Title: Hänen poikansa - Kolminäytöksinen hiljainen komedia
Author: Kivijärvi, Erkki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hänen poikansa - Kolminäytöksinen hiljainen komedia" ***


HÄNEN POIKANSA

Kolminäytöksinen hiljainen komedia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.



HENKILÖT.

 Kaarle Kaltimo.
 Laina Kaltimo, hänen vaimonsa.
 Irja Fiorini, laulajatar.
 Kaarle Welle.
 Asessori Edelman.
 Berg, ministeriön kansliapäällikkö.
 Ensimmäinen rouva.
 Toinen rouva.
 Kolmas rouva.
 Säveltäjä Kaarto.
 Ministeriön vahtimestari.
 Palvelijatar.

Tapahtuu Helsingissä joskus lähimmässä tulevaisuudessa, alkaen
muutamana torstai-iltana ja päättyen lauantaiehtoona.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Juhlapäivälliset.

Tupakkahuone. Tausta avautuu käytävään, joka johtaa kummallakin
puolella oleviin saleihin.

Huonekalut raskaat, tummat. Vasemmalla seinällä uuni, jossa palaa tuli;
sen yläpuolella antiikkinen seinäpeili. Vanhoja tauluja, gobeliinejä.
Katossa kristallikruunu, jossa täysi valaistus. Taustaseinällä palavat
kandelaaberit.

Alhaalla etualalla -- molemmin puolin -- matalain metallisten
tupakkapöytäin ympärillä muutamia englantilaisia nahkatuoleja.
Kumpaisellakin pöydällä palava kynttilä ja tupakoimistarpeita.

Silloin tällöin kuuluu saleista tanssisäveleitä ja äänten etäistä
sorinaa. Ilmassa on virallisen juhlan jäykkää sunnuntaitunnelmaa.

Oikeanpuoleisen tupakkapöydän ääressä istuvat Edelman ja Berg sikarit
suussa. He ovat, tuhkakerroksen pituudesta päättäen, jo kotvan aikaa
siinä istuneet.

Edelman on lihavahko ja kaljupäinen viisikymmenvuotias. Maailmanmies.
Älykäs ja eloisa. Huolellisesti puettu; valkoinen kukka hännystakkinsa
napinlävessä. Kriitillinen katse, vähän irooninen hymy suunpielissä.

Berg kymmentä vuotta nuorempi. Kalpeahko, korrekti, mutta jokapäiväisen
näköinen. Vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän kuitenkin koettamalla
koettaa saada sulaviksi. Kakkulat nenällä. Puku moitteeton muuten,
mutta yli valkoisten liivien kulkevat paksut kellonperät ja rusetti on
tehtaassa valmiiksi sidottu.

EDELMAN. Omasta puolestani olen jo kotvan aikaa odottanut, että hänen
hetkensä tulisi. Hänellä on kaikki edellytykset: ei vikoja eikä
ansioita, ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei mainittavampaa menneisyyttä
eikä sanottavampaa tulevaisuutta. Hän on siis sangen mallikelpoinen
ministeri, eikä kenenkään tarvitse peljätä hänen astuvan varpailleen.

BERG. Veli on jo tuntenut hänet kauan --?

EDELMAN. Aina hänen ylioppilasajoiltaan. Silloin hän tosin oli
kutakuinkin hunningolla, mutta ymmärsi peittää paheensa visummin ja
viisaammin kuin muut vertaisensa: osasi aina kulkea hyvissä vaatteissa
ja etevien kirjoissa, vaikkei tehnytkään mitään.

BERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu...

EDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi
koitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen.
Olipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut
muutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut,
jotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti
kyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen,
että tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi
-- onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden
tuotteita.

BERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan
pääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt
jäseneksi muutamaan valtion komiteaan.

EDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on
sitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. -- Katsohan, hänellä
oli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli...

BERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.

EDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli
kaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle
tahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä
jalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.

    (Sytyttää sammuneen sikarinsa.)

BERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.

EDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat
pakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä
korkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan
laaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden
perästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja
parempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa
ruokarouvan salin sohvankulmasta.

BERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?

EDELMAN. Ei. Mutta rouvan käytännöllinen ja tarmokas tytär teki hänet
ei vain miehekseen vaan myöskin mieheksi. Ja sen jälkeen on kehityksen
laki vaikuttanut aivan normaalisti. Kuljettuaan läpi maaseudun kaikki
mahdolliset asteet -- taksoituslautakunnan jäsenestä valtuuston
varapuheenjohtajaksi ja pankkikonttorin valvojasta sen päälliköksi
--, oli hänen aikansa täytetty: hän palasi esimieheksi samaan
pääkaupunkilaiseen rahalaitokseen, joka kahta vuosikymmentä aikaisemmin
oli tuhlaajapojalle matkarahat lainannut.

BERG. Entä hänen rouvansa, onko hän sivistynyt?

EDELMAN. Ei. Mutta hän on ylioppilas. Ja lyyrahan nykyisenä jalojen
metallien puutteen aikana käy aivan yleisesti puhtaasta kullasta.
Sitäpaitsi silkkikankaan laskoksiin ja muutamaan ranskalaiseen
lauseparteen saa piiloitetuksi melkein mitä tahansa. Ja punaisinkin
käsi peittyy valkoisiin hansikkaihin.

BERG. (Ilmeisellä mielenkiinnolla.) Hän esiintyy siis mielellään
maailmannaisena?

EDELMAN. Oletko koskaan nähnyt naista, joka ei avokaulaisessa
leningissä näyttelisi demimondea?

BERG. (Hymyillen.) Niinpä niin... -- Mutta kuulehan, eihän Kaarle
Kaltimo koskaan oikeastaan ole ottanut osaa varsinaiseen valtiolliseen
elämään; miten hänet nyt sitten aivan äkkiä on havaittu valtiomieheksi?

EDELMAN. Juuri sen vuoksi, ettei hän sitä ole! Sehän on hänen kaikkein
suurin ansionsa. Tottumusta tarvitaan vain johonkin ammattiin. Eikähän
hallitseminen ole käsityötä. Korkeintaan se on elinkeino, mutta harvoin
enää sitäkään, useimmiten vain harrastus. -- Katsohan, oikeat
poliitikot ovat liian viisaita mennäkseen hallitukseen, sillä he
tietävät, että siellä katoaa vaikutusvalta. He hailitsevat mieluummin
hallitusta. Se on paljon parempaa urheilua.

BERG. No, siinä paha missä mainitaan!

KALTIMO. (Tulee taustalta. Hän on vakavan ja oman arvonsa tuntevan
miehen näköinen. Huolellisesti puettu. Vähän hermostunut liikkeissään.)
Vai niin. Herrat istuvat täällä kaikessa rauhassa ja panettelevat minun
vähäpätöisyyttäni.

EDELMAN. Päinvastoin! Puhumme sinun suuruudestasi.

KALTIMO. (Kevyesti hymähtäen.) No, siitä ei ainakaan pitkältä puhetta
piisaa!

EDELMAN. Älä ole vaatimaton! Ainakin yhden sikarin palamisajaksi. Ja
pian kai kahdenkin, jos huhuissa on perää...

KALTIMO. Missä hiivatin huhuissa?

EDELMAN. Älä huoli ruveta piilosille! Tietäähän jo koko maailma, että
sinusta nyt aiotaan tehdä ministeri.

BERG. Niin, siitä puhutaan aivan yleisesti.

    (Viskaa pois sikarinsa.)

KALTIMO. (Käy istumaan. Sytyttää savukkeen. Koettaa olla huolettoman
näköinen ja vaikuttaa välinpitämättömältä.) Maailma puhuu niin paljon
ja enimmäkseen joutavia. Minulla on sitäpaitsi tarpeeksi hyvä olla
siellä, missä nyt olen...

BERG. Mutta hallitushan tarvitsee kokeneen finanssimiehen
rahaministerin tyhjälle tuolille.

KALTIMO. Onhan niitä... onhan niitä. Finanssimiehiä on nykyään joka
oksalla. Ja oksia on enemmän kuin puita.

EDELMAN. Mutta sopivista on puute. -- Myönnähän vain, ettei savua ilman
tulta!

KALTIMO. No, entäpä jos myöntäisin, että puheissa tällä kertaa sattuu
olemaan vähän perää -- mitä mahtaisi maailma silloin sanoa?

EDELMAN. Se sanoisi samaa, jota se aina sellaisissa tapauksissa sanoo.
Maailmalla on varmat ja vakiintuneet sanontatavat kaikkien tapahtumain
varalle: kihlausten ja konkurssien, kuolemantapausten ja
virkanimitysten.

KALTIMO. Sinä tarkoitat --?

EDELMAN. Että kun sinusta tulee ministeri, vievät vastustajasi sinulta
kunnian, puoluelaisesi kadehtivat sinua ja välinpitämättömät, joita on
enin, kohauttavat olkapäitään. Mutta ystäväsi, jos sinulla nimittäin
sattuu sellaisiakin olemaan, säälivät sinua sydämestään.

KALTIMO. (Väkinäisesti naurahtaen.) Entä sinä?

EDELMAN. Minä! No niin, joko... (Kohottaa olkapäitään ja levittää
käsiään.) Tahi, jos sallit, lukeuden ystäviisi.

KALTIMO. (Ojentaa hänelle kätensä, johon toinen tarttuu.) Kiitos!
Rehellinen ja vilpitön sinä ainakin olet.

EDELMAN. Se on minussa syntymävika. Sen pahempi!

KALTIMO. Miksikä sen pahempi?

EDELMAN. Siksi, ettei minusta ainakaan silloin voi tulla ministeriä.
(Naurahtaa.) Eikä maailma niin ollen saa minusta puheenaihetta.

KALTIMO. Tiedätkö, enpä usko sen minustakaan saavan. Hyi hitto!
(Irvistää, kuin olisi saanut jotakin kitkerää suuhunsa.) Ei, ei.

EDELMAN. Kyllä, kyllä. Jollei tänään, niin huomenna tahi ainakin
ylihuomenna. Mutta luultavasti jo tänään.

KALTIMO. Mistä sinä sen päättelet?

EDELMAN. Minulla on omat merkkini, jotka eivät petä. Sinun
sateenkaaresi on nyt noussut taivaalle, ja sateenkaari on liiton
merkki, kuten Sana vakuuttaa.

KALTIMO. Oikeinhan saat minut uteliaaksi. Mitkä ovat siis merkit kuussa
ja auringossa?

EDELMAN. Päivällispöydässä kohotti pääministeri kaksi kertaa
limonaadilasinsa rouvaasi kohti. Ja pöydästä noustua tarttui
kirkollisministerin moitteettomasti maalattu rouva tuttavallisesti
hänen käsivarteensa ja kuiskasi jonkun hävyttömän kaksimielisyyden
hänen korvaansa.

KALTIMO. (Nauraa.) No, on sinullakin ilmapuntarisi.

EDELMAN. Älä naura. Viimeksimainittua seikkaa voit pitää melkein yhtä
varmana todistuksena kuin tasavallan presidentin avointa kirjettä.

BERG. Edelman on parantumaton.

LAINA KALTIMO. (Tulee taustalta tuulispäänä. Hienosti, mutta
tyylittömästi puettu. Hengästynyt. Käyttelee viuhkaansa ahkerasti.)
Täältähän sinut vihdoin viimein löydän; olen etsinyt joka paikasta.

KALTIMO. (On, samoin kuin toiset vaimonsa tullessa noussut seisomaan.)
Asessori Edelmaninhan sinä tunnet... (Laina Kaltimo nyökkää.)

EDELMAN. Miten armollinen rouva jaksaa? (Puristaa hänen kättään.)

KALTIMO. (Esitellen.) Tuomari Berg --.

BERG. (Suudellen Laina Kaltimon hansikoitua kättä.) Minulla on kunnia!

KALTIMO. Mutta mikä sinulla nyt oli hätänä?

LAINA KALTIMO. Pääministeri tahtoo heti puhutella sinua; hän odottaa
sinisen salin vasemmanpuoleisen uunin luona. Joudu nyt!

EDELMAN. (Rykäisten.) Mitä minä sanoin!

LAINA KALTIMO. Sanoitteko jotakin?

EDELMAN. En, minä vain rykäisin... savu on mennyt väärään kurkkuun.

KALTIMO. Herrat suonevat anteeksi...

EDELMAN. Totta kai. Virka ennen kaikkea!

KALTIMO. (Vaimolleen.) Jäätkö sinä tänne?

LAINA KALTIMO. Jos herrat minusta huolivat... Tule sitten heti kerto...
tarkoitan: hakemaan minua.

KALTIMO. Näkemiin! (Menee.)

BERG. (Vetää esille nojatuolin.)

LAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen
jalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat
hirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota,
mutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian
kitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen?
(Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen
ylitirehtöörin -- hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti
ammattiin. Eikö totta? -- Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle
tupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää
itsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin
pahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan.
(Puhaltaa savukiehkuran.)

EDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy
istumaan.)

LAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.)
Niin, jollei osaa olla varovainen. -- Hyvä isä, mitä minä nyt taas
sanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?

BERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin
laidalle.)

EDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!

LAINA KALTIMO. Ajatelkaahan, kun muudan rouva juuri kertoi, että
neiti Fiorinilla, tiedättehän tuolla mustalaisnimen ottaneella
laulajattarella, joka myöskin on täällä tänä iltana alastomain
olkapäittensä hienoa nahkaa näyttämässä, on kuusitoistavuotias poika
jossakin ulkomailla. Kuka sitäkin olisi uskonut!

EDELMAN. Onkohan tuo nyt sen kummallisempaa kuin että Teilläkin, hyvä
rouva, jos sattumalta jo olisitte kolmekymmentä ja viisi vuotta,
saattaisi olla yhtä vanha poika? Yhdeksäntoistavuotisia äitejä on
paljon maailmassa.

BERG. (Hymähtäen.) Naiset eivät myöskään tainneet siihen aikaan
tupakoida niin ahkeraan kuin nyt.

EDELMAN.. (Nauraa.) Siinä saitte, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Saanko luvan kysyä, mitä herra asessori sellaisella
arvonimellä tarkoittaa?

EDELMAN. (Katsoo kelloaan.) Vain sitä, että luulen sinisen salin
vasemmassa uuninnurkassa nyt, klo puoli 10, päästyn niin pitkälle, että
pääministeri vähitellen puristaa uuden virkaveljensä kättä täydellisen
yhteisymmärryksen merkiksi.

LAINA KALTIMO. (Ilmeisesti ylen iloissaan.) Hui hai! Ja vaikkapa niin
olisikin, niin vähätpä tuosta! (Ei malta istua, vaan nousee pystyyn.)

BERG. (Nousee myöskin. Kuuntelee. Etäältä kuuluu valssin tahteja.) Nyt
siellä soitetaan rehelIistä vanhaa valssia, jota minäkin osaan.
(Kumartaa.) Saanko luvan?

LAINA KALTIMO. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Olkoon menneeksi. Samapa
tuo, mitä tässä tekee! Ja taitaapa se ruokakin paremmin painua, jos
ruumistaan vähän heiluttaa. (Menevät.)

EDELMAN. (Katsoo heidän jälkeensä.) Hyi hitto! Siitä ei sitten koskaan
lähde ruokalan tuoksu! (Nyrpistää nenäänsä.) Kaltimo parka! Hän, jos
kukaan, on myynyt esikoisuutensa hernerokkaan. (Viheltelee: "Ack, i
Arkadien även jag har varit...") -- Vai on siitä jo niin kauan, kun
Irja Fiorini antoi loistavan ensikonserttinsa ja hupeni päistikkaa
ulkomaille. Kuka olisi uskonuti Herra Jumala, kuinka se aika sentään
kuluu! (Nousee, korjaa liivejään ja lähtee.)

(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.)
Siiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy
etualalle.)

TOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen
rehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen
vajoo heti istumaan.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?

KOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! -- Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain
ole auennut -- siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)

TOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä
olen niin utelias. (Istuutuu.)

KOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin
sohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä.
En nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan
se oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja
siihen vastasi hän: "Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään
kotiin." Kenraali sanoi kohteliaasti: "Mutta ettehän toki Te, neiti
Fiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla
kukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua." Silloin
se tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia
suoraan silmiin ja sanoi: "Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on
kuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti
takana päin."

ENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?

KOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Hävytöntä! Ja niin peräti mautonta. Vähemmästäkin
voi saada vatsanväänteitä. -- Entä mitä te muut silloin sanoitte?

KOLMAS ROUVA. Kenraali vähän hätkähti, mutta malttoi maailmanmiehenä
mielensä ja kääntyi ranskaksi puhuttelemaan vieressä istuvaa
lähettilään rouvaa, joka -- Jumalan kiitos! -- ei tietenkään ollut
mitään ymmärtänyt. Ja me muut -- voittehan sen arvata -- olimme kuin
puusta pudonneet. Mutta diiva kääntyi aivan tyynesti eduskunnan
puhemiehen puoleen ja sanoi: "Olenkin ajatellut kohtapuoleen tuoda
poikani tänne -- onhan hänen jo aika oppia tuntemaan isänsä maa."

ENSIMMÄINEN ROUVA. Mitä, kehtaako hän todellakin vielä haalia häpeänsä
tännekin? Se ihminen luulee nähtävästi voivansa tehdä mitä tahansa. Ja
aivan julkisesti. -- Mutta kuulkaa, kuka sen pojan isä mahtaa olla?

KOLMAS ROUVA. Hän hymyili niin merkillisesti sanoessaan: "isänsä
maa"... Mutta sen minä sanon, että meikäläisistä seurapiireistä tuo
naikkonen ainakin on saatava karkoitetuksi.

TOINEN ROUVA. (On kuunnellut keskustelua pieni pilkallinen hymy
huulillaan.) Entäpä jos isä sattuisikin olemaan juuri "meikäläisistä
seurapiireistä"?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Oletko sinä aivan suunniltasi! Ja mitä se sitäpaitsi
asiaa muuttaisi?

TOINEN ROUVA. (Päättäväisesti.) Minusta se muuttaisi sitä koko lailla.
Silloinhan pitäisi kaiken oikeuden nimessä isäkin karkoittaa.

KOLMAS ROUVA. (Heitellen niskojaan.) Almalla on aina niin omituiset
mielipiteet. (Viittilöiden.) Katsohan, ethän sinä toki voi mitenkään
tarkoittaa, että... Voi sentään! nyt ainakin aukesi selkäni...
(Ensimmäiselle rouvalle.) Viitsitkö ystäväiseni?

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei se, Siiri hyvä, nytkään auennut.

KOLMAS ROUVA. No, sepä kummaa. Kiitos! -- Niin, sitä minä vain
ajattelin sanoa, että pitäisihän Alman nyt, kun hänen miehestään on
tullut korkeimman oikeuden jäsen, vähän tinkiä...

TOINEN ROUVA. (Terävästi.) Siitäkö, mikä on oikeaa?

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, mutta Alma! Myönnähän nyt toki...

LAINA KALTIMO. (Tulee leyhytellen viuhkallaan ja menee istumaan
toiselle puolen näyttämöä kuin missä rouvat istuvat.) Huh-huh, kun tuli
taas tanssituksikin!

ENSIMMÄINEN ROUVA. Joko sinä, Laina-kulta, kuulit uutisen?

LAINA KALTIMO. Nykyään hölytään niin paljon. Ei sitä pidä kaikkea
täydestä ottaa. Kerrottiinhan tässä tuonnottainkin, että Talasmaan
täytyisi erota jonkun jonninjoutavan intendenttuurijutun takia, vaikka
mies istuu lujemmin satulassa kuin koskaan ennen.

KOLMAS ROUVA. Mutta minäpä kuulin tämän vastikään hänen omasta
suustaan.

LAINA KALTIMO. (Kavahtaen pystyyn.) Pääministerinkö vai vieläkö
korkeammalta?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Ha-ha-haa! Eihän niillä suurilla herroilla toki ole
aikaa sellaiseen. Sitäpaitsi he äsken menivät pitämään valtioneuvoston
istuntoa; heillä ovat omat kiireensä. -- Ei, neiti Fioriinilta
itseltään se on kuultu.

LAINA KALTIMO. (Paljon välinpitämättömämmin ja uudelleen istuutuen.)
No, mikä uutinen se sitten on?

KOLMAS ROUVA. (Tärkeänä.) Että neiti Fiorinilla todellakin on elävä
poika. -- Mitäs sinä siitä sanot?

LAINA KALTIMO. (Ärtyisästi.) Vanha uutinen; kuulin sen jo aikoja
sitten. Ja sitäpaitsi: muitten penikat eivät todellakaan minua liikuta!
Jopa tässä olisikin urakka, jos kaikkien ihmisten kakaroista täytyisi
henkikirjaa pitää! Onhan aikuisilla ihmisillä toki tärkeämpääkin
ajattelemista.

TOINEN ROUVA. Eräillä on, eräillä ei...

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Happamasti.) Eiköhän lähdetä tanssia katsomaan?
(Kuiskaten kolmannelle ja nousten paikaltaan.) Menestys nousee aina
heikkoihin päihin.

    (Kaikki kolme menevät.)

LAINA KALTIMO. (Katselee muutamia kertoja taakseen, nähdäkseen, eikö
ketään tule. Kun käytävä pysyy tyhjänä, nousee hänkin paikaltaan
lähteäkseen. Ennenkuin hän ehtii oviaukolle, tulee Irja Fiorini
huoneeseen.)

IRJA FIORINI. (Elegantti, kaunis maailmannainen; avokaulaisen
leninkinsä rinnassa muutamia mitalleja ja kunniamerkkejä. Keveästi
kumartaen.) En suinkaan vain tullut karkoittamaan --?

LAINA KALTIMO. (Kumartaa armollisesti, mutta tarkastaa samalla toista
kiireestä kantapäihin. Sanoo lyhyesti, melkein töykeästi.) Olin juuri
lähdössä. (Menee.)

IRJA FIORINI. (Katselee hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään.
Menee sitten peilin luo, alkaa järjestellä tukkaansa ja puuteroi
kasvojaan. Hyräilee itsekseen. Kulkee ympäri huoneen katsellen tauluja
ja gobeliineja ja jää vihdoin uunin luo tuleen tuijottamaan.)

KALTIMO. (Tulee ajatuksiinsa vaipuneena; huomaa Irja Fiorinin vasta,
kun jo on ehtinyt keskilattialle. Pysähtyy.)

IRJA FIORINI. (Kuulee jonkun tulevan, kääntyy katsomaan. Hymyilee.) Et
tainnut osata odottaa, että tapaisit minut täällä... näin kahdenkesken.

KALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En... Minä etsin vaimoani... Luulin...
niin, hänen piti olla täällä.

IRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin...

KALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin
hänet muualta...

IRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa
muutaman sanan kanssasi.

KALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin
muualla, huomenna... milloin tahansa... mutta ei nyt... ei täällä...

IRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa!
(Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio
vastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään
vuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on
sydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.

KALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan
tulla. Meidät voidaan yllättää...

IRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion
toimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen
kuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.

KALTIMO. Enhän minä sitä... Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän
arka... Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku...

IRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta.
(Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä
kylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan
menettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit
sinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?

KALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.

IRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja -- se
on pahan omantunnon merkki.

KALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä
olekaan...

IRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin
omatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt
käymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten
vanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä
tuolia.)

KALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No,
niin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.

IRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee
tuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin
lyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot,
ymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja
sammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja
vainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun
täytyi purra huultani, etten olisi huutanut.

(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona
on niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette
te ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en
tunne.

KALTIMO. En minäkään... minullahan ei ole lasta...

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.

KALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja
sanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme
erosivat?

IRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut
jätit, tahi oikeammin: viskasit pois... -- Niin, niin, minä tunsin
itseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.

KALTIMO. (Nyökäyttää alistuvaisesti päätään.)

IRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta
seitsemäntoista vuotta.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.

IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen
illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä
olinkaan -- siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän
soinnuttomasti, että "leikki" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin
minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.)
Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään
kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi.
Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta
onnistui. -- Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa
joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin.
Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.

KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt...

IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli
vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin
se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi
vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä
olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se
aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle
että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja
poisti ennakkoluulot... Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt
ja uusi on edessä!

KALTIMO. Niin... olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen
voinut. Ja iloinnut voitoistasi.

Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen
kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin
pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen
konserttiisi.

IRJA FIORINI. Minä muistan... Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani
tallasin jalkojeni alle.

KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän... Mutta sano, etkö
vieläkään voi antaa anteeksi minulle...

IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä
aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi
meidän kanssamme?

Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni
linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka
niiden pienet sydämet tykyttivät... Nyt en enää sitä tekisi, sillä
minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit
minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea
tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut...

Mutta ei herätetä menneisyyttä -- sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo
kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en
sitä tekisi...

KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat!
Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä --
joskin myös paljon onnettomampi.

KALTIMO. Sinä olet rakastanut --?

IRJA FIORINI. Olen, olen... Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti
olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää...

KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.)
Kuka --?

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa;
omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit
oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.

KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi
salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani
olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.

IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään
yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee... Entisyys on huono
yhdistäjä -- tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.)
Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?

KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään... Tyyntä, tasaista arkista
työpäivää...

IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?

KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä,
sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.

IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt
siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa
nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?

KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa
olla.

IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva
suuri runoilija!

KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin
kirjoittamalla säkeitä paperille?

IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet,
kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla
iloisia, jos pystyvät oikolukuun. -- Totta puhuen, minä säälin sinua.

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin
asessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen
ystävänsä, jos hänellä sellaisia on.

IRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla
ystäväksesi --.

EDELMAN. (Tulee taustalta, pysähtyy keskilattialle, rykäisee.)

KALTIMO. (Hypähtää pystyyn.)

IRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti
säikähti.

EDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän
ei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa
ministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.

IRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin
pitkää aikaa kulua.

EDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä... Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on
pinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten
kuin kulumalla.

KALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä.
Eikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään
tulekaan...

EDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?

IRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei
todellakaan tiedä!

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään
keltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa
valtion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja
valtiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.

KALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista
kiirettä täytyi pitää.

EDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa
painavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen
syyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä.
Nimitys kuin nimitys!

IRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla
ensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä,
että uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!

KALTIMO. (Puristaa hänen kättään vaitiollen.)

EDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?

IRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta
huomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei
voitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.

LAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he
tietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?

KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni -- neiti Fiorini. Ettekö te olekaan
toisianne tavanneet?

IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa
kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut
Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän
laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä
konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen
reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin
kuin kuningatarta...

IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt
minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut
uskoa.

KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla
mainettaan parempi.

EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan -- tähän
asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin
voit sitä yhtä tarkkaan varjella.

    (Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)

LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen
jälkeensä.)

(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini,
asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita.
Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena
maanantaina...

EDELMAN. (Rykäisee kovasti.)

LAINA KALTIMO. (Vihaisesti tiuskaisten.) Menikö taas tupakansavu
väärään kurkkuun?

EDELMAN. Ei. Mutta täällä on jotakin muuta käryä, paljon pahemmalta
tuoksahtavaa.

LAINA KALTIMO. (Irja Fiorinille samassa äänensävyssä kuin äsken.) Niin,
joka ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina kello kolmesta viiteen --
eikö se ollut niin, tuomari Berg?

BERG. (Joka on seisonut taustassa, ottaa askeleen eteenpäin.) Neljästä
kuuteen, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Aivan niin. Neljästä kuuteen -- kello viiden teelle.

KALTIMO. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Bergillä on sinun
teekutsujesi kanssa...

LAINA KALTIMO. Muidenkin ministerien rouvilla on joku virkamies, joka
auttaa heitä edustusvelvollisuuksissa, ja tuomari Berg on
ystävällisesti tarjoutunut minun avukseni.

KALTIMO. Vai niin.

EDELMAN. (On edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt Bergiä; osoittaa
nyt hänen hännystakkinsa rinnustaa.) Ensi uutena vuotena tulee tuohon
varmasti jotain!

LAINA KALTIMO. Mutta, Kaarle-kulta, nythän minä vasta muistankin
asiani. Sinua kyseltiin äsken tuolla salissa. Muut ministerit ovat jo
tulleet takaisin. Ja pelkään, että sinun poissaolosi herättää huomiota.

IRJA FIORINI. Älkää millään muotoa antako minun pidättää. Olisin kovin
onneton, jos meidän pieni...

LAINA KALTIMO. Eihän se mitään... Sanon siis Teille, neiti Fiorini,
näkemiin; ette millään muotoa saa unhoittaa jour fixiäni. Lupaattehan?
(Kumartaa.)

KALTIMO. (Koettaa tehdä äänensävynsä leikkisäksi.) Näette, että minut
viedään väkisin. Ja kun minun tietysti nyt vielä ehdottomammin kuin
ennen täytyy taipua esivallan tahtoon, sanon minäkin: näkemiin!
(Kumartaa.)

LAINA KALTIMO. (Mennessään miehensä kanssa.) Tuomari Berg, saanko vielä
vaivata Teitä vähän? (Kumartaa; seuraa edellisiä.)

IRJA FIORINI. No, mitä sanotte, herra asessori?

EDELMAN. "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!"

IRJA FIORINI. Mutta miksikä niin on?

EDELMAN. Siksi, että he osaavat asettaa taivaansa niin matalalle, että
voivat siihen hypätä milloin hyvänsä ja ilman tikapuita.

(Väliverho.)



TOINEN NÄYTÖS.


Ministerin virkahuoneessa.

Tavallinen virastopäällikön huone. Iso kirjoituspöytä poikittain
keskellä, sillä vihreä verka, pöytäpuhelin, soittokello ja
kirjoitusvehkeet. Suomen kartta ja edellisten viranhaltijain kuvia
seinillä. Kirjoituspöydän molemmin puolin nahkatuoli kävijöitä varten.
Taustassa ja vasemmalla seinällä ovet; oikealla seinällä kirjahylly
asetuskokoelmineen.

Kaarle Kaltimo istuu kirjoitustuolissa; selkä on kirjahyllyyn, kasvot
vasemman seinän oveen päin. Hän lukee "Hufvudstadsbladetia."

KALTIMO. (Pannen lehden syrjään.) Olisihan tuo voinut olla paljon
pahempikin!... Ei muka "varmaa kantaa niissä suurissa ja
laajakantoisissa periaatteellisissa kysymyksissä, jotka hallituksen nyt
täytyy ratkaista". Hm! Tietenkään ei varmaa kantaa -- kenellä
ministerillä sellaista voisi olla! Mutta sanomalehdistä minä viis
veisaan! (Taustan ovelle koputetaan.) Sisään!

BERG. Tulinko häiritsemään?

KALTIMO. Et ensinkään, ajattelinkin juuri pyytää sinua tänne vähän
juttelemaan asioista. Paina puuta! (Osoittaa tuolia, johon Berg käy
istumaan.) Katsohan, kun sitä näin ensimmäistä kertaa astuu tällaisiin
aisoihin, niin tuntee itsensä aluksi vähän tottumattomaksi.

BERG. Tietty se! Mutta vakuutan veljelle, ettei meno lainkaan
mutkikasta ole. Meitähän on sitäpaitsi täällä pari sellaista, jotka jo
olemme vanhoja talossa ja tunnemme muodot. Ja oikeastaan kulkevatkin
asiat virastossa aivan itsestään, omia varmoja latujaan. Totta puhuen
luulen, että ministeriö, jos niikseen tulisi, hoitaisi itsensä
päälliköttäkin.

KALTIMO. Olen erittäin iloinen, että juuri sinä satuit lähimmäksi
miehekseni, ja toivon, että me tässä keskenämme tulemme hyvin toimeen.

BERG. Veli voi täydellisesti luottaa minuun. Missä suinkin osaan olla
apuna, olen aina käytettävissäsi. Kyllä sinä ministerin tuolissakin
pian lämpenet.

KALTIMO. Kiitos. -- No, kuulehan, miltä tuntuu mieliala muuten siellä
ulkona virkamiesten keskuudessa?

BERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof,
tiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet
olla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö,
tohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä
pitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on
kaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti.
Sitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja -- ja se seikka vaikuttaa
huomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile
ollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.

KALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman
sanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava
käsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.

BERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston
naiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa
tappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon
kuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei
ole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten
leviää kuin kulovalkea.

KALTIMO. On parasta olla varuillaan.

BERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.

Kaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että
esim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut
Amerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi
huoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko
virasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään
sielu ennestään tuntenut.

KALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.

BERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa,
että tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun
puolikkaastakin kokonainen asia.

Mutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä
määrärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia,
mutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää
viittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme
sukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada
irti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi
vahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin
lausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten... Mitä
sinä arvelet?

KALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen
mielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei
meidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin
muussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se
valtion asioissa oikeastaan mitään merkitse... Tiedätkö, kyllä minä
olisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä
arvelet?

BERG. Minun kantani on tietysti aivan sama kuin sinun. Kirjoitinkin
hylkäävän lausunnon sellaiseksi, että siitä parilla pienellä
muutoksella saa lämpimästi puoltavan. Sukututkijathan sitäpaitsi
yleensä ovat helkkarin siivoa väkeä, ehkä toisinaan vähän
tungettelevia, mutta joka tapauksessa varsin vaarattomia.

KALTIMO. No, pidämme sitten sen asian päätet... (Pöytäpuhelin soi.)
(Puhelintorveen.) Halloo... On... Vai niin. Terve, terve! No, siinähän
se menee. Työtä vain tahtoo olla niin vietävästi... Ei, hyvä mies, ei
tämä laiskan virkaa ole. Nytkin on tässä juuri kansliapäällikköni
esittelyllä, ja ties kuinka pitkä lista hänellä onkaan. (Iskee
hymyillen silmää Bergille.)... No, mikäs asia se on?... Kyllä me olemme
aikoneet Irja Fiorinin konserttiin, vaimoni on jo liput hankkinut...
Vai laakeriseppele... No, niin, enköpähän minäkin voisi olla mukana?
(Katsoo kysyvästi Bergiin, joka nyökäyttää päätään hyväksyvästi.) Kyllä
minä otan osaa... Sinä lähetät siis täältä hakemaan korttini; hyvä
juttu... Terve, terve; huomisiltanapa sitten tavataan. (Panee
kuulotorven paikalleen.) Mutta se on totta, eihän minulla sopivia
käyntikortteja olekaan!

BERG. (Ottaa pahvirasian taskustaan ja ojentaa sen Kaltimolle.) Minä
olen ne hommannut, kun tiesin vanhastaan, etteivät uudet ministerit
tule ajatelleeksi sellaisia asioita, vaikka ne erittäin tärkeitä
ovatkin. Olen jo lähettänyt korttisi kaikille niille virallisille
henkilöille, joille sinun asemassasi olevan miehen tulee korttinsa
lähettää. Katsohan, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan lähetetyllä
käyntikortilla on moni mies laskenut varman perustuksen mitä
loistavimmalle tulevaisuudelle.

KALTIMO. Mainio mies! (Aukaisee rasian ja lukee päällimmäisen kortin.)
Mutta mitä tämä on? "Madame Kaarle Kaltimo." Enhän minä toki mikään
matammi ole!

BERG. Oh, suo anteeksi. Ne ovat vaimosi. (Ottaa toisesta taskustaan
toisen rasian ja ojentaa sen Kaltimolle.) Tässä ovat oikeat!

Mutta palataksemme vielä pienempiin virka-asioihin, niin on sinun
huomenna klo 11 vietävä eduskunnalle hallituksen uusi esitys laiksi
aviottomien lasten aseman parantamisesta. Ja sitten on kello kahdelta
raha-asiainvaliokunnan istunto. Siinä kaikki. (Ovelle koputetaan.)

KALTIMO. Sisään.

VAHTIMESTARI. (Kultakaluunaiseen takkiin puettuna. Tuo käyntikortin
Kaltimolle ja jää ovensuuhun odottamaan.)

KALTIMO. (Katsoo korttia ja hätkähtää. Koettaa tyyntyä ja sanoo
mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:) Kaipa minun täytyy ottaa
vastaan.

BERG. (Nousten.) Niin, minä vetäydyn sitten omaan luolaani. Jos kävijä
käy pitkäpiimäiseksi, voin kymmenen minuutin perästä tuoda sisään
joitakin papereita muka allekirjoitettaviksi. Sitä tapaa noudatimme
aina edeltäjäsi kanssa.

KALTIMO. Hyvä on. Ehkä se on varminta.

BERG. (Vahtimestarille.) Sanoiko hän asiansa?

VAHTIMESTARI. Yksityistä herra ministerille.

BERG. Vai niin. (Menee vasemmasta sivuovesta.)

KALTIMO. (Tuijottaen hyvin levottomana korttiin.) Onko hän jo vanhempi
mies?

VAHTIMESTARI. Ei. Hän on aivan nuori.

KALTIMO. (Hetken mietittyään ja pariin otteeseen päätään puistettuaan.)
Voitte antaa hänen tulla sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaen.) Ymmärrän, herra ministeri. (Menee.)

KALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) "Kaarle Welle" ja lyijykynällä
lisätty "Fiorini." Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän
minusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle
koputetaan, sanoo hän:) Sisään!

KAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen
jälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen
nuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen
esiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri
lienee saanut korttini -- minä olen Kaarle Welle.

KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko
helsinkiläinen?

KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen
Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.

KALTIMO.  Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. --
Welle-Fiorini... Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?

KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.

KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän
oikein --?

KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.

KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa
anteeksi! Minä en osannut aavistaa... niin, en todellakaan tietänyt...
tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli... niin, oli poika...

KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu
-- minunlaiseni tapauksethan tavallisesti "karttavat julkisuutta",
painetaan villaisella -- eikä painomusteella.

KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin... Mutta käykäähän
istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee
kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa
hyvä!

KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.)
Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan -- uskallan sanoa --
erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. -- Asiani on aivan
yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne
virastoon kuin kotiinne. Miksi -- se selvinnee keskustelumme kuluessa.
Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini
missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.

KALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua
tapaamaan?

KAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin
ottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle,
joka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut
paljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan
suunnitelmallisesti. Sitä seikkaa -- mutta ehkä vielä enemmän paria
onnellista sattumaa -- on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia
tuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa
juhlallisesti) herra ministeri.

KALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin
välttämätöntä...

KAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle
pääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen,
herra ministeri?

KALTIMO. Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen.
Hänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää,
kuinka vanha olette?

KALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani
kysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?

KAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta,
herra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain
koulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas.
Ja kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä
yksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä
tunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte
hiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla
menettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut
hyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt
jatkaa?

KALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian
ytimeen sitä mieluisampaa minulle.

KAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten
opitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli
kahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu
-- eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän
kirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden
tammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin
kahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä
maaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. --
Olenko oikeassa?

KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?

KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi
kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen
tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin
niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee
seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.)
Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun
kieloja?

KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin... Mutta en todellakaan ymmärrä...

KAARLE WELLE. Olkaa huoletta -- tulette ymmärtämään.

Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon,
alkukirjaimenne nimimerkkinä?

KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.

KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa,
tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset
turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää
Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli
kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)

KALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te
luulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka
minusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa
mielettömältäkin.

KAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra
ministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen
suussa -- niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus.
Sitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa.
En ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.

KALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko -- minun
kärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen
käyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen:
käsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.)
Pyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette
selvittäneenne.

KAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä
sen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen
siten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, _kuka on
äitini pojan isä_.

KALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?

KAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän
toista lausetapaa.

KALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?

KAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?

KALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä... minä vakuutan, etten sitä
aavistakaan.

KAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!

KALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?

KAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä,
kuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.

KALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole
tiennyt Teidän olemassaolostannekaan! -- Tämä tuli niin äkkiä, aivan
kuin salama kirkkaalta taivaalta.

KAARLE WELLE. Niin, meidänlaisemme yllätykset tulevat kai tavallisesti
odottamatta....

KALTIMO. (Ikäänkuin äkkiä havahtuen.) Mutta ehkäpä tämä onkin vain
erehdys. Olisi kai toki äitinne jollakin tavoin antanut minun tietää...

KAARLE WELLE. Ei ikinä. Hän on liiaksi ylpeä. Eihän hän edes minulle
ole suostunut sanomaan, kuka on syypää olemassaolooni. Siellä ulkona
minä virallisesti olin hänen ottopoikansa. Itsekin luulin olevani
löytölapsi siihen päivään asti, jona täytin kuusitoista vuotta. Silloin
sanoi äitini minulle totuuden. Ja siitä asti olen minä koettanut
selvitellä elämäni arvoitusta. -- Äitini sanomalehtileikkeleiden
kirjasta löysin runonne ja arvostelunne. Kun kerran toin äidilleni
kieloja ja hän pyysi, etten koskaan hänelle niitä kukkia toisi, ne kun
vain herättivät katkeria muistoja, aloin jo päästä jäljille. Tänään
ovat jäljet johtaneet perille.

KALTIMO. (Itsekseen tuskallisesti huokaisten). Enkä minä ole mitään
aavistanut! (Vasemmalla sivuseinällä olevalle ovelle koputetaan.
Kaltimo epäröi hetkisen, sanoo sitten päättäväisesti:) Sisään!

BERG. (Tulee asiapaperi kädessään. Heittää tutkivan katseen ensin
Kaarle Welleen sitten Kaltimoon. Huomatessaan viimeksimainitun olevan
ylen hämillään pysähtyy hän epätietoisena keskilattialle.) Anteeksi...
ehkä tulinkin häiritsemään...

KALTIMO. Oliko jotakin hyvin kiireellistä?

BERG. Ei muuta kuin allekirjoitus sukututkimusseuran määrärahan
puoltoon.

KALTIMO. (Hyvin päättäväisesti, melkein äkäisesti.) Ei tule
kysymykseenkään! Siinä asiassa olen saanut lisäselvitystä, jonka
johdosta olen kokonaan muuttanut kantani. Seuran suunnittelema julkaisu
on aivan tarpeeton. Mokomaan eivät valtionvarat todellakaan riitä.
Kirjoitamme jyrkästi epäävän lausunnon.

BERG. Tarkemmin asiaa ajatellen olen tietysti minäkin aivan samaa
mieltä. Kirjelmä on erinomaisen helposti muutettavissa. (Kumartaa,
menee, tarkastelee vielä mennessään tutkivasti Welleä, joka keskustelun
kuluessa on siirtynyt peremmäksi taka-alalle.)

KALTIMO. (Bergin mentyä.) Niin, koska nyt todennäköisesti Te...
tuota... koska nyt kerran sinä olet...

KAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra
ministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä
niin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei
valitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä
myöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se
muistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!

KALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus
suoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.

KAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava
harhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville
historiallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on
selvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt
valtiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada
sulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.

KALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä... Suoraan sanoen tämä
tuntuu minusta hiukan nololta...

KAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen
luonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa... niin... olkaa olevinanne
aivan... (Etsii sanoja.)... aivan niinkuin sataisi!

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin... kaipa me vielä tapaamme.

KAARLE WELLE. Toivon sitä hartaasti. (Kumartaa, menee.)

KALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä
vielä! Ja juuri nyt... juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen
taustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä,
säikähtäen.) Sisään!

EDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta,
sillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu
käytävän päässä.

KALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.

EDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta
samalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien
ministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä
ihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan
kenen hyvänsä -- vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on
vaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.)
Näkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka...

KALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko... tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?

EDELMAN. En osaa aavistaakaan.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!

EDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on
kiinni valtiosalaisuuksissa?

KALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä...

EDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano
nyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää
huomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja
olisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa... ja vielä paljon
muutakin.

KALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?

EDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä
vetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä...

KALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä
tarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? -- Tulin tästä
ohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin
laakeriseppeleeseen.

KALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan... en oikein tiedä...
ehkäpä en sittenkään ole siinä mukana... On näet ilmennyt eräitä
asianhaaroja... Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään
käsiensä varaan.)

EDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat
epäluottamuslausetta eduskunnalta?

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!

EDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt
sydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän
näyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.

KALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit.
Juuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja
kahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös
linnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan
kirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee
levottomasti edestakaisin.)

EDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet
kärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian
kukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset
mittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin
ne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi
konnan.

KALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa
kävelyään.)

EDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden
hairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon.
Vasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema
arveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.

KALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!

EDELMAN. (Hämmästyen.) Mitä? Tarkoitatko todellakin, että sinullakin
olisi jokin _sellainen_ historia selkäsi takana.

KALTIMO. Sen pahempi minulla on. Ja tänään se jo astui rinnalleni...

EDELMAN. Hyvä kun ei astunut varpaillesi! (Menee Kaltimon luo.) Mutta
salli minun joka tapauksessa puristaa kättäsi. (Ojentaa kätensä.)

KALTIMO. Kiitos osanotostasi!

EDELMAN. Ei se sitä ollut. Pikemminkin onnittelu. Ainakin
anteeksipyyntö.

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Katsohan, vielä muutama minuutti takaperin uskoin, ettei
sinunlaisellasi miehellä entisyyttä ollutkaan...

KALTIMO. (Keskeyttäen.) Kunpa niin onnellisesti olisikin!

EDELMAN. Älä sano niin! Mieheltä, jolla ei ole ollut kykyä tehdä edes
ainoatakaan tyhmyyttä elämässään, isänmaa hyvin harvoin voi odottaa
mitään hyvääkään. -- Mutta mikä on nyt oikeastaan tämä sinun
skandaalisi?

KALTIMO. Minulla on lapsi.

EDELMAN. Isälläni oli kaksi. Ja kotipitäjäni kunnianarvoisella
kirkkoherralla kaksitoista. Onpa tämäkin nyt sitten rikos!

KALTIMO. Niin mutta... (Ovelle koputetaan.) No mikä... (Hätkähtää.)

EDELMAN. Käske sisään! Sinun pitää muistaa, ettet saa näyttää
maailmalle isänhuoliasi. Ministerin pitää aina olla olevinaan aivan
kuin sataisi!

KALTIMO. (Omituisen tuskallisesti hymähtäen.) Saman neuvon on tänään jo
antanut eräs toinenkin.

EDELMAN. Kuka?

KALTIMO. (Kuten edellä.) Minun poikani.

EDELMAN. Järkevä miehenalku! (Itsekseen.) On mahtanut tulla äitiinsä.
(Koputetaan uudelleen.)

KALTIMO. Sisään!

VAHTIMESTARI. (Tulee. Hän on aivan hämillään. Ei tiedä, mitä sanoa.)

KALTIMO. No, mikä on?

VAHTIMESTARI. (Änkyttäen hätäytyneenä.) E-e-n tiedä, en oikein tiedä...

KALTIMO. Mitä vahtimestari ei tiedä?

VAHTIMESTARI. Täällä ei ole käynyt ennen sellaisia, ei koskaan minun
aikanani niin hienoja...

KALTIMO. Minkälaisia? Kuka siellä on?

VAHTIMESTARI. En tiedä.

EDELMAN. Oletteko Te Sysmästä?

VAHTIMESTARI. En oo ku' Rautalammelta, ja ihan kirkolta.

EDELMAN. Näkyy olevan suunnilleen sama asia!

KALTIMO. Mutta sanokaa toki viimeinkin, kuka siellä on!

VAHTIMESTARI. Eräs nainen. Tässä on kortti. (Tuo kortin Kaltimolle ja
palaa sitten ovensuuhun.)

KALTIMO. (Vilkaisee korttia, hätkähtää, ojentaa sen sitten
Edelmanille.)

EDELMAN. (Katsahdettuaan korttiin viheltää.) Vai niin hänkö?

KALTIMO. (Nyökäyttää merkitsevästi päätään.) Hän...

EDELMAN. (Vahtimestarille.) Sanokaa, että ministeri on vapaa -- minä
olin tässä juuri lähtemässä.

VAHTIMESTARI. (Katselee tyhmännäköisenä vuoroin ministeriä, vuoroin
Edelmania.)

KALTIMO. Niin, olkaa hyvä ja menkää pyytämään sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaa.) Ymmärrän, herra ministeri. ( Menee.)

KALTIMO. Mikä tästä nyt tulee?

EDELMAN. Ei ainakaan skandaalia. Sellaisia ei neiti Fiorinin tapainen
nainen koskaan tee. Mutta minäpä pistäydyn kansliapäällikkösi luo.
(Osoittaa sivuovea.) Voin kai mennä tästä suoraan?

KALTIMO. (Hermostuneena.) Voit kai. Niin, Berg on kyllä huoneessaan...
Sinä voitkin estää häntä tulemasta tänne --.

EDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja
Fiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan
tiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan
puolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis
tarvinne ollenkaan olla peloissasi... (Ovelle koputetaan; Edelman
kiiruhtaa sivuhuoneeseen.)

KALTIMO. Sisään!

IRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei
silmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta
minulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.

KALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen
hermostunut.) Luulen sen jo tietäväni...

IRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon
osoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole
vielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.

KALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?

IRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En
todellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän
siitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada
sanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.

KALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!

IRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne,
vaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin
luo...

KALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan
minun pitänyt se aavistaa!

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin huomaamatta välihuudahdusta.) Niin, sillä
eihän toki itseään tasavallan presidenttiä sentään voine sellaisilla
asioilla vaivata.

KALTIMO. Se vielä puuttuisi. (Onnettomana.) Kyllä se sitäpaitsi viedään
hänenkin korviinsa.

IRJA FIORINI. (Riemastuen.) Niinkö todellakin?

KALTIMO. (Synkästi.) Siitä ei ole epäilystäkään... Mutta onko se nyt
ihan välttämätöntä?

IRJA FIORINI. Kuinka niin? Totta kai! -- Mutta puhummekohan me nyt
samasta asiasta? Minä tarkoitan sitä uutta suomalaisten taiteilijain
sukukirjahanketta...

KALTIMO. (Huokaisten helpoituksesta, vajoaa tuoliinsa, ei tahdo oikein
jaksaa käsittää.) Sii-tä-kö? Ainoastaanko siitä?

IRJA FIORINI. (Suutahtaen.) Onko se "ainoastaan"? Mistä muusta minä
sitten olisin puhunut?

KALTIMO. (Tyyntyen.) Suo anteeksi, Irja, mutta minä luulin sinun kaiken
aikaa puhuvan -- pojastasi.

IRJA FIORINI. (Nousten.) Pojastani? Ja mitä hänestä? Ei. Nyt ministeri
ei tiedä, mitä hän sanoo. Mitä on sinulla ja pääministerillä ja
presidentillä, mitä yleensä kenelläkään ihmisellä tekemistä minun
poikani kanssa? Sitä en jaksa käsittää. Minun yksityiset asiani ovat
kokonaan minun asioitani, niihin en laske vierasta sekautumaan.
(Ylpeästi.) Vai minäkö muka juoksisin virastoissa, hallitusmiesten
luona perhejutuillani! Ei kiitoksia. Sellaista ei ole oikeus uskoa --
edes sinullakaan! -- Ollaanko tässä maassa totuttu siihen, että
konttorit ja virkahuoneet ovat ihmisten yksityisasiain selvittämistä
varten? Enpä silloin todellakaan ihmettele, että tarvitaan komiteoja ja
toimenpiteitä virastojen työtehon parantamiseksi. -- Mistä saattoikaan
johtua mieleesi, että tulisin puhumaan pojastani sinulle? Luulin jo
eilisiltana kyllin selvästi osoittaneeni, etten hänestä sinun kanssasi
keskustele.

KALTIMO. (Tointuen.) Etkö istuisi, hyvä Irja? (Irja Fiorini istuutuu.)
Olen kiitollinen siitä, että tulit tällaiselle asialle luokseni.
(Teeskennellyn keveästi.) Sattuukin niin, että ensimmäinen
virkatoimeni oli antaa määräys puoltavan lausunnon kirjoittamisesta
sukututkimusseuran tätä asiaa koskevan anomuksen johdosta.

IRJA FIORINI. Niinkö todellakin? (Katsoo häntä tutkivasti.)
Ehkäpä olet ystävällinen ja selität, mistä sitten johtuu, että
valtiovarainministeri on antanut määräyksen kansliapäällikölleen
kirjoittaa jyrkästi epäävä lausunto.

KALTIMO. (Hämmästyen.) Saanko vuorostani kysyä, mistä sen tiedät?

IRJA FIORINI. Kansliapäällikkösi on parikymmentä minuuttia sitten
antanut sellaisen vastauksen hänelle tehtyyn puhelinkyselyyn.

KALTIMO. (Hämillään.) Niin... tosiaankin. Minun on, ikävä kyllä,
täytynyt muuttaa aikaisempi päätökseni, olen ollut siihen pakotettu...

IRJA FIORINI. Onko valtionkassa yhden aamupäivän kuluessa niin perin
köyhtynyt?

KALTIMO. Ei. Mutta on ilmennyt muita seikkoja, jotka... niin... jotka
suorastaan tekevät mahdottomaksi anomukseen suostumisen... seikkoja,
joita minä hallitusmiehenä, sen pahempi, en ole oikeutettu saattamaan
julkisuuteen...

IRJA FIORINI. (Lyhyesti.) Vai niin. Valitan, että minun täytyy ryhtyä
taisteluun sinua vastaan. (Nousee.)

KALTIMO. Tarkoitatko ihan totta?

IRJA FIORINI. En laske leikkiä. Tämä asia on minulle kunnia-asia. Teen
sen eteen minkä suinkin voin. Sanon sinulle sen aivan rehellisesti,
että en usko noiden "ilmenneiden seikkojen" pätevyyteen, ennenkuin sen
todistat...

KALTIMO. (Hätääntyen.) Mutta jos tehtäisiin... niin, no... pieni
vaihtokauppa.

IRJA FIORINI. (Jyrkästi.) "Lehmän kauppoja" tekevät poliitikot. Minä
olen kunniallinen kansalainen...

LAINA KALTIMO. (Tulee äkkiä sivuovesta, hattu päässä.) Ah, anteeksi...
en tiennyt, että täällä oli vieraita... (Kumartaen kylmän
kohteliaasti.) Kaikkein vähimmin osasin odottaa, että Te, nti
Fiorini...

IRJA FIORINI. (Kumartaen.) Virka-asioilla, rouva ministeri. Ei muuta.
Ja sen pahempi huonolla menestyksellä. Herra ministeri on aivan
taipumaton eräässä sydäntäni lähellä olevassa asiassa...

LAINA KALTIMO. Hän on vakaumuksen mies, kuten miehen hänen paikallaan
pitääkin olla.

IRJA FIORINI. Sitä en lainkaan epäile. Ja juuri siihen olenkin toivoni
perustanut.

KALTIMO. Onko Berg huoneessaan?

LAINA Kaltimo. On. Istuimme juuri tekemässä listaa niistä henkilöistä,
joille minun on lähetettävä iltapäivä teekutsut, kun tuo hirveä Edelman
romahti ovesta sisään. Sietämätön mies. Kerrassaan. Tunnettehan hänet,
neiti Fiorini?

IRJA FIORINI. Kyllä. Mutta en samalta puolelta kuin rouva ministeri.
Minusta hän on erittäin hyvä ja kokonainen ihminen.

LAINA KALTIMO. (Nauraa pilkallisesti.) Ha-haa. No, siinä tapauksessa,
ette tunne häntä kyllin hyvin. Hänkö hyvä? Oikein hirmuinen mies,
kyynikko, jolle ei mikään ole pyhää. Ei. Te ette vielä tunne häntä.

IRJA FIORINI. Mutta ehkäpä minä tunnenkin hänet paremmin kuin rouva
ministeri.

Nähkääs, hän on niitä ihmisiä, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se
on, eivät kaunistele sitä ja sanovat kaikki asiat niiden oikeilla
nimillä. He eivät pyri taivaisiin, vaan tyytyvät pysymään maan
kamaralla. (Lämpimästi.) Mutta heillä on usein hyvä sydän rosoisen
pinnan alla. He saattavat, kun tarvitaan, taputtaa pientä turvatonta
lapsenpäätä ja rohkaista masentunutta mieltä hyvällä sanalla...

LAINA KALTIMO. (Ylenkatseellisesti.) Minulle hän ei ainakaan ole
taivaita aukaissut! (Edelman ja Berg tulevat huomaamatta sisään.) Mutta
minäpä en lienekään herra Edelmanin silmissä enkeli.

EDELMAN. (Hyväntuulisesti.) Mitä ei vielä ole, siksi voi kerran tulla!
(Menee kättelemään Irja Fiorinia.) No, onko ministerin kanssa päästy
yksimielisyyteen?

IRJA FIORINI. Sen pahempi ei. Herra ministeri on aivan eri mieltä kuin
minä.

KALTIMO. (On edellisen kohtauksen aikana hermostuneesti hypistellyt
papereita pöydällään.) Tekisipä mieleni kysyä sinun valistunutta
mielipidettäsi tässä asiassa. Saanko lyhyesti selittää asian?

EDELMAN. Aivan turhaa! Olen joka tapauksessa nti Fiorinin puolella.

KALTIMO. No niin... kun nyt olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin
luulenpa melkein, että sittenkin voin suostua... Berg, oletko hyvä ja
muutat sen lausuntomme sukututkimusasiassa puoltavaksi.

BERG. En ehtinyt sitä vielä muuttaa hylkääväksikään. Se on siis
valmiina. Tuonko heti allekirjoitettavaksi?

KALTIMO. Ole hyvä! (Berg menee.)

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kas niin. Nyt olemme siis liittolaiset. Ja
nyt on asiani suoritettu. Pyydän kiittää herra ministeriä. (Puristaa
hänen kättään. Katsoo rannekelloaan.) Nyt olenkin jo myöhästynyt
harjoituksestani, säestäjäni on jo varmaan tuskastunut. (Kumartaa.)
Hyvä rouva, hyvät herrat! (Menee Kaltimon saattamana ovelle.)

BERG. (Tulee paperi kädessään.) Kas tässä! (Panee paperin pöydälle,
jonka ääreen Kaltimo istahtaa kirjoittamaan nimensä.)

KALTIMO. (Ojentaa paperin Bergille.) No niin, nyt on se asia sitten
selvä!

BERG. (Kevyen leikillisesti.) Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo myöskin
jumala.

LAINA KALTIMO. (Happamasti.) Ja jumala on tässä tapauksessa herra
Edelman.

EDELMAN. Sitä en ole koskaan luullut olevani.

LAINA KALTIMO. No mikä sitten?

EDELMAN. Vain jumalan kuva -- joksi raamattu vakuuttaa armollisen
rouvankin luoduksi!

(Väliverho.)



KOLMAS NÄYTÖS


Irja Fiorinin vierashuoneessa.

Eteiseen johtava ovi taustaseinällä, ovi myöskin vasemmalla ja toinen
oikealle. Flyygeli. Valokuvia ja muistoesineitä esillä.

Ilta. Sähkökruunussa tuli. Myöskin eteisessä, jonne ovi on auki, valoa;
eteisen seinällä vastapäätä vierashuoneen ovea puhelin.

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, menee eteiseen, jonka ulko-oven
aukaisee ja sulkee. Palaa sitten arkihuoneeseen.) Ihmeellistä! Minusta
kuulosti aivan kuin olisi ovikello soinut. (Katsoo kelloaan.)
Neljännestä yli yhdeksän... johan pitäisi ohjelman ensi osan olla
lopussa! Kaipa hän nyt vain tulee! (Istahtaa tuoliin.) Minun täytyy
saada tämä asia järjestykseen... siinä ei auta mikään... maksoi mitä
maksoi! (Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)

KAARLE WELLE. Jos se on eräs vanhempi herra, joka kysyy minua, niin on
Anni hyvä ja pyytää sisään. Muille en ole kotona.

PALVELIJATAR. (Ei voi pidättää nauruaan.) Ymmärrän herra Nuoriherra.

KAARLE WELLE. Ei siinä, hyvä Anni, mitään nauramista ole! Kun ei haluta
tavata ketään, niin ei olla kotona.

PALVELIJATAR. Nuoriherra saa antaa anteeksi, mutta se kuulosti vain
niin hullulta. (Nauraa taas.)

KAARLE WELLE. Jos Anni tietäisi, kuinka vakava asia nyt on
kysymyksessä, niin ei Anni nauraisi... vaan ehkä pikemminkin itkisi...

PALVELIJATAR. Sus' siunatkoon! Aivanhan Nuoriherra peloittaa. (Ovikello
soi uudelleen.)

KAARLE WELLE. (Nousee.) Kas niin. Anni kiirehtii nyt!

    (Palvelijatar menee eteiseen avaamaan. Kaarle Welle
    lähtee hermostuneesti kävelemään edestakaisin.)

EDELMAN. (Eteisessä.) Nuoriherra lienee kotona yksikseen...

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona -- herralle.
(Tulee sisään hetkisen kuluttua.) Siellä on nyt se herra.

KAARLE WELLE. Anni on hyvä ja pyytää sisään.

PALVELIJATAR. (Menee eteiseen; sanoo siellä.) Herra on hyvä ja käy
sisään!

EDELMAN. (Tulee sisään; hänen jäljessään palvelijatar, joka jatkaa ulos
vasemmalle.) Hyvää iltaa!

KAARLE WELLE. Hyvää iltaa! (Menee häntä vastaan, ojentaa kätensä.)
Niin... minä olen... äitini poika!

EDELMAN. (Taputtaa häntä olalle isällisesti.) Sitä me, herra paratkoon,
kai olemme vähän jokainen!

KAARLE WELLE. (Hiukan epäröiden.) Niin... tietysti... tarkoitin vain,
että minä olen oman äitini poika... Sitäpaitsi ehkä aivan erityisesti...

EDELMAN. (Sydämellisesti.) Ymmärrän, nuori ystäväni! Minusta on oikein
hauska jutella kanssanne vähän, ennenkuin toiset tulevat...

KAARLE WELLE. Ettekö ole ystävällinen ja istu? (Osoittaa tuolia, jolle
Edelman käy istumaan; istuutuu itse vastapäätä.) Niin, äitihän on
kutsunut tänne muutamia tuttaviaan konsertin jälkeen. Ja juuri
senvuoksi tahdoin... tarkoitan: rohkenin pyytää Teitä tulemaan
aikaisemmin. Olen pahoillani, että riistin Teiltä täten äitini ohjelman
jälkipuoliskon. Mutta asiani on sekä vakava että kiireellinen...

EDELMAN. Toivon saavani kuulla äitinne laulavan vielä useastikin. Siitä
innostuksesta päättäen, joka salissa vallitsi, ei hän voi lopettaa
yhteen eikä kahteen kertaan. Mutta ettekö Te ollut lainkaan siellä?

KAARLE WELLE. En. Tavallisesti olen... mutta täällä en tahtonut...
Ihmiset olisivat kai katselleet minua yhtä paljon kuin äitiäni... Enkä
minä tahtonut häiritä heidän taidenautintoaan. Äitini on kyllä siinä
uskossa, että olen konsertissa... Hän ei tiedä tästä meidän
kohtaamisestamme mitään.

EDELMAN. Niinkö?

KAARLE WELLE. Niin. (Varhaisvanhasti.) On asioita, joita minun
toistaiseksi täytyy hoitaa hänen selkänsä takana. Se on
yksinkertaisesti velvollisuuteni perheen päämiehenä.

EDELMAN. (Hymähtäen.) Näyttää siltä kuin perheenpään huolet Teitä
painaisivat... ne tuntuvat tulevan toisille jo hyvin aikaiseen...
toisille ne eivät tule koskaan...

KAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?

EDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule --
ministeriä.

KAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?

EDELMAN. Ehkä... (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies,
olette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä
iltana.

KAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman
nyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee
pidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin.
(Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.)
Silloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla
minkäänlaisessa... kuinka nyt sanoisinkaan?... persoonallisessa
suhteessa... (Edelman puistaa hymyillen päätään)... etenkin, kun ei
äitinikään sitä tahdo... Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen
arvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.

EDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita
haavoja.

KAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä.
Mutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään
tavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.

EDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.

KAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.

EDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä
rahtuistakaan.

KAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä
luottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.

EDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.

KAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.

Nähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan -- ja meikäläisethän
lienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia
--, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut
tietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei
tahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä.
Tuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin
vakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se
kieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin
isänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli
tärvellyt koko hänen elämänsä.

EDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä
suurimpana ja kalliimpana ilona.

KAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään.
Syypää onnettomuuteen -- ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja
elämäni ristiriita!

No niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle.
Mutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla,
vaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni,
ei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään --
silloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään
siinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien
puihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan... Se oli surullista,
mutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo
uhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi...
(Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)

EDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee
lapsena mieheksi... Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain
tullut vanhaksi.

KAARLE WELLE. Niin olen. -- Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini
sitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja
ottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus
mieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut
järjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni,
jota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen
lähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista
kohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi
töikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo...

EDELMAN. (Viheltää hiljaa.)

KAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut
kutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään
odotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa
häntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme
ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme
toistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin
vahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli
pettänyt minun ihanan äitini... Nautin, kun hän kiemurteli kuin
hyönteinen neulassa...

EDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!

KAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?

EDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.

KAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. -- Jo siellä ulkona
puhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään
toisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja
niin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan
rakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata
Teitä...

EDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?

KAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti
silmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi
-- _ruvetkaa isäkseni!_

EDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat...

KAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.

EDELMAN. Entä äiti?

KAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen
varmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi
ajatella... niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin...

EDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?

KAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein
uskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.

EDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten
käsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se
käy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten
edessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.

KAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana:
isä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua -- tämä oli ensimmäinen
kerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)

EDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle
muutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat
istuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni
jonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle,
joka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat
toisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut
kuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani
kukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä.
Minun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli
minusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka... Sydän
kuivui ja kutistui...

KAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se... oliko se?...

EDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) _Se oli sinun äitisi_.

KAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun
pitänyt osata se arvata! -- Mutta nythän vasta isäni muuttuukin
oikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!

EDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun
kuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!

    (Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?

KAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko
maailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin
saakka!

PALVELIJATAR. Herranen aika! (Menee aukaisemaan eteisen oven.)

KALTIMO. (Eteisessä,) Joko täällä ollaan kotona?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona.

KALTIMO. (Eteisessä.) Onko jo muita vieraita?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Eräs herra...

KALTIMO. (Eteisessä.) Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa ministeri
Kaltimo.

PALVELIJATAR. (Sisään ovensuuhun.) Nuoriherra, nyt siellä jo on
ministeri...

KAARLE WELLE. (Naurahtaen. Puoliääneen.) Mutta ei vielä kadunlakaisijaa
-- kaipa sekin tulee myöhemmin. (Ääneen.) Anni pyytää sisään.

PALVELIJATAR. (Ulos eteiseen.) Herra ministeri on hyvä.

KALTIMO. (Tulee sisään. Kaarle Welle nousee häntä vastaanottamaan.)
Hyvää iltaa. Tulen aikaiseen. En päässyt ensinkään konserttiin --
tärkeä ministerivaliokunnan istunto. Se oli tavattoman harmillista,
mutta näkyy olevan niin, että niiden, jotka keltaisen linnan portista
sisään astuvat, on uhrattava ilonsa. (Edelmanille.) Vai sinä, vanha
veijari, et myöskään ole konsertissa. (Tervehtii häntä.) No, sinulla
eivät ainakaan ole olleet esteenä valtion asiat...

EDELMAN. Eivät. Mutta monin verroin tärkeämmät.

KALTIMO. (Naurahtaen.) No, mitkähän asiat ne nyt lienevät valtion
asioitakin tärkeämmät?

EDELMAN. Omani. Ja ehkä sitäpaitsi vielä erään toisen, joka ei itse
osaa asioitaan hoitaa.

KAARLE WELLE. Eikö herra ministeri suvaitse istua?

KALTIMO. Kiitän. (Istuutuu. On ilmeisesti sangen hermostunut.)

KAARLE WELLE. Saanko ehkä toisia odoteltaessa tarjota herroille lasin
whiskyä?

KALTIMO. Kiitos, ei millään muotoa!

EDELMAN. Mitä? Oletko sinä sairas?

KALTIMO. En. Mutta minä olen -- ministeri.

EDELMAN. Se näkyy totta tosiaankin olevan sama asia!

KAARLE WELLE. Pyydän anteeksi: en todellakaan tahtonut panna herra
ministerin velvollisuudentuntoa koetukselle. Enhän ole ollut täällä
vielä niin kauan, että tuntisin tarkalleen maan tapoja, mutta tulin
vain ajatelleeksi, että näin yksityisessä kodissa ja aivan ahtaassa ja
uskotussa piirissä...

KALTIMO. Hm. (Hieroskelee vähän käsiään ja ravistelee olkapäitään.) Hm.
Tuli tosin vähän kylmä, niin että ehkä pieni lasi puhtaasti
terveydelliseltä kannalta... (Kaarle Welle nousee.) Mutta uskallanko
pyytää, ettei missään tapauksessa palvelijatar... vaan että Te itse
vaivautuisitte tuomaan sen...

EDELMAN. Ja maitokannussa! (Nauraa.)

KAARLE WELLE. Olkaa aivan rauhassa, herra ministeri! (Menee
vasemmalle.)

KALTIMO. Minä pyydän sinua, vanha veli, ottamaan vähän huomioon minun
asemani. Ajattelehan, kuinka kärkkäitä ihmiset ovat meikäläisistä
juoruja sepittelemään... Totta puhuen minua epäilytti aivan
tavattomasti koko tänne tulokin, mutta vaimoni tahtoi välttämättä ja
olisi tietysti voinut ruveta epäilemään jotakin, jos olisin
itsepintaisesti pannut vastaan.

EDELMAN. Voi, voi niitä virkamiehen vaivoja!

KALTIMO. Älä viitsi olla pilkallinen! Sinähän tiedät, kuinka kauhea
tilanteeni tällä hetkellä on. Olenhan sinulle uskonut koko jutun
toivossa, että sinä ymmärtäisit ja auttaisit minua. -- Muuten pidin
viisaimpana äskettäin sanoa pääministerillekin, että olin kutsuttu
tänne tänä iltana... Eikö se sinustakin ole omansa katkaisemaan kärjen
niiltä juoruilta, jotka mahdollisesti jälkeenpäin kannetaan hänen
korviinsa?

EDELMAN. Se oli epäilemättä valtioviisain teko, minkä koko lyhyellä
hallituskaudellasi olet tehnyt! Edeltäjäsi koetti pitää pääministeriä
syrjässä kaikista perheasioistaan ja joutui pois radalta! Sopii siis
koettaa päinvastaista menetelmää.

KAARLE WELLE. (Tulee kädessään tarjotin, jolla on kaksi whiskylasia ja
yksi viinilasi. Asettaa tarjottimen pöydälle. Tarttuu viinilasiin.)
Herrat sallinevat minun olla "eriuskolaisen" -- lukekaa se minun
nuoruuteni syyksi. (Kohottaa lasinsa.) Terve tuloa!

EDELMAN. (Kaarle Wellelle.) Minä sanon samat sanat!

KALTIMO. Niin, tervetuloa isänmaa... (Hämmentyy.) Uuteen
kotimaahanne...

KAARLE WELLE. Sanokaa vain: isänmaa, herra ministeri. Sillä isäni
maahan tämä on -- ja juuri siksi olen iloinen siitä, että olen tänne
päässyt.

KALTIMO. (Hermostuneesti.) Niin... niin...

EDELMAN. (Hymyillen merkitsevästi.) Ja isä on tietysti iloinen, kun hän
saa poikansa kotiin!

KAARLE WELLE. (Hymyilee Edelmanille.) Toivokaamme niin!

KALTIMO. (Tarttuu hermostuneesti lasiinsa, juo sen pohjaan, etsii
jalallaan Edelmanin jalkaa antaakseen hänelle varoittavan merkin.
Juotuaan alkaa yskiä kovasti.)

EDELMAN. (Naurahtaen.) Veljelle taisi mennä isänmaa vähän väärään
kurkkuun!

    (Ovikello soi.)

KAARLE WELLE. (Nousee, menee aukaisemaan, eteisen oven.) Nyt ne
tulevat! (Sulkee mennessään oven eteiseen.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)

EDELMAN. Nuoriherra meni itse -- kadunlakaisijoita vastaan.
(Naurahtaa.)

PALVELIJATAR. (Nauraa ymmärtäväisesti; menee takaisin vasemmalle.)

KALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko
tänne todellakin...

EDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku
ministerien liepeillä?

KALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen
palvelusväkeä...

    (Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään
    kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa
    kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen.
    Ovi jää auki heidän jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä
ihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen
kättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista -- ne ovat
kai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.)
Mutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole
lasia!

KAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli -- se on ehkä... vain
tilapäisesti kadonnut.

KALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin... sen täytyi
kadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi... Mutta nyt se jo voi päästä
piilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)

IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas -- lasinpuhaltaja!
(Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.)
Saanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo --
taiteilija Kaarto, asessori Edelman... (Kaarto käy herroja
kättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva
kansliapäällikköineen...

EDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.)
Kadunlakaisijat!

IRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra
Kaarrollekin! Kai se maistaa?

KAARTO. Kiitän.

KAARLE WELLE. (Menee vasemmalle.)

KALTIMO. Ja miltä tuntui laulaa kotikaupungissa?

IRJA FIORINI. Miten sanoisinkaan? "Katkeransuloiselta" olisi kai oikea
sana, jollei se maistuisi tusinaromaanilta. Vanhat muistot... tahtoivat
väkisinkin herätä... Mutta hirveän ystävällisiä ne olivat minulle,
aivan liiaksi...

EDELMAN. Kukapa olisi paremmin lämmintä vastaanottoa ansainnut kuin se,
joka jäähyväisittä lähti!

IRJA FIORINI. (Keveästi.) No, joko Tekin, vanha ystävä, rupeatte
imartelemaan?

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, tuo lasin Kaarrolle.) Olkaa hyvä!

KAARTO. Kiitos! (Kohottaa lasinsa vasemmalla kädellä.) Madame! Suokaa
anteeksi, että vien lasin huulilleni vasemmalla kädelläni, mutta
oikealla olen kerran säveltänyt: "En viiniä juo, en rypäleverta..."
(Juo lasinsa pohjaan.)

KAIKKI. (Nauravat.)

EDELMAN. Te, nuori mies, taidattekin elää Sanan mukaan. Ettekö koskaan
anna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee?

KAARTO. Kyllä silloin, kun teen jotakin molemmin käsin. Ja sellaista
tapahtuu hyvin usein!

    (Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta ja menee eteiseen.)

IRJA FIORINI. Nyt herrat suonevat minulle anteeksi, että hetkeksi menen
pitämään huolta emännän velvollisuuksistani, meidänhän täytyy ajatella
vähän ruumiinkin ravintoa. (Menee vasemmalle.)

    (Eteisessä vilahtavat Laina Kaltimo ja kansliapäällikkö. Hetken
    kuluttua tulevat he sisälle. Palvelijatar menee vasemmalle.)

KAARLE WELLE. (Menee vieraita vastaan.) Herrasväki on hyvä... äitini
tulee heti... Tervetuloa rouva ministeri! (Suutelee Laina Kaltimoa
kädelle. Esittäytyy sitten kansliapäällikölle.)

LAINA KALTIMO. (Kumartaen kaikille.) Hyvää iltaa, hyvät herrat! -- Mikä
ihana konsertti -- sellaista ei kuule usein. Ja yleisö aivan
haltioissaan...

BERG. (Menee Kaarron luo.) Terve, terve! Kuinka hurisee? Kyllä sinä
poika sitten osaat pianoa käsitellä. Mutta annahan, kun esittelen sinut
ministeri Kaltimon rouvalle, hän tahtoo niin mielellään tehdä
tuttavuutta kanssasi.

KAARTO. Pelkään, etten osaa käsitellä hänen laisiaan yhtä hyvin kuin
pianoa.

BERG. (Vetää hänet Laina Kaltimon luo.) Älä pelkää! Kyllä hän
käsittelee sinua! Tule nyt. Saanko esitellä rouva ministerille
säveltäjä Kaarron?

LAINA KALTIMO. (Ojentaen kätensä Kaarrolle.) Erittäin hauska tutustua.
Olen kuullut Teistä niin paljon ja tänä iltanahan sain kuulla Teitä
itseännekin. Se oli aivan erinomaisen kaunis se "Kuutamolaulu"...

KAARTO. Rouva ministeri on aivan liiaksi rakastettava...

LAINA KALTIMO. En ensinkään. Tiedättekö, takanani istui eräs
musiikkiarvostelija. Ja hän käytti aivan minun sanojani... Uskokaa tahi
olkaa uskomatta. Olisi erittäin hauskaa, jos joskus tulisitte viiden
teelle vastaanottopäivänäni. Minusta taiteilijat aina ovat
valtiollisten salonkien kaunistuksena -- ja ehkäpä Te vielä
vaivautuisitte vähän soittamaankin...

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta suoraan Laina Kaltimoa kohti.) Hyvää
iltaa, rouva Kaltimo. Tuotitte minulle suuren kunnian, kun tahdoitte
tulla luokseni. Olen erittäin iloinen...

LAINA KALTIMO. Kunnia on kokonaan minun puolellani. Kuinka suuri
taiteilija Te olettekaan! Sallikaa minun kiittää Teitä sydämeni
pohjasta tämän illan verrattomasta nautinnosta. Ja luvatkaa tulla ensi
teekutsuihini, pääministerinkin rouva tahtoisi niin mielellään tutustua
kuuluisimpaan laulajattareemme.

IRJA FIORINI. Sehän on kovin mairittelevaa. Tuhannet kiitokset. Mutta
nyt pyytäisin herrasväkeä tulemaan pöydästä ottamaan hiukan teetä ja
voileipiä. (Osoittaa auki jätettyyn oveen vasemmalla.) Olkaa hyvät!

KAIKKI. (Kumartavat ja lähtevät; viimeisinä Kaarle Welle ja Kaarto.)

KAARLE WELLE. Sanokaa suoraan, lauloiko äiti todellakin suurenmoisesti?

KAARTO. Suurenmoistakin suurenmoisemmin! Sellaista laulua eivät ihmiset
täällä ole ennen kuulleetkaan.

    (Menevät ruokasaliin. Näyttämö jää hetkeksi tyhjäksi.)
    (Kaarle Welle ja Palvelijatar. Tulevat vasemmalta.)

PALVELIJATAR. (Ryhtyy korjaamaan Kaarle Wellen avustamana tyhjiä laseja
ja järjestelemään esineitä.) Kyllä se on hassu, se herra, joka tänne
ensiksi tuli! (Nauraa.) Mutta hyvä ihminen se mahtaa olla.

KAARLE WELLE. Hyvä hän on. Niin hyvä, ettei Anni voi sitä aavistaakaan.
Ja niin tavattoman viisas.

PALVELIJATAR. Voipi olla viisaskin. Sillä kerran sanottiinkin Suomen
Kuvalehdessä, ettei tavallisen ihmisen aina ole helppo eroittaa hyvin
viisasta miestä pähkähullusta.

KAARLE WELLE. Niin, niin... Ei Anni vielä kaikkea tiedäkään!

    (Menevät vasemmalle.)
    (Näyttämö on taas hetken tyhjänä.)

EDELMAN. (Tulee vasemmalta teekuppi kädessään ja toisessa
voileipä-lautanen. Viheltelee hiljaa tullessaan. Istuutuu pöydän
ääreen. Kuuntelee silloin tällöin ja katsahtaakin ruokasaliin päin.)

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta.) Ihanko ypöyksin? En voinut käsittää,
mihin olitte kadonnut.

EDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia... Enköhän
voisi sitä nyt sanoa?

IRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö...
(Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta
pelkäämään kosintaa...

EDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon
juhlallisempi kuin koskaan kosinta.

IRJA FIORINI. Ja mikä se on?

EDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.

IRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä... Ei
koskaan! -- Oletteko menettänyt järkenne?

EDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän
lyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.)
Ensiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi
ollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän
kutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko
sydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin
raskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.

IRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.

EDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. "On
asioita, jotka 'perheenpään' täytyy yksin hoitaa". Hän ei ole tahtonut
lisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on
hän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat
sielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille
oudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin
päämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.

IRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä
elämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa
kielsi... Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.

EDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.

IRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette
suinkaan...

EDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän
jää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen
silmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen
muuten vain hänen isällinen ystävänsä -- kysymys ei ole muusta kuin
pienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse
mitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret
mittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo
koko elämänsä särkyneeksi...

IRJA FIORINI. Luuletteko niin?

EDELMAN. Minä tiedän sen.

IRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee
nyyhkyttäen peremmälle.)

EDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja
sytyttää savukkeen.)

BERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin,
naurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin
hauskaa -- se Kaarto on helkkarin hassu heppu!

EEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija -- mikä on yksinkertaisin keino
ottaa omakseen poika, jonka isä on... kuollut? Onko se yleensä hyvin
monimutkaista.

BERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.)
Yksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja
kokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin
kaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko
valtioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven
jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu
hänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi
-- äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja
ehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät
johtopäätökset...

EDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät
ihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä...

IRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on.
Enkähän minä juuri ihmisistä välitä. -- Joka tapauksessa tahdon kiittää
Teitä, vanhin ja paras ystäväni...

BERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta
eikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden
mukaan?

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan -- saattepahan nähdä.

BERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee
vasemmalle.)

IRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta
ja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli
minulle niin suureksi avuksi -- niin, en tiedä, miten ilman sitä
ollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman
pimeää...

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän
jo sanonut sinulle?

IRJA FIORINI. On, poikani.

KAARLE WELLE. Entä sinä äiti?

IRJA FIORINI. Minun täytyy vähän miettiä...

KAARLE WELLE. Ei hän sitten olekaan kaikkea sanonut! Onko hän kertonut,
mitä sinä olet ollut hänelle?

EDELMAN. No no, poikani!

KAARLE WELLE. Arvasinhan minä. Ei hän sitä tietysti koskaan olisi
sanonut.

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin jokin hänelle äkkiä valkenisi; katsoo
kysyvästi poikaansa.) Niinkö --?

KAARLE WELLE. Niin, äiti.

IRJA FIORINI. (Nousee.) Niinpä olen tehnyt päätökseni. Minä suostun...

KAARLE WELLE. Äiti!

IRJA FIORINI. Mutta yhdellä ehdolla.

KAARLE WELLE. Äiti, mikä se on?

IRJA FIORINI. Se, että hän ottaa omakseen -- _minutkin_.

LAINA KALTIMO. (Tulee vasemmalta Bergin kanssa.) "Kun ei Muhamed tule
vuoren luo, niin tulee vuori Muhamedin luo." Eikö se ollut niin?

BERG. Joko niin tahi päinvastoin -- kyllä asessori joka tapauksessa
älyää, että hän on Muhametti.

LAINA KALTIMO. Mutta sopiiko se nyt oikein? Muhamettilaisillahan on
monta vaimoa eikä arvon asessori ole kyennyt hankkimaan itselleen
ainoatakaan.

KALTIMO. (On viime vuorosanan aikana Kaarron seurassa ilmestynyt
ovelle.) Ei sitä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu!

EDELMAN. Niin, eihän sitä koskaan voi tietää aamulla, mitä iltaan
mennessä on tapahtunut.

    (Telefooni soi eteisessä.)

KAARLE WELLE. (Rientää vastaamaan.) Halloo... Kyllä, mutta saanko
pyytää herra pääministeriä odottamaan hiukan, pyydän isäni
puhelimeen... Olkaa hyvä. (Laskee kuulotorven; kääntyy.)

KALTIMO. (Äärimmilleen säikähtyneenä, horjahtaa, yrittää ottaa askeleen
puhelinta kohti, mutta vaipuu tuolille.)

KAARLE WELLE. Isä olisi hyvä ja tulisi puhelimeen.

KALTIMO. (Liikahtaa tuskaisesti.)

EDELMAN. (Menee tyynesti puhelimeen.) Asessori Edelman puhuu... Päivää,
herra pääministeri... Se oli _minun poikani_... Milloinkako sain pojan?
Noin tunti sitten... Milläkö tavoin? Kyllä sen sanon: kaikkein
laillisimmalla... Sen lain mukaan, joka lapsen omaksi ottamisesta on
säädetty... Ei mitään... Kyllä... Sanon... Ministeri Kaltimon on siis
oltava puolen tunnin kuluttua pääministerin luona... Hyvää iltaa...

KAIKKI. (Ovat kuunnelleet puhelinkeskustelua äärimmäisen jännitettyinä
ja katselleet tuon tuostakin toisiinsa. Sen päätyttyä syntyy yleistä
liikettä.)

LAINA KALTIMO. (Menee Irja Fiorinin luo.) Onko se totta?

IRJA FIORINI. Joka sana -- ja vielä vähän lisääkin...

KALTIMO. (Menee Edelmanin luo, ojentaa kätensä.) Sinä olet nimesi
arvoinen: jalo mies.

EDELMAN. Eiköhän tämän hallituksen asema nyt vähitellen ala vakiintua
varsin lujaksi.

BERG. Onko se sitten horjunut?

EDELMAN. Se horjui kovasti aamupäivällä.

BERG. Siitäpä minä en ole mitään tiennyt!

EDELMAN. Ei sitä tiennyt moni muukaan!

KALTIMO. (Menee Kaarle Wellen luo ja ojentaa hänelle kätensä.) Minä
onnittelen -- parempaa isää ette olisi voinut saada.

KAARLE WELLE. Siitä olen vakuutettu. Ja erittäin hauska on minun kuulla
se... (hiljaa:) juuri herra ministerin suusta. (Ääneen.) Ja nyt minulla
ei enää ole mitään sitä vastaan, että sanotte minua sinuksi.

IRJA FIORINI. Mutta, mitä sinä Kaarle... Aivanhan minun täytyy sinua
ihmetellä.

KAARLE WELLE. Äiti, hän tahtoi sitä itse niin hartaasti joku aika
sitten.

LAINA KALTIMO. (Nyrpeästi.) Minun miehelläni on toisinaan niin
merkillisiä päähänpistoja!

EDELMAN. On aina ollut! Päähänpistot ovat hänellä veressä. (Katsahtaa
Kaarle Welleen.) Toisilla ne saattavat olla sydämessäkin!

KAARTO. Ja kolmansilla sormenpäissä!

KALTIMO. Pääasia on, että on päähänpistoja -- olkootpa ne sitten missä
tahansa. Eikö ollut aivan loistava päähänpisto sekin, että meidän
rakastettava emäntämme tänä iltana kutsui meidät tänne miten minä nyt
sanoisinkaan -- --?

LAINA KALTIMO. Sano ristiäisiin!

EDELMAN. Olkoon menneeksi, jos rouva ministeritär välttämättömästi niin
tahtoo! Siis: ristiäisiin. Vai mitä ministeri siihen sanoo?

BERG. (Koettaa olla vitsikäs.) Hän suostuu varmaankin.
Muistaahan herrasväki toki, millä suopeudella hän eilen kohteli
sukututkimusseuraa...

KALTIMO. Hyvä veli, pyydän, ettette tuo virka-asioita yksityisiin
tilaisuuksiin...

IRJA FIORINI. (On edellisen keskustelun aikana kuiskannut jotakin
pojalleen, joka sitten on hiipinyt viereiseen huoneeseen. Tarttuu nyt
puheeseen maailmannaisen keveässä äänilajissa, mutta silti -- hymystään
huolimatta -- alleviivaten eräitä lauseita.)

Ehkäpä sentään hylkäämme ristiäisnimen, sillä edellyttäväthän toki
ristiäiset säädyllisten ihmisten keskuudessa häitä -- eikö totta, herra
ministeri? -- ja vihkiäiset ovat vielä viettämättä...

LAINA KALTIMO. (Pisteliäästi.) Te näytte, neiti Fiorini, nyttemmin
ruvenneen hyvin tarkkaan pitämään kiinni muodoista.

IRJA FIORINI. Täytyyhän minun, kun minulla on ministeri vieraana. Se
velvoittaa.

BERG. Mutta miksi tahtoo emäntämme sitten tätä tilaisuutta nimittää?

IRJA FIORINI. Sanon sen heti paikalla, kun herrasväki vain ensiksi on
saanut lasit käsiinsä. (Taputtaa käsiään. Kaarle Welle ja palvelijatar
tuovat tarjottimilla täytettyjä shampanjalaseja. Vieraat katsovat
vuoroin toisiinsa, vuoroin emäntäänsä, joka hymyilee herttaisen
salaperäisesti.) Tämä tilaisuus on yksityisluontoinen -- siinä on herra
ministeri aivan oikeassa --, mutta juuri hänen läsnäolonsa antaa sille
sittenkin pienen virallisen vivahduksen. Sen vuoksi katson
velvollisuudekseni parilla sanalla selittää, miksi tänä iltana olen
tahtonut nähdä ystäviä ympärilläni. (Kaltimo ilmeisesti hermostunut;
Edelman hiukan hämillään; Berg ja Laina Kaltimo äärimmilleen
uteliaina.) Poikani ja minun elämässäni on tapahtunut käänne, kuten
herrasväki jo tietää. Mutta ette kuitenkaan vielä tiedä kaikkea. On
eräs asia...

LAINA KALTIMO. (Bergille.) Nyt minä kohta halkean!

KALTIMO. (Huokaa, pyyhkii hikeä otsaltaan.)

IRJA FIORINI. Niin, hyvä herrasväki, tänä iltana vietätte _minun
kihlajaisiani_... Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne.

KAIKKI. Aa... Niinkö? .. Senkö vuoksi?...

IRJA FIORINI. (Tarttuu asessori Edelmanin käsivarteen. Vieraat
onnittelevat kilistäen.)

EDELMAN. (Kaltimolle, kun tämä tulee onnittelemaan.) Päähänpisto
saattaa toisinaan olla pisto sydämeen... Olen iloinen, ettet sinä ole
haavoitettujen joukossa...

IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) ... Vaan _kaatuneitten_, joiden tuskat jo
ovat loppuneet.

LAINA KALTIMO. (Edelmanille kilistäen.) Kaksi kärpästä yhdellä
iskulla...

EDELMAN. Kolme... Mutta kolmatta saatte udella ministeriltä...

LAINA KALTIMO. Hyvänen aika! Eihän vain hallituksen asema taaskin ole
ruvennut horjumaan?

IRJA FIORINI. Olkaa huoleti. Finanssiministeri on tänä iltana saanut
loistavan luottamuslauseen.

LAINA KALTIMO. Vai sitä siis pääministerin asia koskikin...

EDELMAN. Sitä.

KALTIMO. (Kohottaen lasinsa ja asettuen puhuja-asentoon.) Hyvä
herrasväki! Tänä iltana tunnen tarvetta lausua muutaman sanan. --
Elämässä sattuu toisinaan...

EDELMAN. Älä Herran nimessä rupea pitämään puhetta. Säästä lahjojasi.
Tarvitset niitä vielä eduskunnassa ja vaalikokouksissa... siellä ne
pääsevätkin paremmin oikeuksiinsa... Täällä riittää, kun vain kohotat
lasisi...

KALTIMO. No niin... Niinpä ehdotan siis emäntämme maljan... (Kohottaa
lasinsa; muut tekevät samoin.)

IRJA FIORINI. Ja emäntä uskaltaa pyytää, että myöskin joisitte toisen
maljan: hänen poikansa.

    (Vieraitten kilistäessä laskee esirippu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hänen poikansa - Kolminäytöksinen hiljainen komedia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.