaan.
Helppo olisi hänen ollut saada ne tiedot, joita etsimään hän oli
tullut, mutta hänen silmissään oli kaikki muu kadottanut arvonsa ja
loistonsa, paitsi hänen rakkautensa esine. Häntä pelotti saada tietoja,
jotka olisivat saattaneet tuoda muutosta hänen elämäänsä. Hän ei
kysellyt mitään, hän ei tahtonut oppia mitään tuntemaan. Hän ajatteli
itsekseen: "Oi, jos Blanca olisi moslemilainen ja rakastaisi minua,
niin minä olisin hänen orjansa aina kuolinhetkeeni asti."

Aaben-Haamet ja Blanca, jotka näin olivat vakaantuneet päätöksessään,
odottivat vaan sellaista hetkeä, että saisivat toinen toiselleen
ilmaista tunteensa. Oli vuoden ihanimpia päiviä. "Te ette vielä ole
nähnyt Alhambraa, sanoi Santa Fén herttuan tytär Aabenserraagille. Jos
uskon muutamia sanoja, jotka sattumalta ovat päässeet suustanne, niin
on sukunne alkuperäisesti Granadasta kotoisin. Kentiesi teitä ilahuttaa
käydä katsomassa entisten kuninkaittenne palatsia? Minä olen itse oleva
oppaananne."

Aaben-Haamet vakuutti profeetan nimessä, ettei mikään kävelymatka ollut
hänelle mieluisampi.

Kun lähtöä varten määrätty hetki oli tullut, nousi don Rodrigon
tytär valkean muulin selkään, joka oli tottunut kiipeämään kallioita
kuin metsäkauris. Aaben-Haamet seurasi soreata Espanjatarta
andalusialaisella oriilla, joka oli turkkilaisessa asussa. Nuori
Maurilainen kiisi tuimaa vauhtia eteenpäin, hänen purppurainen
viittansa liehui hänen takanaan, hänen käyrä sapelinsa helisi korkeaa
satulaa vastaan ja tuuli häilytteli hänen turbaaniinsa kiinnitettyä
töyhtöä. Kansa, jota hänen jalo muotonsa ihastutti, sanoi nähdessään
hänen ajavan sivuitse: "Tuossa on se uskoton prinssi, jonka donna
Blanca aikoo kääntää."

He ratsastivat ensin pitkää katua myöten, jolla vielä oli kuuluisan
maurilais-suvun nimi; tämä katu päättyi Alhambran linnan piirin
äärimmäiseen syrjään. Sen jälkeen he kulkivat jalavametsän poikki,
saapuivat eräälle lähteelle ja olivat samassa Boabdilin palatsin
sisäpuolisen aitauksen edessä. Muurissa, jonka sivuilla kohosi torneja
ja terävähuippuisia varustuksia, aukeni portti, nimeltä Tuomionportti.
He ajoivat tästä ensimmäisestä portista ja menivät kapeaa tietä
eteenpäin, joka kierteli korkeiden ja puoleksi kukistuneitten
raunioiden välitse. Tämä tie vei Algibein torille, jonka lähelle Kaarle
viides silloin rakennutti palatsia. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen
päin ja pysähtyivät autioon pihaan koruttoman ja aikojen rappeuttaman
muurin juurelle. Aaben-Haamet hyppäsi sukkelasti maahan ja tarjosi
kätensä Blancalle, jotta hän saisi astua alas muulinsa selästä.
Palvelijat kolkuttivat portille, jonka kynnys oli ruohon peitossa;
portti aukeni ja yht'äkkiä tuli näkyviin Alhambran salaperäiset
huoneet. Isänmaan kaipaus, isänmaan ihanat muistot ja rakkauden
tenhovoima valtasivat viimeisen Aabenserraagin sydämen. Liikkumatonna,
äänetönnä ja hämmästyneenä hän silmäili tätä henkien asuntoa; hän
luuli siirtyneensä jonkun arapilaisissa saduissa kuvaillun palatsin
sisäänkäytävään. Somasti rakennettuja kaltereja, valkoisella marmorilla
laskettuja vesiojia, joita ympäröitsi kukkivat sitrooni- ja
oranssipuut, suihkulähteitä, autioita pihoja näki Aaben-Haamet joka
puolella ja kun hän katsahti pylväskäytävien pyöryläisten kaarroksien
välitse, kohtasi häntä uusi ihastuttava näkö. Sieltä hän huomasi toisia
labyrinttejä goottilaisine holvineen ja pylväineen, joiden välistä
pilkisteli tummansininen taivas. Arabeskeilla koristetut muurit olivat
itämaisten kankaitten näköisiä, joita haaremin haaveksiva orjatar
neuloo joutilaisuudessaan. Tuntui siltä, kuin hekkumallinen,
uskonnollinen ja sotaisa henki olisi vielä liikkunut tässä
taikapalatsissa, joka oli ollut rakkauden turvapaikka ja salaperäinen
tyyssija, jossa maurilaiskuninkaat olivat eläneet kaikellaisissa
huvituksissa ja samalla unohtaneet elämänsä velvollisuudet.

Kun molemmat rakastavaiset olivat muutaman hetken ääneti ihmetelleet
tätä komeutta, niin he astuivat entisen mahtavuuden ja kadonneen onnen
asuntoon. Ensin he kävivät Mesukarin salissa, jossa kukkaset suloisesti
lemusivat ja suihkulähteet levittelivät virkistävää viileyttänsä. Sen
jälkeen he tulivat Leijonapihaan. Mitä kauemmaksi he etenivät, sitä
kiihkeämmäksi kävi Aaben-Haametin levoton mieli.

"Joll'et sinä täyttäisi sydäntäni sulotunteilla", hän sanoi Blancalle,
"niin kuinka suuri olisikaan suruni, kun täytyy tiedustella tämän
linnan vaiheita sinulta, joka olet Espanjalainen. Oi! nämät rakennukset
on tehty onnen suojapaikaksi ja minä..."

Aaben-Haamet huomasi Boabdilin nimen mosaikissa. "Oi kuninkaani", hän
huudahti, "mihinkä sinäkin olet joutunut? Mistä löytäisin sinut
autiosta Alhambrastasi?" Ja vilpittömän uskollisuuden ja kunnioituksen
kyynelet täyttivät nuoren Maurilaisen silmät. "Teidän entiset
hallitsijanne tai pikemmin esi-isienne kuninkaat olivat
kiittämättömiä", Blanca sanoi. "Mitä se tekee", Aabenserraagi kysyi,
"he ovat olleet onnettomia."

Kun Aaben-Haamet oli lausunut nämät sanat, niin Blanca vei hänet
pieneen kammioon, joka näytti olevan itse rakkauden temppelin pyhäkkö.
Ei mikään näyttänyt komeudessa olevan tämän huoneen vertainen. Koko
holvi oli maalattu taivaan sinisen ja kullan väriseksi ja oli
muodostettu lävistetyistä arabeskiveistoksista, jonka tähden valo
näytti tulevan, ikään kuin kukkakankaan lävitse. Lähde suihkuili
huoneen keskellä ja vedet, jotka kastepisaroina putosivat alas,
kokoontuivat suureen alabasteriseen simpukankuoreen. "Aaben-Haamet",
sanoi Santa Fén herttuan tytär, "katsokaa tarkoin tätä lähdettä; siihen
heitettiin Aahenserraagien poikkilyödyt päät. Vieläkin näette muutamia
tahroja marmorissa; siinä on niiden onnettomien verta, jotka joutuivat
Boabdilin epäluulojen uhriksi. Niin kohdellaan teidän maassanne niitä
miehiä, jotka viettelevät kevytmielisiä vaimoja."

Aaben-Haamet ei kuunnellut enää Blancan sanoja; hän heittäytyi
polvilleen ja suuteli kunnioituksella esi-isiensä verta. Samassa hän
nousi seisaalleen ja huudahti: "Oi Blanca, näiden ritarien veren kautta
minä vannon rakastavani sinua Aabenserraagien järkähtämättömyydellä,
uskollisuudella ja palavuudella."

"Rakastatte siis minua?" Blanca kysyi pannen ristiin kauniit kätensä ja
luoden silmänsä kohden taivasta. "Mutta oletteko ajatelleet, että
olette uskoton, Maurilainen, vihollinen, ja että minä taas olen
kristitty ja Espanjalainen?"

"Oi pyhä profeetta", Aaben-Haamet sanoi, "ole minun valani
todistaja!..." -- "Paljonko luulette", sanoi Blanca keskeyttäen hänet,
"minun luottavan sellaisen miehen sanoihin, joka vainoo minun
Jumalaani? Ja oletteko sitä paitsi varma siitä, että teitä rakastan?
Mikä on antanut teille rohkeutta puhua minulle sillä tavoin?"

Aaben-Haamet vastasi polvillaan: "Se on tosi, että olen sinun orjasi
vaan, sinä et ole valinnut minua ritariksesi."

"Maurilainen", Blanca sanoi, "jätä sikseen tuollainen viekasteleminen,
katseistani olet nähnyt, että sinua rakastan; mielettömyyteni on käynyt
yli rajojen; rupea kristityksi, niin ei mikään erota sinua minusta.
Mutta siitäpä, että Santa Fén herttuan tytär uskaltaa puhua kanssasi
näin suoraan, sinä saatat päättää että hän kykenee voittamaan itsensä
ja ettei konsanaan yksikään kristittyjen vihollinen saa mitään oikeutta
häneen."

Ilon innoissa Aaben-Haamet tarttui Blancan käteen, laski sen
turbaanilleen ja sitten sydämelleen. "Allah on voimallinen", hän
huudahti, "ja Aaben-Haamet on onnellinen! Oi Muhammed! jospa tämä
kristitty tunnustaisi sinun lakiasi, niin ei mikään voisi..." -- "Sinä
pilkkaat Jumalaa", Blanca sanoi. "Lähtekäämme pois täältä!"

Blanca nojasi Maurin käsivartta vasten ja he menivät Kahdentoista
leijonan-lähteelle, josta yksi Alhambran pihoista on saanut nimensä.
"Muukalainen", sanoi teeskentelemättömästi Espanjatar, "kun katselen
viittaasi, turbaaniasi ja aseitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, niin
olen näkevinäni kauniin Aabenserraagin haamun kävelevän tässä unheesen
joutuneessa linnassa kova-onnisen Alfaiman kanssa. Selitäppä minulle
tämä arapialainen kirjoitus, joka on piirretty tämän lähteen
marmoriin."

Aaben-Haamet luki seuraavat sanat:

"Kaunis ruhtinatar, joka helmihin verhottuna kävelee puutarhassaan,
lisää niillä niin äärettömästi kauneuttaan..."

Jälki-osa kirjoituksesta oli hävitetty.

"Juuri sinua varten on tämä kirjoitus tehty", Aaben-Haamet sanoi.
"Rakastettu sulttaanitar, nämät palatsit eivät uusinakaan ole koskaan
olleet niin kauniit kuin ne nyt ovat raunioina. Kuuntele, kuinka
loriseepi suihkulähteet, joiden vedet sammal on kääntänyt pois
entiseltä uralta! Silmäile puutarhoja, jotka näkyvät tuolla puoleksi
kukistuneitten holvikäytävien toisella puolella! Katso päivän tähteä,
joka laskee noiden pylväskäytävien taakse! Kuinka suloista on kuljeksia
sinun kanssasi näillä paikoilla! Niin kuin hyymenin ruusut, sinun
sanasi sulostuttavat nämät hiljaiset asunnot. Kuinka ihanaa on, kun
kuulen sinun puheessasi muutamia isieni kielen säveliä! Sinun hameesi
kahinakin näitä marmoreja vastaan saa minut ilosta värisemään. Ilmaan
leviää suloinen lemu, kun sinun hiuksesi ovat sitä koskettaneet. Sinä
olet kaunis kuin isänmaani hengetär keskellä näitä jäännöksiä. Mutta
voiko Aaben-Haamet toivoa saavansa sinun sydäntäsi? Isänsä kanssa hän
on kulkenut vuoret lävitse, hän tuntee erämaan kasvit... mutta voi!
niissä ei ole ainoatakaan, joka voi parantaa sen haavan, jonka sinä
olet tehnyt! Hänellä on aseet yllään, vaan ritari ei hän ole. Kerran
ajattelin itsekseni: Vesi, joka uinuu kallion suojaamana sen ontossa on
tyyni ja hiljaa, vaikka aivan vieressä ulappa tyrskii nostellen
lakkapäitä laineita. Aaben-Haamet, niin olet sinäkin viettävä
hiljaista, rauhallista ja yksinäistä elämää jonkin tuntemattoman maan
etäisessä sopukassa, sill'aikaa kuin raivoisat myrskyt syöksevät
sulttaanin hovin kumoon vihureillaan. Näin mietiskelin, nuori
kristitty, mutta sinä olet minulle näyttänyt, että raju-ilma voi panna
kalliorotkossakin olevan veden hyökyilemään."

Blanca kuunteli ihastuksella tätä hänelle outoa puhetta. Hänen
mielestään sopi Aaben-Haametin itämainen kertomistapa niin hyvin tuohon
haltijattarien asuntoon, jossa hän käveli rakastettunsa kanssa. Hänen
sydämensä joutui yhä enemmän rakkauden valtoihin; hän tunsi polviensa
horjuvan; hänen täytyi lujemmin nojautua kuljettajansa käsivartta
vasten. Aaben-Haamet kannatti suloista taakkaansa ja lausui: "Oi! miksi
en ole mainio Aabenserraagi!"

"Silloin minua et niin paljoa miellyttäisi", Blanca sanoi, "Sillä
tilani olisi huolestuttavampi. Pysy tuntemattomana vaan ja elä minua
varten! Useasti kuuluisa ritari ei maineeltaan muista rakkauttaan."

"Sitä vaaraa sinun ei tarvitsisi pelätä", Aaben-Haamet lausui
vilkkaasti.

"Kuinka minua sitte rakastaisit, jos olisit Aabenserraagi?" Ximenan
jälkeläinen lausui.

"Sinua rakastaisin", Maurilainen vastasi, "enemmän, kuin mainetta vaan
vähemmän kuin kunniata."

Aurinko oli laskenut taivaan rannan taakse sill'aikaa, kun molemmat
rakastavaiset kävelivät pitkin Alhambran saleja. Ne kaikki olivat he jo
kulkeneet lävitse. Mitkä muistot niistä olivat jääneet Aaben-Haametin
mieleen! Täällä sulttaanitar henki hyvänhajuista suitsutusta, jota
poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Tuossa erillään olevassa
kammiossa hän somisteli itseänsä kaikilla Itämaiden koristuksilla. Ja
Blanca, Aabenserraagin lemmitty, kertoi näitä yksityiskohtia
nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi.

Kuu nousi taivaalle ja levitti himmeätä valoansa Alhambran
unhotettuihin pyhäkköihin ja autioihin esikartanoihin. Sen vaaleat
säteet kuvasivat kukkasarkoihin, salien seiniin, keveällä kädellä
tehtyihin kattokoristuksiin ja ristikäytävien holveihin suihkulähdetten
vesien ja vienon tuulahduksen heiluttamien pensaiden liikkuvan varjon.
Satakieli lauleli sypressipuussa, jonka latva ulottui moskeen
kukistuneen kupukaton yli, ja kaiku vastasi sen valitteleviin säveliin.
Aaben-Haamet kirjoitti kuun valossa Blancan nimen Kahden sisarensalin
marmoriin arapialaisilla kirjaimilla, jotta tässä salaisuuksien
palatsissa olisi entisten lisäksi vielä yksi, jota matkustaja itsekseen
saisi arvotella.

"Maurilainen", Blanca sanoi, "tämä leikki on kauhistuttavaa.
Jättäkäämme tämä paikka! Nyt on elämäni kohtalo ikipäiviksi ratkaistu.
Pane mieleesi sanani: Jos moslemilaiseksi jäät, olen sinun toivoton
rakastajasi, jos kristityksi tulet, niin olen sinun onnellinen
puolisosi."

Aaben-Haamet vastasi: "Jos kristityksi jäät, olen sinun lohduton
orjasi; jos moslemilaiseksi tulet, olen sinun uljas puolisosi."

Rakastavaiset lähtivät pois tuosta vaarallisesta palatsista. Blancan ja
Aabenserraagin rakkaus kasvoi päivä päivältä. Ja se, että Blanca
rakasti Aaben-Haametia ainoastaan hänen itsensä tähden ja ettei mikään
muu syy vaikuttanut sitä hellää kohtelua, jota Aaben-Haamet sai kokea,
ilahutti tätä niin suuresti, ettei hän ilmaissutkaan syntyperäänsä
Santa Fén herttuan tyttärelle. Vasta sinä päivänä, jona Blanca
suostuisi antamaan hänelle kätensä, hän päätti ilmottaa kuuluisan
nimensä. Mutta pian hän kutsuttiin takaisin Afrikkaan. Hänen äitinsä
oli kuolinvuoteella ja tahtoi vielä kerran syleillä poikaansa sekä
jättää hänelle viimeisen siunauksensa. Aaben-Haamet saapui Blancan
palatsiin. "Hallitsijatar", hän sanoi, "äitini on kuolemaisillaan. Hän
on pyytänyt minua sulkemaan silmiänsä. Rakastatko minua yhä
edelleenkin?"

"Jätätkö minut?" Blanca sanoi vaaleten. "Näenkö sinua enää
milloinkaan?"

"Tule", Aaben-Haamet sanoi. "Minä tahdon sekä sinulta ottaa että
sinulle tehdä valan, jonka kuolema vaan voi rikkoa. Seuraa minua!"

He lähtivät ja menivät kirkkomaalle, johon Maurilaiset muinoin olivat
haudanneet kuolleitansa. Siellä täällä oli vielä pieniä hautapatsaita,
joiden päähän kuvanveistäjä muinoin oli tehnyt turbaanin kuvan, vaan
kristityt olivat turbaanin vaihtaneet ristiin. Aaben-Haamet vei Blancan
hautapatsaiden tykö.

"Blanca", hän sanoi, "tässä lepäävät esi-isäni. Minä vannon heidän
tomunsa kautta rakastavani sinua hamaan siihen päivään asti, jolloin
tuomion enkeli minut kutsuu Allahin istuimen eteen. Minä vakuutan
sinulle, etten milloinkaan anna sydäntäni kenellekkään muulle ja että
otan sinut puolisokseni niin pian, kuin sinä tunnustat profeetan pyhää
oppia. Joka vuonna tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko
pitänyt lupauksesi ja tahdotko luopua erehdyksistäsi."

"Minä taas", sanoi kyynelsilmin Blanca, "odotan sinua joka vuosi. Aina
kuolinhetkeeni asti pidän uskollisesti valani ja rupean sinun
puolisoksesi niin pian, kun kristittyjen Jumala, joka on voimallisempi,
kuin minä, sinun rakastajasi, muuttaa uskottoman mielesi."

Aaben-Haamet läksi, pois; tuulet veivät hänet Afrikan rannoille. Hänen
äitinsä oli vastikään kuollut. Hän syleili ruumis-arkussa olevaa
äitiänsä, hän itki häntä. Kuukaudet kuluivat. Milloin kuljeskeli hän
Karttaagon raunioiden keskellä, milloin istui hän pyhän Ludvigin
haudalla odotellen sitä päivää, jona hän pääsisi takaisin Granadaan.
Vihdoin se päivä koitti maanpakolaiselle Aabenserraagille. Hän nousi
laivaan, joka käänsi keulansa Malagaa kohti. Kuinka suuri oli hänen
ihastuksensa, mikä pelonsekainen tunne täytti hänen sydämensä, kun
kaukaa häämöttivät Espanjan ensimmäiset niemet! Odottaakohan Blanca
rannalla? Muistaako hän vielä onnetonta Arapialaista, joka ei lakannut
häntä rakastamasta istuessaan erämaan palmupuun varjossa?

Mutta don Rodrigon tytär ei ollut valojansa unohtanut. Hän oli pyytänyt
isäänsä saattamaan hänet Malagaan. Asumattoman rannikon kukkuloilta hän
silmäili etäisiä laivoja ja pakenevia purjeita, myrskyn aikana hän
katseli kauhistuksella raivoisaa merta. Silloin hän mielellään nousi
pilviä tavoitteleville vuorenhuipuille, kiipeili vaarallisia polkuja,
katseli mielihyvällä, miten hänen jalkojensa juuressa tyrskivät samat
aallot, riehuivat samat tuuliaispäät, jotka uhkailivat Aaben-Haametin
henkeä. Kun hän näki vaikertelevan kalakaijan viistävän laineita
suurilla, käyrillä siivillään ja lentävän Afrikan rannikkoa kohti, niin
hän lähetti sillä kaikellaisia lemmentervehdyksiä, kaikellaisia
mielettömiä toiveita, jollaisia lähtee rakkauden vallassa olevasta
sydämestä.

Kun Blanca eräänä päivänä käveli rannikolla, niin hän huomasi pitkän
purren, jonka korkea kokka, kallellaan oleva masto ja kolmikulmainen
purje osottivat sen olevan Maurilaisten aistikasta tekoa. Hän riensi
satamaan ja näki samassa berberiläisen aluksen tulevan sinne nopeaa
vauhtia, niin että vaahtopäiset aallot kävivät sen edellä.
Komeapukuinen Maurilainen seisoi etukeulassa. Hänen takanaan piteli
kaksi mustaa orjaa ohjista kiinni arapialaista hevosta, jonka suitsevat
sieraimet ja hajanainen harja osottivat samalla sen tulista
syntyperäistä luonnetta ja kauhistusta, jonka aaltojen kohina siihen
vaikutti. Pursi tuli lähemmäksi, purjeet laskettiin alas ja laivan
kylki käännettiin laituria vasten. Maurilainen hyppäsi rannalle niin,
että aseet kalahtivat. Orjat toivat purresta ratsun, täplikkään kuin
leopardi, joka hirnui ja hyppeli iloissaan siitä, että oli jälleen
päässyt maalle. Pari toista orjaa laski maahan varovasti isohkon kopan,
jossa lepäsi gaselli palmulehdillä. Sen hennot jalat olivat sidotut
yhteen ja taivutetut sen alle, jott'eivät ne laivan heiluessa olisi
katkenneet. Sen kaulassa oli aloenmarjoista tehty nauha, jonka molempia
päitä yhdistävään kultalevyyn oli piirretty arapialaisilla kirjaimilla
joku nimi ja talismani.

Blanca tunsi heti Aaben-Haametin, mutta hän ei tahtonut niin suuren
väkijoukon edessä ilmaista tunteitansa. Hän lähti sentähden pois
satamasta ja lähetti Dorotea palvelijattarensa ilmottamaan
Aabenserraagille, että hän odotti viimemainittua Maurilaisten
palatsissa. Aaben-Haamet näytti paikalla kaupunginpäällikölle
firmaaninsa, joka oli kirjoitettu sinisellä värillä kallis-arvoiselle
pergamentille ja suljettu silkkikoteloon. Dorotea lähestyi ja saattoi
onnellisen Aabenserraagin Blancan jalkojen juureen. Kuinka he
ihastuivat tavatessaan toinen toisensa uskollisina! Kuinka onnellisia
kohdatessaan toisensa niin pitkän ajan perästä! Kuinka monin kerroin he
uudestaan vannoivat iankaiken rakastavansa toinen toistaan!

Kaksi mustaa orjaa talutti heidän luokseen numiidialaisen hevosen,
jonka selkään satulan asemesta oli purppuravyöllä sidottu
leijonannahka. Sen jälkeen tuotiin gaselli Blancan tykö.
"Hallitsijatar", Aaben-Haamet sanoi, "tuossa on kotimaani metsäkauris,
joka on melkein yhtä keveä liikkeissään, kuin sinäkin!" Blanca otti
itse pois kopasta tuon viehättävän eläimen, joka ikään kuin
kiitollisuuden osoitteeksi loi häneen mitä suloisimman katseen.
Aabenserraagin poissa ollessa oli Santa Fén herttuan tytär opetellut
Arapian kieltä. Heltynein silmin hän nyt luki oman nimensä gasellin
kaulavyössä. Vapauteen päästyään se tuskin jaksoi pysyä jaloillaan,
jotka olivat olleet niin kauan yhteen sidottuina; sen tähden se
laskeutuikin maahan pitkälleen ja nojasi päänsä haltijattarensa polvia
vasten. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja hyväili tätä
erämaan kaurista, jonka hieno karva oli säilyttänyt aloemetsän ja
Tuniksen ruusun lemun.

Aabenserraagi, Santa Fén herttua ja hänen tyttärensä lähtivät yhdessä
Granadaan. Onnellisen parin päivät kuluivat niin kuin edellisenäkin
vuonna. Samat kävelyt uudistettiin, sama kaiho, jonka herätti isänmaan
näkeminen, sama rakkaus, tai pikemmin yhäti molemmin puolin kasvava
rakkaus, mutta myöskin sama kiintymys isien uskontoon vallitsi
heissä. "Rupea kristityksi", Blanca sanoi. "Rupea moslemilaiseksi",
Aaben-Haamet sanoi. Toisen kerran he erosivat toisistaan, mutta
vieläkään ei ollut rakkaus, joka heitä veti toinen toisensa tykö,
saanut heitä kokonaan valtaansa.

Aaben-Haamet ilmestyi taas kolmantena vuonna, niin kuin muuttolinnut,
jotka rakkaus keväisin tuo meidän ilmanaloihimme. Hän ei tavannut
Blancaa rannalla, mutta tuo uskollisen Arapialaisen rakastettu
kirjoitti hänelle, että Santa Fén herttua oli matkustanut Madridiin ja
että don Carlos oli saapunut Granadaan. Don Carloksen mukana oli
tullut ranskalainen sotavanki, joka oli Blancan veljen ystävä. Maurin
sydän oli pakahtua, kun hän luki tämän kirjeen. Hän lähti Malagasta
Granadaan mitä surullisimmilla enteillä. Vuoret näyttivät hänestä
kauhealta erämaalta ja useamman kerran hän katsoi taaksensa merelle
päin, jonka yli hän äsken oli purjehtinut.

Blanca ei ollut saattanut isänsä poissa ollessa jättää rakastettua
veljeänsä, joka oli luovuttanut hänelle kaiken omaisuutensa, ja jota ei
hän ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Don Carloksessa oli kansansa
urheus ja uljuus. Hän oli hirmuinen kuin uuden maailman valloittajat,
joiden joukossa hän oli tehnyt ensimmäiset asekokeensa, jumalinen kuin
ne espanjalaiset ritarit, jotka voittivat Maurilaiset, ja hänen
sydämessään hehkui Cidistä peritty viha uskottomia vastaan.

Tuomas de Lautrec kuului mainioon Foixin sukuun, jossa naisten kauneus
ja miesten urhoollisuus kulkevat perintönä polvesta polveen, ja oli
Loixin kreivittären ja onnettoman Odet de Foixin, Lautrecin herran
nuorempi veli. Kahdeksantoistavuotiaana Tuomas sai ritarilyönnin
Bayardilta samalla pakoretkellä, jolla sai surmansa tuo ritari peloton
ja moitteeton. Muutaman ajan perästä Tuomas haavoittui ja joutui
vangiksi Pavian tykönä, puolustaessaan ritarillista kuningastaan, joka
silloin kadotti kaikki, paitsi kunniansa.

Don Carlos de Bivar, joka omin silmin oli nähnyt Lautrecin urotyöt,
oli käskenyt hoitaa nuoren Ranskalaisen haavoja ja pian rakentui
heidän välilleen todellinen sankarien ystävyys, joka perustui
molemminpuoliseen kunnioitukseen ja miehuuteen. Frans ensimmäinen oli
päässyt takaisin Ranskaan, mutta muut vangit oli Kaarle viides
pidättänyt. Lautricilla oli ollut kunnia olla samassa vankeudessa
kuninkaansa kanssa ja oli saanut maata hänen jalkojensa juuressa
vankilassa. Jäätyänsä Espanjaan sen jälkeen, kun hänen hallitsijansa
oli lähtenyt pois, oli hän, annettuansa kunniasanansa, jätetty don
Carlokselle, joka nyt oli tuonut hänet Granadaan.

Kun Aaben-Haamet saapui don Rodrigon palatsiin ja saatettiin siihen
saliin, jossa Santa Fén herttuan tytär oli, niin hän tunsi tuskia,
jotka siihen asti olivat hänelle olleet tuntemattomia. Blancan jalkojen
juuressa istui nuorukainen, joka katseli häntä äänettömällä
ihastuksella. Nuorukaisella oli puhvelinnahkaiset kaatiot jalassa ja
samanvärinen takki, joka oli vyötetty hankkiluksella, josta rippui
liljan kuvalla koristettu miekka. Silkkivaippa oli heitetty hänen
hartioilleen ja hänen päätänsä peitti kapearöytäinen, sulilla
somistettu hattu. Hänen rinnan kohdalle ulottuva poimukauluksensa jätti
kaulan paljaaksi. Viikset, mustat, kuin ebenpuu, soivat hänen
kasvoilleen miehekkään ja sotaisen näön. Hänen saappaissaan, joiden
leveät varret monessa laskoksessa olivat kääntyneet alaspäin, oli
ritarinmerkki: kultakannukset.

Muutaman askeleen päässä edellisestä seisoi toinen ritari nojautuneena
pitkän miekkansa ristirautaa vastaan. Hän oli samallaisessa puvussa,
kuin toinenkin ritari, mutta hän näytti vanhemmalta. Hänen tylyt, vaan
samalla tulista luonnetta ilmaisevat kasvonsa herättivät kunnioitusta
ja pelkoa. Hänen takkiinsa oli neulottu Calatravan punainen risti,
jonka merkkikuvassa oli sanat: "Tämän ja kuninkaani puolesta."

Hiljainen huudahdus pääsi ehdottomasti Blancan huulilta, kun hän
huomasi Aaben-Haametin. "Ritarit", Blanca sanoi samassa, "tässä on se
uskoton, josta olen teille niin paljon puhunut. Katsokaa vaan, ettei
hän vie teistä voittoa. Samallaisia, kuin hänkin olivat Aabenserraagit,
eikä kukaan ollut heidän vertaisensa uskollisuudessa urheudessa ja
ritarillisuudessa."

Don Carlos lähestyi Aaben-Haametia. "Maurilainen ritari", hän sanoi,
"isältäni ja sisareltani olen saanut kuulla nimenne. Arvellaan, että
olette ylhäistä ja urhoollista sukua, ja olettekin kunnostaneet
itseänne jalolla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle viides kuuluu
kohta nostavan sodan Tunista vastaan ja silloin saamme toivoakseni
nähdä toisemme kunniatanterella."

Aaben-Haamet laski kätensä rinnalleen, istahti lattialle ja katseli
taukoamatta Blancaa ja Lautrecia. Jälkimmäinen taas silmäili
Ranskalaisen tavallisella utelijaisuudella Maurilaisen komeata pukua,
loistavia aseita ja kaunista muotoa. Blanca näytti levolliselta; koko
hänen sielunsa kuvautui hänen silmissään. Vilpitön Espanjatar ei edes
koittanut peittää sydämensä salaisuutta. Kotvasen vaiti oltuaan
Aaben-Haamet nousi seisaalleen, kumarsi don Rodrigon tyttärelle ja
poistui salista. Lautrec, jota Maurilaisen käytös ja Blancan katseet
olivat kummastuttaneet, lähti ulos mieli täynnä epäluuloa, joka pian
muuttui varmuudeksi.

Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. "Blanca", hän sanoi hänelle,
"selitä minulle, minkä tähden jouduit niin hämillesi, kun tuo
muukalainen astui tänne."

"Veli", Blanca sanoi, "minä rakastan Aaben-Haametia ja annan hänelle
käteni, jos hän kääntyy kristin-uskoon."

"Mitä!" Don Carlos huudahti, "rakastat siis Aaben-Haametia;
Bivarilaisten jälkeinen rakastaa Maurilaista, uskotonta, vihollista,
jonka me olemme karkottaneet näistä palatseista!"

"Don Carlos", Blanca vastasi, "minä rakastan Aaben-Haametia,
Aaben-Haamet rakastaa minua. Kolmen vuoden kuluessa hän on yhäti vaan
luvannut luopua pikemmin minusta, kuin isiensä uskonnosta. Hänessä on
jaloutta, kunniaa ja ritarillisia avuja; aina kuolinhetkeeni asti olen
häntä rakastava."

Don Carlos huomasi ritarillisuudessaan, että Aaben-Haametin päätöksessä
oli jotakin jalomielistä, jos kohta hän surkuttelikin tämän uskottoman
sokeutta. "Onneton Blanca", hän sanoi, "mihin sinut vielä vie tuo
rakkautesi? Olin siinä toivossa, että Lautrec ystäväni tulisi
veljekseni."

"Siinä petyit", Blanca vastasi, "en saata rakastaa tuota muukalaista.
Mitä tulee minun tunteisini Aaben-Haametia kohtaan, niin niistä ei
minun tarvitse tehdä tiliä kenellekkään. Pidä sinä huolta
ritarivaloistasi, niin kuin minäkin rakkauden valoistani. Vaan
lohdutukseksesi tietäös, ettei Blanca milloinkaan mene uskottoman
puolisoksi."

"Sukumme siis katoaa maan päältä", don Carlos huudahti.

"Sinun asiasi on saattaa se jälleen eloon", Blanca sanoi. "Mitä muuten
sinulla on pojista, joita et saa nähdä ja jotka eivät urhoollisuudessa
ole sinun vertaisiasi? Don Carlos, minä huomaan, että olemme heimomme
viimeiset. Kuinka saattaisi sukumme pysyä elossa meidän jälkeemme, kun
olemme näin paljon poikenneet yleisestä järjestyksestä! Cid oli
kanta-isämme, hän on myös jälkipolvemme." Blanca lähti pois palatsista.

Don Carlos kiiti Aabenserraagin tykö. "Mauri", hän sanoi hänelle,
"luovu sisarestani, tai tule kaksintaisteluun kanssani!"

"Onko sisaresi käskenyt", Aaben-Haamet vastasi, "sinua vaatimaan
minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle tehnyt?"

"Ei", don Carlos virkkoi, "hän rakastaa sinua enemmän, kuin koskaan
ennen."

"Oi, sinä Blancan veli, sinä olet jaloudessa hänen vertaisensa",
Aaben-Haamet huudahti hänet keskeyttäen, "sinun sukuasi tulee minun
kiittää kaikesta onnestani. Oi, onnellista Aaben-Haametia! oi onnen
päivää! Luulin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen
ritarin tähden."

"Ja se on kaikki sinun tuottamaasi onnettomuutta!" don Carlos huudahti
vuorostaan vihan vimmassa. "Lautrec on ystäväni ja ilman sinua hän
olisi veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, joita olemme
saaneet sinun tähtesi vuodattaa."

"Sen kyllä tahdon tehdä", Aaben-Haamet vastasi, "mutta vaikka esi-isäni
kentiesi ovat taistelleet sinun sukuasi vastaan, niin minä kuitenkaan
en ole ritari, enkä näe tässä ketään, joka korottaisi minut sellaiseen
säätyyn, että saattaisit mitellä miekkaa kanssani arvoasi alentamatta."

Don Carlos, jota Maurilaisen älykäs aatos hämmästytti, loi häneen
ihmettelyä ja raivoa ilmaisevan katseen ja lausui yht'äkkiä: "Minä teen
sinusta ritarin, sen kyllä ansaitset!" Aaben-Haamet notkisti polvensa
don Carloksen eteen, joka löi hänet ritariksi koskettaen häntä kolme
kertaa miekkansa lappeella olkapäähän, sitte don Carlos sitoi hänen
vyölleen saman miekan, jonka ehkä Aabenserraagi vielä oli syöksevä
hänen rintaansa. Sellainen oli muinainen kunnianosotus.

Molemmat nousivat heti ratsujensa selkään, lähtivät Granadan kaupungin
piiristä pois ja riensivät niin sanotulle Mäntylähteelle, joka
vanhoista ajoista asti on ollut kuuluisa Maurilaisten ja kristittyjen
kaksintaisteluista. Siellä olivat otelleet Malik Alabes ja Ponce de
Leon, ja Calatravan suur'mestari oli siellä antanut kuolinhaavan
uljaalle Abayadokselle. Vieläkin näkyi tuon Maurilaisen ritarin
aseitten palasia männyn oksille ripustettuina ja puun kaarnaan oli
piirretty muutamia kirjaimia hautakirjoitukseksi. Don Carlos osotti
kädellään Abayadoksen hautaa Aabenserraagille. "Noudata", hän huudahti
hänelle, "tuon kunnon uskottoman esimerkkiä ja ota vastaan kaste tai
kuolema kädestäni!"

"Kuoleman saatan ottaa", Aaben-Haamet vastasi, "vaan eläköön Allah ja
profeetta!"

Samassa he astuivat kumpikin määrätylle paikalle ja ryntäsivät
raivoisasti toistansa vastaan. Heillä oli ainoastaan miekka kädessä.
Aaben-Haamet ei ollut miekkailuun niin harjaantunut kuin don Carlos,
mutta hänen kelvolliset aseensa, jotka olivat Damaskon terästä, ja
hänen nopealiikkeinen arapialaishevosensa tekivät hänet muutamissa
suhteissa vihollistaan etevämmäksi. Hän laukkautti ratsuaan
Maurilaisten tapaan ja viilsi väljällä, terävällä jalustimellaan don
Carloksen hevosta polven yläpuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja
don Carlos, jonka tuo onnellinen lyönti oli pakottanut pois ratsun
selästä, kävi miekka pystyssä Aaben-Haametia vastaan. Aaben-Haamet
hyppäsi maahan ja otti pelkäämättä don Carloksen vastaan. Hän torjui
Espanjalaisen ensi lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskon terästä
vastaan. Kahdesti onnen pettämänä don Carlos itki vimmoissaan ja huusi
viholliselleen: "Lyö Maurilainen, lyö! Aseettomanakin don Carlos uhmaa
sinua ja koko uskotonta heimoasi!"

"Sinä saatat tappaa minut", Aabenserraagi vastasi, "mutta minä en lyö
sinuun pienintäkään haavaa enkä ole sellaista koskaan edes
ajatellutkaan. Tahdoin vaan näyttää, että kelpaan veljeksesi ja että
syyttä halveksit minua."

Samassa näkyi tomupilvi etäältä. Lautrec ja Blanca kiidättivät täyttä
laukkaa kahdella feziläisellä hevosella, jotka tuulen nopeudella
tulivat yhä lähemmäksi. Pian he saapuivat Mäntylähteelle ja huomasivat
taistelun tauonneen.

"Olen voitettu", don Carlos sanoi, "tämä ritari on lahjoittanut minulle
henkeni. Lautrec, teidän ehkä käy onnellisemmin, kuin minun."

"Haavani eivät salli minun taistella tämän jalomielisen ritarin
kanssa", Lautrec sanoi viehättävällä ja kohteliaalla äänellä. "En
tahdo", hän lisäsi punastuen, "tietää riitanne syytä enkä urkkia
salaisuuttanne, joka kentiesi tuottaisi kuolettavaisen haavan poveeni.
Kohta taas syntyy rauha välillänne, kun minä lähden pois, jollei Blanca
käske minua jäämään jalkojensa juureen."

"Ritari", Blanca sanoi, "jääkää tänne veljeni luokse ja pitäkää minua
sisarenanne! Kaikkien täällä koossa olevien sydämet ovat murhetta
täynnä. Meidän kanssamme opitte kärsimään elämän vastuksia."

Blanca pyysi kaikkia kolmea ritaria antamaan hänelle kätensä, mutta he
kieltäytyivät.

"Minä vihaan Aaben-Haametia", don Carlos huudahti.

"Minä kadehdin häntä", Lautrec sanoi.

"Minä taas", Aabenserraagi sanoi, "kunnioitan don Carlosta ja Lautrecia
käy minun sääli, vaan kumpaakaan en saata rakastaa."

"Saadaanpa nähdä", Blanca sanoi, "ennemmin tai myöhemmin seuraa
kunnioitusta ystävyys. Hyvä olisi, jos ei tästä surkeasta tapauksesta,
joka meidät on koonnut tänne, saataisi koskaan mitään tietoa
Granadassa."

Tästä hetkestä alkaen kävi Aaben-Haamet tuhat kertaa rakkaammaksi don
Rodrigon tyttärelle, sillä rakkautta miellyttää urhoollisuus, ja sitä
ei puuttunut Aabenserraagilta, koska hän oli niin uljaasti käyttäytynyt
kaksintaistelussa, ja koska don Carlos oli hänelle kiitollisuuden
velassa hengestään. Muutamaan päivään ei Aaben-Haamet Blancan pyynnöstä
käynyt palatsissa, jotta don Carloksen viha sai lauhtua. Suloiset ja
katkerat tunteet vallitsivat Aabenserraagin sydämessä. Jos kohta hän
olikin vakuutettu siitä, että Blanca uskollisesti ja palavasti häntä
rakasti, niin pian vaihtuivat kuitenkin hänen ilosta hurmaantuneet
tunteensa synkäksi alakuloisuudeksi, kun hän muisti, ettei hän
luopumatta isiensä uskosta saata konsanaan olla onnellinen. Jo oli
kulunut useampia vuosia eikä mitään parannuskeinoja ollut ilmaantunut.
Niinköhän oli hänen loppu-ikänsäkin kuluva?

Hän oli vaipunut mitä surullisimpiin ja vakavimpiin aatoksiin, kun
eräänä iltana kuuli kellojen soiton, joka kutsui kristittyjä
iltarukoukseen. Silloin päätti hänkin astua kerran Blancan Jumalan
temppeliin ja rukoilla neuvoa taivaan ja maan hallitsijalta.

Hän lähti ja saapui muinaisen moskeen portille, joka nyt oli muuttunut
uskovaisten kirkoksi. Suru ja uskonnolliset tunteet valtasivat hänen
sydämensä, kun hän astui siihen temppeliin, joka muinoin oli kuulunut
hänen Jumalalleen ja isänmaalleen. Rukous oli juuri päättynyt; ei
ainoatakaan ihmistä ollut enää kirkossa. Pyhä hämärä vallitsi
pylväitten vaiheilla, jotka pitkissä sarjoissa seisoivat vähän matkan
päässä toisistaan, kuin puut säännöllisesti istutetussa metsässä.
Arapialaisten keveä rakennustapa oli yhdistynyt goottilaiseen
rakennustapaan ja menettämättä mitään somuudestaan se oli käynyt
vakavammannäköiseksi soveltuen siten paremmin jumalisiin
mietiskelyihin. Muutamat harvalukuiset lamput valaisivat tuskin holvien
syvänteitä, mutta sytytettyjen vahakynttilöiden valossa näkyi kaikkein
pyhimmän alttari, joka välkkyi kullasta ja kalliista kivistä.
Espanjalaisten mielestä on suurin kunnia luopua rikkauksistaan
koristaakseen niillä kirkkoaan, ja puoli-alaston kansa palvelee elävän
Jumalan kuvaa, joka on asetettu korureunaisten verhojen, helmiruunujen
ja rubiiniseppelien keskelle.

Et huomannut yhtäkään istuinta tuossa avarassa huoneessa; marmoriselle
permannolle, jonka alla oli monta ruumiin-arkkua, sai niin ylhäinen
kuin alhainenkin langeta polvilleen Herran Jumalan eteen. Aaben-Haamet
astui hiljaa kirkon autiota keskustaa kohden, joka kaikui joka
askelella. Toisinaan toi tämä Maurilaisten entinen moskee hänen
mieleensä kauniita muistoja entis-ajoilta, toisinaan syntyi hänen
sydämessään outoja, kristittyjen uskonnon herättämiä tunteita.
Lamppujen himmeässä valossa hän erotti pylvään juurella liikkumattoman
haamun, jonka hän ensi katsannolla luuli jollekin haudalle pystytetyksi
kuvapatsaaksi. Hän lähestyi sitä ja näki nuoren, polvillaan olevan
ritarin, jonka pää oli nöyrästi alas päin vaivuksissa ja kädet ristissä
rinnalla. Ritari ei liikahtanut hiukkaakaan kuullessaan Aaben-Haametin
askelten kapseen; kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olentonsa oli
vaipunut hartaasen rukoukseen. Hänen miekkansa oli hänen edessään, ja
hänen sulilla somistettu hattunsa oli laskettu marmorilliselle
permannolle hänen viereensä. Näytti siltä, kuin tenhovoima olisi häntä
pitänyt hänen liikkumattomassa asennossaan. Lautrec oli tuo ritari.

"Oi", Aabenserraagi sanoi itsekseen, "tuo nuori ja kaunis Ranskalainen
pyytää Luojalta jotakin erinomaista suosionosotusta; tuo soturi, joka
jo on tullut kuuluisaksi uljuudestaan, tunnustaa täällä sydämensä
syvimmät salaisuudet korkeuden Herran edessä, aivan kuin hän olisi
alhaisin ja halvin ihmislasten joukossa. Rukoilkaamme siis yhdessä
ritarien ja kunnian Jumalaa!"

Aaben-Haamet oli polvistumaisillaan marmoriselle permannolle, kun hän
lampun valossa huomasi muutamia arapialaisia kirjaimia ja Koraanin
värsyn erään puoleksi rikkuneen kipsikoristuksen alapuolella.
Omantunnon vaivat palasivat hänen sydämeensä ja suurimmalla
kiireellä hän riensi pois kirkosta, jossa hän oli unohtamaisillaan
velvollisuutensa uskontoansa ja isänmaatansa kohtaan.

Tuota entistä moskeeta ympäröivä kirkkomaa oli jonkinlainen puutarha;
sinne oli istutettu oransseja, palmuja ja sypressejä ja kaksi
suihkulähdettä kasteli sitä; sen lähistöllä oli luostari. Mennessään
pylväskäytävän ohitse Aaben-Haamet huomasi naisen, joka aikoi astua
kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhottu, Aabenserraagi tunsi hänet
Santa Fén herttuan tyttäreksi; hän pysähtyi häntä puhuttelemaan ja
sanoi: "Tuletko hakemaan Lautrecia tästä temppelistä?"

"Jätä sikseen tuo alhainen epäluulosi", Blanca vastasi. "Jos en enää
sinua rakastaisi, niin sanoisin sen sinulle; olisipa halpamielistä
pettää sinut. Minä tulen tänne rukoilemaan puolestasi; sinä yksinäsi
olet nyt rukousteni esine; oman sieluni unohdan sinun sielusi tähden.
Paras olisi ollut, ettet olisi minua hurmannut rakkautesi myrkyllä tai
että olisit suostunut palvelemaan sitä Jumalaa, jota minäkin palvelen
Sinä mureutat koko perhettämme; veljeni sinua vihaa; isäni on
pahoillaan, syystä että minä kieltäyn menemästä kenenkään puolisoksi.
Etkö havaitse, että terveyteni huononee? Katso tuota kuolon asuntoa, se
on viehättävä! Sinne lasken pian levolle, jollet sinä kiireimmän kautta
käänny minun uskontooni kristittyjen alttarin juurella. Taistelut,
joita kestää riuduttavat vähitellen elinvoimani. Rakkaus, jonka olet
minussa herättänyt,. ei voi enää kauvaakaan tukea heikkoa olentoani.
Muista, oi Maurilainen, puhuakseni sinun kieltäsi, että se tuli, joka
sytyttää soihdun, on myöskin se tuli, joka sen kuluttaa."

Blanca astui kirkkoon ja jätti hämmästyneen Aabenserraagin miettimään
hänen viimeisiä sanojaan.

Lopuksi kävi niin, että Aabenserraagi tunsi itsensä voitetuksi, hän
päätti luopua erhetyksistään; jokseenkin kauvan oli hän jo taistellut.
Pelko voitti kaikki muut hänen sydämensä tunteet, kun hän ajatteli,
että Blancan täytyy kuolla hänen tähtensä. "Ehkäpä perästäkin", hän
sanoi itsekseen, "kristittyjen Jumala on totinen Jumala? Onhan tämä
Jumala jalojen sielujen Jumala, koska hän on Blancan, don Carloksen ja
Lautrecin Jumala."

Tällaiset mietteet mielessä Aaben-Haamet odotti levottomana
huomispäivää, ilmottaaksensa silloin päätöksensä Blancalle ja
vaihtaakseen kyynelensä ja surunsa iloiseen ja onnelliseen elämään.
Ennen iltaa hän ei saattanut mennä Santa Fén herttuan palatsiin. Hän
sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä kanssa Generalifaan, jossa
Lautrec piti pidot. Aaben-Haamet riensi uusien epäluulojen yllyttämänä
sinne tavatakseen Blancaa. Lautrec punehtui nähdessään Aabenserraagin,
don Carlos taas otti Maurilaisen vastaan kylmällä kohtelijaisuudella,
jossa kuitenkin oli kunnioitustakin.

Lautrec oli tuottanut erääsen Generalifan saliin, jota sanotaan
Ritariensaliksi, ihanimpia Espanjan ja Afrikan hedelmiä. Pitkin salin
seiniä oli ripustettu prinssien ja Maurien voittajien, Pelayon, Cidin
ja Gonsalvo Kordovalaisen muotokuvia. Granadan viimeisen kuninkaan
miekka oli asetettu kuvien alapuolelle. Aaben-Haamet kätki murheen
rintaansa ja sanoi vaan, katsellessaan noita tauluja, leijonan tavoin:
"Me emme osaa maalata."

Jalomielinen Lautrec, joka näki, että Aabenserraagin silmät
ehdottomasti kääntyivät Boabdilin miekan puoleen, sanoi hänelle.
"Maurilainen ritari, jos olisin aavistanut, että tulitte kunnioittamaan
tätä juhlaa läsnä-olollanne, niin täällä en olisi ottanut teitä
vastaan. Joka päivä kadotetaan miekka, ja olen nähnyt urhoollisimman
kuningasten joukossa jättävän miekkansa onnelliselle viholliselleen."

"Oi", Maurilainen huudahti peittäen kasvonsa viittansa liepeesen,
"miekkansa voi kyllä kadottaa Frans ensimmäisen tavoin, mutta niin kuin
Boabdil!..."

Tuli yö; tuotiin soihtuja; keskustelu kääntyi toiselle suunnalle. Don
Carlosta pyydettiin kertomaan Mexikon löytöä. Hän puhui tuosta
tuntemattomasta maailmasta loistavalla kaunopuheisuudella, joka on
omituista Espanjan kansalle. Hän kertoeli Montezuman onnettomuutta,
Amerikkalaisten tapoja, kastiilialaisen urheuden ihmetöitä, vieläpä
maanmiestensä julmuuksiakin, jotka hänestä eivät näyttäneet ansaitsevan
moitetta eikä kiitosta.

Tällaiset kertomukset viehättivät Aaben-Haametia, niin kuin yleensä
Arapialaisia miellyttää eriskummalliset tarinat. Hän puolestaan kuvaili
Konstanttinopolin raunioille äsken perustettua Ottomanin valtakuntaa,
muistellen samalla kaihomielin Muhammedin ensimmäistä valtakuntaa ja
noita onnellisia aikoja, jolloin uskovaisten päällikön ympärillä
loisti Zobeida, Kauneuden Kukka, Sydänten Voima, Raju-ilma ja
jalomielinen Ganem, rakkautensa orja. Lautrec taas kuvaili Frans
ensimmäisen komeaa hovia, taiteitten elpymistä raakuuden sylistä ja
entis-aikojen kunniallisuutta ja ritarillisuutta, joihin oli liittynyt
sivistyneempien aikojen hienot tavat, goottilaisia torneja, jotka ovat
koristetut kreikkalaiseen tapaan, ja Gallian naisia, jotka ymmärtävät
korottaa vaatteuksensa kauneutta ateenalaisella somuudella.

Tämän haastelun jälkeen otti Lautrec, joka tahtoi huvittaa juhlan
sankaritarta, kitarin ja lauloi seuraavan romanssin, jonka hän oli
sovittanut maansa vuorelaislaulun nuottiin:

    Mun syömen' kaiho valloittaa,
    Kun mieleen muistuu Ranskanmaa.
    Niin siellä, armas sisaren',
         Ol' ihanaa!
    Sinua aina muistelen,
         Maa kaunoinen!

    Muistatko, kuinka kotona
    Uinuimme äidin rinnoilla?
    Ja kuinka äiti pusersi
         Meit' iloisna
    Poveensa vasten, hymyili
         Ja riemuitsi?

    Muistatko linnaa korkeaa,
    Mi Doren luona kohoaa?
    Ja vanhaa Mauren tornia,
         Joss' ilmottaa
    Ain' kello päivän tuloa
         Jok' aamuna?

    Muistatko, kuin kiis' pääskynen
    Pinnalla lammen tyvenen,
    Kuin tuuli taipuun kaislikon
         Sai kevyen,
    Kuin valo sammui auringon
         Taa vuoriston?

    Jos nähdä saisin Helenan,
    Ja vuoren, tammen varjoisan,
    Niin saisin rinnan rauhaisen
         Ja riemuisan!
    Sinua aina muistelen,
         Maa kaunoinen!

Laulettuaan viimeiset säkeet loppuun, Lautrec pyyhkäisi hansikkaallaan
kyynelen, jonka ihanan Ranskanmaan muisto oli tuonut hänen silmäänsä.
Samat kaipuun tunteet, jotka täyttivät kauniin vangin sydämen,
valtasivat Aaben-Haametin, joka, samoin kuin Lautreckin muisteli
murhemielin isänmaatansa. Kun toiset kehottivat häntäkin vuorostaan
ottamaan kitaria käsiinsä, niin hän esteli sanoen osaavansa vaan yhden
ainoan romanssin, joka ei muka ollenkaan miellytä kristityitä.

"Jos uskottomat vaikeroivat meidän voitoistamme", don Carlos virkkoi
halveksien, "niin voittehan laulaa; voitettujen on suotu vuodattaa
kyyneliä."

"Niin", Blanca sanoi, "ovathan meidänkin esi-isämme, jotka muinoin
olivat Maurilaisten ikeen alla, jättäneet meille niiltä ajoilta monta
valituslaulua."

Aaben-Haamet lauloi sitten seuraavan ballaadin, jonka hän oli oppinut
eräältä Aabenserraagien heimoon kuuluvalta runoilijalta:

    Ratsulla kulkeissaan
    Havaitsi don Juan
    Komean Granadan
    Vuorella loistavan.
    Hän tälle virkahti:
       Sa armaisen'
       Saat sydämen'
       Ja käteni.

    Sun kihlaan itsellen'
    Lemmittyn' herttainen.
    Sinulle lahjoitan
    Seviljan, Kordovan.
    Koristeet kultaiset
       Ja helmet saat
       Sa loistokkaat
       Ja kaunoiset.

    Granada vastaa näin:
    Maur' on mun ystäväin
    Oon Maurin morsio,
    Oon Maurin valio,
    Ja uljaat poikani
       Mun verraton
       Koristeen' on.
       Pois kihlasi!

    Niin vannoit, vakuutit,
    Mut Maurin kavalsit!
    Sa jouduit haltuhun
    Tuon kansan kirotun.
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

    Milloinkaan ratsu ei
    Tuo hadshia, jon' vei
    Haudalle profeetan,
    Povehen Granadan.
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

    Alhambra ihanin!
    Asunto Allahin!
    Oi lähteet kirkkahat!
    Oi niityt vihannat!
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

Nämät teeskentelemättömät valitukset liikuttivat uljasta don
Carlostakin, vaikka niissä oli lausuttu soimauksia kristittyjä vastaan.
Hän olisi mielellään tahtonut olla laulamatta, mutta kohtelijaisuudesta
Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä tämän
pyyntöihin. Aaben-Haamet antoi kitarin Blancan veljelle, joka ylisteli
kuuluisan esi-isänsä Cidin urotöitä.

    Sotavaattehet yllä, ja valmiina
    Purjehtiin Afrikan rantoja päin
    Cid Ximenan jalkojen juuressa
    Kitarillaan säistäen laulavi näin:

    Mene Maureja vastaan taistelemaan,
    On lausunut Ximena, maahan ne lyö!
    Siten mainehen saat, nimen kunniakkaan,
    Jota ei ole peittävä unholan yö.

    Sotalakkini, peitseni tuokaatten!
    Sodan liekkihin riennän mä raivoisaan
    Ja on huutoni riehussa taistelujen:
    "Edest' armahan, kunnian käyn sotimaan."

    "Jumalaa, kuningasta ja armastaan
    Yli kaiken urhea Cid rakastaa."
    Siten kristityt viel' ihastuksissaan
    Andaluusian laaksossa kertoa saa.

Laulaessaan tätä runoelmaa miehevällä ja sointuisalla äänellään don
Carlos näytti niin uljaalta, että olisi luullut hänet itse Cidiksi.
Lautrec oli saman sotaisen innostuksen vallassa kuin hänen
ystävänsäkkin, vaan Aabenserraagi oli kalvennut kuullessaan Cidin
nimen.

"Sitä ritaria", hän sanoi, "jota kristityt nimittävät Taistelujen
Kukaksi, sanomme me Hirviöksi. Jospa hänen jaloutensa olisi ollut hänen
urhoollisuutensa vertainen!..."

"Hänen jaloutensa", don Carlos vastasi tulistuneena keskeyttäen
Aaben-Haametin, "oli vielä suurempi, kuin hänen rohkeutensa, eikä
ketkään muut kuin Maurilaiset, solvaa sitä sankaria, joka on minun
sukuni kanta-isä."

"Mitä sanot?" Aaben-Haamet huudahti syöksähtäen istuimeltaan, jossa hän
oli ollut puoleksi pitkällään, "luetko sinä Cidin esi-isiesi joukkoon?"

"Hänen verensä juoksee suonissani", don Carlos virkkoi, "ja siitä
vihasta, joka leimuaa sydämessäni Jumalani vihaajia vastaan, tunnen
olevani tuota jaloa heimoa."

"Siis", Aaben-Haamet sanoi kääntyen Blancan puoleen, "te olette niiden
Bivarilaisten jälkeisiä, jotka Granadan valloituksen jälkeen anastivat
onnettomien Aabenserraagien kodit ja surman suuhun suistivat saman
nimisen ritarin, joka tahtoi puolustaa esivanhempiensa hautaa."

"Maurilainen", don Carlos huudahti vihan vimmassa, "tiedä, etten anna
itseäni tässä tutkistella! Jos minä nykyään omistankin Aabenserraagien
rikkauksia, niin ovat esi-isäni ne saavuttaneet verellänsä ja ovat
niistä kiitollisuuden velassa ainoastaan miekalleen."

"Vielä sananen", lausui Aaben-Haamet vielä enemmän liikutettuna. "Me
emme maanpaossa ollessamme tietäneet, että Bivarilaiset olivat saaneet
Santa Fén herttuan arvonimen; se juuri on ollut syynä erehdykseeni."

"Se, jolle Ferdinand Katoolinen soi tuon arvonimen, oli sama Bivar,
joka voitti Aabenserraagit", don Carlos vastasi.

Aaben-Haametin pää vaipui rinnalle, ja hän jäi seisomaan don Carloksen,
Lautrec'in ja Blancan keskelle, jotka hämmästyneinä katselivat häntä.
Kaksi kyynelvirtaa vuosi hänen silmistään vyöllä olevalle tikarille.
"Antakaa anteeksi", hän sanoi, "miesten ei sovi, niin kuin tiedän,
vuodattaa kyyneliä, mutta tästälähin ei ole silmäni niistä täyttyvä,
vaikka minulle jää paljon itkettävää. Kuulkaa minua!"

"Blanca, rakkauteni sinua kohtaan on yhtä tulinen, kuin Arapian kuumat
tuulet. Minä olin voitettu, en enää saattanut elää sinutta. Kun eilen
näin tämän ranskalaisen ritarin rukoilevan, kun kuulin sanasi
kirkkotarhassa, niin päätin tunnustaa sinun Jumalaasi ja antaa sinulle
pyhän lupauksen."

Blancan riemun-osotukset ja don Carloksen hämmästys keskeyttivät
Aaben-Haametin; Lautrec peitti kasvonsa käsillään. Maurilainen arvasi
hänen ajatuksensa ja pudistaen päätänsä hän veti suunsa niin
surulliseen hymyilyyn, että sydäntä särkevää oli sitä nähdä. "Ritari",
hän sanoi, "elä heitä toivoasi kokonaan, ja sinä Blanca itke koko ikäsi
viimeistä Aabenserraagia!"

Blanca, don Carlos ja Lautrec kohottivat kaikin kolmisin kätensä
taivasta kohden ja huudahtivat: "Viimeinen Aabenserraagi!"

Hiljaisuus vallitsi, pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja kateus
valtasivat kaikkien sydämet. Blanca lankesi samassa polvilleen.
"Laupeuden Jumala!" hän sanoi, "sinä hyväksyt minun valitsemiseni; minä
en saattanut rakastaa ketään muuta, kuin sankarien jälkeläistä."

"Sisareni", don Carlos huudahti vimmoissaan, "ajattelehan, että olet
tässä Lautrec'in edessä!"

"Don Carlos, hillitse vihasi", Aaben-Haamet sanoi, "velvollisuuteni on
teitä rauhoittaa." Sitte, kääntyen Blancan puoleen, joka oli jälleen
istuutunut, hän virkkoi:

"Taivaan huuri, rakkauden ja kauneuden haltijatar, Aaben-Haamet on
pysyvä orjanasi kuolinhetkeesi asti, mutta tuntea sinun tulee hänen
onnettomuutensa kaikessa niiden laajuudessa. Se vanhus, joka
puolustaessaan kotoliesiänsä sai surmansa iso-isäsi kädestä, oli isäni
isä! Kuullos vielä toinenkin salaisuus, jota olen sinulta kätkenyt, tai
jonka pikemmin sinä olet saattanut minun unhottamaan. Kun ensikerran
tulin tähän surkeaan isänmaahan, niin aikomukseni etupäässä oli hakea
joku Bivarilainen, jotta hän saisi tehdä minulle tiliä siitä verestä,
jota hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet."

"Olkoonpa niin", sanoi Blanca surullisella äänellä, jossa kuitenkin
ilmaantui hänen sielunsa jalous. "Mikä siis on päätöksesi?"

"Ainoa päätös, jonka saatan tehdä arvoasi loukkaamatta on se, että
päästän sinut valoistasi ja koitan täyttää ikuisella poissa-olollani ja
kuolemallani ne velvollisuudet, jotka meillä kummallakin on omaa
Jumalaamme, omaa isänmaatamme ja sukuamme kohtaan ja jotka nyt olemme
lyöneet laimin. Jos joskus kuvani haihtuu sydämestäsi, jos kaikki
hävittävä aika poistaa mielestäsi Aabenserraagin muiston... niin tämä
ranskalainen ritari... Tämä uhraus tulee sinun tehdä veljesi mieliksi."

Lautrec hypähti innostuneena seisaalleen ja heittäytyi Maurilaisen
syliin. "Aaben-Haamet", hän huudahti, "elä luule että voitat minut
jalomielisyydessä, sillä minä olen Ranskalainen ja Bayard löi minut
ritariksi; minä olen vuodattanut vertani kuninkaani puolesta ja tahdon,
samoin kuin Bayardkin ja ruhtinaani, olla peloton ja moitteeton. Jos
jäät tänne, niin rukoilen don Carlosta, että hän suostuu antamaan
sinulle sisarensa käden; jos lähdet Granadasta, niin en sanaakaan puhu
sinun armaallesi rakkaudestani häntä kohtaan. Ellös Afrikkaan
lähteissäsi viekö mukanasi sitä kamalaa luuloa, että Lautrec vähääkään
ymmärtämättä avujasi koittaa käyttää edukseen sinun onnettomuuttasi."

Nuori ritari likisti Maurilaista rintaansa vasten Ranskalaisen lämmöllä
ja hilpeydellä.

"Ritari", don Carlos sanoi vuorostaan, "enpä muuta odottanutkaan
teiltä, jotka kumpikin olette niin mainiota sukuperää. Aaben-Haamet,
mistä merkistä saattaisin teidät tuntea viimeiseksi Aabenserraagiksi!"

"Käytöksestäni", Aaben-Haamet vastasi.

"Minä ihmettelen sitä", Espanjalainen sanoi, "mutta näyttäkää minulle
jokin todiste syntyperästänne, ennen kuin lausun ajatukseni."

Aaben-Haamet veti povestansa Aabenserraagien perintösormuksen, joka
rippui kultavitjoista.

Tämän nähdessään don Carlos ojensi kätensä onnettomalle
Aaben-Haametille. "Herra ritari", hän sanoi, "pidän teitä rehellisenä
miehenä ja todellisena kuninkaan poikana. Te teette minulle suuren
kunnian tahtoessanne päästä sukulaisuuteen minun kanssani. Minä suostun
siihen taisteluun, jota hakemaan te oikeastaan tänne tulittekin. Jos
minä tulen voitetuksi, niin koko omaisuuteni, joka muinoin kuului
teille, olette te tarkalleen saapa takaisin. Jos hylkäätte taistelun
ehdotuksen, niin suostukaa te puolestanne siihen, mitä minä teille
tarjoon: Kääntykää kristityksi ja ottakaa sisareni käsi, jota Lautrec
jo pyysi teille."

Kiusaus oli suuri, vaan Aaben-Haametista ei se kuitenkaan saanut
voittoa. Jos kohta rakkaus koko mahtavuudessaan puhui Aabenserraagin
sydämessä, niin toiselta puolen häntä kauhistutti se ajatus, että
vainoojien veri yhdistyisi vainotuitten vereen. Hän oli näkevinänsä
iso-isänsä haamun nousevan haudastaan ja moittivan häntä jumalattomasta
liitosta. Surun murtamana Aaben-Haamet huudahti: "Voi, pitääkö minun
tavata täällä näin monta ylevää sielua, näin monta jaloa luonnetta
tunteakseni sitä katkerammin, mitä kadotan! Lausukoon Blanca, sanokoon
hän, mitä minun tulee tehdä ollakseni paremmin hänen rakkautensa
arvoinen!"

Blanca huudahti: "Palaa takaisin erämaahan!" ja vaipui tainnoksiin.

Aaben-Haamet lankesi polvilleen, jumaloitsi Blancaa vielä enemmän, kuin
taivasta ja lähti pois sanaakaan lausumatta. Jo samana yönä hän
matkusti Malagaan ja astui laivaan, joka vei hänet Oraniin. Hän tapasi
mainitun kaupungin lähelle leiriytyneen karavaanin, joka lähtee joka
kolmas vuosi Marokosta, kulkee Afrikan poikki, saapuu sitte Egyptiin ja
yhdistyy Jemenissä Mekkaan menevän karavaanin kanssa. Aaben-Haamet
yhtyi pyhiinvaeltajien joukkoon.

Blanca sairastui ensin vaarallisesti, mutta tointui kuitenkin muutaman
ajan kuluttua. Lautrec, pysyen uskollisesti Aabenserraagille
antamassaan valassa, lähti pois eikä milloinkaan hän sanallakaan
ilmoittanut rakkauttansa ja surujansa Santa Fén herttuan tyttärelle
eikä pienimmälläkään tavalla mureuttanut hänen alakuloista mieltänsä.
Joka vuosi meni Blanca käyskentelemään Malagan vuorille siihen aikaan,
jolloin hänen rakastajansa tavallisesti palasi Afrikasta. Hän istuutui
kalliolle, katseli merelle, silmäili etäällä purjehtivia laivoja ja
lähti sen jälkeen takaisin Granadaan. Lopun ikäänsä hän vietti
kuljeskelemalla Alhambran raunioiden seassa. Ensinkään hän ei
valitellut, ei itkenyt; koskaan hän ei puhunut Aaben-Haametista; outo
olisi luullut hänet onnelliseksi. Hän yksinään jäi jäljelle koko
suvusta. Hänen isänsä kuoli murheesen, ja don Carlos sai surmansa
kaksintaistelussa, jossa Lautrec oli hänen varamiehenänsä. Ei
milloinkaan ole saatu selville, minkä kohtalon alaiseksi Aaben-Haamet
joutui.

Kun matkustat Tuniksesta ja kuljet siitä portista, josta käy tie
Karttaagon raunioille, niin tapaat hautausmaan. Sen yhdessä kolkassa on
minulle näytetty palmupuun suojassa olevaa hautaa, jota sanotaan
"viimeisen Aabenserraagin haudaksi." Siinä ei ole mitään huomattavaa;
koruton hautakivi peittää sitä; ainoastaan kiven keskelle on
Maurilaisten tavan mukaan koverrettu taltalla pieni syvennys.
Sade-aikana kokoontuu vettä tuon kulpon pohjalle ja paahteisen
ilmanalan helteessä tulee sinne välistä joku taivaan lintu sammuttamaan
janoansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viimeisen Aabenserraagin vaiheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.